7 veljestä - 20 vuotta Rähinää: Mikko Aaltonen

7 veljestä - 20 vuotta Rähinää: Mikko Aaltonen. Otava 2018.

Kansi: Jani Tolin

"Rähinä-jengistä hittitehtaaksi.

Elastinen, Iso-H, Asa, Uniikki, Tasis, Andu ja Jussi Valuutta. Kirja Suomen tunnetuimmasta hiphop-jengistä Rähinästä ja sen alkuperäisistä jäsenistä.Kirjassa kerrotaan, kuinka jengin jäsenten yhtyeiden, Fintelligensin ja Kapasiteettiyksikön, avulla vakavasti otettava suomenkielinen räp-musiikki sai alkunsa ja juurtui pysyväksi osaksi suomalaista nuoriso- ja popkulttuuria. Ja kuinka rähinäläisten ponnisteluista syntyi levy-yhtiö Rähinä Records ja sitä myötä suomalaiseen musiikkibisnekseen ennennäkemätön, sissi-henkinen hiphop-yrittäjyys." (Otava)

Oma arvio:

Kerronpas tähän alkuun pienen tarinan kahdentoista vuoden takaa. Olin suomen kielen opiskelija, kolmannen vuosikurssini alussa, ja mietiskelin, mistä aiheesta alkaisin tehdä graduani. Harrastin tuolloin street ja locking & popping -tanssia. Kaikki hiphop-kulttuurissa kiehtoi, vaikka niin sanottu lökäpöksyjen aika alkoi olla jo ohitse, enkä itse koskaan pukeutunut hopparityyliin. Kuuntelin vapaa-ajallani paljon samaa musiikkia mitä tanssitunneilla soi, eli funkia, vanhaa ehtaa soulia ja tietenkin räppiä. Siitä se idea sitten nousi: haluan tehdä opinnäytteeni suomihiphop-lyriikoista! Pääsin perehtymään hiphop-kulttuuriin kunnolla, mikäs sen kiinnostavampaa. Lähdemateriaalia löytyi harmillisen vähän, mutta ei se mitään. Kymmenisen vuotta sitten palautin ylpeänä valmiin graduni:

Kapasiteettiyksikkö oli minulle ennen gradun aloitusta tuntematon kokoonpano, mutta halusin valita sen juuri siitä syystä, että toisesta tuohon aikaan suuresta suomiräp-kokoonpanosta Fintelligensistä oli jo tehty muutama gradu. Ostin kaikki Kapasiteettiyksikön levyt tukemaan graduni tekoa ja tykästyin kovasti heidän musiikkiin. Lisäksi olen seurannut mielenkiinnolla Elastisen soolouraa, käynyt hänen keikoillaan useammankin kerran ja tykännyt hänen biiseistään. Niinpä minun ei tarvinnut harkita kahta kertaa, lukisinko tämän Rähinän synnystä ja vaiheista kertovan kirjan, jonka on vieläpä kirjoittanut Mikko Aaltonen, sama mies, joka on kirjoittanut hyvin repäisevästi muistiin Jare Henrik Tiihosen aka Cheekin tarinan kirjassa JHT - Musta lammas (Otava 2016.)

Kirja on jakautunut kahteen osaan eli näytökseen: ensimmäinen näytös esittelee varsinaiset Seitsemän veljestä eli Elastisen, Iso H:n, Uniikin, Andun, Tasiksen, Avaimen ja Jussi Valuutan. Lukija pääsee selvyyteen siitä, miten kukanenkin on vihkiytynyt hiphop-kulttuuriin, miten he ovat löytäneet toisensa ja mistä koko Seitsemän veljestä -klikki on saanut syntynsä.   Minulle tuntemattomat Avain ja Jussi Valuutta tulevat lukujen myötä  hiukan tutummaksi. Matti Salo eli Avain eli Asa teki jenkkiräppimäistä uhoa tihkuvan esikoislevynsä Punainen Tiili, mutta jättäytyi sitten musiikkibisneksestä etääntyen samalla Rähinä-jengistä. Metsässä viihtyvä, punk-henkinenkin Jussi Valuutta vetäytyi kuvioista myös alkuvuosien jälkeen, koska halusi tietoisesti vältellä julkisuutta. Kaiken lähtökohtana Rähinä-porukan synnylle on ollut hiphopin neljä elementtiä, joista breikkaaminen ja graffittien tekeminen olivat tärkeitä monille näistä miekkosista jo ennen MC- ja/tai DJ-kulttuuria. Colorblind-niminen musikaali tutustutti sattuman oikusta myöhemmin Fintelligens-kokoonpanosta tutut Elastisen ja Iso H:n toisilleen.

Toinen näytös esittelee laajemmin ja perusteellisemmin Rähinän vaiheita väliotsikoituna hauskasti Rähinäjengin biisien nimillä, pompaten kulmakivestä toiseen. Mukana sivuilla vilahtelevat myös muut Rähinässä vaikuttaneet henkilöt, kuten Brädi, Spekti, Timo pieni huijaus ja Joonas Wörlin. Pääosassa loistavat kuitenkin Fintelligensin ja Kapasiteettiyksikön jäsenet Henrik Rosenberg eli Iso H , Kimmo Laiho eli Elastinen, Anders Westerholm eli Andu, Markku Wettenranta eli Tasis ja Dan Tolppanen eli Uniikki, joiden veljeys ja  palo tehdä musiikkia yhdessä suorastaan huokuu kirjan sivuilta.  Kuvaliite löytyy kirjan keskivaiheilta.

Iso H, Elastinen, Uniikki, Andu ja Tasis. Kuva: Simelius & Simelius

Hiphop-kulttuurin sisällä eläminen mahdollisti kenelle tahansa kasvamisen lähtökohtiaan vahvemmaksi. Hiphopissa heikkoudet saattoi kääntää vahvuuksiksi. (s. 42)

Lukija pääsee kurkistelemaan Rähinän kohokohtia toisensa jälkeen, mutta myös suomihiphopparin kuuluisuuden ja keikkaelämän varjopuolia, johon kuuluu niin armotonta bilettämistä, putkareissuja, turpajuhlia, välirikkoja tyttöystävien kanssa, paniikkikohtauksia kuin masennusoireitakin. Siinä vaiheessa kun Kimmo löytää Levin mökin pakastimesta jäädytetyt kakkapökäleet ja oksentaa keittiön lavuaariin ja seuraavana aamuna painii Andun kanssa lasinsirujen peittämällä lattialla, pudistelen hämmennyksen ja epäuskon vallassa päätäni. Poikien sekoilut suorastaan hirvittävät välillä, mutta myös huomaan repeileväni jutuille, niin absurdeja kuin ne ovatkin. Tai juuri siksi. Vaikka tähän sekoilujuttuun nyt takerrunkin, eivät ne ole onneksi kirjassa kuitenkaan pääosassa. Mutta mihinkäs niistä pääsee, keikkaelämällä on kironsa -  ja pojat on poikia.

Pelaamisen seurauksena mökin olohuone ja saunatilat olivat alkaneet näyttää siltä kuin niihin olisi satanut kristallia. Rikkoutuneita pulloja ja juomalaseja oli joka puolella. Olohuoneen lattia oli lasista sepeliä. (s. 191)

Sitten selvitellään Rähinä Recordsin taloussotkuja, kun kukaan ei oikein enää tiedä, mihin kaikki firman rahat ovat huvenneet. Koetaan Fintelligensin tauko, jolloin Elastinen lähtee soolouralleen, Iso H istuu saunareissullaan eli vankilassa totaalikieltäytymisen takia. Fintelligensin palaa myöhemmin taas yhteen, kokee huippunsa, mutta huomaa lopulta aikansa koittaneen. Välillä huomaan etsiväni Youtubesta Fintelligensin ja Kapasiteettiyksikön videoita lukemisen tueksi ja pääsen hyvin fiilikseen, kun Fintelligensin Stockholm-Helsinki soi lukemisen taustalla. Kun katson Fintelligensin läpilyöntibiisin Voittamaton videota, en voi olla ihailematta sitä tekemisen meininkiä, mikä biisistä välittyy. Muistan vielä itsekin, kun kuulin biisin eka kerran, ja kuulostihan se hienolta, ihka ensimmäinen OIKEA suomiräppibiisi.

Kirjassa korostuu kaiken huolettomuuden ja välillä sekavuudenkin tukena hiphop-kulttuurin tärkeys, se veljeys ja toisen kunnioitus, joka hitsaa näitä miehiä yhteen. Kaikista tärkeintä heille on musiikki, oikeat biitit ja riimit. Kukaan ei tule sanomaan näille nuorille miehille, että suomeksi ei voi tehdä räppiä. He haluavat räpätä ylpeänä omalla äidinkielellään esikuvinaan ranskalaiset ja ruotsalaiset räppärit. Tämä lämmittää etenkin tällaisen suomen kielen puolestapuhujan mieltä.

Itse olen sitä sukupolvea, joka on oppinut ajattelemaan, että tärkein ja suurin yhteinen nimittäjä kaikelle tekemiselle on hiphopkulttuuri, ja se jättää varjoonsa kaiken muun,. Silloin kun me aloiteltiin, tämä yhteinen kulttuuri riitti sitomaan yhteen yrittäjät ja anarkistit, porvarit ja vasemmistolaiset. Se oli mahtavaa. On kulttuurin kannalta sääli, jos tulevat sukupolvet eivät enää kulttuurin juurista erkaantuessaan osaa nähdä asiaa samalla tavalla ja polarisoituminen syvenee entisestään. (Elastinen, s. 234)

Kirjaa lukiessani saan tietää yksityiskohtia päähenkilöistä, joita en olisi muuten ehkä tiennyt:  Markku joutui Kapasiteettiyksikön alkuvaiheissa pahaan onnettomuuteen, jonka seurauksena hänen piti opetella kävelemään uudelleen. Siitä hänen räppinimikin Tasis eli Tasapaino tulee, kun hänellä oli alussa vaikeuksia pysyä pystyssä. Henkan mummo asui Oulun Tuirassa, jossa hän vietti lähes kaikki koulujen lomansa. Andersin isä on matkailuohjelmia tehnyt Folke West, Danin eno taas kansanedustaja Ben Zyskowicz. Kimmo taas tunnettiin ennen Voice of Finland -ohjelmaa vakavailmeisenä miehenä, kun taas TV-julkisuuden myötä hänet alettiin tuntea leveästä hymystään. Kirja paljastaa rehellisesti myös elämän varjopuolet: Henkan päihderiippuvuuden, Danin paniikkikohtaukset ja masennusoireet, Rähinä Recordsin flopit, kun Brandon-artistin levyt eivät myyneetkään ja takkiin tuli reilusti, Cheekin lähdön Warner Recordsille ja sen jättämän aukon (josta kirjassa kerrotaan melko vähän, vaikka JHT- Musta lammas -kirjasta sain käsityksen, että se oli etenkin Kimmolle tosi kova pala.)

7 veljestä - 20 vuotta Rähinää on yhtä lailla tarina veljeydestä sen hyvinä kuin huonoinakin aikoina, se on Rähinä Records - yhtiön tarina ja se on suomihiphopin nousun ja vaiheiden tarina. Jäin vain mietteliääksi, että kun veljeydestä puhutaan, mihin siskot laitetaan? Hiphop-kulttuurilla on melko miehinen, ehkä jopa naista halventava leima, mitä käsittelen myös gradussani lyriikoita analysoidessani. Kirjassa on toki naisia, mutta he tulevat esiin lähinnä miesten tyttöystävinä, äiteinä tai yhden illan juttuina.

Toki yhteistyötä tehdään myös muutaman naisartistin kanssa, kuten menneinä vuosina R´n´B-tähden Jonnan ja Rähinä Recordsin uudehkon suojatin Nelli Matulan kanssa. Rähinän taloussotkujen seurauksena firmaan palkataan toimitusjohtajaksi Essi Kivitie, joka hoitaa hyvin ansiokkaasti Rähinän asioita siihen asti, kunnes irtisanotuu itse muun muassa kommunikaatio-ongelmien takia. Hän saa oman puheenvuoronsa kirjan sivulle, mikä kiteyttää hyvin miesten keskinäisen veljeyden tiiviyden. Tyttöystävä jää paitsioon hektisimpänä äänitysaikana, kun palo tehdä musiikkia on niin suuri. Myöhemmin toki miehet ovat asettuneet aloilleen, perustaneet perheen ja huomanneet, että voivat siltikin toteuttaa itseään musiikillisesti.

Räppääminen on hauskaa ja helppoa niin kauan, kun sä kännissä höpötät jonkun toisen keksimiä sanoja. Vaikeaksi puuha muuttuu silloin, kun sä alat laittaa niitä sanoja järjestykseen ihan itse. Varsinkin, kun sun pitäisi olla aina parempia kuin ne muut. Räppiin on sisäänrakennettuna kilpailuasetelma, se on sanallista urheilua. (Iso H, s. 70)

Suosittelen tätä kirjaa kaikille niille, jotka haluavat tietää, mitä on suomi-hiphop. Jotka haluavat tietää, mitä oli ennen Vain elämää -ohjelmasta tuttua Elastista, Ennen Cheekin jäähallikeikkoja ja Youtubessa räppääviä jonneja. Aaltonen on koonnut erittäin kattavan ja mukaansatempaavan opastuksen yhden Suomen merkityksellisimmän hiphop-porukan kehitysvaiheista. Huom: Ei tosikoille.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa/verkkojulkaisuissa:

HS (Juuso Määttänen)
Kirjojen keskellä
Klangi
Rumba (Jukka Hätinen)

Suosittelen lukemaan myös: 

Riimi riimistä - suomalaisen hiphopmusiikin nousu ja uho: Jani Mikkonen
Turpa auki - raplyriikkaa: Plan Suomi säätiö
JHT - Musta lammas: Mikko Aaltonen
Himmee: Mikael Gabriel, Janita Autio


*****************************

Onko niin, että hiphop-klikit ovat vain miesten juttu? Eipä olekaan. Into kustannus nimittäin julkaisee todisteeksi ensi kevään alussa (2019) kirjan  Hyvä verse – Suomiräpin naiset (Heini Strand). Lisäksi Johnny Knigalta tulee kirja Mercedes Bentso – Ei koira muttei mieskään (Venla Pystynen). Odotan kovasti naisnäkökulmaa tähän niin kovin miehistä uhoa uhkuvaan kulttuuriin.

Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

20. Taiteilijaelämäkerta

Runosunnuntai osa 8 ~ Revi se: Kaisa Happonen & Karri Paleface Miettinen

Revi se: Kaisa Happonen & Karri "Paleface" Miettinen. Kuvat Laura Mendelin, Kaisa Happonen & Karri Miettinen. Piirroskuvat Daniel Špaček.  WSOY 2018.

Kansi: Riikka Turkulainen, iStockphoto & Karri Miettinen

"Revi se - ja kokoa maailma uusiks!

Karri Paleface Miettisen ja Kaisa Happosen rohkea runokirja innostaa runovallankumoukseen.

Revi se on uudenlainen ja liikkeelle laittava runokokoelma. Se on oivaltava, suorapuheinen ja kantaaottava; sen teemat käsittelevät niin ilmastonmuutosta ja rahaa kuin myös omaa pääkoppaa ja seksuaalisuutta.

Runot on toteutettu leikkaamalla, tussaamalla ja irrottamalla sanoja irti kontekstistaan. Kirja kannustaa lukijaa avaamaan pään ja sanomaan ääneen, tarttumaan rohkeasti kynään, saksiin tai näppikseen. Mitkä tahansa tekstit ja asenteet voi repiä ja rakentaa uudelleen - kuka tahansa voi löytää oman sanomisen tapansa. Maailma on täynnä sanoja. Ota ne käyttöön!" (WSOY)

Oma arvio:

 (Tekijänoikeudellisista syistä en julkaise postauksessani runoja kokonaisuudessaan.)

Jokainen on varmasti joskus tehnyt tai saanut sellaisen synttärikortin, johon on leikelty eri lehdistä sopivia sanoja, lauseita, kuvia ja lätkäisty ne sopivaan (tai sopimattomaan) harmoniaan kartongille. Joskus sanat ovat muodostaneet runoja, joskus toteamuksia ja joskus ne ovat olleet vain sopivia sanoja kortin saajalle. Tähän Karri Miettisen ja Kaisa Happosen nuorille suunnattuun runokirjaan on käytetty samaa synttärikortti-ideaa, mutta tasoa on nostettu hieman pykälällä ylöspäin.

Maailma on kaunein galaksi

yksi yhteinen uni - - - (s.45)

Revi se ottaa kantaa niin nuorten elämässä pinnalla oleviin asioihin, kuin yleisesti kaikkia ihmisiä koskettaviin asioihin, kuten yhteiskuntaan ja ilmastoon ja niiden muutoksiin. Lehdistä leikatut sanat tuovat vakaviin aiheisin kuitenkin keveyttä, ja myös muunlaisia tekniikoita on käytetty: kirjankansirunoja, googlehakutuloksia ja black out poetry -tyyliä. Joistakin runoista huokuu vahva rakkaus, joistakin yhteiskunnallisuus, joistakin huoli, joistakin kannustus. Huomaan tunnistavani, mitkä ovat Miettisen ja mitkä Happosen käsialaa. Runoja lukiessa koen suuria oivalluksen tunteita. Tekniikka on oikein toimiva.

Saisiko olla tulevaisuutta --- (s.69)

Pidän oikein kovasti kirjan kuvituksista, joissa on paljon ihmisiä, mutta myös erilaisia taustoja, pintoja ja esineitä. Lisäksi kirjassa vilahtelee Daniel Špačekin piirroskuvia.  Kuvat sopivat hyvin runojen henkeen.

S. 41

Revi se -runoteoksen aiheet puhuttelevat eniten ehkä yläkouluikäisiä tai sitä vanhempia nuoria. Mielellään näitä myös aikuinenkin lukee, sillä samat teemat puhuttavat osittain meitäkin. Pidän erityisesti sivulla 102 olevasta runosta, jossa on vahva feministinen teema :

---Naishenkilö teki miehen työn

tytöt ja pojat tarvitsevat miehen mallia--- (s.102)

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa/verkkojulkaisuissa:

Kirsin kirjanurkka

Lukufiilis

Samantyylistä luettavaa:

Siniset vuodet - Blue years: Tekla Inari

Lisään tämän Reader, why did I marry him -blogin runohaasteeseen.

Lisään tämän myös Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

2. Kotimainen runokirja

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 7 ~ Pikku Prinssi: Antoine De Saint-Exupéry

Pikku Prinssi: Antoine De Saint-Exupéry. Suomentanut Irma Packalén. WSOY 2007 (1. suomenk. painos 1951)

Ranskankielinen alkuteos (1944): Le Petit Prince

"Viisas ja hellyttävä satuklassikko.

Asteroidi B 612 on taivaankappale, jolta on kotoisin yksi maailman tunnetuimmista satuhahmoista: Pikku Prinssi." (WSOY)

Oma arvio:

Tämä on nyt järjestyksessään seitsemäs Kirjabloggaajien klassikkohaaste, johon osallistun. Haastetta luotsaa tällä kertaa Katriina Unelmien aika -blogista. (Jos haluat tietää, mistä haasteessa on kyse, käy lukemassa haastepostaus tästä.)

Tällä kertaa oli osallistumiseni jäädä väliin, sillä klassikon valinta oli käydä mahdottomaksi liki 30 asteen helleaallon turruttamana. Olin aikonut lukea Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, mutta kun tartuin kirjaan, jo pelkkä ajatus sen lukemisesta ahdisti (aikaakin oli liian vähän). Päätin lukea tähän siis Jane Austenin Emman, mutta pitkien lauseiden ja vanhahtavan kielen sävyttämä klassikko ei vetänyt sekään, ja aika alkoi käydä vähiin. Olin jo luovuttamassa, kun siivotessani lastenkirjahyllyäni Pikku prinssi eksyi käteeni. Tässähän se on: vain satasivuinen, kuvitettu klassikko, joka on maannut hyllyssäni yli kymmenen vuotta, ansaitsee nyt tulla luetuksi. 

Olen yrittänyt lukea Pikku prinssiä aiemmin, ja aina se on tyssähtänyt heti alkumetreillä. Karsastan nimittäin lasten- ja nuortenkirjoja, joissa on olevinaan joku viisaus, paljon sivumerkityksiä ja jokin kauhean syvällinen opetus, joka minun pitäisi sieltä bongata. Sellainen olo tätä klassikkoa lukiessa on tullut heti alkumetreillä mieleen. Mietin aina, nauttiiko yksikään lapsi tai nuori tästä kirjasta, vai onko tämä tehty vain viisasteleville aikuisille, jotka haluavat lapsensa oppivan jotain suurempaa ja oivaltampaa tästä maailmasta. Vai onko tämä vain pelkkä tarina, satu prinssistä, joka asuu kaukaisella tähdellään, tai itse asiassa asteroidi B 612:lla kolmen sammuneen tulivuorensa, alati maasta esiin pyrkivien baobab-puiden ja piikikkään ruusunsa kanssa? Miksi kavahdan tätä varmaan yhtä eniten siteeratuimpia klassikkoa? Erään ystäväni kanssa kävimme keskustelun juuri tästä kirjasta, että mikä tämän suosion perusteena on. Samaan syssyyn ystäväni niputti A.A.Milnen Nalle Puhin, josta minä kyllä itse pidän, mutta jota hän ei ole koskaan sietänyt samasta syystä kuin Pikku prinssiä.

Hypähdin pystyyn kuin salamaniskusta. Hieroin silmiäni. Katselin. Ja näin aivan ihmeellisen pikkumiehen, joka tarkasteli minua vakavana. Tämä on paras kuva, minkä olen onnistunut hänestä piirtämään. (s.12-13)

Pikku prinssin kehyskertomuksessa kirjan minäkertoja kertoo kuuden vuoden takaisesta kohtaamisestaan omituisen pienen prinssin kanssa Saharan autiomaassa, kun hän oli joutunut tekemään hätälaskun moottorivian takia. Prinssi pyytää miestä piirtämään hänelle lampaan kuvan. Mies ei voi käsittää, mistä tämä pieni merkillinen poika on saapunut, kunnes kaikki alkaa pikku hiljaa valjeta hänelle prinssin kertoman myötä: Prinssi suuttui pienen kotitähtensä ainoalle ystävälleen kukalle, joka oli kovin vaativa. Hän myös väsyi sammuttamaan tulivuoria ja kitkemään tuhoisten baobab-puiden taimia, etteivät nämä tuhoaisi hänen pientä kotiaan. 

- Tiedätkö...kun on oikein surullinen, rakastaa auringonlaskua... (s. 27)

Pikku prinssi seikkaili planeetalta ja tähdeltä toiselle ja kohtasi eriskummallisia asukkaita: kuninkaan, jolla ei ollut alamaisia; Turhamaisen, jolla ei juuri käynyt ihailijoita kylässä; Juopon, joka joi unohtaakseen häpeänsä; Liikemiehen, joka laski omistamiaan tähtiä; vanhan maantieteilijä Herran, jolta puuttui tutkimusmatkailija; lyhdynsytyttäjän, joka oli turhautunut työhönsä. Lopulta pikku prinssi saapui Maahan, jossa hän kohtasi veikeän käärmeen, erämaassa asuvan kukan, vuoren päältä toistelevan kaiun, ruusutarhan piikikkäät ruusut ja kesyttämättömän ketun, jonka pikku prinssi pyynnöstä kesyttää, rautatien vaihdemiehen, kauppiaan ja viimein janoisan, lentokoneen moottoriaan korjaavan lentäjän. Kaikilta tämä pieni poika oppii jotakin elämästä.

-Maan ihmiset, pikku prinssi sanoi, kasvattavat jopa viittä tuhatta ruusua yhdessä kukkatarhassa...eivätkä kuitenkaan löydä, mitä etsivät...

- Eivät löydä, vastasin...

-Ja kuitenkin he voisivat löytää etsimänsä yhdestä ainoasta ruususta tai tilkasta vettä...

-Aivan oikein, vastasin.

Ja pikku prinssi lisäsi:

- Silmät ovat sokeat. Pitää etsiä sydämellä. (s. 81)

Pikku prinssi katuu sitä, että jätti rakkaan kukkansa kotiplaneetalleen ja hänellä on siitä jatkuva huoli. Kun he lentäjän kanssa löytävät kaivosta juotavaa, pikku prinssi päättää palata tähdelleen. Hänellä on siihen melko uskalias keino, sillä hän uskoo ruumiinsa olevan liian raskas palaamaan kotitähdelleen. Lentäjä on hyvin murheellinen joutuessaan jättämään jäähyväiset tuolle rakkaalle ystävälleen, pienelle, merkilliselle prinssille, joka opetti hänelle paljon. Hän haluaisi tietää, eihän lammas vain syönyt prinssin rakasta kukkaa.

Mikä olo minulle tästä kirjasta sitten jäi? Olen onnellinen, että sain luettua viimeinkin tämän klassikon, joka on kummitellut hyllyssäni pitkään. Kun ajattelen kirjaa pelkästään satufantasiamaisena tarinana, pidän siitä kovasti. Ymmärrän, miksi kirjaa siteerataan kovasti, sillä se sisältää hyvin kauniita ajatuksia, joiden pääteemana näyttää olevan se, että se mitä ihminen tuntee sisimmässään, on tärkeintä. Kirja on siis ylistys rakkaudelle, mutta panee myös ajattelemaan maailman mielettömyyttä ja mielekkyyttä. Mitä taas tulee siihen, kenelle tätä kirjaa suosittelisin, olen hieman epävarma. Itse teininä en olisi tajunnut tästä hölkäsen pöläystä, mutta tämä kirja vaatii lukijakseen ajattelevaisen nuoren, vähintään yläkouluikäisen. Toki prinssin seikkailut kuvineen voivat viihdyttää myös pienempiäkin, mutta esimerkiksi omat lapseni tuskin jaksaisivat kuunnella kirjan elämänohjeita jakelevia viisasteluja. Pikku prinssi herättää minussa hellyydentunteita, niin suloinen on tämä vilpitön kullankeltatukkainen poika, joka rakastaa syvästi omaa kukkaansa.

Kiitos Katriina Klassikkohaasteesta! Nyt nokka kohti seuraavaa haastetta, järjestyksessään kahdeksatta, jota pitää Margit Tarukirja-blogista ja joka päättyy 31.1.2019. Tässä vielä aiempiin haasteisiin lukemani klassikot omissa postauksissaan:

Osa 6: Vuonna 1984: George Orwell
Osa 5: Eläinten vallankumous: George Orwell.

Osa 4: Apinoiden planeetta: Pierre Boulle.

Osa 3: Liisan seikkailut Ihmemaassa: Lewis Carroll.
Osa 2: Harry Potter ja Viisasten kivi: J.K: Rowling 
Osa 1: Taru Sormusten herrasta: J.R.R. Tolkien

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on omasta hyllystäni

Muissa blogeissa:

Luettua elämää
Kirjavinkit (Juha)
Jokken kirjanurkka
Villasukka kirjahyllyssä
Kirjasähkökäyrä
Taikakirjaimet
Kirjasfääri

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

Verikuu - ja muita outoja tarinoita: Jaana Ala-Huissi ja Mervi Heikkilä

Verikuu - ja muita outoja tarinoita: Jaana Ala-Huissi ja Mervi Heikkilä. Haamu 2018.

Kansi: Ivi Rebova

"Milloin viimeksi katsoit kuuta? Oliko se punainen? Ole varuillasi! Silloin metsä alkaa elää. Kalpeita haamuja, teräviä hampaita, hiisiä, noitia, menninkäisiä ja muodonmuuttajia. Nekin katsovat kuuta. Ja odottavat. Sinua?

Jaana Ala-Huissin ja Mervi Heikkilän novelleissa historia herää eloon, nykytodellisuus vinksahtaa ja kansanperinne tulee osaksi arkea – eikä aina hyvin seurauksin."(Haamu)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=D0DbbVtuKMQ

Oma arvio: 

Jos haluat sukeltaa keskelle suomalaista kansanperinnettä ja myyttejä, tämä novellikokoelma kannattaa lukea. Marjo Heikkilän ja Jaana Ala-Huissin novellit eivät ole ihan sitä perinteisintä kauhua, vaan ne sekoittuvat kotoisiin mytologioihin ja uskomuksiin. Sekä nykyaikaan että menneeseen aikaan sijoittuvissa tarinoissa vilahtelee niin etiäisiä, peikkoja kuin aaveitakin. Välillä päähenkilö huomaa joutuneensa aikahypyn kautta menneisyyteen, välillä taas asioimaan omituista, kauhistuttavaa kauppaa tekevän noidan kanssa.

Kokoelmassa on seuraavat novellit, joista jokaisesta haluan kirjoittaa sanasen ja antaa oman arvosanan:

Verikuu: Mervi Heikkilä

Nuoren Jannen näkökulmasta kerrottu tarina, jossa hirviin ja kylän naisiin liittyy jotain eriskummallista.  Verikuun aikaan kaikki kulminoituu traagisiksi menetyksiksi.
Arvosanani 3,5

Piilopirtti: Jaana Ala-Huissi

- Oi, kuu ma sua palvon ja kanssasi valvon!

Kuun kanssa ei pitäisi leikkiä. (s.17)

Nuori Oona on mökkireissulla ystäviensä kanssa, kun hän huomaa yhtäkkiä joutuneensa aikahypyn myötä menneisyyteen. Vanhan taian avulla hän viimein pääsee takaisin nykyaikaan.
Arvosanani 4,5

Lupaus: Mervi Heikkilä

Maria jää yksin Hiitelän syrjäiselle tutkimusasemalla, joka on edeskävijä peikkotutkimuksessa. Hän odottelee tyttöystäväänsä Milaa vierailulle, joka tuleekin yhtäkkiä etuajassa. Kiihkeän yön jälkeen karu totuus paljastuu Maria ja saa tämän pois raiteiltaan.
Arvosanani 4+

Vierashuone: Jaana Ala-Huissi

Nuori teologian ylioppilas Ilkka Sovelius kokee aavemaisia tunnelmia vanhassa pappilassa. Arvosanani 3+

Pannoitetut: Mervi Heikkilä

Nuori opiskelijapoika saa kutsun rasittavalta Hessu-serkultaan tutustumaan kaupunkiin. Kaupungissa on syytä varoa Pannoitettuja, ihmiskunnan hylkiöitä, venäjältä saapuneita eräänlaisia mutantteja. Kauhukseen poika huomaa pian olevansa serkkunsa johdattelemana bileissä, joka kuhisee Pannattomia. Eräs tyttö kiinnittää huomiota  poikaan, mutta onko vaarallista ihastua Pannattomaan? Arvosana 4+

Kuokkavieras: Jaana Ala-Huissi

Nuori, häihinsä valmistautuva Kaarina kokee jotain pahaenteistä, ja hän suorittaa erilaisia rituaaleja karkottaakseen pahan. Tarina esittelee suomalaiseen kansanperinteeseen liittyviä uskomuksia.
Arvosana 3,5

Chatte: Mervi Heikkilä

Kun itseään väheksyvä puuseppä saa ovelleen ranskalaisen tyrmäävän naisen, Chaten, hän ei meinaa uskoa sitä todeksi. Mutta miksi Chatte palaa jokavuotiselta sukuloimisreissultaan aina yhtä sormea köyhempänä.
Arvosana 4

Juhannusyö: Jaana Ala-Huissi

Nuori Elvi kokee kauhistuttavia hetkiä öisessä metsässä. Lyhyt tarina esittelee suomalaiseen kansanperinteeseen kuuluvia uskomuksia.
Arvosana 3,5

Agnes: Mervi Heikkilä

Milla lomittaa ison hevostallin omistajaa tämän loman ajan, kun hänen täytyy harmikseen kutsumaan jalkansa katkaisseelle hevoselle eläinlääkärin. Omituinen eläinlääkäri on vailla erikoista maksua.
Arvosana 4-

Jauhot: Jaana Ala-Huissi

Nuori Fiia joutuu kerjuulle, mutta ison tilan isännältä eri heru armoa. Hän saa kuitenkin apua yllättävältä taholta.
Arvosana 4

Kuusi on minun puuni: Mervi Heikkilä

Olin kaksitoista. Istuin kuusen juurella selkä tiukasti sen runkoa vasten ja puristin silmäni lujasti kiinni. Keskityin oikein kovasti ja tunsin, kuinka ihoni alkoi liueta pois. (s. 115)

Nuori biologianopiskelija, pietarilainen Galina joutuu kohtaamaan menneisyytensä, kun tummasilmäinen Juri ilmestyy metsään hänen kesätyöpaikkaansa. Tytöllä on erikoinen suhde puihin.
Arvosana 4,5

Kuutamokeikka: Jaana Ala-Huissi

Insinööri Soininen joutuu pyytämään apua yllättältä taholta työmaallaan tuulivoimapuistossa, kun hänen jalkansa juuttuu maakoloon.
Arvosana 3+

Kirsikkalikööriä: Mervi Heikkilä

- Myöhässä! Taas myöhässä! kärttyinen ääni soimasi.

Mitään ei näkynyt. (s. 132)

Tarina Miiasta, joka piilottelee kotonaan ikävää salaisuutta, joka velvoittaa häntä joka päivä. Kun hän rakastuu työkaveriinsa, hänen on päästävä ongelmastaan eroon.
Arvosana 5-

Aarre: Jaana Ala-Huissi

Eevertti löytää pellolta ikivanhan arkun, joka kätkee sisäänsä salaisuuden.
Arvosana 3-

Suosikkinovellejani ovat siis Heikkilän kirjoittamat Kirsikkalikööriä, jossa on ripaus huumoria mukana, ja Kuusi on minun puuni, jossa pahaenteisen tunnelman sävyttävä tarina saa lohdullisen lopun, sekä Ala-Huissilan kirjoittama Piilopirtti, jossa päähenkilö kokee hämmentävän aikahypyn täysikuun aikaan. Pidän siitä, miten novellit on tehty pilke silmäkulmassa, kunnioittaen suomalaista kansanperinnettä ja mytologiaa ja henkilöhahmojen moninaisuutta. Novellit on melko tasalaatuisia, vaikka kaikista en toki pitänyt niin paljon kuin muista.

Tätä novellikokoelmaa voin suositella kaikille kauhun ystäville, jotka ovat kiinnostuneita suomalaisista uskomuksista. Novellikokoelma sopii aikuisten lisäksi mainiosti myös nuorille aikuisille.

27. heinäkuuta 2018 on taivaalla näkyvissä harvinainen, täydellinen kuunpimennys, jossa pimentynyt kuu näkyy taivaalla punaisena eli verikuuna. Pimennys on syvimmillaan klo 23.22 (Tähtitieteellinen yhdistys Ursa)

Novellikokoelman arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjahullun päiväkirja 
Joukon taideblogi

Samantyylistä luettavaa:

Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhutarinoita:  Markku Sadelehto (toim.)

Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita: Anders Fager, Satu Grönroos, Marko Hautala (toim.), Sami Hilvo, Virpi Hämeen-Anttila, Essi Kummu ja Jaakko Yli-Juonikas

Tämä kirja on osana Naistenviikon lukuhaastetta.

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

Novellikokoelma

Kirjankansibingosta ruksin kohdan:

Keltainen ja oranssi

It Only Happens in the Movies: Holly Bourne

It Only Happens in the Movies: Holly Bourne. Usborne 2017. Ei suomennettu.

Kannen kuvat: Juj Winn, Jiri Hera & Alexander III

"Audrey is over romance. Since her parents' relationship imploded her mother's been catatonic, so she takes a cinema job to get out of the house. But there she meets wannabe film-maker Harry. Nobody expects Audrey and Harry to fall in love as hard and fast as they do. But that doesn't mean things are easy. Because real love isn't like the movies...

The greatest love story ever told doesn't feature kissing in the snow or racing to airports. It features pain and confusion and hope and wonder and a ban on cheesy clichés. Oh, and zombies..."

Oma arvio:

Mikä yllätys, kun töissä laittaessani varauksia asiakkaille tämä kirja pomppasi käteeni! Mitäh, mikä tämä on ja miksi en ole nähnyt tätä ennen? Mielenkiintoinen nimi, pirtsakankeltainen kansi popcorn-kohokuvioilla vangitsi heti huomioni, eikä innostustani vähentänyt yhtään se, että kirjoittaja on Holly Bourne, jonka Normaali-trilogia on aivan huippu ja yksi YA-lemppareistani. Varaukseenhan tämä täytyi heti laittaa. 

"---they never pick fights with the guy's friends about the fact they're sexist slobs. They never fart, let alone fanny fart, or get their period and accidentally bleed reddybrown splodges onto their jeans. Their fringes are always impeccable. ---" (s. 93)

It Only Happens in the Movies on Bournen tällä hetkellä tuorein YA-romaani, joka on julkaistu lokakuussa 2017. Kuten nimi paljastaa, elokuvat ovat kirjassa hyvin keskeisessä asemassa: kirjan päähenkilö, Audrey, alkaa työskennellä koulun ohessa Flicker-nimisessä elokuvateatterissa, jonka erikoisuutena ovat pulled pork -hodarit, omatekoiset guacamolet ja kanelipopcornit. Hyvin erikoinen, tiukoista aikatauluistaan tunnettu esimies Ma sekä rennot työkaverit LouLou ja Harry perehdyttävät Audreyn pienen elokuvateatterin kiireiseen arkeen. Audrey saa samalla paeta kotonaan vallitsevaa ahdistavaa ilmapiiriä ja vastuuta äidistään, joka ei ole koskaan toipunut siitä, kun Audreyn isä otti ja lähti ja perusti uuden perheen Jessien kanssa.

 I looked at my notepad.

I'd written:

Why love is never like the movies. (s. 40)

Audrey vihaa rakkauselokuvia, koska ne antavat hänen mielestään ihan väärän kuvan rakkaudesta. Ne ovat täynnä kliseitä: suudelmia vesisateessa, lentokentällä juoksemista, sanakylteillä esitettyjä rakkaudentunnustuksia. Audrey on kyynistynyt isänsä tempauksen takia ja hän on hyvin väsynyt katsomaan ailahtelevaisen äitinsä perään, jolla on selviä ongelmia alkoholin ja itsehillinnän kanssa. Kaikki pahenee, kun Audreyn isä vaatii heidän kotitalonsa myymistä, jotta he pääsevät uuden perheensä kanssa tilavampaan taloon. Audreyn veli Dougie opiskelee yliopistossa eri kaupungissa, ja sälyttää Audreylle vastuuta äidistä syyllistämällä tätä tyyliin: "Sinun pitäisi katsoa hänen peräänsä paremmin." 

Audreyllä on muutenkin paljon painolastia kannettavanaan, sillä hän on vieläkin pahoillaan erosta Milon kanssa. Milo on jättänyt Audreyn julmasti heidän ensimmäisen seksikertansa jälkeen, mikä ei mennyt ihan niin kuin elokuvissa. Audrey on myös vieraantunut ystävistään - osittain sen takia, ettei hän ole kehdannut kertoa heille, mitä tapahtui Milon kanssa. Audrey on jopa jättäytynyt pois draamakurssilta, vaikka hän on ilmiömäisen hyvä näyttelijä, koska Milo ja hänen uusi tyttöystävänsä ovat samalla kurssilla. Sen sijaan Audrey käy mediakurssilla, jossa hän päättää tehdä projektityönsä rakkauselokuvien kliseistä. Näyttelemään hän pääsee onnekseen myös työkaverinsa Harryn ohjaamaan zombie-elokuvaan, jossa hän saa pääroolin miehiä vihaavana zombiemorsiamena. Samalla hän tulee astuneeksi erään Rosien varpaille, jolla on ihan selvästi tunteita Harryä kohtaan.

It only Happens in the Movies on ehtaa Holly Bournea: huumorilla höystettyä mukavaa kerrontaa, jossa ei vältytä myöskään suurilta tunnekuohuilta, feministiseltä näkökulmalta eikä intertekstuaalisilta viittauksilta rakkauselokuvaklassikoihin. (Minähän rakastan rakkauselokuvia, eivätkä kliseet haittaa minua pätkääkään, vaan jopa odotan niitä - vesisadesuudelmat, balladit ikkunan alla, viimehetken rakkaudentunnustukset lentokentällä, montaasijaksot rakastumisen vaiheista, joissa pariskunta tekee kaikkea hupsua, kuten on maalisotaa ja painii rannalla.) Kirjassa pohditaan sitä, miten tosielämän rakkaus eroaa elokuvien rakkaustarinoista. Audrey saa huomata, että joskus elämä voi muistuttaa elokuvaa, mutta tosielämä ei ole aina niin mutkatonta. Onko rakkaus valinta vai tunne? Miksi hänen isänsä pystyi jättämään äidin, vaikka hän kosi tätä ihan kuin elokuvassa ja lupasi rakastaa aina? Onko Harry kaikkien varoitteluista huolimatta aidosti rakastunut Audreyyn vai käykö heille kuten muillekin?

What was the point? What is the point in love, and promises of it, when it can just jump from one person to another like that? (s. 141)

Bourne kirjoittaa asioista ihanan realistisesti ja rehellisesti. Enpä muista, milloin olisin lukenut näin graafisesti kuvailtua seksikohtausta YA-kirjassa kuin tässä. Yleensä seksikuvauksissa keskitytään kuvailemaan tuntemuksia ja kosketuksia, mutta jätetään kuvailematta, mikä menee minne ja miltä se tuntuu. Lisäksi orgasmia ei juuri mainita, mutta tässä sekin tulee kirjaimellisesti esille - kun sen aika on. Seksiin liittyvä häpeä tulee samalla käsitellyksi. Seksi on kuitenkin kirjassa kuvailtu ikätasolle sopivalla tavalla.

 I pulled the sheet down so only my eyes were showing.

"I said...I'm not sure I want you so close to... there. I'm worried it's...it's...ugly." (s. 304)

Arvosanani 5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Rurouni Jenni Reads 
Amyjanealice 
Fuzzable (Katrina)
Mostly in Pyjamas
Lots of Livres

Samantyylistä luettavaa:

Normaali-trilogia: Holly Bourne 
Fangirl: Rainbow Rowell
Girl Online -sarja: Zoe Sugg

Eleanor & Park: Rainbow Rowell

Dumplin - Isosti tai ei ollenkaan: Julie Murphy

Et kävele yksin: Juuli Niemi
Mirror, mirror: Cara Delevingne
Heittäydy, jos uskallat: Estelle Maskame

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

41. Valitse kirja sattumanvaraisesti

YA-lukuhaasteesta ruksaan kohdan:

Englanninkielinen kirja

Saari: Veera Salmi

Saari: Veera Salmi. Otava 2018

"Suosikkikirjailijan ravisteleva romaani kovia kokeneista lapsista.

Tämä on kirja oudoista katoamisista, hylätyistä, orvoista ja vähän kreiseistä tyypeistä, pölyisistä radanvarsista ja pimeistä ullakoista.

Mutta tämä on myös kirja kaukaisesta saaresta, jossa voi olla rauhassa ja vapaa. Kirja unelmasta, siitä että huominen tulee ja on eilistä parempi.

Ja Korjaamosta, joka voi auttaa juuri sinua." (Otava)

Oma arvio:

Voi mahdoton sentään, kuinka mahtavan ja puhuttelevan kirjan juuri luin! Veera Salmen Saari yllätti minut totaalisesti. Sain huikean lukumatkan Selviytyjät-TV-sarjan ja Kärpästen herra -romaanin tyyliin - muttei kuitenkaan sinne päinkään. Kirjassa erilaisia kohtaloita taakkaanaan kantavat lapset ottavat ohjat omiin käsiinsä pelastaakseen itsensä yksinäisyydeltä ja surulta, aikuisten vilahdellessa tarinassa lähinnä statistin roolissa. Kaikkein tärkeintä on saavuttaa vapaus. Siihen eivät aikuiset kuulu.

Jos lörpöttelet minusta vanhemmillesi, tapahtuu pelkkää huonoa. Toistan vielä varmuuden vuoksi: Pelkkää huonoa! (s. 12)

Kirja alkaa kirjeellä, jonka Hansama on kirjoittanut muiden Saaren asukkaiden kanssa, ja jonka he ovat jakaneet kirjojen väliin pelastettavien lasten löydettäviksi. Tämän jälkeen tarinansa kertoo poika, Hansama, joka on niin yksinäinen, että päättää lavastaa oman kuolemansa sytyttämällä talonsa ullakon tuleen ja katoamalla savuun. Hän asuu piilossa ullakoilla, tienaa elantonsa myymällä korjaamiansa rikkinäisiä tavaroita ja tutustuu täysi-ikäiseen irokeesipäiseen Simoniin, josta tulee hänelle hyvin tärkeä isovelihahmo. 

Kirjan keskeinen hahmo, Zhahra, tuttavallisemmin Noname,  ei koskaan ole Saarella mukana, mutta hänellä on kaksi tärkeää tarkoitusta elämässään: olla vakavasti sairaan siskonsa Aishan tukena ja selvittää mystisesti "savuun kadonneiden" lasten kohtalo. Nämä kadonneet henkilöt esiintyvät kirjan sivuilla tarinan edetessä kukin vuorollaan ja kertovat ennemmin tai myöhemmin omat, surulliset tarinansa. Kaikkia heitä yhdistää se, etteivät he voi asua enää kotonaan.

Pyyhi oikea nimesi mielestäsi. Sulje silmäsi, hengitä syvään, ole hetki ilman nimeä. Avaa silmäsi, mielikuvittele Saari edessäsi. Millä nimellä toivoisit että sinua kutsuttaisiin tästä lähtien? (s. 158)

Malala on tyttö, joka on kasvanut kahvipensaiden keskellä (mikä on hauska yhteensattuma, sillä Hansaman vanhemmat ovat töissä kahvitehtaalla). Malalan mitta täyttyy, kun hänen isänsä alkaa järjestää tytön naimakauppoja. Malala viestittelee Hansaman kanssa, joka on kertonut omasta unelmastaan, Saaresta, ja kutsuu tytön luokseen syrjäiseen Hotelli MaHaMoriin, jossa he voivat piileksiä ennen saarelle menoa. Mukaan liittyy myös kilpikonneista kiinnostunut Morris. Nämä lapset junailevat Simonin avustuksella itsensä autiolle saarelle keskelle Tyyntämerta ja alkavat  hoitaa sieltä käsin muiden lasten pelastamista. Pian he kuitenkin huomaavat, kuinka raskaaksi se käy, koska eiväthän he voi auttaa kaikkia.

VIISIKOHTAINEN VALINTAPERUSTELISTA

1. Mikään asia ei tuota iloa. Tuntee olonsa tooooooooodella lohduttomaksi.
2. Suhde vanhempiin on huono tai suhdetta ei ole.
3. Suhde muihin mahdollisiin "auttaja-aikuisiin" on huono tai suhdetta ei ole.
4. Suhteet ystäviin ovat huonot tai suhteita ei ole.
5. Näkyvissä ei ole mitään, mikä saattaisi muuttaa lohduttoman tilanteen paremmaksi. (s. 154-155)

Saarelle saapuu kuitenkin myöhemmin vielä Edison, joka rakastaa kaikenlaisten keksintöjen tehtailua. Edisonia jää kuitenkin vaivaamaan pikkuveli, joka jäi vielä hänen lapsuudenkotiinsa. Myös Morrisilla on jäänyt eräs tärkeä henkilö, Rastas-niminen tyttö, mantereelle. Pitäisikö lasten hakea vielä muutama ihminen lisää saarelle, ja missä kohtaa on vedettävä raja? Malala on sitä mieltä, etteivät he voi olla ikuisuuksiin saarella, ja siitä tulee erimielisyyksiä. Simon ei enää halua olla saarella, sillä hänellä on oma elämä mantereella, eikä hän haluaisi joutua vaikeuksiin lasten salakuljettamisesta saarelle.

Kuva: Pixabay

Kirja avaa nuorten henkilöhahmojen taustoja ja menneisyyttä sivu sivulta lisää, paljastaa, miksi he tarvitsevat Saarta,  enkä voi olla liikuttumatta näistä tarinoista. Nämä nuoret ihmiset puhaltavat yhteen hiileen ja kokoontuvat joka ilta iltanuotiolle puimaan tuntemuksiaan. Huumoriakin mahtuu mukaan, sillä eivät nämä lapset koko ajan murehdi menneisyyttään.  Silti lukijalla on koko ajan yhdessä lasten kanssa pelko siitä, että kaikki se vapaus tulee jonain päivänä loppumaan.  Välillä sitä myös toivoo, sillä lasten tulevaisuus vaikuttaa niin häilyvältä. Täytyy olla olemassa suunnitelma B.

- Pelkkä avaruus on ääretön. Vapaudellakin on aina rajat--- (s.248)

Olen hieman yllättynyt kirjan loppuratkaisusta. Mielestäni se on aika rohkea veto, eikä mene yleisten olettamusten mukaisesti. Se hienous kirjallisuudessa onkin, ettei aina kaiken tarvitse mennä sovinnaisesti oikein, mutta silti asiat päättyvät onnellisesti. Ei tosin aivan kaikkien kohdalla...

Saari on loistavasti punottu tarina kodeista, lapsista, yksinäisyydestä, surusta, ystävyydestä, yhteistyöstä, selviytymisestä, peloista ja vapaudesta. Monisäikeinen tarina vuorottelee surun ja ilon puolella ja tuo lukijalleen toivoa, mutta saa tämän välillä pelkäämään, mitä tuleman pitää. Välillä epäilen kaiken olevan vain unta ja unelmaa: onko Saarta olemassakaan? Kirjan lopussa on myös hauska osio, jossa on leikkimielisiä selviytymisohjeita, kuten miten sytytät nuotion, teet säkkikasvimaan tai loihdit helppoa ruokaa. Suosittelen tätä kirjaa noin 11-15-vuotiaille sekä ehdottomasti myös aikuisille.

Arvosanani täydet 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantalle.

Muissa blogeissa:

Kirjasähkökäyrä
Kirsin kirjanurkka
Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Kupla: Siri Pettersen
Jäljellä/ Toisaalla: Salla Simukka
Kevätuhrit-trilogia: K.K. Alongi

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

40. Kirjassa on lemmikkieläin

Yksi kevät: Laura Lähteenmäki

Yksi kevät: Laura Lähteenmäki. WSOY 2018.

Kansi: Laura Lyytinen

"Pimeässä olimme turvassa. Pimeässä olimme kaikki samanvärisiä.

Heitä on viisi. Tulisieluinen Linda, joka ottaa ohjat käsiinsä. Hiljainen Katri, joka myötäilee siskoaan. Pehmeä Aada, joka vilkuilee komeaa Peetua. Jenny, joka vain etsii jännitystä. Bea, joka parhaiten heistä ymmärtää, mitä ympärillä tapahtuu.

He voisivat olla tyttöjä tänään, mutta he taistelevat punaisten riveissä 1918. Tehtaantytöt on heitetty vallattuun huvilaan hoitamaan haavoittuneita - ilman kokemusta tai koulutusta. Vaikka kaikki saattoi hetken kuulostaa seikkailulta, on todellisuus kauhea ja vakava. Kun Peetu kannetaan paareilla sisään, on leikki viimeistään ohi ja tytöillekin annetaan aseet käteen." (WSOY)

Oma arvio:

Tässä kirjassa on aiheena hiukan erikoisempi, johon en ole juuri nuortenkirjallisuudessa aiemmin törmännyt. Koska viimeisen vuoden sisään on ilmestynyt paljon vuoden 1918 sisällissodan tapahtumista, on hyvä, että myös nuorillekin on tarjolla aiheesta kirjallisuutta. Onhan tämä paljon mukavampi tapa saada tietoa valkoisten ja punaisten taistoista kuin kuivakka historiankirja. Lähteenmäki näyttää paneutuneen hyvin taustoihin, joten tämä viiden tytön tarina vaikuttaa hyvin uskottavalta. Muutamille henkilöille on jopa omat esikuvansa historiassa, joista Lähteenmäki mainitsee kirjan jälkisanoissa.

Mene, kuiskasin hänelle ja sanoin, että minäkin menisin heti, jos minulla olisi vielä koti jossain. (s. s. 70)

Sinänsä minua harmittaa, että kirjan tarina on jäänyt vain 163-sivuiseksi, sillä siihen sivumäärään ei mitenkään saa avattua viiden henkilöhahmon sisintä kovinkaan perusteellisesti. Tutuimmaksi tulevat Aada ja Bea, jotka ovat kirjan näkökulmahenkilöitä ja minäkertojia. He ovat myös hyvin läheisiä, ja nukkuvat hylätyssä huvilassa, jossa he hoitavat haavoittuneita punaisia, usein vierekkäin. Aada on hyvin herkkä js haavoittuvainen tyttö, joka joutuu nöyristelemään itsevarmalta vaikuttavan ja punaisten asialle maanisesti omistautuneen Lindan edessä. Linda nujertaa Aadaa kommentoimalla tämän pulskaa olemusta. Aada ystävystyy haavoittuneen pojan, Villen kanssa, mutta ei voi alkuun unohtaa Peetua, joka taistelee jossain punaisten joukossa. Aadaa huolettaa myös veljiensä kohtalo.

Velvollisuutemme on taistella! Linda kiljahti. Kansan kohtalo on kansan kädessä! (s. 93)

Bea uskaltaa vastustaa määrätietoista Lindaa, kun huomaa tämän olevan väärässä, mutta tämä ei riitä. Kokemattomat tytöt eivät ole lääkäreitä, ja monet potilaat menehtyvät hoidon puutteeseen. Pikku hiljaa Lindankin usko alkaa horjua, mutta hän pitää ylpeytensä viimeiseen asti. Lopussa tullaan kuitenkin huomaamaan, että Lindakin joutuu luopumaan periaatteistaan, kun sisällissodan päätyttyä punaisten joukossa taistelleita tyttöjä ei juuri pidetä arvossaan.

Ensimmäisinä he saivat vaatteet: housut ja villapaidat, huivit, panosvyöt ja takit. He pukivat ne ylleen ja laittoivat hameet nyssäköihinsä ja saivat käskyn viedä ne teatterille, he yöpyisivät siellä. Kun he olivat vieraissa, kankeissa vaatteissa, Tuntui, että ne kuuluivat jollekin toiselle ja että se mitä he tekisivät, ei ollut täysin heidän tekojaan. Uusi puku komensi heitä. (s. 73-74)

Yksi kevät on liikuttava kurkkaus nuorten tyttöjen elämään armottoman ajan vallitessa. Sellaisen ajan, jolloin kukaan ei oikein tiennyt, mitä oltiin tekemässä, vaikka mielipiteet olivat vahvoja. Osa kirjan tytöistä kokee kovan kohtalon, mutta joitakin onnistaa. Minulla oli hiukan vaikeuksia päästä tämän tarinan avulla mukaan siihen pelkoon ja ahdistukseen, mitä tuona aikana tyttöjen mielessä on ollut. Tarina on kuitenkin mielenkiintoinen kaikessa traagisuudessaan. Se on kerrottu sopivan keveästi mutta uskottavasti nuorten luettavaksi.

Mitä isä sanoisi, jos näkisi hänet nyt? (s. 106)

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjahilla
Luetaanko tämä?

Samantyylistä luettavaa:

Parantola: Satu Mattila-Laine

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan: 

 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan

Armada: Ernest Cline

Armada: Ernest Cline. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Gummerus 2018. 

Englanninkielinen alkuteos (2015): Armada. Kansi: Jussi Karjalainen

"Zack Lightman ei ole koskaan perustanut todellisuudesta, vaan elokuvat ja videopelit ovat aina vetäneet pidemmän korren. Hän toivoo, että tapahtuisi jotain fantastista. Että käynnistyisi suuri avaruusseikkailu.

Kun Zack sitten bongaa avaruusaluksen, hän uskoo menettäneensä järkensä. Näköpiirissä leijuva laite on suosikkivideopeli Armadasta, jossa pelaajien tarkoitus on suojella maapalloa ulkoavaruuden tunkeilijoilta.

Alkaa yllätysten ketju, joka panee Zackin tarkistamaan tietämyksensä maapallon historiasta, sen tulevaisuudesta sekä omasta elämästään. Vaakakupissa painaa ihmiskunnan eloonjääminen, ja Zackin on puettava ylleen sankarin viitta." (Gummerus)

Oma arvio:

Mitä jos kaikella pelaamisellasi olisikin ollut jokin suurempi tarkoitus? Mitä jos kaikki videopelit ja apokalyptiset elokuvat perustuisivatkin todelliseen uhkaan, joka Maan asukkaita uhkaa? Mitä jos peliteollisuus yhteistyössä elokuvateollisuuden kanssa olisikin valjastanut ihmiskunnasta tulevia avaruustaistelijoita, jotka pelastaisivat kotiplaneettansa avaruudesta tulevalta uhkalta? Ernest Cline on luonut mahtavan salaliittoteorian toisessa romaanissaan Armada, jossa videopelaaminen saa elämää suuremman merkityksen. Kirjaimellisesti.

Ei ihme, että olin alkanut nähdä niitä valveillakin.Täytyi vain lopettaa. Pitää tauko. Sitten kaikki olisi taas kunnossa. Minä olisin kunnossa. (s. 40)

Kirjan päähenkilö Zack Lightman on suositun Armada-pelin ranking-listan kuudes, eli pelaaminen on hänen erityistaitonsa. Ikävä kyllä mielenhallinta ja suosio koulussa ei ole hänen erikoisalaansa, ja hän joutuu välillä ongelmiin menetettyään malttinsa  muun muassa rasittavan Knotcherin kanssa. Zack asuu yhdessä vetävän näköisen sairaanhoitajaäitinsä kanssa, kun taas hänen isänsä on menehtynyt räjähdysonnettomuudessa pojan ollessa vauva.

Olin aina kuvitellut, että tulevaisuus näyttäisi enemmän Mad Maxilta kuin Star Trekiltä. (s. 113)

Zack palvoo isänsä muistoa keräämällä tämän tavaroita huoneeseensa. Hän törmää isänsä kummallisiin salaliittoteorioihin, joiden mukaan peliteollisuus kouluttaisi vaivihkaa kansalaisista sotaväkeä tulevaa muukalaisten hyökkäystä vastaan. Zack epäilee isänsä olleen harhainen, mutta joutuu itse pian epäilemään omaa mielenterveyttään, kun näkee  Armada-pelistä tutun aluksen lentelevän koulun lähistöllä. Pian iso alus saapuu noutamaan Zackin mukaansa taistelujoukkoihin, eikä Zack arvaa, mikä häntä omassa tukikohdassaan odottaa - tai kuka. Saati että tukikohta sattuu olemaan Kuun pimeämmällä puolella.

Minä, Zackary Ulysses Lightman, joka olen nimetty Maan Puolustusliiton upseeriksi, vannon täydestä sydämestäni että tulen auttamaan ja puolustamaan kotiplaneettaani ja sen kansalaisia kaikkia vihollisia vastaan,  että tulen osoittamaan toimissani uskollisuutta ja kuuliaisuutta, että otan vastaan tämän velvoitteen vapaasta tahdostani vailla salattuja varauksia tai pyrkimyksiä petollisuuteen, että tottelen esimiehekseni asetettujen upseerien käskyjä ja että täytän parhaan taitoni ja kykyjeni mukaan tehtävät jotka on minulle asetettu. Jumala minua siinä auttakoon. (s. 160)

Armada on loistavasti rakennettu romaani, josta ei jännitystä, toimintaa ja scifiä puutu. Kirjassa vilisee populaarikulttuuria menneiltä vuosilta, ja tutuksi tulevat apokalyptiset scifielokuvat, monet biisit ja pelit.  Armada on kirja, jota voi mieluusti suositella nuorille pojille, sillä päähenkilö Zackin nuori ikä (19 vuotta) ja pelimaailmaan sijoittuva seikkailullinen tarina voivat kiinnostaa nuoria miehenalkuja.

Kuva: Pixabay

En ole lukenut Clinen paljon kehuttua esikoisromaania Ready Player One (2015), mutta kirja odottaa yöpöydälläni lukemistaan. Armadan luettuani uskon pitäväni siitäkin.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Paula)
Kirjahurjake

Samantyylistä luettavaa:

Tähtiviima: Shimo Suntila
Musta tähti ja muita tarinoita tulevaisuusta: Tuomas Saloranta

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

44. Kirja liittyy johonkin peliin

Synninkantajat: Pauliina Rauhala

Synninkantajat: Pauliina Rauhala. Gummerus 2018.
 

Kannen suunnittelu: Jenni Noponen. Kuva: Shutterstock

"1970-luvun loppu Pohjois-Pohjanmaalla. On Joki ja sen varrella Kylä, jossa eletään kirjaimellisesti ajan ja ikuisuuden rannalla: Jeesuksen toinen tuleminen on lähellä.

Taisto puhelee päivisin puutarhassa linnuille ja kukkasille, mutta iltaisin hän rakentaa tiivistä hengellistä arkkia heille, jotka tunnustavat syntinsä ja katuvat.

Aliisa muistaa uskosta toisenlaiset ajat ja kyseenalaistaa hoitokokoukset. Hänen tyttärensä Auroora kamppailee rajan ylittävän rakkauden kanssa.

Aaron on sekä mummin että papan silmäterä. Hänen hartain rukouksensa on, ettei kukaan sukulainen joudu helvettiin. Aaron kirjoittaa Tärkeiden Asioiden Vihkoon salaisuuksia ja rakentaa omaa Arkkiaan.

Synninkantajat on vahvasti kaunokirjallinen ja psykologisesti uskottava romaani sisäänpäin kääntyvästä yhteisöstä ja rakkauden monista merkityksistä. Se kurkottaa yhden suvun tarinasta yleisinhimilliseen ja hakee rinnastuksia myös historiasta ja nykypäivästä." (Gummerus)

Lukunäyte:  file:///C:/Users/adelh/AppData/Local/Temp/Synninkantajat_lukunayte.pdf

Oma arvio:

Teen poikkeuksen ja otan tällä kertaa blogiini arvioitavaksi kirjan, joka poikkeaa niin aiheeltaan kuin tyyliltään täysin blogini yleisestä linjasta. Valotan hieman nyt syitä, miksi loikkaan pois mukavuusalueeltani: Olen saattanut muutaman kerran mainita, että Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu on yksi niistä kirjoista, joka on vaikuttanut minuun vahvasti. Samaistuin sen päähenkilöön, nuoreen äitiin Viljaan, vaikka meidän lähtökohdat, elämäntilanne ja ajatusmaailma on ihan erilaiset. Rauhala osasi kuvailla äidin ajatuksia ja tuskaa niin vakuuttavasti, että tunsin sen kaiken nahoissani.  Vaikken minä olekaan äitinä kokenut Viljan lailla romahdusta, hänen tunteensa tulivat ihoni alle. Ehkäpä useat pienten lasten äidit kuitenkin elävät jatkuvaa romahdusuhkan aikaa.  Rakastuin myös Rauhalan kauniiseen tapaan käsitellä suomen kieltä, hänen tekstityyliinsä.

Sanottakoon vain, että lestadiolaisuus on jollain tapaa aina mietityttänyt ja kiehtonut minua: olen halukas ymmärtämään tuon liikkeen periaatteitä, joka on aina minusta tuntunut niin rajoittavalta, ahdistavalta ja ikään kuin jäänteeltä jostain menneisyydestä. Olen elänyt lapsuuteni pohjoispohjanmaalaisella paikkakunnalla, jossa lestadiolaisia oli ja on edelleen melko paljon. Tarinoita ja kokemuksia minulla riittäisi aiheesta vielä vaikka kuinka paljon, osa hyviä ja osa huonoja, mutta se ei nyt ole tämän postauksen tarkoitus.

Aloittaessani Synninkantajien lukemista ajatuksissani oli toki valehtelematta tuo Taivaslaulu-romaanin jättämä muisto. Hyvin pian sain huomata, että se olisi kuitenkin karistettava pois harteiltani ja aloitettava tämän kirjan lukeminen puhtain mielin, ilman ennakko-odotuksia - muuten ei tulisi mitään. Tämä kirja ja sen tarina nimittäin alkaa hyvin eri tavalla ja se on lukijalleen heti haastavampi. Minulta kesti, ennen kuin pääsin kunnolla tarinan sisään. Saatoin myös hiukan karsastaa kahden kirjan keskeisen henkilön, Taisto-nimisen vanhan miehen ja hänen lapsenlapsensa Aaronin hyvin hartaan uskonnollista, vanhoillislestadiolaista ajatusmaailmaa. Kalastusta, lintuja ja puutarhanhoitoa rakastavan Taiston seurassa kulkeminen aiheutti minulle hyvin voimakkaita puistatuksia, sillä minulla ei tuntunut olevan yhtään mitään samaistumispintaa häneen. Ei pienintäkään. Ihminen, jonka ajatuksissa kulkee koko ajan Jumalan läsnäolo ja synnit, jonka arkea rytmittää Siionin virret ja joka siirtää näitä myös herkälle ja vastaanottavaiselle lapselle, Aaronille, saa niskakarvani pystyyn. Onhan Taistossa myös muutakin, kuten suuri rakkaus luontoon ja ylpeys Aaronista. Vaimoaan Eevaa hän rakastaa, mutta luontoa ja Jumalaa ehkä hiukan enemmän.

Kiveä vasten painautuneena käsitän ikävän, Auroorankin hulluuden, mutta samalla suren, kun suunta on väärä, Jumalasta poispäin. Turhuuteen, epätoivoon ja kuolemaan sellainen voi vain johtaa, siksi oma halu on erotettava Jumalan tahdosta ja rajattava oikein. (TAISTO, s. 113)

Taisto on tunnettu lestadiolaisten puhujamies, joka joutuu olemaan valppeillaan myös lähipiirinsä suhteen. Oma tytär, Aliisa, on jatkuvasti lestadiolaisten hoitokokousten puheenaiheena, sillä hän ei muun muassa suostu lopettamaan kirkkokuorossa laulamista. Lisäksi Aliisan tytär Auroora on ihastunut epäuskoiseen poikaan, Juhaniin. Hoitokokouksissa ruoditaan niin e-liikkeessä käymistä, kuin television katselua (myös koulutelevisio lasketaan), "vääräuskoisten" eli eriseurausten kanssa hengailua ja epäuskoisen papin saarnan kuuntelua, kososlaisuutta, metsästysseuraan kuulumista, kirkkokuoron, -konsertin tai kansalaisopiston piirissä toimimisesta, maatalousseuraan kuulumisesta ja SMP:n kannatuksesta. Myöskään fiktiivisen kirjallisuuden lukeminen ei ole suotavaa. Muutamia termejä jää minulle hyvin hämärän peittoon: mitä tarkoittavat hempeä henki, itsensä kuivaaminen (sitäkö?), vikova henki, ulkokullaisuuden henki, kuiva henki? Jonkinlainen selittävä sanasto kirjan lopussa olisi ollut kiva.

Tämä mittää Jumalan työtä oo, mies murahti ovelta matalalla äänellä, senku ihmisiä kiusaatte. (s. 70)

Hoitokokouksista tiedän etukäteen sen verran, mitä olen lukenut Hurtigin ja Leppäsen kirjoittamasta, tositapahtumiin pohjautuvasta teoksesta Maijan tarina. Synninkantajat kuvaa juuri  samaa 1970-luvun ahdistavinta hoitokokousten aikaa. Hoitokokoukset ovat henkistä painostusta, suoranaista väkivaltaa. Jos parannuksen tarpeessa oleva henkilö ei saavu paikalle, häntä varten järjestetään uusi kokous. Puhujamies vainoaa synnintekijää omaan kotiin saakka,  kuten tässä tapauksessa tekee Taisto Aliisalle, ja muistuttaa synneistä ja hoitokokouksissa käymisen tärkeydestä. Jos ei suostu tekemään parannusta ja pyytämään syntejään anteeksi kaikkien hoitokokouksessa olevien kuullen ja nähden, päätetään henkilö lopulta erottaa ryhmästä eli "jätetään sidottuun tilaan". Silloin muut eivät enää saa enää tervehtiä eikä sääliä tätä ihmistä, vaikka kyseessä olisi oma tytär, äiti tai mummo. Tällainen aiheuttaa tuskaa jokaiselle osapuolelle. Kirjassa hoitokokoukset ovat aidon näköisiä pöytäkirjoja, jotka pohjautuvat oikeisiin pöytäkirjoihin, haastatteluihin ja muihin lähteisiin. Muuten hoitokokoukset käydään läpi kerran Aliisan ja Aaronin näkökulmasta.

Lasta ei saa koskaan pakottaa valitsemaan. (AARON, s. 288)

Kirjassa on yhteensä viisi näkökulmaa: Taiston, Aliisan, Aurooran ja Aaronin, ja kaiken taustalla on vielä yksi kertojaääni, jonka kertomat luvut on nimetty matkakertomuksiksi. Hän on perheenisä, opettaja, joka kirjoittaa Aliisan, Aurooran, Taiston ja Aaronin tarinaa. Matkakertomuksissa kuvataan kirjailijan tiedonkeruuta käsikirjoitustaan varten fantasiamaisina välähdyksinä, joissa hän siirtyy milloin Itkumuurille, milloin Amissiyhteisön joukkoon.  Koen  lopussa  kovin suuren yllätyksen, mihin tämä kertojana toimiva mies liittyy, ja josta minulla ei kyllä ollut etukäteen vihiäkään.

Kuva: Pixabay

Olisin ehkä kaivannut vielä Aaronin äidin ja Aliisan tyttären Raakelin näkökulmaa, mutta ehkä on hyvä niin, ettei näkökulmia tule yhteen kirjaan liikaa. Puolisot jäävät tässä tarinassa taustalle: Raakelin miehestä Matista ei saada irti kuin välähdyksiä, ja hänet on kuvailtu hyvin jähmeäksi ja vankkumattomaksi persoonaksi. Aliisan edesmennyt mies Jalmari oli epäuskovainen, ja siitäkin Aliisa on saanut kuulla kunniansa. Myös Aurooran suuri ihastus Juhani jää hyvin nopeaksi leimahdukseksi kirjan tarinassa, ja minulle jää hänestä hyvin ikävä kaiku. Taiston vaimosta Eevasta ei myöskään saa juuri mitään irti, hän vain on. Kaikki muut neljästä näkökulmahenkilöistä ovat minämuotoisia kertojia, paitsi Aliisa.

Pelkään, että nyt ollaan rakentamassa kultaista patsasta, jonka nimi on seurakuntajumala. Kristus on jäämässä sivuhenkilöksi. (ALIISA, s. 221)

Pidän tietenkin eniten oman tiensä kulkijasta, Aliisasta, joka yhteisön paineesta huolimatta jatkaa kirkkokuorossa käyntiään eikä puutu Aurooran rakkausasioihin Taiston painostuksesta huolimatta. Ikävä kyllä Juhani katoaa kuitenkin kuvioista, ja minulle jää hämärän peittoon, mikä hänen ja Aurooran välille oikein tuli. Olisi ollut mielenkiintoista lukea heidän tarinansa lohdullisemmassa valossa. Nyt Auroorasta jää minulle hiukan hämmentynyt mielikuva, onneton, epätoivoinen ja jotenkin ponneton. Lopussa hän kuitenkin yllättää vahvuudellaan ja vankkumattomuudellaan tukiessaan äitiään muiden hyljätessä hänet.

 Sillä synnillä on nimi, kahtia halkeamisella. Sen nimi on hempeys. Tekee mieli rakastaa. Tekee mieli sääliä. Vaikkei enää saisi.

Siitä synnistä ovat joutuneet melkein kaikki mummot ja äidit tekemään parannusta öisin. Se on tavallisesti naistentauti. Jakaantumisen vuoksi mummokin joutui Saatanan omaksi. Hän ei pystynyt jättämään epäuskoisia ystäviä. Miehet osaavat yleensä paremmin pysyä kokonaisina. Heillä on lujempi vastustuskyky. He ovat vahvoja ja karaistuneita. Paitsi minä. (AARON, s. 277)

Kouluikäisen Aaronin ajatukset tuntuvat minusta välillä liian aikuismaisilta, minkä kertojaääni

itsekin myöntää. Aaron ihailee pappaansa sumeilematta ja haluaa isona samanlaiseksi kuin hän. Poika toisteleekin pappansa opettamia Raamatunpätkiä ja laulaa pappansa iloksi Siionin virsiä. Syntien pelko on kuitenkin usein liikaa noin pienelle ja herkälle mielelle. Ihmisen anatomian opetus koulussa saa pienen pojan suunniltaan ja karkaamaan koulusta kesken päivän. Itseäni kylmää ajatus siitä, että noin pienille ihmisille syötetään ajatuksia synnistä ja pahoista hengistä. Lapsen päähän kun on helppo syöttää valmiiksi pureskeltuja ajatuksia.

Synninkantajat on erittäin moniulotteinen teos. Mietin, että onko hiukan liikaakin. Kirjan lukeminen on hyvin vaativaa niin monen näkökulmahenkilön ja varsinaisen minäkertojan vaiheita seuratessa, ja kieli on toki edelleen Rauhalan tyyliin kaunista, mutta välillä minun makuuni liiankin proosallista, vieraannuttavaa. (Tämä voi kyllä johtua ihan vain siitä, että olen lukenut näin kaunokirjallista tekstiä hyvin vähän viime vuosina.) Lukuisat lintu- ja kukkametaforat ja -kuvailut myös alkavat välillä turruttaa. Olen myös sen verran pöhelö, etten millään tajua matkakertomuksissa esiintyvän kettuhahmon syvempää merkitystä. Ehkä se vaatisi minulta vielä toisen lukukerran ajatuksen kanssa. Raskaasti uskonnon sävyttämää tekstiä minun on hankala lukea, sillä minulle tulee automaattisesti torjunta päälle, enkä ole silloin kovin vastaanottavaisin mielin ja avoimin sydämin uppoutumassa tarinaan. Pidän kuitenkin kirjan tarinasta, henkilöiden kaarista ja siitä, mihin kaikki kulminoituu: ei ole olemassa yhtä ainoaa totuutta. Kannattaa vain kuunnella omaa sydäntään.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Lumiomena 
Rakkaudesta kirjoihin 
Kirjojen kauneudesta
Kirjapolkuni
Kirjoihin kadonnut
Kirjabrunssi


Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi