Päivitys Noidanlanka-duologiaan

 Luin J.S. Meresmaan Noidanlanka-kirjaparin toisen osan Metsänkorva. Klikkaa tästä ja lue mietteeni molemmista osista.

Minä, Ajuma: Tatu Kokko

 Minä, Ajuma: Tatu Kokko. Icasos 2026 (Pohjola 2056 #1)

Kansi: T.P. Kekäläinen

"Ajuman kotikylä tuhoutuu heimosodassa. Hän pakenee pikkuveljensä kanssa rannikolle ja nousee lopulta laivaan, joka vie heidät Pohjolaan, paratiisinomaiseen luvattuun maahan.

Pian Ajuma huomaa, että uudessa kodissa kaikella on hintansa.

Hänet koulutetaan työskentelemään palkatta. Hänet erotetaan veljestään. Hänet sijoitetaan maaherran kartanoon, jossa niin monet asiat on kielletty ja järjestystä pitää armoton herra vääpeli.

Mutta siellä asuu myös maaherran poika, ja kaikkein kielletyin asia osoittautuukin kaikista makeimmaksi.

Ajuma on ikivanhaa näkijöiden sukua, ja hänellä on vahva ngisonjon sydän. Hän uhmaa, kapinoi, rakastaa ja unelmoi.

Pohjola 2056 -trilogian avausosa katsoo tulevaisuuteen kenialaisen ngisonjotytön silmin."(Icasos)

Oma arvio:

*** Kirjailijalta saatu arvostelukappale ***

Täten kirjoitan viimeisen arvostelukappaleesta tehdyn kirja-arvioni blogiini. Kiinnostuin tästä kirjasta, kun kirjailija otti minuun yhteyttä keväällä ja kuvaili kirjaa kiinnostavasti, ja lupasin ottaa kirjan luettavakseni. Tämä oli ennen kesäistä päätöstäni lopettaa arvostelukappaleista bloggaaminen. Siispä, vielä tämän kerran...

Kenialainen, kuvitteellisen ngisonjon heimoon kuuluva nuori nainen Ajuma odottaa pikkuveljensä Ekwen kanssa laivaan muiden pakolaisten kanssa, toiveena päästä turvaan paratiisimaiseen Pohjolaan. Perheestä kukaan muu ei ole enää elossa, ovat vain he kaksi. Ajuma on odottavainen. Matka on pitkä ja rankka, eikä se ole mikään luksusristeily. Perillä odottaa myös karu kohtalo: on matkustajien kuurausta, kosketuskieltoa (edes pikkuveljeään Ajuma ei saa halata.), pelkkää puuroa ravinnoksi. Nimet lyhennetään Amaksi ja Ekeksi. Vartijat koskettavat Ajumaa sopimattomasti, mutta se on vain nieltävä. Ajuma odottaa silti pääsevänsä johonkin upeaan paikkaan, jossa unohtaa kotimaassaan kokemat kauhut. Ajuma alkaa opetella vastaanottokeskuksessa uutta, kummallista kieltä. Aina silloin tällöin joku haetaan uuteen kotiinsa, ja Ajuma alkaa pelätä sitä päivää, kun Ekwe haetaan ja he joutuvat erilleen.

Ne olivat äänettömät hyvästit ystävilleni, joiden kanssa olin saapunut tähän maahan, asunut tässä samassa huoneessa kuukausien ajan, mutta joita en ollut oppinut koskaan tuntemaan. (s. 50)

Kirjassa seurataan Ajuman elämää rikkaan Maaherran perheen apuna, eli käytännössä orjatyöläisenä. Perhe elää yltäkylläistä elämää liha-aterioineen, kun taas avut joutuvat pärjäämään pelkällä puurolla. Kerran viikossa, kirkonmenojen jälkeen, he saavat lihasoppaa. Sitä nälkäinen Ajuma odottaa enemmän kuin mitään. Avuista vastuussa oleva vääpeli vaanii nurkan takana nuoria naisapuja ja käyttää valtaansa heihin sopimattomalla tavalla. Ajuma on kuitenkin ärhäkkä tapaus ja yrittää pitää puolensa. Silti hänkään ei voi välttyä kourinnalta ja raipaniskuilta, joita avut saavat tehtyään virheitä. Sitten Ajuma kohtaa perheen nuoren herran, Väinön, eikä saa tätä enää mielestään. Hänessä herää hyvin uudenlaisia tunteita.

Minä, Ajuma, kuvaa dystooppista Pohjolaa, jossa kantasuomalaiset käyttävät pakolaisia hyväkseen omina taloudenhoitajinaan ja jopa synnyttäjinään eli kantajina. Myös suomenruotsalaiset ovat alistettua väestöä, kuten Maaherran perheen kantajana toimiva Alli. Tarina on kuin Atwoodin Orjattaresi sijoitettuna tulevaisuuden Suomeen. Paremman elämän toivossa Pohjolaan sotaa paenneet nuoret pakolaisnaiset valjastetaan asemaan, jossa heillä ei ole vaihtoehtoja. Heitä nimitetään rasistisella m-alkuisella, ihonväriin viittaavalla pilkkanimellä. Toki osa pitää heidän puoliaan, mutta eivät he yllä ihmisarvossaan samalle tasolle kuin kantaväestö.

Alkuun Ajuman ja Ekwen matkaa kohti Pohjolaa seuratessa tulee tunne, että luen ihan tavallista realistista romaania. Dystooppinen Pohjola, entinen Suomi, vaikuttaa taantuneen vanhanaikaiselta, vaikka välillä vilahtaa nykyteknologian juttuja, kuten viuhkoiksi nimitetyt älylaitteet. Se hiukan hämmentää minua, sillä tuntuu, kuin astuisin tarinassa jonnekin historiaan siinä vaiheessa, kun Ajuma siirretään vastaanottokeskuksesta Maaherran perheen avuksi. Tokihan monesti dystopioissa yhteiskunta ikään kuin taantuu konservatiivisempaan suuntaan, joten ei tämä uutta ole.

Pidän siitä, miten vahvasti kenialaisuus kulkee Ajuman mukana. Hän käyttää oman kielensä sanoja, joille on onneksi kirjan lopussa sanasto. Hän muistelee lapsuuttaan kotimaassaan, äitiään, jonka menetti sotaisassa välikohtauksessa. Perheen nuoriherra viehättyy kauniista Ajumasta ja varastaa tämän kanssa hetken sieltä, toisen täältä. He molemmat tietävät, ettei heillä voi olla tulevaisuutta yhdessä. Vai voisiko kohtalo puuttua peliin? 

- Ajattelen sinua ihan koko ajan. 

Tapa. jolla hän sen sanoi, tuntui aidolta. Hänen äänensä vakavuus paljasti, että hän todella piti minusta. Hän ei valehdellut.(s. 143)

Kirjan juoni kulkee kuitenkin liiankin verkkaiseen tahtiin lopun yllättävää käännettään kohti, ja siksi lukukokemukseni tuntui välillä tahmealta. Koin myös epämiellyttäväksi Ajuman ikävät kohtaamiset vääpelin kanssa, ja alkuun minulla oli epäilyksiä Väinönkin suhteen. Olisiko heidän välinen juttunsa hyväksikäyttöä, koska Väinö on valta-asemassa Ajumaan? Väinön näkökulma olisi voinut valottaa enemmän hänenkin tuntemuksiaan Ajumaa kohtaan. Ymmärrän kuitenkin, miksi kirjailija on halunnut pitää Ajuman ainoana näkökulmahenkilönä. Loppusanoissaan käy ilmi, että tämä kirja on ensimmäinen osa itsenäisistä osista koostuvaa trilogiaa, joten olisikohan Väinön näkökulma tulossa seuraavissa osissa?

Minulle jäi hiukan epäselväksi kirjan dystooppinen yhteiskunta, jota kuvailtiin lähinnä Maaherran ja muiden Pohjolan kantaväestön keskustelujen kautta, joita Ajuma salakuunteli. Toki voi olla, että sivuutin ne keskustelut puolihuolimattomasti lukien. Paljon jäi auki asioita, kuten lopun kiivaiden tapahtumien tarkoitus ja miksi mökkivieraana ollut herra Karjalainen hiippaili yöllä Maaherran veneellä. Siinä mielessä tämä jäisi itsenäisenä osana turhan arvoitukselliseksi. En usko kuitenkaan palaavani myöhemmin Pohjola 2056 -trilogian seuraaviin osiin. Ajuman tarina on kuitenkin sellainen, joka jää mieleen.

Plussaa kirjan virheettömästä, selkeästä kielestä ja katseen vangitsevasta kansikuvasta.

Annan tälle arvosanaksi 3

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla: 

Kirjojen kuisketta

Leena Lumi

Pelien peli -sarja: Jennifer Lynn Barnes

Pelien peli: Jennifer Lynn Barnes. Suomentanut Aila Herronen. WSOY 2026 (Pelien peli #1, The Inheritance Games #4.1)

Englanninkielinen alkuteos (2024): The Grandest Games. Kansi: Karina Granda (suun.), Katt Phatt (kuv.)

"Seitsemän pääsylippua. Unelmista ja painajaisista kudottu saari. Ainutlaatuinen tilaisuus.

Pelien peli on itsenäinen jatko-osa The Inheritance Games -sarjaan ja koukuttaa lukijan älypeleihin ja arvoituksiin, vaarantunteeseen ja luksukseen.

Miljardööri Avery Grambs ja neljä pahamaineista Hawthornen veljestä järjestävät kilpailun, johon pääsee mukaan kultaisella pääsylipulla. Tarjolla on rahaa ja valtaa, ja joillakin osallistujilla on motiivina kostonhimo. Kaikilla on salaisuutensa. Peli eristetyllä saarella on fyysisesti, psykologisesti ja emotionaalisesti raskasta – eivätkä kaikki suinkaan pelaa sääntöjen mukaan." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Täten julistan tämän viimeiseksi kustantajalta pyydetyksi ja saaduksi arvostelukappaleeksi, josta teen blogiini arvion. Minulla on toki vielä odottamassa yksi kirjailijan suoraan lähettämä teos arvioitavaksi, mutta sitten olen vapautunut arvostelukappaleiden ikeestä. Juhlapäivä tämäkin siis!

Kun sain päätökseen viimeisen The Inheritance Games -sarjan kirjan, ajattelin, että tähän olisi hyvä lopettaa. Mutta kirjasarjan loppukin sen paljasti: Hawthornen veljeksien ja Avery-perijättären tarina jatkuu omalla Pelien peli -sarjallaan. Tosin nyt pääosassa eivät ole he, vaan pelaajat.

Koska Avery pääsi Hawthornen suvun arvoitusten ja pulmapelien makuun, hän halusi alkaa järjestää veljesten kanssa omaa vuosittaista peliä, jossa palkintosummana olisi huomattava määrä rahaa. Hawthornen kartano on muutettu valtavaksi peliareenaksi, jonne vuosittain kutsutaan pelaajia - ja muutama pääsee jokerikortilla mukaan. 

"Joskus ainoa tapa pelata oikeasti pelejä, joilla on väliä, on elää." (s.83)

Peliin mukaan tulee tuttuja henkilöitä The Inheritance Games -sarjasta: Lyra, joka on käynyt pitkiä puheluja Graysonin kanssa, Graysonin siskopuolet Gigi ja Savannah, Paholaisen armo -klubilta tutuksi tullut britti Rohan sekä selvästi toisensa tuntevat Knox ja Brady. Senioriosastoa edustaa Odette. Kirjassa pelin etenemistä seurataan Lyran, Gigin ja Rohanin näkökulmasta. Kaikilla heillä on omat syynsä olla mukana pelissä. 

Pelin alussa tyypit ovat vielä yksinään, mutta sen edetessä heidät jaetaan pieniin joukkueisiin, ja heidän on selvittävä pakopelihuoneista eteenpäin, ulos kartanosta ennen kuin aurinko nousee. Lyra, Grayson ja Odette ovat yksi joukkue. Lyran ja Graysonin menneisyyttä kalvaa heidän aiemmat puhelunsa. Lyra soitti aikoinaan Graysonille, koska hänen kuoleva isänsä sanoi kaiken olevan vanhan Hawthornen syytä. Heidän puhelunsa pitenivät ja syvenivät, kunne  Grayson pyysi Lyraa tylysti lopettamaan hänelle soittelun. Näiden kahden välillä on selvästi kuitenkin jotakin vetovoimaa. Lyra tuleekin tarvitsemaan Graysonin tukea, sillä hän alkaa muistaa ikäviä asioita isänsä kuolinhetkistä. Odette ohjaa porukkaa viisaana ja vanhempana, mutta hänelläkin on salaisuutensa.

"Varoituksen sana, muru. Minä haluan tätä enemmän kuin sinä." (s. 108)

Savannah ja Rohan selvittävät peliä eteenpäin kaksikkona. Heidänkin välillään on kipinää, kuinkas ollakaan. Savannahilla on hyvä, painava syynsä olla mukana pelissä, mutta niin myös Herttuan hoteissa työskentelevällä Rohanilla. Kolmas ryhmä on sitten Gigi ja toisiaan nokittelevat Knox ja Brady. Heillä on selvästi jotakin selvitettävää menneisyydessä, johon liittyy Calla-niminen tyttö. Gigi tuntee vetoa Bradyyn, mutta onko miekkosen ajatukset pelkästään Callassa?

Kirjassa on taattua älypelien, arvoitusten ja mysteerien ratkontaa mielin määrin. Mukaan on ujutettu romanttisia kuvioita vähän kaikkien kesken, mikä tuntuu vähän väkinäiseltä. Toinen toistaan seuraavat arvoitukset ovat toki kiehtovia, mutta alkoivat kyllästyttää minua. En oikein saanut myöskään henkilöhahmoista mitään otetta. Ainoa hahmo, josta sain jotakin kiinni, oli isänsä kuolemasta traumatisoitunut Lyra.

"Minulla ei ole hempeitä tunteita, joita voisit manipuloida. Eikä heikkouksia, joita voisit hyödyntää. Ja mitä tämän pelin voittamiseen tulee, saat luvan uskoa, että minä haluan sitä enemmän." (s. 168-169)

Mietin sitä myös, saako sellainen lukija tästä ihan täyttä selkoa, jos ei ole lukenut aiemmin The Inheritance Games -sarjaa, sillä viittauksia edellisten osien tapahtumiin ja henkilöihin on jonkin verran joko epäsuorasti tai suoraan. Tätä kuitenkin markkinoidaan itsenäisenä osana.

Minulle tämän kirjan lukeminen oli aika tahmeata. En jaksanut innostua tästä samalla lailla kuin aiemmasta sarjasta. Pelejä ja arvoituksia rakastaville tämä on kuitenkin varmasti hyvä valinta.

En välttämättä aio lukea tätä sarjaa tämän pidemmälle.

Annan tälle arvosanaksi 3+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Varkaiden valtias: Kayvion Lewis
Debutantit-sarja: Jennifer Lynn Barnes

The Inheritance Games: Jennifer Lynn Barnes

Caraval-sarja: Stephanie Garber

Aivokemiaa: Ali Hazelwood

Aivokemiaa: Ali Hazelwood. Suomentanut Riina Vuokko. WSOY 2026 

Englanninkielinen alkuteos (2022): Love on the Brain. Kansi: Lilithsaur

"Flirttaileva uutuus Rakkaushypoteesin kirjoittajalta.

Hermosolut sähköistyvät ja sydänkäyrät villiintyvät tiedemaailmaan sijoittuvassa romanttisessa komediassa.

Miesselittäjät ja tiedemaailman ankeuttajat vaviskoot! Vuosikausia pätkätöitä tehnyt neurotieteilijä Bee Königswasser saa uskomattoman upean työtarjouksen NASAsta. Harmi vain, että hän joutuu työskentelemään yhdessä arkkivihollisensa Levi Wardin kanssa, jonka yrmeää naamaa ja käsittämättömän leveitä hartioita ei näemmä pääse pakoon missään. Mutta hetkinen – reistaileeko Been takaraivolohko vai onko Levi juuri niin seksikäs kuin miltä näyttääkin? Laboratorion lämpötila nousee järisyttävän kuumiin lukemiin, kun huippulahjakkaat tohtorit ottavat toisistaan mittaa."(WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olen lukenut aiemmin Ali Hazelwoodin romanttiset kirjat The Love Hypothesis (joka oli ensimmäisiä nykyajan spicyjä kirjoja, joita aikuisiälläni luin, ja siksi kirjan arvostelu on sitä luokkaa LOL) ja nuorille aikuisille suunnatun Shakkimatti. Ensiksi mainittu on myös suomennettu viime vuonna nimellä Rakkaushypoteesi. Tämän Aivokemiaa-kirjan olen ostanut parisen vuotta sitten enkunkielisenä kirjahyllyäni lämmittämään. Onneksi tuli tämä suomennos, koska minun kielitaidollani iso osa kirjan nokkeluuksista olisi saattanut mennä ohi enkunkielisen version kanssa.

Liki kolmikymppinen Terveysviraston tutkijana työskentelevä Bee Königswasser on onnensa kukkuloilla saadessaan paikan NASA:n BLINK-projektista. Hän pääsee kauemmas niljakkaasta ja seksistisestä Trevor-pomostaan ja exästään Timistä. Hän pääsee muuttamaan Houstoniin ja tekemään töitä neurologian osaajana huipputiimissä. Ainoa mutta on hänen tuleva työparinsa, Levi Ward, jonka hän on nimennyt Mulkku-Leviksi, koska tämä on ollut aina todella töykeä häntä kohtaan aina opiskeluajoista lähtien. Onnekseen hän saa ottaa mukaan assistentikseen Rocíon, goottityyliin pukeutuvan ja erikoisia, synkähköjä faktoja jakelevan persoonan. Been rakas kaksoissisko Reike matkustelee ympäri maailmaa, joten hän on aina yhtä kaukana Beestä, missä hän onkaan.

Työ NASA:lla alkaa lupaavasti, sillä ystävällinen astronautti Guy, joka on oleva myös BLINK:issä suunnitellun avaruuskypärän testihenkilö, esittelee Beelle avuliaasti paikkoja. Toki outoa on, että Been työhuone on mahdollisimman kaukana muusta tutkimusryhmästä eikä hänelle ole vielä toimitettu tarvittavia laitteita, saati hommattu toimivaa kulkukorttia. Kaikki tuntuu hiukan vielä tökkivän. Ensikohtaaminen isokokoisen Levin kanssa on niin tönkkö kuin Bee kuvittelikin. Tosin sitten sattuu hassu juttu, jossa on osallisena tutkimustiloissa luikkiva kissa, kaatuva kuorma ja herkästi pyörtyvä Bee, joka päätyy Levin käsivarsille ja erikoisen vihreiden silmien tarkkailtavaksi. 

Hän seisoo ovella.

Tuijottaa minua.

Vain tuijottaa. Jykevä ja ankara lumihuippuinen vuori. Sama ilme kuin silloin vuosia sitten, hiljainen ja hymytön. 

Halveksunnan Fujivuori. (s. 52)

Bee on hyvin mielenkiintoinen, räväkkä persoona. Tämä alle 150-senttinen tehopakkaus violetteine hiuksineen ja lävistyksineen on erikoinen näky NASA:n käytävillä, ja tuntuu ettei Levi voi sietää sitä, miltä Bee näyttää. Beellä on salaisuus, josta kukaan ei tiedä: Hän kirjoittaa Twitteriin nimimerkillä @MitäMarieTekisi feministisiä mielipiteitään lempiaiheenaan seksismi tieteen aloilla, ja hänellä on vankka kannattajakuntansa. Bee pitää Marie Curieta esikuvanaan ja siitä hän on saanut idean nimimerkkiinsä. Ajan myötä hän on päätynyt viesteilemään yksityisesti Scmack-nimimerkin kanssa, jolla on tällä hetkellä naishuolia. 

Kun projekti alkaa alkukankeuksien jälkeen käynnistyä, Been on yritettävä tulla toimeen jäyhän Levin kanssa, joka kylläkin alkaa osoittaa paikoin mukaviakin puolia itsestään pikku hiljaa. Kaikkihan nyt tietää, miten tässä tulee käymään. 

"Olet oikeassa. Ei tämä helppoa ole. Mutta ei niistä syistä kuin luulet." (s. 158)

Aivokemiaa sattui minulla nyt oikein sopivaan saumaan ja tykkäsin tästä oikein paljon. Been ja Rocíon hahmot ovat mainiot ja vastakkainasettelu yli 180-senttisen Levin ja alle 150-senttisen Been, joka kaiken lisäksi pyörtyy todella herkästi, on hulvaton. Pidän siitä, miten feministiset ajatukset on tuotu Marie Curien kautta ja Been Twitter-viesteilyn kautta mukaan luontevasti. Spicyt kohtaukset ovat niin spicyjä kuin arvelinkin, mutta näihin alkaa jo tottua. Onhan Bee kuvattu vähän karikatyyrimäisen herkäksi ja heikoksi yksilöksi: hän purskahtaa itkuun aina nähdessään kuolleen eläimen, pyörtyy niin nähdessään exänsä kuin lapsen leikkihämähäkin jne. Tämä vain korostaa sitä, miten järkälemäisen iso Levi on ja tyyni kuin...vuori. Arvasin melko äkkiä kaikki kirjan juonikuviot, mutta mitäpä se haittaa, kun kirja oli ihan superviihdyttävä ja hauska.

"Saanen huomauttaa, ettei meille kaikille ole suotu sellaista ylellisyyttä kuin tasainen verenpaine." (s. 309)

Erityisen mahtavia yksityiskohtia mainitakseni: Bee käyttää öisin purentakiskoja (en ole koskaan ennen bongannut purentakiskoja kirjasta), mainitsee Lemon Drop -shotit (siis ne on paljon parempia kuin Tequila shotit!) ja Levin kissan nimi on Schrödinger. Kirjassa esiintyy itse asiassa kaksi kissaa!

Annan tälle arvosanaksi 5-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Lukunurkka

Samantyylistä:

The Love Hypothesis: Ali Hazelwood

Shakkimatti: Ali Hazelwood

Uusi valtakunta -sarja: Tahereh Mafi

Katso minua: Tahereh Mafi. Suomentanut Salla Voutilainen. WSOY 2026 (Uusi valtakunta #1)

Englanninkielinen alkuteos (2025): Watch me. Kansi: Alexis Franklin (suunnittelu), Sharee Davenport (kuva), Kaisu Sandberg (suomenkielisen kannen suunnittelu)

"Kutkuttava romanssi ja hätkähdyttävä dystopia. Keitä me olemme silloin, kun kukaan ei näe meitä?

Vihollisista rakastavaisiksi? Enemmänkin murhaajasta ja uhrista karkulaisiksi. Katso minua on kansainvälisesti huikean suositun Tahereh Mafin uuden sarjan säkenöivä avaus.

James Andersonilla oli uhmakas suunnitelma: tunkeudu vihollisen alueelle, missä kukaan ulkopuolinen ei ole aikoihin käynyt. Suunnitelma on puolivälissä, sillä James on tosiaan päässyt Ark Islandille. Paha kyllä hän on siellä vankisellissä. Sitten selliin saapuu Rosabelle Wolff. Rosabelle on koulutettu palkkamurhaaja, jonka jokaista liikettä ja ajatustakin valvotaan. Kun hän saa tappokäskyn, hän ei epäröi. Paitsi tällä kertaa. Eivätkä hänen valvojansa koskaan anna haparointia anteeksi.

Toimintaa, kipunoivaa romantiikkaa ja aseistariisuvaa dialogia. Katso minua on unohtumaton matka armottomassa ympäristössä. Sarja jatkuu suomeksi joulukuussa 2026 kirjalla Vapauta minut."(WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Nyt sain kyllä käsiini sellaisen kaunottaren, ai että! Tässä kirjassa on kyllä värit, kimalteet, syrjävärjäykset ja tekstien folioinnit kohdallaan. Kyynelehtivä silmä kannessa on uskomattoman hieno! 

Tahereh Mafin Katso minua aloittaa tavallaan uuden dystooppisen Uusi valtakunta -sarjan, joka kuitenkin on jatkumoa tämän aiemmalle Shatter me -sarjaan, johon on tullut kuusi varsinaista osaa ja ns. väliosat (5 kpl) päälle, eli kyse on melkoisen mittavasta sarjasta. Siksi ihmettelinkin, miten tätä sarjaa on alettu suomentamaan tällä tavalla eikä Shatter me -alkuosasta lähtien, joka on ilmestynyt englanniksi jo 2011. Minä kuuntelin sen äänikirjana ja jäin hiukan hämmentävään olotilaan sen jälkeen, osin johtuen Mafin erikoisesta kirjoitustyylistä. Yritin kuunnella myös sarjan toista osaa Unravel me, mutta tipahdin kärryiltä vaikeasti hahmotettavan maailman takia ja jätin sen kesken. Aiemmin kirjailijalta suomennetun Rakkaus suurempi kuin meri olen myös lukenut ja pidin siitä todella paljon.

Kirjassa vuorottelevat kaksi päähenkilöä, Rosabelle ja James. Rosabelle asuu Ark Island -nimisellä saarella, joka on fasistisen Uusperustajat-järjestön tarkkaan vartioita alue. Siellä kaikki ihmiset on liitetty samaan verkkoon, Nexukseen, ja kaikki on tarkkaan kontrolloitua. Kaikki paitsi Rosabelle, joka on hyvin poikkeuksellinen ihminen. Hänellä on lasinohut iho, jäätävät silmät ja lähes valkoiset hiukset. Vanhempansa menettänyt Rosabelle on koulutettu palkkatappajaksi, ja sen vuoksi hänen pahasti sairas pikkusisarensa Clara saa asua tämän kanssa, ilman että hänet sijoitettaisiin laitokseen. Clara onkin juuri se, jonka vuoksi Rosabelle pureen hammasta ja tekee kaiken, mitä luutnantti Soledad käskee. Nyt hänen on mentävä niittaamaan tunkeutuja, jonka he ovat vanginneet. Tämä tunkeutuja on kirjan toinen päähenkilö, nuori ja komea James.

Jotenkin tästä on nyt tullut osa minun elämääni.

Hänestä on tullut osa elämääni. (s. 61)

Tilanne hiukan eskaloituu, ja lopulta James ja Rosabelle päätyvät pakenemaan yhdessä saarelta Uuteen valtakuntaan, joka on Jamesin veljen Walkerin ja tämän vaimonsa Julietten perustama yhteisö (tämä parivaljakko oli juuri Shatter me -sarjan päähahmoja). James on lumoutunut satuolentomaisesta Rosabellesta heti ensi näkemältä, vaikka tämä on meinannut lähes tappaa hänet. Jamesilla on onneksi parannuskyky. Rosabellestä tulee heidän vankinsa, ja Jamesin tehtävänä on kuulustella Rosabellea ja saada tästä ja Uusperustajista mahdollisimman paljon tietoa. Rosa ei kuitenkaan paljasta juuri mitään. Hänkin tuntee outoa vetoa kuvankaunista Jamesia kohtaan, mutta hän on myös säälimätön tappaja, jolle on nytkin annettuna tehtävä. Hänen on pakko olla uskollinen Uusperustajille, sillä Claran henki riippuu siitä. 

Minulla ei ole koskaan ollut kuin yksi heikkous. (s. 113)

Saako James Rosabellen luottamuksen ja ongittua tästä tietoja? Yhteisön muut tyypit alkavat olla tyytymättömiä Jamesiin, joka jo alkuun aiheutti heille päänvaivaa murtautumalla Ark Islandille omin päin ja tuomalla tämän tytön heidän suojattuun paikkaansa. He vihjailevat Jamesilla olevan tunteita tyttöä kohtaan, sillä tämä suojelee häntä epäilyttävän paljon. Ja oikeassahan he ovatkin. Mikä on Rosabellen tehtävä ja aikooko hän suorittaa sen?

Ei, sinä et kuole tänään.

Silmäni räpsyvät auki.

Mutta ei ole varmaa, ansaitsetko sinä elää, Rosabelle Wolff. (s. 50)

Minun täytyy myöntää, että olin suurimman osan kirjan tapahtumista ihan pihalla, mitä oikein tapahtuu. Helpottaisi varmaankin, että olisi lukenut tämän kirjan alle Shatter me -sarjan kokonaan, sillä nyt Uusperustajat verkkoineen ja sen Uudessa valtakunnassa toimiva vastarinta jäivät minulle hyvin epämääräisiksi. Käsittääkseni Uusperustajat eivät hyväksy ihmisiä, joilla on jonkinlaisia erikoiskykyjä, kuten Uuden valtakunnan Walkerin kyky lukea ajatuksia, Jamesin parannuskyky ja Julietten kyky tappaa kosketuksella. Heillä on käytössään huipputekniikkaa. He ovat aiemmin mm. kiduttaneet Walkeria, ja nyt he aikoivat tuhota Uusperustajien valtakunnan.

"En minä olisi tällaista elämää valinnut", hän sanoo. "Minun vanhempani halusivat sen minulle." (s. 235)

Mafin kirjoitustyyli on hieman unelias, haahuileva, ja esimerkiksi poikien juttelut eivät tuntuneet kauhean luontevilta. Tämähän on hyvin tyypillinen rakkautta-ensi-silmäyksellä-troopin tarina, jossa kumpikin häikäistyy toisen kauneudesta heti ensi kättelyssä. Siitä mennäänkin sitten vihollisista-rakastavaisiksi -trooppiin, ja veitsetkin käyvät vuoron perään toisen kurkulla (tai aseet ohimolla.) Romanttisia kohtauksia tässä ei kuitenkaan juuri ole muutaman pienen kuumoittelun lisäksi, joten ehkä suuremmat kuumat kohtaukset on jätetty seuraavaan osaan. Ehkä luen uteliaisuudesta senkin, mutta en lupaa mitään.

Ilmeisesti Shatter me -sarja on ollut suosittu nuorten lukijoiden keskuudessa ja kirjastossakin se näyttää liikkuvan kohtuullisesti, joten oma fanikuntansa tällä kirjalla varmasti on. Ehkäpä tämä vetoaakin nuorempiin lukijoihin, mutta itsellä tällainen pikarakastuminen ja haaveileva & haahuileva tyyli ei ehkä enää sytytä suurempia innostuksen tunteita.

Annan tälle arvosanaksi 3-

Kiitos arvostelukappaleesta.

Päivitys Buriedpodies-sarjaan

Luin Jenni Multisillan Buriedpodies-sarjan toisen osan Kadonneet tytöt eivät kantele. Klikkaa tästä ja pääset lukemaan ajatuksiani tästä ja sarjan aiemmasta osasta.

Päivitys Debytantit-sarjaan

Luin Jennifer Lynn Barnesin Debytantit-kirjaparin toisen osan Tappavia pikku salaisuuksia. Klikkaa tästä ja lue ajatuksiani molemmista osista.

Kirjapöllön huhuilut hiipuvat - mutta eivät sentään lopu

Hei rakkaat blogini lukijat,

on aika päivittää myös tänne aiemmin IG:n puolella jakamani tieto blogin tulevaisuudesta. En ole suinkaan lopettamassa blogini päivitystä kokonaan, mutta todennäköisesti kirja-arvioita tulee tänne paljon harvemmin, eikä läheskään kaikista uusimmista nuortenkirjoista. 

Mitään järisyttävää ei ole elämässäni tapahtunut, mutta minun täytyi vain miettiä ajankäyttöäni ja jaksamistani uudelleen. Haluan viettää stressitöntä vapaa-aikaa ilman pakkoa lukea loppuun arvostelukappalekirjaa, samalla kun yöpöydällä odottelee yhä iso pino lukemattomia. Isoin muutos tulee olemaankin se, etten enää pyydä arvostelukappaleita kustantajilta, sillä vaikka niistä postaaminen on ollut hyvin eteenpäin kannustava ja suorastaan blogini elinvoimaisena pitävä voima, on siitä aiheutunut minulle liikaa paineita eikä blogin päivittäminen ole tuntunut enää kivalta, vaan välillä lähes pakkopullalta. Ja kun ottaa huomioon sen, ettei minun ja kustantajan välillä ole mitään sopimuksia enkä saa rahallista palkkiota kirja-arvioistani, ja silti joudun kirjoittamaan KKV:n eli Kilpailu- ja kuluttajaviraston uusien ohjeistusten mukaan kaikkiin somessa julkaisemiini kirjakuviin tekstin "mainos", vaikka en koe mainostavani mitään, homma on alkanut maistua puulta. 

Arvioin tietysti loput kesältä pyytämäni arvostelukappaleet, mutta sen jälkeen joko lainaan kirjastosta tai ostan sellaiset kirjat, jotka haluan lukea.  Jos en jaksa niistä kirjoittaa blogiini mitään, se on ok. Voi olla, että kirjoitan vain lyhyen kommentin Goodreadsissa, tai teen postauksen IG-tililleni. Tai sitten vain totean, että kiva (tai sitten ei niin kiva) kirja, seuraava! Pääasia, että nautin taas lukemisesta omaan tahtiini, ehdin myös liikkua, olla perheeni kanssa ja rentoutua myös lomallani ilman ajatusta takaraivossani tekemättömistä postauksista.

Haluan tukea erityisesti kotimaista kirjatuotantoa, ja olenkin tämän päätöksen jälkeen ostanut jo kaksi kotimaista kirjaa: Annukka Salaman Villinä viety ja Tiina Tanskasen Tämä kesä on meidän. On ihana hypistellä kirjaa kädessä ilman painetta siitä, että se pitäisi nyt lukea pian ja tehdä siitä postaus blogiin. Voin lukea ostamani kirjat vaikka vasta joulun pyhinä tai ensi kesänä, jos haluan. Kirjastokirjojen kanssa on sitten toki eräpäivät rajoitteena, mutta ehkä pystyn niidenkin kanssa elämään.

Halusin kirjoittaa tämän postauksen ilman painetta sopivasta kuvituskuvasta, joten tämä on nyt koruttomuudessaan tällainen pelkkä teksti. Toivottavasti jaksoitte lukea :)

Lisäys vielä: Olen tietysti hyvin kiitollinen kustantajille yhteistyöstä ja kaikista saaduista arvostelukappaleista, jotka ovat olleet hyödyllisiä työvälineitä tässä harrastuksessani ja tuoneet minulle myös paljon iloa!

Heidi / Kirjapöllön huhuiluja vuodesta 2014

Harhateiden lapset -sarja: Seanan McGuire

Seanan McGuire: Ovi joka sydämessä. Suomentanut: Kaisa Ranta. Hertta 2025 (Harhateiden lapset #1)

Englanninkielinen alkuteos (2016): Every Heart a Doorway. Kansi: Samppa Ranta

"Lapset ovat aina löytäneet ovia toisiin maailmoihin vaatekaapeista, kellareista ja kaninkoloista. Mutta mitä tapahtuu, kun ihmemaat heittävät lapset ulos? Jotkut eivät enää sopeudu tavalliseen elämään, eivät voi vain unohtaa kokemaansa. He päätyvät Eleanor Westin koulukotiin harhateiden lapsille.

17-vuotias Nancy on käynyt omassa ihmemaassaan ja muuttunut matkalla peruuttamattomasti. Niin kuin muutkin kohtalotoverinsa, hän haluaa vain löytää tien takaisin fantasiamaailmaansa, kotiin. Mutta pian Nancyn saavuttua koulukodissa tapahtuu murha.

Harhateiden lapset -portaalifantasiasarjan avausosa Ovi joka sydämessä on voittanut muun muassa Hugo-, Locus- ja Nebula-palkinnot. Synkän purevaa sarjaa suomentaa Kaisa Ranta.

Seanan McGuire on tuottelias yhdysvaltalainen kirjailija, jonka teokset ovat päässeet New York Timesin bestseller-listalle. Hän on tehnyt historiaa olemalla saman vuoden Hugo-kilpailussa ehdolla viidellä teoksella." (Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

(Olen itse asiassa kirjoittanut tämän arvion jo viime vuoden loppupuolella Oulun kaupunginkirjaston Kirjasaarta varten, jossa esittelen siis vuoden aikana ilmestynyttä nuorten scifiä ja fantasiaa. Blogiini tämä vain ei ole koskaan päätynyt, mutta koska sain arvostelukappaleen tästä eka osasta yhtä aikaa toka osan kanssa, julkaisen tämän nyt samalla.)

Mitä jos Liisan seikkailut Ihmemaassa ovatkin totta? Mitä jos lapset kautta aikojen ovat hävinneet erilaisista portaaleista ihmeellisiin maailmoihin? Tässä kirjassa esitellään kiehtova tarina siitä, miten suurelle osalla lapsista on avautunut jossakin ovi Ihmemaahan, ja nyt nämä ihmemaasta ulos joutuneet lapset eivät tahdo enää millään sopeutua tavalliseen maailmaan. Suurin osa lapsistahan on jäänyt ihmemaahan iäksi, mutta osa joutuu sieltä pois, ja yleensä lopputulema on surkea, sillä ihmemaat muuttavat kävijänsä lopullisesti. Ihmemaat ovat erityyppisiä, jotka jaotellaan Hölynpölyn, Kataluuden, Kiltteyden ja Logiikan maiksi.

Nancy, 17, on joutunut ulos Vainajien Saleista eli Manalasta, eikä halua enää mitään muuta kuin palata takaisin sinne, minne kuuluukin. Hänen mustanpuhuvaksi muuttunut pukeutumistyyli säikäytti hänen vanhempansa, ja lopulta he lähettävät tyttärensä Eleanor Westin koulukotiin Harhateiden lapsille, jossa majailee joukko oikeaan maailmaan sopeutumattomia lapsia ja nuoria. Tavoitteena on, että lapsi ei enää kaipaisi ihmemaahansa, vaan sopeutuisi takaisin maailmaan. Kuitenkin suurin osa lapsista jää ikuisesti vieraaksi nykymaailmassa, ja osa onnistuu karkaamaan portaalin kautta takaisin.

”---Me emme opeta teitä vatvomaan. Me emme myöskään opeta teitä unohtamaan. Me opetamme teitä jatkamaan matkaa.” (s. 64)

Nancy saa huonekaverikseen hyvin erikoislaatuisen Sumin, joka laukoo mielipiteensä Nancyn nimestä ja huonosti värjätyistä hiuksista. Eikä Nancy ole värjännyt hiuksiaan, vaan niihin on tullut valkoisia raitoja sen vuoksi, kun Vainajien Valtias juoksutti sormensa niiden läpi. Itse asiassa raitoja on tullut mustaan tukkaan niin paljon, että siinä on käytännössä enää 5 mustaa raitaa valkoisella pohjalla. Perin erikoista.

Pikku hiljaa Nancylle tulevat tutuksi talon muut nuoret, joilla jokaisella on jokin ominainen ongelma. Sisarukset Jack ja Jill tulevat hyvin synkästä paikasta; Jill kerryttää omia rautavarastojaan syömällä pinaattia ja punaista lihaa ylenmäärin, jotta hän voisi myöhemmin palattuaan taas palvella isäntäänsä, kun taas Jack tekee kummallisia kokeita elävillä organismeilla. Kade taas on kuvankaunis poika. Hän meni tyttönä Satumaahan, jossa tajusi oman identiteettinsä ja joutui sen vuoksi potkituksi ulos. Nancylle on jäänyt tapa jämähtää pitkäksi aikaa liikkumattomaksi paikalleen, koska sitä hän joutui tekemään Vainajien Saleissa.

Heidän terapiaistuntojaan vetää eriskummallisen lapsekkaan näköinen Lundy, joka ei halunnut aikoinaan ulos Kataluuden maailmastaan vaan pyysi apua pysyäkseen ikuisesti lapsena. Myös Eleanor on ollut aikoinaan Hölynpölyn maassa, ja hänellä on myös mahdollisuus yhä palata sinne, mikä on hyvin harvinaista. Hän haluaa nyt auttaa kuitenkin näitä onnettomia lapsia.

”Miksi joku olisi vienyt häneltä aivot?” (s. 167)

Koulukodin rauha rikkoontuu, kun yksi sen lapsista löytyy kuolleena. Epäilykset surmatyön tekijästä kohdistuvat vuoroin melkeinpä jokaiseen, mutta Eleanor tyynnyttelee lapsia. Kunnes löytyy uusi surman uhri, ja näyttää siltä, että surmaaja keräilee uhreiltaan eri osia. Koulukodissa vallitsee pelon ja kauhun ilmapiiri, joka saa Eleanorinkin ehdottamaan ennenkuulumatonta ratkaisua pitääkseen edes osan lapsistaan turvassa.

”Ja minä kun yritin tässä vain päättää, pidänkö sinua mahdollisena tappajana”, Nancy sanoi. ”Mikä helpotus kuulla, ettet ole. En minäkään, ihan vain tiedoksi.” (s. 135)

Ovi joka sydämessä aloittaa mielenkiintoisen portaalifantasiasarjan, johon on ilmestynyt englanniksi jo 10 osaa ja ensi vuonna tulee 11. osa. Toivon mukaan koko sarja suomennetaan! Tämä ensimmäinen kirja oli pituudeltaankin oikein sopiva, hiukan alle 200-sivuinen, joten voi paksuja kirjoja kammoaville huoletta vinkata. Kirjassa käsitellään erilaisten henkilöhahmojen kautta eri teemoja, kuten syömishäiriötä, aseksuaalisuutta ja transseksuaalisuutta.

Odotin tältä sarjan aloitukselta paljon, mutta petyin hiukkasen. Tämä on hiukkasen liian sekava minun makuuni ja kaikista eri ihmemaista selitetään vähän mutta ei tarpeeksi, että pääsisi kunnolla kärryille, minkälaisia ne ovat. Tapahtumat tulevat melkoisella rytinällä eteenpäin ja loppu jättää sanattomaksi, positiivisella tavalla tosin, sillä kyllähän se janoaa tarttumaan seuraavaan osaan. Kirja vaikuttaa alkuun sellaiselta tosi vanhan ajan fantasialta (kuten Hyppy ajassa), mutta sitten nykyaikaiset määritelmät kuten aseksuaalisuus tuovat kirjan tähän aikaan. 

Annan tälle arvosanaksi 3+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjavinkit

Lukutoukan luetut sivut

Pikkuuset kirjat

Siniset helmet

Luona luiden ja risukoiden: Seanan McGuire. Suomentanut Kaisa Ranta. Hertta 2026 (Harhateiden lapset #2)

Englanninkielinen alkuteos (2017): Down Among the Sticks and Bones. Kansi: Samppa Ranta / Punavuoren Folio Oy

"Kaksoset Jack ja Jill olivat seitsemäntoista, kun heidät heitettiin ulos Nummilta ja passitettiin Eleanor Westin koulukotiin harhateiden lapsille. Tämä tarina kertoo, mitä sitä ennen tapahtui…

Jacqueline oli äidin täydellinen pikkutyttö – kohtelias ja hiljainen, pukeutunut aina kauniisti kuin prinsessa. Jos äiti olikin hieman ankara, se oli vain Jacquelinen omaksi parhaaksi.

Jillian oli isän täydellinen pikkutyttö – rohkea ja reipas rämäpää, melkein poikatyttö. Isä olisi mieluummin halunnut oikean pojan, mutta aina ei saa mitä haluaa.

Kun siskokset olivat viisivuotiaita, he oppivat, ettei aikuisiin voi luottaa. Kun he olivat kaksitoista, he löysivät matka-arkusta mahdottoman portaikon ja sen päästä mahdottoman maailman, jossa he viimein pääsivät kukoistamaan omina itsenään. Maailman, jossa kukoisti myös kauhu." (Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Tartuin mielenkiinnolla tähän Harhateiden lapset -sarjan toiseen osaan, sillä kuulin, että tämä sarja paranee ensimmäisen osan jälkeen. Siitä on jo hieman aikaa, kun luin eka osan ja kirjoitin siitä ylös ajatukseni, mutta muistan päällimmäisen tunteeni olevan hämmennys. Saisinko hieman selkeyttä luettuani sarjan toisen osan? Ehkäpä. Ainakin ihastuin ikihyväksi kirjan kauhuhenkiseen kanteen ja nimeen. 

Serena ja Chester Wolcott olivat langenneet vanhaan, vaaralliseen ansaan: toisten lasten lumoon. He tajuaisivat kyllä virheensä ennen pitkää. Niin heidän kaltaisilleen kävi aina. (s. 21)

Tämän kirjan tarina lähti heti vetämään. Eka osassa esitellyt kummalliset kaksoset Jack ja Jill syntyivät vanhemmille, joiden ei olisi pitänyt koskaan saada lapsia. Serena Wolcott haaveili täydellisestä, kiltistä tytöstä, jonka saisi puettua mekkoihin. Chester taas haaveili hyvin puetusta, kohteliaasta pojasta, jota voisi esitellä työkavereilleen. Pettymys onkin suuri, kun Serena synnyttää kaksi tyttöä. Pikku hiljaa he alkavat muokata lapsistaan toiveidensa mukaisia: Serena pukee pienen Jackin röyhelöihin eikä päästä tätä sotkemaan mekkoaan, kun taas Chester tekee Jillistä oman poikatyttönsä. Jack ja Jill alkavat myös vieraantua toisistaan. 12-vuotiaana he lähes vihaavat toisiaan. Silloin he myös löytävät oman ovensa ihmemaahan.

Kun kuu nousi jälleen, vuorten ja merten pedot livahtivat matkoihinsa ja Jacqueline ja Jillian heräsivät yksinäisessä, hiljaisessa maisemassa. (s. 69)

Nummilla on pimeää ja pahaenteistä, ja kuu on oudon suuri ja punertava. Kummallinen mies päästää tytöt omaan linnaansa, jossa hän lupaa pitää heidät turvassa ekat kolme päivää, kuten säännöt sanelevat. Mitä sitten kolmen päivän jälkeen tapahtuu? Jack osaa hieman epäillä, mutta Jill on hurmioissaan Isännästä. Hän haluaa jäädä tämän lue iäksi, mutta Jack päättää lähteä linnaan ilmestyvän tohtori Synkiön mukaan. Näin juuri hieman lähentyneet sisarukset joutuvat taas erilleen ja kasvavat hyvin eri suuntiin.

Nimittäin selviää hyvin pian, että Isäntä on vampyyri, joka haluaa aterioida Jillistä, kun taas Synkiö harrastaa erilaisia ruumiiden kuolleistaherättämisiä ja muita epämääräisiä rakenteluja ruumiinosista. Jack ei enää pukeudu mekkoihin, mutta hänelle on jäänyt pakko-oireita, jonka vuoksi hän karttaa kaikkea likaa. Hän on oppinut isäntänsä opissa kuitenkin monenlaisia juttuja, ja tämä selittääkin eka osassa tämän mieltymyksen keräillä luita ja muita ruumiinosia.

"En ole koskaan tuntenut siskoani niin hyvin, että osaisin ikävöidä häntä, ja kun käyttäydyt noin, en oikein tiedä, haluanko sinua edes siskokseni" (s. 156)

Samaan aikaan Jillistä kehittyy kalpea hirviö, jonka suuri tehtävä on pitää Isäntänsä ravittuna. Hän odottaa kuumeisesti 18-vuotisyntymäpäiväänsä, jolloin Isäntä on luvannut tehdä hänestäkin vampyyrin. Hänen on maltettava olla hissukseen siihen asti. Jill tekee kuitenkin kateuspäissään ikävän teon, joka murtaa hänen siskonsa ja pakottaa heidät pakenemaan Ihmemaasta. Tämä jättää myös ikuisen katkeruuden heidän välilleen, kuten saamme lukea sarjan ensimmäisestä osasta.

Pidin kovasti kirjan kauhumaisesta tunnelmasta. Jackin ja Jillin etääntyminen oli surullista, sillä heidän vanhempansa tekivät sen muokatessaan heistä toiveidensa mukaisia. Tämän johdosta Jill jäi häntä kuihduttavat Isännän luo ja päätyi karmeaan tekoon. Jack taas tietää, että hänen on vielä palattava tohtori Synkiön luo, sillä heillä on tehtävänään jotain todella tärkeää.

Täällä ei ole meitä varten enää mitään. (s. 181) 

Kirjassa on kaikkitietävä kertoja, joka pääsee silloin tällöin pätemään, ja kerronta tuo mieleen satumaisuuden. Pidän kovasti kirjan kirjoitustyylistä, joka on kevyt lukea mutta myös herättää ajatuksia.

Nyt ymmärrän paremmin ensimmäisen osan tapahtumia. Pitäisiköhän se lukea uudelleen? Aion ehdottomasti jatkaa sarjan parissa. Pian eli syksyllä -26 ilmestyykin kolmas osa Alla sokeritaivaan. 

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla: 

Unelmien aika

Kirjavinkit

Päivitys Powerless-trilogiaan

Luin Lauren Robertsin Powerless-trilogian toisen osan Reckless. Klikkaamalla tästä pääset lukemaan ajatuksiani molemmista osista.

Keskusteluja kukkasten kanssa: Siiri Enoranta

 Keskusteluja kukkasten kanssa: Siiri Enoranta. WSOY 2026

Kansi: Riikka Turkulainen & Rawpixel

"Voiko rakkaus kasvaa jaettaessa?

Nuoret rakastavaiset joutuvat eroon toisistaan kauhean taian seurauksena. Siiri Enorannan kahdestoista romaani vie seikkailuun, lämmittää ja hykerryttää, ja pohtii, mitä tarkoittaa rakastaa rajattomasti.

Maagiset koruleeliat kukkivat Viisjoessa. Xaskia opiskelee kukkia hoitavaksi leelittareksi ja hänen heilansa Naum ylistää niitä tempuillaan. Kylään vasta muuttanut Sona ei ymmärrä leelioiden ihmeellisyyttä tai sitä, miksi hänen elämänsä pitää kietoutua kipakan Xaskian asioihin. Ja onko Naumin pakko olla niin hurmaava!

Xaskia joutuu satimeen loitsutodellisuuteen, jossa hänellä on seuranaan vain pörröiset, puhuvat sorkkaeläimet. Xaskian on tehtävä kaikkensa päästäkseen takaisin rakkaidensa luo, mutta voiko hän onnistua ennen kuin on liian myöhäistä?" (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olen joka kerta huikaistuneempi Siiri Enorannan kyvystä kirjoittaa. Hänen kirjojensa huikeisiin maailmoihin on jotenkin niin vaivatonta sukeltaa. Edelliseen, pari vuotta sitten ilmestyneeseen, aikuisille suunnattuun Keuhkopuiden uni -kirjaan suorastaan hullaannuin. Enorannan edellinen nuortenkirja Maailmantyttäret taas ei ollut minun makuuni ihan niin vaikuttava, mutta hienosti kirjoitettu utopistinen teos sekin. Aavistelin, että Keskusteluja kukkasten kanssa olisi hyvin paljon luontoyhteyttä korostava kuin Keuhkopuiden unikin, jossa ihmiset kytkeytyvät puihin.

Oikeassa olin. Kirjan keskeisessä roolissa ovat pinkkinä kukkivat koruleeliat, Viisjoen pyhät kasvit, joita varten hoitamaan koulutetaan nuorista tytöistä leelittaria. Nuori Xaskia on juuri tällainen, ja hoivaa mielellään omaa syrjässä kasvavaa koruleeliaansa, jotta se jaksaa kukkia aina kerran vuodessa. Leelittaret osaavat myös taikoa, johon he saavat voimansa näiltä ihmeellisiltä kasveilta. Jonkinlainen yhteys siis kasvien ja ihmisten välillä on tässäkin kirjassa.

Xaskia lähetti koruleelioille kiitoksensa. Niiden ja kaikkien niiden kasvi- ja sienisisarusten ansiosta maailma oli olemassa: lukemattomat eläimet, rakkaus, tanssi - oli olemassa ilma, suojeleva kerros elämää maan ympärillä. Ilman niitä ei olisi ollut mitään eikä ketään. (s. 8-9)

Kirjassa on koruleelioiden ohella hyvin isossa roolissa ihmissuhteet, joka kulminoituu Xaskian ja korukarjuihin kuuluvan Naumin väliseen syvään yhteyteen ja rakkauteen. Heidän suhteensa on luottavainen ja avoin, ja niinpä molempien sydämessä riittää tilaa ja uteliaisuutta olla myös muiden kanssa. Xaskia on viime aikoina tapaillut muun muassa Bon-nimistä nuorukaista, joka seurustelee Lianin kanssa. Kuten aavistella saattaa, Viisjoella tällainen polyamoria on tuiki tavallista. Sukupuolia on myös kolme, joista soljuiksi kutsutut ovat ehkäpä meidän maailmassa muunsukupuolisia. Naumin ja Xaskian päät pyörälle saakin muualta muuttanut solju Sona, jolla tulee olemaan hyvin vahva rooli näiden kahden välillä jatkossa.

Xaskia tunsi sen. Hän kuuli, kuinka häntä kaivattiin, mutta ei pystynyt löytämään niitä, jotka kaipasivat. Hän itki pudujen vaaleanpunaiseen turkkiin, kun ei ollut muitakaan keitä vasten itkeä. (s. 79)

Xaskian kimppuun nimittäin hyökkää muukalainen, pelättyyn kaktuskansaan kuuluva nuori tyttö, joka tulee loitsineeksi yhdessä Xaskian kanssa hänet toiseen todellisuuteen. Xaskia jää jumiin hyvin eriskummalliseen, oman mielikuvituksensa muokkaamaan loitsumaailmaan, jossa hänen seuranaan on pinkkejä sorkkaeläimiä puduja. Koska hän hiukan ennen loitsimista tuli ajatelleeksi Sonaa, hän pystyykin saamaan yhteyden tähän kiehtovaan soljuun. Niinpä Sona joutuu viestikapulaksi Naumin ja Xaskian, sekä myöhemmin myös muun Viisjoen yhteisön kanssa, jotka yrittävät saada Xaskian takaisin hinnalla millä hyvänsä. Esteenä toimii tosin kipakka leelittarien johtaja Mehina, joka aluksi luulee tytön menneen tahallaan Eritoteen, koruleelioiden tarjoamaan rinnakkaismaailmaan, jossa oleskelusta voi olla kohtalokkaita seurauksia. Esimerkkinä tästä on Kilvain, joka ei enää osaa toimia ihmisten maailmassa, vaan on yhteydessä enemmän kasvikunnan kanssa ja vaatii jatkuvaa holhousta.

Kaksi nuorta piti toisistaan kiinni ja yritti tarttua kolmanteen, joka lipsui heidän otteestaan. Taivas vuosi vettä ja kaikki kastui. (s. 273)

Sonan ja Naumin tunteet syvenevät, mutta niin myös erikoisessa yhteydessä olevien Sonan ja Xaskian. Vaikka Naumin ja Xaskian suhde on avoin, he haluavat kuitenkin keskustella aina toistensa kanssa, ennen kuin aloittavat jotakin uutta. Kontrastia tällaiseen vapaaseen suhdemuotoon tuo kaktuskansan nuori Ylanin, juuri tuo Xaskian kimppuun hyökännyt tyttö, jonka kotikonnuilla ei moista vapautta suhteissa ole. Hän on varastanut oman rakkaansa Jakimin Zaara-nimiseltä tytöltä, joka nyt on hyvin katkerana Ylaninille. Ylanin ei ole muutenkaan kovin pidetty kyseisessä kylässä, eikä hänen kitkerä luonteensa yhtään helpota asiaa. Kaiken huipuksi Xaskia ilmestyy hänellekin vaatimaan tätä palaamaan Jokimaahan vaarallisen suon yli, jotta loitsu voitaisiin purkaa. Suo on täynnä pelottavia sahaliskoja, joiden hampaista harva selviää hengissä. Leelittaret ja koko Jokimaan porukka on kuitenkin luvannut tukea Ylaninin suon ylitystä, jotta Xaskia saadaan takaisin.

"Haluan nähdä sinun naamasi ensimmäisenä kun herään, mutta nyt joudun vain joka aamu muistamaan, että et olekaan täällä! Se sattuu joka päivä uudestaan ihan perseen paljon!" (s. 156)

Naumin, Sonan ja Xaskian rakkaus ei ole täysin mutkatonta, vaan erilaisia epävarmuuksia ja mustasukkaisia ajatuksen riekaleita heilläkin välillä ilmenee. Kaiken perustana on kuitenkin syvä luottamus Naumin ja Xaskian välillä sekä rehellisyys ja avoimuus tunteista. Sonalle tällainen on vielä ihan uutta, mutta askel kerrallaan.

Viisjoen väki on utopistinen yhteisö. Ihmiset nukkuvat yhdessä teltoissa ja puissa, pojat ovat keskenään veljiä eli Korukarjuja, kaikki tehdään yhdessä, ruokavalio koostuu vain kasviksista eikä mitään elävää vahingoiteta, rakkaus ja sukupuolisuus on vapaata ja ainut vaara tuntuu olevan tuo pelottava suo, jossa hirmuiset sahaliskot vaanivat sekä sen takana asuva kansa. Jotakin hämärää paljastuu Viisjokilaiskansan ja kaktuskansan väliltä, eikä se välttämättä ole viisjokisten eduksi. Asia jää kuitenkin avoimeksi. 

Kirjassa on aika paljon hahmoja, mutta keskiössä ovat tietysti tämä meidän kolmikko, heidän perheensä , Ylanin ja Jakim, ja Naumin veljet eli muut hurjapäiset Korukarjut. Jälkimmäiset jäivät minulle hiukan etäisiksi, niin  kuin muutkin yhteisön jäsenet, koska heitä tosiaan oli nimettynä aika paljon. Naum on hahmoista sympaattisin,  yltiöpäisen komea, mutta myös luonteeltaan täydellinen: hän ottaa aina kaikki muut huomioon, on huolehtivainen ja avoin. Xaskia on taas hiukan tuittupäinen, mutta Sona tasoittavan rauhallinen ja tyyni. Sitten mukaan sekoitetaan vielä räväkkä Ylanin.

Kirjan maailmaan ei ole välttämättä helppo solahtaa sellaisen nuoren lukijan, joka ei ole paljon lukenut ensinkään. Kirjassa on paljon erikoisesti nimettyjä hahmoja ja kirjoitustyyli on kaunista, mutta joillekin se voi olla vieraannuttavaa. Huvituin jonkun kommentista Goodreadsissa, jossa hän julisti, ettei halua olla mukana samassa tripissä näiden kirjan hahmojen kanssa. Kieltämättä kirjaa lukiessa tuntui välillä, että on itsekin jossakin sekavassa tilassa, niin erikoista kaikki on. Joskus tällainen todellisuuspako on kuitenkin ihan paikallaan, ja nautin kirjan erikoisesta maailmasta kovinkin paljon. Vinkkaisin tätä paljon lukevalle 15+ nuorelle, jota avoimesti kiinnostaa sateenkaarevat teemat.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjavinkit

Siniset Helmet

Kaleva (maksullinen)

Kulttuuritoimitus

Samantyylistä:

Maailmantyttäret: Siiri Enoranta

Keuhkopuiden uni: Siiri Enoranta

Loitsumestari-trilogia: Mia Myllymäki

Kutsumustaiat: Mia Myllymäki. Osuuskumma 2026 (Loitsumestari #1)

Kansi: Anu Korpinen

"Danica Durple astuu luottavaisin mielin viimeiseen opistovuoteen, jonka tarkoitus on valmentaa hänet pääsykokeisiin ja kohti unelma-ammattia. Hän haluaa loitsumestariksi – muuta vaihtoehtoa hän ei osaa edes ajatella.

Edessä on haastava lukuvuosi ja paljon opeteltavaa, mutta Danica on tottunut pärjäämään. Hänellä on myös tukenaan samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä, ihana poikaystävä ja mielialoja peilaava lemmikki, joten hän luottaa selviytyvänsä kuten aina ennenkin.

Odottamatta eteen tuleva kilpailutilanne vaatii Danicalta lisää päättäväisyyttä ja ponnistelua loitsujen parissa, ja kun vaatimustaso kasvaa, paineet lisääntyvät. Opintojen ja vapaa-ajan välillä tasapainottelu vaikeutuu, ja unelman tavoittelu tuntuu vaativan isoja uhrauksia. Danica on silti valmis laittamaan kaiken peliin.

Kutsumustaiat on vakavan ja kunnianhimoisen opiskelu-uupumusta käsittelevän Loitsumestari-trilogian avausosa." (Osuuskumma)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ihastuin heti ensinäkemältä tämän kirjan kannen alanurkassa piileskelevään otukseen. Muutenkin ajatus lukioikäisten taikaopistosta vaikutti kiehtovalta, etenkin kun sain vihiä, ettei tämän kirjan maailmassa opiskelu ole yhtään sen helpompaa kuin oikeassa maailmassakaan. Miten luonnistuu reaalimaailman ongelmien tuominen fantasiamaailmaan? Tartuin mielenkiinnolla ja uteliaisuudella tähän Loitsumestari-trilogian avausosaan.

18-vuotias Danica on aloittamassa viimeistä vuottaan Mielenvirran taikaopistossa yhtä aikaa innokkaana ja hiven huolestuneena. Viimeisenä vuonna pitäisi tehdä päätöksiä jatko-opinnoista, ja Danicalla on hyvin kunnianhimoinen suunnitelma, jota hän ujostelee vielä kertomasta kämppäkavereilleen Aniquelle, Ivylle ja Raynalle sekä tuoreelle poikaystävälle Shawnalle. Danica nimittäin haluaisi lähteä opiskelemaan loitsumestariksi, mikä vaatisi häneltä todella tiukkaa puristusta viimeisenä opistovuotenaan, sillä paikkoja on jaossa hyvin rajatusti. Mitä muut sanoisivat, nauraisivatko, että Danica on nyt haukkaamassa liian suurta palaa?

Danican ystävien reaktiot hänen tunnustukseensa vaihtelevat huvittuneesta jopa hiven huolestuneeseen, mutta pian hän saa mukavasti tukea ja kannustusta suunnitelmiinsa, ja niinpä hän aloittaa ylimääräiset sparrausopinnot loitsumestari Acen opissa. Danican on kilpailtava ainoasta opiskelupaikasta Jedderin kanssa, mikä tekee kaikesta hyvin kiusallista. Jedder kun on hyvä tyyppi, mutta Danica haluaa palavasti saada opiskelupaikan itselleen. Niinpä hänen on luovuttava monesta huvituksesta ja jopa yöunistaan opiskelunsa takia, eivätkä he voi opiskella yhdessä Jedderin kanssa alkuperäisen suunnitelman mukaan. Pikku hiljaa hänen ystävänsä alkavat vihjailla Danican ottavan opiskelut liian vakavasti terveytensä uhalla, ja myös hänen ja Shawnen suhde alkaa kärsiä. Shawne pelaa liitokiekkoa opiston joukkueessa, joten hänelläkin on omat menonsa. 

Tänään hän sallisi itsensä surra, mutta huomisesta lähtien hänellä olisi yksi ainoa päämäärä. (s. 102)

Danica opiskelee ahkerasti Acen opastuksella erilaisia loitsuja ja niiden purkamista osiin ja niiden yhdistelyyn. Turhautumiselta ei voi välttyä, kun väsynyt ja lopulta nuutunut Danica ei aina pysty tavoitteisiinsa. Ace on kärsivällinen ja kannustava mentori, ja lähipiiri yrittää tukea Danicaa alkuun sen minkä osaavat, mutta tilanne alkaa pahentua eikä Danica enää osaa ottaa apua vastaan.

"Eli silloin kun joku eniten kaipaa toisten tukea ja ystävyyttä, hänet kannattaa jättää oman onnensa nojaan?" (s. 282)

Mikä on sitten tuo kannen otus, josta mainitsin alussa? Se on Funwa, alkujaan Raynan lemmikiksi hankkima, väriä vaihtava zarmuvabi, joka kuitenkin leimautuu heti Danicaan ja on siitä lähtien tämän lemmikki, tai itse asiassa mentaalieläin. Danicalla on jatkuvasti huono omatunto siitä, ettei hän ehdi perehtyä eläimen ominaisuuksiin kunnolla, vaan saa aina tiedonjyväsen sieltä sun täältä muiden suusta, miten Funwaa pitäisi hoitaa. Sen hän kuitenkin saa tietää, että zarmuvabit heijastavat ihmisensä tunteita. 

Danica saattoi kuvitella äitinsä kärkevän äänen tivaavan häneltä perusteluita. Mikä luulet olevasi? Miksi sinun muka pitäisi päästä KLT:aan? Olet heikko, heikko, heikkoheikkoheikko (s. 232)

Danican menneisyydestä kumpuaa jotakin ikävää, sillä hän ei hirveänä haikaile lomilla kotiinsa Hirveenperälle. Pikku hiljaa paljastuu hänen kotioloistaan traumaattisia tapahtumia, jotka voivat myös olla juurisyinä hänen ongelmiinsa opinnoissa. 

Kutsumustaiat kuvaa hyvin realistisen oloisesti opiskelupaineita ja siitä seuraavaa uupumusta. Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen fantasiamaiseen opistoon ja kirjan nuoret loitsivat arjesssaan tuon tuosta esimerkiksi ruokaa laittaessaan tai itseä ehostaessaan, on kirja muuten hyvin verrattavissa nykymaailman menoon. Opiskelijat käyvät opon juttusilla suunnittelemassa jatko-opiskelujaan, istuvat oppitunneilla, tuskastelevat tehtäviensä kanssa ja odottavat loppukokeita ja valmistumista - ja surevat sitä, kun porukka hajaantuu. Normaalia opiskelijan elämää siis taikatwistillä. Lukija kulkee Danican mukana alkuvuoden innostuksesta pikku hiljaa hiipuvaan harmauteen. Onneksi kaikesta surkeudesta huolimatta lopussa nähdään valon pilkahdus, kiitos siitä. Kirjan viesti on se, että vaikka hetken voisi tuntua siltä, että kaikki toivo on menetetty, asiat tuppaavat järjestymään kuitenkin. Ei epäonnistuminen ole maailmanloppu.

Vaikka koenkin tämän uupumusta käsittelevän aiheen tärkeäksi, minun oli kuitenkin hiukkasen hankala suhtautua tähän fantasiamaailman ja reaalimaailmasta tutun ongelman komboon. Loitsimista käsittelevät luvut olivat minusta kiehtovimpia tässä kirjassa, sekä olisin halunnut saada ehkä vielä enemmän tietoa Funwasta, joka alkoi harmaantua Danican uupumuksen myötä. Ehkäpä seuraavissa osissa Danica itse perehtyy lemmikkinsä ominaisuuksiin paremmin? Danican ja Shawnen suhde jäi minulle hyvin etäiseksi. Aavistelen, että seuraavassa osassa voisi olla jotakin uusia ihastumiskuvioita tiedossa? 

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

Satakunnan Kansa

Kainuun Sanomat (maksullinen)