Heidi's bookshelf: read

Heartstopper: Osa 1
Kiss My JUHANNUS
Sydämenmuotoinen kesä
Kiltin tytön murhaopas
Perfect on Paper
Lomalla kaikki on toisin
Kärsimyskukkauuteaddiktio
Stranger Things: The Other Side
Laura Dean Keeps Breaking Up with Me
10 totuutta ja yksi tehtävä
Punapipoinen poika
Kiss Me - Rakkautta Mykonoksella
Counting Down with You
Laakson linnut, aavan laulut


Heidi's favorite books »
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ahdistus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ahdistus. Näytä kaikki tekstit

perjantai 26. kesäkuuta 2026

Loitsumestari-trilogia: Mia Myllymäki

Kutsumustaiat: Mia Myllymäki. Osuuskumma 2026 (Loitsumestari #1)

Kansi: Anu Korpinen

"Danica Durple astuu luottavaisin mielin viimeiseen opistovuoteen, jonka tarkoitus on valmentaa hänet pääsykokeisiin ja kohti unelma-ammattia. Hän haluaa loitsumestariksi – muuta vaihtoehtoa hän ei osaa edes ajatella.

Edessä on haastava lukuvuosi ja paljon opeteltavaa, mutta Danica on tottunut pärjäämään. Hänellä on myös tukenaan samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä, ihana poikaystävä ja mielialoja peilaava lemmikki, joten hän luottaa selviytyvänsä kuten aina ennenkin.

Odottamatta eteen tuleva kilpailutilanne vaatii Danicalta lisää päättäväisyyttä ja ponnistelua loitsujen parissa, ja kun vaatimustaso kasvaa, paineet lisääntyvät. Opintojen ja vapaa-ajan välillä tasapainottelu vaikeutuu, ja unelman tavoittelu tuntuu vaativan isoja uhrauksia. Danica on silti valmis laittamaan kaiken peliin.

Kutsumustaiat on vakavan ja kunnianhimoisen opiskelu-uupumusta käsittelevän Loitsumestari-trilogian avausosa." (Osuuskumma)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ihastuin heti ensinäkemältä tämän kirjan kannen alanurkassa piileskelevään otukseen. Muutenkin ajatus lukioikäisten taikaopistosta vaikutti kiehtovalta, etenkin kun sain vihiä, ettei tämän kirjan maailmassa opiskelu ole yhtään sen helpompaa kuin oikeassa maailmassakaan. Miten luonnistuu reaalimaailman ongelmien tuominen fantasiamaailmaan? Tartuin mielenkiinnolla ja uteliaisuudella tähän Loitsumestari-trilogian avausosaan.

18-vuotias Danica on aloittamassa viimeistä vuottaan Mielenvirran taikaopistossa yhtä aikaa innokkaana ja hiven huolestuneena. Viimeisenä vuonna pitäisi tehdä päätöksiä jatko-opinnoista, ja Danicalla on hyvin kunnianhimoinen suunnitelma, jota hän ujostelee vielä kertomasta kämppäkavereilleen Aniquelle, Ivylle ja Raynalle sekä tuoreelle poikaystävälle Shawnalle. Danica nimittäin haluaisi lähteä opiskelemaan loitsumestariksi, mikä vaatisi häneltä todella tiukkaa puristusta viimeisenä opistovuotenaan, sillä paikkoja on jaossa hyvin rajatusti. Mitä muut sanoisivat, nauraisivatko, että Danica on nyt haukkaamassa liian suurta palaa?

Danican ystävien reaktiot hänen tunnustukseensa vaihtelevat huvittuneesta jopa hiven huolestuneeseen, mutta pian hän saa mukavasti tukea ja kannustusta suunnitelmiinsa, ja niinpä hän aloittaa ylimääräiset sparrausopinnot loitsumestari Acen opissa. Danican on kilpailtava ainoasta opiskelupaikasta Jedderin kanssa, mikä tekee kaikesta hyvin kiusallista. Jedder kun on hyvä tyyppi, mutta Danica haluaa palavasti saada opiskelupaikan itselleen. Niinpä hänen on luovuttava monesta huvituksesta ja jopa yöunistaan opiskelunsa takia, eivätkä he voi opiskella yhdessä Jedderin kanssa alkuperäisen suunnitelman mukaan. Pikku hiljaa hänen ystävänsä alkavat vihjailla Danican ottavan opiskelut liian vakavasti terveytensä uhalla, ja myös hänen ja Shawnen suhde alkaa kärsiä. Shawne pelaa liitokiekkoa opiston joukkueessa, joten hänelläkin on omat menonsa. 

Tänään hän sallisi itsensä surra, mutta huomisesta lähtien hänellä olisi yksi ainoa päämäärä. (s. 102)

Danica opiskelee ahkerasti Acen opastuksella erilaisia loitsuja ja niiden purkamista osiin ja niiden yhdistelyyn. Turhautumiselta ei voi välttyä, kun väsynyt ja lopulta nuutunut Danica ei aina pysty tavoitteisiinsa. Ace on kärsivällinen ja kannustava mentori, ja lähipiiri yrittää tukea Danicaa alkuun sen minkä osaavat, mutta tilanne alkaa pahentua eikä Danica enää osaa ottaa apua vastaan.

"Eli silloin kun joku eniten kaipaa toisten tukea ja ystävyyttä, hänet kannattaa jättää oman onnensa nojaan?" (s. 282)

Mikä on sitten tuo kannen otus, josta mainitsin alussa? Se on Funwa, alkujaan Raynan lemmikiksi hankkima, väriä vaihtava zarmuvabi, joka kuitenkin leimautuu heti Danicaan ja on siitä lähtien tämän lemmikki, tai itse asiassa mentaalieläin. Danicalla on jatkuvasti huono omatunto siitä, ettei hän ehdi perehtyä eläimen ominaisuuksiin kunnolla, vaan saa aina tiedonjyväsen sieltä sun täältä muiden suusta, miten Funwaa pitäisi hoitaa. Sen hän kuitenkin saa tietää, että zarmuvabit heijastavat ihmisensä tunteita. 

Danica saattoi kuvitella äitinsä kärkevän äänen tivaavan häneltä perusteluita. Mikä luulet olevasi? Miksi sinun muka pitäisi päästä KLT:aan? Olet heikko, heikko, heikkoheikkoheikko (s. 232)

Danican menneisyydestä kumpuaa jotakin ikävää, sillä hän ei hirveänä haikaile lomilla kotiinsa Hirveenperälle. Pikku hiljaa paljastuu hänen kotioloistaan traumaattisia tapahtumia, jotka voivat myös olla juurisyinä hänen ongelmiinsa opinnoissa. 

Kutsumustaiat kuvaa hyvin realistisen oloisesti opiskelupaineita ja siitä seuraavaa uupumusta. Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen fantasiamaiseen opistoon ja kirjan nuoret loitsivat arjesssaan tuon tuosta esimerkiksi ruokaa laittaessaan tai itseä ehostaessaan, on kirja muuten hyvin verrattavissa nykymaailman menoon. Opiskelijat käyvät opon juttusilla suunnittelemassa jatko-opiskelujaan, istuvat oppitunneilla, tuskastelevat tehtäviensä kanssa ja odottavat loppukokeita ja valmistumista - ja surevat sitä, kun porukka hajaantuu. Normaalia opiskelijan elämää siis taikatwistillä. Lukija kulkee Danican mukana alkuvuoden innostuksesta pikku hiljaa hiipuvaan harmauteen. Onneksi kaikesta surkeudesta huolimatta lopussa nähdään valon pilkahdus, kiitos siitä. Kirjan viesti on se, että vaikka hetken voisi tuntua siltä, että kaikki toivo on menetetty, asiat tuppaavat järjestymään kuitenkin. Ei epäonnistuminen ole maailmanloppu.

Vaikka koenkin tämän uupumusta käsittelevän aiheen tärkeäksi, minun oli kuitenkin hiukkasen hankala suhtautua tähän fantasiamaailman ja reaalimaailmasta tutun ongelman komboon. Loitsimista käsittelevät luvut olivat minusta kiehtovimpia tässä kirjassa, sekä olisin halunnut saada ehkä vielä enemmän tietoa Funwasta, joka alkoi harmaantua Danican uupumuksen myötä. Ehkäpä seuraavissa osissa Danica itse perehtyy lemmikkinsä ominaisuuksiin paremmin? Danican ja Shawnen suhde jäi minulle hyvin etäiseksi. Aavistelen, että seuraavassa osassa voisi olla jotakin uusia ihastumiskuvioita tiedossa? 

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kainuun Sanomat (maksullinen)





sunnuntai 8. helmikuuta 2026

Fake Skating: Lynn Painter

 Fake Skating: Lynn Painter. Simon & Schuster 2025

Kansi: Liz Casal (kuvat), Heather Palisi (suunnittelu)

"Growing up, Dani couldn’t help but follow around the adorable son of her mom’s best friend. Funny, kind of nerdy, and a little soft, Alec was always down to hang with Dani when they were little. From play dates on the playground to sneaking into movie theaters, Dani and Alec were inseparable. Until Dani moved away. Alec promised they’d stay in touch—except, they didn’t.

Flash forward and Dani is back in Minnesota for her senior year, she and her mom living with her grandfather. Dealing with the fallout of her parents’ devastating divorce, Dani wouldn’t mind a nerd-out with the cozy and comforting Alec (and maybe a chance to confront him on his MIA status for all these years). But teenage Alec is nothing like the kid Dani remembers. He’s a hockey star in a town where hockey players are worshiped as gods. Dani’s place as his shadow has been taken up by drooling female fans…and he loves it.

Dani is resolved to ice out her former best friend until an unlikely series of events brings them together—and forces them to fake being a couple. Once forced together, the former childhood sweethearts begin to reconnect, unearth complicated family secrets, and face their true feelings towards each other…including the real reason Alec has been pushing Dani away all these years." (Simon&Schuster)

Oma arvio:

Ihastuin viime vuonna Lynn Painterin Better than the movies -romaaniin. Bongasin tämän Fake Skating -kirjan sattumalta töissä ja oli sitten ihan pakko napata tämä lukuun, vaikka enkuksi lukeminen on ollut minulle hiukan tahmeata viime vuosina. Onneksi tämä on helppoa kieltä.

17-vuotias Dani muuttaa äitinsä kanssa Minnesotaan, äidin lapsuudenkaupunkiin Southviewhin, jossa he majoittuvat isoisän talon yläkertaan remontoituun huoneistoon. Isoisä on legendaarinen Mick Boche, entinen Southviewn jääkiekkojoukkueen huippupelaaja. Dani on aina rakastanut isovanhempiaan, joiden luokse he ovat aina matkanneet lomien ajaksi, mutta viime tapaaminen isoisän kanssa päättyi huonosti: isoisä menetti hermonsa isoäidin hautajaisissa ja katkaisi välinsä heidän perheeseensä. Suurin syy oli Danin eversti-isä, jota isoisä ei ole voinut koskaan sietää. Isän työn vuoksi Dani on joutunut asumaan siellä sun täällä, ja viimeisin asuinpaikka Saksassa teki äidin ja Danin hyvin onnettomaksi, josta he nyt avioeron jälkeen lähtivät pois.

Danin mieli on hiukan levoton: kohtaaminen isoisän kanssa on kankeaa, ihan kuin isoisä ei voisi sietää Dania. Lisäksi Dani jännittää kovasti erään lapsuudenystävänsä kohtaamista. Alec oli Danin lapsuuden kesien pelastus, he olivat kuin paita ja peppu. He lähettivät toisilleen erossa ollessaan salakoodilla kirjoitettuja kortteja ja kirjeitä, ja yhdessä he kokivat myös ensisuudelman. Kunnes yhtäkkiä, juuri tuon suudelman jälkeen, Alec lakkasi kirjoittamasta Danille. Nyt Dania jännittää Alecin kohtaaminen koulussa. Ylipäänsä Dania jännittää kaikkien kohtaaminen, sillä hänellä on sosiaalisen tilanteiden pelkoja. Nämä juontavat juurensa hänen varhaisteiniaikoihin Texasissa, missä hän joutui kiusatuksi. Niinpä Dani on tottunut välttelemään ihmisiä, viettämään lounastauot kirjastossa hyvän kirjan parissa ja tottumaan ajatukseen, ettei hän koskaan saisi pysyviä ystäviä.

"The rest of the world just disappears for you when you're reading, doesn't it?" (s. 195)

Alec ei voi uskoa, että Dani on muuttanut kaupunkiin. Hän on vieläkin hyvin käärmeissään siitä, miten Dani ghostasi hänet heidän suudelmansa jälkeen. Alec on muutenkin nyt ihan eri tyyppi: hiukan nörtähtävästä hintelästä pojasta on tullut 'Zeus', Southviewn jääkiekkojoukkueen lupaavin pelaaja, raamikas ja komea kuin mikä. Nähdessään Danin hänen vanhat tunteensa kuitenkin palaavat: hän ei voi vastustaan tytön ruskeita silmiä ja vaaleita kiharoita. Hän päättää peittää hämmennyksensä esittämällä coolia törkimystä, mikä hämmentää, sitten myös suututtaa Danin. 

Dani pääsee kuitenkin kivasti mukaan piireihin, ja koska hän tarvitsee kuumeisesti jotakin lisäaktiviteettia Harvardin hakemustaan varten, uusi ystävä Cassie ehdottaa Danille jääkiekkojoukkueen huoltohommia hänen parinaan. Alec tietysti kiristelee hampaitaan tämän kuullessaan. Sattuu kuitenkin hyvin nolo pukuhuonekohtaus, jossa puolialaston suihkumärkä Alec lohduttaa isänsä vuoksi itkevää Dania, ja jonka koko joukkue valmentajineen todistaa. Alecin maine on muutenkin vaakalaudalla bilekohukuvien vuoksi, joten Alec vähän kuin vahingossa johdattaa valkut uskomaan, että hän seurustelee Mick Bochen tyttärentyttären kanssa. Nyt pitäisi vielä saada Dani mukaan juoneen, sillä feikkideittailu voisi tehdä todellakin hyvää hänen imagolleen. Jääkiekko on Alecille kaikki kaikessa, eikä hän halua tuottaa pettymystä vanhemmilleen, valmentajilleen eikä koko Southviewn kaupungille.

He didn't know that was all I did.
Overthink. (s. 201)

Fake skating on ihastuttava feikkideittailu- ja friend-to-lovers trooppien romanssi, joka etenee hyvin konstailemattomasti päämääräänsä. Kaiken takana on tietysti heti alusta asti väärinkäsitys siitä, kumpi ghostasi kumman heidän ensisuudelmansa jälkeen vuosia sitten. Jos he puhuisivat asiasta, asia selviäisi heti ensi kättelyssä, mutta eihän se olisi sitten yhtään hauskaa. Mukana soppaa sekoittamassa on myös Danin naapurissa asuva rikas Benji, jota he eivät molemmat voineet sietää aiemmin, mutta jota kohtaan Dani on nyt ollut (Alecin mielestä liian) ystävällinen. Dani ei tiedä kaikkea, mitä Alecin ja Benjin välillä on tapahtunut viime vuosina.

Feikkiseurustelun myötä molemmat huomaavat aitoja tunteita toisiaan kohtaan, mutta epäilevät vastapuolen tunteita. Kirjassa käydään myös läpi molempien kipeitä asioita, kuten Danin isäsuhdetta: isä asuu yhä Saksassa ja Dani kaipaa tätä, mutta isä ehdottaa Danille hyvin hankalaa ratkaisua -  tyyliin joko hän tai äiti. Dania myös ihmetyttää isoisän jäyhyys ja se, ettei tämä ole selittänyt omaa käytöstään isoäidin hautajaisissa. Lisäksi Danilla on ongelmia sosiaalisten tilanteiden kanssa ja parit paniikkikohtauksetkin koetaan. Alecia piinaa taas ylisuorittaminen ja siihen liittyvä ahdistus. Hänellä on myös riesanaan kipuileva olkapää, josta hän ei ole puhunut kenellekään.

I watched  her eyes slide over my face, searching, questioning, and I no longer gave a shit about anything other than this moment. I didn't care about the past or the future, because nothin mattered but the present.
Her.
This. 
Fucking Us.(s. 312)

Romanttiset kohtaukset pysyvät hyvin kiltillä tasolla, eli en antaisi edes puolikasta chiliä tälle. Suudelmat ovat syviä, kaulaakin hieman näykitään, mutta kädet pysyvät kiltisti paikoillaan eivätkä juuri harhaile hiusten, poskien ja niskan alueelta. Vaatteetkin pysyvät päällä. Tunnetta kohtauksissa on kuitenkin sitäkin enemmän. Se on ainoa, joka minulle merkitsee.

En rakastunut tähän kirjaan niin paljon kuin Better than the movies -kirjaan, mutta melkein. Alec on  symppis nimittäessään Dania Kultakutriksi ja vaaliessaan ensirakkauttaan yhä näin monen vuoden jälkeen. (Vai onko se vähän outoa?) Hän ei ole kuitenkaan ihan täydellinen kiltti kultapoika, sillä sortuu välillä ylilyönteihin eikä hallitse omaa aggressiotaan Benjin läheisyydessä. Dani on ymmärtäväinen, huolehtivainen ja kikattelevainen naapurintyttö, joka kuitenkin tekee pöhköjä ratkaisuja, kuten jättää kertomatta äidilleen ja Alecille isänsä puheluista ja suostuu Benjin kamalaan ehdotukseen. Onneksi Mick-isoisä on jämpti ja pistää tuulemaan: hän auttaa lapsenlastaan vaikeissa tilanteissa, kuten paniikkikohtauksien aikana sekä neuvoo muutenkin kiperissä tilanteissa. Ehkei hän olekaan niin paha jörrikkä ollenkaan...

Vielä yksi huippujuttu tästä kirjasta: Kun Alec pyytää lukutoukka-Danilta kirjasuositusta, tämä suosittelee hänelle Stephen Kingin Billy Summersia!

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Lainasin tämän kirjan kirjastosta.

Muualla:



Samantyylistä:


lauantai 8. helmikuuta 2025

Munkki ja robotti -duologia: Becky Chambers

Veisu luonnonkoneille: Becky Chambers. Suomentanut Kaisa Ranta. Hertta 2024 (Munkki ja robotti #1)

Englanninkielinen alkuteos (2021): A Psalm for the Wild-Build. Kansi: Feifei Ruan / Tor.com

"Hugo-palkittua hyvän mielen scifiä

Vuosisatoja sitten Pangan robotit tulivat tietoisiksi ja laskivat tehtailla työkalunsa. Ne vaelsivat yhtenä joukkona villiin luontoon, eikä niitä sittemmin ole nähty. Ihmisten mielissä niistä on jo kauan sitten tullut myytti.

Sisarus Dex työskentelee kiertävänä teemestarina ja elää sinänsä oikein miellyttävää elämää, mutta häntä kaihertaa tyytymättömyys – ja vetää puoleensa villiintyneen erämaan hiljaisuus ja ihmisettömyys. Dexin maailma kuitenkin järkkyy, kun luonnon helmassa häntä lähestyy tuttavallinen robotti. Ennen kuin se voi palata kaltaistensa joukkoon, sen on selvitettävä, mitä ihmiset tarvitsevat.

Veisu luonnonkoneille aloittaa Munkki ja robotti -duologian, jonka lämmin toiveikkuus ja lempeä huumori ovat kuin rauhoittavaa teetä lukijan hermoille. (Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Minulla venähti tämän viime vuoden syksynä ilmestyneen kirjan luku tämän vuoden puolelle, joten en harmikseni ehtinyt ottaa tätä huomioon Blogistanian Glogalia -äänestyksessäni. Ilokseni tämä kuitenkin sai kolmannen sijan 5.2.2025 julkistetuissa tuloksissa, joten eipä siinä mitään. Minulla oli aavistus, että ihastuisin tähän pikkuiseen, iloisen näköiseen scifikirjaan. Oikeassa olin.

Veisu luonnonkoneille kertoo utopistisesta maailmasta, jossa Panga-nimisen valtion robotit on jossain vaiheessa vapautettu tehtävistään niiden tultua liian tietoisiksi ja vietyä ihmisten työt. Nyt roboteista kerrotaan enää saduissa, sillä kukaan ei ole niitä enää nähnyt. Sisarus Dex on elellyt Pangan kaupungissa onnellisena hoidellen puutarhaa, mutta nyt hän on alkanut kaivata jotain muuta. Hän haluaisi kuulla joskus sirkkojen siritystä, ja on kuullut, että jossakin maalla sitä voisi vielä kokea. Lopulta hän jättää oman rakkaan yhteisönsä Ketokolossa ja lähtee kiertäksi teemestariksi hienoilla härkäpyörävankkureillaan.

Teemestarina olo vaatii monenlaisia taitoja, joista tärkein on ihmisten kuunteleminen. Tässä Dexillä on alussa ongelmia, mutta pikku hiljaa, parin vuoden kiertelyllä hänestä tulee toivottu vieras joka kylässä, jonne hän vuoron perään polkee tarjoamaan oma kehittelemiään teelaatuja. Ihmiset tulevat tutuksi huolineen, iloineen ja murheineen, mutta Dex huomaa jälleen kaipaavansa jotakin muuta. Eikä hän ole edes vielä kuullut niitä sirkkoja. Ehkä ne ovat kuolleet sukupuuttoon.

"Aaaaah", hän sanoi metsälle. Metsä vastasi kahisevilla neulasilla, narisevilla oksilla eikä millään muulla. (s. 59)

Sitten hän kuulee kaukaisesta Hirvaslaen erakkoluostarista, jossa saattaisi olla vielä havaittavissa pilvisirkkoja. Paikka on kaukana hyvin vaikeakulkuisen vuoristoisen maaston takana, mutta sinne Dexin on päästävä. Siellä hän saisi mielenrauhan. Ja matkalla sinne hän törmää yllättäen robottiin. Niitä ei pitäisi olla enää olemassa, mutta siinä se nyt seisoo. Hän, tai se, esittäytyy nimellä Kirjotäplänukakas, tuttavallisemmin Nukakas. Kaikki robotit, joita siis on yhä olemassa vapaana kuljeskelemassa, on nimetty sen asian mukaan, minkä ne ovat ensimmäisenä nähneet. Dexin on hyvin vaikea suhtautua robottiin, joka käyttäytyy hyvin ystävällisen asiallisesti ja haluaa liittyä Dexin seuraan. 

Robotti käveli suoraan hänen luokseen. "Minun nimeni on Nukakas", se sanoi ojentaen metallisen käden.
"Mitä tarvitset ja kuinka voisin auttaa?" (s. 63)

Nukakas pyytää Dexiä opastamaan ihmisten kyliin tutustumiskierrokselle, sillä sille tehtävälle se on lähetetty, mutta Dex aikoo suunnata erakkoluostariin, kuten on aikonut. Hän joutuu luovuttamaan ja hyväksymään itsepintaisen robotin matkaseurakseen, ja onhan tästä myös hyötyäkin. Dex muistaa kyllä, miten huonosti aiemmin ihmisille kävi, kun he hyväksyivät robotit apureikseen. Nykymaailmassa ei käytetä enää edes robotti-imureita sen takia.

"Minusta on omalla tavallaan kaunista, kun on onni todistaa jonkin haipumista pois." (s. 119)

Matkalla luostariin Dex ja Nukakas käyvät keskusteluja roboteista, ihmisistä ja elämästä yleensä. Dex on hyvin mielenkiintoinen persoona. Hän on muunsukupuolinen munkki, sisarus, joka kuitenkin kiroilee hyvin ronskisti eikä muutenkaan käyttäydy mitenkään hurskaasti. Välillä hän rukoilee Allalle-jumalaansa, mutta siihenpä oikeastaan uskonnollisuus jääkin. Nukakas on hyvin symppis, joka kyselee kuin lapsi ihmisten asioista, kuten moraalista. Nukakas rakastaa yli kaiken eläimiä, ja innostuu, kun karhu vierailee heidän leirissään. Dex ei niinkään. 

"Pitävätkö robotit toisiaan kädestä?" Dex kysyi.  "Onko se ...minkäänlainen juttu teillä päin?"
"Ei ole, Nukakas sanoi. "Mutta kokeilisin hyvin mielelläni." (s. 146)

Nukakkaan oivallukset elämäkset eivät mene minusta liiallisen filosofiseksi vaan pysyvät mukavan ymmärrettävällä tasolla. Kirja tarjoaakin ihanasti oivalluksia, ja varmasti paranee uusintalukukierroksella. Harvoin harkitsen lukevani samaa kirjaa uudestaan, mutta voi olla, että tästä tuli juuri uusi lohtukirjani, johon palaan vielä uudelleen.

Ihana, ihana kirja! Jään innolla odottelemaan kesällä ilmestyvää kirjaparin toista osaa Ylistys kainolatvoille.

Arvosanaksi annan 5-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:


sunnuntai 4. helmikuuta 2024

Aurora: Pinja Sanaksenaho ja Sari Luhtanen

 Aurora: Pinja Sanaksenaho ja Sari Luhtanen. Otava 2024


"Tiivistunnelmaisessa romaanissa nuoren vaikuttajan kulissielämä murenee.

Auroralla on kaikki: virheettömät aamurutiinit ja koko ajan kasvava seuraajakunta. Kadehdittava sometili ei kuitenkaan paljasta todellisuutta, johon kuuluvat välinpitämättömät vanhemmat ja salainen lääkevarasto. ​

Täydellinen elämä säröilee entisestään, kun anonyymi kommentoija ja häiritsevät lapsuudenmuistot alkavat piinata Auroraa. Kuinka pitkälle pimeyteen hän on valmis kulkemaan pitääkseen kiinni kiiltokuvastaan? ​

​Pinja Sanaksenahon ja Sari Luhtasen nuortenromaani pitää otteessaan viimeisille sivuille saakka. Sen toteutukseen saivat osallistua myös vaikuttaja Pinjan seuraajat." (Otava)

Oma arvio:

Tubettajana tunnettu Pinja Sanaksenaho eli Pinkku Pinsku on kirjoittanut yhdessä kokeneen nuortenkirjailija Sari Luhtasen kanssa psykologisen jännärin aineksia sisältävän kirjan, jonka nimenä on hänen toinen nimensä Aurora. Toivottavasti sometähden kirja herättäisi lukuinnostusta myös vähemmän lukevissa faneissa.

Auroran täydelliset rutiinit eivät jää kenellekään epäselväksi, niin tarkasti niitä heti kirjan alusta kuvaillaan. Aurora elää sometykkäysten voimalla, mutta koulussa häntä odottaa karu totuus: hänellä ei ole ketään tosiystävää. Paras ja rakas ystävä Sara muutti toiseen kaupunkiin ja muilla tuntuu olevan jo omat klikkinsä. Hän nauttii kuitenkin somepostaustensa aiheuttamasta ihailusta koulussa ja alkaa lyöttäytyä Minean ja Aadan porukkaan. Aada vaikuttaa todellan ynseältä Auroran seurasta, koska tämä menestyy koulussa paljon paremmin kuin hän. Nytkö tämä vielä yrittää tunkeutua hänen ja Minean väliin?

@bringit Sun uus bägi on niin sairaan ruma. Sen takii se sopii sulle niin hyvin. (s. 85)

Sitten Auroran täydelliseen maailmaan kiemurtelee käärme, sillä hänen sometiliinsä alkaa tulla ikäviä kommentteja @bringit-nimiseltä tyypiltä. Aurora on melko varma, että kommenttien takana on Aada. Toki kommentit kirpaisee Auroran täydellistä eloaan, mutta myös kostoajatukset alkavat nostaa päätään. Auroran elämä ei ole niin täydellistä kuin voisi kuvitella, ja se käy hyvin ilmi siitä, kun tyttö itsekin hätkähtää nähdessään sekaisen keittiön aamuisen somepostaussession jäljiltä, jossa hän on kuvannut täydellistä herkullista aamupalaansa. Sara ei tunnu kaipaavan ystäväänsä uudessa ympäristössään ja silloin Aurora muistaa oman päiväkotiaikaisen ystävänsä Rosan ja sen hämmennyksen, mikä hänen vanhemmissaan oli aina, kun Aurora puhui Rosasta. Voi, kun Rosa olisi vieläkin Auroran tukena!

Hänkin ihan varmasti muistaisi ne yhteiset hetket, sillä vaikka olin pieni, tunsin välillämme supervoimakkaan yhteyden. (s. 24)

Lohtua tuo toki managerisopimus Kasetti-nimisen firman kanssa ja rahakas yhteistyökuvio hiustuoteyrityksen kanssa. Silti Auroraa ahdistaa ajoittain. Kirjan tunnelma alkaa mennä loppua kohti hyytävämmäksi, kun Aurora alkaa muistaa asioita lapsuudestaan. Hän on päättänyt ujuttautua Minean ystäväksi, ja sen takia Aada on raivattava pois tieltä. Hän saakin yllättävän apulaisen, joka alkaa hallita Auroran elämää liiaksikin.

Hymyilin ja tein hänelle tilaa viereeni sänkyyn. Tunsin patjan painuvan alemmas, ja siinä hän oli, ihan kiinni minussa. (s. 110)

Kirja paranee loppua kohti, kun alkaa tapahtua enemmän asioita, kuten käydään tutkimassa autiotaloja urbexia harrastavien Tomasin ja Jeren kanssa. Alku meinaa junnata hiukan liikaa Auroran rutiineissa, somepäivityksissä ja pinnallisissa tyttöjen välisissä kuvioissa, enkä meinannut jaksaa sinnitellä mukana. Kirjan päähenkilö, Aurora, on hyvin vastenmielinen henkilö ja hänestä on vaikea pitää millään tavalla, mutta se kai on kirjan jujukin. 

Hyvin tässä on onnistuttu kuvaamaan somemaailman raadollisuutta ja valheellisuutta. Loppua kohti tulee hyviä ja kaikessa kieroutuneisuudessaan yllättäviä juonenkäänteitä, jotka pelastavat paljon. Kyllä minä jaksoin siis lukea tämän loppuun asti ja irvistellä Auroran henkilöhahmolle, joka toisaalta herättää minussa sääliä, toisaalta inhoa. Välillä hän on My Little Ponyillään leikkivä, yksinäinen ja äidin huolenpitoa kaipaava tyttö, välillä hyvin häikäilemätön omaa etuaan ajaessaan.

Annan arvosanaksi kirjalle 3

Tämä kirja on lainattu kirjastosta.

Muualla:

maanantai 1. tammikuuta 2024

Tähdet syntyvät sattumalta: Tittamari Marttinen

Tähdet syntyvät sattumalta: Tittamari Marttinen. Kvaliti 2023 (Rakkausmyrsky #1)


"Aniko ei halua kenenkään määrittelevän itseään, ei edes poikaystävänsä Josen. Hän tutustuu verkossa salaperäiseen ja ihanaan Morganiin ja jättää tutun elämän, työn ja poikaystävän kesäksi taakseen tutustuakseen uuteen rakkauteensa ja viettääkseen tämän kanssa aikaa Helsingissä. Morgan on kuitenkin aivan toisenlainen kuin Aniko on kuvitellut - tuntevatko he toisiaan ollenkaan? Unelma täydellisestä rakkaudesta murtuu, kun Morgan tekee hänelle pahaa: jotain niin pahaa, että aluksi siitä on vaikea puhua. Mutta Anikon täytyy kertoa - ensin ystävälliselle Pajulle, sitten Joselle. Voiko antaa anteeksi sille, joka on loukannut kaikkein syvimmin?

Säeromaanin muotoon kirjoitettu Tähdet syntyvät sattumalta aloittaa nuorille aikuisille suunnatun Rakkausmyrsky-trilogian, joka käsittelee vakavia aiheita modernilla otteella."

Oma arvio:

Olipas mukava saada vielä yksi kotimainen säeromaani luettavaksi loppuvuodeksi. Olin unohtanut tämän kirjan toiseen kirjapinooni, mutta onnekseni sen löysin. Tittamari Marttinen on tullut minulle tutuksi lasten- ja nuortenkirjoistaan, joita hän on kirjoittanut melkoisen kunnioittavan määrän, ja lisäksi olen törmännyt muutamaan hänen kirjoittamaansa selkoromaaniin. Tutkiessani hänen tuotantoaan häneltä on ilmestynyt myös runoteoksia ja aikuisten romaaneja sekä mm. selkotietoa. Tähdet syntyvät sattumalta aloittaa nuorten aikuisten rakkausteemaisen Rakkausmyrsky-trilogian. Hiukan epäselväksi minulle jäi, kirjoittaako Marttinen kaikki trilogian osat, vai tuleeko siihen eri kirjoittajia. Senpä näkee sitten.

Kai sitä kutsutaan rakkaudeksi. 
Ehkä Jose ja mä ollaan yhdessä
ikuisesti. (s. 7)

Aniko on jo teini-iän alusta saakka seurustellut Josen kanssa. He ovat unelmapari, mutta Aniko on alkanut kaivata jotain enemmän. Jotain muuta, jotain uutta. Kaikki tuntuu niin laimealta. Aniko työskentelee lähikaupan kassalla, jossa kaikki tuntevat hänet, hymyilevän kassatytön, ja illat hän istuu tylsistyneenä sohvalla. Jose ei ymmärrä, mitä Aniko kaipaa. 

Sitten Anikon elämään astuu feniks235, ihana tyyppi, joka saa Anikon tunteet taas heräämään. Jose alkaa aavistella jotain, mutta haluaa pitää kiinni Anikosta kynsin hampain. Aniko viestittelee ja soitteleekin nimimerkin takana olevan Morganin kanssa, ja rakastuu tähän yhä enemmän. Kesän tullen Aniko haluaa kuitenkin tehdä rohkean ratkaisun ja matkustaa yksin toiselle puolen Suomea, Helsinkiin asti, tapaamaan Morgania. Miksi yksin, kyselee äiti. Mikä juttu tää on, kyselee Jose hädissään. Anikon on kuitenkin mentävä.

Halusin tietää,
millaiset sen silmät oikeasti olivat,
miten se katsoisi minua,
miltä sen iho tuoksuisi,
miltä tuntuisi painautua 
sitä vasten.
<3 <3 <3 (s. 53)

Helsingissä iskee hätä, sillä Morgan ei olekaan asemalla vastassa. Mukava katutaiteilija Paju auttaa Anikoa ahdingossa, ja hänestä tuleekin Anikon uusi ystävä. Morgankin ilmestyy myöhemmin paikalle, ja alussa kaikki tuntuu olevan täydellistä, mutta Morgan ei olekaan ihan sellainen, millainen hän Anikon mielikuvissa oli. Todella ikäviä asioita tapahtuu, mutta onneksi Anikolla on tukea ja turvaa muista ihmisistä. 

HYÖKYAALTO
löi mun yli, pyristelin pintaan,
haukoin henkeäni
etten hukkuisi. (s. 187)

Pidin oikein kovasti tästä säeromaanista. Osa tapahtumista on aika rankkoja, mutta ne on käsitelty hienotunteisella tavalla. Aniko on sympaattinen nuori aikuinen, joka on eksyksissä tunteidensa kanssa eikä tiedä vielä täysin, mitä haluaa. Rakkauden määritelmää pureksitaan kauniisti. Keskiössä ei ole pelkästään romanttinen rakkaus. Minusta ihanaa on se, miten Jose yhä jaksaa tukea Anikoa, vaikka tämä lähti Helsinkiin toisen takia.

äkkiä Josesta oli tullut sellainen,
kiltti ja kärsivällinen,
eikä mikään siinä enää ärsyttänyt minua.

Miksi ihmeessä olin joskus
kaivannut pois sen luota? (s. 166-167)

Pidän myös siitä, ettei sukupuolta määritellä eikä korosteta. Minä jopa tein väärän oletuksen yhden henkilöhahmon sukupuolesta. Myös Anikon ihonväriä ei mainita suoraan missään vaiheessa, vaan sen voi lukija päätellä erinäisistä yhteyksistä tarinan edetessä. 

Käsittääkseni Aniko asuu Rovaniemellä, sillä hän viittaa siihen, että hänen kaupungissaan porot ovat samalla uimarannalla lasten kanssa. Mukava, että Lappiin sijoittuviin YA-kirjoihin välillä törmää, vaikka osa tapahtumista olikin Helsingissä. Morgan kommentoi myös Anikon murretta, mikä ärsyttää Anikoa. 

Tähdet syntyvät sattumalta lähtee ehdottomasti yläkoulun ysien vinkkauspakettiini.

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä:





sunnuntai 8. lokakuuta 2023

Kuolinhetki-trilogia: Adam Silvera

Lopussa molemmat kuolevat: Adam Silvera. Suomentanut Outi Järvinen. WSOY 2023 (Kuolinhetki #1)


Englanninkielinen alkuteos (2017): They Both Died at the End. Kansi: Simon Prades, Erin Fitzsimmons; Kaisu Sandberg

"Booktok-megahitti, josta on tekeillä Netflix-sarja!

Yksi suurimmista Tiktok-kirjoista ikinä vihdoin suomeksi! Adam Silveran palkittua myyntihittiä rakastavat lukijat ympäri maailmaa. Kirja on unohtumaton tarina kahdesta pojasta, joilla on vain yksi päivä aikaa rakastua.

Kuvittele maailma, jossa ihmiset saavat kuolinpäivänsä aamuna tietää, että alkava päivä tulee olemaan heidän viimeisensä. Tämän hurjan ajatusleikin ympärille Adam Silvera punoo dramaattisen ja syvästi inhimillisen tarinan kahdesta pojasta, Mateosta ja Rufuksesta, joilla ei ole muuta yhteistä kuin se, että he saavat kohtalokkaan puhelinsoiton saman päivän aamuna. Lopussa molemmat kuolevat on pakahduttava rakkaustarina, jonka taustalla tikittää armoton kello: mitä valintoja tekisit, jos tietäisit eläväsi viimeistä päivääsi?"(WSOY)


Oma arvio:

Siinä on aina vaaransa, kun kovasti hypetetään jotain kirjaa ja sitä luonnehditaan jo kannessa Booktok-sensaatioksi. Oma tyttäreni kehui minulle tätä Adam Silveran YA-kirjaa Lopussa molemmat kuolevat kovasti, hän tosin luki kirjan alkukielellä. Odotin kirjalta siis suuria ja jopa ostin sen jopa itselleni, koska arvostelukappaletta ei minulle herunut (johtuen varmaankin juuri Booktok-sensaation aiheuttamasta pyyntöjen vyörystä.) Nyt voisin jopa ajatella, että olisin voinut ihan hyvin vain lainata kirjan kirjastosta. Noh, tyttäreni saa tämän halutessaan hyllyynsä.

Rojahdan selälleni lattialle. Mulle on annettu yksi päivä aikaa. Ota tai jätä.
Tai ei. Vaikka mä ottaisin, mun pitää silti jättää. (s. 15)

Mitä tekisit, jos saisit tietää kuolevasi seuraavien 24 tunnin aikana? Eikä sinulle kerrottaisi, mihin tulet kuolemaan? Siinä kirjan pääajatus kiteytettynä. On olemassa Kuolinhetki-niminen palvelu, josta soitetaan aina ihmiselle, joka on kuolemassa seuraavan vuorokauden aikana. Puhelun laatu toki vaihtelee sen mukaan, millainen työntekijä on luurin toisessa päässä, mutta yleensä kuolevalle tarjotaan lohtua, listausta lähistön tapahtumista ja mahdollisuudesta viettää viimeiset hetket toivomallaan tavalla. Kuoleva, jota kutsutaan tästä lähtien kirijäksi, saa itse järjestää omat hautajaisensa, määrittää oman hautakivitekstinsä ja hankkia vaikka toivomaansa seuraa Viimeystävä-sovelluksen kautta. Hän voi myös raportoida muille viimeisestä päivästään suosittuun Lähtölaskenta-blogiin. 


Mateo Torrez saa ikävä kyllä puhelun. Hänen isänsä makaa sairaalassa koomassa eikä äitiä ole. Hänellä nousee heti huoli isästä ja siitä, miten tämä kokee sen, että herää joskus koomasta maailmaan, jossa hänen poikaansa ei enää ole. Hänen on kirjoitettava kiitosviestit naapureille, joilta on saanut apua, sekä parhaalle ystävälleen Lidialle, jonka Penny-tyttären kummisetä Mateo on. Hänen on ehdittävä käydä vielä isän luona. Mutta Mateo ei saa itseään ulos asunnosta, koska häntä ahdistaa. Viimein hän päättää kirjautua Viimeystävä-sovellukseen, jotta saisi sopivaa seuraa. Kaikkien epämääräisten tyyppien seasta valikoituu toinen kirijä, Rufus Emeterio.

Rufus on juuri pieksämässä ex-tyttöystävänsä uutta poikaystävää, ärsyttävää Narua, kun puhelu tulee. Totta kai mukana olleet ystävät ja Rufuksen sijaiskodin kanssa-asujat Malcolm ja Tagoe järkyttyvät. Rufus päästää Narun pinteestä ja soittaa exälleen Aimeelle, jonka haluaa hautajaisiinsa. Sopii vain toivoa, ettei Naru kieli Aimeelle siitä, mitä Rufus juuri teki hänelle. Mutta niinhän siinä käy, että Rufuksen hautajaiset keskeytyy virkavallan saapumiseen ja hänen on lähdettävä pakosalle. Näkeekö hän enää koskaan ystäviään ja Aimeeta? Hänen on pakko hankkia seuraa Viimeystävä-sovelluksen kautta, ja Mateo-niminen tyyppi vaikuttaa kiinnostavalta. Hänet on vain kuulemma haettava kotoa, sillä hän ei kykene lähtemään ovesta ulos yksinään.

Kuljen kohti kuolemaa jokaisen minuutin myötä. Kohti maailmaa, joka on kääntänyt meille selkänsä. (s. 126)

Kirjassa seurataan Mateon ja Rufuksen viimeistä päivää, jota ylivarovainen ja neuroottinen Mateo meinaa koko ajan jarruttaa, mutta rohkea ja impulsiivinen Rufus potkii eteenpäin. Samalla kirijät oppivat tuntemaan toisensa. Jännitystä lisää se, ettei voi tietää, kumpi kuolee ensin ja mistä syystä. Voivatko he käyttää samaa hissiä? Mitä tapahtuu, kun metro pysähtyy ja siitä sammuu hetkeksi valot? Kannattaisiko olla varovainen, kun ylittää kadun? Lisäjännitystä tuo vielä katkeran Narun kostoaikeet, kun hän lähtee ase kädessään etsimään häntä hakannutta Rufusta, jonka vuoksi hän menetti Aimeenkin. Lisäksi tietenkin nuoret miehet pohtivat sitä, mikä elämässä on tärkeää. Rufus on menettänyt koko perheensä auton suistuttua sillalta jokeen, eikä Mateollakaan ole paljoa ihmisiä jäljellä. Voiko hän salata Lidialta sen, että on kuolemassa? 

Tähän aikaan huomenna Lidia postaa, että hänen paras ystävänsä on menehtynyt. (s. 170)
Pidän kirjan ideasta, mutta toteutus ei ollut niin hätkähdyttävä, kuin olisi toivonut. En oikein päässyt sisään siihen surullisuuteen ja traagisuuteen, mitä näiden päähenkilöiden elämäntarinoiden olisi ehkä pitänyt tuoda. En pyyhkinyt silmäkulmiani lopun koittaessa, eikä juuri sydäntäni sykähdyttänyt Mateon ja Rufuksen lähentyminen. Minulle kävi tämän kanssa vähän samanlailla kuin Jason Reynoldsin säeromaanin Minuutin mittainen ikuisuus kanssa: vaikka kaikki se elämän raadollisuus nakattiin silmieni eteen, en kokenut (toivottua) tunnereaktiota. Eikä kyse ole siitä, että olisin kyynistynyt, sillä kyllä minä yhä koen tunteita kirjoja lukiessani. Kaikki eivät vain saa otetta minusta: onko sitten kyse tyylistä, juonesta, tarinan rakenteesta vai kaikkien yhteissummasta - vai mielentilasta. Loppua kohti onneksi kirjan jännite kasvoi, kun alkoi olla viime hetket käsillä ja sain alkaa arvailla, mikä tai kuka vie jomman kumman tai molempien hengen ja näkökulmahenkilöitä vaihtui tiiviimpään tahtiin. 

Ihan paskaa, että mä näin äsken unta ihan viimeistä kertaa.
Enkä voinut edes nähdä hyvää unta. (s. 188)

Voi olla, että olen väsynyt sellaiseen kurjuuden maksimointiin YA-kirjoissa: tuntuu, että molemmilla päähenkilöillä oli hirveänä painolastia elämässään, mutta sitten siihen ei oikein päässyt käsiksi, ja lopputulos oli vähän... meh. 

Ensi keväänä 2024 suomennetaan sarjan toinen osa, joka on oikeastaan esiosa. Ensimmäinen viimeinen päivä kertoo siitä, miten Kuolinhetki-palvelu syntyy ja ketkä ovat sen ensimmäisiä asiakkaita. Trilogiaan on myös tekeillä viimeinen osa. Aion toki uteliaisuudesta lukea jatko-osatkin. Tästä on myös tekeillä Netflix-sarja, mikä selittänee, miksi tämä suomennettiin juuri nyt, vaikka alkuteos on ilmestynyt jo kuusi vuotta sitten.

Arvosanani 3,5

Tämän kirjan olen ostanut itselleni.

Muualla:


Ensimmäinen viimeinen päivä: Adam Silvera. Suomentanut Outi Järvinen. WSOY 2024 (Kuolinhetki #0)

Englanninkielinen alkuteos (2022): The First to Die at the End. Kansi: Simon Prades, Erin Fitzsimmons

"Kutkuttava esiosa rakastetulle tarinalle ja valtavalle Booktok-ilmiölle. Kuinka ihmisten kuolinpäivän ennakolta tietävä Kuolinhetki-palvelu syntyi – ja ketkä kohtalokkaan viestin ensimmäisenä saivat?

New Yorkin Times Squarella vietetään ihmeellisen sovelluksen julkistusjuhlaa. Kuolinhetki-palvelu väittää pystyvänsä kertomaan päivän, jonka aikana sen käyttäjät tulevat kuolemaan. Epäuskoisten juhlijoiden joukossa ovat Orion ja Valentino, kaksi elämänsä alussa olevaa nuorta, joiden elämänpolut Kuolinhetki yllättäen yhdistää – vain erottaakseen ne hetkeä myöhemmin. Orion tietää olevansa sairas ja kuolemanvaarassa, terveyttä uhkuva Valentino taas on matkustanut New Yorkiin jahtaamaan unelmiaan. Mutta onko tulevaisuus pelkkiä todennäköisyyksiä? Kumpi pelottavan puhelun saa ja miten se vaikuttaa alkavaan päivään? Ensimmäinen viimeinen päivä on oivaltava ja sydäntä särkevä jatko unohtumattomaan tarinaan.

Adam Silveran kirjat ovat globaali ilmiö, ja Lopussa molemmat kuolevat nähdään pian myös Netflix-sarjana. Silvera kirjoittaa parhaillaan kirjasarjan kolmatta osaa, joka julkaistaan myös suomeksi syksyllä 2024." (WSOY)



Oma arvio:

Joskus käy niin, että trilogian kakkososa uppoaa minuun  paremmin kuin avausosa. Näin pääsi käymään tämän kovasti hypetetyn Adam Silveran Kuolinhetki-trilogian kohdalla. En ollut niin kovin innoissani ensimmäisen osan kohdalla, mutta tämän kakkososan, joka oikeastaan on sarjan esiosa, ahminkin sitten hyvin mielenkiinnolla.

Jäin kovasti miettimään ensimmäisen osan jälkeen, miten Kuolinhetki-palvelu kehitettiin. Miten he pystyvät ennustamaan ihmisten kuolemat vuorokauden tarkkuudella? Toivoin kovasti saavani näihin kiintoisiin seikkoihin vastauksen. Osan sainkin, mutta en kaikkea. 

Nyt ääneen pääsee Kuolinhetki-palvelun kehittäjä, Joaquin Rosa, joka yhdessä vaimonsa, poikansa ja airueidensa kanssa jännittää uuden palvelun lanseerausta, joka on määrä aloittaa 31. heinäkuuta 2010 tasan klo 0.00. Hän itse saa kunnian soittaa ensimmäisen puhelun. Ihmiset ovat kokoontuneet Times Squarelle seuraamaan tätä histoariallista hetkeä. Joukossa on toki myös epäilijöitä, jotka eivät usko moiseen palveluun eivätkä ole tietenkään rekisteröityneet tähän maksulliseen palveluun.

Orion Pagan on todellakin kirjautunut palveluun ensimmäisten joukossa. Hänelle Kuolinhetki tuo mielenrauhaa päivä kerrallaan, kun hän saa tietää heti aamuyöstä, ettei päivä ole hänen viimeisensä. Tai jos se onkin. Orion nimittäin sairastaa synnynnäistä sydänvikaa ja on saanut jo useita sydänkohtauksia. Hänen elämässään on ollut myös muita murheen aiheita, sillä hän oli yksi niistä, joka menetti läheisiään 11/9-terrori-iskuissa. Hänen vanhempansa eivät palanneet koskaan WTC-torneilta, mutta onneksi Orion on päässyt rakastavaan sijaisperheeseen rakkaan Dalma-ystävänsä luo. Orion rakastaa tarinoita ja hän onkin kirjoittanut pöytälaatikkoonsa novellejaan.

Mä kirjoitan novelleja, koska mun omakin tarina jää lyhyeksi.
Kunpa se olisikin kokonainen romaani. (s. 60)

Valentino Prince saapuu ihmelliseen New Yorkiin tarkoituksenaan aloittaa täysin uusi elämä yhdessä kaksoissiskonsa Scarlettin kanssa. Hän ei ole todellakaan rekisteröitynyt Kuolinhetkeen, sillä hän ei usko siihen. Hänen hartaan katoliset vanhempansakaan eivät usko moiseen humpuukiin. Valitettavasti he eivät myöskään usko enää poikaansa, sillä sen jälkeen kun Valentino kertoi näille olevansa homo, he eivät ole hyväksyneet häntä. Valentino on päättänyt jättää vanhempansa taakseen ja kokeilla mallinuraa isossa kaupungissa, jossa häntä odottaakin jo ensimmäinen mallikeikka. Vaikka vuokrakämppä vaikuttaakin suttuisemmalta kuin kuvassa, eikä sisko ole vielä päässyt Arizonasta hänen tuekseen, hän tuntuu olevan toivoa täynnä. Siskonsa kannustuksesta hän uskaltautuu lähteä väkijoukkoon Times Squarelle seuraamaan Kuolinhetken avautumista. 

Sydän alkaa jyskyttää. Omituista, miten ihastuminen voi tuntua niin jännittävältä ja vaaralliselta, niin kuin tää tyyppi vois olla just mulle sekä parasta että pahinta. (s.34)

Valentinon ja Orionin tiet kohtaavat tuolla ihmispaljouden täyttämällä aukiolla. Orion huomaa heti sanoinkuvaamattoman komean Valentinon ja rohkenee Dalman kanssa juttusille tämän kanssa. Juttutuokion lomassa epäilevä Valentino rekisteröityy vitsillä Kuiolinhetki-palveluun yhdeksi päiväksi. Sitten tapahtumat seuraavat toisiaan: kun kello lyö 12, jonkun puhelin alkaa soida Kuolinhetken tunnussäveltä. Orion on kauhuissaan, sillä hän tietää nyt kuolevansa. Mutta puhelun saakin Valentino. Hän on ensimmäinen kirijä, joka saa puhelun itse palvelun perustajalta. Kesken puhelin väkijoukossa alkaa kuulua laukauksia ja urhea Orion heittäytyy Valentinon päälle pelastaen tämän osumilta. Tämän seurauksena hän järkyttyy niin kovasti, että saa jälleen kerran sydänkohtauksen. Dalman ja Valentinon kiikutettua Orionin sairaalaan he hetken epäilevät Kuolinhetki-palvelun luotettavuutta. Voiko Orion kuolla nyt? Onneksi Orionin aika ei ole lähteä vielä, mutta tämä tapahtumasarja saa Valentinon tekemään hyvin rohkean ratkaisun - hän haluaa luovuttaa sydämensä Orionille.

Jos puhutaan kuoleman kosketuksesta ja kuolemasta, niin mä tunnen ne molemmat. (s. 49)

Ensimmäinen viimeinen päivä seuraa näiden kahden nuoren miehen yhteistä matkaa Valentinon viimeisenä päivänään. Kaikki suunnitelmat tuntuvat menevän mönkään,  ja välillä epätoivo meinaa vallata ensimmäisen kirijän mielen. Scarlett yrittää kovasti matkustaa veljensä tueksi, mutta tietystikin lentokapteeni saa puhelun juuri ennen lentoa Kuolinhetkestä ja lento peruuntuu. Vaikeudet kuitenkin lähentävät Orionia ja Valentinoa. Ja onhan heillä tavallaan yksi ja sama sydän jossain vaiheessa.

"Kun mä kuolen ja sä saat mun sydämen, tuntuu et mä jatkan elämää sun kautta" (s. 274)

Kirjassa kulkee mukana myös muita kiintoisia ja traagisia tarinalinjoja. Yksi Kuolinhetken airueista, Rolando, tajuaa heti alkuun olevansa liian herkkä soittamaan viimeisiä puheluita. Hän on myös rakastunut naimisissa olevaan naiseen, jonka väkivaltaisen miehen tietää olevan tälle pian kuolemaksi. Tuo mies sattuu olemaan Valentinon ja Scarlettin New Yorkin asunnon vuokraisäntä. Kirjassa selviää myös se, miten Viimeystävä-sovellus tulee kehitellyksi. Tämä sama Dalma vilahtaa ensimmäisen osan lopussa, ja nyt hän on mukana Orionin ystävän roolissa. Seurattuaan, miten paljon Valentino sai tukea Orionilta viimeisenä päivänään, hän haluaa kehittää sovelluksen, jonka avulla kirijät voivat löytää samanlaisen viimepäivän ystävän tai tukijan.

Ennen pitkää he kyllä muistavat, ketkä ovat todellisia hirviöitä. Ja ymmärtävät, että hän oli kaiken aikaa sankari. (s. 84)

Onko Kuolinhetki-palvelu täydellinen ja toimiva heti alusta saakka? Ongelmia alkaa ilmetä ja Joaquin kokee kauhunhetkiä kuullessaan, että osa kuolleista ei ole ehtineetkään saada puhelua heiltä. Hänen on tarkistettava asia. Tässä vaiheessa minulla heräsi jo toivo, että lukijalle selviäisi, mihin tämä kuolinhetken ennustus perustuisi...mutta valitettavasti ei. 

Minusta tämä toinen osa oli edeltäjäänsä kiintoisampi, tunteikkaampi ja vetävämpi. Pääparin rakkaustarina on toki melkoisen perinteikästä instalovea, rakkautta ensi silmäyksellä, ja molemmat osapuolet kuvattu niin täydellisen kauniiksi, mutta syvällisempiäkin sävyjä toki heidän välilleen tulee. Heidän päiväänsä yhdessä oli mukava kulkea. Myös muut henkilöhahmot ja tarinalinjat olivat tärkeitä kokonaisjuonen kannalta. Herkullisena lisänä kirjan lopussa päästään myös tutustumaan ensimmäisen osan päähenkilöihin, Rufukseen ja Mateoon, heidän ollessa vielä pikku natiaisia. Mukava pohjustus sille, miten heistä on tullut sellaisia kuin he sitten ovat. Melkein tekisi nyt mieleni lukea kertauksena Lopussa molemmat kuolevat uudelleen.

Jään mielenkiinnolla odottelemaan trilogian päätösosaa sekä tekeillä olevaa Netflix-sarjaa.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:


Samantyylistä:


sunnuntai 1. lokakuuta 2023

Kuokkamummo-sarja: Marko Hautala

Kuokkamummo: Marko Hautala. Selkomukautus Sanna-Leena Knuuttila. Haamu 2025 (Kuokkamummo #1) SELKO

Suomenkielinen alkuteos (2014): Kuokkamummo. Kansi ja kuvitus: Broci

"Tiedättekö, mitä Kuokkamummo tekee?

1980-luvulla Suvikylässä kerrotaan pelottavaa tarinaa naisesta, jota kutsutaan Kuokkamummoksi. Kauan sitten hän asui huvilassa lähellä Suvikylää.

2000-luvulla Suvikylässä on yhä tapana, että nuoret istuvat kerrostalon kellarissa ja kuuntelevat tarinaa Kuokkamummosta. Onko tarina satua? Jos Kuokkamummo on vain satua, miksi ihmisiä katoaa? Entä mitä tapahtuu huvilassa, jonne kukaan ei saa mennä?

Tässä kirjassa on kaksi tarinaa. Ne molemmat kertovat Kuokkamummosta. Ensimmäisen tarinan päähenkilö on 15-vuotias poika, Samuel. Samuel kertoo tarinaa 1980-luvulla. Toisen tarinan päähenkilö on Maisa. Hän kertoo tarinaa 2000-luvulla. Liikkuuko Kuokkamummo yhä Suvikylän metsissä?

Kuokkamummo on Marko Hautalan yksi rakastetuimmista kauhukirjoista, ja sen selkoversiota on toivottu pitkään ja hartaasti. Nyt Sanna-Leena Knuuttilan selkomukautus päästää Kuokkamummon taas liikkeelle." (Haamu)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Kylläpäs ilahduin kuullessani, että Marko Hautalan Kuokkamummosta on tulossa selkoversio. En ole itse asiassa lukenut ollenkaan yleiskielistä alkuteosta, mutta luin ja arvioin pari vuotta sitten ilmestyneen jatko-osan Musta kieli, joka oli kyllä kammottava. (Voit lukea mietteeni siitä tämän postauksen lopusta.) Oli mukava nyt tutustua karmaisevan, lapsia tappavan Kuokkamummon tarinan alkulähteille näin selkoversion kautta. Tai mukava ei ehkä ole oikea sana, kun kauhusta puhutaan.

Kirja koostuu tosiaankin kahdesta eri tarinasta, Samuelin ja Maisan. Samuel on 80-luvun loppupuoliskolla 15-vuotias teinipoika, joka ihastuu tulisesti Amerikasta Suomeen muuttaneeseen Juliaan. Maisan sydän särkyy, sillä hän on ollut pitkään yksipuolisen ihastunut Samueliin, joka ei välitä Maisasta. Julia tarjoaakin Samuelille uudenlaisia kokemuksia, sillä hän on kiinnostunut videokuvauksesta. Ja tietysti Julia haluaa mennä kuvaamaan Bondorffin huvilaa, paikkaa, jonne ei ikikuuna päivänä saisi mennä. Siellä kun kerrotaan asustavan pelottava Kuokkamummo, joka hiipii pahaa-aavistamattoman uhrinsa taakse, näyttää mustaa kieltään ja tappaa kuokallaan. Ja erityisesti lapsia.

- Älä naura. Kaikelle muulle voit nauraa, 
mutta älä naura Kuokkamummolle,
Samuel sanoo vakavana.
Julia nauraa yhä kovempaa. (s. 27)

Julian ja Samuelin onnen esteenä meinaa olla Julian väkivaltainen isä. He joutuvat lopulta pakenemaan isää Bondorffin huvilaan, missä tapahtuu kauheita. Samuel joutuu tekemään ratkaisun, joka tulee kalvamaan häntä loppuelämänsä ajan.

Toisessa tarinassa nuoret kuuntelevat kellarin lattialla Ylipastori-nimistä tyyppiä, joka kertoo nuorille tarinaa Kuokkamummosta. Ylipastori on jonkinlainen kulttijohtaja. Tärkeää on, että Kuokkamummosta ei enää tämän jälkeen hiiskuta. Silti yksi heistä rikkoo lupauksen: Sagal on nauhoittanut Ylipastorin tarinan ja vie sen nyt Maisalle, joka kertoo tekevänsä tutkimusta Kuokkamummosta. Sagal ei tiedä, että hänen ystävänsä Mira on saanut erilaisia tehtäviä Ylipastorilta, vaikka hän vakuutteli Sagalille, ettei usko tarinaa Kuokkamummosta. Ja kun hän näkee Sagalin vievän äänitteen Maisalle, hänen on saatettava ystävänsä vastuuseen. Sääntöjä on seurattava.

Joka kerta kun Maisa katsoo huvilaa,
hänen sydämensä hakkaa kovaa.
Hänen hengityksensä muuttuu nopeaksi.
Hän on kuin paniikissa.
Hän muistaa kellarin, Samuelin ja Julian. (s. 108)

Maisa saa tietää Miran petollisuudesta. Kun Sagal katoaa, hän vierailee vanhan rouvan luona, joka tuntee Kuokkamummon tarinan. Maisa alkaa aavistaa, missä Sagal voisi olla. Uskaltaako hän lähteä etsimään? Onko hän itsekin vaarassa?

- Se sanoi myös,
että mun sydän on perunamaassa niin kauan,
että siitä tulee musta. (s. 138)

Kuokkamummo on yhtä karmaiseva kuin sitä seurannut Musta kieli. Tosin näin selkoversion kautta en ehkä pääse ihan niin täydelliseen kauhun tunnelmaan, kuin että olisin lukenut täyspitkän version. Pitänee harkita vielä, lukisinko joskus sen. 

Lukukokemustani hiukan latisti päähenkilöiden epärealistinen käytös. Miksi ihmeessä Samuel koki, että hän ja Julia olisivat turvassa Bondorffin kartanossa, jossa he jo kerran kävivät ja kohtasivat siellä kammottavan oloisen naisen? Vai oliko hän joutunut jotenkin tuon naisen valtaan? Jäikö minulla jotakin ymmärtämättä?

Vaikka Kuokkamummo on aikuisten kauhua, otan tämän selkoversion kasien genrevinkkauksiin, ihan kuten minulla on ollut Hautalan Pimeän arkkitehtikin mukana niin selkona kuin yleiskielisenäkin. Se on ollut yleensä hittituote. Harmikseni kirjastoni ei ole ostanut tätä kuin parisen kappaletta, mutta näillä mennään. 

Kirjan on kuvittanut taitava Broci. Muuten olen ihan tyytyväinen kuvituksiin, mutta itse Kuokkamummon eli Regina von Bondorffin kuva ei oikein vakuuta. Ehkä kuvituksessa on hiukan ajateltukin enemmän nuorta kohdeyleisöä kuin aikuislukijoita, veikkaisin.

Annan arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla (blogiarviot Kuokkamummon yleiskielisestä teoksesta):


Musta kieli: Marko Hautala. Tammi 2023 (Kuokkamummo #2)

Kansi: Mika Tuominen


"Kuokkamummo kylvää taas kuolemaa!

Piinaava kauhuromaani yksinäisyydestä ja sen seurauksista.

Vaasassa on vuosien varrella kadonnut lukuisia ihmisiä. Poliisi hakee epätoivoissaan apua paikalliselta meediolta. Spiritistisissä istunnoissa poliisi saa selville asioita, joista koko kaupunki on pitkään vaiennut.

Kotimaisen kauhukirjallisuuden paha isä Marko Hautala herättää kuokkamummon legendan uudelleen henkiin."(Tammi)


Oma arvio:

No hyi kauhia. En tiedä, oliko järkevää lukea Marko Hautalan kauhua näin orastavassa flunssaolossa, sillä kirjan ahdistavuus puski päälle ehkä vieläpä enemmän, kuin normitilassa. Kyllähän se oli ennustettavissa, että kirja ei ole mikään kepeä. Kirjan kammottava kansikuvakin siitä jo antaa viitteitä. Musta Kieli on jatkoa Kuokkamummolle, jota en ole siis lukenut koskaan. Ajattelin ensin, että lukisin sen ennen tätä, mutta se jäi vain aikeeksi. Hyvin silti meni näinkin, eli toimii mielestäni ihan hyvin itsenäisenä osana.

Poliisipari Hahto ja Paavola ovat matkalla kohti Suvikylää, jossa on tapahtunut jälleen ihmisten mystisiä katoamisia. Kokonainen Kiilamaan perhe sekä heidän vierainaan ollut pariskunta, samoin vanhempi rouva sekä yksinhuoltaja-isä naapurustosta, on kadonnut jäljettömiin, samoin kuin puolisen vuotta aiemmin läheisellä kerrostaloalueella asunut Otto sekä hänen luonaan vieraillut Moona. Nyt poliisit ovat päättäneet kysyä apua Madame Luna -nimiseltä meediolta, joka asuu samassa kerrostalossa kuin yksi kadonneista, Otto Wikman. Hiukan skeptisinä ja naureskelevina suhtautuvat poliisit eivät osaa aavistaa, mitä on edessä. Se selviää vasta ihan kirjan lopussa. Sitä ennen lukijalle paljastuu, mitä tapahtui kaikille näille kadonneille.

Älä usko että on päivä. (s. 121)

Otto eli Ode ja Moona ovat entisiä luokkakavereita. Moona saa Odelta yllättäen viestinä pimeän riistakamerakuvan, jossa tarkkaan tihrustettaessa hahmottuu kaksi valopistettä, kuin silmät. Vaikka Moona on aina pitänyt Odea hieman säälittävänä, hän lupautuu tapaamaan tämän. Moonan elämää on viime aikoina varjostanut kyhmy, jonka hän on löytänyt rinnastaan, ja josta hän ei ole vielä puhunut kenellekään.  Oden hämärät selityksen karstivajoamista ja metsässä asuneesta vanhasta naisesta eivät alkuun vakuuta Moonaa, onhan Ode aina ollut hiukan outo salaliittoteorioineen. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen Moona lähtee ovet paukkuen pois, mutta palaa kuitenkin kuvioihin, kun jotain outoa alkaa tapahtua hänenkin elämässään. Sitten Ode katoaa.

Linda ja Aki ovat matkalla Helsingistä Suvikylään. Matkalla Aki kertoo huomattavasti nuoremmalle tyttöystävälleen urbaanilegendasta, jonka mukaan Suvikylän rantametsissä hiippaili perunakellarin hajuinen vanha mummo tappamassa lapsia kuokallaan. Aki on menettänyt nuorena isoveljensä Samuelin ja traumat tästä alkavat nostaa heti päätään lähestyttäessä Akin lapsuudenmaisemia. Linda ei haluaisi olla koko reissulla, mutta teeskentelee hienosti heidän saavuttua Akin lapsuudenystävän Rikun ja Erikan omakotitalolle. Tytär Ronja on jo odottanut vieraita ja hurmaa Lindan välittömästi. Rikun omituinen, juopunut käytös taas saa niin Akin kuin Lindankin varpailleen. Talossa vallitsee jokin sanoinkuvaamattoman outo ilmapiiri, vaikka kaikki kovasti teeskentelevät normaalia. Ja illan kääntyessä yöksi vieraat tulevat huomaamaan, että tilanne on kaukana normaalista.

...vanha kuin meri ja taivas.


Läpeensä vieras ääni. Kuin kuolevaa vanhusta olisi kuunnellut.


Se näkee pimeässä. Se syö sydämet. (s. 187)

Kirjan kolmas osa kertoo lyhyestä vielä naapurin vanhan rouvan, Ellan näkökulman naapurin Kiilamaan perheen outoihin tapahtumiin, sekä neljäs osa palaa tapahtumissa taaksepäin, aikaan ennen kuin Linda ja Aki saapuivat Kiilamaiden vieraaksi. Miten ahdistunut perheenisä Riku suunnittelee itsensä tappamista, koska hän on sössinyt työnsä toimitusjohtajana ja menettämässä vaimonsa. Kuinka tämä löytää yllättävää mielen kohennusta lähimetsässä törmättyään eräänlaiseen pelastavaan enkeliin. Keski-ikäisen, toivonsa menettäneen miehen vie pauloihinsa jokin, jota hän ei voi vastustaa. Ja joka vie todella monta muuta ihmistä myös mennessään. 

Nainen nauroi. Aavistuksen verran liian äänekkäästi mutta silti ystävällisesti.
"On epäkohteliasta lähteä", hän sanoi. (s. 255)

Musta kieli on todella ahdistava ja kammottava kauhuromaani. Vaikka itse metsässä vaanivan kuokkamummon tarina itsessäänkin on hyytävä ja tuo jotenkin mieleeni lempikauhuleffani Blair Witch Projectin, ahdistavuutta lisää kirjan henkilöhahmot, joista suurimmalla osalla ei mene kauhean hyvin. Kirjan rakenne eri näkökulmahenkilöiden omine osineen toimiva, ja kaikki kiteytyy lopuksi poliisiparin kammottavaan kokemukseen meedion luona. Vaikka en nosta tätä niin korkealle kuin suosikkiani Pimeän arkkitehtia, Musta kieli on ehdottoman suositeltava kauhun ystäville. En tiedä, miten lukukokemukseni olisi poikennut, jos olisin lukenut Kuokkamummon alle, mutta ihan hyvin pääsin kirjan kauhuun ja ahdistavuuteen sisälle nytkin. Ainoastaan lopun groteski seksikohtaus oli minulle ehkä liikaa.

Arvosanani 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:



Samantyylistä:





sunnuntai 24. syyskuuta 2023

Sitruunapuiden aika: Zoulfa Katouh

Sitruunapuiden aika: Zoulfa Katouh. Suomentanut Helene Bützow. Tammi 2023

Englanninkielinen alkuteos (2022): As Long as the Lemon Trees Grow. Kansi: David Curtis, Laura Lyytinen

"Koskettava romaani 18-vuotiaasta syyrialaistytöstä, Salamasta, hänen perheestään ja hänen ensirakkaudestaan.

Salaman on päätettävä jääkö hän Syyriaan auttamaan haavoittuneita sairaalassa vai lähteekö pois maasta." (Tammi)


Oma arvio:

Ai että. On onni löytää yhä uudelleen ja uudelleen kirja, joka tekee minuun vaikutuksen. Joka auttaa ymmärtämään. Joka ravisuttaa ja liikauttaa mieltäni. Zoulfa Katouhin Sitruunapuiden aika on sitä koko reilun 570 sivun verran, kirjailijan jälkisanoineen ja kiitoksineen kaikkineen (harvoin luen kokonaan kiitos-osuuksia, mutta nyt oli pakko.)

Puoleltapäivin tulee katastrofi, kun viereiseen alakouluun sataa pomminsirpaleita. Lasten päälle.
Maailma hidastuu, kun uhrit tuodaan sisään. Lenkkarini ovat verentahrimat ja jalat tarttuvat kiinni. Olen keskellä verilöylyä, todistan hetkiä elämän ja kuoleman rajamailla. Panen merkille jokaisen kyynelet ja jokaisen sielun, joka kohoaa Luojansa luo. (s. 77)

18-vuotias farmaseutiksi opiskellut Salama on menettänyt lähes koko perheensä Syyrian sisällissodan vuoksi. Äiti kuoli hänen käsivarsilleen ja isä ja Hamza-veli jäivät kiinni eräässä mielenosoituksessa. Todennäköisesti he ovat kuolleet - tai sitten kidutettavana jossain vankileirillä. Salama rukoilee ensimmäistä vaihtoehtoa. Salamalla on jäljellä enää rakas ystävänsä Layla, joka on myös Hamzan vaimo ja odottaa tälle lasta. Yhdessä he asuttavat Laylan ja Hamzan ensikotia, jonka piti olla heidän rakkauden tyyssijansa. Nyt ystävyksillä on enää toisensa. Ja heidän on paettava Syyriasta, ennen kuin lapsi syntyy. Tämän Salama on vannonut ja luvannut veljelleen.

Farmaseutit määräävät lääkkeitä - eivät tee leikkauksia. Minun oli tarkoitus valmistua farmaseutiksi. Tai jatkaa tutkijaksi. En ole kirurgi. Minua ei ole tarkoitettu avaamaan ihmisiä, ompelemaan haavoja eikä amputoimaan raajoja, mutta pakotin itseni siihen. (s. 45)

Myös Salama on saanut vammoja samassa pommi-iskussa, joka vei äidin hengen. Hänet kursi kasaan tohtori Ziad, joka otti Salaman töihin sairaalaansa. Sinne kuskataan jatkuvasti salamurhaajien iskujen uhreja: vauvoja, lapsia, naisia, miehiä. Tilanteet ovat kaoottisia, ja jatkuvasti täytyy tehdä valintoja, kenet ehtii pelastaa. Salama poistaa kranaatinsirpaleita ihmisistä siinä missä koulutetut lääkäritkin. Hädässä ei kysellä tutkintopapereita. Lempeä mutta jämäkkä Ziad on isähahmo Salamalle, joka ei aina tunnista omien voimavarojensa ehtymistä. Salama kärsii posttraumaattisesta stressireaktiosta, jonka seurauksena hän on nähnyt äitinsä kuolemasta saakka hallusinaation: savukkeita polttelevan miehen, Khawfin, joka näyttää hänelle näkyjä pahimmista mahdollisista skenaarioista. Tietyin ajoin ilmestyvä mies haastaa Salaman ratkaisuja, näyttää väläyksiä niin menneisyyden traumaattisista kuin ihanistakin muistoista ja väläyttelee myös kauhukuvia siitä, mitä kaikkea voi tapahtua Salaman valintojen seurauksena.

Salaman on hankittava hänelle ja Laylalle venekyyti Välimeren yli Kreikkaan, josta heidät kyyditään sitten Saksaan. Sairaalassa vieraileva Am järjestää kyytejä, mutta hänellä on kovat hinnat. Hänelle se on bisnestä. Kun sitten Salama saa syliinsä Amin vertavuotavan tyttären Samirin, hän työntää syrjään oman moraalinsa ja omatuntonsa, kovettaa itsensä ja kiristää Amilta hänelle ja Laylalle venepaikat pilkkahintaan. Muuten hän ei pelastaisi Samiria. Amin ei auta kuin suostua, mutta hän ei anna tätä hetkeä ikinä anteeksi Salamalle. Ja Salama ei pysty tämän tapahtuman jälkeen enää syömään, ja pelkkä muisto saa hänet oksentamaan. Mutta nyt hänellä on venepaikat hankittuna, ja se on tärkeintä. Nyt täytyy vain selvitä hengissä lähtöpäivään saakka.

Salaman ajatuksia sekoittaa kuitenkin eräs nuori mies, jonka pikkusisko sairastuu pahasti sairaalasta kotouttamisen jälkeen. Salama lupaa seurata Kenania tämän kotiinsa pelastamaan Lama-tyttö, jonka vatsaan on jäänyt vielä yksi sirpale. Lama toipuu, ja samalla Salama tutustuu Kenaniin, joka kuvaa mielenosoituksia ja muita Syyrian tapahtumia Youtubeen näyttääkseen maailmalle, mitä Syyriassa tapahtuu. Kenan haaveilee animaatioiden tekemisestä, mutta ei halua jättää kotimaataan. Salama miettii, missä on nähnyt tuon pojan aiemmin.  Hän pyytää Kenania kameroineen myös sairaalalle kuvaamaan, jotta ihmiset näkisivät, mitä kauheuksia syyrialaiset joutuvat kestämään. Tästä alkaa kehittyä näiden kahden välille syvä luottamus, ystävyys ja lopulta rakkaus. Mutta Salaman on lähdettävä, eikä Kenan halua lähteä.

Hän tulee lähemmäksi, sormet koskettavat työtakkini reunaa, ja kaikki pysähtyy. Jaloissamme tanssivat kuolleet lehdet, kylmä tuuli, sirkuttavat linnut. Kaikki. Ainakin mielessäni. (s. 313)

Sitruunapuiden aika on surullinen, rankka ja raaka kuvaus maasta ja kulttuurista, joka on minulle hyvin vieras, mutta tulee Salaman kautta tutummaksi. Salaman tunteista huokuu rakkaus omaa synnyinmaata kohtaan, joka ei enää ole kuitenkaan se sama, turvallinen paikka. Hän haluaa taas nähdä värit, jotka ovat kadonneet kotikaupungista Homsista. Siellä on vain harmaata. Kenan lupaa auttaa Salamaa näkemään taas värit uudestaan. Salama muistelee äitiään ja hänen tekemäänsä herkullista sitruunamehua, jonka tämä teki tuoreista hedelmistä. Khawfista hän ei uskalla puhua kenellekään, vaikka Kenan alkaa aavistella jonkin olevan pielessä. Ja miten Kenan suhtautuisi siihen, mitä Salama teki Amille saadakseen venekyydin? Jatkuva huoli Laylan voinnista vie myös Salaman voimavaroja. Hän rauhoittelee aina itseään hokemalla eri lääkekasvien nimiä ja parannuskeinoja kuin mantrana itselleen. Myös uskostaan hän saa paljon voimaa.

Minuun vedotaan: Tämä on sinun maasi. Tämä maa kuuluu minulle ja lapsilleni. (s.481)

Suosittelin töissä tätä  kirjaa lukiolaiselle, joka etsi luettavaa lukiokurssin vieraita kulttuureja -teemaan. En ollut vielä itse lukenut tätä, mutta enpä kadu sokkosuositteluani nyt tippaakaan. Jos haluaa vaikuttavaa luettavaa nuorelle, noin 15+ ikäiselle, tässä se on. Toki melkoisen runsas sivumäärä voi karkottaa heikomman lukijan, mutta normaalin lukutaidon ja -halun omaavalle ihmiselle, niin nuorelle kuin aikuisellekin, Sitruunapuiden aika on loistovalinta. Kenanin ja Salaman rakkaustarina on kaunis ja riipaiseva, ja oman lisänsä siihen tuo kulttuuriset seikat, jotka toivat vielä lisää pakahduttavaa tunnetta tarinaan. Kirjailija kertoo loppusanoissaan, että kaikki kirjassa kuvatut tapahtumat ovat tosia ja elävästä elämästä ammennettuja. Tämä tieto tekee lukukokemuksesta vieläkin vavahduttavamman.

Kirjailijalla on työn alla jatko-osa Sitruunapuiden ajalle. Tämäpä onkin varsin mukava tieto.

Arvosanaksi annan täydet 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:


Helsingin Sanomat (ei maksumuuria)

Samantyylistä luettavaa:



maanantai 10. huhtikuuta 2023

Kaupunki ilman koteja -sarja: Mirjami Sirén

Kaupunki ilman koteja: Mirjami Sirén. Myllylahti 2023 (Kaupunki ilman koteja #1)

Kansi: Karin Niemi

"Kaupunki ilman koteja on mielikuvitusta kutkuttava nuortenromaani, joka kertoo teini-ikäisen Kipinän ja hänen perheensä riipivän jännittävistä hetkistä maasta pakenemisen kuohuissa.

Tänä yönä kaikki muuttuu. Tänä yönä he pakenevat.

Suljetussa kaupunkivaltio Airepoliksessa innovaatiot ovat ihmishenkiä tärkeämpiä. Jokainen asukas kouluikäisestä lähtien pakotetaan keksimään uusia ideoita, joiden avulla kaupunki voi kehittyä. Kaupungissa ei ole lainkaan koteja, sillä siellä uskotaan, että paikallaan pysyminen tukahduttaa luovuuden.

Neljätoistavuotias Kipinä, hänen siskonsa Vanamo ja isänsä Jalava ovat saaneet tarpeekseen valtion ahdistavasta ilmapiiristä ja valvonnasta. Kipinän pahin painajainen on Luovuuskuutio, tiiviisti suljettu älyhuone, josta ei pääse ulos, ennen kuin on keksinyt uuden innovaation.

Mutta kun pakoretki alkaa, kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Airepolis ulottaa lonkeronsa pelottavan pitkälle." (Myllylahti)


Oma arvio:

Aivan mahtavaa, että yhä kirjoitetaan ja julkaistaan nuorten dystopiaa, vaikka se on viime vuosina jäänyt hiukan muiden genrejen jalkoihin. Mirjami Sirénin Kaupunki ilman koteja ilmestyi siis todelliseen tarpeeseen, jos minulta kysytään.

Kirjan nimikin jo viittaa sen perusideaan: ihmiset elävät Airepoliksen totalitäärisessä kaupungissa ilman pysyviä koteja. Myös eriarvoisuus näkyy selvästi, sillä asuinalueet on jaettu eri lohkoihin alkaen A:sta ja päättyen F:ään, joka on tasoltaan kaikista huonoin asuinalue. Valtiossa uskotaan siihen, että jatkuvien ideoiden lypsäminen kansalaisilta, jo kouluiästä lähtien, tekee unelmavaltion. Omaa asuinstatustaan voi parantaa keksimällä tuottavan ja ihmiselämää helpottavan innovaation. Ideoita kerätään Luovuuskuutioissa, joihin ihmiset suljetaan aina tietyksi aikaa kerrallaan. 

"Kun tänään astutte Luovuuskuutioihin, muistakaa tämä. Yhteiskunta voi toimia vain, jos se kehittyy ja kulkee eteenpäin. Pysähtyminen köyhdyttää henkisesti ja taloudellisesti. Taakse katsominen jarruttaa ja taannutta." (s. 80)

Kirjan päähenkilö, 14-vuotias poika nimeltä Kipinä, kärsii ajoittain ahdistusoireista ja niinpä hänelle tunnit Luovuuskuutiossa ovat aina yhtä piinaa. Heti kirjan alussa Kipinä perheineen ovat pakomatkalla, sillä he ovat päättäneet paeta Airepoliksesta Balukaviin, meren toisella puolella olevaan kaupunkiin, jossa kaikilla on omat kodit. Kipinä ja hänen pikkusiskonsa Vanamo on jouduttu sulkemaan ahtaaseen arkkuun vaarallisen pakomatkan ajaksi, mutta tilanne käy Kipinälle liian ahdistavaksi. Ylimääräisen pysähdyksen takia pakoauto havaitaan, isä ja hänen ystävänsä Sivi pidätetään ja laatikkoon suljetut Vanamo ja Kipinä joutuvat vaikean valinnan eteen: lähtevätkö he jatkamaan pakomatkaa kahdestaan vai yrittävätkö he palata takaisin kaupunkiin heidän sen hetkiseen D-tason asumukseensa niin, ettei heitä nähdä. He kuitenkin päättävät palata kaupunkiin, koska eivät halua jättää isää.

Mietin ihmisiä, jotka asuivat Balukavissa, meren toisella puolella. Kuvittelin perheen, samanlaisen kuin me. Isä ja kaksi lasta. He asuivat pienessä talossa, jonka pihassa kasvoi rautasaarni. He olivat asetelleen omat tavaransa paikoilleen, niillä oli kullakin oma paikkansa, josta ne aina löytyivät. Heillä oli kullakin oma sänky, jossa he nukkuivat joka yö. (s. 159)

Lasten harmiksi isä jää vangituksi ja heitäkin kuulustellaan. Heidät määrätään asumaan isotäti Seelian luokse. Seelia on viinaanmenevä, hiukan etäiseksi lapsille jäänyt täti, ja asuu kaiken lisäksi F-tason asumuksissa, joissa hygieniataso on hyvin heikko. Rappukäytävät ovat virtsanlemuisia ja asunnot ahtaita, likaisia ja koruttomia. Kipinä ja Vanamo jatkavat koulun käyntiä, mutta huoli isästä painaa. He saavat kuitenkin yllättäviä liittolaisia, ja myöhemmin heille alkaa paljastua lisää tietoa isästä, tämän suunnitelmista ja vastarintaliikkeestä, joka nostelee kaupungissa päätään tukahduttuaan aiemmin suureen pandemiaan, joka vei myös Kipinän ja Vanamon äidin mennessään. 

Pääsevätkö he sittenkään koskaan Balukaviin? Päästävätkö he isää koskaan vankilasta pois? Miten alkoholisoitunut Seelia pystyy pitämään heistä huolta? Nouseeko vastarintaliike kapinaan kaupungin hallintoa vastaan?

Oli kamalaa, että juuri tällä hetkellä toivoin, että hänen isänsä oli kuollut. Jotta minun isäni olisi elossa. (s. 238)

Kirjan rakenne on hyvin selkeä ja juoni etenee lineaarisesti eteenpäin paria pientä takaumaa lukuun ottamatta. Olisi tuonut hiukan monipuolisuutta ja syvyyttä, jos näkökulmahenkilöitä olisi ollut useampi. Hiukan paremman alueen asumuksissa asuva Kipinän ystävä Arne jää hiukan etäiseksi, ja mietinkin ensin, olisiko kirjassa voinut olla myös Arnen näkökulmaa. Toisaalta, Arnen perhe kuuluu vastoin Airepoliksen lakeja uskovaisiin. Pelkäsinkin, tuleeko Arnen myötä kirjaan liikaa hengellisyyttä, etenkin kun Kipinän isäkin lopussa kertoi miettineensä uskonasioita. Minun lukuintoani latistaa tällainen huomattavasti, sillä haluaisin, että nuortenkirjat pysyisivät olemassa olevien uskontojen suhteen neutraaleina.  Keksityt uskonnot ovat asia erikseen. Siksipä en hirveästi ilahtunut lopun kohdista, joissa puhuttiin rukouksista ja sen semmoisista. Onneksi uskonasiat eivät kuitenkaan saaneet  muutamaa riviä enempää tilaa. Toisin olisi voinut käydä, jos Arne olisi ollut toinen näkökulmahenkilö. Eli hyvä näin.

Pidän kovasti kirjan huolella rakennetusta ja perustellusta dystopisesta maailmasta. Luovuuskuutiot ja vaihtuvat asumukset on uusi ja tuore idea, tai ainakaan minä en ole vastaavaan vielä tämän genren kirjoissa törmännyt. Mielenkiintoista, että dystopioille tyypilliseen tapaan tässä ei mainittu, kuka tai ketkä pitävät valtaa tässä tarkoin säännellyssä kaupungissa. Se ei minusta kuitenkaan haitannut. Asumusten vaihdot tapahtuvat aamuisin, jolloin ihmisten tavarat siirretään konteissa seuraavan päivän asumukseen. Jokaiselle on lisäksi omat Tarvesettinsä, jossa on henkilökohtaisen hygienian tuotteet. Jos rupeaa miettimään, kuinka paljon kaupungilla menee resursseja siirtoihin ja parempien asumusten siivouksiin, eikö olisi kuitenkin järkevämpää, että kaikki pysyisivät omissa asumuksissaan? Kaupungin perusidea on kuitenkin se, että paikalleen ei jäädä, ettei jähmetytä. Ainakaan ihmiset eivät Airepoliksessa jemmaile turhaa tavaraa nurkkiinsa. Itsekin monesti mietin, että pitäisi muuttaa aina tietyin väliajoin juuri tästä syystä.

Kirjan juoni etenee tasaiseen tahtiin tarjoten välillä jännittäviä käänteitä ja vihjaten, että lopussa tapahtuu jotain isoa käännettä. Minun makuuni juoni eteni välillä hiukan liian verkkaisesti, mutta mielenkiintoni pysyi yllä suhteellisen tasaisesti. Loppua kohti toki juoni tiivistyy. Miinusta siitä, että en oikein kiintynyt keskeisiin henkilöhahmoihin. Etenkin Vanamo ja Kipinää auttanut Riitu jäivät tosi haaleiksi hahmoiksi. Loppuun odotin ehkä jotakin yllätystä, joka kääntäisi kauan odotetun pelastuksen ehkä joksikin muuksi kuin utopiaksi. Ehkä toiveikkuus on kuitenkin hyvä pitää yllä nuortenkirjoissa. Minä olen vain tällainen epäonnellisten loppujen ystävä.

Muuten kirjaa voisin suositella jo varhaisnuorillekin, sillä päähenkilö on aika lapsellinen ajatusmaailmaltaan, mutta kirjassa on joitakin kyseenalaisia teemoja, kuten Seelian alkoholismi ja Riitun aiempi itsetuhoisuus. Ehkä siksi suosittelen mieluummin kirjaa vasta seiskaluokkalaisista eteenpäin.

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:


Huone ilman ovea: Mirjami Sirén. Myllylahti 2024 (Kaupunki ilman koteja #2)

Kansi: Karin Niemi

"Huone ilman ovea on vauhdikkaan jännittävä nuortenromaani maailmasta, jossa tahto tehdä oikein vaatii raastavaa rohkeutta.

Suljettu kaupunki. Satoja salaisuuksia.

Kaksi nuorta, jotka janoavat vapautta.

'Ensimmäistä kertaa elämässämme meillä oli oikeasti koti. Silti, kun katselin kimmeltävää, lainehtivaa merta, näin vuorten takana kohoavat tummat pilvet. Ne muodostivat mielessäni Airepoliksen siluetin.'

Kuusitoistavuotias Kipinä asuu ensimmäistä kertaa kodissa. On kulunut vuosi siitä, kun hän pakeni perheensä kanssa suljetusta Airepoliksesta, kaupungista, jossa ei ole koteja. Uudessa kotimaassaan Balukavissa Kipinä saa vihdoin elää rauhassa, vapaana.

Rauha kuitenkin rikkoutuu, kun entisiä airepolislaisia alkaa kadota kodeistaan ja meren yli kantautuu huolestuttavia uutisia. Kun Kipinän perhe kohtaa kauhean tragedian, heillä on edessään vaikeita päätöksiä.

Samaan aikaan Airepoliksen eliittiin kuuluvan viisitoistavuotiaan Anian maailmankuvaa ravistellaan. Etuoikeutettu Ania ei ole tiennyt, mitä tavalliset asukkaat joutuvat kestämään, mutta kun hän kohtaa hallintoa vastustavat kapinalliset, alkaa sisäinen kamppailu. Kuka puhuu totta? Mitä kaikkea Airepoliksen pinnan alla oikein tapahtuu?

Kipinän ja Anian kohtalot kietoutuvat yhteen ja tempaavat lukijan mukaan vauhdikkaaseen tarinaan, jota on vaikea laskea käsistään." (Myllylahti)

Oma arvio:

Mahtava juttu, että viime vuonna ilmestynyt dystopinen Kaupunki ilman koteja sai kuin saikin jatkoa. Ja millaisen jatko-osan saikaan! Huone ilman ovea syventää hienosti dystopisen Airepolis-kaupungin kauheuksia ja on muutenkin todella mukaansatempaava, jännittäviä elementtejä sisältävä ja omalla tavallaan hyvin piinaava dystopia.

**************Arvioni sisältää juonipaljastuksia.**********************

Kipinä, pikkusisko Vanamo sekä heidän isänsä Jalava ja äitipuoli Sivi Valo-vauvoineen ovat asuneet nyt vuoden verran turvalliseksi mieltämässään Balukavissa, jonne he pakenivat meren toiselta puolen totalitäärisestä ja tehokkuusajattelussaan äärimmäisyyksiin menneestä Airepoliksen kaupungista. Myös 16-vuotiaan Kipinän ystävät Arne ja Riitu ovat päässeet pakoon, samoin Seelia-isotäti, jolla näyttää nyt menevän hyvin toipuvana alkoholistina. Kipinä tuntee pientä kipinää punatukkaista Riitua kohtaan, mutta hän on vielä hiukan epävarma tytön tunteista. Lapset käyvät balukavilaista koulua ja opettelevat uutta kieltä. Kaikki tuntuu olevan hyvin.

"Siinä lukee, että painukaa takaisin meren taakse."(s. 31)

Käärme kuitenkin luikertelee paratiisiin, ja pian Airepolis-pakolaisten pitää olla varppeillaan. Osa entisistä airepolislaisista on kaapattu takaisin kaupunkiin ja muutkin saavat vihamielisiä uhkauksia, joissa heitä kehotetaan palaamaan takaisin sinne mistä ovat tulleet. Niinpä Jalava ja Sivi alkavat harkita muuttoa syvemmälle sisämaahan, jossa Airepoliksen uhka ei olisi niin lähellä. Kaikki muuttuu kuitenkin kertaheitolla, kun Sivi ja Valo siepataan, Seelia kolkataan tajuttomaksi ja Jalava päättää lähteä takaisin Airepolikseen etsimään puolisoaan ja lastaan.  Määrätietoinen Vanamo olisi kovasti lähtemässä mukaan, kun taas harkitsevampi Kipinä vastustaa moista. Lopulta Seelia-täti ja nuoret saavat tärkeän tehtävän kalastusaluksella, jonne kuljetettaisiin Airepoliksesta pakenevia vastarintalaisia. He saisivat toimia tulkkeina lääkäreiden ja pakolaisten välillä.

Vastarintalaiset onnistuvat kaappaamaan Airepoliksen merkittävimpien henkilöiden, Helene Parokin ja hänen miehensä 15-vuotiaan Ania-tyttären, jota vanhemmat ovat pitäneet jo vuoden maan alla sieppausten pelossa. Vangitulle tytölle näytetään kansioita, joissa hänelle paljastuu totuus Airepoliksen kaupungista ja sen asumisjärjestelyistä. F-talon asumukset ovat paljon ruokottomampia, mitä hän on käsittänyt, ja yhä suurempi joukko kaupunkilaisista asuu niissä. Etuoikeutettu teini ei kuitenkaan usko alkuun mitään, mitä hänelle yritetään näyttää, sillä hän uskoo vastarintalaisten vain yrittävän aivopestä häntä. Pian hänen vanhempansa hakisivat hänet, eikö vaan?

"OLEN ANIA PAROK, HELENE PAROKIN TYTÄR! KAPINALLISET OVAT KAAPANNEET MINUT! AUTTAKAA! Huusin niin kovaa kuin ikinä pystyin. (s. 69)

Kun kalastusalukselle, jossa Seelia, Kipinä, Vanamo, Arne ja Riitu työskentelevät, tehdään isku ja nuoret viedään Airepolikseen kuulusteltavaksi ja Seelia vangitaan, kaikki suunnitelmat alkavat hajota käsiin. Helene Parok on perustamassa Airepolikseen uutta upeaa Ideapalatsia, suurta innovaatiokeskusta, jonka Innovaatiokasvatusinstituutissa kasvatettaisiin tulevaisuuden innovoijia jo vauvoista lähtien. Sen kylkiäisenä on uusi hulppea asuinalue Platinakortteli, johon pääsee parhaimmat innovoijat asumaan. Nämä kaikki tultaisiin esittelemään Uudet tuulet -juhlassa, jossa pidettäisiin myös "hauskana" ohjelmanumerona innovaatiomaraton, 24-tunnin sessio luovuuskuutiossa. 

Sitten meidän käskettiin astua Kuutioihin. Seinä sihahti sulkeutuessaan.
Innovaatiomaraton oli alkanut. (s. 285)

Ania, joka onnistui kuin onnistuikin pakenemaan kaappaajiltaan takaisin vanhempiensa suojin, alkaa epäillä kaiken tämän eettisyyttä. Hän huomaa kapinallisilta varastetussaan Cipid-laitteessa viestejä kaapatuista nuorista ja kokee voimakasta tarvetta pelastaa nämä kapinallisten lapset, jotka on sattumoisin otettu Innovaatioskasvatusinstituutin ensimmäisiksi koekaniineiksi. Ania keplottelee äidiltään työtehtävän Innovaatiokasvatusinstituutin vertaisvalmentajana, jotta hän pääsisi juttusille Kipinän ja muiden nuorten kanssa, ja voisi jotenkin auttaa heitä. Anian on saatava Kipinä luottamaan häneen. Ei ole myöskään kovin helppoa pettää omia vanhempiaan, vaikka tietää heidän toimivan väärin.

*********Juonipaljastukset päättyvät tähän!**********

Huone ilman ovea on selkeästi toimivampi ja juonikuvioiltaan jännittävämpi kuin sarjan ensimmäinen osa. Vaikka alku Balukavissa vaikuttaa seesteiseltä, kirjan tapahtumat syöksyvät välillä hyvin piinaaviin mittasuhteisiin. Molemmat tarinalinjat, niin Ania Parokin kuin Kipinän ja kumppaiden ovat hyvin mielenkiintoisia ja kiinnostavia. Näiden molempien näkökulmien kautta tulee todella kattava kirjan kuva kammottavan dystopisesta maailmasta, joka Airepoliksessa vallitsee. Tehokkuusajattelu on viety huippuunsa ja ihmisistä yritetään puristaa yhä enemmän innovaatioita ulos, hyvinvoinnista piittaamatta, ja kaikki nämä innovaatiot vievät kaupunkia eteenpäin. Paljon muissa vastaavantyyppisissä nuortenkirjoissa esiintyviä dystopian elementtejä on toki paljon, kuten suuruudenhullu johtaja, ihmisten lääkitsemistä, lasten sulkemista laitoksiin, tiukkaa kuria ja kontrollia, eriarvoisuus perustuen ihmisten tuottavuuteen (eri tason asumukset) ja kapinalliset, jotka tätä kaikkea yrittää muuttaa.

Kipinä on mielestäni nyt hiukan kypsemmän oloinen, kun pidin hänen henkilöhahmoaan hiukan lapsellisena 15-vuotiaaksi ensimmäistä osaa lukiessani. Romanttisia kuvioitakin tulee mukaan. Kipinä saa voimaa salaisista rukouksistaan kipeinä hetkinä. Aiemmassa osassahan Laarnin perhe, joka auttoi Kipinän perhettä, esitellään uskovaisena perheenä, mikä on Airepoliksessa ehdottomasti kiellettyä. Tällöin Kipinän isä Jalava kertoi pojalleen saaneensa voimaa rukoilusta, ja nyt Kipinäkin on uskossa. Kuten jo aiemman osan kohdalla sanoin, en oikein hykertele innosta, kun uskonto puskee nuortenkirjaan, ja tämä laski kirjan arvosanaani neljänneksellä. Eihän nämä kauhean tiuhaan kirjassa esiinny ja lähinnä mainitaan vain rukoukset, mutta olen aika nöpötarkka näissä asioissa. 

Pahimpina epätoivon hetkinäni, kun en ollut voinut tehdä mitään muuta, olin kuitenkin päättänyt huokaista äänettömän avunpyynnön. Silloin olin tuntenut vahvasti, että joku kuuli. Olin tuntenut, että oli olemassa jotain isompaa, ja etten ollut yksin. (s. 97)

Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat hyvin kuvitteellisiin dystopisiin olosuhteisiin, on nämä teemat hyvin samanlaisia mitä nykymaailmassakin. Kipinän ja kumppanien ulkopuolisuuden tunne pakolaisena maassa, jossa kieli ja kulttuuri on eri, on hyvin samaistuttava tilanne monille tämän maailman pakolaisille. Se, miten nuoria komennetaan Airepoliksessa puhumaan tenveitä ja puhutaan halveksivaan sävyyn balukavin kielestä, on tapahtunut muun muassa saamelaisten pakkosuomalaistamisen aikana tai suomalaisten lasten käydessä koulua Ruotsissa. Kirjan tapahtumat ja teemat antavat siis ajattelemisen aihetta monessakin kohtaa.

Ei monestikaan kakkososa päihitä sarjan ensimmäistä osaa, mutta tässä tapauksessa minä ainakin koin tämän monin tavoin paremmaksi. Kirja vastasi moniin kysymyksiin, joita minulla syntyi ensimmäisen osan kohdalla. Oli hieno yksityiskohta, että myös se oli selitetty, miten vessa-asiat hoituisivat pitkissä Luovuuskuutiosessioissa. Tämmöiset mietityt yksityiskohdat ovat herkkua. Olisikohan vielä tulossa jatkoa, sillä kirjan loppu jätti vielä kysymyksiä?

Annan kirjalle arvosanaksi 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:


Valhe ilman sanoja: Mirjami Sirén. Myllylahti 2025 (Kaupunki ilman koteja #3)

Kansi: Karin Niemi

"Valhe ilman sanoja on sykähdyttävä nuortenromaani, jossa totuus ja rakkaus kamppailevat valheita ja välinpitämättömyyttä vastaan.

Viimeinen toivo. Viimeinen taistelu kodista ja vapaudesta.

”Kaksi viikkoa sitten olin kököttänyt kaksikymmentäneljä tuntia Luovuuskuutiossa Airepoliksen hallinnon järjestämässä Innovaatiomaratonissa. Kilpailun jälkeen olin lausunut koko Airepoliksen edessä sanat, joita hallinto ei todellakaan olisi halunnut ihmisten kuulevan.”

Teini-ikäiset Kipinä ja Ania kuuluvat kapinallisiin, jotka vastustavat Airepoliksen suljetun kaupunkivaltion totalitaarista hallitusta. He piilottelevat vastarinnan tukikohdassa ja pelkäävät oman ja rakkaidensa hengen puolesta.

Kipinä on huolissaan isästään, joka raivostuu mitättömistä asioista ja salailee jotain. Mistä on kyse isän oudossa öisessä puhelussa? Ania puolestaan on pettänyt äitinsä, joka on Airepoliksen ylin johtaja. Suostuuko vastarinta pitämään hänet turvassa?

Kun nuoret joutuvat eroon muista vastarintalaisista, he joutuvat vaikeiden päätösten eteen. Pikkuhiljaa heille alkaa paljastua valtavia valheita, joiden varaan Airepoliksen valtio on rakennettu.

Vahvatunnelmainen nuortenkirjatrilogia saa päätöksensä, kun Kipinä ja kumppanit nousevat Airepolista vastaan viimeisen kerran."(Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustanjalta saatu arvostelukappale ***

Nuorten dystopiatrilogia Kaupunki ilman koteja saa päätöksensä viimein tällä Valhe ilman sanoja -osalla. Harvinaista kyllä, pidin sarjan toista osaa Huone ilman ovea toimivampana kuin eka osaa. Nyt jännätään sitten, miten käy Kipinän perheen, kun kaupungin johtaja Helene Parok kaappasi heiltä Sivin, isän uuden naisystävän ja Kipinän puolivuotiaan sisarpuolen Valon äidin. Yltääkö trilogian päätösosa mielestäni yhtä korkealle kuin kakkososa?

Kipinän, Vanamon, isä Jalavan, Rikon, Riitun ja Arnen sekä muiden vastarintalaisten elämä Airepoliksessa ei ole kovin huoletonta piileskellen hylätyssä keilahallissa. Jatkuva pelko kiinni jäämisestä, elintarvikkeiden niukkuus ja vähäiset ulkoilumahdollisuudet eivät ole sitä parasta elämänlaatua, mutta ainakin he ovat toistaiseksi turvassa Helene Parokilta ja muulta Airepoliksen hallinnolta. Eikä Kipinän tarvitse enää olla Luovuuskuutioissa, joissa hän ahdistuu. Kipinä tosin jopa välillä toivoo pääsevänsä takaisin kuutioon, jotta vieroitusoireet hänelle annetusta lääkkeestä helpottaisivat. 

"Olen käyttäytynyt viime aikoina oudosti, menettänyt malttini liian usein. Tiedän sen. Mutta Kipinä, minä pystyn kyllä pitämään huolta lapsistani." Viimeisen lauseen kohdalla isän ääni jyrähti. (s. 55)

Isä on alkanut käyttäytyä todella ailahtelevasti, sillä hänellä on toki huolta Sivin tilanteesta ja joukko lapsia vastuullaan. Airepoliksen vankinaoloaika on myös jättänyt hänelle traumaperäisen stressihäiriön. Kipinä auttaa puolivuotiaan Valon hoidossa minkä pystyy, mutta isä ei oikein osaa ottaa aina apua vastaan. Hän ei myöskään luota ollenkaan Helenen tyttäreen Aniaan, joka kääntyi vastarinnan puolelle oltuaan luottokampaajansa Rikon ja muiden vastarintalaisten panttivankina. Ania haluaisi olla luottamuksen arvoinen, vaikka toki välillä hänen mieleensä hiipii ajatus, olisiko sittenkin parempi olla äidin ja isän luona. Hän on kuitenkin kiintynyt Rikoon, joka on kuin hänen isoveljensä, sekä tuntee hyvin lämpimiä tunteita Kipinää kohtaan. Aiempi suudelma on yhä hänen mielessään.

"Sinä pistit minut ja Anian vaaraan!" (s. 92)
*** juonipaljastus***

Epävarman alun jälkeen alkaa tapahtua, kun Kipinän isä päättää siirtää Anian eri paikkaan ja pyytää myös Kipinää tämän mukaan. Kyseessä on kuitenkin vaihtokauppa, jossa he saavat Sivin takaisin, jos palauttavat Anian isälleen. Kipinä ei voi uskoa, että isä teki moisen tempun. Sattuneesta syystä tilanne kuitenkin meinaa paljastua, joten Ania saa sittenkin vielä lähteä vastarintalaisten matkaan. Kauaa he eivät kuitenkaan ehdi juhlia Sivin takaisinpaluuta, sillä heidän piilopaikkansa on paljastunut ja on lähdettävä pakoon. Anian on pyydettävä apua isoäidiltään, jonka hän tietää olevan eri mieltä asioista kuin äitinsä. Isäkin alkaa olla samoilla linjoilla. 

*** juonipaljastus päättyy ***

Kirjassa on hyvin vahvasti esillä taistelu vastarinnan ja Airepoliksen hallinnon, jota johtaa häikäilemätön Helene Parok. Anialle selviää rankkoja asioita hänen taustastaan, mutta myös siitä, miksi Airepoliksen kaupungissa toimitaan nykyään niin julmasti. Selviää siis perinpohjaisesti, miksi ja miten Luovuuskuutiot on keksitty, miksi kaupungissa ei kuitenkaan ole vuosiin näkynyt isompia innovaatioita tulevan ja mikä ajaa Helene Parokia niin voimakkaasti eteenpäin välittämättä tyttärestään ja tämän toiveista. Julmilta käänteiltä ei voi välttyä kirjan loppuvaiheillakaan. Aika paljon Helene muistuttaakin Nälkäpelien Presidentti Snowta tai Outolintu-trilogian Jeaninea.

"Tuon tytön perhe... He ovat hulluja. Uskovat satuolentoihin. Näin heidät kerran, kun poistuivat sellaisesta kokouksesta. Tein työtäni. Velvollisuuteni. Ilmoitin heistä." (s. 173)

Valhe ilman sanoja vastasi mukavasti moniin kysymyksiin, mitä minulle on noussut mieleeni sarjan aiempia osia lukiessani. Uskontojutut kirjan väliin ripotettuina tuntuvat minusta edelleen turhilta, etenkin kun ne eivät näyttele kovin suurta osaa kirjassa (onneksi), lähinnä Kipinän pikaisten rukousten muodossa. Olisin ehkä toivonut hiukan lisää säpinää Kipinän ja Anian välille. Eniten ilahduin Anian ja Rikon lämpimästä, sisarussuhdetta muodostuvasta ystävyydestä. Jalava-isän käytös oli hiukan kummallista läpi kirjan, joka oli kyllä selitetty osin isän stressitilalla. Muutenkin kirjan aikuisilla tuntuu olevan kaikilla jotakin ongelmaa joko käytöksessä, persoonassa tai molemmissa, kuten Anian äidillä ja mummolla, Kipinän Seelia-tädillä (joka tosin tuntuu toipuneen alkoholismistaan) ja isällä. Eipähän ole liian siloiteltua.

"Meidän on pakko tehdä jotain!" Ania sanoi. "Emme voi vaan istua täällä ja odottaa, että joku tulee auttamaan." (s. 163)

Kirjan lapset ja nuoret joutuvat osin ottamaan vastuuta pärjäämisestään itselleen, ja käydään mielenkiintoisia pohdintoja siitä, keneen he voivat luottaa ja voiko Vanamolla olla teräaseita repussaan itsepuolustusta varten. He joutuvat myös tekemään melko rankan teon selviytyäkseen, mutta pidän siitä, miten he eivät unohda tekemiään asioita olankohautuksella, vaan että asiat jäävät vaivaamaan heitä. Sitä kutsutaan terveeksi omatunnoksi.

En nauttinut tämän osan lukemisesta ihan niin paljon kuin aiemman osan. Tuntui, että henkilöhahmoja oli hiukan liikaa ja tapahtumat menivät osin hiukan oudoiksi. En tiedä myöskään, mitä mieltä olen siitä, että dystopia kääntyykin lopulta utopiaksi, mutta täytyyhän sitä jotakin toivoa (nuorten)kirjassakin olla. Ihan hyvin suunniteltu päätös trilogialle oli tämä.

Kun eka osan arviossa mainitsin, että kirja voisi mennä varhaisnuorillekin, ajattelisin tämän päätösosan olevan kuitenkin 15+ -kamaa juurikin tuon aiemmin mainitsemani nuorten rankan teon takia.

Annan arvosanaksi tälle 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

---

Samantyylistä luettavaa: