Tim - Aviciin elämäkerta: Måns Mosesson

Tim - Aviciin elämäkerta: Måns Mosesson. Suomentanut Tarja Lipponen. Johnny Kniga 2021

Ruotsinkielinen alkuteos: Tim - Biografin om Avicii. Kansi: Miroslav Sokcic (suunnittelu), Hanna Persson (kuva)

" 'Wake me up when it’s all over.'

Maailmankuulun musiikkilegendan traaginen elämä.

Avicii oli 2010-luvun pop-sensaatio, jota ei pysäyttänyt mikään – paitsi hän itse. Lähes kymmenen vuoden ajan ruotsalainen Tim Bergling tehtaili listaykkösiä rikkoen ennätyksiä vasemmalta ja oikealta ja esiintyi jättiläismäisille yleisöille ympäri maailman.

Toimittaja Måns Mosessonin virallinen Avicii-elämäkerta kertoo, millaisena Bergling koki elämänsä tähtitaivaalla, klubeilla ja keikkalavoilla, miten hän onnistui koskettamaan valtavia yleisömassoja elektronisella tanssimusiikillaan hitti toisensa jälkeen – ja miksi se kaikki oli Berglingille lopulta liikaa.(Johnny Kniga)"

Kirjatraileri

Lukunäyte

Oma arvio:  

Huhhuijaa, miten vaikuttava lukukokemus oli tämä Aviciin elämäkerta! Tämä kirja on yhtä lailla johdatus elektronisen tanssimusiikin saloihin, mutta myös syväluotaava sukellus nuoren miehen mieleen, jossa vuorottelevat ahdistus, jonkinlainen erityisherkkyys, itsetunto-ongelmat, ulkonäköpaineet, uskomattomat luovuuspuuskat ja inspiraatiot, julkisuuden paineissa tasapainottelu ja matka kohti päihderiippuvuutta ja siitä ulos henkisen valaistumisen tielle. Ja sitten kohti sitä pahinta eli itsemurhaa, josta suru-uutinen levisi uutisiin kautta maailman vuonna 2018. 

Lukemisen lomassa olen tuttuun tapaan tutustunut Aviciin tuotantoon, joka on ollut minulle lähinnä pintapuolisesti tuttua tätä ennen, ja olen hämmästynyt siitä, miten upeaa EDM-tyylin musiikkia hän on saanut elämänsä aikana luotua. Ja mikä harmi ja vääryys, että hänelle kävi niin kuin kävi.

Tanssimusiikkia ei enää pidetty instrumentaalimusiikkina, jossa oli sampleja kertosäkeenä. Siitä oli tullut jalostunutta poppia, sallittua kaikenikäisille ja sitä soittivat jopa rockradioasemat. (s. 179)

Vaikka kirjassa käsitellään paljon synkkiä aiheita, kuten Tim Berglingin läpi koko elämän seurannutta taipumusta ahdistukseen, saa nuorena pinnalle nousseesta miehestä hyvin valoisan ja lämpimän kuvan. Hänellä oli paljon ystäviä ympärillään ja perheen tuki oli tärkeä, vaikka Tim ei ottanutkaan apua vastaan kovinkaan helposti. Kaiken julkisuuden keskellä hän yhä oli se finninaamainen ruotsalaispoika, nörtti, joka viihtyi parhaiten pelaamassa parin kaverin kanssa WoW:ia ja istuskeli Tukholman Östermalmin nurtsilla lintsaamassa koulusta, jonka vaatimuksiin pojan oli hankala sopeutua. Tuttu tarina. Kuinka monesta kouluun sopeutumattomasta, introverttiyteen taipuvasta on tullut lopulta erittäin lahjakas omalla osaamisalueellaan? 

Tilanne oli tuntunut jo pidempää epätodelliselta. Poika, joka aiemmin oli toisinaan jopa kieltäytynyt poistumasta huoneestaan, seisoi ilta illan jälkeen kymmenientuhansien ihmisten edessä. Jalustalle nostettuna ja palvottuna ja näin ollen yksinäisenä. (s. 124)

Kuten on aiemmin tullut todettua, hyvään elämäkertaan ei riitä mielenkiintoinen päähenkilö, vaan sen kirjoittajan täytyy olla oikeasti hyvä. Dagens Nyheterin tutkiva toimittaja Måns Mosesson on tehnyt minusta erittäin hyvää työtä ja saanut rakennettua lukuisista Tim Berglingin läheisten ja yhteistyökumppaneiden haastatteluista, Tim Berlingin muistiinpanoista ja sähköposteista, sometileistä ja lukuisista muista lähteistä ehjän kokonaisuuden, jossa ei rönsyillä liikaa sivujuonteisiin. Jonkin verran myös muiden henkilöiden elämästä kerrotaan, mutta sillä lailla sopivasti, että se on Timin elämäkerran kannalta tarpeellista. Viestiketjut Timin läheisten kanssa ovat hyvä lisä kerronnan välissä. Toki myös kaksi kuvaliiteosioita elämäkertakirjallisuudelle tyypilliseen tapaan kirjasta löytyy.

11.helmikuuta 2015

Hei ja kuules halvatun poika, kun et vastaa eikä kuulu mitään!!!! Mitä päässäsi tapahtuu, niin että paskat välität pitää yhteyttä, et voi edes kirjoittaa ihan vain paria riviä, meille siis - perheellesi ja erityisesti MINULLE - ÄIDILLESI (s. 227)

Kirjan kantava teema Aviciin musiikillisen uran ohella on nuorten lisääntynyt ahdistuneisuus ja myös opioidi-pitoisten lääkkeiden petollisuus. Tim Bergling on surullinen esimerkki siitä, miten haimatulehduksen aiheuttamien kipujen takia määrätyt opioidit saavat hänet pahaan riippuvuuteen. Amerikkalainen terveydenhuoltojärjestelmä sallii sen, että Tim saa pyydettyä aina tarvittaessaan lisää lääkkeitä, joita hän vakuuttelee kaikille tarvitsevansa, mutta joita hän ei koe ongelmalliseksi. Vaikka perheensä ja ystäviensä intervention jälkeen Tim pääsee lopulta eroon riippuvuudestaan, on päihteenhuuruiset vuodet jättäneet jäljen hänen psyykeensä. Hän innostuu meditoimisesta, ehkä jopa hiukan hurahtaa siihen, ja minusta tuntuukin, että juuri se kaikki valaistumisen hakeminen kaiken muun ohella saa hänen mielensä vieläkin ahdistuneemmaksi. Lopulta hän ei löydä muuta pakotietä kuin päättää omat päivänsä. 

"Nykyään pyörryttää joka ikinen päivä", Tim kirjoitti Arash Purnourille. "Eikä se ole vain tämän päivän tai tämän kiertueen juttu, vaan suunnilleen siitä asti kun mä aloitin, oon ollut uupunut...kohtuusäännöllisesti, mutta mä työnnän sen pois enkä mä ole halunnut ottaa sitä puheeksi, koska ei sille voi mitään." (s. 118) 

Kirjassa kunnioitetaan Timin muistoa ja lähimmäisten toivetta sen verran, ettei itsemurhan yksityiskohtiin mennä sen syvemmin. Samalla vältetään mahdollisia triggereitä samantyyppisten ahdistusoireiden kanssa painivien keskuudessa. Myönnän, että kyyneleet tirahtivat silmistäni, kun luin Timin äidin ja isän kokemuksia suru-uutisen jälkeen sekä siitä, kuinka tuhannet ihmiset kokoontuivat Ruotsissa Sergelintorille itkemään ja tanssimaan Tim Berglingin aka Aviciin kuolemaa hänen hittibiisinsä Levelsin tahdissa. R.I.P. Tim Bergling.

"Kyllä sieltä kuopasta pääsee pois", Tim sanoi. "Kun kohottaa kasvonsa, näkee koko sinitaivaan. Linnut ja valon." (s. 285)

Arvosanaksi annan täydet 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! 

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan: 

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija 

Popsugar-haaste saa ruksin kohtaan:

A Book with a black-and-white cover

Hirviötrilogia: Kristina Ohlsson

Zombikuume: Kristina Ohlsson. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY 2020 (Hirviötrilogia #1)

 Ruotsinkielinen alkuteos (2016): Zombiefeber. Kansi: Niklas Lindblad, Mystical Garden Design / Shutterstock

"Outo muukalainen ilmaantuu Eldsalaan keskellä yötä. Näin hiostavaa kesää 12-vuotias Herbert ei muista kokeneensa, ampiaisia pörrää joka paikassa. Sitten ihmisiä alkaa sairastua erikoisesti. Herbertillä ja Sallylla on pahoja aavistuksia. Yhdessä nuoret hakeutuvat salaiseen lymypaikkaansa, jossa he ovat turvassa niin eläviltä kuin kuolleiltakin. Vai ovatko? (WSOY)"

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789510445587_lukun.pdf

Oma arvio: 

  

Ruotsalainen dekkaristi Kristina Ohlsson ilahduttaa (ja kauhistuttaa) jälleen kerran varhaisnuorten kauhukirjalla. Zombikuume aloittaa Hirviötrilogian, jonka toinen osa Ihmissuden salaisuus ilmestyy jo ensi syksynä. 

Eipä olisi pahempaan aikaan voinut sattua tämän ensimmäisen osan julkaisu. Nimittäin kirjan aiheena on Eldsalassa riehuva virus, joka alkaa tarttua ihmisiin kulovalkean tavoin. Virus saa ihmiset sairastumaan ihmeelliseen tautiin, joka saa niiden silmät punoittamaan ja  käyttäytymään zombimaisesti.Syyksi epäillään Eldsalan uimahallia, joka suljetaan viruksen leviämistä hidastamaan.

- Mitähän nuo tyypit mahtoivat haluta?

- Verta, Herbert kuiskasi hiljaa. - Ne halusivat verta. (s. 107)

Kirjan päähenkilönä on uintia harrastava, 12-vuotias Herbert-niminen poika, joka asuu kahdestaan majataloa pitävän isoisänsä kanssa. Kesä Eldsalassa on ollut epätavallisen kuuma ja ampiaisia tuntuu pörräävän kaikkialla. Sitten eräänä yönä isoisän majataloon tulee kummallinen muukalainen, jonka kassista Herbert huomaa valuvan verta! Yhdessä Sally-ystävänsä kanssa utelias poika alkaa nuuskia Alexander-nimisen muukalaisen tavaroita, ja saa selville, että myös tämä on kiinnostunut mystisestä viruksesta, jota ampiaiset levittävät. Eivätkä mitkä tahansa ampiaiset, vaan sellaiset, jolla on selässä tähti.

Sairastuneita oli paljon. Aivan liian paljon. (s. 125)

Herbert joutuu zombiongelman lisäksi miettimään kotiolojaan, sillä sosiaaliviranomaiset ovat sitä mieltä, että aivoinfarktin potenut isoisä ei enää voi pitää huolta pojasta. Herbertin omat vanhemmat kuolivat hänen ollessa kuusi. Herbert ei halua muuttaa pois Eldsalasta norrlantilaisten sukulaisten hoteisiin, joten hän yrittää selvittää, olisiko lähempänä ketään, kenen luokse hän voisi muuttaa. Isoisä tuntuu salailevan jotain Herbertin sukulaisuussuhteista. Samantyylistä perhekuviopähkäilyä on siis tässäkin kirjassa kuin Ohlssonin aiemmissa. Olisikohan kirja toiminut paremmin, jos niitä ei olisi ollut? Jaksavatko lapset keskittyä niihin, jos he haluavat lukea kauhutarinaa?

- Ei moisista asioista puhuta, Herbert. Se tekee liian kipeää. (s. 157)

Yhdessä Sallyn ja Alexanderin kanssa Herbert alkaa selvittää, miten zombeista selvittäisiin. Pian Sallyn rasittava isosisko Mirandakin saa oireita. Kuolleita eläimiä syövät zombit ovat kammottavia ja heitä tuntuu olevan koko ajan lisää. Keksivätkö he koskaan parannusta zombikuumeeseen? 

Zombikuume on sopivalla tavalla kauhistuttava, noin 10-12-vuotiaille sopiva kirja. Aihe on sellainen, että nyt koronapandemian aikaan se voi olla vähän liikaa, mutta ehkä tilanteen joskus tasoituttua tätä voisin viides-kuudesluokkalaisille vinkata. Kirjailijan aiempaan Lasilapset-trilogiaan verrattuna tämä oli minusta kesympi kauhuelementeiltään. En ole erityisesti zombien ystävä, joten sillä tämä ei minuun niin kovasti iskenyt (ja inhoan ampiaisia, jotka tuntuivat tuijottavan minua koko ajan kirjan kannesta.) Ahmimisikäisille ja kauhusta tykkääville tämä varmasti menee kuitenkin kuumille kiville.

Arvosanani 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Lukuhirmu Hertan lukuvinkit (Youtube)

Kirjojen keskellä

Samantyylistä luettavaa:

Lasilapset-trilogia: Kristina Ohlsson

Loppu: Mats Strandberg

Loppu: Mats Strandberg. Suomentanut Sirje Niitepõld. Like 2019

 Ruotsinkielinen alkuteos (2018): Slutet

"Olet seitsemäntoistavuotias. On kaunis kesä. Mutta tiedät, että syksyllä kaikki on ohi. Tulee maailmanloppu. Miten kokonaisen elämän ehtii elää yhdessä ainoassa kesässä? 

Nuortenromaani Loppu törmäyttää paitsi asteroidin ja maapallon, myös aikuisten ja nuorten maailmat."(Like)

Oma arvio: 

Kauhukirjailijana tunnettu (Risteily, Hoivakoti) ruotsalainen Mats Strandberg on kirjoittanut ilokseni taas nuortenkirjan. Pidin kovasti hänen nuorille suunnatusta Engelsfors-fantasiasarjasta, jonka hän on kirjoittanut yhdessä Sara B. Elfgrenin kanssa. Olen lukenut myös toisen hänen kauhukirjoistaan, Risteilyn, jossa pidin kovasti hänen monipuolisista ihmissuhdekuvauksistaan.

Loppu on nimensä mukaisesti tarina siitä, mitä tehdä, kun tietää lopun häämöttävän nurkan takana. Foxworthiksi nimetty komeetta on lähestymässä maata, eikä maailmanloppua voida enää estää. Ihmisille on annettu tarkka päivämäärä, milloin tämä kauheus tapahtuu: loppuun on aikaa 4 viikkoa ja 5 päivää, ja luvut etenevät kirjassa päivä kerrallaan.

Se on jossain tuolla. (s. 6)

Meneekö koko maailma sekasortoon tiedosta, vai elävätkö ihmiset normaalia elämäänsä loppuun saakka? Sekä että. Lääkärit jatkavat työtään ja lapset pakotetaan kouluun. Kuitenkin loppuun valmistaudutaan vääjäämättä: raha menettää merkityksensä ja suunnitellaan suurta viimeistä maailmanluokan konserttia. Syntyy myös vastarintaliikkeitä, jotka eivät usko maailmanloppuun. Uusia uskonnollisia lahkoja perustetaan, kuten Totuuden kirkko. Osa kirjoittaa omia kokemuksiaan muistiin TellUs-sovellukseen, jonka on tarkoitus tallentaa viimeisten ihmisten tekstejä satelliitteihin.

Jos millään ei ole väliä, kaikesta tulee merkityksetöntä. (s. 384)

Kirjan päähenkilö ja toinen näkökulmahenkilöistä on 17-vuotias Simon, joka on suunnitellut viettävänsä viimeiset hetkensä ihanan tyttöystävänsä Tildan kanssa. Tilda alkaa käyttäytyä kuitenkin kummallisesti ja kaiken huipuksi jättää Simonin. Simon ei meinaa päästä yli Tildasta, joka ärsyyntyy pojan kyttäämisestä. Hän haluaa elää loppuelämänsä täysillä ja on alkanut käyttää huumeita. Yllättäin Tilda löydetään kuolleena kadulta erään suuren jalkapallotapahtuman jälkeen, ja Simonia aletaan syyttää tytön surmaamisesta. Simon saa viimein tukea Tildan entiseltä bestikseltä Lucindalta, joka syöpään sairastettuaan on katkaissut välinsä kaikkiin ikätovereihinsa. Lucinda on myös toinen näkökulmahenkilöistä - hänen näkemyksensä tulevat esille hänen TellUs-kirjoitusten muodossa. Yhdessä nuoret lähtevät selvittämään sitä, mitä Tildalle tapahtui. He saavat esimerkiksi kuulla, että Tildan isä Klas on liittynyt Totuuden kirkkoon.

Simon on asunut viime ajat yhdessä äitinsä Judetten kanssa, mutta hänen toinen äitinsä Stina muuttaa takaisin kotiin asumuserosta huolimatta, jotta he saavat viettää viime hetkensä yhdessä. Äitejä ärsyttää se, ettei Simon tunnu viihtyvän kotona, vaan on aina jossain muualla. He kuitenkin tukevat poikaansa täysillä, kun Tilda-tapaus tulee julki. Kaikki Simonin kaveripiiristä eivät ole niinkään lojaaleja, vaan osa jopa alkaa uskoa tosissaan Simonin murhanneet Tildan. Ainoa ystävistä, joka uskoo Simonin syyttömyyteen, on Johannes, joka tulee tunnustamaan Simonille uskomattoman asian ja muuttaa Tukholmaan. Simonilla ei ole oikein enää ketään muuta kuin Lucinda ja äidit.

"Itse asiassa ihmiset ei halua puhua kuolemasta niin paljon kuin voisi kuvitella. Me puhutaan enemmänkin elämästä, ja siitä, miten näille viimeisille viikoille löytäisi merkityksen."(s. 170)

Olisin kaivannut kirjasta enemmän dystopiahenkistä, kun nyt asteroidi on vain taustalla häilyvä uhka itse ihmissuhdekiemuroiden ja murhamysteerin selvittelyn taustalla. En genrettäisi kirjaa ehkä ollenkaan dystopiaksi. Pidän kuitenkin kovasti kirjan henkilöistä ja etenkin Simonin ja Lucindan näkökulmien dynamiikasta. Maailmanlopulla olisi voinut kuitenkin mässäillä enemmänkin. Intertekstuaaliset viittaukset katastrofielokuvaan Armageddon ja animaatioelokuvaan/lastenkirjaan Muumipeikko ja pyrstötähti ovat hauska lisä. Osittain kirjan  tarina on turhan tylsä ja pitkäveteinen ja liika kristillisyys lopussa ei myöskään saa minua puolelleen, vaikka se osin selittyy sillä, että Stina on ammatiltaan pappi ja pitää viimeisen jumalanpalveluksen.

Kirjassa on kuitenkin yksi hyvä pääpointti, josta pidän erityisesti: se, miten merkityksettömiä me loppujen lopuksi ollaan koko universumissa. Miten kannattaisi elää koko ajan tätä päivää kuin viimeistään, koska joku päivä loppu voi tulla äkimpää kuin arvaatkaan.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Samantyylistä luettavaa:

Lisään kirjan YA-lukuhaasteen kohtaan:

Pohjoismainen kirjalija (ei Suomi)

Viimeinen illuusio -trilogia: Henrik Fexeus

Menetetyt. Viimeinen illuusio 1: Henrik Fexeus. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava 2019. (Viimeinen illuusio #1)

Ruotsinkielinen alkuteos (2017): Den sista illusionen: De förlorade. Kansi: Samppa Ranta.

"Kun 17-vuotias Ky vahingossa tekee reiän huoneensa seinään, hän löytää jotain mikä ei missään nimessä ole tarkoitettu hänelle. Jotain mikä muuttaa hänen loppuelämänsä.

Samaan aikaan toisaalla Tukholmassa 15-vuotias Adam alkaa nähdä asioita, joita kukaan muu ei näe. Pilaileeko joku hänen kustannuksellaan, vai onko hän tulossa hulluksi? Hopeanharmaa auto tuntuu seuraavan hänen jokaista askeltaan. Miehet, joiden kasvot verhoutuvat varjoihin ja salaisuuksiin.
Kyn ja Adamin tiet kohtaavat ja heidät vedetään mukaan ahdistavaan painajaiseen, maanalaisiin tunneleihin, joissa on vaikea hengittää mutta helppo eksyä. Mikä on totta ja mikä ei? Onko heidän tuntemansa maailma vain illuusio?

Menetetyt aloittaa Viimeinen illuusio -trilogian, jossa todellisuus, unet ja alitajunta yhdistyvät kiehtovalla tavalla niin, että kirjan luettuaan ei enää ole varma omastakaan todellisuudestaan." (Jalava)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=lO0BbuRgBKg#action=share

Oma arvio:

Kirjakevät 2019 on hemmotellut maagisen realismin ystäviä, kun aiemmin Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli kieputti nerokkaalla juonellaan. Ruotsalaisen mentalistin ja psykologisen manipuloijan Henrik Fexeuksen nuorille suunnatun Viimeinen illuusio -trilogian aloitus Menetetyt kieputtaa samaan tyyliin lukijan päätä pyörälle, kun todellisuus ja sen aikatasot eivät olekaan sitä, mitä pitäisi olla.

Ky heräsi maailmanloppuun. Siltä se ainakin kuulosti. Avatessaan silmänsä hän näki vieraan katon.Häneltä vei viisi sekuntia muistaa, mitä oli tapahtunut. Hän oli maan alla. (s. 150)

Kirjan tarina alkaa Ky-nimisestä tytöstä, joka asuu kahdestaan isänsä kanssa äidin jätettyä heidät viitisen vuotta sitten. Kyn isä on kuitenkin melko ankeaa seuraa, ja on käyttäytynyt viime aikoina entistä sulkeutuneemmin. Käytännöllisesti Ky on siis yksin. Ky ihailee yli kaiken kahlekuningas Houdinia ja harrastaa itsekin lukkotiirikointia. Kun hän hakkaa julistetta kiinnittäessään seinäänsä vahingossa reiän, kuulee väliseinästä outoja ääniä ja lopulta lähtee seikkailemaan seinien välissä oleviin salakäytäviin, hänen elämänsä saa uutta, jännittävää sykettä. Vielä kun hän yllätyksekseen löytää salahuoneessa majailevan pojan, Jaquinin, Ky ei tunne olevansa enää yksin omassa huoneessaan.

Tarinan toinen keskeinen henkilö on 15-vuotias skeittaripoika Adam, jonka elämä alkaa järkkyä, kun hän alkaa nähdä ja kuulla sellaisia asioita, joita muut eivät havaitse. Mitä ihmettä tarkoittaa teksti Carpere20, johon hän törmää yhtenään? Hän ei uskalla puhua kenellekään, sillä hän pelkää olevansa sairastumassa skitsofreniaan, jota hänen suvussaan on esiintynyt. Eräänä aamuna hän löytää perheensä keittiöstä oudon jähmettyneenä ja todellisuus tuntuu vielä vääristyneemmältä. Kun ovella takoo joukko nuoria, jotka kehottavat poikaa tulemaan heti mukaansa, ennen kuin hänet haetaan, joutuu Adam miettimään, keneen hän voi oikein luottaa. Onneksi hän tekee oikean päätöksen, sillä autollinen Harmaita marssii hetken päästä hänen ovelleen.

Tästä lähtien Adam ja Ky yhdessä Jaquinin, Bossin, Gabriellan, Davidin ja Annan kanssa piileskelevät Tukholman alla olevissa viemäriverkostoissa. Tukholmasta ei jostain syystä pääse enää pois, eikä kukaan oikein tiedä Harmaista muuta kuin sen, että he keräävät listan perusteella tiettyjä nuoria mukaansa kokeisiinsa tai vastaavaan. Bossi ja Gabriella johtavat porukkaa, jotka karttojen perusteella yrittävät selvittää viemäriverkostojen sokkeloita. Asetelmasta tulee hiukan mieleen James Dashnerin Maze Runner - Labyrintti, jossa myös etsittiin kartalta sokkeloista oikeita reittejä.

Kaikki on silti hiukan kyseenalaista: Bossi vaikuttaa välillä epävakaalta, Gabriella tuntuu inhoavan Kytä ja Adamia ja Anna muistuttaa ihan liikaa Adamin pikkusiskoa Saraa. Ky ja Adam kyseenalaistavat Bossin suunnitelmat, ja he uhkaavat lähteä takaisin kotiinsa. Kotona käydessään he kuitenkin huomaavat, että todellisuus on vääristynyt ihan oudoille raiteilleen, ja paluu tunneleihin on väistämätön.

Kaikki haettiin sillä aikaa kun kokosimme tätä palapeliä. Ne veivät lopulta Evan ja Monikankin. Olimme liian hitaita. Ne alkavat pian taas rakentaa. Uutta illuusiota. Uudelle sukupolvelle. (s. 245)

Kirjan maailma menee loppua kohti melko monimutkaiseksi ja vaikeaksi hahmottaa, eikä kirjan lopussa ole oikein selvyyttä siitä, mitä oikein tapahtui. Harmaiden toiminnasta paljastetaan kuitenkin jotain ja lopussa selviää, keneen kannatti luottaa ja keneen ei. Mielenkiinnolla jään odottamaan jatkoa. Menetetyt on sopiva sekoitus mysteeriä, illuusiota, seikkailua, hyytävää dystopianomaista tunnelmaa ja kieroilua.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat
Lukufiilis

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan:

 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt

Ontot. Viimeinen illuusio 2: Henrik Fexeus. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava 2019. (Viimeinen illuusio #2)

Ruotsinkielinen alkuteos (2018): De Ihåliga (den Sista illusionen 2). Kansi: Samppa Ranta.

"Ky ja Adam yrittävät ymmärtää, mitä on juuri tapahtunut. Mitä harmaat ovat, mitä ne haluavat. Mitä hirveää Tukholmalle on tapahtumassa - ja miten se on estettävissä.

Varmaa on, että taistelu harmaita vastaan ei ole lähimainkaan ohi.

Kartat johdattavat Kyn ja Adamin kumppaneineen yhä syvemmälle tunneleihin. Siellä he kohtaavat yllättäen ihmisiä, jotka ovat olleet maan alla pitkään. Aivan liian pitkään...

Ontot on toinen osa Viimeinen illuusio -trilogiassa, jossa todellisuus, unet ja alitajunta sekoittuvat häiritsevän kiehtovalla tavalla."(Jalava)

Oma arvio:

Viimeinen illuusio -sarjan avausosa jätti minut melkoisesti pyörälle päästäni, joten odotin kovasti jatko-osan Ontot selkeyttävän kirjan kuvioita. Sainkin iloisesti yllättyä, sillä tämä toinen osa on kuin onkin huomattavasti selkeämpi ja selittää nyt paljon ensimmäisessä osassa hämärän peittoon jääneestä illuusiosta, harmaista ja luojista, jotka ovat illuusion käynnistäneet.

On olemassa keino saada heidät takaisin.

Kaikki, jotka olet menettänyt.

Anna harmaiden käynnistää uusi illuusio. (s. 292)

Kirjassa seurataan Kyn, Gabriellan, Annan ja Davidin selviytymistä Jaquinin petoksen jälkeen illuusion sekoittamassa maailmassa.  Toinen tarinalinja seuraa porukasta ulos potkitun Adamin ja myöhemmin myös Jaquinin edesottamuksia. Harmaat ovat yhä Adamin perässä, mutta hän saa nyt apua aiemmin koko porukan pettäneeltä Jaquinilta. Adam alkaa ymmärtää, mitkä hänen kykynsä ovat ja miten hän voi vaikuttaa koko illuusioon ja maailman pelastumiseen. Sillä tämä on todellakin viimeinen illuusio, jos sitä ei voida pysäyttää. Voiko Jaquiniin luottaa, siinäpä kysymys.

Hän kantoi kaupungin sielua. Mutta hän oli myös Adam. Hän ei antanut kaupungin viedä sitäkin.

Adam tunsi kuinka kaupunki alkoi herätä yhä enemmän.Sen kärsimättömyys sykki hänen sisällään. Hänen piti tehdä se nyt. Ennen kuin kaupunki kaappaisi. (s. 228)

Ky yrittää toipua Jaquinin (ja Adamin) petoksesta. Hänen kylkeensä ilmestynyt pehmeä kohta huolettaa häntä, muttei hän halua kertoa siitä muille. Yhdessä nelikko löytää maanalaisen turvapaikan, kylän,  jossa Ky kohtaa myös hyvin yllättävän ihmisen - tämä ei vain tunnu tunnistavan tyttöä. Kylässä ihmiset eivät ole kiinnostuneita maailman pelastumisesta, vaan odottavat siellä lopullista tuhoa. Kuilun toisella puolella asuvat zombimaiset ihmisrauniot, Ontot, eivät enää välitä mistään.

Pidän huomattavasti enemmän tästä toisesta osasta, joka avautuu selkeämmin kuin avausosansa. Välillä tapahtumat menevät hiukan etovan puolelle, kuten maanalaisessa luolassa seiniin imeytyvät ihmiset ja yhdessä sykkivässä köntässä elävät luojat Kaksnästornetissa. Hahmotan kuitenkin nyt paljon selkeämmin, mikä kirjan illuusio on, mistä se on lähtöisin ja mitä se aiheuttaa.

Kirjan henkilöhahmoissa ei mielestäni ole juurikaan paljon mieleenpainuvaa: Ky jää tässä osassa selkeästi Adamin varjoon, joka saa hetkeksi myös perheensä takaisin - tai illuusion perheestään, ja näkee oman tulevaisuuden kumppaninsa. Adamin ja Kyn välinen tunnekuohunta jättää toiveita jostain syvemmästä, mutta se jää nähtäväksi viimeisessä osassa.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat

Lisään kirjan YA-haasteen kohtaan:

Pohjoismainen kirjailija (ei Suomi)

Ensimmäiset. Viimeinen illuusio 3: Henrik Fexeus. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava 2020 (Viimeinen illuusio #3)

Ruotsinkielinen alkuteos (2019): De Första (Den Sista Illusionen 3.) Kansi: Samppa Ranta

"Tukholman Kaknästornet on romahtanut, ja keskellä Gärdetiä on vain jättimäinen kraatteri. Sen toisella puolella ovat Adam ja Jaquin. Ja toisella puolella on Ky.

Kaupunki on sekaisin, mikään illuusio ei enää pidä sitä ja sen asukkaita otteessaan. On alkamassa jotain uutta. Mutta maailma, joka muovautuu, ei ole sitä mitä kukaan toivoi. Adam ja Ky ymmärtävät, että he tarvitsevat toisiaan selviytyäkseen - jos selviytyminen on edes mahdollista.

Ensimmäiset päättää Viimeinen illuusio -trilogian, jossa todellisuus taipuu ja vääristyy häiritsevän kiehtovalla tavalla."(Jalava)

Oma arvio:

Kuten kirjan kansikuvakin vihjailee, tämä Henrik Fexeuksen Viimeinen illuusio -trilogian päätösosa on sävyltään postapokalyptinen ja tummanpuhuva. Kaupunki ei ole enää viimeisen illuusion jälkeen entisensä, ja sen sisällä alkaa muodostua valtataisteluja, joten hyvin pitkälti Ensimmäiset on teemoiltaan hyvin dystopiamainen.

Kirjan näkökulmahenkilöinä vuorottelevat Ky, joka suuren Kaksnästornetin romahduksen jälkeen löytää itsensä paareilta Bossin kätyreiden, Onttojen, kantamana, sekä Adam, joka epätoivoissaan yrittää löytää Kyn savuavien raunioiden ja muuttuneen kaupungin kätköistä. 

Ky päättää pitkän harkinnan jälkeen luottaa psykopaattiseksi osoittautuneeseen Bossiin, koska hänellä ei sillä hetkellä ole muitakaan. Bossi ja hänen Ontoista koostuva armeijansa, joita hän kutsuu Ystäviksi, valtaavat vanhan Åhlensin tavaratalon tukikohdakseen. Myös David on siellä. Heidän tehtävänään on saada joukkoonsa lisää Ystäviä, ja tuhota kaikki muut, eri toten Harmaat. Ky ei saa Adamia mielestään, ja haluaa palavasti löytää tämän. Kytä huolettaa myös oma pehmeä kohtansa, joka isonee päivä päivältä. Sulautuisiko hän lopulta kaupunkiin? Houdini tuntuu yrittävän viestiä hänelle jotain unissa. Pian Ky alkaa vakuuttua siitä, ettei Bossi ole sen tasapainoisempi kuin aiemminkaan. 

Entä jos elämä tosiaan olisi tästä eteenpäin tällaista? Oliko hän sammuttanut maailman lopullisesti? Vai oliko tämä vain luojien ja kaupungin välisen kamppailun jälkijäristyksiä? (s. 53)

Toisaalla Adam katselee räjähdystuhon jättämiä jälkiä ja etsiskelee Kytä, aluksi turhaan. Onnekseen hän kuitenkin löytää Gabriellan ja Jon sekä Annan, joka ei kuitenkaan ole sama Anna. Nämä ovat ystävystyneet Harmaiden kanssa, mikä alkuun on Adamille hyvin hämmentävää. Adamin on luonnollisesti hyvin vaikea luottaa Harmaisiin, joita hän on aiemmin pitänyt pahiksina. Hän kokee myös ristiriitaisia tuntemuksia siitä, että käynnisti viimeisen illuusion ja tuli näin tuhonneeksi monen ihmisen elämän. Etsiessään Kytä Adam tutkii kaupunkia, joka on ihan eri kuin ennen. Osia kaupungista on hävinnyt kokonaan. Aia, jonka Adam tapasi sarjan edellisessä osassa Ontot, opetti tämän kulkemaan eri illuusioissa, ja tätä taitoa Adam hyödyntää jälleen. Tavatessaan Aian uudelleen paljastuu hyvin hämmentäviä asioita niin Aiasta kuin koko illuusiosta, että lukija saa hämmästellä tosissaan. 

Mutta kuinka hän voisi tietää, mikä oli totta ja mikä ei, kun maailma oli yhtä hullu kuin hänkin? (s. 93)

Pidän siitä, miten hyvin moni epäselväksi jäänyt asia alkaa tässä päätösosassa loksahdella paikoilleen. Moniulotteiset, illuusioiden luomat aikatasot tekevät tästä sarjasta kiehtovan, toisaalta hieman hankalan ymmärtää. Fexeuksen luoma maailma on kuitenkin hyvin persoonallinen enkä ole moiseen törmännyt aiemmin lukemissani YA-kirjoissa, vaikka aikatasoilla ja rinnakkaismaailmoilla leikittelyä toki on tavattu aiemminkin. Sarjan päähenkilöhahmoissa, kuten Adamissa ja Kyssä, olisi toki voinut olla enemmän särmää, kun nyt osa sivuhenkilöistä jää vinksahtaneisuudessaan paremmin mieleen, kuten vallanhimoinen Jaquin, harhainen Bossi ja Kyn entinen ystävä Freia, josta tulee melkoinen kulttijohtaja tapahtumien edetessä. 

"Te ihmiset muututte lopulta tällaisiksi. Olette täynnä vihaa. Murhanhimoa. Siksi jouduimme luomaan koko ajan uusia illuusioita. Ne päättyivät aina samalla tavalla. Mikä teitä vaivaa?" (s. 210)

Ensimmäiset on mielestäni hyvin onnistunut sarjan päätösosa. Se selkeyttää illuusioiden kaavan ja tarjoaa vielä lopussakin lukijalle yllätyksiä käänteillään ja paljastuksillaan. Pidän kovasti tässä osassa postapokalyptisen maailman kuvauksesta. Kirjassa on selkeä sanoma, että vaikka maailmassa käynnistettäisiin aina uusia illuusioita, ihmiskunta aina tyrii kaiken ja tuhoaa itse itsensä. Kirjan ilmestyskirjamainen epilogi jättää mielikuvitukselle tilaa ja pienoisen hämmennyksen tunteen.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Auringon pimeä puoli: Marisha Rasi-Koskinen 
Unien kirjat -trilogia: Kerstin Gier
Eteläraja-trilogia: Jeff VanderMeer

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 8 ~ Veljeni, Leijonamieli: Astrid Lingren

Veljeni, Leijonamieli: Astrid Lingren. Suomentanut Kaarina Helakisa. Kuvittanut Ilon Wikland. WSOY 2002 (21. painos)

Ruotsinkielinen alkuteos (1973): Bröderna Lejonhjärta

"Veljeni, Leijonamieli on sekä jännittävä kertomus vihreiden laaksojen, sadun ja leiritulien maasta että hyvän ja pahan kamppailusta, kaiken voittavasta ystävyydestä ja kuolemasta." (WSOY)

Oma arvio:

Taas on tullut aika selättää jokin itselle tuntematon klassikko, kun Kirjabloggaajien perinteikäs klassikkohaaste osa 8 päättyy tänään. Klassikkohaastetta pitää harteillaan tällä kertaa Tarukirja-blogin Margit. Valikoin tämän Astrid Lingrenin fantasiapainotteisen lastenkirjan omasta kirjahyllystäni viime metreillä. Minulla on käynyt niin hyvä tuuri, että löysin joitakin vuosia sitten tämän ja saman kirjailijan kirjan Ronja Ryövärintytär hyväkuntoisina kirjaston kierrätyshyllystä, josta ne mukaani nappasin. Ronja Ryövärintyttären tarina on minulle ollut aina jokseenkin tuttu, mutta tähän klassikkohaasteeseen valitsemani on minulle ihan ennestään outo. En ole nähnyt edes tästä tehtyä elokuvaa.



Hätkähdin kirjan murheellista alkua, jossa pieni Kalle-niminen poika kertoo tietävänsä, että kuolee pian. Hän on hyvin sairaalloinen, eikä parantumista ole luvassa. Kallen elämän suurin asia on hänen isoveljensä Joonatan, jota kutsutaan Leijonamieleksi. Hassu lisänimi tulee poikien sukunimestä Leijona. Kalle, Kaarle tai tuttavallisemmin Korppu, ihailee ja rakastaa veljeään yli kaiken. Joonatan on kaikkea sitä, mitä Korppu haluaisi olla: kaunis, rohkea, viisas, peloton, ystävällinen. Joonatan lohduttaa pikkuveljeään ja kertoo Nangijalasta, kauniista paikasta, jonne tämä kuoltuaan joutuisi. Siellä hän voisi sitten odottaa, kunnes Joonatankin tulisi sinne.

- Jollet sinä olisi tuommoinen pieni ja kultainen vääräsäärinen kalpeanaama, niin et sinä olisikaan minun oma Korppuni, se Korppu josta minä niin pidän. (s. 7)

Kirjassa tapahtuukin yllättävä käänne. Vaikka kaikki ovat ajatelleet Korpun kuolevan pian, sattuu onnettomuus, ja rohkea Joonatan menehtyy tulipalossa pelastettuaan pikkuveljensä palavasta talosta. Käykin niin päin, että Korppu jää kotiin suremaan ja odottamaan, milloin pääsisi Nangijalaan rakkaan veljestä luokse. Kirjan alku on tavattoman surullinen.

Kun Korppu viimein menehtyy, hän pääsee näkemään kauniin Nangijalan ja Kirsikkalaakson, josta isoveli on hänelle puhunut. Veljesten jälleennäkeminen on liikkuttavaa. Joonatan esittelee Kallelle hienon maatilan nimeltä ritarla, jossa he asuvat, ja jonne sitten joskus myös äiti tulee kuoltuaan. Mikä parasta, tallissa on kaksi hevosta, joista musta piirtopäinen Fjalar on Kaarlen oma. Kirsikkalaakson kyläläiset ottavat uuden tulokkaan hyvin vastaan ja kaikki tuntuu olevan hyvin.

Piirros: Ilon Wikland

Kalle kuitenkin huomaa, että Joonatanilla ja kyyhkysiä kasvattavalla Fridalla on synkkiä salaisuuksia, joista he eivät aluksi puhu Kaarlelle. Kirsikkalaaksoa varjostaa pahat asiat, sillä puhutaan hirmuvallitsija Tengilistä ja hänen hirmuisesta hirviöstään Katlasta, jolla tämä pelottelee kyläläisiä. Ruusulaakson Orvar on siepattu Katlan luolaan, ja Joonatan aikoo pelastaa tämän. Lisäksi huhutaan, että joku Kirsikkalaaksolaisista on kavaltaja. Korppu joutuu siis taas heittämään hyvästit veljelleen ja samalla pelkäämään ja arvuuttelemaan, kuka on kavaltaja. Lopulta Korppu ei enää kestä, vaan päättää lähteä veljensä perään. Seuraa suuri seikkailu pelastusmatkalle, täpäriä tilanteita ja vaikeita valintoja. Pelottavan Katlan kukistaminen ei ole helppoa, mutta Nangijala on pelastettava.

Ja sitten löi salama, vaarallisin kaikista. Yhden ainoan silmänräpäyksen ajan se roihahti ja valaisi kaiken olevaisen

Ja silloin, siinä valossa minä näin Katlan. Minä näin Katlan. (s 166) 

Piirros: Ilon Wikland

Viihdyin Veljeni, Leijonamielen parissa oikein hyvin. Alussa kirjan murheellisuus meinasi hukuttaa minut alleen, ja sama surusävyisyys toki säilyy läpi koko tarinan, mutta toisaalta kirjan kerronta ja seikkailuhenkisyys tekee siitä erittäin sujuvalukuisen. Olin kuvitellut tämän kirjan hyvin erilaiseksi, ja yllätyin, miten fantasiamainen se on. Todella hieno tarina, joka kestää aikaa! Joonatanin ja Kaarlen veljeys on jotain todella sydäntäsärkevän kaunista ja syvää. Joonatan Leijonamieli on täydellinen sankari: rehti, ystävällinen ja pitää veljensä puolta viimeiseen asti. Kaarle taas on veljestä ihailussaan todella herttainen ja hauras, mutta löytää itsestäänkin sinnikkyyttä ja rohkeutta, vaikka välillä meinaa vähätellä itseään.

Arvosanani 4+

Onnittelen jälleen kerran itseäni siitä, että uskalsin sivistää itseäni uudella klassikolla! Aiemmat klassikkoni ovat:

Osa 7: Pikku Prinssi: Antoine De Saint-Exupéry
Osa 6: Vuonna 1984: George Orwell
Osa 5: Eläinten vallankumous: George Orwell.

Osa 4: Apinoiden planeetta: Pierre Boulle.

Osa 3: Liisan seikkailut Ihmemaassa: Lewis Carroll.
Osa 2: Harry Potter ja Viisasten kivi: J.K: Rowling 
Osa 1: Taru Sormusten herrasta: J.R.R. Tolkien
Muissa blogeissa:

Lumiomena 
Jokken kirjanurkka
Sanojen keskellä
Morren maailma
Yöpöydän kirjat
Nannan kirjakimara
Karvakasan alta löytyi kirja

Samantyylistä luettavaa:

Sisarla - seikkailu toisessa maailmassa: Salla Simukka

Popsugar-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan:

22. A book set in Scandinavia

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

8. Kirja, josta on tehty elokuva

Helmet-lukuhaasteessa tähän sopii kohta:

8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen

Lasilapset-trilogia: Kristina Ohlsson

Lasilapset: Kristina Ohlsson. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY 2018. (Lasilapset #1)

Ruotsinkielinen alkuteos (2013): Glasbarnen. 

 "Vatsanpohjaa kutsuttavaa jännitystä ahmimisikäisille

Lasilapset, jännitystrilogian palkintoja rohmunnut avausosa, on älykkäistä dekkareistaan tunnetun Kristina Ohlssonin lastenkirjadebyytti. Billien ja hänen äitinsä uudessa kodissa tapahtuu kummia. Tuntuu kuin talo yrittäisi pelotella heidät tiehensä. Billie perehtyy kavereidensa Simonan ja Aladdinin kanssa talon historiaan, joka osoittautuukin varsin synkäksi. Mitä enemmän he saavat selville, sen pikemmin Billie haluaa muuttaa pois, ennen kuin mitään kauheaa tapahtuu. Ja sitten eräänä yönä joku tai jokin koputtaa ikkunaan..."(WSOY)

Linkki kirjatraileriin:  https://www.youtube.com/watch?v=v0N6YBg3uuo&feature=youtu.be

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789510430507_lukun.pdf

Oma arvio: 

Tarkoitukseni oli lukea ja arvioida tämä kirja yhdessä kohderyhmään kuuluvan (pian 10-vuotias) tyttäreni kanssa, mutta hän ei ole nykyään kiinnostunut kuin hevoskirjoista, joten luin sitten tämän yksin. 

Ikkunaan koputettiin.

Kop, kop.

Voi ei.

Billie käpertyi peiton alle.

Ei nyt. Ei kun hän oli yksin. (s. 90)

Lasilapset tempaisee minut vaivattomasti matkaansa heti alkusivuilta lähtien. Alussa kuvataan päähenkilön, 12-vuotiaan Billien uudelle paikkakunnalle ja uuteen taloon muuttamisen vaikeutta. Hänen isänsä on menehtynyt aiemmin sairauteen, ja isän menettämisen suru on läsnä muuttohommissa. Kristianstadiin jää Simone-ystävä ja tuttu koti, mutta onneksi Billie saa luvan vielä jatkaa kesäloman jälkeen vanhassa koulussaan Åhusista käsin.

Kuva: Pixabay

Pidän kirjan selkeästä ja helppolukuisesta tyylistä, ja siitä, ettei Billie jää kuitenkaan liikaa surussaan vellomaan, vaan kirja etenee tapahtumapainotteisesti eteenpäin. Billien vanhoin huonekaluin kalustetussa uudessa kodissa alkaa tapahtua mystisiä, pelottaviakin asioita, jonka vuoksi tyttö alkaa tutkia asiaa tarkemmin. Ensimmäiseksi hän menee kirjastoon, mistä tietenkin ilahdun kovasti. Billie tutustuu Aladdin-nimiseen poikaan, joka on kirjassa järjen ääni - hän kyseenalaistaa talossa tapahtuvien asioiden yliluonnollisuutta melkein viimeiseen asti. Myös Simone auttaa tutkinnoissa, kun hän tulee välillä vieraisille ystävänsä luo.

Kuin varkain, jännittävien ja arkisten tapahtumien lomassa, kirjassa tulee esille myös sellainen teema, miten lapsi voi suhtautua äidin uuteen miespuoliseen ystävään, ehkä myös tulevaan kumppaniin,  isänsä kuoleman jälkeen. Billien kohdalla kaikki soljuu paikoilleen kuin itsestään, luonnollisella painollaan.

Lasilapset on jännittävä, muttei kuitenkaan liian pelottava kirja varhaisnuorille alakoululaisille. Kirjassa on ripaus kauhuelementtejä, jotka kuitenkin selittyvät osin luonnollisilla asioilla. Vai selittyvätkö sittenkään? Kirja sopii mainiosti sekä tytöille että pojille.

Annan arvosanaksi 4. 

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Lasilapset muissa blogeissa:

Kirjasähkökäyrä
Kymmenes kirjain
Kirjojen keskellä
Lukeva peikko
Lastenkirjahylly

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan: 

1. Kirjassa muutetaan


Hopeapoika: Kristina Ohlsson. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY 2018. (Lasilapset #2)

Ruotsinkielinen alkuteos (2014): Silverpojken. Kansi: Sami Saramäki

"Koululaisten oma mysteerisarja

Olisiko sittenkin syytä uskoa kummituksiin? Herkullisen karmiva jatko-osa Kristina Ohlssonin jännärille Lasilapset. Tällä kertaa Billie, Aladdin ja Simona selvittävät salaperäisen pojan arvoitusta.

Aladdinin vanhempien vesitorniravintolasta katoilee ruokaa. Tornin liepeillä norkoilee outo poika, jolla on talvipakkasista huolimatta aina sortsit jalassaan. Kun Aladdin yrittää puhutella häntä, hän häipyy sanaakaan sanomatta, eikä lumihankeen jää jälkeäkään. Kuka poika oikein on? Kenties yksi Åhusiin hiljattain saapuneista pakolaisista? Vai voisiko hän olla Hopeapoika, joka yrittää löytää kadonneet kirkkohopeat, vaikka on ollut kuolleena jo sata vuotta? Aladdin, Billie ja Simona päättävät ratkaista mysteerin. (WSOY)

Oma arvio:

Luimme ja arvioimme tämän kirjan yhdessä 8-vuotiaan poikani kanssa.

Ruotsalaisen jännityskirjailija Kristina Ohlssonin varhaisnuorille suunnatun jännityssarjan toisessa osassa Hopeapoika on nyt pääosassa ruotsinturkkilainen Aladdin-poika, jonka perhe on joutunut talousvaikeuksiensa vuoksi myymään asuntoveneensä ja muuttamaan vanhaan vesitorniin, jossa heidän perheyrityksensä, ravintola nimeltä Tornin turkkilainen sijaitsee. Elämä vesitornissa kuulostaa kutkuttavalta ja jännältä, ja sitäkin se on kymmenvuotiaalle Aladdinille, mutta toisaalta häntä surettaa se, että hänen vanhempansa ovat suurimman osan ajasta ravintolan puolella työn touhussa. Jos he eivät ole töissä, he murehtivat rahahuolia, joita ei helpota yhtään se, että ravintolasta on alkanut kadota öisin ruokaa.

"Jos hän alkaa puhua Hopeapojasta, teidän täytyy luvata, ettette kuuntele häntä, sillä se juttu on silkkaa hölynpölyä." (s.99)

Aladdin ystävystyi edellisessä osassa Lasilapset kummitustalossa asuvaan Billieen, sekä hänen Kristianstadissa asuvaan ystävään Simoneen. Aladdin saa tukea yksinäisyyteensä ystäviltään, joiden kanssa hän alkaa pähkäillä kadonneiden ruokien arvoitusta. Aladdin näkee sattumalta ulkona mystisen pojan, jolla on talvisäässä vain sortsit jalassaan. Sama poika tuntuu ilmestyvän vain hänelle aika ajoin. Onko hän läheiseltä pakolaisveneeltä, joka puhututtaa Åhusilaisia, vai onko hän mystinen aave menneisyydestä. Aladdin näet kuulee, että vesitornin paikalla on ollut kauan sitten hopeapaja, jonka kirkolle tilaustyönä tehdyt hopeat joku ketale varasti. Hopeita ei ole löydetty tänäkään päivänä, ja niinpä Aladdin päättää ystävineen löytää hopeat ja pelastaa niiden avulla Tornin turkkilaisen kohtalon.  Muuten Aladdinin perhe saattaa muuttaa takaisin Turkkiin, ja sitä Aladdin ei missään nimessä halua. Hän on henkeen ja vereen ruotsalainen. Lapset saavat apua paikalliselta papilta, joka ohjee heidät erään iäkkään naisen, Elsan luo, joka tietää paljon kylän mysteereistä.

Hopeapoika ei ole niin kauhupainotteinen kirja kuin Lasilapset, mutta siinä on hyvin vetävä mysteeri taustalla. Minua aikuisena alkoi hiukan kyllästyttää Aladdinin vanhempien rahahuolien vatvominen, ja mietinkin, miten lapset sitä jaksaa lukea (tai kuunnella.) Tärkeä asia sinänsä, sillä rahavaikeuksia on varmasti suurimmalla osalla joskus ollut tai tulee olemaan, mutta ehkä vähempikin vatvominen olisi riittänyt. Aladdinin suru ja pelko asioista, joita hän ei oikein kykene ymmärtämään, on kuitenkin käsinkosketeltavan aitoa ja samaistuttavaa. Kirjan yleisilmapiiri on huolestuneisuuden sävyttämä,  joten kauhean iloista luettavaa hakevalle tämä ei ehkä sovi. Kirjassa sivutaan myös pakolaisuutta, kun suuri veneellinen pakolaisia odottaa turvapaikkapäätöstä Åhusin satamassa.

Poikani mielestä Hopeapoika on jännittävä, kiinnostava ja yllättäen hauska kirja, mutta välillä surullinenkin, sillä pakolaislapset surettivat häntä. Henkilöistä Hopeapoika on kiinnostavin ja mieleenpainuvin, sillä hän on kummitus (vai onko?) Kirjassa ei ole ollenkaan kuvitusta. Pojan mieleen jäi erityisesti kohtaus, jossa Aladdin ystävineen jäivät ravintolaan yöksi väijymään mahdollista ruokarosvoa. Hän ei oikein pitänyt Tornin turkkilaisessa työskentelevästä apulaisesta Matsista. Kirja on poikani makuun ehkä hiukan liian pitkä (224 sivua), ja hän suosittelee kirjaa 8-10-vuotiaille tytöille ja pojille. Kirjan kansi on erityisen hieno, mutta kirjan nimi on kuulemma hiukan outo.

Sarjan kolmas osa Kivienkelit ilmestyy suomeksi alkukeväällä 2019.

Poikani arvosana 4

Minun arvosanani 4-

Yhteisarvosana on 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa.

Muissa blogeissa:

Kirjojen keskellä

Lisään tämän Yöpöydän kirjat -blogin Halloween lukuhaasteeseen.

Kivienkelit: Kristina Ohlsson. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY 2019. (Lasilapset #3)

Ruotsinkielinen alkuteos (2015): Stenänglar. Kansi: Sami Saramäki.

"Kummitteleeko puutarhassa? 

Lasilapsista ja Hopeapojasta tutut Simona, Billie ja Aladdin ratkovat itsestään liikkuvien kivipatsaiden arvoitusta.

Pian on pääsiäinen, ja Simona odottaa pääsevänsä viikoksi isoäidin luo Åhusiin. Mutta jokin on vinossa, niin isoäidissä kuin hänen talossaankin. Isoäiti on väsynyt ja ajatuksissaan, ja Simona kuulee Huokausten huoneesta narahtelevia askeleita, vaikkei siellä ole ketään! Puutarhan suuret kivipatsaat vaihtavat vähän väliä paikkaa. Ja mistä ovat peräisin vanhojen kasettinauhojen salaperäiset äänet, jotka kehottavat Simonaa kiirehtimään, ennen kuin on liian myöhäistä? Kun kysymyksiä vain karttuu, Simona pyytää ystävänsä Billien ja Aladdinin avukseen mysteeriä ratkaisemaan." (WSOY)

Oma arvio:

Pidin kovasti Lasilapset-osasta, mutta petyin hiukan sarjan toiseen osaan Hopeapoika, jossa ei ollut mielestäni kauhuelementtejä niin kutkuttavasti kuin ensimmäisessä. Kivienkelit-kirjan takakansitekstissä, luvataan tämän olevan näistä kolmesta jännittävin. Luettuani kirjan olen samaa mieltä. Kivienkelit sisältää välillä hiuksianostattavan hyytäviä kohtauksia jopa näin aikuisnäkökulmasta.

Tällä kertaa tarinan pääosassa on Billien Kristianstadissa asuva ystävä Simona, jonka isoäiti asuu vanhassa hotellissa Åhusissa. Simona ei osaa aavistaakaan, millainen pääsiäisloma hänelle mummon luona tulee, kun hotellilla alkaa tapahtua kummia. Pihalla olevat kivipatsaat oudoksuttavat Simonaa, etenkin kun ne alkavat liikkua öisin eri asentoon ja lopulta jopa kaatuvat. Tekeekö joku kiusaa? Kun mummo antaa Simonalle viihdykkeeksi vanhan kasettinauhurin, Simonan niskakarvat nousevat pystyyn, kun hän kuulee outoja viestejä kaseteilta. Aladdin ja Billie eivät meinaa uskoa ystäväänsä. Pian hekin kuitenkin alkavat ihmetellä, kun patsaat ovat aina eri asennossa.

Simona pidätti hengitystään, kun hän painoi toistonappia.

Ensin kuulosti siltä kuin joku olisi huokaillut. Tai huohottanut. Ihan kuin tuo henkilö olisi juossut tosi pitkään. Tai ollut peloissaan. (s. 115)

Kirjassa käsitellään myös surua, sillä Simonan mummo joutuu sairaalaan tutkimuksiin kaaduttuaan pihalla, ja Simona saa kuulla ikäviä uutisia - mummo on sairastunut syöpään. Simonalla on yhtä aikaa huoli mummostaan ja talon oudoista tapahtumista. Onneksi ystävät ovat tukena.

Kirjassa juoni etenee hyvin soljuvasti eteenpäin ja tarjoaa mysteerejä ja kauhun värähdyksiä tyydyttävästi. Lasten kauhulle tyypillisesti asiat selittyvät lopussa loogisesti, mutta jotain jää kuitenkin sopivasti hämärän peittoon. Kuten muutkin sarjan osat, tämän voi lukea itsenäisenä osanakin. Kivienkelit sopii loistavasti noin 10-12-vuotiaille kauhun ja jännityksen ystäville.

Arvosanani on 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Lisään kirjan Popsugar-haasteen kohtaan;

34. A ghost story

Synkät vedet -sarja: Camilla & Viveca Sten

Syvyyksissä - Synkät vedet I: Camilla & Viveca Sten. Suomentanut Tuula Kojo. Otava 2017. (Synkät vedet #1)

Ruotsinkielinen alkuteos (2016): Djupgraven. Alkuperäinen kansi: Eric Thunfors

"Suunnistustunti sumuisella saarella saa karmivan käänteen, kun poika Tuvan luokalta katoaa.
Tukholman saaristo, pimeä syksy, synkkä meri paksun sumun peitossa.

12-vuotias Tuva tuntee kotipaikkansa saaret, luodot ja vedet läpikotaisin. Mutta tänä syksynä jokin on vialla. Tuva näkee outoja hahmoja metsässä, ja tummat pelottavat varjot aaltoilevat meressä.
"Katsahdan epätoivoisesti olkani yli ja näen jonkin seuraavan venettä. Kelmeä kuiskaus vedessä, kylmä virtaus pinnan alla, paljon nopeampi kuin vene. Se ei anna minun päästä karkuun." (Otava)

Oma arvio:

Ruotsalaiset äiti ja tytär, Camilla ja Viveca Sten, ovat kirjoittaneet yhdessä avausosan nuorten jännityssarjaan nimeltä Synkät vedet, jossa on myös  mukana Pohjoismaiden mytologiaa, fantasia-aineksia ja taustalla luonnonsuojelullinen teema. Koska tämä ensimmäinen osa sijoittuu Tukholman saaristoon, tulee tarinan myötä mainituksi myös Itämeren saastuminen. Kirjan lopussa on tarkemmin tietoa Itämerestä ja vinkkejä siihen, miten kukainenkin voi suojella Itämerta.

On kylmää ja harmaata, polttava savu tukkii kurkun. Keuhkoihin sattuu kuin ne olisivat tulessa. Pinta on kaukana ylhäällä, loputtoman kaukana.

Olen viime viikkoina nähnyt joka yö unta, että hukun.

En pääse veneestä pois tarpeeksi nopeasti. (s. 14) 

Tuva on hiukan epävarma itsestään, sillä hän on aina kokenut olevansa kummajainen. Saaristokoulun muut oppilaat hyljeksivät tuota oudon kalpeaa tyttöä, jolla on omituiset arvet korvien takana. Ihan vauvana Tuva on joutunut vanhempiensa kanssa veneonnettomuuteen, mutta hän on kuin ihmeen kaupalla pelastunut merestä ja löytynyt täysin kunnossa rannalta. Jotain hämärää Tuvan onnettomuuteen kuitenkin liittyy, eivätkä Tuvan vanhemmat ole halukkaita puhumaan tuosta ajasta.

"Kun olit nuorempi"---"Silloin ajattelin, ettei tuosta mokomasta vissiin ole oikein mihinkään..."(s. 61)

Kun koulun suunnistuspäivänä sattuu ikävä tapaus ja suosittu poika Axel katoaa, Tuva saa Rasmus-nimisestä pojasta liittolaisen ja ystävän. Kerta kerralta Tuva uskaltaa avautua enemmän pojalle, joka koki tuona onnettumuuspäivänä myös jotain kummallista, ja jota tyttö pääsi todistamaan. Yhteinen salaisuus yhdistää näitä kahta, mutta myös jonkinlainen yhteys heidän välillään.

"Tiesin, että sinussa on jotain, Tuva."(s. 219)

En halua paljastaa kirjan juonesta liikoja, sillä ainakin minulle oli lukukokemuksena mukavaa, etten tiennyt paljoa etukäteen. Tuva on henkilöhahmona ihastuttavan herkkä ja rohkea, ja hänen ja Rasmuksen välien lämpeneminen suloista. Saaristolaismiljöö sumuineen on osuva miljöö tälle jännittävälle tarinalle, jonka lukea lotaisin melko nopeaa. Mytologiset, fantasiamaiset ainekset kirjassa ovat tervetullut lisä tarinaan. Jatkuva, heti kirjan alusta saakka seuraava vaaran ja uhan tuntu tuo tarinaan tehokkaasti jännitystä.

Kuva: Pixabay

Me emme ole turvassa täällä ulkona. (s. 63)

Odotan innoissani sarjaan lisää jatkoa. Vielä jää arvoitukseksi, mikä on Axelin kohtalo ja kehittyykö Tuvan ja Rasmuksen ystävyys romanssiksi, josta pieniä viitteitä jo tässä osassa saatiin. Tätä kirjaa voin suositella erityisesti varhaisnuorille (noin 10-13-vuotiaille.) Kirjassa on vain 268 sivua ja luvut ovat mukavan lyhyitä, joten vähän lukeneille tämä voisi olla mainio kirja luettavaksi. Jännitystä, fantasiaa ja romantiikkaa on sopivassa suhteessa.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Eniten minua kiinnostaa tie
Lastenkirjahylly

Sumussa - Synkät vedet 2: Camilla & Viveca Sten. Suomentanut Tuula Kojo. Otava 2018. (Synkät vedet #2)

Ruotsinkielinen alkuteos (2017): Sjörök

" 'Sinun on aika valita puolesi, meren tytär', joku sähisee takanamme.

Hirvittävän, ikuisuudelta tuntuvan hetken ajan tunnen kuinka joku repii terävästi takkiani, ja tiedän, että ne ovat kynnet jotka minuun tarraavat. Tähän me kuolemme, minä ajattelen, rauhallisesti ja kirkkaasti. Tähän me kuolemme.

Tuva on saanut selville salaisuuden: hän on vaihdokas, meren tytär. Hän on karkottanut muinaisen pahuuden meren syvyyksiin, mutta nyt kotisaariston peittää ennen näkemättömän paksu sumu. Ja sumuun kätkeytyy kammottavia olentoja." (Otava)

Oma arvio:

Ruotsalaisen äiti-tytär-kirjoittajaduon nuorille suunnatun jännärisarjan toinen osa Sumussa jatkaa Tuvan tarinaa suoraan siitä, mihin se ensimmäisessä osassa jää. Tuva tietää nyt itsestään ja alkuperästään enemmän, mutta ei ole sen varmempi kuin ennenkään. Kaiken lisäksi isän juominen ja äidin häpeilevä suhtautuminen tyttärensä, merenvaihdokkaan kiduksiin ei helpota tytön epätoivoa. Koulukiusatun Tuvan ainoa ystävä Rasmuskaan ei ole lupauksistaan huolimatta viettänyt kesällä aikaa tämän kanssa, ja hän tuntee näin ollen itsensä yhä yksinäiseksi.

Tukholman saaristossa asuvia piinaa kummallinen sakea sumu, joka ei ota laantuakseen. Koska kouluvenettä kuljettava Österman on joutunut onnettomuuteen, Tuva joutuu menemään kouluun Mattiaksen äidin kyydillä. Matkalla sattuu kuitenkin kamaluuksia, kun GPS ja kännykät lakkaavat toimimasta, vene ajautuu avomerelle päin ja sumu meinaa kaapata kolmikon. Tuva pelastaa Ellinorin ja Mattiaksen, mutta tämän jälkeen kaikki on toisin. Tuva tietää, ettei sumu ole vain sattumaa, ja että hänen täytyy selvittää, mistä on kyse. Mitä Östermanille on sattunut? Miksi Rasmus on outo? Mitä apua koulun ilkein tyttö Hanna voi haluta Tuvalta? 

"Sopimus on rikottu", hän tyytyy sanomaan. Ääni voimistuu hivenen. "Sopimus on rikottu.Niin se nainen sanoi."

Yksinäinen kyynel vierähtää silmäkulmasta uurteiselle poskelle.

"Nyt hän on raivoissaan." (s. 156)

Minusta kirjan jännityselementit on taas taidokkaasti luotuja ja tarinan sekaan on sijoitettu sopivasti myös fantasiamaisuutta. En ole ihan innoissani kuitenkaan siitä, miten "pelastetaan Itämeri"-teema puskee hyvin näkyvästi esiin tarinan taustalta, vaikka se on muka ikään kuin piilotettu tarinaan. Tärkeä teema toki, mutta kirja toimisi ehkä ilman valistustakin. Jo edellistä osaa lukiessani ilahduin kirjan saaristolaismiljööstä, varsinkin kun olen laivareissulla aina ihaillut Tukholman edustan saaristoa ja miettinyt, millaista olisi siellä elää.

Tämä sarja on mainio jännityksestä pitäville nuorille (ikähaarukassa 10-14), varsinkin kun kirjat ovat melko helppolukuisia niin rakenteensa kuin tekstityylinsäkin puolesta. 

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En vielä löytänyt muita bloggauksia

Lisään tämän Kirjankansibingon kohtaan:

Veden olomuoto

Lisään tämän myös Kirjoja ulapalta - Merelliseen lukuhaasteeseen

Loimut - Synkät vedet 3: Camilla & Viveca Sten. Suomentanut Tuula Kojo. Otava 2019. (Synkät vedet #3)

 Ruotsinkielinen alkuteos (2018): Mareld

"Hyytävän jännittävän kauhusarjan päätösosa.

Kamppailtuaan merenhaltian kauhistuttavia voimia vastaan Tuva opettelee merenkansan maagisia kykyjä. Hän tuntee olevansa yksin, kun paras ystävä Rasmus on muuttanut pois saaristosta. Sitten tapahtuu jotain hirvittävää: yhteyslautta vajoaa jäihin kaikki matkustajat mukanaan. Sitä sanotaan onnettomuudeksi, mutta Tuva epäilee muuta. Meri loimuaa merieliöiden valoa, vesisäihkyä. Se on paha enne, sanovat vanhat saaristolaiset. Vaaralliset ajat odottavat.

Ennen talvipäivänseisausta, kun magia on voimakkaimmillaan, pitää Tuvan pysäyttää muinainen pahuus. (Otava)"

Oma arvio:

Synkät vedet -sarja saa päätöksensä osalla Ontot, joka sisältää näistä kolmesta kirjasta eniten kauhumaisia piirteitä. Kansikuvakin jo antaa siitä vihiä. Trilogian päätösosa on muutenkin sen verran synkkätunnelmainen ja jännittävä, etten enää tätä suosittelisi ihan alakouluikäisille.

Tuva yrittää nyt sopeutua elämään ilman mantereelle muuttanutta Markusta, joka kuitenkin viestittelee tytölle säännöllisesti ja käy myös vierailemassa saaristossa. Tytön perheasiatkin alkavat olla parempaan päin, kun alkoholiin turvautunut isä on alkanut raitistua ja olla enemmän läsnä tyttärensä asioissa. Tuvan liikkuminen veden alla alkaa olla yhä luontevampaa ja hän alkaa olla sinut oman itsensä kanssa.  Kaiken pilaa kuitenkin uudet, kamalat uutiset: ihmisiä täynnä ollut Waxholmin lautta on jumiutunut yllättäen jäätyneeseen mereen ja kaikki ihmiset ovat menehtyneet. Tuva tietää, ettei se ollut onnettomuus, vaan osa merenhaltian pahaa suunnitelmaa. Yhtäkkiä meri on alkanut loimuta omituisesti.

Minun on pakko tehdä jotain. Heti. Muita ei ole, ja sisimmässäni tiedän, että nyt on kiire. (s. 50)

Tuva on tietysti taas jatkuvasti varppeillaan eikä syyttä. Kaikenlaisia merkkejä merenhaltian pahuudesta alkaa ilmaantua, kuten koulun lucia-juhlan aikana. Onneksi Tuvalla on tukena kouluterveydenhoitaja Maria, joka on paljastunut aiemmissa osissa maagiksi. Markus perheineen tulee Tuvan perheen luokse joulua viettämään, mutta hekin joutuvat keskelle kauheuksia, kun heti ensi kättelyssä vene jäätyy kiinni yllättäen ilmestyvään jääpeitteeseen. Zombimaisten rantakalmojen pelossa Tuva kehottaa kaikkia juoksemaan karkuun lähimmälle saarelle jäätä pitkin ja sukeltaa itse veteen. Markus huomaa, ettei voi juuri auttaa tyttöä, vaan aiheuttaa vain lisäongelmia sukeltamalla perään.

En ole enää pelokas pieni ihmistyttö, joka on vähällä hukkua Kanholmsfjärdeniin. Olen Merenkansa, ja minussa elää kaikki se taikuus, joka on syntymäoikeuteni. (s. 301)

Kauhumaisten ainesten lisäksi tässä viimeisessä osassa myös kirjan fantasiapiirteet nousevat esiin. Kirjan päätös jää yllättäen osin avoimeksi. Viime osien Itämeri-valistuksellisuus huokuu yhä kirjan tapahtumien taustana, mikä häiritsee jälleen minun lukunautintoa. Nyt mukana on jopa hiukan syyllistämistä Itämeren tilasta merenhaltian välityksellä. Käytännössä voisi tulkita niin, että kaikki kirjan saariston kammottavuudet ovat ihmisten omaa syytä, josta he nyt merenhaltian toimesta saavat karvaasti maksaa, ellei merenhaltia saa jälleen uutta uhria. Julmaa.

Joku aikoo riistää sydämen Pohjanmeren rinnasta.

Tällä hetkellä oivallan, että meren taikuus on minulla. Mutta ei ole. Merenhaltiaa ei ole. Ei liioin Merenkansaa. Minä olen ainoa. Olen meren magian viimeinen perillinen. (s.324)

Tässä viimeisessä osassa on mukana uusia henkilöhahmoja, kuten Markuksen vanhemmat Linda ja Anders sekä sisarukset Moa ja Petter. Lisäksi Tuva lähentyy viimeinkin koulutoverinsa Charlotten kanssa, joka on aiemmissa osissa ollut hänen pahin kiusaajansa. Ihmissuhteet jäävät kuitenkin kirjan tiivistunnelmaisten jännitysmomenttien varjoon. Kirjassa sekoittuu perinteisen kauhun, jännityksen ja fantasian ainekset ja lopputulos on hiukan hätäinen. Olisin kaivannut lisää Tuvan ja Markuksen tunteiden syventymistä, jota kyllä osin tarina sivuaakin, mutta jää melko pintaraapaisuksi. Kirjan loppu on hyvin dramaattinen ja arvoituksellinen.

Arvosanani on 3

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle. 

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

20. A book by two female authors

Samantyylistä luettavaa:

Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta: Jukka-Pekka Palviainen
(saaristolaisuus, jännitys)

Ihme: R.J. Palacio 
(koulukiusaaminen, erilaisuus, varhaisnuorille)

Veden vallassa - Väkiveriset 3: Sini Helminen
(koulukiusaaminen, erilaisuus, vedenalaiselämä, vesistönsuojelu)

Lapsuuteni kirjasuosikit -lukuhaaste ~ Pikkuponi Tuisku: Marie Louise Rudolfsson

Luetaanko tämä? -blogissa on ollut käynnissä jo helmikuun alusta Lapsuuteni kirjasuosikit -lukuhaaste, jossa nimensä mukaisesti luetaan oman lapsuusajan lempikirjoja. Nyt minunkin on viimein aika tarttua tähän kiehtovaan haasteeseen. Haaste jatkuu elokuun loppuun, joten vielä ehtii mukaan!

Pikkuponi Tuisku: Marie Louise Rudolfsson. Kuvittanut Conny Åsberg. Suomentanut Anne Seppälä. Lastenkertomus. 94 sivua. Karisto 1988.

Ruotsinkielinen alkuteos (1980): Vimos det lilla russet. Kansi Eino Tepponen.

"Eräänä kesäpäivänä syntyi Lojstan metsikön villiponien joukossa pikkuinen, kullanhohtoinen ponipoika, joka sai nimen Tuisku. Vanha Maija, iäkkäin ja viisain poniäideistä, ennusti että Tuiskusta oli joskus tuleva kaikkien maailman ponien kuningas. Muut ponit pitivät moista ennustusta suurena pilana, mutta Tuisku itse oli aivan varma, että mahtava tulevaisuus odotti häntä!

Toistaiseksi päivät olivat kuitenkin täynnä leikkejä ja jännittäviä seikkailuja, joista pikkuinen Tuisku nautti täysin siemauksin parhaimman ystävänsä Nopsan sekä oravanpoikasten Niken ja Naken kanssa."

Tuisku-sarja:

Pikkuponi Tuisku

Tuisku ja Nopsa

Tuisku ja Tähti

Tuisku oppii hyppäämään.

Tuiskun uusi ystävä

Tuisku saa mitalin

Tuiskun talvipuuhia

Tuisku ja Salama-Santtu

Tuisku yrittää lentää

Tuisku heittää kuperkeikkaa

Oma arvio: 

Luimme tämän kirjan yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa.

Kun mietin, mikä lapsuuteni kirjasarja on jäänyt vahvimpana mieleen, muistin heti Tuiskun! Olin ekaluokkalainen lukutoukka, joka ahmi Tuisku-kirjan toisensa perään. Muistan yhä jopa kirjastoni lastenpuolelta sen hyllyn, missä Tuisku-kirjat olivat.

Onhan Tuisku hellyyttävä pieni poni. Hän syntyy hiukan erivärisenä kuin muut Gotlantilaiset russ-ponit, kellertävänsävyisenä, ja siitäkö muut ponivarsat ja jopa -äidit saavat aihetta ivailuun. Vaikka muut ponit kiusaavat Tuiskua, hänen äitinsä patistaa ponipoikaa yhä uudelleen muiden joukkoon, kunnes eräänä päivänä Tuisku näyttää muille oman päättäväisyytensä ja kiusaaminen loppuu siihen. Pian Tuisku ystävystyykin ponivarsojen johtajan, Nopsan kanssa. 

Tuiskussa on jotain tavattoman samaistuttavaa: vaikka hän on herkkä, ja ottaa itseensä muiden ponien haukut, hän on silti tajuttoman jääräpäinen, päättäväinen ja utelias. Ponin uteliaisuus ajaa hänet moniin vaaroihin ja vaikeuksiin. Tuisku myös todistaa kaikille, ettei talliin joutuminen ole niin kamalaa kuin luullaan. Tuisku ihailee omaa isäänsä ja rakastaa omaa, lämpöistä ja turvallista äitiään yli kaiken, mutta unohtaa välillä äidin säännöt. Tuiskuun ei voi olla ihastumatta!

Tyttäreni mielestä Pikkuponi Tuisku on hauska, hupsu ja kiinnostava kirja, jossa olisi kuitenkin saanut olla enemmän kuvia. Kirjan mustavalkokuvia hän luonnehtii hauskoiksi, kiinnostaviksi mutta toisaalta synkiksi. Mieluisin kirjan hahmo on tietenkin Tuisku, koska se joutuu aina hassuihin tilanteisiin. Mukavinta kirjassa on, kun Tuisku ja Nopsa ystävystyvät. Tympeintä taas on se, kun kaikki alussa haukkuvat Tuiskua. Tarina loppuu mieluisasti. Tyttäreni suosittelee kirjaa 6-12-vuotiaille tytöille, koska tytöt kuulemma pitää enemmän poneista kuin pojat. Jatko-osat hän haluaa lukea ehdottomasti. 

Tyttäreni arvosana 4,5

minun arvosanani 4

Yhteensä arvosanamme on siis 4+

 Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Samantyylistä luettavaa:

Liian pieni Putti: Ingrid Flygare (ponit, kiusaaminen)

Lisään tämän myös Yöpöydän kirjat -blogin Uudelleen luettua -haasteeseen.