Heidi's bookshelf: read

Heartstopper: Osa 1
Kiss My JUHANNUS
Sydämenmuotoinen kesä
Kiltin tytön murhaopas
Perfect on Paper
Lomalla kaikki on toisin
Kärsimyskukkauuteaddiktio
Stranger Things: The Other Side
Laura Dean Keeps Breaking Up with Me
10 totuutta ja yksi tehtävä
Punapipoinen poika
Kiss Me - Rakkautta Mykonoksella
Counting Down with You
Laakson linnut, aavan laulut


Heidi's favorite books »

keskiviikko 1. helmikuuta 2023

Kisälli: Katinka Sarjanoja

 Kisälli: Katinka Sarjanoja. Voikukka kustannus 2023.

Kansi: Meri Mort

"Syntymälahjaksi voi saada kirouksen tai siunauksen ilman omaa syytään tai ansiotaan, ja Corde uskoo varmasti tietävänsä, kumpi hänen kohdalleen on osunut. Nuorten vartijakisällien aloittaessa koulutuksensa Cordelle ja hänen tovereilleen selviää, että heillä on vastassaan taikuudella luotu uhka, joka voi tuhota koko kaupungin.

"Teemme niin kuin ihmiset aina tekevät: Yritämme päästä eroon itse aiheuttamastamme ongelmasta keksimällä ratkaisun, joka on entistä tuhoisampi. Pelastusta ei ole.

Katinka Sarjanojan uusi YA-fantasiaromaani sijoittuu ympäristöongelmien runtelemaan maailmaan, jossa Corde-niminen päähenkilö joutuu vasten tahtoaan liittymään kisällinä vartijoiksi kutsuttuun soturijärjestöön. Vartijat suojelevat ihmisyhteisöjä pelottavilta taikuudella luoduilta olennoilta, mutta koulutuksensa aikana Corde joutuu pohtimaan, ovatko nämä olennot oikeasti niin pahoja ja epäinhimillisiä, kuin hänelle on väitetty, ja mikä oikeus vartijoilla on käydä niitä vastaan." (Voikukka kustannus)

Oma arvio:

Vaikuttavalla Meri Mortin taiteilemalla pöllömäisellä kannella varustettu Kisälli saa kunnian olla ensimmäinen vuonna 2023 lukemani YA-kirja. Kirjoitin postauksen jo aiemmin, mutta julkaisu ajastui kirjan varsinaiselle julkaisupäivälle. Kirja on Katinka Sarjanojan ensimmäinen nuorten aikuisten kirja. Häneltä on ilmestynyt aiemmin fantasiatrilogia Korpinlaulu



Kisälli alkaa lupaavan kiinnostavasti. Päähenkilö Corde on valmistumassa Teräksen ja Tulen yhteiskoulusta ystäviensä Amelan ja Lukan kanssa yhtä aikaa. Corde tietää, mitä se tarkoittaa: eroa ystävistä ja perheestä ehkä ikuisesti. Jokaisen paikka yhteiskunnassa on nimittäin määritetty tietynvärisellä neulalla jo syntymässä, ja Corden musta neula tarkoittaa sitä, että hänestä tulee vartijakokelas. Vartijat ovat pelättyjä, jotka näkyvät lähinnä erilaisissa tilausuukseissa mustissa kaavuissaan arvohenkilöiden vartijoina. Luka pääsee taas hopeisen neulansa ansiosta Johtajien akatemiaan. 

"Me unohdamme viimeisenä ne, joita olemme rakastaneet eniten" (s. 148)

Sitten päästään seuraamaan Corden ensimmäisiä päiviä Sepän pajan kisällikokelaana. Sepän paja on sisältä isompi kuin miltä se ulospäin näyttää, ja sen ovet avautuvat ja sulkeutuvat mielivaltaisesti. Myös Sepän pajalla on hyvin erikoista henkilökuntaa. Pajalla ollessaan kokelaat huomaavat, että heidän muistonsa muista ihmisistä ja entisestä elämästään alkavat hälvetä. Jotain taikuutta Sepän pajassa on. Corden lisäksi muita kokelaita ei ole kuin kaksi muuta: Errca ja Jamman. Kouluttajina toimivat komea Roland, upea Doreste ja julma Xanata. Kisällikokelaat kouluttautuvat suurta Valintakoetta varten, jossa heistä otetaan todella mittaa. Siellä he saavat sitten myös oman mestarinsa, joka jatkaa oman kisällinsä kouluttamista.

"Kuolema työhaastattelussa onkin juuri jotain sellaista, mitä olen uraltani toivonut." (s. 39)

Valintakokeeseen valmistautumisen lomassa kokelaat pääsevät myös tosi tehtäviin. Cordelle ja muille kokelaille tulee yllätyksenä, mitä kaikkea uhkia metsässä onkaan. Vartijoiden tehtävä ei siis olekaan pelkästään pönöttää senaattoreiden ja muiden turvamiehinä. Tätä ei tiedä kaupungissa asuvat ihmisetkään, ja asian on pysyttävä salassa.  Roland ja Corde alkavat harjoitella muutakin kuin taistelutaitoja, vaikka Corde ei saa silmiään irti myöskään upeasta Dorestesta, joka vierailee pajalla hiukan harvemmin. 

Vaikka kirjaa luonnehditaan fantasiaksi, siinä on mielestäni paljon dystopian piirteitä: Maailma on pahoin saastunut, eikä esimerkiksi luonnonvesissä voi enää uida. Luonnonvaraisia eläimiä ei enää ole. Kukaan ei siis enää myöskään syö lihaa. Kaikesta tuntuu olevan pulaa, niin juomavedestä kuin ruoastakin. 

Olin hyvin innoissani kirjan alkuasetelmasta, mutta innostukseni hieman hiipui juonen edetessä. Pidän kovasti kirjan dystopisista aineksista, yhteiskunnan rakenteesta ja ympäristön tilasta. Sitä puolta olisi saanut olla enemmän. Henkilöhahmoista en oikein saanut minkäänlaista otetta, ja Rolandin ja Corden suhteessa ei ollut kipinän kipinää. Olisin kaivannut jotain tuntemusten kuvausta heidän välilleen esimerkiksi heidän suudellessa. Corde ihailee Dorestea, mutta sitten ajautuu kuitenkin sekstailemaan Rolandin kanssa, koska tämä tuntuu hänestä järkevältä, ja sitten hän kuitenkin muistaa myös Lukan, jonka kohtaa myöhemmin uudelleen hämmentävässä yhteydessä. Henkilöhahmojen ulkonäön ja olemusten kuvausta olisin myös kaivannut kirjan alkumetreille.

"Osalla niistä on tarpeeksi ymmärrystä päässään pysyä kaukana meistä tai ainakin välttää taistelua, jos pystyvät. Osa on melko harmittomia, jos niitä ei ala tahallaan ärsyttämään. Mutta sitten on aina joukossa näitä, joiden mieli on vihan sumentama, joilla on pedon luonto ja ihmisen julmuus." (s. 72)

Metsässä piilevät vaarat eli taikuuden synnyttämät dryadit, eläimet ihmismäisillä piirteillä ja ihmisen tietoisuudella, eivät oikein vakuuttaneet minua. Toki ne tuovat toimivasti kirjan tarinaan esimerkkiä siitä, miten pieleen voi mennä ihmisten kokeilut jalostaa eläimiä ja puuttua muutenkin luonnon kiertokulkuun ja evoluutioon. Eläinten metsästys tuo myös moraalista pohdintaa kirjaan, koska etenkin Cordella on vaikeuksia niellä dryadien metsästystä. Kirja olisi toiminut mielestäni kuitenkin mainiosti ilman fantasiaelementtejä eli noita otuksia. En tiedä, ne olivat vain minulle liikaa.

Vartijoiden taistelu dryadeja vastaan toi minulle vahvasti mieleen Cassandra Claren Varjojen kaupungit -sarjan ja Varjometsästäjät-trilogian, jossa on samaan tapaan pitkiä taistelukohtauksia voimakkaiden, yliluonnollisten petojen kanssa. Vartijakoulutus Sepän pajalla taas tuo mieleeni lempidystopiani, Veronica Rothin Outolintu-trilogian. Dystopioita lukeneena lajityypille ominaista on lapsuudessa peritty ammatti tai muu asema yhteiskuntaluokassa, kuten tässäkin kirjassa se korostuu lapsena saatujen neulojen myötä. 

Kirjan juoni on sinänsä kiintoisa ja mukaansatempaava, mutta olisin kaivannut jotain lisää, että olisin innostunut kaikista kirjan tapahtumista ja päässyt syvemmin henkilöiden ja kirjan maailman sisään. Kirja loppuu hämmentävästi ja monikin asia jää kesken, joten aavistelen jatkoa olevan tulossa. Muuten aika moni asia jää vielä selitystä vaille. 

Arvosanani 3+

Kiitos kustantajalle ja kirjailijalle arvostelukappaleesta.

Kisälli muualla:


Samantyylistä luettavaa:





sunnuntai 29. tammikuuta 2023

Kirottu: Harri István Mäki

 Kirottu: Harri István Mäki. Haamu 2023.

Kansi: Iines Partanen

"Viktorin ja Melissan piti olla ikuisia ystäviä, kaksi toisensa löytänyttä kummajaista koulun tasaharmaan oppilasmassan kansoittamalla käytävällä. Mutta Melissa pilasi kaiken, ja Viktor päätti tehdä Melissan elämästä elävän painajaisen.

Kun Viktor kohtaa Melissan sattumalta järven rannalla, hän tönäisee kinastelun päätteeksi uimataidottoman tytön laiturilta. Viktor syöksyy auttamaan, mutta liian myöhään.

Seuraavana päivänä Melissa ilmestyy kouluun kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pian Viktor huomaa itse olevansa keskellä painajaista.

Märät jalanjäljet, hurjat hallusinaatiot, armottomat kiusanteot ja ansat johtavat Viktorin takaisin kirotulle rikospaikalle.

Järven pimeissä syvyyksissä odottaa karmaiseva totuus."(Haamu)


Oma arvio:

Olipas iloinen (tai kauhistuttava) yllätys, kun heti alkuvuoteen ilmestyi Harri István Mäen nuorten kauhukirja Kirottu. Kauhua ei ilmesty koskaan liikaa.

Lukaisin 142-sivuisen kirjan todella nopeaa. Kirjoitustyyli tuo mieleen säeromaanin tai selkokirjan, sillä István Mäki kirjoittaa hyvin lyhyillä lauseilla. Asettelu ei ole yhtä ilmava kuin säeromaaneissa, mutta lukukokemus vaikuttaa melko samanlaiselta. Tyyli tekee kirjasta hyvin dynaamisen ja näkökulmahenkilön tunteisiin porautuvan.

Viktor on hyvin vihainen ja katkera entiselle parhaalle ystävälleen Melissalle, joka on jollakin tavalla pettänyt hänet. Niinpä Viktor tönäisee suutuspäissään tytön laiturilta järveen. Mutta Melissa ei nousekaan vedestä pintaan. Ei koskaan. Viktor yrittää sukeltaa hänet, mutta mitään ei löydy. Järkyttyneenä hän palaa kotiinsa mukanaan Melissan päiväkirja, ja ainoastaan pikkusisko ihmettelee Viktorin outoa käytöstä. Vanhempia ei kiinnosta, sillä heidän äärimmilleen tulehtuneet välinsä ovat sotkenee koko perheen ilmapiirin.

Seuraavana päivänä koulussa Viktor säikähtää totisesti, kun Melissa ilmestyy kouluun ihan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän vaikuttaa yllättävän ystävälliseltä, vaikka Viktor on kiusannut ja piinannut häntä jo jonkin aikaa. Jotain on vialla. Melissan käsistä jää Viktorin reppuun oudot märät jäljet, jotka eivät tunnu kuivuvan koskaan. Melissa kääntää katsettaan oudon nopeasti ja lyöttäytyy niiden tyyppien ystäväksi, jotka eivät ole ennen kuuluneet hänen ystäväpiiriinsä. Mitä Melissa haluaa Viktorista?

Päiväkirjan sivuille on ilmestynyt kaksi sanaa. 
SINÄ MAKSAT.
Ne ovat Melissan käsialaa. (s. 46)

Miksi Viktor on niin vihainen? Miksi kaikki välttelevät häntä? Pikku hiljaa paljastuu, että Viktor on ollut jo jonkin aikaa koulun pahin kiusaaja, ja myös pikkusisko on saanut kotona osansa. Suurin on viha Melissaa kohtaan, joka petti Viktorin luottamuksen. Tämän jälkeen Viktorin käytös on vain pahentunut. Hänellä on Salainen Ihastus, jonka vain Melissa tietää, mutta eihän hänkään näe Viktorissa muuta kuin koulukiusaajan. 

- Ihmeellistä elää pelossa ja odottaa, eikö vain? (s. 70)

Kirjassa on kamalan lohduton ja vihaa pursuava tunnelma. Lukijalle selviää jossakin vaiheessa, mikä oli tuo teko, joka sai Viktorin niin vihaiseksi entiselle parhaalle ystävälleen. Selviää myös, että äiti ja isä ovat alkaneet riidellä sen jälkeen, kun Viktorin vaikeudet koulussa alkoivat ja hän alkoi kiusata muita. Tai näin Viktor ainakin sen kokee. Aika kamalaa ajatella, että vanhempien huonot välit olisi sälytetty lapsen syyksi. Niin minä kuitenkin sen tarinasta olisi tulkitsin, mutta se voi olla toki vain Viktorin oma näkemys. Pikkusisko yrittää ymmärtää veljeään, jonka näkee olevan yhä kauhistuneempi ja ahdistuneempi Melissan palaamisesta, mutta kääntää tälle selkänsä, koska on saanut niin pitkään huonoa kohtelua veljeltään. Haavat ovat liian syvät. Melko epätoivoista on Viktorin elo koko kirjan ajan. Hän alkaa nähdä pelottavia unia ja harhoja myös hereillä ollessaan. Järvessä, jonne Viktor Melissan työnsi, on jotain pahaa.

Hänen pilkkaava katseensa kertoo, että olen matkalla sinne, missä minun pitäisikin olla: makaamassa raatona oman kylmän hautani pohjalla. (s. 58)

Kirottu on tunnelmaltaan, tyyliltään ja juoneltaan oikein toimiva (eli pelottava)  nuorten kauhukirja. Kirjoitustyyli tekee siitä melko helppolukuisen ja juoni etenee ilman turhia maalailuja eteenpäin. Tosin välillä tyyli tuntui ehkä vähän liian toisteiselta ja jankuttavalta. Yhdessä välissä Viktor turhaan toisti sitä, miten Melissa ei ole tästä maailmasta, ihan kuin vakuutellakseen lukijalle sitä. Se tuli kuitenkin hyvin ilmi alusta alkaen Melissan paluun jälkeen, joten moinen toisto oli turhaa, jopa hiukan kyllästyttävää minusta. 

En halua enää elää.
En halua enää hengittää.
En halua enää, että sydämeni lyö. (s. 80)

Kirjan toivottomuuden ja hiukan ahdistavankin tunnelman vuoksi suosittelen noin 7.- 8.luokkalaisille. Nuoremmille lukijoille tämä voi olla vielä liian synkkä, mutta toki se riippuu lukijasta. Viktorin ajatusten myötä asettaudutaan koulukiusaajan saappaisiin, mutta kovin nuori lukija ei välttämättä saa tästä ihan sitä irti, mitä pitäisi. Loppu on kuitenkin ihan armollinen, mutta kauhukirjan tapaan jotain jää ilmaan.

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä  tai -aiheista luettavaa:

lauantai 28. tammikuuta 2023

Se päättyy meihin -sarja: Colleen Hoover

 Se päättyy meihin: Colleen Hoover. Suomentanut Sirpa Parviainen. WSOY 2023. (Se päättyy meihin #1)

Englanninkielinen alkuteos (2016): It ends with us. Kansi: Jon Shireman

"Tunne, mistä puhutaan.

Se päättyy meihin on valtaisan menestyksen sosiaalisessa mediassa saavuttanut ilmiö, jonka viimeisiä sivuja ei voi lukea kyyneleitä vuodattamatta.

Lilyn elämä ei ole ollut helppo. Vaikeista perheoloista ponnistanut nuori nainen uskoo kuitenkin voittaneensa ongelmansa, kun hän valmistuu yliopistosta ja uskaltautuu perustamaan unelmiensa yrityksen. Kun hän vielä kohtaa Rylen, komean neurokirurgin, elämä tuntuu jo liian hyvältä ollakseen totta. Mutta sitten Lilyn nuoruudenrakkaus ilmestyy kuvioihin ja nykyisyys alkaa muistuttaa menneisyyttä. Päätöksiä on tehtävä, eivätkä ne ole helppoja."(WSOY)

Oma arvio:

Nonnih. Nyt tiedän mistä puhutaan ja kohkataan. Olen katsellut tätä Colleen Hooverin Se päättyy meihin -kirjaa kirjasomessa jo pitkään enkunkielisenä, mutta kun näin suomennoksen olevan tulossa, päätin odottaa hetkisen. Nyt haukon happea, sillä imaisin tämän kirjan viikonlopun aikana (eikä se ole ollenkaan tavallista, että vetäisen muun elämän ohella yli 400-sivuisen romaanin parissa päivässä.) Olen ihan tietämätön kaikesta kirjailijan ympärillä pyörivästä #booktok-kohusta, sillä minua ei kiinnosta tällaiset seikat. Sen verran tiedän, että jotain kohua siis on.

En ole hirveästi lukenut tästä arvioita, joten en tiennyt juuri, mitä odottaa. Jos sinä et halua tietää liikaa juonesta, niin en suosittele lukemaan arviotani vielä, sillä avaan melko paljon juonta. Aion kirjoittaa seikoista, joita ei välttämättä alussa arvaa mukaan tulevan. 

Eivät teot ole ne, jotka satuttavat eniten, vaan rakkaus. Jos tekoon ei liittyisi rakkautta, kipu olisi helpommin siedettävissä. (s. 367)

Lily on kirjan alussa 23-vuotias nuori nainen, joka on kiivennyt erään Bostonilaisen kerrostalon kattotasanteelle tuulettamaan aivojaan isänsä hautajaisten jälkeen. Hän on pitänyt isälleen unohtumattoman muistopuheen, jossa hän ei ole keksinyt tästä mitään hyvää sanottavaa. Myöhemmin selviää, miksei. Olennaisinta on kuitenkin Lilyn ja kattoterassin tuolia vihoissaan potkivan komean miehen kohtaaminen katolla. Ryleksi esittäytyvä, neurokirurgian erikoistumisjaksolla työskentelevä  komistus toteaa suorasukaisesti haluavansa naida Lilyä, mutta Lily torppaa hänet sanoen, ettei harrasta yhdenyön suhteita - eikä Ryle taas usko parisuhteisiin. Vetovoimaa heidän välillään kuitenkin on. Parin flirttailu keskeytyy kuitenkin ikävästi ja Lily uskoo, ettei enää koskaan näe tuota miestä.

Lily on kirjoittanut teininä päiväkirjaa, jonka on osoittanut suuresti ihailemalleen Ellen DeGeneresille. Näitä päiväkirjan merkintöjä Lily alkaa käydä läpi paljastaen lukijalle jotain kamalan kipeää hänen lapsuudestaan. Lilyn isä on pahoinpidellyt tämän äitiä niin kauan, kuin Lilyn muistot kantavat. Lily kirjoittaa kuitenkin myös ihanista asioista, kuten siitä, miten hän tutustui naapurin autiotalossa majailevaan kodittomaan poikaan, Atlasiin, ja kuinka he lopulta rakastuivat. Atlasin tie vei kuitenkin pois Lilyn luota hänen enonsa luo ja armeijan palvelukseen. Jäljelle jäi vain kauniit - ja karmivat muistot, kun isä yllätti heidät heidän viimeisenä yönään.

Ehkä rakkaus ei olekaan jotain sellaista, joka kulkee täyden ympyrän. Jospa se on kuin vuoksi ja luode, virtaa sisään ja vetäytyy pois, niin kuin ihmiset elämässämme. (s. 253)

Puoli vuotta kattoepisodin jälkeen Lily on ostanut itselleen liikehuoneiston, johon hän haluaa perustaa kukkakaupan. Heti ensimmäisenä päivänä sisään marssii töitä etsivä tyylikkään näköinen nainen, Allysa, joka osoittautuu Lilylle korvaamattomaksi avuksi. Allysalla on valtavan rikas mies ja kokonainen kerrostalon yläkerros asuntonaan, eikä hänen tarvitsisi tehdä töitä, mutta hän haluaa auttaa Lilyä. Naisilla synkkaa heti ja heistä tulee korvaamattomat ystävät toisilleen. Lilyn loukattua nilkkansa  apuun rientää Allysan aviomies ja veli, joka sattuu olemaan lääkäri. No, okei, hän on neurokirurgi. Niinpä, Ryle astuu jälleen kuvioihin ja ilmoittaa, että haluaa yhä edelleen naida Lilyä.

"Koputitko sinä todella kahteenkymmeneenyhdeksään oveen vain kertoaksesi, että ajatus minusta tekee elämästäsi silkkaa helvettiä ja että minun pitäisi harrastaa seksiä sinun kanssasi, jotta sinun ei tarvitsisi enää koskaan ajatella minua? Lasketko sinä leikkiä?"(s. 85)

Kuinkas sitten käy, kun Lily huomaa ajattelevansa Ryleä yhä enemmän ja enemmän, muttei suostu satunnaiseen seksiin tämän kanssa. Ryle hokee mantraansa siitä, ettei usko parisuhteisiin, ja lopulta rukoilee, että saa harrastaa seksiä edes kerran Lilyn kanssa. Hän ei nimittäin ole pystynyt enää keskittymään mihinkään muuhun kuin Lilyn ajattelemiseen. Yhteisen nukutun yön - aivan, nukutun - jälkeen Rylen on kuitenkin alettava pyörtämään päätöksensä, sillä hän ei saa tarpeekseen tuosta punatukkaisesta naisesta. Allysa on ensin häkeltynyt, mutta sitten mielissään, kun veli on viimeinkin löytänyt naisen elämäänsä.

Ryleen ei voi olla rakastumatta, sillä hän on itse täydellisyys: yhtä aikaa hellä mutta myös melko ronski sille päälle sattuessaan. Hän menestyy hyvin neurokirurgina, on intohimoinen työssään mutta palvoo Lilyä vapaa-aikanaan. Lilyn äidinkin hän jo hurmaa. Juuri kun olen täysin rakastunut Ryleen jo itsekin, matto vedetään jalkojeni alta. Ensimmäinen lyönti tulee kuin vahingossa, ihan puun takaa. Lilyn pettymystä ja surua ja kaikkea sitä epätoivoa on kuvattu niin koskettavasti tuon tapahtuman jälkeen, että tunnen sen itsekin nahoissani. Ryle on surullinen ja ahdistunut itsekin teostaan, ja Lily antaa tälle anteeksi. 

En odottanut tuntevani näin paljon tuskaa hänen tapaamisestaan. (s. 162)

Mutta kun hän ja Ryle sattuvat tuon episodin illalliselle ravintolaan, jonka omistaa hyvin tutunnäköinen mies Lilyn menneisyydestä, välikohtaukselta ei voi välttyä. Atlas näkee Lilyn otsan, Rylen käden ja tajuaa heti. Hän antaa numeronsa Lilylle ja painottaa, että tämä voi aina soittaa tälle, jos tarvitsee apua. Lily on kuitenkin lähes vihainen, sillä eihän hänen ja Rylen tapaus ole lainkaan sama kuin hänen isänsä ja äitinsä tapaus. Tämä oli vain yksi kerta, ja sekin vahinko. Ryle ei voisi rakastaa Lilyä vähempää.

Minun pitäisi vihata häntä. Minun pitäisi olla se nainen, joka äitini ei koskaan ollut tarpeeksi vahva olemaan. (s. 280)

Se päättyy meihin menee syvälle tunteisiin, ja se on minulle juuri tärkein ominaisuus kirjassa. Muita kirjallisia seikkoja en syynää välttämättä kovin tarkasti, ellei tyylissä tai tekstissä jokin haittaa suuresti lukemistani. Hoover paljastaa kirjan lopussa, että hän nimenomaan halusi saada lukijan rakastumaan Ryleen yhtä syvästi kuin hän itse ja Lily rakastuivat. 

Kirjassa tuodaan esille se puoli, mitä parisuhdeväkivaltaa kokematon ei yleensä voi ymmärtää: miten juuri se ihminen, jota eniten rakastaa, tekee hetkittäin hirveitä tekoja. Miten hankalaa on jättää ihminen, jota rakastaa eniten, ahdinkonsa keskelle. Kirjan alussa Ryle toteaa Lilylle, ettei kukaan ihminen ole paha, vaan on vain pahoja tekoja. Vaikka ihmisten tekemiä pahuuksia ei pidä hyväksyä, niitä tehneitä ihmistä voi jollain tasolla ymmärtää. Rylestä ei ole tehty mitään hirviötä, joka olisi jatkuvasti manipuloiva tai muuten epämiellyttävä ihminen. Traumansa takia hänellä vain mustuu mieli, jolloin hän menettää kontrollin. Lily haluaisi ymmärtää ja rakastaa Ryleä, mutta tietää, ettei hän voi enää koskaan luottaa tähän. Hänen on katkaistava kierre tähän.

Ihmiset tekevät virheitä. Eivät ihmistä määritä ne virheet, joita hän tekee. Ihmisen määrittää se, kuinka hän käsittelee niitä ja oppii niistä sen sijaan, että käyttäisi niitä tekosyinä. (s. 223)


Inhoan yli kaiken mustavalkoista ajattelua ja sellaista kauhistelua, että miten-ihminen-voi-olla-niin-julma ja miten-se-ei-jo-jätä-sitä ja kerrasta-poikki-vaan. Kukaan ei koskaan voi tietää, mitä kunkin ihmisen taustalla on ja mitä kyseisen ihmisen päässä liikkuu. Ketään ei voi suoraan tuomita hyväksi tai pahaksi, sillä yllättävän moni kykenee ääriolosuhteissa pahoihin tekoihin. Joku voi kavahtaa tässä kirjassa sitä, miten väkivaltaa tekevästä miehestä on tehty niin rakastettava ja hänelle suodaan hiukan ymmärrystä avaamalla hänen menneisyyttään. Tämä on taas yksi lukemisen ja fiktiivisten tarinoiden parhaita puolia - opimme ymmärtämään ihmisiä. Meidän ei kuitenkaan tarvitse hyväksyä kaikkea.

Toivottavasti teosparin seuraava osa It starts with us suomennettaisiin pian. Siinä tuodaan mukaan Atlasin näkökulmaa. Voi olla, että malttamattomana luen sen enkuksi.

Korostan vielä tähän loppuun, että kirja ei ole YA-kirja. Suosittelen sitä new adult -ikäisille eli 16-vuotiaista ylöspäin. 

Arvosanaksi annan täydet 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Se päättyy meihin muualla:


Samantyylistä tai -aiheista luettavaa:



lauantai 14. tammikuuta 2023

Hylätyt: Hanna van der Steen

 Hylätyt: Hanna van der Steen. Kvaliti 2022

Kansi: @ Michael Kingdom

"Kolme erityistä sisarusta, Saaru, Jami ja Madu, on hylätty pieninä metsän keskellä sijaitsevaan Huvilaan. Heidän karua elämäänsä piristävät Lumottujen esitykset, joita he käyvät katsomassa salaa tunteettomien Gammo-olentojen hallitsemassa Vilagossa.

Eräänä päivänä Huvilan hirsien välistä leijailee kirjekuori. Se työntää nuoret seikkailuun, jonka aikana heille selviää, miten he liittyvät yhteen maan kohtalon kanssa.

Hylätyt on ajankohtainen, moderni fantasiaromaani maailmasta, jota hallitsee vallanhimon turmelema ja laittomasti vallan kaapannut hallitsija. Diktaattori orjuuttaa alamaisensa kutomansa valheiden verkon avulla, mutta onneksi on myös niitä, jotka näkevät verkonsilmien läpi."

Oma arvio:

Hylätyt oli vuoden 2022 viimeisenä ilmestynyt kotimainen YA-kirja. Kirjan synkänpuhuva, aika koruton kansikuva antaa vihiä synkästä ja pimeästä sisällöstä. Eikä tämä fantasiaromaani olekaan maailmaltaan mikään aurinkoisin mahdollinen.

*** Tähän alkuun spoilerivaroitus: paljastan jonkin verran juonikuvioita, joten jos et haluaa tietää liikaa, älä lue enempää. ***

Kirjan alussa esitellään keskenään metsän keskellä asuvat erikoiset sisarukset, Saaru, Jami ja Madu, ikäjärjestyksessä kuudestatoista yhdeksään. Saaru on erikoisen karvainen ihmiseksi, Jami osaa muuttua näkymättömäksi (ja myöhemmin hän saa myös outoja leijumiskohtauksia tunnekuohuissaan) ja nuorimmainen Madu ei osaa kommunikoida kuin murisemalla ja ölisemällä epämääräisesti. Hän kärsii ilmeisesti erilaisista aistihäiriöistä. Lukijalle ei tietenkään aluksi paljasteta hirveän paljoa, mutta sen saa heti tietoonsa, että kolmikon äiti on jättänyt heidät vuosia sitten jostain pakottavasta syystä Huvila-nimiseen mökkiin turvaan. Mitä vaarallista kirjan maailmassa sitten on? 

Davastia-nimisen kaupungin on ottanut haltuun joku hirmuhallitsija, jossa työläisten vartijoina toimivat androidimaiset olennot gammot. Kaupungissa, jossa lapset vierailevat ruokaryöstöretkillään, ihmisten ainoa ilo työteon ja kurjuuden keskellä on Lumottujen esitykset. Lumotut ovat lapsilahjakkuuksia, jotka esittävät toinen toistaan upeampia esityksiä ja näitä vilagon asukkaat saavat katsella lumovisioillaan. Lumottuja myös kirjan päähenkilökolmikko ihailevat, ja Saaru on erityisen ihastunut nuoreen poikaan, joka esiintyy nimellä Absarokee.

Lapset löytävät äidin jättämän viestin mökistä, jossa tämä kehottaa heitä etsimään A. Lumo nimisen, Lux-saarella asuvan herran. Alussa he jättävät viestin omaan arvoonsa, mutta myöhemmin olosuhteiden pakottamana kolmikko lähtee vaaralliselle matkalleen etsimään äitiään. Kirjan maailma vilisee mitä erikoisempia eläimiä, kuten korppingeja, faaksiaisia, buffalontteja, kasveja ja hedelmiä. Hirviö on kolmikon oma lemmikki, sammalsusi, joka kykenee tarvittaessa naamioitumaan ympäristöönsä. Lapset tulevat myös huomaamaan, ettei kaikki hedelmiä kannata syödä, sillä osalla on päihdyttäviä vaikutuksia. 

Kultainen hedelmä tuntui lämpimältä, sileältä ja painavalta Jamin kädessä. Sen savuinen, makea tuoksu sai hänet melkein pyörtymään ilosta. (s. 66)

Lux-saarella he tapaavat ystävällisen, mutta hiukan erikoislaatuisen naisen, Rouva Adelen, joka paljastuukin Lumottujen kouluttajaksi! Nyt Saarulla, Jamilla ja Madulla on mahdollisuus päästä itsekin esiintymään. Lasten täytyy vain allekirjoittaa eräs sopimus. Tosin Jami on näkymättömyydessään ja Madu tottelemattomuudessaan ja kommunikointiongelmiensa vuoksi pois pelistä, mutta Saaru pääsee treenaamaan esiintymistä karvoituksineen päivineen. Stailattuna hän jopa tuntee itsensä kauniiksi.

Hänellä on silti huono itsetunto liikakarvoituksensa takia, eikä harjoittelukaan alussa tuota toivottua tulosta. Viimeinkin Saaru tapaa myös ihailemansa Absarokeen, joka vaikuttaa kuitenkin melko vetäytyvältä. Lux-saarella paistaa aurinko, ja lapset saavat syödäkseen mitä herkullisinta ruokaa. Shaala-juoma vie janon mennessään. Lux-puistoon pääsevät huvittelemaan aina ne, joiden esitys on mennyt rouva Adelen mielestä parhaiten. Tosin Saaru huomaa, etteivät Lumotut lapset olekaan niin täydellisiä läheltä katsottuna kuin lumovision kautta katsotuissa esityksissä. 

Löytävätkö lapset herra A. Lumon ja äitinsä? Kirja juonikuvioissa vilisee taikuutta ja valtakeinottelua - hiukan minulle tulee mieleen Stephanie Garberin Caraval-trilogian maailma. Välillä kirja vaikuttaa  saturomaanimaiselta, etenkin kun lapset seikkailevat metsässä outojen mielikuvituksellisten eläinten seassa. Kirjan kammottavat valtarakenteet gammoineen ja älylaitteet, kuten ranteisiin kiinnitetyt lumovisiot ja tietokonetta muistuttava tarinakone, jota lapset kantavat kirjan alussa mukanaan, taas tuovat kirjaan dystopiamaisia piirteitä. Minulle tulee hiukan mieleen Veera Salmen Oboin kirjan maailma.

Minulla oli hieman käynnistymisvaikeuksia kirjan alussa. Oli hirveän hankala päästä sisään näiden erikoisten lasten elämään ja siihen, miksi he siellä metsän mökissä asustelivatkaan. Nuorimmainen, puhekyvytön Madu, joka jatkuvasti sooloili ja oli tottelematon, aiheutti jostain syystä ärsytystä minussa sympatian sijaan. Todella rasittavaa, että hän jatkuvasti tyyliin poltti tärkeitä juttuja ja pölli hedelmät itselleen.  En oikein kiintynyt keneenkään henkilöistä sen syvemmin, ja Saarun liikakarvoitus vaikutti jotenkin liian omituiselta ja vastenmieliseltä, kun hän kuitenkin on ihminen eikä peikko. (ehkä nyt minun ennakkoluuloisuus ja suvaitsemattomuus vain paljastui, tiedä häntä.) Jamin taito muuttua näkymättömäksi oli ehkä kiehtovinta. Kaikki kai haaveilee joskus siitä, että voisi olla näkymättömänä eli kärpäsenä katossa. Näkymättömyydessä on myös huonot puolensa, kuten Jamikin välillä kokee.

Kirja alkoi mielestäni kunnolla kiinnostaa vasta siinä vaiheessa, kun Saaru, Jami ja Madu saapuivat Lux-saarelle rouva Adelen hoteisiin. Lopussa valui lukijan tyydytykseksi lopultakin tietoa siitä, miksi erikoiset lapset olivat kirjan alussa keskenään keskellä metsää, missä heidän äitinsä on ja miten kaupunki oli joutunut kurimuksen alle. Ja miten sen voisi mahdollisesti pelastaa. Mielenkiintoinen yksityiskohta on unelmat, joita vilagossa imetään pois ihmisistä ja ne jäävät kellumaan taivaalle varjostaen kaupunkia. Siksikin ihmisten elämä kaupungissa oli niin ankeaa, kun heiltä oli viety unelmatkin pois ja auringonvalo blokattu. Lux-saaren yllä taas unelmia ei kellu, joten siksi siellä paistaa aurinko.

- Unelmien hautuumaa taivaalla! Miten merkillistä, Saaru kuiskasi. (s. 45)

Selkeä kieli ja lyhyehköt luvut tekevät kirjasta melko helpohkolukuisen. Toisaalta taas nopeasti vaihtuvat juonikuviot, etenkin ensimmäisellä puoliskolla, vaikuttavat minusta hiukan sekavilta. Hylätyt on kuitenkin hyvin omalaatuinen, kiehtova ja eteneväjuoninen fantasia, jota suosittelen noin 14-vuotiaista eteenpäin. Siinä on myös selvästi syvempää, yhteiskunnallista, kehollista ja somen tuomaan julkisuuteen liittyvää sanomaa, johon en nyt kuitenkaan pureutunut tässä arviossani. Olen liian laiska miettimään syvempiä merkityksiä.

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Hylätyt muualla:



Samantyylistä luettavaa: 



sunnuntai 8. tammikuuta 2023

Kaunein YA-kansi 2022 äänestyksen sekä kirjapaketin arvonnan tulokset!

Järjestyksessään kolmas Kaunein YA-kansiäänestys on nyt ohitse ja minulla on ilo ja kunnia julkistaa tulokset. Äänestysaika alkoi viime viikon lauantaina ja päättyi eilen, lauantaina 7.1.2023 klo 20.00. Arvoin jo lauantai-iltana kaikkien äänestäneiden kesken kirjapaketin voittajan, jolle olen jo ilmoittanut henkilökohtaisesti. Onnea kovasti, @artfrommiia!


Äänestäjiä oli tänä vuonna huikea määrä, jopa 76. Wau! Kiitos kaikille osallistuneille. Muutama ääni minun piti valitettavasti hylätä, sillä kyseiset äänestäjät olivat käsittäneet ohjeet hiukan väärin. Onneksi näitä ei ollut kuin kahden äänestäjän tapauksessa.

Tuttuun tapaan julkaisen kärkikymmenikön tässä blogipostauksessani, ja tämän lisäksi somekanavilla (IG & Facebook) esiin pääsevät kärkinelikko. 

62:sta kannesta 46 sai ääniä. Voittaja  sai 16 % kaikista äänistä ja 15 kertaa täydet 5 pistettä. Toiseksi tullut sai 8 % äänistä ja kuudelta äänestäjältä täydet 5 pistettä. Kolmanneksi tullut sai 6 % äänistä ja täydet 5 pistettä kolmelta äänestäjältä. Äänet siis jakautuivat melko laajasti eri kansille, mutta voittaja erottui tekemästäni excel-taulukosta jo heti silmämääräisesti pisteillään.

Kuten ennenkin, kauniit piirroskannet saivat eniten ääniä. Myös värityksellä oli väliä, eli joko kirkkaat tai pastelliset värit saivat enemmän ääniä osakseen kuin muut. Myös selkeät värit mustalla pohjalla ovat selvästi silmää miellyttäviä. Valokuvakannet, eli joissa on kuva oikeista ihmisistä, eivät edelleenkään innosta antamaan ääniä. Silti pelkkä piirroskuvakaan ei riitä, vaan kannessa täytyy olla se "jokin."

Esittelen nyt äänestyksen kärkikymmenikön pistemäärineen käänteisessä järjestyksessä, eli sijasta 10 alkaen:

10. sija (19 pistettä):

Stephanie Garber: Olipa kerran särkynyt sydän. Suom. Kaisa Kattelus. Kansi: Erin Fitzsimmons. WSOY



jaettu 9. sija ( 23 pistettä):

Sini Helminen: Sysi. Kansi: Karin Niemi. Myllylahti


Veera Salmi: Oboin kirja. Kansi: Nelli Långstedt. Otava




8. sija (24 pistettä):

Sinikka Koyama: Joka kurjen laulua kuuntelee. Kansi: Sinikka Koyama. Basam Books.













1. sija eli KAUNEIN YA-KANSI 2022 VOITTAJA (95 pistettä):

Elina Pitkäkangas: Sang. Kansi: Kaisu Sandberg.WSOY.



Onnea voittajakannelle sekä koko kärkikymmenikölle! Kiitokset ja onnittelut kuuluvat loistaville kansitaiteilijoille, joista useat ovat menestyneet aiemmissakin äänestyksissä. Onnea myös kirjan kirjoittaneille, kääntäjille ja kustantajille.

Voittajakansi, Elina Pitkäkankaan Sang, jonka kannen on taiteillut Kaisu Sandberg, voitti ylivoimaisesti 95 pisteellä. Enkä ihmettele, sillä kansi on aivan uskomattoman kaunis ja onnistuu kuvaamaan sitä maailmaa, mitä kirja pitää sisällään. Upea tumma haukkasiluetti, jonka sisältä voi kurkata kirjan sateiseen, fusangilaiseen maailmaan, ja kuvaa täydentävät kauniit punaiset kiehkurat ja veriroiskeet tekevät kannesta todellisen kirjahyllyn koristuksen.  Koristeellinen fontti kirjan nimessä täydentää  kannen. Sandbergin suunnittelema kansi menestyi myös vuoden 2021 äänestyksessä, kun Emma Luoman Perhosten aika kansikuva tuli jaetulle 9. sijalle. 

Toiselle sijalle tullut kansi tuli hyvin sinnikkäästi Sangin perässä 46 pisteellä. Elina Rouhiaisen Tuntematon taivas on kanneltaan herkkä, kaunis ja tunnelmallinen. Laura Lyytisen taiteilemassa, maalauksellisessa kannessa pastellinpinkit pilvet kumpuavat sinistä taivasta vasten allaan kullankeltainen viljapelto ja hulmuavahameinen tyttö katsomassa koiransa kanssa siperialaista vuoristomaisemaa. Kansi ei voisi olla onnistuneempi kuvaamaan kirjan maailmaa. Fyysisessä kannessa on myös kultaisia tähtiä, jotka eivät erotu niin hyvin näytöllä. Lyytisen suunnittelemista kansista on menestyneet aiemmin  Salla Simukka ja Siri Kolu (toim.): Satalatva - Kalevala uusin silmin (2021, jaettu 9. sija) sekä vuonna 2020 Salla Simukka: Lukitut (8. sija) ja Elina Rouhiainen: Väki 3 - Unienpunoja (6. sija.)

Kolmanneksi tulleen Eli Brownin Kummat (suom. Kaisa Kattelus) kansi on oikea seikkailu, kun sitä alkaa tiirailla lähempää. (On tosin makuasia, onko kirja YA:ta, mutta mukaan äänestykseen se nyt minun mielivaltaisella päätöksellään tuli.) Kaunis ruskeapohjainen kansi, joka väritykseltään henkii western-tunnelmaa, joka on Erin Rytterin käsialaa. Kansi on koristeltu valkoisin, yksityiskohtaisin kuvin kirjan taikaesineistä ja keskeisistä henkilöistä. Kirjan nimi hohtaa kauniin kultaisena. Kirjan kuviointi on silmiä hivelevää ja ehdottomasti lukemaan houkuttelevaa.

Katsoessani kärkikymmenikköä, voin yhtyä yleiseen mielipiteeseen siitä, kuinka näyttäviä ja kauniita kansia näissä kirjoissa on. Mukavaa huomata, että paljon kotimaisia kansikuvia menestyi jälleen kerran. Kaunis kansikuva kruunaa ja viimeistelee kirjan ja houkuttelee lukijaa tarttumaan siihen. Siksi kansikuvaan panostaminen ei ole lainkaan turhaa. Makuja on kuitenkin (onneksi) monenlaisia, kuten huomasin äänestystuloksiakin katsoessa, sillä ääniä jakaantui yllättävän tasaisesti lähes jokaiselle kansikuvalle. Niinpä varmasti jokaiselle löytyy se silmää miellyttävä kansikuva. 

Seuraava äänestys on sitten taas tämän vuoden lopussa, eli pysykää kuulolla, sillä tottahan me äänestämme taas vuoden 2023 kauneimman YA-kannen myös.