Kansainvälinen tyttöjen päivä ~ Tyttönä olemisen säännöt: Candace Bushnell & Katie Cotugno

Tyttönä olemisen säännöt: Candace Bushnell ja Katie Cotugno. Suomentanut Kati Valli. Tammi 2020

Englanninkielinen alkuteos: Rules for being a Girl. Kansi: Laura Lyytinen/ iStockphoto


"Hei, tyttö! Sinusta on mihin vain, kunhan noudatat paria sääntöä…

Älykäs ja viihdyttävä #MeToo-ajan romaani lukiolaistytöstä, joka kertoo rohkeasti totuuden lähentelevästä opettajastaan ja tyttöyden ristiriitaisista vaatimuksista.

Marinin elämä on hyvällä mallilla: hänellä on urheilullinen poikaystävä, ja hän toimittaa bestiksensä kanssa koulun lehteä. Tulevaisuudessa siintävät jo journalistiikan opinnot huippuyliopistossa, ja niihin Marinia kannustaa myös hänen äidinkielenopettajansa herra Beckett. Komean opettajan kehut tuntuvat imartelevilta, mutta viaton ystävyys johtaa yllättäen suudelmaan. Marin säikähtää ja potee syyllisyyttä mutta päättää lopulta ottaa asian rohkeasti puheeksi. Siitä alkaa Marinin kamppailu totuuden puolesta, sillä kaikki eivät suinkaan usko häntä! Hämmästys, pettymys ja kiukku purkautuvat paperille sanoina, jotka koulun ja maailman on aika kuulla."(Tammi)

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789520419844_lukun.pdf 

 Oma arvio:

Oikein hyvää kansainvälistä tyttöjen päivää kaikille tytöille ja naisille! Sopivasti ehdin lukea ja postata tämän teemaan liittyvän, Sinkkuelämää-kirjoistaan tunnetuksi tulleen Candace Bushnellin ja  feministisen YA-kirjailija Katie Conugnon yhteistyössä kirjoittaman Tyttönä olemisen säännöt -kirjan, joka pureutuu nimensä mukaisesti tyttönä olemisen ja elämisen monimutkaisuuteen nyky-yhteiskunnassa. 

---Tyttö, muista tämä: Maailmanhistoriassa ei ole koskaan ollut parempaa hetkeä olla tyttö. Voit tehdä ihan mitä vain! Voit tehdä ihan kaiken! Voit olla mitä ikinä haluat!

Kunhan vain noudatat sääntöjä. (Tyttönä olemisen säännöt, kirjoittanut Marin Lospato, s. 67)

Kirjassa on mukana on myös vahva #metoo-teema klassisen "opettaja-oppilas"-esimerkin kautta. Kun usein tarinoissa oppilas-opettaja-suhde etenee haaveilua pidemmälle myös oppilaan toiveesta, tällä kertaa hämmentynyt ja tarmokas Marin pistää stopin heti siinä vaiheessa, kun mukava ja tuttavallinen opettaja ylittää rajan ja suutelee tätä. Toisin käy paraikaa kuuntelemassani Kate Elizabeth Russellin romaanissa Vanessa, jossa teini-ikäisen Vanessan ja 45-vuotiaan opettajan suhde etenee seksuaaliselle tasolle.

Ja sitten muistan, että se oikeasti tapahtui. Minä olin paikalla. Voi luoja, ihan kuin epäilisin itsekin itseäni. Sairasta, vai mitä? Mutta lukiolaisen elämään liittyy niin paljon kirjoittamattomia sääntöjä - tai kentien elämään ylipäänsä - että tulen väkisinkin ajatelleeksi, mitä niistä mahdoin rikkoa, kun päädyin tähän tilanteeseen. Tytöille on niin paljon sääntöjä. (s. 64)

Herra Beckett eli tuttavallisemmin Bex on nuorekas ja komea äidinkielen opettaja, jonka perään muiden tyttöjen tavoin kuolaavat myös lukion viimeistä luokkaa käyvät, seitsentoistavuotiaat ystävykset Marin ja Chloe. Marin ei tietenkään tosissaan haaveile opettajastaan, onhan hänellä poikaystävä Jacob ja muutenkin jalat tiukasti maassa. Kun sitten Bex eräänä päivänä tarjoaa Marinille ystävällisesti kyytiä kotiin, ei Marin tästä hätkähdä. Eikä siitäkään, että törmätessään vapaa-ajalla kahvilassa he päätyvät juttelemaan pitkäksi aikaa tuttavallisesti. Marin on toki ihastunut opettajaansa, ja kun sitten eräänä päivänä opettaja pyytää Marinia käymään kotonaan, häntä hiukan ujostuttaa ja arveluttaa, mutta suostuu sitten käymään piipahtamassa. Mutta Bexin suudelma tulee kuin puskista, eikä Marin ole odottanut mitään sellaista. Hän hämmentyy ja poistuu paikalta, kun taas Bex on hyvin ihmeissään, miksi Marin reagoi sillä tavalla. Hän kun käsitti, että juuri sitä Marin halusi.

---Älä ole sellainen tyttö, joka ei voi syödä pizzaa. Ai, otat vielä pirtelönkin? Ohhoh. Oletko lihonut? Älä laihduta niin paljon, että kurvisi katoavat. Älä muutu niin kurvikkaaksi, ettet enää ole laiha. Älä vie liikaa tilaa. Terveydestäsi tässä vain on kyse.--- ( Tyttönä olemisen säännöt, kirjoittanut Marin Lospato, s. 67)

Marinin täydelliseltä vaikuttava elämä alkaa murentua. Jacob-poikaystävä ei ymmärrä Marinin tekemää feminististä pääkirjoistusta koulun lehteen, jonka otsikkona on "Tyttönä olemisen säännöt." Lopulta Marin katkaisee välit poikaystäväänsä. Paras ystävä Chloe alkaa käyttäytyä oudosti siitä saakka, kun Marin kertoo hänen ja Bexin lähentyneistä väleistä. Kun hämmentynyt Marin uskoutuu ystävälleen suudelmavälikohtauksesta, Chloelta ei herukaan oikeanlaista tukea, vaan tämä vähättelee Marinin tuntemuksia ja vihjailee ehkä kyseessä olleen väärinkäsityksen. Chloe alkaa viihtyä muiden kuin Marinin seurassa. Lopulta Marin ei enää kestä, kertoo vanhemmilleen tapahtumista ja marssii rehtorin luokse. Lopputulos ei ole kuitenkaan toivotunlainen: rehtori on epäileväinen, johtokunta vapauttaa Bexin syytöksistä näytön puutteen vuoksi ja Beckett saa jatkaa työtään opettajana. Marinia ahdistaa, etenkin kun opettajan käytös on muuttunut hyvin kylmäkiskoiseksi, ja kummasti Marinin aineista alkaa tulla huonoja arvosanoja perusteetta.

---Älä ole helppo. Älä anna noin vain. Älä ole liian siveä. Älä ole kylmä. Älä ehdota pojalle pelkkää ystävyyttä. Älä ole epätoivoinen. Älä anna hänen mennä liian pitkälle. Älä anna hänen ymmärtää liikoja. Älä syytä häntä yrittämisestä. Älä kulje yksin pimeällä. Mutta ota iisisti! Stressaaminen on turhaa. Hymyä huuleen! --- (Tyttönä olemisen säännöt, kirjoittanut Marin Lospato, s. 67)

Marinilla on myös huoli hoitokodissa asuvasta mummostaan, jolla on alkanut olla dementian oireita. Mummo on hänelle hyvin rakas esikuva ja tukija, jonka luona Marin vieraileekin säännöllisesti. Onneksi Marin tutustuu ahdinkonsa aikana isokokoiseen lacrossepelaajaan Gray Kendalliin, johon hän suhtautuu hyvin ennakkoluuloisesti siihen saakka, kunnes tämä liittyy Marinin perustamaan feministiseen lukupiiriin ja osoittautuu hyvin feministishenkiseksi nuorukaiseksi. Gray on mielestäni ehkä vähän liiankin käsikirjoitettu tilauksesta eräänlaiseksi esimerkkitapaukseksi Marinin tarinaan: kahden naisen kasvattama joka tytön unelmapoika, joka ymmärtää naisia täydellisesti, muistaa hokea joka käänteessä Marinille "tiedän, ettet tarvi minun suojeluani, mutta...", suhtautuu täysin oikealla tavalla Bex-tapaukseen, ei yritä kähmiä Marinia ja on muutenkin vähän liiankin hyvää ollakseen totta. Marinilla on tukenaan toki myös vanhempansa, jotka suhtautuvat vakavasti Beckettin tekemään virheeseen. 

Mieleeni välähtää yksi kirkas ajatus: Älä aina ole niin kunnollinen. (s. 195)

Tyttönä olemisen säännöt on viihdyttävä ja nopealukuinen kirja, jonka vakava teema kuitenkin nostaa sen hienosti esille YA-kirjojen joukosta. Kirjasta tulee mieleen Mathieun vuonna 2018 suomeksi ilmestynyt nuortenkirja Näpit irti! koulun pukeutumissääntöineen ja pamfletteineen, mutta tämä Bushnellin ja Cotugnon kirja on ehkä hiukan kevyempi ja valoisampi. 

Näin tyttöjen päivänä kirja on omiaan muistuttamaan ja kannustamaan nuoria pitämään kiinni rajoistaan ja tuomaan rohkeasti äänensä kuuluville, vaikka seuraukset eivät aina heti olisikaan toivotunlaiset. Marinin tarina tuo esiin hienosti sen, miten helposti tyttö tai nainen saa syyllistämistä osakseen, kun ilmoittaa häirinnästä. Ja miten helposti sitä alkaa epäillä itseään: "olinko liian vihjaileva, hymyilinkö liikaa, flirttasinko tahtomattani, ja jos flirttasin, eikö se sitten ollut omaa syytäni, että niin tapahtui?" Varmasti moni samaa kokenut lukija samaistuu päähenkilön hämmentyneisiin ja itseä epäileviin ajatuksiin ja tuntemuksiin.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Jennifer Mathieu: Näpit irti!

Holly Bourne: Mitä tytön täytyy tehdä?

Juno Dawson: Mallikappale

 

Lisää blogini #metoo-teemaisia bloggauksia löydät täältä:   

https://adelheid79.blogspot.com/p/blog-page_3.html

Suosittelen myös katsomaan For YA -kanavan vinkkausvideon kehosuhteesta kertovista nuortenkirjoista:

https://youtu.be/oN30BIvrfdc

Kalle Päätalo - kirjailijan elämä: Ritva Ylönen

Kalle Päätalo - Kirjailijan elämä: Ritva Ylönen. SKS 2017.

Kannen suunnittelu: Samppa Ranta

"Kalle Päätalo on lähes myyttinen hahmo - työn, omillaan pärjäämisen ja rehellisyyden perikuva. Lukijat ja media loivat Päätalosta tuhkimotarinan sankarin, ja tätä käsitystä Päätalo itsekin vahvisti lukuisissa haastatteluissa ja Iijoki-sarjassaan. Mutta millainen oli mies myytin takana?

Kalle Päätalo – Kirjailijan elämä tuo esiin todellisen, inhimillisemmän Kalle Päätalon: epävarman, pikkutarkan, työhönsä liikaakin uppoutuvan miehen kirjavine naissuhteineen. Oliko Päätalo sittenkään niin keskiverto ja jokamiesmäinen kuin on ymmärretty? Tai niin rehellinen? Millaisista asioista ja tunteista laveasanainen kirjailija vaikeni?

Kalle Päätalo on suomalaisessa kirjallisuudessa ainutlaatuinen ilmiö. Suosittu kirjailija on pysytellyt levikkilistojen kärjessä vuosikymmenestä toiseen. Uusi elämäkerta seuraa vaihe vaiheelta, millaisen elämän vetovoimainen kirjailija eli.(SKS)"

Oma arvio:

Kuva: Heidi Petrov

Nyt voi moni lukija hieraista hämmästyksestä silmiään: mitä ihmettä, miksi lähes vain ja ainoastaan YA-kirjoja fanittava Kirjapöllö on lukenut Kalle Päätalosta kirjoitetun elämäkerran. Niin, miksi ihmeessä? Siihen on monta syytä. Minun sukujuureni tulevat Kainuusta, vaikka olenkin koko elämäni asunut Oulussa, joten kai minä jollain tapaa sieluni sopukoissa samaistun tuon alueen ihmisten elämään. Minun suvussani on tehty aina ruumiillista töitä, pidetty lehmiä ja raivattu metsää. Isäni on kirvesmies, joten rakennusalakin on jollain tapaa tuttu. Meillä ei ole puhuttu sievistellen, vaan rumia sanoja väliin päräyttäen. Niinpä samaistumispintaa löytyy monella tapaa, vaikka ei aina niin suoraan, niin kuitenkin välillisesti.

Minä olen lukenut parikymppisenä Päätalon 26-osaisen Iijoki-sarjan noin puoliväliin saakka. En muista, mikä oli viimeinen lukemani teos, mutta muistelisin sen olleen joko Pohjalta ponnistaen tai Nuorikkoa näyttämässä. Asia on aina hiukan kaihertanut minua, ja ehkä joku päivä luen vielä tuon sarjan loppuun. 

Kuva: Heidi Petrov

Ensikosketukseni Kalle Päätaloon sain, kun olin alakouluikäinen tyttönen, ja telkkarista tuli kirjailijan lapsuusajasta kertova, Mikko Niskasen ohjaama Elämäni vonkamies -sarja. Katsoimme sitä koko perhe yhdessä ja pidin oikein kovasti sarjan huumorista, mutta myös traagisuudesta. Oli hämmentävää, kuinka Kallen lapsuus vaikutti välillä todella kurjalta, mutta yhtä aikaa silti niin antoisalta. Myöhemmin katsoin myös Kallen nuoruusvuosista kertovan elokuvan Nuoruuteni savotat, ja se elokuva tuli katsottua sitten VHS-kasetilta niin moneen kertaan, että nauha lähes kului puhki. Jotenkin minä samaistuin tuohon sinnikkääseen Kainuun kasvattiin, joka haaveili pöllinteon keskellä kirjailijaksi tulosta, ja nautin selkosen murteesta ja maisemista. Isäni omistamia Päätalo-kirjoja lueskelin jo tuolloin, mutta todellinen kiinnostus Iijoki-sarjan lukemiseen tuli vasta parikymppisenä iltalukiolaisena. Pidin myös englannin kurssin esitelmän tuosta samaisesta sarjasta.

Kuva: Heidi Petrov

Tämän postauksen kuvitukset ovat Kalle Päätalon kotitalolta Kallioniemestä, jossa kävin kesällä 2015 Päätalopäivien yhteydessä. Sain viimeinkin toteutettua haaveeni ja vierailtuani idolini kotona, nähdä Jokijärven maisemat, uuden ja vanhan pirtin, paikkaansa hakevan uunin ja Kallen ja hänen vanhempiensa, Herkon ja Riitun, henkilökohtaisia tavaroita.

Kuva: Heidi Petrov

Kalle Päätalo - kirjailijan elämä -kirjan kirjoittaja Ritva Ylönen on Suomen tällä hetkellä ainoa Päätalosta väitellyt tohtori. Joitakin tutkimuksia toki on Päätalon kirjallisesta tuotannosta tehty, ja vilahteleepa myös joukossa minulle tuttu nimi, nimittäin entinen Oulun yliopiston kirjallisuuden professori Liisi Huhtala muiden joukossa. Ylönen on ottanut tehtäväkseen unohtaa oman faniutensa ja tutkia koko Kalle Päätalon elämänkaarta objektiivisin silmin. Hän halusi myös selvittää, mitkä kohdat omaelämäkerrallisessa Iijoki-sarjassa ovat sepitettyjä ja mitkä totta. Kukaanhan ei voi mitenkään muistaa koko omaa elämäänsä repliikkeineen kaikkineen, ei edes Kalle itse, vaikka hän on koko elämänsä pitänyt tunnollisesti muistikirjaa. Kirjan sisäkansilla onkin nähtävillä hänen tunnontarkkoja, milli-kallemaisia päivyrimerkintöjään vuosilta 1993-1994. Ei voi muuta kuin ihastella hänen kaunista ja tarkkaa käsialaansa.

Kuva: Heidi Petrov

Ylönen etenee kirjassa kronologisesti Kallen syntymästä kuolemaan, mutta hän on kuitenkin jaksotellut luvut tiettyjen teemojen ympärille niin, ettei kronologia kärsi.  Minusta tämä on hyvin toimiva rakenne ja tekee kirjasta mukavasti luettavan. Yhdessä luvussa esimerkiksi käsitellään perusteellisesti Kallen traumatisoivaa lapsuutta, yhdessä sota-aikaa, yhdessä työtä rakennusmestarina, yhdessä käydään läpi Kallen naisseikkailuja ja tietenkin myös hänen kirjallinen tuotantonsa ja sen saama arvostus, kritiikki (tai sen puute) ja huomio tulee esille. 490-sivuisessa teoksessa on yhteensä kaksitoista päälukua alalukuineen, sekä lopussa kattavasti viiteitä lisätietoa haluaville, Kalle Päätalon tuotanto kokonaisuudessaan, hänen kirjallisuudestaan tehtyjä opinnäytteitä sekä laaja artikkeliluettelo, joka tuo apua mahdolliselle seuraavalle Kalle Päätaloa tutkivalle. (Harmi, että opiskeluvuoteni ovat ohi.) Lisäksi kirjan lopussa on henkilöluettelo, joka on kätevä, jos haluaa myöhemmin etsiä johonkin tiettyyn henkilöön liittyviä mainintoja. Valokuvaliite sekä myös tekstin seassa vilahtelevat kuvat esimerkiksi ensimmäisestä kustannussopimuksesta elävöittävät lukunautintoa.

Kuva: Heidi Petrov

Kalle Päätalon asema kansankirjailijana korostuu läpi koko teoksen. Hän kirjoitti tekstiä, jossa oli runsain mitoin murresanoja, karskeja ilmaisuja ja häpeilemättömiä kohtauksia. Ihmiset rakastivat hänen kirjojaan, ja tuntuu, että etenkin pohjoissuomalaisten ja kainuulaisten yleissivistykseen ja velvollisuudekseen kuului lukea Kalle Päätalon kirjoja. Toinenkin puoli on silti olemassa. Joidenkin mielestä Päätalon kirjat ovat liian pikkutarkkoja, jankkaavia ja hänen kirjat olivat kuin sienirihmasto - niitä vain tuli lisää, vaikka kaikki oli jo nähty ja koettu. Kalle Päätalon kirjoihin jotkut kaipasivat enemmän korkeakirjallisia tunnusmerkkejä ja yhteiskunnallisia kannanottoja. Silti niitä myytiin laatikkotolkulla joka ikinen isänpäivä ja joulunalus. Ihmiset samaistuivat Kallen rankkaan lapsuuteen ja nuoruuteen, kielenkäyttöön ja tunsivat ja elivät hänen kanssaan kaikki elämän käännekohdat.

 Menetelmä on yksinkertaisuudessaan seuraava: hidas, perinpohjainen pohjustus, näkökulman kaventaminen kaventamistaan, jolloin lukija on jo melkein Kalle itse, sitten tapahtuman huipentuma, jossa lukija on jo Kallena Kallen paikalla. Lukija kokee saman tuskan ja ahdistuksen, jonka hänkin on kokenut - ja myös laukeamisen, tuskallisesta tilanteesta selviämisen ilon. (s. 54)

Kuva: Heidi Petrov

Minä olen puhtaasti sitä mieltä, että tämä teos on suuri kunnianosoitus Kalle Päätalon elämälle. Osa asioista jää vielä hiukan mysteeriksi, mutta eihän tämän kirjan tarkoitus olekaan olla pelkästi paljastuskirja, vaan teoksen sävy on tasapainoisesti tutkiva ja pohdiskeleva. Ylönen on tehnyt mittavaa taustatyötä ja hänen intohimonsa Kalle Päätaloa kohtaan huokuu kirjasta.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa:

Kirjan vuoksi
Keskisuomalainen (Hannu Niklander)
Helsingin Sanomat (Vesa Karonen)

Samantyylistä luettavaa:

Topi Sorsakoski - Viimeiseen korttiin: Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen.
(Elämäkerta)

Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:
 36. Elämäkerta tai muistelmateos

Sanataidetehtäviä koululaisen kanssa: Karhu ja kaverit - tarinoita ja tehtäviä

Karhu ja kaverit - tarinoita ja tehtäviä: Eppu Nuotio, Sanna Pelliccioni ja Maami Snellman. Bazar 2017.

Kansi: Sanna Pelliccioni.

"Karhu ja kaverit – Tarinoita ja tehtäviä on 8‒11-vuotiaille lapsille, heidän opettajilleen ja muille sanataidekasvattajille suunnattu sanataidekirja. Se sopii niin pojille kuin tytöillekin. Kirjailija Eppu Nuotion tarinoissa karhut seikkailevat, tanssivat, kokeilevat rajojaan ja rakastavat. Maami Snellmanin laatimat monitaiteiset sanataidetehtävät jatkavat ja syventävät kirjan tarinoita. Tehtävät ovat kirjoittamisen lisäksi mm. videokuvaamista, tarinoiden esittämistä, lautapelin kehittelyä ja valokuvaamista. Karhuteeman ympärille rakennetun kirjan on kuvittanut Sanna Pelliccioni.

Kirjan luovat ja elämykselliset sanataidetehtävät tukevat lapsen kielen kehitystä ja innostavat lukemiseen pariin uudella tavalla. Tekijöiltä on aiemmin julkaistu pienemmille lapsille suunnattu sanataidekirja Maami mustikka ‒ Satuja ja satutehtäviä." (Bazar)

Kirjatraileri:  https://www.youtube.com/watch?v=ANbQZ-fWBgQ

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan tarinoita yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa, ja hän sai myös tehdä joka tarinasta yhden tehtävän.

Eppu Nuotion kynäilemät tarinat karhulapsen elämästä osuvat mielestäni hyvin asian ytimeen: tarinoissa käsitellään yleisiä kouluikäisten elämään kuuluvia asioita, kuten kiusaamista, nukkumaanmenoa, syömistä, sitä, kun kaikilla muilla on hienompi puhelin tai sitä, kun harrastaa kirjojen lukemista tai kirjoittamista, ja hiukan häpeää kertoa sitä muille. Yhdessä tarinassa karhuperheessä kaikki menee aamusta asti pieleen, ja yhdessä käydään ihmettelemässä taidennäyttelyä.

Kunkin tarinan jälkeen on viitisen tarinan aihepiiriin liittyvää tehtävää, joista monet täydentävät toisiaan, mutta joista voi valita myös pelkästään yhden. On yksin tehtäviä, mutta myös paritehtäviä. Voi kirjoittaa lehtijuttuja, runoja, näytelmän, tarinan tai mielipidetekstin. Lisäksi joissakin tehtävissä voi piirtää, suunnitella taideteoksen, sarjakuvan tai kartan. Pidän siitä, että tehtävissä on monenlaisia tasoja, ja niinpä ne soveltuvat eri-ikäisille alakoululaisille. Tehtäviä voi mielestäni soveltaa myös esikoululaisille.

Tyttäreni oli erityisen mielissään siitä, että tarinan karhulla on sama intohimo kirjoittamiseen (Salapuuha - kirjoittajakarhu) ja lukemiseen (Maratoonari - lukijakarhu) kuin hänellä. Jotkut tarinat eivät taas uponneet ollenkaan, kuten karhun vanhusystävästä kertova tarina Tohtori Toropainen - ystävyyskarhu eikä erikoisesta enosta ja ruuanlaitosta kertova tarina Peruperu - ruokakarhu.

Mukavin tehtävä oli nukkumiseen liityvän Oventakaiskansa - nukkujakarhu -tarinaan kuuluva tehtävä, jossa tyttäreni sai piirtää sellaisen unen, jonka haluisi nähdä.

Kuvan piirtänyt: S. P.

Kiikussa keinuu lemmikkikissani Adalmiina ja pilven päällä lemmikkikissani Sameli. Minä olen sateenkaaren päällä karkkipilven vieressä. Aurinko on tosi kuuma ja iso. Karkkipilvestä sataa karkkeja ja kaikki karkit tippuvat ämpäriin, joka on sidottu sateenkaareen. Taivas on tosi lähellä maata. Tässäpäs unelmauneni on! (S.P.)

Tylsin tehtävä oli tyttäreni mielestä tarinaan Kaikilla muilla - ostoskarhu liittyvä tehtävä, jossa piti listata asioita, mitä voisi tehdä ilman älypuhelinta. Hyvin tyttäreni kuitenkin keksi tehtävään kymmenen kohtaa, vaikkei kokenut listan laatimista mielekkääksi.

Päivä ilman älypuhelinta. Silloin  voi:

1. Pelata lautapelejä
2. Leikkiä
3. Askarrella
4. Olla ulkona
5. Käydä kaupungilla leffassa tai ostoksilla
6. Lukea kirjoja
7. Ommella
8. Piirtää tai maalata
9. Tehdä maja pihalle tai sisälle
10. Mennä kavereille kylään 
(Listan laatinut: S. P.)

Tyttäreni ei ollut kovin innoissaan kirjan kuvitustyylistä, jonka hän luonnehti värikkääksi, mutta tylsäksi. (Minusta taas kuvat ovat erikoisen sööttejä.) Kirja kokonaisuudessaan on kuitenkin hänestä hauska, vaikka se olisi kuulemma saanut olla lyhyempi. Hän aikoo tehdä vielä joskus kirjan tehtäviä ja suosittelee kirjaa hiukan häntä nuoremmille tytöille ja pojille.

Tyttäreni arvosana 3

minun arvosanani 4+

Yhteisarvosanamme on 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Suomi lukee (Elma Susanna) 

Melkein tosi tarina: Mattias Edvardsson

Melkein tosi tarina: Mattias Edvardsson. Suomentanut Tiina Ohinmaa. Like 2017.

Ruotsinkielinen alkuteos (2016): En nästan sann historia. Kansi: Elina Grandin & Albacono, CC, montage

"Kumpi on tärkeämpää: kertoa hyvä tarina vai kertoa totuus? 

Hengästyttävän jännittävä tarina intohimoisista kirjallisuusopiskelijoista, joiden elämä saa julman käänteen.

Zackarias Levin aloittaa kirjoittajakoulutuksen yliopistossa 1990-luvun puolivälissä. Hän ystävystyy opiskelijatovereidensa kanssa, ja he haaveilevat loistavasta tulevaisuudesta kirjailijana.

Mutta kun he tutustuvat Leo Starkiin, legendaariseen kirjailijaan, heidän mielikuvansa kirjoittamisesta muuttuu ja heidän elämänsä saa julman käänteen.

Kaksitoista vuotta myöhemmin Zackarias päättää kirjoittaa kirjan siitä, miten Leo Stark katosi jälkiä jättämättä ja yksi kaveruksista tuomittiin murhasta vaikka ruumista ei koskaan löydetty." (Like)

Oma arvio:

Zackariaksen on mentävä häntä koipien välissä takaisin Skånen Veberödissä sijaitsevaan lapsuudenkotiinsa, sillä hän saa potkut toimittajan työstään ja samalla hänen naisystävänsä Caisa jättää hänet. Tukholmalaiseen elämäntyyliin tottunut, reilu kolmekymppinen Zack saa heti huutia sisäänpäinkääntyneessä pikkukylässä asuvalta äidiltään, etenkin kun hän ilmoittaa alkavansa kirjoittaa kirjaa. Hän haluaa palata romaanissaan Syytön murhaaja nuoruuteensa, 90-luvulle ja Lundin yliopiston luovan kirjoittamisen kurssille, ja selvittää totuuden kuuluisan kirjailijan Leo Starkin oletetusta murhasta, josta hänen opiskeluaikainen ystävänsä Adrian istui vankilassa kymmenen vuotta elämästään.

Totuuden on päästävä esiin.

Yksi Ruotsin eturivin kirjailijoista on kadonnut ja syytön mies on tuomittu murhasta. Kahdentoista vuoden jälkeen tapaus on alkanut painua unholaan, mutta kaikki eivät voi sitä unohtaa. (s. 9)

Kirjassa vuorottelevat mennyttä aikaa valaisevat Zackin romaanikäsikirjoituksen luvut ja nykyhetki. Zackin romaanin luvut paljastavat, miten eloisa Adrian, sulkeutunut Fredrik, lumoava Betty ja epävarma Zackarias lyöttäytyivät yhteen ja miten kohtalon langat kietoivat heidät tapahtumiin, joihin he eivät olisi osanneet aavistaa voivansa joutua. Kurssin vetäjä, hyytävän itsevarma runoilija Li Karpe paljastuu Adrianin pakkomielteeksi. Li Karpe tutustuttaa nuoret omalaatuiseen kirjailijakuuluisuuteen Leo Starkiin, joka haluaa Bettyn muusakseen. Adrian ei tätä sulata, sillä heillä kehkeytyy Bettyn kanssa suhde. Silti Betty livahtaa usein iltaisin Lin ja Leon talolle, eivätkä muut osaa kuin arvailla, mitä talossa tapahtuu.

Kuva: Pixabay

Kotiinsa palannut Zack ottaa yhteyttä opiskeluystäviinsä, joita elämä on murjonut monella tavalla. Suhtautuminen Zackin paljastusromaaniin herättää hyvin voimakkaita tunteita, mutta yhteinen kuvio alkaa hahmottua. Samaan aikaa Zackin äiti kyräilee omia olettamuksiaan ja Zack kipuilee ikäväänsä Caisaan.

"Äiti hei, en minä nyt jaksa tämmöistä. Minun  pitää saada kirja valmiiksi. Usko mitä huvittaa, mutta ihminen voi oikeasti pitää kirjoista ja asua Tukholmassa olematta homo." (s. 168)

Osa henkilöistä jää minulle hieman valjuiksi, mutta mukana on myös vahvoja persoonia. Adrian esimerkiksi on juonen kannalta hyvin keskeinen henkilö ja alussa hän tulee esiin hyvin vahvana persoonana, mutta  en saa kuitenkaan häneen kunnollista otetta. Myöskään Bettyn viehätysvoima ei oikein välity minulle. Leo Stark kuvataan hyvin vastenmieliseksi kirjailijapersoonaksi, jota kaikki kavahtavat, ja jonka sallitaan käyttäytyä täysin mielipuolisesti. Tämän takia en kovin arvosta Li Karpea enkä Bettyä henkilöinä, kun he myötäilevät moista persoonaa. Lin ja Bettyn suhde jäi myös hiukan kysymysmerkiksi. Zackin äiti on hulvaton persoona, jäykkäniskainen ja umpimielinen pikkukyläläisen karikatyyri, joka laukoo totuuksiaan keittiönpöydän  ääressä. Melkein jopa pidän hänestä.

"---Sitä mennään jonnekin Lundiin opiskelemaan herroiksi, kuvitellaan että ollaan muita parempia. Kohta sitä varmaan ollaan jo Tukholmaan muuttamassa. Turha sitten ryömiä tänne häntä koipien välissä, kun homma menee kuralle. Jos lähdet, teen huoneestasi saman tien ompelimon." (s. 87)

Melkein tosi tarina on erittäin miellyttävä lukea, eikä tarina jätä rauhaan, sillä Leo Starkiin liittyvä arvoitus on pakko selvittää. Juoni ei ole ennalta-arvattava, vaikka toki minä hieman osasin aavistella loppuratkaisua. Se ei minusta kuitenkaan ole kirjan oleellisin tarkoitus - takakansitekstissä mietitäänkin, kumpi on tärkeämpää, hyvä tarina vai totuus. Erityisesti nautin siitä, että kirjoittaminen on hyvin vahvasti esillä, luonnollisestikin, kun itse romaanin sisällä on romaani, ja päähenkilöt ovat kirjoittajakurssilaisia. Minä sain jopa pienen kipinän, josko alkaisin itsekin kirjoittaa taas jotain pöytälaatikkoon.

 Kirjoittaminen ei ole käsityötä. Kirjoittaminen on aivotyötä. Mutta samalla siinä myös paskannetaan housuun, revitään sydän irti rinnasta ja hikoillaan. Kuin kaivaisi ojia ja täyttäisi niitä. (s.105)

Suosittelen tätä kaikille, jotka kaipaavat jännitystä, hyvää tarinaa, mysteeriä, mutta eivät välitä verellä mässäilystä. Edvarssonin kirjoitustyyli on eläväistä, hauskaa ja miellyttävää. Tack så mycket!

 "Neljäsataakolmetoista sivua. Täydellinen kirjan pituus." (s. 275)

Pst. Tässä kirjassa ON neljäsataakolmetoista sivua ;)

Arvosana 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin
Kirjasähkökäyrä
Kirjaluotsi
Leena Lumi
Annelin kirjoissa