Annan sinulle auringon: Jandy Nelson.

Annan sinulle auringon: Jandy Nelson. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2026

Englanninkielinen alkuteos (2014): I´ll Give You the Sun. Kansi: Theresa Evangelista

"Myrskyn lailla mukaansa tempaava tarina kaksosina kasvamisesta, rakkaudesta, menetyksestä ja taiteesta.

Ennen Jude ja hänen kaksoisveljensä Noah olivat erottamattomat. Noah sai vetäytyä omiin oloihinsa piirtämään ja Jude puhui heidän kummankin puolesta.

Nyt, kolme vuotta myöhemmin, he tuskin sanovat sanaakaan toisilleen. Jotain on tapahtunut ja muuttanut kaksoset eri tavoin, mutta musertavasti. Kun Jude tapaa vastustamattoman pojan ja salamyhkäisen mentorin, lukot alkavat aueta.

Noah kertoo ajasta ennen, Jude nykyhetkestä. Molemmilla on vain puolikas tarinasta ja vain, jos he löytävät tiensä takaisin toistensa luo, he voivat luoda maailmansa uudestaan." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Viime vuonna yksi parhaimmista lukukokemuksistani oli Jandy Nelsonin maagisrealistinen Kun maailma keinahtaa radaltaan. Nyt pääsin nauttimaan hänen toisesta suomennetusta teoksestaan Annan sinulle auringon, joka on julkaistu alkukielellä jo 12 vuotta sitten ja on kirjailijan toisinkoinen. Syksyllä saankin sitten herkutella hänen esikoisteoksellaan, kun Taivas on kaikkialla ilmestyy. Siitä on tehty myös musikaalielokuva vuonna 2022, jonka olenkin joskus (muistaakseni) katsonut.

Ja sinä aiheutat minussa ilmastonmuutoksen! (s. 217)

Annan sinulle auringon kertoo kaksosten, Juden ja Noahin tarinaa kahdessa eri aikatasossa. 13-vuotiaina heidän yhteytensä on vielä vankkumaton. Noah on juuri kokemassa ahaa-elämyksiä omasta seksuaalisuudestaan, mikä ei varmastikaan ole perheen maskuliinisyyden huipentuma isän mieleen. Häntä kiusaavat lukiolaispojat Zephyr ja Fry  löytävät taiteellisen Noahin piirtämät alastoman miehen kuvat ja "hinttari"-nimittelyt senkun yltyvät. 

Jude taas on ihastunut erääseen tyyppiin, jonka nimeä ei halua paljastaa edes läheiselle kaksoselleen. Hän alkaa pukeutua paljastavammin ja joutuu kahnauksiin äidin kanssa.  Muutenkin äidin ja Juden välit ovat alkaneet huonontua, kun taas Noah ja äiti tuntuvat olevan läheisempiä. Äiti kannustaa Noahia hakemaan paikalliseen kuvataidelukioon CSA:han, sillä poika on ilmiömäisen lahjakas. Hän ei ole nähnyt Juden upeita hiekkanaisveistoksia, joita tämä taiteilee rannalle. Eikä tule koskaan näkemäänkään.

Noah hiipii salaa koulurakennuksen ikkunan taakse, jossa on meneillään alastonmallin piirtämisharjoitukset. Samoihin aikoihin hän myös tutustuu omituiseen naapurin uuteen poikaan, joka kulkee meteoriittikiviä laukussaan hassu hattu päässään. Juden mukaan hän oli vieläkin omituisempi kuin kaksoisveljensä, joka sentään oli oikea omituisuus. Tätä myös Noahin isä jaksaa jankuttaa: miten hän ei aina voinut uskoa, että Noah olisi hänen oma poikansa. Muka vitsillä tietenkin.

Onko sinun pakko olla kaiken aikaa niin sinä, Noah? (s. 91)

Kuusitoistavuotiaat Noah ja Jude eivät ole oikein missään väleissä. Jude on päässyt opiskelemaan CSA:han, Noah ei. Noah ei ymmärrä, miten näin pääsi käymään. Millään ei ole muutenkaan mitään väliä, sillä äitiä ei enää ole. Noah tietää edesmenneestä äidistä sellaisen puolen, josta Judella ei ole aavistustakaan. Noah ei ole enää maalannut aikoihin, eikä hän ole saanut viesteistään huolimatta vastakaikua Brianilta, naapurin pojalta, jonka kanssa asiat jäivät selvittämättä vuosia sitten.

Hänestä on tullut todelliset silmäni. On kuin en olisi koskaan piirtänyt tai maalannut mitään ennen kuin hän näkee sen,  on kuin kaikki olisi näkymätöntä, kunnes hänen kasvoilleen kohoaa tuo ilme ja hän sanoo: " Sinä luot maailman uusiksi, Noah. Piirros piirrokselta." (s. 130)

Judella menee taidelukiossa huonosti, sillä äiti on saapunut haudan takaa rikkomaan kaikki hänen savityönsä. Myös kuollut isoäiti piinaa Judea jatkuvasti neuvoillaan, eikä Jude tiedä mitä tekisi. Kun opettaja ehdottaa Judea pyytämään mentorointiapua paikalliselta veistäjäkuuluisuudelta Guillermolta, hän päättää yrittää. Paikan päällä hän kohtaakin täysin ryvettyneen, humalaisen ja vastahakoisen ukkelin sekä tajuttoman komean brittipojan, johon hän on jo aiemmin törmännyt. Hänen olisi kuitenkin saatava apua lopputyön tekemiseen kivestä, sillä sitä äiti ei voisi rikkoa. 

Huh. Annan sinulle auringon oli huikea matka kaksosten väliseen suhteeseen, ensirakkauteen, identiteetin etsintään, suruun, kateuteen, salaisuuksiin - näin muutamia mainitakseni. Keskiössä on Juden ja Noahin välinen sisaruus, joka on kokenut suuren särön sattuneista syistä. Takana on paljon salaisuuksia niin puolin kuin toisin, jotka loppua kohti paljastuvat ja avaavat asioita. Samalla koetaan molempien rakastumiset: Noahin ensirakkaus Brianiin ja siitä seuraava pettymys, joista olisi selvitty heti alkuunsa, jos osapuolet olisivat puhuneet toisilleen. Juden haparoiva rakastuminen Guillermon suojattiin, Oscariin, joka ei välttämättä ole luottamuksen arvoinen. Jude on sitä paitsi vannonut olevansa ikuisesti poikalakossa sen jälkeen, mitä tapahtui kolmisen vuotta sitten hänen ensi-ihastuksensa kanssa. Hankalaa se on, kun Oscar on niin upea.

Tämä boikotti ei ole päähänpisto. Minun nenääni pojat eivät enää tuoksu saippualta tai sampoolta tai leikatulta nurmelta tai futistreenien hieltä tai aurinkovoiteelta tai aallon vihreässä ontelossa vietetyiltä tunnelta, he haisevat kuolemalta. (s. 59)

Jude on reagoinut äitinsä kuolemaan hurahtamalla taikauskoon. Erilaiset uskomukset ja taikakalut ovat hänen arkipäiväänsä ja rytmittävät hänen elämäänsä. Noah taas on sulkeutunut, unohtanut taiteen ja tekemällä uhkarohkeita tekoja, kuten hyppimällä alas Devil's Drop -nimiseltä kalliokielekkeeltä veteen. Juuri sieltä, missä isä kerran hänet nakkasi vasten Noahin tahtoa veteen, koska tällä ei ollut rohkeutta itsellä hypätä. Tällaista isä aina teki, nakersi aran ja taiteellisen Noahin itsetuntoa. Isä ei taas tee enää muuta kuin käy pitkillä kävelyillä.

Pidän siitä, miten loppua kohti epämääräiset tapahtumat ja asiat saavat selityksensä ja merkityksensä, tavalla tai toisella. Pidän siitä, että ikäviä tekoja tehneet ihmiset saavat mahdollisuuden kehittyä. Pidän siitä, miten asiat lopulta järjestyvät, vaikka kaikki ei menekään ihan täydellisesti. Olisin halunnut toki olla kokemassa lopuksi Brianin ja Noahin jälleennäkemisen, joka sivuutettiin täysin, vaikka se oli minulle juuri se juttu tässä kirjassa. Pöh.

Kuten aiemmin lukemani Kun aurinko keinahtaa radaltaan, ei myöskään Annan sinulle auringon ole rakenteensa ja tyylinsä puolesta kaikista helppolukuisin kirja nuorelle lukijalle, mutta paljon lukeneille nuorille (14+) tätä voin ehdottomasti suositella. Sivumäärä tässä on aiempaa armollisempi, noin 400 sivua. 

Tästä soisi olevan elokuva olemassa, mutta googletteluni perusteella elokuvaprojekti ei ole edennyt sitten kirjan julkaisuvuonna  Warner Brosille myytyjen elokuvaoikeuksien jälkeen mihinkään. Harmi.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

--

Samantyylistä:

Jandy Nelson: Kun maailma keinahtaa radaltaan

Marisha Rasi-Koskinen: Pudonneet

Blessing Musariri: Kaikki mitä kaipasimme

Kittilä rewind: Daniela Hakulinen

Kittilä rewind: Daniela Hakulinen. Tammi 2026

Kansi: Laura Lyytinen

"  `Oletko sie koskaan ollut rakastunut?`

Herkkävireinen ja oivaltava romaani rakkaudesta, tarinoiden voimasta ja oman paikan löytämisestä.

Loppu on täydellinen, enkä halua tietää, mitä sen jälkeen tapahtuu.

Kelaan elokuvaa taaksepäin, katson lopun uudelleen. Ja uudelleen.

Baby, you're gonna miss that plane.

Kun 17-vuotiaan Joonatanin äiti yllättäen kuolee, hän päättää muuttaa Helsingistä lähes tuntemattomaksi jääneen isänsä luokse Kittilään. Uusi alku pohjoisessa nostaa pintaan kipeitä muistoja ja kysymyksen, mitä todella tapahtui melkein kaksikymmentä vuotta sitten, kun isä ja äiti kohtasivat ensimmäisen kerran valoisassa kesäyössä.

Apunaan online-kriisiterapeutti ja isän hyllystä löytyvät Richard Linklaterin elokuvat Joonatan yrittää selvittää, oliko äidin kertoma tarina heidän elämästään sittenkin vain puoliksi totta. Pakkaa sekoittaa pikkukylän sosiaalinen pelikenttä, jossa erilaisuutta vihaavat Raunot pitävät yllä pelon ilmapiiriä samaan aikaan, kun heitä vastaan taistelevan ystäväporukan johtaja, harmaasilmäinen ja sopeutumaton Susi, saa Joonatanin sydämen lyömään kovemmin. Voiko rakkaus yhdistää tarinan palaset? (Tammi)"

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Kirja, jonka nimessä on Kittilä, herätti oitis kiinnostukseni. Tuo pieni lappilainen paikkakunta, jonka väkiluku paisuu moninkertaiseksi talven sesonkikauden aikana Levi-laskettelukeskuksen ansiosta, on minullekin tuttu. Muutamat mökkireissut ja jopa yksi nuorten leiri on tullut siellä koettua, joten siksikin kiinnostuin tästä Daniela Hakulisen kirjasta. On myös virkistävää, etteivät kaikki nuortenkirjat sijoitu Etelä-Suomeen.

Joonatan on uuden edessä, kun hänen äitinsä on kuollut äkilliseen aivoverenvuotoon. Isovanhempiensa toiveesta huolimatta hän ei jää Helsinkiin, vaan haluaa muuttaa Kittilässä asuvan isänsä luo. Isän, jonka kanssa Joonatan ei ole ollut vuosiin tekemisissä, sillä heidän tapaamiset alkoivat vuosi vuoden jälkeen olemaan vaivaannuttavampia. Nyt Joonatan haluaa kuitenkin yrittää. Lisäksi häntä kalvaa se, miksei äiti viihtynyt Kittilässä kauempaa. 

Isä on elokuvafani, ja juuri Sodankylän elokuvafestareilla he äidin kanssa aikoinaan tapasivatkin. Isä ei ole kovin hyvä puhumaan, mutta Joonatan haluaisi vastauksia: jos he äidin kanssa rakastivat toisiaan, mikseivät he voineet olla yhdessä? Jos äiti ei sopeutunut Kittilään, miksei isä voinut yrittää elää Helsingissä? Isä suosittelee pojalleen elokuvaa Before sunrise, joka oli äidin lempielokuva. 

- Se on sitte turha kuvitella olevansa jotakin vaan koska on Hesasta, se sanoo ja jää odottamaan mun reaktiota. (s. 33)

Lukiossa etelän tulokkaalta yritetään ottaa heti luulot pois. Tai ainakin koulun Raunot, kovanaamatyypit, jotka eivät suvaitse minkäänlaista erilaisuutta ympärillään. Onneksi Joonatan soluttautuu luontevasti lukion sateenkaarevaan porukkaan, johon kuuluu teatterikorkeakoulusta haaveileva muunsukupuolinen Susi, Amerikassa asunut Derek sekä pojista tykkäävä Mouka. Mikäs siinä, sillä Joonatan on avoimesti panseksuaali. Hän ihastuu persoonalliseen Suteen välittömästi. 

- Sie niinku ihan tosissas ajattelet, että jos mie tykkään sinusta ja sie tykkäät minusta, niin kaikki vaan järjestyy. (s. 95)

Lukion ja uuden kaveriporukan kanssa vietetyn ajan ohella Joonatan yrittää selvitä äidin kuoleman jättämästä surusta sekä saada isästä enemmän irti, mikä heidän suhteessaan meni pieleen. Terapian etäistunnoista hän saa tukea, mutta isä on myös yllättävän hyvä tuki nuorelle pojalleen, vaikka ei aina löydä hienoja sanoja. Isä on tekojen mies. Isä on läsnä. Joskus se riittää paremmin kuin oikeat sanat.

- Miten siitä pääsee yli?

- Mistä?

- Kun joku kuolee.

- Ei kait siitä oikein pääsekään. Sitä vain ellää etteenpäin. (s. 80)

Viihdyin ihan mukavasti Kittilä rewindin parissa. Kirjaan on saatu mahdutettua yllättävän paljon ajatuksia, vaikka se on 154-sivuinen. Pääteemana kirjassa on rakkaus ja hyväksytyksi tuleminen. Ikäviä asioita tapahtuu, kun kaikki Kittilän lukiolaiset (ja heidän vanhempansa) eivät innostu sateenkaarinuorten olemassaolosta. Joonatan kokee myös itse kantapään kautta, ettei rakkaus ole aina niin yksiselitteistä. Joonatanin isän suhtautuminen asioihin on ihanan luontevaa, rennon letkeää ja hyväksyvää. Fanitan häntä eniten koko kirjassa. Leffaviittaukset olivat myös kiva lisä. Ainoastaan sieniensyöntireissu metsässä sai minut hiukan kohottelemaan kulmiani. 

Kirja sopii parhaiten new adult -ikäisille eli kuten kustantajan suosituksissakin lukee, noin 17-vuotiaista ylöspäin.

Annan arvosanaksi tälle 4

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjavinkit

Samantyylistä:

Amiraali: Mila Teräs

Petovala: Heidi Nummi

 Petovala: Heidi Nummi. WSOY 2025 

Kansi; Riikka Turkulainen

"Moderni ekofantasia tytöstä ja ilveksestä

Laika, ilveksen suojelija, on epäonnistunut tehtävässään. Samalla kun ilves horjuu sukupuuton partaalla, elonkehällä yleistyvä väkivaltainen ääriliikehdintä tulee yhä lähemmäs myös Laikan elinpiiriä. Terävä seikkailuromaani yhteiskunnallisesta polarisaatiosta, lajienvälisestä rakkaudesta ja yhteisön voimasta.

Ekokriisin jälkeisen jälleenrakennuksen myötä yhteiskunta on vehreä mutta jakautunut. Suojelijoiden yhteisö joutuu seuraamaan sivusta, kun ihmisten ylivertaisia oikeuksia edistävä puolue nousee valtaan ja väkivaltainen ääriliikehdintä yleistyy. Samalla joku tuntuu tahallaan tekevän vahinkoa Laikan varjelemille viimeisille ilveksille.

Heidi Nummen esikoisromaani kysyy, millainen vaikutus ekokriisillä on yhteiskuntaan ja millaisia tunteita luonnonsuojelu herättää. Nummi kirjoittaa näkyväksi, mitä tapahtuu, kun ihmisryhmät eivät ymmärrä toisiaan." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Kirja, jonka kannessa on ilves, ei voi jäädä minulta lukematta! Heidi Nummen esikoisteos Petovala vaikutti heti ensi vilaisulta kiinnostavalta, etenkin kun varsinaisia ekodystopioita ei kovin monestikaan nuorille ilmesty nykyään.

Pihka asteli mieleni kankaalla, sen pehmeät tassut painuivat sydäntäni vasten. Uusi ravistus repi jälleen kehoani. Haukoin happea ja painoin nyrkkejä vatsaani vasten.

Minun parhaani ei ollut riittänyt. (s. 17)

Kirjan maailmassa suuri osa eläinlajeista on joko kuollut tai kuolemassa sukupuuttoon. Niinpä on perustettu ympäristöministeriön alainen suojelijoiden keskus, jossa asustaa koko joukko eri eläinlajien suojelijoita. Jokaisella on siis oma eläinlaji suojeltavanaan, ja yleensä eläintä suojellaan niin kauan, kunnes se julistetaan sukupuuttoon kuolleeksi. Sitä ennen on käytävä läpi raskas saattohoitovaihe, jolloin mitään toivoa lajin säilymisestä ei enää ole, mutta seurataan vielä viimeisiä yksilöitä. Maailma on jaettu yhteisiin suojelusmaihin, elonkehiin, joista Suomenlahden elonkehä on yksi viidestäsadasta.

Kun elämä pakkautui tiiviisti yhteen, syntyi jotain ainutlaatuista. Samalla oli tärkeää rajat ihmisille omat reviirinsä, yksi laji ei voinut enää vallata koko maapalloa. (s. 47)

Mitä suojelijalle sitten tapahtuu, kun hänen suojeltavansa kuolee sukupuuttoon? Sitten otetaan joku toinen suojeltava eläin, tai sitten aletaan surunkantajaksi. Surunkantajat ovat erillään muista oleva, naamioitu lahko, jotka tekevät päivittäisiä suruharjoituksiaan.

17-vuotias Laika suojelee ilvestä. Hän on saanut ensikosketuksensa rakkaimpaan suojattiinsa Pihkaan tämän ollessa poikanen, ja se on ilveksistä ainoa, joka antaa Laikan koskettaa tätä. Laikan päivärutiineihin kuuluu valvontakameroiden ja Pihkaan asennetun seurantalaitteen seuraaminen ja näin ollen varmistaminen, että ilveksillä on kaikki hyvin. Laikalla on kuitenkin suuri murhe kannettavanaan, sillä hänen suojelulajinsa on määrätty kuukausi sitten saattohoitoon. Nyt ympäristöministeriössä toimiva Amanda on sitä mieltä, että ilves olisi jo tuomittu sukupuuttoon kuolleeksi. Tätä Laika ei halua hyväksyä. Laika ei ole kertonut tästä kenellekään suojelukeskuksessa, varsinkaan hyvälle ystävälleen Nenekille, joka on viime aikoina tuntunut kumman etäiseltä. Nenek ja Laika ovat kasvaneet samassa kasvatuskodissa, josta molemmat ovat siirtyneet vartuttuaan suojelijaksi. Nenekin suojelulaji on palokärkitikka, ja sympaattinen Raiku onkin tuttu näky Nenekin lähellä. 

Kaikki eivät ole niin suosiollisia petoeläimiä kohtaan. Seuraavissa vaaleissa äänivyöryn saa Ihmiset ensin -niminen äärihenkinen puolue, jota johtaa provokatiivinen Vaaranmaa. Hän haluaa, että villipetojen metsästys sallittaisiin uudelleen ja vaaralliset ilvekset poistettaisiin ihmisten läheltä. Suojelijoiden kauhuksi Vaaranmaa nimitetään ympäristöministeriksi, ja myös suojelijoiden keskus saattaa olla vaarassa. 

Kirjassa seurataan myös Kira-nimisen parikymppisen naisen haastattelua. Hän on ollut vangittuna useita kuukausia toimittuuaan Verivartio-nimisessä äärijärjestössä yhdessä poikaystävänsä Joelin kanssa. Verivartio on toiminut Vaaranmaan suojeluksessa ja heidän pääkohteenaan on ollut nimenomaan ilvekset. Kira kertoo haastattelumuotoisissa osissa epävakaasta lapsuudestaan, pikkusiskostaan, jota ei ole enää nähnyt aikoihin, väkivaltaisuudestaan ja siitä, miten hän joutui Joelin kautta Verivartioon. 

Laika kiinnostuu surunkantajista ja tutustuu erityisesti Geoon, joka vastoin surunkantajien sääntöjä opettaa Laikalle suruharjoituksen tekemistä.  Laikalla on vain jokin, joka estää häntä pääsemästä täysin surun sisälle. Jokin muiston varjo, jota hän ei saa päähänsä. Laikan ja Geon välille syntyy syvä luottamus ja ystävyys, ehkä jotain vielä enemmänkin, mutta Laikaa ahdistaa se, ettei hän pääse etenemään suruharjoituksessaan. Muu surunkantajien yhteisö suhtautuu tosi nuivasti Laikan läsnäoloon yhteisössä, mutta Geo yrittää murtaa suljetun yhteisön sääntöjä. Geon suojeluseläin on ollut aikoinaan siili, nyt jo sukupuuttoon kuollut sekin.

Putosin tyhjyyden läpi, pimeään tunneliin, josta kaikki elämä oli imetty tyhjiin. Aika katosi, surussa oli vain tämä loputtomiin venytetty hetki. Paikka menetti merkityksensä, sillä suru oli kaikkialla. (s. 162)

Mutta mitä Nenekillä on meneillään? Hän on viihtynyt viime aikoina tosi tiiviisti Balkanilaislähtöisen DJ.n Pavelin seurassa, mutta miksi hän ei tunnu olevan suojelija enää koko sydämestään? Laika tuntee, kuinka heidän välillään on jokin kuilu. Samalla suojelijoiden keskuksessa kuohuu, kun kylmäkiskoinen Vaaranmaa uhkaa heidän tulevaisuuttaan ja äärijärjestö Verivartio kylvää propagandaansa. Laika on huolissaan ilveksistään, jotka käyttäytyvät levottomasti, ja lisäksi joku on sabotoinut hänen valvontakameroitaan viime aikoina. Laika on valmis suojelemaan Pihkaa ja muita ilveksiä vaikka omalla hengellään.

Ihmiset ensin, niinkö? Eikö juuri sellainen ajattelu ollut aiheuttanut Punaisen myrskyn? Eikö sellainen maailmankuva ollut syynä koko vanhan maailman kiroukseen? (s. 26)

Pidin ihan valtavasti tästä kirjasta! Olen myös hyvin iloissani siitä, että tämä on valittu Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi. Dystopian keinoin Petovalassa otetaan kantaa uhanalaisten eläinten tilanteeseen ja salametsästykseen (kirjassa mm. sudet on salametsästetty sukupuuttoon), poliittisiin kahtiajakoihin yhteiskunnassa, ääriliikkeisiin ja myös suruun ja sen käsittelyyn. Kirja ei kuitenkaan paasaa eikä syyllistä, vaan siinä yritetään ymmärtää kaikkia osapuolia. Kira tuo oman näkemyksensä siitä, miten hän lähti väkivallan polulle ja liittyi äärijärjestöön. Vaaranmaa taas todistaa sen, miten pelko voi ajaa tekemään äärimmäisiä päätöksiä. Surunkantajat taas ovat uppoutuneet niin syvälle suruunsa, että ovat juuttuneet omaan sisäänpäin kääntyneeseen yhteisöönsä. Laika ei ymmärrä, miten joku voi ottaa uuden suojeltavan eläimen ja päästä surustaan yli - ja luopua toivosta.

Pihka hyppäsi suuren lohkareen päälle ja seisoi siinä aivan liikkumatta, eikä maailmassa ollut mitään kauniimpaa, vain kissapedon voima ja viisaus. (s. 50)

Kirja pitää sisällään todella mielenkiintoisia henkilöitä, erilaisia valintoja ja kohtaloita. Parasta kuitenkin ovat eläimet, erityisesti Laikan suojelemat ilvekset. Laika kokee uskomattomia tunteita juostessaan Pihkan kanssa metsässä ja tuntiessaan tämän turkin pehmeyden jalkaansa vasten. Heillä on hyvin ainutlaatuinen yhteys.

Kirjan juoni pitää tosi hyvin otteessaan. Loppua kohti tulee hyvinkin jännittäviä tilanteita, joissa sydämeni on pakahtua jännityksestä. Toiveikas kirja tämä on silti, ehdottomasti. Petovala on ehdottomasti parhaita lukemiani YA-dystopioita. Toivotan kirjalle kovasti onnea Finlandioihin!

Annan tälle arvosanaksi täydet 5+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

--

Maxton Hall -trilogia: Mona Kasten

Save me - Näkymätön: Mona Kasten. Suomentanut Sanna Van Leeuwen. Otava 2025 (Maxton Hall #1)

Saksankielinen alkuteos (2018): Save me. Kansi: Sandra Taufer, Muenchen / Shutterstock.com

"Kaksi eri maailmaa, yksi yhteinen kohtalo.

Kansainvälisen bestseller-sarjan ensimmäinen osa.

Raha, valta ja luksus. Ne eivät voisi vähempää kiinnostaa Ruby Belliä. Hän on kuitenkin päässyt Maxton Hallin eliittilukioon, jossa pyörii varakkaiden valtapeli. Fiksun ja määrätietoisen Rubyn tähtäimessä eivät ole seurapiirit vaan Oxfordin yliopisto.

Rubyn suunnitelmat mutkistuvat, kun hän saa sattumalta tietää Beaufortin perheen skandaalinomaisen salaisuuden ja joutuu suvun perijän, komean Jamesin silmätikuksi. He eivät voi alkuun sietää toisiaan, mutta huomaavat pian, että heillä on hämmentävän paljon yhteistä.

Maxton Hall -trilogia hurmaa myös yhtenä Amazon Primen katsotuimmista sarjoista." (Otava)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Minun on hiukan hankala arvioida tätä kirjaa, koska olen katsonut tähän pohjautuvan Maxton Hall -TV-sarjan kaksi tuotantokautta - kahdesti. Rakastuin välittömästi tähän sarjaan ja olen odotellutkin, milloin saataisiin suomennos tästä jo seitsemän vuotta sitten alkukielellä ilmestyneestä kirjasta. No nyt saatiin. 

Yllätyin, miten hyvin kyseinen TV-sarja on uskollisesti mukaillut kirjan juonta. Niinpä minulla ei ole juurikaan nurinan aihetta sen suhteen.

Ruby Bellin elämä on hyvin suunnitelmallista ja kurinalaista: hänellä on tarkat suunnitelmat tulevaisuutensa suhteen (Oxfordin yliopisto), hän tekee bujoonsa tarkat päiväohjelmat ja to-do-listat ja yksi tärkeimmistä näytönpaikoista hänellä on tapahtumatoimikunnan johtajuus yhdessä hänen Lin-ystävänsä kanssa. Nyt suunnitteilla ovat back to school -bileet, joiden tarkoitus on myös tehdä vaikutus oppilaiden rikkaisiin vanhempiin. Maxton Hall on nimittäin Lontoon arvostetuin yksityiskoulu, jossa vähävaraisesta perheestä tuleva Ruby saa kunnian käydä. Ruby on älykäs, suunnitelmallinen, ihan tavallisen nätti lukiolainen, mutta hän on myös näkymätön. Tai hän kovasti pyrkii siihen, ettei herätä mitään huomiota kenessäkään.

Kun Ruby on menossa pyytämään Oxfordin suosituskirjettään lempiopettajaltaan Suttonilta, hän tulee nähneeksi jotain kamalaa: opettaja suutelee intohimoisesti erään koulun oppilaan kanssa työhuoneessaan. Tuo tyttö on Lydia Beaufort, rikkaan vaatetussuvun tytär, jonka ärsyttävän täydellinen kaksoisveli James tulee ensi kädessä ostamaan Rubya hiljaiseksi, jotta heidän hieno perheensä ei joutuisi skandaalin keskelle. Rubylla ei ole mitään mielenkiintoa juoruilla näkemästään, niin järkyttynyt hän yhä on, mutta hän ei myöskään suostu ottamaan Jamesilta tukkua rahaa, mikä olisi kyllä heidän perheessään tarpeen. Äiti on tällä hetkellä työttömänä ja isä on onnettomuuden takia pyörätuolissa. 

Minua ei miellytä tippaakaan, että perheeni kohtalo - ja erityisesti Lydian - on tuon tytön käsissä.

Minulla ei ole varaa näyttäytyä sinun seurassasi.

Sehän nähdään. (s. 58)

Kirjassa seurataan vuorotellen niin Rubyn kuin Jamesin näkökulmia. James, joka on tottunut saamaan kaiken, ei voi käsittää, miten tuo Ruby Bell -niminen tyttö, ei-kukaan, heittää rahat hänen silmilleen. Mutta tämän jälkeen hän ei saa tuota tyttöä mielestään, ärsyttävää kyllä.  Kaiken huipuksi, koska hän tulee pilanneeksi Back to school -juhlat järjestämällään striptease-ohjelmanumerolla, hänet pakotetaan olemaan mukana tapahtumatoimikunnassa loppulukukauden ajan - eikä hän saa enää pelata lacrossejoukkueessa. Tämä on kova isku Jamesille, eikä vaikutusvaltainen isäkään voi häntä nyt pelastaa, sillä isä on samaa mieltä rehtorin kanssa: hänen kelvottoman poikansa on saatava rangaistus hölmöilyistään. Niinpä Jamesin on nyt siedettävä Rubyn seuraa säännöllisesti. 

Maalina tapahtumatoimikunnalla on seuraavaksi suuret halloweenjuhlat, joissa Rubyn on nyt tiimeineen vakuutettava edellisiin juhliin pettynyt rehtori. Alussa tapahtumatoimikunnassa ollaan hiukan varpaillaan Jamesin ilmestyessä mukaan, mutta häneltä alkaakin putkahdella ihan kelpo ideoita. Ehkä he voisivat jopa hiukan hyötyä hänen vaatetussuvustaan, sillä teemaksi päätetään valita viktoriaanisen tyylin pukujuhlat -  Ja Beaufortin suvullahan on tunnetusti pukuarkisto, josta saattaisi löytyä mainosta varten sopivat puvut. Rubyn ja Jamesin reissu Beaufortin toimitiloihin pukusovituksineen ja kuvauksineen sytyttää kipinän heidän välilleen, kunnes sitten kaikki muuttuu. Jamesin käytös on hyvin ailahtelevaa, etenkin jos hänen vanhempansa ilmestyvät kuvioihin. He eivät voi mitenkään hyväksyä, että heidän poikansa voisi seurustella köyhän perheen tyttären kanssa. 

Minua yskittää. Kurkkuuni on noussut pala, joka kasvaa koko ajan suuremmaksi. "Tarkoitan sitä aikaa, jolloin sinä et tiennyt minua olevankaan. Voisi olla parempi palata siihen. Silloin minulla oli huomattavasti parempi olo." (s. 176)

Kirjassa on melko perinteisen haters-to-lovers-kaavan mukainen romanssikuvio, jossa on lisäksi  kielletyn hedelmän makua. Hiukan aina tulee sellainen epäuskottavuus näissä, joissa rikkaan perheen vanhemmat pistävät parastaan tyrannimaisuudessaan, kieltävät jälkikasvuaan tapailemasta "alempiarvoisiaan" ja käyttäytyvät muutenkin täysin käsittämättömästi. Lydian ja opettaja Suttonin kyseenalainen suhde jää aika vähälle huomiolle tässä kirjassa, kun taas TV-sarjassa sitä avataan hiukan enemmän auki. Luokkahuoneessa tapahtunut suutelointi kuvataan Lydian sanoin hairahdukseksi, sillä Sutton on ehdottomasti halunnut lopettaa suhteen sen jälkeen, kun on tullut opettamaan Maxton halliin. (He ovat siis tavanneet jo vuosia aiemmin, kun Sutton ei ole vielä ollut Lydian opettaja.)

Paljon ihanaa kipinöintiä ja syttyvää intohimoa tapahtuu Rubyn ja Jamesin välillä, ja se on osattu kuvata tässä kirjassa minua miellyttävällä tavalla. Paras on tietystikin uima-allaskohtaus, jossa Ruby pukataan bileissä veden varaan. Muut eivät tiedä hänen traumastaan liittyen veneonnettomuuteen, jossa hänen isänsä loukkaantui, ei Jameskaan. Ritarillinen James sukeltaa hysteerisen Rubyn altaasta, vaihtaa tälle kuivat vaatteet ja pitää sylissään aamutunteihin saakka. Tämän tapahtuman ansiosta heidän välillään tapahtuu tärkeä käänne.

"Emme missään nimessä ole toivoneet sinulle stipendiopiskelijaa, jolla on keskiluokkainen tausta ja traaginen perhehistoria" (s. 272)

Harmi, että Rubyn ihana, ompelua, muotia ja pukeutumista rakastava isosisko Ember ei pääse kirjassa kovin suureen rooliin. Rybyn perhe kaikkinensa on ihanan sympaattinen, kun taas vastapainona Jamesin perheessä vallitsee kylmä tunnelma. Toki Jamesin ja Lydian välit ovat sisarellisen lämpimät ja myös perheen autokuski Percy, joka on myös Rubyn mieleen erityisen komeana ja kohteliaana tyyppinä, on Jamesille hyvin tärkeä tuki ja turva. Hän on se isähahmo, jota James kaipaisi omasta isästäänkin kuoriutuvan...turhaan.

Hiukan nyt kyllä petyin, kun tämä oli laitettu meidän kirjastossa aikuisten puolelle. Kustantajalla tämä oli toki kevään luettelossa aikuisissa, ihan kuten Holly Jacksonin YA-jännäri Kuudes kuolee ja Holly Blackin YA-fantasia Kahlittu perillinen. Tämä näyttää olevan yleinen ilmiö, joka on alkanut nostaa päätään vuosi pari sitten, eli selkeästi YA:ta markkinoidaan aikuisten kirjoina. Tästä kävivät keskustelua myös kirjailijat Elina Rouhiainen ja Sini Helminen ForYA-Youtubekanavan jaksossa Kuoleeko YA? Kannattaa käydä katsomassa, jos olet ihmetellyt samaa. 

Voi olla, että hyvin karkeaa seksikuvailua sisältävän Hannah Gracen Icebreakerin takia mitään hiukankaan rajatapauksina olevia ei uskalleta enää laittaa nuortenkirjallisuuden puolelle, mutta minusta tämä Mona Kastenin kirja ei ole yhtään sama asia: päähenkilöt ovat lukiolaisia ja ikänsä mukaisesti vielä lapsellisia, lopussa oleva (ainoa) seksikohtaus on hyvin intensiivinen ja melko tarkkaan kuvaileva, mutta ei kuitenkaan kieleltään ronski eikä ikätasolle sopimaton, kuten edellämainitussa kirjassa esiintyvät LUKUISAT sekstailut, joten kyllä tämä menee jo YA-kirjana. Minä ainakin aion tätä vinkata jo kaseille. Ja minä sentään olen tarkka näissä asioissa.

"Se oli vale. Minä olen kuulunut sinulle siitä lähtien, kun paiskasit ne rahat naamalleni, Ruby Bell." (s. 344)

On hiukan hankala antaa tälle arvosanaa. Rakastan Rubyn ja Jamesin tarinaa ja erityisesti muutamia kohtauksia (eri toten nuortenkirjalle epätyypillisen tarkkaan kuvailevaa, mutta hyvin tunnelmallisesti luotua seksikohtausta) tässä kirjassa yli kaiken, mutta osa on minusta hiukan epäilyttävää ja epäuskottavaa, kuten juuri tuo Jamesin vanhempien käytös. Kerrontatyyli on myös aika yksinkertaisen persoonatonta. 

Ihanaa, romanttista viihdettä draamatwistillä kaipaaville tämä on loistava valinta. Minä olen ainakin ihan hullaantunut Rubyn ja Jamesin tarinaan ja odotan jo innoissani sarjan syksyllä ilmestyvää jatko-osaa Save You - Kuilu välissämme.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjojen kuisketta

Save you - Kuilu välissämme: Mona Kasten. Suomentanut Sanna van Leeuwen. Otava 2025 (Maxton Hall #2)

Saksankielinen alkuteos (2018): Save You. Kansi: Sandra Taufer, Muenchen (suunnittelu), Shutterstock (kuva)

"Vastakohdat, jotka on tarkoitettu toisilleen.

Kansainväliseen suursuosioon nousseen romantiikkasarjan toinen osa.

Ruby on murtunut. Hän ei ole koskaan rakastanut ketään niin kuin James Beaufortia, mutta James on loukannut häntä verisesti eikä hän voi antaa anteeksi. Maxton Hallin koulun eliittioppilaiden elämä jatkuvine juonitteluineen tuntuu ahdistavalta, mutta entiseen, tylsän tavalliseen elämään ei ole enää paluuta.

James tekee kuitenkin kaikkensa voittaakseen Rubyn takaisin. Ehkä Ruby voisi alkaa nähdä toivoa pienten piirien puristuksessa?" (Otava)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Aloin katsoa tästä Maxton Hall -trilogian toisesta osasta tehtyä tuotantokautta, ennen kuin aloitin tämän kirjan. Toivottavasti en nyt ala höpisemään tässä arviossani sarjan juonikuvioita, jotka osin poikkesivat kirjan tapahtumista. Jospa en.

Sarjan toisessa osassa on jopa neljä näkökulmahenkilöä, sillä Rubyn ja Jamesin lisäksi ääneen pääsevät Jamesin sisko Lydia ja Rubyn sisko Ember. Kirja alkaa heti Lydian näkökulmasta, jossa hän on huolestunut kaksoisveljensä tavasta surra kuollutta äitiä. James nimittäin on sen jälkeen, kun sai tietää äitinsä poismenosta, vetänyt viinaa ja lääkkeitä kuin sieni. Siinä sivussa hän on ehtinyt järkyttää Rubya suutelemalla kännipäissään Elainea allasbileissä tämän nähden. 

Ruby on luonnollisesti hajalla eikä ole poistunut huoneestaan tämän jälkeen. Hän ei vielä tiedä syytä Jamesin käytökseen, sillä Rubya apuun hakenut Lydia ei kertonut vielä mitään. Mutta pian Ruby saa tietää, ja samalla koko maailma, sillä tieto Beaufortin pääosakkaan kuolemasta tulee varmasti kaikkien tiedotusvälineiden kautta ihmisten näkyville ja kuuluville. Antaako Ruby anteeksi Jamesille, kun saa tietää?

"Tiedän, että tämä on paljon pyydetty, mutta minusta oikeasti tuntuu, että hän tarvitsee sinua nyt." (s. 28)

Eihän se ihan niin helppoa ole. Tottahan toki Ruby rientää Beauforteille tukemaan Jamesia, joka saa itkeä Rubyn olkapäätä vasten. Se, mitä James teki pari päivää sitten, ei kuitenkaan mene Rubylta läpi, ja hänen on mietittävä vielä hiukan. Tästä alkaakin sitten mielenkiintoinen jakso, jossa James yrittää vakuuttaa Rubylle, että on luottamuksen arvoinen ja että tarvitsee tätä, kun taas Ruby taistelee todellisia tunteitaan vastaan ja torjuu Jamesin. Hänen on nyt keskityttävä opiskeluun ja seuraavan varainkeruutilaisuuden järjestämiseen, eikä voi antaa Jamesin sotkea hänen ajatuksiaan. Ei, vaikka Ruby kaipaa tämän läheisyyttä ja kosketusta. 

Minulla on ikävä Jamesia.

Se on järjetöntä.

Järjetöntä ja hullua.

Ja sen takia voisin lyödä itseäni korville. Hän särki sydämeni, hitto soikoon. Minun ei missään nimessä pitäisi kaivata ihmistä, joka tekee sellaista. (s. 85)

Raskaana oleva Lydia löytää tukea Rubystä, joka lähtee tämän seuraksi lääkärikäynnille. Lydia kaipaa Grahamia, mutta ei voi ottaa tähän enää yhteyttä. Pikku hiljaa vauvamahan piilottelu tulee käymään työstä, eikä varsinkaan isä saa vielä tietää raskaudesta mitään.  Lydiaa surettaa myös Jamesin ja Rubyn puolesta, sillä hän näkee, miten molemmat kärsivät erosta. Hän kannustaakin kaksoisveljeään yrittämään kaikkensa, jotta saisi Rubyn takaisin. Niinpä James jatkaa tapahtumatiimissä, vaikka se hiukan haittaa hänen lacrossetreenejään. 

Toivoisin, että hän voisi taas katsoa minuun sävähtämättä tuskasta joka kerta. (s. 134)

Ember pääsee tässä kirjassa hiukan paremmin esille. Hänen vaatesuunnittelutaidoistaan on apua monissa tilanteissa, ja pääseepä hänkin mukaan juhliin Rubyn käsikynkässä. Siellä hän tapaa pojan, joka katsoo häntä eri lailla kuin kukaan koskaan ennen. Siskolleen hän ei paljasta, kuka tämä poika on, ja ehkä parempi niin. Ember perustaa myös oman blogin, jossa esittelee omia plussakoon luomuksiaan. (Hiukan aika on ajanut tosin nykyään perinteisten blogien ohi, mutta alkuteos onkin julkaistu 8 vuotta sitten, jolloin vielä blogejakin oli enemmän.)

Lämpeneekö Ruby vielä Jamesille? Saako Lydia kerrottua raskaudestaan Graham Suttonille? Ketkä kaikki saavat kutsun Oxfordin yliopistoon?

Tämä sarjan toinen osa eteni aika samalla tyylillä kuin ensimmäinen osakin. Kerronta on melko yksioikoista ja mutkatonta, mutta ehkä turhaa juupas-eipäs-vatvontaa olisi voinut olla vähemmän. Rubyn ja Jamesin välille haluttiin selvästi kasata jännitettä, mutta se oli aika laimeasti kuvattua ja liian pitkäpiimäistä niin, että minulla meinasi loppua jo mielenkiinto. Lydian ja Emberin näkökulmat olivat ihan jees, mutta olisin pärjännyt ilman niitäkin. Kiinnostavinta oli kuitenkin Rubyn ja Jamesin väliset asiat, joten tuntui välillä turhauttavalta lukea heidän osiot väliin.

Jamesin ja Lydian kammottava isä ei juuri osoita kehittymisen merkkejä, vaan osoittaa taas oman kamaluutensa arvostelemalla Lydiaa Rubyn kuullen. Hän myös kieltää lapsiaan näyttämästä suremisen merkkejä äitinsä hautajaisissa. Hiukan menee epäuskottavuuden puolelle moinen tyranni, mutta menköön. Onneksi sympaattinen autonkuljettaja Percy tasapainottaa tilannetta. Toivottavasti sarjan viimeisessä osassa nähtäisiin jotakin parannusta ja kehitystä isän tunnetaidoissa.

Miten ihminen voikin olla niin tunteeton kaikelle, mitä hänen lähipiirissä tapahtuu? Niin välinpitämätön  omia lapsiaan kohtaan? (s. 294)

Lopussa putoaa sitten sellainen pommi, että mitäköhän tästä nyt seuraakaan. Jään jännityksellä odottelemaan, sillä tokihan haluan lukea trilogian loppuosankin. Kaikin puolin Save you - Kuilu välissämme on perus viihdyttävää nuorten aikuisten (15+) draamaa. Sopii erityisesti sellaisille, jotka pitävät suoraviivaisesta kerronnasta. 

Annan arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Save us - Myrskyn silmässä: Mona Kasten. Suomentanut Sanna van Leeuwen. Otava 2026 (Maxton Hall #3)

Saksankielinen alkuteos (2018): Save us. Kansi: Sandra Taufer, Muenchen (suunnittelu), Shutterstock.com (kuva)

"Voiko rakkaus pelastaa heidät – vai tuhoaako se? Kansainvälisen bestseller-trilogian päätösosa.

Ruby on erotettu Maxton Hallin koulusta, ja se tuntuu maailmanlopulta. Lisäksi vaikuttaa siltä, että erottamisen takana on James. Miten James olisi voinut pettää hänet näin kaiken heidän kokemansa jälkeen? Ruby luuli tunteneensa kuoren alla oikean Jamesin, ensirakkautensa, mutta nyt hän joutuu epäilemään kaikkea kulissiksi. Kaiken lisäksi James uhkaa jälleen rikkoa velvollisuuksiaan myös perhettään kohtaan. Hänen ja Rubyn on kohdattava totuus: ovatko he kuitenkin liian erilaisia rakastaakseen toisiaan.

Maxton Hall hurmaa myös yhtenä Amazon Primen katsotuimmista sarjoista." (Otava)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Yksi minun ehdottomasti lempisuoratoistosarjoistani on Maxton Hall. Harmikseni kirjasarjan osat eivät ole sävähdyttäneet minua niin paljon kuin sen TV-adaptaatiot, mutta mukavana, romanttisena viihteenä olen näihin suhtautunut. Kirjasarjan eka ja toka osat luin vasta sarjan katsomisen jälkeen, mutta nyt sattuneesta syystä pääsin tähän trilogian päätösosaan Save us - Myrskyn silmässä käsiksi ennen sarjan kolmatta tuotantokautta. Vaikea sanoa, vaikuttaako tämä luku/katselujärjestys kokemukseeni kirjasta myönteisesti vai kielteisesti.

Rubyn elämä on murskana. Hänet on erotettu Maxton Hallista, koska rehtori Lexington on saanut käsiinsä kyseenalaista kuvamateriaalia Rubysta ja Graham Suttonista, Maxton Hallin opettajasta. Sutton on tietysti myös erotettu koulusta. Ruby ei tiedä, miten suhtautua Jamesiin, jonka kamerasta kyseiset kuvat ovat lähtöisin. Onko James tosiaan lähettänyt manipuloidut kuvat rehtorille ja miksi ihmeessä? Rubyä loukkaa myös äidin suhtautuminen uutiseen rehtorin kansliassa. Eivätkö he tunne Rubyä lainkaan? Ruby päättää helpottaa oloaan hetkeksi vetämällä pään täyteen.

Tiedän, että tällä päivällä on pahat seuraukset, mutta juuri nyt en välitä niistä vähääkään. Haluan vain nauttia hetkestä niin pitkään kuin se kestää. (s. 46)

Lydian isä on saanut tietoonsa, että hänen tyttärellään on ollut suhde opettajansa kanssa. Hirviömäinen Mortimer Beaufort on myös juuri se, joka lähetti kuvat rehtorille tuhotakseen inhoamansa kälyntekeleen Rubyn elämän. Ja sydämensä särkenyt Cyril oli se, joka lähetti nuo Jamesin aiemmin ottamat kuvat Lydian ja Jamesin isälle saatueen selville Lydian ja Suttonin suhteen. Aikamoista kieroilua! Mortimer on tiukkana, ettei Lydia enää saa koskaan tavata Graham Suttonia. Lopulta Lydian on paukautettava uutinen isälleen: hän odottaa kaksosia. Tästä syntyy käsirysy, jossa Lydia-ressu saa osumia ja lopuksi isäpappa lähettää hänet piiloon kaikelta Ophelia-tädin luo. 

Näen säännöllisin väliajoin unta, että olen hukkumaisillani mereen ja isäni vain katselee kuolemaani yläpuolelta. Juuri samalta minusta tuntuu nytkin. (s. 72)

Kirjassa seurataan myös Jamesin joukkuekavereitten Wrenin ja Alistairin vaiheita. Alistairin ja Keshin välillä on vetovoimaa edelleen, mutta Alistair ei enää jaksa sitä, ettei Kesh voi tulla kaapista ulos. Wrenillä taas on salaisuus, sillä hän on ystävystynyt Rubyn siskon Emberin kanssa. Ember auttaa Wreniä sisustamaan uutta huonettaan, joka on heidän perheen taloudellisten vaikeuksien takia paljon vaatimattomampi kuin ennen. Tämäkin hävettää häntä suunnattomasti, eikä hän ole vielä kehdannut kutsua kavereitaan kylään. Emberin kanssa hän voi kuitenkin olla luontevasti yhdessä, ja onpa tytön seura aiheuttanut hänessä jänniä tuntemuksia. Samoja tunteita on käynyt läpi myös Ember, mutta hän ei voi oikein olla varma Wrenin tunteista. Häpeääkö hän Emberiä? Miten Ruby suhtautuisi hänen ja Wrenin ystävyyteen? Hän on päättänyt toistaiseksi pitää kaiken omana salaisuutenaan.

"Minun näkökulmastani näyttää siltä, että haluat tavata minua vain salaa" (s. 228)

Lydian joutuminen Ophelia-tädin luo  taitaakin olla enemmänkin siunaus kuin rangaistus, sillä äidin siskolta hän saa paljon enemmän tukea raskauteensa ja sydänsuruihin kuin isältään. James ja Ruby vierailevat säännöllisesti Lydian luona, ja eräänä päivänä hän saa myös erään hyvin miellyttävän vieraan...

James vakuuttelee Rubylle syyttömyyttään kuvien suhteen ja auttaa tätä pysymään kartalla opinnoista viemällä tälle muistiinpanoja. Hän päättää myös tehdä hyvin rohkean ratkaisun isänsä suhteen, sillä nyt on aika alkaa toteuttaa omia unelmia, ei isän. Mortimer Beaufort ei ole kuitenkaan niin helposti ohitettavissa, sillä hän on päättänyt etukäteen poikansa tulevaisuuden. 

Jamesin ja Rubyn suhde syvenee yhteisten koettemusten myötä. Pientä vaivihkaista kiusoittelua on luvassa pitkään, ennen kuin pari pääsee kunnolla syventymään toinen toisiinsa. Kuumat kohtaukset ovat korkeintaan puoli chiliä tai max yhden chilin veroisia, joten edelleenkin tämä kirja kestää hyvin päivänvaloa. 

"Olet ensimmäinen, joka on saanut minut tuntemaan, että elämässä on unelmia, joiden takia kannattaa taistella."(s. 246)

Save us - Myrskyn silmässä tarjoaa tasaista viihdettä ja draamankaaria lähinnä kammottavan isä-Beaufortin juonitteluiden muodossa. Edelleen hyvin epäuskottavan liioitellun ankara isä on hän, eikä juuri sitä parannusta ja henkistä kasvua tapahtunut hänessä, jota edellisessä osassa taisin toivoa. Jamesin ja Rubyn rakkaustarina saa kauniin päätöksensä ja lopussa toki kiitos seisoo, vaikka pienen hetken epäilinkin, että peli on menetetty. Paha saa palkkansa ja niin edelleen. Minua kiehtoi myös Emberin ja Wrenin ystävyydestä alkava romanssi, joka olisi voinut saada hiukan enemmän sivuja vielä, jotta siihen olisi saatu syvyyttä. 

Näin tuli päätökseen tämä trilogia. Aika tasaisen viihdyttävä, kiltin romanttinen ja säännöllisiä draamankaaria tarjoava trilogia, jolle sopivaa ikäryhmää on 15-20-vuotiaat nuoret aikuiset. 

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Estelle Maskame: DIMILY-trilogia

Estelle Maskame: Mila ja Blake -trilogia

Better than the movies -sarja: Lynn Painter

Better than the movies: Lynn Painter. Simon & Schuster 2021 (Better than the movies #1)

Kansi: Liz Casal (kuvat), Heather Palisi (suunnittelu)

"Perpetual daydreamer Liz Buxbaum gave her heart to Michael a long time ago. But her cool, aloof forever crush never really saw her before he moved away. Now that he’s back in town, Liz will do whatever it takes to get on his radar—and maybe snag him as a prom date—even befriend Wes Bennet.

The annoyingly attractive next-door neighbor might seem like a prime candidate for romantic comedy fantasies, but Wes has only been a pain in Liz’s butt since they were kids. Pranks involving frogs and decapitated lawn gnomes do not a potential boyfriend make. Yet, somehow, Wes and Michael are hitting it off, which means Wes is Liz’s in.

But as Liz and Wes scheme to get Liz noticed by Michael so she can have her magical prom moment, she’s shocked to discover that she likes being around Wes. And as they continue to grow closer, she must reexamine everything she thought she knew about love—and rethink her own ideas of what Happily Ever After should look like. (Simon& Schuster)

Oma arvio:

Mikäpäs parempaa ajanvietettä sairaslomalla, kuin ihanien kirjojen lukeminen. Tämä Lynn Painterin pirtsakankeltakansinen kirja on tullut useaan kertaan eteeni somefeedissäni, joten olihan tähän tartuttava. Hiukan minua hämmensi samankaltaisuus Holly Bournen Niin käy vain elokuvissa (It only happens into movies) -kirjan keltaisen kannen kanssa (toki suutelevien ihmisten sijaan siinä on poppareita), mutta tässä kirjassa, toisin kuin Bournen, päähenkilö RAKASTAA romanttisia elokuvia. Aivan kuten minäkin.

"She's not you."

"What?"

"She. Isn't. You." (s. 340)

Liz on ihastuttavan höpsö päähenkilö. Hän vaalii kuolleen äitinsä muistoa katselemalla yhä uudelleen ja uudelleen niitä ihania romanttisia elokuvia, joita äitikin rakasti. Hän laatii omia soundtrackejä. Hänellä on kissa nimeltä Mr. Fitzpervert (Bridget Jones -tietäjät tietää.)Hän tykkää pukeutua värikkäisiin ja kukikkaisiin vintagemekkoihin, antaa punaisen kiharapilvensä olla valloillaan ja viettää suhteellisen kilttiä lukiolaisen elämää. Iltaisin hän työskentelee kirjakaupassa. Lizin paras ystävä Joss on hänen tukipylväänsä, mutta nyt Liz ei saa sanottua, miksi vetkuttelee tanssiaismekko-ostoksille menoa. Häneen sattuu ajatus siitä, ettei saa äitiään mukaan ostoksille. Isän uusi vaimo Helena on ihan ok, mutta Liz ei halua tämän astuvan hänen äitinsä saappaisiin.

Everything felt... lonely.

Because even thought the senior activities were fun, without my mom they were void of sentimentality. (s. 21)

Naapurin Wes Bennet tekee Lizin elämästä piinaa, sillä he taistelevat joka päivä samasta parkkipaikasta kadun varressa. Komea, tyylikäs ja suosittu Wes piikittelee Lizin tyylistä ja viehtymyksestä romanttisiin komedioihin. Niinpä Liz ei haluaisia olla tekemisissä Wesin kanssa yhtään enempää, mutta sitten hänen on vähän niinkuin pakko. Nimittäin Lizin ensirakkaus, upean komea Michael muuttaa takaisin heidän asuinalueelleen, ja Lizin on saatava vakuutettua poika siitä, ettei Liz ole enää se sama outo pikku-Liz kuin aiemmin. Wes lupautuu Lizin tyylikonsultiksi ja muutenkin soluttamaan tämän Michaelin suosioon, jos Liz lupaa tälle ikuisen parkkioikeuden "The Spotiksi" nimettyy parkkipaikkaan. Liz on tosin sitä mieltä, ettei tarvitse tyylineuvoja, kunnes Michael luulee tämän tulleen eräisin bileisiin tarjoilijan asussa. 

"Liz's clothes are falling off, so it's time for us to leave." (s. 70)

Suunnitelman mukaan Wesin on esitettävä Michaelille, että on kiinnostunut Lizistä ja ylistettävä tätä hänelle, jotta sitten Liz voi kertoa, ettei ole kiinnostunut. Tämä ehkä saisi Michaelin kiinnostumaan viimein Lizistä, jolle sattuu ikäviä kommelluksia tuon tuosta: hän saa bileissä ärsyttävän Laneyn oksennukset päälleen, ja yökoriksessä pallon nenäänsä niin, että hänen nenänsä turpoaa. Pojat kutsuvat Liziä leikillään tämän jälkeen Mrs Potato Headiksi. Yllättäin Wes pelastaa Lizin molemmilla kerroilla, ja Liz on hyvin hämmentynyt, miten kiva naapurin rasittava Wes osaa olla. Viimeistään nähtyään tämän Salaisen paikan takametsässä, johon hän on virittänyt tunnelmavaloja nuotiopaikkoineen, hän alkaa ajatella Wesiä ystävänään. Wesille on niin helppo puhua kaikesta, myös äidin kuolemasta, kun taas Michaelin kanssa ei ole niin luontevaa.

WES: Buy that dress.  I'm begging you. (s. 214)

Lizin ja Jossin ystävyyteen tulee säröjä, koska Liz joutuu valehtelemaan ystävälleen menoistaan. Jollain tapaa hän häpeilee, että joutuu pyytämään Wesin apua saadakseen Michaelin haaviinsa. Lisäksi Helena  haluaisi olla mahdollisimman paljon mukana Lizin elämässä, mutta tämä työntää naista kauemmas. Isän pyynnöstä hän viimein pyytää Helenan mukaan tanssiaismekko-ostoksille, mutta täydellisen mekon löydyttyä (osin Wesin ansiosta, sillä pukukopissakin tekstailu käy kuumana) tunnelma mustenee, kun Liz muistaa taas äidin. Kipu on liian kova.

"And I think I regret all of it. I miss your clothes and curly hair. You look best when you're you." (s. 259)

Pitääkö Wes kuitenkin enemmän kukkamekkoisesta, kiharatukkaisesta Lizistä kuin farkkuihin pukeutuneesta, hiuksensa suoristaneesta Lizistä? Voiko Liz olla sittenkin väärässä siitä, että Michael on hänen Mark Darcynsä? Miksi hämmentävät ajatukset Wesistä pukkaavat hänen mieleensä tuon tuostakin? Voiko hän päästää Helenan osaksi elämäänsä menettämättä muistoaan äidistään? 

Ai että minä rakastin tätä kirjaa! Jokaisen luvun aloittavat sitaatit tunneituista romanttisista leffoista ja myös tekstissä vilisee mainintoja niin leffoista, leffojen henkilöhahmoista kuin biiseistäkin. Lopussa on sitten myös Lizin ja Wesin soundtrack, jotta pääsee oikeaan tunnelmaan (ihanaa, siellä on myös Metallican Enter Sandman, eli ei pelkkiä balladeja.) Lizin ja Wesin haters-to-lovers-romanssi ei syty lukijalleen yllätyksenä, mutta yhtä lailla se ilahdutti ja sykähdytti. Wes on toki ehkä liiankin täydellinen tyyppi, mutta annetaan se anteeksi. Voi kyllä. Liz on jotenkin niin herttainen, vaikka hänen naiivius ja ennakkoluuloisuus välillä jopa hiukan ärsyttää. 

Hiukan jopa mietin, jätänkö vain tähän enkä tartu kirjan jatko-osaan, koska näin olisi ihan hyvä. Voi olla, etten kuitenkaan malta olla lukematta sarjan toista osaa Nothing like the movies.

Arvosanaksi annan tälle täydet 5

Lainasin tämän kirjan kirjastosta.

Muualla:

Young Creative press

Pretty Little Memoirs

The Shield

Bossy Bookworm

Denia Books & Baubles

Intermezzo: Sally Rooney

Intermezzo: Sally Rooney. Suomentanut Cristina Sandu. Otava 2024

Englanninkielinen alkuteos: Intermezzo. Kansi: Faber (fontti), Le Murmure @Jeremy Lande (kuva)

"Kulttikirjailijan odotettu romaani kysyy, miten paljon ihminen voi kantaa sisällään särkymättä.

Koubekin veljeksillä ei tunnu olevan juuri yhteistä. Peter on juristi, jolla on elämä ulkoisesti mallillaan. Isän kuoleman jälkeen hän kuitenkin lääkitsee itseään uneen ja räpiköi suhteissaan kahden naisen – ensirakkautensa Sylvian ja anarkistisen Naomin – kanssa.

Ivan, sosiaalisesti kömpelö shakinpelaaja, on aina pitänyt itseään isoveljensä vastakohtana. Surun keskellä hän tapaa itseään vanhemman Margaretin, ja heidän elämänsä kietoutuvat yhteen intensiivisesti.

Sureville veljeksille ja heidän rakkailleen ajanjakso on kuin välisoitto, jossa sekoittuvat halu, epätoivo ja mahdollisuus uuteen." (Otava)

Oma arvio:

***Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***

Yksi asia on varma: kun irlantilaiselta Sally Rooneylta ilmestyy uusi kirja, minä luen sen. Enkä tule kai koskaan pettymään. Kun joku kirjailija osaa kirjoittaa niin taitavasti ja tyylillään vetoaa minuun joka kerta, se on match made in heaven. 

Tällä kertaa keskeisinä henkilöinä ovat Koubekin veljekset: 23-vuotias Ivan ja 32-vuotias Peter. Vanhempi ja omasta mielestään kaikin puolin menestyneempi Peter on  matkalla tyttöystävänsä Naomin luo. Hän muistelee vielä häpeällä Ivanin karmeaa pukua, joka tällä oli heidän isänsä hautajaisissa, ja sitä säälinsekaista tunnetta, jota hän tunsi hammasraudoin varustettua tyylitöntä ja epäsosiaalista pikkuveljeään kohtaan. Naomi, joka on saman ikäinen kuin Peterin veli, ihmettelee hiukan, miten kuuli vasta nyt Peterin isän kuolemasta. Peter ei juuri näyttäydy upean Naomin seurassa, sillä heidän ikäeroansa ei katsottaisi varmaankaan hyvällä. Ja olihan Peterillä lohtuna hautajaisissa entinen tyttöystävä Sylvia.

Ivan on aiemmin pelannut shakkia enemmän tosissaan, mutta viime aikoina hän on osallistunut lähinnä erilaisiin tempauksiin. Niin kuin nyt erään pikkukaupungin shakkikerhon tapahtumaan, jossa hän pelaa kymmentä muuta pelaajaa vastaan. Ja voittaa ne kaikki. Peter puhuu veljestään shakkinerona, mutta Ivan ei pidä itseään sellaisena. Hän tekee tilaisuudessa vaikutuksen Margaretiin, erittäin viehättävään naiseen, joka huolehtii tapahtumassa käytännön järjestelyistä. Niin paljon, että he suuntaavat yhdessä vielä jatkoille paikalliseen pubiin ja sieltä Margaretin asunnolle. Ivan ei ole ihan täysin kokematon, mutta nuoruudessaan hyvin kömpelö. Yli kolmikymppinen Margaret hämmästelee sitä, miten tunteekaan vetoa tuohon sosiaalisesti kömpelöön, itseään paljon nuorempaa kaveriin.

Elämä itse, Ivan ajattelee, elämän jokainen hetki on yhtä arvokas ja kaunis kuin kaikki maailman shakkipelit, jos vain tietää miten elää. (s. 265)

Kirjassa puidaan Peterin ja Ivanin suhdetta toisiinsa, joka alkaa mennä hyvin tulehtuneeseen suuntaan isän kuoleman jälkeen. Slovakialaistaustaiselle isälle on ollut tärkeää, että pojat ovat sovussa, mutta nyt tämä ei ole katsomassa heidän perään. Suru isän kuolemasta on yhteinen, tosin Peterille tunteiden näyttäminen etenkin veljensä nähden on ylivoimaisen hankalaa. Todellinen riita puhkeaa heidän välilleen viimeistään silloin, kun Ivan saa kerrottua suhteestaan Margaretiin. Peter töksäyttää asiasta hyvin rumasti, sillä eihän hän voi tajuta, miten häntä itseäänkin vanhempi nainen voisi olla mitenkään järjissään kiinnostuessaan hänen veljestään. Jolla on hammasraudat ja kaikki. Ei mitenkään. Ivaniin Peterin reaktio koskee erityisen paljon, sillä hän tuntee tosi suuria tunteita naista kohtaan. Peter on ollut hänelle aiemmin suuri ihailun kohde, isoveli, joka tutustutti hänet shakkiin. Nyt isoveli on ylimielinen ja pitää veljeään typeränä.

Hän tuntee taas hien nousevan iholle collegepuseron kauluksen alla hänen ajatellessaan naista, ja sitä toista. Omaa käytöstään, joka tuntuu nyt väärältä, jopa moraalisesti käsittämättömältä. Ihmisellä, joka tappaa toisen, on sentään motiivi. Mitä ihmettä Peter oikein puuhaa, on puuhannut. (s. 309)

Eipä Ivan tiedä, että Peter itse tapailee yhtä aikaa kahta naista: Ivanin ikäistä, koditonta ja epämääräistä somemateriaalia tuottavaa Naomia, sekä ex-rakastaan Sylviaa, joka on loukkaantumisensa jälkeen aikoinaan pannut itse välit poikki Peteriin. Peter huomaa kuitenkin, että rakastaa Sylviaa yhä yli kaiken. Naomi tietää heidän ystävyydestään, muttei siitä, että mukana on syvempiäkin tunteita. Sylvia taas tietää Naomista lähes kaiken. Jossain vaiheessa Peterin pitäisi kai kuitenkin päättää, kumman kanssa hän jatkaisi. Hän ei voi saada molempia, vai voiko?

Molempien veljesten rakkaussuhteita puidaan monesta eri näkökulmasta: miten muut suhtautuisivat, jos yhä naimisissa olevan Margaretin ja Ivanin suhde tulisi julki, tai miten uudessa avioliitossaan elävä, kylmäkiskoinen äiti suhtautuisi paljon nuorempaan Naomiin tai paljon vanhempaan Margaretiin. Margaret käy kovaa kamppailua itsensä kanssa, sillä hän on tiukassa syynissä pikkukaupungissa, jossa kaikki tuntevat hänen tapauksensa alkoholistimiehen vaimona. Ivan on tunnekuohussaan täysin Margaretin lumoissa, ja osaa tuoda hyvin suoraviivaisen ajattelutavan heidän suhteeseensa. 

Sitä muistaa jotakin noloa mitä teki vuosia sitten ja ajattelee heti perään: se siitä, minä tapan itseni. Paitsi että hänen tapauksessaan noloa on hänen elämänsä. (s. 72)

Peterillä on taas mennyt todella huonosti isän kuoleman jälkeen ja hänellä on ongelmia päihteiden kanssa. Tämä holtiton, jonkinlaisesta tunnelukosta johtuva käyttäytyminen ei jää Naomilta eikä Sylvialta huomaamatta.  Peter saa molemmilta naisilta eri asioita: Naomi on kokeilunhaluinen seksuaalisesti, kun taas Sylvia ei ole voinut onnettomuutensa jälkeen tehdä enää kaikkia asioita. Peterin vonkaus loukkaa häntä, sillä hän haluaisi tämän muistavan hänet sellaisena kuin ennen onnettomuutta. 

Mukana on myös koira, nimittäin Ivanille rakas Alexei on ollut Christine-äidin hoteissa isän kuoleman jälkeen. Äiti tivaa jatkuvasti, milloin pojat keksivät koiralle uuden paikan, sillä hän ei voi sietää koko elukkaa. Ivanin vuokrakämpässä ei saa pitää eläimiä, eikä Peterkään reagoi asiaan. Viimeistään kuitenkin siinä vaiheessa, kun äiti ilmoittaa etsivänsä koiralle uuden omistajan, on Ivanin haettava koira mukaansa ja keksittävä jotain.

Suudella muiden katseista piittaamatta, piittaamatta siitä nähtiinkö heidät vai ei. (s. 332)

Kirjan kirjoitustyyli on hyvin erikoinen, sillä kaikki on aika lailla yhteen pötköön kirjoitettua. Toki erilliset luvut on jaoteltu ja kirja on jaettu kolmeen osaan. Dialogeja taas ei ole erotettu mitenkään tekstistä, mikä aluksi saattaa tuntua kummalliselta, mutta minä totuin siihen ainakin hyvin nopeaa. (Huomasin sitten, että samanlailla dialogit ovat olleet Rooneyn aiemmassakin kirjassa Kaunis maailma, missä olet.)  Koska veljekset eivät ole minäkertojina, heidän näkökulmansa erottaa kyllä tyylistä huolimatta hyvin. Välillä minusta tuntui, että ihan kuin lukisin säeromaania, jossa toteutus vain ei ole niin ilmava. Ja oikeasti tämä tyyli on erittäin toimiva ja oikein nautittava lukea. Rooney osaa kirjoittaa niin, että henkilöt tulevat todella lähelle.

Intermezzo on koskettava, raadollinen mutta kaunis tarina veljeydestä ja rakkaudesta. Valinnoista, erilaisista valinnoista nimenomaan. Ennakkoluuloista, oletuksista. Ympäristön paineesta ja siitä, mikä itselle on lopulta tärkeää. Mitään ei selitetä ja pureskella lukijalle valmiiksi, vaan kaiken saa yhdistellä itse. Eihän tätä kirjaa voi muuta kuin rakastaa!

Olisi kiva nähdä tämäkin TV-sarjana, kuten Rooneyn kaksi ensimmäistä teosta, mutta mitä tutkailin muutamista lähteistä, kirjailija ei ole innostunut ajatuksesta. Harmi.

Annan arvosanaksi tälle täydet 5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Helsingin Sanomat

Helsingin Sanomat

Lumiomena

YLE

Samantyylistä:

Kaunis maailma, missä olet: Sally Rooney

Huomenna, huomenna ja huomenna: Gabrielle Zevin

Aikuiset: Emma Jane Unsworth

Meren koskettamat: Leena Paasio

 Meren koskettamat: Leena Paasio. WSOY 2024

Kansi: Riikka Turkulainen (suunnittelu), AdobeStock & Tuomas Hulk/Estline AB (kuvat)

"Kohti tuntematonta rantaa

Saaristolaistytön matka oman menneisyyden arvoituksiin, joiden taustalla kaikuu Estonian synkkä onnettomuus. Teosparin Harmaja luode seitsemän ja Bengtskär itä kahdeksan kirjoittajan uusi merellinen nuortenromaani.

Ysiluokkalainen Louna asuu kasvattivanhempineen Utön saarella. Hän ei ehtinyt tuntea äitiään eikä mieti juuriaan, kunnes joku tuo äidin haudalle kukkia. Saari tuntuu äkkiä pieneltä ja Louna alkaa pohtia, keitä hänen biologiset vanhempansa oikein olivat. Kun Louna viettää Utössä helsinkiläisten meripartiolaisten kanssa pari ikimuistoista kesäpäivää, syntyy päätös lähteä Helsinkiin lukioon. Louna haluaa selvittää oman tarinansa eikä päätöstä ainakaan jarruta uuden kaveriporukan Hanneksen kuumottava huomio.

Kirjagramin lumonnut Paasio kuvaa jälleen koskettavasti lukiolaisnuorten elämää, ihastuksia ja oman suunnan löytymisen tärkeyttä."(WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Leena Paasion aiempi nuortenkirjapari Harmaja luode seitsemän ja Bengskär itä kahdeksan olivat oikein mukavia lukukokemuksia, joten en muuta odottanutkaan tältä hänen uusimmalta. Kirjan nimi, Meren koskettamat, antaa vihiä siitä, että merellisyys säilyy Paasion seuraavassakin kirjassa. Sain juuri tämän kirjan luettuani tiedon, että se on Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana tänä vuonna. Mahtavaa!

Oli kyllä oikein dramaattinen ja erikoinen kirjan aloitus tässä, sillä kaikki alkaa Estonian turmasta Milla-nimisen tytön kokemana. Nuori milla pelastuu ihmeen kaupalla tuosta kuuluisasta onnettomuudesta ja pelastautuu Utön saarelle, jossa ystävälliset Birgit ja Peter ottavat hänet hoiviinsa. Millan mieleen jää ystävällinen solttupoika Aku, joka pitää häntä kädestä matkalla Birgitin luokse heti onnettomuuden jälkeen. 

Sitten seurataankin nykyhetkessä 16-vuotiasta Lounaa, Utö-saaren asukkia, jonka elämä mukavien Birgitin ja Peterin kanssa on vakaata, mutta ei todellakaan tylsää. Kuutti-koira tuo säpinää elämään tempauksillaan, ja hyvin erityinen Valo-ystävä aiheuttaa välillä iloa, välillä harmia Lounan elämään. Kesäisin saarella riittää säpinää turistien ansiosta, ja nytkin Louna saa ohjata erästä helsinkiläistä partiolaisten ryhmää majakkakierroksella ja myöhemmin myös melontaretkellä. Hän on tottunut tekemään töitä Birgitin puodissa ja Valon äidin, Marjukan Majakka-kahvilassa ja turistiryhmien vetäjänä. Päivän päätteeksi Louna käy hiljentymässä äitinsä haudalla. Äitinsä, joka kuoli heti hänen syntymänsä jälkeen.

Mummia ja vaaria parempia vanhempia olisin tuskin voinut saada. Biologia ei määritellyt perhettä vaan halu elää yhdessä ja pitää rakkaidensa puolia tilanteessa kuin tilanteessa. (s. 204)

Louna ei tiedä äidistään muuta, kuin että hän selviytyi kamalasta Estonian onnettomuudesta, mutta menetti merelle hyvän ystävänsä Piretin. Tämän jälkeen äiti on oleskellut Birgitin ja Peterin luona Utössä. Isästään hänellä ei ole mitään tietoa, mutta tietää, että hänen isoäitinsä on yhä elossa. Birgit ja Peter ovat olleet vaitonaisia asioista suojellakseen Lounaa, joka on heille kuin oma tytär. Suorasukaista, autismipiirteiden takia erikoisesti käyttäytyvää Valoa ärsyttää Lounan menneisyyden vatvominen ja äidin sureminen, sillä eihän tämä ole koskaan edes äitiään nähnyt. Lounaa taas ärsyttää Valon asenne ja omistushaluisuus, sillä tämä osoittaa mustasukkaisuuden merkkejä heti, kun Louna tutustuu paremmin helsingistä tulleisiin vierailijoihin, Oonaan, Hannekseen ja Mikkiin. 

Helsingin kolmikosta Oonan veli Hannes alkaa kiinnostaa Lounaa erityisen paljon, kunnes hän saa kuulla, että tällä on tyttöystävä mantereella. Niinpä tietysti. Omille tunteilleen ei voi kuitenkaan oikein mitään, ja parin välillä on pientä, kuumaa flirttiä melontaretken lomassa. Lounan aiempi aikomus pitää välivuosi ja odottaa lukioon menoa siihen, että vuotta nuorempi Valokin on lähdössä, alkaa väistyä mielenkiintoisemman suunnitelman edessä. Oona ystävineen houkuttelee Lounaa Haagan yhteislyseoon, jossa he kaikki  opiskelisivat myös. Sattumoisin Lounalle olisi asuntokin olemassa lähistöllä, sillä äidiltä peritty asunto on odotellut häntä vuokrattuna. Pystyisikö hän selvittämään juuriaan Helsingistä käsin paremmin? Valo ei tietenkään ota Lounan suunnitelmia hyvin vastaan ja ystävät ajautuvat ikävään riitaan. 

- Ajattelitko kertoa mulle lainkaan vai olisitko vain jonain kauniina päivänä häipynyt saarelta? (s. 93)

Meren koskettamat on kirja täynnä suuria tunteita, menneisyyden haamujen selvittelyä ja rosoista elämää. Lounalle paljastuu, ettei äidin menneisyys ole kovinkaan ruusuinen, eikä isoäitikään ole täydellinen pullantuoksuinen mummo. Ikänsä saaristolaiselämää elänyt Louna sopeutuu Helsingin vilinään yllättävän hyvin uusien, ihanien ystävien avulla, ja samanlailla tyttö löytää luonnon rauhaa pääkaupungistakin. Mikki ja hänen pikkuveljensä Risse, josta tulee Lounalle hyvä ystävä, asuvat vanhempiensa työn vuoksi Suomenlinnassa, ja sinne kirjan tapahtumat sijoittuvat useaan kertaan, koska nuoret viihtyvät siellä paremmin kuin hyvin. Poikien vanhemmat Petteri ja Anu ovat erittäin vieraanvaraisia ja mukavia, ja Louna tuntee olevansa siellä turvassa.

Meri on vahvasti läsnä kirjassa. Ikävämmistä yhteyksistä eli Estonian turmasta siirrytään mukaviin melontaretkiin, purjehtimassakin käydään ja kalastamassa tietysti. Voin miltei kuulla lokkien kirkunan ja meren aaltojen äänet lukiessani niitä kohtia, joissa olla Utössa ja Suomenlinnan tienoilla. Louna on elänyt aina elänyt saarella ja on osa sitä ja sen luontoa, ja juuri tämä kiehtoo Hannesta, joka ihastuu tyttöön heti ensi silmäyksellä. Lounan ja Hanneksen välillä on toimivaa flirttiä ja hapuilevaa tunteiden tunnustelua. 

- Arvaa mitä Valo? Oona kysyi toivuttuaan hiukan. - Sä vielä pyyhit tällä kaupungilla lattiaa ja saat sen palvomaan itseäsi. (s. 187)

Kirjassa on tosi erilaisia henkilöhahmoja, joista esimerkiksi Lounan ystävä Valo on monisäikeisin tapaus. Alussa suorastaan inhosin häntä hänen käytöksensä takia, mutta onneksi hän muutti hieman tapojaan kirjan edetessä. Pidän siitä, että aikuisetkaan eivät jääneet pelkiksi statisteiksi, vaan heilläkin on lähes jokaisella oma persoonansa ja tarinansa.

Suurimmat tunteenpurkaukset ja yllättävimmät käänteet on säästetty ihan kirjan loppumetreille. Kyyneleiltä ei voi paatuneinkaan lukija välttyä, sillä niin tunteikasta tapahtumaa on luvassa. Yllätyinkö totaalisesti lopun käänteistä? En ihan täysin, sillä kyllä minä ainakin aloin jo arvailemaan, mitä tuleman pitää. Kirjassa ripotellaankin hienovaraisia vihjeitä, jotta lukijakin voi itse päätellä lopputulemaa ennen Lounaa. 

Meren koskettamat on Finlandia-palkintoehdokkuutensa ansainnut. Pidän kovasti peukkuja pystyssä! 

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla: 

Lue meille äitikulta

Kirjavinkit (Mikko)

Lastenkirjahylly

Samantyylistä:

Itämeri-duologia: Leena Paasio

Kunnes kuolen: Sini Helminen

 Kunnes kuolen: Sini Helminen. Myllylahti 2024

Kansi: Kansi Niemi

"Mitä jos päiväsi olisivat luetut jo syntymästäsi saakka?

Kunnes kuolen on dystooppinen säeromaani, jossa Sarah Crossan kohtaa Adam Silveran. Kuolemanpelko saa paljaan ja rehellisen asun sen pakahduttavilla riveillä. Nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu tarina löytää valon pilkahduksia sieltä, missä kaikki näyttää pimeältä.

Aani on tiennyt aina, että hän tulee kuolemaan seitsemäntoistavuotiaana. Hän elää maailmassa, jossa ihmisen kuolinpäivä pystytään laskemaan ennalta ja päivämäärä tatuoidaan jo pikkulapsena otsaan. Aani yrittää keskittyä kouluun, tanssiin ja parhaan ystävän Outan kanssa hengailuun. Hänen ei kuitenkaan anneta unohtaa. Turvallisessa arjessa on särö, joka muuttuu railoksi.

Aani joutuu kokemaan, ettei hänen elämänsä tai edes hänen ruumiinsa ole hänen omassa hallinnassaan. Yhteiskunta vieroksuu lyhytikäiseksi ennustettuja päiväperhoja, joiden arvaamattomuus aiheuttaa pelkoa." (Myllylahti)

Oma arvio:

Ensinnäkin: voi ihanuus, mikä kansi tässä Sini Helmisen uutukaisessa on! Karin Niemi on taiteillut jälleen oikean silmäkarkin Kunnes kuolen -säeromaanin kanneksi. Kaunis ja herkkä kansi tasapainottaa kirjan muuten niin synkkää ja surumielistä aihetta.

"Miksi sä välität?"

Zenja kysyy koulussa

kun lapan linjaston kasvisruokaa

"Sitten kun se tapahtuu

sä et ole täällä." (s. 34)

Millaista olisi elää maailmassa, jossa jokaisen kuolinpäivä olisi tatuoituna otsaan? Tähän aiheeseen pureutuu Helmisen Kunnes kuolen. Aani on tottunut siihen, että hänen otsaansa merkittyä vuosilukua kammoksutaan - onhan hänelle ennustettu Auguuri-algoritmien mukaan vain 17 vuotta elinikää. Otsatukan takana on hyvä piilotella, mutta lukeman nähtyään ihmisillä on aina sama reaktio: järkytys, karttaminen. Niinpä Aani on tottunut elämään melko yksinäistä elämää isänsä kanssa. Äitikään ei ole enää kuvioissa, ja hänen muistonsa on kipeä. 12-vuotiaana Aani kyllästyy piilotteluun ja leikkaa otsatukkansa pois. Järkyttyköön!

Pelkäänkö

olenko turta

en edes tiedä (s. 116)

Kunnes sitten kutosluokalla Aani tutustuu Outaan, toiseen otsalukemaansa piilottelevaan. Hän ei karsasta Aania, kuten muut, joten hänestä tulee ystävä. Myöhemmin Aanille paljastuu, ettei Outa olekaan ihan sitä, mitä hän luuli. Silti ystävyys jatkuu ja jalostuu yhteisen tanssiharrastuksen myötä. Outan yläkouluikäinen Maro-velin otsalukema ei myöskään lupaile pitkää ikää, ja hänet tunnetaan pian hyvin aggressiivisesta käytöksestä. Hän on erityisen äkäinen Outalle, josta ei todellakaan halua mitään liittolaista, vaikka he hyvin samassa veneessä olisivatkin.

Koska vaikka ne sanovat

olemme tässä yhdessä

kaikille tämä on sama

Silti lomakkeissa on kolme eriväristä saraketta: 

metusalemit

perenniaalit 

päiväperhot (s. 30)

Helmisen kauniskielinen säeromaani kertaa hiukan Aanin lapsuutta ja etenee kohti vääjäämätöntä, hänen viimeistä seitsentoistavuotissyntymäpäiväänsä, jolloin hänellä alkaa lähtölaskenta. Suru on käsinkosketeltavaa, mutta toisaalta myös hyvin lohdullista. Aanilla ja läheisillä on ollut aikaa käsitellä tätä tulevaa, mutta silti se ahdistaa. Miten se tapahtuisi? Aanin sydänoireet ovat pitäneet häntä jo sairaalassa aiemmin, paljon ennen lähdön aikaa, mutta silloin hän on voinut luottaa siihen, ettei lähtöä ole vielä lähimaillakaan. Laskelmat eivät ole koskaan erehtyneet.

Päätäni peittää sellainen ämpäri 

jota kukaan ei jonottaisi (s. 99)

Kunnes kuolen käsittelee erilaisuutta ja ystävyyttä mielenkiintoisesta, kuvitteellisesta näkökulmasta, mutta silti varmasti kokemus on reaalimaailmassa aika sama. Kirjan yhteiskunta kokee päiväperhoiksi nimitetyt ihmiset myös resurssien haaskauksena: miksi heitä pitäisi kouluttaa, kun he kuolevat kuitenkin ennen kuin heistä tulee veronmaksajia? Jotkut nuoret muodostavatkin omia jengejä kapinoidakseen sitä, että heidän pitäisi enää välittää yhtään mistään mitään. Sellaiseen myös Maro näyttää haikailevan. Oma lukunsa on vielä algoritmikriittisten joukko, jotka eivät siis usko laskelmien tarpeellisuuteen. Sellaisiin Aanin äitikin kuuluu. 

Vaikka kirjan tunnelma on hyvin surumielinen, on toivoa ja iloakin mukana näissä säkeissä. Uskallan siis luvata, että tätä lukiessa ei menetä kaikkea toivoaan. Helminen kirjoittaa hyvin kaunista kieltä, mutta ei revittele liikaa kielellä leikittelyn kanssa. Tämä on minusta vain hyvä asia, sillä säeromaani voi olla nuorelle lukijalle liian haastava, jos se alkaa olla runsaasti runollisuuden keinoja käyttävää tekstiä. Kirja lähtee ehdottomasti mukaan kasien genrevinkkauksiini.

Annan tälle arvosanaksi 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla: 

Kirjojen keskellä

Yöpöydän kirjat

Samantyylistä:

Sarah Crossan: Yksi

Kuolinhetki-trilogia: Adam Silvera

Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus