Luin Sini Helmisen Lujaverinen-trilogian päätösosan Kalma. Klikkaa kansikuvaa päästäksesi lukemaan arvioni tästä ja aiemmista osista.
sunnuntai 23. huhtikuuta 2023
sunnuntai 16. huhtikuuta 2023
Päivitys Royalteen-sarjaan
Luin Anne Gunn Halvorsenin ja Randi Fuglehaugin Royalteen-sarjan toisen osan Onnellisina loppuun asti. Klikkaa kansikuvaa päästäksesi lukemaan mietteeni niin ensimmäisestä kuin toisestakin osasta.
maanantai 10. huhtikuuta 2023
Päivitys Itämeri-duologiaan
Luin Leena Paasion Itämeri-duologian toisen osan Bengtskär itä kahdeksan. Klikkaa kansikuvaa päästäksesi lukemaan arvioni tästä ja ensimmäisestä osasta.
Kaupunki ilman koteja: Mirjami Sirén
Kaupunki ilman koteja: Mirjami Sirén. Myllylahti 2023
"Kaupunki ilman koteja on mielikuvitusta kutkuttava nuortenromaani, joka kertoo teini-ikäisen Kipinän ja hänen perheensä riipivän jännittävistä hetkistä maasta pakenemisen kuohuissa.
Tänä yönä kaikki muuttuu. Tänä yönä he pakenevat.
Suljetussa kaupunkivaltio Airepoliksessa innovaatiot ovat ihmishenkiä tärkeämpiä. Jokainen asukas kouluikäisestä lähtien pakotetaan keksimään uusia ideoita, joiden avulla kaupunki voi kehittyä. Kaupungissa ei ole lainkaan koteja, sillä siellä uskotaan, että paikallaan pysyminen tukahduttaa luovuuden.
Neljätoistavuotias Kipinä, hänen siskonsa Vanamo ja isänsä Jalava ovat saaneet tarpeekseen valtion ahdistavasta ilmapiiristä ja valvonnasta. Kipinän pahin painajainen on Luovuuskuutio, tiiviisti suljettu älyhuone, josta ei pääse ulos, ennen kuin on keksinyt uuden innovaation.
Mutta kun pakoretki alkaa, kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Airepolis ulottaa lonkeronsa pelottavan pitkälle." (Myllylahti)
Oma arvio:
Aivan mahtavaa, että yhä kirjoitetaan ja julkaistaan nuorten dystopiaa, vaikka se on viime vuosina jäänyt hiukan muiden genrejen jalkoihin. Mirjami Sirénin Kaupunki ilman koteja ilmestyi siis todelliseen tarpeeseen, jos minulta kysytään.
Kirjan nimikin jo viittaa sen perusideaan: ihmiset elävät Airepoliksen totalitäärisessä kaupungissa ilman pysyviä koteja. Myös eriarvoisuus näkyy selvästi, sillä asuinalueet on jaettu eri lohkoihin alkaen A:sta ja päättyen F:ään, joka on tasoltaan kaikista huonoin asuinalue. Valtiossa uskotaan siihen, että jatkuvien ideoiden lypsäminen kansalaisilta, jo kouluiästä lähtien, tekee unelmavaltion. Omaa asuinstatustaan voi parantaa keksimällä tuottavan ja ihmiselämää helpottavan innovaation. Ideoita kerätään Luovuuskuutioissa, joihin ihmiset suljetaan aina tietyksi aikaa kerrallaan.
"Kun tänään astutte Luovuuskuutioihin, muistakaa tämä. Yhteiskunta voi toimia vain, jos se kehittyy ja kulkee eteenpäin. Pysähtyminen köyhdyttää henkisesti ja taloudellisesti. Taakse katsominen jarruttaa ja taannutta." (s. 80)
Kirjan päähenkilö, 14-vuotias poika nimeltä Kipinä, kärsii ajoittain ahdistusoireista ja niinpä hänelle tunnit Luovuuskuutiossa ovat aina yhtä piinaa. Heti kirjan alussa Kipinä perheineen ovat pakomatkalla, sillä he ovat päättäneet paeta Airepoliksesta Balukaviin, meren toisella puolella olevaan kaupunkiin, jossa kaikilla on omat kodit. Kipinä ja hänen pikkusiskonsa Vanamo on jouduttu sulkemaan ahtaaseen arkkuun vaarallisen pakomatkan ajaksi, mutta tilanne käy Kipinälle liian ahdistavaksi. Ylimääräisen pysähdyksen takia pakoauto havaitaan, isä ja hänen ystävänsä Sivi pidätetään ja laatikkoon suljetut Vanamo ja Kipinä joutuvat vaikean valinnan eteen: lähtevätkö he jatkamaan pakomatkaa kahdestaan vai yrittävätkö he palata takaisin kaupunkiin heidän sen hetkiseen D-tason asumukseensa niin, ettei heitä nähdä. He kuitenkin päättävät palata kaupunkiin, koska eivät halua jättää isää.
Mietin ihmisiä, jotka asuivat Balukavissa, meren toisella puolella. Kuvittelin perheen, samanlaisen kuin me. Isä ja kaksi lasta. He asuivat pienessä talossa, jonka pihassa kasvoi rautasaarni. He olivat asetelleen omat tavaransa paikoilleen, niillä oli kullakin oma paikkansa, josta ne aina löytyivät. Heillä oli kullakin oma sänky, jossa he nukkuivat joka yö. (s. 159)
Lasten harmiksi isä jää vangituksi ja heitäkin kuulustellaan. Heidät määrätään asumaan isotäti Seelian luokse. Seelia on viinaanmenevä, hiukan etäiseksi lapsille jäänyt täti, ja asuu kaiken lisäksi F-tason asumuksissa, joissa hygieniataso on hyvin heikko. Rappukäytävät ovat virtsanlemuisia ja asunnot ahtaita, likaisia ja koruttomia. Kipinä ja Vanamo jatkavat koulun käyntiä, mutta huoli isästä painaa. He saavat kuitenkin yllättäviä liittolaisia, ja myöhemmin heille alkaa paljastua lisää tietoa isästä, tämän suunnitelmista ja vastarintaliikkeestä, joka nostelee kaupungissa päätään tukahduttuaan aiemmin suureen pandemiaan, joka vei myös Kipinän ja Vanamon äidin mennessään.
Pääsevätkö he sittenkään koskaan Balukaviin? Päästävätkö he isää koskaan vankilasta pois? Miten alkoholisoitunut Seelia pystyy pitämään heistä huolta? Nouseeko vastarintaliike kapinaan kaupungin hallintoa vastaan?
Oli kamalaa, että juuri tällä hetkellä toivoin, että hänen isänsä oli kuollut. Jotta minun isäni olisi elossa. (s. 238)
Kirjan rakenne on hyvin selkeä ja juoni etenee lineaarisesti eteenpäin paria pientä takaumaa lukuun ottamatta. Olisi tuonut hiukan monipuolisuutta ja syvyyttä, jos näkökulmahenkilöitä olisi ollut useampi. Hiukan paremman alueen asumuksissa asuva Kipinän ystävä Arne jää hiukan etäiseksi, ja mietinkin ensin, olisiko kirjassa voinut olla myös Arnen näkökulmaa. Toisaalta, Arnen perhe kuuluu vastoin Airepoliksen lakeja uskovaisiin. Pelkäsinkin, tuleeko Arnen myötä kirjaan liikaa hengellisyyttä, etenkin kun Kipinän isäkin lopussa kertoi miettineensä uskonasioita. Minun lukuintoani latistaa tällainen huomattavasti, sillä haluaisin, että nuortenkirjat pysyisivät olemassa olevien uskontojen suhteen neutraaleina. Keksityt uskonnot ovat asia erikseen. Siksipä en hirveästi ilahtunut lopun kohdista, joissa puhuttiin rukouksista ja sen semmoisista. Onneksi uskonasiat eivät kuitenkaan saaneet muutamaa riviä enempää tilaa. Toisin olisi voinut käydä, jos Arne olisi ollut toinen näkökulmahenkilö. Eli hyvä näin.
Pidän kovasti kirjan huolella rakennetusta ja perustellusta dystopisesta maailmasta. Luovuuskuutiot ja vaihtuvat asumukset on uusi ja tuore idea, tai ainakaan minä en ole vastaavaan vielä tämän genren kirjoissa törmännyt. Mielenkiintoista, että dystopioille tyypilliseen tapaan tässä ei mainittu, kuka tai ketkä pitävät valtaa tässä tarkoin säännellyssä kaupungissa. Se ei minusta kuitenkaan haitannut. Asumusten vaihdot tapahtuvat aamuisin, jolloin ihmisten tavarat siirretään konteissa seuraavan päivän asumukseen. Jokaiselle on lisäksi omat Tarvesettinsä, jossa on henkilökohtaisen hygienian tuotteet. Jos rupeaa miettimään, kuinka paljon kaupungilla menee resursseja siirtoihin ja parempien asumusten siivouksiin, eikö olisi kuitenkin järkevämpää, että kaikki pysyisivät omissa asumuksissaan? Kaupungin perusidea on kuitenkin se, että paikalleen ei jäädä, ettei jähmetytä. Ainakaan ihmiset eivät Airepoliksessa jemmaile turhaa tavaraa nurkkiinsa. Itsekin monesti mietin, että pitäisi muuttaa aina tietyin väliajoin juuri tästä syystä.
Kirjan juoni etenee tasaiseen tahtiin tarjoten välillä jännittäviä käänteitä ja vihjaten, että lopussa tapahtuu jotain isoa käännettä. Minun makuuni juoni eteni välillä hiukan liian verkkaisesti, mutta mielenkiintoni pysyi yllä suhteellisen tasaisesti. Loppua kohti toki juoni tiivistyy. Miinusta siitä, että en oikein kiintynyt keskeisiin henkilöhahmoihin. Etenkin Vanamo ja Kipinää auttanut Riitu jäivät tosi haaleiksi hahmoiksi. Loppuun odotin ehkä jotakin yllätystä, joka kääntäisi kauan odotetun pelastuksen ehkä joksikin muuksi kuin utopiaksi. Ehkä toiveikkuus on kuitenkin hyvä pitää yllä nuortenkirjoissa. Minä olen vain tällainen epäonnellisten loppujen ystävä.
Muuten kirjaa voisin suositella jo varhaisnuorillekin, sillä päähenkilö on aika lapsellinen ajatusmaailmaltaan, mutta kirjassa on joitakin kyseenalaisia teemoja, kuten Seelian alkoholismi ja Riitun aiempi itsetuhoisuus. Ehkä siksi suosittelen mieluummin kirjaa vasta seiskaluokkalaisista eteenpäin.
Arvosanani 3,5
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.
Muualla:
Samantyylistä luettavaa:
lauantai 8. huhtikuuta 2023
Päivitys Coroan kronikat -duologiaan
Luin toisen osan Kiera Cassin Coroan kronikat -duologiasta. Klikkaa kansikuvaa päästäksesi lukemaan mietteeni niin ensimmäisestä osasta Kihlattu kuin juuri lukemastani päätösosasta Petetty.
sunnuntai 2. huhtikuuta 2023
Sarvijumala: Magdalena Hai
Sarvijumala: Magdalena Hai. Otava 2023
Hiipivää kauhua nuorille.
Lauri herää sairaalasta kohtalokkaan auto-onnettomuuden jälkeen, eikä muista sitä edeltävistä tapahtumista paljoakaan. Äiti on kuitenkin kuollut ja koko elämä nuljahtanut uomistaan.
Kun Lauri aloittaa hitaan toipumisen pikkukylässä tätinsä luona, hänellä on epämiellyttävä tunne, ettei kaikki ole aivan kohdallaan. Kuolleet eivät pysy kuolleina eikä naapurin kaunis Vilja-Maaria halua elää. Kun ikkunan taakse ilmestyy jättimäinen sarvipäinen hahmo, Lauri alkaa nähdä kiihdyttäviä ja kammottavia unia, jotka tuntuvat aivan liian todellisilta.
Palkitun kirjailijan hyytävä kauhuromaani." (Otava)
Kirjatraileri
Oma arvio:
Luotin ja uskoin siihen, että Magdalena Hai osaa kirjoittaa vetävän ja hyvän kauhuromaanin. Olen odottanut Sarvijumalaa todella innoissani, ja kun sain tiedon Otavan ankeasta arvostelukappalelinjauksesta, mieleni hetkeksi hyytyi. Onneksi sain tämän kirjan kirjastosta kuitenkin suhteellisen nopeaa. Karin Niemen kansi on upeine (ja karmeine) yksityiskohtineen ehkä paras tämänastisista, mitä minä olen päässyt ihastelemaan. Suorastaan karsean upea!
Lauri toipuu kohtalokkaasta auto-onnettomuudesta, jossa hän on menettänyt äitinsä - ja melkein isänsäkin, joka makaa koomassa sairaalassa. Vanessa-täti ja Niko-serkku ovat ensimmäiset vieraat sairaalassa, ja heidän mukaansa Lauri sitten viimein lähtee maalle, Raision seudulle toipumaan. Lauria innokkaasti fanittava kutosluokkalainen Tiuku eli Tikkeri on innoissaan vastassa. Vanessa ja Juho antavat surevalle ja toipuvalle Laurille tilaa, Niko yrittää piristää serkkuaan, minkä pystyy. Laurin mieleen putkahtaa välillä riita äidin kanssa ennen kolaria, itse kolari ja se, kun äidin ruumis makasi liikkumattomana maassa.
Kun mua leikataan autosta ulos, palavan metallin haju peittää alleen kaiken muun. Saha vonkuu ja vinkuu. Joku huutaa."Menkää vittu nyt kauemmas!" (s.10)
Kauhuelementit hiipivät kirjan muutenkin surumielisen tunnelman sekaan: sarvipäinen kahdella jalalla seisova hahmo näkyy ensin metsänlaidassa, sitten jo lähempänä Lauria. Pienellä tytöllä metsässä ei ole silmien kohdalla mitään. Lauri pelkää tulevansa hulluksi. Johtuuko harhat lääkityksestä? Vai ovatko ne harhoja? Niko alkaa houkutella Lauria ihmisten ilmoille ja näin Lauri tulee kohdanneeksi hiukan häntä vanhemman Vilja-Maarian. Joku tietää sanoa, että tällä on ollut jotain mielenterveysongelmia ja isäkin on fanaattinen sotahistorian tutkija - ja rasisti. Oudon aidontuntuiset seksiunet Vilja-Maariasta sekoittavat Laurin pään. Samalla Lauri yrittää olla ajattelematta koomassa makaavaa isäänsä, eikä haluaisi Vanessan houkutteluista huolimatta käydä tätä katsomassa.
Silmähomma...niin kuin sillä ei olisi ollut silmiä ollenkaan, pelkät tyhjät kuopat. Ruskeiksi kuihtuneet. (s. 23)
Pidän kovasti kirjan surun ja kauhun sekoittamasta tunnelmasta. Silti seassa on myös mukavaa maalaiskunnan nuorten elämän kuvausta (joku taisi verratakin Häräntappoaseeseen tätä.) Kirjan seksikohtaus saa myös kiitosta uskottavuudellaan ja suoralla kuvaustyylillään.
Vaikka kauhu kulkeutuu kirjan juonen mukana kuin hiipien, muuttuu se loppua kohti hyvin vallitsevaksi ja keholliseksi kauhuksi. Loppukohtaus, jota ei voi hengästymättä lukea, tuo minulle hiukan mieleeni Stranger Things -sarjan tapahtumat. Minä olen enemmänkin psykologisen kauhun ystävä enkä erityisesti nauti graafisista raakuuksista. Pidin kuitenkin niin paljon kirjan yleisestä tunnelmasta, ettei lopun okkultistiset menot verenvuodatuksineen vieneet ihan kaikelta pohjaa. Kirja jää sellaiseen kohtaan, että jatkoa todennäköisesti voisi olla tulossa.
Kirjassa sivutaan myös rasismia Laurin kokemusten pohjalta. Laurin isä on alkujaan amerikkalainen ja tummaihoinen, ja Laurin ihonväri tulee lähinnä esille siinä vaiheessa, kun Nikon ystävä Joona möläyttää rasistisia kommenttejaan kyydissä olevasta Laurista. Muutama muukin arjen rasismikokemus tulee kirjassa esiin. Ne ovat mielestäni tarpeellinen muistutus siitä, että rasismia on olemassa. Meilläkin.
Arvosanaksi annan 4
Tämän kirjan lainasin kirjastosta.
Muualla:
Samantyylistä luettavaa:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)