Jouludeitti x 12: Jenny Bayliss

 Jouludeitti x 12: Jenny Bayliss. Suomentanut Taina Wallin. Otava 2021

Englanninkielinen alkuteos (2020): The Twelve dates of Christmas. Kansi: Barbara van Ruyven.

"Tusina treffejä juuri ennen joulua? Hilpeä romaani pursuaa joulutunnelmaa, yllätyskäänteitä ja romantiikkaa!

Kolmekymppinen tekstiilisuunnittelija Kate ei ehtisi eikä jaksaisi etsiä uutta rakkautta: hän on pettynyt miehiin ja palannut Lontoosta kotikulmille huolehtimaan isästään. Ystävänsä Lauran pyynnöstä hän kuitenkin suostuu luksusdeittailuhaasteeseen, jossa tavataan 12 eri miestä ennen joulua. Treffeiltä ei puutu yllätyksiä eikä kommelluksia, joista Kate tilittää lapsuudentoverilleen Mattille autellessaan tämän kahvilassa. Kuka lopulta onkaan se oikea?"(Otava)

Oma arvio:

Oi että. Tästä se alkaa, nimittäin ihanien joulukirjojen lukeminen. Tänä talvena jouluihmisiä hemmotellaan, sillä joulukirjoja julkaistaan tai on jo julkaistu melkoisen monta hyvää. Nappaa vinkit talteen  jouluteemaisista uutuuskirjoista:

- Jenny Colganin Jouluvaloja ja takkatulen rätinää,

 - Milly Johnsonin Kirsikoita ja joulun taikaa, 

- Sophie Kinsellan Himoshoppaajan joulu,

-  Leena Lehtolaisen Joulupukin suudelma,

- Jill Mansellin Kolme ihanaa asiaa sinusta,

- Sarah Morganin Lumihiutaleiden alla,

- Lucy Diamondin Rantakahvilan joulu ja

-  Joanna Bolourin Paras aika vuodesta. 

 

Lisäksi uusimmista jouluaiheisista lasten- ja nuortenkirjoista mainittakoon:

- J.K. Rowlingin Jouluposso, 

-Eva Fratzin (kuvittanut Elin Sandström) joulukalenterikirja Ruukin salaisuus,

- Matt Haigin upea Poika nimeltä joulu uudelleenjulkaisuna elokuvakannella,

- Katherine Doylen Ebenezerinkadun ihme, uudelleentulkinta Saiturin joulusta ja

- Timo Parvelan ja Pasi Pitkäsen Varjot 1: Helähdys, jännittävän sarjan aloitus.

Yllä luettelemistani kirjoista aion ainakin kuunnella äänikirjana Colganin kirjan sekä kirjastosta varaamani Bolourin kirjan. Lisäksi varasin Parvelan kirjan tyrkytettäväksi pojalleni, mutta aion lukea sen itsekin. Lisäksi luemme poikani kanssa yhdessä Frantzin Ruukin salaisuus -kirjaa. Siinä on joulukirjaa kerrakseen!

Jouludeitti x 12 on suoraan sanottuna ihana joulukirja. Huomasin tämän Otavan Instassa - ja siitä heti kyselemään arvostelukappaletta, sillä jotenkin jo kirjan nimi, joka muistuttaa tosi paljon parin vuoden takaista YA-kirjaa 10 x sokkotreffit (Ashley Elston), herätti kiinnostukseni. Lisäksi rakastuin kirjan naivistiseen piirroskanteen. Tämän kirjan voisikin sanoa olevan tuon Elstonin kirjan aikuisempi sisarkirja. Niissä on oikeasti myös sisällöllisesti paljon samaa.

Kirjassa kolmikymppinen Kate, joka on muuttanut vanhan isänsä takia takaisin hiljaiseen lapsuudenkyläänsä Balxfordiin, suostuu hampaat irvessä ystävänsä Lauran suostuttelemana Säkenöivät salamat -treffipalvelun asiakkaaksi. Siinä asiakas saa valita itselleen kahdettoista eri teeman mukaiset, jouluiset treffit, johon on kuhunkin räätälöity asiakkaalle sopiva kumppani. Katella on sattunut kohdalle viime vuosina huonoja miesvalintoja, joten hänen ystävänsä ovat hänestä huolissaan. Kate omasta mielestään pärjäisi oikein hyvin: hänellä on ihana Mac-isä, josta pitää huolta, paras ystävä Matt, joka pitää kahvilaa Blexfordissa ja jonka kanssa hän on tehnyt monen vuoden vihanpidon jälkeen sovinnon, Laura-ystävä ja höpsöt kyläläiset taustatukenaan. Sitten kun ensimmäinen treffikumppani tekee vielä oharit, Kate miettii tuskissaan, mihin hän nyt on päänsä työntänyt.

Mac oli oikeassa. Kate oli piileskellyt maailmalta. Oli nimittäin helpompaa pysyä piilossa ja olla ikinä tapaamatta ketään kuin ottaa riski ja tutustua johonkuhun vain saadakseen huomata, että suhde epäonnistuu taas kerran. (s. 158)

Ensimmäiset kokkaustreffit päättyvät katastrofiin, kun treffikumppani puhkeaa lohduttomaan itkuun, eikä tokene siitä illan aikana. Kate saakin pian maineen treffikumppanin itkettäjänä, sillä sana kiirii niin treffipalveluun osallistuvien kuin kyläläistenkin kesken. Eniten riemua asiasta repii Matt, joka on melkoinen vääräleuka. Seuraavat luistelutreffit menevät taas oikein hyvin ja roteva palomies pitää Katea pystyssä luistelun ajan. Ei hassumpaa. Mutta sitten paljastuu yksi merkittävä asia, mikä saa Katen päättämään, ettei uusia treffejä tule. Näin sattuu oikeastaan lähes jokaisilla treffeillä tästä eteenpäin: Kate viihtyy kovasti ja saa jopa muutamia kuumia suudelmiakin treffikumppaneiltaan, mutta aina löytyy se yksi ratkaiseva asia, joka saa hänet perääntymään. Sitten ilmaantuu Richard, hän, joka teki eka treffien oharit, ja selittää uskottavan syynsä toiminnalleen. Hän vaikuttaakin oikein potentiaaliselta ja saa Katen sukat pyörimään jaloissa. Niinpä hän antaa miehelle uuden mahdollisuuden korvata ohi menneet treffit.

Hänen äänensä soi  Katen korvissa siloisena kuin kiiltävä tammipuu ja täyteläisenä kuin vastajauhettu kahvi. (s. 260)

Treffailun lomassa lukijalle paljastetaan ripotellen, miksi ennen niin ylimmät ystävykset Matt ja Kate riitaantuivat vuosia sitten, ja miten he sitten tekivät lopulta sovinnon. Matt on eronnut vaimostaan ja seurustelee nyt Sarahin kanssa, joka on Katesta mahdottoman upea ja mukava. Kate ottaakin Sarahin mukaan Jouludeitti & kaveri -iltaan, joka tosin päättyy katastrofiin, sillä Sarah törmää siellä yllättävään ihmiseen. Kate joutuu myös seuraamaan hervottoman äitinsä seikkailuja, sillä hän on viettänyt erottuaan Macista varsin villiä elämää. Isälläkin taitaa olla jotain sutinaa, josta tuntuvat tietävän kaikki muut paitsi Kate.

"Hän saa sinut sädehtimään."

"Ei se mitään sädehtimistä ole", Kate sanoi. "Raivon kipinöintiä vain." (s. 156)

Kuka lopulta vie Katen sydämen, vai viekö kukaan? Onko se joku deittipalvelun valitsemista seuralaisista vai joku villi kortti sen ulkopuolelta? Saako kukaan Katea sädehtimään, niin kuin hänen isänsä toivoo? Sanottakoon, että juoni on sen verran ennalta arvattava, että minä arvasin melko kirjan alkumetreiltä lähtien, miten tarina tulee päättymään. Se näissä romanttisissa ihanuuksissa on kuitenkin niin ihanan turvallista ja nautittavaa: voi olla varma siitä, ettei lukijaa petetä millään ihan karmealla lopulla, vaan onnellinen loppu on taattu, tavalla tai toisella. 

Paluunsa jälkeen Kate oli vältellyt kahvilaa kuin koirankakkavoileipää. (s. 31)

Vaikka kirja vaikuttaa tosi kliseiseltä ja hupsulta piirroskansineen ja asetelmineen, se on minusta oikein viihdyttävä  alusta loppuun. Muutamia tönkköjä kielikuvia (ks. sivun 31 sitaatti yllä ja sivun 260 sitaatti ylempänä) lukuunottamatta kielikin on toimivaa. Pidän myös kovasti kirjoista, joissa leivotaan tai kokataan, ja tässä Kate tekee sivutyönään suussa sulavia leivonnaisiaan myyntiin Mattin kahvilaan. Hänen varsinainen työnsäkin on vallan kiehtova: hän on kuosisuunnittelija, joka ammentaa innoituksensa luonnosta ja sen materiaaleista. Kerta kaikkisen nautittava, viihdyttävä, romanttinen ja hauska kirja joulun odotukseen. Tämä voisi olla se kirja, jonka luen joka joulu uudelleen. Toivottavasti baylissin toinen jouluromaani, A Season for second chances, suomennettaisiin ensi jouluksi. 

Jouludeitti x 12 on mainio lahjaidea nuorelle aikuiselle tai aikuiselle romantiikan ja kevyen lukemisen ystävälle!

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

 

Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

10 x sokkotreffit: Ashley Elston

 

Muita viime vuosina ilmestyneitä jouluaiheisia aikuisten romaaneja:

24 pientä ihmettä: Jenny Fagerlund

Ole minun: Josie Silver

Sydämeni lahja: Jenny Gladwell 

Kuolema joulupäivänä: P.D. James 

Ota minut syliin: Natalie Cox 

Enkelipuu: Lucinda Riley 

Viikko on pitkä aika: Franceska Hornak 

 

Ja nuortenromaaneja:

Ruusun salaisuus: Martin Widmark 

Poika nimeltä joulu, Tyttö joka pelasti joulun & Joulupukki ja minä: Matt Haig 

Ponikartanon joulu; Asta Ikonen 

Let it snow - kolme talvista rakkaustarinaa: Lauren Myracle, John Green ja Maureen Johnson

10 x sokkotreffit: Ashley Elston

 

Tim - Aviciin elämäkerta: Måns Mosesson

Tim - Aviciin elämäkerta: Måns Mosesson. Suomentanut Tarja Lipponen. Johnny Kniga 2021

Ruotsinkielinen alkuteos: Tim - Biografin om Avicii. Kansi: Miroslav Sokcic (suunnittelu), Hanna Persson (kuva)

" 'Wake me up when it’s all over.'

Maailmankuulun musiikkilegendan traaginen elämä.

Avicii oli 2010-luvun pop-sensaatio, jota ei pysäyttänyt mikään – paitsi hän itse. Lähes kymmenen vuoden ajan ruotsalainen Tim Bergling tehtaili listaykkösiä rikkoen ennätyksiä vasemmalta ja oikealta ja esiintyi jättiläismäisille yleisöille ympäri maailman.

Toimittaja Måns Mosessonin virallinen Avicii-elämäkerta kertoo, millaisena Bergling koki elämänsä tähtitaivaalla, klubeilla ja keikkalavoilla, miten hän onnistui koskettamaan valtavia yleisömassoja elektronisella tanssimusiikillaan hitti toisensa jälkeen – ja miksi se kaikki oli Berglingille lopulta liikaa.(Johnny Kniga)"

Kirjatraileri

Lukunäyte

Oma arvio:  

Huhhuijaa, miten vaikuttava lukukokemus oli tämä Aviciin elämäkerta! Tämä kirja on yhtä lailla johdatus elektronisen tanssimusiikin saloihin, mutta myös syväluotaava sukellus nuoren miehen mieleen, jossa vuorottelevat ahdistus, jonkinlainen erityisherkkyys, itsetunto-ongelmat, ulkonäköpaineet, uskomattomat luovuuspuuskat ja inspiraatiot, julkisuuden paineissa tasapainottelu ja matka kohti päihderiippuvuutta ja siitä ulos henkisen valaistumisen tielle. Ja sitten kohti sitä pahinta eli itsemurhaa, josta suru-uutinen levisi uutisiin kautta maailman vuonna 2018. 

Lukemisen lomassa olen tuttuun tapaan tutustunut Aviciin tuotantoon, joka on ollut minulle lähinnä pintapuolisesti tuttua tätä ennen, ja olen hämmästynyt siitä, miten upeaa EDM-tyylin musiikkia hän on saanut elämänsä aikana luotua. Ja mikä harmi ja vääryys, että hänelle kävi niin kuin kävi.

Tanssimusiikkia ei enää pidetty instrumentaalimusiikkina, jossa oli sampleja kertosäkeenä. Siitä oli tullut jalostunutta poppia, sallittua kaikenikäisille ja sitä soittivat jopa rockradioasemat. (s. 179)

Vaikka kirjassa käsitellään paljon synkkiä aiheita, kuten Tim Berglingin läpi koko elämän seurannutta taipumusta ahdistukseen, saa nuorena pinnalle nousseesta miehestä hyvin valoisan ja lämpimän kuvan. Hänellä oli paljon ystäviä ympärillään ja perheen tuki oli tärkeä, vaikka Tim ei ottanutkaan apua vastaan kovinkaan helposti. Kaiken julkisuuden keskellä hän yhä oli se finninaamainen ruotsalaispoika, nörtti, joka viihtyi parhaiten pelaamassa parin kaverin kanssa WoW:ia ja istuskeli Tukholman Östermalmin nurtsilla lintsaamassa koulusta, jonka vaatimuksiin pojan oli hankala sopeutua. Tuttu tarina. Kuinka monesta kouluun sopeutumattomasta, introverttiyteen taipuvasta on tullut lopulta erittäin lahjakas omalla osaamisalueellaan? 

Tilanne oli tuntunut jo pidempää epätodelliselta. Poika, joka aiemmin oli toisinaan jopa kieltäytynyt poistumasta huoneestaan, seisoi ilta illan jälkeen kymmenientuhansien ihmisten edessä. Jalustalle nostettuna ja palvottuna ja näin ollen yksinäisenä. (s. 124)

Kuten on aiemmin tullut todettua, hyvään elämäkertaan ei riitä mielenkiintoinen päähenkilö, vaan sen kirjoittajan täytyy olla oikeasti hyvä. Dagens Nyheterin tutkiva toimittaja Måns Mosesson on tehnyt minusta erittäin hyvää työtä ja saanut rakennettua lukuisista Tim Berglingin läheisten ja yhteistyökumppaneiden haastatteluista, Tim Berlingin muistiinpanoista ja sähköposteista, sometileistä ja lukuisista muista lähteistä ehjän kokonaisuuden, jossa ei rönsyillä liikaa sivujuonteisiin. Jonkin verran myös muiden henkilöiden elämästä kerrotaan, mutta sillä lailla sopivasti, että se on Timin elämäkerran kannalta tarpeellista. Viestiketjut Timin läheisten kanssa ovat hyvä lisä kerronnan välissä. Toki myös kaksi kuvaliiteosioita elämäkertakirjallisuudelle tyypilliseen tapaan kirjasta löytyy.

11.helmikuuta 2015

Hei ja kuules halvatun poika, kun et vastaa eikä kuulu mitään!!!! Mitä päässäsi tapahtuu, niin että paskat välität pitää yhteyttä, et voi edes kirjoittaa ihan vain paria riviä, meille siis - perheellesi ja erityisesti MINULLE - ÄIDILLESI (s. 227)

Kirjan kantava teema Aviciin musiikillisen uran ohella on nuorten lisääntynyt ahdistuneisuus ja myös opioidi-pitoisten lääkkeiden petollisuus. Tim Bergling on surullinen esimerkki siitä, miten haimatulehduksen aiheuttamien kipujen takia määrätyt opioidit saavat hänet pahaan riippuvuuteen. Amerikkalainen terveydenhuoltojärjestelmä sallii sen, että Tim saa pyydettyä aina tarvittaessaan lisää lääkkeitä, joita hän vakuuttelee kaikille tarvitsevansa, mutta joita hän ei koe ongelmalliseksi. Vaikka perheensä ja ystäviensä intervention jälkeen Tim pääsee lopulta eroon riippuvuudestaan, on päihteenhuuruiset vuodet jättäneet jäljen hänen psyykeensä. Hän innostuu meditoimisesta, ehkä jopa hiukan hurahtaa siihen, ja minusta tuntuukin, että juuri se kaikki valaistumisen hakeminen kaiken muun ohella saa hänen mielensä vieläkin ahdistuneemmaksi. Lopulta hän ei löydä muuta pakotietä kuin päättää omat päivänsä. 

"Nykyään pyörryttää joka ikinen päivä", Tim kirjoitti Arash Purnourille. "Eikä se ole vain tämän päivän tai tämän kiertueen juttu, vaan suunnilleen siitä asti kun mä aloitin, oon ollut uupunut...kohtuusäännöllisesti, mutta mä työnnän sen pois enkä mä ole halunnut ottaa sitä puheeksi, koska ei sille voi mitään." (s. 118) 

Kirjassa kunnioitetaan Timin muistoa ja lähimmäisten toivetta sen verran, ettei itsemurhan yksityiskohtiin mennä sen syvemmin. Samalla vältetään mahdollisia triggereitä samantyyppisten ahdistusoireiden kanssa painivien keskuudessa. Myönnän, että kyyneleet tirahtivat silmistäni, kun luin Timin äidin ja isän kokemuksia suru-uutisen jälkeen sekä siitä, kuinka tuhannet ihmiset kokoontuivat Ruotsissa Sergelintorille itkemään ja tanssimaan Tim Berglingin aka Aviciin kuolemaa hänen hittibiisinsä Levelsin tahdissa. R.I.P. Tim Bergling.

"Kyllä sieltä kuopasta pääsee pois", Tim sanoi. "Kun kohottaa kasvonsa, näkee koko sinitaivaan. Linnut ja valon." (s. 285)

Arvosanaksi annan täydet 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! 

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan: 

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija 

Popsugar-haaste saa ruksin kohtaan:

A Book with a black-and-white cover

Päivitys Nevermoor-sarjaan

 Luin Jessica Townsendin Nevermoor-sarjan kolmannen osan Onttorokko - Morriganin ajojahti. Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan arvioni tästä ja aiemmista osista.

Minä vastaan marraskuu: Laura Suomela

 Minä vastaan marraskuu: Laura Suomela. Karisto 2021

 

Kansi: Saara Helkala (suunnittelu), Gabriele Ribeiro (kuva)

"Uusi elämä omassa kämpässä ‒ uhka vai mahdollisuus? Valloittava nuortenromaani Emmin ekasta opiskelijasyksystä.

17-vuotias Emmi ei aio tuhlata enää hetkeäkään sen suremiseen, että poikaystävä jätti ilman varoitusta ja särki hänen sydämensä. Mutta kammottava marraskuu lähestyy, pimeys yltyy. Emmi lojuu illat yksin opiskelijakämpässään ja kaipaa uusia ystäviä. Miten opiskelijoita vilisevä kerrostalo voi olla kuin ruumishuone? Missä yhteiset bileet ja hauska opiskelijaelämä?

Emmi päättää antaa vuoden synkimmälle ajalle mahdollisuuden ja aloittaa ”Minä vastaan marraskuu” -projektin. Nyt kylvetään ympärille iloa ja valoa! Onneksi isosisko Sanni on ideassa mukana, samoin naapurin jätkä, Kuronen." (Karisto)

Oma arvio:

Laura Suomela on kirjoittanut huumorilla höystettyjä, realistisia ja sopivan ohkaisia nuortenkirjoja, jollaisille on kova tarve muun muassa paksujen fantasiakirjojen ohella. Olen lukenut häneltä aiemman romaanin  Ilmatilaloukkaus (2020), ja pidin sen perinteisestä nuortenkirjatyylistä. Vuonna 2018 ilmestynyttä Silmänkääntötemppua en sen sijaan ole vielä ehtinyt lukea. Lisäksi Suomelan kynästä ovat WSOY:n julkaisemat Säpinät-sarjan kolme osaa, jotka ovat alakouluikäisten seikkailuvoittoisia kirjoja sekä häneltä on tulossa helppolukuinen kirja Säbähamsterit ja Talttahammasliiga suosittuun Lukupalat-sarjaan. 

Minä vastaan marraskuu kertoo nimensä mukaisesti taistelusta vuoden pimeimmän ajankohdan ankeutta vastaan. Kirjan päähenkilö Emmi on muuttanut vasta uuteen kaupunkiin, Tampereelle opiskelemaan. Alussa kaikki oli tuntunut olevan mainiosti, sillä olihan Emmillä ihana poikaystävä samassa kaupungissa. Sillä hän oli uskaltanutkin lähteä kotiseudultaan Loimaalta. Isosisko Sanni opiskelee Jyväskylässä, ja siskon kanssa viestittely myös helpotti sopeutumista uuteen kaupunkiin. Mutta sitten oli tapahtunut se pahin: Miro jätti hänet, koska haluasi palata yhteen exänsä kanssa! Nyt lähestyvä marraskuu tuntuu Emmistä entistä synkemmältä ja pimeämmältä, ja yksinäisyys alkaa vaania häntä kaupungissa, jossa hänellä ei juuri ole ollut muuta kuin Miro, lähihoitajaopinnot ja ihana työharjoittelupaikka päiväkodissa.

Emmi päättää, ettei anna marraskuun nujertaa itseään! Kerrostalossa, jossa hän asuu, kaikki pysyvät omissa asunnoissaan eikä yhteisöllisyys kukoista. Mitä jos Emmi saisi  ihmiset yhdessä taistelemaan kaamosta vastaan? Emmi kiinnittää tunnustelevan runon rappukäytävään, mutta saa siihen vain pöljiä kommentteja. Kun sisko tulee vierailulle piristämään erosta toipuvaa Emmiä, päättävät he leipoa naapureille pikkuleipiä. Niistäkin osa löytyy myöhemmin biojäteastiasta. Emmin jatkuvasta säheltämisestä on se hyöty, että he tulevat tutustuneeksi erääseen Kuroseen, joka asuu samassa talossa: pikkuleipiä jakaessaan avaimet jäävät kämppään ja tyttöjen on pakko kysyä naapurilta puhelinta lainaa.

- Kiitos vielä, kun autoit. Mihin mä joutuisinkaan ilman noin hyvää naapuria?

- Perikatoon, Kuronen sanoo ja poistuu. (s. 134)

Emmi tutustuu naapurin Kuroseen sattumuksien kautta paremmin ja tämä innostuu Emmin ideasta järjestää alakerran kellarihuonetta parempaan kuntoon. Siellähän voisi järjestää juhlat! Emmi rupeaa tuumasta toimeen, saa lahjoituksena huoneeseen huonekaluja ja pyytää Kurosta ostamaan kuoharit, koska Emmillä ei vielä riitä siihen ikä. Emmi jakaa kutsut, leipoo, käyttää vähäiset opiskelijarahansa tarjottaviin ja saa valmisteltua kivat tarjoilut juhliin. Sitten koittaa juhlapäivä, mutta Emmi ei osaakaan arvata, miten hän onnistuu taas koheltamaan tämänkin asian.

Käsilaukku unohtuu sovituskoppiin, lähetän törkyviestin mummille (koska ennakoiva tekstinsyöttö), kassalla lompakon väliin eksynyt tamponi vierii liukuhihnaa pitkin kassatyöntekijän syliin, kuljen ympäri kaupunkia farkkujen vetoketju levällään ja ihmettelen, miksi kaikki hymyilevät jotenkin jännästi. Lista on loputon. (s. 37)

Emmin taipumus sählätä tekee hänestä hyvin sympaattisen persoonan. Hänen hyväntahtoisuus on herttaista, mutta jatkuva myötähäpeä kulkee mukana, kun asiat eivät sitten menekään aina ihan niin putkeen. Esikuvakseen Emmi on ottanut satukirjoistaan ihailemansa hahmon Peppi Pitkätossun, joka tykkää myös tehdä asiat omalla tavallaan. Emmi tulee tutustuneeksi marraskuu-projektinsa aikana Kurosen lisäksi yläkerran häkkivarastossa punkanneeseen Maijaan, joka on paennut luteita vilisevästä kämpästään. Ystävällinen Emmi majoittaa Maijan omaan asuntoonsa, kunnes Maija saa uuden vuokra-asunnon. Kirjan lopussa Emmi löytää kohtalotoverinsa: Veetille on käynyt samat kuin Emmille, eli hän on jättänyt avaimensa kämppään ja pyytää Emmin puhelinta lainaa. Emmin marraskuu-projekti onnistuu siis loppujen lopuksi alun tahmeudesta huolimatta hyvin.

Ja oon mä sitäkin miettiny, et ei kandee koko ajan metsästää jotain huippuhetkiä, ku elämä on suureks kuitenki perusarkee. Mun tavote on jatkossa ottaa ilo irti ihan tavallisista päivistä ja ylipäätään huomata ne hyvät jutut, jotka tosi helposti menee vaan ohi. (s. 181)

Emmi ei ole aina sähläri, sillä hän on parhaimmillaan lasten kanssa päiväkodissa, jossa on työharjoittelussa. Kiitokset ja kannustukset harjoittelupaikasta auttavat Emmiä jaksamaan. Kirjassa sivutaan myös lapsuudenkodin merkitystä, sillä Emmi ja Sanni ottavat yllättävän raskaasti sen, että vanhemmat päättävät myydä heidän lapsuudenkotinsa ja muuttaa Turkuun. Vaikka molemmat tytöt ovat onnellisia lennettyään pesästä uusiin kaupunkeihin, lapsuudenkodilla on suuri merkitys. Pitää olla tuttu paikka, minne palata.

-Mää en olis uskonu, että tytöt tekee näin hel-ve-tin ison ongelman tästä muutosta, kun heitä ei ole täällä kiinnostanut olla enää moneen vuoteen --- (s. 122)

Pidän kirjan arkisuusesta ja samaistuttavuudesta, vaikka välillä Emmin sähläys tosiaankin herättää hilpeyden sijaan suurta myötähäpeää. Kirja sivuaa hienosti ihmisten yksinäisyyttä, sillä ei varmasti ole tuulesta temmattua, että kokonainen kerrostalollinen ihmisiä voi elää täysin toisistaan tietämättöminä omissa poteroissaan, kun pienellä yhteisöllisyydellä voisi saada ihmeitä aikaan. Emmi on oikea nykyajan Peppi Pitkätossu, joka panee tuulemaan ja päättää piristää itsensä lisäksi koko talollista ihmisiä. Koheltamisen keskellä on kaunis ajatus siitä, että yhdessä voidaan selättää vuoden inhotuin ja pimein kuukausi. 

Muutamassa kohdassa minä takerruin kirjan kieleen, joka tuntui korvaani falskilta. Käyttävätkö seitsemäntoistavuotiaat itsestään sanaa meikämandoliini? Kirjan kieli on tosiaankin hyvin konstailemattoman arkista, tuntuen välillä jopa tönköltä, mutta se tekee toisaalta kirjasta hyvin helppolukuisen semmoiselle lukijalle, joka ei kaipaa kovin kuvailevaa ja korulauseista tekstiä.

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

Kirjakko ruispellossa

Lastenkirjahylly

Kirjahilla

Samantyylistä luettavaa:

Laura Suomela: Ilmatilaloukkaus

Hautausmaan pojat: Aiden Thomas.

Hautausmaan pojat: Aiden Thomas. Suomentanut Inka Parpola. Karisto 2021 

Englanninkielinen alkuteos (2020): Cemetery Boys. Kansi: Mars Lauderbaugh (kuvitus), Liz Dresner (suunnittelu)

"Yltäkylläinen YA-romaani yhdistelee murhamysteeriä, kummitustarinaa ja romantiikkaa.

Transpoika Yadrielin isä ei halua hänen osallistuvan siirtymäriittiin, jossa nuoret brujo-miehet saavat voiman vapauttaa esi-isien henkiä tuonpuoleiseen. Yadriel päättää suorittaa rituaalin luvatta.

Kun murha vavisuttaa tiivistä yhteisöä, Yadriel yrittää todistaa kykynsä vapauttamalla uhrin hengen. Hän kuitenkin kutsuu esiin väärän henkilön: hurmaavan mutta raivostuttavan Julianin. Liittyvätkö kuolemat toisiinsa, ja onko Yadriel valmis luopumaan Julianista?"(Karisto)

Oma arvio: 

Juuri sopivasti lopettelin tämän Hautausmaan pojat -romaanin pyhäinpäivänä. Kirjan suuri loppuhuipennus kun sijoittuu myös amerikkalaisten halloween-juhlinnan aikaan. Olen huikean innoissani tästä kirjasta, joka alkunihkeyden jälkeen nousi arvosteluasteikollani monta pykälää. Pitkästä aikaa saan haukkoa henkeäni ihastuksesta ja hämmästyksestä kirjan huikeasti rakennetun loppuhuipennoksen aikana. Huh, miten hieno lopetus erikoisesti edukseen erottuvalle kirjalle. 

Samalla kun suuri osa kirjan tapahtumista sijoittuu hautausmaalle ja pyörii murhamysteerin ja henkien ympärillä, se esittelee lukijalle meksikolaisten suurta juhlaa, Kuolleiden päivää eli Día de Muertosia, johon liittyy perinteisesti paljon karnevaalimaisia rituaaleja. Uskomusten mukaan kuolleet sukulaiset saapuvat maan päälle tuona päivänä ja sitä varten hautausmaa koristellaan kaunein portein ja ofrendoin eli alttarein, joissa on hienoja kukkakoristeita, ruokaa, kynttilöitä ja sokerista tehtyjä pääkalloja, jotka perheen kesken koristellaan. Tosielämässä me tiedämme kyseessä olevan vain kaunis rituaali ja juhla, mutta kirjassa kuolleet tulevat oikeasti tapaamaan sukulaisiaan, jos vain ovat sattuneet syntymään  brujxien sukuun.

Kun brujx-nuoret täyttivät viisitoista, heidät esiteltiin Rouva Kuolemalle, joka antoi heille siunauksensa ja sitoi heidän magiansa heidän valitsemaansa välittäjään, portajeen. (s. 16)

Kirjan päähenkilö, transpoika Yadriel kuuluu tähän brujxien sukuun, jossa naisista tulee parantajia, joita kutsutaan nimellä bruja, ja miehistä taas henkien saattelijoita nimeltä brujo. Yadriel on odottanut kyllästymiseen saakka omaa quinces-seremoniaansa, jossa heidän pyhimyksensä Rouva Kuolema vihkisi hänet brujoksi, mutta hänen isänsä ja muu yhteisö ei tahdo hyväksyvän häntä miesten joukkoon. Niinpä yhdessä Maritza-serkkunsa kanssa Yadriel on päättänyt suorittaa seremoniansa ilman perhettään, sillä hän uskoo Rouva Kuoleman kyllä tietävän, että Yadriel kelpaa brujoksi siinä missä muutkin.

 Niinhän siinä käy, että seremonia onnistuu ja Yadriel saa voimat saatella välitilaan jääneet henget. Hän ei kuitenkaan ehdi nauttia voimistaan, kun he aistivat serkkunsa kanssa jonkun heidän yhteisöstään kuolleen tosi väkivaltaisella tavalla. Pian he kuulevatkin suru-uutisen: heidän serkkunsa Miguel on kuollut, eikä mistään löydy ruumista saati henkeä. Koko suku lyöttäytyy yhteen, mutta kukaan ei huoli Yadrielia etsintäreissulle, etenkään kun muut eivät tiedä hänen jo olevan brujo.

Hän oli kyllästynyt antamaan anteeksi. Hän oli kyllästynyt taistelemaan sen puolesta, että saisi olla olemassa ja oma itsensä. Hän oli kyllästynyt olemaan kummajainen. (s. 36)

Yadriel pahoittaa mielensä isänsä lipsautuksesta, jonka mukaan hänen kuuluisi jäädä muiden NAISTEN kanssa keittiöön valmistamaan ruokaa. Hän päättää näyttää muille oman paikkansa ja löytää Miguelin hengen itse. Yhdessä Maritzan kanssa he löytävät hautausmaan kappelista riipuksen, jonka Yadriel heti tietää olevan eräänlainen lieka, joka on yhteydessä henkeen. Olisiko se Miguelin lieka? Yadriel onnistuu suorittamaan vapautusrituaalin portajensa eli koristellun tikarinsa avulla, mutta liekan päästä vapautuukin ihan joku muu kuin hänen serkkunsa. Se on tumma, komea poika, jonka Yadriel ja Maritza tunnistaa heidän koulunsa hulttiopojaksi, Julian Diaziksi. Miksi Julian on kuollut ja miksi hänen henkensä on jäänyt välitilaan?

Mikä oli lempein tapa kertoa ihmiselle, että hän oli kuollut? (s.61)

 Julian itse on vielä enemmän hämillään kuin serkukset, ja vaatii heti päästä tarkistamaan, että hänen ystävänsä ovat kunnossa. Yadriel haluaisi lähettää pojan välittömästi tuonpuoleiseen, sillä jos henki on liian kauan elävien keskuudessa, siitä tulee pahantahtoinen maligno. Lisäksi Julian on ihan kamalan rasittava. Lopulta Maritzan ja Yadrielin on tehtävä sopimus Julianin kanssa: he käyvät tsekkaamassa, että hänen kaverinsa ovat kunnossa ja lähettävät sitten Julianin hengen eteenpäin.  

Perheen selän takana hiippailemista, luvatonta henkien kutsumista ja useamman murhan omatoimista selvittämistä typerämpää saattoi olla vain kuolleeseen poikaan ihastuminen. (s. 233)

Kirjassa seuraa hauskoja hetkiä, kun Yadriel yrittää piilotella Juliania huoneessaan ja sietää tämän laidasta laitaan ailahtelevaa luonnettaan. Pikku hiljaa Yadriel alkaa kuitenkin ymmärtää poikaa ja huomaa viihtyvänsä tämän kanssa. Miten hän enää raskii lähettää tätä tuonpuoleiseen, kun poika kiehtoo häntä yllättävän paljon. Voiko haamuun rakastua?

"Julian ei satuttaisi minua."

"Julian ei", Maritza sanoi. "Mutta jos hän muuttuu malignoksi, hän ei ole enää Julian."(s. 230)

Kirjassa käsitellään kiehtovalla tavalla brujxien perinteitä, Yadrielin kipuilua vanhoillisen perheensä kanssa sekä murhamysteeriä, jonka kohteeksi on joutunut Julianin ja Miguelin lisäksi muitakin kadun nuoria. Kirja viihdyttää, ilahduttaa ja tarjoaa ihanaa sydämentykytystä. Kuten alussa jo mainitsin, kirjan loppu on älyttömän onnistunut. Voi vain haukkoa henkeään ja yhtä aikaa pelätä ja toivoa parasta niin Julianin kuin Yadrielinkin puolesta. Upea lukukokemus!

Arvosanani 5-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

 

Muissa blogeissa:

Kehrääjä 

 

Samantyylistä luettavaa:

Hurme: Sini Helminen 

Kuolleetkin ghostaa: Mintie Das

Päivitys P.I.-trilogiaan

 Luin Siri Kolun Iltasatuja maailmanpalosta, joka on itsenäinen kolmososa P.I.-trilogiaan. Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan arvioini aiemmista osista sekä tästä uusimmasta.

 

Jos vain kruunun saisin: Leah Johnson

Jos vain kruunun saisin: Leah Johnson. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2021

Englanninkielinen alkuteos (2020): You Should See Me in a Crown. Kansi: Stephanie Yang (suunnittelu), Michael Frost (kuva)

"Sydämellinen YA-romaani unelmista ja itsensä löytämisestä.

Liz uskoo olevansa liian musta, köyhä ja kömpelö loistaakseen pienessä, yläluokkaisessa kotikaupungissaan. Hän aikookin jättää Campbellin kauas taakseen ja suunnata eliitticollegeen. Suunnitelma kuitenkin romuttuu, kun hän ei saa rahallista tukea jatko-opintoihinsa.

Päättäjäistanssien kuningattarelle luvattu stipendi kattaisi collegen kustannukset, joten Liz karaisee itsensä ja osallistuu armottomaan kisaan. Kokemuksesta tekee siedettävän ainoastaan uusi oppilas Mack, joka tavoittelee samaista kruunua.

Estääkö kilpailijaan ihastuminen Liziä toteuttamasta unelmiaan... vai saako se ne toteutumaan?"(Karisto)

Oma arvio: 

Tätä kirjaa olen kovasti odotellut saapuvaksi. Kun näin ensi kerran kirjan alkuteoksen You Should See Me on A Crown kannen, joka on siis identtinen tämän suomennoksen kannen kanssa, kuvittelin kirjan olevan enemmänkin varhaisteini-ikäisten kirja. Mutta ei, kyllä tämä YA-kirja on. 

Kirjan alussa lukion viimeistä luokkaa käyvä Liz tuskastelee sitä, kuinka monta yliromanttista ja -ampuvaa päättäjäistanssiaiskutsua hän on jo koulussaan joutunut todistamaan. Nyt koulun suosituimpiin kuuluva Derek esittää Dirty Dancing -henkisen kutsun Rachelille, jota Liz pitää kilpailijanaan lähes kaikessa. Hän on niin kauhean suosittu, ja niin otettu kaikesta saamastaan huomiosta, kun taas Liz on tottunut pysyttelemään syrjässä kaikesta huomiosta. Mutta haluaako hän oikeasti olla syrjässä? Liz soittaa koulun orkesterissa, menestyy hyvin opinnoissaan ja onkin melko varma, että saisi stipendin Penningtonin huippucollegeen. Ystäviäkin löytyy, sillä hän liikkuu yleensä yhtenä tyttönelikosta, johon kuuluvat Gabi, Britt ja Stone. 

Jossain vaiheessa hän varmisti, että minä tajusin ystävyytemme olleen vain väliaikainen vaihe. Ja minun oli hyväksyttävä asia, koska en mahtanut sille mitään. (s. 18)

Silti Liziä kalvaa, ettei koulun söpöin ja mukavin poika Jordan enää huomaa häntä. He olivat yläkoulun loppuun asti vielä erottamaton kolmikko, Gabi, Liz ja Jordan, mutta lukion alussa Jordan käänsi Lizille selkänsä ja liittyi suosittujen tyyppien kerhoon. Liz ajattelee, että Jordan häpeää sitä, millainen Liz on: säkkärätukkainen tyttö, joka ei osaa olla niin viileä kuin esimerkiksi Rachel tai Jordanin viimeisin tyttöystävä Emme.

Kun Liz saa kuulla, ettei saakaan stipendiä, hänen unelmansa meinaavat romuttua. Hän ei voi sanoa suru-uutista mummolleen, joka on huolehtinut Lizistä ja hänen sirppisoluanemiaa sairastavasta pikkuveljestään Robbiesta sen jälkeen, kun heidän äitinsä menehtyi. Mummo kun pistäisi heti talon myyntiin ja tekisi kaikkensa, että Liz pääsisi opiskelemaan, eikä Liz halua sitä. Robbie keksiikin huippuidean: Liz voisi ilmoittautua tavoittelemaan tanssiaiskuningattaren osaa. 

Ensin hänen olisi päästävä tanssiaishoviin, johon valitaan kaikista ehdokkaista sopivimmat. Se tietäisi vapaaehtoistöihin osallistumista ja muutenkin edukseen esiintymistä. Palkkiona tanssiaiskuningattaren tittelistä olisi sievoinen summa rahaa, jolla Liz pääsisi opiskelemaan. Kun Lizin ystävät, etenki Gabi, ovat ajatelleet samaa, Liz päättää hammasta purren suostua. Gabi rupeaa hääräämään kuin kanaemo Lizin ympärillä, valitsee tämän vaatteet ja ohjailee muutenkin ystävänsä tekemisiä, jottei koulun some-eetteriin, Campbellin kuiskailuihin, tulisi mitään kyseenalaista julkaisua Lizistä.

En usko satuihin, rakkauteen ensisilmäyksellä tai muuhun vastaavaan, mutta mielessäni käy, että ehkä tämä tyttö ja nuo silmät ja pisamia täynnä olevat kasvot riittävät käännyttämään minut. (s. 50)

Liz tutustuu heti ensimmäisessä ilmoittautumistilaisuudessa tyttöön, joka erottuu tyyliltään ja käytökseltään muista kokelaista. Mackiksi itseään kutsuva tyttö saa Lizin pasmat sekaisin heti ensi katseesta ja tytöt ystävystyvätkin heti. Mack on hulvaton persoona, joka saattaa sanoa hermostuksissaan vähän mitä sattuu ja aiheuttaa näin pieniä väärinkäsityksiä. Liz on kuitenkin ihan hurmaantunut, eikä oikein jaksaisi enää välittää edes Jordanin sovittelevista lähentymisyrityksistä vapaaehtoistyön lomassa. Liz ei voi antaa anteeksi nöyryytystä, jonka koki heti ensimmäisenä lukiovuotena, kun Jordan käänsi tälle selkänsä kavereidensa edessä. Ei, vaikka Jordan vaikuttaa vilpittömältä.

"Tämä matalan profiilin juttu on rankempaa kuin uskoin, etenkin nyt kun mä jo tiedän, millaista on suudella sua." (s. 171)

Gabi ei ole kovin mielissään siitä, että Amanda (alias Mack) ja Liz ihastuvat toisiinsa. Ystävät ovat kyllä tienneet Lizin suuntautumisesta, mutta ovat sitä mieltä, ettei perinteisen tanssiaiskuningattaren roolin havittelussa kannattaisi päästää Campbellin kuiskailuihin kuvia, joissa Liz suutelee tyttöä. Gabi taas innostuu siitä, että Liz on viimein laskenut suojauksensa Jordania kohtaan ja päästänyt tämän taas elämäänsä. Gabi kannustaakin Liziä näyttäytymään enemmän Jordanin kanssa ja antamaan oletuksen siitä, että he olisivat pari. Liz alkaa jo kyllästyä Gabin ohjailuun, ja sitten Jordan kertoo vielä yhden jutun, joka saa Lizin tajuamaan, ettei Gabi olekaan ollut niin hyvä ystävä kuin hän on  luullut.

Koskaan ennen minusta ei ole tuntunut tällaiselta. Kuin en tietäisi, juoksenko jotain pakoon vai jotain kohti. Tiedän vain, että olen väsynyt, ihan uskomattoman väsynyt siihen, että minun ylipäänsä täytyy juosta. (s 105)

Olipas mukavan piristävää lukea YA-kirja, jossa on tosi isossa roolissa tytön ja pojan välinen ystävyys, joka ei missään vaiheessa muutu romanssiksi. Tietenkin se on ihan selvää, ettei se voisikaan muuttua, koska päähenkilö Liz tykkää tytöistä, mutta sekään ei aina kirjoissa ja elokuvissa anna takeita sille, etteikö sitten kuitenkin jossain vaiheessa ne lapsuuden tyttö-poika-kaverit kuitenkin lankeaisi toistensa syliin. Minusta Lizin ja Jordanin ystävyys, joka on ollut vuosia katkolla lähinnä huonon tuurin ja väärinkäsitysten vuoksi, mutta alkaa lämmetä uudelleen tanssiaishovikisan kuumetessa, on tämän kirjan ihanin juttu. Toki myös Amandan ja Lizin ihastuminen ja rakastuminen, Lizin perheen välittävä tunnelma kaikista vastoinkäymisistä huolimatta (tai juuri niiden vuoksi) ja Lizin herkkä, ihastuttava ja tarvittaessa päämäärätietoinen persoona tekevät tästä unohtumattoman lukukokemuksen.

Olen mukana, kaiken keskellä. En ole vain Se musta tyttö tai Se tyttö, jonka äiti kuoli tai Se köyhä tyttö. Olen Liz Lighty - olen toki myös tuota muuta, mutta äkkiä se ei tunnu enää niin pahalta asialta. (s. 190)

Elizabeth Lighty pistää pikkukaupungin jämähtäneet ja tunkkaiset periaatteet romukoppaan ja raikastaa tanssiaiskuningatarkisan. Samalla hän saa itseluottamusta eikä enää suostu jäämään varjoon, vaikka paniikkikohtaukset välillä hiipivät nurkan takana. Hän saa rakkaan ystävänsä, Jordanin, takaisin, rakastuu ja tulee rakastetuksi ja  selvittää välit kateellisen ystävänsä Gabin kanssa. Oikein mukava, nykyajan selviytymistarina!

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

Dumplin - isosti tai ei ollenkaan: Julie Murphy

Runoilija X: Elizabeth Acevedo

Mun vuoro: Angie Thomas

Lisään kirjan Booklist Queen lukuhaasteen kohtaan:

Own voices story

Pelletaivas: Anne Lukkarila

 Pelletaivas: Anne Lukkarila. Basam Books 2021

Kansi: Tiia Javanainen/ Purotie Design

"Iinun abivuotta sävyttää kasvava ahdistus. Läheisten sairaudet ja pelko heidän menettämisestä, näköalattomuus omasta tulevaisuudesta, tietään etsivät seksuaalisuus sekä eritysherkkyys luovat paineet, jotka purkautuvat Iinun spontaaniksi pakomatkaksi kesäiseen Eurooppaan juuri omien yo-juhlien kynnyksellä. Matkalla Iinun tavoittaa musertava uutinen, hänen paras ystävänsä jäi rattijuopon yliajamaksi lakkiaisyönä. Olisiko onnettomuutta tapahtunut, jos Iinu olisi jäänyt?

Milla näkee kuolemansa jälkeen ihmisen kokoista kipuilua enemmän ja ohjaa Iinun odysseiaa tuonpuoleisesta. Iinu hakee etsimäänsä Pariisista, Barcelonasta, L ́loret de Marista ja Venetsasta, kohtaa vaaroja, valoja ja varjoja tietämättä, miten Milla seuraa häntä matkallaan. Lopulta Iinu löytää haluamansa ja palaa kotiin, valmiina antamaan anteeksi itselleen ja Millalle. Iinu on oppinut luopumisen läksynsä.

Iinun matka on ihmisen kokoinen kasvutarina, Millan matka ihmiskunnan mittainen. Tarina avaa aikamme suuria teemoja, jotka näkyvät koko maailman kipuiluna. Ilmastonmuutos, läheisten katoaminen muistisairauteen, sota, pakolaisuus, ihmisen yksilöllisyyden ja sananvapauden kriisit. Kantavana teemana on lohtu. Tieto siitä, että kasvu tapahtuu aina kivun kautta, oli kyse ihmisestä tai ihmiskunnasta." (Basam Books)

Oma arvio:

Pitkästä aikaa minulla oli sellainen tilanne, etten oikein alussa keksinyt mitään, mitä kirjoittaisin lukemastani kirjasta. Nappasin vinkin tästä kirjasta kirjailijan Twitter-tililtä ja pyysin arvostelukappaletta Pelletaivas-romaanista, jota Anne Lukkarila oli vasta esittelemässä myös Oulun kirjailijaseuran Uusi kirjallisuusfestivaali -nimisessä tapahtumassa. En tuolloin osallistunut kyseiseen tapahtumaan, mutta nimi jäi mieleen. Hiukan minua hämää kirjan kansikuva, josta minulle tulee ensivaikutelma, että kyseessä olisi lastenkirja. Kuvan leijaa pitelevä pellekin näyttää äkkiseltään pikkupojalta.

Pelletaivas ei ole pituudella pilattu, se on vain 130-sivuinen, mutta aiheeltaan ja sisällöltään raskas ja ahdistavakin. Päähenkilönä on Iinu, joka karkaa juuri ennen lakkiaisiaan Eurooppaan pakoon kaikkea sitä ahdistavaa, mitä hänellä kotimaahan jäi. Sinne jäi myös Milla, paras ystävä, jonka kanssa heidän piti viettää lakkiaisia yhdessä. Iinu ei vielä kirjan alussa tiedä, että Milla on kuollut. Rattijuoppo törmäsi yöllä taksiin, jonka kyydissä Milla oli. Nyt jo kuollut Milla vuorottelee minäkertojaäänenä kirjan muiden lukujen välissä. Milla seuraa Iinun matkaa halki Euroopan ja toimii tämän suojelusenkelinä - tai pikemminkin pellenä, sillä hän ottaa välillä ilmestyessään näkyviin Iinun ja Millan penkkariteemaisen pelleasun käyttöönsä uudelleen.

Meidän piti muuttaa maailmaa, Milla lauloi ja kun hän puristi Iinua käsikynkästä, uskoi Iinu mihin vaan. (s. 16)

Alussa lukijalle valotetaan niitä syitä, jotka johtivat Iinun äkilliseen lähtöön: Hänen pappansa on sairaalassa. Hänen exänsä, Nipa, jonka kanssa hänellä oli lähinnä seksiä, kiinnostaa Millaa, eikä Iinu ole oikein varma, mitä mieltä asiasta on. Iina tutustuu kaunissilmäiseen Taruun Levin reissulla ja rakastuu - samalla hän joutuu pyörittelemään päässään seksuaali-identiteettiinsä liittyviä kysymyksiä, tulemaan ulos kaapista perheelleen ja ystävilleen ja selittelemään itseään Millalle. Tulevaisuudensuunnitelmatkin ahdistaa. Kaikki tämä alkaa olla paljon ajattelevalle Iinulle liikaa, ja sitten hän päättää vain häipyä. 

Iinusta tuntui, että hän oli kotona mutta ei kuitenkaan ollut. (s.30)

Iinu seikkailee Pariisissa, missä joutuu puhelimessa selittelemään lähtöään itkuiselle Tarulle, kuulee Millan kuolemasta ja ostaa Disneylandista itselleen pehmopellen, jotka kantaa matkassaan lopun matkaa. Hän yrittää selittää puhelimessa Millan äidille tämän halunneen hautauksen sijaan polttohautauksen. Barcelonassa hän tutustuu Bastianiin ja Imadiin, musiikkituottajaan ja IT-nörttiin, jotka suunnittelevat uutta mullistavaa sovellusta. Espanjan rantakohteessa hän kohtaa norjalaisen Louin ja rakastuu. Loui on valokuvaaja ja hänelläkin on jonkinlaista epävarmuutta identiteettinsä kanssa. Vaikka kuinka Iinu haluaisi pitää Louista kiinni, tämä palaa takaisin Norjaan ja ohjaa Iinun matkustamaan Venetsiaan, jossa suomalainen Ritu toimisi tämän oppaana. Kaikki nämä matkat Milla seuraa varjona ystävänsä perässä ja pelastaa tämän välillä hankalista tilanteista ottamalla pellehahmon itselleen.

Tämä kirja oli jotenkin kamalan raskasta luettavaa. Kuolleen ystävän mukanaolo ja pelleteema teki siitä minusta jotenkin vielä ahdistavamman. En oikein saanut kiinni mistään, enkä löytänyt valonkipinää oikein mistään loppua lukuunottamatta. Kyllä se toivo siellä jossain oli, mutta minun oli sitä kauhean vaikea kaivaa kaiken synkkämielisyyden keskeltä. Haamu-Millan näkökulmat olivat väliin hiukan liian filosofisia minun makuuni. Kuitenkin ajatus suojelusenkelistä on minusta ihana: kuinka monesta pulasta Milla ehtiikään Iinun pelastaa reissun aikana.

Saapuva aika on ilmaelementin aikaa. Ilma symboloi vapautta ja itsenäisyyttä. Ihminen keksii uusia tapoja lentää ja tekoäly kehittyy nopeasti. (s. 66)

Tämä on  mielestäni new adult  -ikäisille (18-30) sopiva ja ajatuksia herättävä kirja identiteetistä, kasvusta, ahdistuksesta, luopumisesta ja hyväksymisestä. Voikin olla, että ehkä joku valveutunut, ilmastoahdistuksen ja identiteetin kanssa kipuileva nuori aikuinen saa tästä enemmän  kuin esim. minä.

Arvosanani 3-

Kiitos kirjailijalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

Tuhkataivas: Kati-Annika Ansas 

Silmät avatessa on edelleen pimeää: Riina Mattila

Dodo ja Khimaira: J.S. Meresmaa 

 

Tyhmästi tehty: Heidi Silvan

 Tyhmästi tehty: Heidi Silvan. Myllylahti 2021

Kansi: Karin Niemi

"Henkeäsalpaava tarina tyttöjen ystävyydestä, polttavasta rakkaudesta ja keinoja kaihtamattomasta oman edun tavoittelusta. 

Sen kesän piti olla paras kaikista… Piti tehdä kaikenlaista hullua mutta ei sentään mitään näin tyhmää.

 

Josefiina on kaunis ja itsevarma.

Iris on iloinen ja ikuisesti hyvä ystävä.

Elsa on älykäs ja fiksuin kaikista.

Mutta yhtä heistä ei enää ole.

 

Josefiina, Iris ja Elsa ovat keskenään parhaat ystävät, jotka tekevät kaiken yhdessä. Tytöt ovat kiinnostuneita vain itsestään ja hyvänä kakkosena toisistaan.

Pinnan alla on säröjä ja täydellisessä ystävyydessä vinoumia. Yhteistä on epätoivoinen oman onnen etsintä, kun ”minä itse” on etuoikeutettu ja voi tehdä mitä tahansa. Muut ihmiset ovat esteitä, jotka voi työntää syrjään, jos he ovat tiellä. (Myllylahti)" 

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=yIwrFW4SqmI 

Oma arvio:

Olen lukenut Silvanin aiemmasta tuotannosta ensimmäiset, enemmänkin varhaisnuorille suunnatut John Lennon minussa ja Tytti Seckelinin elämä ja esikoisteos, jotka erottuivat erityispiirteisillä tyttöpäähenkilöillään. Tyhmästi tehty on oululaiskirjailijan ensimmäinen YA-kirja. Se on huomattavasti sävyltään synkempää kuin hänen aiemmat kirjansa.

Heti kirjan alussa lukijalle paljastuu, että yksi tyttö kuolee. Kirjan päähenkilöinä on 15-vuotias tyttökolmikko, Elsa, Iris ja Josefiina, joilla on tarkoituksena tehdä kesällä erilaisia hulluja tempauksia ja saavuttaa näillä somesuosiota. Ensimmäinen tempaus on hypätä paikalliselta sillalta joen hyiseen veteen. Heti alussa ei jää epäselväksi, kuka on joukon epäröijä ja harkitsevaisin: Elsa soimaa itseään siitä, ettei osaa suhtautua tempauksiin niin vapautuneesti kuin villimmät Iris ja Josefiina. Iris on joukon hulvaton ilopilleri, ja Josefiina viileä kaunotar. 

19. kesäkuuta

"Oliko joku teistä ulkopuolinen?"

"Ei, ei meistä kukaan ulkopuolinen ollut."

Paitsi että oli. Tietenkin oli.

Kolmen tytön porukassa yhden oli aina oltava ulkona. (s. 102)

Pian selviää, ettei porukan dynamiikka ole ihan kunnossa. Elsa kokee huonommuutta etenkin Josefiinaa kohtaan ja Iris taas on hyvin katkera Josefiinalle, joka ilmoittaa heti alussa menevänsä treffeille lukiolaisen Leon kanssa. Josefiina ei nimittäin tiedä, että Iris ja Leo ovat sekstailleet Laten hallilla, jossa Iris on välillä käynyt, vaikka hänen veljensä eivät siellä enää pyöri. Iris ei ole huudellut ihan kaikille, että molemmat hänen isoveljensä on tällä hetkellä vankilassa. Iris uskoi tosissaan, että hänen ja Leon välillä olisi jotain muutakin kuin satunnaista sekstailua korjattavan auton takapenkille, mutta nyt kuulostaa, että Leo on täysin kauniin Josefiinan lumoissa. 

Jälkeenpäin Leo ojensi Irikselle öljyisen trasselitupon käden pyyhkimistä varten ja siirtyi Corollan moottoritilan ylle kuin ei mitään. (s. 134)

Kaikki alkaa eskaloitua, kun Iris ja Elsa alkavat saada Josefiinasta tarpeekseen. Kateus on tosiaan kavala tauti. Vaikka Leo on vakuuttanut hallilla tykkäävänsä vain Iriksestä, ja vain hairahtuneensa Josefiinaan, on tämä jatkuvasti liimaantuneena Josefiinan kylkeen. Elsa pitää omat tunteensa hyvin salassa muilta, mutta lukijalle paljastuu, että myös hän on ollut jo pitkään salaa ihastunut Leoon. Miksi Josefiina saa aina kaikki ja hänelle kaikki on niin helppoa? Elsan kotona on hiukan kireää rahaongelmien ja äidin mustasukkaisuuden takia, jota Elsa lietsoo entisestään jättämällä vanhempien sänkyyn kukan, kun äiti on työmatkalla. Josefiinalla taas oli varaa laittaa oikeat pidennykset hiuksiin ja upeat ripsenpidennykset, kun Elsa joutui turvautumaan halpoihin klipseihin. Edes se, että Josefiinan äiti oli kärsinyt pitkään masennuksesta eikä juuri uskaltanut poistua kotoaan, ei tuntunut antavan ymmärrystä Josefiinaa kohtaan.

Tilanne kulminoituu siihen, että Elsa ja Iris alkavat suunnitella ilkeyksiä Josefiinan päänmenoksi. Mikä olisi oikea tapa antaa sille opetus? Yöllinen salaratsastus ontuvalla hevosella ei tuota toivottua tulosta eli Josefiinan selästä suistumista, joten tyttöjen on keksittävä jotain muuta. 

Tyhmästi tehty on tunnelmaltaan hyvin rakennettu psykologinen jännäri, jossa tärkeinä teemoina on moraali, hyväksikäyttö ja kateus. Vaikka kirjan päähenkilötytöt ovat hyvin realistisen oloisia komplekseineen, minua hiukan häiritsee väliin töksähtelevä, turhan arkisen lyhytsanainen dialogi heidän välillään:

"Saatat ehkä?"

"En mä tiedä."

"Et tiedä?"

"Älä toistele mun sanojani."

"Tykkääkö Leo susta?" (s. 88)

-----

"Se sanoo ainakin", Josefiina mutisi.

"Mitä?"

"Se sanoo niin. Leo. Leo sanoo, että rakastaa."

Iriksen kädet puristuivat nyrkkiin ja suoristuivat saman tien voimattomina. "Ketä?"

"Mua."

"Sua?" (s. 89)

Tyttöjen moraalintaju tuntuu olevan niin hukassa, että aivoihini sattuu. Eniten minua arveluttaa se, miten Iris ja Elsa laittavat Josefiinan ratsastamaan yöllisellä salaratsastuksellaan hevosella, jonka he tietävät ontuvan. Luulisi, että todellisten hevosystävien mielessä etusijalla olisi hevosen hyvinvointi eikä se, että he saavat vahingoitettua ystävää. Tyttöjen kerrotaan kuitenkin käyneen kyseisellä tallilla vuosia, ja hevoset tuntuvat olevan heille tärkeitä. Mutta niin kai se sitten on, että moraalintaju voi järkkyä, jos ei ole pääkopassa ihan kaikki kunnossa. 

Tyttöjen kesäistä elämää tuntuu rytmittävän puskakaljoittelu ja hullut tempaukset. Kaikki he haluavat kokemusta itselleen seksin saralla, ja antavat poikien käyttää heitä hyväkseen. Tarinan pojat ovat sattumoisin kaikki melkoisia kusipäitä, joilla ei ole mitään käsitystä suostumuksesta ja tasa-arvoisesta seksistä. Ainut järkevähkö on Irikseen ihastunut Kai, jota Iris kuitenkin käyttää vain hyväkseen, vaikka haluaisi Leon itselleen.

Pidän kovasti kirjan jännäripainotteisesta tunnelmasta, mutta muutaman töksähtelevän asian (pääosin dialogin) vuoksi ei kirja minun arvosteluasteikolla noussut korkeimmalle pallille. On mukavaa, että YA-jännäreitä ilman spefi-elementtejä julkaistaan, ja tämä on hyvin varteenotettava sellainen. Pidän siitä, miten tyttöjen näkökulmia rikkoo väliin sijoitetut uutispätkät ja rikostutkintahaastattelut tulevaan kuolemaan liittyen. Silvanin kirjoittama kieli on selkeää ja rönsyilemätöntä, joka sopii tällaiseen vetäväjuoniseen jännäriin oikein hyvin. Kirjan kansi on liekkeineen ja kipinöineen huomiota herättävä ja sopivan vakavasti otettava, kiitos kansitaiteilija Karin Niemen, mutta kirjan nimi ei ole mielestäni oikein vetävä, vaan jopa turhan lapsellinen YA-kirjaan.

Arvosanaksi annan 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

Siniset helmet

Lastenkirjahylly

Kirjojen keskellä 

 

Samantyylistä luettavaa:

Yksi meistä on seuraava -sarja: Karen M. McManus 

Kaksi voi säilyttää salaisuuden: Karen M. McManus

Sadie: Courtney Summers

 Me olimme valehtelijoita: E. Lockhart

 

Osallistun tällä kirjalla Yöpöydän kirjat blogin Halloween lukuhaasteeseen. 

 

Lisään kirjan Booklist Queen -lukuhaasteen kohtaan:

Local Author

Päivitys Korento-sarjaan

 Luin Anne-Maija Aallon Korento-sarjan toisen osan Mistä valo pääsee sisään. Kansikuvaa klikkaamalla pääset lukemaan arvioni molemmista osista.

Päivitys Royaumen aikakirjat -sarjaan

 Luin Magdalena Hain Royaumen aikakirjat -sarjan toisen osan Isetin solmu. Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan arvioni molemmista osista.

Kaija Koo -Taipumaton: Jouni K. Kemppainen

 Kaija Koo - Taipumaton: Jouni K. Kemppainen. WSOY 2021

Kansi: Bifu / People's, AJ Savolainen (kuva)

"Supertähden odotettu elämäkerta.

”Hän kuuli korvissaan isän huudot ja äidin raskaan hiljaisuuden. Hän muisti ihmiskammonsa, pelkonsa ja mallipoikaystävänsä lyönnit, isän verentahriman kypärän, tupaten täydet salit, humalaisen aviomiehen ja pienen kynttilän studion pöydällä."

Kaija Koo – Taipumaton on ainutlaatuinen elämäkerta yhdestä Suomen rakastetuimmasta artistista. Se on kertomus siitä, kuinka lahjakas mutta ujo Kaija Kokkola selätti miesten hallitseman musiikkimaailman ja nousi oman uransa sankariksi, vahvaksi ja kunnioitetuksi supertähdeksi, kansan Kuningattareksi. Viidelle vuosikymmenelle ulottuva ura sisältää huikeita huippuja ja jyrkkiä laskuja, joita kehystävät myrskyisän yksityiselämän kiemurat.

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja Jouni K. Kemppainen on kolunnut Kaija Koon kanssa hänen lapsuutensa leikkipaikat ja keikkamestojen takahuoneet ja haastatellut häntä yli vuoden ajan. Sanansa ovat sanoneet myös Kaijan läheiset, ystävät, kollegat, työtoverit ja avustajat. Tuloksena on suorapuheinen ja poikkeuksellisen avoin elämäkerta." (WSOY)

Oma arvio:

Aina niinä harvoina kertoina, kun olen esitellyt blogissani elämäkertakirjaa, tavakseni on tullut ensin kertoa siitä, miksi olen valinnut luettavakseni juuri kyseisestä ihmisestä kertovan kirjan. En nimittäin juurikaan muuten lue elämäkertoja, ellei siinä esiintyvä henkilö ole jollain tavalla koskettanut minun elämääni tai ole muuten erityisen kiinnostava mielestäni. Eikä kovinkaan moni ihminen ole. Siis minulle kiinnostava.

Olin yläkouluikäinen, kun Kaija Koo nousi pinnalle Tuulten viemää levyllään. Muistan, että erityisesti enoni luukutti tätä levyä mummolan kesinä, ja hyvin äkkiä tarttuvat sävelet ja helposti laulettavat lyriikat tarttuivat minun päähäni. Niinpä kuuntelin Kaijo Koon C-kasettia myös omassa soittimessani. Ystäväni kanssa tykkäsimme laulaa paljon pyöräillessämme heppatallille, ja Kaija Koon biisit olivat meillä ahkerasti laulettavia matkabiisejä. Osaan yhä edelleen esimerkiksi biisien Viimeinen lento, Kuka keksi rakkauden ja Niin kaunis on hiljaisuus sanat kokonaan ulkomuistista. Myöhemmin, nuorena aikuisena ostin itselleni Kaija Koon kokoelma-CD:n ja löysin hänen biisinsä hetkellisesti uudelleen. Kokoelmalta mieleeni jäivät muun muassa Ex-nainen, joka soi yhä silloin tällöin minulla korvamatona, sekä alkupään tuotannosta, ennen Tuulten viemää -levyn, hieno biisi Kevään ensilunta, joka on oikeasti uskomattoman hieno kappale!

Nyt aikuisiällä musiikkimakuni on ollut pitkään ulkomaista poppia, etenkin elektropoppia, enkä ole aktiivisemmin kuunnellut Kaija Koon biisejä. Jokavuotisilla kesäfestareilla olen kuitenkin pitänyt huolen, että olen kuuntelemassa Kaijan keikat, sillä ne ovat aivan huikeita. Takana on kolme katsottua festarisettiä, joista viimekesäinen harmikseni jäi vähän vaikuksi, koska emme ehtineet saada hyviä paikkoja ja katsomoalue oli turhan täyteen tupattu. Niinpä tiirailin Kaijaa kauempaa, eikä kokemus sieltä ollut niin vaikuttava.

Tässäpä syyt, miksi halusin ehdottomasti tarttua Jouni K. Kemppaisen kirjoittamaan Kaija Koon elämäkertaan. En halunnut urkkia mitään kohupaljastuksia hänestä (mitä on tietysti jo lehdistö kaivanut kirjasta esiin palstoilleen) vaan tutustua häneen ihmisenä niin hyvin, kuin kirjan välityksellä nyt voi.

Taipumaton etenee hyvin kronologisessa järjestyksessä, joten lukijan on helppo pysyä mukana. Kemppainen ei onneksi ala rönsyilemään tekstissään, vaan pysyy aika hyvin asiassa. Vertauksena Jari Tervon kirjoittama Loiri, joka jäi minulla kesken liian rönsyilyn takia. Haluan, että elämäkerrassa pysytään itse päähenkilössä eikä aleta kertomaan sen ajan poliittisista tilanteista kovin yksityistarkkaan.

Se oli kuin todeksi tullut satu tai uni, tai oikeastaan mikä tahansa unelmien täyttymistä kuvaava ilmaus käy, sillä juuri mikään ylisana ei tunnu liioittelulta. Kaijan paluu musiikkimaailmaan täytti ne kaikki. (s.133)

Elämäkerta keskittyy tasapainoisesti niin Kaijan artistiuraan kuin henkilökohtaiseen elämään. Voisin kuitenkin sanoa, että hänen musiikkinsa on hienosti pääosassa. Tärkeässä roolissa on toki myös hänen avioliittonsa ja työtoveruutensa Markku Impiön kanssa, niin hyvässä kuin pahassa. Kaikesta huolimatta kirjasta huokuu Kaijan kunnioitus ja rakkaus miestään kohtaan, vaikka asiat eivät mene niin kuin saduissa. Arvostan tätä todella. On ollut varmasti kipeää kertoa avoimesti Markun alkoholismista ja mitä se on tehnyt heidän avioliitolleen. Käsittääkseni siitä ei ole aiemmin julkisuudessa ollut mitään.

Ehkä Kaijan selviytymistä auttoi jollain lailla hänen taitonsa katsoa omaa elämäänsä ulkopuolelta kuin vieras sivustakatsoja. (s. 282)

Kaija valottaa rehellisesti lapsuuttaan kodissa, jossa hän tunsi aina hiukan erilaiseksi ja huonommaksi kuin vanhempi Ritva-sisarensa, joutui todistamaan heikkohermoisen isänsä raivonpuuskia ja äitinsä alistuvaa mukautumista. Silti vanhempia ei missään vaiheessa ruveta syyllistämään, todetaan vain asiat kuinka ne ovat. Tavattoman kiehtovaa on lukea Kaijan Kalevi-isän ja Seppo-sedän mieltymyksestä omiin teknisiin vempaimiin, joista etenkin lentävät sellaiset olivat Kaleville tärkeitä. Ja koituivat hänen kohtalokseen, mistä kertoo biisi Viimeinen lento.  

Elämäkerroissa minua kiehtoo aina perhealbumikuvat enemmän kuin usein lehdissäkin esiin tulleet keikkakuvat tms. (Kirjan kuvaliite. Kuva: Kaija Koon perhealbumi)

Onni on ollut varmasti, että hänen perheensä on panostanut Kaijan musiikkiharrastuksiin jo pienestä pitäen. Musiikkitaustainen isä hankki ensimmäisen pianon jo Kaijan ollessa pieni ja hankki tytöille soitonopettajan. On myös mielenkiintoista lukea, miten oikeiden ihmisten löytyminen elämään edesauttaa usein musiikkiuralla. Muusikot elävät omassa kuplassaan, jossa joku tuntee aina jonkun, joka tuntee jonkun, joka voisi olla hyvä sanoittaja tai basisti tai joku muu. Tuttuja muusikkonimiä vilisee kuvauksissa Kaijan muusikkouran alusta. Kaikessa korostuu kuitenkin Kaijan lahjakkuus laulajana: kuinka hän tekee kaikki taustat biiseihinsä, ja yhteen biisiin niitä saattaa tulla paljon. Kuinka tarkkaan hän hioo biisejään, ennen kuin on tyytyväinen. Kuinka klassinen laulunopettaja yritti saada Kaijaa laulamaan "oikein", mutta Impiö tokaisi heti, että laula niin kuin ennenkin. Kaijalla on oma tyylinsä laulaa ja hyvä niin, vaikka se ei varmasti aina mene klassisten laulumetodien mukaan.

Kaija purskahti itkuun. Markun silmät kostuivat. Sillä hetkellä kummallekin tuli selväksi, että enää ei ollut paluuta. Levy oli pakko tehdä, tai no, ainakin yrittää. (s. 125)

Monet ovat sanoneet, että Kaija Koosta saa melko ylimielisen vaikutelman niin keikoilla kuin muissa esiintymisissä. Kirjan perusteella voisin kuitenkin sanoa, että Kaija on todellisuudessa hyvin lämmin persoona, joka rakastaa yhä entistä aviomiestään, on hyvä ystävä eikä sorru katkeruuteen, vaikka on kokenut melkoisen paljon paskaa elämässään. Kaijo Koon artistipersoona on varmasti itseriittoisempi kuin hän oikeasti on arkielämässään. Kova kurinpitäjä mutta myös tsemppari hän vaikuttaa olevan ainakin keikoillaan. Kaija jakaa myös monia kipeitä kokemuksiaan, kuten raastavat hetket ennen avioeroa ja hänen ainokaisen poikansa moottoripyöräonnettomuuden ja sen jälkeiset sairastelut sekä viimeiset hetkensä äitinsä kuolinvuoteella.

Kaija tuijotti lehden sivua eikä ollut uskoa silmiään. Mitä nyt taas? Mitä kaikkea sitä oikein täytyy sietää, kun on nainen ja julkkis? (s. 187)

Kaija ottaa kirjassaan omalta osaltaan kantaa #metoo-ilmiöön muutamissa kokemuksissaan, joissa hän kokee saaneensa huonoa kohtelua sen takia, että on nainen. Näitä olisi voinut mielestäni ruotia hieman lisääkin. Kaija on saanut kuulla muun muassa ikävää kommentointia hänen painostaan levy-yhtiön johtajalta ja kokee tulleensa naiseutensa takia kohdelluksi eri tavalla julkisuudessa kuin miehet. Kaija kertoo myös avoimesti alku-uransa aikaisesta mallipoikaystävästään, joka oli lopulta sairaalloisen mustasukkainen, joka johti henkiseen ja fyysiseen pahoinpitelyyn. Lisäksi Kaijan masennuskaudet tulevat käsitellyksi kirjan sivuilla, sillä hän oli ahdistuskohtausten takia poissa julkisuudesta välissä jopa seitsemän vuotta.

Se kerta ei jäänyt viimeiseksi. Fyysisen pahoinpitelemisen lisäksi mies uhkaili ja silpoi puukolla Kaijan vaatteita sillä välin, kun tämä oli keikkamatkalla. (s.61)

Olen tyytyväinen, että luin kirjan, joka ei nyt kirjallisuuden saralla ole mikään suurteos, mutta tekee tehtävänsä hyvin ja toimivasti: tutustuttaa lukijan Kaija Kokkolan aka Kaija Koon elämään, johon on kuulunut aina musiikki, rakkaus eläimiin ja ihmisiin.  Ne tyhmät nostot, mitä keltainen lehdistö on tehnyt kirjasta, eivät oikeasti pomppaa tarinasta suuremmin esiin, sillä kokonaisuus on  kuitenkin tasapainoinen. Nekin tempaukset ovat osa Kaijan räiskyvää luonnetta, ja keltä tahansa vähänkään eläneeltä ihmiseltä löytyy kyllä vastaavia juttuja menneisyydestään, jos vähänkään kaivelee (onneksi minusta ei tehdä elämäkertaa!) Hiukan kyllä epäilen sitä, olisivatko he oikeasti laittaneet bändin kanssa mariannekarkit peräaukkoihinsa keikan ajaksi, mutta mikäs siinä.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle. 

Muissa blogeissa:

Mesta.net

Muut elämäkerrat blogissani:

Mikael Gabriel - Alasti: Anton Vanha-Majamaa ja Laura Friman

Kalle Päätalo - Kirjailijan elämä: Ritva Ylönen 

Topi Sorsakoski - Viimeiseen korttiin: Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen.