Unien sirkus: Johanna Förster

 Unien sirkus: Johanna Förster. S&S 2024

Kansi: Sami Saramäki

"Syksy ja koulu ovat vasta alkamassa, ja silti seitsemäntoistavuotiaan Juulin jalat ja pää tuntuvat painavilta. Varsinkin pää. Juuli on matkalla töihin, kun hän törmää kadulla kettuun. Sen perään syöksyy Valvoja, joka ei onneksi huomaa Juulia. Arkinen maailma alkaa oudosti säröillä, kun sama kettu, Eduardo Hopea, alkaa ilmaantua Juulin uniin.

Samoihin aikoihin Juuli tutustuu katutaiteilijoihin ja aktivisteihin, Nikoon, tämän siskoon Niniin ja Iidaan, ja ystävystyy heidän kanssaan. Hetken kaikki tuntuu uudelta ja mahdolliselta – mutta sitten tapahtuu jotain kauheaa. Juuli lähtee etsimään ystäviään halki merkilliseksi muuttuneen Euroopan, ja palaa samalla tukahduttamiinsa lapsuusmuistoihin sirkuksesta, joka on tuhoutunut tulipalossa. Hän tempautuu huikeaan seikkailuun, jossa hän kohtaa sekä oman itsensä, kadonneen isänsä että menneisyyden tapahtumat.

Monikerroksisessa tarinassa liikutaan lähitulevaisuuden totalitaarisessa Euroopassa, maagisessa rinnakkaismaailmassa ja Juulin muistoissa. Näistä syntyy kudelma, jossa kontrolloivan ympäristön valheellisuus asettuu vastakkain ilon ja mielikuvituksen kanssa.

Unien sirkus kuvaa vetävästi sekä maailman että ihmismielen ylenpalttista moniulotteisuutta – ihmeellistä, traagista ja kaunista." (S&S)

Oma arvio:

Odotukseni olivat todella korkealla, kun näin tämän Johanna Försterin esikoisteoksen esittelyn kustantajan luettelossa. Sirkus aiheena on todella kiintoista, ja kuvauksesta saattoi muutenkin päätellä, että kirjassa kellutaan unen, satumaailman ja monenlaisten muidenkin teemojen ympärillä. Sami Saramäki on onnistunut loihtimaan kirjalle unenomaisen, mutta yhtä aikaa dystopishenkisen kannen.

Dystopiaksi minä tämän kirjan määrittelisin (kuten Risingshadow), ripauksella maagisrealistisuutta. Tai fantasiaa. Mutta määritteleminen on hyvin hankalaa tämänkaltaisessa, hyvin monikerroksisessa genrehybridikirjassa, eikä kovin tarkoituksenomaistakaan. Meidän kirjaston OUTI-tietokannassa tätä ei ole genretetty ollenkaan. Pikaisella katsauksella ainoastaan Helmet-kirjastoilla tämä on laitettu fantasia-genreen.

Juuli luulee nähneensä näkyjä, kun punaturkkinen otus vilahtaa hänen ohitseen viemäriaukosta sisään Valvoja perässään. Juuli on menossa töihin enonsa ja huoltajansa omistamaan viini- ja  juustopuotiin, joka on pieni jäänne ylellisyydestä tiukkavalvonteisessa tulevaisuuden maailmassa, jossa pelätyt Valvojat tarkkailevat ihmisten toimia kaduilla ja kaikkialla. Uhkaavasti käyttäytyvän Ministeri Kantolan asiointi puodissa saa Juulin olemaan loppupäivän varuillaan.

Minä tiedän sen ketun, Juuli tajusi, ja sävähdys kulki koko kehon läpi. Minä olen tuntenut hänet joskus, kauan sitten, ja hänet minä näin kadulla, kun hän syöksyi viemäriin. (s. 23)

Juuli alkaa nähdä unia kadulla näkemänsä ketun, Eduardo Hopean sirkuksesta, jossa kissamakit, seeprat, hilleri ja kummallinen raputyttö esiintyvät yleisölleen. Kettu vaikuttaa kumman tutulta. Toistuvat unet tai unenomaiset muistot hämmentävät Juulia, joka on asunut enonsa Kaunon, tämän vaimon Ullan sekä serkkunsa Linnean kanssa siitä asti, kun menetti oman perheensä. Tähän liittyy Juulin kipeimmät ja karmeimmat muistot, jotka hänelle ja lukijalle alkavat avautua pala palalta, uni unelta, muistikuva muistikuvalta. Miksi juuri sirkus toistuu Juulin unissa? 

Ajatusvirhe, väärä polku, portti kiinni ja heti! Äitiä ei ajatella! Kurkkua kuristi ja huone tuntui hajoavan. Äitiä ei ole. Kenen syy. (s. 97)

Kirjan totalitäärisessä maailmassa ei katsota hyvällä taidetta ja kulttuuria. Siksi esimerkiksi katu- ja performanssitaiteilijat ovat todellisia kapinallisia, jotka Valvojien pelosta huolimatta uskaltavat tuoda esitystensä iloa ihmisille pimeillä kujilla. Yhteen tällaisista porukoista Juuli törmää. Ensin hän huomaa viulua soittavan Niko-pojan vihreine hiuksineen, ja kun hän viimein uskaltautuu tämän kanssa juttusille, hän tutustuu myös Nikon ystävään Iidaan ja Nini-siskoon. Juuli alkaa viettää aikaansa  kolmikon boheemissa Vallilan asunnossa, enoltaan salassa tietenkin. Juuli on tottunut olemaan hiljainen ja huomaamaton, omissa oloissaan viihtyvä ja yksin suruaan kantava, mutta Niko ja muut huomaavat hänet. Varsinkin Nikon huomiota hän janoaa.

"Maailma olisi parempi paikka, olisi taas vapautta, ja taidetta saisivat tehdä kaikki, jotka haluavat, eikä olisi vesisotia, eikä pakolaisia. Me oltaisiin elävä muisto siltä ajalta, kun niin moni asia oli kielletty. Kaikkien niiden ihmisten muisto, jotka katosivat." (s. 317)

Taidemaailman valvonta ETU-maissa, eli EU:n jälkeen perustetun Euroopan Turvaunionin maissa eskaloituu koko ajan pahemmaksi, jonka seurauksena Nikon ja Iidan on paettava Berliiniin. Nikoon kovasti ihastunut Juuli on suruissaan, ja kun Ministeri on käynyt yhä uudelleen kysymässä juustokaupassa hänen peräänsä, pian hän huomaakin olevansa matkalla Saksaan yhdessä Ninin kanssa. Tästä alkaa monen moinen seikkailu, jossa Juulin Ninin ystävyys punnitaan, Juuli törmää menneisyyden ihmisiin ja saa tietää lisää karmeista muistoistaan. Hän leijuu todellisuuden, muistojen ja sirkusunien välimaastossa. Heidän on löydettävä Niko ja Iida, jotka tuntuvat kadonneen.

Kirjan juonessa ja kerroksissa olisi niin paljon selostettavaa, että tästä postauksesta voisi tulla romaanin mittainen. En siis spoilaa tämän enempää. 

Pidin kovasti kirjan ensimmäisestä alkupuolesta, ajasta jolloin Juuli tutustui nuoriin katutaiteilijoihin, mutta jossakin vaiheessa puolenvälin jälkeen saatoin tuntea pitkästymisen tunteita ja lukeminen hetkittäin takkusi. Kirja on yli 400-sivuinen ja myös vinkkausnäkökulmasta hyvin hankala. Sen monet tasot voivat avautua  kokeneelle nuorelle lukijallekin, ja aikuiselle toki vielä paremmin, mutta yläkoulun vinkkauspakettiini tätä tuskin otan. Välillä kerronnassa jäädään ehkä liikaa vellomaan suruun ja muistoihin, varsinkin puolivälin jälkeen, kun Juuli jää hetkeksi asumaan Surunkantajien luo. Ymmärrän toki tämän juonenkäänteen merkityksen, mutta se ei ollut minun lempikohtiani kirjassa, ja olisin voinut vallan hyvin elää ilmankin tätä. Minä hiukan myös petyin siinä, miten Juulin ja Nikon lämpenevät välit jotenkin unohtuivat kirjan tapahtumien saatossa. 

Surunkantajien luona ei tarvinnut puhua. Sai itkeä tai vain istua ja katsoa sisäänsä ja ulos, menneisyyteen ja nykyisyyteen. Suru ja sen jakaminen eivät tarvinneet sanoja. Surulla oli erilainen ääni, se soi sanojen takana ja alla. (s. 264)

Eniten pidin Juulin sirkusmuistoista ja sadunomaisista Eduardo Hopean sirkukseen liittyvistä unista. Loppua kohti tihenevät juonenkäänteet, jossa todellisuus ja unet sekoittuvat tosissaan toisiinsa, alkoivat temmata minua taas hyvin mukaansa. Hyvin nappasin myös kirjan sanoman siitä, miten ihmissielut näivettyisivät ilman taidetta ja kulttuuria. Millaista olisikaan maailmassa, jossa kiellettäisiin esimerkiksi musiikki, tanssiminen ja kuvataide?

Unien sirkus on kirja surusta, tukahdetuista tunteista ja muistoista ja taiteen merkityksestä. Toki myös ystävyydestä ja  nähdyksi tulemisen tarpeesta. Näinkin moniulotteinen ja syvällinen nuortenkirja saattaa olla hyvinkin ensi vuoden kirjallisuuspalkintoehdokkaana, veikkaisin. Harmi vain, että tämä on nuorille vinkattavaksi vähän liian hankala.

Annan arvosanaksi tälle 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Väki-trilogia: Elina Rouhiainen

Auringon pimeä puoli: Marisha Rasi-Koskinen

Ei minun maailmassani: Terhi Raikas

Ei minun maailmassani: Terhi Raikas

 Ei minun maailmassani: Terhi Raikas. Basam Books 2023

Kansi: Naidzionysheva / Bigstock

"Kun poliittiset johtajat eivät osaa säilyttää maailmanrauhaa, onneksi on olemassa valveutuneita nuoria!

Somen kautta nuoret saavat äänensä kuuluviin ja näyttävät, etteivät hyväksy maailmassaan sotaa, pahuutta ja väkivaltaa. Pystyvätkö tavalliset teini-ikäiset ystävykset pelastamaan maailman kolmannelta maailmansodalta?

Terhi Raikas on 29-vuotias esikoiskirjailija, jonka sydäntä lähellä ovat ympäristönsuojelu ja nuorisopolitiikka. Näistä aineksista syntyi jännittävä, lähitulevaisuuteen sijoittuva romaani, joka innostaa vaikuttamaan kaikille tärkeiden asioiden puolesta." (Basam Books)

Oma arvio:

Huomasin tämän kirjan ihan sattumalta kustantajien sivuja selatessani (teen yleensä vielä luetteloiden lukemisen lisäksi haravointia kustantajien sivuilla, jos minulta on jäänyt joku nuortenkirja huomaamatta.) Terhi Raikkaan Ei minun maailmassani ei ole kustantajan toimesta laitettu nuortenkirjaksi, mutta sitä se ilmeisimmin on jo takakansitekstin perusteella. Kiinnostuin kovasti sen yhteiskunnallisesta sanomasta.

Kirjassa eletään vuotta 2117, Suomen 200-vuotisjuhlan aikaa. Tosin Suomi on enää yksi osavaltio Euroopan Unionissa. Ilmastonmuutoksen vuoksi Suomessa ei ole satanut lunta enää 40 vuoteen ja Afrikka on kuumuudessaan asumiskelvoton. Lihatuotteita ei enää kukaan käytä, ja kahvin ja teen sijaan juodaan lämmintä kauramaitoa (yök.) Suurimmalle osalle ihmisistä ei enää riittänyt töitä, varsinkin kun monet töistä hoidetaan roboteilla ja tekoälyllä, joten moni elelee aikuisikänsä perustulon turvin askarrellen omia juttujaan. Korona- ja influenssaepidemiat olivat arkipäivää ja jokavuotinen riesa ja niihin varaudutaan yhä maskeilla ja välimatkoilla (mikä tuntuu minusta hassulta, sillä nythän on jo luovuttu moisista varotoimista.) Maailmalla kuohuu ja puhutaan kolmannen maailmansodan uhasta.

Kirjan päähenkilö on lukion viimeistä vuotta opiskeleva Meeri, joka on alkuun ihan tavallinen opiskeleva nuori, mutta josta kehittyy oikea yhteiskunnallinen vaikuttaja, osin vahingossa. Meeri on tavallisesta perheestä, johon kuuluu kotona olevat äiti ja isä, pikkusisko Elli, jolla on Downin syndrooma, ja isoveli Eino, jota koulutetaan tällä hetkellä salaisessa paikassa armeijan tekoälyjoukkoihin. Meerillä on diagnosoitu ADHD ja lisäksi hän kärsii monesti änkytyksestä, josta koulun ärsyttävät tytöt sitten häntä kiusaavat. Lotta on ystävä päiväkotiajoista saakka, mutta Meeri kokee, ettei heitä enää yhdistä kovinkaan monet asiat. Etenkään yhteiskunnalliset asiat, joista taas Meeri on kiinnostunut. 

Lotta oli niitä, jotka haaveilivat takaisin siihen elämään, kun ihmiset vielä pystyivät kasvattamaan eläimiä syötäväkseen ja muuten hyödynnettäväkseen, käyttämään ajaessaan polttoaineita ja pitämään valoja jokaisessa huoneessa. Onneksi sittemmin oli tajuttu, että moisessa kulutusyhteiskunnassa olimme tuhon tiellä. (s. 21)

Meerin elämää on varjostanut isoäidin etenevä Alzheimerin tauti ja isoveljen poissaolo ja poikaystävä Yusufin etäinen käytös, mutta sitten lisämurhetta tuo Einon kirje, josta selviää, että hänet ollaan lähettämässä Kiinaan, ja ettei sieltä ole paluuta takaisin. Meeri uskoo, että sota on tulossa. Englanninopettaja Mirjami huolestuu Meerin alakulosta ja niinpä tämä uskoutuu politiikkaan hörähtäneelle opettajalleen kuulemastaan. Yusufista ei tunnu olevan apua Einon tilanteen selvittämisessä, sillä tällä tuntuu olevan aina jotain kiirettä. Meeri kertoo epäilyksistään siis myös etäystävälleen, Etelä-Amerikassa asuvalle Palomalle. Tästä lähteekin melkoinen tapahtumien ketju vyörymään liikkeelle, sillä ilman Meerin lupaa Paloma vuotaa tiedon Einon ja maailman tilanteesta someen. Meeristä kiinnostuu BBC:n toimittaja ja muut yhteiskunnalliset vaikuttajat. Laaja somekampanja #notinmyworld ajaa sodanvastaista kampanjaansa ja myös Meeri lähtee opettajansa Mirjamin kanssa Helsinkiin suureen sodanvastaiseen mielenosoitukseen.

---Kootaan voimamme yhteen, jotta Eino ja muut nuoret pääsevät takaisin kotiin. Kolmatta maailmansotaa ei saa tulla, joten ajetaan yhdessä rauhaa. #notinmyworld (s. 47)

Pystyykö nuorten liikkeelle laittama kampanja pysäyttämään käynnistyvän maailmansodan? Saako Meeri enää koskaan nähdä isoveljeään? 

Uskoisin, että kirjan yhteiskunnallinen vahva sanoma voisi kiinnostaa nuoria lukijoita. Omasta mielestäni kirjan kerronnalliset keinot ja juonen uskottavuus ei ole sen vahvuus, mutta onhan tämä mukavan (utopisen) optimistinen kuvaus nuorten osallisuudesta ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Kirjan henkilöhahmot eivät jättäneet syvempää jälkeä minuun, vaikka päähenkilön nepsy-piirteet ovat toki plussaa, mutta nautin kirjan tarkoista dystopisen maailman kuvauksista. Vaikka ajatuskin lihattomasta ja kahvittomasta maailmasta epäilyttää, mistäpä sen tietää, mihin tämä kaikki vie. En silti ihan usko, että somekamppikset saati kauppasaarrotkaan saisi suuria sotajohtajia pyörtämään päätöksiään. Onneksi kirjojen maailmassa kaikki on mahdollista.

Annan arvosanaksi 3-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä luettavaa:

Näpit irti!: Jennifer Mathieu

Maailmantyttäret: Siiri Enoranta

Kaupunki ilman koteja -sarja: Mirjami Sirén

Kaupunki ilman koteja: Mirjami Sirén. Myllylahti 2023 (Kaupunki ilman koteja #1)

Kansi: Karin Niemi

"Kaupunki ilman koteja on mielikuvitusta kutkuttava nuortenromaani, joka kertoo teini-ikäisen Kipinän ja hänen perheensä riipivän jännittävistä hetkistä maasta pakenemisen kuohuissa.

Tänä yönä kaikki muuttuu. Tänä yönä he pakenevat.

Suljetussa kaupunkivaltio Airepoliksessa innovaatiot ovat ihmishenkiä tärkeämpiä. Jokainen asukas kouluikäisestä lähtien pakotetaan keksimään uusia ideoita, joiden avulla kaupunki voi kehittyä. Kaupungissa ei ole lainkaan koteja, sillä siellä uskotaan, että paikallaan pysyminen tukahduttaa luovuuden.

Neljätoistavuotias Kipinä, hänen siskonsa Vanamo ja isänsä Jalava ovat saaneet tarpeekseen valtion ahdistavasta ilmapiiristä ja valvonnasta. Kipinän pahin painajainen on Luovuuskuutio, tiiviisti suljettu älyhuone, josta ei pääse ulos, ennen kuin on keksinyt uuden innovaation.

Mutta kun pakoretki alkaa, kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Airepolis ulottaa lonkeronsa pelottavan pitkälle." (Myllylahti)

Kirjatraileri

Oma arvio:

Aivan mahtavaa, että yhä kirjoitetaan ja julkaistaan nuorten dystopiaa, vaikka se on viime vuosina jäänyt hiukan muiden genrejen jalkoihin. Mirjami Sirénin Kaupunki ilman koteja ilmestyi siis todelliseen tarpeeseen, jos minulta kysytään.

Kirjan nimikin jo viittaa sen perusideaan: ihmiset elävät Airepoliksen totalitäärisessä kaupungissa ilman pysyviä koteja. Myös eriarvoisuus näkyy selvästi, sillä asuinalueet on jaettu eri lohkoihin alkaen A:sta ja päättyen F:ään, joka on tasoltaan kaikista huonoin asuinalue. Valtiossa uskotaan siihen, että jatkuvien ideoiden lypsäminen kansalaisilta, jo kouluiästä lähtien, tekee unelmavaltion. Omaa asuinstatustaan voi parantaa keksimällä tuottavan ja ihmiselämää helpottavan innovaation. Ideoita kerätään Luovuuskuutioissa, joihin ihmiset suljetaan aina tietyksi aikaa kerrallaan. 

"Kun tänään astutte Luovuuskuutioihin, muistakaa tämä. Yhteiskunta voi toimia vain, jos se kehittyy ja kulkee eteenpäin. Pysähtyminen köyhdyttää henkisesti ja taloudellisesti. Taakse katsominen jarruttaa ja taannutta." (s. 80)

Kirjan päähenkilö, 14-vuotias poika nimeltä Kipinä, kärsii ajoittain ahdistusoireista ja niinpä hänelle tunnit Luovuuskuutiossa ovat aina yhtä piinaa. Heti kirjan alussa Kipinä perheineen ovat pakomatkalla, sillä he ovat päättäneet paeta Airepoliksesta Balukaviin, meren toisella puolella olevaan kaupunkiin, jossa kaikilla on omat kodit. Kipinä ja hänen pikkusiskonsa Vanamo on jouduttu sulkemaan ahtaaseen arkkuun vaarallisen pakomatkan ajaksi, mutta tilanne käy Kipinälle liian ahdistavaksi. Ylimääräisen pysähdyksen takia pakoauto havaitaan, isä ja hänen ystävänsä Sivi pidätetään ja laatikkoon suljetut Vanamo ja Kipinä joutuvat vaikean valinnan eteen: lähtevätkö he jatkamaan pakomatkaa kahdestaan vai yrittävätkö he palata takaisin kaupunkiin heidän sen hetkiseen D-tason asumukseensa niin, ettei heitä nähdä. He kuitenkin päättävät palata kaupunkiin, koska eivät halua jättää isää.

Mietin ihmisiä, jotka asuivat Balukavissa, meren toisella puolella. Kuvittelin perheen, samanlaisen kuin me. Isä ja kaksi lasta. He asuivat pienessä talossa, jonka pihassa kasvoi rautasaarni. He olivat asetelleen omat tavaransa paikoilleen, niillä oli kullakin oma paikkansa, josta ne aina löytyivät. Heillä oli kullakin oma sänky, jossa he nukkuivat joka yö. (s. 159)

Lasten harmiksi isä jää vangituksi ja heitäkin kuulustellaan. Heidät määrätään asumaan isotäti Seelian luokse. Seelia on viinaanmenevä, hiukan etäiseksi lapsille jäänyt täti, ja asuu kaiken lisäksi F-tason asumuksissa, joissa hygieniataso on hyvin heikko. Rappukäytävät ovat virtsanlemuisia ja asunnot ahtaita, likaisia ja koruttomia. Kipinä ja Vanamo jatkavat koulun käyntiä, mutta huoli isästä painaa. He saavat kuitenkin yllättäviä liittolaisia, ja myöhemmin heille alkaa paljastua lisää tietoa isästä, tämän suunnitelmista ja vastarintaliikkeestä, joka nostelee kaupungissa päätään tukahduttuaan aiemmin suureen pandemiaan, joka vei myös Kipinän ja Vanamon äidin mennessään. 

Pääsevätkö he sittenkään koskaan Balukaviin? Päästävätkö he isää koskaan vankilasta pois? Miten alkoholisoitunut Seelia pystyy pitämään heistä huolta? Nouseeko vastarintaliike kapinaan kaupungin hallintoa vastaan?

Oli kamalaa, että juuri tällä hetkellä toivoin, että hänen isänsä oli kuollut. Jotta minun isäni olisi elossa. (s. 238)

Kirjan rakenne on hyvin selkeä ja juoni etenee lineaarisesti eteenpäin paria pientä takaumaa lukuun ottamatta. Olisi tuonut hiukan monipuolisuutta ja syvyyttä, jos näkökulmahenkilöitä olisi ollut useampi. Hiukan paremman alueen asumuksissa asuva Kipinän ystävä Arne jää hiukan etäiseksi, ja mietinkin ensin, olisiko kirjassa voinut olla myös Arnen näkökulmaa. Toisaalta, Arnen perhe kuuluu vastoin Airepoliksen lakeja uskovaisiin. Pelkäsinkin, tuleeko Arnen myötä kirjaan liikaa hengellisyyttä, etenkin kun Kipinän isäkin lopussa kertoi miettineensä uskonasioita. Minun lukuintoani latistaa tällainen huomattavasti, sillä haluaisin, että nuortenkirjat pysyisivät olemassa olevien uskontojen suhteen neutraaleina.  Keksityt uskonnot ovat asia erikseen. Siksipä en hirveästi ilahtunut lopun kohdista, joissa puhuttiin rukouksista ja sen semmoisista. Onneksi uskonasiat eivät kuitenkaan saaneet  muutamaa riviä enempää tilaa. Toisin olisi voinut käydä, jos Arne olisi ollut toinen näkökulmahenkilö. Eli hyvä näin.

Pidän kovasti kirjan huolella rakennetusta ja perustellusta dystopisesta maailmasta. Luovuuskuutiot ja vaihtuvat asumukset on uusi ja tuore idea, tai ainakaan minä en ole vastaavaan vielä tämän genren kirjoissa törmännyt. Mielenkiintoista, että dystopioille tyypilliseen tapaan tässä ei mainittu, kuka tai ketkä pitävät valtaa tässä tarkoin säännellyssä kaupungissa. Se ei minusta kuitenkaan haitannut. Asumusten vaihdot tapahtuvat aamuisin, jolloin ihmisten tavarat siirretään konteissa seuraavan päivän asumukseen. Jokaiselle on lisäksi omat Tarvesettinsä, jossa on henkilökohtaisen hygienian tuotteet. Jos rupeaa miettimään, kuinka paljon kaupungilla menee resursseja siirtoihin ja parempien asumusten siivouksiin, eikö olisi kuitenkin järkevämpää, että kaikki pysyisivät omissa asumuksissaan? Kaupungin perusidea on kuitenkin se, että paikalleen ei jäädä, ettei jähmetytä. Ainakaan ihmiset eivät Airepoliksessa jemmaile turhaa tavaraa nurkkiinsa. Itsekin monesti mietin, että pitäisi muuttaa aina tietyin väliajoin juuri tästä syystä.

Kirjan juoni etenee tasaiseen tahtiin tarjoten välillä jännittäviä käänteitä ja vihjaten, että lopussa tapahtuu jotain isoa käännettä. Minun makuuni juoni eteni välillä hiukan liian verkkaisesti, mutta mielenkiintoni pysyi yllä suhteellisen tasaisesti. Loppua kohti toki juoni tiivistyy. Miinusta siitä, että en oikein kiintynyt keskeisiin henkilöhahmoihin. Etenkin Vanamo ja Kipinää auttanut Riitu jäivät tosi haaleiksi hahmoiksi. Loppuun odotin ehkä jotakin yllätystä, joka kääntäisi kauan odotetun pelastuksen ehkä joksikin muuksi kuin utopiaksi. Ehkä toiveikkuus on kuitenkin hyvä pitää yllä nuortenkirjoissa. Minä olen vain tällainen epäonnellisten loppujen ystävä.

Muuten kirjaa voisin suositella jo varhaisnuorillekin, sillä päähenkilö on aika lapsellinen ajatusmaailmaltaan, mutta kirjassa on joitakin kyseenalaisia teemoja, kuten Seelian alkoholismi ja Riitun aiempi itsetuhoisuus. Ehkä siksi suosittelen mieluummin kirjaa vasta seiskaluokkalaisista eteenpäin.

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Iltaluvut

Siniset helmet

Mirjami Sirén

Goodreads

Huone ilman ovea: Mirjami Sirén. Myllylahti 2024 (Kaupunki ilman koteja #2)

Kansi: Karin Niemi

"Huone ilman ovea on vauhdikkaan jännittävä nuortenromaani maailmasta, jossa tahto tehdä oikein vaatii raastavaa rohkeutta.

Suljettu kaupunki. Satoja salaisuuksia.

Kaksi nuorta, jotka janoavat vapautta.

'Ensimmäistä kertaa elämässämme meillä oli oikeasti koti. Silti, kun katselin kimmeltävää, lainehtivaa merta, näin vuorten takana kohoavat tummat pilvet. Ne muodostivat mielessäni Airepoliksen siluetin.'

Kuusitoistavuotias Kipinä asuu ensimmäistä kertaa kodissa. On kulunut vuosi siitä, kun hän pakeni perheensä kanssa suljetusta Airepoliksesta, kaupungista, jossa ei ole koteja. Uudessa kotimaassaan Balukavissa Kipinä saa vihdoin elää rauhassa, vapaana.

Rauha kuitenkin rikkoutuu, kun entisiä airepolislaisia alkaa kadota kodeistaan ja meren yli kantautuu huolestuttavia uutisia. Kun Kipinän perhe kohtaa kauhean tragedian, heillä on edessään vaikeita päätöksiä.

Samaan aikaan Airepoliksen eliittiin kuuluvan viisitoistavuotiaan Anian maailmankuvaa ravistellaan. Etuoikeutettu Ania ei ole tiennyt, mitä tavalliset asukkaat joutuvat kestämään, mutta kun hän kohtaa hallintoa vastustavat kapinalliset, alkaa sisäinen kamppailu. Kuka puhuu totta? Mitä kaikkea Airepoliksen pinnan alla oikein tapahtuu?

Kipinän ja Anian kohtalot kietoutuvat yhteen ja tempaavat lukijan mukaan vauhdikkaaseen tarinaan, jota on vaikea laskea käsistään." (Myllylahti)

Oma arvio:

Mahtava juttu, että viime vuonna ilmestynyt dystopinen Kaupunki ilman koteja sai kuin saikin jatkoa. Ja millaisen jatko-osan saikaan! Huone ilman ovea syventää hienosti dystopisen Airepolis-kaupungin kauheuksia ja on muutenkin todella mukaansatempaava, jännittäviä elementtejä sisältävä ja omalla tavallaan hyvin piinaava dystopia.

**************Arvioni sisältää juonipaljastuksia.**********************

Kipinä, pikkusisko Vanamo sekä heidän isänsä Jalava ja äitipuoli Sivi Valo-vauvoineen ovat asuneet nyt vuoden verran turvalliseksi mieltämässään Balukavissa, jonne he pakenivat meren toiselta puolen totalitäärisestä ja tehokkuusajattelussaan äärimmäisyyksiin menneestä Airepoliksen kaupungista. Myös 16-vuotiaan Kipinän ystävät Arne ja Riitu ovat päässeet pakoon, samoin Seelia-isotäti, jolla näyttää nyt menevän hyvin toipuvana alkoholistina. Kipinä tuntee pientä kipinää punatukkaista Riitua kohtaan, mutta hän on vielä hiukan epävarma tytön tunteista. Lapset käyvät balukavilaista koulua ja opettelevat uutta kieltä. Kaikki tuntuu olevan hyvin.

"Siinä lukee, että painukaa takaisin meren taakse."(s. 31)

Käärme kuitenkin luikertelee paratiisiin, ja pian Airepolis-pakolaisten pitää olla varppeillaan. Osa entisistä airepolislaisista on kaapattu takaisin kaupunkiin ja muutkin saavat vihamielisiä uhkauksia, joissa heitä kehotetaan palaamaan takaisin sinne mistä ovat tulleet. Niinpä Jalava ja Sivi alkavat harkita muuttoa syvemmälle sisämaahan, jossa Airepoliksen uhka ei olisi niin lähellä. Kaikki muuttuu kuitenkin kertaheitolla, kun Sivi ja Valo siepataan, Seelia kolkataan tajuttomaksi ja Jalava päättää lähteä takaisin Airepolikseen etsimään puolisoaan ja lastaan.  Määrätietoinen Vanamo olisi kovasti lähtemässä mukaan, kun taas harkitsevampi Kipinä vastustaa moista. Lopulta Seelia-täti ja nuoret saavat tärkeän tehtävän kalastusaluksella, jonne kuljetettaisiin Airepoliksesta pakenevia vastarintalaisia. He saisivat toimia tulkkeina lääkäreiden ja pakolaisten välillä.

Vastarintalaiset onnistuvat kaappaamaan Airepoliksen merkittävimpien henkilöiden, Helene Parokin ja hänen miehensä 15-vuotiaan Ania-tyttären, jota vanhemmat ovat pitäneet jo vuoden maan alla sieppausten pelossa. Vangitulle tytölle näytetään kansioita, joissa hänelle paljastuu totuus Airepoliksen kaupungista ja sen asumisjärjestelyistä. F-talon asumukset ovat paljon ruokottomampia, mitä hän on käsittänyt, ja yhä suurempi joukko kaupunkilaisista asuu niissä. Etuoikeutettu teini ei kuitenkaan usko alkuun mitään, mitä hänelle yritetään näyttää, sillä hän uskoo vastarintalaisten vain yrittävän aivopestä häntä. Pian hänen vanhempansa hakisivat hänet, eikö vaan?

"OLEN ANIA PAROK, HELENE PAROKIN TYTÄR! KAPINALLISET OVAT KAAPANNEET MINUT! AUTTAKAA! Huusin niin kovaa kuin ikinä pystyin. (s. 69)

Kun kalastusalukselle, jossa Seelia, Kipinä, Vanamo, Arne ja Riitu työskentelevät, tehdään isku ja nuoret viedään Airepolikseen kuulusteltavaksi ja Seelia vangitaan, kaikki suunnitelmat alkavat hajota käsiin. Helene Parok on perustamassa Airepolikseen uutta upeaa Ideapalatsia, suurta innovaatiokeskusta, jonka Innovaatiokasvatusinstituutissa kasvatettaisiin tulevaisuuden innovoijia jo vauvoista lähtien. Sen kylkiäisenä on uusi hulppea asuinalue Platinakortteli, johon pääsee parhaimmat innovoijat asumaan. Nämä kaikki tultaisiin esittelemään Uudet tuulet -juhlassa, jossa pidettäisiin myös "hauskana" ohjelmanumerona innovaatiomaraton, 24-tunnin sessio luovuuskuutiossa. 

Sitten meidän käskettiin astua Kuutioihin. Seinä sihahti sulkeutuessaan.

Innovaatiomaraton oli alkanut. (s. 285)

Ania, joka onnistui kuin onnistuikin pakenemaan kaappaajiltaan takaisin vanhempiensa suojin, alkaa epäillä kaiken tämän eettisyyttä. Hän huomaa kapinallisilta varastetussaan Cipid-laitteessa viestejä kaapatuista nuorista ja kokee voimakasta tarvetta pelastaa nämä kapinallisten lapset, jotka on sattumoisin otettu Innovaatioskasvatusinstituutin ensimmäisiksi koekaniineiksi. Ania keplottelee äidiltään työtehtävän Innovaatiokasvatusinstituutin vertaisvalmentajana, jotta hän pääsisi juttusille Kipinän ja muiden nuorten kanssa, ja voisi jotenkin auttaa heitä. Anian on saatava Kipinä luottamaan häneen. Ei ole myöskään kovin helppoa pettää omia vanhempiaan, vaikka tietää heidän toimivan väärin.

*********Juonipaljastukset päättyvät tähän!**********

Huone ilman ovea on selkeästi toimivampi ja juonikuvioiltaan jännittävämpi kuin sarjan ensimmäinen osa. Vaikka alku Balukavissa vaikuttaa seesteiseltä, kirjan tapahtumat syöksyvät välillä hyvin piinaaviin mittasuhteisiin. Molemmat tarinalinjat, niin Ania Parokin kuin Kipinän ja kumppaiden ovat hyvin mielenkiintoisia ja kiinnostavia. Näiden molempien näkökulmien kautta tulee todella kattava kirjan kuva kammottavan dystopisesta maailmasta, joka Airepoliksessa vallitsee. Tehokkuusajattelu on viety huippuunsa ja ihmisistä yritetään puristaa yhä enemmän innovaatioita ulos, hyvinvoinnista piittaamatta, ja kaikki nämä innovaatiot vievät kaupunkia eteenpäin. Paljon muissa vastaavantyyppisissä nuortenkirjoissa esiintyviä dystopian elementtejä on toki paljon, kuten suuruudenhullu johtaja, ihmisten lääkitsemistä, lasten sulkemista laitoksiin, tiukkaa kuria ja kontrollia, eriarvoisuus perustuen ihmisten tuottavuuteen (eri tason asumukset) ja kapinalliset, jotka tätä kaikkea yrittää muuttaa.

Kipinä on mielestäni nyt hiukan kypsemmän oloinen, kun pidin hänen henkilöhahmoaan hiukan lapsellisena 15-vuotiaaksi ensimmäistä osaa lukiessani. Romanttisia kuvioitakin tulee mukaan. Kipinä saa voimaa salaisista rukouksistaan kipeinä hetkinä. Aiemmassa osassahan Laarnin perhe, joka auttoi Kipinän perhettä, esitellään uskovaisena perheenä, mikä on Airepoliksessa ehdottomasti kiellettyä. Tällöin Kipinän isä Jalava kertoi pojalleen saaneensa voimaa rukoilusta, ja nyt Kipinäkin on uskossa. Kuten jo aiemman osan kohdalla sanoin, en oikein hykertele innosta, kun uskonto puskee nuortenkirjaan, ja tämä laski kirjan arvosanaani neljänneksellä. Eihän nämä kauhean tiuhaan kirjassa esiinny ja lähinnä mainitaan vain rukoukset, mutta olen aika nöpötarkka näissä asioissa. 

Pahimpina epätoivon hetkinäni, kun en ollut voinut tehdä mitään muuta, olin kuitenkin päättänyt huokaista äänettömän avunpyynnön. Silloin olin tuntenut vahvasti, että joku kuuli. Olin tuntenut, että oli olemassa jotain isompaa, ja etten ollut yksin. (s. 97)

Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat hyvin kuvitteellisiin dystopisiin olosuhteisiin, on nämä teemat hyvin samanlaisia mitä nykymaailmassakin. Kipinän ja kumppanien ulkopuolisuuden tunne pakolaisena maassa, jossa kieli ja kulttuuri on eri, on hyvin samaistuttava tilanne monille tämän maailman pakolaisille. Se, miten nuoria komennetaan Airepoliksessa puhumaan tenveitä ja puhutaan halveksivaan sävyyn balukavin kielestä, on tapahtunut muun muassa saamelaisten pakkosuomalaistamisen aikana tai suomalaisten lasten käydessä koulua Ruotsissa. Kirjan tapahtumat ja teemat antavat siis ajattelemisen aihetta monessakin kohtaa.

Ei monestikaan kakkososa päihitä sarjan ensimmäistä osaa, mutta tässä tapauksessa minä ainakin koin tämän monin tavoin paremmaksi. Kirja vastasi moniin kysymyksiin, joita minulla syntyi ensimmäisen osan kohdalla. Oli hieno yksityiskohta, että myös se oli selitetty, miten vessa-asiat hoituisivat pitkissä Luovuuskuutiosessioissa. Tämmöiset mietityt yksityiskohdat ovat herkkua. Olisikohan vielä tulossa jatkoa, sillä kirjan loppu jätti vielä kysymyksiä?

Annan kirjalle arvosanaksi 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Lukutoukan luetut sivut

Valhe ilman sanoja: Mirjami Sirén. Myllylahti 2025 (Kaupunki ilman koteja #3)

Kansi: Karin Niemi

"Valhe ilman sanoja on sykähdyttävä nuortenromaani, jossa totuus ja rakkaus kamppailevat valheita ja välinpitämättömyyttä vastaan.

Viimeinen toivo. Viimeinen taistelu kodista ja vapaudesta.

”Kaksi viikkoa sitten olin kököttänyt kaksikymmentäneljä tuntia Luovuuskuutiossa Airepoliksen hallinnon järjestämässä Innovaatiomaratonissa. Kilpailun jälkeen olin lausunut koko Airepoliksen edessä sanat, joita hallinto ei todellakaan olisi halunnut ihmisten kuulevan.”

Teini-ikäiset Kipinä ja Ania kuuluvat kapinallisiin, jotka vastustavat Airepoliksen suljetun kaupunkivaltion totalitaarista hallitusta. He piilottelevat vastarinnan tukikohdassa ja pelkäävät oman ja rakkaidensa hengen puolesta.

Kipinä on huolissaan isästään, joka raivostuu mitättömistä asioista ja salailee jotain. Mistä on kyse isän oudossa öisessä puhelussa? Ania puolestaan on pettänyt äitinsä, joka on Airepoliksen ylin johtaja. Suostuuko vastarinta pitämään hänet turvassa?

Kun nuoret joutuvat eroon muista vastarintalaisista, he joutuvat vaikeiden päätösten eteen. Pikkuhiljaa heille alkaa paljastua valtavia valheita, joiden varaan Airepoliksen valtio on rakennettu.

Vahvatunnelmainen nuortenkirjatrilogia saa päätöksensä, kun Kipinä ja kumppanit nousevat Airepolista vastaan viimeisen kerran."(Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustanjalta saatu arvostelukappale ***

Nuorten dystopiatrilogia Kaupunki ilman koteja saa päätöksensä viimein tällä Valhe ilman sanoja -osalla. Harvinaista kyllä, pidin sarjan toista osaa Huone ilman ovea toimivampana kuin eka osaa. Nyt jännätään sitten, miten käy Kipinän perheen, kun kaupungin johtaja Helene Parok kaappasi heiltä Sivin, isän uuden naisystävän ja Kipinän puolivuotiaan sisarpuolen Valon äidin. Yltääkö trilogian päätösosa mielestäni yhtä korkealle kuin kakkososa?

Kipinän, Vanamon, isä Jalavan, Rikon, Riitun ja Arnen sekä muiden vastarintalaisten elämä Airepoliksessa ei ole kovin huoletonta piileskellen hylätyssä keilahallissa. Jatkuva pelko kiinni jäämisestä, elintarvikkeiden niukkuus ja vähäiset ulkoilumahdollisuudet eivät ole sitä parasta elämänlaatua, mutta ainakin he ovat toistaiseksi turvassa Helene Parokilta ja muulta Airepoliksen hallinnolta. Eikä Kipinän tarvitse enää olla Luovuuskuutioissa, joissa hän ahdistuu. Kipinä tosin jopa välillä toivoo pääsevänsä takaisin kuutioon, jotta vieroitusoireet hänelle annetusta lääkkeestä helpottaisivat. 

"Olen käyttäytynyt viime aikoina oudosti, menettänyt malttini liian usein. Tiedän sen. Mutta Kipinä, minä pystyn kyllä pitämään huolta lapsistani." Viimeisen lauseen kohdalla isän ääni jyrähti. (s. 55)

Isä on alkanut käyttäytyä todella ailahtelevasti, sillä hänellä on toki huolta Sivin tilanteesta ja joukko lapsia vastuullaan. Airepoliksen vankinaoloaika on myös jättänyt hänelle traumaperäisen stressihäiriön. Kipinä auttaa puolivuotiaan Valon hoidossa minkä pystyy, mutta isä ei oikein osaa ottaa aina apua vastaan. Hän ei myöskään luota ollenkaan Helenen tyttäreen Aniaan, joka kääntyi vastarinnan puolelle oltuaan luottokampaajansa Rikon ja muiden vastarintalaisten panttivankina. Ania haluaisi olla luottamuksen arvoinen, vaikka toki välillä hänen mieleensä hiipii ajatus, olisiko sittenkin parempi olla äidin ja isän luona. Hän on kuitenkin kiintynyt Rikoon, joka on kuin hänen isoveljensä, sekä tuntee hyvin lämpimiä tunteita Kipinää kohtaan. Aiempi suudelma on yhä hänen mielessään.

"Sinä pistit minut ja Anian vaaraan!" (s. 92)

*** juonipaljastus***

Epävarman alun jälkeen alkaa tapahtua, kun Kipinän isä päättää siirtää Anian eri paikkaan ja pyytää myös Kipinää tämän mukaan. Kyseessä on kuitenkin vaihtokauppa, jossa he saavat Sivin takaisin, jos palauttavat Anian isälleen. Kipinä ei voi uskoa, että isä teki moisen tempun. Sattuneesta syystä tilanne kuitenkin meinaa paljastua, joten Ania saa sittenkin vielä lähteä vastarintalaisten matkaan. Kauaa he eivät kuitenkaan ehdi juhlia Sivin takaisinpaluuta, sillä heidän piilopaikkansa on paljastunut ja on lähdettävä pakoon. Anian on pyydettävä apua isoäidiltään, jonka hän tietää olevan eri mieltä asioista kuin äitinsä. Isäkin alkaa olla samoilla linjoilla. 

*** juonipaljastus päättyy ***

Kirjassa on hyvin vahvasti esillä taistelu vastarinnan ja Airepoliksen hallinnon, jota johtaa häikäilemätön Helene Parok. Anialle selviää rankkoja asioita hänen taustastaan, mutta myös siitä, miksi Airepoliksen kaupungissa toimitaan nykyään niin julmasti. Selviää siis perinpohjaisesti, miksi ja miten Luovuuskuutiot on keksitty, miksi kaupungissa ei kuitenkaan ole vuosiin näkynyt isompia innovaatioita tulevan ja mikä ajaa Helene Parokia niin voimakkaasti eteenpäin välittämättä tyttärestään ja tämän toiveista. Julmilta käänteiltä ei voi välttyä kirjan loppuvaiheillakaan. Aika paljon Helene muistuttaakin Nälkäpelien Presidentti Snowta tai Outolintu-trilogian Jeaninea.

"Tuon tytön perhe... He ovat hulluja. Uskovat satuolentoihin. Näin heidät kerran, kun poistuivat sellaisesta kokouksesta. Tein työtäni. Velvollisuuteni. Ilmoitin heistä." (s. 173)

Valhe ilman sanoja vastasi mukavasti moniin kysymyksiin, mitä minulle on noussut mieleeni sarjan aiempia osia lukiessani. Uskontojutut kirjan väliin ripotettuina tuntuvat minusta edelleen turhilta, etenkin kun ne eivät näyttele kovin suurta osaa kirjassa (onneksi), lähinnä Kipinän pikaisten rukousten muodossa. Olisin ehkä toivonut hiukan lisää säpinää Kipinän ja Anian välille. Eniten ilahduin Anian ja Rikon lämpimästä, sisarussuhdetta muodostuvasta ystävyydestä. Jalava-isän käytös oli hiukan kummallista läpi kirjan, joka oli kyllä selitetty osin isän stressitilalla. Muutenkin kirjan aikuisilla tuntuu olevan kaikilla jotakin ongelmaa joko käytöksessä, persoonassa tai molemmissa, kuten Anian äidillä ja mummolla, Kipinän Seelia-tädillä (joka tosin tuntuu toipuneen alkoholismistaan) ja isällä. Eipähän ole liian siloiteltua.

"Meidän on pakko tehdä jotain!" Ania sanoi. "Emme voi vaan istua täällä ja odottaa, että joku tulee auttamaan." (s. 163)

Kirjan lapset ja nuoret joutuvat osin ottamaan vastuuta pärjäämisestään itselleen, ja käydään mielenkiintoisia pohdintoja siitä, keneen he voivat luottaa ja voiko Vanamolla olla teräaseita repussaan itsepuolustusta varten. He joutuvat myös tekemään melko rankan teon selviytyäkseen, mutta pidän siitä, miten he eivät unohda tekemiään asioita olankohautuksella, vaan että asiat jäävät vaivaamaan heitä. Sitä kutsutaan terveeksi omatunnoksi.

En nauttinut tämän osan lukemisesta ihan niin paljon kuin aiemman osan. Tuntui, että henkilöhahmoja oli hiukan liikaa ja tapahtumat menivät osin hiukan oudoiksi. En tiedä myöskään, mitä mieltä olen siitä, että dystopia kääntyykin lopulta utopiaksi, mutta täytyyhän sitä jotakin toivoa (nuorten)kirjassakin olla. Ihan hyvin suunniteltu päätös trilogialle oli tämä.

Kun eka osan arviossa mainitsin, että kirja voisi mennä varhaisnuorillekin, ajattelisin tämän päätösosan olevan kuitenkin 15+ -kamaa juurikin tuon aiemmin mainitsemani nuorten rankan teon takia.

Annan arvosanaksi tälle 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

---

Samantyylistä luettavaa:

Outolintu-trilogia: Veronica Roth

Mystic city -trilogia: Theo Lawrence

Kuunpäivän kirjeet: Emmi Itäranta

 Kuunpäivän kirjeet: Emmi Itäranta. Teos 2020

Kansi: Jussi Kaakinen

"Aurinkokunta on ihmisen valtakunta, jonka kaivokset, tehtaat ja viljelmät hyödyntävät taivaankappaleita uuraasti ja järjestelmällisesti. Siirtokuntien väliset luokkaerot tuntuvat perheissä ja tuntemattomien välillä; Maasta pois päässeet eivät halua sinne takaisin. 

Lumi Salo etsii puolisoaan. Sol, kasvitieteilijä, ei ole saapunut jälleennäkemiseen, ei seuraavaankaan tapaamiseen, rikosta epäillään, terrorismista huhutaan. Solin perhe ei osaa tai halua kertoa mitään. Vaillinaisen tiedon varassa Lumi joutuu etsimään Solia muistikirjan sivuilla, sanoin, ja vieläkin syvemmältä, parantajien maailmasta – monet suhtautuvat Lumin ammattiin skeptisesti, Solkin. Mihin Sol on kadonnut, mihin sekaantunut? Kenet hän tuntee? Kuka hän oikeastaan on? 

Emmi Itärannan kolmas romaani Kuunpäivän kirjeet avaa synkkyydessäkin uskomattoman kauniin avaruuden ja kielen, joka kurkottaa kohti jotain mennyttä ja yhteistä. Niin Solin kuin oikean kodin kaukaisuus luovat romaaniin päättäväisen haikean vireen, joka rivi riviltä kysyy: Mikä kaikki on liian kaukana, ja minkä voimme vielä pelastaa?"(Teos)

Oma arvio:

Olen odottanut Emmi Itärannalta uutta kirjaa viisi vuotta sitten ilmestyneen Kudottujen kujien kaupungin jälkeen. Kuunpäivän kirjeet ei petä odotuksiani: siinä on huikaisevan huolella mietitty maailma, johon Itärannan taidokkaan kirjoittamistyylin takia onnistun upputumaan ja lähes sulautumaan totaalisesti. Sain hetken asua avaruuden siirtokunnissa ja matkustaa supernopeaa planeettojen välisillä aluksilla. 

Kirja perustuu päähenkilön ja minäkertojan kirjeisiin, jotka on osoitettu yhdelle tietylle henkilölle. Nuori nainen, Lumi Salo, on kotoisin Maasta. Kirjeiden kirjoittamisen aikaan hän asuu kuitenkin tulevaisuuden maailmassa, jossa ihmiskunta on levittäytynyt avaruuden siirtokuntiin eri planeetoille, kuten Marsiin ja sen ilmakehän sylinterikaupunkeihin. Lumin vanhemmat jäivät ilmastonmuutoksen runtelemaan Maahan, Talvimaahan, kun nuori Lumi lähti Vivian-nimisen parantajan oppiin avaruuteen. Kuun kautta Lumi siirtyi Marsiin tutustuttuaan ja rakastuttuaan kasvitieteilijä Sol Uriarteen. Sol on juuri se, jolle kirjeet on kohdennettu. Lumin kirjoittamien kirjeiden välissä on myös lyhyitä sähköposteja pääasiassa Solilta.

Lumi rakkaani,

tämänhetkiset olosuhteet estävät minua kuvailemasta ympäristöni ominaisuuksia tai kertomasta sinulle sijaintini koordinaatteja. Itsestäni riippumattomista syistä tietoliikenteeni on rajattua. Olen viettänyt viime päivät pohtien, kuinka saada kontakti sinuun ja mitä kertoa. (s. 153)

Samalla kun kirjan tapahtumissa käydään läpi Lumin vaiheita parantajana, on siinä hyvin vahvasti mukana mysteerijuoni, jossa Lumi yrittää löytää rakkaansa vihjeiden perusteella. Jupiterin Europa-kuuhun sijoittuvan työkomennuksensa jälkeen Lumin on tarkoitus tavata Sol Marsin Harmoniassa, jossa Solin perhe asuu. Kun Lumi ja hänen Ziggy-kissansa saapuvat perille, hän saa kiireisen oloisen viestin, jossa Sol pyytää häntä tulemaan Marsin Datong-nimiseen kaupunkiin ja odottavansa tätä hotellihuoneessa. Sol ei kuitenkaan koskaan tule hotellihuoneeseen ja pian pyytääkin Lumia palaamaan takaisin Harmoniaan. Lisäksi tämä viestissään pyytää Lumia palaamaan Kuunpäivän taloon. Kuunpäivän talo on Solin ja Lumin yhteinen unelma, fantasia, johon he ovat tehneet mielikuvitusmatkoja. Kuvitelmiin uppoutumalla Lumi saattaa löytää vihjeen Solin olinpaikasta. Mutta sitten Lumi saa kuulla tapahtuneen jotain kamalaa, eikä Solin olinpaikasta tunnu löytyvän kuin vihje sieltä, toinen täältä. Onko Sol siepattu? Mihin ihmeeseen Sol on sekaantunut?

Kun suljen silmäni, olen Kuunpäivän talossa. Siellä huoneet aukeavat vaitonaisina ja puutarha odottaa. Minua, sinua. Meitä, joiden ajatukset ovat sen ainoa koti, aivan kuten sekin on ainoa koti meidän yhteisille ajatuksille. (s. 310)

Kirjassa seurataan Lumin epätoivoista etsintää, johtolankojen onkimista ja muistoihin uppoutumista. Lumin parantajan työtä avataan hiukan, ja myös kirjan kiehtovaa maailmaa valotetaan erilaisin faktatiedoin kirjeiden välissä. Ei voi muuta kuin ihailla Itärannan taitoa luoda näin ihmeellinen, mutta silti uskottava maailma siirtokuntineen ja teknologioineen. Hän on taustoittanut kaiken kirjoittamansa hyvin. Kirjan parasta antia minulle onkin itse maailma, sillä henkilöhahmot eivät minulle tulleet kovin läheisiksi ja tärkeiksi. Myönnettäköön, että toki jännitin kovasti, löytävätkö Sol ja Lumi koskaan toisiaan. Solin ja Lumin rakkaus on kuvattu kauniin, varovaisen intiimisti. Siitä nykyaikaan heijastettava erikoinen rakkaudenkuvaus tämä on, että seksiä ei kuvata oikeastaan lainkaan, vain syvää läheisyyttä. Enkä minä kyllä seksikuvauksia kirjaan kaivannutkaan.

Kuunpäivän kirjeet sisältää hyvin vahvan ilmastoon ja ympäristöön liittyvän tematiikan. Marsin asuttaneet ihmiset riistävät Maata, joka yrittää pyristellä vahingoittuneella Maapallolla. Ihmisten eriarvoisuus näkyy hyvin vahvoina luokkaeroina, ja käytännössä köyhimmät ovat jääneet asumaan Maahan tai työskentelevät esimerkiksi Kuussa. Terroristijärjestö Kivenkääntäjät ottaakin ohjat omiin käsiinsä pelastaakseen Maa-planeetan, johon kaikilla, myös Marsissa ikänsä eläneillä tuntuu olevan vielä vahva yhteys ja kytkös. 

Tiesitkö, että sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole koskaan käyneet  Maassa, ikävöivät sinne? Kysyin hetken kuluttua.

Olen kuullut ilmiöstä, sanoit. Lääketieteessä sitä kutsutaan alkukotisyndroomaksi. (s. 204)

Tämä kirja hämmästytti ja huikaisi minut kiehtovalla avaruusmaailmallaan, sillä olen suuri avaruusfani. Itäranta kirjoittaa myös niin huolellisen kaunista ja eteenpäin soljuvaa tekstiä, että sitä on aina ilo lukea. Kerrassaan mieleenpainuva lukukokemus!

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Iltaluvut

Kirjasähkökäyrä

Tuulevin lukublogi

Kirjahilla

Samantyylistä luettavaa:

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

 Andy Weir: Yksin Marsissa

 

 

Sontaa: Ulla Donner

Sontaa: Ulla Donner. Suomentanut Sinna Virtanen. S&S 2019.

 

Ruotsinkielinen alkuteos: Skiten

"Kapitalismista, perunatuotteista ja vapaudesta 

Kaikki ovat ilmastovegaaneja, intersektionaalisia feministejä, poliittisesti valveutuneita aktivisteja, ja tekevät työtä asioiden parissa, joihin todella uskovat. Vai onko kaikki sittenkin vain samaa vanhaa paskaa uudessa paketissa?

Mainostoimistossa käydään yt-neuvotteluja ja after workissa puretaan tuntoja. Dream Hackers Disruption Agencyn työkaverukset puhuvat keskenään siitä, miten paljon vapautta heillä oikeastaan on. Ovatko he itse valinneet työnsä ja elämäntapansa? Voivatko he edes vaikuttaa siihen, miltä oma elämä tulevaisuudessa näyttää?

Töissä on käynnissä uuden perunapohjaisen makkaran lanseeraus. Innovatiivisen lihankorvikkeen ongelmana vain on, että perunassa ei ole juurikaan proteiinia. Ratkaisu löytyy, mutta siinä piilee omat vaaransa.

Sontaa kertoo kapitalismista, perunoista ja halusta vetää itsensä alas vessanpöntöstä." (S&S)

Oma arvio:

Luin aiemmin Sarjakuvametro-haasteen hengessä Ulla Donnerin aiemman sarjakuvateoksen Spleenish (S&S 2017), jossa on vahvoina teemoina yhteiskunnalliset epäkohdat, ja päähenkilön itsesäälissä rypeminen, melankolia ja lievä masennustila. Pidin kovasti hänen kantaaottavasta tyylistään ja persoonallisesta piirrosjäljestään. Niinpä kiinnostui heti tästä uutukaisesta sarjakuvasta Sontaa, jonka harmoninen pinkki-harmaa kansi on jotain muuta kuin kirjan sisältö.

Kirjan keskiössä on Dream Hackers Disruption Agency -niminen mainostoimiston työntekijät, jotka ovat suunnittelemassa uuden lihankorviketuotteen, perunasta kehitellyn makkaran eli Pekkaran mainoskampanjaa. Mainostoimiston pomo on oikea karikatyyri: yli-innokas, lääppiväinen, outoja metaforia käyttävä kouhottaja. Kun mainostoimiston työntekijöille selviää, että heidät ehkä tullaan irtisanomaan kampanjan jälkeen, päättävät he porukalla lähteä afterworkille. Baarissa he tapaavat luovaa kirjoittamistyötä tekevän tuttavansa, jota he yhtä aikaa ihailevat ja paheksuvat. 

Yhdessä tuopposten ääressä jutellaan Pekkarasta ja sen järjettömyydestä (eihän perunassa ole proteiinia!), entisistä suhteistaan, seksismistä, samalla kun coloradonkuoriaiset valtaavat pikku hiljaa kaupunkia. Pekkaran kehittäneet ihmiset ovat näet ratkaisseet tuotteensa protskuongelman lisäämällä siihen murskattuja kuoriaisia. Homma meinaa levitä käsiin.

Tarinan lomassa käydään läpi monia mielenkiintoisia ilmiöitä. Yllä olevassa kohtauksessa Dream Hackersin miespuolinen työntekijä on hämmentänyt naiskollegaansa puristelemalla tätä ratikassa takapuolesta, ihan vaivihkaa. Naisen reaktio on hämmennys, ihmettely ja sitten viha. Reaktio tulee vasta tapahtuneen jälkeen, ja siitä huokuu syyllisyys siitä, olisiko hänen pitänyt tehdä jotain asialle. Lisäksi baarikeskusteluissa yksi työntekijöistä kertoo aiemmasta suhteestaan narsistisen miehen kanssa. Baarissa jutellaan myös työstä, vapaudesta ja omista valinnoista.

Sontaa on yhtä aikaa vakava, hauska, ahdistava ja ehdottomasti ajatuksia herättävä sarjakuvateos. Ulla Donnerin kynänjälki on persoonallista ja helppoa seurattavaa tällaiselle sarjakuvanoviisille. Sarjakuvan aiheet ovat ajankohtaisia, kuten se, miten erilaisia vaihtoehtoja lihansyönnille on jatkuvasti kehitteillä - ovatko lihattomat tuotteetkaan aina niin eettisiä ja terveellisiä? Missä menee se raja, kun huomaa parisuhteen olevan kaikkea muuta kuin terve? Mihin kaikkeen työntekijöiden tulee työssään taipua?

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja nettijulkaisuissa:

Kulttuuritoimitus (Riikka Oksanen)

Kohtisuora

Älä ota sitä niin vakavasti 

Oksan hyllyltä

Samantyylistä luettavaa:

Spleenish: Ulla Donner

Auringon pimeä puoli: Marisha Rasi-Koskinen

Auringon pimeä puoli: Marisha Rasi-Koskinen. WSOY 2019

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

 "Suljen silmäni, jotta näkisin sinut vielä.

Yllätystentäyteinen mysteeriromaani nuoren naisen matkasta omaan historiaansa. Ajan rajat ylittävä jännityskertomus eristetystä kaivoskaupungista pitää lukijan otteessaan viimeiselle sivulle saakka.

Emilia asuu Kaivoksen kaupungin suljetussa yhteisössä isoisän kanssa. Pihan perällä oleva kesähuone on ollut lukittuna kuusitoista vuotta, siitä päivästä lähtien, kun Emilia syntyi ja hänen äitinsä kuoli. Kun Emilia rikkoo lukon, hän löytää mökistä valokuvantarkan vanhan piirroksen - ja kuvassa on hän itse. Emilia tempaistaan pyörteeseen, joka vie hänet kaivoksen kammottavien salaisuuksien äärelle ja omaan menneisyyteensä. Hänen elämänsä vaihtuu toiseksi, kun hän sukeltaa kaivoksen mustaan veteen.

Auringon pimeä puoli on ajan ja muistojen mysteeri, joka leikittelee scifillä ja suhteellisuusteorian arvoituksilla. Samaan aikaan se on huikea seikkailu ja jännitystarina." (WSOY)

Oma arvio:

Eipä voisi paremmin alkaa kirjakevät 2019! Marisha Rasi-Koskisen psykologitausta näkyy tässä hänen ensimmäisessä nuortenromaanissaan, joka jää lukijan mieleen vellomaan vielä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. Auringon pimeä puoli on nerokas, loistava, kiehtovaan tarinaansa täysillä imaiseva kirja.

Kirjan tarina on niin moniulotteinen, että on hankala päättää, onko kirja dystopiaa, scifiä vai maagista realismia. Minusta se on sekoitus kaikkea sitä. Ajassa liikkuminen tekee tästä kirjasta erityisen kiehtovan, sillä olen aina tykännyt tarinoista, joissa leikitellään fysiikan lailla. Kirjan yhteiskuntarakenne ja sen vääristymät taas tuovat dystopiamaisia piirteitä, jotka menevät välillä hyvin pahaenteisiin ulottuvuuksiin.

Usko minua, Emilia, on parempi ettet tiedä. Elämä ei ole mukavaa, jos tietää liian paljon etukäteen. (s. 70)

Kirjan juonesta on hankala selittää mitään, ettei tulisi paljastaneeksi liikaa. Nautin nimittäin suuresti kirjan yllätyksistä, oivalluksista ja käänteistä, että haluan suoda sen muillekin lukijoille. 

Kirjan alkuasetelmassa 16-vuotias Emilia asuu isoisänsä kanssa mökkipahasessa pienen, eristelyn Voiton Kaivos -nimisen kaupungin keskikehällä. Isoisä avaa Emilialle oven pihan perällä olevaan vanhaan varastoon, josta tyttö löytää muistoja edesmenneestä äidistään, joka on kuollut samana vuonna kun Emilia syntyi. Emiliaa järkyttää ja ihmetyttää piirroskuva, joka esittää häntä itseään juuri samanikäisenä kuin hän nyt on. Emilia näyttää kuvaa ihmeissään parhaalle ystävälleen Mitekille, ja myöhemmin myös kummitädilleen Miimalle. Miima on Emilialle ainoa muistutus äidistään, vaikka isoisä ei jostain syystä tunnu sietävän Miimaa. Piirroskuvasta lähtee liikkeelle arvoitusten vyyhti, joka vie Emilian moniulotteiseen ja järkytyksiäkin täynnä olevaan seikkailuun.

Miksi tyytyä toivoon, kun voi saada voiton? Olin tuntenut iskulauseen siitä asti, kun muistoni olivat alkaneet muuttua kuvista sanoiksi. (s. 221-222)

Voiton Kaivoksen yksinvaltiaana toimiva Johtaja on kummallisen virheettömine kasvoineen hyytävä. Hän nimittää Kaivoksen väkeä Valituiksi, ja näihin Emilia ja isoisä eivät kuulu, koska eivät suostu myymään mökkiään uusien kerrostalojen tieltä pois. Voiton Kaivoksen koulussa on kielletty tavalliset kouluaineet kuin maantieto, biologia tai historia. Emilia käykin kaupungin ulkopuolella tehdaskaupungissa koulua, vaikka Kaivoksen ulkopuolelle pääseminen käy päivä päivältä vaikeammaksi. Vaikka Mitek käy Kaivoksen koulua, hän lukee salaa Emilian kiellettyjä oppikirjoja, ja on erityisen kiinnostunut suhteellisuusteoriasta. Voiton Kaivoksen lukio määrittelee, mille alalle kukin lapsi suunnataan - valintaa ei saa tietenkään tehdä itse. Kaiken takana on suuri Suunnitelma, joka on rakenteilla vanhan kaivoksen sisään. Asukkaat eivät itsekään tiedä, mikä on Johtajan lopullinen Suunnitelma, sillä kaivokseen pääsy on ehdottomasti kielletty aiempien vedenpaisumusonnettomuuksien takia. 

Kaupungin suurena mielenosoituspäivänä, jota kutsutaan Voitonjuhlaksi, alkaa tapahtua. Tähän juhlaan kulminoituu kirjan keskeiset tapahtumat ja ne nähdään aikasiirtymien avulla useasta eri näkökulmasta. Kirja tarjoaa oivalluksia, yllätyksiä, mielenmyllerryksiä - mutta en silti putoa kärryiltä, enkä pitkästy hetkeksikään. Suhteellisuusteoriamaistiaiset kirjassa eivät valtaa liikaa alaa, vaan selittävät sopivasti tarinan perusperiaatteita. Emilian vaiheita on mukava lukea, hän on henkilöhahmona aito ja elävä, ja hänen ystävyytensä Mitekin kanssa on syvä. Emilian kertojaääni tulee iholle hänen välillä puhutellessa lukijaa.  Kirjassa on myös pieni romanssi, joka ei kuitenkaan valtaa alaa paljoa itse pääjuonelta.

Kun vesi syöksyi päälleni, muistin mitä olin opettanut itselleni. Keskityin pelkooni, tartuin siihen ja siirsin sen itseni ulkopuolelle. Rentoutin kehoni, hidastin sydämenlyöntejäni. Samalla vedin syvään henkeä kuin keuhkoihini olisi mahduttava koko elämäni. Heittäydyin veden varaan ja aloin sukeltaa. (s. 358)

Suosittelen kirjaa nuorille aikuisille (noin 14+) ja aikuisille, jotka tykkäävät moniulotteisista ja yllättävistä tarinoista. Kirja haastaa ajattelemaan, voisiko tulevaisuutta, tai nykyisyyttä muuttaa, jos voisi matkustaa ajassa menneisyyteen. Miten nykyisyys sitten käyttäytyisi, jos jotain tekisi menneisyydessä eri lailla?  Auringon pimeä puoli on myös vahva arvaukseni tämän vuoden Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandiaehdokaslistalle.

Arvosanani täydet 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita bloggauksia


Myös näissä kirjoissa matkustellaan aikaulottuvuuksissa:

Landline: Rainbow Rowell
Limiaika: Santeri Lanér (teoksessa Supernova - uusien kirjoittajien antologia)
Aika-arkku: Andri Snær Magnason
Hyppy ajassa: Madeleine L'engle
Kolmas sisar. Royaumen aikakirjat 1: Magdalena Hai 

Domowik: Ilkka Auer
Sinä ja minä sitten joskus: Jay Asher & Carolyn Mackler
Parantola: Satu Mattila-Laine
Kuin viimeistä päivää: Lauren Oliver

Helmet-lukuhaasteessa kirja sijoittuu kohtaan:

16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla

Popsugar-haasteessa ruksaan kohdan:

25. A book that’s published in 2019

Pohjoinen lukuhaasteeseen merkkaan kohdan:

12. Kirjan nimi on mielestäni kaunis

Runosunnuntai osa 8 ~ Revi se: Kaisa Happonen & Karri Paleface Miettinen

Revi se: Kaisa Happonen & Karri "Paleface" Miettinen. Kuvat Laura Mendelin, Kaisa Happonen & Karri Miettinen. Piirroskuvat Daniel Špaček.  WSOY 2018.

Kansi: Riikka Turkulainen, iStockphoto & Karri Miettinen

"Revi se - ja kokoa maailma uusiks!

Karri Paleface Miettisen ja Kaisa Happosen rohkea runokirja innostaa runovallankumoukseen.

Revi se on uudenlainen ja liikkeelle laittava runokokoelma. Se on oivaltava, suorapuheinen ja kantaaottava; sen teemat käsittelevät niin ilmastonmuutosta ja rahaa kuin myös omaa pääkoppaa ja seksuaalisuutta.

Runot on toteutettu leikkaamalla, tussaamalla ja irrottamalla sanoja irti kontekstistaan. Kirja kannustaa lukijaa avaamaan pään ja sanomaan ääneen, tarttumaan rohkeasti kynään, saksiin tai näppikseen. Mitkä tahansa tekstit ja asenteet voi repiä ja rakentaa uudelleen - kuka tahansa voi löytää oman sanomisen tapansa. Maailma on täynnä sanoja. Ota ne käyttöön!" (WSOY)

Oma arvio:

 (Tekijänoikeudellisista syistä en julkaise postauksessani runoja kokonaisuudessaan.)

Jokainen on varmasti joskus tehnyt tai saanut sellaisen synttärikortin, johon on leikelty eri lehdistä sopivia sanoja, lauseita, kuvia ja lätkäisty ne sopivaan (tai sopimattomaan) harmoniaan kartongille. Joskus sanat ovat muodostaneet runoja, joskus toteamuksia ja joskus ne ovat olleet vain sopivia sanoja kortin saajalle. Tähän Karri Miettisen ja Kaisa Happosen nuorille suunnattuun runokirjaan on käytetty samaa synttärikortti-ideaa, mutta tasoa on nostettu hieman pykälällä ylöspäin.

Maailma on kaunein galaksi

yksi yhteinen uni - - - (s.45)

Revi se ottaa kantaa niin nuorten elämässä pinnalla oleviin asioihin, kuin yleisesti kaikkia ihmisiä koskettaviin asioihin, kuten yhteiskuntaan ja ilmastoon ja niiden muutoksiin. Lehdistä leikatut sanat tuovat vakaviin aiheisin kuitenkin keveyttä, ja myös muunlaisia tekniikoita on käytetty: kirjankansirunoja, googlehakutuloksia ja black out poetry -tyyliä. Joistakin runoista huokuu vahva rakkaus, joistakin yhteiskunnallisuus, joistakin huoli, joistakin kannustus. Huomaan tunnistavani, mitkä ovat Miettisen ja mitkä Happosen käsialaa. Runoja lukiessa koen suuria oivalluksen tunteita. Tekniikka on oikein toimiva.

Saisiko olla tulevaisuutta --- (s.69)

Pidän oikein kovasti kirjan kuvituksista, joissa on paljon ihmisiä, mutta myös erilaisia taustoja, pintoja ja esineitä. Lisäksi kirjassa vilahtelee Daniel Špačekin piirroskuvia.  Kuvat sopivat hyvin runojen henkeen.

S. 41

Revi se -runoteoksen aiheet puhuttelevat eniten ehkä yläkouluikäisiä tai sitä vanhempia nuoria. Mielellään näitä myös aikuinenkin lukee, sillä samat teemat puhuttavat osittain meitäkin. Pidän erityisesti sivulla 102 olevasta runosta, jossa on vahva feministinen teema :

---Naishenkilö teki miehen työn

tytöt ja pojat tarvitsevat miehen mallia--- (s.102)

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa/verkkojulkaisuissa:

Kirsin kirjanurkka

Lukufiilis

Samantyylistä luettavaa:

Siniset vuodet - Blue years: Tekla Inari

Lisään tämän Reader, why did I marry him -blogin runohaasteeseen.

Lisään tämän myös Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

2. Kotimainen runokirja