Lumisisko: Maja Lunde

Lumisisko: Maja Lunde. Kuvittanut Lisa Aisato. Suomentanut Katriina Huttunen. S&S 2019.

Norjankielinen alkuteos (2018): Snösystern

"Ihmeellinen tarina herättää henkiin joulun taian.

Jouluaatto lähestyy, mutta Aaton kotona ei ole otettu esiin edes kynttilöitä, puhumattakaan muista koristeista. Aatolle joulu on erityisen tärkeä, sillä se on hänen syntymäpäivänsä: hän täyttää 11 vuotta. Näyttää vain siltä, että tänä vuonna joulua ei tule. Äiti ja isä ovat vain varjoja itsestään, surullisia ja poissaolevia. Pikkusiskokin yrittää olla mahdollisimman hiljaa ja huomaamaton.

Aatto pakenee kodin ikävää tunnelmaa uimahalliin. Eräänä päivänä hän kohtaa uimahallin ulkopuolella saman ikäisen tytön, jonka ilo ja innostus ovat tarttuvaa laatua. Erikoisesti puhuva ja nauravainen Heta asuu ihmeellisessä talossa, jonka jokainen huone on täynnä joulun tunnelmaa. On kuin talo olisi lumottu. Entä kuka on synkkä mies, joka kiertelee talon lähistöllä? (S&S) 

Oma arvio:

Kustantaja lähetti minulle iloisena yllärinä tämän kirjan, jonka ajattelin kauniin kantensa perusteella olevan iloinen, jouluinen kuvakirja. Joulunpunainen kansikuva kätkee kuitenkin sisälleen hyvin surullisen, mutta kauniin tarinan. Lisa Aisaton kauniit kuvitukset mykistävät minut.

Kirjan päähenkilö, pian 11-vuotias Aatto on ystävänsä Jonin kanssa uimahallissa, kun hän huomaa ikkunan takana leveästi hymyilevän tytön, joka myöhemmin esittäytyy Hetaksi. Heta on kaikkea sitä, mitä Aaton ystävä Joni ei ole: puhelias, utelias, hymyilevä, suorastaan välillä energiasyöppö. Heta vie Jonin kotiinsa kaakaolle ja leikkimään piilosta. Jonilla ei heti alussa herää epäilykset, kun talossa ei tunnu koskaan näkyvän aikuisia, mutta jotain hämärää hän huomaa heti ensimmäisellä käynnillään: yhdessä huoneessa oleva soutotuoli näkyy välähdyksen ajan vanhana, pölyisenä ja harmaantuneena.

"Tervetuloa Villa Kuistiin", Heta sanoi. "Tämä on maailman paras paikka." (s. 23)

Aattoa huolettaa, onko hänen kotiinsa tulossa tänä vuonna joulua ollenkaan. Äiti ja isä haahuilevat talossa kuin haamut, eivätkö tunnu kuulevan Aaton kysymyksiä adventtikynttilöistä. Miksi Aaton kotona sitten on niin synkkää? Aatto paljastaa tämän perhettä kohdanneen suuren surun tarinan edetessä: isosisko Suvi on menehtynyt kesän alussa. Aaton kertomana Suvi oli ensin tosi surullinen, sitten hän alkoi laihtua ja kuihtua, joutui sairaalaan ja menehtyi siellä keuhkokuumeeseen. Suvin sairautta ei selitetä aikuisten sanoittamana, vain tämä Aaton kertoma kuvaus selvästikin masennuksesta ja syömishäiriöstä annetaan lukijalle.

Onneksi Aatolla on 5-vuotias pikkusisko Vilja, josta hän haluaa huolehtia. Juuri Viljan vuoksi Aatto tahtoisi joulun kotiinsa.

"Minä ajattelen joulua", hän sanoi.

"Ajatteletko?" kysyin.

"Että joulua ei tule", hän sanoi. "Ilman Suvia."

"Ahaa", sanoin. "Niin minäkin."

"Voinko nukkua vieressäsi?" Vilja kysyi.

"Totta kai voit." (s. 144)

Lumisisko on vaikuttavan tarinansa lisäksi joulukalenterikirja, sillä se jakautuu sopivasta kahteenkymmeneenneljään lukuun. Itse en malttanut lukea lukua päivässä, vaan hurautin kirjan parissa päivässä. Kirjan tarinassa käsitellään surua lapsen näkökulmasta, mutta myös ystävyyttä, sisarusrakkautta ja erilaisuutta. Kirjan alussa Aattoa toteaa hänen ja uimahalliystävänsä Jonin välien olevan melko vaisut, sillä he eivät juuri juttele tai tee muuta yhdessä kuin ui, mutta myöhemmin, kun Hetan salaisuus paljastuu, Aatto päättää yrittää Jonin kanssa uudestaan ja löytää tämän kanssa yhteisen sävelen.

Kaikesta surumielisyydestä huolimatta kirjan loppu on vapauttavan toiveikas ja onnellinen. Kaikki järjestyy, on kirjan opetus. Kirja sopisi mielestäni luettavaksi noin 7-10-vuotiaille, eli ihan alle kouluikäisten kirja tämä ei välttämättä ole. Suosittelen ääneen luettavaksi, jotta hankalista asioista voi sitten keskustella aikuisen lukijan kanssa.

Arvosanani kirjalle täydet 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjasähkökäyrä
Lastenkirjahylly
Luetaanko tämä?

Professori Pistrihin hullu maailmanjärjestys: Ville Hytönen & Marjo Nygård

Professori Pistrihin hullu maailmanjärjestys: Ville Hytönen & Marjo Nygård. Haamu 2019

"Professori Pistrihi on hassu mies. Sininen rusetti, raidalliset sukat ja samettitakki. Hän hääräilee koneidensa kimpussa, nostaa välillä hitsauslasejaan ja kurkistaa ympäröivään maailmaan. Sitten hän jälleen laskee lasit kasvoilleen, sekoittaa asetyleeniä happeen ja hitsaa peltilevyjä toisiinsa kiinni. Millainen maailma professorin työpajassa syntyy? Siinä on sähköä, höyrypunkkia, mielikuvitusta ja tilkkanen dieseliä." (Haamu)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=npx5BzVEuaE

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan yhdessä 9-vuotiaan poikani kanssa.

Lapsille ei juurikaan steampunkkia tehdä, oikeastaan tämä taitaa olla laatujaan ensimmäinen. Professori Pistrihin hullu maailmanjärjestys on luokiteltu lasten kuvakirjoihin, mutta minä laittaisin tämän kyllä lastenkertomuksiin, niin kuin se onkin meidän kirjastossa luokiteltu.  Tarinat ovat sen verran psykedeelisiä, etteivät alle kouluikäiset näistä välttämättä perusta, veikkaisin. Itsekin olin välillä ihan ulalla.

Kirjan ideana on siis hieman vinksahtaneen professorin luoma miniatyyrimaailma, jossa asuu hyvin eriskummallisia otuksia. Kirja koostuu useista tarinoista, joissa pääsosassa on vuoroin eri asukas: viemäriputkissa vipeltävät roottorilapset, jättimäinen, romuista rakennettu robotti Hernhutti, Hullumasiinasta huolta pitävä Kolbarek, hurjat rälläkkäkarhut, tehdaskombinaatin kammottavat hyönteiset, kosmonautti Viiksi-Vitali, jolla kasvaa poskesta pitkä karva, maailman rikolliset Roiberit, kihisemällä nauravat klovnimuorit, kaasuvalojen kummitukset ja patterimopolla ajava Pontus-poika. Kirjan nimihahmo Pistrihin jää siis oikeastaan pelkäksi taustahenkilöksi, pelkäksi kaiken luojaksi.

Hullumasiinan äärelle ei uskaltanut mennä - se ei ollut pelkästään pelottavan näköinen vaan sillä oli paha sielu, sanottiin. (s. 20)

Kirjan tarinat ovat keskimäärin neljä sivua pitkiä, joista yksi sivu on kuvitusta. Nygårdin kuvat ovat kirjan henkeen sopivan vinksahtaneita, mutta olisin kaivannut musta-valko-keltaisen värimaailman lisäksi enemmän värikkyyttä. Tarinat ovat sopivan hassuja, vähän kauhistuttaviakin, mutta tarinoita yhdistää yhteinen tarinalinja.

Tältä näyttävät kähähtelevät klovnimuorit Marjo Nygårdin musta-valko-keltaisissa kuvituksissa.

Poikani sanoo kirjasta seuraavaa: Professori Pistrihin hullu maailmanjärjestys on hauska, hupsu ja kiinnostava kirja. Mielenkiintoisin hahmo on hullumasiinan hoitaja Kolbarek, koska hän on niin hassu. Kirjassa on sopivasti kuvia, jotka ovat hauskoja ja kiinnostavia. Hauskin tapahtuma kirjassa on, kun Viiksi-Vitalilta nyppäistään poskikarva pois. Kirja olisi saanut olla hieman pidempi. Kirjan loppuratkaisu on hyvä, mutta Viiksi-Vitalille olisi voinut kasvaa uusi karva poskeen. Suosittelen tätä omanikäisilleni (9) tytöille ja pojille. En aio itse lukea tätä uudelleen.

Pojan arvosana: 5

Minun arvosanani: 3,5

Yhteisarvosana: 4+

 Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa.

Muissa blogeissa: 

Joukon taideblogi
Kirjan vuoksi

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

37. Pienkustantamon julkaisu

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 8 ~ Veljeni, Leijonamieli: Astrid Lingren

Veljeni, Leijonamieli: Astrid Lingren. Suomentanut Kaarina Helakisa. Kuvittanut Ilon Wikland. WSOY 2002 (21. painos)

Ruotsinkielinen alkuteos (1973): Bröderna Lejonhjärta

"Veljeni, Leijonamieli on sekä jännittävä kertomus vihreiden laaksojen, sadun ja leiritulien maasta että hyvän ja pahan kamppailusta, kaiken voittavasta ystävyydestä ja kuolemasta." (WSOY)

Oma arvio:

Taas on tullut aika selättää jokin itselle tuntematon klassikko, kun Kirjabloggaajien perinteikäs klassikkohaaste osa 8 päättyy tänään. Klassikkohaastetta pitää harteillaan tällä kertaa Tarukirja-blogin Margit. Valikoin tämän Astrid Lingrenin fantasiapainotteisen lastenkirjan omasta kirjahyllystäni viime metreillä. Minulla on käynyt niin hyvä tuuri, että löysin joitakin vuosia sitten tämän ja saman kirjailijan kirjan Ronja Ryövärintytär hyväkuntoisina kirjaston kierrätyshyllystä, josta ne mukaani nappasin. Ronja Ryövärintyttären tarina on minulle ollut aina jokseenkin tuttu, mutta tähän klassikkohaasteeseen valitsemani on minulle ihan ennestään outo. En ole nähnyt edes tästä tehtyä elokuvaa.



Hätkähdin kirjan murheellista alkua, jossa pieni Kalle-niminen poika kertoo tietävänsä, että kuolee pian. Hän on hyvin sairaalloinen, eikä parantumista ole luvassa. Kallen elämän suurin asia on hänen isoveljensä Joonatan, jota kutsutaan Leijonamieleksi. Hassu lisänimi tulee poikien sukunimestä Leijona. Kalle, Kaarle tai tuttavallisemmin Korppu, ihailee ja rakastaa veljeään yli kaiken. Joonatan on kaikkea sitä, mitä Korppu haluaisi olla: kaunis, rohkea, viisas, peloton, ystävällinen. Joonatan lohduttaa pikkuveljeään ja kertoo Nangijalasta, kauniista paikasta, jonne tämä kuoltuaan joutuisi. Siellä hän voisi sitten odottaa, kunnes Joonatankin tulisi sinne.

- Jollet sinä olisi tuommoinen pieni ja kultainen vääräsäärinen kalpeanaama, niin et sinä olisikaan minun oma Korppuni, se Korppu josta minä niin pidän. (s. 7)

Kirjassa tapahtuukin yllättävä käänne. Vaikka kaikki ovat ajatelleet Korpun kuolevan pian, sattuu onnettomuus, ja rohkea Joonatan menehtyy tulipalossa pelastettuaan pikkuveljensä palavasta talosta. Käykin niin päin, että Korppu jää kotiin suremaan ja odottamaan, milloin pääsisi Nangijalaan rakkaan veljestä luokse. Kirjan alku on tavattoman surullinen.

Kun Korppu viimein menehtyy, hän pääsee näkemään kauniin Nangijalan ja Kirsikkalaakson, josta isoveli on hänelle puhunut. Veljesten jälleennäkeminen on liikkuttavaa. Joonatan esittelee Kallelle hienon maatilan nimeltä ritarla, jossa he asuvat, ja jonne sitten joskus myös äiti tulee kuoltuaan. Mikä parasta, tallissa on kaksi hevosta, joista musta piirtopäinen Fjalar on Kaarlen oma. Kirsikkalaakson kyläläiset ottavat uuden tulokkaan hyvin vastaan ja kaikki tuntuu olevan hyvin.

Piirros: Ilon Wikland

Kalle kuitenkin huomaa, että Joonatanilla ja kyyhkysiä kasvattavalla Fridalla on synkkiä salaisuuksia, joista he eivät aluksi puhu Kaarlelle. Kirsikkalaaksoa varjostaa pahat asiat, sillä puhutaan hirmuvallitsija Tengilistä ja hänen hirmuisesta hirviöstään Katlasta, jolla tämä pelottelee kyläläisiä. Ruusulaakson Orvar on siepattu Katlan luolaan, ja Joonatan aikoo pelastaa tämän. Lisäksi huhutaan, että joku Kirsikkalaaksolaisista on kavaltaja. Korppu joutuu siis taas heittämään hyvästit veljelleen ja samalla pelkäämään ja arvuuttelemaan, kuka on kavaltaja. Lopulta Korppu ei enää kestä, vaan päättää lähteä veljensä perään. Seuraa suuri seikkailu pelastusmatkalle, täpäriä tilanteita ja vaikeita valintoja. Pelottavan Katlan kukistaminen ei ole helppoa, mutta Nangijala on pelastettava.

Ja sitten löi salama, vaarallisin kaikista. Yhden ainoan silmänräpäyksen ajan se roihahti ja valaisi kaiken olevaisen

Ja silloin, siinä valossa minä näin Katlan. Minä näin Katlan. (s 166) 

Piirros: Ilon Wikland

Viihdyin Veljeni, Leijonamielen parissa oikein hyvin. Alussa kirjan murheellisuus meinasi hukuttaa minut alleen, ja sama surusävyisyys toki säilyy läpi koko tarinan, mutta toisaalta kirjan kerronta ja seikkailuhenkisyys tekee siitä erittäin sujuvalukuisen. Olin kuvitellut tämän kirjan hyvin erilaiseksi, ja yllätyin, miten fantasiamainen se on. Todella hieno tarina, joka kestää aikaa! Joonatanin ja Kaarlen veljeys on jotain todella sydäntäsärkevän kaunista ja syvää. Joonatan Leijonamieli on täydellinen sankari: rehti, ystävällinen ja pitää veljensä puolta viimeiseen asti. Kaarle taas on veljestä ihailussaan todella herttainen ja hauras, mutta löytää itsestäänkin sinnikkyyttä ja rohkeutta, vaikka välillä meinaa vähätellä itseään.

Arvosanani 4+

Onnittelen jälleen kerran itseäni siitä, että uskalsin sivistää itseäni uudella klassikolla! Aiemmat klassikkoni ovat:

Osa 7: Pikku Prinssi: Antoine De Saint-Exupéry
Osa 6: Vuonna 1984: George Orwell
Osa 5: Eläinten vallankumous: George Orwell.

Osa 4: Apinoiden planeetta: Pierre Boulle.

Osa 3: Liisan seikkailut Ihmemaassa: Lewis Carroll.
Osa 2: Harry Potter ja Viisasten kivi: J.K: Rowling 
Osa 1: Taru Sormusten herrasta: J.R.R. Tolkien
Muissa blogeissa:

Lumiomena 
Jokken kirjanurkka
Sanojen keskellä
Morren maailma
Yöpöydän kirjat
Nannan kirjakimara
Karvakasan alta löytyi kirja

Samantyylistä luettavaa:

Sisarla - seikkailu toisessa maailmassa: Salla Simukka

Popsugar-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan:

22. A book set in Scandinavia

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

8. Kirja, josta on tehty elokuva

Helmet-lukuhaasteessa tähän sopii kohta:

8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen

Jouluinen kirjavinkkaus

Esittelen jouluista luettavaa Kirjakultin kanavalla:

Kyseessä on ensimmäinen videoni, joten olettehan armollisia. Kannattaa liittyä Kirjakultin tilaajaksi, sinne tulee viikottain uutta kirja-aiheista materiaalia eri bloggaajilta/vloggaajilta/podcastaajilta. Suosittelen!

Varjostajat: Maija & Anssi Hurme

Varjostajat: Maija & Anssi Hurme. S&S 2018

"Upeasti kuvitettu tarina lapsesta, isästä ja suuresta kaipuusta.

Varjostajat on salaperäinen tarina lapsesta, jonka elämään ilmaantuu outo hahmo. Sitä ei näe kukaan muu, mutta se kulkee mukana kaikkialle. Se estää syömästä aamupalaa, leikkimästä kavereiden kanssa päiväkodissa ja pyytää lukemaan kaikkein pelottavimman iltasadun.

Hienostuneesti kuvitettu kertomus ei anna hahmolle nimeä, mutta sitä voisi kutsua suruksi, huoleksi tai kaipaukseksi. Alkuun hieman pelottava hahmo muuttuu vähitellen lempeämmäksi ja päästää lopulta otteensa." (S&S) 

Oma arvio:
 

Varjostajat on kirja surusta. Kirjan tarina kertoo siitä, millaista on, kun suru (tai huoli) on kuin suuri varjo, tässä tapauksessa varjostaja, joka seuraa kaikkialle.

Tässä kirjassa lapsen suru äidin menettämisestä on saanut klovnimaisen ihmismuodon: omituinen varjostaja ilmestyy eräänä yönä lapsen hänen huoneeseen, istuu sängyn laidalle, seuraa aamupalalle ja päiväkotiin, kaikkialle. Lapsen on vaikea osallistua leikkihin, koska varjostaja pitää varjoaan hänen yllä. Kukaan muu ei näe sitä, ei edes aluksi isä, vaikka hänellä on sama suru: äiti on poissa. Kirjassa ei kerrota suoraan, onko äiti kuollut vai muuttanut pois, joten lukija saa sen itse päättää.

Tiesin, että se oli huoneessa jo ennen kuin avasin silmäni.

Pistin silmät kiinni ja teeskentelin, että nukuin.

Ehkä se lähtisi pois.

Mutta ei. Aamulla se oli kiivennyt sänkyyni.

-Kuka sinä olet? kysyin.

Se ei vastannut.

- Oletko sinä nähnyt äitiäni? kysyin.

Turhaan. Se pysyi vaiti.

Myöhemmin myös isä saa oman varjostajan. Nyt varjostajat sotkevat aamupalan ja hidastavat bussin kulkua. Ne kasvavat koko ajan suuremmiksi, pian ne eivät mahdu edes talon sisään. Isällä ja lapsella on yhteinen salaisuus, jota muut eivät tiedä. Heillä on yhteinen suru.

Kirjan värisävyt täydentävät lapsen ja isän surua: on harmaata, vihertävää, sinertävää. Kun kirjan lopussa varjostavat viimein poistuvat ja suru hälvenee, värejäkin tulee lisää  kirjan sivuille. Kuvitus on mielestäni todella kaunista, harmonista, muttei synkkää.En tiedä, vetoaako tämä kuvitustyyli lapsiin, jotka ovat tottuneet räiskyvimpiin värisävyihin Disney-kirjojen tyyliin, mutta ainakin minun aikuisensilmiäni se hivelee.

Alussa huoneeseen ilmestyvä varjostaja ihmetyttää kirjan lasta, hiukan pelottaa, mutta myös turhauttaa, koska varjostaja ei osaa sanoa, milloin äiti palaa. Sitten se tulee tutummaksi, viimein se hellittää ja jää taustalle, mutta seuraa toki sivummalta. Ihan kuten surukin. Lopulta varjostajat tempautuvat tuulen mukaan ja häviävät, mutta tyttö tietää, että hän tulee vielä kohtaamaan ne.Suru ei koskaan häviä, se jää vain taaemmas.

Samassa tuuli tarttui niiden valtaviin varjoihin.

Tuuli tempaisi varjostajat mukaansa. Juoksin perässä niin kauan kuin jaksoin.

-Hei sitten! Huusin.

Tiesin, että näkisimme taas.

Varjostajat kuvastaa todella kauniilla ja herkällä tavalla lapsen (miksei aikuisenkin) surua ja kaipausta. Kirja tuo lohtua, sillä sen loppu on hyvin vapauttava. Monet ovat sanoneet kirjaa hieman pelottavaksi klovnihahmoineen, mutta toisaalta: suru voi olla pelottavakin seuralainen.

Arvosanani 4,5

Tämän kirjan sain omakseni työni puolesta.

Muissa blogeissa ja podcasteissa:

Baba Lybeck, kirja vieköön 
Lastenkirjahylly 
Sininen keskitie

Varjostajat on yksi vuoden 2018 lasten- ja nuorten kirjallisuuden Finlandiapalkintoehdokkaista, ja voittaja julkistetaan ensi keskiviikkona 28.11. 2018. Esittelin tämän kirjan 20. marraskuuta Oulun kaupunginkirjaston jokavuotisessa, perinteikkäässä Finlandiaehdokkaiden esittelytilaisuudessa.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 7 ~ Pikku Prinssi: Antoine De Saint-Exupéry

Pikku Prinssi: Antoine De Saint-Exupéry. Suomentanut Irma Packalén. WSOY 2007 (1. suomenk. painos 1951)

Ranskankielinen alkuteos (1944): Le Petit Prince

"Viisas ja hellyttävä satuklassikko.

Asteroidi B 612 on taivaankappale, jolta on kotoisin yksi maailman tunnetuimmista satuhahmoista: Pikku Prinssi." (WSOY)

Oma arvio:

Tämä on nyt järjestyksessään seitsemäs Kirjabloggaajien klassikkohaaste, johon osallistun. Haastetta luotsaa tällä kertaa Katriina Unelmien aika -blogista. (Jos haluat tietää, mistä haasteessa on kyse, käy lukemassa haastepostaus tästä.)

Tällä kertaa oli osallistumiseni jäädä väliin, sillä klassikon valinta oli käydä mahdottomaksi liki 30 asteen helleaallon turruttamana. Olin aikonut lukea Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, mutta kun tartuin kirjaan, jo pelkkä ajatus sen lukemisesta ahdisti (aikaakin oli liian vähän). Päätin lukea tähän siis Jane Austenin Emman, mutta pitkien lauseiden ja vanhahtavan kielen sävyttämä klassikko ei vetänyt sekään, ja aika alkoi käydä vähiin. Olin jo luovuttamassa, kun siivotessani lastenkirjahyllyäni Pikku prinssi eksyi käteeni. Tässähän se on: vain satasivuinen, kuvitettu klassikko, joka on maannut hyllyssäni yli kymmenen vuotta, ansaitsee nyt tulla luetuksi. 

Olen yrittänyt lukea Pikku prinssiä aiemmin, ja aina se on tyssähtänyt heti alkumetreillä. Karsastan nimittäin lasten- ja nuortenkirjoja, joissa on olevinaan joku viisaus, paljon sivumerkityksiä ja jokin kauhean syvällinen opetus, joka minun pitäisi sieltä bongata. Sellainen olo tätä klassikkoa lukiessa on tullut heti alkumetreillä mieleen. Mietin aina, nauttiiko yksikään lapsi tai nuori tästä kirjasta, vai onko tämä tehty vain viisasteleville aikuisille, jotka haluavat lapsensa oppivan jotain suurempaa ja oivaltampaa tästä maailmasta. Vai onko tämä vain pelkkä tarina, satu prinssistä, joka asuu kaukaisella tähdellään, tai itse asiassa asteroidi B 612:lla kolmen sammuneen tulivuorensa, alati maasta esiin pyrkivien baobab-puiden ja piikikkään ruusunsa kanssa? Miksi kavahdan tätä varmaan yhtä eniten siteeratuimpia klassikkoa? Erään ystäväni kanssa kävimme keskustelun juuri tästä kirjasta, että mikä tämän suosion perusteena on. Samaan syssyyn ystäväni niputti A.A.Milnen Nalle Puhin, josta minä kyllä itse pidän, mutta jota hän ei ole koskaan sietänyt samasta syystä kuin Pikku prinssiä.

Hypähdin pystyyn kuin salamaniskusta. Hieroin silmiäni. Katselin. Ja näin aivan ihmeellisen pikkumiehen, joka tarkasteli minua vakavana. Tämä on paras kuva, minkä olen onnistunut hänestä piirtämään. (s.12-13)

Pikku prinssin kehyskertomuksessa kirjan minäkertoja kertoo kuuden vuoden takaisesta kohtaamisestaan omituisen pienen prinssin kanssa Saharan autiomaassa, kun hän oli joutunut tekemään hätälaskun moottorivian takia. Prinssi pyytää miestä piirtämään hänelle lampaan kuvan. Mies ei voi käsittää, mistä tämä pieni merkillinen poika on saapunut, kunnes kaikki alkaa pikku hiljaa valjeta hänelle prinssin kertoman myötä: Prinssi suuttui pienen kotitähtensä ainoalle ystävälleen kukalle, joka oli kovin vaativa. Hän myös väsyi sammuttamaan tulivuoria ja kitkemään tuhoisten baobab-puiden taimia, etteivät nämä tuhoaisi hänen pientä kotiaan. 

- Tiedätkö...kun on oikein surullinen, rakastaa auringonlaskua... (s. 27)

Pikku prinssi seikkaili planeetalta ja tähdeltä toiselle ja kohtasi eriskummallisia asukkaita: kuninkaan, jolla ei ollut alamaisia; Turhamaisen, jolla ei juuri käynyt ihailijoita kylässä; Juopon, joka joi unohtaakseen häpeänsä; Liikemiehen, joka laski omistamiaan tähtiä; vanhan maantieteilijä Herran, jolta puuttui tutkimusmatkailija; lyhdynsytyttäjän, joka oli turhautunut työhönsä. Lopulta pikku prinssi saapui Maahan, jossa hän kohtasi veikeän käärmeen, erämaassa asuvan kukan, vuoren päältä toistelevan kaiun, ruusutarhan piikikkäät ruusut ja kesyttämättömän ketun, jonka pikku prinssi pyynnöstä kesyttää, rautatien vaihdemiehen, kauppiaan ja viimein janoisan, lentokoneen moottoriaan korjaavan lentäjän. Kaikilta tämä pieni poika oppii jotakin elämästä.

-Maan ihmiset, pikku prinssi sanoi, kasvattavat jopa viittä tuhatta ruusua yhdessä kukkatarhassa...eivätkä kuitenkaan löydä, mitä etsivät...

- Eivät löydä, vastasin...

-Ja kuitenkin he voisivat löytää etsimänsä yhdestä ainoasta ruususta tai tilkasta vettä...

-Aivan oikein, vastasin.

Ja pikku prinssi lisäsi:

- Silmät ovat sokeat. Pitää etsiä sydämellä. (s. 81)

Pikku prinssi katuu sitä, että jätti rakkaan kukkansa kotiplaneetalleen ja hänellä on siitä jatkuva huoli. Kun he lentäjän kanssa löytävät kaivosta juotavaa, pikku prinssi päättää palata tähdelleen. Hänellä on siihen melko uskalias keino, sillä hän uskoo ruumiinsa olevan liian raskas palaamaan kotitähdelleen. Lentäjä on hyvin murheellinen joutuessaan jättämään jäähyväiset tuolle rakkaalle ystävälleen, pienelle, merkilliselle prinssille, joka opetti hänelle paljon. Hän haluaisi tietää, eihän lammas vain syönyt prinssin rakasta kukkaa.

Mikä olo minulle tästä kirjasta sitten jäi? Olen onnellinen, että sain luettua viimeinkin tämän klassikon, joka on kummitellut hyllyssäni pitkään. Kun ajattelen kirjaa pelkästään satufantasiamaisena tarinana, pidän siitä kovasti. Ymmärrän, miksi kirjaa siteerataan kovasti, sillä se sisältää hyvin kauniita ajatuksia, joiden pääteemana näyttää olevan se, että se mitä ihminen tuntee sisimmässään, on tärkeintä. Kirja on siis ylistys rakkaudelle, mutta panee myös ajattelemaan maailman mielettömyyttä ja mielekkyyttä. Mitä taas tulee siihen, kenelle tätä kirjaa suosittelisin, olen hieman epävarma. Itse teininä en olisi tajunnut tästä hölkäsen pöläystä, mutta tämä kirja vaatii lukijakseen ajattelevaisen nuoren, vähintään yläkouluikäisen. Toki prinssin seikkailut kuvineen voivat viihdyttää myös pienempiäkin, mutta esimerkiksi omat lapseni tuskin jaksaisivat kuunnella kirjan elämänohjeita jakelevia viisasteluja. Pikku prinssi herättää minussa hellyydentunteita, niin suloinen on tämä vilpitön kullankeltatukkainen poika, joka rakastaa syvästi omaa kukkaansa.

Kiitos Katriina Klassikkohaasteesta! Nyt nokka kohti seuraavaa haastetta, järjestyksessään kahdeksatta, jota pitää Margit Tarukirja-blogista ja joka päättyy 31.1.2019. Tässä vielä aiempiin haasteisiin lukemani klassikot omissa postauksissaan:

Osa 6: Vuonna 1984: George Orwell
Osa 5: Eläinten vallankumous: George Orwell.

Osa 4: Apinoiden planeetta: Pierre Boulle.

Osa 3: Liisan seikkailut Ihmemaassa: Lewis Carroll.
Osa 2: Harry Potter ja Viisasten kivi: J.K: Rowling 
Osa 1: Taru Sormusten herrasta: J.R.R. Tolkien

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on omasta hyllystäni

Muissa blogeissa:

Luettua elämää
Kirjavinkit (Juha)
Jokken kirjanurkka
Villasukka kirjahyllyssä
Kirjasähkökäyrä
Taikakirjaimet
Kirjasfääri

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

Onnenkepparit-sarja: Merja ja Marvi Jalo

Olivia ja onnentähti: Merja ja Marvi Jalo. Kuvittanut Reetta Niemensivu. WSOY 2018 (Onnenkepparit #1)

"Uusi valloittava sarja keppihevostytöistä!

Tokaluokkalaiset tytöt perustavat keppihevosille tallin, jossa sattuu ja tapahtuu.

Olivian paras ystävä käy joka viikko talleilla ratsastamassa ihanilla poneilla, mutta Olivia on allerginen, ja joutuu ihailemaan ystävänsä harrastusta kaukaa. Eräänä kesäloman päivänä hän löytää Onnentähden, maailman suloisimman keppihevosen. Pian koko Olivian kaveriporukka on keppariharrastuksen lumoissa: pihaan perustetaan keppihevosille oma talli ja kisojakin pidetään. Olivia on viimeinkin oikea hevostyttö!

Olivia ja Onnentähti aloittaa suosittujen heppakirjailijoiden uuden, leikki-ikäisille ja alakoululaisille suunnatun sarjan, jossa on Reetta Niemensivun vauhdikas ja söpö kuvitus." (WSOY)

Oma arvio:

Koska meillä asuu tällä hetkellä kaksi keppihevosharrastajaa, innostuin valtavasti, kun huomasin tämän uuden Merja ja Marvi Jalon Onnenkepparit-sarjan aloitusosan Olivia ja Onnentähti kustantajan katalogissa. Mukana kirjaa arvioimassa siis 8- ja 10-vuotiaat lapseni, poika ja tyttö.

Keppariharrastus alkaa olla Suomessa hyvin suosittua ikään ja kokoon katsomatta - keppareita harrastavat myös nuoret ja aikuiset, joten pelkkä pikkulapsien oma harrastus ei ole kyseessä. Sosiaalisessa mediassa keppariharrastajat ovat erittäin aktiivisia ja jakavat monesti itsetekemiensä taidonnäytteiden kuvia. "Harrastan, en leiki" -slogan lukee monen keppariharrastajan Instagram-biossa. 

Olivia ja Onnentähti edustaa kuitenkin ehkä sitä leikillisempää kouluikäisten lasten keppihevosharrastusta, jossa kepparit ovat osana hevostallileikkiä. Kirjan pääosassa on Olivian lisäksi hänen kolme ystäväänsä, Valpuri, Lilli ja Juuli. Tapahtumat alkavat  Olivian harmitellessa sitä, kun hän ei pääse ystävänsä Valpurin kanssa ratsastustunneille läheiselle ratsastuskoululle allergiansa takia. Hän löytää onnekseen yllättäen metsästä hylätyn, rähjäisen keppihevosen, pelastaa tämän ja vie kotiinsa korjattavaksi. 

Pian Valpurikin tuo oman, upouuden ja vaaleanpunaisen Prinsessansa Olivian talliin, ja Olivia tuntee pienoisen kateudenpiston, etenkin kun myös Juuli ja Lilli huomaavat vain Prinsessan. Myös Juuli ja Lilli tuovat omat hevosensa mukaan ja tytöt alkavat suunnitella keppihevosnäyttelyitä. Hieman eripuraa meinaa syntyä, koska muut tytöt eivät ymmärrä onnentähden ainutlaatuisuutta. Ei aina uusi keppari ole se paras.

Kirjassa keppihevoset esitellään omina persoonina, ei pelkkinä leikkikaluina. Samaa olen huomannut lasteni keppariharrastuksesta: heidän jokainen keppari on oma yksilönsä, jolla on omat luonteenpiirteet ja historia. Olivia tuntee hienoista kateutta Juulin ja Valpurin upouusista keppareista, mutta tuntee suurta kiintymystä omaa Onnentähteä kohtaan. Näyttelyssä sattuneen onnettomuuden takia Olivia joutuu lähettämään Onnentähden hevossairaalaan (eli tädilleen korjattavaksi). Onneksi Olivian synttäreillä tapahtuu mieluinen yllätys.

Olivia ja onnentähti on mielenkiintoinen, raikas ja helppolukuinen sarjanavauskirja ja Reetta Niemensivun kuvitukset ovat tuttuun tapaan enemmän kuin mukavia katsella. Odotamme mielenkiinnolla sarjan jatko-osia, joihin varmasti riittää uusia, mukavia tapahtumia. Sitä jäin vain miettimään, että olisiko joku Olivian kavereista voinut olla poika, niin tarinassa ei olisi ollut niin stereotyyppisesti neljän tytön kimppa? Vaikka minun poikaani ei niin häiritsekään lukea tyttövoittoisia tarinoita, olisi voinut hänellekin ja muille pojille olla toki keppariporukassa samaistumiskohteeksi jokunen poika. Nyt tarinan ainoa poikien edustaja on Juulin veli Jope, joka meinaa pilata tyttöjen kepparinäyttelyt tuomaroinnillaan.

Lapseni tuumailivat kirjasta seuraavaa: Molempien mielestä mukavinta kirjassa on se, kun Olivia saa Onnenlennon (=uuden kepparin) kirjan lopussa, ja tympeintä se, kun Onnentähti menee näyttelyssä rikki. Tyttäreni ei tykännyt kirjan kuvista (hän kaipaisi "vähemmän lapsellisia" kuvia) kun taas pojastani ne ovat kivoja ja niitä voisi olla enemmänkin. Molempien mielestä paras kirjan hahmo on Juulin Amietta-niminen keppari, mutta pinkistä Prinsessasta he eivät pitäneet. Heidän mielestään kirjan opetus on se, että ei kannata pilkata eikä olla kateellinen. Jatko-osaan lapseni ehdottavat seuraavaa: poikani mielestä Onnenlentokin menisi rikki ja Olivia saisi tosi hienon uuden kepparin. Tyttöni mielestä taas Olivia pitäisi tallin omanaan ja hommaisi sinne 20 uutta keppihevosta. Poikani suosittelee kirjaa 7-12-vuotiaille, tyttäreni 5-12-vuotiaille. Heidän mielestään kirja sopii niin tytöille kuin pojillekin, riippuen siitä tykkääkö hevosista ja keppareista. 

Poikani arvosana 4

Tyttäreni arvosana 3

Minä annan arvosanan 4,5

Yhteisarvosanamme: 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa.


Keppihevosaiheista kirjallisuutta:

Keppareiden kyydissä: keppihevosharrastuksen abc: Sinimaaria Kangas & Lucia Stenger. Aula & co 2016.
Keppari: keppihevosten maailma: Venla-Maria Uutela. Pieni Karhu 2010.
Keppihevosten varusteet: Venla-Maria Uutela. Pieni Karhu 2013
Kirpakka-Kepparit : ensimmäiset seikkailut siellä ja täällä: Kirsi Antikainen. BoD 2016

Kirpakka-kepparit. 2, sata suloista samettiheppaa: Kirsi Antikainen. BoD 2017

Niilo ja villit kepparit: Saila Savisaari & Hannamari Ruohonen. Karisto 2017.

Siiri ja Heppa Huoleton: Sinikka Nopola. Tammi 2016
Pitsinen keppihevonen & Kepparikisat: Eija Paatero. BoD 2016

Tikkumäen kepparikirja: Reetta Niemelä & Salla Savolainen. Otava 2018.

Lisään tämän Kirjankansibingon kohtaan: 

Ilo


Suomen keppihevosharrastajat ry:n sivuilta voi löytää lisää tietoa harrastuksesta ja tulevista kilpailuista ja näyttelyistä.

Myös esimerkiksi Elävä perintö -sivun artikkelissa on mielenkiintoista tietoa harrastuksesta (https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Keppihevosharrastus) sekä Helsingin Sanomien vuodentakaisessa jutussa (https://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/385724-pilkka-ei-hidasta-keppihevosten-menoa-keppareita-harrastavat-myos-aikuiset).

Kupla: Siri Pettersen

Kupla: Siri Pettersen. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava 2018.

Norjankielinen alkuteos (2017): Bobla. Kansi: Siri Pettersen

"Kine on orja.

Hänen on pakko herätä joka aamu, pakko mennä kouluun ja pakko päntätä kaikkea turhaa. Hänen on pakko kestää pilkkanimeä Kupla, pakko juoda kevytmaitoa täysmaidon sijasta ja pakko laulaa maailman noloimmassa joulukuorossa. Hän on toisten keksimien tyhmien sääntöjen armoilla, tyhmässä kaupungissa, tyhmässä maailmassa.

Kaikkien aikojen kamalimman koulupäivän jälkeen hän löytää hautausmaalta salaperäisen lasipallon, jonka sisällä on riepunukke. Pallosta kasvaa valtava kupla, johon voi mennä sisään. Siinä on Kinen kaipaama avain vapauteen. Kupla osaa lentääkin! Lopultakin Kine pääsee eroon kaikesta! Hän saa haistattaa kaikille pitkät ja olla ihan rauhassa. Vain hän ja omituinen riepunukke. Ikuisesti…" (Jalava)

Oma arvio:

Siri Pettersen teki sen taas. Hänellä on niin riemastuttavan hyvä tarinan kirjoittamisen taito, että en oikeastaan osannutkaan odottaa muuta kuin mahtavaa lukunautintoa. Hänen aiempi, nuorille aikuisille suunnattu Korpinkehät-fantasiatrilogia vei minut mennessään, ja nyt olen ihan "kuplissani" tästä kekseliäästä ja ajatuksia herättävästä varhaisnuorille suunnatusta kirjasta.

Kuplan päähenkilön, 12-vuotiaan Kinen kauhuista suurimpia ovat koulun uintitunnit. En oikein pääse täydellisesti selville, mikä on se lopullinen syy Kinen kammoon: onko se tytön pullukka olomuoto ja kiusaavat pojat? Kine kuitenkin koettaa aina lintsata kaikin mahdollisin keinoin uintitunneista, vaikkapa piiloutumalla sänkynsä alle. Hänen isänsä on kuitenkin ovelampi, löytää Kinen ja pakottaa tämän kouluun. Uintitunti muodostuu taas katastrofiksi, minkä seurauksena Kine ryntää pois koulusta ja suoraan haustausmaalle kiroamaan erään pojan, Jarlen. Kine ei osaa arvatakaan, mikä tapahtumien vyyhti lähtee käyntiin, kun hän raapustaa värikynällään Jarlen nimen yhteen hautakiveen toivoen tämän kuolemaa. Hautausmaalta löytynyt lasikuula taskussaan hän palaa kotiin, mutta aamulla valtava kupla on hänen huoneessaan. Sinne sisälle ei pääse kukaan muu kuin Kine, eikä kukaan enää voi häiritä häntä!

Kine tunsi olevansa kuin mätä banaani. Kuori halkeaisi pian, ja kaikki se ällöttävä ja syömäkelvoton pursuaisi ulos hänen ihostaan. Hänen teki niin mieli kertoa kaikki.  Selittää isälle kaikki se, mikä odotti kuplan ulkopuolella ja minkä vuoksi hän ei aikonut tulla ulos. Uimatunnit, idiootti-Jarle, paha Monrad joka poltti ihmisten pipoja, naurettavan ruma uimapuku, viimeöinen karkkipussi, äidin raivo... Kaikki. (s. 80)

Kinen vanhemmat, bakteereja tutkiva äiti ja maanjäristyksistä kiinnostunut isä ovat voimattomia, kun Kine on jumittunut kuplaansa. Kine pääsee kuplamaisella asumuksellaan lentämään kotikaupunkinsa, Möllbyn, yllä ja tarkkailemaan ihmisiä. Kine huomaa, että hän voi pyytää kuplaansa kaikkea mahdollista elotonta, ja toivomansa vessanpöntön kautta hän voi poistaa käyttämänsä ja muutenkin ylimääräiset tavarat. Seuranaan omituinen, ruma ja täytteistä pursuava nukke hän on hetken onnensa kukkuloilla omassa, hiljaisessa kuplassaan. Pian alkaa kuitenkin ikävä kalvaa, onhan Kinellä ihanat ystävät Aurora ja Vivi, mutta kaikki ikävät ajatukset koulusta ja kotoa kuitenkin pitävät tytön kuplassa. Sitä paitsi tuntuu siltä, että kupla ei enää haluakaan päästää Kineä ulos. Nukkekin alkaa vaikuttaa oudolta, sillä sen täytteistä pursuaa Kinelle menneisyydestä tuttuja asioita. Joskus hän kuulee nuken sisältä vaimeaa sydämenlyöntiä...

Kupla on aivan tajuttoman viihdyttävä kirja, mutta samalla maagisen tarinan taakse kätkeytyy tärkeitä merkityksiä. Kuplassa ollessaan Kine joutuu miettimään sitä, mitkä tavarat ovat loppujen lopuksi välttämättömiä ja myös sitä, ettei hän itsekään ole ollut virheetön. Hän alkaa ymmärtää muita ihmisiä ja myös tajuaa sen, ettei kukaan pärjää yksin, vaikka voisi toivoa kaikki maailman tavarat. Ja mihin päätyvät kaikki Kinen pönttöön viskaamat tavarat? Hän joutuu ottamaan vastuun kerskakuluttamisestaan. Kine huomaa myös tykkäävänsä eräästä ihmisestä enemmän kuin luulikaan, ja oppii tältä hyvin olennaisen asian, sen, että kaikilla on oma juttunsa. Hän tulee myös huomaamaan, että asiat selviää, kun niistä suostuu puhumaan, niin vanhempiensa kuin koulukavereidensakin kanssa. Aikuisena lukijana havahduin miettimään sitä, miten pienetkin asiat voivat paisua lapsen mielessä isoiksi, ja silloin kupla voisi olla hyvin houkuttava vaihtoehto kaiken pois sulkemiseen.

Kuplaa voisin suositella erityisesti 10-13-vuotiaille lukijoille, yhtä lailla tytöille ja pojille.

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita bloggauksia

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi

Lasilapset-trilogia: Kristina Ohlsson

Lasilapset: Kristina Ohlsson. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY 2018. (Lasilapset #1)

Ruotsinkielinen alkuteos (2013): Glasbarnen. 

 "Vatsanpohjaa kutsuttavaa jännitystä ahmimisikäisille

Lasilapset, jännitystrilogian palkintoja rohmunnut avausosa, on älykkäistä dekkareistaan tunnetun Kristina Ohlssonin lastenkirjadebyytti. Billien ja hänen äitinsä uudessa kodissa tapahtuu kummia. Tuntuu kuin talo yrittäisi pelotella heidät tiehensä. Billie perehtyy kavereidensa Simonan ja Aladdinin kanssa talon historiaan, joka osoittautuukin varsin synkäksi. Mitä enemmän he saavat selville, sen pikemmin Billie haluaa muuttaa pois, ennen kuin mitään kauheaa tapahtuu. Ja sitten eräänä yönä joku tai jokin koputtaa ikkunaan..."(WSOY)

Linkki kirjatraileriin:  https://www.youtube.com/watch?v=v0N6YBg3uuo&feature=youtu.be

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789510430507_lukun.pdf

Oma arvio: 

Tarkoitukseni oli lukea ja arvioida tämä kirja yhdessä kohderyhmään kuuluvan (pian 10-vuotias) tyttäreni kanssa, mutta hän ei ole nykyään kiinnostunut kuin hevoskirjoista, joten luin sitten tämän yksin. 

Ikkunaan koputettiin.

Kop, kop.

Voi ei.

Billie käpertyi peiton alle.

Ei nyt. Ei kun hän oli yksin. (s. 90)

Lasilapset tempaisee minut vaivattomasti matkaansa heti alkusivuilta lähtien. Alussa kuvataan päähenkilön, 12-vuotiaan Billien uudelle paikkakunnalle ja uuteen taloon muuttamisen vaikeutta. Hänen isänsä on menehtynyt aiemmin sairauteen, ja isän menettämisen suru on läsnä muuttohommissa. Kristianstadiin jää Simone-ystävä ja tuttu koti, mutta onneksi Billie saa luvan vielä jatkaa kesäloman jälkeen vanhassa koulussaan Åhusista käsin.

Kuva: Pixabay

Pidän kirjan selkeästä ja helppolukuisesta tyylistä, ja siitä, ettei Billie jää kuitenkaan liikaa surussaan vellomaan, vaan kirja etenee tapahtumapainotteisesti eteenpäin. Billien vanhoin huonekaluin kalustetussa uudessa kodissa alkaa tapahtua mystisiä, pelottaviakin asioita, jonka vuoksi tyttö alkaa tutkia asiaa tarkemmin. Ensimmäiseksi hän menee kirjastoon, mistä tietenkin ilahdun kovasti. Billie tutustuu Aladdin-nimiseen poikaan, joka on kirjassa järjen ääni - hän kyseenalaistaa talossa tapahtuvien asioiden yliluonnollisuutta melkein viimeiseen asti. Myös Simone auttaa tutkinnoissa, kun hän tulee välillä vieraisille ystävänsä luo.

Kuin varkain, jännittävien ja arkisten tapahtumien lomassa, kirjassa tulee esille myös sellainen teema, miten lapsi voi suhtautua äidin uuteen miespuoliseen ystävään, ehkä myös tulevaan kumppaniin,  isänsä kuoleman jälkeen. Billien kohdalla kaikki soljuu paikoilleen kuin itsestään, luonnollisella painollaan.

Lasilapset on jännittävä, muttei kuitenkaan liian pelottava kirja varhaisnuorille alakoululaisille. Kirjassa on ripaus kauhuelementtejä, jotka kuitenkin selittyvät osin luonnollisilla asioilla. Vai selittyvätkö sittenkään? Kirja sopii mainiosti sekä tytöille että pojille.

Annan arvosanaksi 4. 

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Lasilapset muissa blogeissa:

Kirjasähkökäyrä
Kymmenes kirjain
Kirjojen keskellä
Lukeva peikko
Lastenkirjahylly

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan: 

1. Kirjassa muutetaan


Hopeapoika: Kristina Ohlsson. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY 2018. (Lasilapset #2)

Ruotsinkielinen alkuteos (2014): Silverpojken. Kansi: Sami Saramäki

"Koululaisten oma mysteerisarja

Olisiko sittenkin syytä uskoa kummituksiin? Herkullisen karmiva jatko-osa Kristina Ohlssonin jännärille Lasilapset. Tällä kertaa Billie, Aladdin ja Simona selvittävät salaperäisen pojan arvoitusta.

Aladdinin vanhempien vesitorniravintolasta katoilee ruokaa. Tornin liepeillä norkoilee outo poika, jolla on talvipakkasista huolimatta aina sortsit jalassaan. Kun Aladdin yrittää puhutella häntä, hän häipyy sanaakaan sanomatta, eikä lumihankeen jää jälkeäkään. Kuka poika oikein on? Kenties yksi Åhusiin hiljattain saapuneista pakolaisista? Vai voisiko hän olla Hopeapoika, joka yrittää löytää kadonneet kirkkohopeat, vaikka on ollut kuolleena jo sata vuotta? Aladdin, Billie ja Simona päättävät ratkaista mysteerin. (WSOY)

Oma arvio:

Luimme ja arvioimme tämän kirjan yhdessä 8-vuotiaan poikani kanssa.

Ruotsalaisen jännityskirjailija Kristina Ohlssonin varhaisnuorille suunnatun jännityssarjan toisessa osassa Hopeapoika on nyt pääosassa ruotsinturkkilainen Aladdin-poika, jonka perhe on joutunut talousvaikeuksiensa vuoksi myymään asuntoveneensä ja muuttamaan vanhaan vesitorniin, jossa heidän perheyrityksensä, ravintola nimeltä Tornin turkkilainen sijaitsee. Elämä vesitornissa kuulostaa kutkuttavalta ja jännältä, ja sitäkin se on kymmenvuotiaalle Aladdinille, mutta toisaalta häntä surettaa se, että hänen vanhempansa ovat suurimman osan ajasta ravintolan puolella työn touhussa. Jos he eivät ole töissä, he murehtivat rahahuolia, joita ei helpota yhtään se, että ravintolasta on alkanut kadota öisin ruokaa.

"Jos hän alkaa puhua Hopeapojasta, teidän täytyy luvata, ettette kuuntele häntä, sillä se juttu on silkkaa hölynpölyä." (s.99)

Aladdin ystävystyi edellisessä osassa Lasilapset kummitustalossa asuvaan Billieen, sekä hänen Kristianstadissa asuvaan ystävään Simoneen. Aladdin saa tukea yksinäisyyteensä ystäviltään, joiden kanssa hän alkaa pähkäillä kadonneiden ruokien arvoitusta. Aladdin näkee sattumalta ulkona mystisen pojan, jolla on talvisäässä vain sortsit jalassaan. Sama poika tuntuu ilmestyvän vain hänelle aika ajoin. Onko hän läheiseltä pakolaisveneeltä, joka puhututtaa Åhusilaisia, vai onko hän mystinen aave menneisyydestä. Aladdin näet kuulee, että vesitornin paikalla on ollut kauan sitten hopeapaja, jonka kirkolle tilaustyönä tehdyt hopeat joku ketale varasti. Hopeita ei ole löydetty tänäkään päivänä, ja niinpä Aladdin päättää ystävineen löytää hopeat ja pelastaa niiden avulla Tornin turkkilaisen kohtalon.  Muuten Aladdinin perhe saattaa muuttaa takaisin Turkkiin, ja sitä Aladdin ei missään nimessä halua. Hän on henkeen ja vereen ruotsalainen. Lapset saavat apua paikalliselta papilta, joka ohjee heidät erään iäkkään naisen, Elsan luo, joka tietää paljon kylän mysteereistä.

Hopeapoika ei ole niin kauhupainotteinen kirja kuin Lasilapset, mutta siinä on hyvin vetävä mysteeri taustalla. Minua aikuisena alkoi hiukan kyllästyttää Aladdinin vanhempien rahahuolien vatvominen, ja mietinkin, miten lapset sitä jaksaa lukea (tai kuunnella.) Tärkeä asia sinänsä, sillä rahavaikeuksia on varmasti suurimmalla osalla joskus ollut tai tulee olemaan, mutta ehkä vähempikin vatvominen olisi riittänyt. Aladdinin suru ja pelko asioista, joita hän ei oikein kykene ymmärtämään, on kuitenkin käsinkosketeltavan aitoa ja samaistuttavaa. Kirjan yleisilmapiiri on huolestuneisuuden sävyttämä,  joten kauhean iloista luettavaa hakevalle tämä ei ehkä sovi. Kirjassa sivutaan myös pakolaisuutta, kun suuri veneellinen pakolaisia odottaa turvapaikkapäätöstä Åhusin satamassa.

Poikani mielestä Hopeapoika on jännittävä, kiinnostava ja yllättäen hauska kirja, mutta välillä surullinenkin, sillä pakolaislapset surettivat häntä. Henkilöistä Hopeapoika on kiinnostavin ja mieleenpainuvin, sillä hän on kummitus (vai onko?) Kirjassa ei ole ollenkaan kuvitusta. Pojan mieleen jäi erityisesti kohtaus, jossa Aladdin ystävineen jäivät ravintolaan yöksi väijymään mahdollista ruokarosvoa. Hän ei oikein pitänyt Tornin turkkilaisessa työskentelevästä apulaisesta Matsista. Kirja on poikani makuun ehkä hiukan liian pitkä (224 sivua), ja hän suosittelee kirjaa 8-10-vuotiaille tytöille ja pojille. Kirjan kansi on erityisen hieno, mutta kirjan nimi on kuulemma hiukan outo.

Sarjan kolmas osa Kivienkelit ilmestyy suomeksi alkukeväällä 2019.

Poikani arvosana 4

Minun arvosanani 4-

Yhteisarvosana on 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa.

Muissa blogeissa:

Kirjojen keskellä

Lisään tämän Yöpöydän kirjat -blogin Halloween lukuhaasteeseen.

Kivienkelit: Kristina Ohlsson. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY 2019. (Lasilapset #3)

Ruotsinkielinen alkuteos (2015): Stenänglar. Kansi: Sami Saramäki.

"Kummitteleeko puutarhassa? 

Lasilapsista ja Hopeapojasta tutut Simona, Billie ja Aladdin ratkovat itsestään liikkuvien kivipatsaiden arvoitusta.

Pian on pääsiäinen, ja Simona odottaa pääsevänsä viikoksi isoäidin luo Åhusiin. Mutta jokin on vinossa, niin isoäidissä kuin hänen talossaankin. Isoäiti on väsynyt ja ajatuksissaan, ja Simona kuulee Huokausten huoneesta narahtelevia askeleita, vaikkei siellä ole ketään! Puutarhan suuret kivipatsaat vaihtavat vähän väliä paikkaa. Ja mistä ovat peräisin vanhojen kasettinauhojen salaperäiset äänet, jotka kehottavat Simonaa kiirehtimään, ennen kuin on liian myöhäistä? Kun kysymyksiä vain karttuu, Simona pyytää ystävänsä Billien ja Aladdinin avukseen mysteeriä ratkaisemaan." (WSOY)

Oma arvio:

Pidin kovasti Lasilapset-osasta, mutta petyin hiukan sarjan toiseen osaan Hopeapoika, jossa ei ollut mielestäni kauhuelementtejä niin kutkuttavasti kuin ensimmäisessä. Kivienkelit-kirjan takakansitekstissä, luvataan tämän olevan näistä kolmesta jännittävin. Luettuani kirjan olen samaa mieltä. Kivienkelit sisältää välillä hiuksianostattavan hyytäviä kohtauksia jopa näin aikuisnäkökulmasta.

Tällä kertaa tarinan pääosassa on Billien Kristianstadissa asuva ystävä Simona, jonka isoäiti asuu vanhassa hotellissa Åhusissa. Simona ei osaa aavistaakaan, millainen pääsiäisloma hänelle mummon luona tulee, kun hotellilla alkaa tapahtua kummia. Pihalla olevat kivipatsaat oudoksuttavat Simonaa, etenkin kun ne alkavat liikkua öisin eri asentoon ja lopulta jopa kaatuvat. Tekeekö joku kiusaa? Kun mummo antaa Simonalle viihdykkeeksi vanhan kasettinauhurin, Simonan niskakarvat nousevat pystyyn, kun hän kuulee outoja viestejä kaseteilta. Aladdin ja Billie eivät meinaa uskoa ystäväänsä. Pian hekin kuitenkin alkavat ihmetellä, kun patsaat ovat aina eri asennossa.

Simona pidätti hengitystään, kun hän painoi toistonappia.

Ensin kuulosti siltä kuin joku olisi huokaillut. Tai huohottanut. Ihan kuin tuo henkilö olisi juossut tosi pitkään. Tai ollut peloissaan. (s. 115)

Kirjassa käsitellään myös surua, sillä Simonan mummo joutuu sairaalaan tutkimuksiin kaaduttuaan pihalla, ja Simona saa kuulla ikäviä uutisia - mummo on sairastunut syöpään. Simonalla on yhtä aikaa huoli mummostaan ja talon oudoista tapahtumista. Onneksi ystävät ovat tukena.

Kirjassa juoni etenee hyvin soljuvasti eteenpäin ja tarjoaa mysteerejä ja kauhun värähdyksiä tyydyttävästi. Lasten kauhulle tyypillisesti asiat selittyvät lopussa loogisesti, mutta jotain jää kuitenkin sopivasti hämärän peittoon. Kuten muutkin sarjan osat, tämän voi lukea itsenäisenä osanakin. Kivienkelit sopii loistavasti noin 10-12-vuotiaille kauhun ja jännityksen ystäville.

Arvosanani on 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Lisään kirjan Popsugar-haasteen kohtaan;

34. A ghost story

Satu maahispeikosta: Janette Backman

Satu maahispeikosta: Janette Backman. 147 sivua. Aviador 2017.

"Satu maahispeikosta on kuvitettu kertomus kaikenikäisille Lappiin rakastuneille ja Lapin mytologiasta kiinnostuneille. Sadussa seikkailee pieni maahispeikko Halti, joka tahtoo nähdä ja kokea koko laajan Lapinmaan, ja lähtee rohkeasti kotikolostaan maailmalle.

Matkallaan Halti kohtaa sykähdyttäviä maisemia ja saa uusia ystäviä. Hän tutustuu tarinoita kertovaan karhuun ja metsälammen haukivanhukseen, saa liitää taivaalla tunturipöllön selässä ja näkee vilauksen jopa salaperäisestä Tuliketusta. Falav-poron, Haltin läheisimmän matkatoverin kyydissä maisemat vaihtuvat joutuisasti, ja vauhdikkailta tilanteilta ja kommelluksiltakaan ei vältytä. Matkallaan maahispeikko kohtaa myös kaltaisensa, peikkotyttö Freyan, joka jättää pysyvän jäljen tämän sydämeen. Pitkän taipaleen aikana pieni rohkea matkaaja joutuu kokemaan iloa tuottavien elämysten lisäksi luopumisen tuskaa ja oivaltaa, mikä elämässä on tärkeää."(Aviador)

Oma arvio: 

Luimme tämän kirjan yhdessä 8-vuotiaan poikani kanssa.

Eteneminen oli muutenkin toisinaan upottavassa lumessa peikolle vaivalloista, mutta Haltin pienet tihrusilmät loistivat ja paloivat kuin kaksi hehkuvaa kekälettä mustuvassa yössä. Tarmoa ja päättäväisyyttä uhkuen maahispeikko ruukalsi eteenpäin. (s. 28)

Satu maahispeikosta johdattelee lukijansa Halti-maahispeikon matkaan, joka on utelias, seikkailunhaluinen ja kotiseutunsa tunturimaisemiin hellyttävällä tavalla juurtunut. Matkalla pääsemme tutustumaan monenlaisiin eläimiin ja otuksiin, kuten uskolliseen Falav-poroon, tonttu Ragnariin, nälkäiseen kettuun, korskeaan haukeen, valtavaan kontioon ja pöllöpariskuntaan. Maisemina vilahtavat tunturit, aapasuot, vaaramaisemat ja jokirotkot ja Jäämeren tyrskyt. Vuodenajat vaihtuvat purevista pakkasista komeaan ruskaan ja lempeään kesään itikoineen kaikkineen.

Backmanin kuvitukset ovat henkeäsalpaavia ja niin eläviä, että niihin tekisi mieli astua sisään. Lapin mytologiat tulevat monipuolisesti esille ja lappilaiset murresanat siivittävät tarinaa. Moni sana on niin outo, että sen merkitys on pakko kurkata tarinan lopussa olevasta murresanaluettelosta. Tämä on aivan mahtava teos murteista kiinnostuneille, mutta myös kattava johdatus Lapin mytologiaan seikkailuhenkisen sadun muodossa. Tarinan sekaan on myös ujutettu loitsuja ja taikaloruja.

Vaikka nautin kovasti Backmanin kuvista ja pidän Halti-peikon koko elämänkaaren läpi seuraavaa tarinaa kiehtovana, tarina käy välillä hiukan jaarittelevaksi ja toisteiseksi. Pieni tiivistys olisi ollut paikallaan. Kirjan kieli on kuitenkin murresanojenkin ansiosta monipuolista ja elävää. Huomasin, että tarina kyllä kiinnosti enimmäkseen pientä ekaluokkalaista kuuntelijaa, mutta välillä hänkin tuskastui tarinan junnaavampiin jaksoihin. Olemme lukeneet satua melko pitkän ajanjakson ajan, luku kerrallaan, sillä 124-sivuisessa sadussa riittää luettavaa.

Poikani luonnehtii kirjaa hauskaksi, riemastuttavaksi ja kiinnostavaksi. Falav-poro on hänen mielestään mielenkiintoisin hahmo, koska se on niin kiva. Kuvia on hänen mielestään kirjassa aika paljon eli tarpeeksi, ja ne ovat hänestä värikkäitä, hauskoja, tarkkoja ja kiinnostavia. Erityisesti poikani mieleen jäi kirjan alku, kun Halti-peikko lähti seikkailulleen matkaan. Hän ei pitänyt ollenkaan Freya-neidosta, johon Halti oli nuoruudessaan rakastunut, eikä myöskään kirjan loppuratkaisusta, johon Haltin elämänkaari päättyy. Kirja olisi myös hänestä saanut olla hiukan lyhyempi. Poikani suosittelee kirjaa vähän itseään vanhemmille pojille, koska tämä on kuulemma "sellainen poikien kirja".  Olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, ettei kirja välttämättä kiinnosta vielä kovin pieniä, alle kouluikäisiä lapsia, mutta poikkeuksiakin toki voi olla.

Tämä kirja kuuluu ehdottomasti jokaisen lappilaisen koulun lukemistoon, ja toivottavasti koulut ovatkin löytäneet tämän kirjan. Toki tätä voi lukea muuallakin kuin Lapissa, mutta erityisesti oman alueen mytologoiden tuntemus on tärkeää. Toivoisin vastaavaa teosta myös oman alueeni, Pohjois-Pohjanmaan, myyteistä ja murresanoista. 

Arvosanaksi poikani antaa 5
minä annan 4-
Yhteensä  4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa verkkojulkaisuissa:

Retkipaikka
Koillissanomat
YleUutiset

Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

23. Kirjassa on mukana meri

Äänihäkki: Arja & Emma Puikkonen

Äänihäkki: Arja & Emma Puikkonen. Kuvitus Paula Mela. Otava 2017. 

"Huikea, hienosti kuvitettu saturomaani lojaaliudesta ja oman äänensä löytämisestä. Kuusi kadonnutta poikaa ja vihreätukkainen tyttö, joka ryhtyy etsimään heitä.

Haidakun maassa liikkuminen kylästä kylään on kielletty. Uku lähtee luvatta matkaan löytääkseen kauan sitten jäljettömiin kadonneet veljensä. Matkaseuraksi liittyy Kaski, postipoika jolla ei ole ääntä mutta siivet kantapäissään.

Kaksikko kohtaa vanhan äänimestarin, joka on ammatikseen pyydystänyt joutsenten ääniä häkkiin. Onko mestarin tarina kuudesta Pirunpeltomeressä elävästä veljeksestä totta?
Onnistuuko Uku tapaamaan Haidakun kuningattaren ja suoriutumaan kolmesta tehtävästä, jotta veljet voisivat palata kotiin?" (Otava)

Oma arvio:

Aloimme lukea tätä yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa. Muutaman luvun jälkeen hänen mielenkiintonsa kirjaan lopahti, ja hän pyysi aina luettavaksi jotain muuta. Minua kihersi lukea tarinaa eteenpäin, sillä se tempaisi minut heti imuunsa, mutta tyttäreni ei halunnut enää lukea koko kirjaa, sillä hän ei ole kovin innostunut fantasiasta tällä hetkellä. Niinpä sain luvan ahmia kirjan omin päin loppuun. Ja minähän ahmin!

Lentäminen oli aluksi vierasta, uudet siivet toimivat kankeasti. Hitaasti ja kuin jotain hakien joutsenten parvi jatkoi matkaansa kylän yli. Nyt he huusivat kaikki yhdessä ja tällä kertaa niin surullisesti, että jokainen sen huudon kuultuaan nosti päänsä ja kääntyi hetkeksi sisäänpäin kurkistamaan  siihen kylmään mustaan veteen, joka ihmisen sisällä läikkyy. Jokainen kyläläinen muisti oman yksityisen surunsa. (s. 89)

Kirjan kerrontatyyli ja kieli on todella kaunis, välillä melkein runolliseen vivahtavaa. Tyyli sopii loistavasti kirjan satufantasiamaiseen tarinaan, muttei kuitenkaan vieraannuta lapsilukijoita liikaa. Tosin kovin pienille alakoululaisille tämä kirja voi olla vaikeasti ymmärrettävä, joten aloittelevalle lukijalle en tätä suosittelisi.

Minä rakastuin kirjan aiheeseen ja sen sadunomaisuuteen. Siihen, kuinka joutsenet, nuo ylväät ja komeasti töräyttelevät linnut, ovat saaneet kirjassa ison roolin ja siihen, miten viisitoistavuotias Uku lähtee uhmaamaan valtakunnan sääntöjä ja etsimään kuutta kadonnutta veljeään mystiseen Ruurin kaupunkiin, vaikka eri maiden välillä liikkuminen on tavallisilla kansalaisilla ehdottoman kiellettyä.

- Sinä olet seitsemäs lapsi. Sinulla on kuusi veljeä: Rummu, Vapper, Kopu, Kauto, Luik ja pieni Kiiu.(s. 25) 

Olen myös erityisen ihastunut kirjassa käytettyihin erisnimiin, jotka ovat sopivasti sadunomaisia, mutta suomalaiseen suuhun sopivia. Ruurin lapsikuningatar Pihlaka, postipoika Kaski ja hänen siskonsa Aro Heijastajatar, Haidakun kaupunki, Ruu Omamieli, opettaja Hyväneuvo... näitä nimiä voisi makustella suussaan ikuisuuden. Kirjassa käytetyt nimet tuntuvat pieneltä seikalta kokonaisuuden kannalta, mutta sitä ne eivät ole, vaan nimet parhaimmillaan lisäävät tarinaan sadunomaisuutta, vieraannuttavat todellisuudesta ja jäävät mieleen erikoisuudellaan. Myös erikoiset henkilöt ja heidän tehtävänsä tuovat lisää fantasiamaisuutta tarinaan. Henkilöhahmoihin olisi tosin voinut saada vielä hiukan lisää, esimerkiksi Ruu Omamieli jää melko etäiseksi, vaikka hänellä on tärkeä rooli tarinassa.

Kun Aro oli täyttänyt viisitoista, hänet oli nukutettu yrteillä. Kun hän heräsi, ei silmiä voinut enää sulkea. Hänen silmäluomensa oli ommeltu auki, jotta hän näkisi taivaskuvat aina ja voisi valvoa niiden heijastusta. Kun Kaski oli täyttänyt kaksitoista, oli häneltä viety ääni ja kantapäihin istutettu siivet. (s. 146-147)

Postipoika Kaskin ja Ukun välille syntyy syvä luottamus, ystävyys ja lopulta syvempiäkin tunteita. Postipojat on valittu jo pienenä hoitamaan tehtäväänsä kaupunkien välisinä lähettiläinä, ja hintana siitä heidän jalkoihin istutetaan pienet siivet matkaa jouduttamaan ja heidän äänensä otetaan pois. Kaski ja Uku kommunikoivat elekielellä, mutta saavat asiansa hyvin perille niinkin. Kun Uku saa kuningatar Pihlakalta määräyksen olla puhumatta, ovat Kaski ja Uku hetken samanarvoisessa tilanteessa.

Mikä on sitten tuo mystinen äänihäkki? Sen voin paljastaa, että se liittyy joutseniin, mutta lopun saat selvittää itse, sillä vaadin jokaista tarttumaan tähän tarinaan. Minulle tämä upposi paremmin kuin ikäryhmänsä edustajalle, joten suosittelen tätä vaativimpiin kertomuksiin tottuneille, fantasiaa ja satuja rakastavalle alakoululaiselle noin kymmenestä vuodesta eteenpäin sekä myös nuorille ja aikuisille, jotka eivät ota tätä maailmaa liian vakavasti. 

Kirja on yksi nuortenkirjojen Topelius-kirjallisuuspalkintoehdokkaista 2018.

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjapolkuni 
Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Aika-arkku: Andri Snær Magnason

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan