Keijuvalta-kirjapari: Holly Black

Kahlittu perillinen: Holly Black. Suomentanut Suvi Kauppila. Karisto 2025 (Keijuvalta #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): The Stolen Heir. Kansi: Sean Freeman (kuva), Karina Granda (suunnittelu), Hachette Book Group, Inc.

"Huikaiseva romantasiaseikkailu vie supersuositun Ilman väki -sarjan maailmaan.

Keijuvallan hyytävässä pohjoiskärjessä sijaitsee Hampaiden hovi, jonka 18-vuotias kuningatar Suren on paennut äitinsä tyranniaa ihmisten maailmaan eikä aio palata koskaan kotiin.

Mutta sitten Keijuvallan hurmaava kruununprinssi, 17-vuotias Oak, tarvitsee apua. Suren karsastaa petolliseksi tiedettyä Oakia, mutta prinssi suostuttelee hänet mukaansa vaikealle matkalle kohti pohjoista.

Matkan edetessä Suren joutuu kohtaamaan synkän menneisyytensä – sekä vaarallisen oikukkaan sydämensä. Mikä häntä odottaa Hampaiden hovissa? Voiko Oakiin luottaa?" 

Myös itsenäisenä teoksena toimiva kirja aloittaa Keijuvalta-sarjan. (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olipas mukava päästä takaisin Holly Blackin luomaan keijujen, peikkojen ynnä muiden tyyppien maailmaan. Edellinen Ilman väki -trilogia päättyi hyvin mielenkiintoisesti, kun prinssi Cardan muuttui käärmeeksi. Nyt tässä Keijuvalta-kirjaparissa pääosassa on Keijuvallan kruununprinssi Oak sekä edellisistä osista tutuksi tullut Suren, joka oli raa'asti suitsittuna Hampaiden hovia vallitsevan äitinsä toimesta.

Keijujen kauneus eroaa Kuolevaisten kauneudesta. Se on alkuvoimaista ja ylitsevuotavaa. Keijumaassa on niin käsittämättömän kauniita olentoja, että niitä on tuskallista katsella. Niin ihastuttavia, että näky saa kuolevaiset itkemään tai tenhoaa heidät, niin että heitä kalvaa halu nähdä ilmestys uudelleen vaikka vain kerran. Kenties he kuolevat niille sijoilleen. (s. 32)

Suren ei ole asunut koko elämäänsä kammottavassa, jäällä ja luunkappaleilla sisustetussa Hampaiden hovissa. Hän on elänyt lapsuutensa ihmisperheen lapsena, sillä hänet löydettiin kadulta ihan pikkuisena. Hänen ihoaan peitti aina sinisävyinen, maidonvalkoinen sävy, ja hän oli hyvin hauras, kuin tikuista tehty. Sitä ihmiset eivät tienneet, että tämä ihmeellinen, Wreniksi itseään kutsuva lapsi oli ihan oikeasti lumesta, jäästä ja oksista tehty. Lasta haluava Hampaiden hovin Lady Nore ja Lordi Jarel pyysivät Karhiaisnoita Bogdanaa herättämään henkiin Lady Noren muovaileman lapsen. Totuus valkenee 9-vuotiaalle Wrenille eräänä päivänä, kun hänelle täysin vieraat tyypit tulevat hakemaan hänet "kotiin" Hampaiden hoviin.

Wren järkyttyy eniten siitä, etteivät hänen ihmisvanhempansa näytä enää rakastavan häntä ja luovuttavat kummallisen, terävähampaisen tyttären mieluusti muukalaisten matkaan. Takana on tietenkin lumous, mutta se satuttaa Wreniä silti. Tämä vaikuttaa yhä hänen itsetuntoonsa sen lisäksi, että hän tietää olevansa lumesta, jäästä ja risuista muovattu olento.

Nyt, 18-vuotiaana Wren on päässyt pakoon kammottavien vanhempiensa luota ja elää pakolaisena metsissä. Välillä hän hiippailee ihmisperheensä pihamaalla ja tsekkaa, että he voivat hyvin. Ikävä on yhä kova. Yllättäen hän törmää metsässä seurueeseen, johon kuuluu hänen äitinsä vangitseman Madocin nuori poika, sarvipäinen ja sorkkajalkainen Oak. Hurmaavakin tämä nuori mies on, jonka sängyn alla Wren piileskeli turvassa aiemmin, kun Keijuvallassa kuohui. Oakin ansiosta hän pääsi myös eroon kamalista suitsista, jotka päivä päivältä porautuivat syvemmälle hänen ihoonsa. Nyt suitset ovat Oakin vangilla, hänet pettäneellä Hampaiden hovin asukilla Hyacinthellä.

Oksaolennot tulevat esiin. Ne ovat tikuista ja oksista luotuja petoja - jotkut ovat kuin valtavia susia, toiset hämähäkkejä, yhdellä on kolme purevaa päätä. En ole koskaan nähnyt mitään sellaista. Muutamat muistuttavat epämääräisesti ihmistä ja kantavat jousia. Olennot kasvavat köynnöstä ja sammalta, ne on täytetty maalla, johon on upotettu kiviä. Mutta pahinta on että mudan ja puunosien seassa olen näkevinäni kuolevaisten vahamaisia sormia, ihonriekaleita ja tyhjiä silmiä. (s. 64)

Oakilla on missiona pelastaa isänsä, ja sen hän voi tehdä viemällä Lady Norelle Mellithin sydämen, jonka avulla tämä voi tehdä vielä parempia taikoja. Lady Nore on luonut nimittäin koko joukon hirviöitä luista ja luonnonantimista, muun muassa kammottavia oksaolentoja. Nyt hän pakottaa vastentahtoisen Wrenin mukaan, koska tarvitsee tämän apua vaarallisella matkalla Pohjoiseen. Itsenäisenä elämään oppinut Wren ei haluaisi lähteä, mutta hän pelkää yhä joutuvansa suitsituksi. Hänellä on toki myös haave päästä kostamaan äidilleen, jota hän ei ole koskaan pitänyt oikeana äitinään ja joka on aina vähätellyt häntä.

Seuraa hyvin kiintoisa seikkailu läpi peikkojen hallitseman Kivimetsän, vieraillaan hyytävässä Koiden hovissa ja päästään lopulta Hampaiden hoviin, jossa kaikki ei tietenkään mene täysin käsikirjoituksen mukaan. Välillä ratsastetaan Kelpien kyydissä, paetaan kammottavia oksaolentoja ja joudutaan lähes peikkojen myrkyttämäksi. Matkan aikana Oakin ja Wrenin välit lämpenevät hetkittäin, mutta juuri kun Wren kokee voivansa luottaa lapsuudenaikaiseen leikkikaveriinsa Oakiin, hänen on tarkastettava asiaa uudelleen. Wrenin on myös hankala olla luottamuksen arvoinen itsekään, sillä hän on tottunut toimimaan yksin. Oakissa on kuitenkin kummaa vetoa, vaikka Wren toki tietää, että nuori prinssi osaa hurmata myös loitsujensa avulla. Mistä Wren voisi tietää, onko Oak vilpitön?

"---Vastatkaa, tai teitä odottaa arvoituksen kohtalo ja prinssi Oakille jää vain ruumiinne: Kerro vale ja mestaan sinut. Kerro totuus ja hukutan sinut. Mikä vastaus sinut pelastaa?" (s. 157)

Minä oikeastaan pidin tästä enemmän kuin aiemmista Ilman väki -sarjan kirjoista. Wrenin kasvutarina epävarmasta, hyljätystä tytöstä kohti määrätietoista ja voimakasta nuorta naista oli oikein mukava lukukokemus. Romantiikan hekumaa olisi saanut toki olla enemmänkin, mutta ihan mukavia kipinäkohtauksia tässä oli (eikä mitenkään ronskeja, eli voi hyvällä omatunnolla tätä suositella nuorillekin.) Lopussa koetaan melkoisen jänniä hetkiä ja verikin roiskuu. 

Seuraava osa Vangin valtaistuin ilmestyy jo syksyllä 2025, joten jään innolla odottamaan, miten tämä melkoisen jännästi päättynyt tarina jatkuu. Ehkäpä saamme vielä enemmän kipinöintiä Oakin ja Wrenin välillä, uskoisin niin.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

---

Samantyylistä:

Ilman väki -trilogia: Holly Black

Veri ja tuhka -sarja: Jennifer L. Armentrout

Kuudes kuolee: Holly Jackson

Kuudes kuolee: Holly Jackson. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2025

Englanninkielinen alkuteos (2022): Five survive. Kansi: Christine Blackburne, Casey Moses.

"Red ystävineen on matkalla rannalle lomanviettoon. Tunnelma on katossa, kunnes matkailuauto hajoaa keskellä ei mitään. Sitten joku ampuu renkaat tyhjiksi yksi kerrallaan. Käy ilmi, ettei kyse ole onnettomuudesta: joku tietää tasan tarkkaan, keitä he ovat. Yksi porukasta kantaa mukanaan salaisuutta, jonka vuoksi ampuja on valmis tappamaan.

Kaverukset yrittävät epätoivoisesti paeta ja samalla selvittää, kuka heistä on kohde. Valehteleeko joku? Tunnelma ahtaassa autossa käy kuolettavaksi. Yksi heistä ei selviä yöstä hengissä." (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Holly Jacksonin Kiltin tytön murhaopas -trilogia on ollut sen verran mainio lukukokemus, että tiesin satavarmasti, että myös tämä Kuudes kuolee tulisi olemaan mieleeni. 

Heti alussa selviää, että päähenkilöllä, Redillä, on jonkinlaisia tarkkaavaisuuden ja keskittymisen häiriöitä (adhd tai joku muu neuroepätyypillisyys). Asiat poukkoilevat hänen mielessään, ja hän unohtelee helposti asioita. Jos jokin asia jää vaivaamaan häntä, jokin pieni yksityiskohta, hän ei saa sitä mielestään. Kuten matkailuauton verhon kuvio, joka muistuttaa jotain piirroshahmoa, mutta Red ei saa päähänsä mitä.

Red on ystäviensä kanssa matkalla Philadephiasta kohti Gulf Shoresissa sijaitsevaa leirintäaluetta, jonne on tulossa muutakin porukkaa koulusta. Maddy on Redin paras ystävä, joka puolustaa vähävaraista ja hajamielistä ystäväänsä, jotta tämäkin pääsisi mukaan samoihin juttuihin kuin muutkin. Hän tietää Redin perhetaustasta, alkoholisoituneesta isästä ja menehtyneestä äidistä. Siitä, ettei Redillä olisi ollut varaa lähteä reissuun, jos porukka olisi päättänyt lentää leirintäalueelle.

Simon on tuttu Redille Maddyn kautta, ja viime aikoina tutuksi on tullut myös Arthur, joka on siirtynyt Redin kouluun toisesta koulusta. Arthurilla ja Redillä on jotain pientä vipinää meneillään, vaikka Red ei oikein tahdo uskoa, että Arthur olisi oikeasti hänestä kiinnostunut. Sitten mukana on tietysti Maddyn isoveli Oliver ja tämän tyttöystävä Reyna, jotka ovat mukana kuskin ja nuorten paimentajien ominaisuudessa. Alla heillä on Simonin enon matkailuauto, pituus tasan yhdeksän ja puoli metriä. 

Matka on sujunut suhteellisen mutkattomasti siihen saakka, kunnes yhtäkkiä kaikkien matkapuhelimista häviää kenttä ja heidän navigointinsa alkaa mennä pieleen. He harhautuvat pikkuiselle tielle jonkin kyläpahasen tienoille pienen väittelyn jälkeen, mihin heidän oikein pitäisi kääntyä. Kello alkaa olla jo paljon ja alkaa olla pimeää, ja kaiken huipuksi heiltä puhkeaa rengas. Yhteistuumin he saavat vararenkaan paikoilleen ja pääsisivät jatkamaan matkaa. Heidän on tosin käännyttävä, sillä he tulevat siihen tulokseen, että heidän valitsemansa syrjäinen tie ei vie mihinkään. Reyna uskoo osaavansa kääntää auton kapealla tiellä, vaikka kireäksi muuttunut Oliver ei ole tilanteesta innoissaan. 

Mutta sitten heiltä menee kerralla kaikki renkaat puhki. Mitä ihmettä? Tieltä ei löydy mitään, mikä rikkoisi renkaat. Red huomaa metsän pimeydestä tulevan punaisen pisteen, joka liikkuu auton kyljessä ja osuu melkein häneen. Onneksi kohteena on vain auton bensatankki. 

Matkailuauto ei ollut menossa minnekään. He kuusi olivat ansassa sen sisällä, ja ulkona heitä odottivat ammottava tyhjyys ja punainen piste. (s. 87)

Alkaa suljetun tilan painajainen, jossa nuoret yrittävät saada selvyyttä siihen, kuka tai ketkä heitä metsässä vaanivat aseen kanssa? Miten he pääsevät ikinä pois tai edes saavat hälytettyä apua, kun puhelimissa ei ole kenttää? Oliver ottaa vanhimpana johtajan aseman, mutta hänen koko ajan holtittomammaksi käyvä käytöksensä ei saa kaikkia vakuutettua. Oliver on täysin varma siitä, että kaikessa on kysymys heistä, Maddystä ja Oliverista. Heidän äitinsä on tunnettu asianajaja eräässä jutussa, jossa murhasta syytettynä on maineikas mafiapomo. Miksi muutenkaan kukaan haluaisi uhitella nuoria keskellä ei mitään? Red tuntuu jopa pelkäävän ylimielistä Oliveria, joka käyttäytyy sikamaisesti Reynaa kohtaan, tuntuu pitävän pikkusiskoaan Maddya otteessaan ja epäilevän kaikesta Rediä, köyhää, raukkaa Rediä, joka ei edes muistanut pakata laukkuunsa uikkareita rantalomaa varten.

Kirjan juoni on piinaava ja uskomattoman nerokas. Tunnelma yhä ahtaammaksi käyvässä matkailuautossa käy yhä kummallisemmaksi, kun nuoret yrittävät selviytyä yhdessä tuntematonta vaaraa kohtaan, eivätkä täysin luota johtajansa arvostelukykyyn. Tärkeässä asemassa ovat autossa olevien salaisuudet, joista jonkun salaisuuden metsässä vaaniva tyyppi haluaa erityisesti tietää. Näiden salaisuuksien paljastuttua yksi kerrallaan kaikki kääntyy päälaelleen, mutta kukainenkin panttaa omaa salaisuuttaan loppumetreille saakka.

Redin kuvitelmissa äiti ei ehtinyt pelätä, ei ehtinyt miettiä jäähyväissanojaan, ei tiennyt, että hänen elämänsä oli loppumassa, äiti ei tiennyt, ja sitten, yhdessä silmänräpäyksessä, hän oli poissa. (s. 155)

Red on todella sympaattinen henkilöhahmo kaikkine heikkouksineen - vai ovatko ne sittenkin vahvuuksia?. Kirjassa on hyvin vahvana teemana epätasa-arvo taloudellisesti heikossa asemassa olevan Redin ja hyvin toimeentulevan perheen Maddyn ja Oliverin välillä. Maddy pitää Redin puolia henkeen ja vereen, mutta Oliver jaksaa vihjailla joka käänteessä siitä, miten tämä älytön matkailuautoreissu tehtiin Redin vuoksi. Ja Red kehotti jatkamaan ajamista metsätielle viime kädessä. Mitä jos hän tekeekin yhteistyötä ampujan kanssa? Redillä on salaisuus, sen lukija saa tietää heti melko alkuvaiheessa, mutta mihin se liittyy? Välillä on hyvin epävarma olo, tietääkö Red sitä itsekään, niin häilyväinen hänen mielensä on.  Hänellä ei ole ollut helppoa poliisina toimineen äidin kuoleman jälkeen. Maddy onkin vannottanut kaikkia, ettei Redin läsnäollessa saa edes mainita sanaa 'äiti.'

Red yskähti, käänsi katseensa. Se, jolla on salaisuus, tunnistaa itsensä. Hänelläkin oli salaisuus. Isompi kuin muilla. (s. 216)

Välillä epäilyksen alla on myös Simon, joka on ollut jo pitkään melko tuiterissa aloittaessaan lomafiiliksen jo matkan aikana. Myös uusin tulokas Arthur epäilyttää Oliveria. Redillä ja Oliverin käskyttämiseen kyllästyneellä Reynalla on pienoinen sanaton yhteys, ja Arthur pitää myös ihanasti Redin puolia tilanteessa kuin tilanteessa. Ja niitä kamalia tilanteita on vielä edessä, siitä pitää huolen Oliver.

"Touhu alkaa mennä Kärpästen herraksi. Ei tässä ampujaa tarvita, me tapetaan toisemme." (s. 245)

Tämä oli tämän kevätkauden paras lukukokemus. Harvoin nelisataasivuinen kirja tulee luettua arjen ohessa näin sukkelaan kuin tämä, joka osasi yllättää minut juonenkäänteillään alusta loppuun saakka. Vaikka alussa ei jännärikuviot tulleet vielä mukaan, kirja nappasi silti minut heti otteeseensa mielenkiintoisella henkilödynamiikallaan ja erityisesti erikoisen Redin henkilöhahmon ansiosta. Aivan loistava YA-jännäri!

Kirja taisi olla kustantajan luettelossa aikuisten käännöskirjojen puolella, mutta ikäsuositus on 14+ eli nuorten aikuisten kirja tämä on. Loppua kohti tapahtuu oikeasti rankkoja asioita, joten pitäisin kiinni tuosta ikäsuosituksesta.

Annan tälle ehdottomasti arvosanaksi täydet 5+

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Kiltin tytön murhaopas -trilogia: Holly Jackson

Yksi meistä valehtelee: Karen M. McManus

Lumola-sarja: J.S. Meresmaa

Pimeänkynsi: J.S. Meresmaa. Kuvittanut Elina Äijälä. Karisto 2024 (Lumola #1)

Kansi: Elina Äijälä (kuvitus)

"Kutkuttavan karmiva, upeasti kuvitettu nuorten kauhusarja alkaa.

13-vuotias Aapo on muuttanut Mustakolun kylään. Eräänä päivänä hän näkee salaperäisen tyypin, jolla on samannäköinen tatuointi kuin hänen hiljattain kuolleella vaarillaan. Voiko se olla sattumaa? Kun Aapo päätyy frisbeegolfia pelatessaan Lumolan kartanon pihaan, alkaa kylässä vaikuttaa olevan muutakin outoa. Aapo kohtaa ensimmäisen hirviönsä - joita kartano on pullollaan.

Vaikka kaikki kartanossa asuvat hirviöt eivät ole vaarallisia, jotkin niistä ovat. Aapo alkaa nähdä painajaisia uhkaavasta pimeydestä. Pian hän huomaa tempautuvansa keskelle tapahtumia, joissa unet ja totuus sekoittuvat vastustamattomaksi pyörteeksi." (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***

Kaipaan kasien genrevinkkauksiin jatkuvasti helppoja kirjoja suomen toisena kielenä opiskeleville ja muillekin, joilla on lukemisessa haasteita. Nykyään heitä on yhä enemmän, ja kirjavinkkauksissa lainaan lähtee yhä enemmän ohuemmat ja helpommat kirjat. Niinpä innostuin kovasti tästä Meresmaan uudesta kuvitetusta Lumola-kauhusarjasta. Jännärit ja kauhut kun ovat niitä genreistä suosituimpia, ainakin oman kokemuksen mukaan.

Aapo on muuttanut isänsä kanssa Mustakoluun ihan vasta, ja Aapoa jännittää aloittaa kasiluokka uudessa koulussa. Nyt on kuitenkin vielä kesäloma, ja Aapon täytyy tehdä töitä isänsä kaupalla. Hän törmää kaupassa mystiseen tyyppiin, jolla on hämmästyttävän samanlainen tatuinti ranteessaan kuin kaivosonnettomuudessa menehtyneellä vaarilla. Aapo nimeää tyypin Tiikeritassuksi, ja mokaa itsensä ottaessaan kuvan muka huomaamattomasti tämän tatuoinnista - käyttäen salamaa! Pakeneminen pilkkopimeään takahuoneeseen ei ole hyvä idea, sillä Aapo pelkää kuollakseen pimeää. 

Aapo yrittää unohtaa välikohtauksen nakkelemalla kiekkoja frisbeegolfradalla, mutta tietysti hänen paras ja uusin kiekkonsa Enigma lentää Pimiäjoen toiselle puolen. Sitten alkaa tapahtua kummia: outo zombisilmäinen, mustaleukainen orava varastaa hänen lenkkarinsa, johdattaa hänet veneelle, jolla Aapo pääsee joen toiselle puolen. Ja joen toisella puolella on lisää omituisia otuksia, nimittäin mustaleukainen kettu nappaa frisbeen suuhunsa ja jolkottelee menemään. Ja sitten Aapo huomaa olevansa keltaisen kartanon pihalla, jonka ikkunasta kettu hyppää sisään kiekko suussaan.

- Pieni lapsi, joka näkee ensimmäisen hirviönsä, ei välttämättä tunne lainkaan pelkoa. Eikä se oo ihme, koska lapselle kaikki on uutta. Se kohtaa uusia asioita koko ajan, ei se voisikaan pelätä joka ikistä vastaan tulevaa asiaa. Pelko tulee myöhemmin. Se opitaan. (s. 69)

Lumolan kartano ei ole mikä tahansa kartano, sillä se on täynnä hirviöitä. Tämä valkenee Aapolle pian, sillä kartanossa työskentelevät Immu ja Molla luulevat pojan olevan tulossa sinne töihin hoitamaan hirviöitä. Aapo ei saa sanottua totuutta, sillä hänellä on välillä vaikeuksia ilmaista itseään. Jäisikö hän kiinni siitä, että onkin tunkeilija eikä työntekijä? Millainen on arvostettu Elviira eli Elvis, joka johtaa paikkaa? Entä Isoäiti, joka ilmoittaa löytyneistä hirviöistä? Miksi Aapo näkee kammottavia unia, joissa pimeys imaisee hänet mustuuteensa sisälle?

Pimeys liikahti häntä kohti.

Se tulvahti päin kuin musta aalto,

ja sen kynnet viilsivät ilmaa. (s. 105)

Pimeänkynsi aloittaa hyvin kiehtovan fantasiamaisen kauhusarjan, jossa ensin viattomilta vaikuttavat hirviöt muuttuvat Aapon painajaisunien veroisiksi. Juoni tarjoaa yllätyksiä ja jännittäviä tilanteita sopivaan tahtiin. Lumolan kartanoon ja hirviöihin liittyy monia kiehtovia yksityiskohtia, joita paljastuu varmasti lisää jatko-osissa. Loppu jättää hyvin uteliaaksi ja suorastaan pakottaa tarttumaan jatko-osaan. Parhaiten tämä kirja uppoaa varmastikin varhaisnuoriin lukijoihin noin 10-vuotiaista ylöspäin, mutta voisin vinkata tätä helppona kaseillekin, vaikka onkin ehkä hiukan lapsekas heille. Elina Äijälän kivat kuvitukset eivät ole kuitenkaan mielestäni liian lapsekkaita ja kauhun tunnelma tiivistyy loppua kohti pelottavammaksi. 

Erityisesti plussaa vielä muunsukupuolisesta henkilöhahmosta, jota Usva ilmiselvästi edustaa ainakin oman tulkintani mukaan. Muutenkin hahmoissa on otettu huomioon erilaiset kehot ja ihonvärit.

Annan arvosanaksi tälle 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Frisbeegolfmedia

Kirjojen keskellä

Lastenkirjahylly

Lempipaikka: Emily Henry

 Lempipaikka: Emily Henry. Suomentanut Paula Takio. Karisto 2024

Englanninkielinen alkuteos (2023): Happy Place. Kansi:Sandra Chiu.

"Some-ilmiöksi nousseen suosikkikirjailijan romaanissa rakkaus ja yhteiset muistot marinoidaan viinissä ja jätetään hautumaan lomaviikon lämpöön.

Harriet ja Wyn ovat täydellinen pari. Paitsi että he erosivat jo puoli vuotta sitten eivätkä ole vieläkään kertoneet kenellekään.

Ystäväporukan jo vuosikymmenen onnellisena pakopaikkanaan pitämä mökki on nyt myynnissä, joten Harriet ja Wyn päättävät tarjota ystävilleen mahtavan viimeisen mökkikesän ja teeskennellä, että kaikki on kuten ennenkin.

He jättävät viikoksi uudet elämät taakseen ja nauttivat meri-ilmasta lempi-ihmistensä kanssa. Mutta onnistuvatko he esittämään onnellista paria niille ihmisille, jotka tuntevat heidät parhaiten?" (Karisto)

Oma arvio:

Olen aiemmin lukenut yhden Emily Henryn kirjoista, Lomalla kaikki on toisin, johon hullaannuin täysin. Olen aloitellut myös hänen sittemmin suomennettua Book lovers -nimistä kirjaa, joka on jäänyt minulla kuitenkin junnaamaan alkuvaiheeseen. Lempipaikka voitti ilmestymisvuonnaan 2023 Goodreadsin awardseissa parhaan romanttisen kirjan äänestyksen. Niinpä tartuin odottavaisin mielin tähän pirtsakan fuksianpinkkiin kirjaan.

Harriet on aivokirurgiaan erikoistuva lääketieteen lisensiaatti, joka on matkalla yhteen lempipaikoistansa: Mainen Knotts Harboriin, jossa sijaitsee hänen hyvän ystävänsä Sabrinan suvun hulppea huvila. Heidän kämppäkaveruudesta alkunsa saanut ystäväporukka kokoontuu sinne joka kesä, eikä tänäkään vuonna tehdä poikkeusta. Kaikki muut ovat tulossa, paitsi yksi. Harriet ei ole vielä kertonut ystävilleen, että hän ja Wyn ovat eronneet jo 5 kuukautta sitten. He luulevat, että pariskunta elelee Wyn äidin sairauden takia etäsuhteessa kuten ennenkin. Harriet on aikonut kertoa ystävilleen erosta, mutta jännittää, mitä se tekee heidän väleihinsä. Heitä kun on aina pidetty ihanneparina.

Tämän viikon jälkeen kaikki muuttuu välillämme. Se on väistämätöntä. (s. 134)

Perillä huvilalla Harriet saa kuitenkin järkytyksekseen huomata, että Wyn onkin paikalla. Sabrina ja hänen kihlattunsa Parth ovat halunneet yllättää Harrietin maanittelemalla Wyn mukaan. Heillä on myös oma lehmä ojassa, sillä tämä kerta on oleva hyvin erityinen. Armaksen suku on nimittäin myymässä huvilan, joten tämä olisi heidän viimeinen kesänsä siellä. Sabrina ja Parth ovat päättäneet myös mennä naimisiin viikon päätteeksi ystäviensä läsnäollessa. Siksi kukaan ei saa puuttua.

Hänelle tilanne ei vaikuta lainkaan ongelmalliselta? Ei mitenkään ihmeellistä, että entinen morsian on täällä tai että me majoitumme kuherruskuukautta varten sisustettuun makuuhuoneeseen, jonka joka ikinen taso tuntuu kutsuvan panemaan! (s. 60)

Wyn ja Harriet päättävät teeskennellä koko viikon olevansa yhä yhdessä ja sopivat pelisäännöt siitä, mitä he voivat muiden nähden tehdä ja mitä eivät. Heille on tällä kertaa annettu huvilan hulppein makkari avosuihkuineen, joten yhdessäolo huoneessa on hankalaa. Etenkin, kun suhde ei ilmeisimmin ole päättynyt vetovoiman puutteeseen, pikemminkin moniin selvittämättömiin epäselvyyksiin, joita lukijalle ripotellaan pikku hiljaa kirjan edetessä. Suhteen päättävän puhelun jälkeen pariskunta ei ole puhunut ollenkaan saati kertonut omille vanhemmilleen erosta. Ahdistusta lievittääkseen Harriet muistelee kaikkia lempipaikkojaan, jolloin lukija pääsee kurkkaamaan ystäväjoukon alkulähteille ja Wyn ja Harrietin suhteen alkumetreille.

Ainoa, mikä saa minut sietämään kenenkään rakastamista tässä määrin on varmuus siitä, ettei se koskaan muutu myrkyksi. Tieto siitä, että luovumme toisistamme ennen kuin tuhoamme toisemme. (s. 255)

Emily Henryn vahvuus on selkeästi ihmisten väliset keskustelut. On todella miellyttävää ja viihdyttävää lukea ystäväjoukon lempeää piikittelyä, samoin kuin Harrietin ja Wyn ensin kiusaantuneesta lämpimämmäksi muuttunutta jutustelua, jonka taustalta paistaa syvä rakkaus, jota väärinymmärrykset ovat lianneet. Paljon romanttissävytteisiä viihdekirjoja kesän aikana lukeneena voin sanoa, että Henryn kirjassa on todella monisävyiset henkilöhahmot, draamankaaret on rakennettu huolella eikä pelkkä intohimoisilla kohtauksilla mässäily vie sijaa juonelta, kuten monessa muussa lukemassani. Tästä kirjasta huokuu sellainen selittämätön lämminhenkisyys ja rauha, vaikka se on muuten kepeäsävyinen. Emily Henry voisi olla aikuisten vastine lempikirjailijalleni Holly Bournelle, tai amerikkalaisversio irlantilaiselle Sally Rooneylle (joskin Henryn kirjoissa keskustelut eivät ajaudu ihan niin syvällisiksi kuin Rooneyn.)

Vaikka viihdyin kirjan  parissa, en rakastunut tähän niin syvästi kuin aiemmin mainitsemaani Lomalla kaikki on toisin -romaaniin. Ehkä kirjaa olisi voinut hiukan ensinnäkin tiivistää, ja toiseksi minua  ärsytti tyyppien pössyttely, vapettelu ja sienien nauttiminen, mihin kirjassa suhtaudutaan normaalina, hiukan hassunakin asiana. Minun  kuplassani se ei ole normaalia aikuisen käytöstä, ja sellainen hiukan särähtää silmiin muuten mukavan kirjan seasta. Viinallakin läträiltiin melkoisesti ja jatkuvasti joku ystävyksistä öhisi krapulaansa. Että jos sellaisesta menosta ei tykkää, en suosittele tarttumaan kirjaan.

Lempipaikka tursuaa mielenkiintoisia teemoja. Mitä seuraa siitä, kun ei halua puhua asioistaan kenellekään, vaan uskottelee niin itselle kuin kaikille asioiden olevan hyvin, vaikkeivät ne olekaan? Voiko luopua kaikesta saavuttamastaan sen takia, ettei se tunnukaan oikealta, ja pettää samalla vanhempien odotukset? Pysyykö ystävyys aina yhtä vahvana, vaikka elämä vie eri suuntiin, jos vain edes yksi taistelee ystävyyden puolesta? Saako onnellisen viikon järjestettyä tiukalla aikataululla ja suunnitelmilla? Mitä kaikkea kannattaa uhrata rakkauden vuoksi, vai ovatko ne silloin edes uhrauksia, jos haluat tehdä ne?

Annan arvosanaksi tälle 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Lomalla kaikki on toisin: Emily Henry

Ilman väki -trilogia: Holly Black

Julma prinssi: Holly Black. Suomentanut Suvi Kauppila. Karisto 2024 (Ilman väki #1)

Englanninkielinen alkuteos (2018): The Cruel Prince. Kansi: Sean Freeman (kuvat), Karina Granda (suunnittelu), Hachette Book Group, Inc.

"Viettelevä menestysteos täynnä juonittelua, romantiikkaa ja hengenvaarallisia keijuja.

Kun Jude oli 7-vuotias, hänen vanhempansa murhattiin ja hänet siskoineen kaapattiin keijujen valtakuntaan. Vielä vuosikymmenen kuluttuakaan Jude ei kuulu joukkoon. Keijut nimittäin halveksivat kuolevaisia, erityisesti prinssi Cardan, armottomin suurkuninkaan pojista.

Ansaitakseen aseman hovissa Juden täytyy nousta Cardania vastaan ja voittaa prinssi tämän omassa pelissä. Kun sisällissota uhkaa hukuttaa keijujen valtakunnan vereen, kaikki muuttuu ja Juden on laitettava henkensä alttiiksi pelastaakseen sisarensa sekä maailmansa." (Karisto)

Oma arvio:

Yritin lukea tätä Holly Blackin Julmaa prinssiä alkukielellä englanniksi ilmestymisvuonnaan, mutta tämä jäi kesken, koska koin sen fantasiamaailmaan uppoutumisen hankalaksi. Olikin kiva yllätys, että näin monen vuoden jälkeen tästä tuli kuin tulikin suomennos. Mukavaa, että myös alkuperäinen kansi on säilytetty, sillä onhan tämä järjettömän hieno ulkoasultaan!

Kirja alkaa yhtä raa'an väkivaltaisesti ja samankaltaisesti kuin toinen vasta ilmestynyt romantasia, Victor Dixenin Pimeyden hovi: päähenkilö joutuu todistamaan seitsemänvuotiaana vanhempiensa veristä surmaa ja muuttamaan tämän jälkeen ihan vieraaseen ympäristöön itselleen tuntemattomien tyyppien luo. Jude ja hänen siskonsa Taryn ja Vivienne jäävät hetkessä orvoksi, kun pelottava mies ilmestyy heidän ovelleen ja surmaa hetken mielijohteesta heidän vanhempansa. Kaiken huipuksi tämä mies väittää olevansa Viviennen biologinen isä ja kaappaavansa tämän keijujen valtakuntaan. Vastuuntuntoisena miehenä hän ottaa myös tämän nuoremmat sisaruksensa mukaansa. Sillä tämä mies on keijujen suurkuninkaan suosiossa oleva Madoc, jonka vaimo aikoinaan karkasi keijumaasta puoliverinen vauva mukanaan - tuo vauva oli tietystikin Vivienne. Muut perheenjäsenet ovat toki tienneet, että Vivienne ei ole ihan tavallinen ihminen suippoine korvineen ja erikoisine kykyineen, mutta kaikki muu on ollut salaisuus lapsille tähän saakka.

Hypätään ajassa kymmenen vuotta eteenpäin, jolloin Jude ja Taryn ovat keijumaahan väen keskelle enemmän tai vähemmän sopeutuneita teinejä ja Vivienne kapinallinen nuori aikuinen. Madocilla on uusi vaimo Oriana, joka ei ole miehensä lapsista kovinkaan innoissaan, sekä heillä pikkuinen poika Oak. Judella on suuri haave päästä keijujen hovin ritariksi, mutta Madoc on tätä vastaan. Hänestä Jude ei ole tappaja. Pian olisi tulossa turnajaiset, jossa Jude pääsisi näyttämään taitojaan - ja saisi ehkä myös hyväksynnän keijujen parissa, sillä he ovat siskonsa kanssa tunteneet olonsa vieraiksi kaikki nämä vuodet. Ihmisiä käytetään keijumaassa lähinnä lumottuina palvelijoina, joten Taryn ja Jude ovat Madocin suojeluksessa poikkeusihmisiä Väen keskellä.

"Mitä onnea teillä on? Parittelu ja lisääntyminen. Tulisitte hulluiksi, jos hyväksyisitte totuuden siitä, mitä olette. Ette ole mitään. Olette hädin tuskin olemassa. Ainoa tarkoituksenne on jatkaa lajianne, kunnes teitä odottaa tyhjänpäiväinen ja piinallinen kuolema." (s. 156)

Keijumaassa valmistaudutaan suuriin kruunajaisiin, sillä hallitsija Eldred tulee kruunaamaan uudeksi kuninkaaksi poikansa prinssi Dain. Tämä aiheuttaa hieman närää joissakin, koska Eldredin toinen poika Balekin haluaisi kruunun veljensä sijasta. Tämä asetelma tulee aiheuttamaan kirjan suurimmat juonittelut ja kieroilut, joihin myös Jude joutuu osalliseksi.

He eivät ymmärrä. Kyllä, he pelottavat minua, mutta olen ollut peloissani siitä päivästä lähtien, kun saavuin tänne. Minut kasvatti vanhempieni murhaaja hirviöiden maassa. Elän pelon kanssa, annan sen upota luihini ja jätän sen huomiotta. (s. 39-40)

Juden ja Tarynin suurimmaksi kiusaksi ovat osoittautuneet samoilla oppitunneilla käyvät keijunuoret, jotka säännöllisesti keksivät ilkeitä asioita tyttöjen päänmenoksi. Pahin kiusaajista on prinssi Cardan, joka on nuorin istuvan kuninkaan pojista, ja hänen erityisenä silmätikkunaan on siskoksista Jude. Cardanin hännystelijöinä toimivat myös muut arvostetussa asemassa olevat keijut Locke, Nicasia ja Valerian. Jude pistää kuitenkin kampoihin kovasti ja pääsee näpäyttämään Cardanille tämän ilkeilyjä. Tämä aiheuttaa kitkaa Juden ja Tarynin välille, sillä Tarynin mielestä Juden pitäisi vain antaa olla. Hän vain pahentaa tilannetta. Kaiken lisäksi yksi keijupojista, Locke, alkaa kiinnostua Judesta muussakin kuin kiusaamismielessä. 

Vivi, jonka luulisi puoliverisenä keijuna sopeutuvan keijumaahan siskojaan paremmin, ei voisi vähempää kiinnostua keijuista. Hän kaipaa jatkuvasti ihmisten maailmaan ja vieraileekin siellä säännöllisesti ottaen välillä pikkusiskonsa mukaansa. Pian paljastuukin, että hänellä on ihmisten maailmassa tyttöystävä, Heather. 

Pidän kovasti kirjan juonittelukuvioista, jotka astuvat mukaan kuvioihin aika pian. Kuninkaalliset valta-asetelmat ja niihin liittyvät kieroilut vetoavat aina minuun. Keijumaassa vallitsee hyvin erikoinen tunnelma, ja siellä vilisee erilaista väkeä mm. palvelijoina: on menninkäisiä, hiisiä, peikkoja, haltioita jne. Jude pakotetaan syömään huumaavaa keijuhedelmää ja se saa hänet nolaamaan itsensä. Tanssin pyörteistä voi olla hankalaa irrottautua, mutta onneksi Vivienne on Juden ja Tarynin pelastaja tanssiaisissa.  Keijut voivat myös lumota ihmisen tekemään mitä hyvänsä, mutta Jude saa yllättäen suojauksen eli geasin, joka säästää myöhemmin hänen henkensä. Jude alkaa myös siedättää itseänsä keijujen myrkyille syömällä niitä pieniä annoksia kerrallaan.

"Kaikkein eniten vihaan sinua siksi, että ajattelen sinua. Usein. Se on inhottavaa, enkä pysty lopettamaan."(s. 297)

Harmikseni romantiikkakuviot alkavat kehittyä vasta ihan kirjan loppumetreillä ja jäävät muutenkin melko kesyiksi. Tässä pedataan selvästi haters-to-lovers-troopin  mukaista asetelmaa. Muuten kirjassa on melkoista menoa: päihdytään milloin mistäkin, puukotetaan, myrkytetään ja surmataan tyyppejä (ja haudataan ne sitten tunteettomasti) ja petetään luottamuksia ja kieroillaan. 15+ YA-kamaa siis selkeästi. 

Mietin alkuun tälle arvosanaksi 4,5, mutta laskin sen sittenkin neloseen. Ehkä intouduin ensin niin kovasti lopun nerokkaista juonittelukuvioista ja loppua kohti todella vetävästä juonesta ylipäänsä, mutta kun aloin miettiä kokonaisuutta, se sai arvosanani hiukan laskemaan. Alussa oli ehkä hiukan sekavuutta ja henkilöhahmot jäivät kokonaisuudessaan turhan pintapuolisiksi. Toivottavasti romantiikkaa olisi hiukkasen enemmän seuraavissa osissa. Kirja loppui sellaiseen kohtaan, että ehdottomasti minun on luettava jatko-osat tietääkseni, miten tässä käy. Kaikin puolin tämä on perus viihdyttävää fantasiaa ja sivut kääntyilivät kohtalaisen nopeaa.

Arvosanaksi annan 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

Helsingin Sanomat

Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja

Langennut kuningas: Holly Black. Suomentanut Suvi Kauppila. Karisto 2024 (Ilman väki #2)

Englanninkielinen alkuteos (2019): The Wicked King. Kansi: Sean Freeman (kuvat), Karina Granda (suunnittelu) Hachette Book Group, Inc.

"Toinen osa koukuttavan kuumassa Ilman väki -hittisarjassa! Maailmanlaajuinen romantasia-ilmiö vihdoin suomeksi.

Lapsena keijujen valtakuntaan kaapattu Jude on huijannut prinssi Cardanin valtaistuimelle ja sitonut heidän kohtalonsa yhteen vuodeksi ja yhdeksi päiväksi. Cardan tekee kaikkensa nöyryyttääkseen ja horjuttaakseen häntä, vaikka heidän välillään hehkuu ja säkenöi. Juden on taisteltava henkensä ja rakkaittensa puolesta ja yritettävä taltuttaa tunteensa Cardania kohtaan. Siihen ei vuosi ja yksi päivä tule riittämään...

New York Times -bestseller, myyntimenestys ja some-sensaatio tempaa suurien tunteiden ja kylmäverisen juonittelun valtakuntaan." (Karisto)

Oma arvio:

Suhtaudun hieman epäilyksellä (karvaiden kokemusteni siivittämänä) kirjoihin, joita hehkutetaan somesensaatioiksi, tiktoksuosikeiksi ja mitänäitänytonkaan. Alan nimittäin olla sitä mieltä, että tuon epämääräisen joukon nimeltä some kirjamaku on hyvinkin erikoinen. Monesti nostaisin esiin sellaisia kirjoja, jotka eivät somehehkutusta ole saaneet. Ja puhun nyt nimenomaan YA-kirjallisuudesta ja aikuisten viihdekirjallisuudesta, jotka usein hehkutusta ovat saaneet.

Asiaan: odottelin innoissani Holly Blackin Ilman väki -trilogian ensimmäisen osan suomennosta, mutta hiukan petyin sen sekavuuteen. Sama ongelma toistuu tämän jatko-osan kanssa, ja minun oli jotenkin todella hankala päästä kirjan imuun tämän takia. Nautittaviakin hetkiä kirjan parissa lopuksi koin, mutta yleisvaikutelma jäi kuitenkin hiukan vaisuksi.

Julman prinssin dramaattisten loppukäänteiden johdosta Juden vihaama prinssi Cardan on nyt kruunattu keijumaan uudeksi Suurkuninkaaksi Juden pikkuveljen Oakin sijaan. Oak on lähetetty turvaan ihmisten maailmaan Vivianin ja hänen tyttöystävänsä Heatherin luo, joka ei vieläkään tiedä, ettei hänen rakkaansa ole ihminen. Jude on Cardanin neuvonantaja ja Cardanin on noudatettava hänen käskyjään. Hän ei tiedä Juden biasista, jonka edesmennyt veljensä prinssi Dain asetti hänelle, jotta häntä ei voisi lumota. Kolmas Cardanin veljistä, kieroutuneisuutensa edellisessä osassa paljastanut prinssi Balekin on vangittuna. 

Hetken tunnen kostonhimon nousevan. Kerran hän nauroi nöyryytykselleni. Nyt voisin hekumoida hänen nöyryytyksellään.

Tältä tuntuu valta, puhdas, kahlitsematon valta. Se on mahtavaa. (s. 59)

Kuten edellisessä osassa uumoilinkin, Cardanin ja Juden välit on rakennettu haters-to-lovers-troopin mukaisesti - kirjaimellisesti he vihaavat toisiaan, ja Juden vihantunnustukset saa Cardanin kuumaksi. Locke nöyryytti Judea aiemmin suudelmillaan, sillä pojan liehittelyn jälkeen Jude sai tietää sisarensa Tarynin menevät tämän kanssa naimisiin. Jude on kuitenkin antanut anteeksi Tarynille, vaikka onkin vielä hiukan nihkeä sisartaan kohtaan. Locke taas ei taida ansaita hänen anteeksiantoaan, sillä jatkaa outoa kieroiluaan, joka on viedä Juden hengen.

Pidän kovasti siitä, mihin Cardanin ja Juden välinen vetovoima kehittyy. Kirjan juonittelukuviot tempaavat myös hyvin nopeaa mukaansa, kun kerronnan sekavuus on selätetty. Päästäänpä tässä osassa myös veden alle merenneitojen ja selkieiden maailmaan, kun kaikki eivät ilahdu Cardanin ja Juden välisestä suhteesta. Joku haluaisi Cardanin kovasti omakseen ja tekee häikäilemättömiä tekoja sen eteen. 

"Minä vihaan sinua", sanon. Ja sanat ovat kuin hyväily Toistan ne uudelleen ja uudelleen.Laulun. Lumouksen. Suojaloitsun sitä vastaan, mitä todella tunnen. "Vihaan sinua. Vihaan sinua. Vihaan sinua."

Hän suutelee minua rajummin. (s. 142-143.)

Keijumaassa siis valmistaudutaan suuriin hääjuhliin, joihin myös Keijumaasta lähtenyt Vivian aikoo osallistua ihmistyttöystävänsä ja pikku-Oakin kanssa. Onko Oakin turvallista tulla vielä Keijumaahan? Hänestä aiotaan kruunata myöhemmin varsinainen Suurkuningas, sillä Cardanin kruunaus oli pelkkä juonittelun lopputuloksena tullut harhautus. Juden kylmähkö isä Madoc vakuuttaa kuitenkin, että Oakin on turvallista tulla hääjuhlaan. Ja miten Heather suhtautuu siihen, että Vivian ei olekaan ihminen ja hän on yhtäkkiä keskellä taikojen valtakuntaa?

Langennut kuningas on melkoista juonittelua, kuumaa romantiikkaa ja dramaattisia käänteitä pursuava jatko-osa. Kirjan maailma on todella kiehtova, kunhan siihen pääsee sisään. Jos ei välitä siitä, että henkilöhahmot jäävät jotenkin pinnallisiksi, on tämä oivaa luettavaa korkean fantasian ystäville. Tottahan toki odottelen innolla jo tänä syksynä ilmestyvää kolmatta osaa Kuningatar vailla valtakuntaa.

Annan arvosanaksi tälle 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla: 

Lukutoukan luetut sivut

Kuningatar vailla valtakuntaa: Holly Black. Suomentanut Suvi Kauppila. Karisto 2024 (Ilman väki #3)

Englanninkielinen alkuteos (2019): The Queen of Nothing. Kansi: Sean Freeman (kuvat), Karina Granda (suunnittelu) @Hachette Group, Inc.

"Henkeäsalpaava romantasiaseikkailu huipentaa supersuositun Ilman väki -trilogian.

Keijujen valtakunnan kuningatar, ihmiseksi syntynyt Jude on ajettu maanpakoon, mutta hän ei aio luopua mahdistaan. Hänen on uskaltauduttava takaisin keijujen hoviin ja kohdattava petollinen kuningas Cardan - sekä omat tunteensa julmaa hallitsijaa kohtaan.

Palatessaan kotiin Jude huomaa, että valtakunta on sodan partaalla. Kun väkevä kirous pääsee valloilleen ja paniikki vyöryy yli maan, Jude joutuu tekemään lopullisen valinnan kunnianhimonsa ja ihmisyytensä välillä." (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Viimein saatiin tämä hyvin persoonallinen romantasiailottelu päätökseen. Tosin olen hiukan varovainen sanoessani tätä trilogiaa romantasiaksi, koska romantiikkaa on kirjan muihin tapahtumiin suhteutettuna aika vähän, ja etenkin tässä trilogian päätösosassa se oli hyvin laimeaa. 

Jude on maanpaossa prinssi Cardanin takinkääntötempun takia ihmisten maailmassa ja asuu isosiskonsa Viviennen nurkissa. Myös keijumaan suurkuninkaaksi suunniteltu pikkuveli Oak on turvassa Kuolevaisten maailmassa. Viviennen Heather-tyttöystävä on taas lähtenyt kokoamaan ajatuksiaan, sillä hänelle oli liikaa totuus Keijumaasta, Viviennen todellisesta olemuksesta ja siitä, että Viv oli käyttänyt lumousta häneen.

Jude  tekee erilaisia pimeitä hommia keiju Bryernille, jotta saisi jostakin rahaa. Seuraava keikka onkin hiukan rankempi, sillä hänen pitäisi saada entisen Hampaiden hovin kenraali Grima Mog luopumaan Väen tappamisesta ja syömisestä. Kamppailuksihan se menee, mutta yllättäin Juden voittaessa tämän kurjimuksen hän saakin yllättävää tietoa Keijujen väen suhmuroinneista. 

Kun Juden petturimainen kaksoisisar Taryn ilmestyy heidän kotiinsa ja pyytää Judelta apua, tämä ei voi uskoa korviaan. Taryn on tehnyt jotain kamalaa, nimittäin surmannut miehensä prinssi Locken. Nyt hän pyytää Judea esittämään häntä muutaman päivän ajan, jotta Keijumaan suurkuningas ei saisi kuulusteluissa hänestä totuutta irti. Judeenhan eivät lumoukset toimi, koska hänellä on yhä prinssi Dain geas suojanaan. Jude haluaa palavasti nähdä prinssi Cardanin, jota ei saa mielestään, vaikka tämä pettikin hänet todella julmasti. Vai pettikö sittenkään? Sepä selviää.

En halua nopeaa kuolemaa. En halua kuolla laisinkaan. (s. 125)

Tietystikin seuraa mieletön määrä yllättäviä juonenkäänteitä, kuninkaallisten suhmurointeja, kaappauksia ja pakenemisia. Juden isä Madoc on jälleen pahimmasta päästä, sen saa Jude tuta. Cardanille ei taas Juden ja Tarynin vaihto mene lainkaan läpi, ja hän on yllättävän ystävällinen Judea kohtaan, aivan kuin ei olisi koskaan tätä ajanut maanpakoon. Ihan kuin vanhat tunteet olisivat yhä tallella. Loppuvaihella tapahtuu jotakin hyvin uskomatonta, josta en nyt hiisku sanaakaan, sillä niin uskomaton juonenkäänne se on. Pääsevätkö Cardan ja Jude hallitsemaan Keijumaata yhdessä kaikista esteistä huolimatta? 

Hän on totisesti saanut heidät näkemään minut muunakin kuin pelkkänä kuolevaisena kuningattarena. Nyt he pitävät minua murhaajakuningattarena. En ole varma, mitä tunnen sen vuoksi, mutta nähdessäni heidän kiihkeän kiinnostuneet katseensa en voi kieltää, etteikö se toimisi. (s. 187)

Kuningatar vailla valtakuntaa on hyvin odotetun oloinen trilogian päätös. Uskomattomista käänteistä toiseen etenevä juoni pitää otteessaan, vaikka välillä minulla tuli pyöriteltyä silmiäni kaikille övereille käänteille. Paljon tehtiin sopuja ja myönnytyksiä edellisten vihanpitojen välille, mutta myös moni paha saa lopussa palkkansa ansaitusti. Oikein oivallinen trilogian päätösosa on tämä, vaikka romantiikkapuoli jää tässä paljon kakkososaa laimeammaksi. 

Annan arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Melissa Marr. Ilki ihana

Victor dixen: Pimeyden hovi

Stephanie Garber: Olipa kerran särkynyt sydän

Seelanti: Kirsti Kuronen

 Seelanti: Kirsti Kuronen. Karisto 2023

Kansi: ?

"Vangitseva kertomus nuorista, jotka osallistuvat tosi-tv-ohjelmaan autiolla saarella.

Hei, tahdotko olla kuuluisa?

Kuusi nuorta on valittu tosi-tv-ohjelmaan, jonka järjestäjä vaatii osallistujilta ehdotonta vaitioloa. Vene kuljettaa nuoret kuvauksiin pienelle Seelannin saarelle. Siellä heitä odottaa ankea majoitus ja viesti, jonka mukaan tuotantotiimi saapuu seuraavana päivänä.

Pian alkaa tapahtua selittämättömiä asioita. Onko karulla saarella muitakin? Salaako joku nuorista jotain? Ja ennen kaikkea, miksi juuri heidät on valittu ohjelmaan?

Taidokkaasti tihenevän tunnelman taustalla kaihertavat teot, joita ei voi enää perua. Lopulta mikään ei ole sitä, miltä näyttää. (Karisto)

Oma arvio:

Olen lukenut aiemmin Kirsti Kurosen säeromaanit Merikki ja Pönttö, joista pidin kyllä. Seelanti ei yllättäen olekaan säeromaani, vaikka muutamia säkeitäkin sivuilta löytyy. Oletin tämän kirjan tarjoavan jotain tavattoman yllätyksellistä loppua, sillä törmäsin joihinkin salamyhkäisiin arvioihin, mutta jouduin kuitenkin pettymään suhteellisen tavanomaiseen ja ennalta-arvattavaan ratkaisuun. Olisin kaivannut jotakin rajumpaa loppua, kuten romaaneissa Me olimme valehtelijoita tai Minne katosit, Monday?, joissa yllätyin täysin.

Ehkä mummo ymmärtää, miten tärkeää on olla kuuluisa. (s. 17)

Joukko nuoria saa kutsun tosi-tv-ohjelman kuvauksiin. Kuuluisuus tai pako arjesta houkuttaa monia, niin myös kirjan keskeisiä henkilöitä, eli Annaa, Minkaa, Nelliä, Eerikaa, Justusta ja Roopea. Henkilöt ja heidän tarkoitusperänsä esitellään lyhyesti, ennen kuin he lähtevät salaiseen kohtaamispaikkaan Vänvikin satamaan, josta tuotantoryhmä olisi heitä vastassa. Jo bussissa tyypit pääsevät pälyilemään toisiaan vaivihkaa: kitaraa kantava Roope haluaa päästä soittamaan musiikkiaan ja nimittää mielessään äkäisen oloisen Eerikan Miss Blue:ksi, Minka näkee pystynenäisessä Nellissä jotain tuttua, muttei tajua, mistä voisi tuntea tämän, ja Nelli taas miettii sen lisäksi, psytyykö mummo pitämään salaisuuttaan Nellin osallistumisesta tosi-tv-kuvauksiin, miksi Minka on vilkuillut häntä koko matkan. Justus pohtii, miten hänen sairas isänsä pärjää ilman häntä. 

Satamassa heitä odottaakin vain pieni vene kuljettajineen: nuoret viedään Seelannin saarelle, jossa ei odottelekaan kukaan. Vaatimattomista majoitustiloista löytyy sentään ruokaa ja lappu, että kuvausryhmä pääsee paikalle vasta seuraavana päivänä. Tehtävänä on jokaisella käydä kuvaamassa esittelyvideo itsestään.

Ai niin, kaduttaako jokin. En tahtoisi katua mitään. Ehkä nuorempana tuli tehtyä juttuja, jotka olisi saanut jäädä tekemättä.  (s. 45)

Heti ekana yönä alkaa tapahtua kummia. Porukan puhelimet katoavat latureistaan ja kammottava nukke roikkuu ovenrivassa. Seuraavan päivän myrsky nostattaa tunteita pintaan, etenkin kun huussin seinät kaatuvat. Muita välttelevä Eerika on pisteliäs, Nelli ihailee salaa Annaa ja tämän kaunista, treenattua vartaloa. Mutta missä viipyy kuvausryhmä? Mihin katosivat puhelimet? Juttu ei tunnukaan enää niin kivalta kuuluisuutta janoavista nuorista.

Vihasitko minua niin paljon, 

että minulle sai tehdä mitä tahansa?(s. 54)

Odotin tosiaan jotain kammottavampaa loppuratkaisua, kuin mitä Seelanti tarjosi. Melko äkkiä vihjeiden tiputtua aloin aavistella, mikä homma on, mutta toki joistain asioista yllätyin minäkin. Olisin toivonut jotenkin, ettei loppu olisi ollut niin selitettävissä, ei olisi niin…opettavainen ja kesy ratkaisu. Nuorille voisi ihan hyvin kirjoittaa lohduttomampiakin loppuja psykologisen jännityksen piirissä. Hyvänä esimerkkinä nuo yllämainitut käännöskirjat.

Jotenkin tästä kirjasta jäi outo olo. Tai joistakin sen tapahtumista. Sen kummemmin spoilaamatta tarkemmin, kun eräs henkilö kuvailee hänelle aiemmin sattuneita, tosi hämmentäviä tapahtumia, (jollaisia voi toki tapahtua ja on hyvä tuoda esille), kohta jäi minusta vähän oudoksi. Etenkin, kun teon tehnyt ei itse muistanut ikinä tehneensä moista. Tai ei halunnut muistaa. 

Ymmärrän toki, mitä kirjalla haetaan: jokaisella teolla voi olla kauaskantoiset seuraukset, mutta kauna tai kosto ei helpota ikävien tekojen kohteen elämää millään lailla. Ihmiset voivat myös muuttua, ja aiemmin tehdyt pahat teot painua unholaan. Ei ole mukavaa kohdata silmästä silmään inhottavia asioita, jotka on halunnut unohtaa tai jotka oma mieli on muuttanut ajan saatossa erilaisiksi, kuin millaisina joku toinen ne kokee. Katkeruus voi kuitenkin sairastuttaa kantajansa.

Ei näitä voi painaa villalla, 

ei unohtaa eikä antaa anteeksi. (s. 125)

Seelanti on tyypillinen suljetun paikan mysteeri ja selviytymistarina, jossa on paljon samaa kuin Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -romaanissa. Siihen viitataankin jossain vaiheessa kirjan tapahtumia. Tämä on hyvän napakka jännityskirja nuorelle kohderyhmälleen, mutta minulle tämä ei tarjonnut nyt suuria elämyksiä.

Arvosanaksi annan 3+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muualla:

Kirjavinkit (Mikko)

Hämeen sanomat

Kirjafile

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta: Jukka-Pekka Palviainen

Tarpeeksi reilua: Jukka-Pekka Palviainen

Eikä yksikään pelastunut: Agatha Christie

Minne katosit, Monday?: Tiffany D. Jackson

 Minne katosit, Monday?: Tiffany D. Jackson. Suomentanut Susanna Sjöman. Karisto 2023

Englanninkielinen alkuteos (2018): Monday's not coming. Kansi: Elisa Konttinen, Adobe Stock

"New York Times -bestselleristin raadollinen jännäri kadonneen tytön etsinnästä.

Claudia ja Monday ovat aina olleet erottamattomat, pikemminkin siskokset kuin ystävät. Kun Monday ei palaa loman jälkeen kouluun, Claudia tietää jonkin olevan vialla. Kukaan muu ei kuitenkaan huomaa Mondayn kadonneen.

Claudia tarvitsee ystäväänsä enemmän kuin koskaan, mutta Mondayn äiti ei anna suoria vastauksia ja tämän siskosta on vielä vähemmän apua. Kun Claudia tutkii ystävänsä katoamista, käy ilmi, ettei kukaan muista, milloin oli viimeksi nähnyt Mondayn. Kuinka teinityttö voi vain kadota kenenkään huomaamatta?" (Karisto)

Oma arvio:

Viime vuonna ilmestynyt Tiffany D. Jacksonin Rajaton oli varustettu sisältövaroituksilla, mutta tämä hänen jo viitisen vuotta sitten alkukielellä ilmestynyt, mutta vasta nyt tänä syksynä suomennettu Minne katosit, Monday? ei sisällä varoituksia. Ehkä niistä luovuttiin kokeilun jälkeen (parissa kirjassa niitä vilahteli viime vuonna), koska tämä jos mikä sisältää rankkoja teemoja ja tekoja. Toisaalta, tämänkin kirjan tapauksessa moiset varoitukset olisivat spoilanneet aika paljon kirjan loppuosan tapahtumia. Minä yritän kertoa tästä nyt varovaisesti, etten paljasta liikaa. Sen verran voin kuitenkin sisältövaroitella, että tämä kirja ei sovi kovin herkille nuorille eli ehdottomasti on YA-kamaa. Kyllä vain, vaikka päähenkilö ja hänen kadonnut ystävänsä ovat tässä 13-14-vuotiaita.

Jos Monday olisi väri, hän olisi punainen. Raikas, upea, eloisa. Häntä ei voinut olla huomaamatta. Hän oli huoneen keskipiste, rätisevä liekki.(s. 39)

Claudia aloittaa kertomalla siitä, kuinka hänen paras ystävänsä Monday katosi erään kesän aikana. Kun Claudia palaa kesälomaltaan mummolasta, hänellä on ensimmäisenä huoli ystävästään, joka ei ole vastannut koko kesänä hänen kirjeisiinsä.  Mondayn perheen puhelimeen ei saada yhteyttä, eikä tämä ilmesty kouluun ensimmäisenä koulupäivänä. On alkamassa viimeinen vuosi ennen lukiota (johon amerikkalaisen koulujärjestelmän mukaan mennään 14-vuotiaana), ja Monday ja Claudia ovat päättäneet hakea yhdessä yhteen parhaimmista lukioista. Monday on menestynyt koulussa aina tosi hyvin, mutta Claudia tarvitsee todella paljon ystävänsä apua selvitäkseen koulusta hyvin arvosanoin. 

Mutta nyt Monday ei tule kouluun. Ei eka päivänä, ei koko viikolla. Opettajat eivät tunnu tietävän mitään, eikä Claudian vanhemmat ota asiaa vakavasti. Claudian äiti ei halua tyttärensä menevän tämän kotiin, sillä alue on tosi pahamaineinen. Claudian luvattomasti tehty vierailu Mondayn kotiin päättyy ikävästi, sillä Mondayn äiti ajaa tämän vihamielisesti pois ovelta ja on muutenkin todella omituinen.

Kirjassa hypellään aikatasosta toiseen. Välillä Claudia kertoo tapahtumista tämän kaiken jälkeen. Hän on aloittanut balettikoulussa edistyneempien ryhmässä, ja vaikka hän rakastaa tanssia yli kaiken, hänellä on hankalaa nauttia siitä täysillä. Muut tytöt ovat kilttejä hänelle, vaikka supattelevatkin hänen selän takanaan. Vapaa-ajallaan Claudia värittelee värityskirjojaan ja kirjoittaa välillä päiväkirjaansa viestejä Mondaylle, vaikka tietää, ettei hän välttämättä lue niitä ehkä ikinä. 

Ja niin vain yhtäkkiä hän käyttäytyi täysin normaalisti, vaikka hänen selkänsä näytti siltä kuin peikkojen armeija olisi hakannut sitä pesäpallomailalla. Miten ihmeessä en olisi uskonut hänen sanojaan? Hän oli paras ystäväni. Mikäli hän valehteli minulle, syy oli varmasti hyvä. 

Eikö niin?(s. 63)

Välillä kirjassa taas hypätään katoamista aiempiin tapahtumiin, jolloin Monday ja Claudia olivat vielä erottamattomat ystävät. Olihan Mondayn kotioloissa jotain outoa, sillä Claudia ei saanut koskaan mennä heille sisälle, ja Mondaylla oli outoja jälkiä kehossaan. Niinpä Monday viettikin aikaa tosi paljon Claudian kotona ja oli kuin hänen siskonsa. Monday sai usein Claudialta vaatteita ja hän söi heillä. Yhdessä he puhuivat pojista, ensisuudelmista ja harjoittelivat twerkkaamista. Koulussa he joutuivat kiusaaamisen kohteeksi ja heitä nimiteltiin lesboiksi. Pahimpia olivat jotkut koulun pojat. Nykyhetkessä, Mondayn katoamisen jälkeen, Claudialla ei ole ketään. Kiusaaminen yhä vain jatkuu, mutta Claudian vanhemmat eivät tunnun ymmärtävän, kun Claudia sanoo olevan ilman ystäviä.

Claudian perhe on hyvin vahvasti kristitty ja äiti maanittelee tyttöään seurakunnan tilaisuuksiin. Siellä tämä tutustuu, osin äitinsä junailemana, mukavaan pari vuotta vanhempaan Michaeliin. Michael on Claudian tukena, vaikka tyttö on ymmärrettävästi välillä melkoisen ailahteleva käytökseltään. Claudia yrittää saada luotettavia opettajia ja terveydenhoitajaa tuekseen Mondayn etsinnässä, sillä hän alkaa aavistaa, että kaikki ei ole nyt hyvin. Joku väittää Mondayn olevan isällään Baltimoressa, joku taas kotonaan, joku taas tädillään. April-isosisko välttelee Claudiaa ja Tuesday-pikkusisko haisee pissalle ja väittää Mondayn olleen komerossa piilossa. Onko Monday vaarassa? Vai eikö hön vain halua enää tavata Claudiaa? Oliko Monday yhtään sellainen, joksi Claudia hänet kuvitteli? Miksei kukaan ota Claudiaa todesta?

Jos Monday palaa...

Jos hän palaisi, voisimme työstää esseetäni yhdessä. Voisimme korjata tehtäväni, keksiä uusia liikkeitä tanssisoolooni. Minun ei tarvitsisi käydä oppimiskeskuksessa. Yhdessä saisimme kaiken sujumaan taas parhain päin. Minun oli pakko löytää Monday.(s. 139)

En alussa ollut ihan vakuuttunut tästä kirjasta ja aikatasohyppelyn takia juoneen oli hankala päästä sisään. Mutta sitten kun kirja imaisi minut pyörteisiinsä, olin vaikuttunut. Ja järkyttynyt. Mondayn tarina ei ole mitenkään kevyimmästä päästä ja jäi minunkin, aikuislukijan, mieleen pitkäksi aikaa kaihertamaan. Tosi ovelasti rakennettu mysteeri ja ystävyyden kuvaus, joka käsittelee myös tärkeitä teemoja, kuten lukivaikeuksia, koulukiusaamista ja perheväkivaltaa karmeimmassa muodossaan. 

Kirjan minäkertoja, Claudia, tekee ikänsä tasoisia havaintoja, joista huokuu vielä lapsellisuus. Toisaalta hän on toki aidosti huolissaan ystävästään, mutta myös omasta koulumenestyksestään, joka nyt kärsii, kun Monday ei auta häntä tehtävissä.  Loppuosan totaalikäänne ei ollut mitenkään arvattavissa. Tämä oli kaikessa karmeudessaan yksi tämän vuoden parhaista YA-kirjoista. Claudian kiinnostus tanssiin ja väreihin tuo myös oman kiinnostavan lisäyksensä kirjaan. Vaikka Claudian perhe on harras kristitty, ei uskonnollisuus näy kirjassa juuri muuten kuin yhteisöllisyyden kautta.

Arvosanaksi annan 5-

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Tiffany D. Jackson: Rajaton

Courtney Summers: Sadie

E. Lockhart: Me olimme valehtelijoita

Kaunein YA-kansi 2022 äänestyksen sekä kirjapaketin arvonnan tulokset!

Järjestyksessään kolmas Kaunein YA-kansiäänestys on nyt ohitse ja minulla on ilo ja kunnia julkistaa tulokset. Äänestysaika alkoi viime viikon lauantaina ja päättyi eilen, lauantaina 7.1.2023 klo 20.00. Arvoin jo lauantai-iltana kaikkien äänestäneiden kesken kirjapaketin voittajan, jolle olen jo ilmoittanut henkilökohtaisesti. Onnea kovasti, @artfrommiia!

Äänestäjiä oli tänä vuonna huikea määrä, jopa 76. Wau! Kiitos kaikille osallistuneille. Muutama ääni minun piti valitettavasti hylätä, sillä kyseiset äänestäjät olivat käsittäneet ohjeet hiukan väärin. Onneksi näitä ei ollut kuin kahden äänestäjän tapauksessa.

Tuttuun tapaan julkaisen kärkikymmenikön tässä blogipostauksessani, ja tämän lisäksi somekanavilla (IG & Facebook) esiin pääsevät kärkinelikko. 

62:sta kannesta 46 sai ääniä. Voittaja  sai 16 % kaikista äänistä ja 15 kertaa täydet 5 pistettä. Toiseksi tullut sai 8 % äänistä ja kuudelta äänestäjältä täydet 5 pistettä. Kolmanneksi tullut sai 6 % äänistä ja täydet 5 pistettä kolmelta äänestäjältä. Äänet siis jakautuivat melko laajasti eri kansille, mutta voittaja erottui tekemästäni excel-taulukosta jo heti silmämääräisesti pisteillään.

Kuten ennenkin, kauniit piirroskannet saivat eniten ääniä. Myös värityksellä oli väliä, eli joko kirkkaat tai pastelliset värit saivat enemmän ääniä osakseen kuin muut. Myös selkeät värit mustalla pohjalla ovat selvästi silmää miellyttäviä. Valokuvakannet, eli joissa on kuva oikeista ihmisistä, eivät edelleenkään innosta antamaan ääniä. Silti pelkkä piirroskuvakaan ei riitä, vaan kannessa täytyy olla se "jokin."

Esittelen nyt äänestyksen kärkikymmenikön pistemäärineen käänteisessä järjestyksessä, eli sijasta 10 alkaen:

10. sija (19 pistettä):

Stephanie Garber: Olipa kerran särkynyt sydän. Suom. Kaisa Kattelus. Kansi: Erin Fitzsimmons. WSOY

jaettu 9. sija ( 23 pistettä):

Sini Helminen: Sysi. Kansi: Karin Niemi. Myllylahti

Veera Salmi: Oboin kirja. Kansi: Nelli Långstedt. Otava

8. sija (24 pistettä):

Sinikka Koyama: Joka kurjen laulua kuuntelee. Kansi: Sinikka Koyama. Basam Books.

7. sija (25 pistettä):

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu. Kansi: Sami Saramäki. S&S

6. sija (26 pistettä):

Tiffany D. Jackson: Rajaton. Suom. Peikko Pitkänen. Kansi: Rachelle Baker (kuva), Erin Fitzsimmons (suunnittelu). Karisto.

5. sija (30 pistettä):

Katri Kauppinen: Laakson linnut, aavan laulut. Kansi: Tuuli Juusela. Otava

4. sija (36 pistettä):

Oona Pohjolainen ja Adile Sevimli: Kärsimyskukkauuteaddiktio. Kansi: Iida Pohjolainen. Otava.

3. sija (37 pistettä):

Eli Brown: Kummat. Suom. Kaisa Kattelus. Kansi: Erin Rytter. Tammi.

2. sija (46 pistettä):

Elina Rouhiainen: Tuntematon taivas. Kansi: Laura Lyytinen / iStockphoto. Tammi.

1. sija eli KAUNEIN YA-KANSI 2022 VOITTAJA (95 pistettä):

Elina Pitkäkangas: Sang. Kansi: Kaisu Sandberg.WSOY.

Onnea voittajakannelle sekä koko kärkikymmenikölle! Kiitokset ja onnittelut kuuluvat loistaville kansitaiteilijoille, joista useat ovat menestyneet aiemmissakin äänestyksissä. Onnea myös kirjan kirjoittaneille, kääntäjille ja kustantajille.

Voittajakansi, Elina Pitkäkankaan Sang, jonka kannen on taiteillut Kaisu Sandberg, voitti ylivoimaisesti 95 pisteellä. Enkä ihmettele, sillä kansi on aivan uskomattoman kaunis ja onnistuu kuvaamaan sitä maailmaa, mitä kirja pitää sisällään. Upea tumma haukkasiluetti, jonka sisältä voi kurkata kirjan sateiseen, fusangilaiseen maailmaan, ja kuvaa täydentävät kauniit punaiset kiehkurat ja veriroiskeet tekevät kannesta todellisen kirjahyllyn koristuksen.  Koristeellinen fontti kirjan nimessä täydentää  kannen. Sandbergin suunnittelema kansi menestyi myös vuoden 2021 äänestyksessä, kun Emma Luoman Perhosten aika kansikuva tuli jaetulle 9. sijalle. 

Toiselle sijalle tullut kansi tuli hyvin sinnikkäästi Sangin perässä 46 pisteellä. Elina Rouhiaisen Tuntematon taivas on kanneltaan herkkä, kaunis ja tunnelmallinen. Laura Lyytisen taiteilemassa, maalauksellisessa kannessa pastellinpinkit pilvet kumpuavat sinistä taivasta vasten allaan kullankeltainen viljapelto ja hulmuavahameinen tyttö katsomassa koiransa kanssa siperialaista vuoristomaisemaa. Kansi ei voisi olla onnistuneempi kuvaamaan kirjan maailmaa. Fyysisessä kannessa on myös kultaisia tähtiä, jotka eivät erotu niin hyvin näytöllä. Lyytisen suunnittelemista kansista on menestyneet aiemmin  Salla Simukka ja Siri Kolu (toim.): Satalatva - Kalevala uusin silmin (2021, jaettu 9. sija) sekä vuonna 2020 Salla Simukka: Lukitut (8. sija) ja Elina Rouhiainen: Väki 3 - Unienpunoja (6. sija.)

Kolmanneksi tulleen Eli Brownin Kummat (suom. Kaisa Kattelus) kansi on oikea seikkailu, kun sitä alkaa tiirailla lähempää. (On tosin makuasia, onko kirja YA:ta, mutta mukaan äänestykseen se nyt minun mielivaltaisella päätöksellään tuli.) Kaunis ruskeapohjainen kansi, joka väritykseltään henkii western-tunnelmaa, joka on Erin Rytterin käsialaa. Kansi on koristeltu valkoisin, yksityiskohtaisin kuvin kirjan taikaesineistä ja keskeisistä henkilöistä. Kirjan nimi hohtaa kauniin kultaisena. Kirjan kuviointi on silmiä hivelevää ja ehdottomasti lukemaan houkuttelevaa.

Katsoessani kärkikymmenikköä, voin yhtyä yleiseen mielipiteeseen siitä, kuinka näyttäviä ja kauniita kansia näissä kirjoissa on. Mukavaa huomata, että paljon kotimaisia kansikuvia menestyi jälleen kerran. Kaunis kansikuva kruunaa ja viimeistelee kirjan ja houkuttelee lukijaa tarttumaan siihen. Siksi kansikuvaan panostaminen ei ole lainkaan turhaa. Makuja on kuitenkin (onneksi) monenlaisia, kuten huomasin äänestystuloksiakin katsoessa, sillä ääniä jakaantui yllättävän tasaisesti lähes jokaiselle kansikuvalle. Niinpä varmasti jokaiselle löytyy se silmää miellyttävä kansikuva. 

Seuraava äänestys on sitten taas tämän vuoden lopussa, eli pysykää kuulolla, sillä tottahan me äänestämme taas vuoden 2023 kauneimman YA-kannen myös.