Nousu: Nicholas Binge

 Nousu: Nicholas Binge. Suomentanut Laura Kataja. Bazar 2024

Englanninkielinen alkuteos (2023): Ascension. Kansi: Harper Collins Publishers / Jussi Jääskeläinen

"Nicholas Bingen kauhutrilleri Nousu vie kohtalokkaalle retkelle mystisen, keskeltä valtamerta nousseen vuoren huipulle.

Valtava, lumen peittämä vuori on ilmestynyt tyhjästä keskelle Tyyntä valtamerta. Kukaan ei löydä vuoren olemassaololle selitystä, joten salaperäinen järjestö palkkaa fyysikko Harold Tunmoren selvittämään vuoren mysteerin.

Harold tiimeineen ei pysty kuvittelemaankaan, mitä kaikkea he kohtaavat vuoren huippua kohti kiivetessään. Mitä korkeammalle tiimi kapuaa, sitä vähemmän asiat vaikuttavat luonnollisilta. Aika kulkee epätavallisesti, minuutit muuttuvat tunneiksi ja tunnit päiviksi. Tiimin jäsenet alkavat menettää muistonsa ja vainoharhaisuus leviää heidän joukossaan.

Vaaroista huolimatta ryhmä kokee kummallista paloa saavuttaa vuoren huippu. Sitä kohti edetessään Harold joutuu kuitenkin pohtimaan, odottaako perillä ihmiskunnan mahtavin tieteellinen löytö vai hänen oma tuhonsa? Nicholas Bingen Nousu kaappaa mukaansa kauhistuttavalle matkalle kohti salaperäisen vuoren huippua ja iskee tajuntaan kuin hakku jäiseen kiviseinämään." (Bazar)

Lukunäyte

Oma arvio:

Viihdekirjapainotteisen kesän jälkeen on ihana tarttua välillä ehtaan scifiin. Tai oikeastaan kauhunsekaiseen ja jännärimäisesti etenevään scifiin. Nicholas Bingen Nousu kiinnitti heti huomioni, sillä tykkään juuri tällaisista genrekummallisuuksista. Kirja oli vuoden 2023 Goodreads Choice Awards -äänestyksessä vuoden parhaan scifikirjan kategoriassa.

Benjamin Dunmoren erikoislaatuinen veli on kadonnut mystisesti 29 vuotta sitten. Harold Dunmore oli hyvin arvostettu tutkija, suoranainen nero, ja hänen erikoinen, nepsy-piirteinen käyttäytymisensä ei jäänyt keneltäkään huomaamatta hänen lapsuudessaan. Ben ja hänen siskonsa Poppy eivät koskaan tunteneet kunnolla veljeään, joka lähti nuorena opiskelemaan lääkäriksi, mutta lopetti työnsä lääkärinä ja matkusteli ympäri maailmaa tutkimassa milloin mitäkin kiinnostavaa. Hämmästyksekseen Benin teini-ikäinen tytär Harriet, joka oli Haroldille tärkeä, sai kolme hyvin kummallista kirjettä sedältään tämän katoamisen jälkeen. Mikään kirjeissä ei tuntunut käyvän järkeen.

Sitten Ben kuulee eräältä ystävältään, että Harold olisikin elossa. Hän oli nähnyt ihan samannäköisen miehen eräässä psykiatrisessa sairaalassa. Ben ällistyy tosissaan, sillä he olivat jo luopuneet toivosta, että Haroldia koskaan löytyisi. Ja totta tosiaan, St. Brigitin sairaalasta löytyy tuttu henkilö, jonka katse on kuitenkin oudon tyhjä, ja joka höpisee jotain outoa muurahaisista. Ben ehtii käydä veljensä luona muutamia kertoja todistamassa tämän pelottavia psykoottisia kohtauksia, ennen kuin surulliset uutiset kantautuvat Benin korviin: Harold on riistänyt hengen itseltään. Benin nappama nahkasalkku sisältää joukon kirjeitä, jotka on yllättäin kaikki osoitettu Harrietille. Niistä puuttuu nuo kolme kirjettä, jotka on lähetetty Benin tytölle aiemmin. 

Sen kutsuminen vain vuoreksi olisi vääryys. Se on vuoren muotoinen ja hahmoinen, nousee vallitsevana meren ylle ja kohoaa pilvetöntä sinistä taivasta kohti. Se näyttää olevan kalliota, samojen geologisten työntö- ja vetovoimien muodostama, jotka luovat kaikki vuoret planeetallamme. 

Mutta sen koko! Voi Luoja, Hattie, koko! (s. 62)

Haroldin kirjeiden kautta koetaan kaikki se hämmennys ja kauhu, mitä hän on kokenut ennen psykiatriselle osastolle joutumista. Miten hänet kutsutaan yllättäin salaiseen tapaamiseen miehen kanssa, joka osaa jostain syystä ennustaa tulevia tapahtumia. Ja miten tämä lopulta sekoaa ja ampuu itsensä. Järkyttynyt Harold saa kuulla mystisestä vuorenjärkäleestä, joka on ilmestynyt yhtäkkiä, kuin tyhjästä, keskelle valtamerta. Ja miten ensimmäisestä retkikunnasta palasi elävänä vain kaksi ihmistä heidän yritettyään kiivetä ylös tuota vuorta. Haroldia ei kiinnosta lähteä uhraamaan henkeään moisen vuoren vuoksi, mutta kun hän saa kuulla, että toinen hengissä olevista on hänen ex-vaimonsa Naoko, hänen on pakko lähteä.

Perusleirissä Haroldille jo alkaa valjeta, miten isosta projektista on kyse. Mukaan uuteen retkikuntaan lähtee kokenut vuorikiipeilijä, joukko eri alojen huippututkijoita ja aseistettuja sotilaita. Mihin ihmeeseen aseita tarvitaan tyhjällä vuorella? Miksi Naoko alkaa kirkua nähdessään ex-rakkaansa? Miksi tuntuu, ettei seurueelle kerrota läheskään kaikkea?

Kirjeissä Harold raportoi heidän etenemistään ylöspäin, kuvailee tuntemuksiaan ja tapahtumia seurueen jäsenten kesken. Välillä hän palaa menneisyyteen ja muistelee aikaa, kun hän tapasi Naokon, kuinka he rakastuivat ja alkoivat sijaisvanhemmiksi eräälle pikkuiselle pojalle. Jotain kipeää ja arkaa liittyy Naokon ja Haroldin suhteen päättymiseen, eikä hän ole valmis sitä heti kirjeissään paljastamaan.

Tämä vuori - se hylkää kielen. Tekee sen kyvyttömäksi. Kaikki mitä jää jäljelle on täydellinen epäusko, ja lähes uskonnollinen kunnioitus. (s. 94)

Vuorella niin aikakäsitys kuin ihmisten käytös alkaa muuttua, mitä ylemmäksi he pääsevät. Konflikteja tulee ja monia asioita alkaa paljastua. Haroldin kirjeistäkin voi päätellä, että hän ei ala pysyä loppua kohti ajankulusta kärryillä ja päiväykset alkavat heitellä miten sattuu. Mitä ihmettä tuolla vuorella tapahtuu? Olin jatkuvasti hämmennyksen vallassa ja odotin uusia johtolankoja siitä, miksi he ylipäätään olivat tuolla vuorella. 

Mutta silti jokin käski minun liikkua. Ja sillä hetkellä tajusin jotakin ihanaa. Koko alun kömpelö paniikki oli mennyt ja jäljellä oli vain sokeuteni ja pelkoni, ymmärrys tuli kuin isku palleaan.

Halusin elää. (s. 156)

Nousu piti minua kyllä otteessaan hyvin tehokkaasti - kirjaimellisesti koko nousun ajan. Pidän kovasti aikaulottuvuuksilla leikittelevästä scifistä ja tässä sitä puolta on sopivassa määrin. Ihmisten muuttuva käytös ja pelottava uhkan tuntu toi kirjaan sopivan kauhumaisen tunnelman. Toisaalta jännityksen seassa on myös monenlaista pohdintaa elämästä, uskonnoista ja ylipäänsä siitä, mitä me ihmiset olemme täällä maapallolla. Olemmeko me joillekin kuin muurahaisia, jotka voi tuosta noin vain liiskata kengän alle? Loppua kohti odotin kuumeisesti, pääsisivätkö tyypit huipulle asti ja mitä siellä odottaisi. Olin ehkä hivenen pettynyt loppuratkaisuun, sillä se tuntui ehkä turhan ilmeiseltä ja helpolta vastaukselta. Pidin kuitenkin siitä, miten kaikki kiteytyi noiden kirjeiden kautta lopuksi Benin loppusanoihin, jotka loivat hämmentävän illuusion siitä, että kirja olikin ollut autofiktiota.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Jeff VanderMeer: Eteläraja-trilogia

Josh Malerman: Punainen piano

Villi vuosi: Laura Kay

 Villi vuosi: Laura Kay. Suomentanut Jade Haapasalo. Bazar 2024

Englanninkielinen alkuteos (2023): Wild Things. Kansi: Hilla Semeri

"Kaksi bestistä. Monta villiä asiaa. Vuosi, joka muuttaa kaiken.

Laura Kayn hyvänmielenromaani Villi vuosi on riemastuttavan rönsyilevä kertomus rohkeudesta tavoitella omannäköistä elämää.

Eleanor Evans on jumissa. Työ on niin tylsää, että hän vetäytyy tuntikausiksi kopiointihuoneeseen ilman että kukaan edes huomaa mitään. Kämppiksellä on tapana jättää jääkaapin oveen passiivisaggressiivisia lappusia, ja mikä traagisinta, Eleanor on kuolettavan rakastunut parhaaseen ystäväänsä Ramonaan.

Kaiken on muututtava. Eleanor lupaa itselleen, että tekee vuoden ajan villejä asioita. Ne voivat olla pieniä, kuten minikokoinen perhostatuointi, tai valtavia, kuten muutto maalle yhteiseen taloon ystävien kanssa. Tai ihan oikeasti elämää mullistavia...

Laura Kayn Villi vuosi on rakkauskirje ystävyydelle, uusille aluille ja riskien ottamisen ilolle. Varoitus! Kirja saa sinutkin suunnittelemaan omaa villiä irtiottoasi." (Bazar)

Oma arvio:

Bazarilta ilmestyy säännölliseen tahtiin Hyvän mielen kirjat -sarjan romaaneja, jossa on niin käännettyä kuin kotimaistakin viihdekirjallisuutta. Laura Kayn Villi vuosi taitaa olla ensimmäinen tämän otsikon alla oleva kirja, jonka arvostelen blogissani. Ihastuin Hilla Semerin suunnittelemaan kirjan kanteen jo katalogia selatessani, ja kirjan kuvauksen luettuani kiinnostuin tästä lisää. Mietin, olisiko tämän kirjan postaus säästää kesäkuun puolelle, jolloin Yöpöydän kirjat -blogissa on taas tuttuun tapaan menossa Pride-lukuhaaste, mutta en nyt malttanut odotella sinne asti.

Kirjan päähenkilönä on reilut parikymppinen Eleanor eli El, joka kokee elämänsä junnaavan paikallaan monestakin syystä. Hänen työpaikkansa lehden toimituksessa ei ole sitä, mitä hän haluaisi, sillä hän lähinnä kopioi papereita ja täyttelee Excel-taulukoita. Yhtään juttua hän ei ole saanut viiden vuoden aikana kirjoittaa. Hän asuu rasittavan Amelian kämppäkaverina ja on toivottoman rakastunut työkaveriinsa Ramonaan eli Rayhin, joka ei kuitenkaan todennäköisesti tunne samoin. Raylla on sitäpäitsi on-off-suhde Kirstyn kanssa. Niinpä El joutuu vain kärvistelemään tunteidensa kanssa heidän hengaillessa yhdessä Jamien ja Willin kanssa Lontoon baareissa ja kahviloissa. Eräällä reissulla El on saanut idean viettää villiä vuotta, mikä tarkoittaa sitä, että hänen on tehtävä joka kuukausi jotakin villiä. Oli se sitten tatuoinnin ottaminen, ryhmäseksin harrastaminen tai  yhteisen omakotitalon ostaminen maaseudulta Jamien, Rayn ja Willin kanssa.

Viisi vuotta, ja edelleen sydämeni lähtee laukalle tuon naisen vuoksi. Ryhdistäydynkö minä koskaan?(s. 36)

Kyllä vain, kun Willillä tulee ero tyttöystävänsä kanssa ja heidän talonostosuunnitelmat kariutuvat sitä myöten, tämä pääsosin sateenkaareva nelikko saa päähänsä ostaa kimpassa talon maaseudulta. Talo ei ole mitä parhaimmassa kunnossa, mutta toimelias porukka laittaa hihat heilumaan, enemmän tai vähemmän siinä onnistuen. Kylän väki tulee tutuksi, kuten lähitalon vanharouva Sally, kylän homopariskunta Rafe ja Jim ja Lontoosta kipeän eron jälkeen vanhempiensa pubissa paossa oleva Rachel. Jamie saa hommattua heille jopa kanoja, joiden nimeksi tulee Twilight-saagan innoittamana Edward, Bella ja Jacob. Olen erityisen ihastunut tästä yksityiskohdasta!

Tiedätköhän sinä, minä mietin, Tiedätköhän sinä, että peruisin kaiken silmänräpäyksessä, jos saisin olla sinun kanssasi. (s. 154)

Kirjan keskiössä on ystävysten kommuunin muotoutuminen maalle sen iloineen mutta myös hankaluuksineen. Päämääränä on suuret tuparit, johon on kutsuttu koko kylän väki ja muutama harva valittu muu, kuten Jamieen ihastunut, työpaikalta tuttu viiksi-Kyle. Tärkeässä roolissa on toki myös Eleanorin alati kytevät tunteet Rayta kohtaan ja se kipu, mitä niiden tukahduttaminen hänessä aiheuttaa. Eleanor saa voimaa toimiessaan tukihenkilönä 18-vuotiaalle Rozálialle, jonka perhe on hyljännyt hänet kaapistatulon jälkeen. Välillä on tosin epäselvää, kumpi on kumman tukihenkilö. Eleanorilla on myös Rob ja Polly, hänen rakas veljensä vaimoineen, joita hän pitää esikuvinaan ihannepariskunnasta. Eleanorin vanhemmat taas ovat aina menossa reissuillaan ja ovat yleensä vähän turhankin hilpeitä. Välittävätkö he oikeasti, mitä heidän jälkikasvulleen kuuluu?

Villi vuosi on hyvän mielen kirja jos mikä! Tässä on niin monenlaisia, ihastuttavia henkilöhahmoja, jotka jokainen tuovat omalla tavallaan lusikkansa soppaan. Kaikki sympatiat ovat päähenkilö Elin puolella, jolla on vielä kovin tekemistä itsetuntonsa kanssa, mutta joka kasvaa tarinan edetessä. Elin ja Rayn suhde noudattaa perinteistä friend-to-lovers-trooppia. Minä lhykertelin onnesta kirjaa lukiessani, niin täydellisesti siinä loksahtelivat palaset kohdalleen. Kaikki ei aina mene täydellisesti, mutta ystävyys ja rakkaus kaikissa muodoissaan on tässä kirjassa kantavin voima.

Silloin käännyn katsomaan häntä. Olemme molemmat hetken hiljaa. Hän katsoo minua silmät suurina, eikä ymmärrä, mikä minulla on hätänä.

"Olen satuttanut itseni", sanon lopulta kuin kaikuna. (s. 244)

Kirjasta tulee hiukan mieleen Sally Rooneyn kirjat, mutta tässä ei ole niin paljon syvällisiä, lähes filosofisia keskusteluja, vaan tyyli on keveämpi ja hivenen humoristisempi. Minä tykkään!

Jos haluat osallistua Pride-lukuhaasteeseen, pidä mielessä ainakin tämä kirja!

Arvosanaksi annan lähes täydellisyyttä hipovat 5-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla: 

--

Samantyylistä luettavaa:

Päätepysäkki: Casey McQuiston

Oliivipuu: Lucinda Riley

Oliivipuu: Lucinda Riley. Suomentanut Tuukka Pennanen. Bazar 2021

Englanninkielinen alkuteos (2016): The Olive tree. Kansi: Laura Noponen (suunnittelu), Unsplash ja Shutterstock (kuvat)

"Auringonpaahteinen Kypros, oliivipuiden viileät varjot, huima rakastumisen tunne

Huippusuositun Lucinda Rileyn romaanissa Oliivipuu ensirakkaus puhkeaa kukkaan. Sen herkissä terälehdissä tuoksuvat onnenhuuma ja sydämeen sattuvat salaisuudet.

Kaikki paikalliset tuntevat vanhan Pandora-talon. Legendan mukaan siellä ensimmäistä kertaa vierailevat kohtaavat ensirakkautensa. Kolmetoistavuotiaan Alexin mielessä on kuitenkin jotakin aivan muuta kuin rakkaus, kun hän saapuu Kyprokselle kesällä 2006. Hän kerää rohkeutta esittääkseen Helena-äidilleen suuren kysymyksen.

Helena järjestelee Pandoraa kuntoon tuleville vierailleen. Arkiset askareet keskeytyvät, kun hänen ensirakkautensa vuosien takaa ilmestyy paikalle. Enää Alexin äiti ei voi ohittaa kysymyksiä menneisyydestään. Pian Pandoran lipas olisi avattava, vaikka se tuhoaisi hänen perheensä.

Oliivipuu on kertomus perheestä, ystävistä ja rakastetuista, auringonkultaisista kesäpäivistä ja salaisuuksista vanhan oliivipuun varjoissa. Rakastettu kertoja Lucinda Riley avaa hurmaavalla tavalla näkymän mieheksi kasvavan pojan sydämeen, joka on puhdasta kultaa."(Bazar)

Lukunäyte 

Traileri

Oma arvio:

Voitteko uskoa, että olen selvinnyt tähän asti lukematta yhtäkään Lucinda Rileyn kirjaa? Kun kesällä osallistuin Instagramissa romantiikka-aiheiseen Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -haasteeseen, pyysin tästä Rileyn uusimmasta, postuumisti suomennetusta Oliivipuusta arvostelukappaletta. Nyt on aika selvittää, mistä ne kirjaston asiakaspalvelutyössä kohtaamani, yleensä naispuoliset Riley-fanit oikein kohkaavat!

Sanottakoon vielä, että odotin Oliivipuun tosiaan ilmestyvän kesällä, kuten oli aiemmin luvattu, mutta kirja tupsahtikin ilmoille vasta kesken pimeimmän loppusyksyn.

Kirjan keskeisenä henkilönä on poika nimeltä Alex, jonka sanotaan olevan ajattelutavaltaan kuin vanha mies, vaikka hän on vasta 13-vuotias. Alexilla on ikätasoonsa nähden huippukorkea älykkyysosamäärä, mikä selittää hänen (muka) yliviisaat pohdintonsa päiväkirjaotteissaan. Alex saapuu kirjan alussa  äitinsä Helenan kanssa lomailemaan Pandora-nimiselle huvilalle Kyproksen saarelle. Helena on perinyt tilan yllättäin Angus-sedältään ja palaa näin ollen lapsuutensa ja nuoruutensa kesänviettopaikkaan. Hetimmiten Helenan pasmat sekoittaa lähellä sijaitsevan viinitilan komea mies, Alexis, joka osoittautuu hänen nuoruudenheilakseen. Tarkkasilmäinen Alex kyttää raivostuttavuuteen saakka äitiään, joka on hämillään komean exänsä seurassa. Alexille ei ole koskaan kerrottu, kuka hänen oikea isänsä on, joten hän alkaa kehittää omia teorioitaan: voisiko se olla tämä rasittavan komea yleismies, joka liehittelee nyt äitiä, kun isä-William ei ole vielä päässyt saapumaan saarelle?

Käyn taistoon pelastaakseni äitini kunnian. (s.57)

Pian Pandora on täynnä väkeä, kun Helenan mies William saapuu huvilalle perheen nuorimmaisten, Immyn ja Fredin kanssa, ja myöhemmin mukaan liittyy myös teini-ikäinen Chloë-tytär Williamin aiemmasta liitosta (johon Alex välittömästi rakastuu) sekä Williamin rasittavan Sacha-ystävän Jules-vaimo mukanaan Alexin mielestä maailman ärsyttävin Rupert ja hänen adoptoitu pikkusiskonsa Viola (josta tulee Alexin ystävä, vaikka on vasta kymmenen.) Lisäksi Helenan miehiin menevä sinkkuystävä Sadie tulee viettämään kesää heidän kanssaan, vaikka onkin suurimman osan ajasta jonkin paikallisen adoniksen lumoissa. 

Sitten kirjan tarina onkin yhtä tunteiden sekamelskaa ja myllerrystä: Alex kyttäilee äidin ja Alexiksen kanssakäymistä ja haikailee Chloën perään, William mustasukkailee Helenan ja Alexiksen takia, Sacha ilmestyy avautumaan Helenalle ja Williamille perheen konkurssista, josta tuhlaavainen Jules ei vielä tiedä, ja Rupert-poika on yksi maailman kovimmista kiusaajista, joka on ottanut heiveröisen Alexin uhrikseen. Myös Helenan entinen tanssipartneri Fabio käväisee Pandorassa, ja Alex saa lisää isäehdokkaita. (Asetelma tuo kyllä hyvin vahvasti mieleen Mamma mia! -elokuvat, jossa tytär etsii itselleen epätoivoisesti äitinsä ex-miehistä.) Samalla teini-ikäinen Alex saa kokea ensimmäistä kertaa rakastumisen tunteen ja sen, miten kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin haaveilisi. 

Toistaiseksi rakkaus on minulle arvoitus, mutta kyllä sekin arvoitus varmaan vielä selviää.

Jonain päivänä. (s. 127)

Paikoin tuntuu, kuin lukisin painettua versiota Kauniit ja rohkeat -TV-sarjasta! Alussa täydelliseltä vaikuttavan Helenan menneisyyden verhoa raotetaan ja sieltä paljastuu vähän sitä sun tätä. Tietysti jännittää, kuka lopulta on Alexin isä. Vaikka kirja on Rileyn tyyliin järkälemäisen paksu (590 sivua), sen lukeminen soljuu aika huolettomasti eteenpäin. Dialogia on tosi paljon, eikä kirjailija sorru kovin monimutkaisiin kuvailuihin sen enempää kuin on tarpeen. 

Ihmisten ulkonäköä kuvaillaan kyllä hyvin ylisanoin, ja kaikki tuntuvat olevan niin kauniita ja upeita, kuten Helena ja hänen alabasteri-ihoinen Sadie-ystävänsä. Helenan täydellisyys ottaa välillä jopa pattiin: hän on entisenä balettitanssijana täydellinen kropaltaan (vaikka on tehnyt kolme lasta), kaikki jumaloivat häntä ja sitten hän vielä perii kivasti huvilan Kyprokselta. Jaiks. Kirjassa paljastuvat "synnitkään" eivät lopulta ole minusta niin kamalan maatakaatavia, vaikka aiheuttavatkin ymmärrettävästi paljon draamaa ja kriisin hänen ja Williamin, mutta myös Alex-pojan välille. Vastapainona Helenan ihanuudelle todennäköisesti autismikirjoon kuuluva Alex-poika on kuvailtu laihaksi, kalpeaksi ja kömpelöksi, jota yläluokkaisesti käyttäytyvä, urheilullinen Rupert-poika kiusaa ja Chloë kohtelee yliystävällisesti kuin pikkulasta.

Entä kuinka kävisi sekavan palapelin loppuosalle, jonka olivat muodostaneet hänen omat kömpelöt kätensä yhteistyössä kohtalon kanssa? Kuka tiesi?

Helena eläisi päivän kerrallaan. Ja tänään oli kaunis päivä. (s. 334)

Kirjassa vuorottelevat siis Alexin päiväkirjamerkinnät sekä ulkopuolisen kertojan jaksot Pandoran tapahtumista. Alussa ja lopussa jo yli parikymppinen Alex kietoo kesän 2006 tapahtumat nykyhetkeen, vuoteen 2016, jolloin Alex on palannut jälleen saarelle ja odottaa erityisesti yhtä tosi tärkeää vierasta paikalle.

Minusta ei tullut suurta Riley-fania tämän kirjan luettuani, enkä edelleenkään aio tarttua hänen Seitsemän sisarta -sarjaansa. Oliivipuu on mukavan kevyttä, Kyproksen viinin makuista ja auringon lämmittämää viihdettä ja draamaa, mutta sen suurempia tunteita se ei ainakaan minussa herättänyt.

Arvosanani 3 +

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

 

Muissa blogeissa:

Tuulen havinaa

Hevostilan emäntä

Kirjakko ruispellossa

Ihana tyttö: Elina Kilkku

 Ihana tyttö: Elina Kilkku. Bazar 2020.

Kansi: Satu Kontinen

"Jos se tuntuu oikealta, voiko se olla väärin?

Elina Kilkun nuortenromaani Ihana tyttö on tarina salatusta suhteesta #metoon hengessä.

Viisitoistavuotias Reetta on seitsemännessä taivaassa. Hänen teatteriunelmansa ovat toteutumassa, onhan hän saanut pääosan musikaalista, jonka muut näyttelijät ovat lukiolaisia ja jonka ohjaa oikea ammattilaisohjaaja. Tästä tulisi parasta ikinä.

Ohjaaja on nelikymppinen Jarmo, kokenut teatteritaiteen konkari. Hän edustaa kaikkea sitä, mitä Reetta kaipaa, ja suhtautuu Reettaan kuin aikuiseen. Reetta tahtoo olla Jarmon silmissä mielenkiintoinen keskustelija ja vakavasti otettava näyttelijälupaus. Ohjaajan katseen valokeilassa hän haluaa loistaa ja antaa kaikkensa. Ihan mitä vain.

Ihana tyttö on nuortenromaani, joka vie #metoon askelta pidemmälle. Se kertoo kielletystä suhteesta, jossa toisella osapuolella on kaikki valta ja toiselta puuttuu todellinen mahdollisuus sanoa ei."(Bazar)

 Oma arvio: 

Tämä kirja meni minulta alkuun totaalisesti ohi. Kiinnostuin kirjasta, kun kuuntelin Elina Kilkkua virtuaalisilla Helsingin kirjamessuilla. Kirjan aihe on melkoisen rankka, ja tuo mieleeni toisen viime vuonna ilmestyneistä #metoo-romaaneista, nimittäin Kate Elizabeth Russellin aikuisille suunnattu romaani Vanessa, jonka kuuntelin äänikirjana.

***SPOILERIVAROITUS***

Kirjan päähenkilön, Reetan, epävarmuus tulee esille heti kirjan alussa, kun hän yrittää selvityä ainoan ystävänsä muutosta ja yksinäisyydestä yläkoulussa. Siksipä ilmoitus musikaalista paikallisessa teatterissa tulee Reetalle kuin tilauksesta. Hän menee koe-esiintymistilaisuuteen ennen muita ja tapaa mukavan ohjaajan, Jarmon, joka kohtelee Reettaa kuin vertaistaan. Muiden tyttöjen tultua Reetalle kuitenkin iskee epävarmuus: he ovat jo lukiolaisia ja heillä on niin huolettoman rennot vaatteetkin. Jarmo häikäistyy Reetan taidoista, mutta sitten kun Reetan ikä tulee ilmi, hänen menestyksensä musikaalitähtenä meinaa kariutua siihen. Reetta saa kuitenkin vakuutettua valitsijat, että hän pärjää siinä missä lukiolaisetkin ja sitoutuu sataprosenttisesti. Koska hän haluaa tätä enemmän kuin kukaan muu.

Miksi me antaisimme ympäröivän yhteisön määritellä meidän ystävyytemme säännöt? Yhteisön, joka on vihamielinen, kateellinen ja katkera. Näillä sanoilla Jarmo houkutteli mut takaisin. (s. 234)

Reetta ja Jarmo alkavat viihtyä toistensa seurassa ennen ja jälkeen harjoitusten. Jarmo saa pönkitettyä epävarman tytön itsetuntoa kehumalla ja ylistämällä tätä maasta taivaisiin, kun muut musikaalin tyypit suhtautuvat hiukan ynseästi Jarmon lellikkiin. Äiti alkaa hiukan ihmetellä, miten Reetalla menee niin hirveänä aikaa harjoituksissa. Pian Jarmo tekee Reettaa varten oman harjoitteluohjelman, jolla hänen äitiään voi huijata. Hän tarjoaa Reetalle alkoholia, että saa tämän rennommaksi ja etenee varovaisin askelin. Reetalle hän vakuuttaa, että hehän ovat ystäviä: voivat he vähän halata ja ehkä jopa suudellakin. Kyllähän Reetta välillä miettii, kuinka vanha Jarmo on ja kuinka noloa olisi esimerkiksi kävellä hänen kanssaan käsi kädessä. Sitä paitsi selviää, että Jarmo on naimisissa!

Useimmiten kun mä olen sun kanssa, mä kyllä unohdan, että sä olet noin nuori. En mä osaa ajatella sitä. Mä en oikeasti ole koskaan tavannut sellaista ihmistä kuin sä. Sä olet valtavan lahjakas näyttelijä, uskomattoman älykäs ja kaunis. Sä olet valovuosia edellä muita sun ikäisiä. (s. 87)

Reetta tutustuu myös muihin musikaaliin osallistuviin, kuten kokeneeseen Jonnaan ja rempseään Annukkaan. Hän ei tietenkään uskalla kertoa Jarmosta heille mitään, mutta jossain vaiheessa tytöt alkavat aavistaa jotain. Myös Rasmus-niminen poika kiinnostuu Reetasta, mutta Reetta ei halua tämän kanssa mitään, vaan haluaa miellyttää Jarmoa. Hän ostaa seksikkäitä alusvaatteita ja muuttaa tyyliään räväkämmäksi. Sitten tulee seksi mukaan kuvioihin. Se ei ole sellaista, mitä Reetta on kuvitellut sen olevan. Heillä tulee kuitenkin tästä lähin olemaan seksisuhde, koska hänellä ei ole mahdollisuutta sanoa ei. 

Isä asui viiden minuutin pyöräilymatkan päässä meidän talosta, mutta yhtä hyvin se olisi voinut asua Kiinassa. Tai Marsissa. (s. 37)

Kirjassa edetään hyvin kronologisesti eteenpäin ja välillä kerronnasta tulee hieman raportoivan oloista. Vaikka suhde teatteriohjaajan kanssa on kirjan keskeisin teema, käsitellään siinä myös uusperhekuvioita, kun Reetta vierailee välillä isänsä ja tämän uuden perheen luona. Syntyypä isälle ja Matleenalle toinen vauvakin Eetun lisäksi.

Kirjassa on kaksi erilaista loppua: se väärä ja se oikea. Ensimmäinen loppu saa minut haukkomaan raivosta henkeäni, mutta sitten tulee se onnellisempi, oikealta tuntuva loppu. Mikä on kaikista kamalinta, kirja perustuu teatteritaustaisen Kilkun omiin kokemuksiin. Tuolloin asia ei tullut julki, mutta #metoo-liikkeen ansiosta Kilkku uskaltautui kertaamaan oman tarinansa fiktiivisen nuortenkirjan keinoin.

Kirjan aihe on hyvin tärkeä, vaikkakin välillä tuntui, että liiankin rankka. Kerrontatyylin vuoksi en antanut kirjalle arvosanaksi enempää kuin 3,5.

Lainasin tämän kirjan kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Marjatan kirjat ja mietteet

Kirjarikas elämäni

Kirjavinkit

Lukufiilis

Aina joku kesken

Kirjakko ruispellossa

Samantyylistä luettavaa:

Kate Elizabeth Russell: Vanessa 

Juno Dawson: Mallikappale

 

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin 

Booklist Queen lukuhaaste saa ruksin kohtaan:

Borrowed from the library

Vahvat naiset -lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan: 

Kirjan nimessä naista tarkoittava sana

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

A Book that discusses body positivity

Ihmeiden aika: Karen Thompson Walker

Ihmeiden aika: Karen Thompson Walker. Suomentanut Pirkko Biström. Bazar 2020

Englanninkielinen alkuteos (2012): The Age of Miracles. Kansi: Satu Kontinen

"Pysäyttävä tarina katastrofista ja selviytymisestä, kasvusta ja muutoksesta.

Karen Thompson Walkerin Ihmeiden aika on henkeäsalpaava muotokuva ihmisistä, jotka yrittävät löytää tien eteenpäin alati muuttuvassa maailmassa

Aurinkoisena lauantaiaamuna kalifornialaisessa esikaupungissa 11-vuotias Julia vanhempineen saa tietää, että maapallon pyöriminen on alkanut hidastua. Tv:n täyttävät uutiset, jotka kertovat vuorokauden pidentyneen melkein tunnin yhden yön aikana. Viikkojen kuluessa päivät ja yöt pitenevät pitenemistään ja maan painovoima alkaa kasvaa. Linnut, vuorovedet ja ihmisten käytös luisuvat sekasortoon.

Maailman täyttyessä vaaroista Julian täytyy kohdata myös muutokset itsessään ja omassa pienessä maailmassaan: hänen vanhempiensa välille kasvava kuilu, ensirakkauden mukanaan tuoma haavoittuvuus, kasvava yksinäisyys ja yllättävä, lannistumaton rohkeus.(Bazar)"

Lukunäyte: https://www.bazarkustannus.fi/wp-content/uploads/2020/07/9789525637915_lukun.pdf 

Oma arvio: 

Miten suhtautuisit, jos saisit kuulla maapallon pyörimisliikkeen alkaneen hidastua ja että se tulisi hidastumaan päivä päivältä enemmän? Herättäisikö se sinussa pakokauhua vai ottaisitko asian tyynesti vastaan? Alussa voisi ajatella, että mitäs haittaa siitä on, kun päivänvalon aika pitenee muutaman minuutin, samoin kuin pimeä aika. Mutta mitäs sitten, kun on kulunut viikkoja, kuukausia, kellonajat eivät enää voi näyttää suuntaa arjen sujumiselle, linnut alkavat reagoida oudosti, kasvit alkavat kärsiä pitkistä pimeistä jaksoista ja toisaalta pitkistä paahteisista päivistä, painovoima alkaa voimistua ja jotkut ihmiset alkavat sairastua niin sanottuun painovoimatautiin.

Ihmeiden aika kertoo tapahtumista alkaen maan pyörimisen hidastumisen havaitsemisesta ja loppuen siihen, kun tarinan kertoja, Julia, on jo nuori aikuinen. Kirja käy kuitenkin pääsääntöisesti läpi reilun vuoden mittaisen ajanjakson 11-vuotiaan, lopussa 12-vuotiaan, Julian elämästä ja hänen havainnoistaan muuttuvassa maailmassa. Julia on juuri lapsuuden ja nuoruuden rajamaastossa, ja joutuu käymään muutoksen läpi kaiken kaaoksen keskellä. Vuodessa ehtii tapahtua paljon: Julia kokee ensirakkauden, menettää ystävän, saa isänsä kiinni aviorikoksesta, näkee äitinsä kärsivän sairauden kourissa, kadottaa isoisänsä ja näkee ympäröivän luonnon kuolevan pikku hiljaa.

Kuviteltavaksi mahdoton oli kuviteltu, uskomaton uskottu. Nyt minusta tuntui, että kaikkialla vaani vaaroja. Joka rakosessa tuntui piilevän uhkaa. (s. 34)

Kun päivien pidentymistä aletaan mitata muutamissa minuuteissa, sitten tunneissa, todetaan kellonaikojen mukaan elämisen olevan mahdotonta. Joka päivä koulu alkaa hieman eri aikaan, jotta se osuisi päivänvalon aikaan. Mutta kun vuorokaudet alkavat venyä yhä enemmän, päätetään ottaa 24-tuntinen vuorokausisysteemi eli perinteiset kellonajat taas käyttöön riippumatta siitä, osuuko valveillaolon aika pimeään vai valoisaan aikaan. Sopeutuminen on vaikeaa, eivätkä kaikki suostu noudattamaan kellonaikoja, vaan haluavat jatkaa aurinkoajassa. Tämä tarkoittaa sitä, etteivät nämä tosiaikalaisiksi itseään kutsuvat voi enää elää normaalin elämänmenon tahtiin, käydä töissä tai koulussa, he saattavat valvoa kun muut nukkuivat,  ja heidän yöunensa ja valveillaoloaikansa venyvät pidemmiksi kuin kelloaikalaisilla. Tosiaikalaisia aletaan myös hyljeksiä ja pitää omituisina. Osa muuttaa pois siirtokuntiin, kuten keskellä aavikkoa sijaitsevaan Cirkadiaan, jossa tosiaikalaiset elävät omaa elämäänsä.

On vaikea uskoa, että tässä maassa on ollut aika - eikä kovin kauan sitten - jolloin joka vuosi painettiin paksuja almanakkoja ja niissä lueteltiin muiden asiatietojen ohella joka ainoan auringonnousun ja joka ainoan auringonlaskun tarkka kellonaika vuodeksi eteenpäin. Minusta tuntuu, että menetimme muutakin, kun niiden selkeä rytmi katosi: menetimme jonkinlaisen yhteisen ja yleisen uskon siihen, että tiettyihin asioihin saattoi luottaa. (s. 113-114)

Julia tarkkailee muutoksia niin ihmisissä kuin luonnossakin. Viljelykasvit alkavat kärsiä, joten viljelyksiä aletaan kattaa kasvihuoneisiin ja keinovalosta tulee auringon korvike pimeille jaksoille. Nurmikot vaihdetaan tekonurmiksi niiden kuihtuessa pitkien valoisien jaksojen aikana. Unilääkkeitä ja pimennysverhoja myydään mielettömiä määriä. Julian entinen pianonsoitonopettaja Sylvia päättää luopua omalta osaltaan kellonajoista, ja Julia tarkkailee tätä yhä riutuneemmalta näyttävää naapuria isältä saamallaan kaukoputkella. Julia tulee nähneeksi myös jotain pöyristyttävää tapahtuvan Sylvian kodissa, josta hän kertoo myöhemmin poikaystävälleen Sethille.

Niin, muuttuvan maailman tapahtumat tekevät Juliasta hyvin yksinäisen. Paras ystävä Hanna muuttaa perheineen katastrofin alussa muiden mormonien tavoin Utahiin, ja palattuaan lyöttäytyykin yksiin toisen mormonitytön, Traceyn, kanssa. Naapurin Gabby alkaa käyttäytyä omituisesti, ja karkaa myöhemmin pojan perässä Cirkadiaan, joten tästäkään ei ole Julialle seuraa. Michaela kutsuu Julian yökylään vain äitinsä pakottamana. Julian äiti on vuoroin hysteerinen, vuoroin sairas painovoimataudissaan, isän aika kuluu työssään sairaalassa (tai sitten jossain muualla) ja skeittaava Seth Moreno ei tunnu alkuun noteeraavan Juliaa kuin satunnaisesti. Varmuusvarastoja koonnut isoisä katoaa mystisesti Julian 12-vuotissyntymäpäivänä. Futistreenit ei enää nappaa Juliaa, pallokin käy yhä raskaammaksi potkia, mutta isä on sitä mieltä, ettei treenejä jätetä väliin. Onneksi ajan myötä  kiinnostus luonnossa tapahtuviin muutoksiin yhdistää Sethin ja Julian, he ystävystyvät ja ihastuvat toisiinsa.

"Saattepa nähdä", sanoi Josh. "Kun jonain päivänä menette ruokakauppaan, kaikki hyllyt onkin tyhjiä." (s. 205)

Kirja on miellyttävän sujuvalukuinen, Julian kertoma raportti siitä, miten asiat etenevät ja muuttuvat. Tunnelmaltaan se on yhtä aikaa lohdullinen ja hyytävä. Lukija odottaa koko ajan jotain kamalaa tapahtuvaksi, mutta tapahtumat pysyvät yllättävän tasaisina. Kertoja-Julia ei hysterisoi, vaikka kertoo avoimesti peloistaan, mutta myös toteaa tasaiseen tyyliinsä kaiken tapahtuneen, tarkkailee ja havainnoi ympäristöään.  Tuo vuosi on hänelle todellakin muutosten vuosi.

Ihmeiden aika sopii mainiosti luettavaksi tähän ajankohtaan, kun koronavirus on aiheuttanut monenlaista sekasortoa yhteiskunnassamme. Samalla on pieni pelko olemassa, että ilmastonmuutos tuo tullessaan lisää muutosta, kaaosta ja turvattomuutta. Dystopiakuvauksissaan kirja on erittäin onnistunut ja ne lomittuvat luontevasti kehyskertomukseen. Kirjan kieli on kaunista ja huoletonta lukea. Myös Satu Kontisen taiteilema, häkellyttävän kaunis kansikuva saa minulta kiitoksensa.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjanmerkkinä lentolippu
Kirjasähkökäyrä


Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

28. Tulevaisuudesta kertova kirja

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

A Book by or about a journalist

Sanataidetehtäviä koululaisen kanssa: Karhu ja kaverit - tarinoita ja tehtäviä

Karhu ja kaverit - tarinoita ja tehtäviä: Eppu Nuotio, Sanna Pelliccioni ja Maami Snellman. Bazar 2017.

Kansi: Sanna Pelliccioni.

"Karhu ja kaverit – Tarinoita ja tehtäviä on 8‒11-vuotiaille lapsille, heidän opettajilleen ja muille sanataidekasvattajille suunnattu sanataidekirja. Se sopii niin pojille kuin tytöillekin. Kirjailija Eppu Nuotion tarinoissa karhut seikkailevat, tanssivat, kokeilevat rajojaan ja rakastavat. Maami Snellmanin laatimat monitaiteiset sanataidetehtävät jatkavat ja syventävät kirjan tarinoita. Tehtävät ovat kirjoittamisen lisäksi mm. videokuvaamista, tarinoiden esittämistä, lautapelin kehittelyä ja valokuvaamista. Karhuteeman ympärille rakennetun kirjan on kuvittanut Sanna Pelliccioni.

Kirjan luovat ja elämykselliset sanataidetehtävät tukevat lapsen kielen kehitystä ja innostavat lukemiseen pariin uudella tavalla. Tekijöiltä on aiemmin julkaistu pienemmille lapsille suunnattu sanataidekirja Maami mustikka ‒ Satuja ja satutehtäviä." (Bazar)

Kirjatraileri:  https://www.youtube.com/watch?v=ANbQZ-fWBgQ

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan tarinoita yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa, ja hän sai myös tehdä joka tarinasta yhden tehtävän.

Eppu Nuotion kynäilemät tarinat karhulapsen elämästä osuvat mielestäni hyvin asian ytimeen: tarinoissa käsitellään yleisiä kouluikäisten elämään kuuluvia asioita, kuten kiusaamista, nukkumaanmenoa, syömistä, sitä, kun kaikilla muilla on hienompi puhelin tai sitä, kun harrastaa kirjojen lukemista tai kirjoittamista, ja hiukan häpeää kertoa sitä muille. Yhdessä tarinassa karhuperheessä kaikki menee aamusta asti pieleen, ja yhdessä käydään ihmettelemässä taidennäyttelyä.

Kunkin tarinan jälkeen on viitisen tarinan aihepiiriin liittyvää tehtävää, joista monet täydentävät toisiaan, mutta joista voi valita myös pelkästään yhden. On yksin tehtäviä, mutta myös paritehtäviä. Voi kirjoittaa lehtijuttuja, runoja, näytelmän, tarinan tai mielipidetekstin. Lisäksi joissakin tehtävissä voi piirtää, suunnitella taideteoksen, sarjakuvan tai kartan. Pidän siitä, että tehtävissä on monenlaisia tasoja, ja niinpä ne soveltuvat eri-ikäisille alakoululaisille. Tehtäviä voi mielestäni soveltaa myös esikoululaisille.

Tyttäreni oli erityisen mielissään siitä, että tarinan karhulla on sama intohimo kirjoittamiseen (Salapuuha - kirjoittajakarhu) ja lukemiseen (Maratoonari - lukijakarhu) kuin hänellä. Jotkut tarinat eivät taas uponneet ollenkaan, kuten karhun vanhusystävästä kertova tarina Tohtori Toropainen - ystävyyskarhu eikä erikoisesta enosta ja ruuanlaitosta kertova tarina Peruperu - ruokakarhu.

Mukavin tehtävä oli nukkumiseen liityvän Oventakaiskansa - nukkujakarhu -tarinaan kuuluva tehtävä, jossa tyttäreni sai piirtää sellaisen unen, jonka haluisi nähdä.

Kuvan piirtänyt: S. P.

Kiikussa keinuu lemmikkikissani Adalmiina ja pilven päällä lemmikkikissani Sameli. Minä olen sateenkaaren päällä karkkipilven vieressä. Aurinko on tosi kuuma ja iso. Karkkipilvestä sataa karkkeja ja kaikki karkit tippuvat ämpäriin, joka on sidottu sateenkaareen. Taivas on tosi lähellä maata. Tässäpäs unelmauneni on! (S.P.)

Tylsin tehtävä oli tyttäreni mielestä tarinaan Kaikilla muilla - ostoskarhu liittyvä tehtävä, jossa piti listata asioita, mitä voisi tehdä ilman älypuhelinta. Hyvin tyttäreni kuitenkin keksi tehtävään kymmenen kohtaa, vaikkei kokenut listan laatimista mielekkääksi.

Päivä ilman älypuhelinta. Silloin  voi:

1. Pelata lautapelejä
2. Leikkiä
3. Askarrella
4. Olla ulkona
5. Käydä kaupungilla leffassa tai ostoksilla
6. Lukea kirjoja
7. Ommella
8. Piirtää tai maalata
9. Tehdä maja pihalle tai sisälle
10. Mennä kavereille kylään 
(Listan laatinut: S. P.)

Tyttäreni ei ollut kovin innoissaan kirjan kuvitustyylistä, jonka hän luonnehti värikkääksi, mutta tylsäksi. (Minusta taas kuvat ovat erikoisen sööttejä.) Kirja kokonaisuudessaan on kuitenkin hänestä hauska, vaikka se olisi kuulemma saanut olla lyhyempi. Hän aikoo tehdä vielä joskus kirjan tehtäviä ja suosittelee kirjaa hiukan häntä nuoremmille tytöille ja pojille.

Tyttäreni arvosana 3

minun arvosanani 4+

Yhteisarvosanamme on 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Suomi lukee (Elma Susanna) 

Blogistanian kirjallisuuspalkintojen 2016 voittajat

Nyt on laskettu Blogistanian kirjallisuuspalkintoäänestyksen 2016 pisteet.

Avoin verkkoäänestys järjestettiin eilen eli 27. tammikuuta, ja siihen osallistui lähes 50 bloggaajaa. Ehdokkuuksia sai yhteensä 193 kirjaa neljässä eri kategoriassa. Bloggaajat

antoivat ääniä kotimaisille kirjoille Finlandiassa, käännöskirjoille Globaliassa, lasten- ja nuortenkirjoille Kuopuksessa ja tietokirjoille Tiedossa. Tästä linkistä näet minun antamani pisteet.

Vuoden paras kotimainen kaunokirja on Minna Rytisalon Lempi (Gummerus).

Toiseksi tuli Riitta Jalosen Kirkkaus (Tammi) ja kolmanneksi Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin
kaupungista (Gummerus).

 Globalia-palkinnon voitti Sadie Jonesin Kotiinpaluu (Otava, suom. Marianna Kurtto).

 Toiseksi sijoittui Elena Ferranten Loistava ystäväni (WSOY, suom. Helinä Kangas), ja kolmannen sijan vei Colm Tóibínin Nora Webster (Tammi, suom. Kaijamari Sivill).

Kuopus-palkinnon voittaja on Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava). (linkki omaan blogiarviooni kirjasta)

Toiseksi tuli Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin Kepler62 Kirja kolme: Matka (WSOY). Jaetulle kolmannelle sijalle sijoittuivat Janne Kukkosen Voro (Like) ja Seita Vuorelan Lumi (WSOY) (linkki omaan blogiarviooni kirjasta).

Tieto-palkinnon voitti Mari Mannisen Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja
hylätyt tyttäret (Atena).

Toiseksi sijoittui Yuval Noah Hararin Sapiens: ihmisen lyhyt historia (Bazar,suom. Jaana Iso-Markku) ja kolmannelle sijalle äänestettiin Rosa Meriläisen ja Saara Särmän Anna
mennä! Opas hauskempaan elämään (S&S).

Kuten tuloksista huomaa, yksikään minun äänestämäni kirja ei päässyt tänä vuonna palkintosijoille. Mitä äkkiseltään katsoin, suurin osa pisteyttämistäni kirjoista, olivat saaneet pisteen tai pisteitä vain minulta. Tämä johtunee melko varmasti siitä, että äänestin Globaliassa ja Finlandiassa suurimmalta osin vain spefiä, mikä ei yleensä ääniä saa. Finlandia-voittajasta, Minna Rytisalon Lempi, on ollut paljon pöhinää blogeissa, ja mielenkiinnosta haluaisin vielä lukea sen. Samoin minua kiinnostaa kovasti Globalian voittaja, Sadie Jonesin Kotiinpaluu. Muut Globalia-voittajat ovat minulle ihan outoja. Tieto-sarjan kärkikolmikko on minulle tuttuja silmämääräisesti, mutta koska luen aika vähän ja valikoidusti tietokirjallisuutta, tuskin tartun näihin teoksiin koskaan.

Minulle oli kaikkein vaikeinta ja tuskallisinta valita Kuopus-ehdokkaani, sillä valinnanvaraa on paljon ihan siitä syystä, että luen enimmäkseen lanu-kirjallisuutta. Jos minä itse saisin päättää, nuortenkirjoista ja lastenkirjoista äänestettäisiin ihan omissa kategorioissa (ja lisäksi aikuisten spefille pitäisi olla ihan oma kilpailunsa). Kuopuksen voittajakirja yllättää minut. Vaikka Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin on hieno, ajatuksia herättävä kirja, ei se minusta ole paras vuoden 2016 kirjoista. Myöskään Seita Vuorelan Lumi ei ollut minun kärkijoukossani. Timo Parvelan Kepler-kirjat minulta on lukematta, mutta ne kiinnostavat kyllä, varsinkin kun olen kuullut niistä pelkkää hyvää. Kolmanneksi tullutta Janne Kukkosen Voro-sarjakuvaa yritin viime syksynä lukea, mutten jaksanut keskittyä niin pitkään sarjakuvaan. Hieno teos ja mukava tarina kuitenkin! 

Blogistanian kirjallisuuspalkintovoittajat kukitetaan maaliskuussa. Ilmoitan tarkemman päivämäärän ja paikan lähempänä ajankohtaa. Itse en luonnollisestikaan pääse kukitustilaisuuteen, sillä se järjestetään toisella puolen Suomea. Oikein paljon onnea voittajalle ja nyt ahkerasti lukemaan, sillä tänäkin vuonna ilmestynee loistavaa kotimaista ja käännöskirjallisuutta, joista sitten äänestämme taas ensi vuoden alussa.