Usvasyntyinen-trilogia: Brandon Sanderson

Viimeinen valtakunta - Usvasyntyinen 1: Brandon Sanderson. Suomentanut Mika Kivimäki. Jalava 2017. (Usvasyntyinen #1)

Englanninkielinen alkuteos (2006): The Final Empire (Mistborn 1). Kansi: Sam Green

"Maailma, jossa pahuus on vienyt voiton.
Veijarikonnien kopla, joka suunnittelee mahdotonta.
Nuori tyttö, jolla saattaa olla usvasyntyisen voimat.

Tuhat vuotta sitten Viimeisessä valtakunnassa käytiin tuhoisa sota. Nyt jäljellä on vain pölyn ja tuhkan peittämää joutomaata, jonka asukkaita kuolematon tyranni Lordihallitsija ohjaa raudanlujalla otteellaan.

Vaikka jokainen vastarinnan kipinä on tukahdutettu, toivo lepattaa pienenä liekkinä. Salaperäisen, usvasyntyisen Kelsierin johtama varasjoukkio on kehittelemässä tuhoon tuomittua suunnitelmaa pahuuden kukistamiseksi, ja puolivahingossa hankkeeseen tempautuu mukaan nuori katujen kasvatti Vin.

Onko toisenlainen tulevaisuus vielä mahdollinen vuosituhannen sorron jälkeen?(Jalava)"

Lukunäyte:  https://kauppa.tietosanoma.fi/WebRoot/Kaupat/Shops/Tietosanoma/MediaGallery/Liitteet/Usvasyntyinen_lukunayte.pdf


Oma arvio:

"Vin, usva on ystävämme. Se kätkee ja suojelee...ja suo voimaa.---" (s. 132)

Minä olen matkannut savun ja tuhkan täyttämässä Luthadelissa koko kesän ajan. Olen seurannut nuoren Vinin kasvutarinaa rosvokoplan kaltoinkohdellusta tytöstä seurapiirikelpoiseksi neidoksi ja täysinoppineeksi usvasyntyiseksi allomantikoksi. Olen hiipinyt uhmakkaan määrätietoisen Kelsierin ja hänen suojattinsa Vinin kanssa usvan seassa, oppinut kaiken metalleista ja niiden polttamisesta kehossa. Olen pelännyt Lordihallitsijaa ja odottanut sydän sykkyrällä, mitä Vinin ja Elend Venturen välillä tapahtuu. Välillä olen tylsistynyt, tai muuten vain jättänyt Luthadelin synkän maailman taakseni ja lukenut valoisempia kirjoja, mutta taas palannut tämän 600-sivuisen fantasiakirjan pariin, joka on jaettu viiteen osaan sekä esi- ja loppunäytökseen. Alussa en meinannut päästä tarinan sisään, mutta kun sinne solahdin, ei ulospääsystä ollut tietoakaan.

Kirjan kartat: Isaac Steward

Erityisen kiitoksen haluan heti alkuun antaa Mika Kivimäelle huolellisesta ja paneutuneesta suomennoksesta. Ainoa asia, mikä minua häiritsi, oli Kelsierin toistuva 'hihitys'. Olisikohan miehelle voinut käyttää jotain muuta sanaa käyttämään naurua, sillä minulle tulee hihittävästä miehestä hiukan michaeljacksonmaiset vibat?

Pidän siitä, miten kirjan päähenkilö, 16-vuotias skaa Vin kasvaa ja kehittyy tarinan aikana. Kun Kelsier puhuu nuoren naisen omaan koplaansa, tällä on alkuun hyvin huono itsetunto, sillä hänen veljensä Reed on pettänyt hänet ja rosvokoplan johtaja kaltoinkohdellut tätä. Kelsier alkaa rakentaa luottamustaan Viniin ja osoittaa tälle, mihin kaikkeen nuori nainen pystyykään. Vin on aina hiukan häpeillyt allomanttisia kykyjään, eli metallin käyttämistä kehossaan, mutta Kelsierin avulla hän huomaa, että hän on kyvykkäämpi kuin uskoikaan - hän on aito usvasyntyinen, joka hallitsee kaikki metallit. Kelsier esittelee Vinille kaikki kahdeksan perusmetallia, sekä kaksi arvometallia, ja miten niitä käyttämällä Vin saa erilaisia kykyjä. Esimerkiksi tinaa polttamalla aistit laajentuvat, teräksellä voi työntää metalleja ja kuparilla voi kätkeä allomantiset kykynsä. Kelsier on löytänyt myös mystisen yhdennentoista metallin, jonka huhutaan olevan Lordihallitsijan tuhoksi, ja jonka vaikutukset ovat vielä tuntemattomat.

Se oli siinä kuin mahtava kulta-aarre. Niin uskomaton voimanlähde, että se venytti hänen ymmärryksensä rajoja. Aina tätä ennen hänen oli pitänyt pihtailla Onneaan, säilyttää sitä varastossa, käyttää sitä säästeliäästi pikku annoksina. (s. 61)

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen, sodan runtelemaan postapokalyptiseen maailmaan, jossa aurinko on peittynyt  savun, tuhkan ja pilvien taakse ja kaupunki on hiiltynyt mustaksi. Öisin nouseva usva peittää kaupungin ja pitää pelokkaat asukkaat sisällä, mutta rosvokoplien jäsenet ja usvalaiset lähtevät silloin liikkeelle. He eivät pelkää edes usvahirviötä, jonka kerrotaan vaanivan öisin usvassa ja syövän kuolleiden ihmisten ruumiita.

Päiväsaikaan Luthadel oli mustunut kaupunki, tuhkan ja punaisen auringonvalon värjäämä. Se oli ankara, ehdoton ja painostava.

Öisin usva nousi kuitenkin pehmentämään ja hämärtämään kaikkea. Ylhäisaateliston linnoitukset muuttuivat aavemaiseksi, sumun seassa häämöttäviksi varjokuviksi.Usva näytti muuttavan kadut kapeammiksi, ja jokaisesta läpikulkutiestä tuli autio, vaarallinen pikkukuja. (s.89)

Luthadelin kaupungissa pelätään ja palvotaan myös Lordihallitsijaa, jonka tiedetään olevan kuolematon ja pitävän hallussaan suurimpia atium-varantoja. Atium on yhdeksäs metalli, joka antaa taistelutilanteissa mahtavimman kyvyn: kyvyn nähdä vastustajan seuraavat liikkeet.

Tarinassa seurataan Vinin soluttautumista Luthadelin seurapiireihin kuvitteellisena Valette-neitinä. Terrisläinen palvelija Sazed, joka tunnetaan muistojen ja tietojen säilyttäjänä, opastaa Viniä ryysyläisestä neidoksi. Vin huomaa alkavansa nauttia kauniista vaatteista, juhlista ja erityisesti erään nuoren aatelissukuisen Elend Venturen seurasta. Kelsier ja Saze kuitenkin yrittävät hillitä Viniä, sillä hänen tehtävänään on vain soluttautua juhlien juorupiireihin ja välittää Kelsierin koplalle tietoja ministeriön aikeista. Kelsierillä kumppaneineen kun on suuret suunnitelmat pelastaa viimeinen valtakunta syöksemällä Lordihallitsija vallasta.

Pidän itseäni periaatteen miehenä. Mutta kukapa ei pitäisi? Olen huomannut, että kurkunleikkaajakin pitää tekojaan tavallaan moraalisina. (s. 23)

Kirjan vahvana teemana on  erilaisuus ja eriarvoisuus. Skaa-väestö on Viimeisessä valtakunnassa orjien asemassa, eikä ylhäisö pidä heitä tarpeeksi älykkäinä ihmisinä kunnioittaakseen heitä. Ylhäisömiehet saavat esimerkiksi valita sopivan skaa-naisen, raiskata tämän ja sen jälkeen nainen tapetaan. Terrisin valtapiirissä asuvat terrisiläiset taas osaavat varastoida voimaa metalliin, esimerkiksi käsirenkaisiin tai korvakoruun. Heitä pidetään usein ylhäisön palvelijoina. Kun Vin tutustuu Elendiin, hän joutuu käymään tämän kanssa keskusteluja skaa-väestöstä paljastamatta omaa alkuperäänsä. Elendin ihmettelyistä käy ilmi tyypillinen tietämättömyys skaa-väestön kyvyistä ja siitä, että he ovat loppujen lopuksi yhtä älykkäitä ihmisiä kuin muutkin. Toinen vahva teema on uskonnot ja miten ne vaikuttavat kansojen valtasuhteisiin, periaatteisiin, ihan kaikkeen. Sazed on säilyttäjänä perillä kaikista menneistä uskonnoista, ja kertoo toisinaan niistä Vinille ja Kelsierille.

Kukaan heistä ei kyennyt näkemään Viniä, he näkivät vain kasvot, jotka hän oli pukenut ylleen - kasvot, jotka hän halusi heidän näkevän. He näkivät lady Valetten. Aivan kuin Vin ei edes olisi paikalla.

Aivan kuin...hän olisi piilossa suoraan heidän silmiensä edessä. (s. 209)

Kirjan juoni etenee kohti eeppistä lopputaistelua, jossa Vin saa osoittaa kykynsä ja älykkyytensä. Ikäviltä menetyksiltä ei voi välttyä, mutta tässä kirjassa epäonnistumiset kääntyvät voitoksi. Olen vielä pitkään tämän kirjan maailman lumoissa, joka on rakennettu erittäin elävästi - voin aistia kaupungin pimeyden, usvan ja tuhkasateet. Vin on hyvin samaistuttava, vaikeuksien kautta voittoon selviävä nuori sankaritar, joka on yhtä aikaa rohkea ja epävarma. Hän etsii omaa paikkaansa, ja löytää sen lopuksi. Kelsier ja muut rosvokoplan jäsenet opettavat Vinille todellista luottamusta ja ystävyyttä. Vinin ja Elendille välille olisin toivonut hiukan enemmän kipinää, sillä heidän kohtaamiset jäävät melko vaisuiksi.

Kirjan teemat sopivat fantasiakehyksistään huolimatta myös tähän päivään ja maailmaan. Tämä on nautittava fantasiateos nuorille ja aikuisille!

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Juha) 
Tip Top NippaNappa
Taikakirjaimet
Kirjaneidon tornihuone
Pauline von Dahl
Nörttitytöt (Pauliina P.)
Hyllytontun höpinöitä

Osallistun tämän kirjan kansikuvalla Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen.

Ylenemisen kaivo - Usvasyntyinen 2: Brandon Sanderson. Suomentanut Mika Kivimäki. Jalava 2018. (Usvasyntyinen #2)

Englanninkielinen alkuteos (2007): Mistborn: The Well of Ascension. Kansi: Sam Green

"Kelsierin kopla teki sen minkä piti olla mahdotonta: päihitti jumalan kaltaisen tyrannin, Lordihallitsijan, jonka valta oli kestänyt tuhat vuotta. Nyt Viimeisen valtakunnan tuhkista täytyy rakentaa uusi, terve yhteiskunta. Tehtävä on uskottu Vinille ja Elend Venturelle – katulapselle, josta on tullut valtakunnan voimakkain usvasyntyinen, ja idealistiselle aatelisnuorukaiselle, jonka pitäisi nyt hallita kuninkaana.

He eivät ole päässeet edes vauhtiin, kun kolme eri armeijaa hyökkää. Kun piiritys kiristyy ja tilanne käy tukalaksi, hitusen toivoa tarjoaa muinainen legenda. Mutta vaikka Ylenemisen kaivo osoittautuisi todeksi, kukaan ei tiedä missä se on tai millaisia voimia siinä piilee.

Alkaa näyttää siltä, että Lordihallitsijan kukistaminen olikin helppo osuus. Todellinen haaste on selvitä sen seurauksista." (Jalava)

Oma arvio:

Minulla oli hieman samankaltaisia käynnistymisvaikeuksia tämän Usvasyntyinen-trilogian kakkososan Ylenemisen kaivo kanssa kuin ensimmäistä osaa (Viimeinen valtakunta) lukiessani. Siinä missä nautin avausosan tiimellyksessä tapahtuneesta Vinin muuttumaleikistä katuvarkaasta ylhäisönaiseksi ja hänen ja Elendin rakkauden liekkeihin leimahtamisesta, nyt alku tuntui laahaavan. Elendin ja Vinin romanssi tuntui elähtäneeltä ja Vinin seikkailut ja metallien leimauttamiset usvan seassa eivät tuntuneet nappaavan minua ollenkaan. Hetki meni myös muistellessa, mitä ihmettä viime osassa tapahtui, sillä Usvasyntyinen-trilogian maailma on hyvin mahtipontinen ja moniselitteinen, sekä sen erikoiskykyjä omaavat henkilöhahmot hyvin erikoislaatuisia. Mutta sitten, kun reilut sata sivua oli mennyt minun haukotellessani, kirja imaisi minut taas hämmästyttävään maailmaansa eikä juuri hellittänyt enää.

Mikään ei pelottanut häntä enemmän kuin hänen oma voimattomuutensa. Lapsuudessaan hän oli pitänyt itsestään selvänä, että hän ei kyennyt muuttamaan mitään, mutta Kelsier oli palauttanut hänen itsetuntonsa ja ylpeytensä.

Mihin hän kelpasi, jos ei edes kyennyt suojelemaan Elendiä? (s. 240)

Tarinaan tulee mukaan taas uusia henkilöitä ja erikoisia olentoja. Yksi merkittävimmistä henkilöistä on Terrisiläinen säilyttäjä Twindlyn, joka ottaa hoitaakseen Elendin ryhdittömyyden ja petraa tästä suorasukaisella tavallaan kunnon kuninkaan - asusteita myöten. Vin on selvästi mielissään, kun hänen ponneton miehensä alkaa viimeinkin omaksua kunnon hallitsijan eleitä. Riittääkö se kuitenkaan, sillä kovin moni on valmis syöksemään kuninkaan valtaistuimeltaan. Elendin häijy isä Straff on leiriytynyt joukkojensa kanssa Luthadelin kaupungin liepeille, ja myös pahamaineinen lordi Cett vaanii lähistöllä. Sazed törmää tiedusteluretkellään kaupungin ulkopuolelle kauhukseen erikoisiin, roikkuvanahkaisiin ja jättiläismäisiin kolosseihin, joilla on vain kaksi tunnetta: kyllästyneisyys ja raivo. Nuo tappavat järkäleet ovat osa Straff Venturen suunnitelmaa tuhota Luthadelin kaupunki.

Nämä hahmot olivat syvänsinisiä. Niiden koko vaihteli suuresti: jotkut olivat vain puolentoista metrin mittaisia, toiset kolme metriä tai sitäkin pidempiä massiivisia järkäleitä. (s. 209)

Vin tutustuu sillä aikaa toiseen usvasyntyiseen, Straffin poikaan Zaneen, joka kiinnostuu naisesta ja yrittää vakuuttaa tälle, että olisi parempaa seuraa kuin hänen veljensä, joka ei osaa edes hyödyntää metalleja. Vin alkaa epäillä salaa hänen ja Elendin suhdetta, ja Elendkin aistii tämän, mutta hänellä menee kaikki aika kaupunkinsa pelastussuunnitelmiin. Toisaalla Sazed yrittää tutkia yhdessä Tindwylin kanssa ylenemisen kaivon ja ajan sankarin taruja, mutta kaksikko ei tunnu pääsevän puusta pidemmälle. Heidän välinsä kuitenkin lähentyvät tutkimuksen tiimellyksessä.

Usva näyttää kaiken huipuksi käyttäytyvän epätavallisesti, eli sitä ilmaantuu jo päivisinkin, ja kaiken lisäksi se tuntuu tappavan ihmisiä. Vin aistii usvan seassa olevan jotain, mitä muut eivät näe. Kaiken lisäksi Vinin päässä tuntuu jatkuva, yhä voimistuva allomanttinen syke, ja hän epäilee sen tulevan Ylenemisen kaivolta. Onko hän itse Ajan sankari? Missä tuo mystinen kaivo on, ja uskaltaako Vin kohdata sen? Miten hän pystyy välttämään sen, ettei hänestä tule yhtä kauhea kuin Lordihallitsijasta. Kaiken lisäksi Vinin pitäisi selvittää, kuka kuninkaanlinnassa on mystinen soluttautuja, Kandra, joka pystyy ottamaan ihmisen tai eläimen hahmon.

Usvahenki tarkkaili häntä, kuten aina. Se oli liian kaukana näkyäkseen, mutta hän tunsi sen. Ja hän tunsi jotakin muuta, joka oli usvahenkeäkin voimakkaampi. Se kumea jyskytys, joka kävi voimakkaammaksi ja voimakkaammaksi. Ennen se oli tuntunut etäiseltä, mutta ei enää.

Ylenemisen kaivo. (s. 558)

Ylenemisen kaivo on hyvin kiehtova, korkealentoinen, moniulotteinen ja mukaansatempaava fantasiateos, kun sille vain antaa aikansa. Henkilöhahmot kehittyvät tai taantuvat omaan tahtiinsa, huikeat käänteet seuraavat toisiaan, mutta silti yhä moni asia jää arvoitukseksi. Vin on aivan huikea nuori nainen, joka osaa myös analysoida omia kykyjään ja sitä, mikä on oikein ja väärin. Hän ei ole mikään hissukka, muttei liian kovapäinenkään.  Elendkin kehittyy tarinan edetessä siitä vässykästä kuninkaankuvatuksesta, mikä hän alussa on, pystypäin kulkevaksi hallitsijaksi. Mielenkiinnolla odotan, miten tarina päättyy, kun trilogian päätösosa Ajan sankari julkaistaan joulukuussa 2018.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Taikakirjaimet

Ex Libris by: Helena

Kirjavinkit (Juha)

Hyllytontun höpinöitä

Samantyylistä luettavaa:

Siri Pettersen: Korpinkehät-trilogia
Erika Vik: Kaksosauringot-trilogia
Throne of Glass -sarja: Sarah J. Maas

Särkynyt meri -trilogia: Joe Abercrombie

Vain puoliksi kuningas: Joe Abercrombie. Suomentanut Mika Kivimäki. Jalava 2016.

 Englanninkielinen alkuteos (2014): Half a King


” 'Vannoin, että kostan isäni murhaajille. Saatan olla vain puoliksi mies, mutta vannoin täyden valan.'

Prinssi Yarvi on vannonut voittavansa takaisin valtaistuimen, jolle hän ei koskaan halunnut nousta. Sitä ennen hänen on kuitenkin kestettävä julmuuksia, kahleita ja Särkyneen meren purevia vesiä. Ja hänen on tehtävä se kaikki yhdellä kädellä. Raajarikkona syntynyt, pelätyn kuningasisänsä ja voimakkaan äitinsä väheksymä Yarvi ei pysty pitelemään kilpeä eikä heilauttamaan kirvestä, joten hänen ainoa vaihtoehtonsa on taistella päällään.

Yarvi lyöttäytyy yhteen muiden hylkiöiden kanssa ja huomaa, että heistä on hänelle enemmän hyötyä kuin yhdestäkään ylhäisestä soturista. Mutta ystävienkin tuella näyttää siltä, että Yarvin taival voi päättyä ennen kuin se edes pääsee alkuunsa..."

Oma arvio:

En alkuun innostunut tästä kirjasta ennakkotietojen perusteella, mutta päätin kuitenkin antaa tälle kirjalle (ja ehkäpä koko Särkynyt meri -trilogialle) mahdollisuuden. 

Armo on heikkoutta, kuten Yarvin isällä oli tapana sanoa. Armo on epäonnistumista.

Vain puoliksi kuningas kertoo käsipuoli-Yarvin tarinan hyvin mukaansatempaavasti. Fantasiaa tässä kirjassa on hyvin pieni ripaus, lähinnä sitä puolta edustaa kuvitteellinen Särkyneen meren alue sitä ympäröivine kaupunkeineen ja valtakuntineen. Tätä voisikin suositella sellaiselle, joka ei ole tottunut lukemaan kovin "monimutkaista" fantasiaa.

Yarvin tarina tulevasta papista ja prinssistä laivan orjaksi ja siitä kostoretkeläiseksi on kiehtova lukukokemus, jota en malta jättää kesken. Tämä kirja ei anna minulle kuitenkaan sen enempää enkä ehdi kiintyä kehenkään kirjan henkilöihin. Tämä on puhdas seikkailutarina ilman suuria, hengästyttäviä tunteiluja. Yarvi on toki ihan miellyttävä henkilöhahmo, oikeudenmukainen mutta määrätietoinen pyrkimyksissään.

Yarvin oli pettäneet hänen oma perheensä, hänen oma kansansa ja sitten hän löysi uskollisuutta orjajoukosta, joka ei ollut hänelle mitään velkaa. Hän oli niin surkuteltavan ilahtunut asiasta, että olisi halunnut purskahtaa itkuun. Hänestä kuitenkin tuntui siltä, että hän saattaisi tarvita kyyneliään myöhemmin.

Mielenkiintoinen lisä kirjassa on Särkyneen meren ympäristön asukkaiden ikään kuin luonnonuskonto, jossa he uskovat moneen eri jumalaan ja pyytävät heiltä apua vaikeissa tilanteissa. On Äiti Sota, Isä Rauha, Äiti meri, Isä Kuu ja Äiti Aurinko. He myös kunnioittavat esi-isiään ja vannovat valoja heidän nimiin. Niin myös Yarvi vannoo kostovalansa isänsä ja veljensä surmaajan nimeen.

"Minä, Yarvi Uthrikin ja Laithlinin poika, Gettlannin kuningas, vannon valan! Vannon aurinkovalan ja kuuvalan, vannon sen Naisen joka Tuomitsee, Miehen Joka Muistaa ja Naisen Joka Solmii Solmun nimeen. Kuulkoon minua todistajina isäni, veljeni ja tänne haudatut esi-isäni- - -"

Vain puoliksi kuningas on mukava, helppolukuinen ja viihdyttävä kirja. Pidin lopun yllättävästä juonenkäänteestä, jossa Ei-mikään -niminen henkilö todisti olevansa ihan jotain muuta kuin pelkkä kulkuri ja orja. En ole ihan hengästyksissäni tästä teoksesta, mutta hyvän mielen siitä sain. Aion lukea trilogian kokonaan, ja onneksi toinen osa Halki puolen maailman ilmestynee jo kesäkuussa.

Ps. Hiukan minua hämmentää kirjasarjan kirjojen nimissä toistuva 'puoli'-teema, sillä sama puolittelu toistuu myös toisen brittiläisen fantasiakirjailijan Sally Greenin trilogian kirjoissa: Puoliksi paha, puoliksi villi ja Puoliksi poissa. Hauska yhteensattuma.

Arvosanani kirjalle 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Muissa blogeissa:
Vinttikamarissa
Lukunurkka

Halki puolen maailman: Joe Abercrombie. Suomentanut Mika Kivimäki. Jalava 2016.

 Englanninkielinen alkuteos (2015): Half the World


"Joskus naisesta tulee soturi. Mutta pystyykö hän valitsemaan oman tiensä ja löytämään paikkansa?

Thorn on päättänyt seurata kuolleen isänsä jalanjälkiä ja tulla soturiksi – huolimatta sukupuolestaan. Mutta kun harjoituskentällä kuolee poika, Thorn vangitaan.

Kohtalo kuitenkin punoo Thornin kohtalon osaksi viekkaan isä Yarvin juonia. Osana Yarvin joukkoa hänen on kuljettava halki puolen maailman löytääkseen liittolaisia taisteluun kostonhimoista Suurkuningasta vastaan. Tuolla matkalla Thorn oppii kovimman kautta, mitä petos ja taistelu ovat.

Thornin rinnalla uuvuttavalla retkellä on nuori soturi Brand, joka ei tahdo tappaa. Hänen halunsa tehdä oikein on vapauttanut Thornin mutta pakottanut hänet itsensä maanpakoon. Nyt Brandilla on vain yksi mahdollisuus osoittaa, mistä hänet on tehty."

Oma arvio:

Heti alkuun minun täytyy tunnustaa, ettei minulla nyt tämä Särkynyt meri -trilogian toinen osa meinannut lähteä ollenkaan rullaamaan, eikä kirjan tapahtumat saaneet minua pauloihinsa kuin vasta kirjan puolivälin paikkeilla. Vaikka tarinassa ei sinänsä ole mitään vikaa, tuntui se alkuun jotenkin ponnettomalta ja paikoin jopa väkisinväännetyltä lukea.

Halki puolen maailman kertoo nyt nuoren soturitytön, Thornin tarinan. Edellisessä osassa päähenkilönä loistanut Yarvi on nyt pappisvalan vannonut mies, mutta ei mikään pyhimys sentään. Minua ei oikeastaan harmita, että hän jää nyt statistin rooliin, sillä Thornin tarinaa on mielekkäämpää lukea - sitten kun pääsee lukemisen vauhtiin. Tarinan alkupuolta olisi tosin voinut hiukan supistaa, sillä kuten jo mainitsin, mielekkäimmät tapahtumat alkavat vasta viisisataasivuiseksi paisutetun kirjan puolivälissä, kun Thorn alkaa näyttää todelliset kyntensä. Vaikka kirjassa on paljon taistelukohtauksia ja laivalla kulkevat miehet karskeja niin puheissaan kuin teoissaan, on tarina silti melko mukavaa ja simppeliä lukea.

"Ylös siitä, paskapökäleet! Edessänne on koko elämänne raskain päivä!"

Brand on Thornin ohella mielenkiintoinen henkilö, jolla on oikeudentaju kohdallaan. Hän pelastaa Thornin pahalta rangaistukselta tämän surmatessa vahingossa taisteluharjoitustoverinsa, mutta samalla menettää paikkansa soturien joukosta ja lähtee isä Yarvin armosta hänen laivaansa. Huonon itsetuntonsa hän saa seikkailun aikana paremmaksi, kun hän huomaa itsessään kumpuavan  tosipaikan tullen sankarillisia voimia, joilla kannatellaan vaikka kokonaista laivaa.

Yhtäkkiä miehistö alkoi paukuttaa airojaan, se oli kuin ukkonen, liha takoi puuta vasten. Kunnioituksen rummutusta. Hänelle. Hänelle, joka ei koskaan ollut mitään koko elämässään.

Thornin ja Brandin romanssi on tervetullut sivujuonne, vaikka se onkin melkoisen kömpelösti kuvailtu. Toisaalta se sopii hyvin kirjan henkeen, että Thorn niistää nenänsä suoraan olkansa yli suudeltuaan Brandia. He ovatkin Brandin kanssa niin vastakohdat kuin vain voi olla: Brand on herkkä, komea ja kokee sotimisesta tunnontuskia, kun taas Thorn on rujo, poikamainen eikä hänellä ole hitustakaan omatuntoa. Hän on soturi henkeen ja vereen. Niinpä kirjan lopussa kääntyy tavanomainen asetelma, jossa tyttö odottaa sotimassa olevaa sulhastaa kotiin ja pelkää tämän henkensä puolesta, päälaelleen.

"Lauluissa sankari ei koskaan pissi housuihinsa."

Kyllä tämä kirja nykäisi minut taas tarinansa syövereihin, kun alkutahmeus hellitti. Abercrombiella on taito  kirjoittaa helpostisulateltavaa fantasiaa, joka viihdyttää ja kiehtoo, välillä naurattaakin.  Pian ilmestyvä trilogian päätösosa Puolikas sotaa tarjoaa taas uuden näkökulman samoissa kehyksissä ja toivon, että se nappaisi minut paremmin mukaansa heti alkusivuilta lähtien.

Arvosanani 3+

Halki puolen maailman muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Juha)
Oksan hyllyltä
Vinttikamarissa
Lukunurkka


Puolikas sotaa: Joe Abercrombie. Suomentanut Mika Kivimäki. Jalava 2016. 

Englanninkielinen alkuteos (2015): Half a War


”Vain puolet sodasta taistellaan miekoin – puolet taidolla ja rohkeudella.

Prinsessa Skara on joutunut todistamaan, kun kaikki hänelle tärkeä muuttuu vereksi ja tomuksi. Periäkseen takaisin synnyinoikeutensa hänen on voitettava pelkonsa ja löydettävä oikeat sanat – sanat, jotka voivat olla yhtä kuolettavia kuin aseet.

Juonitteleva isä Yarvi on kulkenut pitkän matkan raajarikosta orjasta kuninkaan papiksi ja onnistunut kääntämään vanhoja vihollisiaan liittolaisiksi. Nyt häikäilemätön isoäiti Wexen on kuitenkin koonnut suurimmat sotajoukot sen jälkeen, kun haltiat taistelivat Yhtä jumalaa vastaan. Ja niiden johdossa on mies, joka palvoo ainoastaan Kuolemaa.

Miekankantaja Raith ja Thorn Bathu ovat luodut taistelemaan pimeydessä, mutta seppä Brand ja puunveistäjä Koll kääntyisivät mieluummin valoon. Mutta kun Äiti Sota levittää rautaiset siipensä, hän saattaa syöstä koko Särkyneen meren pimeyteen ja tuhoon…(Jalava.)

Oma arvio:

”Uskollisuus on yleistä koirilla ja harvinaista ihmisillä”, äiti Kyre huomioi. ”Uskollisuuteen nojaava suunnitelma on huonompi vaihtoehto kuin ei suunnitelmaa ollenkaan.”(s.13)

Särkynyt meri -trilogian viimeisessä osassa Puolikas sotaa seurataan vanhempansa menettäneen prinsessa Skaran vaiheita orjaksi naamioituneesta tyttöpahasesta sotaa johtavaksi valtiattareksi, joka kihlautuu pelätyn sotapäällikön Grom-gil-Gormin kanssa, vaikka hänen sydämensä kuuluu häntä vartioivalle soturi Raithille. Skara ei kuitenkaan ole vielä läheskään valmis henkisesti johtamaan sotaa, sillä hän ei ole luonteeltaan ollenkaan julma.

”Minä tein tämän”, hän kuiskasi. ”Minun sanani. Minun valintani äänestyksessä.” (s.201)

Edellisistä osista tutut henkilöt jatkavat mukana tarinassa. Rin ja Koll tuntevat vetoa toisiinsa, mutta Koll ei osaa päättää, lähteekö seuraamaan isä Yarvin jalanjäkiä pappina vai valitseeko Rinin. Rinin veli, Brand, joka ylsi Halki puolen maailman -teoksessa urotekoihin, kokee karmean kohtalon kaupunkiin suuntautuvassa hyökkäyksessa. Thorn Bathu, urhea ja häikäilemätön naissoturi, ei saa tässä osassa statistia suurempaa roolia. Isä Yarvi kulkee tarinan mukana päättäväisenä ja säälimättömänä neuvonantajana, mutta lopussa joutuu nöyrtymään, kun Skara saa selville hänen salaiset kieroilunsa.

Minusta Puolikas sotaa on trilogian kiinnostavin ja viihdyttävin kirja ja täydentää loistavasti tämän fantasiatarinan. Abercrompie jättää lopussa Särkyneen meren kaupunkien tulevaisuuden avoimeksi. On miellyttävää lukea sarjaa, jossa kaikki alusta saakka tutuksi tulleet henkilöt saavat omat roolinsa viimeisessä osassakin. Sankareita syntyy niin miehistä kuin naisistakin. Tarinan lopussa henkilöhahmoilla on kasvun paikka ja he joutuvat kyseenalaistamaan sodan välttämättömyyttä.

Joskus tuntui siltä, että kaikki hänessä oli pelkoa. Pelkoa paikkansa menettämisestä. Yksin olemisen pelkoa. Pelkoa siitä, mitä hän oli tehnyt. Pelkoa siitä, mitä saattaisi tehdä. 
Taisteleminen oli ainoa asia, joka häntä ei pelottanut. (s.209)

Raith, joka on ollut aina julmuudestaan tunnettu, pehmenee ja näkee vaihtoehtoja tappamiselle. Hänen ja Skaran tarina jää avoimeksi, kun molemmat suuntaavat omille poluilleen. Juonittelua, sankaruutta, taistelua, rakkautta, nöyrtymistä ja luopumista – oikein onnistunut päätös moniulotteiselle tarinalle.

Skara kohotti katseensa ja huomasi, että Raith tuijotti häntä kiinteästi suoraan silmiin. Aivan kuin maailmassa ei olisi ollut muuta näkemisen arvoista. (s.212)

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Puolikas sotaa muissa blogeissa: 

Kirjavinkit (Juha)
Lukunurkka
Ullan luetut kirjat

-------------------------

Tämä kirjan lisäsin Helmet-lukuhaasteessa kohtaan:

21. Sankaritarina

--------------------------

Samantyylisiä kirjoja/sarjoja:

Hopea-sarja: Victoria Aveyard