Minne katosit, Monday?: Tiffany D. Jackson

 Minne katosit, Monday?: Tiffany D. Jackson. Suomentanut Susanna Sjöman. Karisto 2023

Englanninkielinen alkuteos (2018): Monday's not coming. Kansi: Elisa Konttinen, Adobe Stock

"New York Times -bestselleristin raadollinen jännäri kadonneen tytön etsinnästä.

Claudia ja Monday ovat aina olleet erottamattomat, pikemminkin siskokset kuin ystävät. Kun Monday ei palaa loman jälkeen kouluun, Claudia tietää jonkin olevan vialla. Kukaan muu ei kuitenkaan huomaa Mondayn kadonneen.

Claudia tarvitsee ystäväänsä enemmän kuin koskaan, mutta Mondayn äiti ei anna suoria vastauksia ja tämän siskosta on vielä vähemmän apua. Kun Claudia tutkii ystävänsä katoamista, käy ilmi, ettei kukaan muista, milloin oli viimeksi nähnyt Mondayn. Kuinka teinityttö voi vain kadota kenenkään huomaamatta?" (Karisto)

Oma arvio:

Viime vuonna ilmestynyt Tiffany D. Jacksonin Rajaton oli varustettu sisältövaroituksilla, mutta tämä hänen jo viitisen vuotta sitten alkukielellä ilmestynyt, vasta nyt tänä syksynä suomennettu Minne katosit, Monday? ei sisällä varoituksia. Ehkä niistä luovuttiin kokeilun jälkeen (parissa kirjassa niitä vilahteli viime vuonna), koska tämä jos mikä sisältää rankkoja teemoja ja tekoja. Toisaalta, tämänkin kirjan tapauksessa moiset varoitukset olisivat spoilanneet aika paljon kirjan loppuosan tapahtumia. Minä yritän kertoa tästä nyt varovaisesti, etten kerro liikaa. Sen verran voin kuitenkin sisältövaroitella, että tämä kirja ei sovi kovin herkille nuorille eli ehdottomasti on YA-kamaa. Kyllä vain, vaikka päähenkilö ja hänen kadonnut ystävänsä ovat tässä 13-14-vuotiaita.

Jos Monday olisi väri, hän olisi punainen. Raikas, upea, eloisa. Häntä ei voinut olla huomaamatta. Hän oli huoneen keskipiste, rätisevä liekki.(s. 39)

Claudia aloittaa kertomaan siitä, kuinka hänen paras ystävänsä Monday katosi erään kesän aikana. Kun Claudia palaa kesälomaltaan mummolasta, hänellä on ensimmäisenä huoli ystävästään, joka ei ole vastannut koko kesänä hänen kirjeisiinsä.  Mondayn perheen puhelimeen ei saada yhteyttä, eikä tämä ilmesty kouluun ensimmäisenä koulupäivänä. On alkamassa viimeinen vuosi ennen lukiota (johon amerikkalaisen koulujärjestelmän mukaan mennään 14-vuotiaana), ja Monday ja Claudia ovat päättäneet hakea yhdessä yhteen parhaimmista lukioista. Monday on menestynyt koulussa aina tosi hyvin, mutta Claudia tarvitsee todella paljon ystävänsä apua selvitäkseen koulusta hyvin arvosanoin. 

Mutta nyt Monday ei tule kouluun. Ei eka päivänä, ei koko viikolla. Opettajat eivät tunnu tietävän mitään, eikä Claudian vanhemmat ota asiaa vakavasti. Claudian äiti ei halua Mondayn menevät tämän kotiin, sillä alue on tosi pahamaineinen. Claudian luvattomasti tehty vierailu Mondayn kotiin päättyy ikävästi, sillä Mondayn äiti ajaa tämän vihamielisesti pois ovelta ja on muutenkin todella omituinen.

Kirjassa hypellään aikatasosta toiseen. Välillä Claudia kertoo tapahtumista tämän kaiken jälkeen. Hän on aloittanut balettikoulussa edistyneempien ryhmässä, ja vaikka hän rakastaa tanssia yli kaiken, hänellä on hankalaa nauttia siitä täysillä. Muut tytöt ovat kilttejä hänelle, vaikka supattelevatkin hänen selän takanaan. Vapaa-ajallaan Claudia värittelee värityskirjojaan ja kirjoittaa välillä päiväkirjaansa viestejä Mondaylle, vaikka tietää, ettei hän välttämättä lue niitä ehkä ikinä. 

Ja niin vain yhtäkkiä hän käyttäytyi täysin normaalisti, vaikka hänen selkänsä näytti siltä kuin peikkojen armeija olisi hakannut sitä pesäpallomailalla. Miten ihmeessä en olisi uskonut hänen sanojaan? Hän oli paras ystäväni. Mikäli hän valehteli minulle, syy oli varmasti hyvä. 

Eikö niin?(s. 63)

Välillä kirjassa taas hypätään katoamista aiempiin tapahtumiin, jolloin Monday ja Claudia olivat vielä erottamattomat ystävät. Olihan Mondayn kotioloissa jotain outoa, sillä Claudia ei saanut koskaan mennä heille sisälle, ja Mondaylla oli outoja jälkiä kehossaan. Niinpä Monday viettikin aikaa tosi paljon Claudian kotona ja oli kuin hänen siskonsa. Monday sai usein Claudialta vaatteita ja hän söi heillä. Yhdessä he puhuivat pojista, ensisuudelmista ja harjoittelivat twerkkaamista. Koulussa he joutuivat kiusaaamisen kohteeksi ja heitä nimiteltiin lesboiksi. Pahimpia olivat jotkut koulun pojat. Nykyhetkessä, Mondayn katoamisen jälkeen, Claudialla ei ole ketään. Kiusaaminen yhä vain jatkuu, mutta Claudian vanhemmat eivät tunnun ymmärtävän, kun Claudia sanoo olevan ilman ystäviä.

Claudian perhe on hyvin vahvasti kristitty ja äiti maanittelee tyttöään seurakunnan tilaisuuksiin. Siellä tämä tutustuu, osin äitinsä junailemana, mukavaan pari vuotta vanhempaan Michaeliin. Michael on Claudian tukena, vaikka tyttö on ymmärrettävästi välillä melkoisen ailahteleva käytökseltään. Claudia yrittää saada luotettavia opettajia ja terveydenhoitajaa tuekseen Mondayn etsinnässä, sillä hän alkaa aavistaa, että kaikki ei ole nyt hyvin. Joku väittää Mondayn olevan isällään Baltimoressa, joku taas kotonaan, joku taas tädillään. April-isosisko välttelee Claudiaa ja Tuesday-pikkusisko haisee pissalle ja väittää Mondayn olleen komerossa piilossa. Onko Monday vaarassa? Vai eikö hön vain halua enää tavata Claudiaa? Oliko Monday yhtään sellainen, joksi Claudia hänet kuvitteli? Miksei kukaan ota Claudiaa todesta?

Jos Monday palaa...

Jos hän palaisi, voisimme työstää esseetäni yhdessä. Voisimme korjata tehtäväni, keksiä uusia liikkeitä tanssisoolooni. Minun ei tarvitsisi käydä oppimiskeskuksessa. Yhdessä saisimme kaiken sujumaan taas parhain päin. Minun oli pakko löytää Monday.(s. 139)

En alussa ollut ihan vakuuttunut tästä kirjasta ja aikatasohyppelyn takia juoneen oli hankala päästä sisään. Mutta sitten kun kirja imaisi minut pyörteisiinsä, olin vaikuttunut. Ja järkyttynyt. Mondayn tarina ei ole mitenkään kevyimmästä päästä ja jäi minunkin, aikuislukijan, mieleen pitkäksi aikaa kaihertamaan. Tosi ovelasti rakennettu mysteeri ja ystävyyden kuvaus, joka käsittelee myös tärkeitä teemoja, kuten lukivaikeuksia, koulukiusaamista ja perheväkivaltaa karmeimmassa muodossaan. 

Kirjan minäkertoja, Claudia, tekee ikänsä tasoisia havaintoja, joista huokuu vielä lapsellisuus. Toisaalta hän on toki aidosti huolissaan ystävästään, mutta myös omasta koulumenestyksestään, joka nyt kärsii, kun Monday ei auta häntä tehtävissä.  Loppuosan totaalikäänne ei ollut mitenkään arvattavissa. Tämä oli kaikessa karmeudessaan yksi tämän vuoden parhaista YA-kirjoista. Claudian kiinnostus tanssiin ja väreihin tuo myös oman kiinnostavan lisäyksensä kirjaan. Vaikka Claudian perhe on harras kristitty, ei uskonnollisuus näy kirjassa juuri muuten kuin yhteisöllisyyden kautta.

Arvosanaksi annan 5-

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Tiffany D. Jackson: Rajaton

Courtney Summers: Sadie

E. Lockhart: Me olimme valehtelijoita

Atlas-trilogia: Olivie Blake

 Atlas - Valitut: Olivie Blake. Suomentanut Sarianna Silvonen. Aula & Co 2023 (Atlas #1)

Englanninkielinen alkuteos (2022): The Atlas Six. Kansi: Jamie Stafford-Hill

"Salaisuuksia, petoksia ja viettelyä. Tervetuloa Aleksandrian seuraan!

Kerran vuosikymmenessä kuusi sukupolvensa lahjakkainta maagikkoa, medeialaista, pääsee kilvoittelemaan paikasta maailman vaikutusvaltaisimmassa salaseurassa, Aleksandrian seurassa. Valitut saavat enemmän mainetta ja vaikutusvaltaa kuin he osaavat kuvitellakaan. Mutta mihin hintaan?

Tämänkertaisesta kuusikosta jokaisella on omat syynsä ottaa seuran salaperäinen kutsu vastaan. Jokainen heistä on valmis taistelemaan kynsin hampain mahdollisuudesta liittyä aleksandrialaisiin, vaikka se tarkoittaisi tiivistä yhteistyötä pahimpien vihollisten kanssa ja luotetuimpien liittolaisten pettämistä. Vaikka se tarkoittaisi, etteivät kaikki selviä vuodesta hengissä.

Atlas – Valitut on kansainväliseksi ilmiöksi nousseen Atlas-sarjan avausosa. Kirjan on suomentanut Sarianna Silvonen.

Tiktok-sensaatioksi nousseen Atlas-sarjan luoja, kirjailijanimellä Olivie Blake kirjoittava Alexene Farol Follmuth on Los Angelesissa asuva juristi ja kirjailija. (Aula & Co)

Oma arvio:

Tämä Olivie Blaken Atlas-trilogian avausosa Atlas - Valitut valikoitui minun lukemistooni ihan hetken mielijohteesta. Ensisilmäys kustantajan luetteloon ei vielä saanut mielenkiintoani heräämään, mutta ilmeisesti jonkinlaisessa Dark academia -jälkihuumassa luettuani alkukesästä Leigh Bardugon Salatun tiedon seuran kiinnostuin tästä sittenkin. Onneksi, sillä reilut 500 sivua hurahtivat tämän kirjan parissa minulla yllättävän ripeää ilman pitkästymisen tai epätoivon tunteita.

New Yorkin taikayliopistossa opiskelevat Nico de Varona ja Libby Rhodes ovat olleet pitkään toistensa pahimmat kilpakumppanit. He ovat molemmat todella lahjakkaita fysikalisteja, eli heillä on kyky muuttaa materiaa eri muotoon, mutta he ovat jatkuvasti tukkanuottasilla. Nyt Libby on mielissään, sillä he ovat valmistumassa, eikä heidän näin ollen tarvitse nähdä toisiaan enää ikinä. Tai no... toisin käy. Erikoinen mies astelee päätöstilaisuuden jälkeen näiden riitapukareiden luokse ja antaa heille hyvin salamyhkäiseltä kuulostavan tarjouksen. Tämä Atlas Blakely -niminen mies kertoo hyvin vaikutusvaltaisesta Aleksandria-seurasta, johon päästyään jäsenellä on käsillä kaikki seuran valtavan kirjaston tieto hallussaan. Seuran pääsykokeeseen valitaan joka kymmenes vuosi kuusi maailman parasta taikakykyjä omaavaa kokelasta, joista yksi karsiutuu pois. 

Nico oli kuuden parhaan joukossa koko maailmassa.

Koko maailmassa.

Ja niin oli myös Libby. 

Mutta mitä varten? (s. 31)

Libby ja Nico eivät voi jättää tarjousta käyttämättä, vaikka molemmat joutuvat jättämään tärkeitä ihmisiä taakseen - Libbyn poikaystävä Ezra, jota Nico ei ole voinut koskaan sietää, sekä Nicon kämppäkaveri Gideon, joka on tämän suojelusloitsujen ansiosta turvassa kamalalta merenneitoäidiltään. Gideon osaa kulkea unimaailmoissa, joten yhteys näiden hyvin läheisten ystävien välillä kuitenkin tulee säilymään. Libbyn ja Ezran välit kuitenkin haalenevat ajan saatossa.

Muut kokelaat ovat japanilainen naturalisti Reina Mori, jolla on uskomaton yhteys kasveihin, rikkaan perheen poika Tristan Caine, jolla on kyky nähdä illuusioiden ja taikuuden läpi, kreikkalainen menestyneen taikasuvun jäsen Callum Nova, joka empaattina pystyy vaikuttamaan ihmisten tunteisiin, sekä kaikki kauneudellaan lumoava Parisa, joka telepaattina lukee ihmisten ajatukset. Joukkion ottaa vastaan salaperäisen oloinen Dalton Ellery, joka on jäänyt seuran palvelukseen edellisestä kokelaserästä ja toimii nyt joukkion oppaana. Parisa iskee heti silmänsä pidättyväisen oloiseen Daltoniin, mutta kaikki muut tuntuvat kuolaavan enemmän kauniin Parisan perään kuin Dalton, joka ei päästä Parisaa ajatuksiaan tonkimaan. 

"Miksi pysyt täällä?" Parisa kysyi. "Sinulla oli koko maailma jalkojesi juurella."

"Minulla on koko maailma täällä", Dalton sanoi katsomatta häntä. "Ja vielä enemmän." (s. 423)

Kaikki nämä kuusi kokelasta pääsevät nyt testaamaan, miten he voivat yhdistää omia taikavoimiaan toisten kanssa seuran kirjaston tietomäärän tutkistelun lomassa. Nico ja Reina harjoittelevat yhdessä, mutta Nico saa myös Libbyn yhteistyöhän kanssaan, vaikka sama piikittely heidän välillään jatkuu. Callum saa Tristanin liittolaisekseen osin empaatin kepulikonstein. Parisa taas viettelee kenet haluaa, mutta Dalton Ellery on hänen päämääränsä. Hänen on selvitettävä, mitä tuon miehen mielessä on niin voimakasta, jota tämä suojelee niin kovasti Parisalta. Kokelaille järjestyy heti alkumetreillä tulikoe, jossa he joutuvat yhdistämään voimansa, kun Aleksandria-seuran suojaukset murtuvat ja sisään kartanoon pääsee ei-toivottuja henkilöitä. Tämän välikohtauksen jälkeen Parisa alkaa karttaa Callumia, sillä hän tajuaa, mihin tämä kykenee empaatin taidoillaan.

Callum ei tarvitse sinua. Hän haluaa sinut, Parisan ääni muistutti Tristania. Sinun on syytä kysyä itseltäsi miksi. (s. 248)

Kuka karsiutuu pois joukosta ja miten? Ketkä ovat vahvimmat liittolaiset? Mikä on Dalton Ellery miehiään? 

Atlas - Valitut piti minut otteessaan ja piinassaan koko ajan. Ihmissuhteet, juonittelu, pitkälle viedyt taikavoimat ja henkilöhahmoihin ja juoneen liittyvä yllätyksellisyys tekevät tästä kirjasta oikean lukuilottelun. Mielenkiintoisimmiksi hahmoiksi nousivat Tristan, jonka kyvyt olivat alussa muille hiukan hämärän peitossa ja osoittautuivatkin voimakkaammiksi kuin ajateltiin, sekä Libby, jota muut pitävät varovaisena ja säikkynä, mutta joka tulee vielä näyttämään todellisen voimansa.  Fantasiakirjojen kohdalla minulla saattaa monesti tulla jossakin vaiheessa tylsistymistä, kun alkuinnostus hienosta maailmasta tai hienoista kyvyistä ei enää riitä pitämään innostustani yllä, mutta tämän kirjan kanssa ei tullut tällaisia hetkiä, sillä se on yhtä lailla viihdyttävästi ja kiinnostavasti kirjoitettu alusta loppuun. Toivottavasti jatko-osia ei tarvitse odotella hirveän kauaa, sillä en malta olla tarttumatta niihin.

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjakasta

Kirjahamsterin lukuvinkit

Samantyylistä luettavaa:

Salatun tiedon seura: Leigh Bardugo

Kimeerit: Helena Waris

 Kimeerit: Helena Waris. Otava 2023

Kansi: Karin Niemi

"Arvoituksellisen kiehtova paranormaali nuortenromaani Norasta, joka kantaa salaisuutta dna:ssaan.

Noran perhe on aina muuttanut maasta toiseen vaikeuksiin joutuessaan. Nyt Nora pakenee yksin suomalaiseen pikkukaupunkiin, jossa kohtaa sukunsa mysteerit. Siitä alkaa tapahtumien vyöry. Salaperäisen Mian perhe auttaa Noraa sopeutumaan uudenlaiseen elämään. Mutta voiko Nora auttaa yllättäen löytynyttä serkkuaan Peteä, jonka veressä virtaa vieläkin synkempi salaisuus? Onko liian myöhäistä?

´Te olette lääketieteellisiä sensaatioita. Teidän mahdottoman sukulinjanne olisi pitänyt hävitä jo tuhansia vuosia sitten. Mutta siinä te silti olette.´ "(Otava)

Oma arvio:

Helena Warikselta olen kukenut aiemmin mukavan ohuen YA-dystopiatrilogian Kone, johon kuuluvat osat Linnunsitoja, Vedenkehrääjä ja Jäänvartija, sekä tutustunut hänen lastenkirjasarjaansa Olafin pentupäiväkirjat työni puitteissa. Lisäksi luin hänen Jesse Haajan kanssa yhteistyössä kirjoittamansa kotimaisen supersankariromaanin Rendel, joka oerustuu samannimiseen elokuvaan. Siitä ei jäänyt minulle mitään kovin mairittelevia muistikuvia. 

17-vuotiaan Noran perheessä kuohuu, eivätkä perheen nuoret Jon ja Nora voi käsittää, miksi heidän vanhempansa ovat niin dramaattisia, että koko perheen on muutettava vähin äänin pois - jälleen kerran - Briteistä. Syynä on se, että Jon on lähettänyt omaa DNA:taan eräälle Genimedic-nimiselle yritykselle tietämättä, mikä kauhistus se heidän perheelleen on. Kaiken kuohunnan keskellä vanhempien on pakko kertoa, että Nora ja Jon eivät ole ihan tavallisia tallaajia, vaan heidän perimässään on äidin puolelta tullut rasite. He ovat lääketieteellisiä ihmeitä, eivätkä he saa paljastua. Sen takia he ovat käyneet aina vain yhden luotetun perhelääkäri Larssonin luona ja juuri siksi he ovat vaihtaneet välillä maisemaa hyvin nopeaa ja salamyhkäisesti. 

Kaiken draaman jälkeen käy niin, että itsepäinen Jon ei suostu muuttamaan, vaan jää tyttöystävänsä Iriksen kanssa Britteihin, kun taas Nora lähetetään sukulaisten luo Mikkeliin kainalossaan ihan uusi identiteetti - ja päällimmäisenä tunteena hämmennys. Vanhemmat ovat matkustaneet jonnekin salaiseen paikkaan, eikä Nora saa ottaa heihin eikä veljeensä yhteyttä. Inga-tädin luona on oudot vibat: nörtähtävä Pete-serkku on muuttunut tosi hottikseksi ja Inga-tädillä näyttää olevan ongelmia päihteiden kanssa. Pete käyttäytyy muutenkin tosi oudosti. 

Oma elämäni ei kai olisi enää koskaan yksinkertaista. Minä olin kummajainen, jolla oli merkillinen veri. Se ei näkynyt päällepäin, mutta tunsin sen jo sisälläni. Minussa oli jotain uutta, kesytöntä ja rohkeaa voimaa. (s. 54)

Nora tuntee yllättävän voimakasta vetoa serkkuansa kohtaan, mutta yrittää työntää ajatuksensa syrjään - heikolla menestyksellä tosin. Pete kertoo viimein, mitä erikoista Norassa on - ja miksi hän haistaa kaikki tuoksut niin tarkkaan. Hän, kuten Petekin, ovat egyptiläisistä polveutuvia kimeereitä. Hän esittelee Noralle muita tyyppejä, jotka ovat samaan tapaan luonnonoikkuja kuin hekin.Itse asiassa koko Mikkelin kaupunki on suuri kimeerien keskittymä. Eräs Peten kavereista kiinnostuu Norasta erittäin voimakkaasti, mutta Noran ajatukset suuntaavat enemmän Peteen päin, joka tosin alkaa käyttäytyä välillä hyvin omituisesti. Syykin selviää pian. 

Katsoin nuorukaisen notkeaa liikkumista, joka oli kuin ammattitanssijalla. Jakobin kissamainen keho liukui askelmilla sulavasti, aivan kuin hänen nivelensä olisivat olleet nestemäiset. (s. 69)

Nora yrittää sopeutua suomalaiseen talveen, siihen, että hän onkin kimeeri ja että koko hänen lapsuutensa on ollut salaisuuksien peitossa. Samalla hänellä on huoli Petestä, joka näyttää kärsivän välillä jostakin. Hän saa ystävän Miasta ja Jakobista, sekä treffiseuraa häneen kovasti mieltyneestä Kimistä. Mutta kun Nora kuulee, että Genimedic-yhtiö on rantautumassa myös Mikkelin kaupunkiin, hän uskoo kimeerien olevan vaarassa. Vai ovatko he? Osa lähtee laumaviettinsä vaikutuksesta pitämään omaa yhteisöään Kainuun korpiin, ja sinne vie lopulta myös Peten tie. Mutta Nora saa kuulla yllättävän hyviä uutisia, joka voi pelastaa kaikki kimeerit, hän lähtee Kainuuseen etsimään Peteä, jota ei yhä saa mielestään.

- Mitä serkumpi sitä herkumpi, joo, mutta jälkeläisistäkin tulisi mitä lie kampurajalkoja. (s. 163)

Kimeerit alkaa hyvin lupaavasti, mutta ei saa minua ihan täysin pauloihinsa. Idea egyptiläistä perimää kantavista, ihmekykyjä omaavista kimeereistä keskittyneenä Mikkelin kaupunkiin on sinänsä hyvin uskomattoman kiehtova - mutta myös jotenkin höperö. Noran ajatukset pyörii (liikaa) serkkukomistuksessa, vaikka tämä käyttäytyy jotenkin tosi vastenmielisesti. Perhelääkäri Larsson ilmestyy myös Suomeen, sillä hänhän on kaikkien kimeerien lääkäri. Erityisen pettynyt olen loppuratkaisuun, jossa kaikki tapahtuu ehkä liian helposti ja vuosisatojen kiroukset voidaan pois pyyhkiä. Peten ja Noran romanttinen suhde jää vaille täyttymystään.

Olen urbaanifantasian ystävä ja paranormaali romantiikkakin puree yhä (vaikka en tätä ehkä lukisi paranormaaliksi romantiikaksi, kun molemmat osapuolet eivät ole tavallisia ihmisiä), mutta Kimeerit ei nyt iskenyt minuun  kovinkaan isosti. Ehkä tämä saattaa purra kuitenkin nuorempaan sukupolveen, joka kaipaa ohuempaa romanttispainotteista fantasiakirjaa luettavakseen. 

Arvosanaksi annan tälle 3+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muualla:

Kiiltomato

Samantyylistä luettavaa:

Karou-trilogia: Laini Taylor

Nick ja Charlie: Alice Oseman

Nick ja Charlie: Alice Oseman. Suomentanut Johanna Auranheimo. Tammi 2023 

Englanninkielinen alkuteos (2015/2020): Nick and Charlie. Kansi: HarperCollinsPublishers

"Poissa silmistä, poissa mielestä?

Alice Osemanin miniromaanissa kurkistetaan, mitä kuuluu Heartstopper-sarjakuvista ja Neflixin menestyssarjasta tutuille Nickille ja Charlielle, kun seurustelua on takana jo kaksi vuotta.

Kaikkien mielestä Nick ja Charlie ovat täydellinen pari, täysin erottamattomat. Nickin on kuitenkin aika lähteä opiskelemaan eri kaupunkiin, ja yhtäkkiä kaikki epäilevät, mahtavatko he pysyä yhdessä.

Hyvästien lähestyessä Nick ja Charlie alkavat itsekin pohtia, onko heidän suhteensa riittävän vahva. Totuushan on, että vain harva ensirakkaus kestää ikuisesti…

Charlie: ”Olen seurustellut Nick Nelsonin kanssa kaksi vuotta. Hän tykkää rugbysta, Formula 1:stä, koirista, Marvel-universumista, huopakynien rahinasta paperilla, sateesta ja kenkiin piirtelystä. Hän tykkää myös minusta.”

NICK: ”Minun ja Charlie Springin yhteisiä juttuja ovat: Leffojen katselu. Samassa huoneessa kököttely omien läppärien äärellä, tekstailu toisillemme eri huoneista. Pussailu. Kokkailu. Drinkkien sekoittelu. Juominen. Puhuminen. Riitely. Nauraminen. Olemme varmaan vähän tylsiä. Mutta mitä sitten.” (Tammi)

Oma arvio:

Minähän olen täysin hullaantunut Alice Osermanin luoman Osemanversen hohdokkaimpiin helmiin eli Heartstopper-sarjakuviin, joista on ilmestynyt neljä osaa (kolme suomeksi) ja viidennettä eli viimeistä osaa odotellaan saapuvaksi tälle vuotta. Pidin myös kovasti Charlien isosiskosta kertovasta romaanista Yksinpeli, jonka suomennos ilmestyi tänä syksynä. Netflixissä olevat sarjan kaksi tuotantokautta olen katsonut jo kahteen kertaan. Niinpä tunnen itsenä hemmotelluksi, kun tälle syksyä ilmestyi vielä tarinallisesti viidennen Heartstopperin jälkeiseen aikaan sijoittuva pienoisromaani Nick ja Charlie. Ja ennen joulua pitäisi tulla vielä toinen pienoisromaani Charlien joulu, joka taas sijoittuu ajaltaan suurin piirtein kolmannen ja neljännen Heartstopperin väliin.

Miten vieläkin...Miten voi olla, että vielä kahden vuoden jälkeen minusta tuntuu tältä hänen sylissään? (s. 144)

Ensimmäistä kertaa Nickin ja Charlien fanit saavat lukea heidän tarinaansa kirjoitetussa muodossa. Alkuun se tuntuu minusta jopa hieman hämmentävältä, niin tottunut olen vähätekstiseen sarjakuvamuotoon. Nick ja Charlie ovat nyt seurustelleen kaksi vuotta, Charlie on selättänyt pahimmat syömishäiriöön ja ahdistuneisuuteen liittyvät kipuilunsa ja parin suhde on edennyt fyysiselle tasolle, eli seksiä on jo harrastettu. Pojat voivat näyttää tunteensa avoimesti, eikä Charlieta aiemmin kiusannut Harrykaan enää olen niin kakkiainen kuin ennen.

Enää meidän ei tarvitse pelätä. Pidän Nickiä kädestä aina kun huvittaa. (s. 23)

Nyt unelmaparilla on kuitenkin ihan uudet haasteet edessä, kun vuotta vanhempi Nick valmistuu ja lähtee yliopistoon. Hän on tietysti innoissaan kaikesta uudesta eikä voi olla höpöttämättä jatkuvasti yliopistoon siirtymisestä, kun taas Charlieta alkaa ärsyttää Nickin vaahtoaminen. Hän alkaa murehtia sitä, miten heidän käy, kun he joutuvat etäsuhteeseen. Sitten kun hän vielä kuulee, että Tao ja Elle ovat päättäneet erota, hän on epävarma, voivatko hekään Nickin kanssa onnistua.

"Älä kutsu minua äijäksi. Et ikinä kutsu minua äijäksi." (s. 77)

Tilanne eskaloituu eräissä bileissä siihen, että liikaa ryypännyt Charlie möläyttelee asioita Nickille, syntyy väärinymmärryksiä ja pojat ajautuvat erilleen. Molemmat rypevät tapahtunutta omilla tahoillaan. Tähänkö päättyy ihanimman parin rakkaustarina?

Nick ja Charlie on sitä mitä odotinkin: söpö makupala, joka on tosi nopsakkalukuinen niin sivumääränsä (176) kuin väljien riviväliensä ja väliin sijoitettujen kuvien ja sarjakuvien vuoksi. Romaani toi ehkä hiukan uusia puolia pojista verrattuna sarjakuvaan. Tämä ei ehkä päräyttänyt tajuntaani, mutta on mukava lisä rakastamieni sarjakuvien rinnalle.

Arvosanaksi annan 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä luettavaa:

Heartstopper-sarja: Alice Oseman

Yksinpeli: Alice Oseman

Minä, Simon, homo sapiens: Becky Albertalli

Tulen ja tuhkan tyttäret: Anniina Mikama

 Tulen ja tuhkan tyttäret: Anniina Mikama. WSOY 2023

Kansi: Sami Saramäki

"Tulta, ruudinsavua ja hovijuonitteluja

Historiallisten seikkailujen mestarin 1500-luvun Irlantiin sijoittuva romaani tyttöjen välisestä ystävyydestä – ja taistelusta tuhoa kylvävää lohikäärmettä vastaan.

Legendan mukaan vuoren uumenissa asuu lohikäärme. Sotureiden retkue lähtee tutkimaan asiaa ja muinainen peto herää kostamaan pesärauhansa rikkojille. Hyökkäyksestä jää ainoana eloon linnanherran tytär Isibéal. Paetessaan halki palavien kylien Isibéal tapaa neljä kaltaistansa rohkeaa tyttöä. Kun sotureista ja miehistä suurin osa on saanut surmansa, joutuvat nuoret sankarittaret ottamaan ohjat käsiinsä. Heidän on saatava kaksi kilpailevaa aatelissukua yhdistämään voimansa lohikäärmeen kukistamiseksi."(WSOY)

Oma arvio:

Anniina Mikaman uuden fantasiakirjan mahtipontinen nimi Tulen ja tuhkan tyttäret ja liekkien loimuttama upea kansi, kiitos Sami Saramäen, antavat odottaa seikkailullista, historiallista, juonitteluntäyteistä fantasiaromaania, jossa tytöt saavat loistaa. Nämä olivat minun ennakko-odotuksiani. Katsotaanpas, miten kävi.

Vuoksilinnan jaarlin 15-vuotias tytär Isibéal haluaisi, että hänen isänsä Erland kohtelisi häntä tasaveroisesti, kuten 17-vuotiasta Egil-isoveljeä. Niinpä hän on hyvin mielissään, kun hän pääsee muun seurueen mukana vaaralliselle matkalle kohti huhuttua lohikäärmeen luolaa, jossa uskotaan olevan suuria rikkauksia. Reissu menee kuitenkin pieleen ja lähes kaikki muut menettävät henkensä lohikäärmeen tulisuihkun alle, paitsi Isibéal. Hän näkee vain, kuinka Lorcán-niminen nuorimies ehtii anastaa säkin lohikäärmeen luolasta, ja tämä suututtaa luolassa uinuneen pedon.

- Se oli valtavan kokoinen. Lensi vain pari kertaa tästä ylitse puhaltaen tulta, mutta se riitti polttamaan kaiken karrelle.Se poltti talot ja ajoi ihmiset pakosalle. Sitten se napsi juoksevia ihmisiä lennossa ja söi yhtenä suupalana. (s. 37)

Cáitlín ja Elen, ylimmät ystävykset, ovat palaamassa metsästysretkeltään, kun he kohtaavat kotikylässä kamalan näyn. Kaikki on palanut poroksi eikä juuri kukaan ole selvinnyt hengissä. Syylliseksi tuhosta paljastuu lohikäärme, joka on lentänyt kylän ylle ja puhkunut tulellaan kaikki maan tasalle. Tyrmistyneinä ja suruissaan he päättävät lähteä hakemaan apua jaarli Erlandin linnasta tietämättömänä tätä kohdanneesta tuhosta ja matkallaan törmäävät resuiseen, mielipuolisen oloiseen kulkurityttöön, jonka avusta he tylysti alkuun kieltäytyvät. He eivät vielä tiedä, että nokkelasta ja rohkeasta Moirinnista on heille vielä paljon apua matkansa aikana.

Mukaan kuvioihin tulee vielä perheensä Erlandin joukoille menettänyt Nóra, jolla on kana kynimättä tämän kanssa. Erlandin joukot ovat nimittäin syynä siihen, ettei Nóran perheestä ole enää kukaan elossa. Muut eivät tiedä Nóran kaunasta Erlandia ja tämän jälkeläisiä kohtaan siinäkään vaiheessa, kun Erlandin tytär Isibéal liittyy joukkoon mukaan ja kertoo, ettei Lordi Erlandia enää ole. Ja että hän tietää, missä lohikäärmeen pesä on. Muut tytöt ovat kääntymässä sen kannalle, että koska miehistä ei näytä olevan lohikäärmeen kukistajiksi, he voivat itse alkaa suunnitella tämän surmaamista. Kun Elen pukee yllensä haarniskan tekeytyen ritariksi, hän tietää viimein, kuka hän on. Hän ei ole enää Elen, hän on Éamon, joka on salamarakastunut kauniiseen Isibéaliin. Isibéal on tosin lupautunut eräälle nuorelle miehelle, josta hänet on erinäisten kahnausten takia erotettu. Cáitlín taas ei voi unhoittaa sokeaa bardi Harperia, jonka he pelastivat erään palaneen kylän raunioista.

Nämä viisi tyttöä astuvat pois tyttöjen perinteisistä rooleista ja käyvät kohti rohkeaa taistoaan lohikäärmettä vastaan. Éamon on löytänyt todellisen olemuksensa transpoikana, Isibéal unohtaa taistelun tuoksinassa ylhäisen asemansa, Nóra unohtaa kostoaikeensa yhteen hiileen puhaltaessaan, Moirinn osoittautuu ihan yhtä selväjärkiseksi kuin muutkin ja Cáitlín löytää rakkauden. Lisäksi selviää, miten monta väärinkäsitystä on tapahtunut ja miten ne voivat johtaa vääriin tulkintoihin ja ratkaisuihin - ja miten sen takia ihmishenkiä uhrautuu. He taistelevat tyttöjä vähättelevien miesten asenteita ja vastaan ja hämmästyttävät heidät neuvokkuudellaan.

Lohikäärmeen silmät olivat väriltään tulenkarvaiset kuin kuumana palavan ahjon hiillos. Ne katsoivat suoraan eteenpäin ja niissä oli tappamiseen tottuneen metsästäjän ankara ja mitään pelkäämätön katse. Suupielet kaartuivat siten, että terävät hampaat tulivat näkyviin ja näytti kuin peto olisi hymyillyt julmaa, itsetyytyväistä hymyä. (s. 77)

Mutta miten käy lohikäärmeen? Saavatko he surmattua tuhoa kylvävän otuksen? 

Kirja lähti minusta mukavasti käyntiin lohikäärmeenmetsästyskohtauksellaan (huh, nyt tuli pitkä sana) ja sitten kaikki keskeiset tyttöpäähenkilöt esiteltiin luontevasti siihen perään. Jotenkin seikkailullinen tarina kuitenkin kävi minun makuuni ajoittain hiukan tylsäksi ja raskassoutuiseksi sen jälkeen, vaikka kiintoisia tapahtumia toki riitti. Henkilöhahmot erottuivat mukavasti toisistaan edukseen, mutta heidän sisäänsä oli kuitenkin hankala päästä. Romanssit syntyivät vähän niin kuin puun takaa, kuten Éamonin rakkaus Isibéalia kohtaan ja lopun Nóran ja Éamonin syvenevät tunteet. Eniten pidin Elenin/Éamonin hahmosta ja hänen tiestään kohti todellista sukupuoltaan transpoikana. 

Koko ikänsä hän oli piilotellut todellista luontoaan, mutta nyt se pyrki esiin sellaisella voimalla, että hän oli alkanut vapista kauttaaltaan. Tämän rautapanssarinsa suojissa hän koki viimeinkin olevansa se, jollaiseksi hänet oli tarkoitettu. (s. 100)

En voinut sille mitään, että sympatiani olivat kokoa ajan lohikäärmeen puolella, enkä osannut nähdä sitä missään vaiheessa kyliä polttavana hirviönä, vaan omaa pesäänsä puolustavana otuksena, joka vain halusi elää rauhassa. Kirjassa selviääkin, miksi lohikäärme on toiminut niin kuin on toiminut, ja hän saa hiukan myötätuntoa osakseen ja hyvityksen siitä, mitä häneltä on viety.

Tulen ja tuhkan tyttäret on hienosti rakennettu fantasiaromaani, joka varmasti vetoaa historiallisista ja seikkailullisista kirjoista nauttiviin nuoriin lukijoihin. Siinä on hiukan samaa henkeä kuin aikuisimmissa fantasiasaagoissa Valtaistuinpeli ja Noituri.

Annan arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Siniset helmet 

Kirjojen keskellä 

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Maailmantyttäret: Siiri Enoranta

Savuvarkaat-trilogia: Sally Green

Kirjokansi: Karoliina Tervonen

 Kirjokansi: Karoliina Tervonen. Tammi 2023

Kansi: Maya Hahto

"Kirjokansi kumartaa tyylillään romantiikan ajalle ja kansanperinteen tarinoille. Se kertoo turhamaisesta neiti Holmbergistä, joka on keplotellut viehätysvoimallaan tiensä seurapiireihin, vaikka onkin vain hienostunut taskuvaras ja petkuttaja.

Kun kotikaupunkiin hyökkäävät sudenturkkiset pedot, neiti pakenee fantastiseen seikkailuun, jossa viimeisetkin hattuhöyhenet haihtuvat.

Neiti Holmberg viihtyy ylellisyyksien täyteisessä elämässään loistavasti. Hän osaa taitavasti pyörittää laajaa ja anteliasta kosijakaartia lupaamatta mitään, mutta antaen kaikkien olla toiveikkaassa uskossa yhteisestä tulevaisuudesta, ainakin niin kauan kuin rahapussissa riittää roposia tai povitaskusta löytyy pihistettävää.

Kurjenpahkan seuraelämä tuntuu olevan kaukana sudenturkkisten vihollisten leimuavista taisteluista, kunnes koittaa päivä, jolloin mystinen paha saapuu satamakaupunkiin. Ja vie neiti Holmbergilta kaiken.

Alkaa huima kostoretki Pohjolaan, Tuonen valtakuntaan, kun nuori nainen seurueineen lähtee vaatimaan omaansa takaisin. Kätkeytyvätkö onni ja vauraus alisen maailman tuntureille?" (Haamu)

Kirjatraileri

Oma arvio:

Olipas ihastuttavaa, että tartuin tähän Karoliina Tervosen esikoisromaaniin, vaikka alkuun epäröin. Pidän muuten myös tajuttoman paljon Maya Hahton suunnittelemasta kannesta, joka mukailee tarinaa täydellisesti. 

Pedot ovat saapumassa Kurjenpahkan satamakaupunkiin, tai näin päähenkilö, neiti Holmberg lukee paikallisesta aviisista. Neiti Holmberg rakastaa kauniita vaatteita ja seuraelämää, lumoaa innokkaat kosijat mutta ei huoli ketään aviomiehekseen, vaan tyhjentää onnettomien miespolojen taskut. Tämä nuorena orvoksi jäänyt nuori nainen ei kerro koskaan kenelläkään etunimeään. Hän on Herra Holmbergin hienoimmat puvut ja pukimet -liikkeen ompelijatar yksin kovaa kuria pitävän Herra Holmbergin armosta.

---"Mutta ette ymmärrä - kompassini - en ole kertonut teille kaikkea."(s. 48)

Neiti Holmberg on jälleen liehitellyt erästä päihtynyttä merimiestä, herra Lainekaria, varastaakseen tämän taskustaan arvokkaan taskukellon. Ikäväkseen hän jää kiinni, saa vihastuneet Lainekarin peräänsä, mutta pelastuu armollisen, mutta hyvin vihaisen Herra Holmbergin ansiosta. Kun Lainekari tulee myöhemmin liikkeeseen vaatimaan saataviaan, valehtelee neiti Holmberg piilottaneensa kellon - tai kompassin, kuten Lainekari sanoo. Oikeasti tuo kummallisesti hyrisevä kello on piilotettuna hänen rintojensa väliin. Herra Lainekari on vain ovelampi, eikä neiti Holmbergillä ole enää mahdollisuutta paeta avioliiton satamaa. Kunnes pedot tulevat kaupunkiin ja kaikki muuttaa suuntaansa.

Mutta mitä ovat nuo pedot? Ne ovat sudenturkkisia Pohjolan väkeä, jotka polttavat kyliä ja kylvävät kauhua mennessään. 

"Olen vain pahainen taskuvaras! Selvisin hädin tuskin Kurjenpahkan palosta hengissä. En pysty kamppailemaan petoja vastaan."(s. 79)

Rouva Lainekari lähtee yksinään pakomatkalle, törmää talonsa menettäneeseen kotitonttuun, jonka ajatuksesta he lähtevät kostoretkelle Pohjolaan. Koska Pohjolan väki tuhosi kylän ja talonhaltian rakkaan talon talonväkineen, he aikovat viedä kostoksi heiltä Sammon, tuon ehtymättömien rikkauksien taikakalun. Rouva Lainekarilla siintää jo silmiensä edessä kauniit vaatteet, korut ja asusteet, joita hän saisi Sammon avulla. Tontulla on myös narunnokassa yksi Pohjolan pedoista, jonka hän on napannut loitsunsa valtaan ja jota he nyt raahaavat perässään oppaanaan kohti Pohjolaa. Myöhemmin seurueeseen liittyy myös metsän kuningas, karhu, ja neuvokas peltomyyrä Pyllervo, joka pelastaa rouva Lainekarin näkin kynsistä.

Pääseekö seurue Pohjolaan ja löytävätkö he Sammon? Tuoko taikakalu onnea vai johtaako se vain kaaokseen ja sekasortoon, kuten Pohjolan asukas eli peto, tuttavallisemmin Marraskuu, yrittää seuruetta varoitella? 

"Etkö jo ymmärrä? Kun vaurautta kertyy liikaa yhteen paikkaa, tasapaino murtuu."(s. 166)

Kirjokansi on ihana yhdistelmä romanttista historiallista romaani, kansanperinnettä ja Taru Sormusten herrasta -henkistä fantasiaseikkailua. Myönnettäköön, että olin alkuun hieman pettynyt, kun suomalaisen mytologian elementit alkoivat tulla mukaan, sillä olin odottanut enemmänkin historiallista, cozy crime -henkistä tarinaa, ja muutenkin suomalainen kansanperinne on ollut aika vahvasti mukana useassa nuorten fantasiassa viime aikoina, mutta ihastuin tarinan edetessä seurueen jäseniin. Peltomyyrä Pyllervosta muodostui minun suurin suosikkini. Kaikki ovat omalla tavallaan erilaisia persoonia: turhamaisuuteen tottunut rouva Lainekari, äreä ja kunnioitusta vaativa karhu, rohkea ja pippurinen Pyllervo, ujo ja lämminhenkinen Marraskuu ja ylpeä ja voimakastahtoinen kotitonttu. 

Mukana on myös haikeaa romanttista latausta, josta jää lämmin odottavainen olo. Kirjan loppu on sopivalla tavalla haikean surullinen, mutta toiveikas. Viehättävä fantasia, voisi olla oikea sana kuvaamaan Kirjokantta.

Arvosanaksi annan 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Satakunnan kansa

Kirjahullun päiväkirja

Lukihäirikkö

Samantyylistä:

Tytär hämärän, piika pimeän: J.S. Meresmaa

Tinarinnat - Kalevalan naisten uudet tarinat: J.S. Meresmaa ja Anni Kuu Nupponen (toim.)

Sutinasuodatin: Heidi Silvan

 Sutinasuodatin: Heidi Silvan. Myllylahti 2023

Kansi: Karin Niemi

"Lämminsydäminen ja häpeämättömän elämänmakuinen nuortenromaani ystävyydestä ja tytöistä, joiden kesäloma alkaa yrityksillä päästä poikien kanssa tekemisiin. Millaista siinä tilanteessa onkaan olla tyttö?

”Puhutaanko me muka törkeitä ja arvioidaan seksuaalissävytteisesti poikia?” Oona kysyi vähätellen ja joutui nyökäyttämään hyväksyvästi päätään, kun sekä Silja että minä vakuutimme, että niin juuri me teimme. ”Siis aivan, että kjäh kjäh, röh röh?”

”Täsmälleen”, vahvistin.

Lilli, Silja ja Oona pääsevät ysiltä, haluavat ensimmäiset seksikokemuksensa ja aloittavat mission päästä pelaamaan Virgin-korttinsa. Tytöillä ei ole mielessä mikään seurusteluun tai parisuhteeseen liittyvä, romantiikasta puhumattakaan. He ovat valmiita moneen, mutta mikään ei tunnu onnistuvan niin kuin he toivovat.

Sydänsuruja paetaan Lillin perheen mökille, jonne saapuu myös riemastuttavan vapaamielinen Jossu-täti. Päivisin tytöt yrittävät karkottaa miehet mielestään ja illalla livahtavat huoltoasemalle poikia tapaamaan. Juhannus on tulossa, ja silloin läheisellä leirintäalueella järjestetään iskelmäjuhlat. Sinne Lillin, Oonan ja Siljan on ehdottomasti päästävä mukaan." (Myllylahti)

Oma arvio:

Minulle on nyt näköjään osunut lukupinosta käteen kovin kesäisiä kirjoja, kun ensin Foleyn Joka ikinen kesä, ja nyt sitten Heidi Silvanin Sutinasuodatin, jossa viihdytään pääosin kesämökillä Temmeksellä. Paikkavalinta hieman hihityttää minua, sillä tuo paikkakunta on minulle hyvin tuttu. Lapsuuden kesät vietimme aina Kestilän mummolassa, jonne ajoimme tuon hiljaisen, kulahtaneen paikkakunnan nimeltä Temmes läpi. (Toivottavasti kukaan temmesläinen ei nyt nirhaa minua...) Olenpa viettänyt myös Temmeksellä yhden yön erään nuoruudenaikaisen opiskelukaverin mökillä, tosin meidän mökkireissullamme ei kuunneltu vanhoja iskelmiä. 

Sutinasuodatin kertoo kolmesta ysiluokkansa päättäneistä tytöstä, Lillistä, Siljasta ja Oonasta, jotka kaipaavat kesäksi sutinaa elämäänsä. Ensin he pistävät ranttaliksi kevätjuhlassa, jossa esittävät hyvin erikoisen puheen rehtorin harmiksi. Oona on päättänyt harrastaa seksiä poikaystävänsä Iiron kanssa rannalla pidettävien päättäjäisbileiden aikana. Myös Silja ja Lilli ovat mukana V-kortin pelaamishaasteessa - eli kaikkien olisi päästävä eroon neitsyydestä kesän aikana.

En ollut koskaan nähnyt Oonan kasvoilla sellaista ilmettä: yhtä aikaa iloisen odottavaa ja kauhistuneen järkyttynyttä. (s. 26)

 Kaikki menee kuitenkin poskelleen, kun tytöt saavat Iiron kiinni halaamasta jotakin toista tyttöä. Siinä eivät auta nyt Iiron selittelyt, sillä Oona on murheen murtama.  Seuraa armotonta itkua Lillin kotona ja peruuntuneet päättäjäiset muiden tyttöjen osalta. Mutta toisaalta: voisiko kosto ollakin sopiva ratkaisu? Oonahan voisi iskeä Iiron parhaan kaverin. Lillillä on taas kiikarissa Jyri, jonka kanssa hän on vaihtunut pitkään katseita. Valitettavasti tyttöjen suunnitelmat menevät tavalla tai toisella mönkään, sillä pojat eivät aina reagoi toivotulla tavalla.

Tytöt lähtevät siis Lillin perheen mukana kesänviettoon Temmeksen mökille, keskelle ei mitään. Ylitouhukas Oona on sitä mieltä, että heidän V-korttihaaste voi ja elää mökkeilyn ajankin. Lilli yrittää varoittaa, että mökillä on ulkovessa, sikana ötököitä eikä poikia lähimaillakaan, mutta Oona ei ota kuuleviin korviinsakaan. Ja ihmetys onkin suuri, kun tytöt sitten löytävät paikallisen huoltsikan pihalta joukon komeita, kuumia, söpöjä mopopoikia. Kylläpäs onnisti! Mutta miten he pääsisivät livahtamaan illalla huoltsikalle ilman, että Lillin porukat huomaisivat. 

"Tosi vaikea ihastua keneenkään, jos joutuu ekana miettimään, onko se jo pussaillut Lillin kanssa"; Silja selitti. (s. 140)

Seuraa paljon noloja lähestymisiä, pieleen menneitä lähentymisyrityksiä ja vääriä kiinnostuksen kohteiden valintoja. Lilli ei oikein osaa päättää, kumpi on ihanampi: Sampsa vai Laaksonen. Oona kiinnostuu Manusta ja Silja Tiituksesta. Vaikka poikia riittää, tytöt ovat edelleen neitsyitä. Hätääntynyt Iiro viestittelee Lillille ja kyselee Oonasta. Muut tytöt tunnustavat olevansa Lillille katkeria, kun pojat aina ihastuvat häneen ensin. Monenlaista draamaa ja skismaa tuntuu syntyvän, mutta ei sitten kuitenkaan mitään suurempaa.

Lillin vanhemmat ja vierailulle pölähtänyt boheemi, sinkkutäti Jossu eivät jää pelkkään statistin rooliin tässä kirjassa. Jossu jakelee Lillin äidin mielestä kyseenalaisia neuvoja tytöille ja soittaa heille miehen mielestäpoisto -biisejä, elähtäneitä iskelmiä, joiden parissa kaikki ilakoiden tanssivat mökkipihalla. Lillin isä punastelee ja murahtelee naisten jutteluille, mutta on läsnä tilanteessa omalla tavallaan - pysytellen hieman takavasemmalla. Lillin äiti yrittää rentoutua siskonsa vaikutuksesta. Tytöillä on yhä helpompi livahdella tapaamaan poikia.

"Ensinnäkin, poikien jutuille kannattaa nauraa harkitusti, koska jos nainen nauraa, niin sitten hän on niin sanotusti velkaa miehelle jotakin. Älkää ottako mitään tarjottua vastaan, koska jotkut pitävät sitä etukäteismaksuna olemattomasta ja lupauksena kaikenlaisesta." (s. 94)

Kun tytöt kuulevat leirintäalueen juhannusjuhlista, he tajuavat tilaisuutensa tulleen. Siellä he pääsisivät pelaamaan Virgin-korttinsa! Vielä pitää saada lupa vanhemmilta ja eikun teltta kainaloon. Meneeköhän kaikki, kuten tytöt suunnittelivat? Onko pojilla yhtään sananvaltaa tyttöjen suunnitelmiin?

Silvan käyttää paljon dialogia kirjassaan, joten lukukokemus tuntuu välillä siltä, kuin katsoisi jotakin nopeatempoista teinisarjaa. Tyttöjen vimmainen tarve päästä eroon neitsyydestä alkaa käydä jossain vaiheessa ärsyttäväksi. Eikö heillä todellakaan ole muuta ajateltavaa kuin pojat ja neitsyys? Nauttisivat nyt perhana kivasta mökkeilystä ja telttailusta. Minä en nimittäin tunnista omasta nuoruudestani tuollaista vaihetta enkä osaa ollenkaan samaistua kirjan tyttöjen höpsötyksiin. Toivon mukaan kirjan kohderyhmän edustajiin tällainen poika-neitsyys-sekoilu toimii paremmin.

"Ajattelinkin, että sinähän se siellä", hän virnuili. "Kukaan ei yski yhtä paljon kuin pierutautinen." (s. 212)

Kirjassa on mukana hurttia navanalushuumoria, joita tytöt viljelevät poikienmetsästysreissujensa välissä, mutta myös toimivaa tilannehuumoria, mihin tytöt koheltaessaan joutuvat. Laktoosi-intoleranttina voin samaistua Lillin tuskaan tämän syötyä ihan liian monta laktoosipitoista jätskiä juhannusjuhlassa. Feministisiä sävyjä mukaan tuovat Jossu-tädin kommentit sekä tyttöjen ikävä ahdistelukokemus juhannusjuhlien aikana. Tytöt myös välillä pohtivat omaa suunnitelmallista käyttäytymistään poikia kohtaan ja sitä, voiko tyttökin ahdistella poikaa.

Sutinasuodatin on mukiinmenevä chic lit -tyylinen pläjäys, jossa kirjan parasta antia ovat hyvää tarkoittavat aikuiset, jotka yrittävät osaltaan ymmärtää, sekä tyttöjen kivat kesäillat maalla. Tyttöjen sekoilu ja ailahtelevaisuus oli kuitenkin minulle jossain määrin liikaa enkä oikein päässyt sen kanssa sinuiksi.

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjafile

Samantyylistä:

Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat

Joka ikinen kesä: Carley Fortune

 Joka ikinen kesä: Carley Fortune. Suomentanut Mari Hallivuori. Tammi 2023

Englanninkielinen alkuteos ( 2022): Every Summer After. Kansi: Vi-An Nguyen (suunnittelu), Elizabeth Lennie (kuvat)

"Kuusi kesää aikaa rakastua. Hetki, joka muutti kaiken. Ja yksi mahdollisuus.

Joka ikinen kesä on nostalginen, kesää ja nuoruutta hehkuva tarina ystävyydestä, rakkaudesta ja valinnoista, joita ei saa tekemättömiksi.

Menneeseen ei ole paluuta, ja sen Persephone Fraser tietää aivan liian hyvin. Kuusi nuoruuden kesää Percy ja Sam olivat erottamattomat, kunnes yksi virhe muutti kaiken, ja Percy menetti ainoan ihmisen, jota ilman hän ei uskonut voivansa elää. Kymmenen vuotta myöhemmin unenomaisten kesien muisto on edelleen kipeä, eikä Percy halua antaa sydäntään kenellekään. Kunnes hänen on palattava järvelle Samin äidin hautajaisiin. Voiko menetetty yhteys syntyä uudelleen yhden viikonlopun aikana, vai onko asioita, joita ei voi koskaan antaa anteeksi?"(Tammi)

Oma arvio:

OMG, miten ihana kirja! Muutamat kirjagrammaajat ovat ehtineet tituleerata tätä Jenny Hanin Kesä-trilogian isosiskoksi, ja se on juurikin näin. Jopa hiukan hämmästelin, miten samankaltaisia juonikuvioita ja yksityiskohtia näissä olikin. Nyt täytyy kuitenkin myöntää, että isosisko eli Carley Fortunen Joka ikinen kesä kolahti minuun kovemmin. 

Persephone Fraser saa yllättävän puhelun. Ääni on tuttu, mutta kuuluukin väärälle Florekin veljekselle, Charlielle. Tämä pyytää Percyä tulemaan Barrys Bayhin Sue-äidin hautajaisiin. Percy on surullinen sekä kuolinuutisesta että hämmentynyt siitä, että kohtaisi erään hyvin tärkeän ihmisen uudelleen. Hän ei ole nähnyt Samin kymmeneen vuoteen, jolloin hän teki jotain todella kamalaa ja menetti sekä parhaan ystävänsä että elämänsä rakkauden. 

"Sinä olet palannut kotiin."

Puristan silmäni kiinni.

Olen palannut kotiin. (s. 50)

Kirjassa seurataan kahdessa aikajanassa sekä nykyhetkeä, että aikaa, jolloin Sam ja Charlie Florek tulivat Percyn elämää, kun Percyn perhe osti kesämökin Barrys´s Bay -nimisestä kyläpahasesta. Miten 13-vuotias hontelo, nörttimäinen ja lääkäriksi aikova Sam alkoi viettää aikaa naapurimökin Percyn kanssa, jotta isoveli Charlie saisi rauhassa hurmata tyttöjä ja järjestää bileitä. Percystä ja Samista tulee todella läheiset ystävät, ja Percy odottaa kovasti kesiä, jotta pääsisi taas viettämään aikaa Samin kanssa. Sam ei riisu koskaan Percyn tekemää ystävyysnauhaa ranteestaan. Percy alkaa nähdä kesä kesältä enemmän Samissa viehättäviä piirteitä, etenkin kun vuodet miehistävät honteloa teinipoikaa. Percyn seksuaalisuus alkaa herätä ja hän unohtuu tuijottelemaan paidatonta ystäväänsä kauemmin, kuin olisi tarpeen. Pari vuotta vanhempi Charlie-isoveli keikistelee paidatta Percyn nähden, vinoilee Samille tämän saamattomuudesta Percyn suhteen ja flirttailee Percylle leikillään. Tämä kiristää veljesten välejä.

Sam ja Percy eivät kuitenkaan ylitä helpolla friend zonea. Percy alkaa seurustella kotopuolessa Masonin kanssa ja Sam yrittää peitellä mustasukkaisuuttaan ja iloita ystävänsä puolesta. Molemmat tavallaan tietävät toistensa tunteet, mutta eivät sitten kuitenkaan ole täysin varmoja. Kunnes tulee eräs ratkaiseva yö: 16-vuotias Percy on yksin mökillä eikä uskalla kamalan kauhuleffan jälkeen nukkuakaan yksin. Hän pyytää päästä Florekien mökille yöksi, ja yhteinen yö Samin peiton alla muuttaa kaiken. Tämän jälkeen on vielä kuitenkin muutamia mutkia ja epäröintiä välissä, ennen kuin Sam ja Percy ovat virallisesti pari.

"Haluan olla varma", hän sanoi hädin tuskin kuuluvasti.

Suljin silmät, henkäisin ja päästin sanat ilmoille.

"Suutelisin mieluummin sinua."(s. 153)

Nykyhetkessä Percy kohtaa siis Samin ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun on särkenyt tämän. Syy selviää vasta kirjan loppuvaiheilla. Percy on häkeltynyt, miten komealta aikuinen Sam näyttää, ja miten heidän välinen vetovoimansa tuntuu olevan yhä olemassa. Sam ei tunnu olevan ollenkaan vihainen Percylle, vaikka mitä todennäköisemmin Percy on satuttanut tätä pahasti. Ja tottakai sitten paikalle ilmestyy upea, täydellinen Taylor, Samin tyttöystävä. Kuinkas muutenkaan. Percy hämmästyy siitä, miten kovan kolauksen hän saa saadessaan tietää Samin seurustelevan. 

Taylor seisoo edessämme kädet lanteilla siistinä ja tyylikkäänä ja pelottavana kokovalkoisissaan, ja katson häntä suu auki. (s. 96)

Vanhat, tukahduksissa olleet tunteen nousevat kuitenkin pintaan niin Percyn kuin Samin, kuin Samin ja Charlien välillä. Mitä tapahtui kymmenen vuotta sitten? Tietääkö Sam vieläkään kaikkea? 

Hän ravistaa päätään kerran. "Sinä pakenet niin kuin silloinkin." (s. 263)

Joka ikinen kesä on ihanan kiihkeä ja romanttinen, mutta ei kuitenkaan överi. Mitään elämää suurempia yllätyksiä kirjasta ei löydy, eikä kahden nuoren ystävyyden- ja rakkaudentäyteisten kesien lisäksi suurempia rankkoja teemoja, ellei lasketa Percyn paniikkikohtauksia ja Samin isän menetystä, ole löydettävissä. Siitä huolimatta ja ehkä juuri siksi tämä oli minulle täyden vitosen lukukokemus. Romanttiset kohtaukset, kuten myös kiihkeät sellaiset, on ihanasti rakennettuja ja yksinkertaisesti vain nautin joka sivusta, vaikka tiesin, miten tarina tulisi päättymään. Ja vaikka tämä tosiaan on hyvin samankaltainen kuin Hanin Kesä-trilogian asetelma. Pidin kovasti kahden aikatason ratkaisusta. Suloinen kasvutarina, ihana ystävyyden ylistys ja kesäinen viihdepaketti.

Kesäkuussa 2024 ilmestyy suomeksi Fortunen Odota minua järven rannalla, johon aion myös ehdottomasti tarttua!

Arvosanaksi annan 5

Kiitos kustantajalla arvostelukappaleesta.

Muualla:

Anun ihmeelliset matkat

Teekirjahetki (IG)

Antakaaheillekirjoja (IG)

Samantyylistä:

Jenny Han: Kesä-trilogia

Colleen Hoover: Se päättyy meihin

Emily Henry: Lomalla kaikki on toisin (IG)

Darkhearts: James L. Sutter

Darkhearts: James L. Sutter. Suomentanut Laura Haavisto. WSOY 2023

Englanninkielinen alkuteos: Darkhearts. Kansi: Kerri Resnick (suunnittelu), Sivan Karim (kuvat), Kaisu Sandberg (Suomi)

"Jos rakastit Heartstopperia, anna tämän parin pysäyttää sydämesi uudestaan.

Entä jos rakkautesi kohde on samalla poika, joka varasti unelmasi? Darkhearts on unohtumaton, intiimi romanssi parrasvalojen takaa.

Elämänsä virheen yläasteella tehnyt David voisi olla kuuluisa, ellei olisi jättänyt Darkhearts-bändiä juuri ennen sen breikkaamista. Menneisyys palaa kuitenkin ryminällä hänen elämäänsä eräänä ainutkertaisena kesänä. Kun bändin laulaja ja Davidin lapsuudenystävä, fanilaumojen palvoma Chance, palaa kotiseudulleen, molemmat pojat löytävät itsensä yllättävien mutta sitäkin suurempien tunteiden ääreltä. Mutta voiko suuri maailma odottaa rakkauden tähden? 

Darkhearts on raastava ja rehellinen kirja omien heikkouksien sietämisestä ja siitä, miten paljastaa kaikki puolensa toiselle ihmiselle. David ja Chance ovat unohtumaton pari, joiden kuuma romanssi jää elämään mieleen kauan viimeisen sivun lukemisen jälkeen." (WSOY)

Oma arvio:

Kuumempi kuin Heartstopper, mutta kesympi kuin Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä. Näin luonnehtisin yhdellä virkkeellä Darkheartsia.

Kirja alkaa hautajaisista. Elijah oli tunnettu suositun Darkhearts-bändin toinen jäsen ja loistava biisinikkari. Hän oli myös kirjan päähenkilön, Davidin entinen bändikaveri. Hän oli Darkheartsin johtotähden, superkuuman Chance Kainin (oikealta sukunimeltään Ng) hyvä ystävä ja rakas bänditoveri. Nyt Chance ja David kohtaavat toisensa pitkästä aikaa yhteisen ystävänsä Elin hautajaisissa. Menneisyyden katkeruus alkaa heti nostaa päätään, sillä David on yhä käärmeissään siitä, miten Darkhearts alkoi niittää mainetta ja kunniaa heti sen jälkeen, kun hän päätti jättää bändin. Bändin, jonka hän itse perusti. 

Elämä on ajanut Davidin ja Chancen elämää päinvastaisiin suuntiin. David työskentelee lukion ohella isänsä rakennusfirmassa ja onkin todella kätevä käsistään. Hän on rotevarakenteinen eikä koreile vaatteilla. Perusjuntti, jolla ei ole suuria tulevaisuudensuunnitelmia. Kitaraansa hän ei ole tarttunut lähdettyään Darkheartsista. Chance on taas suositun bändin keulakuva, trendikäs, timmissä  kunnossa oleva hottis. Hän ei tunnu huomaavan Davidin katkeruutta, vaan haluaa viettää aikaa tämän kanssa. Hän kutsuu Davidia vanhalla lempinimellä Holc.  Davidia ärsyttää se, miten Chance tuntuu haluavan hänestä ilmaisen kuskin kotipaikkakunnalleen. Selviääkin, ettei Chance ole koskaan saanut suoritettua ajokorttia itselleen. 

"Kuule, sun kanssa hengailu on ihan oma juttunsa. Sä tunnet mut. Mutta muut, ei ne halua mua. Ne haluaa Chance Kainin." (s. 41)

Vaikka alkuun David on ärsyyntynyt Chancen seurasta ja siitä, miten tämä kehtaa valittaa julkisuuden mukana tulleista haittapuolista elämässään, hän huomaa kaipaavansa tämän seuraa. Heidän välinen yhteytensä ei ole kadonnut minnekään. Chance välttelee yleisiä paikkoja, koska hän ei saa olla yleensä rauhassa innokkailta faneilta.  Niinpä poikien tapaamiset ovat yleensä kahdenkeskisiä. Sitten David alkaa tuntea kummia tuntemuksia ollessaan Chancen kanssa. Hän on aina ajatellut olevansa hetero, mutta onko sittenkään? Kun Chance uskoutuu Davidille syyllisyydentunnoistaan liittyen Elin kuolemaan, pojat löytävät vetovoiman väliltään.

Se oli epämukava tunne. Oli ihan eri asia vihata Chancea kuin kaivata häntä. (s. 83)

Chancen ja Davidin romanssi on ihanan kuuma ja kiusoitteleva, muttei ihan niin överihimokas kuin aiemmin mainitsemassani Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä -romaanissa. Pojat ovat vastakohtia toisilleen ja välillä rotevarakenteisempi David käyttää leikillisesti kokoaan hyväksi heidän muhinoidessaan. Tykkäsin siitä. Yhteinen punttitreeni, jossa Davidille alkaa valjeta hänen tunteensa Chancea kohtaan, on ehdoton lempikohtani kirjassa. Samoin kuin se, jossa David opastaa Chancea puukäsitöissä. Mikä voisi olla seksikkäämpää, kuin opettaa toiselle jotakin, jossa on omassa elementissään ja jota toinen ihailee?

Mutta pystyykö David pääsemään eroon kateudestaan ja katkeruudestaan? Miten poikien suhde voi kestää, kun he joutuvat piilottelemaan rakkauttaan muilta? Miten tulla kaapista isälle, tai omalle ystävälleen Ridleylle, joka intoilee superkuumasta Chancesta.

Sisuksissani kuohui ja poksahteli, mutta ei millään kuvottavalla tavalla - ennemminkin se oli sellaista kuplivaa innostusta. Koko kehoni oli kuin limsapullo, jota joku oli ravistanut. Minusta oli tullut popcornia. (s. 150)

Olisin ehkä antanut kirjalle paremmankin arvosanan, mutta lopun katkera vatvominen kävi kyllästyttäväksi minulle. Lisäksi hiukan erikoiset vertaukset ja metaforat tekstissä välillä kohottivat kulmakarvojani, kuten yllä oleva esimerkki. Loppu oli iloinen yllätys, sillä odotin jotenkin surullisempaa loppua. Kokonaisuudessaan Darkhearts on ihana, viihdyttävä ja kuuma, mutta ei jää saman lailla mieleen kuin esimerkiksi mainittu Heartstopper. 

Arvosanaksi annan 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla: 

-

Samantyylistä:

Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä: Casey McQuiston

Heartstopper: Alice Oseman

Kuolinhetki-trilogia: Adam Silvera

Lopussa molemmat kuolevat: Adam Silvera. Suomentanut Outi Järvinen. WSOY 2023 (Kuolinhetki #1)

Englanninkielinen alkuteos (2017): They Both Died at the End. Kansi: Simon Prades, Erin Fitzsimmons; Kaisu Sandberg

"Booktok-megahitti, josta on tekeillä Netflix-sarja!

Yksi suurimmista Tiktok-kirjoista ikinä vihdoin suomeksi! Adam Silveran palkittua myyntihittiä rakastavat lukijat ympäri maailmaa. Kirja on unohtumaton tarina kahdesta pojasta, joilla on vain yksi päivä aikaa rakastua.

Kuvittele maailma, jossa ihmiset saavat kuolinpäivänsä aamuna tietää, että alkava päivä tulee olemaan heidän viimeisensä. Tämän hurjan ajatusleikin ympärille Adam Silvera punoo dramaattisen ja syvästi inhimillisen tarinan kahdesta pojasta, Mateosta ja Rufuksesta, joilla ei ole muuta yhteistä kuin se, että he saavat kohtalokkaan puhelinsoiton saman päivän aamuna. Lopussa molemmat kuolevat on pakahduttava rakkaustarina, jonka taustalla tikittää armoton kello: mitä valintoja tekisit, jos tietäisit eläväsi viimeistä päivääsi?"(WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Siinä on aina vaaransa, kun kovasti hypetetään jotain kirjaa ja sitä luonnehditaan jo kannessa Booktok-sensaatioksi. Oma tyttäreni kehui minulle tätä Adam Silveran YA-kirjaa Lopussa molemmat kuolevat kovasti, hän tosin luki kirjan alkukielellä. Odotin kirjalta siis suuria ja jopa ostin sen jopa itselleni, koska arvostelukappaletta ei minulle herunut (johtuen varmaankin juuri Booktok-sensaation aiheuttamasta pyyntöjen vyörystä.) Nyt voisin jopa ajatella, että olisin voinut ihan hyvin vain lainata kirjan kirjastosta. Noh, tyttäreni saa tämän halutessaan hyllyynsä.

Rojahdan selälleni lattialle. Mulle on annettu yksi päivä aikaa. Ota tai jätä.

Tai ei. Vaikka mä ottaisin, mun pitää silti jättää. (s. 15)

Mitä tekisit, jos saisit tietää kuolevasi seuraavien 24 tunnin aikana? Eikä sinulle kerrottaisi, mihin tulet kuolemaan? Siinä kirjan pääajatus kiteytettynä. On olemassa Kuolinhetki-niminen palvelu, josta soitetaan aina ihmiselle, joka on kuolemassa seuraavan vuorokauden aikana. Puhelun laatu toki vaihtelee sen mukaan, millainen työntekijä on luurin toisessa päässä, mutta yleensä kuolevalle tarjotaan lohtua, listausta lähistön tapahtumista ja mahdollisuudesta viettää viimeiset hetket toivomallaan tavalla. Kuoleva, jota kutsutaan tästä lähtien kirijäksi, saa itse järjestää omat hautajaisensa, määrittää oman hautakivitekstinsä ja hankkia vaikka toivomaansa seuraa Viimeystävä-sovelluksen kautta. Hän voi myös raportoida muille viimeisestä päivästään suosittuun Lähtölaskenta-blogiin. 

Mateo Torrez saa ikävä kyllä puhelun. Hänen isänsä makaa sairaalassa koomassa eikä äitiä ole. Hänellä nousee heti huoli isästä ja siitä, miten tämä kokee sen, että herää joskus koomasta maailmaan, jossa hänen poikaansa ei enää ole. Hänen on kirjoitettava kiitosviestit naapureille, joilta on saanut apua, sekä parhaalle ystävälleen Lidialle, jonka Penny-tyttären kummisetä Mateo on. Hänen on ehdittävä käydä vielä isän luona. Mutta Mateo ei saa itseään ulos asunnosta, koska häntä ahdistaa. Viimein hän päättää kirjautua Viimeystävä-sovellukseen, jotta saisi sopivaa seuraa. Kaikkien epämääräisten tyyppien seasta valikoituu toinen kirijä, Rufus Emeterio.

Rufus on juuri pieksämässä ex-tyttöystävänsä uutta poikaystävää, ärsyttävää Narua, kun puhelu tulee. Totta kai mukana olleet ystävät ja Rufuksen sijaiskodin kanssa-asujat Malcolm ja Tagoe järkyttyvät. Rufus päästää Narun pinteestä ja soittaa exälleen Aimeelle, jonka haluaa hautajaisiinsa. Sopii vain toivoa, ettei Naru kieli Aimeelle siitä, mitä Rufus juuri teki hänelle. Mutta niinhän siinä käy, että Rufuksen hautajaiset keskeytyy virkavallan saapumiseen ja hänen on lähdettävä pakosalle. Näkeekö hän enää koskaan ystäviään ja Aimeeta? Hänen on pakko hankkia seuraa Viimeystävä-sovelluksen kautta, ja Mateo-niminen tyyppi vaikuttaa kiinnostavalta. Hänet on vain kuulemma haettava kotoa, sillä hän ei kykene lähtemään ovesta ulos yksinään.

Kuljen kohti kuolemaa jokaisen minuutin myötä. Kohti maailmaa, joka on kääntänyt meille selkänsä. (s. 126)

Kirjassa seurataan Mateon ja Rufuksen viimeistä päivää, jota ylivarovainen ja neuroottinen Mateo meinaa koko ajan jarruttaa, mutta rohkea ja impulsiivinen Rufus potkii eteenpäin. Samalla kirijät oppivat tuntemaan toisensa. Jännitystä lisää se, ettei voi tietää, kumpi kuolee ensin ja mistä syystä. Voivatko he käyttää samaa hissiä? Mitä tapahtuu, kun metro pysähtyy ja siitä sammuu hetkeksi valot? Kannattaisiko olla varovainen, kun ylittää kadun? Lisäjännitystä tuo vielä katkeran Narun kostoaikeet, kun hän lähtee ase kädessään etsimään häntä hakannutta Rufusta, jonka vuoksi hän menetti Aimeenkin. Lisäksi tietenkin nuoret miehet pohtivat sitä, mikä elämässä on tärkeää. Rufus on menettänyt koko perheensä auton suistuttua sillalta jokeen, eikä Mateollakaan ole paljoa ihmisiä jäljellä. Voiko hän salata Lidialta sen, että on kuolemassa? 

Tähän aikaan huomenna Lidia postaa, että hänen paras ystävänsä on menehtynyt. (s. 170)

Pidän kirjan ideasta, mutta toteutus ei ollut niin hätkähdyttävä, kuin olisi toivonut. En oikein päässyt sisään siihen surullisuuteen ja traagisuuteen, mitä näiden päähenkilöiden elämäntarinoiden olisi ehkä pitänyt tuoda. En pyyhkinyt silmäkulmiani lopun koittaessa, eikä juuri sydäntäni sykähdyttänyt Mateon ja Rufuksen lähentyminen. Minulle kävi tämän kanssa vähän samanlailla kuin Jason Reynoldsin säeromaanin Minuutin mittainen ikuisuus kanssa: vaikka kaikki se elämän raadollisuus nakattiin silmieni eteen, en kokenut (toivottua) tunnereaktiota. Eikä kyse ole siitä, että olisin kyynistynyt, sillä kyllä minä yhä koen tunteita kirjoja lukiessani. Kaikki eivät vain saa otetta minusta: onko sitten kyse tyylistä, juonesta, tarinan rakenteesta vai kaikkien yhteissummasta - vai mielentilasta. Loppua kohti onneksi kirjan jännite kasvoi, kun alkoi olla viime hetket käsillä ja sain alkaa arvailla, mikä tai kuka vie jomman kumman tai molempien hengen ja näkökulmahenkilöitä vaihtui tiiviimpään tahtiin. 

Ihan paskaa, että mä näin äsken unta ihan viimeistä kertaa.

Enkä voinut edes nähdä hyvää unta. (s. 188)

Voi olla, että olen väsynyt sellaiseen kurjuuden maksimointiin YA-kirjoissa: tuntuu, että molemmilla päähenkilöillä oli hirveänä painolastia elämässään, mutta sitten siihen ei oikein päässyt käsiksi, ja lopputulos oli vähän... meh. 

Ensi keväänä 2024 suomennetaan sarjan toinen osa, joka on oikeastaan esiosa. Ensimmäinen viimeinen päivä kertoo siitä, miten Kuolinhetki-palvelu syntyy ja ketkä ovat sen ensimmäisiä asiakkaita. Trilogiaan on myös tekeillä viimeinen osa. Aion toki uteliaisuudesta lukea jatko-osatkin. Tästä on myös tekeillä Netflix-sarja, mikä selittänee, miksi tämä suomennettiin juuri nyt, vaikka alkuteos on ilmestynyt jo kuusi vuotta sitten.

Arvosanani 3,5

Tämän kirjan olen ostanut itselleni.

Muualla:

Neriumblack (IG)

Hetkikirjalle (IG)

Sivukerrallaan (IG)

Books By Taru

Yksi pieni lukupäiväkirja

Kirjasähkökäyrä

Samantyylistä:

Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus

Veera Salmi: Kaunis ilma kuolla

Kuokkamummo-sarja: Marko Hautala

 Musta kieli: Marko Hautala. Tammi 2023 (Kuokkamummo #2)

Kansi: Mika Tuominen

"Kuokkamummo kylvää taas kuolemaa!

Piinaava kauhuromaani yksinäisyydestä ja sen seurauksista.

Vaasassa on vuosien varrella kadonnut lukuisia ihmisiä. Poliisi hakee epätoivoissaan apua paikalliselta meediolta. Spiritistisissä istunnoissa poliisi saa selville asioita, joista koko kaupunki on pitkään vaiennut.

Kotimaisen kauhukirjallisuuden paha isä Marko Hautala herättää kuokkamummon legendan uudelleen henkiin."(Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

No hyi kauhia. En tiedä, oliko järkevää lukea Marko Hautalan kauhua näin orastavassa flunssaolossa, sillä kirjan ahdistavuus puski päälle ehkä vieläpä enemmän, kuin normitilassa. Kyllähän se oli ennustettavissa, että kirja ei ole mikään kepeä. Kirjan kammottava kansikuvakin siitä jo antaa viitteitä. Musta Kieli on jatkoa Kuokkamummolle, jota en ole siis lukenut koskaan. Ajattelin ensin, että lukisin sen ennen tätä, mutta se jäi vain aikeeksi. Hyvin silti meni näinkin, eli toimii mielestäni ihan hyvin itsenäisenä osana.

Poliisipari Hahto ja Paavola ovat matkalla kohti Suvikylää, jossa on tapahtunut jälleen ihmisten mystisiä katoamisia. Kokonainen Kiilamaan perhe sekä heidän vierainaan ollut pariskunta, samoin vanhempi rouva sekä yksinhuoltaja-isä naapurustosta, on kadonnut jäljettömiin, samoin kuin puolisen vuotta aiemmin läheisellä kerrostaloalueella asunut Otto sekä hänen luonaan vieraillut Moona. Nyt poliisit ovat päättäneet kysyä apua Madame Luna -nimiseltä meediolta, joka asuu samassa kerrostalossa kuin yksi kadonneista, Otto Wikman. Hiukan skeptisinä ja naureskelevina suhtautuvat poliisit eivät osaa aavistaa, mitä on edessä. Se selviää vasta ihan kirjan lopussa. Sitä ennen lukijalle paljastuu, mitä tapahtui kaikille näille kadonneille.

Älä usko että on päivä. (s. 121)

Otto eli Ode ja Moona ovat entisiä luokkakavereita. Moona saa Odelta yllättäen viestinä pimeän riistakamerakuvan, jossa tarkkaan tihrustettaessa hahmottuu kaksi valopistettä, kuin silmät. Vaikka Moona on aina pitänyt Odea hieman säälittävänä, hän lupautuu tapaamaan tämän. Moonan elämää on viime aikoina varjostanut kyhmy, jonka hän on löytänyt rinnastaan, ja josta hän ei ole vielä puhunut kenellekään.  Oden hämärät selityksen karstivajoamista ja metsässä asuneesta vanhasta naisesta eivät alkuun vakuuta Moonaa, onhan Ode aina ollut hiukan outo salaliittoteorioineen. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen Moona lähtee ovet paukkuen pois, mutta palaa kuitenkin kuvioihin, kun jotain outoa alkaa tapahtua hänenkin elämässään. Sitten Ode katoaa.

Linda ja Aki ovat matkalla Helsingistä Suvikylään. Matkalla Aki kertoo huomattavasti nuoremmalle tyttöystävälleen urbaanilegendasta, jonka mukaan Suvikylän rantametsissä hiippaili perunakellarin hajuinen vanha mummo tappamassa lapsia kuokallaan. Aki on menettänyt nuorena isoveljensä Samuelin ja traumat tästä alkavat nostaa heti päätään lähestyttäessä Akin lapsuudenmaisemia. Linda ei haluaisi olla koko reissulla, mutta teeskentelee hienosti heidän saavuttua Akin lapsuudenystävän Rikun ja Erikan omakotitalolle. Tytär Ronja on jo odottanut vieraita ja hurmaa Lindan välittömästi. Rikun omituinen, juopunut käytös taas saa niin Akin kuin Lindankin varpailleen. Talossa vallitsee jokin sanoinkuvaamattoman outo ilmapiiri, vaikka kaikki kovasti teeskentelevät normaalia. Ja illan kääntyessä yöksi vieraat tulevat huomaamaan, että tilanne on kaukana normaalista.

...vanha kuin meri ja taivas.

Läpeensä vieras ääni. Kuin kuolevaa vanhusta olisi kuunnellut.

Se näkee pimeässä. Se syö sydämet. (s. 187)

Kirjan kolmas osa kertoo lyhyestä vielä naapurin vanhan rouvan, Ellan näkökulman naapurin Kiilamaan perheen outoihin tapahtumiin, sekä neljäs osa palaa tapahtumissa taaksepäin, aikaan ennen kuin Linda ja Aki saapuivat Kiilamaiden vieraaksi. Miten ahdistunut perheenisä Riku suunnittelee itsensä tappamista, koska hän on sössinyt työnsä toimitusjohtajana ja menettämässä vaimonsa. Kuinka tämä löytää yllättävää mielen kohennusta lähimetsässä törmättyään eräänlaiseen pelastavaan enkeliin. Keski-ikäisen, toivonsa menettäneen miehen vie pauloihinsa jokin, jota hän ei voi vastustaa. Ja joka vie todella monta muuta ihmistä myös mennessään. 

Nainen nauroi. Aavistuksen verran liian äänekkäästi mutta silti ystävällisesti.

"On epäkohteliasta lähteä", hän sanoi. (s. 255)

Musta kieli on todella ahdistava ja kammottava kauhuromaani. Vaikka itse metsässä vaanivan kuokkamummon tarina itsessäänkin on hyytävä ja tuo jotenkin mieleeni lempikauhuleffani Blair Witch Projectin, ahdistavuutta lisää kirjan henkilöhahmot, joista suurimmalla osalla ei mene kauhean hyvin. Kirjan rakenne eri näkökulmahenkilöiden omine osineen toimiva, ja kaikki kiteytyy lopuksi poliisiparin kammottavaan kokemukseen meedion luona. Vaikka en nosta tätä niin korkealle kuin suosikkiani Pimeän arkkitehtia, Musta kieli on ehdottoman suositeltava kauhun ystäville. En tiedä, miten lukukokemukseni olisi poikennut, jos olisin lukenut Kuokkamummon alle, mutta ihan hyvin pääsin kirjan kauhuun ja ahdistavuuteen sisälle nytkin. Ainoastaan lopun groteski seksikohtaus oli minulle ehkä liikaa.

Arvosanani 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kulttuuritoimitus

Kirjamies

Vaasa-lehti

Bittein saari

Samantyylistä:

Muita lukemiani Marko Hautalan kauhuteoksia