Maantiekiitäjä: Reija Kaskiaho

 Maantiekiitäjä: Reija Kaskiaho. Myllylahti 2022

Kansi; Kaisu Sandberg

" 'Minä tajusin sen kaikkein selkeimmin. Se pieni viisas koira oli yrittänyt sanoa, että älä hyppää, mutta minä hyppäsin. Minä hyppäsin.'

Laura on seitsemäntoistavuotias elämäniloinen juoksijanuori, jolla on selkeät suunnitelmat tulevaisuudelle: muutto omaan kotiin ja opinnot liikunta-alalla. Alkukesän uintiretki veljen kanssa menee kuitenkin kohtalokkaalla tavalla pieleen, ja Lauran elämä muuttuu sekunneissa. Hän neliraajahalvaantuu eikä mitään ole enää tehtävissä. Vai onko sittenkin?

Maantiekiitäjä kertoo riipaisevan tarinan nuoren naisen sukelluksesta syvälle pohjaan, hänen taistelustaan pohjan pimeydessä ja hitaista yrityksistä nousta takaisin valoon."(Myllylahti)

Oma arvio:

En ole lukenut aiemmin yhtään Reija Kaskiahon nuortenromaania, vaikka tämä Maantiekiitäjä on jo hänen seitsemäs. Sen tiedän, että hänen kirjoillansa on aina ollut jokin iso ja puhutteleva teema: Rastas kertoo teiniraskaudesta, Nikottelua homoseksuaalisuudesta ja Pientä purtavaa bulimiasta. Vammautuminen ei taida myöskään olla nuortenkirjallisuudessa mikään kauhean yleinen teema, joten kovin tervetullut on tämä oranssikantinen, hauskasti nimetty kirja siis.

Laura rakastaa juoksemista ja isoveljensä koiraa Viiviä. Eräänä kauniina kesäpäivänä isoveli Roope lupautuu lähtemään uimaan Lauran kanssa. Heti rannalle päästyään Laura päättää hypätä kallionkielekkeeltä, vaikka Viivi-koira tuntuu kovasti varoittelevan haukunnallaan. Isoveli on lähinnä huolissaan siitä, että Laura houkuttelee tämän kaksi koiraa hyppäämään perässä. Ranta on tuttu, hyppypaikka on tuttu, mitään ei pitäisi sattua. Mutta sattuu silti.

- Miksi mä en tunne puutuuko mun takapuoli, kun makaan tässä? (s. 6)

Laura herää seuraavan kerran sairaalassa, suussaan hengitysputki, huolestuneet läheiset ympärillään. Hän ei pysty puhumaan, eikä liikkumaan. Lääkäri kertoo hänelle suoraan, mitä on tapahtunut: että Laura on hypätessään osunut uppotukkiin ja on nyt neliraajahalvaantunut. Äänihuulet saivat vauriota leikkauksessa, joten puheenmuodostus voi olla alkuun hankalaa. Käsien suhteen voi olla vielä pieni toivonkipinä, mutta alaruumis ei tule enää liikkumaan. Tällainen pommi on tietenkin vaikea sulattaa kenen hyvänsä. Isoveli syyttää itseään ja vanhemmat on surun murtamia, vaikka isä yrittää keventää tilannetta huumorilla.

Veli huusi niin kovaa, että minä hätkähdin. Se peitti kasvonsa käsillään ja yritti samalla pyyhkiä silmiään nenäliinan riekaleella. Minun kävi veljeä sääliksi. (s. 34)

Tästä alkaa Lauran kuntoutuminen, mutta eniten kuntoutusta vaatii Lauran henkinen puoli. Jenna-ystävä käy vielä sairaalassa ystävänsä luona, mutta myöhemmin hänen käynnit hiipuvat ja lopulta loppuvat kokonaan. Laura tutustuu omalaatuiseen Henriin, joka on sairaalassa mielenterveyspuolella, ja kiintyy Ilona-nimiseen hoitajaan, joka silittää tätä välillä poskesta. Lauran ympärillä häärii monenlaisten asiantuntijoiden joukko, eikä Laura jaksa aina olla kovin yhteistyökykyinen. Välillä hän ajattelee, että haluaisi vain kuolla pois. Kirjassa kuvataan kovin intensiivisesti ja riipaisevasti nuoren tytön tuntoja siitä, kun hänen elämänsä suunnitelmat menevät yhden hypyn takia kokonaan murskaksi. 

- Susta tuntuu, että kaikki on menetetty. Pilalla.

- Niin.

- Mutta eihän se ole niin.

- Onhan se niin.

- Miten niin?

- Juoksenko mä? kysyin paljon inhottavammalla äänellä kuin olisin oikeasti uskonut kehtaavanikaan. 

- Sainko maratonilta yllättävän hyvän ajan ensikertalaiseksi? Valmistaudunko jo seuraavaan? Opiskelenko aihetta, saanko siitä ammatin? (s. 117-118)

Mutta voiko Lauran tilanteessa olla toivoa? Voiko olla kiitollinen siitä, että säilyi edes hengissä ja onnistuu liikauttamaan edes sormeaan hiukan, ja oppii puhumaan? Henri tuntuu pitävän Laurasta, vaikka tämä ei ole aina mitä parhainta seuraa. On kuitenkin hankala lähteä kodin ulkopuolelle muiden katseiden kohteeksi, kun kuolavana valuu suupielestä eikä sitä voi itse pyyhkiä. Tai kun hillitön vapinakohtaus iskee keskellä kahvilaa. Äiti tuntuu olevan romahtamassa, mutta onneksi isä osaa vielä vääntää vitsiä, vaikka oma lapsi on menettänyt toivonsa.

- Etkö sä oikeesti kaipaa mitään enempää?

Minun huokaus.

- Totta kai kaipaan.

- Mitä esimerkiksi, hoitaja innostuu.

- Jalkoja, minä sanon ja pilaan innon. (s. 137)

Maantiekiitäjä on hyvin tärkeä kirja aiheesta, josta ei taida liiemmin nuortenkirjoja olla. Kaskiaho on taustoittanut Lauran kokemuksia käyttämällä kattavasti asiantuntija-apua. Muuten niin rankka aihe on kevennetty huumorilla, kuten Lauran isän isävitsien kuin myös Lauran ja Henrin sarkastisten kommenttien myötä. Kirjan hauska nimi tulee siitä, kun vielä juostessaan Laura vertaa itseään tuohon hauskaan animaatioista tuttuun, Kelju K. Kojootin jahtaamaan hahmoon, joka juoksee niin lujaa, että jalkojen kohdalla näkyy vain pyörteet. * Nip nip *

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Lasienkeli: Marja Aho

Tuhkataivas: Kati-Annika Ansas

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Helmet: 37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle tuulelle

Booklist Queen: Under 300 pages

Again again: E. Lockhart

 Again again: E. Lockhart. Delacorte Press 2020.

 Kansi: Jeff Östberg

"This twisty novel from the New York Times bestselling author of We Were Liars and Genuine Fraud asks: What if there were infinite universes and infinite ways to fall in love?

If you could live your life again, what would you do differently?

After a near-fatal family catastrophe and an unexpected romantic upheaval, Adelaide Buchwald finds herself catapulted into a summer of wild possibility, during which she will fall in and out of love a thousand times–while finally confronting the secrets she keeps, her ideas about love, and the weird grandiosity of the human mind.

A raw, funny story that will surprise you over and over, Again Again gives us an indelible heroine grappling with the terrible and wonderful problem of loving other people."(Delacorte Press)

Lukunäyte

Oma arvio:

Kuuntelin tässä taannoin ihan sattumalta E. Lockhartin äänikirjan We were liars ja mykistyin täysin, kuinka hienosti kirjoitettu se oli.  Kirjasta oli hankala sanoa, oliko se jännäri, mysteeri, rakkausromaani vai nimenomaan kaikkea sitä yhdistettynä erittäin kauniin pohdiskelevalla kerronnalla, jota oli kuin unenomaista kuunnella äänikirjana. Nythän kyseisestä kirjasta julkaistaan ihan näillä näppäimillä suomennos Me olimme valehtelijoita, jonka olen jo tilannut omaan kirjahyllyyni.

Jotain tätä samaa mystistä, surumielistä tunnelmaa pitää sisällään myös tämä kirja, jossa on hauskasti leikitelty rinnakkaismaailmoilla. Varsinainen aikamatkailukirja tämä ei ole, mutta totuttua rakennetta rikkoo vaihtoehtoiset tarinalinjat, joita saattaa olla tapauksesta riippuen yksi tai jopa viisi. Nämä on erotettu varsinaisesta tarinalinjasta lihavoidulla fontilla. Idea vaihtoehtoisista universumeista, joissa sama asia tapahtuu eri lailla, tuo mieleeni yhden lempi-YA-kirjani, Lauren Oliverin Kuin viimeistä päivää.

To Adelaide, the boy was a promise. He promised her that

happiness could still exist, 

could still be hers.(s. 12)

Adelaide Buchwald ulkoiluttaa kesätöikseen lukionsa opettajien koiria, kun hän törmää heti kirjan alussa todella söpöön poikaan. Tämä ulkoiluttaa Sunny Kaspian-Leen B-Day-nimistä koiraa, opettajan, joka on määrännyt Adelaiden tekemään kesätehtävän päästäkseen kurssista läpi. Jack ja Adelaide tutustuvat ja Adelaide insta-rakastuu silmittömästi hassusti kävelevään tummahiuksiseen komistukseen. Adelaide on päättänyt nimittäin unohtaa surunsa: surun siitä, että hänen pikkuveljensä on huumeaddikti ja että Mikey Double L. jätti hänet kesän alussa ja väitti, etteivät he kumpikaan olleet koskaan toisiinsa rakastuneita. 

This kiss will

make him change his mind. It'll

make him feel

what I know he used to feel. (s. 82)

Itse asiassa Adelaide tietää Jackin entuudestaan. He ovat tavanneet pari vuotta sitten bileissä, jossa Jack on antanut tytölle runon. Jack ei kuitenkaan muista tapahtunutta, sillä hänellä on tapana jaella runojaan paperilapuilla monille ihmisille. Adelaide haluaisi kuitenkin uskoa olevansa todella erityinen. Hänellä on yhä runo lompakossaan.

Cerulean dress and

wide eyes, like a lion.

A raging wave of disobedient hair.

She contains

contradictions. (s.11)

Välillä Adelaide ei kuule Jackista viikkoihin, välillä he taas tapaavat milloin missäkin, suutelevat pari kertaa ja käyvät muun muassa uimassa yhdessä. Silti Jack tuntuu etäiseltä. Adelaiden ystävä ja entinen kämppis Stacey varoittelee häntä ja väittää tämän rakastavan yhä Mikeytä. Aikaa on kulunut niin vähän. Mikey sotkee Adelaiden ajatuksia viestittämällä tälle. 

SHALL WE PRETEND I

AM NOT A NARCOTICS

ADDICT?

 

SHALL WE PRETEND

YOU ARE NOT

WORRIED I WILL

CORRUPT THE

WHOLESOME MEMBERS

OF YOUR SPORTY

TEAM? (s. 167)

Adelaiden suurin varjo pään päällä on kuitenkin hänen toipuva addiktiveljensä Toby. Hänen huumeriippuvuutensa ja sen vaikutus koko perheeseen on rikkonut hänet. Kirjassa kuvataan hyvin koskettavasti niitä tunteita, joita Adelaide on käynyt läpi siitä saakka, kun hänen veljensä jäi huumekoukkuun, kuinka hän joutui vieroitukseen, kuinka hänen perheensä piti jakautua kahtia sen takia, kuinka hän pettyi Tobyn retkahduksiin ja kuinka satuttavaa oli huomata oman veljensä olevan kuin ontto kuori, jota ei enää kiinnostanut samat asiat ja joka ei vastannut Adelaiden kirjeisiin. Adelaide löysi myös kerran veljensä kylppäristä tuupertuneena yliannostukseen, mutta tässä universumissa ensiapu saapui ajoissa paikalle ja Toby jäi henkiin. Jossain toisessa universumissa Toby ei selvinnyt.Sisarusten viestittelyt ovat liikuttavaa luettavaa.

People befriend me because 

they think I'm

happy. I'm not even sure why they think I'm

happy, but they do. I get distracted, and

I laugh, and

I turn something on in myself that makes me, maybe, fun

to be with.

Ans I'm just - I want you to know up front that I'm 

false advertising. (s. 97)

Adelaide onkin tottunut peittämään surunsa ja esittämään kaikille onnellista, ihastuttavaa persoonaa. Sellaiseksi Mikeykin luuli häntä, sillä Adelaide ei koskaan kertonut tälle Tobysta. Hän ei myöskään kerro kenellekään opiskeluvaikeuksistaan ja siitä, että jos hän reputtaa Sunny Kaspian-Leen kurssin, hän ei välttämättä pääse jatkamaan seniorivuoden lukio-opintojaan Alabasterin sisäoppilaitoksessa, vaan joutuisi palaamaan Baltimoreen äidin ja Tobyn luokse julkiseen kouluun. Jackille Adelaide on päättänyt olla valehtelematta.

That sentence was on repeat in her skull: My little brother is an addict. (s. 113)

Again again on yllättävä, kaihoisa ja koskettava. Juuri kun luulen, että asiat ovat menneet, niin kuin ne nyt kerrotaan menevän, kirja tarjoaa vielä yhden vaihtoehtoisen universumin ja tapahtumat vierivät ihan eri suuntaan. Pidän kovasti Lockhartin tyylistä kirjoittaa, mutta pelkään hänen kirjojen menettävän jotakin käännöksissä. Siispä minua hiukan jännittää, millainen lukukokemus Me olimme valehtelijoita on tulee olemaan (sain juuri korvanappiini tiedon, että kirjapaketti on tulossa minulle lähipäivinä!). Minua myös kovasti kiinnostaa hänen 2017 vuonna valmistunut  YA-jännäri Genuine Fraud, josta oli vuosia sitten aie tehdä elokuvasovituskin, mutta hanke jäi ilmeisesti toteutumatta.

EllaBella came over and flopped on the ground. I love you, Adelaide.

Rabbit asked, Would you throw a stick for me?

So Adelaide threw a stick. 

Pretzel asked, Could I have a dog treat. (s. 117)

Koiraystäville tämä kirja on myös varmasti mieluinen. Adelaide rakastaa hoitokoiriaan ja välillä hän kuvittelee koirien puheita heidän eleiden perusteella.  Minä en välitä koirista, mutta Adelaiden koirarakkaus on ihan mukava lisä tarinaan.

Arvosanani 4,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

 

Muissa blogeissa:

Sparklyprettybriiiight

Kirstyes

 A Book Wanderer

 

Samantyylistä luettavaa:

Kuin viimeistä päivää: Lauren Oliver

We were liars: E. Lockhart 

 

Lisään kirjan Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -haasteen kohtaan:

Kirja kirjoitettu muulla kuin äidinkielelläsi 

Kosmoksessa tavataan: Jack Cheng

Kosmoksessa tavataan: Jack Cheng. Suomentanut Terhi Kuusisto. Aula & Co 2017

Englanninkielinen alkuteos (2016): See You in the Cosmos. Kansi: Jason Henry, Noora Karlsson (sov.)

"Kosmoksessa tavataan on Jack Chengin ensimmäinen kirja lapsille ja nuorille, mutta yhtä hyvin sen voi lukea aikuinenkin. Se kertoo 11-vuotiaasta Alex Petroskista, joka matkustaa Coloradosta New Mexicoon ja Las Vegasista Los Angelesiin ja tallentaa kaiken kokemansa kultaiseen iPodiin. Hän aikoo lähettää sen avaruuteen aivan kuten hänen sankarinsa Carl Sagan vuonna 1977 lähetti Voyager-luotainten mukana maapallon ulkopuolisille älyllisille olennoille kultaisen äänilevyn, joka sisälsi mm. tervehdyksen 55 eri kielellä, valaiden ääntelyä, rakastuneen naisen aivoaaltoja ja vastasyntyneen vauvan naurua.

Matkalla Alexille paljastuu salaisuuksia, jotka muuttavat hänen elämänsä. Myös lukija oppii paljon terävästä, intohimoisesta ja ajoittain sydäntä särkevästä tarinasta – hyvä voi voittaa vaikeinakin aikoina ja odottamattomat tahot voivat antaa voimia muutokseen. Kosmoksessa tavataan on hieno osoitus pyyteettömän rakkauden ja anteeksiannon tärkeydestä maailmassa, joka on epäreilu. Se muistuttaa lukijaa siitä, että toivoaan ei koskaan saa heittää. (Aula & Co)

Oma arvio:

Minulle tuli heti kirjan alkumetreillä déjà-vu: Kosmoksessa tavataan muistuttaa kerronnaltaan R.J. Palacion tänä keväänä (2017) ilmestynyttä lasten- ja nuortenkirjaa Ihme. Molemmissa kirjoissa on  näkökulmahenkilönä varhaisnuori poika, ja molempia myös markkinoidaan niin lapsille kuin nuorille, mutta myös aikuisillekin lukijoille sopivaksi. Minusta on ihanaa, että tällaisia kaikille sopivia kirjoja tehdään (vaikka periaatteessa kaikkihan sopii kaikille, riippuen lukijan asenteesta.)

Joskus aikuiset on tosi outoja. Joskus kun olen liian pitkään muiden aikuisten kuin äidin kanssa, haluaisin vain  huutaa: Onko kaikki täällä täysin sekoja!

Tuntuuko teistä koskaan siltä? (s. 181)

Kosmoksessa tavataan on eräänlainen 11-vuotiaan pojan road trip läpi Amerikan. Lapsen ajattelumaailma välittyy todella hienosti Alexin äänitallenteista, joita hän matkallaan äänittää kultaisella iPodillaan, tarkoituksenaan lähettää tallenne sitten itsetehdyllä raketilla avaruuteen. Alussa minua ihmetyttää, miten hänen äitinsä päästää pienen pojan yksinään matkaan ja mitä nuo Alexin mainitsemat äidin "hiljaiset päivät" ovat. Heti hiipii mieleeni ajatus, ettei Alexin kotona taida olla kaikki ihan niin kuin pitää.

Kuva: Pixabay

Alexin matkakohteena on rakettifestivaali Sharf, jonne hän matkustaa koiransa Carl Saganin ja omatekoisen rakettinsa kanssa. Junamatkalla poika tutustuu omalaatuiseen Zediin, joka on vannonut hiljaisuuslupauksen ja kommunikoi vain kirjoittamalla. Myöhemmin mukaan liittyy myös Zedin kaveri Steve, ja kolmestaan he lähtevät rakettifestareiden jälkeen hetken mielijohteesta etsimään Alexin isää, joka on hänen äitinsä mukaan kuollut, mutta jonka osoite kuitenkin löytyy Las Vegasista. Näin Alex löytää myös "oman" Terransa, siskopuolensa.

Sitten hän sanoi: Noin fiksuksi pojaksi olet kyllä aika pöllö joissain asioissa, ja minä sanoin: Totta kai olen pöllö monissakin asioissa, minulla ei ole aikaa muuhun kuin opetella kaikki raketeista ja astronomiasta ja sankaristani ja jos käyttäisin aikaa myös muiden asioiden opetteluun, olisin fiksumpi muissakin asioissa, HALOO! (s. 177)

Alex on sympaattinen poika, jonka fiksuus, ja nimenomaan tiettyyn aihepiirin keskittyvä sellainen, on välillä sillä tasolla, että mietin, onko hänellä aspergerin oireyhtymä. Omat tallenteeni tuossa iässä eivät olisi olleet ihan noin pohdiskelevia ja analysoivia, tai sitten en vain ollut kovin älykäs lapsi. Toisaalta parhaimmillaan Alex suhtautuu moniin asioihin, kuten pettymyksiin, juuri niin hupsusti kuin 11-vuotias lapsi vaan voi, ja lapsen mustavalkoinen ajattelumaailma tulee hyvin kirjassa esille. Hänellä ei ole myöskään kovin monimutkainen huumorintaju.

Alexin tulevaisuus surettaa,  mutta lapselle tyypillisiin tapaan hän ei itse osaa olla huolissaan omasta äidistään ja tulevaisuudestaan. Häntä kiinnostaa vain Carl Sagan, raketit ja viesti ulkoavaruuteen - ja siskopuoli Terra.

Ehkä teidän suru on meidän iloa, ja te nauratte ja hymyilette, kun olette surullisia, ja teille tulee siitä parempi mieli, ja se on samanlaista kuin valailla, jotka kuulostavat siltä kuin ne itkisivät, mutta ne vain kuulostavat siltä koko ajan, silloinkin kun niillä on hauskaa. (s. 258)

Alexin muualla asuva ja työskentelevä, jo aikuinen isoveli Ronnie on suurimman osan etäisenä hahmona tuolla jossain, mutta viimein hänenkin on tartuttava ongelmaan, kun Alex joutuu onnettomuuteen. Minua hiukan riepoo isoveljen pakoilu ja vastuuttomuus, etenkin kun hän viimeiseen asti käskee Terraa ja Alexia hissuttelemaan Alexin äidistä. Viimein selviää, mikä Alexin äitiä vaivaa ja asioihin saadaan tartuttua aikuisten oikealla tavalla.

Vaikka kirjassa on tärkeitä teemoja, sympaattinen päähenkilö ja hieno juonenkaari, en ole niin innoissani tästä kuin olin ajatellut. Alexin välkkyys alkaa välillä riepoa ja lapselle tyypillinen kerrontatyyli, pitkine virkkeineen ilman loppua näkyvissä, alkaa välillä hengästyttää.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on (ennakko)arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Luetut.net
Kirjakko ruispellossa

Samantyylistä luettavaa:

Ihme: R. J. Palacio

Osallistun tämän kirjan kansikuvalla Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, josta bloggaan elokuun lopussa.

Tassu-trio-sarja: Helena Meripaasi

Tassu-trio - Kuriton koiranpentu: Helena Meripaasi. Lastenkertomus. 157 sivua. Otava 2017.

Kansi: Mirjami Manninen


"Unelmien koiranpentu saa Allun elämän sekaisin. Eläinystävien uusi koukuttava toivesarja!

Allu on ruikuttanut koiraa jo kauan, mutta äidin vastaus on ollut ehdoton ei. Ei paimenkoiraa, ei terrieriä, ei spanielia, ei edes chihuahuaa dobermannista puhumattakaan! Mutta siinä se nyt on, tekemässä tuhojaan heidän olohuoneensa matolla: kääpiöpinseri-pentu Kirppu, väri kuin dobermannilla, sukutaulu täynnä muotovalioita.

Allu ei tunne uudesta koulustaan ketään, mutta pian hän törmää Christaan, joka on suuri kissojenystävä, ja Erikaan, jonka upean valkoisen koiran hän pelastaa tieltä harhailemasta. Heitä kaikkia yhdistää rakkaus eläimiin." (Otava)

Oma arvio:

Luimme kirjan yhdessä kohta yhdeksänvuotiaan tyttäreni kanssa.

Tämä uusi sarja on nappivalinta koiria ja kissoja rakastavalle lapselle, etupäässä tytölle. Tarinan lomassa saa kuin vahingossa tietoa monista eri koira- ja kissaroduista, koira-agilitystä ja koirien ja kissojen hoidosta ja hankkimisesta ylipäänsä.

Tarinan päähenkilöinä on kolme tyttöä, joilla kaikilla on hiukan erilaiset kotiolot. Erikan äiti pitää eläinlääkärivastaanottoa kotonaan ja heillä on paljon koiria ja kissoja, joten Erikalla on mahtavat mahdollisuudet harrastaa agilityä. Kuitenkin hän kaipaa isäänsä, joka on muuttanut Ruotsiin uuden perheensä luo. Allu taas on tottunut pärjäämään yksin  kotona, koska hänen äitinsä keikkailee lastenmusiikkibändin kanssa ympäri Suomea, ja silloin kun äiti ei ole keikalla, hän tekee ilta- ja yövuoroja läheisessä pizzeriassa. Allun isosisko on huolissaan pikkusisarestaan, ja myös Erikan äiti alkaa huolestua, kun saa tietää Allun tilanteesta.

Kolmas päähenkilötyttö, Christa, suree kuollutta kissaansa ja kaipaisi aikaa ja ymmärrystä isältään, joka ei voi sietää kissoja, eikä siksi suostuisi ottamaan heille enää uutta kissaa. Isän huomio tuntuu menevän vain Christan veljelle, jota tämä kuskaa harrastuksiin. Onneksi Christalla on neuvokas äiti, joka pitää tyttärensä puolia ja keksii lopulta keinon, miten Christa voi saada uuden kissan - täytyy vain löytää kissarotu, josta ei lähde paljoa karvaa.

Kuva: Pixabay

Näiden kaikkien tyttöjen tiet risteävät tarinan myötä ja he alkavat pikku hiljaa ystävystyä, vaikka alku onkin hankalaa. Allun kotiasiat jäävät vielä epämääräisiksi, eikä hänen Kirppu-koiransakaan osaa vielä käyttäytyä kirjan loppuun mennessä, joten jatko-osiin jää vielä paljon mielenkiintoisia aiheita käsiteltäväksi.

Tyttäreni mieleen oli eniten Erika ja Allu. Hänestä Allu on mukava ja hänellä on söpö koira, ja Erika on kiva, kun opettaa Allua kouluttamaan Kirppua. Parasta tyttärestäni on, kun Erika ei enää ollutkaan ilkeä Allulle ja alkoi ystävystyä tämän kanssa.  Christasta hän ei oikein pitänyt. Kaikin puolin hän luonnehtii kirjaa hauskaksi ja kiinnostavaksi. Kuvien puute ei haittaa häntä ollenkaan. Kirjan loppu on kuulemma mieluinen, ja jos tyttäreni saisi jatkaa tarinaa, kaksi kuukautta olisi kulunut, ja Christa olisi saanut jo Mäyrä-kissan koeajan jälkeen omakseen. Hänestä kirja sopii 8-vuotiaille ja sitä vanhemmille tytöille. Hän tuumailee, etteivät pojat välttämättä ole niin kiinnostuneita eläimistä eikä siitä, että kirjan pääosissa on vain tyttöjä. Tyttäreni aikoo lukea kirjan vielä uudelleen.

Kuva: Pixabay

Itse en ole koiraihminen alkuunkaan, saati että innostuisin agilitystä, joten huomasin välillä puutuvani koira-aiheeseen, mutta muuten nautin mielenkiintoisesta ja syvällekin pureutuvasta tarinasta. Tyttäreni ei välttämättä vielä ymmärrä ihan kaikkia kirjan perhekiemuroiden asioita, mutta tykkäsi kovasti eläinteemasta, etenkin kun häntä kiinnostavat nykyään koirat.

Tyttäreni arvosana kirjalle on 5, minä annan arvosanan 4+,
yhteisarvosana on siis 4,5

Tämä kirja on  arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Tassu-trio seikkailee muissa blogeissa:

Jiipeenetti.fi (Pinja Jylhävuori)
Venlan maailma

Samantyylistä luettavaa:

Bella saa pentuja: Henna Helmi Heinonen ja Reetta Niemensivu
Tepsu joutuu pulaan: Holly Webb
Paula saa ystävän: Katja Reider
Onnentyttö Dunne: Rose Lagercrantz
Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän (agility ja koirarodut)