Heartstopper-sarja: Alice Oseman

Heartstopper - osa 1: Alice Oseman. Suomentanut Oona Juutinen. Tammi 2022 (Heartstopper #1)

Englanninkielinen alkuteos (2018): Heartstopper, volume 1. Kansi: Alice Oseman.

"Poika tapaa pojan. Pojista tulee ystävät. Pojat rakastuvat.

Sydämen sulattava sarjakuvaromaani ystävyydestä ja tunnemyrskystä, jonka vain ensirakkaus voi synnyttää.

Charlie ja Nick käyvät samaa koulua ja tapaavat jouduttuaan vieruskavereiksi. Charlien sydän on pysähtyä, kun hän näkee Nickin ensi kerran, ja rakastuu päätä pahkaa. Vaikka Charlien järki sanoo, ettei heidän välillään voi koskaan olla mitään ystävyyttä enempää, hän ei voi tunteilleen mitään. Voisiko Nick sittenkin olla vähän kiinnostunut Charliesta…?

Heartstopper-sarjassa käsitellään ystävyyttä, rakkautta ja rohkeutta olla oma itsensä. Charlien ja Nickin polut kietoutuvat yhteen ja muodostavat suuremman tarinan, joka ei jätä ketään kylmäksi." (Tammi)

Oma arvio:

Olen auttamattomasti myöhässä hehkuttamassa tätä Alice Osemanin Heartstopper-sarjakuvaa, sillä mitä kirjasomea on seuraaminen, suurin osa YA-lukijoista on ahminut sarjaan kuuluvat neljä sarjakuvaa jo aikapäiviä sitten alkukielellä englanniksi. Silti aion nyt mattimyöhäishehkuttaa tätä omalta osaltani, joten varokaa vain. Idea Heartstopper-sarjakuvaan on lähtenyt poikimaan Osemanin Solitaire-romaanin maailmasta, jossa päähenkilönä on sarjakuvan poikapäähenkilön Charlien isosisko Tori. Koska Torin pikkuveljestä ja tämän poikaystävästä Nickistä tuli niin valtavan suosittuja, Oseman on kirjoittanut muutamia spin off -kirjoja heidän vaiheistaan ja sitten tulivat vuodesta 2018 lähtien nämä sarjakuvat, jotka räjäyttivät potin. Lisäksi tänä vuonna tuli Netflixiin sarja, joka on myös saanut suitsutusta osakseen. (Ja saa myös minulta ryökäleeltä, joka katsoin sarjan ennen kirjoja.)

"Ei homoutta voi kenenkään ulkonäöstä päätellä." (s. 204)

On hankala kertoa sarjakuvan juonesta niin, ettei tulisi käytyä läpi koko sisältöä. Takakansitekstissäkin on jo spoilattu melko olennaiset. Alkuasetelmassa Charlie on pussailemassa erään Benin kanssa kirjastossa, kun kello soi tunnille. Truhamin koulussa on tehty uudet ryhmäjaot, ja kasiluokkalainen Charlie joutuu istumaan ysiluokkalaisen urheilijatyypin Nickin viereen. Tai pääsee, sillä Nick vaikuttaa heti tosi mukavalta. Charlie tuntuu törmäävän Nickiin joka paikassa ja Nick tervehtii aina häntä iloisesti. Tämä on  varmasti entiselle koulukiusatulle Charlielle hämmentävää.

Alice Oseman: Heartstopper, osa 1: s. 228

Kun Nick huomaa Charlien juoksukyvyt, hän houkuttelee tätä mukaan rugbyjoukkueeseen, vaikka Charlie ei tiedä lajista yhtään mitään. Muut joukkuekaverit ovat homofobisia ja kyräilevät vierestä, kun Nick opettaa Charlien nopeasti lajin pariin. Pojat ystävystyvät, ja Charlie saa Nickiltä apua, kun kusipää-Ben vainoaa tätä. Charlie kun haluaa lopettaa tapailun tyypin kanssa, joka kohtelee tätä huonosti. Harmi, että Nick on hetero, sillä Charlie tykkää pojasta tosissaan. Mutta sitten Nick alkaa käyttäytyä hyvin epäheteromaisesti. 

Alice Oseman: Heartstopper, osa 1: s. 82

Heartstopper on niin käsittämättömän söpö, hellyttävä ja koskettava rakkaustarina, että se jää mieleen pitkäksi aikaa kummittelemaan. Olin jo Netflix-sarjan katsottuani ihan pastellinvärisessä hurmiossani (nuo värit tuntuu olevan melko vallitsevia sarjassa) ja sarjakuva sykähdyttää ihan yhtä paljon. Hämmästyttävää, miten TV-sarjaan on osattu valita niin samannäköiset tyypit mitä sarjakuvassa on, ja lisäksi se on tarinalle tosi uskollinen. Osemanin piirrostyylissä on vaikutteita mangasta ihan hitusen, mutta ei liikaa. Poikien vaatetyylien esittelyt ja päähahmojen henkilötietokortit tuovat myös mangamaisuutta. Mukavana lisänä lopussa on myös otteet molempien poikien päiväkirjan sivuista sekä Nickin Charlielle tekemän kasetin soittolista. 

Alice Oseman: Heartstopper, osa 1: s. 244-245

Tyttärelläni on hyllyssä seuraava osa enkuksi, joten enköhän lue sen tähän putkeen, koska seuraavia suomennoksia saa vielä odotella uskoakseni ensi kevääseen. Pitää varmaan tilailla sitten lisää osia niin äidin kuin tyttärenkin iloksi. Tässä sarjakuvassa on niin paljon hyväntahtoisuutta, kuplivaa iloa ja rakkautta, ettei tätä voi olla rakastamatta.

Arvosanani täpötäydet 5 + 

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

Kaiken ei tarvitse olla totta

A Blog of Books and Musicals

The Bookerina Book Blog

A Little Haze Book Blog

Al's Manga Blog

Floweringpages

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Pride-lukuhaaste

 Heartstopper, volume 2: Alice Oseman. Hodder Childrens book 2019 (Heartstopper #2)

"Nick and Charlie are best friends. Nick knows Charlie’s gay, and Charlie is sure that Nick isn’t.

But love works in surprising ways, and Nick is discovering all kinds of things about his friends, his family … and himself.

By Alice Oseman, winner of the YA Book Prize, Heartstopper is about friendship, loyalty and mental illness. It encompasses all the small stories of Nick and Charlie’s lives that together make up something larger, which speaks to all of us."(Hachette Children's Group)

Oma arvio:

Onnekseni teini-ikäinen tyttäreni tykästyi äitinsä lailla Heartstoppereihin ja tilasi loput, englanninkieliset osat sarjaan. Niinpä pääsin lähes heti perään nauttimaan jatko-osasta.

En osaisi tykätä tästä toisesta osasta yhtään sen vähempää kuin eka osastakaan. Viimeksi jäätiin siihen, kun Harryn bileissä Charlie rohkaistui suutelemaan Nickiä, ja Nick poistui häkeltyneenä paikalta, pääosin koska Harry ja muut huutelivat häntä. Charlie luuli, että Nick meni pois tolaltaan heidän suudelmastaan ja nyt toisen osan alussa soimaa itseään siitä. Sitten päästäänkin lempikohtaukseeni, joka on lähes identtinen TV-sarjan kanssa: seuraavana aamuna kaatosateessa kastunut Nick on Charlien ovella. Charlie pyytää tätä sisään ja huoneeseensa, pyytelee vuolaasti anteeksi tekoaan, jolloin Nick yllättää tämän suutelemalla häntä. Kohtaus Charlien huoneessa on hyvin tunteikas ja koskettava, kun Nick ilmaisee epävarmuutensa siitä, mikä hänen seksuaalisuutensa on. Charlie on vain niin ihanan ymmärtäväinen.

Alice Oseman: Heartstopper, vol. 2, s. 305

Charlie kutsuu myös Nickin keilaamaan ystäviensä kanssa syntymäpäivänään. Ystävät eivät tiedä heidän romanssistaan, ja Tao on todella ynseä Nickiä kohtaan, koska tämän rugby-kaverit ovat kiusanneet aiemmin Charlieta. Nick ja Charlie ovat umpi-ihastuneita, mutta eivät voi näyttää avoimesti tunteitaan. Nick selvittelee omaa seksuaali-identiteettiään, vaikka on melko varma siitä, että on bi. Hän huomaa, kuinka helpottavaa on kertoa edes jollekin: Higgsin tyttökoulun Tara ja Darcy saavat kunnian tietää ensimmäisenä poikien tapailusta.

Alice Oseman: Heartstopper, vol 2, s. 427

Kaikki ei mene kuitenkaan niin hyvin, kun Nick puolestaan kutsuu Charlien viettämään iltaa omien kavereidensa kanssa. Leffateatterissa odottaa ikävä yllätys, sillä kiusanhenki Harry on myös paikalla. Nick on hyvin pahoillaan, mutta Charlie haluaa jatkaa iltaa. Harry pilaa koko illan idioottimaisuudellaan, ja seurauksena on paljon pahaa mieltä ja muutama musta silmä.

Nick haluaa lopettaa salailun heidän suhteestaan, sillä hän on hyvin varma siitä, että tykkää Charliesta ihan älyttömästi. Poikien ekoilla oikeilla treffeillä rannalla Nick haluaa kertoa hyvin tärkeän asian Charlielle. Hän haluaa tulla ulos kaapista. Ensimmäisenä asiasta saa kuulla Nickin äiti.

Charlien ja Nickin tarinan lisäksi tässä kirjassa on myös minitarina Taran ja Darcyn romanssista, joka alkaa Higgsin tyttökoulun musiikkiluokassa. Tämä on oikein kiva pieni lisä.

Charlie ja Nick eivät lakkaa olemasta söpöjä. Heidän orastava romanssinsa on kuvattu niin ihanalla tavalla, että sydämeni ei lakkaa sulamasta. Olen niin onnellinen, että löysin tämän. En löydä pienintäkään moitittavaa tästä sarjakuvasta.

Arvosanani 5+

Tämän lainasin tyttäreni kirjahyllystä.

Muissa blogeissa: 

Goody's Blog

Casey Carlisle

My Endless Shelf

All the books I can read

Writing Bookish Notes

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Booklist Queen: Two books by the same author

Heartstopper, volume 3: Alice Oseman. Hodder Children's Book 2020. (Heartstopper #3)

"Charlie didn’t think Nick could ever like him back, but now they’re officially boyfriends. Nick’s even found the courage to come out to his mum.

But coming out isn’t just something that happens once – there’s Nick’s older brother, and a school trip to Paris, not to mention all the other friends and family – and life can be hard, even with someone who loves you by your side. As their feelings get more serious, Charlie and Nick will need each other more than ever before." (Hachette Children's Group)

Oma arvio:

Heartstopperin kolmas osa jatkuu siitä, mihin Netflix-sarjan ensimmäinen kausi päättyi: Nickin kaapistatuloon äidilleen. Niinpä olin tätä aloittaessani erityisen innostunut, koska en tiennyt, mitä uutta ja jännää Nickin ja Charlien elämässä tapahtuisi. Lisää söpöilyä ainakin, sen voi arvata.

Tämä osa keskittyy aika paljon kaapista tulemisen vaikeuteen. Nick on kertonut biseksuaalisuudestaan äidilleen ja Taralle ja Darcylle, mutta eihän se vielä riitä mihinkään. Miten kertoa asiasta veljelle, isälle, koulutovereille, joukkueelle? Nick ei yhtäkkiä olekaan niin varma. Charlie taas pelkää, että Nick joutuisi samanlaisen kiusaamisen kohteeksi kuin hän aikoinaan, joten Charlie ei hoputa Nickiä asiassa. Charlie haluaa kuitenkin kertoa nyt omalle perheelleen heidän seurustelusta, ja sekin on jo paljon. Vielä pitäisi kertoa ystäville, mutta se ei sitten sujukaan heti niin luontevasti.

Truehamin ja Higgsin  koulujen yhteinen Pariisin reissu on käsillä, ja pojat ovat innoissaan. Vaikka he eivätkään pääse samaan sänkyyn nukkumaan, heillä on välillä herkullisia tilanteita hiipiä pusuttelemaan salassa muilta. Charlie kertoo Aledille heidän seurustelusta, mutta Taolle hän ei oikein uskalla kertoa, koska tämä on kova möläyttelemään. Asia vaivaa Charlieta kovasti.

Alice Oseman: Hearstopper, vol 3: s. 637

Nickiä alkaa hieman huolestuttaa Charlien niukkaruokaisuus, sillä tuntuu, että muutenkin hintelä poika ei juuri syö mitään. Charlie myöntää, että hänellä on hiukan ongelmia syömisen kanssa. Hän on aiemmin kertonut myös Nickille viillelleensä itseään, kun koulukiusaaminen oli pahimmillaan. Nick huomaa välittävänsä Charliesta yhä enemmän, ja meinaa jopa lipsauttaa R-sanan, mutta ei sitten ihan vielä kuitenkaan. Charlie tuntee yhtä syvästi. Hekumoissaan Nick tekee Charlielle lemmarin kaulaan, jota tämä sitten joutuu nolouksissaan peittelemään - tuloksetta. Tyypit alkavat pähkäillä, kuka on tehnyt rakkauspuraisun Charlien kaulaan? Kuka muu seurueesta on homo? Poikien hämmästykseksi Harry puolustelee Nickiä ja Charlieta ja yrittää tulla hieromaan sovintoa.

Alice Oseman: Heartstopper, vol 3, s. 734

Ellen ja Taon ihastus toisiinsa pääsee myös tässä osassa pieneen sivurooliin. Lisäksi lopussa on oma minisarjis Ellen ensimmäisestä päivästä Higgsin koulussa. Elle ja Tao saa valitettavan vähän tilaa tarinassa, kun taas Netflix-sarjassa heillä on melko suuri osa Nickin ja Charlien romanssin lomassa. 

Muuten luokkaretki menee tuttuun tapaan: on tutustumisia museoihin, hillumista kaupungilla, bileitä hotellihuoneissa pullonpyörityksineen. Olisiko pullonpyöritys sopiva hetki tulla kaapista ulos koko porukalle?

En suostu edelleenkään keksimään mitään vikaa tästä, joten täydet 5+ on arvosanani.

Tämän kirjan lainasin tyttäreni kirjahyllystä.

Muissa blogeissa:

Jasper & Spice

The Nerd Daily

Casey Carlisle

The Book Dutchesses

Sparklyprettybriiiight

This Splendid Shambles

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Booklist Queen: Two books by the same author

Samantyylistä luettavaa:

Minä, Simon, homo sapiens: Becky Albertalli

Maantiekiitäjä: Reija Kaskiaho

 Maantiekiitäjä: Reija Kaskiaho. Myllylahti 2022

Kansi; Kaisu Sandberg

" 'Minä tajusin sen kaikkein selkeimmin. Se pieni viisas koira oli yrittänyt sanoa, että älä hyppää, mutta minä hyppäsin. Minä hyppäsin.'

Laura on seitsemäntoistavuotias elämäniloinen juoksijanuori, jolla on selkeät suunnitelmat tulevaisuudelle: muutto omaan kotiin ja opinnot liikunta-alalla. Alkukesän uintiretki veljen kanssa menee kuitenkin kohtalokkaalla tavalla pieleen, ja Lauran elämä muuttuu sekunneissa. Hän neliraajahalvaantuu eikä mitään ole enää tehtävissä. Vai onko sittenkin?

Maantiekiitäjä kertoo riipaisevan tarinan nuoren naisen sukelluksesta syvälle pohjaan, hänen taistelustaan pohjan pimeydessä ja hitaista yrityksistä nousta takaisin valoon."(Myllylahti)

Oma arvio:

En ole lukenut aiemmin yhtään Reija Kaskiahon nuortenromaania, vaikka tämä Maantiekiitäjä on jo hänen seitsemäs. Sen tiedän, että hänen kirjoillansa on aina ollut jokin iso ja puhutteleva teema: Rastas kertoo teiniraskaudesta, Nikottelua homoseksuaalisuudesta ja Pientä purtavaa bulimiasta. Vammautuminen ei taida myöskään olla nuortenkirjallisuudessa mikään kauhean yleinen teema, joten kovin tervetullut on tämä oranssikantinen, hauskasti nimetty kirja siis.

Laura rakastaa juoksemista ja isoveljensä koiraa Viiviä. Eräänä kauniina kesäpäivänä isoveli Roope lupautuu lähtemään uimaan Lauran kanssa. Heti rannalle päästyään Laura päättää hypätä kallionkielekkeeltä, vaikka Viivi-koira tuntuu kovasti varoittelevan haukunnallaan. Isoveli on lähinnä huolissaan siitä, että Laura houkuttelee tämän kaksi koiraa hyppäämään perässä. Ranta on tuttu, hyppypaikka on tuttu, mitään ei pitäisi sattua. Mutta sattuu silti.

- Miksi mä en tunne puutuuko mun takapuoli, kun makaan tässä? (s. 6)

Laura herää seuraavan kerran sairaalassa, suussaan hengitysputki, huolestuneet läheiset ympärillään. Hän ei pysty puhumaan, eikä liikkumaan. Lääkäri kertoo hänelle suoraan, mitä on tapahtunut: että Laura on hypätessään osunut uppotukkiin ja on nyt neliraajahalvaantunut. Äänihuulet saivat vauriota leikkauksessa, joten puheenmuodostus voi olla alkuun hankalaa. Käsien suhteen voi olla vielä pieni toivonkipinä, mutta alaruumis ei tule enää liikkumaan. Tällainen pommi on tietenkin vaikea sulattaa kenen hyvänsä. Isoveli syyttää itseään ja vanhemmat on surun murtamia, vaikka isä yrittää keventää tilannetta huumorilla.

Veli huusi niin kovaa, että minä hätkähdin. Se peitti kasvonsa käsillään ja yritti samalla pyyhkiä silmiään nenäliinan riekaleella. Minun kävi veljeä sääliksi. (s. 34)

Tästä alkaa Lauran kuntoutuminen, mutta eniten kuntoutusta vaatii Lauran henkinen puoli. Jenna-ystävä käy vielä sairaalassa ystävänsä luona, mutta myöhemmin hänen käynnit hiipuvat ja lopulta loppuvat kokonaan. Laura tutustuu omalaatuiseen Henriin, joka on sairaalassa mielenterveyspuolella, ja kiintyy Ilona-nimiseen hoitajaan, joka silittää tätä välillä poskesta. Lauran ympärillä häärii monenlaisten asiantuntijoiden joukko, eikä Laura jaksa aina olla kovin yhteistyökykyinen. Välillä hän ajattelee, että haluaisi vain kuolla pois. Kirjassa kuvataan kovin intensiivisesti ja riipaisevasti nuoren tytön tuntoja siitä, kun hänen elämänsä suunnitelmat menevät yhden hypyn takia kokonaan murskaksi. 

- Susta tuntuu, että kaikki on menetetty. Pilalla.

- Niin.

- Mutta eihän se ole niin.

- Onhan se niin.

- Miten niin?

- Juoksenko mä? kysyin paljon inhottavammalla äänellä kuin olisin oikeasti uskonut kehtaavanikaan. 

- Sainko maratonilta yllättävän hyvän ajan ensikertalaiseksi? Valmistaudunko jo seuraavaan? Opiskelenko aihetta, saanko siitä ammatin? (s. 117-118)

Mutta voiko Lauran tilanteessa olla toivoa? Voiko olla kiitollinen siitä, että säilyi edes hengissä ja onnistuu liikauttamaan edes sormeaan hiukan, ja oppii puhumaan? Henri tuntuu pitävän Laurasta, vaikka tämä ei ole aina mitä parhainta seuraa. On kuitenkin hankala lähteä kodin ulkopuolelle muiden katseiden kohteeksi, kun kuolavana valuu suupielestä eikä sitä voi itse pyyhkiä. Tai kun hillitön vapinakohtaus iskee keskellä kahvilaa. Äiti tuntuu olevan romahtamassa, mutta onneksi isä osaa vielä vääntää vitsiä, vaikka oma lapsi on menettänyt toivonsa.

- Etkö sä oikeesti kaipaa mitään enempää?

Minun huokaus.

- Totta kai kaipaan.

- Mitä esimerkiksi, hoitaja innostuu.

- Jalkoja, minä sanon ja pilaan innon. (s. 137)

Maantiekiitäjä on hyvin tärkeä kirja aiheesta, josta ei taida liiemmin nuortenkirjoja olla. Kaskiaho on taustoittanut Lauran kokemuksia käyttämällä kattavasti asiantuntija-apua. Muuten niin rankka aihe on kevennetty huumorilla, kuten Lauran isän isävitsien kuin myös Lauran ja Henrin sarkastisten kommenttien myötä. Kirjan hauska nimi tulee siitä, kun vielä juostessaan Laura vertaa itseään tuohon hauskaan animaatioista tuttuun, Kelju K. Kojootin jahtaamaan hahmoon, joka juoksee niin lujaa, että jalkojen kohdalla näkyy vain pyörteet. * Nip nip *

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Lasienkeli: Marja Aho

Tuhkataivas: Kati-Annika Ansas

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Helmet: 37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle tuulelle

Booklist Queen: Under 300 pages

Nevermoor-sarja: Jessica Townsend

Nevermoor - Morriganin koetukset: Jessica Townsend. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Kuvittanut Beatriz Castro. Otava 2018. (Nevermoor #1)

Englanninkielinen alkuteos (2017): Nevermoor - The Trials of Morrigan Crow. Kansi: Sami Saramäki

"Lue tarina, jonka kaltaista ei ole.
Astu maailmaan, jonka kaltaista ei ole. 

Morrigan Korppi on syntynyt kirottuna. Hänen on määrä kuolla yhdentenätoista syntymäpäivänään, mutta merkillinen mies, Jupiter Pohjoinen, kiidättää hänet taianomaiseen kaupunkiin nimeltä Nevermoor.

Jupiter on valinnut Morriganin osallistumaan kokeeseen, jossa sadat lapset pyrkivät Nevermooria hallitsevan taikajärjestön jäseniksi. Toisin kuin kilpailijansa, Morrigan ei kuitenkaan löydä itsestään erityiskykyä. Hänen on keksittävä keino läpäistä koe – tai palattava kohtaamaan kohtalonsa.

Fantastinen sarjanavaus täynnä seikkailua ja mielikuvitusta koukuttaa uuden lukijasukupolven!" (Otava)

Oma arvio: 

Minun ei pitänyt alunperin lukea tätä kirjaa ollenkaan. En innostunut Otavan kirjakatalogissa olevasta kirjan esittelystä, mutta sitten tämä kirja alkoi vilahdella Facebook-feedissäni muiden bloggaajien ansiosta, ja uteliaisuuteni sittenkin heräsi. Lähinnä Harry Potter -viittaukset saivat minut viimein tarttumaan kirjaan, sillä tuollaiset vertaukset klassikkokirjasarjaan ovat yhtä aikaa vaarallisia että kiehtovia. Kirjan kääntäjä on kaiken huipuksi Jaana Kapari-Jatta, joka on saanut kiitosta Harry Potter -sarjan käännöksistään.

Hän toivoi, että se tapahtuisi kivuttomasti. Hän oli lukenut jostain, että kirotun lapsen kuolema oli yleensä nopea ja rauhallinen - ihan kuin nukahtaisi. (s. 46)

Ennakkoajatusten vuoksi minun oli hyvin hankala olla vertaamatta kirjaa Harry Potteriin. Ja kyllähän niitä yhtäläisyyksiä alkaa löytyä etsimättäkin. Jo alkuasetelma on samankaltainen: yksitoistavuotias, kirousta kantava lapsi ja perheessään väärinymmärretty,  jolle tulee yllättävä kutsu outoon maahan. Vaikka uusi asuinpaikka hotelli Deukalionissa ei ole varsinainen opinahjo Tylypahkan tapaan, on tytön käytävä läpi eräänlaisia pääsykokeita eli koetuksia päästäkseen Meineikkaaseen seuraan, joka on Morriganin suojelijan, Jupiter Pohjoisen mielestä tavoittelemisen arvoinen asia. Koetuksista tulee minulle mieleen Veronica Rothin Outolintu-trilogiassa esiintyneet Uskaliaiden kokeet, joissa käytettiin myös hyväksi ihmisen pelonsietokykyä erilaisissa pelkomaisemissa. Morrigan joutuu myös käymään lävitse pelkokoetukset päästäkseen Meineikkaaseen seuraan, joskin ne eivät niin mässäile henkilökohtaisilla peloilla.

Hotelli Deukalion on talo, jossa tapahtuu Tylypahkan tapaan kummallisuuksia, mutta on edelliseen verrattuna minusta monin verroin kiehtovampi. Rikkoutuneen kristallikruunun tilalle kasvaa aikanaan uusi lamppu, talon vahtimestari on iso puhuva  jättiläiskissa eli magnifikatti Fenestra, Morriganin huoneen sisustus mukautuu päivittäin Morriganin ajatuksiin ja on täten aina erilainen, talossa on kammottava varjohuone, jossa varjot alkavat elää omaa elämäänsä ja kaikista parasta on sauhubaari, jossa on saatavilla erilaisia tuoksusavuja mielentilan ja tarpeen mukaan. Nevermoor itsessään on myös kiehtova valtakunta, jossa kuljetaan nopeilla Meitroilla ja huvitellaan hyppäämällä sateenvarjon avulla katolta.

"Astu arkailematta", Morrigan kuiskasi.

Sitten hän sulki silmänsä.

Ja hyppäsi.

Tuuli otti hänet syleilyynsä. Morrigan tunsi vahvan adrenaliinihyöyn pudotessaan maata kohti, kylmän ilman piiskoessa hiuksia kasvojensa ympärillä, ja laskeutui lopulta tukevasti seisaalleen. (s. 86)

Kuten Harry Pottereissa, myös Morriganin koetuksissa päähenkilö löytää talosta ystävän, mutta vastapainoksi myös kiusanhengen riippakivekseen. Morrigan ystävystyy kilpakumppaniinsa, Pihlaja-nimiseen poikaan, joka on erityisen taitava käsittelemään lohikäärmeitä. Sitten se pakollinen vihollinen - kaunis ja lahjakas laulaja Noelle, jonka kieli on miekkaa terävämpi. Morrigan luulee myös Sointu-nimistä tyttöä vihollisekseen, kunnes käy ilmi, ettei hän ehkä olekaan sitä. Sointulla on hyvin erikoinen  kyky, joka paljastuu viimeisessä koetuksessa ja lyö kaikki muut ällikällä.

Pihlaja antoi ystävyytensä kuin se ei olisi merkinnyt mitään. Hän ei voinut mitenkään arvata, että se merkitsisi kaikkea. (s. 155)

Morrigan on henkilöhahmona sympaattinen ja samaistuttava, jonka itsetuntoa on kalvanut koko lapsuuden kirotun lapsen leima. Kun hän alkaa päästä siitä, hänestä tulee hyvin rohkea tyttö. Jupiter Pohjoinen on erikoinen, yhtä aikaa isällinen ja kaverillinen suojelija Morriganille, ja pidän hänestä kirjassa eniten. Pihlaja on vekkuli poika, joka on Morriganin ystäväksi mainio. Niin, ja sitten se pahis - tottahan toki tässäkin kirjassa on se tyyppi, josta ei saisi ääneen puhua. Kuten Harry Potterissa on kamala Voldemort, Morriganin koetuksissa se on meinioseppä, tyyppi, joka kylvää tuhoa ympärilleen.

Jotkut sanovat, että meinioseppä kääntyi nurinpäin ja sen sisäinen pimeys on nyt ulkopuolella kaikkien nähtävissä. Sanotaan, että se on kammottavasti epämuodostunut niin, että hampaiden ja silmänvalkuaisten valkoisuus on muuttunut mustaksi kuin hämähäkillä. Että sen iho on harmaantunut ja hajoamistilassa niin kuin sen hajoava sielukin. (s. 223)

Nevermoor - Morriganin koetukset on eittämättä mukaansatempaava ja viihdyttävä kirja. Vaikka alkuun minua ärsyttää samankaltaisuudet Harry Potterin tarinoihin, huomaan kirjassa olevan kuitenkin ihan oma maailmansa, jossa seikkaillaan kiehtovasti eri rinnakkaismaailmojen välillä. Morriganin elämä erikoisessa hotelli Deukalionissa on kiintoisaa, ja koetukset Meineikkaan seuran jäseneksi vauhdikkaita. Seuran jäsenyydestä kilpailevien lasten erikoiskyvyt ovat hauska lisä, ja koko kirjan ajan tietysti jännittää, mikä on Morriganin salattu kyky. Niin, mikähän se on? Sen tietää vain Jupiter Pohjoinen.

Hän empi hetken ja kysyi sitten - yritti vielä viime hetkellä hätäpäissään ja epätoivoisena saada vastauksen ennen kuin koko Trollosseum tietäisi sen - "Mikä se on, Jupiter? Mikä on minun kykyni?" (s. 321-322)

Vaikka arvioni kirjasta on vertaileva, en ala arvottamaan, kumpi on parempi: Harry Potter - vai Nevermoor-sarja. Molemmissa on omat puolensa, ja kirjat ovat kuitenkin maailmoiltaan kovin erilaisia. Pidän siitä, että Nevermoor-sarjan keskiössä on tyttösankari. Jään kovasti odottamaan jatkoa tähän sarjaan.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat
Eniten minua kiinnostaa tie
Kirjoihin kadonnut
Siniset helmet
Lukuaikaa etsimässä
Vuosi kirjoitusharjoituksia

Meinioseppä - Morriganin kutsumus: Jessica Townsend. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Otava 2019 (Nevermoor #2)

Englanninkielinen alkuteos (2018): Wundersmith - The Calling of Morrigan Crow. Kansi: Sami Saramäki

"Astu Nevermooriin – kaupunkiin, jossa mielikuvitus ja toivo heräävät eloon

Vuoden odotetuin jatko-osa!

Morrigan Korppi ja Pihlaja Swift ovat läpäisseet vaaralliset koetukset ja ovat nyt Nevermoorin Meineikkaan Seuran koulutettavia. Mutta Morriganin taival maagisessa Nevermoorissa, sen salaisuuksien keskellä on vasta alussa. Pian käy selväksi, että kaikkea taikuutta ei suinkaan käytetä hyvään…"(Otava)

Oma arvio: 

Hiukan minua etukäteen jännitti, pystyisikö tämä Nevermoor-sarjan toinen osa kietomaan lukijan seikkailun ja taianomaisen maailman pyörteisiinsä niin tehokkaasti kuin avausosa Nevermoor - Morriganin koetukset. Edellisessä osassa kirjan lopussa Morrigan saa tietää olevansa yksi kautta aikojen kammoksutuista Meiniosepistä, ja tämä onkin kirjan päällimmäisin teema, kuten nimikin jo paljastaa.

Meinioseppä - Morriganin kutsumus alkaa hyvin samantyyppisesti kuin Harry Potter ja Viisasten kivi (anteeksi, en voi välttää vertailua), nimittäin koulun aloituksella, erilaisten hauskojen ja erikoisten oppiaineiden esittelyllä ja ryhmähengen hapuilevalla muodostamisella. Myös Meineikkaan seuran koulutettavat käyttävät koululle siirtymiseen omaa meitroasemaa (919, joka on myös Morriganin yksikön numero), jossa heidän saattajansa neiti Hilpiä heitä joka päivä odottelee. Lapset saavat tutustua koulun pelottavaan oppilasemäntä Peurapuroon, jolta ei juurikaan sympatioita heru. Mikä kammottavinta, Peurapurolla on myös toinen persoona, mystisten alojen oppilasemäntä Nurkkanummi, joksi muuntautuminen on kammottavaa katsottavaa ja kuunneltavaa: mongerrusta ja luiden rutinaa.

Erittäin Kunnianhimoisten Nuorten Tavoitteenasettelu- ja Saavutuskerho, joka kokoontui maanantaina, tiistaina, keskiviikkona ja torstaina illalla ja sunnuntaina koko päivän ei kuulostanut Morriganista mukavalta. Sen sijaan hän arveli, että saattaisi liittyä Äärimmäisen Anonyymeihin Introvertteihin, joka lupasi ettei minkäänlaisia kokouksia tai tapaamisia järjestettäisi milloinkaan. (s. 70)

Meineikkaan seuran koulutukseen kuuluu vaikka ja mitä kiehtovia oppiaineita lohikäärmeratsastuksesta aarteensukellukseen, mutta Morriganin harmiksi Peurapuro päättää, että Meiniosepän on hyödyllistä opiskella vain sitä, mikä tekee Meiniosepistä vaarallisia - että hän tietäisi paikkansa. Katalien meineikkaiden tekojen historiaa opettaa Morriganille hidastempoinen professori Hemingway Q. Onstald. Hän on meiläin eli puoleksi ihminen ja puoleksi kilpikonna, enemmän kuitenkin ihminen. Jatkossa Morrigan joutuu siis kärsimään kuivilla oppitunneillaan, kun muut yksikön jäsenet opiskelevat monipuolisia ja kiehtovia oppiaineitaan. Kaiken huipuksi muut tuntuvat pelkäävän ja karttavan Meiniosepäksi paljastunutta opiskelutoveriaan, tai kaikki paitsi Sointu ja Pihlaja.

Yksikkö 919:n jäsenet valmistautuvat yhdessä loppukoetukseensa, joka tekee heistä lopullisesti Meineikkaan seuran täysivaltaisia jäseniä. Koetus tehdään yhteistyössä ja siinä mitataan lojaalisuutta toisia kohtaan. Harmikseen ryhmä saa vain ennen koetta salaperäisiä nimettömiä uhkauslappusia, jossa vihjataan paljastaa heidän salaisuutensa kaikille (koskenee Morriganin Meinioseppyyttä, josta ei siis tiedä kuin Morriganin oma yksikkö), jos he eivät vuorollaan suorita lapussa annettua tehtävää. Lisäksi Nevermooria piinaa oudot katoamiset,  joilta eivät lopussa enää välty Morriganin yksikön jäsenetkään.

PIRUNPIHA

VAROKAA!

MAANTIETEELLISTEN ERIKOISUUKSIEN RYHMÄN

JA NEVERMOORIN NEUVOSTON

MÄÄRÄYKSESTÄ

TÄMÄ KATU ON JULISTETTU

PUNAISEN HÄLYTYKSEN KIEROKUJAKSI

(ERITTÄIN VAARALLINEN METKU JA

MAHDOLLISUUS VAURIOON SISÄÄN ASTUTTAESSA)

SISÄÄNKÄYNTI OMALLA VASTUULLA (S. 225)

Kirjassa on niin paljon kiehtovia yksityiskohtia, että voisin kirjoittaa niistä oman romaanin. Minua kiehtoo erityisesti Nevermoorin kiehtovat kadut ja kujat, joilta löytyy erikoisia Kierokujia. Ne on merkitty varoituskyltein, ja niistä pääsee paikkoihin, joihin ei muualta pääse. Kierokujalle mennessään joutuu käymään läpi erittäin ikävän metkun, joka voi olla vaikka kokoajan kutistuva tila, kamala pahoinvointi, pää alaspäin roikkuminen tai joku muu. Kierokujan kautta Morrigan tulee vahingossa löytäneeksi Kammotorin, jonka olemassaolosta vain huhutaan.

Kaikkien kasvot kääntyivät Morriganiin päin. Tuttu tunne luikerteli Morriganin niskassa ja sillä hetkellä hän tajusi odottaneensa sitä. Alkaen ensimmäisestä päivästä Meiseussa, alkaen Paximus Onnin katoamisesta, kirottu tyttö, joka edelleen eli jossakin Morriganin sisuksissa, oli odottanut tätä. Syytöstä. (s. 194)

Kirjan pääteemana on kuitenkin Morriganin omien kykyjen löytäminen ja Meinioseppyytensä hyväksyminen. Onko hänkin läpeensä paha, niinkuin Onstald kirjoissaan kaikista Meiniosepistä opettaa? Oppiiko hän käyttämään ja hallitsemaan omaa voimaansa, Meiniotaan? Mitä kaikkien kauhistelema Meinioseppä Ezra Viima haluaa Morriganista?

Älkää puhuko hänestä kuin hän olisi hirviö. (s. 204)

Turhaan siis pelkäsin ja jännitin, sillä tämä Nevermoor-sarjan toinen osa on vähintääkin yhtä kiehtova, ellei jopa kiehtovampi kuin avausosansa. Tätä sarjaa mielelläni suosittelen niin ala- kuin yläkoululaisillekin lukijoille. Ei ole myöskään aikuisilta kielletty.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja vlogeissa: 

Kirjahilla 

Kirjoihin kadonnut 

Siniset helmet

Kalenterikarju (Mikon ja Miken kirjakerho)

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

31. Kirjassa kuljetaan me(i)trolla

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

13. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja

Onttorokko - Morriganin ajojahti: Jessica Townsend. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta (riimit Oona Kapari). Otava 2021 (Nevermoor #3)

Englanninkielinen alkuteos (2020): Hollowbox - The Hunt for Morrigan Crow. Kansi: Sami Saramäki

"Odotettu paluu taianomaiseen Nevermoorin maailmaan.

Morrigan on nyt valmis täyttämään rohkeasti kohtalonsa meinioseppänä. Nevermooria koettelee kuitenkin tuntematon tauti, johon sairastuneet käyttäytyvät järjettömästi ja vihamielisesti. Uhrimäärän kasvaessa myös sekasorto yltyy. Morriganin tehtäväksi lankeaa parannuskeinon selvittäminen. Hän ja hänen rakastamansa kaupunki ovat suuremmassa vaarassa kuin koskaan ennen.

Sarjan aiemmat osat, Nevermoor - Morriganin koetukset ja Meinioseppä - Morriganin kutsumus, saavuttivat huippusuosion kahmien maailmalla lukuisia palkintoja ja valtavasti ylistystä."(Otava)

Oma arvio: 

Aloitin tämän kolmannen Nevermoor-sarjan osan jo kesäkuussa, mutta jotenkin tämä sitten jämähti minulla pitkäksi aikaa yöpöydälleni keskeneräisenä. Minulle on ollut hankalaa viime aikoina lukea ns. lapsellista fantasiaa (oma termini), sillä kaipaisin kuitenkin juoneen mukaan muitakin elementtejä kuin fantasiamaailmoja ja seikkailua, esimerkiksi juuri sitä romantiikkaa, joka vallitsee nuorten aikuisten urbaanissa fantasiassa. Nevermoor-sarja keskittyy kuitenkin Morriganin ja hänen ystäviensä seikkailuihin eikä romantiikkaa tarinaan ole vielä ainakaan herunut. Otin itseäni niskasta kiinni ja luin tämän yöpöydältä häiritsemästä - ja onhan tämä ihan hirmuisen viihdyttävää luettavaa sittenkin, vaikka rakkaus ei sivuilla räiskykään.

Ensimmäistä kertaa ikinä Meiseu kävi järkeen, ja Morrigan kävi järkeen siinä. (s. 130)

Onttorokko vie lukijansa nyt uuteen opinahjoon, sillä Meiniosepäksi paljastunut Morrigan pääsee opiskelemaan Meiseun tavallisten opintojen lisäksi muista erillään Viheliäisiä aloja. Kahden eri persoonan Nurkkanummi/Peurapuro näyttää nyt taas uuden ilmentymänsä Mogille muuttumalla Rook Roosenfeldiksi, Meineikkaiden alojen oppilasemännäksi. Aliyhdeksännessä sijaitseva opinahjo on jotain uutta ja ihmeellistä. Viimeinkin Morrigan pääsee omiensa joukkoon ja tutustuu samanhenkisiin tyyppeihin. Aliyhdeksännessä kellarinörteiksi kutsutut Aliyhdeksännen tutkijat, joista varsinkin kettumei Sofia tulee Morriganille hyvin läheiseksi ystäväksi. Nyt Morrigania arvostetaan ja jopa palvotaan, toisin kuin muut yksikkö 919:n oppilaat, jotka ovat alkaneet hyljeksiä Meinioseppä Morrigania, koska hänen takiaan heidän täytyy salata Nevermoorin olemassaolo ihmisiltä.

Morrigan huokaisi ärtyneenä jo ennen kuin oli astunut askeltakaan. Totta kai hän seuraisi pelottavaa muukalaista pimeitä portaita alas salaiseen kellariin. Totta kai. (s. 99-100)

Morriganin opiskelu on erittäin kiehtovaa ja erilaista: aavetuntien avulla hän pääsee matkustamaan ajassa menneisyyteen ja osallistumaan oppitunneille menneisyyden Meinioseppien kanssa. Uudet opinnot meinaavat kuitenkin viedä Morriganin ystäviä loitommalle. Opiskelun iloa varjostaa myös mystinen sairaus, joka alkaa vaivata meiläimiä. Morrigan joutuu todistamaan, kuinka meitrossa Juvela De Flimsen silmät hohkaavat yhtäkkiä vihreätä valoa ja hän käy mielipuolena ihmisten kimppuun, jonka jälkeen hänestä ikään kuin katoaa virta ja hän lyyhistyy maahan. Pian alkaa tapahtua vastaavia muuallakin - meiläimiä riivaa jokin outo tauti, ja ihmiset alkavat tietenkin pelätä ja kammoksia meiläimiä. Tauti nimetään onttorokoksi, sillä kohtauksen saatuaan meiläimestä tulee kuin ontto kuori, joka joutuu viettämään pitkän aikaa sairaalassa toipilaana. 

"Kultaseni, sinä jos joku tiedät, että ihmiset vihaavat sitä, mitä pelkäävät, ja eniten he pelkäävät sitä, mitä eivät ymmärrä.---" (s. 165)

Morrigan ei myöskään uskalla kertoa muille, saati Jupiterille, että kaikkien pelkäämä Meinioseppä Ezra Viima on ottanut yhteyttä häneen ja tarjoutunut opettamaan Mogille käyttämään meiniotaan eli voimiaan oikein. Toisaalta Morrigan ei halua olla missään tekemisissä Nevermoorista karkotetun julmurin kanssa, mutta toisaalta häntä kutkuttaa ne taidot, mitä Viima voisi hänelle opettaa. Pian Morrigan kuitenkin huomaa, että auttaakseen meiläimiä hänen on tehtävä yhteystyötä vihollisen kanssa. Onnistuuko Morrigan pelastamaan meiläimet? 

Nouse ylös, se sanoi. Kukaan ei tule avuksesi. (s.143) 

Kirjan juoni nappasi minut kyllä alkunihkeilyn jälkeen mainiosta mukaansa ja viihdyin kovasti juonivetoisen tarinan parissa. Nevermoorin maailmassa on paljon kiehtovia yksityiskohtia, joista tietysti mielenkiintoisin on ollut alusta asti hotelli Deukalion erikoisine, eläväisine huoneineen ja persoonallisine henkilökuntineen. Onttorokon piinatessa Nevermooria Deukalionin juhlat laitetaan tauolle, mitä rakennus loukkaantuu syvästi ja alkaa kuolettaa huoneitaan yksi kerrallaan. Talo kuitenkin välillä yrittää vihjailla asukkailleen, mikä heitä voisi piristää, ja järjestää muun muassa sopivaan aikaan kaikille pyjamabileet. Asuapa tuollaisessa talossa! Myös vierailu Maahiskirjastossa on melkoinen elämys; se kun on täydellinen kopio Nevermoorin kaupungista, mutta siinä kaikki kadut ovat täynnä kirjoja. Kirjatkaan eivät ole ihan tavallisia, sillä niissä asuvat kirjojen asukit voivat joskus päästä karkuun, jota varten on kirjataistelijat. Morrigan kumppaneineen joutuukin kirjastovierailullaan ällöttävien loisten hyökkäyksen kohteeksi.

Täytyy muistaa olla ärtynyt huomenna, hän ajatteli ennen kuin vajosi uneen. (s. 361)

Morrigan on urhea ja itsepintainen tyttö, joka välittää muistakin kuin itsestään. Hän tekee kuitenkin kokemattomuudessaan vielä paljon virheitä, joista saa sitten maksaa muiden halveksunnalla ja moitteilla. Hän kuitenkin kehittyy taidoissaan kirjan edetessä ja lopussa saa tehtyä oikean sankariteon.

Toivottavasti sarja jatkuu pian!

Arvosanani 4+ 

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

Kirjahilla

Unelmien aika 

Hopeasyntyinen - Morriganin arvoitus: Jessica Townsend. Suomentanut Peikko Pitkänen. Otava 2026 (Nevermoor #4)

Englanninkielinen alkuteos (2025): Silverborn - The Mystery of Morrigan Crow. Kansi: Sami Saramäki

"Morriganin elämä mullistuu, kun hänet kutsutaan Nevermoorin loisteliaaseen Hopeakortteliin.

Yltäkylläisyyden keskeltä paljastuu perhesalaisuus, joka vie Morriganin valkoisiin häihin, kultaisen lohikäärmeen luo ja verenpunaisen lammen äärelle.

Kasvavat meinioseppävoimat sekä synkkä arvoitus menneisyydestä uhkaavat viedä ystävät kauemmas juuri silloin, kun Morrigan heitä eniten tarvitsee. Ratkaisu on löydettävä ennen keskiyötä.

Rakastettu Nevermoor jatkuu neljännellä osalla. Lukuisia palkintoja voittaneesta sarjasta on tekeillä myös elokuva." (Otava)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Hyvää kannattaa odottaa! Viisi vuotta on jo vierähtänyt edellisen Nevermoor-sarjan suomennoksesta, joten olipa mahtavaa saada käsiini muhkea, hopeanhohtoinen sarjan neljäs osa Hopeasyntyinen - Morriganin arvoitus. Hiukan tietysti taas jänskätti, miten kauan minulla menee reilut 600-sivuisen kirjan lukemiseen, mutta eihän siinä mennyt kuin pari viikkoa. Kirjan alussa oli hiukan takeltelua muistellessani, mitä tapahtuikaan edellisissä osissa, mutta puolen välin jälkeen koin sen mystisen kirjan imun ja tarina alkoi viedä tätä tätiä mennessään.

(JUONIPALJASTUKSIA!)

Neljättätoista syntymäpäiväänsä lähestyvä Morrigan kantaa nyt salaisuutta liittyen pelättyyn meinioseppä Ezra Viimaan, jonka oppilaaksi tämä on alkanut. Mogin suojelija Jupiter Pohjoinen ei vielä tiedä, että Morriganille ei riitä Meiseun meinio-opetukset, vaan hän haluaa oppia itse mestarilta. Olihan Ezra Viima myös apuna Onttorokon parantamisessa. Morrigan saa tuta, miltä tuntuu muiden ihmisten kielteiset asenteet Meinioseppää kohtaan, sillä mielenosoittajat iskevät keskiyön mustan paraatin aikoihin kyltteineen. Paraatin tarkoituksena on houkutella synkiöitä esiin, mutta tämä operaatio hiukan vesittyy Meinioseppää halveksuvien tyyppien aiheuttaman härdellin jälkeen.

Hän oli edelleen oma itsensä ja Viima oli Viima, mutta kun Viiman voima nojasi hänen voimaansa Seitin läpi, se tuntui voimakentältä. Siltä kuin hän pystyisi mihin vain, luomaan mitä vain, olemaan mitä vain. Se oli suurenmoinen ja vaarallinen tunne. (s. 442)

Yllättäen Morrigan saa kutsun vaikutusvaltaisten Kultasten suvun kartanolle, joka sijaitsee hienolla Hopeaseudulla. Paljastuu, että hänen äitinsä Meredith on ollut yksi Kultasten sisaruksista, eli Morrigan on itsekin hopeasyntyinen, Nevermoorin aatelinen. Hän tutustuu äitinsä sisaruksiin Margotiin, Mirjamiin ja Vienostiinaan, joka on pian avioitumassa lohikäärmeratsastaja Dario Rinaldin kanssa. Luonnollisesti he haluavat Morriganin mukaan häihin. Ensikohtaaminen ei vain mene toivotunlaisesti, sillä isoäiti lady Mallory ei vaikuta ollenkaan iloiselta lapsenlapsensa näkemisestä, ja hermostunut Morrigan päästää meinionsa valloilleen. Hän palaa suruissaan hotelli Deaukalioniin, mutta myöhemmin lady Margot tulee hakemaan häntä takaisin. He eivät ole suinkaan pelästyneet, vaan ovat vaikuttuneita Morriganin meiniotaidoista.

"Totuuden kertomisen ei pitäisi olla monimutkaista, Jupiter! Pitää vain päättää olla valehtelematta." (s. 137)

Jupiter Pohjoinen on ollut kiireinen ja tuntuu olevan koko ajan menossa. Häntä hiertää erityisesti Morriganin lähentyminen Kultasten kanssa, sillä hän ei usko heidän vilpittömyyteensä. Tämä alkaa hiertää Morriganin ja Jupiterin välejä, ja he ajautuvat jatkuviin riitoihin. Morrigan on myös vihainen Jupiterin salailusta, sillä hän oli koko ajan tiennyt Kultasten olemassaolosta.

Vienostiinan ja Darion häät ovat valtaisi spektaakkeli ja Morriganin pää on pyörällä. Äitinsä vanhaan persikkaiseen mekkoon pukeutunut Mog tutustuu nuoreen Lottieen ja Louisiin, jotka pelastavat tytön tylsyydeltä aikuispainotteisessa juhlassa. Kohua aiheuttaa esiintyjäksi valittu Mimi Mahti, joka on Morriganin vihollisen Noellen perheelleen pahennusta aiheuttanut isosisko. Hiukan omaa rauhaa hakiessaan Morrigan sattuu kuulemaan jotakin, mikä ei hänen korvilleen ole tarkoitettu. Tästä järkyttyneenä hän palaa muun hääväen joukkoon katsomaan päänäytöstä, jossa Dario esittää lentonäytöksen lohikäärmeellään Laskeutuu veden pinnalle kuin Merilintu. Paitsi että... näytöksen päätyttyä rantaan lipuvassa lohikäärmeveneessä makaa Darion verinen ruumis. Kuka lensi lohikäärmeellä, jos ei Dario itse, ja kuka surmasi sulhasen?

Tästä alkaakin sitten salapoliisihommat, kun Morrigan pääsee ystäviensä Sointun ja Pihlajan kanssa vauhtiin. Alkuun epäillään hääjärjestelijää, mutta se otetaan pois laskuista hyvin pian. Morriganin on selvitettävä murhaaja, varsinkin kun hän sattui kuulemaan mitä kuuli hääjuhlan aikana. Jupiter saa kuulla Mogin salapoliisihommista eikä ilahdu tästäkään. Lopulta välit tulehtuvat niin, että Morrigan muuttaa kokonaan Kultasten kartanoon. Mikäs siellä asuessa, kun kaikki on niin hienoa. Hopeaseudulla asuvat tyypit ovat vannoutuneet olemaan tekemättä töitä, ja juuri sen vuoksi esimerkiksi musiikkiuran valinnutta Mimi Mahtia paheksutaan. Joka on muuten kadonnut mystisesti Darion murhan jälkeen...

"Tahdon tietää TOTUUDEN. Tahdon saada selville, kuka äitini todella oli."(s. 440)

Olipas Townsend kirjoittanut mahtavan jatko-osan, jälleen kerran! Hauskaa, miten tässä oli isossa roolissa murhamysteeri, ja juuri se veti minua kuin pässiä narusta. Morriganin ja Jupiterin välien kiristyminen muistutti perinteistä teini-ikäisen kapinointivaihetta ja itsenäistymistarvetta, ja muistutti lukijalle, että Morrigankin on taikavoimistaan huolimatta tavallinen teini. Morrigan kipuilee sen asian kanssa, miten hän kertoisi muutenkin ärtyneelle Jupiterille yhteistyöstään Viiman kanssa. Kultasten kartanossa hän tuntee viimein pääsevänsä lähemmäs äitiä ja sukuaan, tuntee olevansa hyväksytty, mutta kaipaa välillä hotelli Deukalioniin omaan huoneeseensa. Kaikki yritykset tehdä sovinto Jupiterin kanssa tuntuvat menevän pieleen. Jokin kuitenkin tätien käytöksessä epäilyttää, etenkin lady Margotin.

"Halusin vain, ettei maailma olisi sinua kohtaan julma ja tyly." (s. 522)

Pidän siitä, ettei tarinaan ole sotkettu rakkauskuvioita, vaan mukana on paljon ystävien välistä yhteistyötä ja Jupiterin ja Morriganin välien selvittelyä. Liekö myöhemmin Morriganillekin tulee ihastumiskuvioita mukaan, sitäpä ei tiedä? Kirjan henkilöissä on myös otettu huomioon identiteettien monimuotoisuus.

"Emme ole ihan varmoja siitä, mikä sen alkuperäinen tarkoitus oli tai oliko sellaista ylipäätään. Mutta lyhyesti sanottuna syyllisynkkö lymyilee Nevermoorin laitamilla ja syö ihmisten syyllisyyttä." (s. 355)

Fantasiapuolella mukaan tulee uusia olentoja, kuten nuo alussa esitellyt synkiöt sekä valtava, pelottava Syyllisynkkö, joka pidetään kurissa syöttämällä sille säännöllisesti kekrinä järkätyn paraatin aikana kerättyjä synkiöitä. Hotelli Deukalion pääsee taas esittelemään erikoisuuksiaan esimerkiksi luomalla Morriganin huoneeseen valtavan puun kavereiden tullessa yökylään. Välillä Morrigan käy treenaamassa Viiman kanssa meiniotaan seitin avulla luodun yhteyden kautta.

Käsittääkseni Nevermoor-sarja jatkuu yhä vaan, kuten kirjan lopustakin voisi päätellä. Toivottavasti saadaan viides osa hiukkasen nopeammin kuin tämä neljäs. 

Tämä osa on mielestäni tähänastisista paras osa!

Annan tälle arvosanaksi 5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä luettavaa:

Harry Potter -sarja: J.K. Rowling 

 

Huimaa-trilogia: Vuokko Hurme

Kiepaus: Vuokko Hurme. Kuvat Susanna Iivanainen. S&S 2017. (Huimaa #1)

"Lenna Anderssen eli elämänsä kahdeksan ensimmäistä vuotta kaupungissa, jonka nimi oli Kardum, maailmassa, joka oli kääntynyt nurin päin. Siellä missä ennen oli taivas, oli nyt maa, ja missä piti olla maata jalkojen alla, olikin vain huikaiseva pudotus tyhjyyteen. Tapahtuma, jota kutsuttiin Kiepaukseksi, oli mullistanut kaiken. Ihmiset ovat kuitenkin oppineet pärjäämään ylösalaisessa maailmassaan, ja Lennan perheen elämä Kardumissa on oikeastaan juuri sopivan jännittävää ja mukavaa kunnes puhdas vesi alkaa loppua. Miten Lennan ja hänen perheensä, äidin, isän, pikkusiskon ja lemmikkikanan, käy? Uskaltavatko he lähteä etsimään tulevaisuuttaan toisesta maailmasta, joka ehkä on jossain heidän allaan, taivaalla?" (S&S)

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa.

Kiepaus kiehtoi minua ideallaan jo ennen kuin ehdin tarttua siihen, sillä olen aina ollut innoissani väärinpäin kiepsahtaneen maailman ajatuksesta. Se on jotain, mikä on meillä varmasti käynyt mielessä jo lapsena: miksei maapallon toisella puolella asuvat roiku pää alaspäin, jos kerran maapallo on pyöreä.

Kiepaus on tarina postapokalyptisesta maailmasta. Kirjan minäkertoja, Lenna, kertoo heti kirjan alussa Kiepauksesta eli suuresta kamalasta tapahtumasta, joka kiepsautti kaiken ylösalaisin. Hänellä on asiasta tosin vain toisen käden tietoa, äitinsä ja isänsä kertomaa. Lennalle nurinpäin roikkuva kaupunki, Kardum, on aivan normaali kaupunki, sillä hän on syntynyt siellä. Hän harjoittelee talojen välillä kulkevilla vaijereilla kulkemista, syö kokeneesti kärpäsentoukkakakkuja, osaa säännöstellä vettä, varoo avonaisia ikkunoita, ettei putoaisi alhaalla avautuvalle taivaalle. 

Kuva: Susanna Iivanainen

Nautin eniten huolella ajatelluista yksityiskohdista, jotka tekevät riippuvassa kaupungissa elämisestä mahdollista. Aikuiset rakentavat uusia vaijeriratoja, hakevat vettä jäljellä olevista säiliöistä, yrittävät löytää vielä penkomattomia varastoja, tekevät kauppaa ruokatarvikkeista ja muista hyödykkeistä. Lennan perheen Newton-kana on heille kultaakin kalliimpi proteiininlähde, ja kärpäsentoukkien kasvatus toinen. Vaatteet käytetään loppuun asti, eikä vettä tuhlata niiden pesemiseen, vaan käyttökelvottomat vaatteet nakataan loputtomaan roskakuiluun - ikkunasta ulos, alas taivaalle.

Lennan perhe pitää ihanasti yhtä. Hänellä on pikkusisko Rousku sekä ihana ystävä Jaan, joka joutuu usein olemaan Lennan perheen luona yötä. (Hassua, mutta luulimme häntä kirjan puoliväliin saakka tytöksi, ja kun tekstistä kävi ilmi hänen sukupuolensa, olimme kumpikin hiukan ällikällä lyötyjä.) Silti Lennan perheessä ei kaikki ole aina satumaisen ihanaa, vaan perheen äiti reagoi välillä tuleviin huolenaiheisiin hyvin kiukkuisesti ja äreästi. Perheyhteisön lisäksi koko Kardumin kaupunki vetää yhtä köyttä. 

"Lenna, sinun pitää muistaa aina mikä meille on tärkeää, mikä Kardumissa on kaikkein tärkeintä. Sinun pitää luvata tehdä kaikkesi muiden auttamiseksi, mutta niin, ettet unohda itseäsi. Sinä pärjäät kyllä, kun muistat sen. Tarvitset muita, jotta voit selvitä." (s.165)

 Lenna joutuu kuitenkin kohtaamaan hyvin pelottavan tilanteen toisella vaijerireissullaan kaupalla, kun perheen tuttu ja luottokauppias Ondan on heitä vastassa vihaisena, veitsi ojossa. Tämä kohtaus vaikutti selvästi tyttäreeni niin, että hän meinasi menettää kiinnostuksensa koko kirjaan. Lisäksi tunnelmat muuttuvat loppua kohti melko synkiksi ja masentaviksi, niin että minuakin alkoi jo puuduttaa moinen. Synkkyys ja toivottomuus meinaa ottaa vallan tarinasta veden alkaessa loppua, Lennan äidin lähdettyä tutkimusmatkalle ja osan kaupungista alettua romahtaa. Lennan ajatuksista huokuu lapsen voimattomuus isojen asioiden äärellä, kun aikuiset päättävät asioista ilman lasten mielipidettä. Onneksi tunnelin päässä on valoa ja kirja päättyy hyvin toiveikkaasti.

Kuva: Susanna Iivanainen

Tyttäreni mielestä Kiepaus on hauska ja kiinnostava kirja, jossa olisi saanut olla kuitenkin enemmän kuvia. Mustavalkoisia kuvia hän luonnehtii hauskoiksi, tarkoiksi ja kiinnostaviksi. Hän piti kovasti Lennasta "koska se oli vaan niin kiva ja rohkea." Parasta kirjassa oli  "kun ne meni toiseen maailmaan joka oli taivaassa." Yllättävää ei ole se, että Ondan oli hänen mielestään ikävä henkilöhahmo. Kirjan kansikuva  ei saanut pisteitä tyttäreltäni, ja lisäksi kirja olisi saanut olla pidempi. Hän oli kovin pettynyt, kun Jaan paljastuikin pojaksi, ja ehdotti minulle, että ajattelisimme yhä hänen olevan tyttö.

Kirjan toiveikas ja muutoksellinen loppu oli tyttäreni mieleen. Hän suosittelee kirjaa yli yhdeksänvuotiaille lapsille. Hänen mielestään kirja kiinnostaa enemmän tyttöjä, koska päähenkilönä on tyttö. Hän aikoo ehdottomasti lukea kirjan vielä uudelleen, ja kyseli jo minulta, milloin tähän tulee jatkoa. Kirja jää kyllä kutkuttavan jännään kohtaan.

Kiepaus on huikean kiehtova tarina rohkeudesta ja selviytymisestä murenevassa kaupungissa. Sarjan jatko-osaa odotan innolla minäkin: Kaipaus ilmestyy vuonna 2018.

Tyttäreni arvosana 5

minun arvosanani 4+

Yhteisarvosanamme 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle! 

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly
Minityyli
Lähiömutsi


Kaipaus: Vuokko Hurme. Kuvittanut Susanna Iivanainen. S&S 2018 (Huimaa #2)

"Kiepauksen jälkeen kaipaus!

Vesi oli niin hirveän tuntuista. Ja sitten minä lipesin. Valuin avomeren puolelle ja kellahdin kylki edellä veteen.

Lenna perheineen on jättänyt taakseen ylösalaisin kääntyneen kotikaupunkinsa Kardumin. Hypättyään alas taivaalle he ovat laskeutuneet Mabaliin, uuteen maailmaan. Mabalissa, jossa on runsaasti vettä, maa vetää puoleensa ja taivas levittäytyy metsien päälle.

Lennan ei tarvitse enää pelätä taivaalle putoamista mutta nyt on pelättävä sitä, mitä taivaalta putoaa: Kardumista putoilee Mabaliin roskia mutta myös muuta: autoja, hiekkaa, taloja ja kallioita. Siksi Mabalin ihmiset rakentavat vahvoja kattoja, käyttävät suojavarjoja ja pukevat lapsilleen kypärät.
Ihmisiä Mabalissa on enemmän, ja ensimmäistä kertaa Lenna ja hänen pikkusisarensa Rousku pääsevät kouluun. Mutta Lennan paras ystävä Jaan on kadonnut hypätessään. Kun käy ilmi, että myös Mabalin ulkopuolella elää ihmisiä, Lennassa herää toivo: voisiko Jaan löytyä?

Kun aikuiset päättävät järjestää retkikunnan Jaanin ja tämän isän pelastamiseksi, Lennan on päästävä mukaan keinolla millä hyvänsä. Onhan Jaan hänen paras ystävänsä. Luvassa on meriseikkailu pelkoa herättävien, tuntemattomien ulkopuolisten maille. Mutta Lenna ei osaa arvata, millaisia yllätyksiä matka tuo mukanaan...

Kaipaus jatkaa lasten Huimaa-fantasiasarjaa, jonka ensimmäinen osa Kiepaus ilmestyi 2017." (S&S)

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan, kuten aiemmankin Huimaa-sarjan osan, yhdessä 10-vuotiaan tyttäreni kanssa. Alussa tyttäreni ei innostunut ollenkaan  tarinasta, joka sijoittuu nyt Mabalin saarelle. Hänellä kun oli vielä niin tuoreessa mielessä kiehtova Kardumin ylösalaisinmaailma. Loppua kohti kirjan jännittävät juonenkäänteet veivät kuitenkin mennessään, ja tyttäreni pitikin loppujen lopuksi tästä kirjasta enemmän kuin aloitusosasta Kiepaus.

Kirjan tapahtumat alkavat siitä, kun Lenna, Rousku ja isä ovat laskeutuneet nurin päin kiepahtaneesta ja pian murenevasta Kardumista laskuvarjoillaan ihan uuteen maailmaan, Mabaliin. Lennan järkytykseksi hänen rakasta ystäväänsä Jaania ja tämän isää Teoa ei näy missään! Lennan perhe sijoitetaan Suljetulle rannalle, eräänlaiseen tulokkaiden karanteeniin, jossa varmistetaan, etteivät he esimerkiksi tuo mitään sairauksia Kardumiin. Lennalla on tajuton ikävä äitiänsä, joka on hypännyt saarelle jo aiemmin, mutta pian hän saa nähdäkin hänet - tosin aluksi vain eristyslasin läpi.

Kirjan alku kuulostaa ihan dystopiamaiselta, mutta tilanne hieman normalisoituu, kun Lennan ja muiden karanteeniaika päättyy ja yhdessä äidin ja opastajansa, yrmeän Severon  kyydillä he matkaavat saaren toiseen päähän, tulevaan kotipaikkaansa. Hallin kylässä on hyvin tarkat säännöt, mikä jopa hiukan kammoksuttaa Lennaa. Kylää johtaa seesteinen ja pidetty, minusta hiukan pahaenteinen ja luotaantyöntävä, Frida. Minulle tulee hänestä mieleen joku uskonnollinen johtaja, vaikka kirjan tekijä on ilmeisesti tarkoittanut Fridan jotenkin turvalliseksi ja miellyttäväksi johtajaksi. Myöhemmin tulee ilmi, että Frida on hyvin ennakkoluuloinen Hallin kylän ulkopuolisen alueen asukkaita kohtaan, ja syynä tuntuu olevan se, etteivät he halua noudattaa Hallin nipotiukkoja sääntöjä.

Hallissa kaikilla tulokkailla oli auttajat. Fridan mukaan tulijat tarvitsivat tietoa siitä, miten kaikki kylässä toimi ja miten asioita oli tapana tehdä. Tiedon oli parasta "tulla vain yhdestä suusta", kuten Frida asian ilmaisi. Tyydyin pian siihen, että Severo ohjasi meitä. (s.85)

Lapsia ei juuri Hallissa ole, vaan kaikki pyörii aikuisten ehdoilla, mikä Lennaa välillä jurppii tosissaan. Toki lapsille on perustettu ihan koulu, ja jokaisella lapselle tehty oma huone. Lenna ja Rousku tutustuvat eristäytyvään Patel-poikaan, joka puhuu hiukan hassusti. Patel on menettänyt omat vanhempansa. Myöhemmin Halliin tulee myös Rouskun ikäinen Omi. Lenna kuitenkin kaipaa päivä päivältä enemmän Jaania, eikä voi tajuta sitä, etteivät aikuiset usko tämän olevan elossa. Lenna haluaisi lähteä etsimään ystäväänsä, mutta kun aikuiset... Minua hieman ihmetyttää sarjan aikuiset, jotka on kaikki jossain määrin omituisesti käyttäytyviä. Johtuuko se siitä, että aikuiset on kuvattu niin vahvasti lapsen näkökulmasta?

Kuva: Susanna Iivanainen

Kun Kardumissa olivat huolenaiheina putoaminen, murenevat rakennukset ja ruuan ja veden loppuminen, Mabalissa suurin pelko on se, että taivas putoaa niskaan. No ei ihan kirjaimellisesti, mutta koska Kardumista kaikki putoaa saarelle, asukkaat suojautuvat mahdollisilta taivaalta putoavilta tavaroilta liikkumalla taivasalla harkiten ja puiden suojaa hyväksi käyttäen. Lapset pitävät suojakypäriä. Silti onnettomuuksia välillä sattuu, kuten eräänä päivänä Hallissa, kun kokonainen lasten liukumäki putoaa erään asukkaan päälle.

Mabalin metsissä ei ollut tietenkään samalla tavoin hiljaista kuin Kardumissa. Linnut liversivät ja rapistelivat, ja hyönteiset surisivat ja pörisivät. Olin jo oppinut, ettei sen suurempiin, eikä järin vaarallisiin eläimiin voinut Mabalissa törmätä. Suuret nisäkkäät eivät olleet selviytyneet kiepauksesta, vain kalat ja linnut ja hyönteiset. (s. 126)

Taivaalta putoavat tavarat ovat uhan lisäksi kuitenkin myös aarteita - asukkaat saavat paljon hyödyllistä tavaraa, kuten vaatteita, työkaluja, rakennustarpeita. Luonnonvaroja Mabalissa riittää, ja Lennasta ja Rouskusta onkin outoa, kun vettä on riittämiin ja siinä voi jopa peseytyä. Lenna viihtyy metsässä yksistään, vaikka vanhempia kauhistuttaa päästää hänet sinne. Eräällä retkellään Lenna löytää metsästä uuden asukkaan, Glorian. Glorian menneisyydestä paljastuu yllättävä asia. Pian Lenna huomaa olevansa osana jännittävää seikkailua, johon liittyy Laituri-niminen lautta, Mabalin ulkopuoliset saaret ja kadoksissa oleva ystävä. Löytyykö Jaan, se on tämän tarinan polttavin kysymys.

Kuva: Susanna Iivanainen

Kirjan maailmankuvaa ei juurikaan selitetä, tai suurin osa kiepauksesta on selitetty vain sillä, että se vain eräänä päivänä tapahtui. Tässä jatko-osassa heitetään ilmaan sellainen epäily, että maailma olisikin nykyisin litteä, eli Mabalin asukkaat uskovat, että tarpeeksi pitkälle mentäessä tulee raja vastaan, ja liian syvään kaivaessa putoaakin pois. Tällainen kerroksittainen maailmankuva on ajatuksena kiehtova.

Tyttäreni mielestä Kaipaus on jännittävä, hauska ja kiinnostava kirja. Hänestä päähenkilö, Lenna, on kirjan kiinnostavin persoona. Mieleenpainuvinta tarinassa on se, kun Lenna lähtee salaa Laiturin mukana pelastusretkelle. Hänestä tapahtumat siinä on kerrottu mukavan tarkasti. Kirjassa olisi saanut olla enemmän kuvia, jotka ovat tarkkoja ja kiinnostavia. Kansikuva ei tosin oikein innosta häntä. Tytärtäni kirjan alun kankeus ei innostanut, eli tapahtumat lähtivät vasta myöhemmin kunnolla käyntiin. Kirjan päätökseen hän on tyytyväinen, ja seuraavassa osassa hän haluaisi lukea enemmän siitä, mitä kaikkea Lenna ja Jaan leikkivät saarella, kiipeilevät puissa jne. Tyttöni suosittelee kirjaa yli 10-vuotiaille tytöille. Hän aikoo ehkä lukea kirjan vielä joskus itse uudelleen.

Minulla on hieman ristiriitaiset ajatukset, minkä ikäisille Kaipausta suosittelisin. Kirja voi olla vielä hieman hankala 9-vuotiaalle lukijalle, joten itse ehkä vinkkaisin tätä viides-kuudesluokkalaisille.  Yllätyin, että sarja jatkuukin vielä tänä vuonna osalla Keikaus. Spekuloimme jo tyttäreni kanssa nimen perusteella, että kääntyykö Mabali nyt seuraavaksi nurinpäin. Jäämme jännityksellä odottamaan.

Tyttäreni arvosana 5
Minun arvosanani 3,5
Yhteisarvosana 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 

Kirjojen keskellä

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä

Popsugar-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan:

4. A book you think should be turned into a movie


Keikaus: Vuokko Hurme. Kuvittanut Susanna Iivanainen. S&S 2019 (Huimaa #3)

"Lennan elämä Mabalissa on alkanut asettua uomiinsa: paras ystävä Jaan on vihdoin löytynyt ja kotikylä muuttunut monin tavoin turvallisemmaksi. Hallin kylän niukka elämä kuitenkin kyseenalaistuu, kun kylän rantaan putoaa uusi saari, jonka tavarantäyteinen maa osoittautuu oikeaksi aarreaitaksi. Kun kyläläiset alkavat kaivella uutta maata, Lenna ja Jaan tahtovat esineistä osansa. Senkin uhalla, että se on lapsilta kiellettyä.

Kaivamiseen liittyy kuitenkin suuria riskejä. Kerrotaan, että Mabalin pohjaan on paikoin matkaa vain metrejä.

Mitä tapahtuu Pohjan läpi pudonneille, sitä ei kukaan tiedä. Putoavatko maankaivajat avaruuteen vai häviävätkö vain jonnekin?

Lenna ja Jaan saavat näihin kysymyksiin vastaukset, kun he päätyvät uuteen maailmaan. Kaupunki kuitenkin vaikuttaa hämärästi tutulta ja tunnistettavalta myös lukijalle. Mutta missä Lenna ja Jaan ovat? Ja kuuluuko lasten pelastaa maailma?" (S&S)


Oma arvio:

Olen lukenut aiemmat Huimaa-trilogian osat tyttäreni kanssa, mutta nyt häntä ei enää kiinnostanutkaan ja niinpä luin tämän sarjan päätösosan Keikaus ihan yksinäni. Harmi vain, sillä tämä osa oli ainakin minun mielestäni kaikista osista kiinnostavin ja juoneltaan vetävin lukea.

Jos on elänyt vaarojen keskellä, ei lakkaa koskaan ihan täysin pelkäämästä. (s. 11)

Ehkä osasyynä siihen, että nautin enemmän kirjan lukemisesta on päähenkilöisen kasvaminen lapsista varhaisteineiksi. Lenna on nyt kirjan alussa jo 11-vuotias eli edellisen kirjan Kaipaus tapahtumista on kulunut pikakelauksella neljä vuotta. Lennan ja  häntä hiukan vanhemman Jaanin ystävyys on ennallaan, ja lisäksi Lennalla on muitakin ystäviä Mabalin saarella. Saarta kuohuttaa nyt maa-aines, joka putosi roppakaupalla taivaalta mereen, aivan heidän kotikylänsä rannikon lähettyville. Aikuiset lähtevät vaaroja uhmaten kaivamaan aarteita uudelta saarelta, ja huimapäinen Jaan saa houkuteltua myös Lennan saarelle salassa aikuisilta. Jaan on nimittäin päättänyt vakaasti muuttaa omilleen, rakentaa oman asumuksen ja pyytää Lennaa asumaan luokseen. Lenna on hiukan skeptinen, mutta myötäilee ystäväänsä.

"Uskon, että Uusi maailma on litteä, että pyöreiden maailmojen aika on mennyt." (s. 45)

Aikuiset puhuvat pelonsekaisesti Pohjan läpi putoamisen vaarasta, ja tämä tietenkin kiehtoo Jaania, hiukan Lennaakin. Ja niinhän siinä sitten käy, että he humpsahtavat ihan vahingossa itsekin kaivamaansa kuoppaan ja päätyvät ihan ihmeelliseen paikkaan. Tuo paikka esittäytyy lukijalle heti ihan normaalina nykyajan yhteiskuntana kouluineen, liikenteineen, kauppoineen ja älykännyköineen.

Lennalle ja Jaanille tämä on tietenkin ihan outoa. He näyttävät kaupunkilaisille kummajaisina itsetehtyine vaatteine ja kenkineen. Nuoret joutuvat oppimaan kantapään kautta, että kaupasta saa ruokaa vain maksamalla rahalla, ja rahaa saa vain tienaamalla sitä - vaikkapa katulaulajana. Mutta mikä on tuo paikka, mihin ystävykset putosivat? En tahdo spoilata enempää, mutta vihjaan sen verran, että kirjassa leikitellään kovasti perinteisellä maailman- ja ajankuvalla. Paikka on tutumpi, kuin Jaan ja Lenna ovat osanneet arvatakaan.

Pidän kovasti Keikauksen juonivetoisuudesta ja aikatasoilla leikittelystä, joka näyttää olevan nyt kova trendi lasten- ja nuortenkirjoissa. Lennan ja Jaanin ystävyys on syventynyt entisestään, mutta ei etene romanssiin asti, mutta lukijan mielikuvitushan voi jatkaa kirjan avointa loppua mielesekseen. Toisaalta, miksipä aina pitäisi tytön ja pojan ystävyyden itsestäänselvästi edetä romanssiksi? Ei miksikään. Eli hyvä näin.

"Jaan, sinä kuuntelet nyt minua. Nyt me juostaan - ja kovaa." (s. 152)

Kirjan loppuvaiheilla on melkoisen apokalyptinen tunnelma ja Jaan ja Lenna ryhtyvät  maailmanpelastajiksi, mutta kirjan loppu on onneksi toiveikas ja avoin erilaisille vaihtoehdoille. Hieman surumieliseksikin tunnelma menee, mutta kirjan ihan viimeinen lause tuo takaisin kaiken toivon. 

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 

En löytänyt muita bloggauksia.

Samantyylistä luettavaa: 

Sisarla - seikkailu toisessa maailmassa: Salla Simukka