Runosunnuntai osa 12: Supersalanen tyttöpäiväkirja: Veera Milja

Supersalanen tyttöpäiväkirja: Veera Milja. Tammi 2022

Kansi: Bifu

"Suorapuheisia ja herkkävireisiä runoja tytöksi kasvamisesta.

Lavarunouden taituri näyttää, millaista on kasvaa tytöksi muiden katseen alla.

Supersalanen tyttöpäiväkirja on kurkistus esiteini-ikäisen tytön mieleen, kun ei vielä olla aikuisia muttei lapsiakaan. Televisiossa kaksoistornit romahtavat ja Irakin sota jylisee, mutta kotona omassa huoneessaan versovat uudet tunteet ja ajatukset. Kiihkeä ilo, painostava häpeä, mykistävä hämmennys. Jatkuva odotus, että tänään tapahtuu jotakin, ihan mitä vaan, mikä muuttaa kaiken." (Tammi)

Oma arvio:

Hupsista, onpas aikaa kulunut sitten viimeisimmän Runosunnuntai-postaukseni. Asiaan vihkiytymättömille tiedoksi, että otin Runosunnuntait käyttöön blogissani vuonna 2017 ja runopostauksia blogiini on tullut tähän mennessä kyseisen otsikon alle 11 (joista osa on tosin säeromaaneja, jotka aiemmin jotenkin mielsin enemmän runoudeksi.) Eli kovin tiuhaan en ole runoista kirjoittanut. Jos kiinnostuit, tästä linkistä pääset katsomaan kaikki Runosunnuntai-postaukseni.

kaikki sanoo mulle et puhu pelkkää totta puhu pelkkää totta

puhu pelkkää totta vaik sun ääni värisis

ja mä puhun pelkkää, tota,

ettei kaikki se mitä tässä on menis ihan vielä nurin (s. 18)

Veera Miljan Supersalanen tyttöpäiväkirja on nimensä mukaisesti päiväkirjamainen runoteos, jossa käydään läpi 13-vuotiaan tytön elämästä vuosi , alkaen syyskuusta vuonna 2000 ja päättyen WTC-torni-iskujen jälkeiseen myllerrykseen. Lopussa aikuiseksi kasvanut tyttö vielä puhuu. Runot ovat hyvin lavarunomaisia, onhan Veera Milja tunnettu lavarunouden puolella, ja ne kannattaa ehdottomasti lukea ääneen. Ainakin minulle tuli heti aloitettuani tunne, että nämä on luettava ääneen, ja niin tein.

Mun kaikkeus rajautuu naapurin orapihlaja-aitaan ja viemäriojaan

mun kaikkeus rajautuu salaisuuden terävään reunaan, tästä me ei

sitten juoruilla pitkin kyliä

karhuun jota en nähny koskaan mutta josta viikkotolkulla

välitunneilla puhuttiin (s. 55)

Kirjan tyttö häpeilee kotiaan, jossa vanhemmat riitelevät. Hän ei halua päästää ketään kotiinsa. Tutuksi on käynyt komero, johon tyttö menee pakoon riitoja. Hänellä on ystävä, Taru, jonka hän kuitenkin menettää valheillaan. Valheet vain tulevat ulos hänen suustaan kuin vahingossa, koska niillä on niin helppo peitellä totuutta. Pian Taru kuiskii hänestä muiden tyttöjen kanssa eikä tytöllä ole ketään. Kun WTC-torneihin isketään ja tytön elämä sortuu samalla. Runoteos päättyy siihen, kun aikuinen tyttö on matkustanut tornien raunioille ja toteaa, että kaikki meni kuitenkin hyvin.

Viimeistä kertaa kun me halattiin

mä taisin käyttää vaan yhtä kättä (s. 69)

Minusta Supersalanen tyttöpäiväkirja on oikein vaikuttava tarina ystävyydestä ja sen särkymisestä, yksinäisyydestä, häpeästä, siitä kun totuus on liian satuttavaa, ja siitä miten haurasta aikaa nuoren tytön elämä on, jos kukaan ei huomaa. Täytyy myöntää, etten tajunnut ihan kaikkea ensimmäisellä kerralla, vaan minun piti aina palata takaisin joihinkin kohtiin, jolloin oivalsin taas teoksesta jotain uutta.  Suosittelen tätä ehdottomasti vinkattavaksi yläkoululaisille ja toiselle asteelle. Tämä kannattaa ehdottomasti ottaa huomioon, jos äidinkielen oppitunneilla käsitellään lavarunoutta.

Rakastan muuten Bifun suunnittelemaa kirjan räväkänpinkkiä kantta, joka sopii kirjan teemoihin kuin nakutettu.

Arvosanani 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

-

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Helmet: 12. Runokirja, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana

Seinäjoen kaupunginkirjasto: 19: Kirjassa ollaan mielikuvitusmaailmassa

Runosunnuntai osa 11 ~ Haikuja räjähtäville sydämille: Sanna Pelliccioni

Haikuja räjähtäville sydämille: Sanna Pelliccioni. S&S 2020.

Kansi: Sanna Pelliccioni

"Valo ja vesi. 
Sateenkaaren väreissä 
saavut luokseni.

 

Kuvittajana ja lastenkirjailijana tunnetun Sanna Pelliccionin ilmaisuvoimaisissa haikuissa kaikuu nuoruuden vimma, voima ja herkkyys, pelot, toiveet ja haaveet.

Kirjoitan haikuja, koska niiden muoto on niin hieno. Haikut ovat samalla keveitä ja syviä, helppoja ja hitaasti avautuvia. Haiku voi läväyttää muutamalla tavulla auki koko maailman, tiivistää epätoivon tai henkäistä ulos järkyttävän ihastumisen parilla rivillä.

Taka-ajatuksena on myös kannustaa kirjoittamaan omia runoja itselle tärkeistä aiheista runoilu auttaa pysähtymään, pohtimaan tuntojaan, eikä sen tarvitse olla vaikeaa. Haikun muoto ohjaa kirjoittamista ja vapauttaa mielikuvituksen." (S&S)

Oma arvio:

Tämä pieni, ihana haikurunoteos on omiaan lieventämään tällä hetkellä vallitsevaa korona-ahdistusta. Sanna Pelliccionin Haikuja räjähtäville sydämille on yhdistelmä nuoruuden tunneskaalaa ja vaihtelevaa värimaailmaa; siveltimenvetoja ja kauniita väriläiskiä.

Piirros: Sanna Pelliccioni

Tämä runoteos on rakennettu niin, että haikujen tunteet siirtyvät symmetriassa kuvituksen kanssa ensin  ihastumisen pakahduttavasta tunteesta rakkauteen, oman tulevaisuuden ja identiteetin pohdinnan tunteista monikulttuurisuuden kautta jätetyksi tulemisen suruun, josta noustaan taas elämän ja olemisen riemuun ja iloon, pohdiskellaan ympäristön ja ilmaston tilaa ja käydään lapsuuden mummolassa, sitten sukelletaan aikuistumisen vapauden tunteeseen, rentoudutaan ja keskitytään elämään. Runoteos loppuu luottavaisiin tunteisiin ja väreihin.

Voisinpa jättää

nämä painavat kivet

jonkun kellariin.  

----------

Kun olet siinä

koko maailmankaikkeus

puhuu minulle.

Akvarellimaiset kuvitukset noudattavat hyvin muodoltaan ja  värimaailmaltaan haikujen tunnelmaa. Pidän kovasti kuvien väreistä, jotka vaihtelevat turkoosinsinisestä auringonkeltaiseen, pikimustaan ja pirteään pinkkiin kontekstinsa mukaan.

Piirros: Sanna Pelliccioni

Sanna Pelliccioni innostaa tällä nuorille suunnatulla haikuteoksellaan kokeilemaan haikurunoutta myös itse. Tämä teos voisi ollakin mahtava apuväline runopajojen toteuttamisen, ja ainakin minulla virisi mieleeni ideoita, joita voisin kirjastotyössäni toteuttaa.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita bloggauksia


Samantyylistä luettavaa:

Revi se: Kaisa Happonen ja Karri Miettinen
Salasana: rakkaus: Eppu Nuotio, Sanna Pelliccioni ja Maami Snellman.

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta


***Kokonaiset haikusitaatit on julkaistu kirjailijan luvalla.***

Jouluinen kirjavinkkaus

Esittelen jouluista luettavaa Kirjakultin kanavalla:

Kyseessä on ensimmäinen videoni, joten olettehan armollisia. Kannattaa liittyä Kirjakultin tilaajaksi, sinne tulee viikottain uutta kirja-aiheista materiaalia eri bloggaajilta/vloggaajilta/podcastaajilta. Suosittelen!

Runosunnuntai osa 8 ~ Revi se: Kaisa Happonen & Karri Paleface Miettinen

Revi se: Kaisa Happonen & Karri "Paleface" Miettinen. Kuvat Laura Mendelin, Kaisa Happonen & Karri Miettinen. Piirroskuvat Daniel Špaček.  WSOY 2018.

Kansi: Riikka Turkulainen, iStockphoto & Karri Miettinen

"Revi se - ja kokoa maailma uusiks!

Karri Paleface Miettisen ja Kaisa Happosen rohkea runokirja innostaa runovallankumoukseen.

Revi se on uudenlainen ja liikkeelle laittava runokokoelma. Se on oivaltava, suorapuheinen ja kantaaottava; sen teemat käsittelevät niin ilmastonmuutosta ja rahaa kuin myös omaa pääkoppaa ja seksuaalisuutta.

Runot on toteutettu leikkaamalla, tussaamalla ja irrottamalla sanoja irti kontekstistaan. Kirja kannustaa lukijaa avaamaan pään ja sanomaan ääneen, tarttumaan rohkeasti kynään, saksiin tai näppikseen. Mitkä tahansa tekstit ja asenteet voi repiä ja rakentaa uudelleen - kuka tahansa voi löytää oman sanomisen tapansa. Maailma on täynnä sanoja. Ota ne käyttöön!" (WSOY)

Oma arvio:

 (Tekijänoikeudellisista syistä en julkaise postauksessani runoja kokonaisuudessaan.)

Jokainen on varmasti joskus tehnyt tai saanut sellaisen synttärikortin, johon on leikelty eri lehdistä sopivia sanoja, lauseita, kuvia ja lätkäisty ne sopivaan (tai sopimattomaan) harmoniaan kartongille. Joskus sanat ovat muodostaneet runoja, joskus toteamuksia ja joskus ne ovat olleet vain sopivia sanoja kortin saajalle. Tähän Karri Miettisen ja Kaisa Happosen nuorille suunnattuun runokirjaan on käytetty samaa synttärikortti-ideaa, mutta tasoa on nostettu hieman pykälällä ylöspäin.

Maailma on kaunein galaksi

yksi yhteinen uni - - - (s.45)

Revi se ottaa kantaa niin nuorten elämässä pinnalla oleviin asioihin, kuin yleisesti kaikkia ihmisiä koskettaviin asioihin, kuten yhteiskuntaan ja ilmastoon ja niiden muutoksiin. Lehdistä leikatut sanat tuovat vakaviin aiheisin kuitenkin keveyttä, ja myös muunlaisia tekniikoita on käytetty: kirjankansirunoja, googlehakutuloksia ja black out poetry -tyyliä. Joistakin runoista huokuu vahva rakkaus, joistakin yhteiskunnallisuus, joistakin huoli, joistakin kannustus. Huomaan tunnistavani, mitkä ovat Miettisen ja mitkä Happosen käsialaa. Runoja lukiessa koen suuria oivalluksen tunteita. Tekniikka on oikein toimiva.

Saisiko olla tulevaisuutta --- (s.69)

Pidän oikein kovasti kirjan kuvituksista, joissa on paljon ihmisiä, mutta myös erilaisia taustoja, pintoja ja esineitä. Lisäksi kirjassa vilahtelee Daniel Špačekin piirroskuvia.  Kuvat sopivat hyvin runojen henkeen.

S. 41

Revi se -runoteoksen aiheet puhuttelevat eniten ehkä yläkouluikäisiä tai sitä vanhempia nuoria. Mielellään näitä myös aikuinenkin lukee, sillä samat teemat puhuttavat osittain meitäkin. Pidän erityisesti sivulla 102 olevasta runosta, jossa on vahva feministinen teema :

---Naishenkilö teki miehen työn

tytöt ja pojat tarvitsevat miehen mallia--- (s.102)

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa/verkkojulkaisuissa:

Kirsin kirjanurkka

Lukufiilis

Samantyylistä luettavaa:

Siniset vuodet - Blue years: Tekla Inari

Lisään tämän Reader, why did I marry him -blogin runohaasteeseen.

Lisään tämän myös Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

2. Kotimainen runokirja

Runosunnuntai osa 7 ~ Kylmyyden monologi: Tarita Ikonen

Kylmyyden monologi: Tarita Ikonen. Kirjokansi 2018. (runoteos)

 Kansi: Pexels

"Kylmyyden monologi on raju kuvaus koulukiusaamisesta ja kostofantasioista. Halusta tulla nähdyksi, tarpeesta unohtaa kaikki.

Pakkosyötetty keltainen lumi valuu öisin reisiäsi pitkin
lumen alta paljastuvat kengät ja pipo
lapsen sisältä ei enää mitään. Ei mitään." (Kirjokansi)


Oma arvio:

Minulla ei ole omakohtaista kokemusta koulukiusaamisen uhrina olosta, mutta luettuani Tarita Ikosen runoteoksen Kylmyyden monologi tuntuu, kuin olisin käynyt juuri itse läpi jotakin aivan kauheaa. Mieleeni syöpyy kirjasta huokuva suru, pelko, ahdistus, viha, raivo, toivottomuus. Säikähdin hieman kirjan takakansitekstissä käytettyä sanaa 'kostofantasia'. Ymmärrän sen, että kun on ollut vuosikausia jatkuvan pilkan, välinpitämättömyyden, henkisen ja fyysisen pahoinpitelyn kohteena, ihmisen mieli alkaa kehitellä mielessään fantasioita siitä, miten hän joku päivä näyttää kaikille. Eivätkä ne fantasiat ole aina kovin herkille korville sopivia.

Ei pidä hämätä ihmistä jolla ei ole mitään

menetettävää.

Se voi luulla, 

ettei sinullakaan ole. (s. 23)

Ikonen kuitenkin käsittelee kostofantasiat runoissaan  juuri sovinnaisuuden ja sopimattomuuden rimaa hipoen. En voi sille mitään, että aina kun runossa viitataan joko suoraan tai välillisesti kouluampumisiin, hätkähdän ja mietin, sopiiko minun nyt lukea tämmöistä. Sopiiko kenenkään lukea tämmöistä. Kaikki kouluampumistapaukset niin Suomessa kuin muualla maailmassa ovat olleet niin shokeeraavia, että niihin johtuvista seikoista puhuminen tuntuu tabulta. Tarkoitan niihin johtavilla seikoilla juuri sitä, mitä nuoren kiusatun päässä tapahtuu, kun hän alkaa hautoa sellaisia ajatuksia päässään, että hän veisi aseen kouluun. Ne ovat kauheita ajatuksia, ne eivät ole millään lailla hyväksyttäviä ajatuksia, mutta ne ovat ymmärrettäviä ajatuksia nuorille ja lapsille, joiden itsetunto on murskattu eikä toivoa näy missään. Pitää myös muistaa se, että ajatus ei ole yhtä kuin teko, fantasia ei ole sama kuin reaalimaailma. 

Vuotava veri on pimeänäkökamerakuvaa,

sen nähtyään kukaan ei kysele,

kaikki näkivät, kaikki näkivät tarpeeksi 

(Runosta Haave, s. 38)

Ikosen runot eivät tietenkään ole pelkkää kostofantasiaa, vaan runoista kumpuaa myös muitakin ajatuksia ja tunteita, joita kiusattu käy mielessään. Myös sarkasmi kulkee mukana. Runoissa on sijansa myös välinpitämättömille vanhemmille ja opettajille, ja runojen muodot vaihtelevat hauskasti. Esimerkiksi teoksen osa III: Monet poljetaan/kehän kuningas on lautapelin muotoon tehty. Idea on mainio ja hyvin verrattavissa koulumaailmaan, joka on kuin peliä sääntöineen ja turva- ja sattumakortteineen. Tämä on minusta teoksen paras osa.

Sattuma

Mene suoraan jälki-istuntoon

sinulla ei ole ollut tarvittavia varusteita

ja olet heikentänyt koulun yhteishenkeä.

Menetät yhden elämän. 

Vastustaja osuu kehäruutu kohtaan.

Hän uhraa yhden kavereistaan. Eikä joudu kehälle. 

(Teoksen osasta III Monet poljetaan/ Kehänkuningas, s. 54)

Ilahdun myös teoksen intertekstuaalisuudesta. Yhdessä runossa käytetään Isä meidän -rukouksen mallia pyydettäessä koulurauhaa, Joulurauhan julistus on käännetty sarkastisesti Kiusaamisrauhan julistukseksi ja onpa käytetty myös Metsämökin tonttu -laulua runon kehyksenä. Monista runoista löytää joko muodosta tai sisällöstä yhteyksiä muualle.

Kuva: Pixabay

Vaikka teos on pääasiassa kiusatun tunteiden läpikäymistä, eräs runo kiinnittää syvemmän huomioni, sillä siinä on kiusaaja pääosassa. Siinä yritetään ymmärtää niitä syitä, mitkä johtavat kiusaamiseen, ja pidän tästä runosta erittäin paljon. Siinä Makkonen-niminen tyyppi toivoisi, että voisi lopettaa jo kiusaamisen, mutta muut tekevät siitä kovin vaikeaa, eivätkä aikuisetkaan puutu asiaan ja lopettaisi koko juttua.

Tiedätsä, mä en tajuu mikä noita maikkoja vaivaa?

Eiks niitä vaan paskaakaan kiinnosta jos me revitään toistemme päät irti? 

(Runosta Viihdetoimisto Makkonen s. 85)

Suosittelen Kylmyyden monologia kiusatuille, kiusaajille mutta etenkin niille, joilla ei ole mitään tarttumapintaa kyseiseen ilmiöön. Kirja auttaa tuntemaan samoja tunteita, ymmärtämään kiusatun ahdistusta ja sitä toivottumuuden tunnetta, kun kukaan ei huomaa eikä auta.

Näiden runojen pohjalta ovat Q-teatterin nuoret tehneet viime vuonna (2017) näytelmän: Ruma, tyhmä, vaarallinen.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos Tarita Ikoselle!

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

24. Surullinen kirja

Lisäksi osallistun Reader, why did I marry him -blogin Runohaasteeseen.

Runosunnuntai osa 6 ~ Yksi: Sarah Crossan

Yksi: Sarah Crossan. Suomentanut Kaisa Kattelus. S&S 2018. (Proosaruno)

 Englanninkielinen alkuteos (2015): One. Kansi: Aino Ahtiainen.

"Teini-ikäiset Grace ja Tippi eivät siedä, että heitä tuijotetaan, mutta he ovat tottuneet siihen. He ovat siamilaiset kaksoset, yhtä kaikin mahdollisin tavoin. He toivovat enemmän kuin mitään muuta, että heidät nähtäisiin yksitellen, kumpikin vuorollaan, kahtena erillisenä ihmisenä kuten muutkin. He haluavat oikeita, omia ystäviä. Entä rakkaus?

Kun vanhemmilla ei ole varaa jatkaa tyttöjen kotikoulutusta, heidän täytyy mennä tavalliseen kouluun muiden nuorten armoille. Vaikka muutos ei ole helppo, samalla avartuu maailma.

Mutta Tippin ja Gracen edessä on raastava valinta. Heidän on tehtävä päätös, joka voi muuttaa heidän elämänsä peruuttamattomasti Koskettava ja poikkeukselliseen proosarunon muotoon kirjoitettu romaani kertoo identiteetistä, sisaruudesta ja rakkaudesta ja kysyy tärkeän kysymyksen: mitä sielunsisaruus todella merkitsee?" (S&S)

Oma arvio:

Pitkästä aikaa saan taas runosunnuntai-postauksen blogiini, kun yllätyksekseni Sarah Crossanin Yksi on runoproosamuotoon kirjoitettu kirja. Tämä muoto tekee kirjasta todella nopea- ja miellyttävälukuisen, ja onkin hienoa, että näin erikoiseen ja vakavaankin aiheeseen on uskallettu ottaa runollisempi muoto.

Ajan kuluessa

todennäköisyys että me

yhtäkkiä vain

lakkaamme

olemasta

nousee

sangen

korkeaksi. (s. 38)

Kirjan pääosassa on siamilaiset kaksoset, Grace ja Tippi, jotka jakavat alavartalon lantiosta alaspäin. Tarina kerrotaan pelkästään Gracen näkökulmasta, ja lopussa siihen oikeastaan selviää todellinen syy. Kaksosten välinen henkinen yhteys on niin sanoinkuvaamattoman syvä ja tiukka, että sitä on muiden vaikea ymmärtää. Tämä yhteys vielä korostuu, jos kaksoset ovat kiinni toisissaan. Ulkopuolisten on hankala käsittää sitä, etteivät Grace ja Tippi koe heidän synnynnäistä virhettään kärsimykseksi, tai etteivät he halua heitä irrotettavan leikkauksella. He ovat yhtä, mutta kuitenkin kaksi erillistä ihmistä.

Me voidaan tehdä mitä tahansa.

Okei?

"Okei", minä sanon.

"Mutta me ei voida ikinä

ikinä

rakastua.

Tajuatko?" (s. 193)

Kirjassa lukija haastetaan pohtimaan sitä, voiko siamilainen kaksonen koskaan rakastua, kun hän on kiinni toisessa ihmisessä. Gracen yllättää hyvin voimakkaat tunteet uutta ystävää Jonia kohtaan. Siskonsa varoituksista huolimatta hän rakastuu. Voiko siitä seurata mitään hyvää?

Kirjassa käsitellään myös muita vakavia teemoja, kuten vanhemman alkoholismia ja miten se vaikuttaa koko perheeseen. Grace yrittää silotella kodin tunnelmaa, ettei hänen ailahtelevainen isänsä mieli järkkyisi eikä hän tarttuisi pulloon, mutta Tippiä moinen ärsyttää, sillä hän tajuaa, ettei isän juominen ole kenenkään muun käsissä. Kun kaksosista aletaan tehdä dokumenttia, isän juomisongelma on pakko ottaa puheeksi, sillä perhe ei halua koko maailman tietävän siitä.

Kukaan ei sano mitään viimeisestä

perunasta joka kylmenee uunissa.

Kukaan ei sano mitään oksennuksenhajusta

joka leijuu eteisessä. (s.88)

Gracen ja Tipin 14-vuotias  pikkusisko Nicole, jota he kutsuvat Lohikäärmeeksi, edustaa kaikkea sitä "normaaliutta", mitä kaksoset eivät ole. Hän on intohimoinen tanssija, notkea ja ketterä. Gracen ja Tipin ystävät, Yasmeen ja Jon, vihkivät tytöt kaikkeen normaaliin nuorten vapaa-ajanviettoon, johon kuuluu salassa tupakointia ja juomista vanhan kirkon raunioissa. Välillä Grace ja Tippi käyvät kumpikin oman terapeuttinsa luona puhumassa ajatuksistaan, vaikka Grace ei käsitä sitä, miksi hänen pitäisi avata mieltään kellekään. Eihän hänen mielessään ole mitään vikaa!

"Olen onnellinen", sanon.

"Mutta pelottaa kamalasti.

Mitä jos herään ja sinä olet poissa?

En halua herätä ilman sinua." (s.391)

Varoitan, ettei lopussa voi välttyä kyyneliltä: koin hyvin voimakkaita tunteita tätä kirjaa lukiessani.  Gracen ja Tippin sisaruus on kuvattu tajuttoman kauniisti. Heidän arkeansa varjostaa jatkuvasti tieto siitä, kuinka heidän elämänsä roikkuu pelkän hiuskarvan varassa. Silti he saavat niin paljon voimaa toisistaan, ettei lukija voi kuin ihastella heidän välistä tunnesidettään.

Arvosanani täydet 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Sivutiellä

Evarian kirjahylly
Lukeva peikko

Samantyylistä luettavaa: 

Ihme: R.J. Palacio

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

Ruksaan kirjan YA-haasteessa kohtaan:

Kirja, jonka voit lukea päivässä

Lisäksi Yksi on ensimmäinen  Reader, why Did I Marry Him -blogin Runohaasteeseen 2018 lukemani kirja.

Runosunnuntai osa 5: Siniset vuodet - Blue Years: Tekla Inari

Siniset vuodet - Blue Years: Tekla Inari. Kääntänyt englanniksi Kasper Salonen. Kosmos 2017.

"Miltä tuntuu olla samaan aikaan sekaisin ja rakastunut? Mistä löytää merkitys valmiissa maailmassa? Jos lähetän sinulle kissakuvan, tarkoittaako se, että haluan sinut? Tarve yhteyteen on kuin nälkä, se tulee aina uudestaan. Sinun kanssasi oleminen tuntuu siltä kuin juoksisi jatkuvasti punaisia päin.

Siniset vuodet kuvaa kahden nuoren aikuisen sydäntäsärkevän rakkaustarinan pirstoutuneessa nykymaailmassa. Enimmäkseen älypuhelimella kuvattu ja kirjoitettu teos on mustan huumorin ja melankolian sävyttämä kuvaus sitoutumattomuudesta. Se nauhoittaa riipaisevasti ja runollisesti nuoruutta 2000-luvulla: vimmaa, sydänsurua, itsekkyyttä; murhetta, säätöä, hauskuutta.

Siniset vuodet / Blue years -teosta on painettu 600 kappaletta, jotka ovat kaikki käsin numeroitu."(Kosmos)

Kirjatraileri: https://vimeo.com/231377463

Oma arvio:

Jokin alkaa saavuttaa minua. Ihastuksen kohde vaihtuu,

mutta menetyksen tunne on sama.

Siniset vuodet on nimensä mukaisesti melko sinisävyinen, alakuloinen kirja: kuvat ovat enimmäkseen tummanpuhuvia, karuja välähdyksiä arjen huomioista ja siloittelemattomia; kiinni olevat sälekaihtimet tai sijaamaton sänky.  Osa kuvista on taas hyvin hauskoja oivalluksia, kuten kuva jeesusteipillä teipatusta auton ikkunasta tai metrossa napattu otos miehestä, jolla on  kissacollegepaita päällään.  Runot, jotka ovat sekä suomeksi että englanniksi, tihkuvat nuoruuden tuskaa ja kysymyksiä kysymysten perään. Ne ovat suorapuheisia ja siivoamattomia.

En ole kovin perehtynyt valokuvataiteeseen, ja aluksi minä hiukan hämmennyin kuvien arkisuudesta ja tietynlaisesta yksioikoisuudesta ja viimeistelemättömyydestä. Monissa kuvissa itse oivallus tuntuu olevan pääasia, ei sommittelu. Kuvat henkivät vuoroin huumoria, tuskaa ja iloa.

Tämä ilmapallokuva on minun ja tyttäreni suosikki!

Pidän runojen pohdiskelevasta sävystä ja siitä, miten niistä huokuu nuoren ihmisen ajattelumaailma kaikessa suoruudessaan. 

Välillä koko maailma tulee lähelle. Väsyneenä, kännissä. Lenkillä, keikalla.

Sinua suudellessani.

Kaiken tämän paskan alla olet poika, joka viheltelee suihkussa. ja kaikki on paskaa, paitsi kusi.

Hekottelen itsekseni runon viimeiselle lauseelle.

Tämä kuva on minusta hieno.

Minä ajattelin lukea tämän vielä uudelleen ajatuksen kanssa, jotta pääsen syvemmälle tarinan nuoren parin väliin. Voisin lukea kirjan toisella kertaa englanninkielellä. Mitään suoraa jatkumoa runot ja oivallukset eivät varsinaisesti tarjoa, vaan ne täytyy itse lukiessa rakentaa. 

Voiko särkyneen ruukun korjata?

Tämä on suuri suru.

Tämä on yhtä iso murhe

kuin ovat maa ja taivas.

Joku voi ripotella päällesi magnolian terälehtiä

ja silti voi tulla ero.

Kun sain kirjan ensimmäistä kirjaa käteeni, hämmästelin karun harmaata kannen ulkoasua, josta kirjan nimi ja tekijä erottuvat vain vaivoin. Harmaa on kuitenkin lempivärini, ja kannen karuus sopii hyvin yhteen sisällön kanssa. Avattuani kirjan huomasin myös selkämyksen liimauksen pettäneen. Hieman nurisinkin tästä miehelleni. Kirjatrailerin katsottuani huomasinkin, että selkämyksen liimaamattomuus onkin tarkoituksellista.  Myös se, että jokainen kirja on numeroitu, on minusta hauska yksityiskohta. Minulla on kirja numero  404.

Siniset vuodet - Blue Years puhuttelee varmasti erityisesti nuoria aikuisia.

Arvosanani 3+

Tämä on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Tekla Inarin nettisivut:

http://www.teklainari.com/

Naistenviikkohaaste & runosunnuntai ~ Runoja: Edith Södergran

Runoja: Edith Södergran. Suomentanut Uuno Kailas. Kuvittanut Tapio Tapiovaara. WSOY 1996 (1. painos julkaistu 1942)

"Suomenruotsalainen Edith Södergran (1892-1923) oli ruotsinkielisen runouden uranuurtaja, jonka tuotannolle ovat ominaisia värikkäinä leimahtelevat näyt ja omaleimainen kuvakieli. Edith Södergranin ystävä, kirjailija Hagar Olsson neuvoo Södergranin runojen lukijaa: "Älkää lukeko niitä kirjallisuutena. Ottakaa ne sinä, mitä ne ovat: monivärisinä ja kauniina kipinöinä pajasta, jossa erään elämän kärsimykset ja erheet taottiin totuuden järkäleeksi."

Uuno Kailaan suomentama valikoima sisältää runoja Edith Södergranin kokoelmista Runoja (1916), Syyskuun lyyra (1918), Ruusualttari (1919), Tulevaisuuden varjo (1920) ja Maa jota ei ole (1925)."

Oma arvio:

Tähdet

Yön tullen

minä seison portailla kuuntelemassa,

tähdet parveilevat puutarhassa

ja minä seison pimeässä.

Kuule, tähti putosi helähtäen!

Älä astu ruohikolle paljain jaloin:

puutarhani on sirpaleita täynnä.

( s. 32)

Naistenviikon kunniaksi halusin lukea uudelleen rakkaan runokokoelman hyllystäni. Tutustuin Edith Södergraniin kipeimmässä teini-iässäni ja tuolloin ihastuin hänen elämäntuskaisiin, välillä voimaa ja välillä haurautta uhkuviin runoihinsa.  Tämän Tapio Tapiovaaran kuvittaman teoksen löysin kerran kirpputorilta, ja kirja on ollut minun rakkaimpia aarteitani.

Havainto

Sinun rakkautesi pimentää tähtesi -

kuu nousee minun elämässäni.

Minun käteni ei ole kotonaan sinun kädessäsi.

Sinun kätesi on himo -

minun käteni on kaipaus. (s.105)

Kirjailija Hagar Olssonin (ja Lauri Viljasen suomentama) esipuhe kannattaa lukea ennen runoihin syventymistä, jotta saa hieman taustoitusta runoilijan elämään. Suomenruotsalainen, Karjalan kannaksella, Raivolan kylässä suurimman osan elämästään viettänyt Södergran sairastui teini-iässä, pian isänsä kuoleman jälkeen tuberkuloosiin ja kävi muun muassa Sveitsissä hakemassa sairauteensa parannusta. Nuori runoilija eli elämänsä Venäjän vallankumouksen, Suomen sisällissodan ja Maailmansodan aikaan, jolloin myös köyhyys ja kurjuus oli jatkuvasti läsnä. Söderganin runoista aistii kuoleman läheisyyden, mutta myös vahvasti uskonnollisen vakaumuksen ja sielun vahvuuden. 

Päätös

Minä olen hyvin kypsä ihminen,

mutta kukaan ei tunne minua.

Ystäväni muodostavat minusta väärän kuvan.

En ole kesy.

--- (s.99)

Minun lempirunojani on eniten kirjan osissa, jotka ovat teoksista Runoja, Tulevaisuuden varjo ja postuumisti julkaistusta Maa jota ei ole. Koska en ole itse uskonnollinen, en välitä kovin uskonnollisen kaiun sävyttämistä runoista, joita on poimittu teoksista Syyskuun lyyra ja Ruusualttari. Pidän kovasti Södergranin runojen voimakkaista metaforista ja tietynlaisesta fantasiahenkisyydestä. Runoissa toistuu joitakin elementtejä, kuten mytologiat (jumalat ja Jumala, Eros jne), tietyt esineet (lyyra), naishenkilöt (neidot, papitar, äidit, sisaret.) Suomen luonto on vahvasti mukana useissa runoissa ja erilaiset luonnon elementit, kuten tuuli. 

Kuva: Pixabay

 Pohjolan kevät

Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet,

kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois,

ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan

sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä.

Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa.

Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti.

Vanha kuusi valvoo ja muistelee

valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa. (s. 36)

En ole koskaan ollut iloisten runojen ystävä, vaan pidän siitä, miten runojen kautta voi heijastaa tuskaa ja kärsimystä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tarvisi olla masentunut tai kärsivä ihminen, sillä kaikilla ihmisillä on omat tuskansa onnenkin keskellä.

Tuska 

Onnella ei ole lauluja, onnella ei ole ajatuksia, onnella 

ei ole mitään.

Töytäise onneasi että se särkyy, sillä onni on paha.

---

Tunnetko tuskan? Hän on väkevä ja suuri, hän on salaa

pusertanut kätensä nyrkkiin.

Tunnetko tuskan? Hän hymyää toivon hymyä

itkenein silmin.

--- (s.47) 

Edith Södergran kuoli 31-vuotiaana jättäen jälkeensä kaunista runoutta, joka tuo lohtua vaikeissa elämäntilanteissa, mutta sopii myös luettavaksi onnen keskelle. Tapio Tapiovaaran kuvitukset ovat yksinkertaisia, mutta tarkoituksenmukaisia, eivätkä varasta huomiota runoilta.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on omasta hyllystäni.

Edith Södergranista muissa blogeissa:

Kirjastokaista
Ankin kirjablogi
Katosin kirjamaailmaan
Pihin naisen elämää
Kirjojen kamari
Matkalla Mikä-Mikä-Maahan
Maaginen realismi

Samantyylistä luettavaa:

Kirje maalta - kootut runot: Eeva Heilala

Osallistun tällä kirjalla Naistenviikkohaasteen (Tuijata.kulttuuripohdintoja) lisäksi Uudelleen Luettua -haasteeseen (Yöpöydän kirjat) sekä Reader, why did ai Marry him -blogin Runohaasteeseen.

Opossumi repussa: Johanna Venho

Opossumi repussa: Johanna Venho. Kuvittanut Emmi Jormalainen. 136 sivua. Lasten kertomus. WSOY 2017

"Ykkönen on Opossumi, se ei oo tylsä tupajumi!"

Opossumi, aikamme Uppo-Nalle, räppää itsensä lastenkirjallisuuden maailmankartalle!

Pajua jännittää vähän. Kolmas luokka alkaa, ja hänen paras ystävänsä on muuttanut pois. Opettajakin on uusi. Yhtäkkiä, kesken matikantunnin, Pajun pulpetin kansi lennähtää auki. Opossumi tunkee kuononsa esiin ja varastaa koko show'n - pitihän se arvata! 

Mutta on Opossumi myös ihana, melkein kuin pikkuveli. Se kulkee Pajun mukana repussa ja höpöttelee omiaan. Vikkeläkielisen ja tuikkivasilmäisen Opossumin matkassa Pajukin pääsee osaksi Kärkikerhoa ja saa Roosasta uuden ystävän. Mutta oppiiko Opossumi lukemaan, että se voi kirjoittaa parempia biisejä? Opossumi tähtää korkealle, Pajun mielestä ehkä turhankin... (#kirja)"

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa - ja rakastuimme Opossumiin!

Olipas se mukavaa lukea tämä sympaattinen kirja Opossumin ja tokaluokkalaisen Pajun ystävyydestä. Parivaljakon ystävyys ei ole aina mutkaton, välillä Pajua kun harmittaa se, miten paljon huomiota söötti Opossumi saa niin koulussa kuin kotonakin, ja kuinka hän saa kaikki mokansa anteeksi. Silti Opossumi on tärkeä Pajulle, ja hän haluaa tukea erikoislaatuista ystäväänsä matkalla kohti huippua - Opossumi näet osaa räpätä ja laulaa. Opossumin avulla Paju saa myös uusia ystäviä, joiden kanssa he perustavat Kärkikerhon ja valmentavat Opossumia koulun syysjuhlan esitystä varten. Opossumilla on vakaa tarkoitus ystävystyä kissan kanssa, jonka hän tapasi metsässä, mutta lopulta Opossumi toteaa, että kaikista paras ystävä hänelle on Paju.

Mukavaa tarinaa täydentää kauniit, hempeäsävyiset Emmi Jormalaisen kuvat. Opossumin riimit on tehty tosi huolella ja niitä on ilo lukea ääneen - löysin itsestäni räppärin.  Hauskaa myös, miten Opossumin avulla käsitellään erityisherkkyyttä, vaikkakin hän vääntää taipumuksensa hassusti  erityiskerkkyydeksi. Kirjassa käsitellään taitavasti ystävyyttä, erilaisuutta, arkuutta ja jännittämistä, unelmien toteuttamista.

-Jo-jo-joo!

Musta kissa lentää yli autiomaan

ei siipii sillä ole ollenkaan,

pitkä häntä toimii propellina

kun se kiitää taivaalla krokettina.

Se hoilaa: oi ihana maa ja kuu

yläilmoissa turkkikin tuulettuu,

häntä näyttää suunnan Helsinkiin

- kissa eksyy Suomi-Finlandiin! (s. 81)

Tyttäreni mielestä Opossumi repussa on hauska, hupsu ja kiinnostava kirja. Hän mieltyi eniten Opossumiin, sillä se on niin söpö. Kirjassa on hänen mielestään tarpeeksi kuvitusta, ja kuvia hän luonnehtii värikkäiksi, hauskoiksi, tarkoiksi ja kiinnostaviksi. Kirjan ikävin tapahtuma on se, kun Opossumi vilustuu. Kirjan nimi ei ole kuulemma hyvä, vaan "Jo-jo-jou!"olisi ollut parempi. Kirja olisi myös voinut olla hiukan pidempi. Tulisikohan tähän jatkoa? Tyttäreni suosittelee tätä kirjaa kaiken ikäisille tytöille ja pojille (kustantajan ikäsuositus 7+) ja aikoo lukea kirjan vielä itse uudelleen. 

Molempien arvosana kirjalle 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

 Kieltenopen kotiblogi

Samantyylistä luettavaa:  

Onnentyttö Dunne: Rose Lagercrantz

Vappuaaton runosunnuntai osa 3: Elukat

Elukat: Roald Dahl. Kuvittanut Quentin Blake. Suomentanut Tuomas Nevanlinna. Art House 2017. 

Englanninkielinen alkuteos (1983): Dirty Beasts. Kansi: Quentin Blake & Puffin, Penguin Random House UK

"Portaikosta kuuluu ääntä – virnuileeko siellä mustakitainen Kroko­vokki, joka dippaa lapsia sinappiin? Sängyn jalkopäässä ryömii jokin – onko se skorpioni, jonka häntä on vanhaa gramofonineulaa terävämpi? Miten käy, jos karhun sijaan saakin lemmikiksi muurahaiskarhun – ja mitä sitten käy, kun pitkästynyt muurahaiskarhu kohtaa pahaa aavistamattoman tätipuolen? 

Roald Dahlin hulvattomat eläinlorut hätkähdyttävät, naurattavat ja karmivat. Näitä elukoita et toivoisi kohtaavasi!" (Art House)

Oma arvio:

Luimme tämän pöyristyttävän hauskan runoteoksen yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa.

Iso, julma Kroko-vokki,

harvinaisen raaka kokki:

joka viikko kuusi lasta,

pulleaa ja mehukasta

- siinä on sen à la  carte.

Muuta se ei sitten tartte.

 ( Krokotiili, s. 13)

Tyttärelläni on aina ollut melko penseä suhtautuminen runoihin. Niinpä kun esittelin tätä kirjaa hänelle, ei innostusta oikein herunut. Sen jälkeen, kun olin lukenut hänelle ensimmäisen runon isäntänsä syövästä filosofisesta siasta ja lapsia popsivasta krokotiilista, hän kuunteli runoja innoissaan silmät pyöreinä ja välillä tirskuen. Roald Dahl ei petä koskaan, saati Tuomas Nevanlinnan taidokkaat suomennokset!

s. 10

Elukat-runokirjassa on yhteensä yhdeksän hauskaa, rajoja rikkovaa ja höperöä runoja, jotka on riimitetty täydellisen tarkasti. Koin jatkuvasti kirjaa lukiessani iloa siitä, miten hienoja ja välillä yllättäviä riimipareja löytyy. Huomasin tyttäreni reaktioista myös, miten mukavia elämyksiä runot tuottivat ääneenluettuina.

"Lisää tulee, jatkan hetken!

Ranskalaisen piknik-retken

huippuherkku onhan kreisi:

friteerattu konnanreisi!"

Mitä, liskon pikkuserkku

täällä onkin suurin herkku!?

Konnallako gurmeen kasti?

Heitän laatat nurmeen asti!

Yrjö, kyösti, pukla, pirjo!

Onapa eto ruokakirjo!

 (Konna ja etana, s.44)

s. 39

 Tyttäreni luonnehtii kirjaa hauskaksi, riemastuttavaksi ja hupsuksi. Hänen lempirunonsa on Konna ja etana, jossa rupikonna vie pojan mahtavaan seikkailuun Pariisiin. Tytöstäni erityisen hauskaa on se, miten konna pystyy muuttamaan itsensä etanaksi ja sitten linnuksi. Runossa irvaillaan ranskalaisten syömätottumuksilla. Muurahaiskarhusta kertovasta runosta tyttäreni ei taas pitänyt, liekö siksi kun muurahaiskarhu heittäytyy runossa melkoiseksi öykkäriksi, joka pieksee ensin omistajapojan tätipuolen ja uhkaa lopuksi pieksää myös pojan.

"Murkkukarhu, jumankekka...

Nythän onkin huolet vekka:

murkku rullaa mummon aina

asemalla lauantaina!

Kunnon murkkukarhu akkaa

höykyttää ja sitten hakkaa!" 

(Murkkukarhu, s. 27)

Kirjan kuvituksena on tuttuun tapaan Quentin Blaken hassut kuvitukset. Tyttäreni mielestä kuvat ovat hauskoja, värikkäitä ja epätarkkoja. Hän suosittelee runoja kaiken ikäisille, minä suosittelisin ehkä vasta yli 5-vuotiaille.

(Tyttäreni arvosana 3,5, minun arvosanani 4,5)

Arvosana yhteensä 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Elukat muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Kaisa)
Kirjojen keskellä

Osallistun tällä kirjalla Runohaasteeseen, joka jatkuu vuoden loppuun saakka Reader, why Did I Marry Him -blogissa. (#runo100)

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta

Runosunnuntai osa 2 ~ Pönttö: Kirsti Kuronen

Pönttö: Kirsti Kuronen. Säeromaani. Karisto 2017.

Kansi: Aino Ahtiainen

"Tiheää, paljonpuhuvaa tekstiä nuoruudesta

Viidenneksi eniten pelkään iilimatoja.
Neljänneksi eniten pelkään täytekakkuja.
Kolmanneksi eniten pelkään sotaa.
Toiseksi eniten pelkään rakkautta.
Eniten, ylivoimaisesti eniten, pelkään aikuiseksi tulemista.

Ylioppilaskevät – kaikki on mahdollista. Toiset tietävät jo, mitä aikovat ja mihin lähtevät. Luna haluaisi vain valokuvata vettä, mutta eihän sellaista voi sanoa ääneen. Edessä aikuisuus ja töihin-kotiin-töihin-kotiin-rata, ja se pelottaa. Isä on virittänyt pihan lintupönttöön kameravalvonnan, ja Arja-tiaisen elämää seuratessaan Luna kelaa omaansa.

Pönttö kuvaa ainutkertaisen herkästi sitä lyhyttä hetkeä, jolloin on lennettävä pesästä ja luotettava omiin siipiinsä. Kirsti Kuronen on tutustuttanut suomalaiset maailmalla nuortenkirjallisuudessa suosittuun säeromaaniin: Paha puuska sai komeat arvostelut ja valittiin Suomen edustajaksi IBBY:n kunnialistalle. Pönttö jatkaa samaa linjaa ja tavoittaa tiiviissä ilmaisussaan upeasti nuoruuden pakahduttavat tunteet." (Karisto)

Oma arvio:

Luna miettii, mitä on aikuistuminen. Hän miettii, mitä on olla nuori. Hän palaa välillä menneisiin, ikäviin hetkiin, vaikka ei haluaisi. Hän löytää menneisyydestään ihmisen, jonka kanssa voi ehkä rakentaa nykyisyyttäkin. Pidän siitä, miten Kirsti Kurosen säeromaani Pönttö tuo esille konstailematta nuoren tytön pelkoja, toiveita ja intohimon kohteita: valokuvaamista, lukemista, tanssimista silloin, kun kukaan ei katso ja linnunpöntön tapahtumien seuraamista.

Ihmeet eivät enää mahdu lauseisiin

kun ei itsekään tiedä

mistä tyhjyys, miksi puristaa

mitä kaipaa, mikä painaa (s. 9)

Nuoren elämä voi olla epävarmuuksien vuoristorataa: Lunaa surettaa mummo, joka ei enää muista shakkipelin siirtoja.  Luna on epävarma vartalostaan, mikä voi osittain olla jäänne hänen 14-vuotiaana kokemastaan, nöyryyttävästä seksikokeilusta, joka päättyi ennen kuin alkoikaan. Sen Luna paljastaa tarinan edetessä hampaat irvessä. Sivuilta voi aistia sen häpeän ja nöyryytyksen, mitä Luna koki - hän odotti Jereltä rakkautta ja hellyyttä, mutta Jere odotti jotain ihan muuta. 

En tiedä vielä

kuuluvatko merenneitous,

tintit, tanssi ja valokuvat

aikuiselämään. (s. 19)

Kirjan nimi tulee linnunpöntöstä, joka on oleellinen osa tarinaa. Lunan isä on kiinnittänyt kameran lintujen pesimäpönttöön ja Luna alkaa seurata kerhohuoneen näytöltä pöntön elämää. Munia hautova lintu saa nimekseen Arja. Kun munat kuoriutuvat, Lunalla on yhtä lailla huoli poikasista kuin emollaan. Luna hieman häpeää pönttö-innostustaan, eikä tohtisi paljastaa lapsuudenystävälleen Samulle, missä aikansa viettää. 

Sekin on mahdollista

että en kelpaa aikuiseksi. (s. 36)

Luna kasvaa tarinan myötä ja saa tarvittavan rohkeuden hyväksyä itsensä - ja hyväksyä Samin kutsu. Pönttö on ihanan rohkaiseva, riipaiseva ja toiveikas ote nuoren elämästä.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Pönttö muissa blogeissa:

Kirjahilla

Osallistun tällä kirjalla Reader Why Did I Marry Him -blogin runohaasteeseen.  

Tämä postaus on samalla blogini Runosunnuntai-sarjan toinen osa.

Runosunnuntai osa 1: Eeva Heilala

Keksinpäs tässä loistavan teeman tuleville sunnuntaille, kun päätin osallistua vuoden alussa runohaasteeseen (#runo100) , jota pitää Omppu Martin Reader, why did I marry him -blogissa. Runot ovat olleet minulle tutumpia aiemmin, mutta jostain syystä ne ovat jääneet. Nyt haluan herättää runosieluni uudelleen henkiin ja nauttia kotimaista ja ulkomaista runoutta tämän kevään, tai ehkä koko vuoden ajan. Tarkoituksenani olisi myös löytää jotain fantasia- tai scifigenren runoutta sekä lueskella myös nuortenrunoja. Runoteosehdotuksia otan vastaan!

Joka sunnuntaille en runopostausta lupaa, mutta yritän ainakin kaksi runosunnuntaita viettää kuukaudessa. Mitään täydellisiä runoanalyysejä en aio (enkä osaa) tehdä, vaan kertoilen postauksissani, millaisia ajatuksia runot herättivät. Siteeraan myös joka teoksesta muutamia runoja. Runoteoksia lainaan kirjastosta ja osan nappaan omasta hyllystäni.

------------------

Kirje maalta - Kootut runot: Eeva Heilala. Tammi 2000. 

"Eeva Heilalan runous kumpuaa maaseudun naisen arjesta. Se arki on avara, siihen mahtuu tietoisuus elämän rikkaudesta, ihmisen paikasta luonnossa ja sukupolvien ketjussa. Rakastetun pohjoissuomalaisen runoilijan koottujen runojen laitos sisältää J.H Erkon palkinnon saaneen esikoiskokoelman Hyvä on maa (1976), kokoelmat Tuhat koivua (1978) ja Hellyys ei ole hukassa (1987) sekä uusien runojen osaston "Kirje maalta". (Takakansi).


Eeva Heilala syntyi 13.12.1934 Paavolassa Pohjois-Pohjanmaalla. Heilalan runoilijatyön lähtökohtia ovat pitkä työura maatilan emäntänä ja nelilapsisen perheen äitinä. Hän debytoi vuonna 1976 kokoelmalla Hyvä on maa, joka sai J. H. Erkon esikoispalkinnon. Vuonna 2005 hän sai Oulun läänin taidepalkinnon (Tammi).

Kuva: Tammi

Tuotanto:

Elämän värit

Hellyys ei ole hukassa

Hyvä on maa

Ikkunasta avautuu maailma

Kirje maalta

Kylvöaika

Omenat omasta puusta

Punaposkipuolukoita

Tuhat koivua

Tässä iässä

Oma arvio:

Kun minut piirrät
piirrä totta
piirrä pieni kysyjä tuuliselle pellolle
vanhat verryttelyhousut
vanunut pusero
hiukset vapaiksi vain.
Kuule, piirrä paljasjalkaiseksi
varpaat vasten tervettä multaa. (Kun minut piirrät, s. 35)

Olin Päätaloviikoilla Taivalkoskella kesällä 2015, jossa oli vieraana Eeva Heilala. Kesäteatterin lavalla istui vaatimattoman oloinen iäkäs nainen, joka kertoi juttuja kissastaan ja sarkastisella otteella elämänsä vääjäämättömästä päättymisestä. Vaivaantuneena haastattelija yritti johdattaa Heilalan jutusteluja kevyempiin aiheisiin, vaikkapa kissaan, mutta Heilala jatkoi "synkistelyään" pilke silmäkulmassaan. Kuuntelin tuolloin hänen runojaan ihastuneena ja ajattelin, että tutustuisin hänen tuotantoonsa. Nyt siitä on kulunut 1,5 vuotta, kun sain viimeinkin tartuttua hänen runoteokseensa.

--onnellisempaa on löytää kuolleista heinistä yksi kukka
kuin puutarhan runsaudesta valmis seppel. (Kohta neljäkymmentä viikkoa olen odottanut sinua. s.71)

Näin hienosti Eeva Heilala kiteyttää onnen määrityksen runossaan, jossa on teemana raskaus ja onnellisuus.

Kirje maalta on mainio kokoelma Heilalan alkupään tuotannosta. Hänen runonsa heijastavat maalaistalon arkea, pohjoispohjalaisuutta ja naisena ja äitinä olemista, välillä  sarkastisella otteella Runoissaan hän muistelee lapsuuttaan, tutkiskelee avioliittoaan tai kertoo kylän asukkaista -  jotkut hän joutuu hyvästelemään viimeiselle matkalleen. Hänen runoistaan kumpuaa rakkaus eläimiin, luontoon ja vaatimattomaan elämään.

Huhtikuussa

Nyt minä syötän lehmille perunoita.
Älä kaikkia kanna,
jos vaikka kauppaan ostavat, sanoo mies.
- En minä kuin muutaman ämpärillisen, 
tämä on tällaista mielenterveystyötä
kevätpoikivien keskuudessa.
Tule katsomaan miten turvat touhuavat. (s. 47)

Kirjan "uudempien runojen" osasto käsittelee enemmän ikääntymistä ja jäähyväisien jättöä. Heilala ihmettelee runoissaan uuden sukupolven aikuisia.  Hän myös miettii ajankohtaisia yhteiskunnallisia asioita. Maahanmuuttoon ja pakolaisuuteen liittyvä runo Kiitospuheet eivät kuulu meille on ajatuksia herättävä:

Kiitospuheet eivät kuulu meille
eivät mitalit kaulaamme
ennen kuin hylätyt lapset
slummeista, kaduilta
sirpaleiden seasta
on saatettu suojaan.

---

Mitä äitejä me olemme
kun syliimme mahtuvat vain omat lapsemme.
Mahtuvatko hekään? (s. 192-193)

Minun on hirveän helppo samaistua Heilalan runoihin, sillä vaikka en maalla olekaan kasvanut, minulla on maatalon elämään kytköksiä mummolastani, joka ei hirveän kaukana runoilijan kotitilasta Ruukista ole. Runoja lukiessani näen tasaiset maat, pellot, mäntymetsät ja koivikot, maatalon arjen. Aistin runoista pohjoispohjalaisen vaatimattomuuden ja jäyhyyden, joka on minulle tuttua, kotoisaa ja konstailemattoman rehellistä. Heilalan runoista kumpuaa arjen kauneus ja rumuus sopivassa suhteessa.

Taas ilta
eikä tänäänkään muuta tuliaista
toisillemme
kuin väsymys. (Taas ilta, s.  149)

Annan arvosanaksi tälle runokokoelmalle 4

Tämä kirjan lainasin kirjastosta.

________________

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja

Kevään lastenkirjoja esittelyssä

Luimme taas lasteni (tyttö 8 ja poika 6) kanssa tänä keväänä ilmestyneitä lasten kuvakirjoja. Kaikki kirjat ovat arvostelukappaleita, kaunis kiitos kustantajille!

*******************

Viisi villiä Virtasta 8: Perttu Virtanen ja varkaus: Anneli kanto. Kuvittanut Noora Katto. Karisto 2016. Kuvakirja. 32 sivua.

"Perttu särkee leikkiessään Veeran rakkaan Beibi-nuken, ja uusi on saatava ennen kuin Veera huomaa. Säästöpossu rikki ja salaa kauppaan. Mutta rahat eivät riitäkään, ja Perttu piilottaa kaupan nuken puseronsa alle. Kotona hän kauhistuu: varastettu nukke ei olekaan samanlainen kuin Beibi. Kaikki on mennyttä! Perttu on varas! Kun elämä on kuitenkin pilalla, Perttu päättää ryhtyä meri- ja maantierosvoksi."

Sarjassa ilmestyneet:

Vilma Virtanen ja uimataito
Paavo Virtanen ja tyttöjen tavarat
Kastehelmi Virtanen ja oma tahto
Perttu Virtanen ja kauhea kateus
Veera Virtanen ja esikoulu
Paavo Virtanen ja pimeys
Virtasen lapset ja pentu


Oma arvio: 

Olemme lukeneet kaikki aiemmat Viisi villiä Virtasta -sarjan kirjat, joten tämä kirjan viisilapsinen perhe on meille hyvin tuttu. Olemme pitäneet paljon aiemmista kirjoista, etenkin siitä, miten ne tarttuvat aina yhteen aiheeseen ja esittelevät jokaisen lapsen vuorotellen. Viimeksi Virtasen lapset saivat koiranpennun kirjassa Virtasen lapset ja pentu, ja nyt tässä uusimmassa kirjassa Vertti-koira seikkailee tietenkin mukana.


Tässä kirjassa pääaiheena on varastaminen ja ylipäänsä se, miten toimitaan, kun huomaa tehneensä väärin. Perttu varastaa epätoivoissaan uuden nuken siskolleen, mutta kotona hänellä alkaa omatunto kolkuttaa. Hän myös pelkää joutuvansa vankilaan. Lasten mielestä kirjan hauskin kohta on, kun Perttu lähtee leikkimään maantierosvoa pikkusiskonsa Kastehelmen ja Vertti-koiran kanssa. Mukavat kuvat siivittävät hauskasti etenevää tarinaa.

Pojan mielestä tarinan ikävin kohta on se, kun Perttu rikkoo isosiskonsa nuken "sillä eikö se ole aika ilkeää?" Siksi hän pitikin erityisesti kirjan loppuratkaisusta, jossa maksettu nukke laitetaan kierrätyslaatikkoon. Tyttö oli myös iloinen siitä, että Perttu tunnustaa tehneensä väärin. Tarina tarjoaakin varmasti lapsille helpotuksen tunteen, kun Pertun ongelmat järjestyykin parhain päin. Kaikesta selviää, kun kertoo totuuden.

Molemmat lapset olisivat halunneet kuunnella tätä tarinaa kauemminkin. 

Lasten arvio kirjasta:

Minä annan arvosanan 4+. Perus taattua Virtas-kamaa!

*********************

Minä, Muru ja metsä: Lena Frölander-Ulf. S&S 2016. Kuvakirja. 41 sivua.

"Valon pilkahduksia satumetsän siimeksessä

Äiti rakastaa olla maalla. Hän rakastaa merta. Hän rakastaa tuulta. Hän rakastaa metsää. ”Huomenna rakennetaan maja!” äiti sanoo. Mutta minä en sano mitään. Minä pelkään. Pelkään merta. Pelkään tuulta. Pelkään metsää. Ja maalla täytyy pissata metsään.

Metsä on täynnä mönkijöitä ja merkillistä elämää. Jos pienen ihmisen täytyy pissata metsään, vastaan voi tulla mitä hyvänsä: kuusi joka tarvitsee apua, itkevä näkki tai hermostunut tulikärpäsjengi. Pikku ihmisen ensiaskeleet ovat haparoivia mutta käyvät varmemmiksi.
Metsän kanssa voi ystävystyä."

Oma arvio:

Tämän kirjan mustanpuhuvat kuvitukset saavat minut kerta kaikkiaan pauloihinsa. Pojan mielestä kuvat ovat hyvällä tavalla kummallisia ja tytöstä söpöjä. Minusta kirjan kaunein kuva on se, jossa Näkki Nykänen istuu lumpeenlehdellä. Kuva on niin ihanan surumielinen, herkkä ja tykkään sen väreistä.

Tekstiä on kirjassa aika vähän ja kirjan sivuilla leikitellään erilaisilla fonttiko'oilla. Tarina käsittelee pimeän pelkoa, joka on minusta hyvin tärkeä aihe lasten kanssa läpikäytäväksi.

Pojan mielestä kirja alkaa tylsästi, koska siinä ei kuulemma tapahdu mitään jännää. Hänestä kirjan paras kohta onkin se, kun tarinan poikaa alkaa pelottaa pimeä metsä. Tyttö taas ei pitänyt siitä, vaan piti tarinan kohokohtana sitä, kun vuorenpeikko Gargatuula herää. Pojastakin peikko on hassu, ei lainkaan pelottava. 

Minusta kirjan tarina rakentuu hienosti. Alussa tarinan minäkertoja, poika pelkää mökin pimeää metsää ja pissalle meno iltaisin jännittää. Pimeässä metsässä hän alkaa kuulla ääniä. Metsästä alkaa löytyä monenmoisia satuolentoja, kuten puhuvia kuusia, näkki ja vuorenpeikko. Vuorenpeikolla on hassuja piirteitä, jotta se ei ole niin kauhistuttava. Lopussa poika palaa pissalta kotiin voittaneena pelkonsa.

Mitään suoraviivaista opetusta pimeän pelon voittamiseen tämä kirja ei tarjoa, enkä ehkä lukisi tätä kovin pienille, sillä kuvat ja tunnelma voivat olla liian pelottavia.

Kirjan lopussa on vielä kysymyksiä, joihin lapset vastasivat:

Mitä sinä tykkäät tehdä metsässä?
T: Etsiä kettuja ja eläimiä
P: Kävellä

Onko sinua joskus pelottanut metsäretkellä?
T: Ei
P: Ei, koska mitä siinä on pelottavaa?

Mikä on parasta tässä kirjassa?
T: Kun Gargatuula heräsi
P: Kun poikaa pelotti

Lasten arvio kirjasta:

T: 

       

   




P: 

Oma arvosanani on 5. Pidin oikein kovasti!

************************** 


Gabriel Hullo ja hirveä Hekla: Juha-Pekka Koskinen. Kuvitus Miranda Mord. Haamu 2016. Kuvakirja.39 sivua.

 "Gabriel Hullo on omalaatuinen poika, jolla on vilkas mielikuvitus, kaipaus kauhutarinoihin ja ystävinään isoisien aaveet. Eräänä iltana Gabriel huomaa autiotalossa valoa ja kumaraisen hahmon, jolla on seuranaan musta kissa. Juttutuokio haamujen kanssa vahvistaa epäilyt: naapurustoon on muuttanut hurja noita. Aaveiden varoituksista piittaamatta Gabriel päättää vakoilla velhoa ja huomaa, että samassa puuhassa on myös tyttö nimeltään Kaisu. Uusi ystävä taivuttelee Gabrielin rohkealle tutkimusretkelle noidan taloon. Pian Gabriel katuu lupaustaan, mutta enää ei voi perääntyä. Onnistuvatko lapset tutkimaan talon noidalta salaa? Ja millainen on tuo hirveä Hekla, jota aaveetkin kavahtavat?"

Aiemmat osat:
Kauhea Gabriel Hullo (Karisto 2011)
Gabriel Hullo ja keskiyön kestit (Haamu 2014) 



Oma arvio:

Tämä hauska, runomuotoon kirjoitettu tarina kertoo Gabriel-pojasta, joka asuu kummitustalossa ja jota kiinnostaa kauheasti naapuritalo, vaikka sen sanotaan olevan noitien talo. Hänen äitinsä on ylisuojelevainen. Gabriel myös tutustuu Kaisa-nimiseen naapurintyttöön, jonka kanssa he lähtevät yhdessä noitataloon.

 Kirja lähtee lasten mielestä hiukan nihkeästi käyntiin, mutta pian tarina muuttuu jännittäväksi. Lapsista erityisesti kirjan runomuoto on hauska juttu, vaikkeivät he aluksi tykänneet ajatuksesta.

Taannoin eräs kollega kirjastossa sanoi minulle, että kannattaa lukea runoja ääneen - silloin ne vasta pääsevät oikeuksiinsa. Olikin oikein mukava  lukea tällaista loppusointuista runomuotoista tarinaa lapsille. Huomasin, miten lapset aina odottivat, mikä sana rimmasi minkäkin kanssa ja kokivat yllätyksiä.

Kirjan kuvat ovat lasteni mielestä hienoja ja sopivasti pelottavia. Kuvitus ei ole perinteisimmistä päästä, mutta hyvin hauska, kaunis ja toimii mielestäni kirjassa mainiosti. Mustat lepakot ja hämähäkit tanssahtelevat kirjojen sivuilla. 

Lopussa koimme helpotuksen huokauksen, kun pelätty noita onkin Kaisa-nimisen tytön isoäiti, joka tarjoaa lapsille pullaa ja mehua. Meille jäi nyt hiukan epäselväksi, onko Hekla noita vai ei, mutta ainakaan hän ei olekaan niin pelottava kuin luultiin. Lasten mielestä juuri tämä helpottava loppu on kirjan paras kohta. Tyttö olisi kuullut tarinaa pidempäänkin, mutta pojalle alkoi jo riittää.

Gabriel Hullo on meille ihan uusi tuttavuus, mutta tämän kirjan luettuamme olemme uteliaita lukemaan muutkin osat.

Lasten arvio kirjasta:

 






Minun arvosanani 4-. Miellyttävälukuinen, kiva tarina!