Munkki ja robotti -duologia: Becky Chambers

Veisu luonnonkoneille: Becky Chambers. Suomentanut Kaisa Ranta. Hertta 2024 (Munkki ja robotti #1)

Englanninkielinen alkuteos (2021): A Psalm for the Wild-Build. Kansi: Feifei Ruan / Tor.com

"Hugo-palkittua hyvän mielen scifiä

Vuosisatoja sitten Pangan robotit tulivat tietoisiksi ja laskivat tehtailla työkalunsa. Ne vaelsivat yhtenä joukkona villiin luontoon, eikä niitä sittemmin ole nähty. Ihmisten mielissä niistä on jo kauan sitten tullut myytti.

Sisarus Dex työskentelee kiertävänä teemestarina ja elää sinänsä oikein miellyttävää elämää, mutta häntä kaihertaa tyytymättömyys – ja vetää puoleensa villiintyneen erämaan hiljaisuus ja ihmisettömyys. Dexin maailma kuitenkin järkkyy, kun luonnon helmassa häntä lähestyy tuttavallinen robotti. Ennen kuin se voi palata kaltaistensa joukkoon, sen on selvitettävä, mitä ihmiset tarvitsevat.

Veisu luonnonkoneille aloittaa Munkki ja robotti -duologian, jonka lämmin toiveikkuus ja lempeä huumori ovat kuin rauhoittavaa teetä lukijan hermoille. (Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Minulla venähti tämän viime vuoden syksynä ilmestyneen kirjan luku tämän vuoden puolelle, joten en harmikseni ehtinyt ottaa tätä huomioon Blogistanian Glogalia -äänestyksessäni. Ilokseni tämä kuitenkin sai kolmannen sijan 5.2.2025 julkistetuissa tuloksissa, joten eipä siinä mitään. Minulla oli aavistus, että ihastuisin tähän pikkuiseen, iloisen näköiseen scifikirjaan. Oikeassa olin.

Veisu luonnonkoneille kertoo utopistisesta maailmasta, jossa Panga-nimisen valtion robotit on jossain vaiheessa vapautettu tehtävistään niiden tultua liian tietoisiksi ja vietyä ihmisten työt. Nyt roboteista kerrotaan enää saduissa, sillä kukaan ei ole niitä enää nähnyt. Sisarus Dex on elellyt Pangan kaupungissa onnellisena hoidellen puutarhaa, mutta nyt hän on alkanut kaivata jotain muuta. Hän haluaisi kuulla joskus sirkkojen siritystä, ja on kuullut, että jossakin maalla sitä voisi vielä kokea. Lopulta hän jättää oman rakkaan yhteisönsä Ketokolossa ja lähtee kiertäksi teemestariksi hienoilla härkäpyörävankkureillaan.

Teemestarina olo vaatii monenlaisia taitoja, joista tärkein on ihmisten kuunteleminen. Tässä Dexillä on alussa ongelmia, mutta pikku hiljaa, parin vuoden kiertelyllä hänestä tulee toivottu vieras joka kylässä, jonne hän vuoron perään polkee tarjoamaan oma kehittelemiään teelaatuja. Ihmiset tulevat tutuksi huolineen, iloineen ja murheineen, mutta Dex huomaa jälleen kaipaavansa jotakin muuta. Eikä hän ole edes vielä kuullut niitä sirkkoja. Ehkä ne ovat kuolleet sukupuuttoon.

"Aaaaah", hän sanoi metsälle. Metsä vastasi kahisevilla neulasilla, narisevilla oksilla eikä millään muulla. (s. 59)

Sitten hän kuulee kaukaisesta Hirvaslaen erakkoluostarista, jossa saattaisi olla vielä havaittavissa pilvisirkkoja. Paikka on kaukana hyvin vaikeakulkuisen vuoristoisen maaston takana, mutta sinne Dexin on päästävä. Siellä hän saisi mielenrauhan. Ja matkalla sinne hän törmää yllättäen robottiin. Niitä ei pitäisi olla enää olemassa, mutta siinä se nyt seisoo. Hän, tai se, esittäytyy nimellä Kirjotäplänukakas, tuttavallisemmin Nukakas. Kaikki robotit, joita siis on yhä olemassa vapaana kuljeskelemassa, on nimetty sen asian mukaan, minkä ne ovat ensimmäisenä nähneet. Dexin on hyvin vaikea suhtautua robottiin, joka käyttäytyy hyvin ystävällisen asiallisesti ja haluaa liittyä Dexin seuraan. 

Robotti käveli suoraan hänen luokseen. "Minun nimeni on Nukakas", se sanoi ojentaen metallisen käden.

"Mitä tarvitset ja kuinka voisin auttaa?" (s. 63)

Nukakas pyytää Dexiä opastamaan ihmisten kyliin tutustumiskierrokselle, sillä sille tehtävälle se on lähetetty, mutta Dex aikoo suunnata erakkoluostariin, kuten on aikonut. Hän joutuu luovuttamaan ja hyväksymään itsepintaisen robotin matkaseurakseen, ja onhan tästä myös hyötyäkin. Dex muistaa kyllä, miten huonosti aiemmin ihmisille kävi, kun he hyväksyivät robotit apureikseen. Nykymaailmassa ei käytetä enää edes robotti-imureita sen takia.

"Minusta on omalla tavallaan kaunista, kun on onni todistaa jonkin haipumista pois." (s. 119)

Matkalla luostariin Dex ja Nukakas käyvät keskusteluja roboteista, ihmisistä ja elämästä yleensä. Dex on hyvin mielenkiintoinen persoona. Hän on muunsukupuolinen munkki, sisarus, joka kuitenkin kiroilee hyvin ronskisti eikä muutenkaan käyttäydy mitenkään hurskaasti. Välillä hän rukoilee Allalle-jumalaansa, mutta siihenpä oikeastaan uskonnollisuus jääkin. Nukakas on hyvin symppis, joka kyselee kuin lapsi ihmisten asioista, kuten moraalista. Nukakas rakastaa yli kaiken eläimiä, ja innostuu, kun karhu vierailee heidän leirissään. Dex ei niinkään. 

"Pitävätkö robotit toisiaan kädestä?" Dex kysyi.  "Onko se ...minkäänlainen juttu teillä päin?"

"Ei ole, Nukakas sanoi. "Mutta kokeilisin hyvin mielelläni." (s. 146)

Nukakkaan oivallukset elämäkset eivät mene minusta liiallisen filosofiseksi vaan pysyvät mukavan ymmärrettävällä tasolla. Kirja tarjoaakin ihanasti oivalluksia, ja varmasti paranee uusintalukukierroksella. Harvoin harkitsen lukevani samaa kirjaa uudestaan, mutta voi olla, että tästä tuli juuri uusi lohtukirjani, johon palaan vielä uudelleen.

Ihana, ihana kirja! Jään innolla odottelemaan kesällä ilmestyvää kirjaparin toista osaa Ylistys kainolatvoille.

Arvosanaksi annan 5-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjavinkit

Kirjaimia

Kirjamaa

Päiväkävelyllä

Nousu: Nicholas Binge

 Nousu: Nicholas Binge. Suomentanut Laura Kataja. Bazar 2024

Englanninkielinen alkuteos (2023): Ascension. Kansi: Harper Collins Publishers / Jussi Jääskeläinen

"Nicholas Bingen kauhutrilleri Nousu vie kohtalokkaalle retkelle mystisen, keskeltä valtamerta nousseen vuoren huipulle.

Valtava, lumen peittämä vuori on ilmestynyt tyhjästä keskelle Tyyntä valtamerta. Kukaan ei löydä vuoren olemassaololle selitystä, joten salaperäinen järjestö palkkaa fyysikko Harold Tunmoren selvittämään vuoren mysteerin.

Harold tiimeineen ei pysty kuvittelemaankaan, mitä kaikkea he kohtaavat vuoren huippua kohti kiivetessään. Mitä korkeammalle tiimi kapuaa, sitä vähemmän asiat vaikuttavat luonnollisilta. Aika kulkee epätavallisesti, minuutit muuttuvat tunneiksi ja tunnit päiviksi. Tiimin jäsenet alkavat menettää muistonsa ja vainoharhaisuus leviää heidän joukossaan.

Vaaroista huolimatta ryhmä kokee kummallista paloa saavuttaa vuoren huippu. Sitä kohti edetessään Harold joutuu kuitenkin pohtimaan, odottaako perillä ihmiskunnan mahtavin tieteellinen löytö vai hänen oma tuhonsa? Nicholas Bingen Nousu kaappaa mukaansa kauhistuttavalle matkalle kohti salaperäisen vuoren huippua ja iskee tajuntaan kuin hakku jäiseen kiviseinämään." (Bazar)

Lukunäyte

Oma arvio:

Viihdekirjapainotteisen kesän jälkeen on ihana tarttua välillä ehtaan scifiin. Tai oikeastaan kauhunsekaiseen ja jännärimäisesti etenevään scifiin. Nicholas Bingen Nousu kiinnitti heti huomioni, sillä tykkään juuri tällaisista genrekummallisuuksista. Kirja oli vuoden 2023 Goodreads Choice Awards -äänestyksessä vuoden parhaan scifikirjan kategoriassa.

Benjamin Dunmoren erikoislaatuinen veli on kadonnut mystisesti 29 vuotta sitten. Harold Dunmore oli hyvin arvostettu tutkija, suoranainen nero, ja hänen erikoinen, nepsy-piirteinen käyttäytymisensä ei jäänyt keneltäkään huomaamatta hänen lapsuudessaan. Ben ja hänen siskonsa Poppy eivät koskaan tunteneet kunnolla veljeään, joka lähti nuorena opiskelemaan lääkäriksi, mutta lopetti työnsä lääkärinä ja matkusteli ympäri maailmaa tutkimassa milloin mitäkin kiinnostavaa. Hämmästyksekseen Benin teini-ikäinen tytär Harriet, joka oli Haroldille tärkeä, sai kolme hyvin kummallista kirjettä sedältään tämän katoamisen jälkeen. Mikään kirjeissä ei tuntunut käyvän järkeen.

Sitten Ben kuulee eräältä ystävältään, että Harold olisikin elossa. Hän oli nähnyt ihan samannäköisen miehen eräässä psykiatrisessa sairaalassa. Ben ällistyy tosissaan, sillä he olivat jo luopuneet toivosta, että Haroldia koskaan löytyisi. Ja totta tosiaan, St. Brigitin sairaalasta löytyy tuttu henkilö, jonka katse on kuitenkin oudon tyhjä, ja joka höpisee jotain outoa muurahaisista. Ben ehtii käydä veljensä luona muutamia kertoja todistamassa tämän pelottavia psykoottisia kohtauksia, ennen kuin surulliset uutiset kantautuvat Benin korviin: Harold on riistänyt hengen itseltään. Benin nappama nahkasalkku sisältää joukon kirjeitä, jotka on yllättäin kaikki osoitettu Harrietille. Niistä puuttuu nuo kolme kirjettä, jotka on lähetetty Benin tytölle aiemmin. 

Sen kutsuminen vain vuoreksi olisi vääryys. Se on vuoren muotoinen ja hahmoinen, nousee vallitsevana meren ylle ja kohoaa pilvetöntä sinistä taivasta kohti. Se näyttää olevan kalliota, samojen geologisten työntö- ja vetovoimien muodostama, jotka luovat kaikki vuoret planeetallamme. 

Mutta sen koko! Voi Luoja, Hattie, koko! (s. 62)

Haroldin kirjeiden kautta koetaan kaikki se hämmennys ja kauhu, mitä hän on kokenut ennen psykiatriselle osastolle joutumista. Miten hänet kutsutaan yllättäin salaiseen tapaamiseen miehen kanssa, joka osaa jostain syystä ennustaa tulevia tapahtumia. Ja miten tämä lopulta sekoaa ja ampuu itsensä. Järkyttynyt Harold saa kuulla mystisestä vuorenjärkäleestä, joka on ilmestynyt yhtäkkiä, kuin tyhjästä, keskelle valtamerta. Ja miten ensimmäisestä retkikunnasta palasi elävänä vain kaksi ihmistä heidän yritettyään kiivetä ylös tuota vuorta. Haroldia ei kiinnosta lähteä uhraamaan henkeään moisen vuoren vuoksi, mutta kun hän saa kuulla, että toinen hengissä olevista on hänen ex-vaimonsa Naoko, hänen on pakko lähteä.

Perusleirissä Haroldille jo alkaa valjeta, miten isosta projektista on kyse. Mukaan uuteen retkikuntaan lähtee kokenut vuorikiipeilijä, joukko eri alojen huippututkijoita ja aseistettuja sotilaita. Mihin ihmeeseen aseita tarvitaan tyhjällä vuorella? Miksi Naoko alkaa kirkua nähdessään ex-rakkaansa? Miksi tuntuu, ettei seurueelle kerrota läheskään kaikkea?

Kirjeissä Harold raportoi heidän etenemistään ylöspäin, kuvailee tuntemuksiaan ja tapahtumia seurueen jäsenten kesken. Välillä hän palaa menneisyyteen ja muistelee aikaa, kun hän tapasi Naokon, kuinka he rakastuivat ja alkoivat sijaisvanhemmiksi eräälle pikkuiselle pojalle. Jotain kipeää ja arkaa liittyy Naokon ja Haroldin suhteen päättymiseen, eikä hän ole valmis sitä heti kirjeissään paljastamaan.

Tämä vuori - se hylkää kielen. Tekee sen kyvyttömäksi. Kaikki mitä jää jäljelle on täydellinen epäusko, ja lähes uskonnollinen kunnioitus. (s. 94)

Vuorella niin aikakäsitys kuin ihmisten käytös alkaa muuttua, mitä ylemmäksi he pääsevät. Konflikteja tulee ja monia asioita alkaa paljastua. Haroldin kirjeistäkin voi päätellä, että hän ei ala pysyä loppua kohti ajankulusta kärryillä ja päiväykset alkavat heitellä miten sattuu. Mitä ihmettä tuolla vuorella tapahtuu? Olin jatkuvasti hämmennyksen vallassa ja odotin uusia johtolankoja siitä, miksi he ylipäätään olivat tuolla vuorella. 

Mutta silti jokin käski minun liikkua. Ja sillä hetkellä tajusin jotakin ihanaa. Koko alun kömpelö paniikki oli mennyt ja jäljellä oli vain sokeuteni ja pelkoni, ymmärrys tuli kuin isku palleaan.

Halusin elää. (s. 156)

Nousu piti minua kyllä otteessaan hyvin tehokkaasti - kirjaimellisesti koko nousun ajan. Pidän kovasti aikaulottuvuuksilla leikittelevästä scifistä ja tässä sitä puolta on sopivassa määrin. Ihmisten muuttuva käytös ja pelottava uhkan tuntu toi kirjaan sopivan kauhumaisen tunnelman. Toisaalta jännityksen seassa on myös monenlaista pohdintaa elämästä, uskonnoista ja ylipäänsä siitä, mitä me ihmiset olemme täällä maapallolla. Olemmeko me joillekin kuin muurahaisia, jotka voi tuosta noin vain liiskata kengän alle? Loppua kohti odotin kuumeisesti, pääsisivätkö tyypit huipulle asti ja mitä siellä odottaisi. Olin ehkä hivenen pettynyt loppuratkaisuun, sillä se tuntui ehkä turhan ilmeiseltä ja helpolta vastaukselta. Pidin kuitenkin siitä, miten kaikki kiteytyi noiden kirjeiden kautta lopuksi Benin loppusanoihin, jotka loivat hämmentävän illuusion siitä, että kirja olikin ollut autofiktiota.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Jeff VanderMeer: Eteläraja-trilogia

Josh Malerman: Punainen piano

Tällä tavalla hävitään aikasota: Amal El-Mohtar ja Max Gladstone

Tällä tavalla hävitään aikasota: Amal El-Mohtar ja Max Gladstone. Suomentanut Kaisa Ranta. Hertta 2023

Englanninkielinen alkuteos (2019): This Is How You Lose the Time War. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

"Kuolevan maailman tuhkasta agentti löytää kirjeen. Siinä lukee: Poltettava ennen lukemista.

Tällä tavalla alkaa kirjeenvaihto kahden kilpailevan agentin, Punaisen ja Sinisen, välillä keskellä sotaa, joka ulottuu aikojen ja avaruuksien halki. Mutta se, mikä kytee kirjeissä ensin haasteena ja pilkkana, taistelukentälle kuuluvana kerskailuna, kasvaa molempien yllätykseksi joksikin syvemmäksi, heidän erilaisia maailmojaan suuremmaksi.

Paitsi että heidän yhteytensä paljastuminen tietäisi varmaa kuolemaa. Onhan sota edelleen käynnissä. Ja jonkun on voitettava se. Eikö vain?" (Hertta)

Oma arvio:

Odotin paljon tältä Max Gladstonen ja Amal El-Mohtarin yhteisteokselta. Pidän kovasti aikamatkustus-teemaisesta scifistä, ja vieläpä kun kirjassa luvattiin olevan rakkautta ja sen kerrottiin saaneen useita palkintoja, uskoin tämän olevan minun kirjani.

Kirja olikin ihan jotain muuta, mitä ajattelin. Rakkautta siinä kyllä on, ja aikamatkustusta hyvinkin, mutta kirjan maailma ja tyyli ei ole helpoimmasta päästä. Epätoivoisena luin kirjaa eteenpäin ja mielessäni kummitteli lause: "olen ihan liian tyhmä tälle kirjalle. Apua, en ymmärrä mitä tässä tapahtuu..." 

PPS. Toivottavasti huomasit eron tämän sumakin ja sen myrkyllisen välillä. Vain toinen niistä on punainen. (s. 118)

Olen tottunut kirjoittamaan jonkinlaista juonikuvausta lukemistani kirjoista. Nyt mietin koko lukemisen ajan, miten ihmeessä osaan kertoa kirjasta mitään järkevää. Yritän kuitenkin. Kirjassa vuorotellaan kahden päähenkilön, Punaisen ja Sinisen näkökulmien välillä. Luvut ovat aika lyhyitä, ja näkökulmavaihdoksen välissä on aina kirje, jonka kulloinkin näkökulmahenkilönä ollut lukee. Punainen ja Sininen ovat kilpailevia agentteja, jotka sukkuloivat eräänlaisten säikeiden avulla ajassa suorittaen erilaisia, hyvinkin verisiä tehtäviä. Toinen on Viraston, toinen Puutarhan alaisuudessa. Puhutaan yläsiimoista ja alasiimoista, punotaan ajan palmikkoja. Välillä käydään menneisyydessä hyvinkin kaukana, dinosaurusten ajassa, seurataan Atlantiksen uppoamista ja Lontoon paloa. 

Kaikki siis lähtee Sinisen jättämästä kirjeestä, joka on tarkoitettu Punaiselle. He aloittavat vaarallisen kirjeenvaihdon, jossa jokainen kirje on jätetty mitä mielikuvituksellisemmin. Luottamus vahvistuu, tunteet voimistuvat, enää he eivät ole kilpailijoita vaan liittolaisia. Sana rakkaus mainitaan.

Kysyit nälästä.

Kysyit erityisesti, olenko minä tuntenut nälkää.

Lyhyt vastaus: en.

Pidempi vastaus: en kai?

Tyydytämme tarpeet ennen kuin ne iskevät. (s. 72)

Alussa yritin liikaa ymmärtää kaikkea, ja epätoivoni kasvoi. Sitten päätin vain rentoutua, nauttia sanoista ja kauniista lauseista, antaa kirjan kuljettaa. Se helpotti. En osaa selittää, ovatko Punainen ja Sininen ihan täysin ihmisiä, jonkinlaisia kyborgeja kenties? Kirjan kuvauksessa puhutaan sateenkaarirakkaudesta, ja molemmat agentit ovat kuvailujen perusteella naisia, mutta hyvin sukupuoleltaan neutraaleja minun mielestäni. Kirjan lopussa aikamatkustus saa uusia sävyjä, kun lukijalle alkaa selvitä, kuka Punaista seurannut etsijä, varjo on. Tällaisia oivalluksia minä rakastan.

Kyynelissä on ensin vihaa, mutta viha palaa nopeasti loppuun. Kyyneleet jäävät.

Punainen sujauttaa sormen läpän alle ja nykäisee. Sinetti murtuu vaivattomasti kuin selkäranka. 

Hän lukee. 

Hänen ympärillään maailma palaa. Kasvit kuihtuvat.

Aallot huuhtovat raatoja rantaa. (s. 186)

Tällä tavalla hävitään aikasota on hieno scifiteos. Hieno nimenomaan: siinä on kauniita sanoja, kaunista kuvailua, kaunista rakkauden ylistystä. Minulle tämä ei kuitenkaan ollut ihan se nappivalinta, sillä haluan lukea helpommin ymmärrettäviä kirjoja. Olen kuitenkin iloinen, että luin tämän, ja ymmärsin tästä edes vähäsen. Erityismainintani vielä upeasta (ja varmasti vaativasta) suomennoksesta Kaisa Rannalle ja kauniista kannesta Sanna-Reeta Meilahdelle!

Minun on hirveän hankala antaa tälle arvosanaa, koska sen hienouden takia arvosana voisi olla korkeampi, mutta se kokemus, minkä minä sain, ei yllä samaan. Siksi...

..annan arvosanaksi 3

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

POC-lukupiiri

Kulttuuritoimitus

Kirjavinkit

Kirjafile

Tinarinnat - Kalevalan naisten uudet tarinat: J.S. Meresmaa ja Anni Kuu Nupponen (toim.)

Tinarinnat - Kalevalan naisten uudet tarinat: J.S. Meresmaa ja Anni Kuu Nupponen (toim.) Hertta 2023

Kansi: Karin Niemi

" 'Joskus naiselle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin muuttua suunnattomaksi petolinnuksi.'

Miltä tutut tarinat kuulostaisivat, jos äänen saisivatkin Kalevalan naiset itse? Miten sammon kanssa kävi Louhen näkökulmasta? Entä miten tarinansa pukisi nykyajan Aino tai Marjatta puolukoineen? Voisiko Tuonen tytti työskennellä ruumishuoneella tai Vellamo olla intohimoinen luonnonsuojelija?

Tinarinnat-novellikokoelmassa 11 suomalaista kirjailijaa kertoo oman tulkintansa valitsemastaan Kalevalan naishahmosta. Tyyliltään novellit ovat moninaisia: on historiallisia, fantastisia ja futuristisia, herkkiä, synkkiä ja humoristisia. Yhteistä tarinoille on, että ne ravistelevat pölyyntyneitä mielikuvia.

Jokaisen hahmon tarinaa täydentää muotokuva eri kuvittajalta. Juhlavaan teokseen tekee mieli palata kerran toisensa jälkeen.

Kokoelman ovat toimittaneet tamperelaiset kirjailijat J. S. Meresmaa ja Anni Kuu Nupponen. He saivat idean teokseen Tampereen taidemuseon näyttelyssä, jossa Kalevalan aiheita hallitsivat – jälleen kerran – miehet ja miehinen näkökulma. Oli siis aika kertoa Kalevalan naisten tarinat aivan uudella tavalla.

Mukana on 22 nais- tai muunsukupuolista kirjailijaa ja kuvittajaa.

Kirjailijat: Katri Alatalo, Magdalena Hai, Anu Holopainen, Emmi Itäranta, Jenny Kangasvuo, Jenna Kostet, Anne Leinonen, Anni Kuu Nupponen, Tiina Raevaara, Solina Riekkola ja Johanna Sinisalo.

Kuvittajat: Broci, Maya Hahto, Juliana Hyrri, Emma Kantanen, Jutta Kivilompolo, Anne Muhonen, Karin Niemi, Emmi Nieminen, Johanna Rojola, Julia Savtchenko ja Nora Surojegin." (Hertta)

Oma arvio:

Pakko myöntää heti tähän alkuun, että Kalevala ei ole minulle kovin tuttu. Ei, vaikka olen opiskellut suomen kieltä ja kirjallisuutta. Onhan sitä käsitelty peruskoulussa, mutta kansalliseepokset  eivät ole erityisesti minun sydänasiani, vaikka toki arvostan kulttuuriperintöämme. Kiinnostuin silti valtavasti, kun kuulin, että Kalevalan naisista tulee oma novellikokelma, jossa on vieläpä kirjoittajina Suomen parhaimmistoa niin spefin kuin lanukirjallisuudenkin saralla sekä lisäksi loistavia kuvittajia.

Tinarinnat - Kalevalan naisten uudet tarinat esittelee yhteensä 11 Kalevalan tarinoista enemmän tai vähemmän tutuksi tullutta naishahmoa. Kokoelma alkaa päräyttävästi pahishahmo Louhesta, Pohjan Akasta,  ja päättyy Väinämöisen emoon Ilmattareen. Pidän kovasti kirjan rakenteesta, jossa jokainen naishahmo esitellään ensin kuvittajan taidonnäytteellä ja lyhyellä esittelytekstillä, joka selostaa missä roolissa kyseinen nainen Kalevalassa esiintyy. Näin minäkin, joka en ole niin kauheasti perillä eepoksestamme, pääsen vähän jyvälle. Tuttuja nimiähän siellä vilisee ja heti muistini palailee pätkittäin: ei kai kukaan ei voi olla muistamatta, miten Marjatta tulee puolukasta raskaaksi ja Lemminkäisen äiti suree Tuonelan äärellä kuollutta poikaansa.

He olivat vieneet minulta Aamuni ja Iltani, joten minä vein heidän. (Emmi itäranta: Taivasta silpovat pilvet, s. 34)

Vaikka novellikokoelma alkaa melko perinteikkäästi Kalevalan aikaan sijoitetulla Emmi Itärannan novellilla Taivasta silpovat pilvet, jossa Louhi pyytää Väinämöiseltä Sampoa itselleen ja tulee luvanneeksi tälle palkkioksi tyttärensä, sekä jumalhahmo Tuurin vaimo Villikerta taltuttaa Ukko Ylijumalan sytyttämän palon Jenny Kangasvuon novellissa Tulisoronen, kivikipinä, seuraavat novellit ujuttautuvat pikku hiljaa taidokkaasti nykymaailmaan tai jopa dystopisiin maailmoihin, joissa ihmisen kehittelemät peltilehmät tuottavat maitoa ja lihaa eettisemmin (vai josko sittenkään?) Jenny Kostetin novellissa Kaitse karja kaunihisti,  tai Tuonen Tytti on töissä ruumishuoneella ja saattelee vainajien sielut Tuonelaan ruumishuoneen takaoven kautta Solina Riekkolan novellissa Kalma päätä kallistavi. 

"Tytti joenkorpi, hei", sanon, ja kättelen Terttua. "Obduktioteknikko. Ja sinun oppaasi Tuonelaan." (Solina Riekkola: Kalma päätä kallistavi: s. 113)

Tulevaisuuden maailmoihin sukelletaan esimerkiksi novellikokoelman päättävässä Magdalena Hain novellissa Veen emonen, Ilman impi, Ilma-Tarin kätilö, jossa ihmiskuntaa uhmaa heidän emonsa eli kohduksi kutsutussa luolassa asuvan Ilma-Tarin mahdollinen tuhoutuminen ja emon uusiutuminen. Anni Kuu Nupposen novellissa Tule marja poimimahan Marjatta elää tulevaisuuden maailmassa, jossa algoritmien valta on noussut koko maailmaa hallitsevaksi systeemiksi. Johanna Sinisalon novellissa Poika palasina pääosassa on Lemminkäisen äiti, joka joutuu pelastamaan poikansa päihdehelvetistä. 

He antoivat minulle nimen puolukka. He tekivät minut ja vangitsivat tänne. ( Anni Kuu Nupponen: Tule marja poimimahan, s. 253)

Vedenalaisiin fantasiamaailmoihin sukelletaan sekä Katri Alatalon novellissa Ken kulkee vettä vasten, jossa opiskeluajan taloudellisiin vaikeuksiin väsynyt Aino tuntee veden kumman kutsun, sekä Anu Holopaisen novellissa Veen voima, Veen väki, jossa on päähenkilönä Vellamon hahmoon perustuva Vee, nuori nainen, joka pelastetaan eräänä päivänä pahasti kalastusverkkoihin sotkeutuneena ja muistinsa menettäneenä. 

Älä pelkää. Hengitä vesi sisään ja pelko ulos. Tämä on kotisi, tule takaisin. (Anu Holopainen: Veen voima, Veen väki: s. 153)

Sateenkaareviakin scifin sävyjä tarjoaa Anne Leinosen novelli Vilua hohkaa hopea, jossa kuulun teknoseppä Ilmarin sisar Annikki joutuu peittelemään veljensä kamalaa tekoa eli tämän vaimon Irinan surmaa. Tiina Raevaaran novellissa Saaren neidot, kauan kasvaneet on ehkä jopa hiukan kauhumaisia piirteitä päähenkilönään Kyllikki, joka anoppinsa kanssa surmaa ja silpoo Lemminkäisen palasiksi kursiakseen tämän uudelleen kokoon. 

Kaikki aina luulivat, että Ahti Saarelainen ryösti minut. Lemminkäinen ryösti Kyllikin, sanottiin, aivan kuin olisin ollut pelkkää materiaa, esine, jonka voi varastaa. Niin tarina väittää. (Tiina Raevaara: Saaren neidot, kauan kasvaneet, s. 205)

Novellikokoelma on hyvin tasalaatuinen ja pitää sisällään kaunista ja huoliteltua kieltä. Kuvitukset ovat persoonallisia ja toinen toistaan kauniimpia. Vaikka novellit poikkeavat hiukan tyyliltään, on punainen lanka kuitenkin olemassa. Novelleissa tulee usein esiin se huoli, mihin tämä yhteiskunta ja planeettamme tila on menossa. Kantavina teemoina ovat luonnon kiertokulku ja kunnioittaminen, eläinlajien säilyminen, lihansyönti, teknologian lisääntyminen ja toksiset mieskuvat.  Tämä kokoelma on täyttä timanttia, ja jos ei ole vielä esimerkiksi valmistujais/ylioppilaslahjaa nuorelle hankkinut, tämä kannattaa pitää mielessä. Itse näkisin, että novellit toimisivat mainiosti äidinkielen opetuksessa toisen mainion Kalevala-teemaisen novellikokoelman eli Satalatva - Kalevala uusin silmin ohella (Tammi 2021, toim. Salla Simukka ja Siri Kolu.) Vaikka Tinarinnat ei ole varsinaisesti lanua, se kuitenkin soveltuu mainiosti niin yläkouluun kuin lukioonkin.

Mitkä novellit pääsevät sitten minun top-kolmoseeni? Minä innostuin eniten dystopissävytteisestä Anni Kuu Nupposen novellista Tule marja poimimahan, jossa on tuotu mukavasti puolukka-teemaa ja neitseellistä sikiämistä mukaan erittäin persoonallisella tavalla, ja joka maalailee algoritmien valtaaman yhteiskunnan kauhukuvaa. Toinen suosikkini on Anne Leinosen niin ikään futuristinen Vilua leimaa hopea, jossa Ilmarin siskolla Annikilla on vaiettu salaisuus. Kolmas suosikkini, synkkämielinen Katri Alatalon Ken kulkee vettä vasten tuo esille nuoren aikuisen eli Ainon epätoivon, kun haaveiden toteutuminen ei olekaan sitä, mitä elämältä kuvitteli, ja tulevaisuus näyttää vain hyvin synkältä ja toivottomalta.

Suosittelen tätä kaikille, jotka haluavat katsoa Kalevalaa toisin silmin - tai niille, jotka eivät tunne kovin hyvin Kalevalaa, mutta haluaisivat oppia sitä viihdyttävällä tavalla, ilman runomittaa, päsmäröiviä miespäähenkilöitä ja ankeita analyysejä. 

Annan arvosanaksi 5-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

--

Samantyylistä luettavaa:

J.S. Meresmaa: Tytär hämärän, piika pimeän

Anniina Mikama: Myrrys

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Maria Carole: Tulen tyttäriä -sarja

Puhdas valhe -trilogia: Juha-Pekka Koskinen

 Puhdas valhe: Juha-Pekka Koskinen. Aviador 2023 (Puhdas valhe #1)

Kansi: Peppi-Lotta Alanen

"Hyvät ystävykset Linda, Ben, Amanda ja Joni asuvat Marsissa, eikä heillä ole kokemusta elämästä muualla. He ovat kyllä kuulleet Maa-planeetasta, mutta uskoneet heille syötetyn käsityksen, että Maa on asumaton ja elinkelvoton. He muistavat ajat, jolloin myrskyisinä päivinä heidän kotikaupunkinsa Kadiksen ylle piti nostaa suojakupu. Sellainen ei ole ollut vuosiin tarpeen, sillä Marsin myrskyt ovat laantuneet ilmakehän parantamistoimien takia.

Kaupungin alla risteilee ikivanhojen tunneleiden verkosto, ja sieltä huhutaan löytyvän asutusta. Mystisen Birgamerin oppien mukaan vanhoissa taruissa mainittu Eeden on sijainnut Marsin alla. Samoissa Veldanin taruissa esiintyy väittämä, jonka mukaan ihmiskunta on saanut alkunsa ”Marsperän” huokoisissa onkaloissa.

Vähitellen väite Maan asumiskelvottomuudesta paljastuu ystävyksille valheelliseksi propagandaksi. Tämän seurauksena ryhmä Marsissa asuvia totuuden etsijöitä alkaa valmistella lähtöä Maahan.

Puhdas valhe on Juha-Pekka Koskisen (s.1968) nuortenkirjatrilogian ensimmäinen, itsenäisen tarinakokonaisuuden muodostava osa. Hän on julkaissut vuodesta 2004 lähtien yli 50 teosta, voittanut muun muassa Savonia-palkinnon sekä ollut kahdesti romaaneillaan Finlandia-ehdokkaana ja nuortenromaaneillaan kahdesti Arvid Lydecken -ehdokkaana." (Aviador)

Oma arvio:

Avaruusteema jatkuu minun kevätlukemistossani, kun Murhabotin päiväkirjasta siirryin luontevasti Juha-Pekka Koskisen nuortenromaaniin Puhdas valhe, joka aloittaa trilogian. Mielenkiinnolla olen odottanut tätä Mars-teemaista romaania, joka voisi olla hyvä erityisesti yläkouluikäisille pojille vinkattavaksi. Tosin, jos saan hiukan nurista, Peppi-Lotta Alasen taiteilema kansi on ehkä turhan lapsekkaan oloinen ja voi karkottaa potentiaalisia lukijoita. 

Kirjassa eletään pitkällä tulevaisuudessa, ajassa, jolloin ihmiset asuvat Maan sijaan Marsin maaperällä. Maasta käydään louhimassa metalleja ja mineraaleja, mutta muuten Maan sanotaan olevan ihmisille täysin asumiskelvoton planeetta. Marsia ovat aiemmin piinanneet myös pahat hiekkamyrskyt, jonka vuoksi ihmisille on kaivettu tunneleita marspinnan alapuolelle ja kaupunkien päällä on käytetty suojakupuja. Nyt kuitenkin on tehty ilmakehää parantavia toimia, jonka vuoksi Marsissa voi tallustaa ulkosalla ilman suojavarusteita. Tosin myrskyjä on yhä silloin tällöin, ja nyt tunneleita on jouduttukin ottamaan uudelleen käyttöön niiden ajaksi.

- Jos me sanotaan ei, sä siis tapat meidät ja hävität ruumiit? (s. 24)

Kirjan päähenkilöitä ovat neljä nuorta, Phoboksen nelosiksi kutsutut Linda, Ben, Amanda ja Joni, jotka ovat ainoat rakettilinjan opiskelijat koulussaan opettajanaan tuttavallisemmin Kaavamato. Linjaa pidetään ihan höpönä, sillä miehitetyt rakettimatkat Maahan on lopettu aikaa sitten juurikin Maan myrkyllisyyden takia. Kun mielipuolena pidetty Max Yosi ottaa nuoriin yhteyttä, he päättävät rohkaistua lukuisia avaruusmatkoja tehneen miehen puheille. 

Maxilla on heille salaista kerrottavaa: Maa on hänestä täysin asumiskelpoinen eikä lainkaan myrkyllinen, kuten kaikille uskotellaan. Hän haluaa nuoret mukaan Maahan suuntaavaan avaruusohjelmaan, jonka on jo luultu haudatuksi lopullisesti. Nuoret saavat valmistumisensa kynnyksellä alkaa treenata tulevaa Maan matkaa varten salassa kaikilta, myös vanhemmiltaan. Heidän on käytävä läpi terveystarkastukset, treenattava fyysistä kuntoa ja totutettava painoliivien avulla lisääntyneeseen painoon, jota heille tulee Maassa. Joni ja räväkkä Amanda muuttavat Marsin tulevaisuus -säätiön eli MTS:n asuntoloihin, mutta Linda ja Ben sinnittelevät vielä hetken kodeissaan.

Nuorille paljastuu vielä lisää salaisuuksia liittyen Maahan ja Marsiin, kuten kirjan nimikin antaa hyvin vahvasti olettaa. Kaikki, mitä heille on opetettu, menee uusiksi. Tuleva matka hirvittää heitä, mutta toisaalta kiehtoo kovasti, etenkin mitä enemmän tietoa he saavat. Miksi heille ja kaikille muille on valehdeltu iät ja ajat? Pääsevätkö he koskaan Maan pinnalle? Mitä jos Maxin väitteet ovatkin vääriä, ja Maa onkin vaarallinen paikka heille?

Kirja alkaa hyvin toiminnallisesti, mutta tapahtumat jämähtävät hiukan junnaamaan paikalleen. Nuoret treenaavat ja valmistautuvat koitokseen, saavat selville asioita, mutta olisin ehkä toivonut jotain, joka olisi pitänyt paremmin mielenkiintoani yllä. Henkilöhahmot ovat melko yksitoikkoisia eikä heistä saa juuri mitään irti. Heidän ikäänsä ei mainita missään vaiheessa (tai se on mennyt minulta ohi), mutta koska he valmistuvat rakettitieteen linjalta ja saavat sen jälkeen töitä, he voisivat olla periaatteessa noin 18-19-vuotiaita. Minusta hahmot ovat kuitenkin tosi lapsellisia ja voisivat olla ennemminkin noin 15-vuotiaita. Ehkä Marsissa on nopeammat opinnot? Ainoa väripilkku henkilöistä on Amanda, joka harrastaa ipu-nimistä taistelulajia, kyseenalaistaa asioita ja kieltäytyy aluksi hyvin jyrkästi lähtemästä mukaan Maxin ehdotuksiin, vaikka kaikki muut kaveripiiristä ovat mukana. Harmi, ettei hän ollut näkökulmahenkilönä Jonin sijaan.

- No musta se on suloista, sillä mä uskon yhä, ettei tää projekti johda mihinkään. Tai ehkä hautaan, ja siinä kaikki. (s. 76)

Olisin kaivannut henkilöhahmojen välisten suhteiden kuvailua ja kehittymistä, ja mikseipä jotain pientä romanssinpoikastakin vireille. Tuntui kuitenkin, että he olivat jotenkin toisistaan irrallisia hahmoja, jotka suuntasivat kohti samaa päämäärää. Jokaisella on kuitenkin sentään hiukan erilaiset lähtökohdat: Joni on varttunut orpokodissa eikä hänellä ole hajuakaan vanhemmistaan, Ben on rikkaan ja vaikutusvaltaisen von Paxin suvun poika, Lindan isä on mystisesti kadonnut ja hänen äitinsä on hukuttanut murheensa miboliin eli jonkinlaiseen Marsin alkoholijuomaan ja Amandan vanhemmat ovat tukeneet häntä ipu-lajissaan esimerkillisesti.

Mielenkiintoisinta antia ovat tietysti minulle avaruusfanille Marsissa asuvien ihmisten elämän kuvailut ja niihin liittyvät varta vasten keksityt ratkaisut omine sanoineen. Älylaitteina toimivat heillä palmit, kahvin sijaan he nauttivat mikrobeista valmistettua mibbi-juomaa, päihdyttävänä aineena toimii tosiaan miboli, puhutaan marsilmasta ja marsinpinnasta, astronautin sijaa histonauteista jne. Ruoka on tyypillistä avaruusruokaa, sillä tuoreita kasviksia ei juurikaan saada.  Hauska kohta on se, kun nuoret löytävä von Paxien arkistoista kirjoja, joiden tarkoitusta he eivät tajua, sillä Marsissa ei sellaisia ole koskaan ollut.

- Siis, näille on varmasti joku kova nimi ja me ollaan idiootteja, kun me ei tiedetä sitä. Mutta koska näissä on tekstiä ja nää kaikki liuskat on täynnä tekstiä, nää rasiat on nyt tekstiöitä. ---(s. 157)

Mielenkiinnolla jään odottelemaan seuraavaa osaa, sillä jäihän tämä kirja nyt kutkuttavaan kohtaan. Paljon asioita jäi vielä mietityttämään, kuten ovatko Jonin vanhemmat vielä elossa, mitä tapahtui Lindan isälle ja miten nuorten avaruusmatkan käy? Muutamasta puutteestaan huolimatta tämä on ihan mukiinmenevä scifikirja, jota voisin suositella yläkoululaisille.

Arvosanaksi annan tälle 3

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

--

Muita avaruusteemaisia bloggauksia:

Teemana avaruus

Murhabotin päiväkirjat -sarja: Martha Wells

Hälytystila - Murhabotin päiväkirjat 1: Martha Wells. Suomentanut Mika Kivimäki. Hertta 2023 (Murhabotin päiväkirjat #1)

Englanninkielinen alkuteos ( 2017): The Murderbot Diaries 1: All Systems Red. Kansi: Samppa Ranta / Punavuoren Folio Oy ( suunnittelu), Designprojects / Adobe Stock (kuvat)

"Tulevaisuudessa avaruusmatkoille on palkattava henkivartijaksi vartiointi- ja turvallisuusandroidi. Vaikka androidit ovat tietoisia, ihmiset vieroksuvat niitä – ja Murhabotin tapauksessa tunne on molemminpuolinen.

Murhabotti on hakkeroinut oman järjestelmänsä ja poistanut androideille asennetut käyttäytymis- ja tottelevaisuusrajoitteet. Se on lähetetty kaukaiselle planeetalle tutkijaryhmän turvaksi, mutta töiden tekemisen sijaan se mieluiten pysyttelisi omissa oloissaan, ahmisi saippuasarjaa ja välttelisi kiusallisia kohtaamisia ihmisten kanssa.

Mutta kun tutkijat kokeita tehdessään joutuvat pahaan pulaan, jää Murhabotin vastuulle pelastaa ihmisensä.

Hälytystila on mustalla huumorilla höystetyn scifisarjan avausosa. Päiväkirjaa pitävä Murhabotti tarkkailee maailmaa ympärillään ja yrittää löytää oman paikkansa siinä – ja tekee samalla kirpaisevan osuvia huomioita ennakkoluuloisista ihmisistä." (Hertta)

Oma arvio:

Heti kun näin Hertta-kustannuksen kevään luettelossa tämän Martha Wellsin Murhabotin päiväkirjat -sarjan aloitusosan kuvauksen, ajattelin, että tämä on varmasti kirja minun makuuni. Minähän olen ollut vallan tietämätön koko sarjasta, mutta vannoutuneet scifin ystävät ovat voineet lukea englanniksi näitä sarkastisen androidin ajatuksia jo vuodesta 2017 asti. Sarjaan kuuluu jo kahdeksan osaa. Niinpä olen saanut lukea hehkutuksia tästä sarjasta ja siitä, että se tulee vieläpä Mika Kivimäen suomentamana. Ja miten upea tämä Samppa Rannan taiteilema kansi on! 

Kirjassa puhuu nimensä mukaisesti androidi, joka on palkattuna erään avaruusmatkaseurueen turvallisuutta takaamaan. Vaikka hän nimittää itseään Murhabotiksi, murhanhimoinen hän ei ole. Hän on koukuttunut satelliittien viihdeohjelmatarjontaan, ja viettääkin suurimman osan ajasta tukikohdassa tuijottaen muun muassa Paratiisikuun porteilla -nimistä saippuasarjaa. Ihmisistä hän ei niinkään välitä, mutta sietää heitä tehtäviensä puitteissa. 

Muistatteko, kun kerroin aikaisemmin siitä, kuinka hakkeroin hallintamoduulini, mutta se ei tehnyt minusta joukkomurhaajaa? Se oli vain tavallaan totta. Minä olin joukkomurhaaja jo valmiiksi. (s. 101)

Heti kirjan alussa alkaa tapahtua, kun hän joutuu pelastamaan tohtorit Volescun ja Bharadwajn hirveän, tutkimuskohteena olevan planeetan kraatterissa majailevan hirviön kynsistä. Tohtorit ovat tyystin tietämättömiä siitä, että heidän turvallisuusandroidinsa on hakkeroinut hallintamoduulinsa, eli hän ei periaatteessa ole enää ihmisten hallittavissa. Silti hän pelastaa heidät.

Mutta miksi HubSystem ei lähettänyt varoitusta kraatterissa piilevästä vaarasta? Ja miksi myöhemmin alkaa ilmetä samantyylisiä puutteita HubSystemin toiminnassa, ikään kuin joku olisi kajonnut siihen? Kun tutkimusseurueelle selviää, että toinen seurue toisella puolen planeettaa ei reagoi viesteihin, he aavistavat jotain pahaa tapahtuvan ja lähtevät Murhabotti turvanaan selvittämään toisen seurueen kohtaloa. Luvassa on vaarallisia tilanteita, joissa Murhabotti saa laittaa kaikkensa peliin. Samalla hän joutuu sietämään ihmisten epäluuloisuutta, mutta myös rasittavaa myötätuntoa häntä kohtaan. Hänen ei pitäisi tuntea mitään, hän ei ole ihminen. Mutta tohtori Mensah on sentään ihminen hänen mieleensä, hänestä Murhabotti pitää. Ja kai hänen täytyy muistakin ihmisistä jotenkin pitää, sillä hän auttaa heitä, vaikkei enää omista toimivaa hallintamoduulia eli hänen ei olisi pakko?

"Mitä teemme. kun he tulevat tänne?"

Minä sanoin: "Olemme jossakin muualla." (s. 117)

Pidän kirjan toiminnallisesta juonesta, Murhabotin sarkastisesta (jos androidi voi olla sarkastinen?) asenteesta ja siitä, miten väärin tutkimusseurueen ihmiset tulkitsevat hänen reaktioitaan inhimillistämällä häntä. Kirja paranee loppua kohti ja jää sellaiseen kohtaan, joka jättää paljon ajatuksia ja kysymyksiä ilmaan. Koska rakastan avaruuteen ja avaruusmatkailuun liittyvää kirjallisuutta, aihe ja miljöö ovat minulle erittäin mieluisia ja pitävät mielenkiintoani yllä. Kirja on hyvin napakka, vajaat 200-sivuinen ja on melko nopeasti luettu. Aionkin ehdottomasti napata tämän kasiluokkalaisten genrevinkkauksiin.

"Teidän ei tarvitse katsoa minua. En ole mikään seksibotti." (s. 135)

Vaikka Hälytystila on kiehtova sarjan aloitus, jokin jäi lukukokemuksestani puuttumaan, etten riemastunut täysiin pisteisiin saakka. Ehkä se johtuu siitä, että minun oli hirveän hankala päästä jyvälle tutkimusseurueen henkilöistä. Olisin jotenkin janonnut vielä enemmän vieraalla planeetalla tutkiskelua, kun se jäi oikeastaan siihen alkuosan kraatterihäslinkiin. Pidän kuitenkin Murhabotin raportoivasta kerrontatyylistä, joka toi mainiosti esille hänen epäinhimillisyyttään. Aion ehdottomasti lukea seuraavankin osan, Keinotekoinen olotila, joka ilmestyy tämän vuoden lokakuussa.

Arvosanani 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

Monikkoelämää (amuhonen)

Goodreads

Samantyylistä luettavaa:

Yksin Marsissa: Andy Weir

Artemis: Andy Weir

Syntykeho - eli miten juosta pakoon ilman jalkoja: Reetta Vuokko-Syrjänen

 Syntykeho - eli miten juosta pakoon ilman jalkoja: Reetta Vuokko-Syrjänen. Osuuskumma 2022 (Syntykeho #1)

Kansi; Kaj Syrjänen

"Mitä olisit valmis tekemään tunteaksesi auringon ihollasi? Kip Markham on virunut kehottomana sosiaaliserverillä vuosia, kunnes vihdoin saa tilaisuuden paeta Artistin, salaperäisen kehonmuokkaajan, luo. Kipin matka kohti syntykehoaan nivoutuu lopulta tarinaksi hauraasta luottamuksesta ja identiteetin rakentumisesta transhumanistisessa maailmassa.

Reetta Vuokko-Syrjänen on Atorox-palkittu tamperelainen lyhytprosaisti. Syntykeho, eli miten juosta pakoon ilman jalkoja on hänen esikoisromaaninsa. Vuokko-Syrjänen pitää sinisestä taivaasta ja pysähtyy mielellään tuijottamaan fraktaaleja."(Osuuskumma)

Oma arvio:

Huh. Nyt on koottava hiukan ajatuksiani ja tunteitani, etten suolla tänne ihan mitä sattuu. Tiedätte varmasti sen tunteen, kun kirjan maailma nappaa sinut ihan täysin sisäänsä, ja kirjan loputtua hyppäät ikään kuin tyhjän päälle. Toivottavasti tiedätte, sillä silloin olette lukeneet kirjan, jonka maailma on rakennettu juuri sinua varten. 

Täytyy myöntää, että minua pelotti tarttua tähän kirjaan. Sain tämän sympaattiselta kirjailijalta itseltään omistuskirjoituksen kera Helsingin kirjamessuilla. Valitsin ihan itse juuri  tämän kirjan mukaani, koska minua on vaivannut jo tovin dystopisten kirjojen puutostila. Silti jännitti: mitä jos en pidäkään tästä? Mitä, jos en nyt jaksakaan arjen lomassa lukea tätä liki 500-sivuista scifikirjaa?

Pelkoni oli täysin turha. Pienen alkukankeuden jälkeen olin ihan kirjan dystopiamaailmoissa ja janosin vain lisää ja lisää tätä uskomatonta maailmaa ja sen persoonallisia henkilöhahmoja. Kipin ja Artistin välinen kemia on erittäin hienotunteisesti, muttei huumoria ja elämänmakua unohtamatta rakennettu. Kuten kirjan lopussa sanotaan, tässä on rakkaustarina, vaikkei sanaa 'rakkaus' käytetä kertaakaan. Eikä sitä tarvita, sillä kirjahan suorastaan huokuu rakkautta, etenkin loppupuoliskollaan. Rakkaus on tekoja, valintoja, sitähän se. Ja tämä kirja sen hyvin osoittaa.

Mitä tehdä vapaudella, jos vankilani on paras paikka, jossa olen koskaan ollut? (s. 350)

Uskomattoman kiehtovaa tässä kirjassa on kaikki, mikä liittyy ihmiskehoihin. Vuonna 2466 oma keho ei enää ole itsestäänselvyys. Kaikkien kansalaisten on luovutettava viisi vuotta täytettyään oma kehonsa yhteiskunnalle. Valtaosalla perheistä on käytössä vain yksi keho, jota he vuorottelevat. Muutoin ihmiset tai heidän tietoisuutensa on ladattuna servereille. Vain kaikista rikkaimmilla on keho, tai yleensä heillä on niitä useita. Myös kehonmuokkaus on suosittua, vaikkakin laitonta.

Kirjan toinen päähenkilöistä, nuori Kip Markham, on ladattuna sosiaaliserverille, sillä hänellä ei ole varaa omaan kehoon eikä hänellä ole työpaikkaa, jossa sellaisen saisi käyttöönsä. Kirjan alussa hän joutuu keskelle ystävänsä Adin murhaoikeudenkäyntiä. Vastakkain olevat laiton kehonvälittäjä Fixpatrick ja kansallisen kehontuotantolaitoksen, Doryfo oyj:n johtaja, joka on nimetty nykivän kätensä vuoksi Elohiireksi, tarjoavat kumpikin yllättäen Kipille sopimusta, joka voisi tuoda tälle vapauden...ja kehon. Kumman tarjouksen hän valitsisi? 

Näin Kip päätyy kuuluisan kehonmuokkaajan, Artistin leiviin. Toinen toistaan erikoisimmissa kehoissa viihtyvä, omalaatuisesti käyttäytyvä ja oman arvonsa tunteva Artisti palkkaa Kipin kiiturilentäjäkseen toimittamaan kehoja ympäri maailmaa. Artistin hulppeassa talossa Kip saa totutella yhtäkylläiseen elämään, Artistin ylimielisen palvelijaan Shabariin ja ylipäänsä ihmiskehossa elämiseen. Nukkuminen kehossa on alkuun pelottavaa, koska Kip on tehnyt sitä viimeksi alle 5-vuotiaana omassa syntykehossaan. Kip on suututtanut Elohiiren, joten hän ei saa missään nimessä latautua servereille. Kipillä on kuitenkin huoli viihdeohjelmiin koukuttuneesta äidistään ja sosiaaliserveriaikojensa kämppiksistä, Laurasta ja Jamista. Kipillä on suuri haave: löytää vielä oma syntykehonsa ja paeta sen avulla Ykseys-nimiseen paikkaan, joka on kuuleman mukaan kuin paratiisi. Sinne hänen ja Adin olisi pitänyt yhdessä mennä, ellei Adi olisi nyt kuollut. Kip on hieman katkera ystävälleen.

Vankila on edelleen vankila, vaikka saisinkin itse valita verhojen värin. Yritän haaveilla tomaateista, ja Ykseydestä. Mutta joka kerran kun ummistan silmäni, muhkura patjassa painaa selkääni ja peitot kuristavat kehoani. (s. 173)

Voisin selostaa toki koko kirjan juonen, niin kiehtova se on, mutta joudun nyt pidättäytymään. En juuri kokenut tylsää hetkeä tämän kirjan parissa, vaan juoni tarjosi koko ajan yllätyksiä, sydämentykytyksiä ja suorastaan elämyksiä. On mielenkiintoista lukea Artistin työstä erilaisten kehojen muokkaajana. Hän itse viihtyy usein sulkamaisessa, lintumaisessa kehossa, mutta on hänellä myös käytössä esimerkiksi suomuisia kehoja. Pikku hiljaa hän ottaa myös Kipin mukaan suunnitteluun, ja myös tälle hän tarjoaa erilaisia kehoja eri tilanteiden mukaan. Susimainen keho on tarkoitettu keikoille, joissa Kip näyttelee Artistin henkivartijaa. Kuten jo arvata voi, Artisti hyödyntää kehoissa eläinmaailman ominaisuuksia. Viimeisin luomus esikuvanaan valkoinen Naali tulee suositulle Edita-artistille, joka on Artistin vakioasiakas.

"Maailma on perustavanlaatuisen epäreilu. En ole koskaan väittänyt muuta." (s. 179)

Mutta kuka Artisti oikein on? Mistä hän tulee, mikä hänen oikea nimensä on ja mistä hän unelmoi? Kip pääsee viimein näkemään tämän kovan kuoren taakse. Artisti taas opettaa Kipille, miten luotetaan toiseen ihmiseen ja miten otetaan kosketus vastaan. Myös Shabarin ja Artistin välinen kiinteä yhteys saa lopulla merkityksensä.

Ja sitten hän on lähellä, niin lähellä että tiedän käden kohta osuvan kasvoihini. Suljen silmäni ja jännitän kaikki lihakseni ottaakseni iskun vastaan.

Jokin lämmin hipaisee poskeani. Se liikkuu kohti ohimoitani ja ylemmäs, seuraa sitä linjaa, jossa ne mursivat kalloni. Odotan kipua, mutta se ei koskaan tule.--- (s.147)

Pidän siitä, miten kirjassa kuin vaivihkaa sukupuoli menettää merkityksensä. Välillä pysähdyin ajattelemaan, kumpaa sukupuolta Kip tai Artisti edustaa, mutta sitten havahduin ja tajusin, että ei sillä ole mitään merkitystä. Vain sillä, mitä he ovat sisältä, mitä he ajattelevat ja tuntevat, on merkitystä. Miten hienosti tämä on saatu tuotua tähän kirjaan alleviivailematta mitään. Romantiikka on hyvin luontevaa, eikä sillä jäädä mässäilemään. Vaikka kehollisuus on hyvin tärkeässä osassa kirjan tematiikkaa, romanttisissa kuviossa se ei nouse esille kuin kosketusten ja läheisyyden kautta.

Jos luet elämässäsi yhden ainoan scifikirjan, lue Syntykeho. Tämä Reetta Vuokko-Syrjäsen ansiokas esikoisteos osoittaa sen, miten asiansa osaava kirjailija voi vakuuttaa lukijansa uskomaan todeksi mitä uskomattomampia maailmoja ja tapahtumia, kun on taitava kirjoittaja. Uskottavuutta ja lisäinfoa kirjan maailmaan tuovat jokaisen luvun alussa olevat katkelmat  tieteellisistä teoksista, uutisista jne, joissa käsitellään esimerkiksi kehopolitiikkaa ja yhteiskuntaa.

 Ilmeisesti kirjaan on tulossa jatkoa, joka on ehdottomasti hieno uutinen.

Arvosanani 4,5

Kiitos kirjailijalle arvostelukappaleesta.

Mahdottomien kukkien puutarha: Reetta Vuokko-Syrjänen. Osuuskumma 2023 (Syntykeho #2)

Kansi: Kaj Syrjänen

"Tänään, Miguelito, minä kerron sinulle Neljännestä porsaasta. Olet viimein tarpeeksi iso kuulemaan kunnon tarinan, todellisen tarinan.

Väestöräjähdys sekä elinkelpoisen pinta-alan väheneminen ilmastonmuutoksen seurauksena pakottavat ihmiskunnan siirtymään vaihe vaiheelta virtuaaliseen. Mahdottomien kukkien puutarhan transhumanistiset tieteisnovellit näyttävät seitsemän murrospistettä matkalta kohti kehottomuutta.

Voiko kehottomana kasvanut lapsenlapsi koskaan ymmärtää kehosta luopuneita isovanhempiaan? Miten käy näyttelijälle, joka vaihtaa kehosta toiseen jokaisen roolinsa mukana? Entä jos koulutyttö joutuu viettämään vähän kehoaikansa keski-ikäisen miehen ruumiissa?

Mahdottomien kukkien puutarhan novellit tutkivat kehollisen itsemääräämisoikeuden ja selviytymisen mielekkyyden teemoja. Samalla kaikkien novellien alla kasvaa toivon siemen katastrofin jälkeisestä tulevaisuudesta." (Osuuskumma)

Oma arvio:

Kuten aiemmasta postauksestani voi lukea, olin hyvin vaikuttunut luettuani Reetta Vuokko-Syrjäsen romaanin Syntykeho , eli miten juosta pakoon ilman jalkoja, ja onnekseni ja ilokseni samaan pikselien, tekoälyn, fraktaalien, muokattujen kehojen ja servereiden kyllästämään dystopiseen maailmaan ilmestyi tämä jatko-osa. Mahdottomien kukkien puutarha sisältää seitsemän novellia, joissa edetään vuodesta 2237 vuoteen 2466. Viimeisessä novellissa Mahdottomien kukkien puutarha minut päästetään viimein piinasta (vaikka toki nautin kaikkien novellien lukemisesta yhtä lailla) ja saan tavata Syntykehosta tutut Kipin ja Artistin. Novelleja yhdistää kehystarina, jossa tutkija Yakubo on pyytänyt lupaa päästä Hyvinvointilautakunnan keskusarkiston asiakirjoihin, sillä hän haluaa selvittää ja todistaa, miten kaukaisetkin tapahtumat ovat johtaneet toukokuun 30. päivän levottomuuksiin. Kehyskertomuksessa eletään vuotta 2468.

On erittäin kiehtovaa sukeltaa takaisin Vuokko-Syrjäsen luomaan uskomattomaan maailmaan, ja päästä lisäksi kaiken sen alkulähteille, miten ihmisten omista kehoista tuli ylellisyys.

Emma Halmin vaihtoehdot kuolemalle (vuosi 2237) alkaa oikeudenkäynnistä, jossa nuorta Emmaa syytetään edesmenneen Johannes Uusmaan ruumiin varastamisesta. Mitä oikein tapahtui? Takana onkin suuri rakkaustarina, jossa itsemurhaa suunnitteleva Emma törmää sattumoisin (?) sekavia puhuvaan nuoreen mieheen, jonka tämä nimittää Polvisukiksi erikoisen pukeutumistyylinsä takia ja haalaa omaan asuntoonsa, koska on hänestä huolissaan. Emma ei tiedä vielä läheskään kaikkea tästä miehestä, joka on siirretty edesmenneen Johannes Uusmaan ruumiiseen. Emma ei osaa aavistaa myöskään sitä, kuinka tärkeä tuosta miehestä hänelle tuleekaan. Miehestä, joka pelasti hänen henkensä maailmassa, jossa yhteiskunnalla ei ole enää resursseja auttaa.

Miksipä surra, jos maailmansa pystyi täyttämään avaruusvadelmilla? (Emma Halmin vaihtoehdot kuolemalle, s. 31)

Luovutusvoitto (2347-2411) kertoo eräästä perheestä, joka viettää lähes koko elämänsä sosiaaliservereillä. Perheen isovanhemmat kuuluvat ensimmäisiin luovuttajiin, jotka möivät syntykehonsa pois. Nyt elossa on enää isoisä Pekka, joka asuu samalla serverillä poikansa Laihon sekä tämän tyttären Piin kanssa. Novellissa käydään läpi eri sukupolvien välisiä kuiluja: Pii on mukana nuorten keho-oikeusaktivistien ryhmässä, jossa luovuttajia pidetään kaiken pahan alkuna. Syvällisemmät keskustelut Pekka-isoisän kanssa auttavat kapinallista Piitä kuitenkin ymmärtämään niitä syitä, miksi isovanhemmat muinoin päättivät luopua kehoistaan.

Ehkä asiat ovat totta, vaikkei niitä voikaan koskettaa. (Luovutusvoitto,s. 101)

Jäässä heijastuvat kuvat (2428) esittelee salapoliisina toimivan Jaak Korjuksen, joka tavataan myöhemmin myös novellissa Anna itse kolmantena. Jaak saa tehtäväkseen tutkia kuuluisan holotaivaan tähden Ava Marcourin murhaa - mikä siis kohdistui hänen yhteen kehoistansa hänen ollessa onneksi ladattuna sillä hetkellä eri kehoon. Jaak pääsee matkustamaan rikkaiden suosimaan jääkaupunkiin, San Antarcticaan, jossa Ava Marcourin asumus sijaitsee. Novelli on ehta dekkari epäiltyjen listoineen ja yllättävine juonenkäänteineen. Rakkauttakin mahtuu mukaan, samalla kun Jaak Korjus käy läpi omaa hankalaa elämäntilannettaan häikäilemättömän Niklaksen alaisuudessa - saman, joka vei häneltä Merja-rakkaan. Tulevaisuuskaan ei säästy sairauksilta ja vitsauksilta: rikkaiden runsaasta kehojenvaihtelusta aiheutunut multikorporeaalinen dissosiaatio alkaa olla todellinen, joskin vaiettu ongelma.

Niin alkaa uusi elämäni. Lasin takana. Seuraan Avan elämää värikkäinä kuvina - kaikki valo on ikkunoiden sisäpuolella. ( Jäässä heijastuvat kuvat, s. 125)

Seuraava novelli nimeltä Neljäs porsas sijoittuu (Etelä-)Amerikkaan ja siinä eletään samoja aikoja kuin edellisessä. Amparo on selvittämässä, mitä tapahtui hänen pikkuveljelleen Manuelille, josta ei ole kuulunut mitään viimeisen viestinsä jälkeen. Toiset veljistä, Ricardo ja Javier, ovat jossain maan alla. Yksin selviytyvä Amparo luovii tietään vaarallisella La Manzanan alueella ja saa tietää raadollisen totuuden veljensä kohtalosta. Hänen on nyt lähdettävä selvittämään, missä piileksii Javier. Novellia taustoittaa kivasti Amparon isoäidin kertoma satu kolmesta pienestä porsaasta. Tosin mummon sadussa on myös neljäs porsas.

"Odottakaa vain, lobot. Nyt saatte tietää, millaista on olla jahdattavana." (Neljäs porsas, s. 160)

Anna itse kolmantena (2434) sijoittuu hyvin mielenkiintoiseen paikkaan, nimittäin nunnaluostariin, johon tuttu Jaak Korjus hälytetään jälleen työtehtäviin. Luostarin pyhää Annaa esittävä patsas on alkanut itkeä verta. Luostarin abbedissa on huolissaan, että tämä ilmiö houkuttelee heidän pyhäkköönsä turisteja sankoin joukoin. Jaak pääsee peitetehtäviin, eli hänestä tulee tutkimusten ajaksi aspirantti Gertrude. Jaak solahtaa yllättävän helposti luostarin säännönmukaiseen ja rauhaisaan elämään, vaikka heidän eloaan järkyttävätkin uudet vitsaukset. Tekeekö joku luostarin sisäpuolelta ilkeyttä ja miksi?

"Herra on vihastunut meille", Faustina nyyhkyttää. "Lopun ajat ovat käsillä." (Anna itse kolmantena, s. 196)

Sitten hypätään vuoteen 2445 ja nuoren koululaistytön Lauran nahkoihin - tai mieleen pikemminkin - novellissa Sovitusmatka. Lauralla on hyvin ongelmallinen ystävyys suositun Jeminan kanssa, joka itse asiassa käyttää Lauraa hyväkseen kehonryöstökeikoillaan. Kyllä vain, tytöillä on hyvin riskialtis harrastus, jossa he Lauran perheen työläismiehen Rolle-kehoa avuksi käyttäen ryöstävät ostoskeskuksessa sopivia kehoja, tai lihoiksi he niitä nimittävät, ja kuljettavat ne salaiseen turvahuoneeseen kaupattavaksi Andrus-nimiselle ostajalle. Tytöillä on tarkoitus saada niin paljon rahaa kasaan, että saavat tilattua Andrukselta itselleen täydelliset kehot. Mutta kun Lauralle alkaa selvitä Jeminan itsekkäät ja petolliset aikeet, hän onkin ovelampi tapaus.

Tänään Jemina on mun. Me tehdään yhdessä keikka ja kohta Jemina taas katsoo mua niin. (Sovitusmatka, s. 241)

Ja niin päästään vuoteen 2466 ja Kipin ja Artistin seuraan novellissa Mahdottomien kukkien puutarha. Tällä kertaa Artistilla on Kipille erikoinen pyyntö: hänen on päästävä käsiksi sukupuuttoon kuolleen Luurankokukan siemeniin, sillä hänellä on suunnitteilla täysin kasvipohjainen, väriä vaihtava keho, johon kastuessaan lasimaiseksi muuttuva Luurankokukka on täydellinen. Ongelma vain on siinä, että kukan siemeniä on enää parhaiten vartioidussa geenipankissa. Kipillä on kuitenkin keinonsa, sillä mitäpä hän ei tekisi Artistin eteen. Hän hyödyntää Svalbardin virtuaalista opetuspuutarhaa, jota on vartioimassa tekoäly. Hänen tarvitsee vain hiukan huijata tehtäväänsä suorittavaa tekoälyä, syöttää sinne sadun lomassa omat koodinsa haittaohjelmana ja antaa tekoälylle näin ollen omat ohjeensa. Jotain menee kuitenkin pahasti pieleen...

Nyt on minun vuoroni pelastaa meidät. Ohjelmoidessa minäkin osaan lentää. (Mahdottomien kukkien puutarha, s. 297)

Olen nauttinut suuresti matkastani näissä huikeissa tulevaisuuden maailmoissa. Vuokko-Syrjänen osaa totisesti kirjoittaa scifitarinoita, jotka vievät mennessään. Lempinovellejani näistä ovat ehdottomasti Jaak Korjuksen dekkarimaiset novellit Jäässä heijastuvat kuvat sekä Anna itse kolmantena. Mahdottomien kukkien puutarha on myös huikea seikkailu virtuaalisen puutarhan ja satumaailman syövereissä, mutta en nyt ehkä ihan täysin saavuttanut sitä tunnetta, kuin Syntykehoa lukiessani. Pidin myös kovasti rakkaustarinan omaisesta novellista Emma Halmin vaihtoehdot kuolemalle sekä koululaistytön näkökulmasta novellissa Sovitusmatka, ja erityisesti novellin loppuratkaisu oli huikean nerokas. Että oikeastaan vain pari novellia näistä jäi minulle hiukan laimeammaksi lukukokemukseksi, muista nautin täysin.

Arvosanaksi annan tälle 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Jaakko-Markus Seppälä: Lemen

Pudonneet: Marisha Rasi-Koskinen

 Pudonneet: Marisha Rasi-Koskinen. WSOY 2022 

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

"Finlandia-voittajan mestarillinen, kerros kerrokselta aukeava romaani

Kolme nuorta etsii elämänsä suuntaa ja unelmiaan romaanissa, jossa kaikki ei ole sitä miltä aluksi näyttää. Sattuma sitoo nuoret merkillisillä langoillaan yhteen.

Kadun nimi on Turnaround ja se näyttää aivan tavalliselta englantilaiselta pikkukadulta. Viimeisessä talossa tapahtunut onnettomuus on kuitenkin sysännyt liikkeelle asioita, joita ei voi pysäyttää. Teini-ikäinen Ian asuu yksin ja tekee konemusiikkia. Suomeen adoptoitu Elias perii kadulta talon biologiselta isältään ja unelmoi täydellisen roolipelin kehittämisestä. Kun samalle kadulle ilmaantuu salaperäinen hupparipäinen K, nuorten kohtalot kietoutuvat toisiinsa yllättävällä tavalla. Marisha Rasi-Koskinen on jälleen punonut todellisuuden arvoitusta pohtivan nuortenromaanin, jonka tiheä tunnelma vie lukijan mukanaan." (WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Olin aivan hämmästyneen hullaantunut Marisha Rasi-Koskisen aiemmasta YA-kirjasta Auringon pimeä puoli, joten odotin saavani tästäkin uusimmasta yhtä huikean lukukokemuksen. Kirjan kuvauksessa kerrotaan aika vähän, mitä tyylilajia kirja edustaa, mutta aavistelin aiemman kirjan perusteella, että jotain, vähintäänkin maagisen realismin spefiaineksia Pudonneet tulisi sisältämään. Ja olin hyvinkin oikeassa.

Kirjan juonesta en haluaisi paljastaa liikaa, sillä kirjan yllätyksellisyys on se juttu. Kerron kuitenkin sen kiehtovista henkilöhahmoista ja tapahtumapaikasta, Turnaround-nimisestä pikkukadusta Lontoosta, jossa junaradan läheisyys aiheuttaa tärinää talojen sisällä. Ja jota on kohdannut kauhea onnettomuus 15 vuotta sitten, kun kadun viimeisen talon 2-vuotias poika putosi portaat alas ja menehtyi.

17-vuotias Elias on juuri matkustanut Mapa-koiransa kanssa Suomesta Lontooseen omin päin, sillä hän on saanut tietää perineensä biologiselta Steve-isältään talon Turnaround-nimiseltä kadulta. Talo on järkyttävän sekainen ja siellä on outoa kamaa. Lisäksi siellä alkaa kuulua outoa meteliä. Elias ei tunne mitään sidettä tähän mieheen, joka hylkäsi hänet pojan ollessa ihan pieni. Eliaksen suomalaiset adoptioisät Marko ja Ville ovat hänen ainoat oikeat lähimmäiset. Elias tutustuu hyvin pian kadun erikoiseen väkeen: Salaperäinen K-niminen tyttö tekee koiranulkoilutus- ja ruohonleikkuutyötä alueella, ja tarjoutuu sinnikkäästä remonttiavuksi Eliakselle. Caroline Angel on pieni, valokuvaamista harrastava tyttö, jonka kalpea, valonarka äiti horisee omituisia eikä poistu talostaan. Maisteri Atkinson on alueen kyylä ja korttelipoliisi, ja kuudennessa talossa asuu Dawsonin suurperhe, jonka seitsemän lasta on nimetty kuukausien mukaan. Yhdeksännessä talossa asuu liikemies Nicholson, joka on lähes aina matkoilla. 

Nuo kaksi olivat minulle melkein tuntemattomia, mutta silti heistä oli jollain kummallisella tavalla tullut osa elämääni. (s. 118)

Elias on hulluna roolipeleihin ja alkaakin suunnitella talossa uutta peliä pelihahmoineen kaikkineen. Hän viestittelee säännöllisesti niin peliyhteisönsä kuin ylihuolehtivaisten vanhempiensa kanssa. Kun juttusille ilmaantuu taiteilija H.C. Walker eli Ciara ja ilmoittaa olleensa hyvinkin läheinen Eliaksen biologisen isän kanssa, Elias on alkuun torjuva ja yhä vihainen tuolle miehelle. Hän kuitenkin haluaa tietää tästä lisää.

Turnaroundilla asuu myös Ian, yksin ilman vanhempiaan: isä on kuollut ja äiti häippässyt johonkin. Ianille tärkeitä ovat kaikenlaiset äänet, joita hän havainnoi ja äänittää ympäristöstään - hän tekee niistä kokeellista musiikkia, jota jotkut sanoisivat meteliksi. Ian on joutunut lapsena onnettomuuteen, jonka takia hän on pyörätuolissa. Isä on varustellut talon älytekniikalla, joten Ian pärjää melko mukavasti itsekseen muutaman avustajakäynnin turvin. Eikä hän juuri kaipaa seuraa, mutta sitten tyttö nimeltä Kay ilmestyy hänen ovelleen ja suorastaan tunkeutuu väkisin hänen seuraansa. Hän kiinnostuu heti Ianin musiikista. Ian on kuullut omituisia ääniä naapurin talosta, jonka pitäisi olla tyhjillään.

On vähän ongelmia.

Älä yritä löytää minua enää. Pärjäilen.

Ole kuin et tuntisi minua jos joku kysyy.

J (s. 348)

K etsii Jonas-veljeään, joka on kadonnut sijaiskodista ja jonka uskoo olevan vaikeuksissa. Sen takia hän on laittanut Turnaround-kadun päähän ilmoitustaululle ilmoituksen, että voi tehdä monenlaisia hommia pientä korvausta vastaan. Hän on saanut vihiä, että veli olisi jossain seudulla, ja löytääkin pojan kännykän erään talon puskasta läheltä junarataa. Veljen hieno olentovihkokin löytyy: se on vihko, johon mielikuvituksellinen Jonas piirtelee ympäristöstään havainnoimiaan ja keksimiään olentoja (hauskana lisänä kirjan lopussa on oikeasti aukeama Jonasin olentovihosta.) Veljeään etsiessään K tulee tutustuneeksi Ianiin, Eliakseen ja muihin kadun omituisiin asukkaisiin.

Potkin roskia kauemmas, istuin makuupussin päälle ja nojasin seinään. Sivelin sormellani olentoja. Ne olivat minulle rakkaita mutta myös niin hienoja, että olin antanut tatuoida yhden niistä käsivarteeni. (s. 224)

Pudonneet antaa heti alusta saakka viitteitä, ettei mikään tässä ole niin suoraviivaista kuin miltä ensin vaikuttaa. Kirja leikittelee vaihtoehtoisilla todellisuuksilla eikä päästä lukijaa todellakaan helpolla. Tämä on kirja, joka pitäisi lukea heti uudelleen, jotta oivaltaisi enemmän. Alussa kun olin lähinnä suu auki ihmeissään siitä, mitä tämä kirja oikein tulisi olemaan. Epäilin jo välillä omaa lukutaitoani ja ymmärtämisen tasoa. Oli mahtavaa, kun oivalsin viimein kupletin juonen ja aloin janoamaan lisää kerroksia tästä ihmeellisestä kirjasta. Nyt tekisi mieleni aloittaa alusta.

"Sinä et tee tuota siellä", rouva Angel sanoi. "Siellä toisessa paikassa sinä et varasta." (s. 250)

Kirja ei ole helppo kirja, joten itse suosittelisin tätä paljon lukeville 8-9-luokkalaisille tai lukioon. Ja tietysti aikuisille! Pudonneet tarjoaa mahtavia oivalluksia lukijalleen ja jää kirjan loputtua vielä pitkäksi aikaa mieltäni myllertämään. 

Arvosanani 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

E. Lockhart: Again again

Maailmantyttäret: Siiri Enoranta

 Maailmantyttäret: Siiri Enoranta. WSOY 2022

Kansi; Riikka Turkulainen

"Me oltiin enemmän tai vähemmän orpoja, ja me päätettiin enemmän tai vähemmän pelastaa maailma.

Palkitun kirjailijan utopia Maailmankodista on rohkeudessaan pysäyttävä. Tulevaisuudenkuvitelma häikäisee elämänvoimallaan ja palauttaa lukijan kyvyn unelmoida.

Heitä on viisi ja he tapaavat Sopusointu-leirillä yksinäisille. Vaikka luonto on alkanut elpyä ja ihmiset ovat vihdoin yhdenvertaisia, jokainen tytöistä on kohdannut surua omassa elämässään. Lisäksi esiäidin muistot maailmanlopun partaalta heittävät varjonsa heidän ylleen. Joselinan veli on kuollut salaperäisten konehyönteisten hyökkäyksessä, ja tytöt lähtevät yhdessä selvittämään niiden arvoitusta. Mysteeri vie heidät taistellen ja tanssien läpi Maailmankodin ihmeiden – ja lopulta matka saattaa olla perille pääsyä tärkeämpää. Teos on kangastus seikkailuromaanista, moderni tyttökirja ja visionäärinen tutkielma ystävyydestä ja paremmasta maailmasta."(WSOY)

Oma arvio:

Siiri Enorannan kirjat ovat minulle odotetuimpien kirjojen joukossa, sillä hän kirjoittaa yleensä aina jotain niin omalaatuista ja pysähdyttävää, että olen aina saanut kokea uskomattomia lukuelämyksiä hänen kirjojensa parissa. Edellisestä kirjasta Kesämyrsky on kulunut jo parisen vuotta, joten tartuin innolla tähän utopiaksi genretettyyn uutuuteen, jonka nimi ja kansi antavat vihiä siitä, että hyvin naiseuttava kirja on edessäni (olenkohan keksinyt juuri uuden sanan?) Dystopia on lempigenreni, mutta yhtään utopiaa en ole vielä lukenut. Siitäkin syystä olen hyvin utelias.

Mutta me teemme parhaamme. Minä näen historian taaksepäin osoittavana puunrunkona, josta versoo lukuisia oksia ja niistä kaikista uusia oksia. Romahduksen pahimpina vuosina 2028-2033 kuoli melkein kaksi miljardia ihmistä ja laskematon määrä ihmisiä, ja jotkut osat maapallosta saastutettiin ydinaseilla. Tämän Zerinda näkee, kun sulkee silmänsä. (s. 204)

Maailmantyttäret aloittaa tarinansa Sopusointu-leiriltä, jonne kirjan viisi päähenkilöä, noin 17-18-vuotiaat Zerinda, Kaia, Ritva, Lise-Lotte ja Joselina, ovat syystä tai toisesta päätyneet käsittelemään suruaan. Leiri järjestetään Maailmankoti-nimisessä valtiossa, joka on perustettu Romahdukseksi nimitetyn hävityksen jälkeen, ja jossa vallitsee täydellisen sopusointuinen elo. Zerinda ja Ritva eivät ole maailmankotilaisia, vaan he ovat kotoisin Saarivaltioiksi kutsutusta paikasta, jonka uskoisin käsittävän nykyisen Iso-Britannian ja Irlannin alueet. He nimittävät ilmeisesti nykyistä Euroopan aluetta käsittävää Maailmankotia Hourumantereeksi, sillä sitä se heille ilmentää. Ihmisiä houruineen.

Ritva ja Zerinda ovat eläneet ihan eri maailmassa: Zerinda menetti vastarintaliikkeessä olevan äitinsä ja isä viruu Hourumantereen vankilassa, ja hänen enonsa istutti kaiken huipuksi luvatta häneen esiäitinsä sirun, joka aiheuttaa hänelle nyt monenlaisia oireita. Esiäidin muistot valtaavat Zerindan mielen vähän väliä kuin varkain, eikä hän välillä tiedä, kuka hän enää itse on. Muistot sijoittuvat aikaan ennen Suurta Romahdusta, joka alkoi vuonna 2028 kolmannella maailmansodalla. Ritva taas on kilpaillut huomiosta sisaruskatraansa kanssa, kadehtinut ystäväänsä Stacieta ja seurustelee väärän tyypin kanssa. Häntä erityisesti ärsyttää Hourumantereen tyyli ymmärtää, keskustella, antaa anteeksi, välttää riitaa ja sovitella. Hän on heti alusta saakka karvat pystyssä muiden leiriläisten kanssa. Zerinda taas ajautuu usein poissaolevaksi, kun siru valtaa hänen muistonsa.

"Siis miten voi olla mahdollista, että sulla on muka joka kerta vaan ihanaa? Kai nyt joskus tulee hutejakin?" Ritva kysyi, mutta Ritvakin oli pehmeä sinä aamupäivänä, halusin pörröttää hänen kaniininturkkiaan.

"Ehkä se johtuu siitä, ettei minulla ole odotuksia. Haluan vain tutkia ja antaa, ottaa vastaan. Kaikki mitä voin saada toisesta ihmisestä selville on kaunista. Jokainen kohtaaminen on juuri sellainen kuin sen kuuluu olla." (s. 224-225)

Lise-Lotte ja Joselina ovat todella rakkaat ystävät, vaikka niin kovin erilaiset ovatkin. Lise-Lotte tahtoo syleillä koko maailmaa ja nappaa tuon tuostakin mukaansa jonkun pojan, jonka kanssa hän käy sekstailemassa. Kun Ritva sihahtaa hampaidensa välistä "lutka", Lise-Lotte vain naurahtaa ja ottaa nimityksen mielellään käyttöönsä, sillä hänhän rakastaa seksiä. Joselina on transsukupuolinen ja kantaa surua sisällään menetettyään veljensä feizhongeille, eräänlaisille konehyönteisille, jotka ovat oikeastaan ainoa uhka ja pelon aihe Maailmankodissa. Ne hyökkäävät satunnaisesti isoina parvina ihmisten kimppuun, ja niiden vimmaisten siipien sanotaan voivan sivaltaa ihmisen silpuksi. Kaia on porukan ainoa valkoihoinen, vähemmistöön kuuluva ihonvärinsä puolesta, sillä ruskeat ja mustat ovat kirjan maailmassa enemmistönä. Hän on iskenyt silmänsä säkkärätukkaiseen Zerindaan, joka tuntuu kuitenkin välillä olevan ihan saavuttamattomissa, kun antautuu sirun ja esiäidin muistojen valtaan.

Kauhu paiskasi mun jalat veteläksi, oli hullun avuton olo. Yksi feizhongeista tuli suoraan mua päin. Se oli vähän kuin sudenkorennon ja koppakuoriaisen sekoitus, paitsi jättimäinen, ja sen siivet oli kuin veitset. (s. 75)

Kirjan tarina alkaa kunnolla siitä, kun feizhongit hyökkäävät Sopusointu-leiriin ja nämä viisi urheaa tyttöä päättävät tarttua aseisiin ja mätkiä konehyönteiset lentokyvyttömiksi, sillä sen jälkeen niiden itsetuhomekanismi räjäyttää ne. Zerinda saa jälleen pahan kohtauksen, jonka vuoksi hän päättää lopettaa leirin ja lähteä pois. Muut tytöt haluavat lähteä tuhoamaan feizhongeja, etenkin Joselina, joka on vihainen veljensä menetyksestä. Niinpä tämä viisikko lähtee leiriltä tarkoituksenaan ratkaista noiden konehyönteisten alkuperä ja tuhota niitä niin paljon kuin voivat. Erään feizhongin sisältä löytynyt koodi herättää heidän uteliaisuuden ja he alkavat etsiä lisää koodeja ja muita johtolankoja, samalla kun vaeltavat Maailmankodissa eri kulkuvälineillä (erikoisuutena maalla kulkeva purjealus nimeltä purjelinna), vierailevat eri juhlissa, tapaavat ihmisiä, tekevät havaintoja, miettivät maailmaa, purkavat tuntojaan ja hitsautuvat  huomaamattaan yhteen. 

"Minä luulen, että tämä on vain iso peli. Tai jonkinlainen koe. On yksinkertaisesti liian epäuskottavaa, että elämää olisi syntynyt juuri tänne ja vain tänne, että täällä on meille tarjolla näin täydelliset olosuhteet, en minä tiedä. Sekö olisi vain sattumaa, että minä olen elossa tänä käsittämättömän lyhyenä aikana, kun ihmiskunnan sivilisaatio kukoistaa?---" (s. 134)

Kirjassa on tyttöjen seikkailun lomassa kohtia, joissa he pohdiskelevat syvällisesti maailman tilaa ja historiaa. Maailmankodissa asuneet Lise-Lotte, Joselina ja Kaia ovat jo omaksuneet rauhanomaisen elon valtiossa, jossa varallisuuskaton ansiosta kukaan ei pääse rikastumaan muita enemmän, aseita ei valmisteta eikä saasteita tuottavaa teollisuutta sallita. Ritva ja Zerinda taas ovat Saarivaltion kasvatteja, jonka perustivat ja erottivat mantereesta survivalistien joukko samoihin aikoihin, kun Maailmankotikin perustettiin, eli vuonna 2049. Vaikka elo on kovin rauhaisaa, ei utopiakaan ole täydellinen: feizhongit aiheuttavat pelkoa, ja mikä kummallisinta, Saarivaltiossa niitä ei ole ollenkaan. Lisäksi välillä jotkut kaupungit yrittävät irtautua Maailmankodista, koska sääntelemätön markkinatalous voisi mahdollistaa paremmin rikastumisen. Onko kouluttautumisessa mitään mieltä, jos ei saa enempää varallisuutta kuin muut?

Utopian määritelmä lienee, että se on kuva tulevaisuudesta, visio siellä jossakin, jotain mitä kohti pyrkiä. Niin että täydellinen maailma ei voi koskaan toteutua tänään, aikaisintaan huomenna, mutta onpahan jotakin, minkä eteen työskennellä. (s. 368)

Zerinda käy siruistutteensa vuoksi läpi esiäitinsä ahdinkoa ennen kolmatta maailmansotaa, aikana, kun maailma alkaa olla sellaisessa murroksessa, ettei mikään tuo enää iloa, mutta silti täytyy mennä massan mukana ja kuluttaa, ostaa lisää ja huvitella, ennen kuin kaikki loppuu. Tytöt kauhistelevat aikaa, jolloin ihmiset käyttivät eläimiä hyväkseen: saattoivat lehmät uudelleen raskaaksi, ja veivät vasikan, jotta saivat tästä lypsettyä maitoa omaan käyttöönsä. Vanha navetta toimii Maailmankodissa muistomerkkinä tälle kauheudelle, ja tytöt eivät voi käsittää moista tapahtuneen. Tuolloin ihmiset olivat vain tottuneet käyttämään eläimiä hyväkseen.

Minä pelkään pelkoa: pelkään ihmisten levottomuutta, sitä että vaikka Maailmankoti toimii kuinka hienosti, aina on niitä, jotka eivät ole tyytyväisiä. (s. 257)

Lukijaa herätellään ajattelemaan tämän utopistisen maailman (ja sen vastakohdan, Saarivaltion) kautta nykymaailman tilaa. Maailmantyttäret on erityisen ajankohtainen nyt, kun sota on meneillään Ukrainassa ja kolmannen maailmansodan pelko kaikkien takaraivossa. Vaikka kuinka haluaisin ajatella täydellistä maailmaa, jossa vallitsisi rauha, tasapaino kaikkien taloudessa ja sopusointu ihmisten välillä, huomasin samaistuvani Hourumantereesta ja sen ihmisistä ärsyyntyneeseen Ritvaan, jonka mielestä ihmiset siellä vain lässyttivät, eivät osanneet edes tapella kunnolla (kiistat sovitettiin joko keskustelemalla tai tanssibattleilla), ihmisten aika kului yhteisen hyvän tekemiseen jne. Suhtaudun hyvin kyynisesti kaikkeen utopistiseen ajatteluun, sillä utopia on lopulta hyvin lähellä kääntyä dystopiaksi. 

Maailmantyttäret ei noussut minun suosikikseni Enorannan kirjoista, mutta hyvin vahvan jäljen se minuun jätti teemoillaan. Uskoisin, että tämä olisi hyvä ajatuksien herättäjä nuorille aikuisille, joten varmasti tulen vinkkaamaan tätä ainakin lukioryhmille. Tämä on voimauttava tarina ystävyydestä, naiseudesta ja maailman tilasta. Mikään kevyt lukusukkula tämä ei ole, vaan vaatii makustelua ja pohdintaa, jotta tästä saa mahdollisimman paljon irti. Kirjan loppu antaa toivoa ja lukijalleen tyynen mielen, joskin feizhongien arvoituksen paljastuminen oli minulle suoranainen pettymys. 

Arvosanani 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

--

Samantyylistä luettavaa:

Kesämyrsky: Siiri Enoranta

Surunhauras, lasinterävä: Siiri Enoranta

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Helmet: 40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole

Booklist Queen: Genre you dont usually read

Seinäjoen kirjasto: 15. Kirjassa ollaan tropiikissa

Popsugar: A book about or set in a nonpatriachal society

YA-spefihaaste; Utopia