Perhoshuuto: Annika Perkiö

 Perhoshuuto: Annika Perkiö. Haamu 2026

Kansi: Broci

"Tytti on eksyksissä. Poikaystävä Joonas ja Joonasta palvovat Tytin vanhemmat sanelevat suuntia, joihin Tytti ei haluaisi kulkea. Vain metsässä hän on kotonaan.

Kevään viimeisenä päivänä Tytti löytää kahdeksankulmaisen kiven, joka on koristeltu muinaisin koukeroin. Hän nappaa esineen mukaansa tietämättä, että se mullistaa hänen elämänsä.

Kesän ensimmäisenä päivänä Tytti kohtaa suippokorvaisen Ruun, vastarannalta uivan olennon, joka myös on harhaillut kauas omiensa parista. Kesä on pelastettu! Mutta kahdeksankulmainen kivi raksuttaa Tytin patjan alla. Valolla on varjonsa, ja ne ovat synkkiä.

Annika Perkiön esikoisteos Herra Wolterin karnevaali lumosi hirviöteemallaan. Perhoshuuto vie lukijan menninkäisten maailmaan." (Haamu)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Oijoi, rakastuin viime vuonna Annika Perkiön esikoisteokseen Herra Wolterin karnevaali, joten tietysti odottelin intopiukeana tätä hänen seuraavaa teostaan Perhoshuuto. Mikä ihana kansi tässä onkaan, kiitos taitavan Brocin! 

Lukiolaisen Tytin elämä tuntuu olevan valmiiksi suunniteltu muiden kuin hänen itsensä toimesta: enkelinkiharainen Joonas on oikea unelmavävy, jonka Tytin vanhemmat ovat ottaneet lähes omakseen. Joonas olettaa tytin nauttivan heidän yhteisistä harrastuksistaan, kuten Joonaksen lempilajista frisbeekiekosta. Etsiessään pusikkoon lentänyttä kiekkoa Tytti löytää metsästä oudon esineen: se näyttää ihan muinaiselta amuletilta. Hän aikoo pitää tuon esineen omana salaisuutenaan.

Kaikki lähtee liikkeelle unohtuneesta suojauksesta ja jälkiehkäisypilleristä, jonka Tytti päättää napata metsälammen rannalla. Yhtäkkiä lammen yli ui mitä uskomattomin olento: leiskuvapunatukkainen, suippokorvainen menninkäistyttö, joka tulee juttusille ja ihmettelemään Tytin tekosia. Onhan Tytti tiennyt lähinnä Lapissa asuvista menninkäisistä, jotka elävät siellä omissa yhteisöissään. Mitä ihmettä tuo menninkäistyttö, joka kertoo nimekseen Ruutana eli Ruu, tekee Keski-Suomessa? Ruu esittelee oman leirinsä metsän keskellä. Se on hyvin vaatimaton, mutta Tytti on hyvin vaikuttunut - niin Ruusta kuin tämän leiristä.

Tytti alkaa viettää aikaa yhä enemmän metsässä Ruun kanssa. Hän vie Ruulle ruokaa ja juttelee tämän kanssa itselleen itsestäänselvistä asioista, joita taas Ruu ihmettelee. Ihmiset ovat hänen mielestään hyvin kummallisia. Joonas alkaa epäillä, että Tytillä on joku toinen mies, joten Tytti kertoo löytäneensä uuden ystävän - joka ei ole mies. Joonas on helpottunut, sillä hänen ajattelunsa on Tytin mielestä hyvin mustavalkoista. Tytti on pitkään käynyt sisäistä kamppailua identiteettinsä kanssa ja kohtaaminen Ruun kanssa on vahvistanut hänen ajatuksiaan omista mieltymyksistään.

Tytti - sekä melkein ihminen että melkein menninkäinen. Ehkä tänä kesänä hieman lähempänä menninkäistä kuin ihmistä. (s. 86)

Tytin vanhemmat yrittävät puuttua hänen käytökseensä, sillä eiväthän he voi sallia sitä, että tämä loukkaisi heidän lempivävyään. Pöyristyttävää, miten Tytti käyttäytyy! Tytti ei ole koskaan tuntenut oloaan niin turvalliseksi kotonaan, että voisi ottaa puheeksi pohdintansa omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan. Kaikki on hänen kohdallaan ennalta määritetty.

Miten ottaa menninkäisen kanssa puheeksi, että ihmistä ei saa viiltää naamaan? (s. 41)

Tytin ja Ruun välillä on lämmin ystävyys, jossa Ruu on villimpi ja lapsenomaisempi,  suoraviivaisempi puolisko. Tytti huomaa myös Ruusta toisen, epämiellyttävämmän puolen, joka saa menninkäisen joko vetäytymään kuoreensa tai käyttäytymään arvaamattomasti. Miksi ylipäänsä Ruu on lähtenyt vaeltamaan perheensä luota ja miksi hän reagoi niin voimakkaasti ahdistaviin tilanteisiin? Mitä salaisuutta hän kantaa sisällään?

Tuijotan Ruun väsyneitä silmiä ja tajuan, että olennon pään sisään on mahdotonta päästä. Miten joku voi tuntua siltä, että hän antaa minulle samaan aikaan kaiken eikä yhtään mitään? (s. 61-62)

Tytin ja Ruun ystävyys- ja rakkaustarina on yhtä lailla kaunis, mutta myös surullinen kuvaus siitä, miten erilaiset painolastit vaikuttavat niin ihmisten kuin menninkäistenkin käyttäytymiseen erilaisissa tilanteissa. Tunnetaidot ovat siis vahvassa roolissa heidän tarinassaan. Erityisesti pidän siitä, miten Joonaksesta ei tehdä tarinan pahista, vaikka Tytti onkin välillä hyvin kypsä tätä kohtaan. Oli nautinnollista lukea, miten pettymyksestään huolimatta Joonas on hyvä, välittävä ihminen Tytin elämässä. Miten heidän välinsä jopa hiukan syvenevät sen jälkeen, kun he eivät ole enää seurusteleva pari. Kaikki ulkoapäin asetetut paineet on pois.

Tytin vanhemmat ovat asenteeltaan hyvin konservatiivisen oloisia eivätkä osaa ajatella tyttärestään muuta kuin omien odotustensa mukaista. Heille on kova pala kuulla tytön rakastuneen sekä samaa sukupuolta olevaan, että vieläpä menninkäiseen. Tytti yrittää olla välittämättä vanhempiensa mielipiteestä, mutta kyllähän se satuttaa, etteivät he edes soita hänen peräänsä.

Perhoshuuto ei tehnyt minuun tunnetasolla ihan niin suurta vaikutusta kuin Herra Wolterin karnevaali, mutta tarjosi toki oikein mukavan lukukokemuksen. Menninkäistyttö Ruu on hyvin sympaattinen lapsenomaisen suoraviivaisine kysymyksineen ja toteamuksineen ja nautin kovasti Ruun ja Tytin lyhyistä juttelutuokioista. Perkiön kauniisti soljuvaa tekstiä on ilo lukea ja hän käsittelee toisinkoisessaan tärkeitä teemoja, kuten identiteettiä, hyväksytyksi tulemista, vaikeiden tunteiden käsittely ja erilaisuuden hyväksymistä. Minusta tässä on myös aika paljon samantyylistä yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja erilaisuuden käsittelyä kuin alkuvuodesta ilmestyneessä Elina Vahvaselän teoksessa Kolmesti viety sielu. 

Annan tälle arvosanaksi 4-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjahullun päiväkirja

Siniset helmet

Samantyylistä:

Herra Wolterin karnevaali: Annika Perkiö

Herra Wolterin karnevaali: Annika Perkiö

 Herra Wolterin karnevaali: Annika Perkiö. Haamu 2025

Kansi: Broci

"Maankuulu kauhukarnevaali saapuu kotikonnuilleen! Millaisen spektaakkelin herra Wolter tällä kertaa järjestää? Vetonauloina ovat huikaisevan upeat hirviöt Jonglööri, Tulennielijä, Veitsenheittäjä ja Tanssija.

Iltalukiota käyvä Paju on pitkään ihaillut hirviöitä piirroslehtiönsä takaa. Pimeästä verkosta löytyvä myynti-ilmoitus vie hänet salaisuuden jäljille. Sen myötä kohtaaminen Jonglöörin kanssa muuttuu hengenvaaralliseksi.

Herra Wolterin karnevaali on Annika Perkiön vahva esikoisromaani. Se kertoo sekä kuplivasta ihastuksesta että horjuvasta mielenterveydestä ja traumoista. Pajun ei tarvitse olla hirviö tunteakseen itseään vieraaksi ihmisten keskellä." (Haamu)

Kirjatraileri

Oma arvio:

*** Arvostelukappale saatu kustantajalta ***

Olin juuri tällä viikolla työni puolesta koulutuksessa, jossa puhuttiin lukemisen hyvinvointia parantavasta voimasta. Ohjelmanumerossa on niin musiikki- kuin kirjallisuusterapeutin puheenvuorot, ja suurin osa asioista on ollut minulla aina tiedossa, mutta oli mukavaa saa vahvistusta taas siihen, miten tärkeä osa hyvinvointiani lukeminen on. Ja nimenomaan fiktiivisten kirjojen lukeminen!

Aasinsiltana tähän koin niin uskomattomia onnen ja ilon tunteita lukiessani tätä Annika Perkiön esikoisromaania, että muistin taas, miksi rakastan lukemista. Hykertelin, miten upean kammottavan tunnelman hän on saanut luotua tähän kirjaan, ja miten onnekas olen, että pääsin hetkeksi osaksi tätä maailmaa ja tutustumaan näihin henkilöihin - ja hirviöihin.

"Mä vaan haluaisin huutaa susta koko maailmalle. Sä olet liian siisti asia piilotettavaksi." (s. 250)

18-vuotias iltalukiolainen Paju kokee itsensä hyvin yksinäiseksi. Taustalla ovat ikävät muistot kiusaajista, jotka tarttuivat erityisesti hänen homouteensa ja erikoiseen tyyliinsä. Pajun pikkusiskon ja pikkuveljen, Pihlan ja Otson mielestä Paju on kuitenkin siisteintä, mitä ikinä on ollut. Nipin napin täysi-ikäinen Paju joutuu ottamaan hyvin paljon vastuuta pikkusisaruksistaan, sillä äidillä ei mene oikein hyvin. Masennus on tuttu sairaus heille molemmille, mutta äiti ei halua tehdä asialle mitään vaan sysää vastuuta esikoiselleen.

Tämä on jo neljäs vuosi, kun hän osallistuu Wolterin karnevaaliin. Samalla tämä on hänen neljäs vuotensa ilman kunnollista yhteyttä mihinkään muuhun kuin noihin mystisiin olentoihin, joiden kanssa hän keskustelee vain piirrostensa kautta.  Hän muistaa ulkoa, miten olentojen kynnet laahaavat maata pitkin ja miten heidän silmänsä kiiluvat, jos on tarpeeksi onnekas saadakseen suoran katsekontaktin. (s. 21)

Paju saa kuitenkin voimaa paikallisen erikoisuuden, Herra Wolterin Karnevaalin odottelusta. Jokavuotinen, kolmen päivän mittainen, yli 15-vuotiaille suunnattu kauhukarnevaali maksimoi Pajun onnen tunteen. Erityisesti hän rakastaa yhden karnevaalin päätähden, Jonglöörin, piirtämistä. Kiinnostus tuohon "hirviöön" on lähes maanista, mutta Paju ei välitä muiden puheista. Hän rakastaa Jonglööriä, ja kokee näkevänsä tämän oikean persoonansa, toisin kuin karnevaalissa tämän pelotteluja ja temppuja ihailevat fanit. Onneksi iltalukiossa opiskeleva Anni ymmärtää Pajun kiinnostusta eikä piikittele siitä, samoin kuin sisarukset. Toisin oli yläkoulun kiusaajien kanssa. 

Kun ihmiset astuvat sisään Wolterin rautaporteista, heistä tulee riistaa. Ja riistan on oltava onnellista, jotta siitä saisi kaiken syömäkelpoisen irti. (s. 35)

Paju lienee ainoa, joka tietää, että karnevaalin hirviöt ovat ihan oikeita hirviöitä. Herra Wolter on ostanut ne Romaniasta ja kaikilla hirviöillä on jokseenkin traumaattinen tausta takanaan, kunnes Wolter on pelastanut heidät. He ovat ikuisesti töissä Wolterille, mutta kunnioittavat tätä. Ilman häntä he eivät saisi syödäkseen. Mitä hirviöt sitten syövät? He elävät ihmisten onnen tunteesta, ja karnevaalipäivät ovatkin heille yhtä juhlaa. Ikävä sivuvaikutus ihmisille toki tästä tulee, sillä onnen lähdettyä ihminen tuntee pitkään pelkkää tyhjää. Karnevaalin päätyttyä hirviöt joutuvat tyytymään pakastettuun onneen.

Sitten Pajua onnistaa, sillä Jonglööri bongaa kaasunaamariin pukeutuneen pojan piirtämässä hänen lähellään, ja kutsuu pojan omaan asuntovaunuunsa. Pajun tuoksu saa kuitenkin nälkäisen hirviön menettämään ruokahalunsa, sillä ilon ja onnen takana on jokin todella inhottava haju. Samalla Paju paljastaa tietävänsä hirviöiden todellisen olemuksen, ja tämä on tietysti heille uhka. Pajun surmaamisen sijaan Herra Wolter päättääkin palkata hirviöitä fanittavan nuorukaisen heille taloudenhoitajaksi Heinähukan kartanolle. Paju ei voi uskoa onneaan todeksi, kun taas Jonglööri ei ole asiasta ollenkaan mielissään.

Jokin tuossa ihmisessä on saanut hänet menettämään sisäisen rauhansa viimeisetkin rippeet. (s. 116)

Paju pääsee tutustumaan hirviöiden arkeen, näkee nämä hiippailemassa aamutakeissaan, tekee heille kynsimanikyyrejä ja siivoa hienon kartanon huoneita. Hän ei tiedä, mitä juonitteluja hirviöillä on hänen päänmenokseen eikä sitä, mitä hirviöt syövät. Herra Wolter on hyvin luotaantyöntävä henkilö, joka pitää tiukkaa kuria taloudessaan. Oliko sittenkin virhe palkata yliutelias Paju heille töihin? Jonglööri nauttii Pajun onnen hajusta, joka lisääntyy hänen ollessaan lähellä, mutta voiko ihmisiin ikinä luottaa?

Rakastin tämän kirjan kauhufantasiahenkistä tunnelmaa. Herra Wolterin karnevaali on ihanalla tavalla kieroutunut, varsinkin kun tietää, että ihmisiä pelottelevat hirviöt, Jonglööri, Tanssija, Veitsenheittäjä ja Tulennielijä ovat ihan oikeasti hirviöitä. Vaikka ihmisten onnella herkuttelu ei tapa uhriaan, jättää se ihmisen pitkäksi aikaa onnettomaksi. 

On jotain, mitä et vielä tiedä heistä. Sinuna olisin varuillani. (s. 146)

Pidän myös paljon Pajun hahmosta. Hänen fanaattisuus Jonglööriä ja muita hirviöitä kohtaan on hänen voimavaransa, mutta myös heikkoutensa. Tarinan edetessä esille tulee hänen ikävät koulukiusaamiskokemuksensa, joista hän ei tunnu pääsevän vieläkään eroon, sekä raskas taakka masentuneen äidin vastuunkantajana. Pajun rakkaus Jonglööriä, tuttavallisemmin Jonttua kohtaan, on niin syvää, ettei häntä hetkauta edes hirviön yritykset karkottaa häntä. Tämä on kuin uusi adaptaatio Kaunotar ja hirviö -sadusta pienellä Twilight-twistillä.

Hauskaa, että välillä olin niin tämän kirjan erikoisen maailman lumoissa, että hätkähdin, kun hirviöt ja Wolter ajelivat Teslalla tai yhdellä hirviöistä olikin matkapuhelin. Kirja sijoittuu nykymaailmaan, mutta välillä tuli tunne, kuin olisi oltu jossain ihan eri ajassa ja maailmassa. Minäkin haluan Herra Wolterin kauhukarnevaaliin!

Annan tälle upealle kirjalle arvosanaksi 5-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Siri Pettersen: Rautasusi

Veri ja tuhka -sarja: Jennifer L. Armentrout

Verestä ja tuhkasta: Jennifer L. Armentrout. Suomentanut Annika Eräpuro. Karisto 2024 (Veri ja tuhka #1)

Englanninkielinen alkuteos (2020): From Blood and Ash. Kansi: ?

"Vangitsevan, houkuttelevaa kiihkoa tihkuvan menestyssarjan avausosa romantasian kärkikirjailijalta.

Poppyn elämä ei ole koskaan ollut hänen omissa käsissään. Hän on jumalten valitsema Neito, jota ei kunnioituksesta saa katsoa ja jolle ei saa puhua. Hän ei myöskään saa liittyä sotilaiden rinnalle vastustamaan pahaa, joka on tuhonnut hänen perheensä.

Kun Poppy kohtaa Hawken, hänelle osoitetun vartijan, velvollisuus ja kohtalo kietoutuvat intohimoon. Hawke saa hänet kyseenalaistamaan roolinsa ja herättää kytevän vihan häntä säätelevää maailmaa vastaan. Kun paha nousee tavoittelemaan valtaa, Poppy on vaarassa menettää paitsi jumalten arvostuksen myös henkensä ja sydämensä." (Karisto)

Oma arvio:

***Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***

Olipas ihana päättää kirjavuosi 2024 näin mukavaan romantasiaan! No okei, sain luettua  loppuun tämän vasta vuoden 2025 eka päivänä, mutta laskettakoon tämä viime vuoden viimeiseksi lukunautinnokseni. Tämä kirja on voittanut Goodreads Choice Awardseissa parhaan romantiikka-kirjan palkinnon ilmestymisvuonnaan 2020, enkä ihmettele (paitsi sitä ihmettelen, miksi kirja ei ole fantasia-kategoriassa). Täytyy myös heti alkuun kehua kirjan kantta, joka on uskomattoman kaunis! Harmi, kun en löydä kannen tekijätietoja mistään.

Kirjan sankaritar, 18-vuotias Penelophe eli Poppy on erityisessä asemassa oleva Neito, joka asuu Teermanin linnassa arvon Herttuan ja Herttuatteren suojissa, kunnes hänet lähetetään takaisin kotikaupunkiinsa ylennettäväksi. Poppy ei ole ihan varma, mitä ylennyksessä tapahtuu, muuta kuin että jumalat ovat siitä vastuussa ja sen jälkeen ei voi enää oleskella päivänvalossa. Muiden ylennystä odottavien nuorten sekä jo ylennettyjen ladyjen ja lordien joukosta Poppy eroaa sillä, että hän on jumalten Valittu, koska hänellä on kyky aistia ihmisten tuskaa kosketuksen kautta. Hänen kasvattivanhempansa, kuningas ja kuningatar ovat lähettäneet tyttärensä turvaan ja Papittaren oppiin ennen ylennyksen aikaa. 

He näyttivät siltä kuin olisivat olleet itse jumalten läheisyydessä, ja tavallaan he kai olivatkin. Ylennetythän olivat jumalten jälkeläisiä - ehkeivät syntymästään, mutta verensä perintönä.

Ja sitten olin...minä. (s. 138)

Poppy on tottunut elämään suojattua elämää: hän kulkee ihmisten ilmoilla hunnutettuna ja hänellä on kaksi omaa kuninkaallista henkivartijaa. Hän ei saa puhua muiden tyttöjen kanssa, hän ei saa tehdä mitään muuta kuin elää linnan suojissa ja opiskella Papittaren kanssa kuivia kirjoituksia. Hän ottaa hiljaa vastaan niljakkaan Herttuan sairaat kuritustoimet, Lordi Mazeenin ahdistelut ja Papittaren ainaisesta tyytymättömyydestä johtuvat rangaistukset. Uskollinen kamarineito ja Poppyn paras ystävä Tawny hoitaa hänen piiskaamisesta johtuneet haavansa jälkikäteen vähin äänin ja vartijat Vikter ja Rylan joutuvat olemaan puuttumatta. 

Mitä jos syvällä sisimmässäni en halunnutkaan pelkästään elää ja kokea kaikkea mahdollista ennen ylentymistäni? Mitä jos jollakin tiedostamattomalla tasolla yritinkin varmistaa, ettei ylentymistä koskaan edes tapahtuisi? (s. 80)

Poppy ei ole kuitenkaan ihan mikä tahansa kiltti Neito. Hän on opetellut salaa isällisen vartijansa Vikterin kanssa taistelutaitoja ja kantaa aina tikaria reidellään. Hän kulkee öisin salaa Vikterin kanssa auttamassa Saalistajien uhreiksi joutuneita kyläläisiä, sillä kyvyllään hän voi myös helpottaa ihmisten tuskaa. Saalistajat ovat pahojen atlantialaisten pureman saaneita ihmisiä, ja pureman saaneiden ihmisten kohtalona on tuskallinen muuttuminen saalistajiksi, tai sitten Vikterin ja Poppyn tarjoama armollinen kuolema. Poppyn menneisyyteen liittyy tuskallinen kokemus näystä, jossa saalistajat surmaavat hänen vanhempansa. Tuosta onnettomuudesta Poppy kantaa arpia kehossaan, ja puolet hänen kasvoistaankin on arpien peitossa.

"Hänen kasvonsa ovat puoleksi mestariteos", Herttua mutisi. vatsaani väänsi, ja ihoni läikähteli vuoroin kylmänä ja kuumana. "Puoleksi painajainen." (s. 156)

Kuriton Poppy saattaa myös livahtaa välillä omille teilleen salakäytävän kautta, ja eräällä kerralla hän meneekin sellaiseen paheiden pesään kuin Punainen Helmi kokeakseen jotakin uutta. Hän joutuu pakenemaan tyhjään huoneeseen nähtyään Vikterin, mutta huone ei olekaan tyhjä. Siellä on syntisen komea, hunajasilmäinen vartija Hawke Flynn, juuri hän, jonka perään kaikki linnan tytöt kuolaavat. Poppykin myöntää häntä katselleensa huoneensa ikkunasta. Nyt tämä pitkä, lihaksikas ja laineikashiuksinen komistus luulee naamioitunutta Poppya joksikin toiseksi ja on antaa tälle elämänsä kokemuksen. Tilanne keskeytyy pahasti ja Poppy karkaa takaisin linnaan, mutta ei saa tuota kiihkeää kokemusta mielestään. 

"Minä turvaan häntä", syvä ääni sanoi takaani, ääni jonka ei olisi pitänyt olla minulle tuttu mutta oli kuitenkin. (s. 126)

Kuin sattuman oikusta Poppyn toinen henkivartija, Rylan, saa ikävällä tavalla surmansa ja Poppylle määrätään uusi henkivartija - kukas muukaan kuin Hawke. Poppyn on pidettävä huoli siitä, ettei tuo syntisen komea mies saa koskaan tietää, että juuri hän oli tämän kanssa tuolla huoneessa. Poppy tulee huomaamaan, ettei Hawke katso läpi sormien sitä, miten korkea-arvoista Neitoa kohdellaan linnassa. Hawke saa myös pian tietää, ettei Poppy ole ihan avuton tapaus, vaan on ryntäämässä muiden joukossa vallille puolustamaan, kun saalistajat yrittävät rynniä linnaan. Aika pian heidän suhteensa on jotain ihan muuta kuin mikä olisi soveliasta Neidolle ja kuninkaalliselle henkivartijalle. 

"Mutta jos irrotat otteesi tikarista, minussa on paljonkin kohtia, joiden lähelle päästän kätesi." (s. 218)

Neidon turvallisuus näyttää kuitenkin olevan pahasti uhattuna, ja linnaan kohdistuu yhä useampia hyökkäyksiä. Poppy menettää itselle tärkeitä ihmisiä ja ainoa vaihtoehto on saattaa hänet takaisin pääkaupunkiin kuninkaan ja kuningattaren luo, yhtenä saattajanaan tietysti Hawke. Pian olisi ylennyskin tulossa, ja Poppy näkisi taas pari vuotta sitten ylennetyn isoveljensä Ianin. Matkalla Poppylle paljastuu totuus kaikesta, eikä se ole kovin mieluinen.

Verestä ja tuhkasta on viihdyttävää romantasiaa parhaimmillaan. Vaikka siinä on hyvin kuumia kohtauksia, ei seksiä ole viety liian graafiselle tasolle (sen verran kuitenkin on kiihkeää, etten yläkoululaisille lähde tätä vinkkaamaan.) Olen hulluna henkivartija-romansseihin, joten hykertelin tietysti innosta tällaisen käsiin saatuani. Kirjan fantasiamaailmassa on osin tuttuja aineksia sudensukuisineen, zombimaisine saalistajineen ja vampyyrimaisine atlantialaisineen. Onhan tässä hyvin paljon sellaisia paljon toistuvia trooppeja, kuten pääparin kokoeron korostaminen, ja miessankarin kultahippuisina loistavat silmät. 

Pidän siitä, ettei kirjan sankaritar ole mikään onneton ressukka, vaikka toki on alistunut huonolle kohtelulleen linnassa, mutta osaa puolustaa itseään taisteluissa ja käyttää lahjaansa hyvään. Poppyn lahja alkaa kehittyä kirjan edetessä. Kirjan maailmasta alkaa paljastua erilaisia totuuksia, mihin Poppy on lapsesta saakka aivopesty. Tämä tuo varmasti mielenkiintoisia käänteitä seuraaviin osiin. Toivottavasti saadaan toka osan suomennos jo tänä vuonna.

Ainoa asia, joka hiukan latisti minun lukuintoani loppua kohti, ja jonka takia en anna tälle täyttä vitosta, on Hawken käytös. Alkuun hänen itsevarma viettelynsä on ihan ok, mutta lopussa hän käyttäytyy jotenkin todella typerästi ollakseen henkivartijavalan vannonut mies. No okei, ihan lopussa tähän ehkä tuleekin selitys, mutta olisihan voinut ehkä hiukan himmailla tyypin itsevarmuutta, niin juoneen olisi saatu lisää sähköistä jännitettä. 

Tämä oli ehdottomasti vuoden 2024 paras aikuisten romantasiakirja!

Annan arvosanaksi tälle 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla: 

Kirjahullun päiväkirja

Liekkien valtakunta: Jennifer L. Armentrout. Suomentanut Annika Eräpuro. Karisto 2025 (Veri ja tuhka #2)

Englanninkielinen alkuteos (2020): A Kingdom of Flesh and Fire. Kansi: ?

"Maailma on täynnä petoksia ja valintoja. Vastustamattoman kuuman bestseller-fantasiasarjan toinen osa hurmaa Rebecca Yarrosin ja Sarah J. Maasin fanit.

Kaikki mihin Poppy on uskonut on valetta, jopa mies, johon hän rakastui. Ilman Neidon huntuaan hän ei tunne enää edes itseään. Varmaa on vain se, että mikään ei ole vaarallisempaa kuin Atlantian prinssi, joka on kaapannut hänet itselleen. Mutta Poppya ei voi omistaa.

Poppy haluaa löytää veljensä Ianin, ja ainoa, joka siinä voi auttaa, on prinssi Casteel. Hän on epäluotettava ja voi satuttaa, mutta Poppylla on vaistonsa. Ne kuitenkin myös houkuttelevat häntä Casteelin puoleen. Samaan aikaan koko maailma tuntuu repeävän, kun valtakuntien veriset synnit tulevat esiin." (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Nyt niin suosittua romantasiaa ei ole vielä suomennettu kauhean paljon, ja minulle Armentroutin Veri ja tuhka -sarjan avausosa Verestä ja tuhkasta oli viime vuonna yksi parhaista lukemistani. (Minulle ei esimerkiksi kolahtanut juurikaan paljon kohuttu Yarrosin Empyrean-sarjan aloitus, jonka luin englanniksi, enkä edes välittänyt tarttua sen jälkeen jatko-osiin.) Kauan odotettu jatko-osa Liekkien valtakunta on pelottavan paksu, liki 700-sivuinen, mutta uskoin lukevani sen nopsaa, jos se olisi yhtä viihdyttävä kuin sarjan eka osakin. Olin väärässä, sillä pakkoluin tätä kaksi viikkoa.

En löytänyt edes yhteyttä tunteisiini. En voinut kuin ajatella: voi hyvät jumalat, hän repi juuri sudensukuiselta sydämen rinnasta paljain käsin. (s. 20)

Aiemmin valittuna, hunnutettuna Neitona elänyt Poppy sai tietää, että hänen henkivartijansa Hawke ei ollutkaan Hawke, vaan pelätty Pimeyden valtias prinssi Casteel -  atlantialainen, joka saa ravintonsa verestä. Tapettuaan häntä piinanneen Herttuan ja yritettyään tappaa myös Casteelin tikarillaan, Poppy sai kuulla vieläpä pöyristyttävän asian tuon kultasilmäisen komistuksen huulilta: Prinssi Casteel aikoo pakottaa Poppyn naimisiin kanssaan ja kaapata tämän mukaansa Atlantiaan, joka on tavallaan puoliksi atlantialaisen Poppynkin koti. Poppy ei tietenkään lähde vapaaehtoisesti Casin ja tämän sudensukuisen suojelijan Kieranin matkaan, sillä hän on erittäin vihainen petoksesta. 

"Minulla on paljon verta käsissäni, Poppy. Aikojen saatossa sitä on ollut niin paljon, etten usko niiden koskaan tulevan puhtaiksi. Etten edes tiedä, haluanko niiden koskaan puhdistuvan." (s. 82)

Alkaa (loputtoman pitkä) matka kohti Atlantiaa, jonka aikana Casteel/Hawke yrittää vakuuttaa Poppylle, että on tavallaan yhä se sama Hawke, johon Poppy ihastui. Näiden kahden vetovoima on toki nähtävissä ja koettavissa, ja Kieran-raukka joutuu tämän tästä kiusallisiin tilanteisiin, sillä hänellä on yhteys Casteelin tunteisiin. Poppy tietää, ettei heidän tuleva avioliittonsa tulisi olemaan aito, vaan pelkkä peliliike muiden joukossa, ja Casteel ehdottaakin, että he voivat kuitenkin leikkiä ja teeskennellä, että ovat oikeasti rakastuneita. Myös silloin, kun kukaan ei näe. Niinpä he antautuvat intohimon pauloihin aina, kun heidän ruumiinosansa vain sattuvat koskettamaan toisiaan. Lähinnä Casteel antaa nautintoa Poppylle sormillaan ja suullaan. Poppyllä on vielä tuoreessa muistissa, kuinka järisyttävä kokemus oli se, kun Casteel imi hänen vertaan pelastaakseen hänet. Tuleekin tilanne, jossa Poppyn on ruokittava Cas verellään, ja tässä hyvin eroottisessa, mutta myös vaarallisessa tilanteessa turvaajana toimii jälleen, kukapas muukaan, kuin Kieran.

Avioliitto oli aito...ja kuitenkaan ei ollut. Se oli kauppa, sopimus, joka antaisi meille kummallekin sen mitä halusimme. Hänen veljensä. Maata. Minun veljeni. Vapauden. Ja ehkä jopa lopun sodalle, joka ei ollut vielä alkanutkaan. (s. 167)

Mitäs sitten, kun Poppy alkaa huomata tunteidensa olevan aitoja Casteelia kohtaan? Hän huomaa etsivänsä aina miehen hymykuoppia tämän kasvoilta, hän ei voi olla ihailematta tämän meripihkanvärisiä silmiä ja upeaa vartaloa. Mainitsinko, että Casilla on hymykuopat? Nimittäin se tulee esille luvattoman monta kertaa, kuten myös kullanväriset silmät. Cas taas tuntuu kiihottuvan Poppyn väkivaltaisuudesta, siitä, miten tämä uhkaa aina pistää tätä tikarillaan  uudelleen. Tästä tulee ihan yleinen vitsi muidenkin ihmisten parissa. Tuon tuosta Cas huokaa, kuinka väkivaltainen Poppy on. Hän on muutenkin aika kärkäs väittelemään ja erityisesti kyselemään erilaisia asioita esimerkiksi Atlantiasta ja heidän jumalistaan. Näistä kysymyksistä seuraa usein monen sivun infodumppausta, joihin en oikein jaksanut keskittyä. Sitten Cas ja Kieran yhdessä hymähtelevät sille, miten utelias Poppy on. Poppyn ja Kieranin välillä on sellaista hiukan teennäistä piikittelyä.

"Miksi kaikki aina luulevat, että olen tuota pikaa tuikkaamassa Casteelia tikarilla?" Tivasin.

"Se tuntuu olevan sinulla tapana." (s. 582)

Sen enempää juonikuvioista selittämättä olin hyvin turhautunut tähän kirjaan. Ensinnäkin Poppy ja Casin (ja Kieranin) välinen dialogi oli enimmäkseen sellaista turhaa jappastelua, eli sitä karsimalla olisi sivumääriä saatu vähemmäksi. Tuli todistettua se, että hyvä dialogi vie juonta eteenpäin eikä jumita sitä jaaritteluillaan ja epäolennaisuuksillaan. Jos on jatkuvasti sellaista turhaa inttämistä ja jankuttamista, alan minä ainakin turhautua. 

Toiseksikin tuntui, ettei kirjassa oikein tapahtunut mitään, ei ainakaan niin paljon kuin sivumäärä olisi antanut vihiä. .Joku oli Goodreadsissa osuvasti sanonutkin, että miten ihmeessä kirjailija on saanut kulumaan Poppyn ja Casin matkaan näin monta sivua, kun matka ei oikeasti ollut edes kovin pitkä. Seksikohtaukset olivat melko tyylilajilleen uskollisia, eli seuraa nopeita syttymisiä, järisyttäviä huippuja ja yllättävissä paikoissa ja tilanteissa tapahtuvia sekstailuja. Kieli ei näissä ole kovin karkeaa, vaan puhutaan lemmensauvoista, hänen kovuudestaan, kaikkein pehmeimmästä paikasta ja portista. Enpä tiedä, kumpi on parempaa, suora karkea puhe vai tällaiset nolot kiertoilmaukset, heh.

Poppyn kyky lukea muiden tunteita kehittyy kirjan edetessä ja hänestä ilmenee myös uusia ulottuvuuksia, jotka huipentuvat dramaattiseen loppuun. Jonkinlaista kolmiodraamaakin saattaa olla tulollaan, sillä Kieranin  ja  Casin yhteys vaikuttanee myös Poppyyn. Hiukan lämpimissä tunnelmissa he jo nukkuivat eräässä leiripaikassaan. Siitä huolimatta, tai juuri sen takia, tämä sarja taitaa olla tässä minun  osaltani.

Annan arvosanaksi 2,5 

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Fourth Wing: Rebecca Yarros

Savuvarkaat: Sally Green

Throne of Glass -sarja: Sarah J. Maas

Ilman väki -trilogia: Holly Black

Julma prinssi: Holly Black. Suomentanut Suvi Kauppila. Karisto 2024 (Ilman väki #1)

Englanninkielinen alkuteos (2018): The Cruel Prince. Kansi: Sean Freeman (kuvat), Karina Granda (suunnittelu), Hachette Book Group, Inc.

"Viettelevä menestysteos täynnä juonittelua, romantiikkaa ja hengenvaarallisia keijuja.

Kun Jude oli 7-vuotias, hänen vanhempansa murhattiin ja hänet siskoineen kaapattiin keijujen valtakuntaan. Vielä vuosikymmenen kuluttuakaan Jude ei kuulu joukkoon. Keijut nimittäin halveksivat kuolevaisia, erityisesti prinssi Cardan, armottomin suurkuninkaan pojista.

Ansaitakseen aseman hovissa Juden täytyy nousta Cardania vastaan ja voittaa prinssi tämän omassa pelissä. Kun sisällissota uhkaa hukuttaa keijujen valtakunnan vereen, kaikki muuttuu ja Juden on laitettava henkensä alttiiksi pelastaakseen sisarensa sekä maailmansa." (Karisto)

Oma arvio:

Yritin lukea tätä Holly Blackin Julmaa prinssiä alkukielellä englanniksi ilmestymisvuonnaan, mutta tämä jäi kesken, koska koin sen fantasiamaailmaan uppoutumisen hankalaksi. Olikin kiva yllätys, että näin monen vuoden jälkeen tästä tuli kuin tulikin suomennos. Mukavaa, että myös alkuperäinen kansi on säilytetty, sillä onhan tämä järjettömän hieno ulkoasultaan!

Kirja alkaa yhtä raa'an väkivaltaisesti ja samankaltaisesti kuin toinen vasta ilmestynyt romantasia, Victor Dixenin Pimeyden hovi: päähenkilö joutuu todistamaan seitsemänvuotiaana vanhempiensa veristä surmaa ja muuttamaan tämän jälkeen ihan vieraaseen ympäristöön itselleen tuntemattomien tyyppien luo. Jude ja hänen siskonsa Taryn ja Vivienne jäävät hetkessä orvoksi, kun pelottava mies ilmestyy heidän ovelleen ja surmaa hetken mielijohteesta heidän vanhempansa. Kaiken huipuksi tämä mies väittää olevansa Viviennen biologinen isä ja kaappaavansa tämän keijujen valtakuntaan. Vastuuntuntoisena miehenä hän ottaa myös tämän nuoremmat sisaruksensa mukaansa. Sillä tämä mies on keijujen suurkuninkaan suosiossa oleva Madoc, jonka vaimo aikoinaan karkasi keijumaasta puoliverinen vauva mukanaan - tuo vauva oli tietystikin Vivienne. Muut perheenjäsenet ovat toki tienneet, että Vivienne ei ole ihan tavallinen ihminen suippoine korvineen ja erikoisine kykyineen, mutta kaikki muu on ollut salaisuus lapsille tähän saakka.

Hypätään ajassa kymmenen vuotta eteenpäin, jolloin Jude ja Taryn ovat keijumaahan väen keskelle enemmän tai vähemmän sopeutuneita teinejä ja Vivienne kapinallinen nuori aikuinen. Madocilla on uusi vaimo Oriana, joka ei ole miehensä lapsista kovinkaan innoissaan, sekä heillä pikkuinen poika Oak. Judella on suuri haave päästä keijujen hovin ritariksi, mutta Madoc on tätä vastaan. Hänestä Jude ei ole tappaja. Pian olisi tulossa turnajaiset, jossa Jude pääsisi näyttämään taitojaan - ja saisi ehkä myös hyväksynnän keijujen parissa, sillä he ovat siskonsa kanssa tunteneet olonsa vieraiksi kaikki nämä vuodet. Ihmisiä käytetään keijumaassa lähinnä lumottuina palvelijoina, joten Taryn ja Jude ovat Madocin suojeluksessa poikkeusihmisiä Väen keskellä.

"Mitä onnea teillä on? Parittelu ja lisääntyminen. Tulisitte hulluiksi, jos hyväksyisitte totuuden siitä, mitä olette. Ette ole mitään. Olette hädin tuskin olemassa. Ainoa tarkoituksenne on jatkaa lajianne, kunnes teitä odottaa tyhjänpäiväinen ja piinallinen kuolema." (s. 156)

Keijumaassa valmistaudutaan suuriin kruunajaisiin, sillä hallitsija Eldred tulee kruunaamaan uudeksi kuninkaaksi poikansa prinssi Dain. Tämä aiheuttaa hieman närää joissakin, koska Eldredin toinen poika Balekin haluaisi kruunun veljensä sijasta. Tämä asetelma tulee aiheuttamaan kirjan suurimmat juonittelut ja kieroilut, joihin myös Jude joutuu osalliseksi.

He eivät ymmärrä. Kyllä, he pelottavat minua, mutta olen ollut peloissani siitä päivästä lähtien, kun saavuin tänne. Minut kasvatti vanhempieni murhaaja hirviöiden maassa. Elän pelon kanssa, annan sen upota luihini ja jätän sen huomiotta. (s. 39-40)

Juden ja Tarynin suurimmaksi kiusaksi ovat osoittautuneet samoilla oppitunneilla käyvät keijunuoret, jotka säännöllisesti keksivät ilkeitä asioita tyttöjen päänmenoksi. Pahin kiusaajista on prinssi Cardan, joka on nuorin istuvan kuninkaan pojista, ja hänen erityisenä silmätikkunaan on siskoksista Jude. Cardanin hännystelijöinä toimivat myös muut arvostetussa asemassa olevat keijut Locke, Nicasia ja Valerian. Jude pistää kuitenkin kampoihin kovasti ja pääsee näpäyttämään Cardanille tämän ilkeilyjä. Tämä aiheuttaa kitkaa Juden ja Tarynin välille, sillä Tarynin mielestä Juden pitäisi vain antaa olla. Hän vain pahentaa tilannetta. Kaiken lisäksi yksi keijupojista, Locke, alkaa kiinnostua Judesta muussakin kuin kiusaamismielessä. 

Vivi, jonka luulisi puoliverisenä keijuna sopeutuvan keijumaahan siskojaan paremmin, ei voisi vähempää kiinnostua keijuista. Hän kaipaa jatkuvasti ihmisten maailmaan ja vieraileekin siellä säännöllisesti ottaen välillä pikkusiskonsa mukaansa. Pian paljastuukin, että hänellä on ihmisten maailmassa tyttöystävä, Heather. 

Pidän kovasti kirjan juonittelukuvioista, jotka astuvat mukaan kuvioihin aika pian. Kuninkaalliset valta-asetelmat ja niihin liittyvät kieroilut vetoavat aina minuun. Keijumaassa vallitsee hyvin erikoinen tunnelma, ja siellä vilisee erilaista väkeä mm. palvelijoina: on menninkäisiä, hiisiä, peikkoja, haltioita jne. Jude pakotetaan syömään huumaavaa keijuhedelmää ja se saa hänet nolaamaan itsensä. Tanssin pyörteistä voi olla hankalaa irrottautua, mutta onneksi Vivienne on Juden ja Tarynin pelastaja tanssiaisissa.  Keijut voivat myös lumota ihmisen tekemään mitä hyvänsä, mutta Jude saa yllättäen suojauksen eli geasin, joka säästää myöhemmin hänen henkensä. Jude alkaa myös siedättää itseänsä keijujen myrkyille syömällä niitä pieniä annoksia kerrallaan.

"Kaikkein eniten vihaan sinua siksi, että ajattelen sinua. Usein. Se on inhottavaa, enkä pysty lopettamaan."(s. 297)

Harmikseni romantiikkakuviot alkavat kehittyä vasta ihan kirjan loppumetreillä ja jäävät muutenkin melko kesyiksi. Tässä pedataan selvästi haters-to-lovers-troopin  mukaista asetelmaa. Muuten kirjassa on melkoista menoa: päihdytään milloin mistäkin, puukotetaan, myrkytetään ja surmataan tyyppejä (ja haudataan ne sitten tunteettomasti) ja petetään luottamuksia ja kieroillaan. 15+ YA-kamaa siis selkeästi. 

Mietin alkuun tälle arvosanaksi 4,5, mutta laskin sen sittenkin neloseen. Ehkä intouduin ensin niin kovasti lopun nerokkaista juonittelukuvioista ja loppua kohti todella vetävästä juonesta ylipäänsä, mutta kun aloin miettiä kokonaisuutta, se sai arvosanani hiukan laskemaan. Alussa oli ehkä hiukan sekavuutta ja henkilöhahmot jäivät kokonaisuudessaan turhan pintapuolisiksi. Toivottavasti romantiikkaa olisi hiukkasen enemmän seuraavissa osissa. Kirja loppui sellaiseen kohtaan, että ehdottomasti minun on luettava jatko-osat tietääkseni, miten tässä käy. Kaikin puolin tämä on perus viihdyttävää fantasiaa ja sivut kääntyilivät kohtalaisen nopeaa.

Arvosanaksi annan 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

Helsingin Sanomat

Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja

Langennut kuningas: Holly Black. Suomentanut Suvi Kauppila. Karisto 2024 (Ilman väki #2)

Englanninkielinen alkuteos (2019): The Wicked King. Kansi: Sean Freeman (kuvat), Karina Granda (suunnittelu) Hachette Book Group, Inc.

"Toinen osa koukuttavan kuumassa Ilman väki -hittisarjassa! Maailmanlaajuinen romantasia-ilmiö vihdoin suomeksi.

Lapsena keijujen valtakuntaan kaapattu Jude on huijannut prinssi Cardanin valtaistuimelle ja sitonut heidän kohtalonsa yhteen vuodeksi ja yhdeksi päiväksi. Cardan tekee kaikkensa nöyryyttääkseen ja horjuttaakseen häntä, vaikka heidän välillään hehkuu ja säkenöi. Juden on taisteltava henkensä ja rakkaittensa puolesta ja yritettävä taltuttaa tunteensa Cardania kohtaan. Siihen ei vuosi ja yksi päivä tule riittämään...

New York Times -bestseller, myyntimenestys ja some-sensaatio tempaa suurien tunteiden ja kylmäverisen juonittelun valtakuntaan." (Karisto)

Oma arvio:

Suhtaudun hieman epäilyksellä (karvaiden kokemusteni siivittämänä) kirjoihin, joita hehkutetaan somesensaatioiksi, tiktoksuosikeiksi ja mitänäitänytonkaan. Alan nimittäin olla sitä mieltä, että tuon epämääräisen joukon nimeltä some kirjamaku on hyvinkin erikoinen. Monesti nostaisin esiin sellaisia kirjoja, jotka eivät somehehkutusta ole saaneet. Ja puhun nyt nimenomaan YA-kirjallisuudesta ja aikuisten viihdekirjallisuudesta, jotka usein hehkutusta ovat saaneet.

Asiaan: odottelin innoissani Holly Blackin Ilman väki -trilogian ensimmäisen osan suomennosta, mutta hiukan petyin sen sekavuuteen. Sama ongelma toistuu tämän jatko-osan kanssa, ja minun oli jotenkin todella hankala päästä kirjan imuun tämän takia. Nautittaviakin hetkiä kirjan parissa lopuksi koin, mutta yleisvaikutelma jäi kuitenkin hiukan vaisuksi.

Julman prinssin dramaattisten loppukäänteiden johdosta Juden vihaama prinssi Cardan on nyt kruunattu keijumaan uudeksi Suurkuninkaaksi Juden pikkuveljen Oakin sijaan. Oak on lähetetty turvaan ihmisten maailmaan Vivianin ja hänen tyttöystävänsä Heatherin luo, joka ei vieläkään tiedä, ettei hänen rakkaansa ole ihminen. Jude on Cardanin neuvonantaja ja Cardanin on noudatettava hänen käskyjään. Hän ei tiedä Juden biasista, jonka edesmennyt veljensä prinssi Dain asetti hänelle, jotta häntä ei voisi lumota. Kolmas Cardanin veljistä, kieroutuneisuutensa edellisessä osassa paljastanut prinssi Balekin on vangittuna. 

Hetken tunnen kostonhimon nousevan. Kerran hän nauroi nöyryytykselleni. Nyt voisin hekumoida hänen nöyryytyksellään.

Tältä tuntuu valta, puhdas, kahlitsematon valta. Se on mahtavaa. (s. 59)

Kuten edellisessä osassa uumoilinkin, Cardanin ja Juden välit on rakennettu haters-to-lovers-troopin mukaisesti - kirjaimellisesti he vihaavat toisiaan, ja Juden vihantunnustukset saa Cardanin kuumaksi. Locke nöyryytti Judea aiemmin suudelmillaan, sillä pojan liehittelyn jälkeen Jude sai tietää sisarensa Tarynin menevät tämän kanssa naimisiin. Jude on kuitenkin antanut anteeksi Tarynille, vaikka onkin vielä hiukan nihkeä sisartaan kohtaan. Locke taas ei taida ansaita hänen anteeksiantoaan, sillä jatkaa outoa kieroiluaan, joka on viedä Juden hengen.

Pidän kovasti siitä, mihin Cardanin ja Juden välinen vetovoima kehittyy. Kirjan juonittelukuviot tempaavat myös hyvin nopeaa mukaansa, kun kerronnan sekavuus on selätetty. Päästäänpä tässä osassa myös veden alle merenneitojen ja selkieiden maailmaan, kun kaikki eivät ilahdu Cardanin ja Juden välisestä suhteesta. Joku haluaisi Cardanin kovasti omakseen ja tekee häikäilemättömiä tekoja sen eteen. 

"Minä vihaan sinua", sanon. Ja sanat ovat kuin hyväily Toistan ne uudelleen ja uudelleen.Laulun. Lumouksen. Suojaloitsun sitä vastaan, mitä todella tunnen. "Vihaan sinua. Vihaan sinua. Vihaan sinua."

Hän suutelee minua rajummin. (s. 142-143.)

Keijumaassa siis valmistaudutaan suuriin hääjuhliin, joihin myös Keijumaasta lähtenyt Vivian aikoo osallistua ihmistyttöystävänsä ja pikku-Oakin kanssa. Onko Oakin turvallista tulla vielä Keijumaahan? Hänestä aiotaan kruunata myöhemmin varsinainen Suurkuningas, sillä Cardanin kruunaus oli pelkkä juonittelun lopputuloksena tullut harhautus. Juden kylmähkö isä Madoc vakuuttaa kuitenkin, että Oakin on turvallista tulla hääjuhlaan. Ja miten Heather suhtautuu siihen, että Vivian ei olekaan ihminen ja hän on yhtäkkiä keskellä taikojen valtakuntaa?

Langennut kuningas on melkoista juonittelua, kuumaa romantiikkaa ja dramaattisia käänteitä pursuava jatko-osa. Kirjan maailma on todella kiehtova, kunhan siihen pääsee sisään. Jos ei välitä siitä, että henkilöhahmot jäävät jotenkin pinnallisiksi, on tämä oivaa luettavaa korkean fantasian ystäville. Tottahan toki odottelen innolla jo tänä syksynä ilmestyvää kolmatta osaa Kuningatar vailla valtakuntaa.

Annan arvosanaksi tälle 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla: 

Lukutoukan luetut sivut

Kuningatar vailla valtakuntaa: Holly Black. Suomentanut Suvi Kauppila. Karisto 2024 (Ilman väki #3)

Englanninkielinen alkuteos (2019): The Queen of Nothing. Kansi: Sean Freeman (kuvat), Karina Granda (suunnittelu) @Hachette Group, Inc.

"Henkeäsalpaava romantasiaseikkailu huipentaa supersuositun Ilman väki -trilogian.

Keijujen valtakunnan kuningatar, ihmiseksi syntynyt Jude on ajettu maanpakoon, mutta hän ei aio luopua mahdistaan. Hänen on uskaltauduttava takaisin keijujen hoviin ja kohdattava petollinen kuningas Cardan - sekä omat tunteensa julmaa hallitsijaa kohtaan.

Palatessaan kotiin Jude huomaa, että valtakunta on sodan partaalla. Kun väkevä kirous pääsee valloilleen ja paniikki vyöryy yli maan, Jude joutuu tekemään lopullisen valinnan kunnianhimonsa ja ihmisyytensä välillä." (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Viimein saatiin tämä hyvin persoonallinen romantasiailottelu päätökseen. Tosin olen hiukan varovainen sanoessani tätä trilogiaa romantasiaksi, koska romantiikkaa on kirjan muihin tapahtumiin suhteutettuna aika vähän, ja etenkin tässä trilogian päätösosassa se oli hyvin laimeaa. 

Jude on maanpaossa prinssi Cardanin takinkääntötempun takia ihmisten maailmassa ja asuu isosiskonsa Viviennen nurkissa. Myös keijumaan suurkuninkaaksi suunniteltu pikkuveli Oak on turvassa Kuolevaisten maailmassa. Viviennen Heather-tyttöystävä on taas lähtenyt kokoamaan ajatuksiaan, sillä hänelle oli liikaa totuus Keijumaasta, Viviennen todellisesta olemuksesta ja siitä, että Viv oli käyttänyt lumousta häneen.

Jude  tekee erilaisia pimeitä hommia keiju Bryernille, jotta saisi jostakin rahaa. Seuraava keikka onkin hiukan rankempi, sillä hänen pitäisi saada entisen Hampaiden hovin kenraali Grima Mog luopumaan Väen tappamisesta ja syömisestä. Kamppailuksihan se menee, mutta yllättäin Juden voittaessa tämän kurjimuksen hän saakin yllättävää tietoa Keijujen väen suhmuroinneista. 

Kun Juden petturimainen kaksoisisar Taryn ilmestyy heidän kotiinsa ja pyytää Judelta apua, tämä ei voi uskoa korviaan. Taryn on tehnyt jotain kamalaa, nimittäin surmannut miehensä prinssi Locken. Nyt hän pyytää Judea esittämään häntä muutaman päivän ajan, jotta Keijumaan suurkuningas ei saisi kuulusteluissa hänestä totuutta irti. Judeenhan eivät lumoukset toimi, koska hänellä on yhä prinssi Dain geas suojanaan. Jude haluaa palavasti nähdä prinssi Cardanin, jota ei saa mielestään, vaikka tämä pettikin hänet todella julmasti. Vai pettikö sittenkään? Sepä selviää.

En halua nopeaa kuolemaa. En halua kuolla laisinkaan. (s. 125)

Tietystikin seuraa mieletön määrä yllättäviä juonenkäänteitä, kuninkaallisten suhmurointeja, kaappauksia ja pakenemisia. Juden isä Madoc on jälleen pahimmasta päästä, sen saa Jude tuta. Cardanille ei taas Juden ja Tarynin vaihto mene lainkaan läpi, ja hän on yllättävän ystävällinen Judea kohtaan, aivan kuin ei olisi koskaan tätä ajanut maanpakoon. Ihan kuin vanhat tunteet olisivat yhä tallella. Loppuvaihella tapahtuu jotakin hyvin uskomatonta, josta en nyt hiisku sanaakaan, sillä niin uskomaton juonenkäänne se on. Pääsevätkö Cardan ja Jude hallitsemaan Keijumaata yhdessä kaikista esteistä huolimatta? 

Hän on totisesti saanut heidät näkemään minut muunakin kuin pelkkänä kuolevaisena kuningattarena. Nyt he pitävät minua murhaajakuningattarena. En ole varma, mitä tunnen sen vuoksi, mutta nähdessäni heidän kiihkeän kiinnostuneet katseensa en voi kieltää, etteikö se toimisi. (s. 187)

Kuningatar vailla valtakuntaa on hyvin odotetun oloinen trilogian päätös. Uskomattomista käänteistä toiseen etenevä juoni pitää otteessaan, vaikka välillä minulla tuli pyöriteltyä silmiäni kaikille övereille käänteille. Paljon tehtiin sopuja ja myönnytyksiä edellisten vihanpitojen välille, mutta myös moni paha saa lopussa palkkansa ansaitusti. Oikein oivallinen trilogian päätösosa on tämä, vaikka romantiikkapuoli jää tässä paljon kakkososaa laimeammaksi. 

Annan arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Melissa Marr. Ilki ihana

Victor dixen: Pimeyden hovi

Stephanie Garber: Olipa kerran särkynyt sydän

Ihmisenhaltija-sarja : Satu Leisko

 Ihmisenhaltija: Satu Leisko. Avain 2023 (Ihmisenhaltija #1)

Kansi: Laura Noponen

"Tuuli asuu pienellä Kuustenkylän paikkakunnalla arvaamattoman isänsä kanssa. Kyläläisten elämää varjostaa pelko, sillä eräs asukas on äskettäin löydetty metsästä surmattuna. Kuolemasta epäillään kylän liepeillä liikkuvaa susilaumaa. Kun Kuustenkylälle muuttaa salaperäinen uusi tyttö Maria, Tuuli saa yllätyksekseen hänestä ystävän. Myös Tuulin ihastus Ossi alkaa odottamatta vastata hänen tunteisiinsa.

Pian Tuuli saa selville, että ihmisten kanssa rinnakkain elää salaisia olentoja, kuten eläimiksi muuntautuvia ihmiseläimiä ja ihmisten väkeä syöviä nälkäisiä. Samaan aikaan pahantahtoinen olento seuraa Tuulia metsissä, eikä uhka hellitä kotonakaan. Mikä on todellinen vaara ja miten se pysäytetään? 

Ihmisenhaltija on nykypäivään sijoittuva tummasävyinen young adult -romaani, jonka hahmoihin ja tarinaan ovat vaikuttaneet suomalaisen mytologian olennot." (Avain)

Oma arvio:

Olen tutustunut aiemmin Satu Leiskon selkokielisiin nuortenkirjoihin. Ihmisenhaltija on hänen ensimmäinen yleiskielinen kirjansa. Pidän kovasti kirjan uhkaavan utuisesta kansikuvasta, joka saattaa houkutella vähän vanhempiakin tarttumaan kirjaan.

Kirjan synkkä ja pahaenteinen tunnelma  huokuu heti ensi sivuilta saakka. Siinä on jotakin samaa kuin Meyerin Twilightin ja Rouhiaisen Susiraja-sarjan kirjoissa: syrjäinen asumus metsän keskellä, talven pimeys ja sinisyys, päähenkilö-Tuulin ulkopuolisuuden tunne. Heti kirjan alussa Tuuli tapaa matkallaan Kuustenkylän lukioon komean ja suositun Ossi-pojan, joka tytön hämmästykseksi huomaakin tämän. Ossissa on kuitenkin jotain tosi erikoista, jota Tuuli ei aluksi osaa selittää. Myöhemmin selviää kyllä, mitä.

Samoihin aikoihin kouluun tulee ulkomailta muuttanut uusi tyttö. Maria ystävystyy Tuulin kanssa, mutta tekee heti selväksi, ettei pidä siitä, että Tuuli on tekemisissä Ossin kanssa. Tuuli on varma, että näillä kahdella on yhteinen menneisyys. Kumpikaan ei kuitenkaan puhu alkuun, mikä mättää, kunnes Tuulille alkaa selvitä, etteivät Maria ja Ossi ole kumpikaan ihan tavallisia ihmisiä. 

Tuntui kuitenkin mahdottomalta tunnistaa, mikä oli oikea hetki. Milloin asiat olivat riittävän pahasti? Miten selittää tuntemattomille ihmisille vaara, jota ei voinut nähdä tai koskettaa, mutta joka ympäröi kaiken, oli kaikessa? (s. 149)

Tuulin kotona ei ole asiat hyvin. Alkoholisti-isä on arvaamaton, ja Tuuli on oppinut haistelemaan jo eteisessä, millä mielellä isä on, onko hänellä ryyppykavereita kotonaan ja hipsiikö hän vain hiljaa huoneeseen. Isä on ollut apeana hyvän ystävänsä Pekan kuoltua, ja Tuulia vaivaa Pekan kuolemaan liittyvät asiat. Raatelivatko susilaumat tosissaan Pekan kappaleiksi, niin kuin väitetään? Pikku hiljaa alkaa selvitä, etteivät Tuulin muistot isän kaverista ole kovinkaan kivoja. Kirjaan hiipii sivu sivulta yhä surullisempia ja rankempia asioita.

Tuuli saa voimaa syvenevästä suhteestaan Ossiin, jonka myötä hänen statuksensa lukiossakin paranee. Ystävyys Marian kanssa on myös tärkeää, vaikka hän joutuu tasapainottelemaan toisiinsa yhä ynseästi suhtautuvien Ossin ja Marian välillä. Lopussa kuitenkin eri olentolajien edustajat joutuvat tekemään yhteistyötä, sillä vaarassa oleva Tuuli on heille molemmille tärkeä. Pian Tuuli täyttäisi 18 ja voisi muuttaa pois isänsä luota. Isä tosin lopettaa erään ylilyöntinsä jälkeen juomisen ja alkaa käyttäytyä kuin kunnon isä konsanaan. Voiko Tuuli luottaa siihen, että isä on muuttunut parempaan päin? 

Tuulia seuraa outo, virnuileva nainen, jota kukaan muu ei tunnu huomaavan. Hän löytää itsestään myös hämmästyttäviä, orastavia kykyjä muuttaa muotoaan niin halutessaan. Kuka on tuo pelottava nainen, mitä se haluaa Tuulista ja mitä Tuulin kyvyt tarkoittavat? 

Oletko koskaan halunnut olla joku tai jokin muu? Halunnut sitä niin kovasti, että olet alkanut ajatella ja tuntea kuin se? (s. 200)

Kuten alussa kirjoitin, Ihmisenhaltijassa on paljon samoja elementtejä kuin muissa menneiden vuosien urbaanifantasian kirjoissa, mainitakseni Twilightin ja Susirajan lisäksi Stiefvaterin Väristys-trilogia. Perinteisten vampyyri- ja ihmissusihahmojen sijaan kirjassa esitellään suomalaiseen mytologiaan perustuvat nälkäiset, jotka elävät ihmisistä ottamallaan väellä, ihmisenhaltijat ja ihmiseläimet.

-Nälkäiset syntyy tavallaan kaksi kertaa. Ensin me synnytään ihmiseksi ja eletään ihmisenä, kunnes tapahtuu jokin meille merkittävä asia. Se aiheuttaa syntymisen, tai muutoksen, nälkäiseksi. Sen jälkeen me aletaan tarvita väkeä ja nälkäisen voimat aktivoituu.--- (s. 219)

Harmikseni kirjan alussa huokunut tunnelma kuitenkin rikkoutuu alkumetrien jälkeen eikä kirja täytäkään täysin alkuodotuksiani. Parhaimmillaan Leiskon kirjoitustyyli on tosi mukavaa ja kaunista luettavaa, mutta välillä ihmisten välisissä dialogeissa on kömpelyyttä eikä Ossin ja Tuulin romanssi aiheuta kovinkaan suuria perhoslaumoja vatsassani.  Juonessa on joitakin aukkoja, jotka jäävät selvittämättöminä kummittelemaan, mutta jospa jatko-osissa asioihin saadaan selvyys. 

Tuulin kokemukset isän luona ovat melko rankkoja ja kodin ilmapiiri ahdistavan painostava, ja vielä kun lisätään tapaus Pekka, jonkinlainen sisältövaroitus voisi jopa olla paikallaan. 

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kulttuuritoimitus

Lukutoukan luetut sivut

 Varjotarha: Satu Leisko. Avain 2024 (Ihmisenhaltija #2)

Kansi: Laura Noponen

"18-vuotias Tuuli on lähtenyt kotoaan, pieneltä Kuustenkylältä dramaattisten tapahtumien jälkeen, jotta saisi uuden alun. Menneisyys varjostaa Tuulin yrityksiä elää tavallista elämää, ja yliluonnollinen piirittää häntä. Tuulin ystävätkään eivät ole aivan sitä, miltä näyttävät.

Tuulin ihastuksen, vaaraa tihkuvan Ossianin ja muun Kuustenkylälle jääneen joukon elämään Tuuli on jättänyt jäljet, joita kukaan heistä ei voi unohtaa. Ossian yrittää seurata sydäntään, mutta sen kuunteleminen osoittautuu hankalaksi. Vapaus voi löytyä odottamattomista paikoista, myös Ossianin omasta menneisyydestä." (Avain)

Oma arvio:

Viime vuonna ilmestynyt Ihmisenhaltija toi tuulahduksia perinteikkäästä nuorten aikuisten urbaanifantasiasta, jonka buumi on viime vuosina jo alkanut laantua sitten 2000-luvun alun, jolloin Twilightit julkaistiin ja joka poiki samantyylisiä paranormaalin romantiikan ilmentymiä.

Ihmisenhaltijassa tummia sävyjä mukaan toivat reaalimaailman kauhut, kuten Tuulin juopotteleva ja väkivaltainen isä ja tämän lääppivät juopottelukaverinsa, joista Pekka-niminen koki lopulta karmean kohtalon. Ensimmäisen osan lopussa Tuulille selviää, kuka surmasi Pekan, sillä hän löytää viimeinkin otuksen, ihmisenhaltijan itsestään. Tuuli on siis muodonmuuttaja. Hänen on nyt opittava hallitsemaan ihmisenhaltijaa itsessään, ettei moisia "vahinkosurmia" pääse enää jatkossa tapahtumaan.

Sisälläni ihmisenhaltija vaati: Käytä kykyjäsi! Et voi tietää, mitä on tulossa!

Ihmisenhaltija oli hereillä yhä useammin ja varasti minulta pieniä asioita: Se puristi käteni nyrkkeihin ennen kuin ehdin estää, niin nopeasti, ettei kukaan huomannut. Se jatkasiai ja ottaisi minulta aina vain jotakin isompaa, kunnes myöntyisin sen vaatimuksiin. (s. 31)

Tuuli on viimeinkin täyttänyt 18 ja hän on päässyt pakenemaan väkivaltaista, alkoholiongelmaista isäänsä Helsinkiin. Tätinsä luo hän ei voi kuitenkaan mennä, sillä viimeksikin tämä petti hänet ja ilmoitti isälle tyttärensä olinpaikana. Tuulin on siis oltava tarkkana, ettei paljasta osoitettaan kenellekään, ei edes tädilleen. Hän saa onnekseen töitä huvipuistosta, ja tutustuu siellä heti mukaviin tyyppeihin. Anton tuntuu olevan ihastunut Tuuliin, vaikka Tuuli ei alkuun tahdo tätä uskoa. Nada vaikuttaa yhtä salaperäiseltä kuin Tuulikin, joten hänestä hän saa luottoystävän. Nadassa tuntuu olevan jotain tosi erikoista.

Tuulilla on toki ikävä Ossiania, jonka hän jätti Kuustenkylälle paetessaan isäänsä. Hän uskoo kuitenkin, että Ossi ymmärtää häntä. Ossian ei voi kuitenkaan jättää asiaa sikseen, ja lähtee Helsinkiin etsimään Tuulia. Nälkäisiin kuuluva Ossi meinaa joutua heti hankaluuksiin juotuaan väkeä väärästä henkilöstä. Hän huomaa myös, että Tuulin perässä on ikäviä tyyppejä. Ja kuka on tuo huvipuiston poika, joka selvästi yrittää iskeä Tuulia. 

- Sä jätit mulle jonkin helvetin kirjeen. Et voinut edes kasvokkain kertoa, että jätät mut! (s. 134)

Varjotarha jatkaa hyvin tummissa tunnelmissa, jossa vuorottelevat Tuulin kamppailut muodonmuutosharjoitusten parissa ja  pelottavat muistot menneisyydestä sekä niistä eheytyminen, toisaalta Ossin kipuilut siitä, miksei Tuuli ota häntä innostuneemmin vastaan. Miksi hän jätti tälle vain kirjeen ja lähti noin vain? Miksi hän treffailee Antonia? Miksi Tuuli ei ole varovaisempi eikä usko Ossianin varoituksia vaarasta? Tuulin kämpille pölähtää Ossin harmiksi vielä Mikaela, Marian ihmissusi-kumppani, joka pyytää Tuulilta apua Marian löytämiseksi. Ossi ei halua Tuulin lähtevän millekään etsintäretkille vaan huolehtivan vain omasta turvallisuudestaan. Tuuli tuntee olevansa Ossin talutusnuorassa ja alkaa toimia tämän selän takana. 

- En tiedä, mitä se näkee sussa, mutta voisitko edes kerran kohdella sitä reilusti. (s. 192)

En saanut oikein  kunnolla otetta tästä kirjasta. Tuulin ja Ossin välit menivät melkoiseksi vatvomiseksi ja ehkä hiukan tekemällä tehdyn konfliktinhakuiseksi. Laimeat konfliktit eivät oikein johtaneet mihinkään, vaan sama vatvominen jatkui. Ossin alun stalkkailut muistuttivat hiukan liikaa vampyyri-Edwardin tyyliä Twilight-saagan kirjoissa. Antonin sivuhahmon tarkoitusperät jäivät minulle hämärän peittoon. Muutenkin synkkäsävyinen tunnelma istui ehkä hiukan paremmin Kuustenkylän korpiin, mutta pääkaupunkiseudulle istutettuna ei toiminutkaan niin hyvin. Loppua kohti, juonen tiivistyessä lukukokemukseni parani hiukan. Oletettavasti sarjaan on tulossa vielä jatkoa, sillä monikin asia jäi vielä auki.

Mikään paha ei voinut olla niin suuri, että se rikkoisi meidät. (s. 314)

Annan arvosanaksi tälle 3-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä:

Elina Rouhiainen: Susiraja

Stephenie Meyer: Twilight

Maggie Stiefvater: Väristys

Paholaisesta seuraava: P. Pakarinen

 Paholaisesta seuraava: P. Pakarinen. BoD 2023

"Vaarallinen, synkkä, seksikäs. Kahden tarinan kuuma kokoelma, joka viihdyttää lukijaansa alusta loppuun.

New Yorkin laitamilla asustaa epätavallisten ystävysten nelikko; kaksi vampyyria, jotka ovat kuin yö ja päivä, viekoitteleva succubus sekä komea ihmissusi. He koettavat kovasti sulautua tavallisten ihmisten maailmaan ja elää osana sitä, mutta heillä jokaisella on menneisyytensä, joka pitää otteessaan. Ja uusi vaara vaanii aivan nurkan takana.

Danan arki on totaalisen tylsä sekä romanttisten hömppätarinoiden kyllästämä. Hänen elämäänsä ei yksinkertaisesti kuulu miehet tai romantiikka. Erään illan päätteeksi hän kohtaa pimeydessä synkän miehen, joka pelastaa hänet ja jolla on vaarallisesti kiiluvat silmät. Missä mies liikkuukin, vaara ympäröi hänet. Danalla ei ole aikomustakaan langeta vaaralliseen viettelykseen."(BoD)

Lukunäyte

Kirjan kotisivut

Oma arvio:

Synkäksi ja seksikkääksi takakannessaan luvattu Paholaisesta seuraava on kirjablogia pitkään kirjoittaneen P. Pakarisen esikoisteos, joka koostuu kahdesta erillisestä, mutta hyvin samanhenkisestä novellista / pienoisromaanista. Molemmat tarinat sijoittuvat New Yorkiin, ja molempia yhdistää kauniit ja seksikkäät nuoret aikuiset päähenkilöt, New Yorkin yöelämä ja vaaroja ja kuumia tunteita hohkaavat kohtaamiset ihmisten ja paranormaalien olentojen välillä.

Parisataasivuinen aloitustarina Kadonneiden sielujen kaupunki (nimi on häiritsevästi hyvin samantyyppinen kuin Cassandra Claren Varjojen kaupungit -sarjan osien nimet) esittelee neljä näkökulmahenkilöä, joista Gyna, vampyyri, on ehkä kuitenkin vallitsevimmassa roolissa. Hänen karua ja onnetonta lapsuuttaan ja myöhemmin vampyyriksi muuttumista avataan heti alussa ja sitä, miten hän päätyi perimään tätinsä englantilaistyylisen ison talon, jossa hän nyt asuu kolmen ystävänsä kanssa. Farrah on upea, katseet kääntävä succubus, joka osaa vietellä kaikki pauloihinsa imeäkseen toisen energiaa ja elämänvoimaa itseensä - ja toki nauttiakseen seksistä. Neeka on nuori vampyyri, jonka uskovaiset vanhemmat ovat kasvattaneet hänet kurissa ja nuhteessa. Kukaan ei voi kuitenkaan olla huomaamatta Neekan ja komean Luken, ihmissuden, välistä vetovoimaa.

Eräänä klubi-iltana Gyna päätyy epäonnekseen hyväkroppaisen vampyyrinmetsästäjän kynsiin. Reece on erittäin katkera Gynalle, sillä hän seurasi pikkupoikana vierestä tämän tappaessa hänen isänsä, joka oli vampyyrinmetsästäjä niin ikään. Reece huomaa kuitenkin, ettei Gynaa niin vain vangitakaan. Myöhemmin osat vaihtuvat toisinpäin vangin ja vangitsijan välillä. Ja tottakai näiden kahden välille kehkeytyy runsaasti haters-to-lovers-tyylistä seksuaalista vetovoimaa. Reece joutuukin vaikean valinnan eteen, kun vampyyrinmetsästäjien instituutti vaatii tätä luovuttamaan Gynan haltuunsa. Tunteita alkaa olla jo liikaa pelissä. 

Sisimmässäni vihasin Reeceä samalla tavalla kuin ketä tahansa muutakin metsästäjää, mutta samalla mies veti minua puoleensa kuin hunaja mehiläisiä. En tiennyt miksi, mutta halusin ottaa siitä selvää. (s. 109)

Mukaan tarinalinjaan ujuttautuu vielä lisää henkilöitä, joista juonikas Max on Reecen ex-ystävä, joka nöyryytti tämän siskopuolta Hallieta aiemmin pahasti. Lisäksi ystävysten talossa piipahtaa pakkaa sekoittamassa Jesse, joka joutuu Farrahin pauloihin. Jesse aiheuttaa närää niin Luken kuin Neekankin välillä. Farrahin baarista bongaama noitanainen Leesh taas vie kyltymättömän succubuksen sydämen.

Toisaalta pidin ensimmäisen tarinan asettelusta, mutta runsaan henkilögallerian sijaan siinä olisi voinut keskittyä tiiviimmin muutaman keskeisimmän näkökulmiin, eli esimerkiksi Gynan, Reecen, Luken ja Neekan. Vaikka kirjassa olikin jonkinlainen kantava juoni olemassa, tuntui hiukan siltä, että kaikki tapahtumat pedattiin sitä varten, että saadaan esitellä seuraavan parin kuumia hetkiä. Eikä se sinänsä haittaa, sillä pidän kyllä sellaisten lukemisesta, mutta jos ne alkavat vaikuttaa itsetarkoitukselta, kirjan muu juoni kärsii. Kuumat kohtaukset ovat ihan jees toimivasti rakennettuja toki, vaikka kliseiltä ei voida välttyä. Luken ja Neekan ujosti syttyvä romanssi on mielestäni kiehtovin. 

Muutamia  häiritseviä maneereja tässä ensimmäisessä novellissa on, kuten tiuhaan esiintyvät vinosti hymyilevät (mies)henkilöt. Lakkasin lopulta laskemasta, kuinka monesti vino hymy ilmaantui. Muutama kohtaus oli mielestäni hyvin ristiriitainen ja epäuskottava, kuten Gynan yhtäkkinen luovuttaminen ja vapaaehtoinen astuminen Reecen vampyyrinmetsästäjäpomon pakeille. Myös viimeinen parinmuodostus petollisen, loukkaavan Maxin ja pyörätuolissa istuvan IT-nörtti Hailien välillä jäi mielestäni turhaksi ja epäuskottavaksi. 

Toinen tarina, Pimeyden kosketus, on mielestäni näistä kahdesta toimivampi. 150-sivuinen tarina esittelee Danan, joka New Yorkin yössä joutuu ahdistelun uhriksi. Häntä pelastamaan tullut raamikas mies osoittautuu kylmäveriseksi murhaajaksi, ja nuori nainen pelästyy enemmän pelastajaansa kuin sitä, jolta tämä mies hänen pelasti. Eniten Danaa järkytti miehen välinpitämätön suhtautuminen siihen, miten tämä tuosta noin vain tappoi Danan ahdistelijan. Dana haluaa vain unohtaa tuon kohtaamisen.

Valitettavasti Dana ei pääse Quilanista eroon. Quilan on vihan demoni, ja nyt hänen kammottava Belial-pomonsa on antanut tälle tehtäväksi tarkkailla tuota pelastamaansa naista. Belialin mukaan naisessa saattaa olla jotakin erityistä, ja Quilanin on pidettävä tätä silmällä, jotta saadaan tietää, mitä kykyjä naisella voisi olla. Dana uskoo kuitenkin olevansa ihan tavallinen nuori nainen, joka asuu kissansa kanssa, viettää aikaa ystäviensa kanssa New Yorkin yössä ja työskentelee lehden toimituksessa. Pelottava Quilan alkaa kuitenkin ilmestyä tälle tuon tuostakin, eikä demonia pidättele ovet eikä ikkunat, sillä tämä osaa aineellistua eri paikkoihin ja puhua myös toisen pään sisällä. 

Mieleni panikoi, mutta kehoni huusi jälleen kerran hallelujaata. Se suorastaan kirkui ja janosi kosketusta. Nyt minä olin ties missä mystisen miehen kanssa enkä pääsisi karkuun. Mahtavaa. (s. 247)

Hyvin pian Dana huomaa, ettei voi mitään sille, että haluaa tuota komeaa, lihaksikasta miestä, etenkin kun tämä tunkeutuu likaisine puheineen tämän pään sisälle ja painautuu tuon tuostakin turhan lähelle naista. Quilan sotii sitä ajatusta vastaan, että makaisi oman toimeksiantonsa kanssa, mutta aika heikko yritys hänellä on, koska Dana vetää häntä uskomattomasti puoleensa. Quilan on tottunut saamaan naisen kuin naisen, mutta hänen rakkautensa on tavallista rajumpaa, ja vaatii usein naisen hengen. Quilan ei halua satuttaa Danaa, sillä vastoin hänen tahtoaan, hän alkaa kiintyä naiseen. Tätä hän ei tietenkään myönnä itselleen eikä muille ihan helpolla. Pientä mustasukkaisuuttakin on ilmassa, kun Dana viihtyy hyvin Quilanin demoniystävän, karunkomean Aidanin kanssa.

Mutta mikä on Danan kyky ja kuka hän oikeasti on naisiaan? Quilan joutuu todella vaikean valinnan eteen lopussa.

Jälkimmäisessä tarinassa olisi ollut potentiaalia pidempääkin romaaniin, jossa olisi voinut syventää päähenkilöiden hahmoja. Ehkä myös kiusaamista olisi voinut näin pitkittää pidempään ja piinata tällä tavoin lukijaa. Kun Danan oikea olemus paljastui, olin ensin epäuskoinen ja pettynyt, mutta sitten totesin, että se oli todella nerokas ja toimiva ratkaisu. 

Paholaisesta seuraava tarjoaa lupaamaansa vaaraa, synkkyyttä ja seksikkyyttä. Juoni soljuu molemmissa luontevasti eteenpäin, enkä kokenut pitkästymisen hetkiä lukiessani tarinoita.  Pienellä hionnalla ja henkilöiden karsimisella (Kadonneiden sielujen kaupungissa) siitä olisi saanut vielä toimivamman. Urbaanin fantasian ja paranormaalin romantiikan ystäville tämä tarjoaa osin omaperäisen, osin tuttuja elementtejä muusta lajityypin kirjallisuudesta lainanneen kahden tarinan paketin.  Parhaiten tämä sopii new adult / aikuiset -kategoriaan, eli ei ihan kilteimmästä päästä olevaa fantasiaa ja romantiikan räiskettä ole tämä.

Arvosanani 3

Kiitos BoD:ille arvostelukappaleesta!

Muualla:

---

Samantyylistä luettavaa:

Sarah J. Maas: Maan ja veren huone

Cassandra Clare: Varjojen kaupungit -sarja

Outi Moisio: Kun äänesi löysi minut

Kadonnut ääni -sarja: Outi Moisio

 Kun äänesi löysi minut: Outi Moisio. Books on Demand 2021 (Kadonnut ääni #1)

Kansi: Karin Niemi

"Tunsin, kuinka käsieni ihokarvat nousivat pystyyn ja aukaisin silmäni. Ympärillämme loisti outo valkoinen valo, joka valaisi koko huoneen. Valo lähti Johanista.

Lukion viimeisellä luokalla oleva Emilia saa roolin uuden koulunsa musikaalista. Mukana on myös aina aurinkolaseja pitävä mielettömän upeasti laulava Johan, joka ei jostain syystä haluaisi Emiliaa lähelleen. Musikaaliharjoitusten lomassa Emilia ihastuu Johaniin ja tunne tuntuu olevan molemmin puoleinen, ainakin välillä. Emilia alkaa kuitenkin pian nähdä outoa valoa Johanin ympärillä. Käsittämättömät katoamiset kesken dueton saavat hänet epäilemään, että Johanilla on jotain salattavaa. Kun totuus lopulta paljastuu, se laittaa uusiksi Emilian uskomukset, toiveet ja tulevaisuuden.

- Tältäkö se nyt sitten tuntuu? Täydellinen pari omalle äänelle.

Emilian tapaaminen saa Johanin elämän sekaisin. Tunteet, ja erilaiset säännöt, repivät häntä kahteen suuntaan, ja kun hän lopulta paljastaa Emilialle salaisuutensa, ei takaisin ole enää paluuta.

Kun äänesi löysi minut on urbaania fantasiaa ja romantiikkaa yhdistävä tarina musiikin voimasta. Teos on ensimmäinen osa kaksiosaisesta nuorille aikuisille suunnatusta sarjasta.(BoD)

Lukunäyte

Traileri

Oma arvio:

Oli aika, jolloin paranormaali romantiikka YA-kirjoissa oli kukkeimmillaan: samaan syssyyn ilmestyi Meyerin Twilightit, Fitzpatrickin Langennut enkeli -sarja, Claren Varjojen kaupungit -sarja, Stiefvaterin Väristys-sarja, noin muutamia esimerkkejä mainitakseni. Kyllähän tätä tyylilajia (onneksi) ilmestyy yhä edelleen, vaikka se onkin hieman jäänyt  realististen YA-kirjojen, dystopioiden ja dark academy -tyylisten jalkoihin. Outi Moisio on kirjoittanut ihan rehellisen, urbaania fantasiaa ja paranormaalia romantiikkaa sisältävän YA-kirjan Kun äänesi löysi minut, joka aloittaa kaksiosaisen Kadonnut ääni -sarjan. Tätä marraskuussa 2021 BoD:n kautta  julkaistua kirjaa ei ole hirveästi missään näkynyt, muuta kuin Moision omassa somessa, mikä on harmi, sillä tämä tyylilajilleen uskollisen yltiöromanttinen, lukiomaailmaan ja musiikalin tekoon keskittyvä kirja uppoaa varmasti kohdeyleisöönsä. Kirjan kaunis, sinisävyinen kansikuva on muuten lempikuvittajani Karin Niemen käsialaa.

Innostuin erityisesti, kun kuulin, että tässä kirjassa on hyvin voimakkaasti mukana musiikki. Kirjan lopusta löytyykin 41 biisin lista, joihin kirjassa viitataan viitenumeroin. Biisilistan löytää myös Spotifystä. Kirjan lukeminen biisien kanssa on vain hiukan työlästä, mutta tuo lukukokemukseen paikoin hyvin elokuvamaisen fiiliksen.

Emilia joutuu aloittamaan lukion viimeisen vuoden ihan uusissa kuvioissa, kun heidän perheensä on muuttanut Oulun seudulta Helsinkiin. Musikaalisesti lahjakasta Emiliaa painaa vielä ero Samista, ja siitä, että menetti erossa myös hyvän ystävänsä Hannan, sillä juuri nämä kaksi alkoivat olla yhdessä. Heti ensimmäisenä koulupäivänä kaikille käy selväksi, kuinka kaunis lauluääni Emilialla on, ja musiikinopettaja kannustaa tätä hakemaan koulun musikaaliin. Myös eräs erikoinen, aurinkolasit päässä kuljeskeleva poika hätkähtää Emilian lauluääntä, vaikka tällä itselläänkin on mitä uskomattomin laulun lahja.

Suljin silmäni ja kuuntelin hänen ääntänsä. Se oli niin syvä ja pehmeä. Tunsin, kuinka lämpö virtasi sisälleni ja rauhallinen olotila valtasi minut. (s.47)

Niinhän siinä käy, että toinen pääosa on Emilian, ja toinen tuon Johan-nimisen pojan, jonka ajatuksia lukija "kuulee" muuten Emilian kerronnan väleissä. (Alkuun nämä kursiivit hieman häiritsevät minua, mutta pääsen niistä melko pian jyvälle. Jäin vain miettimään, olisiko ollut parempi, että kirjassa olisi ollut kaksi eri minäkertojaa, kukin omissa luvuissaan, eikä Johanin ajatukset olisi pomppinut väleihin?) Johan yrittää vältellä tuota kiehtovaa tyttöä, mutta aika heikoin tuloksin. Lisäksi Johanin ystävä Mikael näyttää olevan hyvin käärmeissään siitä, että Johan ja Emilia ovat tekemisissä keskenään. Kukaan ei voi kuitenkaan väittää vastaan, miten yhteensopivasti he laulavat päärooleissaan. Välillä tuntuu, kuin heidän äänensä muodostaisivat vain yhden, yhtenäisen äänen. Voiko se edes olla mahdollista?

Emilia alkaa aavistaa, ettei Johan ole ihan tavallinen tyyppi. Miksi hän pitää aurinkolaseja sisällä, vaikka hänellä on aivan uskomattoman kauniin siniset silmät? Miksi Emilia näkee Johanin ympärillä hohtavan valkoista valoa, aivan kuin sädekehän? Miksi Johanin kosketus saa aikaan niin voimakkaita tuntemuksia Emiliassa?

Emiliassa on jotain erityistä. Se ei pelkää mua. Se tekee musta tietyllä tavalla, erilaisella tavalla, kokonaisen. Ja nämä tunteet, ne... En osaa edes selittää, mitä ne tekevät mulle. Mä jopa vähän pelkään niitä. Ja se, miten meidän äänemme soivat yhdessä... (s. 139)

Joku voi arvatakin helposti, mikä Johanissa on erikoista, mutta en nyt suoraan spoilaa sitä. (Älä siis katso postauksen tunnisteita, jos et halua vielä tietää...) Kirjan juoni muistuttaa todella paljon Twilightin ja Langennut enkeli -sarjan alkuasetelmaa, ja on sitä tainnut olla muissakin vastaavissa: uusi tyttö koulussa, erikoinen poika, joka käyttäytyy ensin töykeästi ja välttelevästi, mutta sitten ei voi vastustaa vaan pyrkii tytön lähelle. Salamarakastuminen pelkkien ulkoisten ja mystisten kemiallisten ominaisuuksien perusteella toki sallitaan, kun on kyse ihmisen ja ei-ihmisen välisestä rakkaudesta, vaikka välillä minua meinasi jo alkaa tympiä Johanin alituiset hönkäilyt siitä, kuinka kaunis Emilia on. Toki Johan jumaloi myös Emilian lahjakkuutta, niin laulussa kuin pianonsoitossakin.

"Sä olet liian hyvä mulle." (s. 117) 

Emilian elämä pyörii Twilightin Bellan tapaan aika paljon Johanin ympärillä. Hän on ystävystynyt samassa musikaalissa puuta esittävän Saaran kanssa, ja käy myös entisellä kotiseudullaan bilettämässä entisten ystävien kanssa, mutta muuten hänen elämäänsä ei mahdu kuin Johan, musikaali, musiikki ja oma perhe. Mutta niinhän se toki käykin, kun oikein kovasti rakastuu. Olisin ehkä kaivannut tarinaan kuitenkin jotain ystävyyskuvioita enemmän, eli lähentyminen Saaran kanssa olisi voinut saada hiukan enemmän sijaa tarinassa. Musikaalin teko etenee kirjan aikana koe-esiintymisistä sen ensiesitykseen saakka, ja "Sinä ja metsä" -musikaalin juoni selostetaan kirjassa pääpiirteittäin - onpa jopa julistekin nähtävissä. Musikaalin teema symboloi Johanin ja Emilian kiellettyä rakkaussuhdetta, sillä siinä peikkopoika rakastuu tavalliseen tyttöön, mutta muut eivät hyväksy heidän rakkauttaan.

"Uskotko sä asioihin, joita ei voi järjellä selittää? (s. 122)

Vaikka en ihan kaikista juonenkäänteistä innostunutkaan, ja vaikka välillä alkoi tuntua, että olen lukenut jo liikaa paranormaalia romantiikkaa, jossa päähenkilöt jaksavat kerta toisensa jälkeen hämmästyä siitä, kuinka mahtavan tuntemuksen rakkaus heissä saakaan aikaan, viihdyin Emilian ja Johanin tarinan parissa ja uskon, että tämä voisi mennä hyvinkin kaupaksi vinkkauksissa yläkoululaisille ja toisen asteen opiskelijoille. Kirjan juoni etenee hyvin lineaarisesti ja kieli on siistiä ja kaunista, vaikkakin  konstailematonta. Kirjan tyyli sopiikin varmasti hyvin sellaisille, jotka haluavat lukea tasaisesti etenevää juonta ilman takaumia ja laajoja maisemakuvailuja tekstissä. Kun äänesi löysi minut on oikein varteenotettava lisä kotimaisten YA-kirjojen joukkoon, ja suosittelen erityisesti urbaanin fantasian ja paranormaalin romantiikan ystäville, jotka haluavat pysyä tutussa ja turvallisessa. Musiikin yhdistävä vaikutus pääparin välillä on ainakin minulle ihan uniikki idea, jollaiseen en ole vielä YA:ssa törmännyt.

Sun äänesi ja musiikkisi saa koko vartaloni aistimaan ihan kummallisia tuntemuksia. Aivan kuin kuuluisin sulle jollakin epätodellisella tavalla enkä pystyisi itse vaikuttamaan omiin tuntemuksiini. (s.244)

Aion mielelläni lukea toisenkin osan, kunhan se ilmestyy, sillä kirjan tarinasta jäi vielä paljon kysymysmerkkejä ilmaan.

Arvosanani 4-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija

Booklist Queen haaste saa merkin kohtaan: 

With a Blue Cover

Seinäjoen kirjaston haaste:

11. Kirjassa ollaan kaupungissa

Popsugar haaste:

A Book about afterlife

YA-spefihaaste:

Paranormaali romantiikka

Kun sydämesi laulaa minulle: Outi Moisio. Books on Demand 2025 (Kadonnut ääni #2)

Kansi: Karin Niemi

"Hän oli luvannut olla minun henkilökohtainen suojelusenkelini, ja nyt oli hetki, jolloin olisin tarvinnut sellaista. Mikä suojelusenkeli se sellainen oli, joka ei ollut lähellä pahimpina aikoina?

Johan on vihdoin saanut siipensä takaisin ja palannut suojelusenkeliksi. Hänelle osoitetaan suojeltava, joka törmäyttää hänen menneisyytensä ja nykyisyytensä odottamattomalla tavalla.

Samaan aikaan Emilia yrittää selvitä Johanin menetyksestä, lukion viimeisen kevään paineista ja epämääräisistä oireista, jotka ovat alkaneet häiritä hänen päivittäistä elämäänsä.

Kun kadonneen äänen side alkaa vetää heitä väistämättä yhteen - ja Johan saa tietää yllättäviä asioita omasta elämästään - sen vaikutukset saavat Johanin kyseenalaistamaan tehtävänsä suojelusenkelinä. Lopulta hänen täytyy tehdä päätös, joka vaikuttaa heidän kaikkien kolmen tulevaisuuteen." (BoD)

Lukunäyte

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Nelisen vuotta on vierähtänyt siitä, kun luin Outi Moision Kadonnut ääni -kirjaparin ensimmäisen osan Kun äänesi löysi minut. Hiukan jouduin palauttelemaan mieleeni edellisen osan tapahtumia, kun tartuin nyt tähän toiseen osaan, joka samalla päättäisi enkeli-Johanin ja Emilian tarinan.

Emilia toipuu sairaalassa kamalasta onnettomuudesta, jonka päätteeksi Johan on lähtenyt kokonaan hänen elämästään. Hän sai kauan toivomansa siivet takaisin suoritettuaan viimeinkin rangaistuksensa maan päällä. Enemmän rangaistusta taitaa kuitenkin olla siinä, ettei Johan enää voi näyttäytyä rakastamalleen Emilialle enää koskaan. Hänelle määrätään uusi ihminen, jonka suojelusenkelinä hänen tulee toimia. Kaiken lisäksi tämä 15-vuotias Olli on saman tyypin lapsi, jonka veli kuoli aiemmin Johanin virheen vuoksi. 

Emilia on menettänyt elämänhalunsa kokonaan, sillä hän kaipaa Johania niin paljon, että häneen sattuu. Vanhemmat yrittävät kaikkensa, jotta tyttö alkaisi pikku hiljaa palata normaaliin arkeen, mutta Emilia ei osaa edes nauttia musiikista enää. Hänellä on edessä viimeinen lukion rutistus, ylioppilaskirjoitukset ja Sibelius-Akatemiaan haku, joten pian pitäisi ryhdistäytyä. 

"Missä sä oikein olet? Mä haluaisin vain tietää, että sulla on kaikki hyvin." (s. 109)

Johan elää nyt enkelten omassa paikassa, jota johtaa hänen tiukka äitinsä Sofia. Mikael on vangittuna enkelten karmeaan vankilaan yritettyään surmata Emilian. Johan vierailee kuitenkin säännöllisesti maan päällä suojeltavansa takia, ja väistämättä törmää myös Emiliaan, jonka äiti Maija sattuu olemaan Ollin pianonsoitonopettaja. Johan määrättiin Ollin suojelusenkeliksi, koska pojalla on identiteettiongelmia: hän on pitkään ollut ihastunut pianoa soittavaan, superkomeaan lukiolaispoika Lauriin, mutta ei uskalla tehdä aloitetta saati puhua kenellekään homoseksuaalisuudestaan. Lauri käy saman opettajan pianotunneilla ja on aina ystävällinen Ollille, ja pian heitä näyttääkin yhdistävän musiikkiopiston tasosuorituskokeet, joita opettaja haluaa treenauttaa heillä yhdessä. Pojat tutustuvat toisiinsa ja Ollin ihastus vain syvenee. Kunnes eräissä bileissä Olli mokaa Laurin kanssa, tekee ylilyönnin, jonka seurauksena hän joutuu sairaalaan. 

Kirjassa seurataan Emilian toipumista  ja kurinalaista harjoittelua pääsykokeisiin, sekä lopulta jo hiukan irtautumista Johanista, kun komea soitonopettajatuuraaja Sebastian saa hänen ajatuksensa välillä muualle. Toinen tarinalinja seuraa Johanin kivuliasta elämää ilman Emiliaa. Hän näkee, kuinka Emilia suutelee jotain toista poikaa ja löytää itsestään uusia tunteita.Hän yrittää olla hyvä suojelusenkeli Ollille, jonka kipuilua hän joutuu seuraamaan vierestä. Hänellä on kuitenkin riittämättömyyden tunteita, sillä hän ei koe olevansa kovin hyvä tehtävässään. Menneisyyden virheet seuraavat hänen mukanaan. Johanille selviää myös uusia asioita hänen äidistään ja Mikael-ystävästään, joka yhä kantaa kaunaa Johanille siitä, että tämä makasi hänen tyttöystävänsä kanssa.

" Siis etkö sä nähnyt tuota värähtelyä noiden kahden välillä?" (s. 73)

Eniten pidin kuitenkin Ollin ja Laurin tarinasta, jossa oli hiukan Heartstopper-henkeä mukana. Aika tämmöinen tyypillinen asetelma, jossa toinen on hyväksynyt oman homoutensa ja toiselle se on vasta ihan uutta ja siksi hämmentävää. Oikein herttainen tarina, joka koettelemusten jälkeen saa ihanan lopun. Emilian ja Johanin rakkaustarina ei niinkään sykähdyttänyt minua jostain syystä. Emilian sureminen saa alussa aika isot mittasuhteet, toki sille löytyy sitten selitys, miksi ero Johanista ottaa niin koville. 

Tiedän, että mun olisi pitänyt olla sun luonasi. (s. 145)

Johan käy välillä lävitse menneitä tapahtumia, kuten tuota surullisenkuuluisaa välirikkoa Mikaelin ja hänen välillään. Selitys muuten niin kunnollisen Johanin petollisuudelle on ehkä hiukkasen liian helppo. Hiukkasen löysin tekstistä kielioppivirheitä, mm. pilkkuvirheitä ja kömpelöitä lauserakenteita tekstistä, joten pari oikolukua lisää ei olisi ollut pahitteeksi.

Kadonnut ääni -kirjaparin päätösosa täydentää toki onnistuneesti Emilian ja Johanin tarinaa ja tuo mukaan myös Ollin ja Laurin söpön sateenkaarevan rakkaustarinan. Musiikki on tutusti mukana ja kuten edelliseen osaankin, tähänkin on olemassa oma Spotify-listansa. En jaksanut nyt alkaa kuunnella kirjan tapahtumiin valittuja biisejä, mutta aina välillä vilkaisin lopun biisilistasta, mikä biisi olikaan valittuna kyseiseen kohtaan. 

Pidän siitä, että vaikka enkelit on kristinuskon keskeisiä symboleja, ei tähän ole sotkettu juuri muuta kristillisyyttä, vaan esimerkiksi enkeleiden johtajana on Sofia, ei Jumala, jota ei mainita missään yhteydessä. Enkeleiden olinpaikkaa ei ole kuvailtu kauhean seikkaperäisesti, joten paljon jää lukijan mielikuvituksen varaan.

Annan arvosanaksi tälle 3

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla: 

--

Samantyylistä luettavaa:

Langennut: Lauren Kate 

Kuolemattomat-sarja: Alyson Noël 

Twilight-sarja: Stephenie Meyer 

Väristys-sarja: Maggie Stiefvater 

Langennut enkeli -sarja: Becca Fitzpatrick