Keskusteluja kukkasten kanssa: Siiri Enoranta

 Keskusteluja kukkasten kanssa: Siiri Enoranta. WSOY 2026

Kansi: Riikka Turkulainen & Rawpixel

"Voiko rakkaus kasvaa jaettaessa?

Nuoret rakastavaiset joutuvat eroon toisistaan kauhean taian seurauksena. Siiri Enorannan kahdestoista romaani vie seikkailuun, lämmittää ja hykerryttää, ja pohtii, mitä tarkoittaa rakastaa rajattomasti.

Maagiset koruleeliat kukkivat Viisjoessa. Xaskia opiskelee kukkia hoitavaksi leelittareksi ja hänen heilansa Naum ylistää niitä tempuillaan. Kylään vasta muuttanut Sona ei ymmärrä leelioiden ihmeellisyyttä tai sitä, miksi hänen elämänsä pitää kietoutua kipakan Xaskian asioihin. Ja onko Naumin pakko olla niin hurmaava!

Xaskia joutuu satimeen loitsutodellisuuteen, jossa hänellä on seuranaan vain pörröiset, puhuvat sorkkaeläimet. Xaskian on tehtävä kaikkensa päästäkseen takaisin rakkaidensa luo, mutta voiko hän onnistua ennen kuin on liian myöhäistä?" (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olen joka kerta huikaistuneempi Siiri Enorannan kyvystä kirjoittaa. Hänen kirjojensa huikeisiin maailmoihin on jotenkin niin vaivatonta sukeltaa. Edelliseen, pari vuotta sitten ilmestyneeseen, aikuisille suunnattuun Keuhkopuiden uni -kirjaan suorastaan hullaannuin. Enorannan edellinen nuortenkirja Maailmantyttäret taas ei ollut minun makuuni ihan niin vaikuttava, mutta hienosti kirjoitettu utopistinen teos sekin. Aavistelin, että Keskusteluja kukkasten kanssa olisi hyvin paljon luontoyhteyttä korostava kuin Keuhkopuiden unikin, jossa ihmiset kytkeytyvät puihin.

Oikeassa olin. Kirjan keskeisessä roolissa ovat pinkkinä kukkivat koruleeliat, Viisjoen pyhät kasvit, joita varten hoitamaan koulutetaan nuorista tytöistä leelittaria. Nuori Xaskia on juuri tällainen, ja hoivaa mielellään omaa syrjässä kasvavaa koruleeliaansa, jotta se jaksaa kukkia aina kerran vuodessa. Leelittaret osaavat myös taikoa, johon he saavat voimansa näiltä ihmeellisiltä kasveilta. Jonkinlainen yhteys siis kasvien ja ihmisten välillä on tässäkin kirjassa.

Xaskia lähetti koruleelioille kiitoksensa. Niiden ja kaikkien niiden kasvi- ja sienisisarusten ansiosta maailma oli olemassa: lukemattomat eläimet, rakkaus, tanssi - oli olemassa ilma, suojeleva kerros elämää maan ympärillä. Ilman niitä ei olisi ollut mitään eikä ketään. (s. 8-9)

Kirjassa on koruleelioiden ohella hyvin isossa roolissa ihmissuhteet, joka kulminoituu Xaskian ja korukarjuihin kuuluvan Naumin väliseen syvään yhteyteen ja rakkauteen. Heidän suhteensa on luottavainen ja avoin, ja niinpä molempien sydämessä riittää tilaa ja uteliaisuutta olla myös muiden kanssa. Xaskia on viime aikoina tapaillut muun muassa Bon-nimistä nuorukaista, joka seurustelee Lianin kanssa. Kuten aavistella saattaa, Viisjoella tällainen polyamoria on tuiki tavallista. Sukupuolia on myös kolme, joista soljuiksi kutsutut ovat ehkäpä meidän maailmassa muunsukupuolisia. Naumin ja Xaskian päät pyörälle saakin muualta muuttanut solju Sona, jolla tulee olemaan hyvin vahva rooli näiden kahden välillä jatkossa.

Xaskia tunsi sen. Hän kuuli, kuinka häntä kaivattiin, mutta ei pystynyt löytämään niitä, jotka kaipasivat. Hän itki pudujen vaaleanpunaiseen turkkiin, kun ei ollut muitakaan keitä vasten itkeä. (s. 79)

Xaskian kimppuun nimittäin hyökkää muukalainen, pelättyyn kaktuskansaan kuuluva nuori tyttö, joka tulee loitsineeksi yhdessä Xaskian kanssa hänet toiseen todellisuuteen. Xaskia jää jumiin hyvin eriskummalliseen, oman mielikuvituksensa muokkaamaan loitsumaailmaan, jossa hänen seuranaan on pinkkejä sorkkaeläimiä puduja. Koska hän hiukan ennen loitsimista tuli ajatelleeksi Sonaa, hän pystyykin saamaan yhteyden tähän kiehtovaan soljuun. Niinpä Sona joutuu viestikapulaksi Naumin ja Xaskian, sekä myöhemmin myös muun Viisjoen yhteisön kanssa, jotka yrittävät saada Xaskian takaisin hinnalla millä hyvänsä. Esteenä toimii tosin kipakka leelittarien johtaja Mehina, joka aluksi luulee tytön menneen tahallaan Eritoteen, koruleelioiden tarjoamaan rinnakkaismaailmaan, jossa oleskelusta voi olla kohtalokkaita seurauksia. Esimerkkinä tästä on Kilvain, joka ei enää osaa toimia ihmisten maailmassa, vaan on yhteydessä enemmän kasvikunnan kanssa ja vaatii jatkuvaa holhousta.

Kaksi nuorta piti toisistaan kiinni ja yritti tarttua kolmanteen, joka lipsui heidän otteestaan. Taivas vuosi vettä ja kaikki kastui. (s. 273)

Sonan ja Naumin tunteet syvenevät, mutta niin myös erikoisessa yhteydessä olevien Sonan ja Xaskian. Vaikka Naumin ja Xaskian suhde on avoin, he haluavat kuitenkin keskustella aina toistensa kanssa, ennen kuin aloittavat jotakin uutta. Kontrastia tällaiseen vapaaseen suhdemuotoon tuo kaktuskansan nuori Ylanin, juuri tuo Xaskian kimppuun hyökännyt tyttö, jonka kotikonnuilla ei moista vapautta suhteissa ole. Hän on varastanut oman rakkaansa Jakimin Zaara-nimiseltä tytöltä, joka nyt on hyvin katkerana Ylaninille. Ylanin ei ole muutenkaan kovin pidetty kyseisessä kylässä, eikä hänen kitkerä luonteensa yhtään helpota asiaa. Kaiken huipuksi Xaskia ilmestyy hänellekin vaatimaan tätä palaamaan Jokimaahan vaarallisen suon yli, jotta loitsu voitaisiin purkaa. Suo on täynnä pelottavia sahaliskoja, joiden hampaista harva selviää hengissä. Leelittaret ja koko Jokimaan porukka on kuitenkin luvannut tukea Ylaninin suon ylitystä, jotta Xaskia saadaan takaisin.

"Haluan nähdä sinun naamasi ensimmäisenä kun herään, mutta nyt joudun vain joka aamu muistamaan, että et olekaan täällä! Se sattuu joka päivä uudestaan ihan perseen paljon!" (s. 156)

Naumin, Sonan ja Xaskian rakkaus ei ole täysin mutkatonta, vaan erilaisia epävarmuuksia ja mustasukkaisia ajatuksen riekaleita heilläkin välillä ilmenee. Kaiken perustana on kuitenkin syvä luottamus Naumin ja Xaskian välillä sekä rehellisyys ja avoimuus tunteista. Sonalle tällainen on vielä ihan uutta, mutta askel kerrallaan.

Viisjoen väki on utopistinen yhteisö. Ihmiset nukkuvat yhdessä teltoissa ja puissa, pojat ovat keskenään veljiä eli Korukarjuja, kaikki tehdään yhdessä, ruokavalio koostuu vain kasviksista eikä mitään elävää vahingoiteta, rakkaus ja sukupuolisuus on vapaata ja ainut vaara tuntuu olevan tuo pelottava suo, jossa hirmuiset sahaliskot vaanivat sekä sen takana asuva kansa. Jotakin hämärää paljastuu Viisjokilaiskansan ja kaktuskansan väliltä, eikä se välttämättä ole viisjokisten eduksi. Asia jää kuitenkin avoimeksi. 

Kirjassa on aika paljon hahmoja, mutta keskiössä ovat tietysti tämä meidän kolmikko, heidän perheensä , Ylanin ja Jakim, ja Naumin veljet eli muut hurjapäiset Korukarjut. Jälkimmäiset jäivät minulle hiukan etäisiksi, niin  kuin muutkin yhteisön jäsenet, koska heitä tosiaan oli nimettynä aika paljon. Naum on hahmoista sympaattisin,  yltiöpäisen komea, mutta myös luonteeltaan täydellinen: hän ottaa aina kaikki muut huomioon, on huolehtivainen ja avoin. Xaskia on taas hiukan tuittupäinen, mutta Sona tasoittavan rauhallinen ja tyyni. Sitten mukaan sekoitetaan vielä räväkkä Ylanin.

Kirjan maailmaan ei ole välttämättä helppo solahtaa sellaisen nuoren lukijan, joka ei ole paljon lukenut ensinkään. Kirjassa on paljon erikoisesti nimettyjä hahmoja ja kirjoitustyyli on kaunista, mutta joillekin se voi olla vieraannuttavaa. Huvituin jonkun kommentista Goodreadsissa, jossa hän julisti, ettei halua olla mukana samassa tripissä näiden kirjan hahmojen kanssa. Kieltämättä kirjaa lukiessa tuntui välillä, että on itsekin jossakin sekavassa tilassa, niin erikoista kaikki on. Joskus tällainen todellisuuspako on kuitenkin ihan paikallaan, ja nautin kirjan erikoisesta maailmasta kovinkin paljon. Vinkkaisin tätä paljon lukevalle 15+ nuorelle, jota avoimesti kiinnostaa sateenkaarevat teemat.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjavinkit

Siniset Helmet

Kaleva (maksullinen)

Kulttuuritoimitus

Samantyylistä:

Maailmantyttäret: Siiri Enoranta

Keuhkopuiden uni: Siiri Enoranta

Powerless-trilogia: Lauren Roberts

Powerless: Lauren Roberts. Suomentanut Arto Konttinen. Sitruuna 2025 (Powerless #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Powerless. Kansi: Seventhstar Art (suunnittelu), Shutterstock, Depositphotos, Moonchild-ljilja, DeviantArt, resMENSA (kuvat)

"He ovat eliittiä. He ovat ainutkertaisia. He ovat Poikkeuksellisia...

Vuosikymmeniä sitten riehuneen tuhoisan Ruton seurauksena harvat ja valitut - Eliitti - saivat poikkeuksellisia kykyjä. Tavalliset suljettiin yhteiskunnan ulkopuolelle ja karkotettiin valtakunnasta.

Paedyn Gray kuuluu Tavallisiin. Kun hän pelastaa vahingossa Ilian prinssin Kai Azerin hengen, hän joutuu keskelle Puhdistuksen kunniaksi järjestettäviä brutaaleja Kilpailuja, joissa hänen on teeskenneltävä hallitsevansa Eliitin voimia.

Jos eivät koetukset tai vaaralliset kilpailijat tapa häntä, sen tekee viimeistään prinssi – juuri se, johon hän ei missään nimessä saisi rakastua. Etenkin jos tämä saa tietää, kuka Paedyn todella on… täysin Tavallinen.

Tempaudu mukaan tähän koko maailman valloittaneeseen dagger-to-the-throat–romantasiaan, jossa rakkaus viiltää ja totuus voi tappaa." (Sitruuna)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Juonipaljastelen jonkin verran, lue omalla vastuulla!

Otan aina ilolla vastaan nuorille suunnatut romantasiat, sillä ne ovat hiukan jääneet "aikuisten oikeasti"-romantasioiden jalkoihin. Lähinnä näissä kahdessa ei ole juuri muuta eroa kuin seksin määrässä ja sen kuvailun intensiivisyydessä, ja päähenkilöt saattavat olla vuoden pari nuorempia. Powerless on siitäkin mielenkiintoinen tapaus, ettei sen nimeä ole ollenkaan suomennettu. Olisiko 'Voimaton' kuulostanut yhtä houkuttelevalta nimeltä? Ehkei. Kirjan kansi on kyllä aivan uskomattoman kaunis ja houkutteleva!

Hän pelkää sitä, mitä ei pysty hallitsemaan.

Ja juuri tällä hetkellä minä olen se, mitä hän ei pysty hallitsemaan. (s. 63)

Paedyn Gray on normaalilla varaskeikallaan kotikulmillaan eli Kelmikujalla, kun hänelle koittaa uskomaton mahdollisuus. Erittäin komea ja varakkaan näköinen mies sattuu hänen näköpiiriinsä, ja taitava taskuvaras Pae onnistuukin kähveltämään tältä kourallisen hopeakolikoita samalla, kun haukkuu miehen ylimieliseksi paskiaiseksi. Mikä onni, nyt hän ja hänen rakas ompelijatar-ystävänsä Adene pärjäävät taas hetken aikaa. Myöhemmin Pae näkee tämän komistuksen olevan pulassa, sillä joukko miehiä, etenkin yksi Tukahduttajan kyvyllä varustettu tyyppi on hänen kimpussaan, ja mies tuntuu olevan pahasti alakynnessä. Hetken mielijohteesta Pae rientää miehen avuksi ja rökittää päällekarkaajan nokkelilla taistelutaidoillaan.

Tämä tyttö saattaa koitua kuolemakseni. Kirjaimellisesti. (s. 107)

Sitä Pae ei tiennyt, että hänen pelastamansa mies on prinssi Kai Azer. Koska koko kansa saa kuulla tästä rohkeasta tapauksesta, Pae huomaa oman nimensä listasta, jolle hän ei olisi koskaan uskonut joutuvansa. Ilian valtakunnassa nimittäin järjestetään joka vuosi Kilpailu, johon valitaan vain Eliitin parhaat nuoret kyvyt. Prinssi Kai on tänä vuonna yksi heistä, ja ehdoton ennakkosuosikki, sillä hänen kykynsä on käyttää kenen tahansa muun Eliittiin kuuluvan kykyä hyödykseen. 

Paella on pieni ongelma: hän on Tavallinen, eli hänellä ei ole mitään erikoiskykyä. Paen isä opetti tälle ennen kuolemaansa, miten hän voi huijata olevansa Selvännäkijä, jotta ei joutuisi tapetuksi. Ilian valtakunnassa nimittäin kaikki Tavalliset surmataan tai karkotetaan Pätsiaavikolle, sillä heidän uskotaan sairastuttavan Eliittiin kuuluvat ja vievän heiltä kyvyt. Tämä kaikki on aiemmin riehuneen Ruton seurausta, jolloin osa kansasta sai yliluonnollisia kykyjä, kun taas osa jäi ilman mitään kykyä. Ja näitä Tavallisia nyt pelätään.

Minua etoo.

Minulla on hyväksikäytetty olo.

Heille tämä on pelkkää peliä. (s. 132)

Kurjuudessa elänyt Paedyn haetaan kuninkaanlinnaan asumaan ja valmistautumaan monivaiheiseen ja brutaaliin kilpailuun, jossa on yhteensä 12 Eliittiin kuuluvaa. Pae saa oman hienon huoneen, oman henkivartijan, oman palvelijan ja upeita aterioita ja hienoja vaatteita. Kilpailuun kuuluu yhteisiä tanssiaisia, haastatteluja, harjoituksia ja kaikenlaista valmistautumista viimeiseen taisteluun, joka pidettäisiin todennäköisesti Malja-areenalla kaiken yleisön edessä. 

Paen ja Kain kissa-ja-hiiri-leikki on ilmeistä: kumpikin tuntee vetoa toisiinsa, mutta Pae uhkaa tuon tuosta viiltää ilkikurisen Kain kurkun auki. Hän tietää prinssin pahuuden: kuningas on kasvattanut hänestä lapsesta asti Toimeenpanijaa, joka suorittaa kaikki kuningaskunnan verisimmät teot. Niitä hän on jo tehnytkin. Paella on myös muita syitä tuntea olonsa hankalaksi kuninkaanlinnassa: itse kuningas on surmannut Paen Parantaja-isän tämän silmien edessä, ja kruununprinssi Kittin silmät ovat ihan samanlaiset kuin isänsä, vaikka muuten Kitt on Paelle todella ystävällinen, toisin kuin veljensä. Kitt vaikuttaa hyvin ihastuneelta Paeen, ja Kai huomaa tämän. Pae pitää toki Kittin seurasta, mutta hänellä ei ole suurempia intohimoja kruununprinssiä kohtaan. Myöhemmin hän voikin käyttää hyväkseen tämän kiintymystä.

Tietysti kilpailijoista löytyy yksi tyyppi, joka erityisesti vihaa vähäisen kyvyn haltijaa Paedynia: kaunis Blair, joka on eityisen kiinnostunut Prinssi Kain (ja vähän myös Kittinkin) huomiosta. Liittolaisia Pae taas saa prinssien kasvattiveljestä Jaxista ja Andy-serkusta. 

Ensimmäisten tanssiaisten mieleenpainuvimmaksi hetkeksi muodostuu hässäkkä, mikä syntyy Vastarintaliikkeen iskusta tanssisaliin. Tällöin Paedyn saa tietää, että iso joukko Tavallisia on noussut vastarintaan Eliittiä vastaan, eikä aio hiljentyä. Ketä vastarintaliikkeessä on? Pae on kahden tulen välissä, sillä Eliitti ja kuninkaalliset paheksuvat vastarintaa ja Tavallisten kapinaa, kun taas Pae tietää kuuluvansa toiselle puolelle. Kilpailu on kuitenkin käytävä loppuun, ja siitä ei monikaan hengissä selviä. Miten Paedyn, jolla ei oikeasti ole mitään kykyä, voi selvitä kilpailusta paljon kyvykkäämpiä tyyppejä vastaan? Miten Kai voi saada Paedynin itselleen, kun tämä on jatkuvasti uhkaamassa häntä veitsellä?

Yhtenä hetkenä flirttailemme ja toisena jo tappelemme - ehkä jopa samaan aikaan. En tunnu pääsevän perille tästä raivottaresta. (s. 147)

Hmm, mitä minä nyt tästä sanoisin... Powerless ei ole mielestäni kauhean omaperäinen, sillä Kilpailun kuviot yksityiskohtineen toivat ihan liikaa mieleen Nälkäpelin (Suzanne Collins). Juonessa oli myös sekoitusta Outolinnun (Veronica Roth), Throne of Glass -sarjan (Sarah J. Maas) ja Hopea-sarjan (Victoria Aveyard) kuvioihin. Kirjassa oli oikeasti muutamia kohtauksia, jotka ovat lähes identtisiä mainitsemieni kirjojen yksittäisistä kohtauksista. Olin jopa hiukan hämilläni, miten paljon samankaltaisuuksia tässä oli muihin, aiempiin YA-kirjoihin: Kuningas, joka vihaa kilpailun altavastaajatyttöä ja tekee kaikkensa tämän tuhoamiseen; Kilpailu, johon kuuluu rempseän haastattelijan tentit, selviytymistä luonnossa, jossa mm. kipeitä harhanäkyjä läheisistä, loukkaantuminen ja siitä ihmesalvalla parantuminen, Paen hopeanväriset hiukset ja vaatteilla "räväyttäminen" tilaisuuksissa, Tavallisuus on vaarallista ja salassapidettävää vs  Eliitti, Kai pelkää korkeita paikkoja jne jne. Näitä yhteneväisyyksiä löytyy ihan koko kirjan täydeltä.

Kämmeneni poikki on omalla vinolla, hätäisellä käsialallani kirjoitettu tärkeä viesti: 

Hän sanoi, että voin koskettaa häntä, kun olen selvin päin. (s. 353)

Romantiikkaa kirjassa on riittämiin ja se on lähinnä sellaista kiusoittelua ja härnäämistä ihan alusta loppuun saakka, eli hyvin kesyä, suurpiirteistä ja kilttiä. Seksiä ainakaan tässä eka osassa ei ole siis ollenkaan. Tässä siis näkee hyvin, mikä ero on nuorille ja aikuisille/new adulteille suunnatussa romantasiassa. Raakuutta kirjassa on ehkä kuitenkin enemmän kuin esim. Nälkäpelissä, eli veri tosissaan lentää ja henkiä menetetään.

Powerless on kuitenkin mainitsemistani epäkohdista huolimatta suhteellisen viihdyttävä kirja ja juurikin tuo härnäävän flirttaileva, mutta ei liian ronskiksi äityvä romantiikka oli minun mieleeni, vaikkakin lopussa alkoi jo vähän puuduttaa ja olisin jo kaivannut jotakin "toimia". Juoni vetää hyvin eteenpäin ja lopussa meininki paranee huomattavasti. Kirja loppuu niin mahtavaa cliffhangeriin, että aion jatkaa vielä sarjan parissa. Seuraava osa Reckless ilmestyykin suomeksi jo tänä keväänä 2026.

Powerless voi varmasti iskeä parhaiten sellaisille (nuorille) lukijoille, jotka eivät ole vielä Nälkäpeliä ym. mainitsemiani kirjoja kahlannut. Silloin Kilpailu kaikkine kuvioineen tekee varmasti suurimman vaikutuksen lukijaansa, kun ne tulevat ihan uutena. Sivumäärä (505) rajoittaa hiukan kokemattomampia nuoria lukijoita tarttumasta kirjaan ja ÄLYTTÖMÄN pieni fontti, joka tuotti minun ikänäköni kanssa suuria vaikeuksia.

Annan tälle arvosanaksi 3+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Lukunurkka

Ruusunnuppuja

Lukutoukan luetut sivut

Reckless: Lauren Roberts. Suomentanut Arto Konttinen. Sitruuna 2026 (Powerless #2)

Englanninkielinen alkuteos (2024): Reckless. Kansi: ?

"Ilian valtakunta on kaaoksessa...

Tavallisena syntynyt Paedyn Gray on selvinnyt hengissä Puhdistuksen kokeista, surmannut kuninkaan ja käynnistänyt Vastarintaliikkeen. Nyt hän pakenee sitä ainoaa ihmistä, jonka luokse hän kaipaa.

Kai Azer on Ilian Toimeenpanija, uskollinen veljelleen Kittille, uudelle kuninkaalle. Kai on vannonut löytävänsä Paedynin ja saattavansa tämän vastuuseen teoistaan.

Halki tappavan Pätsiaavikon ja syvälle vihamieliseen Dorin kaupunkiin Kai jahtaa sitä ainoaa, jota hän ei haluaisi jahdata. Mutta kaupungissa, jossa ei ole Eliittejä, saalistajan ja saaliin välinen asetelma muuttuu ja taistelu velvollisuuksien ja intohimon välillä voi viedä hengen. Kuinka pitkälle Kai on valmis menemään velvollisuudentunnosta? Mitä Paedyn on valmis tekemään selviytyäkseen hengissä?" (Sitruuna)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Vaikka Robertsin romantasia-trilogian aloitusosa Powerless ei tehnyt odotettua suurempaa vaikutusta minuun, halusin kuitenkin jatkaa sarjan parissa jo ihan uteliaisuudestakin: miten jatkuisi Paen elämä nyt, kun hänestä ja Kaista (ja Kittistä) on tullut pahimmat viholliset toisilleen.

Olen nähnyt jotakin keskustelua somessa liittyen tähän kirjasarjaan ja siinä oleviin samankaltaisuuksiin esimerkiksi Collinsin Nälkäpelien ja Aveyardin Hopea-sarjan kanssa, mutta en ole lähtenyt syventymään näihin kritiikkeihin sen enempää. Jotain boikotointiakin on ilmeisesti ollut liikkeellä. Päätin nyt kuitenkin ottaa tämän kirjan vastaan kirjana ja uppoutua sen maailmaan.

Nyt minä näen hänet. En Toimeenpanijaa. En mitään niistä lukuisista naamioista, joita hän vaihtelee pysyäkseen suojassa. Näen hänet. 

Vihaan sitä. (s. 31)

Kirja alkaa heti saalistuksen merkeissä: Uusi kuningas Kitt on määrännyt veljensä Kain, joka on yhä Illian Toimeenpanija, ottamaan kuninkaan surmanneen ja heidät pettäneen Paedynin kiinni, mielellään elävänä. Pae piileskelee odotetusta vastarintaliikkeen tukikohtana käytetyssä entissessä kotitalossaan, mutta ei mene tietystikään kauan, kun se tuikataan tuleen. Onneksi näppärä Pae pääsee pakoon savupiipusta, mutta saa Kain kintereilleen. Paen tunteet ovat sekavat: rakkaus Kaita kohtaan ei ole hävinnyt mihinkään, mutta nyt hänen on paettava tätä - tai surmattava tämä, jotta ei joudu kostonhimoisen Kittin kynsiin.

"Se, mitä tunsin sinua kohtaan, oli vastoin jokaista käskyä, joka minulle on koskaan annettu." (s. 251)

Alkaa kissa-ja-hiiri leikki, kun Pae pääsee pakenemaan Kain joukkoja läpi Pätsiaavikon. Välillä hän käy lähes kuoleman rajamailla, mutta pelastuu Dor-nimiseen kaupunkiin. Hän elättää itsensä tuttuun tapaan varkaana ja ottaa myös uuden aluevaltauksen katutappelijana: hän on voittamaton Varjo. Kun sitten naamioitu muukalainen nimeltä Liekki haluaa taistella hänen kanssaan, Pae tietää tulleensa jälleen löydetyksi. Hän ei aio kuitenkaan päästää Kaita helpolla. Paluumatkalla Iliaan sattuu ja tapahtuu - välillä veitsi on toisen kurkulla, välillä taas tunteet ottavat vallan - mutta Kai on määrätietoisesti päättänyt viedä Paen takaisin ja haudata tunteensa tätä kohtaan. Matkalla he käyvät monia asioita läpi ja oppivat ajattelemaan asioista hieman eri vinkkelistä. Muuttaako se Kain suunnitelmaa viedä Pae Kittin armoille? 

Hän ei merkitse minulle mitään.

Niin vakuuttelen itselleni, kun katselen hänen nukahtavan.

Seuraan häntä. Uneen, unohdukseen tai minne hän ikinä onkaan vaipumassa. (s. 167)

Kuninkaanlinnassa Kitt ei poistu huoneestaan ja hovin väki ja kansalaiset alkavat olla kärsimättömiä. Onhan uudella kuninkaalla oikeus surra isäänsä, joka oli Kittille paljon läheisempi kuin Kaille, mutta rajansa kaikella. Kansa tarvitsee kuningasta. Kitt ei suostu syömään, vaan nakkelee hänelle tuodut ruuat ikkunasta ulos. Hän ei ole vielä keksinyt, mitä hän tekisi Paelle, kun Kai toisi hänet takaisin. Vai toisiko koskaan? Veljekset olivat rakastuneet samaan tyttöön, joka petti heidät molemmat. Kummalle Kai olisi lojaali, veljelleen vai Paelle? Sitten Kittille ehdotetaan ratkaisua Paen suhteen, joka hyödyttäisi koko valtakuntaa kuin tätä itseäänkin. 

En koskaan tahtonut tappaa ketään. En koskaan tahtonut -

Niin olen kuitenkin tehnyt. Niin tein. Ja teen.

Mikä minusta on tullut? (s. 60)

Pidin tätä toista osaa selkeämpänä kokonaisuutena kuin trilogian eka osaa. Viihdyin myös paljon paremmin tämän kirjan parissa. Onnekseni tämä ei myöskään ollut niin paksu, "vain" 365-sivuinen. Kain ja Paen välillä säilyy jännite, joka pursuaa yhtä lailla vihaa kuin rakkautta, eikä koskaan voi tietää, milloin taas on tikari toisen kurkulla. Paen ja Kain välinen vetovoima on edelleen hyvin kiltisti kuvattua, joten nuorten (aikuisten) romantasiana yhä tätä voi mainostella. (Oli mukava lukea romantasiaa, jonka pohjana ei ole kuumasta kohtauksesta toiseen siirtyminen. Vähemmätkin chilit toimivat oikein hyvin.)  Väkivaltaa on toki aika paljon, jonka vuoksi ikäsuositus 15+ on ihan hyvä. Plussaa kuitenkin siitä, että Paella on kovia tunnontuskia kaikista tekemistään surmista. Myös Kai on esitetty heti sarjan alusta saakka tyyppinä, joka ei haluaisi tehdä isänsä määräämiä hirmutekoja, ja onkin kiertänyt niitä parhaansa mukaan.

Kirjan lopputuleman aloin jo arvailla aika varhaisessa vaiheessa, eli mitään suurta yllätystä en kokenut viime sivuilla. Aion ehdottomasti lukea trilogian päätösosan Fearless, josta näyttääkin tulevan suomennos jo lokakuussa -26. 

Huomasin muuten myös, että tässä toisessa osassa oli hieman isompi fontti kuin aloitusosassa, eli silmäni kiittävät! :)

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Suzanne Collins: Nälkäpeli

Veronica Roth: Outolintu

Sarah J. Maas: Lasipalatsi

Victoria Aveyard: Punainen kuningatar

Rebecca Yarros: Fourth wing

Debytantit-sarja: Jennifer Lynn Barnes

Pieniä valkoisia valheita: Jennifer Lynn Barnes. Suomentanut Aila Herronen. WSOY 2025 (Debytantit #1)

Englanninkielinen alkuteos (2018): Little White Lies. Kansi: Connie Gabbert (kuvat), Marci Senders (alkuperäiskannen suunnittelu), Riikka Turkulainen (kannen suunnittelu)

"The Inheritance Gamesin tekijän Pieniä valkoisia valheita on herkullinen vyyhti skandaaleja, juonitteluja ja salaisuuksia.

Jennifer Lynn Barnes on luonut kiehtovan tarinan tytöstä, joka tempaistaan mukaan teksasilaisen yläluokan seurapiireihin.

18-vuotias mekaanikko Sawyer Taft yllättyy, kun etäisenä pysytellyt isoäiti ilmestyy hänen elämäänsä ja tarjoaa avokätistä palkkiota, jos Sawyer suostuu debytanttivuoteen teksasilaisen sukunsa nuorten kanssa. Eikä hän ikimaailmassa olisi kuvitellut suostuvansa tähän leikkiin, kunnes ymmärtää, että tämä on hänen mahdollisuutensa saada vastaus elämänsä isoimpaan arvoitukseen: kuka hänen isänsä on?

Sawyerin vuosi on täynnä isoja mekkoja, isompia egoja ja hengenvaarallisia salaisuuksia. Pieniä valkoisia valheita kuvataan myös tv-sarjaksi." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olen viihtynyt Jennifer Lynn Barnesin aiemmin suomennetun The Inheritance Games -sarjan parissa, joten mielelläni otin lukuun myös tämän uuden sarjan aloituksen Pieniä valkoisia valheita, jonka kirjailija on kirjoittanut ennen TIG-sarjaa. Minulle tuli jotenkin heti tästä kirjasta sellaiset Valehtelevat viettelijät -vibat ihan vain nimen, kannen ja kuvauksen perusteella. 

Sawyer Taft on 18-vuotias pikkukaupungin automekaanikko, joka on asunut koko elämänsä äitinsä kanssa. Isästään Sawyer ei tiedä muuta kuin että tämä oli äidin debutanttivuoden yhdenillanjuttu, inhosi kalaa eikä halunnut skandaalia osakseen. Sawyer on tottunut huithapelimäiseen äitiinsä, mutta tietää tämän tulevan arvovaltaisesta ja rikkaasta suvusta. 

Sawyer hämmästyy eräänä päivänä, kun hänen paikalle pelmahtanut isoäitinsä Lillian ehdottaa tälle sopimusta; jos Sawyer suostuu osallistumaan sinfoniatanssiaisiin ja kaikkiin sinfoniadebutanttitapahtumiin sekä seurapiiriin astumiseen keväällä, isoäiti kustantaisi Sawyerin yliopisto-opinnot. Koska äiti on taas kadonnut matkoilleen eikä toimeentulo ole heillä kovinkaan hääviä, Sawyer päättää tarttua tilaisuuteen. Taka-ajatuksena hänellä on toki selvittää isänsä henkilöllisyys vihdoin viimein, sillä hän on melko varma siitä, että isä on joku äidin debutanttikaveljeereista.

Sawyer muuttaa taloon, jossa asuvat hänen isoäitinsä lisäksi hyvin hienosteleva Olivia-täti, tämän hassu miehensä J.D., villi pikkupoika John David ja Sawyerin ikäinen serkku Lily. Alkuun tulee tietysti pakollista vaatteiden sovittelua ja manikyyrejä ym Sawyerille täysin vierasta hienostelua, kun debutanttihommat käynnistyvät saman tien. Ensimmäisenä on vuorossa huutokauppa, jossa muun muassa suvun kalliit helmet ovat kaupan. Sawyer panee merkille vaikutusvaltaiset miehet, jotka olivat äidin kanssa samaan aikaan kaveljeereina, kuten senaattori Sterling Amesin, jonka tytär Campbell on myös saman ikäinen Sawyerin kanssa ja flirttaileva poika Walker paljastuu Lilyn exäksi. Hän tutustuu myös Boone Mason -nimiseen nuoreen mieheen, kuten myös Lilyn bestikseen Sadia-Graceen. Kaikkien näiden isät ovat Sawyerin isäehdokaslistoille tästä lähtien.

"Ei minulla ole ystäviä. On vain hyödyllisiä ihmisiä  ja niitä, joista ei enää ole minulle hyötyä." (s. 117)

Mutta minne on kadonnut Campbell Ames ja miksi Lily ja Sadie-Grace vihaavat häntä niin paljon? Miksi Walker on jättänyt Lilyn, vaikka hölmömpikin näkee, kuinka hän yhä kaipaa tämän syliin? Sawyer joutuu keskelle salaisuuksien verkostoa, sillä niitä tuntuu riittävän näissä piireissä.

Nuorten keskuudessa kohua herättää Salaisuudet iholla -niminen blogi, jonne saa lähettää anonyymisti omia salaisuuksia. Blogin pitäjä kirjoittaa salaisuudet eri puolille kehoaan ja postaa paljastelevat kuvansa blogiin. Tällä blogilla on oma roolinsa erään mysteerin ratkaisuun myöhemmin, mutta en paljasta nyt enempää blogin pitäjästä, joka paljastuu melko alkuvaiheessa toki.

Olin aina uskonut  absoluuttiseen rehellisyyteen: sano mitä tarkoitat, tarkoita mitä sanot äläkä kysy, jollet halua kuulla vastausta.

Sitten minusta tuli debutantti. (s. 316)

Kirjan varsinainen salaisuuksia, mysteerejä ja juonitteluja pursuava juoni kulkee rinnan nykyhetkeä kuvaavien kappaleiden välissä, joissa neljä valkoisiin pukeutunutta debutanttia on otettu putkaan säilöön, eikä nuori konstaapeli Mackie tiedä, mitä heidän kanssaan tehdä. Tytöt puhuvat rikoskumppaneista, arvokkaista helmistä, mutta ennen kuin konstaapeli on päässyt selvyyteen yhtään mistään, paikalle pölähtää nuoria miehiä tyttöjen tueksi ja lopulta myös isoäiti Lillian Taft, joka vaatii konstaapelia vapauttamaan tytöt heti.

"Se oli onnettomuus! Ei onnettomuuksista voi pidättää ketään!" (s. 39)

Kirja alkaa vähän laimeasti ja sekavastikin, mutta paranee huomattavasti loppua kohti, kun juonittelukuviot pääsevät kunnolla vauhtiin. Palan halusta saada tietää, kuka on Sawyerin oikea isä. Henkilöhahmot jäävät tosin harmillisen pinnalliseksi. Sawyerin äidin ja muun suvun välillä on jännitteitä, joista olisi voinut ammentaa ehkä vielä lisää. Ehkä seuraavissa osissa? Romantiikan kipinää olisin toki myös toivonut kirjaan, nyt sitä ei juuri ole yhtään.

Pieniä valkoisia valheita on ihan viihdyttävä psykologinen jännäri pukujuhlineen, juonitteluineen ja perhesotkuineen. Tämä ei ehkä kuitenkaan yltänyt ihan The Inheritance games -sarjan tasolle, vielä ainakaan. Paljon jäi kuitenkin salaisuuksia auki, joten jatko-osaan Tappavia pikku salaisuuksia tartun ehdottomasti, jahka se keväällä ilmestyy.

Annan tälle arvosanaksi 4

Kiitos arvostelukappaleesta!

Tappavia pikku salaisuuksia: Jennifer Lynn Barnes. Suomentanut Aila Herronen. WSOY 2026 (Debytantit #2)

Englanninkielinen alkuteos (2019): Deadly Little Scandals. Kansi: Connie Gabbert (kuvat), Marci Senders (suunnittelu)

"Sawyer Taft liittyi debytanttien joukkoon vastentahtoisesti ja vain yhdestä syystä: saadakseen tietää, kuka hänen biologinen isänsä on.

Debytanttivuosi poiki kuitenkin enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, ja sen päälle vielä koko elämän pilaavan salaisuuden.

Kun serkku Lily saa houkuteltua Sawyerin mukaan elitistiseen salaseuraan, Sawyer uskoo vihdoin löytävänsä oikean vastauksen - kunnes seuran jäsenet paljastavat häiritsevän, vuosikymmeniä vanhan skandaalin perhepiiristä." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Tämän Debytantit-sarjan ensimmäinen osa ei tehnyt minuun niin suurta vaikutusta kuin kirjailijan The Inheritance Games -sarja, mutta ihan mukavaa viihdettähän tämä on toki. Olin jo osin unohtanut ensimmäisen osan tapahtumia, kun tartuin nyt tähän kirjaparin toiseen ja viimeiseen osaan.

Kuten eka osassakin, tässä kirjan tapahtumat kulkevat kolmessa aikatasossa: ennen Sawyerin ja Sadie-Gracen kuoppaan joutumista (kyllä!) ja hetkistä, kun tämä kaksikko yrittää ottaa selkoa siitä, miksi heidät on pudotettu huumattuna kuoppaan ja miten he pääsisivät sieltä pois. Lisäksi seurataan mennyttä aikaa, jolloin kolme nuorta naista, Julia, Charlotte ja Liv joutui kamalan tapahtuman keskiöön. Yksi heistä on Sawyerin täti Olivia, jota kutsuttiin tuolloin Liviksi.

Sawyer on saanut edellisessä osassa viimein tietää, kuka on hänen isänsä, ja tämä tieto tulisi särkemään Lilyn sydämen, sillä he eivät olekaan Sawyerin kanssa sisaruksia. Sawyerilla on nyt kuitenkin vielä paljon asioita selvitettävänään: mihin hävisi aikoinaan hänen äitinsä hyvä ystävä Ana Gutierrez, jonka Sawyer saa tietää olleen raskaana samaan aikaan kuin hänen äitinsä. 

Ihmiset, joilla on aina ollut tukenaan perhe ja paikka, johon kuulua, eivät pystyneet oikeasti ymmärtämään, miten houkuttava ajatus oli löytää joku, joka on samanlainen kuin itse on.

Joku, joka ei paheksuisi minua taustani vuoksi. (s. 19)

Nuoret viime vuoden debytantit saavat nyt viestin, jossa heidät kutsutaan outoon tapaamiseen. Kutsun takana ovat Valkohansikkaat, joka on nuorten naisten salaseura. Sinne otetaan mukaan vain tiukan seulonnan läpäisseet, joten Sawyerilla, Sadie-Gracella, Lilyllä ja Campbellilla on luvassa erinäisiä haasteita ja initaatioriittejä. Ensimmäinen niistä on hyppääminen pimeään aikaan, nakuna vieläpä, hurjalta Falling Springsin kalliolta. Tämä muuttuu vielä entistä hurjemmaksi, kun tytöt löysivät rannasta pääkallon. Tämä löytynyt ruumis nimetään Järvineidoksi. Voisiko se olla Anan ruumis, pohtii Sawyer.

"Millainen ihminen minä olisin, jos ylpeilisin sillä, että olen erilainen kuin muut tytöt? (s. 197)

Sawyerilla on yhä ristiriitaiset välit äitiinsä, joka piipahtaa Sadie-Gracen äitipuolen vauvajuhlassa - vaikka oikeastihan mitään raskautta ei edes olekaan. Lisäksi hänellä on mieli mylleryksissä Nickin vuoksi, joka aiheuttaa hänessä hyvinkin kuumottavia tunteita, mutta koska Sawyerin on vaikea luottaa ihmisiin, myös Nick on varuillaan. Sawyer on eksyksissä tunteidensa kanssa, joten hän yrittää käyttää kaiken tarmonsa selvittääkseen kadonneen Anan ja tämän syntyneen lapsen arvoituksen. Tuleepa hän löytäneeksi myös lisää sukulaisia, joiden tapaamisesta ei välttämättä hyvää seuraa...

"Jos sinä et uskalla antaa tämän olla todellista, jos minulla ei saa olla väliä ja voit jäädä vain, jos tämä ei merkitse mitään, niin mene." (s. 264)

Kirjan juonessa on kyllä sellaisia käänteitä, että lukija ei pääse pitkästymään. Minulla tuli tästä ehkä välillä jopa hieman levoton olo, kun en meinannut enää pysyä Sawyerin sukukiemuroissa kärryillä. Romanttiset osat jäivät vähän turhan pliisuiksi ja epämääräisiksi, mutta tämä tyyli on jo tuttua kirjailijan aiemmista kirjoista. Jotenkin kaikki suhteet ovat jonkinlaista kummallista temppuilua. Kirjan mysteerit ovat kuitenkin tosi ennalta-arvaamattomia ja taidolla rakennettuja, että tykkäsin kovasti. Sawyer ei ole avuton neitonen hädässä, vaan hän ottaa ohjat omiin käsiinsä, oli kyse sitten sukusalaisuuksien selvittämisestä kuin baariahdistelijan taltuttamisesta.Viihdyttävää luettavaa yhtä kaikki!

Annan tälle arvosanaksi 4-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

The Inheritance Games -sarja: Jennifer Lynn Barnes

Thieves' Gambit -kirjapari: Kayvion Lewis

Rachel Pricen paluu: Holly Jackson

Rachel Pricen paluu: Holly Jackson. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2025 

Englanninkielinen alkuteos ( 2024): The Reappearance of Rachel Price. Kansi: Christine Blackburne (kuva), Casey Moses (suunnittelu)

"Hittikirjailijan tajunnanräjäyttävä, true crimesta ammentava trilleri tytöstä, joka etsii totuutta perheestään kameroiden kuvatessa.

Kun Rachel Price kuusitoista vuotta sitten katosi salaperäisesti, hänen kaksivuotias tyttärensä Bel oli ainoa todistaja. Bel ei muista tapahtumista mitään ja haluaisi vain jättää menneet taakseen.

Belin vastustuksesta huolimatta tapauksesta aletaan kuvata true crime -dokumenttia. Silloin mahdoton tapahtuu: Rachel Price ilmaantuu paikalle ilmielävänä.

Rachelilla on selitys katoamiselleen, mutta Bel ei tiedä mitä uskoa. Kamerat käyvät, kun Bel yrittää selvittää, mitä hänen äidilleen aikoinaan tapahtui – ja miksi tämä nyt on palannut." (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Tänä vuonna on Holly Jacksonin faneja hemmoteltu oikeinpa kahdella suomennetulla jännärillä. Keväällä ilmestyi Kuudes kuolee, joka oli erittäin hyvä, ja nyt syksyllä sain käsiini tämän Rachel Pricen paluun. Hiukkasen minua hirvitti kirjan paksuus, sillä tässä on asiaa jopa 550 sivun verran, mikä on jännärille aika paljon. Tämän kirjailijan kirjoihin minulla on kuitenkin niin kova luotto, että olin varma, että lukisin tämän viikossa. Ja näin teinkin.

"Maan häiriintyneimmälle perheelle. Kippis!" (s. 241)

Annabel Pricen sisällä on sykkyrä, joka liittyy hänen perheessä tapahtuneeseen tragediaan. Tätä sykkyrää Bel yrittää lieventää näpistelemällä pikku tavaroita. Bel asuu kahdestaan isänsä kanssa, sillä hänen äitinsä on kadonnut - kuin tuhka tuuleen - 16 vuotta sitten, Belin ollessa parivuotias. Belin äidin, Rachel Pricen auto löydettiin käynnissä erään syrjäisemmän tien varresta takapenkillään pikkuinen Bel. Onneksi Belin opettaja Julian Tripp saapui paikalle ja nappasi pikkuisen turvaan.

Nyt Rachel Pricen tapauksesta kuvataan dokumenttia, johon Belin isä on lupautunut mukaan osin rahapulassaan. Ramsey Leen kysymykset äitinsä katoamista turhauttavat Beliä, sillä ei hän muista siitä mitään. Hän voi vain arvailla, mitä tapahtui: hylkäsikö äiti lapsensa ja miehensä ja aloitti uuden elämän jossakin, vai kaappasiko hänet joku? Onko hän enää edes elossa? Belin isää epäiltiin aikoinaan vaimonsa murhasta, mutta todisteiden puuttuessa hän vapautui syytteistä. Onneksi, sillä Bel tietää, ettei isä voisi olla syyllinen.

Myös Belin lähisukulaiset joutuvat osaksi dokkaria: lähistöllä asuvat Jeff-setä ja Sherry-täti sekä Belin rakas, pari vuotta nuorempi Carter-serkku ovat kuvausryhmän haastateltavina. Mukaan raahataan myös vaari Pat, joka ei muista juurikaan enää mitään vuosi sitten saadun aivoinfarktin vuoksi. Bel ei edes yritä olla kohtelias kuvausryhmälle, sillä hän ei ole kiva juuri kenellekään, jos ei halua. Kamera-assistentti, Ramseyn sukulaispoika Ash tykkää Belin kipakasta tyylistä ja tuntuu olevan hänen puolellaan. Bel irvailee Ashin pukeutumistyylistä, joka on hyvin erikoinen, mutta Ash ei pahastu tästäkään. 

Kun Bel saa tarpeekseen rekonstruktiosta, jossa käydään läpi hänen äitinsä katoamishetkeen liittyvä tilanne, hän pakenee paikalta ja kävelee takaisin kotiinsa. Hän törmää resuisesti pukeutuneeseen naiseen, joka näyttää ihan hänen äidiltään. Ja itse asiassa, hän on Rachel Price, äiti, joka käveli pitkän matkan jalat rakoilla takaisin kotiin tienvarresta, johon hänen sieppaajansa hänet yllättäin jätti. Kuudentoista vuoden vankeuden jälkeen. Kaikki tämä on liian vaikea sisäistää, mutta siinä hän nyt on. Hän ei osaa sanoa Annabelia oikealla nimellä Beliksi, vaan kutsuu tätä Annaksi. Isä on ihan yhtä ihmeissään nähtyään vaimonsa luullen tämän jo kuolleen, samoin kuin sukulaiset. Ja koko kotikaupunki. 

Totuus ei käynyt järkeen. Silti se oli ainoa selitys, joka kävi järkeen.

Rachel Price oli palannut, ja Bel oli kadottanut ajattelukykynsä. (s. 99)

Tästä lähtien Belin ja Charlie-isän on totuttava siihen, että lehdistö päivystää heidän kotipihansa edessä päivin öin, että kaikki kyläläiset tuijottavat heitä ja että heidän kodissaan asuu tuttu, mutta täysin vieras ihminen. Belin pitäisi olla iloinen ja onnellinen, ainakin muiden mukaan. Carter-serkku ei ymmärrä, miksi Bel epäilee äitinsä valehtelevan siitä, missä tämä oli 16 vuotta. Bel on kuitenkin saanut äidin kiinni useasta epäjohdonmukaisuudesta tarinassaan, ja hänellä on outo aavistus tuosta ihan vieraalta tuntuvasta Rachel Pricesta. Ainoa, joka häntä uskoo, on Ash. Hänen kanssaan Bel alkaa kuvata omaa sivujuonnetta dokumenttiin, jonka nimeksi vaihdettiin Rachel Pricen paluu. 

Normaali oli outo sanavalinta: elämä oli ollut normaalia ennen Rachelin paluuta. Normaali elämä oli mennyttä nimenomaan hänen takiaan. (s. 154)

Onko Belin syytä pelätä omassa kodissaan? Miksi Rachel lukitsee oman makuuhuoneensa joka yö? Miksi isä alkaa tehdä töissä pidempiä päiviä ja viikonloppuvuoroja äidin paluun jälkeen? Onko äidin siepannutta miestä edes olemassa?

Ash uskoi häntä tai ainakin sanoi uskovansa, ja tässä vaiheessa se riitti Belille. Hänellä oli joku puolellaan, vaikkakin varsin epätodennäköinen ja täysin naurettava tyyppi. (s. 192)

Voi jestas, miten taidokkaasti rakennettu jännäri tämä olikaan! Alussa minulla oli vielä hiukan epäileväinen olo, mutta sitten Rachel Pricen paluun jälkeen alkoi tapahtua asioita ripotellen, lopussa suorastaan rytinällä. Bel on hyvin samankaltainen henkilöhahmo kuin muissakin Jacksonin kirjoissa. Tarkkaavaisuus, epäileväisyys ja kipakka luonne ajavat Beliä eteenpäin tutkimuksissaan, sillä hän ei aio niellä valheellisia tiedonmuruja. Hän luottaa vaistoonsa. Hän ei ole tottunut luottamaan keneenkään, siksi hän ei automaattisesti luota palanneeseen äitiinsäkään. Siitä hän ilahtuu kovasti, kun Ash uskoo häntä ja lähtee mukaan selvittämään äidin kertomusten paikkansapitävyyttä. Tämä lähentää heidän välejään huomattavasti. Pidin myös henkilöhahmoista kovasti erikoisesta Ashista, joka olisi voinut saada ehkä jopa hiukan enemmän tilaa kirjassa. Kirjailijalle tyypilliseen tapaan painotus on aina jännärijuonen kehityksessä ja päähenkilön ajatuksissa, eikä mahdolliset romanttiset kuviot valtaa kovinkaan isosti tilaa.

Enpä olisi arvannut lopputulemaa, eli tämä totisesti yllätti. Lopussa kuljetaan moraalisten rajojen tuolla puolen, mutta Kiltin tytön murhaopas -trilogian jälkeen mikään ei minua enää hätkähdytä Jacksonin kirjoissa ja henkilöhahmojen teoissa. Äärimmäinen tilanne vaatii äärimmäisiä tekoja.

Rachel Pricen paluu on sellainen YA-kirja, johon aikuisten jännärien ystävien kannattaisi ehdottomasti tarttua. Paljon lukeville 15+ lukijoille tämä on varmasti hittiosuma joulupukin konttiin (ellei tätä ole jo TikTokin innoittamana lukenut enkuksi...)

Annan tälle maksimiarvosanan 5+

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla: 

Kirjakaapin avain

Samantyylistä:

Kiltin tytön murhaopas -trilogia: Holly Jackson

Kuudes kuolee: Holly Jackson

Minne katosit, Monday?: Tiffany D. Jackson

Pirstaleiden melodia: Mirjami Sirén

 Pirstaleiden melodia: Mirjami Sirén. Myllylahti 2025 

Kansi: Karin Niemi

"Pirstaleiden melodia on nuorille suunnattu urbaani fantasiatarina musiikista, tunteista ja vaarallisista paikoista.

'Musiikki jatkuu ja jatkuu, välillä vaimenee hiukan, sitten kohoaa jälleen.

Se on aavemaista, resonoi luissani ja sisuskaluissani, nostattaa ihokarvojani ja hiusten tyviä.

Silti en haluaisi sen loppuvan.'

Viisitoistavuotias Aile kuuluu laulunluojien sukuun. Hänen äitinsä omistaa puodin, jossa myydään laululiemiä, nesteeksi uutettuja maagisia lauluja, jotka vaikuttavat elämän suurissa hetkissä.

Aile on hoitamassa äidin puotia ensimmäistä kertaa yksin, kun paikka ryöstetään. Ryöstö järkyttää Ailea ja tuntuu muuttavan jotain hänessä pysyvästi. Hän alkaa kuulla outoja, karmivia säveliä, joita kukaan muu ei kuule. Lisää hämmennystä Ailen elämään tuo myös muuttunut suhde parhaan ystävän, Jiron, kanssa. Onko Aile ihastunut? Ja miksi ystävysten välit ovat yhtäkkiä oudon kireät?

Ahdistavat tunteet ajavat Ailen kokeilemaan rajojaan. Hän tutustuu kahteen tyttöön, jotka houkuttelevat hänet mukaan kiellettyihin paikkoihin. Kun kuvioon astuu vielä entinen luokkakaveri Danil, jonka kanssa Ailella on vaikea menneisyys, alkaa todellinen tunteiden pauhu.

Pirstaleiden melodia vie lukijan rikkinäisiin ja vaarallisiin paikkoihin, mutta kaiken pohjalla soivat ystävyyden ja rakkauden vahvat soinnut." (Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olen lukenut Mirjami Sirénin dystooppisen Kaupunki ilman koteja -trilogian ja pidin sen omintakeisesta maailmasta. Olipas mielenkiintoista sukeltaa nyt tällä kertaa saman kirjailijan luomaan fantasiatarinaan. Pirstaleiden melodia on käsittääkseni yksittäinen romaani, eli ei pitäisi olla osa sarjaa.

Vaari kaataa nesteen laulumaljaan. Vaimea melodia alkaa hitailla, korkeilla sävelillä. Laulu on yksinkertainen ja kirkas, se tuo mieleen kevätaamun puron rannassa. Vaari sulkee silmänsä kuunnellessaan. Minä katselen laulumaljaa, jossa neste väreilee. (s. 73)

Ailen äidillä on upea kyky: hän osaa luoda lauluja. Aile työskenteleekin apuna usein äidin omistamassa puodissa, jossa myydään niin valmiiksi luotuja lauluja erilaisiin elämän hohtohetkiin, kuten ristiäisiin, synttäreille ja vuosipäiviin, mutta myös tilauslauluja kustomoituna juuri laulun saavalle henkilölle. Koska kyky on periytyvä, myös Ailen pitäisi pian osata luoda lauluja. Kiinnostusta häneltä ei ainakaan puutu, ja hän kärttää äitiään opettamaan hänelle laulunluontia. Äiti on vain monesti kovin kiireinen, kuten sinä iltana, kun Ailen on tuurattava häntä puodilla. Ja juuri sinä iltana tulevat ryöstäjät kaupalle, rikkovat paikkoja ja vievät ison osan äidin tekemistä tilauspulloista. Järkyttävän tapauksen jälkeen Aile alkaa myös kuulla karmivia sävelmiä, joita kukaan muu ei tunnu kuulevan.

ääni

    ei lakkaa

                                    tiivistyy

                            sumuksi (s. 55)

Ailella on hyvä ystävä Jiro, jota kohtaan hänellä on alkanut olla hiukan enemmänkin kuin ystävyyden tunteita. Aile ajautuu kuitenkin suosittujen Leanan ja Tamiran seuraan, jotka tykkäävät käydä kuvaamassa hylätyissä ja muuten vaarallisissa paikoissa sisältöä someen. Jiro ei oikein pidä siitä, että Aile liikkuu uudessa seurassa. Kun mukaan porukkaan lyöttäytyy Leanan kanssa seurusteleva Danil, joka sattuu olemaan vierailulla Ailen entisestä kotipaikasta Sarvakkaasta, Aile ei tunne oloaan seurassa oikein mukavaksi. Häneen ja Daniliin historiaan nimittäin liittyy jotakin epämiellyttävää.

Kun Ailen äiti matkustaa muualle saadakseen taas laululuovuutensa toimimaan ja jättää Ailen vaarin kanssa kotiin, Aile päättää kokeilla laulunluomista yksinään. Se ei ole kuitenkaan ihan niin helppoa. Hän haluaisi kovasti tehdä Jirolle erityisen laulun syntymäpäivälahjaksi.

Danil ehdottaa tyttökolmikolle seuraavaksi seikkailukohteeksi Sarvakkaassa olevaa hylättyä teatteria, Aile epäröi, mutta ryhmäpaineen vuoksi suostuu kuitenkin. Onneksi hän saa mukaansa myös Jiron, joka on viime aikoina käyttäytynyt omituisesti. Reissusta tuleekin jännittävämpi kuin olisi saattanut arvata. 

Pirstaleiden melodia on kiintoisa fantasia, jossa juoni vetää oikein mukavasti eteenpäin ja erikoisuutena laulunluominen ja Ailen laulunkokeminen tuovat ihan uutta ulottuvuutta tarinaan. Ailen ja Jiron ystävyyden kehittyminen ihastumiseksi on hyvin luontevaa. Ailen uudet ystävät Leana ja Tamira jäävät hiukan pinnallisiksi ja etäisiksi tarinassa. Perinteisen kerronnan lomassa on myös muutamia säeromaanille tyypillisiä pätkiä, jotka liittyvät yleensä lauluihin tai suuriin tunteisiin.

Minun katseeni

vain me kaksi, tämä laulu

tämä laulu

vain me kaksi

tämä laulu

vain me kaksi (s. 218)

Itseäni hiukan häiritsi kirjassa jotkut nimet, jotka tuntuivat hiukan tönköiltä ja keksimällä keksityiltä. Totta, että fantasiassa käytetään usein keksittyjä nimiä, mutta pidän ehkä enemmän sellaisista, joilla on kielessämme jokin merkitys. Lauvo, Sarvakas, Renar eivät oikein solju kielelläni luontevasti. Tämä oli vain tällainen pieni huomio, joka itse asiassa oli minulla ajatuksissa jo Kaupunki ilman koteja -sarjaa lukiessakin.

Kirjan tarinaan on ujutettu myös synkempiä, reaalimaailmasta tuttuja teemoja, kuten Ailen äidin ja hänen miesystävänsä ero, joka tuntuu Ailesta pahalta, vaikka Renar ei ehtinyt asua heidän kanssaan kuin parisen kuukautta. Eron syy jää vähän epämääräiseksi, mutta niinhän se joskus saattaa ollakin. Ailen äidin käytös hiukan kummeksuttaa, hän toimii aika itsekkäästi kun häipyy itsetutkiskelumatkalleen kesken kaiken, kun Aile tarvitsisi äitinsä tukea hämmentävälle laulunkokemiselleen. Jiro paljastaa myös omat synkät kokemuksensa ja Ailella on myös ikäviä kokemuksia liittyen Daniliin.

Suosittelen kirjaa näppärälukuisena (sivuja vain reilut 200 ja juoni vetävä) kirjana yläkouluikäisille ihan seiskoista lähtien.

Annan arvosanaksi tälle 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Kadonnut ääni -kirjapari: Outi Moisio

Emily Wilde -trilogia: Heather Fawcett

Emily Wilden Haltiatiedon opas: Heather Fawcett. Suomentanut Taimi Tornikoski. Tammi 2025 (Emily Wilde #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Emily Wilde's Encyclopaedia of Faeries. Kansi: Vera Drmanovski.

"Romanttinen hyvänmielen fantasia vie pohjoisen tuiskuihin ja haltioiden matkaan.

Yrmeä professori Emily Wilde matkaa pohjoiseen syrjäiselle saarelle tutkimaan keijuja ja haltioita. Työ kuljettaa hänet niin pahantahtoisen magian kuin odottamattoman rakkaudenkin äärelle. Lukijat ja kriitikot lumonnut Tiktok-ilmiö aloittaa valloittavan fantasiasarjan.

Emily Wilde on haltiatiedon asiantuntija ja nerokas tutkija, muttei järin hyvä ihmisten kanssa. Kun Emily saapuu nietosten peittämään Hrafnsvikin kylään tutkimusmatkalle, hänellä ei ole aikomustakaan tutustua paikallisiin. Eikä hän myöskään halua viettää aikaa kilpailijansa Wendell Bamblebyn kanssa. Bamblebyn, joka hurmaa kyläläiset, tunkee nokkansa Emilyn työhön ja hämmentää hänet läpikotaisesti.

Kun Emily raottaa ovea aiemmin tutkimattoman haltiakansan maailmaan, hän törmää toiseen mysteeriin: kuka on Wendell Bambleby? Ratkaistakseen arvoituksen Emilyn on paljastettava oman sydämensä salat." (Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ai että. Taas ollaan niin kauniin kansitaiteen äärellä, että kirjan lukemisen aloittamisesta ei meinaa tulla mitään, kun tekisi mieli vain jäädä ihastelemaan kantta. Emily Wilden Haltiatiedon opas sai vuoden 2023 Goodreads choice awardseissa neljänneksi eniten ääniä fantasiakategoriassa. Siispä minulla oli hyvät aavistukset tästä kirjasta ennakkoon.

Emily Wilde saapuu yhdessä Shadow-koiransa kanssa Norjan Ljoslannin saarelle, Hrafnsvikin kylään tutkimaan haltioita ja niistä kerrottuja tarinoita. Emily on tieteen nimeen vannova Cambridgen yliopiston professori, ja hänen erikoisalaansa on nimenomaan haltiatietous. Tämä on hänen viimeisen tutkimusetappinsa ennen hänen Haltiatiedon oppaansa viimeistelyä. Hänen on siis saatava juroista kyläläistä irti paljon kansanperinteenä kulkenutta tietoa, mutta se ei olekaan niin helppoa, sillä Emily ei ole käytökseltään mikään ihastuttava ihminen. Hän on puhtaasti ammatillinen ja paneutunut osaamisalaansa, mutta ihmisten kanssa hän on tönkkö, joidenkin mielestä jopa töykeä. Niinpä hän ensitöikseen onnistuu suututtamaan kylän arvossapidetyn emännän, Audin.

Emilyn vuokrakämppä on vetoisa ja karu, eikä hänellä ole kokemusta takan käytöstä saati polttopuiden hakkaamisesta. Onneksi mökin vuokraajan poika Finn auttaa Emilyn alkuun. Emily ei kuitenkaan vaadi luksusoloja, sillä Väen tutkiminen on hänelle tärkeintä. Niinpä hän suuntaakin metsään ja alkaa ensi töikseen pehmittämään erästä lähteen reunalla asuvaa pikkuista kansanhaltiaa. Koska haltiat pitävät lahjoista ja kaupanteosta, Emilyn ja Poen välille syntyy sopimus: Jos Emily toimittaa Poelle karhuntaljan ja lapioi talven tullen hänen kotitalon polkunsa, Poe valmistaa hänelle joka päivä tuoreen, herkullisen leivän. Näin alkaa Emilyn ja Poen välinen tuttavuus.

Sängyllä istuva poika oli kalvakka kuin kuutamon loiste vasta sataneella lumella. Pysähdyin siihen paikkaan, sillä olento ei ollut lainkaan samannäköinen kuin aiemmin kohtaamani vaihdokkaat - ne olivat viimeistä myöten rumia, luisevia otuksia, joilla oli yhtä paljon älliä kuin eläimillä. (s. 89)

Kylässä on tapahtunut ikäviä asioita, sillä pelätyt hienohaltiat ovat viime vuosina vieneet kyläläisten lapsia tiheämmin kuin ennen. Emily käy tapaamassa erästäkin perhettä, joita nyt piinaa erittäin ärhäkkä vaihdokas. Vaihdokasta ei voi surmata, sillä se surmaisi myös haltioiden maahan viedyn ihmislapsen. Emily haluaisi auttaa sekoamisen partaalla olevaa perhettä tietämyksensä ja Poelta saamiensa tietojen turvin.

Pakkaa saapuu hämmentämään kuvankaunis Wendell Bambleby, Emilyn kollega ja kilpailija Cambridgestä. Emilyllä on ollut aina aavistus siitä, ettei Bambleby ole täysin ihminen, sillä hän osaa hurmata ihmiset hämmästyttävällä tavalla. Niin käy myös Hrafnsvikin kylässä, jossa neidot lankeavat tuon kultahiuksisen, vihreäsilmäisen hurmurin jalkoihin ja Emilylle ärhennelleet kyläläiset syövät hänen kädestään. 

Bambleby nojautui taaksepäin, ja hänen huulillaan kareili hymy. "Em, tiedäthän sinä, että voisit helpottaa elämääsi todella paljon, jos yrittäisit edes välillä olla pidettävä." (s. 108)

Bambleby on kuin rasittava teini: hän nurisee kylmyydestä, hän vaatii palvelua ja laistaa hommista. Hän käy säikyttämässä Emilyn suojatin Poen kysymyksillään ja kiusoittelee työlleen omistautunutta, ulkonäöstään viis veisaavaa Emilyä. Heidän välillään on jotakin, sen kyllä aistii alusta saakka, mutta Emily verhoaa sen kiukkunsa taakse. Että kehtasikin Bambleby-ryökäle tulla sotkemaan kaiken! Toisaalta, hänen ansiostaan ja avullaan kyläläiset lämpenevät myös Emilylle, he saavat parempaa tarjoilua mökkiinsä ja Bambleby sisustaa mökistä paljon kodikkaamman. Hänen käsityötaitonsa ansiosta myös Emilyn laatikkomaiset vaatteet saavat uutta ilmettä, vaikka Emily ei tätä kovin arvostakaan.

Kirja etenee päiväkirjamaisesti päivä kerrallaan, paitsi lopussa, kun tapahtumat menevät sen verran hämäriksi, että päivätkin ovat Emilyllä hukassa. Niistä en kerro sen enempää, sillä juonenkäänteet ovat melkoisen yllättäviä. Alaviitteissä Emily selventää muutamia haltiatietouteen liittyviä seikkoja, ne ovat tosi kiva lisä. Mukana on myös muutama haltiatarina, jotka Emily siirtää kirjansa sivuille kuultuaan ne kyläläisiltä. Yhden tarinan perusteella hän ja Bambleby lähtevät etsimään Luunvalkeaa puuta, jonka sisään tarun mukaan olisi haltiakuningas. Tämän reissun jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen.

Kyllä, tunsinhan minä jotakin - en suinkaan ole hirviö.  Mutta lähtisinkö heidän peräänsä  vain heidän itsensä vuoksi, jos tiedossa ei olisi ainuttakaan tieteellistä löytöä?

En. En minä lähtisi. (s. 175)

Kylläpäs minä pidin tästä kirjasta! Emilyn ja Bamblebyn kemiat toimivat loistavasti, mutta romantiikalla ei ole tässä mällätty ollenkaan liikaa. En siis todellakaan laittaisi tätä romantasiakategoriaan, eikä itse asiassa seksiä ole tässä kirjassa ollenkaan. Emily on nepsypiirteineen riemastuttava henkilö, hellyyttävän kömpelö ja ihanan itsekäs, mutta ällistyttävän viisas ja empaattinen. Bambleby osaa olla yhtä aikaa rasittava, hemmoteltu olento, mutta myös oikea hurmaava herrasmies sille päälle sattuessaan. Hänen ihailunsa Emilyä kohtaan on niin suloista. Emilyn ja Bamblebyn välillä tapahtuu vain hiuksenhienoja, suloisen romanttisia asioita. Se saa lukijan toivoimaan lisää - ehkäpä sitten ensi osassa.

Kirja alkaa hyvin reaalifantasiamaisena, mutta menee välillä korkeafantasian määritelmiin. Ljoslannin  hyisevä ilmasto pureutuu lukiessa luihin ja ytimiin. (Googlettelu paljasti Norjassa olevan oikeasti Ljosland-niminen kylä, mutta kirjassa Ljoslann on hyvin Islanninkaltainen saari.)  Kaikista ihaninta kirjassa on kuitenkin sympaattinen kansanhaltia Poe. Kun hänen kotipuunsa miltei poltetaan, sydämeni on murtua. 

Odotan innolla ensi keväänä ilmestyvää jatko-osaa Emily Wilden Kätkettyjen maiden atlas. Ai että, pääsen taas lukemaan, miten Emilyn ja Bamblebyn juttu jatkuu ja mitä lisää Emily oppii haltioista.

Annan tälle arvosanaksi 5-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjahullun päiväkirja

Emily Wilden kätkettyjen maiden atlas: Heather Fawcett. Suomentanut Taimi Tornikoski. Tammi 2026

Englanninkielinen alkuteos (2024): Emily Wilde´s Map of the Otherlands. Kansi: Vera Drmanovski.

"Karkaa keijujen matkaan! Emilyn ja Wendellin seikkailut jatkuvat romanttisessa hyvän mielen fantasiassa.

Nerokas professori Emily Wilde etsii ratkaisua keijuovien sekä oman sydämensä mysteereihin. Lukijat ja kriitikot lumonnut Tiktok-ilmiö saa odotettua jatkoa.

Emily Wilde on vihdoin saanut valmiiksi historian ensimmäisen kaikenkattavan haltiatiedon oppaan. Viimeisimmällä tutkimusmatkallaan hän pääsi perille myös raivostuttavan hurmaavan kollegansa Wendell Bamblebyn todellisesta identiteetistä: Wendell onkin murhanhimoista äitipuoltaan paennut haltiakuningas, joka etsii tietä takaisin valtakuntaansa. Ja nyt hän on mennyt kosimaan Emilyä! Tunteistaan huolimatta Emily ei ole kuitenkaan valmis vastaamaan kosintaan myöntävästi.

Emilyn mielen päällä on myös uusi projekti: hän työstää haltiavaltakuntien karttakirjaa. Nyt kaksikko on uuden seikkailun äärellä: tällä kertaa matka vie Itävallan Alpeille, mistä Emily uskoo heidän löytävän oven Wendellin valtakuntaan."(Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olipas mukava saada jatkoa viime vuonna hehkuttamalleni Emily Wilden haltiatiedon opas -kirjalle. Jälleen kirjan kansi saa minut henkäilemään ihastuksesta syvän metsänvihreällä taustasävyllään. Ja mitä ovat nuo söpöt kettuset kannen alalaidassa? Se selviää kirjan luettuaan....

Emily Wilde ja keijuksi paljastunut Wendell Pambleby jatkavat päivätyötään Cambridgen yliopistolla, mutta veri vetää heitä pian taas kenttätöihin. Wendellin kosintaan Emily vastaa yhä epämääräisesti, vaikka "kyllä"-vastauskaan ei tunnu hänestä niin kovin mahdottomalta. Hän rakastaa tuota turhamaista keijumiestä kyllä, mutta täytäähän sitä hieman harkita, voiko kuolevainen Em asettua asumaan keijujen valtakuntaan, jahka he sinne löytävät taas tien. Heidän on nimittäin löydettävä Keskusportti, jotta vallasta syösty keijuhallitsija Wendell pääsee taas takaisin vaatimaan vallan itselleen. Hänen äitipuolensa kun surmasi koko hänen perheensä ja ajoi Wendellin pois valtakunnastaan päästäkseen itse valtaistuimelle.

Niinpä seuraava tutkimusmatka vie heidät Itävallan Alpeille, samoille seuduille jossa tutkija nimeltä De Grey vuosia sitten katosi. Seuru on pelottavien puufaunien valtakuntaa, ja Emilyllä on mukanaan laukussa yliopistolta tutkimustarkoituksiin kähvelletty puufaunin jalka, jonka hän uskoo johdattavan heidät Keskusportille. Mukaan he ottavat Emilyn assistentin, 19-vuotiaan sukulaistyttö Ariadnen, sekä valitettavasti myös rasittavan tohtori Rosen, joka kiristää tekevänsä parivaljakosta muuten valituksen koskien heidän edellisiä matkojaan ja niissä tehtyjä laiminlyöntejä. 

St. Lieslissä tutkijoiden vastaanotto on suopeampi kuin aiemmassa osassa Ljuslannissa, tosin Wendell onkin heti alussa hurmaamassa kyläläisiä. Mökki on mukava, ruoka on hyvää ja kyläläisten suhtautuminen haltioihin kunnioittavaa, ehkä hieman pelonsekaistakin, mutta he opastavat tutkijoita mieluusti kuitenkin alkuun. Mukana porukassa on myös Emilylle aika ajoin ilmestyvä henkiolento, joka jakelee outoja viisauksia ja neuvoja. Tämä alkoi ilmestyä hänelle on Cambridgessä ja seuraa nyt näköjään häntä kaikkialle.

"Jos asenteesi on tuo, toivon että ystävämme vierailee seuraavaksi sinun luonasi. Itse en mieluiten tulisi outojen, seinien läpi kävelevien miekkosten vainoamaksi." (s. 81)

Seutu vilisee erilaisia haltioita ja niiden ovia, mutta Keskusporttipa ei niin helpolla löydykään. Lisäksi Wendellin vointi alkaa heiketä ja joutuupa Em pyytämään valillä apua Ljoslannin puuhaltia Poelta. Tutkijat eivät voi välttyä vaaroilta, etenkään kun he eivät aina noudata kyläläisten ohjeita. Pimeän aikaan seudulla ei todellakaan kannata hiippailla, ja haltiat on pidettävä tyytyväisenä. Emily saa usein apua Wendellin loitsimasta viitasta sekä Shadow-koiraltaan, joka on oikeasti Kalmankoira. He kohtaavat hyvin äkäisten kettuhaltioiden joukon, joista myöhemmin Alppikello-nimisestä tyypistä tuleekin heille oiva avustaja. Hiukan nokkava sellainen, mutta sopivalla mielistelyllä oikein kelpo apuri. (Tässä selviää siis myös kansikuvan kettujen tarkoitus.)

"Jos ovi minun valtakuntaani tosiaan piilee tässä herraan hylkäämässä vuorten ja kallioiden loukossa, uskon sydämeni pohjasta, että kaikista ihmisistä juuri sinä vielä löydät sen." (s. 113)

Mikä Wendelliä vaivaa? Miksi hän on koko ajan huonommassa kunnossa? Miksi haltiat ovat tyytymättömiä retkeläisten ruokalahjoihin joka yö ja tuntuvat tulevan pian ovesta läpi? Mikä tuon Emilylle ja pian toisillekin näyttäytyvän henkiolennon tarkoitus on?

Tässä osassa päästään hiukan kurkistamaan jo keijumaan sisäänkin, mutta siitä ei sen enempää. Seuravaavassa osassa Emily Wilden kadonneiden tarujen kirja, joka ilmestyy jo syksyllä -26, siellä ollaan jo sitten hiukkasen enemmän. Odottelen siis malttamattomasti jatkoa tähän hyvin kiehtovaan sarjaan, jota ei ole pilattu liialla spicymässäilyllä, vaan Wendellin ja Amilyn romanttinen suhde kulkee tarinan mukana kevyellä tavalla. En edes lähtisi tätä luonnehtimaan romantasiaksi, niin kuin jossakin taisin nähdä tehtävän, vaan enemmän tämä sarja on cozy fantasiaa.

Pyyhkäisin hiussuortuvia Wendellin kasvoilta. Hänen hiuksensa ovat hyvin pehmeät - itse asiassa miltei järjettömässä määrin, sillä ne tuntuvat ihmisen hiuksen sijaan pikemminkin kaniinin pohjakarvalta tai voikukan hahtuvilta. Huomasin, etten voinut olla silittämättä niitä. (s. 205)

Minulla kävi nyt tämän kakkososan kanssa hiukan niin, että lukeminen ei soljunut niin hyvin kuin eka osan kanssa. Alkuosa oli ehkä hiukan tylsähkö eikä vetänyt eteenpäin, ja pääsin vauhtiin vasta puolenvälin jälkeen. Siksi en ollut tästä niin innoissani kuin eka osasta, mutta loppua kohti lukeminen taas soljui suuremmalla mielenkiinnolla eteenpäin ja kokonaisuutena Emily Wilden kätkettyjen maiden atlas siivitti hienon polun trilogian kolmannelle osalle, jossa päästään seikkailemaan taas ihan erilaiseen miljööseen. Loppua kohti myös Wendellin erinomaisen ihana luonne pääsee oikeuksiinsa. Väriä tuo myös mukaan nuoruuden intoa puhkuva Ariadne, joka ei aina ihan  tiedä, mihin soppaan on lusikkansa laittanutkaan.

Annan tälle arvosanaksi 4

Kiitos arvostelukappaleesta.

Samantyylistä:

Häiveen tapauskirjat -sarja: Mari Renko

Keijuvalta-kirjapari: Holly Black

Ilman väki -trilogia: Holly Black

Noidanlanka: J.S. Meresmaa

 Noidanlanka: J.S. Meresmaa. Myllylahti 2025

Kansi: Karin Niemi

"Taianomainen ja tunteikas tarina nuoresta helmenkuiskaajasta, joka lähtee hakemaan mahtinoidalta parannuskeinoa surmiaisuneen sairastuneelle siskolleen.

Pian seitsemäntoista vuotta täyttävä Nooa on helmenkuiskaajan tytär. Hän asuu isosiskonsa ja karhuhyökkäyksen vammauttaman äitinsä kanssa mökissä Syväharjulla synkkien metsien keskellä. He viljelevät raakkutarhassaan helmiä, joita myyvät kaupunkiin korusepille. Raakkutarha tosin on vaikeuksissa. Uusia helmiä ei ole kuiskattu vuosiin. Äiti on menettänyt kykynsä, ja hiljattain on paljastunut, ettei Nooan isosiskolla Midjalla ole helmenkuiskaamisen kykyä. Perheen isä istuu velkavankeustuomiota Paulavan kaupungissa. Vain Nooa on jäljellä.

Kun Nooan isosisko Midja sairastuu surmiaistautiin, perheellä on edessään kova paikka: Midjan voi parantaa vain Kernoksen valtakunnan voimakkain noita, Sardeesian noita. Nooan on lähdettävä ensi kertaa suureen maailmaan, etsittävä noita ja tuotava parannuskeino mukanaan. Muuten siskoa uhkaa kuolema ja heidän raakkutarhaansa perikato, eikä isä pääse koskaan vankilasta.

Yhdessä salaviisaan rupikonnan ja matkalle mukaan lyöttäytyvän, arvoituksellisen Vesper-nimisen nuorukaisen kanssa Nooa kohtaa niin kaupungin kuin sydämensä vaarat." (Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale / Oulun kirjamessut yhteistyö ***

Lupauduin lähtemään mukaan tämän vuoden Oulun kirjamessujen ohjelmassa olevaan, Yöpöydän kirjat -blogin Niina Tolosen vetämään, lukupiiriin (la 11-10. klo 16-17, auditorio, 2 krs), jossa on käsittelyssä tämä J.S. Meresmaan uusin Noidanlanka. Mikäpäs sen mukavampaa kuin keskustella laadukkaasta kotimaisesta nuorten fantasiasta! Olen tykännyt aiemmista lukemistani Meresmaan kirjoista, joten uskoin jo etukäteen pitäväni tästäkin. En voi myöskään olla ihastelematta heti alkuun Karin Niemen taiteilemaa upeaa kantta.

Nuori Nooa kuuluu helmenkuiskaajien sukuun, joka on saanut elantonsa oman raakkutarhan antimista eli helmistä, mutta nyt heidän tulevaisuutensa on vaakalaudalla: isä istuu Paulavan kaupungin vankilassa velkavankeuttaan, äiti on menettänyt karhuhyökkäyksen jälkeen niin osan toimintakyvystään kuin helmenkuiskaustaidoistaankin ja isosisko Midja ei ole perinyt tätä tärkeää kykyä kuiskata helmiraakkuja pintaan. 

Raakku lepäsi verkon pohjalla kuin ryhmyinen, ruskeansävyinen kivi. Käteen otettaessa vaikutelma kivestä katosi. Oli selvää, että tässä oli hengittävä, elävä olento. Ehkä muinainen, ehkä ikuinen, ehkä pinnaltaan kova mutta sielullinen. (s. 20)

Nooan suhteen on toivoa ollut, sillä joki on aina puhunut hänelle. Niinpä Nooa yllättyy iloisesti, kun vakiokäynnillään raakkutarhalla  hän löytääkin kyvyn itsestään - ja hän saa kuiskattua elämänsä ensimmäisen helmen, vieläpä arvokkaan sateenkaarihelmen. Hänen intonsa tosin laantuu kotiin päästyään, sillä isosisko Midja on tullut kotiin Paulavasta ikävä uutinen mukanaan: hän on sairastunut surmiaistautiin, jolle ei ole juurikaan parantamismahdollisuuksia. Taudin edetessä potilas vaipuu surmiaisuneen, josta ei herää enää koskaan.

Onneksi heillä on kuitenkin toivoa, kiitos Nooan kuiskaaman helmen. Nimittäin on yksi, joka voi parantaa Midjan. Paulavassa asuva mahtava Sardeesian noita voisi parantaa Midjan, ja nyt helmestä saatavilla rahoilla se on mahdollista. Nooan on lähdettävä ensimmäistä kertaa kodin ulkopuolelle, mutta onneksi hän saa saattajakseen Midjaakin kuljettaneen veikeän Vesperin, joka on kehitellyt matkantekoon eriskummallisen rapukulkijan. Nooa on ensin hiukan varuillaan yltiöystävällisen Vesperin seurassa, mutta alkaa pikku hiljaa pitää tästä. Silti tuntuu, kuin poika kuitenkin salaisi jotakin. Hän saa myös outoja yskänpuuskia ja verenvuotoja eri paikoista, ja hänen toinen silmänsä verestää välillä kummasti, mutta poika vakuuttelee, ettei hänellä ole mitään hätää.

Kirjassa seurataan Nooan ja Vesperin matkantekoa erilaisine ikävine sattumuksineen. Matka Takiaiskylän läpi on uhkaava ja pelottava, mutta siitäkin selvitään. Nooalla on myös mukanaan Midjan lemmokki, rupikonna joka on sidoksissa hänen siskoonsa. Nooa kutsuus tuota korissa matkustavaa hupaisaa sammakkoa Suolakurkuksi, vaikka tällä on ylevämpikin nimi: Udolfus Lumbertius Ryyti. Sammakolla onkin aika keskeinen rooli tarinassa. Nooa tapaa myös Midjan tyttöystävän, korusepän opissa olevan Elvinan, joka huolestuu yhtä lailla kuultuaan Midjan tilasta.

"Sinä kuiskasit helmen, Nooa. Kaikki kääntyy vielä hyväksi. Niin isäsi kuin Midjan kuin koko perheenne kannalta." (s. 177)

Kirjan tarinassa langoilla on merkittävä rooli. Myöhemmin, Paulavan kaupungissa paljastuu se merkittävin, mutta ihan alusta saakka langat ovat mukana. Nooan äiti virkkaa hänelle mukaan pienen viisikolmioin muotoisen työn, Langaslukon, jonka lankaan on jalavanoita aikoinaan lisännyt taikuuttaan, ja johon Nooan äiti on virkannut mukaan myös tyttärensä hiuksia. Nooa pitääkin tätä työtä koko matkan ajan ihoaan vasten tuomassa suojaa. Eräässä majatalossa Nooa törmää myös solmunoitaan, joka virkkaa tälle huivin, jonka langoissa on mukana kolme eri taikaa. Näistä taioista onkin Nooalle hyötyä matkan varrella.

Kirjan maailmassa noidat ovat yhtä lailla ihailtuja, hyödyllisiäkin, mutta myös pelättyjä. Nooa tekee ensikosketuksensa noitiin juuri solmunoidan kanssa, mutta matkan määränpäässä oleva Sardeesian noita onkin yllättävän ystävällinen. Kun Nooalle paljastuu kaupungista vähän enemmän kuin pitäisi, noita ehdottaa tytölle eräänlaista sopimusta. Tämä aiheuttaa närää Nooan ja Vesperin välille, sillä Vesperillä ei ole kovin hyviä kokemuksia noitien sopimuksista. Tämän nuoren parivaljakon välille on syntynyt paljon lämpimiä tunteita, joita varsinkin kokemattoman Nooan on vaikea tunnistaa.

Vesper painoi päänsä Nooan solisluuta vasten ja mumisi itkusta tikkuisella äänellä solmunoidan huiviin: "Minä en ansaitse hyvyyttä." (s.234)

Pidin oikein kovasti tämän kirjan tasaisesta juonivetoisuudesta, mutta myös sen huikeasta maailmasta. Omintakeiset eläimet ja kulkuvälineet ynnä muut steampunk-henkiset laitteet toivat tähän ihan oman särmänsä. Helmenkuiskaajan ja raakkujen, ja ylipäänsä luonnon suhdetta on kuvattu ihanalla tavalla. Nooan ja Vesperin ihastuminen ja sen syveneminen etenee ihanan luontevasti, rauhakseen. Lopussa mennään aika syviin ja traagisiin vesiin, mutta toivoa ei menetetä. Tarinaan on sekoitettu myös kansanperinnettä juuri sopivissa määrin. 

Annan kirjalle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Morren kirjablogi

Kirjavinkit (Mikko)

Samantyylistä:

Rauniara-kirjapari: J.S.Meresmaa