sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Kaunis ilma kuolla: Veera Salmi

 Kaunis ilma kuolla: Veera Salmi. Otava 2020


"Kirja kuin roadmovie etenee kaasu pohjassa kohti väistämätöntä.

Poika, jolta kaikki on hajonnut.
Tyttö, jonka kaikki ovat tuominneet.
Auto, joka ei kuulu kummallekaan.
Yhteinen pakomatka, jolla ei ole muuta päämäärää kuin kuolema.
Ensin heitä ajavat takaa muistot, sitten poliisit."(Otava
 
Oma arvio:
 
Kirja, jonka alussa mainitaan kuolema, antaa heti lukijalleen vihiä, ettei kirja ole mikään hempeimmästä ja kevyimmästä päästä aiheeltaan. 
 
Chevroletin tunnuslause on: Find new roads.
Siitä tuli minun tunnuslauseeni. (s. 31)
 
Kirjan toinen päähenkilöistä ja minäkertojista, Leo, paljastaa heti kirjan alussa kuolevansa neljän kuukauden kuluttua kirjan tapahtumien alusta. Miten hän sitten voi kertoa tarinaansa, haudan takaako kummituksena? Sepä onkin suuri arvoitus. Hän paljastaa myös sen, että toinen keskeisistä henkilöistä, Israel, on se, joka suunnitteli kuolevansa. 
 
Minulla oli jonkin aikaa sellainen luulo, että biologinen äitini joutui vankilaan varastettuaan päiväkodin eteisestä vieraan lapsen kurahansikkaan. Mutta niin ei kuitenkaan ollut. Äiti joutui vankilaan siksi, että oli siirtänyt tililleen 80 000 euroa yrityksestä jossa työskenteli.
Olin silloin viisi. (s. 28)
 
Leo ja Isra esittäytyvät lukijalle vuorotellen omissa luvuissaan. Leo on joutunut seilaamaan sijaisperheestä toiseen äitinsä jouduttua vankilaan talouspetoksesta. Pilvitutkijaksi itsensä nimittänyt isä on antanut pojalleen vanhan Omega Speedmaster  -kellon ja vannottanut, ettei tätä saa hukata. Kellosta tuleekin hyvin keskeinen symboli läpi koko kirjan. Leolla on hankaluuksia hillitä raivonpuuskiaan, minkä vuoksi sijaisperheet on vaihtuneet useaan otteeseen. Kun raivo iskee, hän haluaa rikkoa tavaroita, oli ne sitten katulamppuja tai sijaisperheen astiastoja. Viimeisimmässä sijaisperheessä nro 5 puhutaan kotikielenä saksaa ja perheen samanikäinen tytär hämmentää Leon suutelemalla tätä ja myöhemmin tekee hyvin ilkeän tempun. 
 
 
Mommyn kylmä katse jäädyttää mut.
Ollaan pakkasen puolella, sanotaan, mutta en tiedä sopiiko se tähän.
Mommy ei koske hiuksiini enää.
Hän ei sano, että korjataan vähän ripsiä.
Ei laita mulle ruokaa vaikka sanon että on nälkä.
Mommy ei lue mun ajatuksia enää.
Ei kysy mitä ajattelen, kun oon vaan hiljaa. (s. 84)

Isran perhe on tullut aikoinaan Suomeen Marokosta. Isralla on ollut hyvä ystävä Rina, joka on kuitenkin yhtäkkiä vieraantunut hänestä, varsinkin sen jälkeen, kun somessa levisi video Rinan poikaystävän Oceanin kuolemasta. Isra oli samassa autossa, kun hänen Mustaf-enonsa päätti tehdä äkkijarrutuksen, jonka seurauksena takapenkillä Isran kanssa istunut Ocean lensi tuulilasin läpi ja kuoli välittömästi. Mutta mitä tapahtui autossa ennen sitä? Miksi Mustaf teki tällaisen ratkaisun? Nyt kaikki kuitenkin tuntuu vihaavan Israa, ja Isra haluaisi vain kuolla. Mutta sitä ennen hän haluaa nähdä Ähtärin pandat. Hän saa yllättävän liittolaisen Leosta, joka myrkkyyntyy omaan sijaisperheeseensä ja omaan elämäänsä niin, että suostuu lähtemään vauhdikkaalle road tripille kiehtovan Isran kanssa.
 
Me kaksi, irtonaisina ja irtolaisina, pyörällä, pyörällä päästä. (s. 98)

Kirja on juoneltaan nopealentoinen ja muutenkin sujuvalukuinen. Teksti on hyvin puhekielistä ja vilisee finglishiä, mikä jakaa mielipiteeni kahtia. Jos nuortenkirjan minäkertoja on nuori, on toki luontevaa, että kirjan kieli on puhekieltä. Toisaalta toivoisin, ettei yleiskieli katoaisi kokonaan nuortenkirjoistakaan, sillä se toimii ihan yhtä hyvin. Repliikeissä voi sitten olla mitä vaan. Vaikka kirjassa käsitellään melko ahdistavia aiheita, ei se ole niin masentava kuin luulisi, vaan toivoakin on. Leon ja Isran rakkaustarina ei nouse niin pintaan, että se tekisi kirjasta romanttisen, mutta tuo mukavaa lisää muun synkkyyden, vauhdikkuuden ja tunteikkuuden keskelle. Välillä kirja tuntuu hieman sekavalta, koska kaikkea ei paljastettu heti kerralla, ja minun piti hieman kelailla taakse päin pysyäkseni kärryillä. 
 
Minä olisi halunnut olla se syy, jonka vuoksi oltiin lähtemättä ja kuolematta. (s. 113)
 
Kaunis ilma kuolla on ihan mukaansatempaava välähdys kahden kovaonnisen nuoren elämästä. Se on tarina valinnoista, haaveista, kulttuureista, aikuistumisesta, ystävyydestä, rakastumisesta ja elämän hauraudesta. Kaikesta traagisuudestaan huolimatta valitettavasti Leon ja Isran tarina ei herättänyt minussa suuria tunnekuohuja, vaan jätti minut melko kylmäksi. Elokuvana tämä tarina voisi toimia oikein mainiosti, "vink vink".
 
Arvosanani 3,5
 
Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.
 
Muissa blogeissa: 
 
En löytänyt muita bloggauksia
 
Samantyylistä luettavaa: 
 
 
Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:
 
4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä
 
Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:
 
A Book with a great first line
 
 
 
 


 


tiistai 8. syyskuuta 2020

Viimeinen ilta - Pumpkinheads: Rainbow Rowell ja Faith Erin Hicks

 Viimeinen ilta - Pumpkinheads: Rainbow Rowells ja Faith Erin Hicks. Suomentanut Taina Wallin. Karisto 2020


Englanninkielinen alkuteos (2019): Pumpkinheads

"Joka syksy high schoolin ajan Deja ja Josie ovat tehneet yhdessä töitä maailman mahtavimmalla kurpitsatilalla Nebraskassa. He jättävät hyvästit joka halloweenina ja kohtaavat jälleen syyskuun koittaessa. Mutta tämä halloween on erilainen. He ovat molemmat valmistumassa, ja edessä on viimeinen työrupeama. Viimeinen työvuoro, viimeiset hyvästit.

Josie on surkeuden perikuva, mutta Deja on päättänyt ottaa viimeisestä päivästä kaiken irti. Nyt heidän on aika kokea kaikki kurpitsatilan hauskat aktiviteetit ja parhaat naposteltavat! Ja Josien on viimeinkin uskaltauduttava toffeekojun söpön tytön puheille... Entä jos heidän viimeinen työvuoronsa olisikin kaikkien aikojen seikkailu?"(Karisto)

Oma arvio:

Nyt on sen verran harvinaista herkkua tarjolla, nimittäin YA-sarjakuvaa ei ihan joka päivä julkaista, etenkään suomeksi. Lempikirjailijani Rainbow Rowell on tehnyt tämän sarjakuvan yhteistyössä kuvittaja Faith Erin Hicksin kanssa ja lopputulos on ihan hauska. Onneksi sain tämän pikimmiten kirjastosta, sillä pyytämäni arvostelukappale loisti poissaolollaan.

Kuten takakansiteksti ja kannen kuvakin paljastaa, kirjan pääosassa seikkailevat pyöreävartaloinen Deja ja kulmikaskasvoinen Josiah eli Josie, jotka eivät ole muuten tekemisissä toistensa kanssa kuin vuotuisissa halloweenin kurpitsajuhlissa. He ovat vuodesta toiseen olleet töissä maissimuhennosmajalla, mutta tänä viimeisenä vuonna ennen valmistumista Deja on järjestänyt heidät piirakkapalatsiin. Dejalla on taka-ajatus: Josiahin ihastus, jota hän nimittää Toffeetytöksi, työskentelee viereisessä Toffeetuvassa, ja nyt pojan on aika ottaa ohjat käsiinsä ja ainaisen haikailun sijaan mennä juttelemaan tuolle punatukkaiselle tytölle.

Tietysti tämä ei olekaan kovin yksinkertaista, sillä Josiahin ujostelun lisäksi Toffeetyttö tuntuu vaihtavan koko ajan paikkaa ja häntä etsivät Deja ja Josia kohtaavat monenlaisia esteitä ja hidastuksia: on varastelevaa pikkupoikaa, itkevää pikkutyttöä, karannutta pässiä jne. Deja on herkkusuu, ja hänen on päästävä maistamaan joka kojun herkkuja. Lisäksi koko teemapuisto tuntuu olevan täynnä Dejan exiä, niin tyttöjä kuin poikia. Mitenkähän lopussa sitten käynee, kun Josie viimein pääsee juttusille Toffeetytön kanssa? Onko unelma hänestä yhtä kantava kuin todellisuus? Loppu on hyvin ennalta-arvattavan suloinen.


Minun on pakko myöntää, että olisin päässyt tarinaan sisälle paljon paremmin, jos se olisi kirjoitettu novelliksi. Johtuneeko siitä, että en ole niin vannoutunut sarjakuvanlukija, vaikka niitäkin nykyään lueskelen. Rowell kirjoittaa ihanan realistisia ja hassunhauskoja kuvauksia ihmisten välisistä kohtaamisista, jotka eivät minusta päässeet sarjakuvassa lainkaan oikeuksiinsa. Huumoripitoisuus tekee tarinasta kuvitettuna jotenkin lapsellisemman kuin mitä se olisi kirjoitetussa tarinassa ollut. Sarjakuva on tosi hauska ja tarina mukava, mutta en saanut tästä sen suurempia innostuksen tunteita.


 

Ruskeaihoinen ja nappisilmäinen Deja on piirretty tosi söpöksi, pyöreävartaloiseksi tytöksi, mutta Josie on jäänyt minun makuuni turhan disneymäisen kirveellä veistetyn näköiseksi. Sitä paitsi hän näyttää minusta nelikymppiseltä maanviljelijältä työasussaan eikä noin parikymppiseltä nuorukaiselta. Jotain mangamaista söpöyttä olisin häneen kaivannut. Muuten Hicksin piirrosjälki on mukavaa katsella ja väritys on syksyisen lämmintä. Sopii hyvin kurpitsajuhlan väreiksi.

Viimeinen ilta tulee olemaan toki hitti yläkoululaisten vinkkauksissa, sillä nuorille kivoja sarjakuvia ei juuri putkahtele tuon tuosta. Tämä voisi olla myös kiva lahjaidea nuorelle, ei niin tottuneelle lukijalle. 

Arvosanani 4- 

Tämän kirjan lainasin kirjastosta 

Muissa blogeissa: 

Siniset helmet

Kirjahilla 

Oksan hyllyltä

Kirjojen keskellä 

Samantyylistä luettavaa: 

Rainbow Rowell: Midnights (kokoelmassa: My True Love Gave To Me - Twelve Winter Romances: Stephanie Perkins (edit.)


sunnuntai 30. elokuuta 2020

Mitä jos en löydä sinua koskaan: Mhairi McFarlane

Mitä jos en löydä sinua koskaan: Mhairi McFarlane. Suomentanut Hanna Arvonen. HarperCollins 2020.


Englanninkielinen alkuteos: If I never met you. Kansi: Jenny Liljegren (suunnittelu), Shutterstock

"Romanttisia illallisia, pussailukuvia somessa, säännöt sovitaan sähköpostitse – ja mikä parasta, suhteella on ennalta sovittu päättymispäivä. Eli toisin sanoen täydellinen valeromanssi!

Laurien poikaystävä jättää hänet kahdeksantoista yhteisen vuoden jälkeen ja Laurie on aivan rikki. Hän kammoksuu ajatustakin aloittaa deittailu uudelleen, saati sitten Tinderissä. Kaiken lisäksi käy ilmi, että hänen exänsä uusi tyttöystävä on raskaana. Ja mikä pahinta, hän joutuu edelleen työskentelemään samassa toimistossa exänsä kanssa, joka päivä.

Kun Laurie sitten eräänä iltana juuttuu toimistolla samaan hissiin komean kollegansa Jamien kanssa, he suunnittelevat yhdessä täydellisen ratkaisun kummankin elämäntilanteeseen: valeromanssin. Mutta asiat kuitenkin monimutkaistuvat: raja sen välillä, että esittää rakastunutta ja on oikeasti rakastunut, osoittautuu haastavaksi. Valesuhteessa ei onneksi voi kuitenkaan särkeä sydäntään – vai voiko?"(HarperCollins)

 Oma arvio: 

Rakastan kliseitä, ja erityisesti rakastan romanttisten kirjojen ja elokuvien kliseitä. En siis pane ollenkaan pahakseni, vaikka kirjan tai elokuvan tarinassa käytetään tiettyjä, odotettavissa olevia juonikuvioita. Tässä Mhairi McFarlanen teoksessa Mitä jos en löydä koskaan tarina on rakennettu yhden usein käytetyimmästä juonikuvioista varaan: mies ja nainen esittää olevansa yhdessä, mutta lopulta rakastuvat toisiinsa oikeasti. Lisäksi kirjan lopussa on hyvin bridgetjonesimainen kohtaus, jossa päähenkilö Lauren juokseen juna-asemalle ehtiäkseen kertoa Jamielle, kuinka paljon tätä rakastaa - yllään tietenkin vain ensimmäiset löytämänsä, kulahtaneet vaatteet. Mutta uskokaa pois: se toimii! 

Olen hyvin positiivisesti yllättynyt tästä kirjasta. En ole tutustunut aiemmin McFarlanen tuotantoon, ja häneltä on kuitenkin jo suomennettu aiemmin viisi kirjaa. Jotenkin mieleni kaipasi kunnon romantiikkaa, joten tämän veikeän kannen nähtyäni ja kirjan kuvauksen luettuani pyysin arvostelukappaletta. 

Kirjan alussa 36-vuotias Laurie tuntuu elävän täydellistä elämää upean miesystävänsä Danin kanssa. Heillä on takanaan jo 18 yhteistä vuotta. Naimisiin he eivät ole koskaan kokenut tarvetta mennä, mutta viime aikoina Laurie on elätellyt toiveita lapsesta. Laurie on bilettämässä parhaan ystävänsä Emilyn kanssa, ja palattuaan kotiin sohvalla istuu apea Dan, joka nakkaa pommin suorilta Laurielle: hän ei halua olla enää Laurien kanssa. Hän ei halua lasta eikä elää samaa elämää kuin hän. Dan haluaa erota.

"En tiedä, miten muutenkaan voisin tämän sanoa. En ole onnellinen, Laurie." (s. 29)

Laurie ja Dan ovat samassa lakifirmassa töissä, joten he päättävät olla vielä paljastamatta juoruisalle työyhteisölle eroavansa. Dan vakuuttaa hajallaan olevalle Laurielle, ettei tällä ole ketään toista, mutta sitten, parin kuukauden kuluttua hän tulee pudottamaan uuden pommin: kilpailevan firman nainen Megan odottaa Danille lasta. Mitään ei suunniteltu, ei, eikä Dan halua tätä. Laurie ei voi käsittää, miten mies voi tehdä mitään noin kamalaa! Lisäksi hän saa ongittua selville, että Danilla ja Meganilla on kuin onkin ollut jotain tekeillä jo heidän seurusteluaikanaan. 

Emily

Toista perässäni: "Minä en ole ansainnut tätä." Tulen luoksesi heti kun voin. Saanko soittaa Danille ja haukkua häntä kusipääksi? En halua, että unohdamme asianmukaiset muodollisuudet tämän kaiken keskellä. (s. 101)

Lauriella on onneksi ihana tukiverkosto: ihana ystävä Emily, hupaisa työkaveri Bharat ja hänen Diana-vaimonsa sekä myös äärifeministinen Emilyn ystävä Nadia, joka lausuu aina suorat sanat miesten toiminnasta. Ja sitten sattuman kaupalla Laurie saa yllättävän liittolaisen, nimittäin saman lakifirman hottiksen Jamien, joka tunnetaan pahimpana naistenmiehenä. Juututtuaan samaan hissiin he päättävät jatkaa iltaa drinkeillä ja saavat hullun idean: mitä jos he esittäisivät pariskuntaa firman joulujuhlaan saakka, jotta Jamiella olisi paremmat mahdollisuudet saada osakkuus firmasta ja Laurie saisi tehtyä Danin niin mustasukkaiseksi, että matelisi takaisin tämän luokse. Mikäpä ettei. Parivaljakko laatii säännöt, jonka mukaan kumpikaan ei saa tapailla toisia eikä kertoa muille huijauksesta. Ensimmäinen tyrmäävä selfie Instagramiin ja huijaus alkakoon.

Oli selvää, että se päättyisi kyyneliin. Toisaalta se myös alkoi kyynelistä. Laurie oli 98-prosenttisesti pelkkiä kyyneliä. Hän epäili,  että olisi ikuisesti osittain kyyneliä. Hänellä ei ollut mitään hävittävää. (s. 141)

Vaikka kirjan idea tuntuu tyhjäpäiseltä, kuin aikuisten versiolta Jenny Hanin Pojille, joita joskus rakastin -kirjasta, on kirja ihmeen toimiva ja syväulotteinen. Sen vahvuuksia on loistavat sivu- ja taustahenkilöt, kuten Laurien mainiot ystävät, ja Jamien vanhemmat ja lapsuudenystävä Hattie, jotka eivät saa kirjasta paljoa tilaa, mutta jäävät mieleen. Jamien ja Laurien tutustuessa ja ystävystyessä he jakavat omat kipupisteensä toisilleen, ja näin ollen lähentyvät ja rakastuvat toisiinsa luontevasti. He rakastuvat nähdessään toistensa hyvyyden, ja tämä on todella kaunista eikä ollenkaan pinnallista instarakkautta.

"Minähän sanoin, että kun alkaisit uskoa itseesi, olisit pysäyttämätön." (s.344)

Pidän myös kovasti kirjan feministisestä otteesta, joka ei kuitenkaan vie liikaa valtaa tarinalta. Laurie joutuu monestikin työssään ja elämässään kohtaamaan ennakkoluuloja niin ihonvärinsä kuin sukupuolensakin takia. Pahin kohtaus syntyy, kun Laurieta pitkään liehitellyt Michael ja ex-Dan päättävät ottaa asiakseen puuttua Laurien ja Jamien suhteeseen asenteella, kuin he omistaisivat Laurien. He kun eivät voi uskoa, että Laurie olisi vapaaehtoisesti pahamaineiden Jamien kanssa ja kovistelevat miestä jättämään Laurien rauhaan. Laurie pölähtää keskellä tilannetta ja sanoo miehille suorat sanat, kuinka hän ihan itse päättää, kenen kanssa on ja ei ole. Emilyn feministikaveri Nadia sanoo hauskan nasevalla tyylillään suorat sanat, ja olisin toivonut hänen olevan enemmänkin mukana kirjassa.

Eroaan surevaan Laurieen on helppo samaistua, varsinkin jos on omakohtaista kokemusta aiheesta. Hänen tuskansa on kuvattu hyvin realistisesti ja uskottavasti.

Kirja toimisi loistavasti romanttisena komediana. Voi, kun joku tuotantoyhtiö nappaisi tästä oikeudet itselleen! Myönnettäköön, että kirjan idea on jo nähty, mutta tämä voisi silti toimia uudelleen. Näkisin niin jo sieluni silmillä kauniin Laurien ja upean Jamien kiihkeän tanssin ja melkein-suudelman joulujuhlissa, juna-asemakohtauksen ja Emilyn, Nadian ja Laurien miesruotimiset pubeissa.

Aion myös takuuvarmasti lukea myös muut McFarlanen teokset, sillä pidän kovasti hänen tyylistään kirjoittaa. Kirjassa on sopivan tarttuvaa huumoria, joka ei tunnu vaivaannuttavalta. Lisäksi kirjassa on osuvia lausahduksia elämästä, joista suosikkini on tämä: "Nukkuminen toisen sylissä oli yksi niitä juttuja, jotka toimivat elokuvissa, mutta ovat pahuksen epämukavia tosielämässä."(s.265)

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

 En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Jenny Han: Pojille, joita joskus rakastin

Josie Silver: Ole minun

 

keskiviikko 19. elokuuta 2020

Klassikkokeskiviikko ~ Uljas uusi maailma: Aldous Huxley

Uljas uusi maailma: Aldous Huxley. Suomentanut I.H.Orras. Tammi 2018 (Ensimmäinen suomenk. painos 1944)


Englanninkielinen alkuteos (1932): Brave new world

 "Aldous Huxleyn vuonna 1932 ilmestynyt Uljas uusi maailma on George Orwellin Vuonna 1984 -teoksen ohella 1900-luvun tieteiskirjallisuuden kulmakiviä. Tieteen ja kulutusyhteiskunnan kehitys on pitänyt huolen siitä, että Huxleyn dystopia on yhä kutkuttavan ajankohtainen.


Romaani sijoittuu tasapainon vuoteen 632 jälkeen herramme Henry Fordin, aikaan jolloin konekulttuuri on kehittynyt niin pitkälle, että ihmisen elämä syntymästä kuolemaan on tieteen keinoin valmiiksi kartoitettu. Lapset syntyvät koeputkissa, ja heti syntymänsä jälkeen heidät jaetaan eri luokkiin, joista kukin toteuttaa sille määrättyä tarkoitusta ja elintapaa. Kaikki on niin automatisoitua ja tarkoin suunniteltua, ettei minkäänlaista häiriötä voi syntyä eikä liioin kehityksen tarvetta ilmene. Jos tyytymättömyys jostain syystä sattuisikin heräämään, palauttaa onnelliseksi tekevä huume, soma, oitis tasapainon. Eräässä tämän maailman kolkassa on kuitenkin villi-ihmisten reservaatti, jossa elämäntaistelu, intohimo, syntymä ja kuolema ovat yhä todellisuutta...."(Tammi)

 Oma arvio:

Innostuin tarttumaan tähän scifi-klassikkoon katsottuani samannimisen, kirjaan perustuvan sarjan HBO Nordicilta. Yritän nyt kuitenkin olla tässä postauksessa vertaamatta kirjaa sarjaan tai toisinpäin, etenkin kun katsoin sarjan ennen alkuteoksen lukemista. Joskus se voi olla epäedullista kirjalle.

Kirjan ensimmäisessä luvussa tutustutetaan lukija heti asian ytimeen, kun Keski-Lontoon hautomis- ja olouttamiskeskuksen johtaja esittelee opiskelijajoukolle tuota suurta mullistavaa laitosta, jossa erotellaan alkiovaiheessa Alphat (nämä ovat aina miehiä), Betat, Deltat, Gammat ja Epsilonit, jotka sitten kasvatetaan pulloiksi kutsutuissa säiliöissä ja syntymän jälkeen oloutetaan keskuksessa sopivaan asemaansa ja rooliinsa. Samalla tulee myös tutuksi mullistava Bokanovski-menetelmä, jonka avulla alkiosta saadaan silmikoitua maksimissaan yhdeksänkymmentäkuusi identtistä kaksosta. Näin pystytään toteuttamaan vielä paremmin maapallon tunnuslausetta: "Yhteisyys, samuus, lujuus." 

Samalla lukija tutustutetaan keskeisiin henkilöihin, joita ovat Alphat Henry Foster ja Bernard Marx sekä keskuksessa työskentelevä hehkeä ja miesten suosima Beta Lenina Crowne. Lenina ja Henry viihtyvät vapaa-ajalla yhdessä, mutta erikoinen Bernard haluaisi Leninan itselleen. Ja tämä ajatus on pöyristyttävä, sillä kirjan yhteiskunnassa kaikki kuuluvat kaikille, ei ole parisuhteita eikä avioliittoja ja seksiä voi harrastaa estottomasti kenen kanssa haluaa. Lenina saa myös huutia ystävältään Fannylta, koska on viihtynyt Henryn seurassa hiukan liian kauan, jo neljä kuukautta. Tuollainen kiintymys on tavatonta.

- Perhe, yksiavioisuutta, romantiikkaa. Kaikkialla nurkkakuntahenkeä, kaikkialla harrastuksen keskittymistä oman edun polttopisteeseen, kiihotteiden ja tarmon ahdasta kanavoimista.

- Mutta jokainen kuuluu jokaiselle, hän lopetti lainaamalla hypnopedista sananpartta. (s. 51)

Johtajan kertomana kuullaan seikkaperäisesti, mitä olouttaminen tarkoittaa. Yölliset, toisteiset ääninauhat tunkeutuvat pienokaisten mieliin ja ohjaavat heitä haluttuun ajattelu- ja käyttäytymismalliin, jotta he voivat sopeutua maailmaan ja heille annettuun asemaan. Alinta kastia olevat Epsilonit ovat lähinnä huoltajia ja siivoojia, mutta he ovat onnellisia eivätkä kaipaa enempää. Ainakin niin kauan, kun he ottavat päivittäisen soma-annoksensa. Tästä tullaankin somaan, joka on lääke kaikkeen: somalla turrutetaan tunteet, sillä kaikenlaiset tuntemukset eivät ole ihmiskunnalle hyväksi. Kaikki syövät somaa, joten kukaan ei tunne mitään. Näin yhteiskunta pysyy vakaana. Tiettyjä tunteita kuitenkin voidaan vahvistaa somalla, kuten hurmoksen tunteita solidaarisuuspalveluksissa, joissa Jumalan sijaan palvotaan herraa  Henry Fordia, joka on koneteollisuuden keksinnöllään sysännyt alkuun suuren koneellistuvan maailman. 

Humala-jumala, Ford ja suuta

annat, tytöt yhdeks muuta.

Pojat, tytöt rauhan saa: 

Humala-jumala vapahtaa.(s. 93)

Kaikista suurin kirjan henkilöhahmoista on kuitenkin Länsi-Euroopan ohjaajapresidentti Mustafa Mond,  joka on yksi kymmenestä maailmanohjaajista. Tämä kaikkialla kunnioitettu vastaa siitä, että yhteiskunta toimii niin kuin sen pitää. Vaikuttava Mustafa jakelee ajatuksiaan täydellisestä yhteiskunnastaan etenkin loppua kohti.

- Hyvä nuori neiti, asianlaita on niin kuin sanoin.

Kuusi kertaa kuusikymmentätuhatta intiaania ja sekarotuista...täydellisiä villejä...tarkastajamme käyvät silloin tällöin alueella...muussa suhteessa ei minkäänlaisia yhteyksiä svistyneeseen maailmaan...noudattavat vielä luotaantyöntäviä tapojaan ja tottumuksiaan...avioliitto, jos tiedätte mikä se  on, hyvä nuori neiti, perheet...ei olouttamista...kammottavaa taikauskoisuutta...kristinuskoa ja totemin- ja esi-isien palvontaa...kuolleita kieliä, sellaisia kuin zuni ja espanja ja athapasca...kuguaareja, piikkisikoja ja muita villieläimiä...tarttuvia tauteja...pappeja...myrkyllisiä sisiliskoja...(s. 111)

Mullistavimmat tapahtumat alkavat Leninan ja Bernardin matkustaessa lomailemaan Villien alueelle erämaahan. Tuolla he törmäävät kaikin puolin hämmästyttäviin, oudosti eläviin intiaaniyhteisön jäseniin, joiden joukossa asuu kuitenkin kaksi valkoihoiseen väestöön kuuluvaa. Turpean lihava, kuusissakymmenissä oleva Linda ja  hänen aikuinen  poikansa John ovat erottuva näky kylässä, ja pian selviääkin, että John sattuu olemaan Bernardin johtajan poika. Ennen reissua kun johtaja on kertonut, miten hän eräällä lomamatkalla erämaassa kadotti naisen, joka oli siis Linda. Niinpä Bernard pyytää Mustafalta lupaa tuoda Villit Keski-Lontooseen, sillä tämä hyljeksitty miesressu haluaa saada mainetta ja kunniaa tuomalla nämä erikoisuudet kaupunkiin. Onpa hänellä pieni kostokin mielessään, sillä ennen reissua johtaja on uhannut lähettää joukkoon sopeutumattoman Bernardin Islantiin.

Villien, etenkin itsepintaisen ja itsenäisesti ajattelevan Johnin tulo Keski-Lontooseen aiheuttaa kuohuntaa yhteiskunnassa, kun tämä kyseenalaistaa koko systeemin, kieltäytyy somasta ja kertoo janoisille kuulijoille Villien elämäntavoista. John yrittää aiheuttaa sekasortoa Deltojen keskuudessa lietsomalla heitä kapinaan ja päätyy käymään pitkän keskustelun Mustafan kanssa. Lopulta Johnin on todettava, ettei hän voi koskaan sopeutua täydelliseen elämään, vaan on oleva aina Villi luonteeltaan.

 Sata toistoa kolmena yönä viikossa neljän vuoden ajan, ajatteli Bernard Marx, joka oli hypnopedian erikoistuntija. Kuusikymmentäkaksituhatta neljäsataa kertausta tekee yhden totuuden. Idiootit! (s. 58)

Uljas uusi maailma on hyvin mielenkiintoinen ja kiehtova dystopia. Pidän tästä paljon enemmän kuin Orwellin scifiteoksesta  Vuonna 1984. Kaikista mullistavin ajattelija kirjassa on Bernard Marx, joka oikeasti alkaa kyseenalaistamaan tunteiden turruttamisen ja samuuden ajatuksen. Huhutaan, että hänen säiliöönsä on sikiövaiheessa kaadettu etanolia (tämä on siis gammoille ihan tavallinen toimenpide), jonka vuoksi hän on muita Alphoja lyhyempi ja yksinkertaisempi. Lenina Crowe ajattelee myös valtavirrasta poikkeavasti, mutta on kuitenkin vahvasti olouttamisen uhri, kuten Bernardkin. Lenina esittääkin ääneen kysymyksiään kuin pikku lapsi vanhemmilleen, mutta ei kykene ajattelemaan muuten, kuin hänelle on olouttamisessa jankutettu. Mutta yhtä lailla Villi John on kasvanut oman yhteiskuntansa normeihin eikä näin ollen osaa suhtautua estottomasti käyttäytyvään Leninaan, vaan torjuu tämän raivokkaasti, vaikka olisi ensin halunnut tämän. Menettäessään äitinsä hän tajuaa, ettei Keski-Lontoon ihmiset tule koskaan tajuamaan sitä surua, mitä hän kokee. Kirjan loppu jää hyvin epämääräiseksi.

Arvosanani 4

Tämän kirjan lainasin kirjastosta


Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat

Kulttuuri kukoistaa 

Jokken kirjanurkka 

Antti Hautamäki 

Poika lukeekin


Samantyylistä luettavaa:

The Giver: Lois Lowry 

Vuonna 1984: George Orwell 

 

Kirja pääsee Helmet-haasteen kohtaan:

 1. Kirja on vanhempi kuin sinä

torstai 23. heinäkuuta 2020

Ihmeiden aika: Karen Thompson Walker

Ihmeiden aika: Karen Thompson Walker. Suomentanut Pirkko Biström. Bazar 2020

Englanninkielinen alkuteos (2012): The Age of Miracles. Kansi: Satu Kontinen

"Pysäyttävä tarina katastrofista ja selviytymisestä, kasvusta ja muutoksesta.

Karen Thompson Walkerin Ihmeiden aika on henkeäsalpaava muotokuva ihmisistä, jotka yrittävät löytää tien eteenpäin alati muuttuvassa maailmassa

Aurinkoisena lauantaiaamuna kalifornialaisessa esikaupungissa 11-vuotias Julia vanhempineen saa tietää, että maapallon pyöriminen on alkanut hidastua. Tv:n täyttävät uutiset, jotka kertovat vuorokauden pidentyneen melkein tunnin yhden yön aikana. Viikkojen kuluessa päivät ja yöt pitenevät pitenemistään ja maan painovoima alkaa kasvaa. Linnut, vuorovedet ja ihmisten käytös luisuvat sekasortoon.

Maailman täyttyessä vaaroista Julian täytyy kohdata myös muutokset itsessään ja omassa pienessä maailmassaan: hänen vanhempiensa välille kasvava kuilu, ensirakkauden mukanaan tuoma haavoittuvuus, kasvava yksinäisyys ja yllättävä, lannistumaton rohkeus.(Bazar)"

Oma arvio: 

Miten suhtautuisit, jos saisit kuulla maapallon pyörimisliikkeen alkaneen hidastua ja että se tulisi hidastumaan päivä päivältä enemmän? Herättäisikö se sinussa pakokauhua vai ottaisitko asian tyynesti vastaan? Alussa voisi ajatella, että mitäs haittaa siitä on, kun päivänvalon aika pitenee muutaman minuutin, samoin kuin pimeä aika. Mutta mitäs sitten, kun on kulunut viikkoja, kuukausia, kellonajat eivät enää voi näyttää suuntaa arjen sujumiselle, linnut alkavat reagoida oudosti, kasvit alkavat kärsiä pitkistä pimeistä jaksoista ja toisaalta pitkistä paahteisista päivistä, painovoima alkaa voimistua ja jotkut ihmiset alkavat sairastua niin sanottuun painovoimatautiin.

Ihmeiden aika kertoo tapahtumista alkaen maan pyörimisen hidastumisen havaitsemisesta ja loppuen siihen, kun tarinan kertoja, Julia, on jo nuori aikuinen. Kirja käy kuitenkin pääsääntöisesti läpi reilun vuoden mittaisen ajanjakson 11-vuotiaan, lopussa 12-vuotiaan, Julian elämästä ja hänen havainnoistaan muuttuvassa maailmassa. Julia on juuri lapsuuden ja nuoruuden rajamaastossa, ja joutuu käymään muutoksen läpi kaiken kaaoksen keskellä. Vuodessa ehtii tapahtua paljon: Julia kokee ensirakkauden, menettää ystävän, saa isänsä kiinni aviorikoksesta, näkee äitinsä kärsivän sairauden kourissa, kadottaa isoisänsä ja näkee ympäröivän luonnon kuolevan pikku hiljaa.

Kuviteltavaksi mahdoton oli kuviteltu, uskomaton uskottu. Nyt minusta tuntui, että kaikkialla vaani vaaroja. Joka rakosessa tuntui piilevän uhkaa. (s. 34)

Kun päivien pidentymistä aletaan mitata muutamissa minuuteissa, sitten tunneissa, todetaan kellonaikojen mukaan elämisen olevan mahdotonta. Joka päivä koulu alkaa hieman eri aikaan, jotta se osuisi päivänvalon aikaan. Mutta kun vuorokaudet alkavat venyä yhä enemmän, päätetään ottaa 24-tuntinen vuorokausisysteemi eli perinteiset kellonajat taas käyttöön riippumatta siitä, osuuko valveillaolon aika pimeään vai valoisaan aikaan. Sopeutuminen on vaikeaa, eivätkä kaikki suostu noudattamaan kellonaikoja, vaan haluavat jatkaa aurinkoajassa. Tämä tarkoittaa sitä, etteivät nämä tosiaikalaisiksi itseään kutsuvat voi enää elää normaalin elämänmenon tahtiin, käydä töissä tai koulussa, he saattavat valvoa kun muut nukkuivat,  ja heidän yöunensa ja valveillaoloaikansa venyvät pidemmiksi kuin kelloaikalaisilla. Tosiaikalaisia aletaan myös hyljeksiä ja pitää omituisina. Osa muuttaa pois siirtokuntiin, kuten keskellä aavikkoa sijaitsevaan Cirkadiaan, jossa tosiaikalaiset elävät omaa elämäänsä.

On vaikea uskoa, että tässä maassa on ollut aika - eikä kovin kauan sitten - jolloin joka vuosi painettiin paksuja almanakkoja ja niissä lueteltiin muiden asiatietojen ohella joka ainoan auringonnousun ja joka ainoan auringonlaskun tarkka kellonaika vuodeksi eteenpäin. Minusta tuntuu, että menetimme muutakin, kun niiden selkeä rytmi katosi: menetimme jonkinlaisen yhteisen ja yleisen uskon siihen, että tiettyihin asioihin saattoi luottaa. (s. 113-114)

Julia tarkkailee muutoksia niin ihmisissä kuin luonnossakin. Viljelykasvit alkavat kärsiä, joten viljelyksiä aletaan kattaa kasvihuoneisiin ja keinovalosta tulee auringon korvike pimeille jaksoille. Nurmikot vaihdetaan tekonurmiksi niiden kuihtuessa pitkien valoisien jaksojen aikana. Unilääkkeitä ja pimennysverhoja myydään mielettömiä määriä. Julian entinen pianonsoitonopettaja Sylvia päättää luopua omalta osaltaan kellonajoista, ja Julia tarkkailee tätä yhä riutuneemmalta näyttävää naapuria isältä saamallaan kaukoputkella. Julia tulee nähneeksi myös jotain pöyristyttävää tapahtuvan Sylvian kodissa, josta hän kertoo myöhemmin poikaystävälleen Sethille.

Niin, muuttuvan maailman tapahtumat tekevät Juliasta hyvin yksinäisen. Paras ystävä Hanna muuttaa perheineen katastrofin alussa muiden mormonien tavoin Utahiin, ja palattuaan lyöttäytyykin yksiin toisen mormonitytön, Traceyn, kanssa. Naapurin Gabby alkaa käyttäytyä omituisesti, ja karkaa myöhemmin pojan perässä Cirkadiaan, joten tästäkään ei ole Julialle seuraa. Michaela kutsuu Julian yökylään vain äitinsä pakottamana. Julian äiti on vuoroin hysteerinen, vuoroin sairas painovoimataudissaan, isän aika kuluu työssään sairaalassa (tai sitten jossain muualla) ja skeittaava Seth Moreno ei tunnu alkuun noteeraavan Juliaa kuin satunnaisesti. Varmuusvarastoja koonnut isoisä katoaa mystisesti Julian 12-vuotissyntymäpäivänä. Futistreenit ei enää nappaa Juliaa, pallokin käy yhä raskaammaksi potkia, mutta isä on sitä mieltä, ettei treenejä jätetä väliin. Onneksi ajan myötä  kiinnostus luonnossa tapahtuviin muutoksiin yhdistää Sethin ja Julian, he ystävystyvät ja ihastuvat toisiinsa.

"Saattepa nähdä", sanoi Josh. "Kun jonain päivänä menette ruokakauppaan, kaikki hyllyt onkin tyhjiä." (s. 205)

Kirja on miellyttävän sujuvalukuinen, Julian kertoma raportti siitä, miten asiat etenevät ja muuttuvat. Tunnelmaltaan se on yhtä aikaa lohdullinen ja hyytävä. Lukija odottaa koko ajan jotain kamalaa tapahtuvaksi, mutta tapahtumat pysyvät yllättävän tasaisina. Kertoja-Julia ei hysterisoi, vaikka kertoo avoimesti peloistaan, mutta myös toteaa tasaiseen tyyliinsä kaiken tapahtuneen, tarkkailee ja havainnoi ympäristöään.  Tuo vuosi on hänelle todellakin muutosten vuosi.

Ihmeiden aika sopii mainiosti luettavaksi tähän ajankohtaan, kun koronavirus on aiheuttanut monenlaista sekasortoa yhteiskunnassamme. Samalla on pieni pelko olemassa, että ilmastonmuutos tuo tullessaan lisää muutosta, kaaosta ja turvattomuutta. Dystopiakuvauksissaan kirja on erittäin onnistunut ja ne lomittuvat luontevasti kehyskertomukseen. Kirjan kieli on kaunista ja huoletonta lukea. Myös Satu Kontisen taiteilema, häkellyttävän kaunis kansikuva saa minulta kiitoksensa.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjanmerkkinä lentolippu
Kirjasähkökäyrä


Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

28. Tulevaisuudesta kertova kirja

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

A Book by or about a journalist

sunnuntai 19. heinäkuuta 2020

Syitä itkeä julkisesti: Holly Bourne

Syitä itkeä julkisesti: Holly Bourne. Suomentanut Kristiina Vaara. Gummerus 2020

Englanninkielinen alkuteos (2019): Places I've Cried in Public. Kansi: Jan Pielecki @Usborne Publishing

"Se näytti rakkaudelta.
Se tuntui rakkaudelta.
Mutta tämä ei ole rakkaustarina.
Amelie tutisee keskellä yötä vanhalla penkillä, siellä missä kaikki alkoi, ja yrittää tajuta mitä oikein tapahtui.

Kaikki alkoi Amelien uuden koulun kykyjenetsintäkilpailuista, joissa hän valloitti lauluntekijätaidoillaan niin yleisön kuin rock-bändin hurmurisolistin, Reesen. Aluksi kaikki meni kuin lauluissa. Mutta kuuluuko rakkauden todella sattua niin lujaa?

Pyyhkiäkseen kyyneleensä ja päästäkseen eteenpäin Amelie käy läpi heidän tarinaansa niiden paikkojen kautta, joissa hän päätyi itkemään julkisesti."(Gummerus)

Oma arvio:

Blogiani lukeneille ei liene salaisuus se, että olen tähän mennessä pitänyt kaikista lukemistani Holly Bournen YA-kirjoista. Hänellä on niin omintakeinen, pistämättömän rehellisen pureva tyyli kirjoittaa, ja kaikki hänen tarinansa ovat menneet tavalla tai toisella ihoni alle. Viime vuonna pyörittelin työpaikallani kirjastossa käsissäni tämän kirjan englanninkielistä alkuteosta Places I've Cried in Public, mutta päätin malttaa ja odotella suomennosta. (Erityiskiitokset ajallaan tulleesta arvostelukappaleesta vielä Gummerukselle, jonka kanssa yhteistyö on aina toiminut.)

Sen jälkeen kun tapasin sinut olen oppinut, että on olemassa valtava runsaudensarvi erilaisia kyyneleitä, joita toisen voi saada itkemään: surun kyyneleet, tunteiden aiheuttaman uupumuksen kyyneleet, kyyneleet jotka aiheutuvat vihasta jota ei uskalla päästää ulos, kyyneleet jotka aiheutuvat siitä miten epäreilulta jokin tuntuu, Mitä helvettiä nyt oikein tapahtuu -kyyneleet, oma itsensä häpeämisen kyyneleet, kyyneleet jotka aiheutuvat turhautumisesta kun tietää että paremmaltakin voisi tuntua,  toivottomuuden kyyneleet, kyyneleet jotka aiheutuvat siitä että on huolissaan siitä kuinka paljon itkee...Lista jatkuu. (s. 181)

Kirjan päähenkilö on kuusitoistavuotias Amelie, joka on erityisen herkkä. Hän itkee usein ja paljon, ja etenkin viime aikoina hän on itkenyt paljon, sillä hän yrittää toipua ikävistä kokemuksistaan. Alussa hän (ja lukija) luulee, että suru johtuu sydänsuruista, johon liittyy ensin Alfie-, sitten Reese-niminen poika, mutta tarinan edetessä käy ilmi, että Amelien surun aiheuttaa paljon kipeämmät ja monisyisemmät asiat.

"Entä jos et jaksa odottaa minua niin pitkään?"
"Tiedät että jaksan." (s. 27)

Amelie vaeltelee muistelemassa, missä eri paikoissa hän on itkenyt julkisesti: puistonpenkillä, juna-asemalla, musiikinluokassa... Samalla hän alkaa kertoa, mistä kaikki alkoi. Kirja kulkee siis kahdessa ajassa, jotka on erotettu sekaannusten välttämiseksi eri fonteilla. (Muutaman kerran menen kuitenkin hieman sekaisin ajassa.) Kaikki alkaa siitä, kun Amelien perheen on muutettava isän työn takia Sheffieldistä, Pohjois-Englannista lähemmäs Lontoota. Amelien on aloitettava täysin uutena oppilaana uudessa koulussa, mikä on ujolle tytölle kauhistus. Kaikki hänen ystävänsä ja rakas poikaystävä Alfie jäivät Sheffieldiin. Onneksi Amelien luokanvalvoja Alistair on hauska ja rento tapaus, musiikinopettaja rouva Clarke näkee heti Amelien kyvyt laulajana ja rempseä Hannah kavereineen ottaa tytön siipiensä suojiin. Tulossa oleva koulun talenttikilpailu kiehtoo Amelieta, ja hän päättää rohkaistua esittämään omia laulujaan siellä. Amelie on nimittäin kirjoittanut jo pitkään pöytälaatikkoon omia biisejä.

Amelie saa esityksestään mainetta ja kunniaa, ja kaiken lisäksi paikallisen bändin solisti Reese, joka käyttää hauskaa lierihattua, iskee silmänsä Amelieen. Yhtäkkiä Amelie unohtaa Alfielle antamansa lupauksen, että he odottaisivat toisiaan ja tapaisivat kahden vuoden päästä Manchesterin yliopistossa, ja myös Hannahin varoitukset Reesestä. Pian Amelien maailman täyttää Reese ja laulaminen. Talenttiesitys poikii Amelielle keikan, sitten toisenkin, eikä Amelie hurmoksessaan huomaa, miten oudosti Reese käyttäytyy. Reese harrastaa suurieleisiä yllätyksiä, jotka saavat hänet näyttäytymään toivottoman ihanana poikaystävänä, mutta toisaalta tämän käytös laittaa hälytyskellot soimaan kaikkien muiden paitsi Amelien päässä. Tätä on oikea rakkaus, Amelie ajattelee. Se on sitä, kun järki sumenee, kaikki muu menettää merkityksensä, henki salpautuu, sydän hakkaa, välillä tekee ihan kipeää. Alfien kanssa oli niin tasaista ja turvallista, mutta se ei ollut niin kiihkeää kuin Reesen kanssa.

Ei ole mitään humalluttavampaa kuin nähdä paras versio itsestään jonkun ihailevien silmien linssistä. Se on voimaannuttavaa ja juovuttavaa, ja kuinka upealta tuntuikaan kylpeä Reesen säteilemässä hehkussa. Pystyin käytännössä paistattelemaan siinä päivää. (s. 79)

Lukija aavistelee tietenkin koko ajan, ettei Reesen ja Amelien rakkaus ole niin satumaista kuin voisi alussa ajatella. Amelie sulkee korvansa ja mielensä pahoilta aavistuksilta ja varoituksilta, mutta jälkiviisaana alkaa käydä kaikkia ikäviä varoitusmerkkejä läpi terapiassa, johon hän viimein hakeutuu. Terapeuttinsa kanssa jutellessaan Amelie pohtii sitä, millaiselta rakkauden pitäisi tuntua. Täytyykö sen aina viedä järjen mennessään, vai onko tuttu ja turvallinen, tasainen ja ystävyydestä syntynyt rakkaus sittenkin sitä oikeaa rakkautta?

Ehkä rakkaus - tosirakkaus - on leppoisaa. Ehkä se on hitaasti kypsyvä muhennos, joka vain kypsyy liedellä ja saa hautua niin kauan, että maku vain syvenee ja syvenee. Ehkä se on suosikkikappale, jota soitetaan tosi hiljaiselle, mutta se ei haittaa, koska osaa sanat ja melodian niin hyvin, että voi laulaa sitä päässään. (s. 311)

Syitä itkeä julkisesti on yhtä aikaa anti-rakkaustarina ja rakkaustarina. Se osoittaa sen, millaista rakkaus EI ole ja millaisia tekoja rakkauteen EI kuulu. Samalla täytetään myös ne tunnusmerkit, jotka kuuluvat rakkauteen. Kipeiden kokemusten kautta Amelie huomaa todellisen rakkauden ja narsistisen vallankäytön eron. Kirjan tarina on myös ikään kuin vastaisku YA-kirjoissa yleisille instarakkauksille, jotka toki kuuluvat nuoren elämään, mutta jotka yleensä päättyvät yhtä nopeaa kuin alkavatkin - niin kirjoissa kuin tosielämässäkin. Bourne osaa kirjoittaa niin kauniita ja tosia sanoja rakkaudesta, että en voi kuin hiljaa hymistä ja nyökytellä lukiessani.

Vaisto on sitä, kun tuntee jonkun katseen selässään, tai se inhottava kouraisu, kun jokin on vialla, vaikka muut yrittävät vakuuttaa, että kaikki on hyvin. (s. 161) 

Kirjassa käsitellään myös muita teemoja, kuten erityisherkkyyttä, introverttiyttä ja esiintymisjännitystä. Vaikka Amelie on ujo, hän haluaa esittää laulujaan yleisölle, vaikka hän jännittää niin paljon, että oksentaa ennen keikkaa. Varsinkin, jos ujous liittyy sosiaalisiin tilanteisiin, onkin eri asia nousta lavalle esiintymään ihmisten eteen, kuin keskustella pienessä ihmisjoukossa. Kaikki ne sosiaaliset säännöt, itsetarkkailu jne. vievät energiaa. (Saatan puhua myös hiukan omasta kokemuksestani.)

"Et sinä ole ujo. Sinä lauloit juuri täydelle salille."
"Joo, mutta melkein kuolin siihen." (s. 143)

Elin mukana Amelien surussa, ahdistuksessa, tunnekuohuissa ja oivalluksissa. En voi olla rakastamatta tätä kirjaa, niin kuin olen rakastanut muitakin Bournen kirjoja tähän mennessä. 

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En vielä löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

maanantai 13. heinäkuuta 2020

Lukitut: Salla Simukka

Lukitut: Salla Simukka. Tammi 2020

Kansi: Laura Lyytinen/ iStockphoto

" 'Meitä oli viisikymmentä.Tämä on meidän tarinamme.'

Hätkähdyttävä YA-romaani maailmasta, jossa nuoret joutuvat vankilaan rikoksista, jotka heidän on laskettu tulevaisuudessa tekevän. 

'Meidät noudettiin keskellä kirkasta päivää, kohteliaasti ja rauhallisesti.Ei varmasti ollut tarkoitus, että kukaan kuolisi.Ei varmasti ollut tarkoitus, että kaikki menisi sellaiseksi kuin meni.Tämä on meidän tarinamme.mä ovat meidän äänemme.' " (Tammi)


Oma arvio:

Kovasti olen odottanut tätä Salla Simukan uusinta YA-dystopiaa, sillä pidän oikein kovasti hänen aiemmasta dystopiakirjaparista Jäljellä ja Toisaalla. Olisin lukenut Lukitut kesäkuiseen Pride-lukuhaasteeseen, mutta koska pyytämääni arvostelukappaletta ei alkanut näkyä eikä kuulua, jouduin jonottelemaan tätä kirjaston varausjonossa eikä kirja näin ollen ehtinyt minulle haasteaikana. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Heti kirjan ensimmäisessä luvussa paljastetaan, että yksi kirjan näkökulmahenkilöistä tulee kuolemaan. Tämän jälkeen palataan ajassa puoli vuotta taaksepäin, aikaan jolloin yhteensä viisikymmentä tarkkaan valittua nuorta haetaan kotoaan vähäeleisesti ja sullotaan vankilaan, kukainenkin viiden henkilön selleihin. Johannes, Vega, Kaspian, Meea ja Oliver käyvät läpi niitä tuntemuksia, mitä äkillinen vankeus tuo esiin. Kaikilla nuorilla on oma historiansa ja kipukohtansa, joita lukijalle aletaan hiljakseen ripotella samalla, kun alkaa selvitä, miksi nämä nuoret on vangittu.

Vaikka olettekin vankilassa, voitte ajatella aikaanne täällä myös retriittinä tai mahdollisuutena hiljentymiseen ja itseenne tutustumiseen. Käyttäkää päivänne hyödyllisesti ja muistakaa: tämä kaikki on teidän omaksi parhaaksenne. (s. 24)

Niin, miksi? On tehty pommintarkka todennäköisyyslaskentamalli, jolla pystytään selvittämään, tekeekö nuori tulevaisuudessa jonkin rikoksen. Nyt nämä valitut nuoret ovat siis mallin mukaan tulevia rikollisia, ja heidät on valittu uudenlaiseen kokeiluun. Nuorille ei kerrota, mikä on heidän tuleva rikoksensa, vaan heidän on arvattava se itse. Vankilassa on vähän kuin BB-talon päiväkirjahuone, johon he voivat halutessaan mennä arvaamaan rikoksensa, ja jos osuu oikeaan ja osoittaa katumusta, pääsee kotiin. Kuulostaa helpolta, mutta on yllättävän vaikeaa, ja niinpä nuoret tulevat huomaamaan, kuinka yksi toisensa jälkeen palaa tunnustushuoneesta pettyneenä takaisin. Nuoria valvotaan jatkuvasti, ja virheitä tehdessään he saavat sähköiskuja rannelaitteidensa kautta.

- Väärä vastaus. Poistu huoneesta. (s. 39)

Kirjan asetelma on oikein herkullinen tällaiselle vannoutuneelle dystopiafanille kuten minä, mutta ikävä kyllä idea ei kanna tarpeeksi pitkälle, vaan Lukitut keskittyy loppujen lopuksi esittelemään henkilöhahmojen kipupisteitä ja vankien keskinäisiä ihmissuhdedraamoja. Päähenkilöiksi on valikoitunut mukavasti eri identiteettien kirjoa, mutta jossain vaiheessa minulle tulee tunne, kuin lukisin seksuaali- ja sukupuoli-identiteettiopasta: on muunsukupuolinen aromanttinen, homo ja bi, demi- ja panseksuaali sekä polyamoriaa. Sinänsä on oikein mukavaa, että henkilögalleria on heterogeenistä, mutta liika variaation määrä ja terminologian esilletuominen nuorten repliikeissä alkaa paistaa helposti läpi eikä tunnu luontevalta. Tulee tunne, että on valitsemalla valittu mahdollisimman monipuolinen kokoelma ns. valistusmielessä.

Mun täytyy olla niiden puolella jotka on oikeassa, vaikka se tuhoaisi mun oman elämäni. Mä en voi enää teeskennellä.
Vaikka mun rannekkeessa lukee V2 mä olen vanki ja vankien puolella. (s. 237)

Kirjan parhaita paloja ovat vankilan toiminnasta kertovat yksityiskohdat, joissa luetellaan tarkoin harkittuja sääntöjä ja toimintaohjeita. Metsäjoen vankilassa, jonka nimi muuten olisi voinut olla vähän särmikkäämpi, hyvällä käytöksellä voi saada ylennyksen vartijaksi, jolloin saa paremmat oltavat ja mahdollisuuden antaa sähköiskuja muille. Johannes pääseekin vartijatasolle, mikä alkaa aiheuttaa säröjä hänen ja poikaystävänsä Oliverin välille. 

Päähenkilöitä on sen verran monta, ettei kukaan heistä päässyt minulla ihon alle, vaan jäivät pintaraapaisuiksi. Kiehtovin henkilöistä on Vega, joka on valinnyt itse lapsena nimensä tähden mukaan. Hän onkin loppuratkaisun kannalta hyvin tärkeä henkilö. Hän kantaa mukanaan salaisuutta, joka kalvaa häntä. Vangit keksivät viihdytyksekseen harjoitella ja esittää oman musikaalin, johon lavarunoutta harrastava Kaspian kirjoittaa biisit ja Oliver on toinen pääroolin esittäjistä.  Kaspian tuo lavarunoissaan esille rodullistetun nuoren tuntemuksia, mutta myös sitä, kun ei voikaan täyttää vanhempiensa odotuksia. Meea ihmettelee, miksi hän, tunnollinen ja kunnollinen Kiinasta adoptoitu tyttö tulisi tekemään jonkin rikoksen. Henkilöissä on siis tarpeeksi monipuolisuutta, mutta harmillisesti tilaa  heille kasvaa ja kehittyä jää rajalliseksi vajaa 300-sivuisessa kirjassa.

Menneisyys ei määritä mua. Tulevaisuus ei määritä mua. Tämä hetki määrittää. (s. 237)

Kirjan lopusta ei dramatiikkaa puutu, ja lopussa lukijaa harhautetaan tosissaan, mutta todellinen loppuratkaisu on hieman pettymys. Harmi, sillä aiheesta olisi voinut revitellä paljon dystopiamaisemmin. Lukitut on kuitenkin ihan mukiinmenevä nuorten ihmissuhteisiin, itsensä etsimiseen ja elämänsä pohtimiseen keskittynyt nuortenkirja, jota suosittelisin noin 14+ -ikäisille.

Arvosanani 3

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:


Samantyylistä luettavaa:

sunnuntai 12. heinäkuuta 2020

Päivitys Viimeinen illuusio -trilogiaan

Luin Henrik Fexeuksen Viimeinen illuusio -trilogian päätösosan Ensimmäiset. Kansikuvaa klikkaamalle pääset blogiarviooni tästä ja aiemmista osista.

https://adelheid79.blogspot.com/2019/03/viimeinen-illuusio-trilogia-henrik.html

sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Edes hetken elossa: Emma Sofianna Söderholm

Edes hetken elossa: Emma Sofianna Söderholm. Otava 2020

Kansi: Päivi Puustinen/ Deviney Designs/ stock.adobe.com

"Elsi tahtoo pelastaa huumeriippuvaisen isoveljen ja kursia perheen kokoon. Huumeet vievät abityttöä mennessään. Riipaiseva esikoisromaani.

Isoveli Topias majailee ties missä eikä suostu tulemaan kotiin. Äiti on lähtenyt rapakon taakse elämään omaa elämäänsä, ja isä on pelkkä zombie. Elsi haluaisi korjata kaiken ennalleen.
Elsin juttusille ilmestyy Kalle, joka vaikuttaa tuntevan Topiaksen. Kalle polttaa jointtia kuin röökiä. Olisiko se niin paha, jos Elsikin kokeilisi? Auttaisiko se ymmärtämään veljeä?

Yo-kirjoitukset ja kaikki muukin menettävät merkityksensä, kun Elsi imee hatsin. Kaikki on tässä ja nyt, ja lopulta painajaista."(Otava)

Oma arvio: 

Nuorille aikuisille tehtyä kirjaa, jossa huumeiden käytöstä kerrottaisiin ilman saarnausta, en löytänyt pikaisella hakemisella yhtäkään. Siispä tämä Söderholmin esikoisteos Edes hetken elossa tuo hieman uutta näkökulmaa kotimaiseen YA-genreen. Lukija pääsee kokemaan henkilöhahmojen kautta sen, miten huumeiden aiheuttama euforinen ja kaikkivoipa tunne auttaa pakenemaan hetkeksi kaikkea sitä, mikä tuntuu liian suurelta ja hallitsemattomalta nuoren elämässä. Samalla nähdään myös se toinen näkökulma, miten läheiset alkavat huomata jotain outoa nuoren käytöksessä, mutta eivät silti voi aavistaakaan, mistä on kyse. Kukaan ei haluaisi uskoa ja hyväksyä sitä, että oma rakas ystävä tai tytär käyttää. Kirja kertoo myös itsetuhoisuudesta ja sisarussuhteen voimasta.

Kaikki tuttu on kadonnut. Jäljellä on vain mustat silmänaluset. Harmahtava iho, joka on täynnä haavaumia. Ja katse, jota en tunnista. (s. 23)

Elsi vaikuttaa ihan tavalliselta, viimeistä lukiovuottaan opiskelevalta tytöltä, mutta hänen sisällään kuohuu. Suurin huoli hänellä on veljestään Topiaksesta, jonka huumeet on vieneet mennessään, ja jota ei enää juuri kotona näy. Toinen huoli on masennuksesta kärsivästä isästä, joka on kuin varjo itsestään. Äiti on löytänyt uuden onnen ja muuttanut ulkomaille, eikä tunnu välittävän siitä, millaista Elsin kotona on. Kaiken lisäksi maailman ärsyttävin tyyppi, isän kaveri ja vertaistuki Tatte, tunkee jatkuvasti heille kylään ja yrittää puuttua heidän elämäänsä. Onneksi Elsillä on ihana ystävä Salla, jonka kanssa Elsi voi pöljäillä ja tanssia Britneyn biisien tahtiin. Ahdistuksen iskiessä Elsi viiltää käsivarttaan, jotta tuntisi edes jotain.

Millaista olisi ottaa viime henkäys. Antaa sydämen lakata lyömästä. Nukahtaa heräämättä koskaan. (s. 69)

Eräänä päivänä koulun pihalle ilmestyy eräs Kalle, joka lupaa viedä Elsin Topiaksen luo. Käy ilmi, että Topias on majaillut jo jonkin aikaa Kallen vanhempien omistamassa omakotitalossa, josta näkee heti, että siellä eletään päihteidenhuuruista elämää. Topias ei ole kovin iloinen Elsin ilmestymisestä, eikä siitä, miten tämä katsoo Kallea. Pian Elsi uskaltautuu vetämään savut jointista, eikä mene kauaakaan, kun tämä snorttaa ensimmäisen kerran. Tunne on uskomaton, vapauttava ja silmät avaava. Elsi ei tämän jälkeen osaa ajatella muuta kuin uutta annosta ja Kallea. Elsi uskottelee, että käy Kallella vain Topiaksen takia, mutta syynä alkaa olla yhä enemmän joku muu. 

Pienen hetken mietin. En tarpeeksi kauan. Nyt kun on tilaisuus, olisi typerää jättää se käyttämättä.
Snorttaan. Jauhe kirvelee nenässä. Irvistän.
Muutama minuutti ja pään sisässä räjähtää.
Pum. Pum. Pum. Sydän hakkaa nopeammin. Käännän kasvoni kattoon. Suljen silmäni. Hengitän. Hengittäminen tuntuu kevyeltä, vaivattomalta. Hymyilen.
Kaikki on terävää, selkeää. Ei ahdistusta, ei mitään pahaa. Ei huolia, ei epäröintiä. On vain onni. Vapaus. --- (s. 58)

Kirjassa kuvataan hyvin uskottavan oloisesti nuoren ahdistusta, pelkoja ja epävarmuutta. Elsi on  vihainen isälleen, joka ei tunnu saavan itseensä potkua, mutta isä kuitenkin välittää ja huolehtii Elsistä. Tatte ärsyttää tunkeutumalla Elsin elämään, mutta lopulta Elsi joutuu antamaan vähän periksi tuolle oudolle hippimäiselle miehelle, joka haluaa kuitenkin vain auttaa. Hänellä itselläänkin on joskus ollut vaikeaa. Minulle jäi hiukan epäselväksi koko Tatte, että oliko hän Elsin isän virallinen tukihenkilö vai miten hän oli niin tiivis osa heidän elämäänsä.

"Miks kaikki luulee tietävänsä, mikä mulle ei tee hyvää!" (s. 117)

Edes hetken elossa näyttää myös sen, miten huumeet vievät helposti mennessään, jos elämä on muuten kadoksissa. Elsi ei enää jaksa kiinnostua ylioppilaskirjoituksista ja hän huomaa, ettei voi oikein keskittyä enää mihinkään. Salla yrittää sinnikkäästi pitää Elsistä kiinni, joka kuitenkin alkaa vältellä ystäväänsä ja viihtyä Kallen kanssa. Kun Kalle torjuu Elsin, tämän täytyy löytää joku muu, jolta voi saada hatsit, oli se vaikka koulussa Piri-Peteksi haukuttu tyyppi, jota Elsi on aina inhonnut. Elsi tulee kuitenkin huomaamaan, että huumeidenkäyttäjien piireissä naiset usein maksavat annoksistaan seksillä, ja miehet eivät ole kovin uskollisimmasta päästä. Kaikille tärkeintä on vain saada huumeita, muu on toissijaista.

Tahtoisin sanoa jotain. Kertoa jollekulle. Kertoa, miltä minusta tuntuu. Pyytää apua. Anella sitä, roikkua kaksin käsin jonkun hihassa. Jonkun, joka voisi varmasti muuttaa asioita. 
Mutta minulla ei ole yhtäkään sanaa, jolla kertoa se, mitä toivoisin. (s. 188)

Söderholm kirjoittaa hyvin kauniilla tyylillä ja käyttää tehokeinona paljon lyhyitä, yhden tai muutaman sanan lauseita. Kirjaa on tosi miellyttävä lukea rankasta aiheesta huolimatta. Huomaa, että hän on tehnyt mielenterveystyötä, sillä hän tuntuu olevan perillä kirjoittamistaan asioista. Toivottavasti hän jatkaa kirjoittamista, sillä Edes hetken elossa on vaikuttava esikoisteos. Päähenkilö Elsi on rasittava, mutta häntä on helppo ymmärtää.

Arvosanani 4

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa/vlogeissa:

Kirjafile
Lastenkirjahylly


Samantyylistä luettavaa: 

Laura Suomela: Ilmatilaloukkaus

sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Päivitys Nälkäpeli-trilogiaan

Luin Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogian esiosan Balladi laululinnuista ja käärmeistä. Kuvaa klikkaammalla pääset lukemaan ajatukseni tästä ja aiemmista osista.

https://adelheid79.blogspot.com/2014/02/nalkapeli-trilogia-suzanne-collins.html

torstai 25. kesäkuuta 2020

Tämä biisi on sinulle: Maurene Goo

Tämä biisi on sinulle: Maurene Goo. Suomentanut Inka Parpola. Otava 2020

Englanninkielinen alkuteos (2019): Somewhere only we know. Kansi: Elizabeth H Clark (suunnittelu), Jena Cumbo (kuva)

"Ihastuksen kipinät sinkoilevat K-popin kulisseissa. Hurmaava romanttinen komedia rakkauden riskeistä ja itsensä etsimisestä.

Lucky on K-popin kuumin tähti. Hän on juuri valloittanut Hongkongin Heartbeat-hitillään, ja seuraavaksi vuorossa on koko maailma. Mutta nyt, luksushotellin huoneessa ennen maailmanvalloitusta ja kauneusunia, hän haluaa epätoivoisesti hampurilaisen.

Samaan aikaan nuori ja koppava paparazzi Jack livahtaa luksushotelliin nuuskimaan. Matkalla hän törmää tyttöön, jolla on pelkät tohvelit jalassa ja hampurilainen mielessä. Hän näyttää tutulta. Ja aika söpöltä. Jackia alkaa ehkä vähän kiinnostaa.
Sen jälkeen mikään ei ole kuin ennen.(Otava)"

Oma arvio: 

Sopivasti kesän alkuun ilmestyi Maurene Goon kirjoittama, romanttinen K-popin maailmaan sijoittuva YA-kirja Tämä biisi on sinulle. Oma arvostelukappaleeni on taas hukkunut ilmeisesti jonnekin postin syövereihin, joten nappasin tämän kirjastosta mukaani, koska kaipasin kevyttä hömppää lomalukemiseksi.

Kundi ei tuntunut tietävän, kuka olin, ja se oli ihan täydellistä. Saisin hengailla pojan kanssa niin kuin kuka tahansa tavallinen teini-ikäinen tyttö. Sain ideasta virtaa, vaikka olinkin turtana lääkkeistä. (s. 49)

Kirjan päähenkilönä on Luckyksi kutsuttu K-pop-tähti, joka huomaa esiintymisen ja laulamisen palon hänessä sammahtaneen. Lucky on kaikin puolin täydellinen, osaa koreografiat, laulaa nuotilleen, on kaunis pakkaus, mutta hän tuntee, että jotain puuttuu. Jopa hänen ruokavalionsa on tarkoin säädelty, ja kun erään Hong Kongin keikan jälkeen Luckylla alkaa tehdä mieli kunnon hampurilaista, hän päättää harhauttaa henkivartijaansa ja ottaa hatkat uni- ja mielialalääketokkuroissaan ja hotellin tohvelit jaloissaan.

Toinen näkökulmahenkilöistä on Jack, joka on pakotettuna isän lakifirman harjoittelija. Jack haluaisi tehdä jotain luovempaa, ja on aina haaveillut valokuvaajan urasta. Hän ottaakin isältään salaa paparazzikuvia juorulehdelle, ja sattuu olemaan juuri kuvauskeikalla samassa hotellissa, josta Lucky lähtee metsästämään hampurilaista. Kuvan napattuaan Jack törmää ulkona hoippuvaan nättiin tyttöön, jota ei tunnista supertähdeksi, vaan luulee tämän olevan vain joku humalainen tyttö. Vastuuntuntoinen  Jack haluaa huolehtia, ettei tytölle käy mitenkään, ja kaikkien sattumusten kautta tyttö päätyy nukkumaan tokkuransa Jackin asunnolle. Vasta silloin poika saa tietää, kuka tyttö on, ja hänelle viriää ajatus - hän ottaa tytöstä kuvia ja myy ne juorulehdelle.

Lucky ei siis tiedä, että Jack tietää, kuka hän on. Lucky väittää pojalle olevansa kuoromatkalla, kun taas Jack valehtelee kuvaavansa häitä. Aamuisesta alkusäikähdyksestään selvittyään Lucky, tai oikeastaan Fern, antaa Jackille luvan järjestää hänelle ikimuistoisen päivän Hong Kongissa. Lucky on erityisen perso herkuille ja ruualle, ja niinpä he pysähtelevät tuon tuostakin maistelemaan Hong Kongin herkkuja. Minulle tulee kova nälkä kirjaa lukiessa.

Jossakin välissä jokin oli muuttunut. Ehkä, kun katsoin sitä videota hotellihuoneessani? Olin silloin tajunnut, että jotain puuttui. En vain tiennyt, mitä. Ja tämä ilta tämän pojan kanssa auttoi minua välttelemään koko asiaa. Unohtamaan, etteivät toteutuneet unelmat enää riittäneet. (s. 67)

Mukavan päivän aikana Lucky saa hetken elää tavallisen nuoren elämää söpön ja kohteliaan pojan seurassa, kun taas Jack painiskelee omantuntonsa kanssa. Voiko hän tosiaankin myydä päivän aikana ottamansa kuvat lehdelle, kun hän on alkanut tuntea jotain Ferniä kohtaan? Voiko Lucky palata takaisin samaan pyöritykseen, vai voisiko hän muuttaa asioita ja alkaa taas nauttia siitä, että hänellä on laulun ja esiintymisen lahja? Kuinka tärkeää on täyttää muiden odotukset, vai pitäisikö sittenkin kuunnella omaa itseään? Seikkailun ja hulvattomien sattumusten lomassa nämä nuoret joutuvat pohtimaan sitä, mitä he elämältään haluavat ja kenen toiveita he toteuttavat, vanhempiensa/managerinsa vai omiansa.

"Elämässäni ei ole ylettömästi ihmisiä, joiden kanssa voisin puhua englantia. OLen saattanut poimia muutamia ilmauksia historiallisista rakkausromaaneista." (s. 109)

Rakastan romanttisia YA-kirjoja, mutta mikä tahansa ei minulle kelpaa. Jos en pääse henkilöhahmoista jyvälle, jos heidän vuoropuhelunsa tuntuu tönköiltä ja jos en tunne kipinää hahmojen välillä, se on siinä. Näin vähän taisi käydä tämän kirjan kanssa. Tämä kirja on ihan kiva ja viihdyttävä, hauskakin, mutta mahtavuuteen asti se ei yllä pääosin alkupuolen tönkköyden takia. En oikein osaa selittää, mikä kirjan alussa hiertää. Ehkä se on päähenkilöiden repliikit ja vuorovaikutus, koko asetelma tai sitten kirjoitustyyli. Luckysta on yritetty tehdä hiukan hupsua erilaisine hassuine sana- ja sanontavalintoineen. Jackin hauskuus taas perustuu suorasukaisuuteen. Välillä tämä toimii, mutta välillä ei.  Jotenkin minua myös häiritsee se, miten jälleen kerran kirjan pääpari hipoo ulkoisilta olemuksiltaan täydellisyyttä. Okei, luulisi minun jo tottuneen tähän, mutta nyt minusta jotenkin ärsyttää jo se, miten söpönä ja timminä Lucky/Fern Jackia alvariinsa pitää ja miten söpö ja kaunis ja taitava Lucky/Fern Jackin mielestä on. Blääh! Loppua kohti viihdyin kuitenkin hiukan paremmin Luckyn alias Fernin ja Jackin matkassa.

Arvosanani 3+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa ja vlogeissa:


Samantyylistä luettavaa:

sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

Ravilikat: Marika Riikonen

Ravilikat: Marika Riikonen. Karisto 2020

 Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

"Emma ei ole ikinä haaveillut ravihevosista, mutta mikä tahansa käy, kun on palava halu päästä hoitamaan hevosia. Eräänä elokuun päivänä Emma ja Kristin löytävät itsensä Emman mummolan lähellä olevan pienen ravitallin pihasta. Tytöt pyytävät päästä auttamaan hevosten hoidossa ja tallitöissä, ja tallin omistajat Paavo ja Eila antavat heille mahdollisuuden. Emma ja Kristin käyvät tallilla joka viikonloppu ja tottuvat hoitohevostensa oikkuihin. Lopulta he pääsevät kokeilemaan ajamistakin. Kaikki on täydellistä, kunnes Kristin alkaa tylsistyä.

Ravilikat on haikeankaunis tarina harrastuksesta ja intohimosta, joka riittää ystävyyden siteeksi ja täyttää koko elämän.(Karisto) "

Oma arvio:

Varhaisnuoruuteni ja teini-ikäni alkuvuodet heppatalleilla asuneena mieleni halajaa aina välillä siihen huolettomaan, kuivan heinän, hevosenlannan ja sahanpuruntuoksuiseen maailmaan, jonka voi kokea ainoastaan hevostallilla. Itse en ole koskaan ollut ratsastuskoulujen vakiokävijä, vaan olen lampannut yksityisillä talleilla, joissa on ollut vaihtelevasti niin ratsuja kuin ravureitakin. Niinpä osaan mainiosti heittäytyä siihen tunnelmaan, joka vallitsee tämän kirjan maalaisravitallilla.

Varoitankin nyt heti alkuun, että tämä postaus sisältää omia muistojani ja kokemuksiani heppatallielämästä.

Marika Riikosen Ravilikat on täydellinen kuvaus siitä, kun tallilla ei vallitsekaan "kärpästen herruus" eli tyttöjen välistä kyräilyä, suitset ja satulat eivät ole siistissä rivissä satulahuoneessa, hevosilla ei ole omia söpönvärisiä harjapakkeja ja karsinoiden ovissa ei ole hienoja nimikylttejä. Seiskan ja kasin välistä kesälomaa aloitteleva Emma on käynyt aiemmin ratsastuskoululla, mutta siellä hoitohevosen saaminen on todella vaikeaa. Niinpä hän on lähtenyt Kristinin kanssa kokeilemaan eräältä ravitallilta, joka sijaitsee noin yhdeksän kilsan pyörämatkan päässä. Voin niin hyvin samaistua siihen jännittyneeseen tunnelmaan, kun tytöt rohkenevat kysyä tallin omistajilta, Paavolta ja Eilalta, josko he saisivat alkaa hoitaa hevosia. Olen itsekin ollut monta kertaa samassa tilanteessa, ja saanut niin pakkeja kuin myöntäviä vastauksiakin. Tällä kertaa tyttöjä onnistaa, ja Paavo ja Eila lupaavat, joskin alkuun melko varovaisesti, tyttöjen alkaa käydä tallilla.

Kai se sitten käy. Maailman kaunein lause. (s.9)

Alussa tytöt saavat vain vähän vastuuta; karsinoiden siivousta, hevosten tarhasta hakua ja harjausta, valjastuksessa avustamista. Pikku hiljaa tyttöjen taidot karttuvat (Kristinillä kokemusta on hiukan enemmän) ja he alkavat päästä mukaan hiitille, saavat ajaa hevosia itsekin ja hoitaa iltatallit omistajien puolesta. Minusta on niin mukava pujahtaa ravitallin huolettomaan maailmaan, jossa suitsia ei sanota suitsiksi, vaan ne ovat päävehkeet, hevoset harjataan sillä harjalla, mikä sattuu käteen, omistaja ei anna laittaa nimikylttejä oviin ja tallipäivä aloitetaan hörppimällä Eilan keittämät, väkevät kahvit. Tai kahveet, niinkuin Eila sanoo.

"Jaa tolla tavallako ratsuille pannaan päävehkeet?" Paavo äimistelee. "Kai sen noinkin voi tehdä." (s. 29)

Kirjassa kuvataan pääosin tavallista talliarkea, johon kuuluu myös jännittävät hiitti- ja kisareissut, uusien asioiden oppiminen ja tallille pääsemisen haasteet. Kesällä tallimatka sujuu helposti pyöräillen, mutta koulujen alettua syksyllä ja ilmojen viiletessä matka alkaa tuntua pidemmälle. Välillä jomman kumman vanhemmat suostuu pitkin hampain kyyditsemään tallille. Teini-ikäisellä minulla  tallimatka oli vain 4-5 kilometriä, joka taitettiin kesät talvet pyörällä. Vanhemmat lähtivät tosi harvoin kuskiksi, joten monet kerrat poljimme parinkympin pakkasilla kohmeisina tallille ja sieltä kotia. Illalla kotona sulattelin varpaitani lämpimässä vesisaavissa. Mutta ei me valitettu, ainakaan kovin monesti. Tallille oli päästävä!

Emma on kuvitellut, ettei unelmaan voi tottua, mutta voi. Samalla hän nauttii siitä, että nyt työ vasta alkaa. Hän alkaa tuntea hevoset. Ne eivät ole enää lauma mustia jouhia ja ruskeita karvapeitteitä. Värien alta erottuu luonteita. (s. 39)

Tallitapahtumien sivussa käydään läpi Emman ja Kristinin ystävyyttä, joka perustuu pääosin vain tähän yhteiseen harrastukseen. Koulussa molemmilla on omat ystävänsä eivätkä he ole tekemisissä keskenään. Kristin on luonteeltaan kokeilunhaluisempi, rohkeampi ja impulsiivisempi kuin Emma, ja tämä alkaa pikku hiljaa hiertää tallikavereiden välejä. On tytöillä toki hauskat ja hupsut hetkensä tallilla. Paavon ja Eilan aikuinen poika Heikki herättää kitkaa tyttöjen välillä, sillä Emma on hyvin vaivaantunut huithapelinä tunnetun Heikin läsnäollessa, kun taas rohkeampi Kristin lähes flirttailee miehelle. Pian Kristin alkaa osoittaa tylsistymisen merkkejä tallilla, jossa ei aina tapahdu mitään jännittävää. Emma ei voi käsittää tätä, sillä hänelle on ihan okei istuskella heinäpaalin päällä ja odotella kyytiä kotiin. Hän rakastaa tallin verkkaista tunnelmaa. 

"Sä olet aina niin huolissas. Aina sä jaksat vatvoa", Kristinin ääni naukuu hänen korvissaan. (s. 147)

Kirjassa tuodaan myös hyvin esille vanhempien suhtautuminen talliharrastukseen. Kristinin äidin hienovaraiset vihjailut siitä, kuinka rankkaa työtä tytöt "joutuvat" tekemään eivätkä saa palkkaa siitä, olivat hyvin yleisiä ainakin minun talli-iässäni. Monien vanhemmilla tuntui olevan huoli siitä, että innokkaita heppatyttöjä ja -poikia käytettäisiin hyväksi ilmaisena työvoimana, vaikka näin ei missään vaiheessa ole. Kun sain hevoskärpäsen pureman, tein ilolla ihan mitä vain, mikä liittyi hevosiin: lakaisin käytäviä, siivosin karsinoita, putsasin harjoja ja varusteita, nakkelin heinäpaaleja jne. Kaikki se on osa harrastusta, ja siitä nautitaan. Emme osanneet olla vailla palkkaa, sillä palkkanamme oli se, kun saimme olla osa tallielämää. Minä en ainakaan ole koskaan katunut sitä, että vietin suurimman osan teini-ikääni talleilla, sillä opin siellä valtavasti vastuunottoa ja sosiaalisia taitoja. Hevosmaailmassa ollaan tekemissä todella monenikäisten ihmisten kanssa, ja siinä opittiin olemaan niin pienempien kuin aikuisten kanssa rennosti ja välittömästi tekemisissä sen sijaan, että oltaisiin riekuttu kylillä omanikäisten klimpissä.


Tie on erinäköinen, kun he ovat rattailla kaksin. Se on pidempi ja leveämpi ja täynnä ääniä. Ja kärryjen edessä askeltaa turhankin pirteänä uppo-outo hevonen. Vänrikin hokitetut kaviot tupsahtelevat tiehen, ja lumi narisee renkaiden alla. Pakkanen pistelee poskia, ja heidän edessään keikkuu paksu, musta häntä. (s. 139)

Ravilikat on pitkästä aikaa kunnon hevoskirja, johon ei ole tupattu liikaa epäuskottavia seikkailuja ja ihastumiskuvioita. Jos kaipaa ehtaa tallitunnelmaa ja sen kuvausta, tämä on oikea kirja. Emman ja Kristinin tarina tuo myös sen näkökulman esille, ettei aina hevosharrastukseen tarvita isoja rahoja, vaan hevosten kanssa voi olla ja puuhailla ihan ilmaiseksi, kun löytää oikean tallin. Myös minä jouduin ystäväni kanssa näkemään vaivaa, jotta pääsisin hevosten lähelle, sillä vanhemmillani ei ollut varaa kustantaa kalliita ratsastustunteja. Lisäksi kirja on mainio ystävyyskuvaus, jossa yksi yhteinen tekijä on saattanut kaverukset yhteen, ja kun tämä  tekijä poistetaan, jäljelle ei jää välttämättä mitään. Sen kanssa vain eletään. Jotkut lähtevät tallilta, kun muut asiat alkavat kiinnostaa, mutta jotkut jäävät. Kaiken kaikkiaan Ravilikat on aito, uskottava ja helppolukuinen kirja, jota suosittelen noin 11-14-vuotiaille.

Arvosanani 4,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Milja-sarja: Anna-Riikka Sairio 

Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla