Sitruunapuiden aika: Zoulfa Katouh

Sitruunapuiden aika: Zoulfa Katouh. Suomentanut Helene Bützow. Tammi 2023

Englanninkielinen alkuteos (2022): As Long as the Lemon Trees Grow. Kansi: David Curtis, Laura Lyytinen

"Koskettava romaani 18-vuotiaasta syyrialaistytöstä, Salamasta, hänen perheestään ja hänen ensirakkaudestaan.

Salaman on päätettävä jääkö hän Syyriaan auttamaan haavoittuneita sairaalassa vai lähteekö pois maasta." (Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Ai että. On onni löytää yhä uudelleen ja uudelleen kirja, joka tekee minuun vaikutuksen. Joka auttaa ymmärtämään. Joka ravisuttaa ja liikauttaa mieltäni. Zoulfa Katouhin Sitruunapuiden aika on sitä koko reilun 570 sivun verran, kirjailijan jälkisanoineen ja kiitoksineen kaikkineen (harvoin luen kokonaan kiitos-osuuksia, mutta nyt oli pakko.)

Puoleltapäivin tulee katastrofi, kun viereiseen alakouluun sataa pomminsirpaleita. Lasten päälle.

Maailma hidastuu, kun uhrit tuodaan sisään. Lenkkarini ovat verentahrimat ja jalat tarttuvat kiinni. Olen keskellä verilöylyä, todistan hetkiä elämän ja kuoleman rajamailla. Panen merkille jokaisen kyynelet ja jokaisen sielun, joka kohoaa Luojansa luo. (s. 77)

18-vuotias farmaseutiksi opiskellut Salama on menettänyt lähes koko perheensä Syyrian sisällissodan vuoksi. Äiti kuoli hänen käsivarsilleen ja isä ja Hamza-veli jäivät kiinni eräässä mielenosoituksessa. Todennäköisesti he ovat kuolleet - tai sitten kidutettavana jossain vankileirillä. Salama rukoilee ensimmäistä vaihtoehtoa. Salamalla on jäljellä enää rakas ystävänsä Layla, joka on myös Hamzan vaimo ja odottaa tälle lasta. Yhdessä he asuttavat Laylan ja Hamzan ensikotia, jonka piti olla heidän rakkauden tyyssijansa. Nyt ystävyksillä on enää toisensa. Ja heidän on paettava Syyriasta, ennen kuin lapsi syntyy. Tämän Salama on vannonut ja luvannut veljelleen.

Farmaseutit määräävät lääkkeitä - eivät tee leikkauksia. Minun oli tarkoitus valmistua farmaseutiksi. Tai jatkaa tutkijaksi. En ole kirurgi. Minua ei ole tarkoitettu avaamaan ihmisiä, ompelemaan haavoja eikä amputoimaan raajoja, mutta pakotin itseni siihen. (s. 45)

Myös Salama on saanut vammoja samassa pommi-iskussa, joka vei äidin hengen. Hänet kursi kasaan tohtori Ziad, joka otti Salaman töihin sairaalaansa. Sinne kuskataan jatkuvasti salamurhaajien iskujen uhreja: vauvoja, lapsia, naisia, miehiä. Tilanteet ovat kaoottisia, ja jatkuvasti täytyy tehdä valintoja, kenet ehtii pelastaa. Salama poistaa kranaatinsirpaleita ihmisistä siinä missä koulutetut lääkäritkin. Hädässä ei kysellä tutkintopapereita. Lempeä mutta jämäkkä Ziad on isähahmo Salamalle, joka ei aina tunnista omien voimavarojensa ehtymistä. Salama kärsii posttraumaattisesta stressireaktiosta, jonka seurauksena hän on nähnyt äitinsä kuolemasta saakka hallusinaation: savukkeita polttelevan miehen, Khawfin, joka näyttää hänelle näkyjä pahimmista mahdollisista skenaarioista. Tietyin ajoin ilmestyvä mies haastaa Salaman ratkaisuja, näyttää väläyksiä niin menneisyyden traumaattisista kuin ihanistakin muistoista ja väläyttelee myös kauhukuvia siitä, mitä kaikkea voi tapahtua Salaman valintojen seurauksena.

Salaman on hankittava hänelle ja Laylalle venekyyti Välimeren yli Kreikkaan, josta heidät kyyditään sitten Saksaan. Sairaalassa vieraileva Am järjestää kyytejä, mutta hänellä on kovat hinnat. Hänelle se on bisnestä. Kun sitten Salama saa syliinsä Amin vertavuotavan tyttären Samirin, hän työntää syrjään oman moraalinsa ja omatuntonsa, kovettaa itsensä ja kiristää Amilta hänelle ja Laylalle venepaikat pilkkahintaan. Muuten hän ei pelastaisi Samiria. Amin ei auta kuin suostua, mutta hän ei anna tätä hetkeä ikinä anteeksi Salamalle. Ja Salama ei pysty tämän tapahtuman jälkeen enää syömään, ja pelkkä muisto saa hänet oksentamaan. Mutta nyt hänellä on venepaikat hankittuna, ja se on tärkeintä. Nyt täytyy vain selvitä hengissä lähtöpäivään saakka.

Salaman ajatuksia sekoittaa kuitenkin eräs nuori mies, jonka pikkusisko sairastuu pahasti sairaalasta kotouttamisen jälkeen. Salama lupaa seurata Kenania tämän kotiinsa pelastamaan Lama-tyttö, jonka vatsaan on jäänyt vielä yksi sirpale. Lama toipuu, ja samalla Salama tutustuu Kenaniin, joka kuvaa mielenosoituksia ja muita Syyrian tapahtumia Youtubeen näyttääkseen maailmalle, mitä Syyriassa tapahtuu. Kenan haaveilee animaatioiden tekemisestä, mutta ei halua jättää kotimaataan. Salama miettii, missä on nähnyt tuon pojan aiemmin.  Hän pyytää Kenania kameroineen myös sairaalalle kuvaamaan, jotta ihmiset näkisivät, mitä kauheuksia syyrialaiset joutuvat kestämään. Tästä alkaa kehittyä näiden kahden välille syvä luottamus, ystävyys ja lopulta rakkaus. Mutta Salaman on lähdettävä, eikä Kenan halua lähteä.

Hän tulee lähemmäksi, sormet koskettavat työtakkini reunaa, ja kaikki pysähtyy. Jaloissamme tanssivat kuolleet lehdet, kylmä tuuli, sirkuttavat linnut. Kaikki. Ainakin mielessäni. (s. 313)

Sitruunapuiden aika on surullinen, rankka ja raaka kuvaus maasta ja kulttuurista, joka on minulle hyvin vieras, mutta tulee Salaman kautta tutummaksi. Salaman tunteista huokuu rakkaus omaa synnyinmaata kohtaan, joka ei enää ole kuitenkaan se sama, turvallinen paikka. Hän haluaa taas nähdä värit, jotka ovat kadonneet kotikaupungista Homsista. Siellä on vain harmaata. Kenan lupaa auttaa Salamaa näkemään taas värit uudestaan. Salama muistelee äitiään ja hänen tekemäänsä herkullista sitruunamehua, jonka tämä teki tuoreista hedelmistä. Khawfista hän ei uskalla puhua kenellekään, vaikka Kenan alkaa aavistella jonkin olevan pielessä. Ja miten Kenan suhtautuisi siihen, mitä Salama teki Amille saadakseen venekyydin? Jatkuva huoli Laylan voinnista vie myös Salaman voimavaroja. Hän rauhoittelee aina itseään hokemalla eri lääkekasvien nimiä ja parannuskeinoja kuin mantrana itselleen. Myös uskostaan hän saa paljon voimaa.

Minuun vedotaan: Tämä on sinun maasi. Tämä maa kuuluu minulle ja lapsilleni. (s.481)

Suosittelin töissä tätä  kirjaa lukiolaiselle, joka etsi luettavaa lukiokurssin vieraita kulttuureja -teemaan. En ollut vielä itse lukenut tätä, mutta enpä kadu sokkosuositteluani nyt tippaakaan. Jos haluaa vaikuttavaa luettavaa nuorelle, noin 15+ ikäiselle, tässä se on. Toki melkoisen runsas sivumäärä voi karkottaa heikomman lukijan, mutta normaalin lukutaidon ja -halun omaavalle ihmiselle, niin nuorelle kuin aikuisellekin, Sitruunapuiden aika on loistovalinta. Kenanin ja Salaman rakkaustarina on kaunis ja riipaiseva, ja oman lisänsä siihen tuo kulttuuriset seikat, jotka toivat vielä lisää pakahduttavaa tunnetta tarinaan. Kirjailija kertoo loppusanoissaan, että kaikki kirjassa kuvatut tapahtumat ovat tosia ja elävästä elämästä ammennettuja. Tämä tieto tekee lukukokemuksesta vieläkin vavahduttavamman.

Kirjailijalla on työn alla jatko-osa Sitruunapuiden ajalle. Tämäpä onkin varsin mukava tieto.

Arvosanaksi annan täydet 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirja.fi: Zoulfa Katouh kertoo kirjastaan

Helsingin Sanomat (ei maksumuuria)

Samantyylistä luettavaa:

Terhi Raikas: Ei minun maailmassani

Elina Rouhiainen: Tuntematon taivas

Ihmisenhaltija-sarja : Satu Leisko

 Ihmisenhaltija: Satu Leisko. Avain 2023 (Ihmisenhaltija #1)

Kansi: Laura Noponen

"Tuuli asuu pienellä Kuustenkylän paikkakunnalla arvaamattoman isänsä kanssa. Kyläläisten elämää varjostaa pelko, sillä eräs asukas on äskettäin löydetty metsästä surmattuna. Kuolemasta epäillään kylän liepeillä liikkuvaa susilaumaa. Kun Kuustenkylälle muuttaa salaperäinen uusi tyttö Maria, Tuuli saa yllätyksekseen hänestä ystävän. Myös Tuulin ihastus Ossi alkaa odottamatta vastata hänen tunteisiinsa.

Pian Tuuli saa selville, että ihmisten kanssa rinnakkain elää salaisia olentoja, kuten eläimiksi muuntautuvia ihmiseläimiä ja ihmisten väkeä syöviä nälkäisiä. Samaan aikaan pahantahtoinen olento seuraa Tuulia metsissä, eikä uhka hellitä kotonakaan. Mikä on todellinen vaara ja miten se pysäytetään? 

Ihmisenhaltija on nykypäivään sijoittuva tummasävyinen young adult -romaani, jonka hahmoihin ja tarinaan ovat vaikuttaneet suomalaisen mytologian olennot." (Avain)

Oma arvio:

Olen tutustunut aiemmin Satu Leiskon selkokielisiin nuortenkirjoihin. Ihmisenhaltija on hänen ensimmäinen yleiskielinen kirjansa. Pidän kovasti kirjan uhkaavan utuisesta kansikuvasta, joka saattaa houkutella vähän vanhempiakin tarttumaan kirjaan.

Kirjan synkkä ja pahaenteinen tunnelma  huokuu heti ensi sivuilta saakka. Siinä on jotakin samaa kuin Meyerin Twilightin ja Rouhiaisen Susiraja-sarjan kirjoissa: syrjäinen asumus metsän keskellä, talven pimeys ja sinisyys, päähenkilö-Tuulin ulkopuolisuuden tunne. Heti kirjan alussa Tuuli tapaa matkallaan Kuustenkylän lukioon komean ja suositun Ossi-pojan, joka tytön hämmästykseksi huomaakin tämän. Ossissa on kuitenkin jotain tosi erikoista, jota Tuuli ei aluksi osaa selittää. Myöhemmin selviää kyllä, mitä.

Samoihin aikoihin kouluun tulee ulkomailta muuttanut uusi tyttö. Maria ystävystyy Tuulin kanssa, mutta tekee heti selväksi, ettei pidä siitä, että Tuuli on tekemisissä Ossin kanssa. Tuuli on varma, että näillä kahdella on yhteinen menneisyys. Kumpikaan ei kuitenkaan puhu alkuun, mikä mättää, kunnes Tuulille alkaa selvitä, etteivät Maria ja Ossi ole kumpikaan ihan tavallisia ihmisiä. 

Tuntui kuitenkin mahdottomalta tunnistaa, mikä oli oikea hetki. Milloin asiat olivat riittävän pahasti? Miten selittää tuntemattomille ihmisille vaara, jota ei voinut nähdä tai koskettaa, mutta joka ympäröi kaiken, oli kaikessa? (s. 149)

Tuulin kotona ei ole asiat hyvin. Alkoholisti-isä on arvaamaton, ja Tuuli on oppinut haistelemaan jo eteisessä, millä mielellä isä on, onko hänellä ryyppykavereita kotonaan ja hipsiikö hän vain hiljaa huoneeseen. Isä on ollut apeana hyvän ystävänsä Pekan kuoltua, ja Tuulia vaivaa Pekan kuolemaan liittyvät asiat. Raatelivatko susilaumat tosissaan Pekan kappaleiksi, niin kuin väitetään? Pikku hiljaa alkaa selvitä, etteivät Tuulin muistot isän kaverista ole kovinkaan kivoja. Kirjaan hiipii sivu sivulta yhä surullisempia ja rankempia asioita.

Tuuli saa voimaa syvenevästä suhteestaan Ossiin, jonka myötä hänen statuksensa lukiossakin paranee. Ystävyys Marian kanssa on myös tärkeää, vaikka hän joutuu tasapainottelemaan toisiinsa yhä ynseästi suhtautuvien Ossin ja Marian välillä. Lopussa kuitenkin eri olentolajien edustajat joutuvat tekemään yhteistyötä, sillä vaarassa oleva Tuuli on heille molemmille tärkeä. Pian Tuuli täyttäisi 18 ja voisi muuttaa pois isänsä luota. Isä tosin lopettaa erään ylilyöntinsä jälkeen juomisen ja alkaa käyttäytyä kuin kunnon isä konsanaan. Voiko Tuuli luottaa siihen, että isä on muuttunut parempaan päin? 

Tuulia seuraa outo, virnuileva nainen, jota kukaan muu ei tunnu huomaavan. Hän löytää itsestään myös hämmästyttäviä, orastavia kykyjä muuttaa muotoaan niin halutessaan. Kuka on tuo pelottava nainen, mitä se haluaa Tuulista ja mitä Tuulin kyvyt tarkoittavat? 

Oletko koskaan halunnut olla joku tai jokin muu? Halunnut sitä niin kovasti, että olet alkanut ajatella ja tuntea kuin se? (s. 200)

Kuten alussa kirjoitin, Ihmisenhaltijassa on paljon samoja elementtejä kuin muissa menneiden vuosien urbaanifantasian kirjoissa, mainitakseni Twilightin ja Susirajan lisäksi Stiefvaterin Väristys-trilogia. Perinteisten vampyyri- ja ihmissusihahmojen sijaan kirjassa esitellään suomalaiseen mytologiaan perustuvat nälkäiset, jotka elävät ihmisistä ottamallaan väellä, ihmisenhaltijat ja ihmiseläimet.

-Nälkäiset syntyy tavallaan kaksi kertaa. Ensin me synnytään ihmiseksi ja eletään ihmisenä, kunnes tapahtuu jokin meille merkittävä asia. Se aiheuttaa syntymisen, tai muutoksen, nälkäiseksi. Sen jälkeen me aletaan tarvita väkeä ja nälkäisen voimat aktivoituu.--- (s. 219)

Harmikseni kirjan alussa huokunut tunnelma kuitenkin rikkoutuu alkumetrien jälkeen eikä kirja täytäkään täysin alkuodotuksiani. Parhaimmillaan Leiskon kirjoitustyyli on tosi mukavaa ja kaunista luettavaa, mutta välillä ihmisten välisissä dialogeissa on kömpelyyttä eikä Ossin ja Tuulin romanssi aiheuta kovinkaan suuria perhoslaumoja vatsassani.  Juonessa on joitakin aukkoja, jotka jäävät selvittämättöminä kummittelemaan, mutta jospa jatko-osissa asioihin saadaan selvyys. 

Tuulin kokemukset isän luona ovat melko rankkoja ja kodin ilmapiiri ahdistavan painostava, ja vielä kun lisätään tapaus Pekka, jonkinlainen sisältövaroitus voisi jopa olla paikallaan. 

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kulttuuritoimitus

Lukutoukan luetut sivut

Samantyylistä:

Elina Rouhiainen: Susiraja

Stephenie Meyer: Twilight

Maggie Stiefvater: Väristys

Yksinpeli: Alice Oseman

 Yksinpeli: Alice Oseman. Suomentanut Viia Viitanen. Tammi 2023

Englanninkielinen alkuteos (2014): Solitaire. Kansi: HarperCollinsPublishers, Laura Lyytinen

"Tämä ei sitten ole rakkaustarina.

Suuren suosion saavuttaneiden Heartstopper-sarjakuvien ja Netflix-sarjan luojan esikoisromaani kertoo Charlien pessimistisestä isosiskosta.

Tori Spring on ollut aina vakava. Hän uskoo syntyneensä kyynisenä ja sadetta toivoen, eikä hän tarvitse elämäänsä ketään. Pelkkä ajatus ystävyydestä ahdistaa, ja Tori torjuu niin lapsuudenkaverinsa Lucasin kuin Michaelinkin lähestymisyritykset. Toisaalta heitä kaikkia kuitenkin yhdistää salaperäinen Yksinpeli-blogi, joka aiheuttaa hämmennystä koululla. Kuka on yhä rajummiksi muuttuvien pilojen takana, ja miksei Tori vain voi antaa asian olla?

Minun nimeni on Victoria Spring. Tykkään nukkua ja blogata. Viime vuonna minulla oli vielä ystäviä. Kaikki oli silloin toisin, mutta se on mennyttä se.Nyt on Solitaire. Ja Michael Holden.En tajua, mitä Solitaire yrittää. Enkä ole kiinnostunut Michael Holdenista. En sitten vähääkään.(Tammi)

Oma arvio:

Ai että. juuri viime viikolla työkaverini kysyi, miten YA-kirjallisuus eroaa omaksi genrekseen, vai eroaako se. En osannut sillä hetkellä sanoa mitään järkevää, mutta nyt luettuani Alice Osemanin Yksinpelin vastaus välähti mieleeni kuin salama kirkkaalta taivaalta: YA on ihan omalla, omintakeisella tyylillään puhuttelevaa ja tunteisiin vetoavaa. Siitä huokuu aitous ja rehellisyys, joka menee ainakin minulla suoraan luihin ja ytimiin. Lisäksi brittiläinen ja amerikkalainen YA eroaa perus kotimaisesta nuortenkirjallisuudesta sillä, että vaikka siinä onkin nuoria päähenkilöitä yhtä lailla, kirjan teemat, jotka voivat olla rankkojakin, esitellään hyvin omintakeisella tyylillään. Niin, että se vetoaa myös aikuisiin, jos he vain ovat avoimia ottamaan kaiken vastaan. Enkä nyt tarkoita, etteikö meillä olisi myös kotimaisia YA-kirjoja, jotka täyttävät yllä mainitut tunnusmerkit, mutta ulkomaisissa on kuitenkin enemmän huippuja realistisen YA-tyylilajin edustajia, joista on muodostunut suuria suosikkejani, kuten Rainbow Rowell, Holly Bourne, Jenny Han, Nicola Yoon, Estelle Maskame ja Alice Oseman. Tyypillistä näiden kirjoissa on myös se, etteivät aikuiset tule lopussa pelastamaan tilannetta, vaan heidät on usein häivytetty taka-alalle taustarooliin.

En muista, milloin en olisi ollut vakava. Sikäli kuin itse tiedän, latelin kyynisiä lauseita ja toivoin sadetta heti kohdusta päästyäni. (s. 77)

Alice Oseman kirjoitti Yksinpelin 17-vuotiaana ennen suosittuja Heartstopper-sarjakuvia, jotka kertovat toisiinsa rakastuneiden Charlien ja Nickin tarinaa. Yksinpelin päähenkilö on Charlien pessimismiin taipuva isosisko Victoria eli Tori Spring. Tori on Higgsin tyttökoulun lukion ekaluokkalainen, joka vapaa-ajallaan lähinnä välttelee muita ihmisiä ja kirjoittaa blogiinsa. Vaikka Torista saa heti alkuun hyvin kyynisen, synkän, töykeänkin vaikutelman, käy selväksi, että hän ei ole lainkaan sydämetön ihminen. Vaikka hän enimmäkseen inhoaa ihmisten seuraa, hänellä on tärkeitä ihmisiä elämässään. Kaikista tärkein on syömishäiriönsä kanssa kamppaileva Charlie, kuten myös traktoreita fanittava pikkuveli Oliver. Torilla on myös paras ystävä, Becky, jonka poikahuolia Tori kuuntelee uskollisesti, vaikkei siitä aina nautikaan. Hän soitti ennen viulua, muttei enää. Hän vihaa lukemista ja Ylpeys ja ennakkoluulo on hänestä täyttä roskaa. Minua huvittaa Torin kommentit kyseisen kirjan elokuva-adaptaatiosta. 

Illalla katsoin Ylpeyden ja ennakkoluulon sen leffaversion, jossa on Keira Knightley, ja totean elokuvan olevan melkein yhtä kammottava kuin itse kirja. Ainoa siedettävä hahmo on herra Darcy. En tajua, miksi Elizabeth pitää häntä alussa ylpeänä, koska on täysin selvää, että Darcy on vain ujo. (s. 103)

Eräänä päivänä kaikki muuttuu, kun Tori johdatellaan mystisten lappusten avulla käytöstä poistettuun ATK:luokkaan, jossa hän törmää ensi töikseen sliipattuun poikaan. Käy ilmi, että tuo poika on Michael Holden, Truhamin poikakoulusta siirtynyt poika, josta puhutaan paljon hänen erikoisen käytöksensä takia. Michael on johdateltu tuonne luokkaan etsimään Victoria Spring -niminen tyttö. Luokan seinällä on lappu, jossa lukee blogin osoite: solitaire.co.uk. Käy ilmi, ettei blogissa ole mitään sisältöä. Vielä. Myöhemmin sinne nimittäin alkaa tulla kryptisiä tekstejä ja kuvia. Blogiosoite alkaa levitä opiskelijoiden keskuudesta ja siitä tulee kohistu puheenaihe. Blogin tietoiskut päättyvät aina lausahdukseen: Solitaire: Yksinpeli on kuolemaksi. (Solitaire tarkoittaa pasianssia, btw.) Blogin tavoite tuntuu olevan koulujärjestelmän vastustaminen, ja sen tempaukset muuttuvat yhä kyseenalaisemmiksi. Kuka on on blogin takana, ja miksi?

Solitaire-keissin takia Tori ja Michael tutustuvat. Michaelilla on kova tarve ystävystyä Torin kanssa, joka taas tekee kaikkensa tärvelläkseen ajatuksen. Hän huomaa toki kaipaavansa tuon erikoisen pojan seuraa yhä enemmän, mutta ei jaksa uskoa, että tämä oikeasti haluaisi Torin ystäväksi. Miksi ihmeessä, koska eihän Tori ole mitenkään kiva ihminen? Torin elämään tupsahtaa samoihin aikoihin myös toinen ihminen, Lucas, joka niin ikään on siirtynyt Truhamista ja on ollut aiemmin Torin paras ystävä. Lucas vaikuttaa aluksi kiinnostuvan Torista, vaikka onkin tämän seurassa hiukan jäykkä ja ujo, mutta alkaa sitten vältellä tämän seuraa. Tori ei enää tiedä, mitä ajatella, kun ystävyys Beckynkin kanssa on vaakalaudalla. Becky ei tunnu olevan aidosti Torin ystävä, eikä tätä kiinnosta kuin omat poikahuolet. 

Torin koulumenestys alkaa hiukan lipsua, sillä hänellä on monenlaista meneillään. Kaikki ovat tottuneet, että Tori on ankeuttaja ja pessimismin huipentuva, mutta hätkähtävät vasta siinä vaiheessa, kun Tori muuttaa käytöstään välinpitämättömästä ailahtelevaiseksi. Huoli Charliesta käy isosiskolle kovaksi, sillä terapiasta huolimatta Charlie ei ole vielä täysin okei. Vanhemmat eivät oikein osaa suhtautua Torin purkauksiin, vaikka toki kyselevät tämän vointia. Opettaja on huolestunut Torin laskevista arvosanoista. Soutava ja huopaava Tori suututtaa pariin otteeseen jopa Michaelin, vaikka tämä on ihmeen kärsivällinen tytön seurassa - hänellä kun on itselläänkin haasteita elämässään. Hän kokee, ettei sovellu koulumaailmaan ollenkaan, ja joutuu sen vuoksi usein vaikeuksiin. Siitä on seurannut myös hänen perässään kulkevat pahat juorut.

"Tiedäthän, että sinun täytyy vähän yrittää, jos haluat olla onnellisempi. Sen eteen täytyy nähdä vaivaa. Sinun ongelmasi on, että et edes yritä."

Yritän. Olen yrittänyt. Olen yrittänyt kuusitoista vuotta. (s.202)

Vaikka kirjan päähenkilö ei ole iloisimmista päästä ja teematkin ovat synkkääkin synkempiä, Yksinpeli antaa kuitenkin valoa syksyyni suoruudellaan ja teeskentelemättömyydellään. Uskomatonta, miten hienosti nuori Oseman on osannut rakentaa tämän romaanin. Minulla ainakin tämä tunki niin ihon alle kuin vain voi. Tori ei ole helppo henkilöhahmo ymmärtää, mutta minä koin suurta hengenheimolaisuutta hänen kanssaan. Jos perusluonne on vakava ja pessimisti, mutta se on itselle okei, täytyykö ihmisen yrittää muuttua muiden mieliksi. Onko oma elämä sen parempaa, jos yrittää suhtautua positiivisemmin asioihin? Torissa tapahtuu toki muutosta kirjan edetessä, mutta ei hänestä onneksi mitään ilopilleriä tule. Olisin pettynyt, jos olisi tullut. Kuitenkin hän oppii jopa hymyilemään silloin tällöin. Kirjan loppu on huikean tunteikas, yllättävä, rujo mutta kaunis. Se antaa toivoa ja uskoa parempaan, vaikka kirjan aikana sen olisi hetkeksi kadottanut. 

Ai että, kunpa tästä tulisi leffa!

(Hiukan tekisi muuten mieli pelata pitkästä aikaa pasianssia.)

Arvosanani 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Alice Oseman: Heartstopper-sarja

Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä

Sisäsiisti: Miska Valos

 Sisäsiisti: Miska Valos. WSOY 2023

Kansi: Kaisu Sandberg (suunnittelu), Joel Slotte (kuva: Kruununhaka toukokuussa)

"Nuoren kirjailijan kiihkeä esikoisromaani.

Sisäsiisti on parikymppisen Miska Valoksen vahva esikoisromaani oman turvaverkon löytämisestä ja ympäröivään maailmaan sopeutumisesta. Transpojan näkökulmasta kerrottu teos tutkii miehen malleja perheessä, kaveriporukassa ja kulttuuripiireissä, joita kaikkia leimaa hyväosaisuus – ja joissa yksilöt voivat pahoin.

Esra on transpoika, lukion toisella ja kulttuuriperheen kuopus. Hän räpiköi läpi perheillallisten, bileiden ja pakollisten kurssisuoritusten, ja ennen vapaudelta tuntuneet asiat ovat jo menettäneet hohtonsa. Elokuvaohjaajaisä on tehnyt Esrasta näyttelijän, äiti kirjoittaa autofiktiota ja siskon syömishäiriö herättää perheessä lähinnä julmuutta. Kyynistynyt Esra kamppailee ulkopuolisuuden tunteen kanssa ja kaipaa turvaa, muttei tiedä kuinka asian korjaisi. Miska Valos kirjoittaa tarkkanäköisesti perhesuhteista, nuoruudesta, transsukupuolisuudesta ja Helsingin kulttuuripiirien itseironisista vesoista." (WSOY)

Oma arvio:

Kirjan kansikuva alkuun hämmentää, sillä se on värimaailmoineen ja hedelmäasetelmineen jotenkin hyvin kasaria ja luo mielikuvan, että kyseessä olisi aikuisten romaani. Miska Valos kiittää esikoiskirjansa lopussa Joel Slottea taideteoksensa Kruununhaka toukokuussa lainaamista kansikuvaan, johon Kaisu Sandberg on sen hienosti sommitellut. Kansi on oikeasti tosi hieno ja huomiota herättävä, ja kirjan luettuani huomaan sen sopivan uskomattoman hyvin kirjan tarinaan. Kovin nuoria se ei välttämättä ensi kädessä houkuttele lukemaan, mutta en itsekään tätä lähtisi suosittelemaan kuin vähintään nuorille aikuisille.

Kirpputorilla kalju mies tulee luokseni vyötä pidellen. Hän haluaa tietää onhan se mielestäni miesten vyö. Minusta on tullut auktoriteetti näissä asioissa.(s. 298)

Kirjan päähenkilö on 17-vuotias transpoika Esra, joka kuuluu taiteilijaperheeseen: isä on tunnettu elokuvaohjaaja ja ex-malli äiti kirjailija, jolla on nyt työn alla autofiktiivinen teos. Esra näyttelee itsekin, sillä hän ei ole voinut välttyä rooleista isänsä elokuvissa. Hän on siinä vieläpä varsin hyvä. Eri asia, nauttiiko hän niinkään leffarooleistaan, vai tekeekö hän niin vain, koska isä käskee. Esra on myös luonnollisesti taidelukiossa, kuinkas muutenkaan. Esralla on myös vähän vanhempi isosisko Ingrid, jolla on jonkin sortin syömishäiriö. Niin ja sitten heillä on vanha kultainennoutaja, Kulta.

Kirjassa liikutaan tunnelmasta toiseen, kohtauksesta toiseen, kuin elokuvassa. Esra on aloittanut testojen käytön ja tarkkailee muutoksia itsessään. Hänen paras ystävänsä Hillevi on hankkinut niitä katukaupasta, koska Esra ei ole vielä päässyt transpolin asiakkaaksi. Ystävyys Hillevin kanssa on hyvin ongelmallista: Hillevi oli aiemmin yksi pahimmista Lumin kiusaajista. Lumi ja Esra olivat aiemmin hyvät ystävät, mutta nyt Lumi on aika ynseänä Esran takinkäännöstä. Hillevi on sitä paitsi oikea piikki lihassa, sillä hän saattaa päästellä vaikka mitä häijyä suustaan. Tosi rasittava persoona siis. 

Eräissä bileissä Esra tutustuu mielenkiintoiseen transpoika Karoon, josta hän selvästikin kaipaisi uutta ystävää itselleen hermostuttuaan Hilleviin, mutta sitten Hillevi tuntuu kaappaavan Karon kokonaan itselleen. On myös eräs Pontus, jonka kanssa Hillevillä on ollut aiemmin juttua, ja joka pussaa Esraa yllättäen. Myöhemmin kuvioihin tulee myös elokuvakuvioista tuttu Vilko, joka alkaa kiehtoa Esraa yhä enemmän. Kun hän vain osaisi olla.

"Katsekontaktin oleellisuus on neurotyypillistä propagandaa", Vilko sanoo ja laajentaa silmänsä lautasiksi, tuijottaa kalloni pohjalle saakka. (s- 276)

Kotona tunnelma on ankea ja jatkuvasti tulenarka. Ohjaajaisällä on monen sortin tunnevammoja ja hänen suhtautumisensa esimerkiksi Ingridin syömiseen on painostavaa. Hän ei oikein osaa tukea Esraakaan oikealla tavalla. Esra yrittää saada yhteyden äitiinsä, vaikka tätä ärsyttää se, että hän kirjoittaa omista lapsistaan kirjaan asioita. Yhteinen mökkiviikonloppu alkaa hyvin kiusallisissa tunnelmissa, mutta sujuu paremmin kuin koko perheen yhteinen joulu mökillä, jonka seurauksena Ingrid muuttaa pois kotoa. Esraa vaivaa isän metodit uusimman leffan kuvauksissa. Olisikohan Esrankin aika muuttaa omilleen?

"En mä nyt oikeesti kuvittele että teidän olis vaikeampi rakastaa mua koska mä olen trans. Mutta kyllä MUN on vaikeampi rakastaa TEITÄ sen takia. Kun aina tulee jotain tällaista paskaa vastaan."(s. 94)

Kirjan tyyli on minun makuuni hiukan liian tyylittelevä. Jos tämä olisi aikuisille suunnattu romaani, sen sallisin paremmin, mutta nuorten aikuisten kirjojen tyylissä rakastan juuri sellaista helppoutta, kikkailemattomuutta ja selkeyttä. En nyt väitä, että Sisäsiisti olisi varsinaisesti vaikea lukea, mutta jotain kirjan tyylissä kuitenkin on, joka ei iske minuun täysiä. Erittäin vaikuttava ja aiheeltaan tärkeä esikoisromaani tämä tyylistään huolimatta on. Esran tunteita ja ajatuksia muutosprosessissa tulee luontevasti muun, tasaisesti soljuvan juonen lomassa. Kirjassa ei tosin kovin mullistavia juonenkäänteitä ole. Se tasapainottelee Esran monien eri tunteiden välillä. Kirjassa on luopumista, mutta myös uuden opettelua, itsensä etsimistä, irtautumista ja joukkoon soluttautumista. Koko nuoruuden kirjo siis.

Ihmissuhteissa ei tapahdu juuri mitään, mutta silti tapahtuu paljon. Monet henkilöhahmoista ovat tosi hämmentäviä, jopa vastenmielisiä, kuten Hillevi ja Pontus. Minulle tulee tästä hiukan mieleen Jenni Toivoniemen Valtakausi, joka voisi Kallion taidelukiosta valmistuvien nuorten ihmissuhdesotkuineen olla hyvin jatko-osa tälle. Sisäsiisti johdattaa minut sellaiseen maailmaan, joka on minun nuoruuteeni peilaten mahdollisimman vieras. Amiksessa opiskelleena, Pohjois-Pohjanmaalaisen pikkupaikkakunnan nuorena liikuin täysin erilaisissa kuvioissa kuin taidelukiolainen helsinkiläinen nuori. Tietyt asiat ovat toki aina universaaleja, kuten epävarmuus, ystävyyssuhteiden ailahtelevaisuus ja oman paikan hakeminen nuoruuden ja aikuisuuden taitekohdassa.

"Kyllä viinakin aina välillä menee."

"Ootko sä sellainen sober curious. Selväutelias."(s. 275)

Kirjassa on muuten mielenkiintoinen samankaltaisuus muutamia vuosia sitten sattuneeseen #metoo-tapaukseen, jossa eräs tunnettu suomalainen elokuvaohjaaja vaadittiin tilille kyseenalaisten metodiensa vuoksi. Sattumoisin myös hänen ex-vaimonsa, joka viihtyy merenrantamökillä kuten tämän kirjan äitikin, kirjoitti  autofiktiivisen teoksen omista tunteistaan ja jälkikasvustaan. Sattumaako?

Arvosanani on 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Helsingin Sanomat

Lukufiilis

Savon Sanomat (maksumuurin takana)

Samantyylistä:

Valtakausi: Jenni Toivoniemi

Normaaleja ihmisiä: Sally Rooney

Kesän jälkeen kaikki on toisin: Siri Kolu

Amiraali: Mila Teräs

Älä koskaan luota kaksoseen: Freja Nicole Woolf

Älä koskaan luota kaksoseen: Freja Nicole Woolf. Suomentanut Aila Herranen. WSOY 2023

Englanninkielinen alkuteos: Never trust a Gemini. Kansi: Lucia Picerno

"Kautta Afroditen, Cat Phillipsin rakkauselämä kaipaa planetaarista apua!

Vastustamaton nuortenkirja ihastumisesta on sekoitus niin Bridget Jonesia, Sex Educationia kuin Mr. Beaniäkin.

15-vuotias Cat Phillips on hulluna horoskooppeihin, altis onnettomuuksille, ilmaisee itseään mitä kummallisimmin sanankääntein – ja on rakastunut Allisoniin, yhteen parhaista ystävistään. Mutta sopisiko yltiöcool, kapinallinen Morgan hänelle paremmin - vaikka on kaksonen ja Cat tietää, ettei kaksoseen ole luottamista! Catin tarina on nolo ja riemukas kuvaus elämästä brittiläisessä pikkukaupungissa. Ei ole helppo hypätä kaapista ulos, kun on osa suosittujen tyttöjen klikkiä, jota johtaa epäkorrektin puheen kuningatar. (WSOY)"

Lukunäyte

Oma arvio:

Horoskooppeja, sateenkaarirakkautta, koheltamista, POC-hahmoja - jo tämän kirjan riemunkirjavasta, hupsuhenkisestä kannesta voi päätellä, ettei 24-vuotiaan Freja Nicole Woolfin esikoisteos Älä koskaan luota kaksoseen ole mitään ryppyotsaisen, vakavamielisen ihmisen luettavaa. Chick lit -tyylistä luettavaa nuorille ei ole koskaan liikaa, ja mukavaa, että tässä poiketaan heteronormatiivisuudesta.

"Aito rakkaus ja kiivas kannibalismi eivät yleensä käy käsi kädessä..." (s. 71)

Kymppiluokalla (vastannee meidän ysiä) opiskeleva Cat on suorastaan hauska ja holtiton henkilöhahmo, joka ihailee Taylor Zwiftiä, yrittää sietää ituhippihenkistä pikkusiskoaan Lolaa sekä muka-hauskoja vanhempiaan - ja jonka lempikirosana on voi hanhenmarjat. Hän on haksahtanut horoskooppeihin,  ja onkin ystäväpiirinsä luotettu horoskooppivastaava, joka jakelee kullekin tilanteeseen sopivia horoskooppeja apunaan Tähtien pyhä kirja valistuneille. Cat tykkää tytöistä, muttei ole kertonut tästä kuin parhaalle ystävälleen Zannalle. Hän onkin salaa rakastunut Allisoniin, joka kuitenkin on melko varmasti hetero. Cat kuuluu koulun suosittujen tyttöjen porukkaan, jota johtaa pelottava Siobhan. Välillä Cat haluaisi vastustaa Siobhania, etenkin kun tämä on taipuvainen muiden kiusaamiseen, mutta eihän ystävien tielle voi astua. Vai voiko?

Samalla kun Cat haaveilee Allisonista niin, että jää miltei bussin alle tämän takiaan, hänen elämäänsä tupsahtaa älyttömän siisti Morgan, joka urhoollisesti sukeltaa Catin veden varaan joutuneen piirustusvihon vedestä. Juuri sen vihon, johon Cat on piirtänyt lesbohenkisiä piirustuksiaan Disneyn tyttöhahmoista, kuten Frozenin Elsasta ja Vaianasta. Mutta miten ihmeessä Cat kuitenkin ajautuu seurustelemaan rasittavan perhetuttu Jamien kanssa, jonka omintakeiset biisiviritelmät ovat tehdä Catin hulluksi. Toisaalta, eihän Cat voisi mitenkään kuvitellakaan Morgania, sillä tämä on tähtimerkiltään Kaksonen, joilla on kaksi kokonaista puolta ja ovat siksi hyvin epäluotettavia. Mutta silti... kun Morgan sanoo Catin muistuttavan Madonnaa Missä olet, Susan -elokuvassa, tämän on ostettava samanhenkinen nahkatakki.

Heilautan blondit kutrini taakse. Minä olen vahva. Päätän heti, että tämä takki antaa minulle jumalaista naisenergiaa --- (s. 88)

Älä koskaan luota kaksoseen yllätti minut iloisesti. Odotin toki viihtyväni tämän parissa, mutten olisi uskonut, miten huikean hauska ja mukava kirja tämä olikaan. Kaapistatuloromaanin ei tarvitse todellakaan olla mikään vakavahenkinen, vaan sen voi lyödä läskiksi juuri tällä tavoin. Woolf on sotkenut monikulttuuriset henkilöhahmot ja monet vakavat teemat tähän hilpeähenkiseen pakettiin. Mitä tahansa voi tapahtua tässä kirjassa, mutta asiat esitetään niin kevyellä tavalla, ettei lukija ehdi synkistyä, kun on jo hihittelemässä seuraavalle Catin kohellukselle. Se ei silti tarkoita, etteivätkö henkilöhahmot kehittyisi ja viisastuisi kirjan edetessä kohti loppuaan. Onneksi ei kuitenkaan valuta siirappisuuden puolelle, vaan anteeksipyynnötkin voivat olla suurta hupia.

s. 206

      

Suosittelen hauskojen ja höpsöjen kirjojen ystäville. Itsellä tämä ainakin lähtee vakiovarusteeksi seiskojen vinkkauksiin. Ja muuten, minun horoskooppimerkkini on kaksonen.

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

---

Samantyylistä luettavaa:

Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat

Sari Luhtanen: Tuhkimo tennareissa

Ashley Elston: 10X Sokkotreffit ja 10 totuutta ja yksi tehtävä

Tuula Kallioniemi: Mopoautolla mun prinssini saapuu

Paholaisesta seuraava: P. Pakarinen

 Paholaisesta seuraava: P. Pakarinen. BoD 2023

"Vaarallinen, synkkä, seksikäs. Kahden tarinan kuuma kokoelma, joka viihdyttää lukijaansa alusta loppuun.

New Yorkin laitamilla asustaa epätavallisten ystävysten nelikko; kaksi vampyyria, jotka ovat kuin yö ja päivä, viekoitteleva succubus sekä komea ihmissusi. He koettavat kovasti sulautua tavallisten ihmisten maailmaan ja elää osana sitä, mutta heillä jokaisella on menneisyytensä, joka pitää otteessaan. Ja uusi vaara vaanii aivan nurkan takana.

Danan arki on totaalisen tylsä sekä romanttisten hömppätarinoiden kyllästämä. Hänen elämäänsä ei yksinkertaisesti kuulu miehet tai romantiikka. Erään illan päätteeksi hän kohtaa pimeydessä synkän miehen, joka pelastaa hänet ja jolla on vaarallisesti kiiluvat silmät. Missä mies liikkuukin, vaara ympäröi hänet. Danalla ei ole aikomustakaan langeta vaaralliseen viettelykseen."(BoD)

Lukunäyte

Kirjan kotisivut

Oma arvio:

Synkäksi ja seksikkääksi takakannessaan luvattu Paholaisesta seuraava on kirjablogia pitkään kirjoittaneen P. Pakarisen esikoisteos, joka koostuu kahdesta erillisestä, mutta hyvin samanhenkisestä novellista / pienoisromaanista. Molemmat tarinat sijoittuvat New Yorkiin, ja molempia yhdistää kauniit ja seksikkäät nuoret aikuiset päähenkilöt, New Yorkin yöelämä ja vaaroja ja kuumia tunteita hohkaavat kohtaamiset ihmisten ja paranormaalien olentojen välillä.

Parisataasivuinen aloitustarina Kadonneiden sielujen kaupunki (nimi on häiritsevästi hyvin samantyyppinen kuin Cassandra Claren Varjojen kaupungit -sarjan osien nimet) esittelee neljä näkökulmahenkilöä, joista Gyna, vampyyri, on ehkä kuitenkin vallitsevimmassa roolissa. Hänen karua ja onnetonta lapsuuttaan ja myöhemmin vampyyriksi muuttumista avataan heti alussa ja sitä, miten hän päätyi perimään tätinsä englantilaistyylisen ison talon, jossa hän nyt asuu kolmen ystävänsä kanssa. Farrah on upea, katseet kääntävä succubus, joka osaa vietellä kaikki pauloihinsa imeäkseen toisen energiaa ja elämänvoimaa itseensä - ja toki nauttiakseen seksistä. Neeka on nuori vampyyri, jonka uskovaiset vanhemmat ovat kasvattaneet hänet kurissa ja nuhteessa. Kukaan ei voi kuitenkaan olla huomaamatta Neekan ja komean Luken, ihmissuden, välistä vetovoimaa.

Eräänä klubi-iltana Gyna päätyy epäonnekseen hyväkroppaisen vampyyrinmetsästäjän kynsiin. Reece on erittäin katkera Gynalle, sillä hän seurasi pikkupoikana vierestä tämän tappaessa hänen isänsä, joka oli vampyyrinmetsästäjä niin ikään. Reece huomaa kuitenkin, ettei Gynaa niin vain vangitakaan. Myöhemmin osat vaihtuvat toisinpäin vangin ja vangitsijan välillä. Ja tottakai näiden kahden välille kehkeytyy runsaasti haters-to-lovers-tyylistä seksuaalista vetovoimaa. Reece joutuukin vaikean valinnan eteen, kun vampyyrinmetsästäjien instituutti vaatii tätä luovuttamaan Gynan haltuunsa. Tunteita alkaa olla jo liikaa pelissä. 

Sisimmässäni vihasin Reeceä samalla tavalla kuin ketä tahansa muutakin metsästäjää, mutta samalla mies veti minua puoleensa kuin hunaja mehiläisiä. En tiennyt miksi, mutta halusin ottaa siitä selvää. (s. 109)

Mukaan tarinalinjaan ujuttautuu vielä lisää henkilöitä, joista juonikas Max on Reecen ex-ystävä, joka nöyryytti tämän siskopuolta Hallieta aiemmin pahasti. Lisäksi ystävysten talossa piipahtaa pakkaa sekoittamassa Jesse, joka joutuu Farrahin pauloihin. Jesse aiheuttaa närää niin Luken kuin Neekankin välillä. Farrahin baarista bongaama noitanainen Leesh taas vie kyltymättömän succubuksen sydämen.

Toisaalta pidin ensimmäisen tarinan asettelusta, mutta runsaan henkilögallerian sijaan siinä olisi voinut keskittyä tiiviimmin muutaman keskeisimmän näkökulmiin, eli esimerkiksi Gynan, Reecen, Luken ja Neekan. Vaikka kirjassa olikin jonkinlainen kantava juoni olemassa, tuntui hiukan siltä, että kaikki tapahtumat pedattiin sitä varten, että saadaan esitellä seuraavan parin kuumia hetkiä. Eikä se sinänsä haittaa, sillä pidän kyllä sellaisten lukemisesta, mutta jos ne alkavat vaikuttaa itsetarkoitukselta, kirjan muu juoni kärsii. Kuumat kohtaukset ovat ihan jees toimivasti rakennettuja toki, vaikka kliseiltä ei voida välttyä. Luken ja Neekan ujosti syttyvä romanssi on mielestäni kiehtovin. 

Muutamia  häiritseviä maneereja tässä ensimmäisessä novellissa on, kuten tiuhaan esiintyvät vinosti hymyilevät (mies)henkilöt. Lakkasin lopulta laskemasta, kuinka monesti vino hymy ilmaantui. Muutama kohtaus oli mielestäni hyvin ristiriitainen ja epäuskottava, kuten Gynan yhtäkkinen luovuttaminen ja vapaaehtoinen astuminen Reecen vampyyrinmetsästäjäpomon pakeille. Myös viimeinen parinmuodostus petollisen, loukkaavan Maxin ja pyörätuolissa istuvan IT-nörtti Hailien välillä jäi mielestäni turhaksi ja epäuskottavaksi. 

Toinen tarina, Pimeyden kosketus, on mielestäni näistä kahdesta toimivampi. 150-sivuinen tarina esittelee Danan, joka New Yorkin yössä joutuu ahdistelun uhriksi. Häntä pelastamaan tullut raamikas mies osoittautuu kylmäveriseksi murhaajaksi, ja nuori nainen pelästyy enemmän pelastajaansa kuin sitä, jolta tämä mies hänen pelasti. Eniten Danaa järkytti miehen välinpitämätön suhtautuminen siihen, miten tämä tuosta noin vain tappoi Danan ahdistelijan. Dana haluaa vain unohtaa tuon kohtaamisen.

Valitettavasti Dana ei pääse Quilanista eroon. Quilan on vihan demoni, ja nyt hänen kammottava Belial-pomonsa on antanut tälle tehtäväksi tarkkailla tuota pelastamaansa naista. Belialin mukaan naisessa saattaa olla jotakin erityistä, ja Quilanin on pidettävä tätä silmällä, jotta saadaan tietää, mitä kykyjä naisella voisi olla. Dana uskoo kuitenkin olevansa ihan tavallinen nuori nainen, joka asuu kissansa kanssa, viettää aikaa ystäviensa kanssa New Yorkin yössä ja työskentelee lehden toimituksessa. Pelottava Quilan alkaa kuitenkin ilmestyä tälle tuon tuostakin, eikä demonia pidättele ovet eikä ikkunat, sillä tämä osaa aineellistua eri paikkoihin ja puhua myös toisen pään sisällä. 

Mieleni panikoi, mutta kehoni huusi jälleen kerran hallelujaata. Se suorastaan kirkui ja janosi kosketusta. Nyt minä olin ties missä mystisen miehen kanssa enkä pääsisi karkuun. Mahtavaa. (s. 247)

Hyvin pian Dana huomaa, ettei voi mitään sille, että haluaa tuota komeaa, lihaksikasta miestä, etenkin kun tämä tunkeutuu likaisine puheineen tämän pään sisälle ja painautuu tuon tuostakin turhan lähelle naista. Quilan sotii sitä ajatusta vastaan, että makaisi oman toimeksiantonsa kanssa, mutta aika heikko yritys hänellä on, koska Dana vetää häntä uskomattomasti puoleensa. Quilan on tottunut saamaan naisen kuin naisen, mutta hänen rakkautensa on tavallista rajumpaa, ja vaatii usein naisen hengen. Quilan ei halua satuttaa Danaa, sillä vastoin hänen tahtoaan, hän alkaa kiintyä naiseen. Tätä hän ei tietenkään myönnä itselleen eikä muille ihan helpolla. Pientä mustasukkaisuuttakin on ilmassa, kun Dana viihtyy hyvin Quilanin demoniystävän, karunkomean Aidanin kanssa.

Mutta mikä on Danan kyky ja kuka hän oikeasti on naisiaan? Quilan joutuu todella vaikean valinnan eteen lopussa.

Jälkimmäisessä tarinassa olisi ollut potentiaalia pidempääkin romaaniin, jossa olisi voinut syventää päähenkilöiden hahmoja. Ehkä myös kiusaamista olisi voinut näin pitkittää pidempään ja piinata tällä tavoin lukijaa. Kun Danan oikea olemus paljastui, olin ensin epäuskoinen ja pettynyt, mutta sitten totesin, että se oli todella nerokas ja toimiva ratkaisu. 

Paholaisesta seuraava tarjoaa lupaamaansa vaaraa, synkkyyttä ja seksikkyyttä. Juoni soljuu molemmissa luontevasti eteenpäin, enkä kokenut pitkästymisen hetkiä lukiessani tarinoita.  Pienellä hionnalla ja henkilöiden karsimisella (Kadonneiden sielujen kaupungissa) siitä olisi saanut vielä toimivamman. Urbaanin fantasian ja paranormaalin romantiikan ystäville tämä tarjoaa osin omaperäisen, osin tuttuja elementtejä muusta lajityypin kirjallisuudesta lainanneen kahden tarinan paketin.  Parhaiten tämä sopii new adult / aikuiset -kategoriaan, eli ei ihan kilteimmästä päästä olevaa fantasiaa ja romantiikan räiskettä ole tämä.

Arvosanani 3

Kiitos BoD:ille arvostelukappaleesta!

Muualla:

---

Samantyylistä luettavaa:

Sarah J. Maas: Maan ja veren huone

Cassandra Clare: Varjojen kaupungit -sarja

Outi Moisio: Kun äänesi löysi minut

Olipa kerran: Kiyash Monsef

Olipa kerran: Kiyash Monsef. Suomentanut Riina Vuokko. WSOY 2023

Englanninkielinen alkuteos: Once there was. Kansi: Mike Heath & Krista Vossen

"Neil Gaimanin ja Philip Pullmanin vahva tarinankerrontaperinne kohtaa Ihmeotukset ja niiden olinpaikat!

Olipa kerran on lumoava lukukokemus ja arvoituksellinen seikkailu, jossa persialaiset kansantarut punoutuvat osaksi nykymaailmaamme.

Isänsä kuoleman jälkeen Marjan Dastani saa tietää, että isä ei ollutkaan vain tavallinen eläinlääkäri vaan hoiti salaa myyttisiä taruolentoja, joista oli kertonut iltasaduissa tyttärelleen. Marjan vedetään mukaan synkkään ja ahneeseen verkostoon, jossa kilpailevat ikiaikaiset yhteisöt ja modernin maailman suuruudenhullut eksentrikot.

Totuuden palasia kootessaan turhautunut Marjan uppoaa yhä syvemmälle taruolentojen ja isänsä murhan sokkeloihin, ja vastassa on aina vain suurempia vaaroja. Hän saa apua kahdelta epätodennäköiseltä ystävältä, kotoaan karanneelta teini-ikäiseltä noidalta Mallorynilta ja hurmaavalta brittipoika Sebastianilta, joka tietää millaista on kasvaa aarnikotkan kanssa. Mutta kun maailman tasapaino uhkaa järkkyä, täydellisen tuhon voi lopulta estää vain Marjan.

Mikä on se jokin, joka erottaa Marjanin kaikista muista ihmisistä – yksisarvisen jättämä arpi rinnassa vai vielä mahtavampi taikuus?"(WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Olipa kerran, ja kerran ei ollut. Näin sadunomaisesti alkaa iranilais-amerikkalaisen Kiyash Monsefin fantasiateos, jossa vuorottelevat persialaiset kansansadut ja mukaansatempaava fantasiatarina. Jos pidät ihmeotuksista, kuten yksisarvisista, keijuista ja muista käsittämättömistä mielikuvitusolennoista, tämä on kirja juuri sinua varten.

"Mitä minun on tarkoitus tehdä? Mitä ylipäätään voi tehdä pidätysvaivaiselle" - hiljensin ääntäni kuiskaukseksi - "tontulle?" (s. 118)

Nuori Marjan on saanut vastuulleen isänsä omistaman, konkurssin partaalla olevan eläinlääkäriaseman tämän kuoltua hämärissä olosuhteissa. Marjanilla on ristiriitaiset muistot kiireisestä isästään, joka sai tuon tuosta mystisiä puheluita, jonka jälkeen tämä katosi maailmalle joksikin aikaa. Marjanilla ei ole aavistustakaan, mitä isän työ piti sisällään. Mutta kun hän saa itsekin puhelun, jossa häntä pyydetään lentämään välittömästi Lontooseen, Marjan alkaa tajuta, ettei hänen isänsä ollutkaan ihan tavallinen eläinlääkäri. Lontoossa Marjan pyydetään parantamaan sairas aarnikotka nimeltä Kipling, Stoddardin suvun rakkain ja vaalituin taikaolento. Hämillään oleva Marjan ei tiedä, mitä tehdä, mutta kun hän koskettaa Kiplingiä, hän kokee jotain outoa: hän pystyy saamaan otukseen yhteyden, tuntemaan tämän tunteen, kuulemaan ajatukset ja näin ollen paikantamaan sen, mikä aarnikotkaa vaivaa. Samalla reissulla Marjan tutustuu Stoddardien poikaan Sebastianiin.

Hetkeksi aivoni tyhjentyivät täysin. Minua ei pelottanut. En ollut ihmeissäni. En ollut yhtään mitään. Päässäni oli yksi ainoa ajatus, mitään muuta sinne ei mahtunut.

Aarnikotka on olemassa. (s. 36)

Kotiin palattuaan Marjan ei tiedä, mitä ajatella. Hän haluaisi elää tavallista nuoren tytön elämää, viettää aikaa ystäviensä kanssa, mutta erikoiskyvyn tuoma taakka alkaa viedä häneltä liikaa voimia ja ajatuksia muualle. Viestittely Sebastianin kanssa antaa Marjanille voimia jaksaa. Hän alkaa saada lisää outoja pyyntöjä, joista yksi on mullistava hänen elämänsä. Ohjelmistoyhtiö Menagerien omistaja Horatio Prendergast esittelee Marjanille omituisten otusten kokoelmansa, jota hän pitää yhtiönsä tarkoin vartioidussa kellarikerroksessa. Häkeissään viruvat mm. keiju, Kultasarvi, Makara, kotitonttu ja tajuttoman pelottava, ihmiskasvoinen Manticora, jotka ovat tuttuja Marjanin lapsuuden saduista, joita hänen iranilaislähtöinen isänsä hänelle kertoi. Horatiolla on suunnutelma pelastaa maailma keräämällä otuksia ensin omaan säilöönsä. Hän tarjoaa Marjanille töitä, mutta tyttö ei voi suostua työskentelemään moisessa paikassa. 

Näillä eläimillä oli ihmeellinen taito löytää juuri sopiva paikka. Ihmisten elämässä oli niin paljon tyhjää tilaa. Minullakin oli. Ehkä tyhjä tila oli kuin magneetti. Ehkä se oli majakka - ei mille tahansa eläimelle vaan juuri sille tietylle. (s. 421)

Marjan tuntuu olevan haluttu, sillä myös taruolentojen parantamiskeikkoja Marjanille tarjonnut Jane Glass -nimisen henkilö haluaa Marjanilta jotain. Käy ilmi, että kyseinen nainen järjestää taikaolentojen huutokauppoja apunaan Glassin suvun perinteenä säilynyt teekannu, jossa on sisälle vangittuna minikokoinen lohikäärme. Marjan ei tiedä, kumman puoleen kääntyisi, Horation vai Janen, sillä molemmat tuntuvat toimivan moraalittomasti.

"Tämä eläin ei kuulu teille. Ei kenellekään. Se on erilainen kuin kaikki muut." (s. 256)

Marjan alkaa saada vihiä, että hänen isänsä saattoi tietää jotakin sellaista, joka vei hänen henkensä. Hän alkaa tehdä salapoliisityötä nuuskien isänsä kirjanpidot ja löytää johtolangan, lentoliput Ithacaan, jossa olisi nähty uskomattomin taikaolento, yksisarvinen, joka tarujen mukaan olisi kaikkien taikaolentojen alkulähde. Marjan lähtee yksin vaaralliselle matkalla, mutta paikan päällä häntä odottaa yllättävä, joskin toivottu matkaseuralainen. Mutta moni muukin haluaa löytää yksisarvisen, ja Marjan huomaa olevansa tekemisissä hyvin riskialttiiden asioiden kanssa. 

Olipa kerran on uskomattoman kiehtova ja omaperäinen fantasia. Persialaissadut ihmeolennoista taustoittavat aina kunkin olennon alkuperää ja ominaisuuksia. Kirjan juoni on hyvin loppua kohti tiivistyvä ja otteessaan pitävä. Pidän myös siitä, ettei tarinaan ole väkisillä tupattu romanttista sivujuonnetta, vaan se painottaa ystävyyttä ja luottamusta kahden ihmisen välillä, kaikkine komplekseineen. Toki mukana on lupaus enemmästäkin, mutta kaikki se jää lukijan itsensä mielikuvituksen varaan. Kirjassa on taustalla hyvin vahva oikean ja väärän välinen tasapainottelu. Onko moraalisesti oikein säilöä hoteisiinsa uhanalaisia otuksia toivoen niille parempaa aikaa olla taas vapaana? Onko oikein päättää ihmiskunnan kohtalosta, vaikka se olisikin itse pilannut omat mahdollisuutensa?

Tiesittekö muuten, ettei yksisarvinen ole sellainen kimaltava, valkoinen tai pinkki nätti sarvekas hevonen, vaan lähinnä kolhoa hirvieläintä muistuttava ruskea otus sorkkineen päivineen?

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Helsingin sanomat

Samantyylistä luettavaa:

Myrrys: Anniina Mikama

Päivitys Anastasia-sarjaan

 Luin Ilkka Auerin Anastasia-sarjan toisen osan Kalmankuu. Klikkaa kansikuvaa, niin pääset lukemaan ajatuksiani molemmista osista.

Muista minut -trilogia: Kerstin Gier

Päivänvalolla ei näe: Kerstin Gier. Suomentanut Heli Naski. Gummerus 2023 (Muista minut #1)

Saksankielinen alkuteos (2021): Vergissmeinnicht. Was man bei Licht nicht sehen kann. Kansi: Eva Schöffmann-Davidov

"Quinnin parhaan kaverin Lassen 18-vuotisbileisiin ilmestyy Kim, lävistetty ja vahvasti meikattu vanhempi tyttö, jota kukaan ei tunne. Kim lähestyy Quinnia juhlissa ja vetää hänet mukaansa pelottavaan seikkailuun: auttaessaan Kimiä pakenemaan karmivia olentoja Quinn loukkaantuu vakavasti.

Kenelle Quinn voi uskoutua, kun hän yhtäkkiä alkaa nähdä asioita, jotka eivät voi olla tästä maailmasta – kehnoja riimejä lausuvia patsaita ja tuttavallisesti virnuilevia pääkalloja? Naapurissa asuva fantasiaromaaneita rakastava Matilda ei ole ollenkaan Quinnin tyyppiä, mutta ainoastaan hän ymmärtää Quinnin kokemuksia. Yhdessä he päätyvät maagiseen seikkailuun, ja yllätyksekseen Quinn huomaa tunteidensa heräävän..." (Gummerus)

Oma arvio:

Luettuani putkeen kaksi aikuisille suunnattua, melko synkkää fantasiaa, on ihana tarttua välillä nuorten hupsuun fantasiaan. Sillä mitä olen aiemmin lukenut Kerstin Gieriltä, hupsu on juuri oikea sana kuvaamaan hänen romaaniensa tyyliä. Olen siis lukenut kaikki hänen suomennetut teoksensa: Rakkaus ei katso aikaa -trilogian, Unien kirjat -trilogian sekä yksittäisen teoksen Pilvilinna. Ensimmäiseksi kirjan käteen saatuani ihastelin ääneen sen uskomattoman kaunista, monia yksityiskohtia sisältävää kantta. 

Heti kirjan alussa tapahtuu onnettomuus. Päähenkilö, 17-vuotias Quinn seuraa outoa, lävistettyä tyttöä ulos kaverinsa synttäribileistä ja jää omituisten otusten jahtaamana auton alle. Hän loukkaantuu pahasti, mutta lääkärit ovat ihmeissään, sillä heidän mielestä on suoranainen ihme, ettei hän menettänyt henkeään onnettomuudessa. Paras ystävä Lasse ihmettelee Quinnin höpinöitä sairaalavuoteella ja alkaa karttaa tämän seuraa, koska uskoo kaiken johtuvan ystävänsä aivovammasta. Mutta totta se on: Quinn on alkanut nähdä hahmoja, joita muut eivät näe. Hän näkee kasvoja paikoissa, missä niitä ei pitäisi olla. Hän näkee kuolleita ihmisiä, joita kukaan muu ei näe. 

"Minäkin olen huolissani", Quinn vastasi kireänä. "Nimittäin siitä, ettet ole pystynyt puhumaan minun onnettomuuteni jälkeen kokonaisia lauseita." (s. 314)

Quinnin kotiuduttua hän vetäytyy omiin oloihinsa. Lilly-tyttöystävää hän ei halua nähdä, varsinkaan kun hän oli juuri aikonut jättää tämän ennen onnettomuutta. Lasse loistaa poissaolollaan ja Quinnin elämää rytmittää lähinnä niin psyko- kuin fysioterapiakäynnit. Psykoterapeutti tuntuu tosin vain lannistavan poikaa, kun taas fysioterapeutti uskoo tämän vielä nousevan pyörätuolista kävelemään.

"Näetkö sinäkin toisinaan asioita, joita ei oikeastaan voi olla olemassa?" (s. 113)

Quinnin harmiksi (myöhemmin iloksi) hänen äitinsä palkkaa naapurin rasittavan uskistytön, hymykuoppanaaman eli Matildan pitämään pojalleen seuraa ja kuskaamaan tätä fyssarille ja terapiaan. Tosin Quinn ei tiedä, että äiti on maksanut Matildalle, vaan uskoo tämän auttavan hyvää, katolilaisen kasvatuksen ansioittamaa hyvyyttään. Heistä tulee alkukähinän jälkeen hyvät liittolaiset, sillä Matilda joutuu sotkeutumaan Quinnin mukana hyvin maagisiin asioihin. Quinn haluaa selvittää, kuka oli tuo sinitukkainen tyttö bileissä ja tämän jälkeen ulkona ilmestynyt hattupäämies, josta kaikki vaikeudet alkoivat. Asioita alkaa lähistön kukkakaupasta, jossa hääräävät erikoiset Fee ja Hyasintti. Quinnille alkaa paljastua, miksi hän näkee asioita, joita muut eivät, ja mitä erikoista hänessä on.

"Minun pitäisi siis...pelastaa maailma? Eikö siinä ole hiukan liian liikaa vastuuta pyörätuolissa istuvalle pojalle?"(s. 305)

Matilda on kirjan toinen näkökulmahenkilö ja mielestäni valloittava, nerokas persoona, jonka fantasiakirjatietämyksestä on hyötyä parivaljakon seikkailuissa. Hän on hyvin uskonnollisesta perheestä, mutta kokee olevansa suvun musta lammas, ja lisäksi häntä ärsyttää, miten kaikki sotkevat hänet aina ärsyttävään, täydelliseen Luise-serkkuun. Luise ja Leopold -serkut ovatkin melkoisia tekopyhiä piikkejä Matildan lihassa, jotka kyttäävät tämän tekemisiä jatkuvasti, jotta pääsevät juoruamaan tästä. Matilda hämmentyy Quinnin äidin pyynnöstä pitää pojalle seuraa, etenkin koska hän on ollut jo pitkään salaa ihastunut saavuttamattomaan naapurin hulivilipoikaan. Mutta pikku hiljaa, tutustuttuaan poikaan, hän ei ehkä edes haluaisi ottaa maksua tämän tapaamisesta. Pientä, mukavaa kipinää alkaa syttyä parivaljakon välille seikkailun tiimellyksessä.

Minusta tämä oli samaa taattua, mukavan rentoa, hupsua ja viihdyttävää Kerstin Gieriä, mitä odotinkin. Ajan trendien mukaisesti nähdään kuolleita, löydetään piileviä erikoisvoimia ja seikkaillaan hautausmaalla. Romanttiset kuviot Matildan ja Quinnin välillä toimivat oikein kivasti. Muutenkin päähenkilöt olivat mukavia persoonia ja heidän mukana oli miellyttävää viettää reilut 400 sivua. Vaikka Matilda on uskovaisesta perheestä, ei uskonnollisuus näy kirjan sivuilla muuten kuin hänen perheensä tavoissa toimia. Pidän myös kirjan huumorista, joka ei ole yliampuvaa, mutta kulkee sopivasti mukana tuomassa pilkettä silmäkulmaan. Saatoin jopa ääneen hörähtää jossakin kohtaa. Toivotaan, että jatkoa suomennettaisiin mahdollisimman pian. Juuri tällaista hyvän mielen fantasiaa olenkin kaivannut luettavakseni.

Tätä voi huoletta vinkata jo seiskaluokkalaisille romanttisen fantasian ystäville.

Arvosanaksi annan 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

---

Samantyylistä luettavaa:

Rakkaus ei katso aikaa -trilogia: Kerstin Gier

Unien kirjat -trilogia: Kerstin Gier

Pilvilinna: Kerstin Gier

Caraval-trilogia: Stephanie Garber

Ei minun maailmassani: Terhi Raikas

 Ei minun maailmassani: Terhi Raikas. Basam Books 2023

Kansi: Naidzionysheva / Bigstock

"Kun poliittiset johtajat eivät osaa säilyttää maailmanrauhaa, onneksi on olemassa valveutuneita nuoria!

Somen kautta nuoret saavat äänensä kuuluviin ja näyttävät, etteivät hyväksy maailmassaan sotaa, pahuutta ja väkivaltaa. Pystyvätkö tavalliset teini-ikäiset ystävykset pelastamaan maailman kolmannelta maailmansodalta?

Terhi Raikas on 29-vuotias esikoiskirjailija, jonka sydäntä lähellä ovat ympäristönsuojelu ja nuorisopolitiikka. Näistä aineksista syntyi jännittävä, lähitulevaisuuteen sijoittuva romaani, joka innostaa vaikuttamaan kaikille tärkeiden asioiden puolesta." (Basam Books)

Oma arvio:

Huomasin tämän kirjan ihan sattumalta kustantajien sivuja selatessani (teen yleensä vielä luetteloiden lukemisen lisäksi haravointia kustantajien sivuilla, jos minulta on jäänyt joku nuortenkirja huomaamatta.) Terhi Raikkaan Ei minun maailmassani ei ole kustantajan toimesta laitettu nuortenkirjaksi, mutta sitä se ilmeisimmin on jo takakansitekstin perusteella. Kiinnostuin kovasti sen yhteiskunnallisesta sanomasta.

Kirjassa eletään vuotta 2117, Suomen 200-vuotisjuhlan aikaa. Tosin Suomi on enää yksi osavaltio Euroopan Unionissa. Ilmastonmuutoksen vuoksi Suomessa ei ole satanut lunta enää 40 vuoteen ja Afrikka on kuumuudessaan asumiskelvoton. Lihatuotteita ei enää kukaan käytä, ja kahvin ja teen sijaan juodaan lämmintä kauramaitoa (yök.) Suurimmalle osalle ihmisistä ei enää riittänyt töitä, varsinkin kun monet töistä hoidetaan roboteilla ja tekoälyllä, joten moni elelee aikuisikänsä perustulon turvin askarrellen omia juttujaan. Korona- ja influenssaepidemiat olivat arkipäivää ja jokavuotinen riesa ja niihin varaudutaan yhä maskeilla ja välimatkoilla (mikä tuntuu minusta hassulta, sillä nythän on jo luovuttu moisista varotoimista.) Maailmalla kuohuu ja puhutaan kolmannen maailmansodan uhasta.

Kirjan päähenkilö on lukion viimeistä vuotta opiskeleva Meeri, joka on alkuun ihan tavallinen opiskeleva nuori, mutta josta kehittyy oikea yhteiskunnallinen vaikuttaja, osin vahingossa. Meeri on tavallisesta perheestä, johon kuuluu kotona olevat äiti ja isä, pikkusisko Elli, jolla on Downin syndrooma, ja isoveli Eino, jota koulutetaan tällä hetkellä salaisessa paikassa armeijan tekoälyjoukkoihin. Meerillä on diagnosoitu ADHD ja lisäksi hän kärsii monesti änkytyksestä, josta koulun ärsyttävät tytöt sitten häntä kiusaavat. Lotta on ystävä päiväkotiajoista saakka, mutta Meeri kokee, ettei heitä enää yhdistä kovinkaan monet asiat. Etenkään yhteiskunnalliset asiat, joista taas Meeri on kiinnostunut. 

Lotta oli niitä, jotka haaveilivat takaisin siihen elämään, kun ihmiset vielä pystyivät kasvattamaan eläimiä syötäväkseen ja muuten hyödynnettäväkseen, käyttämään ajaessaan polttoaineita ja pitämään valoja jokaisessa huoneessa. Onneksi sittemmin oli tajuttu, että moisessa kulutusyhteiskunnassa olimme tuhon tiellä. (s. 21)

Meerin elämää on varjostanut isoäidin etenevä Alzheimerin tauti ja isoveljen poissaolo ja poikaystävä Yusufin etäinen käytös, mutta sitten lisämurhetta tuo Einon kirje, josta selviää, että hänet ollaan lähettämässä Kiinaan, ja ettei sieltä ole paluuta takaisin. Meeri uskoo, että sota on tulossa. Englanninopettaja Mirjami huolestuu Meerin alakulosta ja niinpä tämä uskoutuu politiikkaan hörähtäneelle opettajalleen kuulemastaan. Yusufista ei tunnu olevan apua Einon tilanteen selvittämisessä, sillä tällä tuntuu olevan aina jotain kiirettä. Meeri kertoo epäilyksistään siis myös etäystävälleen, Etelä-Amerikassa asuvalle Palomalle. Tästä lähteekin melkoinen tapahtumien ketju vyörymään liikkeelle, sillä ilman Meerin lupaa Paloma vuotaa tiedon Einon ja maailman tilanteesta someen. Meeristä kiinnostuu BBC:n toimittaja ja muut yhteiskunnalliset vaikuttajat. Laaja somekampanja #notinmyworld ajaa sodanvastaista kampanjaansa ja myös Meeri lähtee opettajansa Mirjamin kanssa Helsinkiin suureen sodanvastaiseen mielenosoitukseen.

---Kootaan voimamme yhteen, jotta Eino ja muut nuoret pääsevät takaisin kotiin. Kolmatta maailmansotaa ei saa tulla, joten ajetaan yhdessä rauhaa. #notinmyworld (s. 47)

Pystyykö nuorten liikkeelle laittama kampanja pysäyttämään käynnistyvän maailmansodan? Saako Meeri enää koskaan nähdä isoveljeään? 

Uskoisin, että kirjan yhteiskunnallinen vahva sanoma voisi kiinnostaa nuoria lukijoita. Omasta mielestäni kirjan kerronnalliset keinot ja juonen uskottavuus ei ole sen vahvuus, mutta onhan tämä mukavan (utopisen) optimistinen kuvaus nuorten osallisuudesta ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Kirjan henkilöhahmot eivät jättäneet syvempää jälkeä minuun, vaikka päähenkilön nepsy-piirteet ovat toki plussaa, mutta nautin kirjan tarkoista dystopisen maailman kuvauksista. Vaikka ajatuskin lihattomasta ja kahvittomasta maailmasta epäilyttää, mistäpä sen tietää, mihin tämä kaikki vie. En silti ihan usko, että somekamppikset saati kauppasaarrotkaan saisi suuria sotajohtajia pyörtämään päätöksiään. Onneksi kirjojen maailmassa kaikki on mahdollista.

Annan arvosanaksi 3-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä luettavaa:

Näpit irti!: Jennifer Mathieu

Maailmantyttäret: Siiri Enoranta

Päivitys Kesä-trilogiaan

Luin Jenny Hanin Kesä-trilogian päätösosan Kesä on ikuisesti meidän. Pääset lukemaan arvioni niin tästä kuin aiemmistakin osista klikkaamalla kansikuvaa.

Alex Stern -trilogia: Leigh Bardugo

Salatun tiedon seura: Leigh Bardugo. Suomentanut Meri Kapari. Aula & Co 2023 (Alex Stern #1)

Englanninkielinen alkuteos (2019): The Ninth House. Kansi: Vesa Lehtimäki.

"Leigh Bardugon ensimmäinen romaani aikuisille kertoo vallasta, etuoikeuksista, mustasta magiasta ja murhista huippuyliopistojen maailmassa.

Galaxy ”Alex” Stern on Yalen aloittavan vuosikurssin epätyypillisin opiskelija. Los Angelesin laitamilta kotoisin oleva Alex on koulunsa keskeyttänyt hippiperheen lapsi, joka on ajautunut hämärien huumekauppias-poikaystävien ja pätkätöiden maailmaan, ja vielä paljon pahempaan. Itse asiassa hän on nyt, kaksikymmenvuotiaana, raa’an ja selvittämättömäksi jääneen joukkomurhan ainoa selviytyjä. Joku voisi sanoa, että hän on haaskannut elämänsä. Mutta sairaalavuoteella Alexille tarjotaan uusi mahdollisuus: hän pääsee aloittamaan opiskelun yhdessä maailman parhaista yliopistoista. Mistä oikein on kysymys, miksi juuri hän?

Kun Alex saapuu New Haveniin toteuttamaan hyväntekijänsä antamaa tehtävää seurata Yalen salaseurojen toimia, hänelle ei vieläkään ole selvinnyt miksi. On yleisesti tiedossa, että seuroja on kahdeksan, vain harva on kuullutkaan yhdeksännestä, johon Alex on kutsuttu. Muiden seurojen kahdeksan ikkunatonta holvia ovat silmäätekevien vakiopaikkoja. Niissä käyvät valtiomiehet, Wall Streetin johtajat ja muut maan rikkaat ja mahtavat, joiden okkultistiset harrastukset ovat oudompia ja häikäilemättömämpiä kuin kukaan voisi kuvitellakaan. He leikkivät mustan magian kanssa. He herättävät kuolleita henkiin. Ja, silloin tällöin, he käyvät elävien kimppuun."(Aula & Co)

Oma arvio:

Tänä kesänä olen päässyt nauttimaan jo kahdesta aikuisten fantasiasta, joiden kirjailijoilta on julkaistu aiemmin YA-fantasiaa. Ensimmäinen on Sarah J. Maasin Maan ja veren huone, johon hullaannuin alkukankeuksien jälkeen. Onnekseni nyt tämä Grishaversumi- ja Paluu Grishaversumiin -sarjoista tunnetuksi tulleen Leigh Bardugon ensimmäinen aikuisten fantasiaromaani Salatun tiedon seura ei ole ihan niin pelottavan paksu järkäle kuin mainitsemani Maasin opus. Reilut viisi- ja puolisataa sivua ei tunnu enää missään. 

Mitä hän voisi sanoa? Auta minua. Suojele minua. Mutta kukaan ei voinut. Kukaan ei voinut nähdä, mikä häntä satutti. (s.165)

Olen tullut siihen tulokseen, etten voi tehdä enää mitään johtopäätöksiä siitä, kuinka hitaasti pääsen fantasiaromaaniin sisään, sillä viime aikoina minulle on tapahtunut niin lähes poikkeuksetta aina. Onneksi jatkoin sinnikkäästi lukemista tämän(kin) kirjan tapauksessa, sillä loppua kohti se vetäisi minut imuunsa ja sai hullaantumaan sen dark academy -henkisestä, salamyhkäisyyttä ja vaaraa huokuvasta maailmastaan. 

Vastaamme kaikkien taikuutta, ennustamista tai yliluonnollisia keskusteluja harjoittavien vanhempien seurojen riittien ja toimintatapojen valvonnasta pitääksemme kansalaiset ja opiskelijat turvassa henkiseltä, fyysiseltä ja hengelliseltä vahingolta sekä pitääksemme yllä seurojen ja koulun hallinnon ystävällismielisiä välejä. (teoksesta Lethen elämä: Yhdeksännen talon käytännöt ja protokollat, s. 80)

Alex eli Galaxy Stern on aivan huikea henkilöhahmo. Entinen huumeriippuvainen, nykyinen onnekkaan sattuman kaupalla Yalen opiskelija, joka pääsee Daniel Arlington -nimisen nuoren miehen Danteksi eli Yalen yhdeksännen Kallo ja luut -salaseuran jäseneksi. Darlington on siis Alexin mentori, eli Vergilius. Hänen on määrä johdattaa nuori Alex Lethen talon tavoille, kunnes tämä on kolmannen vuoden opiskelija ja ylenee itse Vergiliukseksi. Tämä mahdollisuus on saattanut pelastaa pohjalla olleen Alexin hengen. Alex löydettiin eräästä huumeluolasta keskeltä verilöylyä, jossa menehtyi myös hänen rakkaansa Hellie. Lethen elämä on seuran opaskirja, josta on myös lainauksia lukujen alussa. 

Kirjassa edetään alkuun kahdessa aikatasossa: ennen Darlingtonin katoamista ja tämän katoamisen jälkeen, kun Alex ja Lethen Okulus, Dawes, ovat hukassa ilman määrätietoista Darlingtonia. Se, miksi Alex on päässyt monien muiden maineikkaiden hakijoiden joukosta Lethen talon Danteksi, johtuu hänen erikoiskyvystään: hän näkee kuolleita ihmisiä, joita kutsutaan harmaiksi. Ne ovat pääosin vaarattomia, tai näin ainakin Darlington hänelle väittää, mutta Alexin kokemus on eri. Hänen lapsuudestaan paljastuukin traumaattinen tapahtuma, johon liittyy harmaa. Siksipä Alex ei ole kovin mielissään siitä, että eräässä Kallon ja luiden rituaalissa harmaat alkavat jostain syystä käydä levottomiksi ja lähentyä häntä. 

"Sinulla ei ole aavistustakaan, mitä ne voivat tehdä."

"Joko sinulle riittää vai haluatko rikkoa lisää laseja?" (s. 149)

Harmaita voi nähdä myös ilman Alexin harvinaista kykyä, mutta sitä varten täytyy nauttia erästä hyvin epämiellyttävää ainetta. Alexin tärkeimpiä tehtäviä onkin valvoa veren hajusta innostuvia harmaita silloin, kun Kallon ja luun jäsenet tekevät omia salattuja rituaalejaan Yalen-yliopiston salaisissa huoneissa. Kallon ja luun erikoisuuksiin kuuluu ihmisen ja eläimen sisälmyksistä ennustaminen, mitä varten he jopa kaivavat ruumiita ylös haudoistaan.

Kun sitten Darlingtonin katoamisen jälkeen kampuksella tapahtuu nuoren naisen, Taran, murha, Alex haistaa tutkimuksissa puutteita, hän alkaa epäillä Lethen talon johtajien aikeita. Hän yrittää liittoutua Darlingtonia surevan Dawesin kanssa, joka on nyt hänen ainoa turvansa ja pelastaa Alexin muutamasta hengenvaarallisesta tilanteesta. Komisario Turner liittyy myös asiaan, sillä hän on Lethen talon viranomaisedustaja eli Senturio, joka ei voi tosin sietää Alexia ja kehottaa tätä pysymään kaukana murhatutkimuksesta. Alex ei voi kuitenkaan pysyä erossa, ja hänen on myös selvitettävä, missä Darlington on. 

Talo tuntui humisevan ja särisevän ahdistuneena. Täällä on tuntematon. Tappaja on täällä. Valot rätisivät ja välkkyivät, ja stereoiden rätinä yltyi. (s. 479)

Pidän kovasti kirjan pahaenteisestä tunnelmasta ja okkultisisista menoista, mitä salaseurat harjoittavat. Huumeiden maailmassa elänyt Alex törmää nyt monenlaisiin uusiin huumaaviin aineisiin, joita eri seurat käyttävät omiin vilpillisiin tarkoituksiinsa. Kirjassa on paljon kiehtovia yksityiskohtia, kuten Lethen kirjasto, jossa haut tehdään kirjoittamalla hakusanat erääseen Albemarlen kirjaan, jonka jälkeen elävä kirjasto antaa oikeat kirjat hyllystä etsijälleen. Elävät, mystiset kirjastot taitavat olla suosittuja fantasiassa, sillä samantyyppisiä eläviä kirjastoja on mm. Sarah J. Maasin Maan ja veren huoneessa sekä Margaret Rogersin Kirjojen tytär -romaanissa.

Kirjasto oli myös hieman oikukas. Jos kävijä ei ollut kyllin täsmällinen pyynnössään tai kirjasto ei pystynyt löytämään kirjoja halutusta aiheesta, hyllyt vain jatkoivat tärisemistä ja lopulta alkoivat hohkata lämpöä ja ujeltaa korkealla ja kiihkeällä äänellä, kunnes vierailija nappasi Albemarlen kirjan ja mutisi rauhoittavia loitsuja sen sivuille samalla kun hyväili hellästi sen selkää. (s. 154-155)

Vaikka rakastan romanttisia juonenkäänteitä, en pahastunut, vaikka tässä ei kovinkaan siihen puoleen ole panostettu. Arvoitukseksi jää kytemään kuitenkin Alexin ja Darlingtonin välinen jännite, johon hiukan saadaan vihiä. Kaikista suurin mysteeri on kuitenkin Darlington: saavatko Alex ja Dawes häntä koskaan takaisin? Minä haluan ainakin kuollakseni salaperäisen, herrasmiesmäisen Darlingtonin kehiin!

Nyt malttamattomana odotan trilogian toista osaa, sillä kirja jää sen verran koukuttavaan kohtaan. Kiehtovaa, salaperäistä, jännittävää, hämärää, piinaavaa luettavaa. Ei ehkä helpoin kirja päästä sisälle, mutta sinnikkyys palkitaan. Suosittelen.

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Helsingin sanomat

Kulttuuritähdet

Samantyylistä luettavaa:

Lujaverinen-trilogia: Sini Helminen

Kuolleetkin ghostaa: Mintie Das

Night school -sarja: C.J. Daugherty