Päivitys Debytantit-sarjaan

Luin Jennifer Lynn Barnesin Debytantit-kirjaparin toisen osan Tappavia pikku salaisuuksia. Klikkaa tästä ja lue ajatuksiani molemmista osista.

Kirjapöllön huhuilut hiipuvat - mutta eivät sentään lopu

Hei rakkaat blogini lukijat,

on aika päivittää myös tänne aiemmin IG:n puolella jakamani tieto blogin tulevaisuudesta. En ole suinkaan lopettamassa blogini päivitystä kokonaan, mutta todennäköisesti kirja-arvioita tulee tänne paljon harvemmin, eikä läheskään kaikista uusimmista nuortenkirjoista. 

Mitään järisyttävää ei ole elämässäni tapahtunut, mutta minun täytyi vain miettiä ajankäyttöäni ja jaksamistani uudelleen. Haluan viettää stressitöntä vapaa-aikaa ilman pakkoa lukea loppuun arvostelukappalekirjaa, samalla kun yöpöydällä odottelee yhä iso pino lukemattomia. Isoin muutos tulee olemaankin se, etten enää pyydä arvostelukappaleita kustantajilta, sillä vaikka niistä postaaminen on ollut hyvin eteenpäin kannustava ja suorastaan blogini elinvoimaisena pitävä voima, on siitä aiheutunut minulle liikaa paineita eikä blogin päivittäminen ole tuntunut enää kivalta, vaan välillä lähes pakkopullalta. Ja kun ottaa huomioon sen, ettei minun ja kustantajan välillä ole mitään sopimuksia enkä saa rahallista palkkiota kirja-arvioistani, ja silti joudun kirjoittamaan KKV:n eli Kilpailu- ja kuluttajaviraston uusien ohjeistusten mukaan kaikkiin somessa julkaisemiini kirjakuviin tekstin "mainos", vaikka en koe mainostavani mitään, homma on alkanut maistua puulta. 

Arvioin tietysti loput kesältä pyytämäni arvostelukappaleet, mutta sen jälkeen joko lainaan kirjastosta tai ostan sellaiset kirjat, jotka haluan lukea.  Jos en jaksa niistä kirjoittaa blogiini mitään, se on ok. Voi olla, että kirjoitan vain lyhyen kommentin Goodreadsissa, tai teen postauksen IG-tililleni. Tai sitten vain totean, että kiva (tai sitten ei niin kiva) kirja, seuraava! Pääasia, että nautin taas lukemisesta omaan tahtiini, ehdin myös liikkua, olla perheeni kanssa ja rentoutua myös lomallani ilman ajatusta takaraivossani tekemättömistä postauksista.

Haluan tukea erityisesti kotimaista kirjatuotantoa, ja olenkin tämän päätöksen jälkeen ostanut jo kaksi kotimaista kirjaa: Annukka Salaman Villinä viety ja Tiina Tanskasen Tämä kesä on meidän. On ihana hypistellä kirjaa kädessä ilman painetta siitä, että se pitäisi nyt lukea pian ja tehdä siitä postaus blogiin. Voin lukea ostamani kirjat vaikka vasta joulun pyhinä tai ensi kesänä, jos haluan. Kirjastokirjojen kanssa on sitten toki eräpäivät rajoitteena, mutta ehkä pystyn niidenkin kanssa elämään.

Halusin kirjoittaa tämän postauksen ilman painetta sopivasta kuvituskuvasta, joten tämä on nyt koruttomuudessaan tällainen pelkkä teksti. Toivottavasti jaksoitte lukea :)

Lisäys vielä: Olen tietysti hyvin kiitollinen kustantajille yhteistyöstä ja kaikista saaduista arvostelukappaleista, jotka ovat olleet hyödyllisiä työvälineitä tässä harrastuksessani ja tuoneet minulle myös paljon iloa!

Heidi / Kirjapöllön huhuiluja vuodesta 2014

Harhateiden lapset -sarja: Seanan McGuire

Seanan McGuire: Ovi joka sydämessä. Suomentanut: Kaisa Ranta. Hertta 2025 (Harhateiden lapset #1)

Englanninkielinen alkuteos (2016): Every Heart a Doorway. Kansi: Samppa Ranta

"Lapset ovat aina löytäneet ovia toisiin maailmoihin vaatekaapeista, kellareista ja kaninkoloista. Mutta mitä tapahtuu, kun ihmemaat heittävät lapset ulos? Jotkut eivät enää sopeudu tavalliseen elämään, eivät voi vain unohtaa kokemaansa. He päätyvät Eleanor Westin koulukotiin harhateiden lapsille.

17-vuotias Nancy on käynyt omassa ihmemaassaan ja muuttunut matkalla peruuttamattomasti. Niin kuin muutkin kohtalotoverinsa, hän haluaa vain löytää tien takaisin fantasiamaailmaansa, kotiin. Mutta pian Nancyn saavuttua koulukodissa tapahtuu murha.

Harhateiden lapset -portaalifantasiasarjan avausosa Ovi joka sydämessä on voittanut muun muassa Hugo-, Locus- ja Nebula-palkinnot. Synkän purevaa sarjaa suomentaa Kaisa Ranta.

Seanan McGuire on tuottelias yhdysvaltalainen kirjailija, jonka teokset ovat päässeet New York Timesin bestseller-listalle. Hän on tehnyt historiaa olemalla saman vuoden Hugo-kilpailussa ehdolla viidellä teoksella." (Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

(Olen itse asiassa kirjoittanut tämän arvion jo viime vuoden loppupuolella Oulun kaupunginkirjaston Kirjasaarta varten, jossa esittelen siis vuoden aikana ilmestynyttä nuorten scifiä ja fantasiaa. Blogiini tämä vain ei ole koskaan päätynyt, mutta koska sain arvostelukappaleen tästä eka osasta yhtä aikaa toka osan kanssa, julkaisen tämän nyt samalla.)

Mitä jos Liisan seikkailut Ihmemaassa ovatkin totta? Mitä jos lapset kautta aikojen ovat hävinneet erilaisista portaaleista ihmeellisiin maailmoihin? Tässä kirjassa esitellään kiehtova tarina siitä, miten suurelle osalla lapsista on avautunut jossakin ovi Ihmemaahan, ja nyt nämä ihmemaasta ulos joutuneet lapset eivät tahdo enää millään sopeutua tavalliseen maailmaan. Suurin osa lapsistahan on jäänyt ihmemaahan iäksi, mutta osa joutuu sieltä pois, ja yleensä lopputulema on surkea, sillä ihmemaat muuttavat kävijänsä lopullisesti. Ihmemaat ovat erityyppisiä, jotka jaotellaan Hölynpölyn, Kataluuden, Kiltteyden ja Logiikan maiksi.

Nancy, 17, on joutunut ulos Vainajien Saleista eli Manalasta, eikä halua enää mitään muuta kuin palata takaisin sinne, minne kuuluukin. Hänen mustanpuhuvaksi muuttunut pukeutumistyyli säikäytti hänen vanhempansa, ja lopulta he lähettävät tyttärensä Eleanor Westin koulukotiin Harhateiden lapsille, jossa majailee joukko oikeaan maailmaan sopeutumattomia lapsia ja nuoria. Tavoitteena on, että lapsi ei enää kaipaisi ihmemaahansa, vaan sopeutuisi takaisin maailmaan. Kuitenkin suurin osa lapsista jää ikuisesti vieraaksi nykymaailmassa, ja osa onnistuu karkaamaan portaalin kautta takaisin.

”---Me emme opeta teitä vatvomaan. Me emme myöskään opeta teitä unohtamaan. Me opetamme teitä jatkamaan matkaa.” (s. 64)

Nancy saa huonekaverikseen hyvin erikoislaatuisen Sumin, joka laukoo mielipiteensä Nancyn nimestä ja huonosti värjätyistä hiuksista. Eikä Nancy ole värjännyt hiuksiaan, vaan niihin on tullut valkoisia raitoja sen vuoksi, kun Vainajien Valtias juoksutti sormensa niiden läpi. Itse asiassa raitoja on tullut mustaan tukkaan niin paljon, että siinä on käytännössä enää 5 mustaa raitaa valkoisella pohjalla. Perin erikoista.

Pikku hiljaa Nancylle tulevat tutuksi talon muut nuoret, joilla jokaisella on jokin ominainen ongelma. Sisarukset Jack ja Jill tulevat hyvin synkästä paikasta; Jill kerryttää omia rautavarastojaan syömällä pinaattia ja punaista lihaa ylenmäärin, jotta hän voisi myöhemmin palattuaan taas palvella isäntäänsä, kun taas Jack tekee kummallisia kokeita elävillä organismeilla. Kade taas on kuvankaunis poika. Hän meni tyttönä Satumaahan, jossa tajusi oman identiteettinsä ja joutui sen vuoksi potkituksi ulos. Nancylle on jäänyt tapa jämähtää pitkäksi aikaa liikkumattomaksi paikalleen, koska sitä hän joutui tekemään Vainajien Saleissa.

Heidän terapiaistuntojaan vetää eriskummallisen lapsekkaan näköinen Lundy, joka ei halunnut aikoinaan ulos Kataluuden maailmastaan vaan pyysi apua pysyäkseen ikuisesti lapsena. Myös Eleanor on ollut aikoinaan Hölynpölyn maassa, ja hänellä on myös mahdollisuus yhä palata sinne, mikä on hyvin harvinaista. Hän haluaa nyt auttaa kuitenkin näitä onnettomia lapsia.

”Miksi joku olisi vienyt häneltä aivot?” (s. 167)

Koulukodin rauha rikkoontuu, kun yksi sen lapsista löytyy kuolleena. Epäilykset surmatyön tekijästä kohdistuvat vuoroin melkeinpä jokaiseen, mutta Eleanor tyynnyttelee lapsia. Kunnes löytyy uusi surman uhri, ja näyttää siltä, että surmaaja keräilee uhreiltaan eri osia. Koulukodissa vallitsee pelon ja kauhun ilmapiiri, joka saa Eleanorinkin ehdottamaan ennenkuulumatonta ratkaisua pitääkseen edes osan lapsistaan turvassa.

”Ja minä kun yritin tässä vain päättää, pidänkö sinua mahdollisena tappajana”, Nancy sanoi. ”Mikä helpotus kuulla, ettet ole. En minäkään, ihan vain tiedoksi.” (s. 135)

Ovi joka sydämessä aloittaa mielenkiintoisen portaalifantasiasarjan, johon on ilmestynyt englanniksi jo 10 osaa ja ensi vuonna tulee 11. osa. Toivon mukaan koko sarja suomennetaan! Tämä ensimmäinen kirja oli pituudeltaankin oikein sopiva, hiukan alle 200-sivuinen, joten voi paksuja kirjoja kammoaville huoletta vinkata. Kirjassa käsitellään erilaisten henkilöhahmojen kautta eri teemoja, kuten syömishäiriötä, aseksuaalisuutta ja transseksuaalisuutta.

Odotin tältä sarjan aloitukselta paljon, mutta petyin hiukkasen. Tämä on hiukkasen liian sekava minun makuuni ja kaikista eri ihmemaista selitetään vähän mutta ei tarpeeksi, että pääsisi kunnolla kärryille, minkälaisia ne ovat. Tapahtumat tulevat melkoisella rytinällä eteenpäin ja loppu jättää sanattomaksi, positiivisella tavalla tosin, sillä kyllähän se janoaa tarttumaan seuraavaan osaan. Kirja vaikuttaa alkuun sellaiselta tosi vanhan ajan fantasialta (kuten Hyppy ajassa), mutta sitten nykyaikaiset määritelmät kuten aseksuaalisuus tuovat kirjan tähän aikaan. 

Annan tälle arvosanaksi 3+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjavinkit

Lukutoukan luetut sivut

Pikkuuset kirjat

Siniset helmet

Luona luiden ja risukoiden: Seanan McGuire. Suomentanut Kaisa Ranta. Hertta 2026 (Harhateiden lapset #2)

Englanninkielinen alkuteos (2017): Down Among the Sticks and Bones. Kansi: Samppa Ranta / Punavuoren Folio Oy

"Kaksoset Jack ja Jill olivat seitsemäntoista, kun heidät heitettiin ulos Nummilta ja passitettiin Eleanor Westin koulukotiin harhateiden lapsille. Tämä tarina kertoo, mitä sitä ennen tapahtui…

Jacqueline oli äidin täydellinen pikkutyttö – kohtelias ja hiljainen, pukeutunut aina kauniisti kuin prinsessa. Jos äiti olikin hieman ankara, se oli vain Jacquelinen omaksi parhaaksi.

Jillian oli isän täydellinen pikkutyttö – rohkea ja reipas rämäpää, melkein poikatyttö. Isä olisi mieluummin halunnut oikean pojan, mutta aina ei saa mitä haluaa.

Kun siskokset olivat viisivuotiaita, he oppivat, ettei aikuisiin voi luottaa. Kun he olivat kaksitoista, he löysivät matka-arkusta mahdottoman portaikon ja sen päästä mahdottoman maailman, jossa he viimein pääsivät kukoistamaan omina itsenään. Maailman, jossa kukoisti myös kauhu." (Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Tartuin mielenkiinnolla tähän Harhateiden lapset -sarjan toiseen osaan, sillä kuulin, että tämä sarja paranee ensimmäisen osan jälkeen. Siitä on jo hieman aikaa, kun luin eka osan ja kirjoitin siitä ylös ajatukseni, mutta muistan päällimmäisen tunteeni olevan hämmennys. Saisinko hieman selkeyttä luettuani sarjan toisen osan? Ehkäpä. Ainakin ihastuin ikihyväksi kirjan kauhuhenkiseen kanteen ja nimeen. 

Serena ja Chester Wolcott olivat langenneet vanhaan, vaaralliseen ansaan: toisten lasten lumoon. He tajuaisivat kyllä virheensä ennen pitkää. Niin heidän kaltaisilleen kävi aina. (s. 21)

Tämän kirjan tarina lähti heti vetämään. Eka osassa esitellyt kummalliset kaksoset Jack ja Jill syntyivät vanhemmille, joiden ei olisi pitänyt koskaan saada lapsia. Serena Wolcott haaveili täydellisestä, kiltistä tytöstä, jonka saisi puettua mekkoihin. Chester taas haaveili hyvin puetusta, kohteliaasta pojasta, jota voisi esitellä työkavereilleen. Pettymys onkin suuri, kun Serena synnyttää kaksi tyttöä. Pikku hiljaa he alkavat muokata lapsistaan toiveidensa mukaisia: Serena pukee pienen Jackin röyhelöihin eikä päästä tätä sotkemaan mekkoaan, kun taas Chester tekee Jillistä oman poikatyttönsä. Jack ja Jill alkavat myös vieraantua toisistaan. 12-vuotiaana he lähes vihaavat toisiaan. Silloin he myös löytävät oman ovensa ihmemaahan.

Kun kuu nousi jälleen, vuorten ja merten pedot livahtivat matkoihinsa ja Jacqueline ja Jillian heräsivät yksinäisessä, hiljaisessa maisemassa. (s. 69)

Nummilla on pimeää ja pahaenteistä, ja kuu on oudon suuri ja punertava. Kummallinen mies päästää tytöt omaan linnaansa, jossa hän lupaa pitää heidät turvassa ekat kolme päivää, kuten säännöt sanelevat. Mitä sitten kolmen päivän jälkeen tapahtuu? Jack osaa hieman epäillä, mutta Jill on hurmioissaan Isännästä. Hän haluaa jäädä tämän lue iäksi, mutta Jack päättää lähteä linnaan ilmestyvän tohtori Synkiön mukaan. Näin juuri hieman lähentyneet sisarukset joutuvat taas erilleen ja kasvavat hyvin eri suuntiin.

Nimittäin selviää hyvin pian, että Isäntä on vampyyri, joka haluaa aterioida Jillistä, kun taas Synkiö harrastaa erilaisia ruumiiden kuolleistaherättämisiä ja muita epämääräisiä rakenteluja ruumiinosista. Jack ei enää pukeudu mekkoihin, mutta hänelle on jäänyt pakko-oireita, jonka vuoksi hän karttaa kaikkea likaa. Hän on oppinut isäntänsä opissa kuitenkin monenlaisia juttuja, ja tämä selittääkin eka osassa tämän mieltymyksen keräillä luita ja muita ruumiinosia.

"En ole koskaan tuntenut siskoani niin hyvin, että osaisin ikävöidä häntä, ja kun käyttäydyt noin, en oikein tiedä, haluanko sinua edes siskokseni" (s. 156)

Samaan aikaan Jillistä kehittyy kalpea hirviö, jonka suuri tehtävä on pitää Isäntänsä ravittuna. Hän odottaa kuumeisesti 18-vuotisyntymäpäiväänsä, jolloin Isäntä on luvannut tehdä hänestäkin vampyyrin. Hänen on maltettava olla hissukseen siihen asti. Jill tekee kuitenkin kateuspäissään ikävän teon, joka murtaa hänen siskonsa ja pakottaa heidät pakenemaan Ihmemaasta. Tämä jättää myös ikuisen katkeruuden heidän välilleen, kuten saamme lukea sarjan ensimmäisestä osasta.

Pidin kovasti kirjan kauhumaisesta tunnelmasta. Jackin ja Jillin etääntyminen oli surullista, sillä heidän vanhempansa tekivät sen muokatessaan heistä toiveidensa mukaisia. Tämän johdosta Jill jäi häntä kuihduttavat Isännän luo ja päätyi karmeaan tekoon. Jack taas tietää, että hänen on vielä palattava tohtori Synkiön luo, sillä heillä on tehtävänään jotain todella tärkeää.

Täällä ei ole meitä varten enää mitään. (s. 181) 

Kirjassa on kaikkitietävä kertoja, joka pääsee silloin tällöin pätemään, ja kerronta tuo mieleen satumaisuuden. Pidän kovasti kirjan kirjoitustyylistä, joka on kevyt lukea mutta myös herättää ajatuksia.

Nyt ymmärrän paremmin ensimmäisen osan tapahtumia. Pitäisiköhän se lukea uudelleen? Aion ehdottomasti jatkaa sarjan parissa. Pian eli syksyllä -26 ilmestyykin kolmas osa Alla sokeritaivaan. 

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla: 

Unelmien aika

Kirjavinkit

Päivitys Powerless-trilogiaan

Luin Lauren Robertsin Powerless-trilogian toisen osan Reckless. Klikkaamalla tästä pääset lukemaan ajatuksiani molemmista osista.

Keskusteluja kukkasten kanssa: Siiri Enoranta

 Keskusteluja kukkasten kanssa: Siiri Enoranta. WSOY 2026

Kansi: Riikka Turkulainen & Rawpixel

"Voiko rakkaus kasvaa jaettaessa?

Nuoret rakastavaiset joutuvat eroon toisistaan kauhean taian seurauksena. Siiri Enorannan kahdestoista romaani vie seikkailuun, lämmittää ja hykerryttää, ja pohtii, mitä tarkoittaa rakastaa rajattomasti.

Maagiset koruleeliat kukkivat Viisjoessa. Xaskia opiskelee kukkia hoitavaksi leelittareksi ja hänen heilansa Naum ylistää niitä tempuillaan. Kylään vasta muuttanut Sona ei ymmärrä leelioiden ihmeellisyyttä tai sitä, miksi hänen elämänsä pitää kietoutua kipakan Xaskian asioihin. Ja onko Naumin pakko olla niin hurmaava!

Xaskia joutuu satimeen loitsutodellisuuteen, jossa hänellä on seuranaan vain pörröiset, puhuvat sorkkaeläimet. Xaskian on tehtävä kaikkensa päästäkseen takaisin rakkaidensa luo, mutta voiko hän onnistua ennen kuin on liian myöhäistä?" (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olen joka kerta huikaistuneempi Siiri Enorannan kyvystä kirjoittaa. Hänen kirjojensa huikeisiin maailmoihin on jotenkin niin vaivatonta sukeltaa. Edelliseen, pari vuotta sitten ilmestyneeseen, aikuisille suunnattuun Keuhkopuiden uni -kirjaan suorastaan hullaannuin. Enorannan edellinen nuortenkirja Maailmantyttäret taas ei ollut minun makuuni ihan niin vaikuttava, mutta hienosti kirjoitettu utopistinen teos sekin. Aavistelin, että Keskusteluja kukkasten kanssa olisi hyvin paljon luontoyhteyttä korostava kuin Keuhkopuiden unikin, jossa ihmiset kytkeytyvät puihin.

Oikeassa olin. Kirjan keskeisessä roolissa ovat pinkkinä kukkivat koruleeliat, Viisjoen pyhät kasvit, joita varten hoitamaan koulutetaan nuorista tytöistä leelittaria. Nuori Xaskia on juuri tällainen, ja hoivaa mielellään omaa syrjässä kasvavaa koruleeliaansa, jotta se jaksaa kukkia aina kerran vuodessa. Leelittaret osaavat myös taikoa, johon he saavat voimansa näiltä ihmeellisiltä kasveilta. Jonkinlainen yhteys siis kasvien ja ihmisten välillä on tässäkin kirjassa.

Xaskia lähetti koruleelioille kiitoksensa. Niiden ja kaikkien niiden kasvi- ja sienisisarusten ansiosta maailma oli olemassa: lukemattomat eläimet, rakkaus, tanssi - oli olemassa ilma, suojeleva kerros elämää maan ympärillä. Ilman niitä ei olisi ollut mitään eikä ketään. (s. 8-9)

Kirjassa on koruleelioiden ohella hyvin isossa roolissa ihmissuhteet, joka kulminoituu Xaskian ja korukarjuihin kuuluvan Naumin väliseen syvään yhteyteen ja rakkauteen. Heidän suhteensa on luottavainen ja avoin, ja niinpä molempien sydämessä riittää tilaa ja uteliaisuutta olla myös muiden kanssa. Xaskia on viime aikoina tapaillut muun muassa Bon-nimistä nuorukaista, joka seurustelee Lianin kanssa. Kuten aavistella saattaa, Viisjoella tällainen polyamoria on tuiki tavallista. Sukupuolia on myös kolme, joista soljuiksi kutsutut ovat ehkäpä meidän maailmassa muunsukupuolisia. Naumin ja Xaskian päät pyörälle saakin muualta muuttanut solju Sona, jolla tulee olemaan hyvin vahva rooli näiden kahden välillä jatkossa.

Xaskia tunsi sen. Hän kuuli, kuinka häntä kaivattiin, mutta ei pystynyt löytämään niitä, jotka kaipasivat. Hän itki pudujen vaaleanpunaiseen turkkiin, kun ei ollut muitakaan keitä vasten itkeä. (s. 79)

Xaskian kimppuun nimittäin hyökkää muukalainen, pelättyyn kaktuskansaan kuuluva nuori tyttö, joka tulee loitsineeksi yhdessä Xaskian kanssa hänet toiseen todellisuuteen. Xaskia jää jumiin hyvin eriskummalliseen, oman mielikuvituksensa muokkaamaan loitsumaailmaan, jossa hänen seuranaan on pinkkejä sorkkaeläimiä puduja. Koska hän hiukan ennen loitsimista tuli ajatelleeksi Sonaa, hän pystyykin saamaan yhteyden tähän kiehtovaan soljuun. Niinpä Sona joutuu viestikapulaksi Naumin ja Xaskian, sekä myöhemmin myös muun Viisjoen yhteisön kanssa, jotka yrittävät saada Xaskian takaisin hinnalla millä hyvänsä. Esteenä toimii tosin kipakka leelittarien johtaja Mehina, joka aluksi luulee tytön menneen tahallaan Eritoteen, koruleelioiden tarjoamaan rinnakkaismaailmaan, jossa oleskelusta voi olla kohtalokkaita seurauksia. Esimerkkinä tästä on Kilvain, joka ei enää osaa toimia ihmisten maailmassa, vaan on yhteydessä enemmän kasvikunnan kanssa ja vaatii jatkuvaa holhousta.

Kaksi nuorta piti toisistaan kiinni ja yritti tarttua kolmanteen, joka lipsui heidän otteestaan. Taivas vuosi vettä ja kaikki kastui. (s. 273)

Sonan ja Naumin tunteet syvenevät, mutta niin myös erikoisessa yhteydessä olevien Sonan ja Xaskian. Vaikka Naumin ja Xaskian suhde on avoin, he haluavat kuitenkin keskustella aina toistensa kanssa, ennen kuin aloittavat jotakin uutta. Kontrastia tällaiseen vapaaseen suhdemuotoon tuo kaktuskansan nuori Ylanin, juuri tuo Xaskian kimppuun hyökännyt tyttö, jonka kotikonnuilla ei moista vapautta suhteissa ole. Hän on varastanut oman rakkaansa Jakimin Zaara-nimiseltä tytöltä, joka nyt on hyvin katkerana Ylaninille. Ylanin ei ole muutenkaan kovin pidetty kyseisessä kylässä, eikä hänen kitkerä luonteensa yhtään helpota asiaa. Kaiken huipuksi Xaskia ilmestyy hänellekin vaatimaan tätä palaamaan Jokimaahan vaarallisen suon yli, jotta loitsu voitaisiin purkaa. Suo on täynnä pelottavia sahaliskoja, joiden hampaista harva selviää hengissä. Leelittaret ja koko Jokimaan porukka on kuitenkin luvannut tukea Ylaninin suon ylitystä, jotta Xaskia saadaan takaisin.

"Haluan nähdä sinun naamasi ensimmäisenä kun herään, mutta nyt joudun vain joka aamu muistamaan, että et olekaan täällä! Se sattuu joka päivä uudestaan ihan perseen paljon!" (s. 156)

Naumin, Sonan ja Xaskian rakkaus ei ole täysin mutkatonta, vaan erilaisia epävarmuuksia ja mustasukkaisia ajatuksen riekaleita heilläkin välillä ilmenee. Kaiken perustana on kuitenkin syvä luottamus Naumin ja Xaskian välillä sekä rehellisyys ja avoimuus tunteista. Sonalle tällainen on vielä ihan uutta, mutta askel kerrallaan.

Viisjoen väki on utopistinen yhteisö. Ihmiset nukkuvat yhdessä teltoissa ja puissa, pojat ovat keskenään veljiä eli Korukarjuja, kaikki tehdään yhdessä, ruokavalio koostuu vain kasviksista eikä mitään elävää vahingoiteta, rakkaus ja sukupuolisuus on vapaata ja ainut vaara tuntuu olevan tuo pelottava suo, jossa hirmuiset sahaliskot vaanivat sekä sen takana asuva kansa. Jotakin hämärää paljastuu Viisjokilaiskansan ja kaktuskansan väliltä, eikä se välttämättä ole viisjokisten eduksi. Asia jää kuitenkin avoimeksi. 

Kirjassa on aika paljon hahmoja, mutta keskiössä ovat tietysti tämä meidän kolmikko, heidän perheensä , Ylanin ja Jakim, ja Naumin veljet eli muut hurjapäiset Korukarjut. Jälkimmäiset jäivät minulle hiukan etäisiksi, niin  kuin muutkin yhteisön jäsenet, koska heitä tosiaan oli nimettynä aika paljon. Naum on hahmoista sympaattisin,  yltiöpäisen komea, mutta myös luonteeltaan täydellinen: hän ottaa aina kaikki muut huomioon, on huolehtivainen ja avoin. Xaskia on taas hiukan tuittupäinen, mutta Sona tasoittavan rauhallinen ja tyyni. Sitten mukaan sekoitetaan vielä räväkkä Ylanin.

Kirjan maailmaan ei ole välttämättä helppo solahtaa sellaisen nuoren lukijan, joka ei ole paljon lukenut ensinkään. Kirjassa on paljon erikoisesti nimettyjä hahmoja ja kirjoitustyyli on kaunista, mutta joillekin se voi olla vieraannuttavaa. Huvituin jonkun kommentista Goodreadsissa, jossa hän julisti, ettei halua olla mukana samassa tripissä näiden kirjan hahmojen kanssa. Kieltämättä kirjaa lukiessa tuntui välillä, että on itsekin jossakin sekavassa tilassa, niin erikoista kaikki on. Joskus tällainen todellisuuspako on kuitenkin ihan paikallaan, ja nautin kirjan erikoisesta maailmasta kovinkin paljon. Vinkkaisin tätä paljon lukevalle 15+ nuorelle, jota avoimesti kiinnostaa sateenkaarevat teemat.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjavinkit

Siniset Helmet

Kaleva (maksullinen)

Kulttuuritoimitus

Samantyylistä:

Maailmantyttäret: Siiri Enoranta

Keuhkopuiden uni: Siiri Enoranta

Loitsumestari-trilogia: Mia Myllymäki

Kutsumustaiat: Mia Myllymäki. Osuuskumma 2026 (Loitsumestari #1)

Kansi: Anu Korpinen

"Danica Durple astuu luottavaisin mielin viimeiseen opistovuoteen, jonka tarkoitus on valmentaa hänet pääsykokeisiin ja kohti unelma-ammattia. Hän haluaa loitsumestariksi – muuta vaihtoehtoa hän ei osaa edes ajatella.

Edessä on haastava lukuvuosi ja paljon opeteltavaa, mutta Danica on tottunut pärjäämään. Hänellä on myös tukenaan samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä, ihana poikaystävä ja mielialoja peilaava lemmikki, joten hän luottaa selviytyvänsä kuten aina ennenkin.

Odottamatta eteen tuleva kilpailutilanne vaatii Danicalta lisää päättäväisyyttä ja ponnistelua loitsujen parissa, ja kun vaatimustaso kasvaa, paineet lisääntyvät. Opintojen ja vapaa-ajan välillä tasapainottelu vaikeutuu, ja unelman tavoittelu tuntuu vaativan isoja uhrauksia. Danica on silti valmis laittamaan kaiken peliin.

Kutsumustaiat on vakavan ja kunnianhimoisen opiskelu-uupumusta käsittelevän Loitsumestari-trilogian avausosa." (Osuuskumma)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ihastuin heti ensinäkemältä tämän kirjan kannen alanurkassa piileskelevään otukseen. Muutenkin ajatus lukioikäisten taikaopistosta vaikutti kiehtovalta, etenkin kun sain vihiä, ettei tämän kirjan maailmassa opiskelu ole yhtään sen helpompaa kuin oikeassa maailmassakaan. Miten luonnistuu reaalimaailman ongelmien tuominen fantasiamaailmaan? Tartuin mielenkiinnolla ja uteliaisuudella tähän Loitsumestari-trilogian avausosaan.

18-vuotias Danica on aloittamassa viimeistä vuottaan Mielenvirran taikaopistossa yhtä aikaa innokkaana ja hiven huolestuneena. Viimeisenä vuonna pitäisi tehdä päätöksiä jatko-opinnoista, ja Danicalla on hyvin kunnianhimoinen suunnitelma, jota hän ujostelee vielä kertomasta kämppäkavereilleen Aniquelle, Ivylle ja Raynalle sekä tuoreelle poikaystävälle Shawnalle. Danica nimittäin haluaisi lähteä opiskelemaan loitsumestariksi, mikä vaatisi häneltä todella tiukkaa puristusta viimeisenä opistovuotenaan, sillä paikkoja on jaossa hyvin rajatusti. Mitä muut sanoisivat, nauraisivatko, että Danica on nyt haukkaamassa liian suurta palaa?

Danican ystävien reaktiot hänen tunnustukseensa vaihtelevat huvittuneesta jopa hiven huolestuneeseen, mutta pian hän saa mukavasti tukea ja kannustusta suunnitelmiinsa, ja niinpä hän aloittaa ylimääräiset sparrausopinnot loitsumestari Acen opissa. Danican on kilpailtava ainoasta opiskelupaikasta Jedderin kanssa, mikä tekee kaikesta hyvin kiusallista. Jedder kun on hyvä tyyppi, mutta Danica haluaa palavasti saada opiskelupaikan itselleen. Niinpä hänen on luovuttava monesta huvituksesta ja jopa yöunistaan opiskelunsa takia, eivätkä he voi opiskella yhdessä Jedderin kanssa alkuperäisen suunnitelman mukaan. Pikku hiljaa hänen ystävänsä alkavat vihjailla Danican ottavan opiskelut liian vakavasti terveytensä uhalla, ja myös hänen ja Shawnen suhde alkaa kärsiä. Shawne pelaa liitokiekkoa opiston joukkueessa, joten hänelläkin on omat menonsa. 

Tänään hän sallisi itsensä surra, mutta huomisesta lähtien hänellä olisi yksi ainoa päämäärä. (s. 102)

Danica opiskelee ahkerasti Acen opastuksella erilaisia loitsuja ja niiden purkamista osiin ja niiden yhdistelyyn. Turhautumiselta ei voi välttyä, kun väsynyt ja lopulta nuutunut Danica ei aina pysty tavoitteisiinsa. Ace on kärsivällinen ja kannustava mentori, ja lähipiiri yrittää tukea Danicaa alkuun sen minkä osaavat, mutta tilanne alkaa pahentua eikä Danica enää osaa ottaa apua vastaan.

"Eli silloin kun joku eniten kaipaa toisten tukea ja ystävyyttä, hänet kannattaa jättää oman onnensa nojaan?" (s. 282)

Mikä on sitten tuo kannen otus, josta mainitsin alussa? Se on Funwa, alkujaan Raynan lemmikiksi hankkima, väriä vaihtava zarmuvabi, joka kuitenkin leimautuu heti Danicaan ja on siitä lähtien tämän lemmikki, tai itse asiassa mentaalieläin. Danicalla on jatkuvasti huono omatunto siitä, ettei hän ehdi perehtyä eläimen ominaisuuksiin kunnolla, vaan saa aina tiedonjyväsen sieltä sun täältä muiden suusta, miten Funwaa pitäisi hoitaa. Sen hän kuitenkin saa tietää, että zarmuvabit heijastavat ihmisensä tunteita. 

Danica saattoi kuvitella äitinsä kärkevän äänen tivaavan häneltä perusteluita. Mikä luulet olevasi? Miksi sinun muka pitäisi päästä KLT:aan? Olet heikko, heikko, heikkoheikkoheikko (s. 232)

Danican menneisyydestä kumpuaa jotakin ikävää, sillä hän ei hirveänä haikaile lomilla kotiinsa Hirveenperälle. Pikku hiljaa paljastuu hänen kotioloistaan traumaattisia tapahtumia, jotka voivat myös olla juurisyinä hänen ongelmiinsa opinnoissa. 

Kutsumustaiat kuvaa hyvin realistisen oloisesti opiskelupaineita ja siitä seuraavaa uupumusta. Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen fantasiamaiseen opistoon ja kirjan nuoret loitsivat arjesssaan tuon tuosta esimerkiksi ruokaa laittaessaan tai itseä ehostaessaan, on kirja muuten hyvin verrattavissa nykymaailman menoon. Opiskelijat käyvät opon juttusilla suunnittelemassa jatko-opiskelujaan, istuvat oppitunneilla, tuskastelevat tehtäviensä kanssa ja odottavat loppukokeita ja valmistumista - ja surevat sitä, kun porukka hajaantuu. Normaalia opiskelijan elämää siis taikatwistillä. Lukija kulkee Danican mukana alkuvuoden innostuksesta pikku hiljaa hiipuvaan harmauteen. Onneksi kaikesta surkeudesta huolimatta lopussa nähdään valon pilkahdus, kiitos siitä. Kirjan viesti on se, että vaikka hetken voisi tuntua siltä, että kaikki toivo on menetetty, asiat tuppaavat järjestymään kuitenkin. Ei epäonnistuminen ole maailmanloppu.

Vaikka koenkin tämän uupumusta käsittelevän aiheen tärkeäksi, minun oli kuitenkin hiukkasen hankala suhtautua tähän fantasiamaailman ja reaalimaailmasta tutun ongelman komboon. Loitsimista käsittelevät luvut olivat minusta kiehtovimpia tässä kirjassa, sekä olisin halunnut saada ehkä vielä enemmän tietoa Funwasta, joka alkoi harmaantua Danican uupumuksen myötä. Ehkäpä seuraavissa osissa Danica itse perehtyy lemmikkinsä ominaisuuksiin paremmin? Danican ja Shawnen suhde jäi minulle hyvin etäiseksi. Aavistelen, että seuraavassa osassa voisi olla jotakin uusia ihastumiskuvioita tiedossa? 

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

Satakunnan Kansa

Kainuun Sanomat (maksullinen)

Annan sinulle auringon: Jandy Nelson.

Annan sinulle auringon: Jandy Nelson. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2026

Englanninkielinen alkuteos (2014): I´ll Give You the Sun. Kansi: Theresa Evangelista

"Myrskyn lailla mukaansa tempaava tarina kaksosina kasvamisesta, rakkaudesta, menetyksestä ja taiteesta.

Ennen Jude ja hänen kaksoisveljensä Noah olivat erottamattomat. Noah sai vetäytyä omiin oloihinsa piirtämään ja Jude puhui heidän kummankin puolesta.

Nyt, kolme vuotta myöhemmin, he tuskin sanovat sanaakaan toisilleen. Jotain on tapahtunut ja muuttanut kaksoset eri tavoin, mutta musertavasti. Kun Jude tapaa vastustamattoman pojan ja salamyhkäisen mentorin, lukot alkavat aueta.

Noah kertoo ajasta ennen, Jude nykyhetkestä. Molemmilla on vain puolikas tarinasta ja vain, jos he löytävät tiensä takaisin toistensa luo, he voivat luoda maailmansa uudestaan." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Viime vuonna yksi parhaimmista lukukokemuksistani oli Jandy Nelsonin maagisrealistinen Kun maailma keinahtaa radaltaan. Nyt pääsin nauttimaan hänen toisesta suomennetusta teoksestaan Annan sinulle auringon, joka on julkaistu alkukielellä jo 12 vuotta sitten ja on kirjailijan toisinkoinen. Syksyllä saankin sitten herkutella hänen esikoisteoksellaan, kun Taivas on kaikkialla ilmestyy. Siitä on tehty myös musikaalielokuva vuonna 2022, jonka olenkin joskus (muistaakseni) katsonut.

Ja sinä aiheutat minussa ilmastonmuutoksen! (s. 217)

Annan sinulle auringon kertoo kaksosten, Juden ja Noahin tarinaa kahdessa eri aikatasossa. 13-vuotiaina heidän yhteytensä on vielä vankkumaton. Noah on juuri kokemassa ahaa-elämyksiä omasta seksuaalisuudestaan, mikä ei varmastikaan ole perheen maskuliinisyyden huipentuma isän mieleen. Häntä kiusaavat lukiolaispojat Zephyr ja Fry  löytävät taiteellisen Noahin piirtämät alastoman miehen kuvat ja "hinttari"-nimittelyt senkun yltyvät. 

Jude taas on ihastunut erääseen tyyppiin, jonka nimeä ei halua paljastaa edes läheiselle kaksoselleen. Hän alkaa pukeutua paljastavammin ja joutuu kahnauksiin äidin kanssa.  Muutenkin äidin ja Juden välit ovat alkaneet huonontua, kun taas Noah ja äiti tuntuvat olevan läheisempiä. Äiti kannustaa Noahia hakemaan paikalliseen kuvataidelukioon CSA:han, sillä poika on ilmiömäisen lahjakas. Hän ei ole nähnyt Juden upeita hiekkanaisveistoksia, joita tämä taiteilee rannalle. Eikä tule koskaan näkemäänkään.

Noah hiipii salaa koulurakennuksen ikkunan taakse, jossa on meneillään alastonmallin piirtämisharjoitukset. Samoihin aikoihin hän myös tutustuu omituiseen naapurin uuteen poikaan, joka kulkee meteoriittikiviä laukussaan hassu hattu päässään. Juden mukaan hän oli vieläkin omituisempi kuin kaksoisveljensä, joka sentään oli oikea omituisuus. Tätä myös Noahin isä jaksaa jankuttaa: miten hän ei aina voinut uskoa, että Noah olisi hänen oma poikansa. Muka vitsillä tietenkin.

Onko sinun pakko olla kaiken aikaa niin sinä, Noah? (s. 91)

Kuusitoistavuotiaat Noah ja Jude eivät ole oikein missään väleissä. Jude on päässyt opiskelemaan CSA:han, Noah ei. Noah ei ymmärrä, miten näin pääsi käymään. Millään ei ole muutenkaan mitään väliä, sillä äitiä ei enää ole. Noah tietää edesmenneestä äidistä sellaisen puolen, josta Judella ei ole aavistustakaan. Noah ei ole enää maalannut aikoihin, eikä hän ole saanut viesteistään huolimatta vastakaikua Brianilta, naapurin pojalta, jonka kanssa asiat jäivät selvittämättä vuosia sitten.

Hänestä on tullut todelliset silmäni. On kuin en olisi koskaan piirtänyt tai maalannut mitään ennen kuin hän näkee sen,  on kuin kaikki olisi näkymätöntä, kunnes hänen kasvoilleen kohoaa tuo ilme ja hän sanoo: " Sinä luot maailman uusiksi, Noah. Piirros piirrokselta." (s. 130)

Judella menee taidelukiossa huonosti, sillä äiti on saapunut haudan takaa rikkomaan kaikki hänen savityönsä. Myös kuollut isoäiti piinaa Judea jatkuvasti neuvoillaan, eikä Jude tiedä mitä tekisi. Kun opettaja ehdottaa Judea pyytämään mentorointiapua paikalliselta veistäjäkuuluisuudelta Guillermolta, hän päättää yrittää. Paikan päällä hän kohtaakin täysin ryvettyneen, humalaisen ja vastahakoisen ukkelin sekä tajuttoman komean brittipojan, johon hän on jo aiemmin törmännyt. Hänen olisi kuitenkin saatava apua lopputyön tekemiseen kivestä, sillä sitä äiti ei voisi rikkoa. 

Huh. Annan sinulle auringon oli huikea matka kaksosten väliseen suhteeseen, ensirakkauteen, identiteetin etsintään, suruun, kateuteen, salaisuuksiin - näin muutamia mainitakseni. Keskiössä on Juden ja Noahin välinen sisaruus, joka on kokenut suuren särön sattuneista syistä. Takana on paljon salaisuuksia niin puolin kuin toisin, jotka loppua kohti paljastuvat ja avaavat asioita. Samalla koetaan molempien rakastumiset: Noahin ensirakkaus Brianiin ja siitä seuraava pettymys, joista olisi selvitty heti alkuunsa, jos osapuolet olisivat puhuneet toisilleen. Juden haparoiva rakastuminen Guillermon suojattiin, Oscariin, joka ei välttämättä ole luottamuksen arvoinen. Jude on sitä paitsi vannonut olevansa ikuisesti poikalakossa sen jälkeen, mitä tapahtui kolmisen vuotta sitten hänen ensi-ihastuksensa kanssa. Hankalaa se on, kun Oscar on niin upea.

Tämä boikotti ei ole päähänpisto. Minun nenääni pojat eivät enää tuoksu saippualta tai sampoolta tai leikatulta nurmelta tai futistreenien hieltä tai aurinkovoiteelta tai aallon vihreässä ontelossa vietetyiltä tunnelta, he haisevat kuolemalta. (s. 59)

Jude on reagoinut äitinsä kuolemaan hurahtamalla taikauskoon. Erilaiset uskomukset ja taikakalut ovat hänen arkipäiväänsä ja rytmittävät hänen elämäänsä. Noah taas on sulkeutunut, unohtanut taiteen ja tekemällä uhkarohkeita tekoja, kuten hyppimällä alas Devil's Drop -nimiseltä kalliokielekkeeltä veteen. Juuri sieltä, missä isä kerran hänet nakkasi vasten Noahin tahtoa veteen, koska tällä ei ollut rohkeutta itsellä hypätä. Tällaista isä aina teki, nakersi aran ja taiteellisen Noahin itsetuntoa. Isä ei taas tee enää muuta kuin käy pitkillä kävelyillä.

Pidän siitä, miten loppua kohti epämääräiset tapahtumat ja asiat saavat selityksensä ja merkityksensä, tavalla tai toisella. Pidän siitä, että ikäviä tekoja tehneet ihmiset saavat mahdollisuuden kehittyä. Pidän siitä, miten asiat lopulta järjestyvät, vaikka kaikki ei menekään ihan täydellisesti. Olisin halunnut toki olla kokemassa lopuksi Brianin ja Noahin jälleennäkemisen, joka sivuutettiin täysin, vaikka se oli minulle juuri se juttu tässä kirjassa. Pöh.

Kuten aiemmin lukemani Kun aurinko keinahtaa radaltaan, ei myöskään Annan sinulle auringon ole rakenteensa ja tyylinsä puolesta kaikista helppolukuisin kirja nuorelle lukijalle, mutta paljon lukeneille nuorille (14+) tätä voin ehdottomasti suositella. Sivumäärä tässä on aiempaa armollisempi, noin 400 sivua. 

Tästä soisi olevan elokuva olemassa, mutta googletteluni perusteella elokuvaprojekti ei ole edennyt sitten kirjan julkaisuvuonna  Warner Brosille myytyjen elokuvaoikeuksien jälkeen mihinkään. Harmi.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

--

Samantyylistä:

Jandy Nelson: Kun maailma keinahtaa radaltaan

Marisha Rasi-Koskinen: Pudonneet

Blessing Musariri: Kaikki mitä kaipasimme

Päivitys Maxton Hall -trilogiaan

 Luin Mona Kastenin Maxton Hall -trilogian viimeisen osan Save Us - Myrskyn silmässä. Tästä linkistä pääset lukemaan arvioni tästä ja aiemmista osista.

Päivitys Oikukkaiden romantikkojen piiri -trilogiaan

 Luin Ulla Onervan Oikukkaiden romantikkojen piiri -trilogian toisen osan Karamellikatastrofi. Tästä linkistä pääset lukemaan arvioni tästä ja aiemmasta osasta.

Mykkien lintujen museo: Marisha Rasi-Koskinen

 Mykkien lintujen museo: Marisha Rasi-Koskinen. WSOY 2026

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti (suunnittelu), Zulmaury Saavedra / Unsplash (kuva)

" 'Mitään pelättävää ei ole, kun kaikki paha on jo tapahtunut.'

Maagisrealistisen kerronnan mestarin uusi nuortenromaani vie kartalta kadonneen kylän aavemaiseen tunnelmaan. Mykkien lintujen museo on tarina pahuudesta ja kostosta mutta myös selviytymisestä.

On elokuu 1985. Takaristin kyläkoulua on johtanut sama opettaja jo vuosikymmenten ajan. Kun kylään muuttaa kaksi tuntematonta tyttöä undulaatteineen ja umpimielisine hymyineen, kaikki menee sekaisin. Käynnistyy tapahtumasarja, jossa jokainen on osallinen, mutta jota kukaan ei hallitse.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin juuri ylioppilaaksi valmistunut Veronika tekee podcastia kadonneista kylistä ja päätyy moottoritien alle jääneeseen Takaristiin. Paikka näyttää ensin rykelmältä raunioita mutta sitten unet ja todellisuus alkavat sekoittua. Joku kuvaa Veronikaa vanhanaikaiselle videonauhalle. Ja tappaa undulaatteja.

Mykkien lintujen museo on kauhuun vivahtava maaginen tarina lapsuudesta ja vallasta. Se on itsenäinen osa todellisuuden rajoja tutkivaa trilogiaa, johon kuuluvat teokset Auringon pimeä puoli ja Pudonneet."(WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Jos jotakin kirjaa olen odotellut kieli pitkällä tänä keväänä, on se tämä Marisha Rasi-Koskisen uusin Mykkien lintujen museo. Hänen aiemmat nuorten aikuisten romaaninsa Auringon pimeä puoli ja Pudonneet tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen ja osasin aavistella, että tulisin rakastamaan tätä uusintakin, joka on tavallaan kolmas osa trilogiaa. Kaikki teokset ovat kuitenkin ihan omia, itsenäisiä tarinoita, mutta niitä yhdistää maagisrealistinen kerronta ja aikaulottuvuuksilla leikittely. 

Nuori Veronika tupsahtaa keskelle lähes kuollutta kylää. Hän haluaa tehdä podcast-jakson Kadonneiden kylien salaisuudet ison valtatien alle hautautuneesta Takaristin kylästä, josta joku Anonyymi86 postasi videon wastenet404-sivulle. Video oli hylätystä Takaristin koulusta, ja siitä Veronika sai idean lähteä itsekin kuvaamaan kylää. Mukaansa hän ei halunnut ketään, ei edes tyttöystäväänsä Marttaa, sillä salaa hän halusi hiukan etäisyyttä täydelliseen ihanaan tyttöystäväänsä. Hän haluaa tehdä tämän ihan itse.

Näistä linnuista ei voi sanoa mitä ne ovat, mutta ainakaan ne eivät liiku. Ne istuvat ja odottavat, ovat paikoillaan kuin unessa. Tai kuin olisivat täytettyjä ennemmin kuin eläviä. (s. 215)

Takaristin kylässä on aavemainen tunnelma. Veronikan hämmästykseksi koulurakennus onkin pahoin palanut, vaikka videolla se on vielä ihan kunnossa, ränsistynyt toki kyllä. Läheltä löytyy talon perustukset, mutta navettarakennus on yhä pystyssä. Siellä Veronika voisi yöpyä. Kaikki tuntuu kuitenkin todella kummalliselta, ja lähistöltä löytyy jonkun väsäämiä linnunpelättimiä. Ja kun Veronika tarkemmin kuuntelee, alueella ei kuulu linnunlaulua ollenkaan. Sitten hän löytää vielä keltaisen undulaatin raadon. Onko alueella joku vaarallinen tyyppi? Anonyymi86:n videot katoaa netistä saman tien, kun Veronika on ehtinyt ne katsoa. Martta väittää Veronikan laittaneet hänelle jotakin outoja kuvia, joita hän ei itse muista laittaneensa. Mitä ihmettä tapahtuu?

Toisessa tarinalinjassa eletään vuotta 1985, jolloin Takaristi on vielä elinvoimainen pikku kylä. Sen keskiössä on pieni koulu, jossa kaikki 19 oppilasta ykkösestä kuutoseen opiskelevat samassa luokassa. Nyt tapahtuukin jotakin jännittävää, sillä luokkaan on tulossa kaksi uutta tyttöä: Anna ja Karina. He muuttavat Mutapohjan autiotaloon, ja kylässä ollaan hyvin jännittyneissä tunnelmissa. Perheen äiti on hiukan erikoinen, taiteellinen. Anna on vanhempi ja osaa laulaa kauniisti, mutta ei ensimmäisen päivän laulukokeessa pääse täydellisesti korkeaan nuottiin. Opettaja maisteri Jylhä pyytää tyttöä ystävällisesti yrittämään uudelleen, niin kauan että se onnistuu. Lopulta nuorempi, vilkkaamman oloinen Karina käy laulamassa luokan edessä Ukko Nooan.

Kirjassa vaihtuvat näkökulmahenkilöt tiuhaan tahtiin, sillä lähes kaikki luokan oppilaat saavat oman vuoronsa: Tiina, joka toivoo Karinasta uutta ystävää, Floora, jolla on kaikkein uusimmat levyt ja hienoimmat Barbiet, Piia, joka kuulee tuoreimmat juorut vanhempiensa kaupalla (ja on open mukaan liian pullea), Jouko ja Ville, luokan urheilulliset pojat ja metsästäjät, Tommi, jonka status luokan parhaimpana on nyt vaarassa (ope varoitti tästä heti), Taina, joka on tottunut olemaan näkymätön (ope jaksaa muistuttaa Tainan mielisairaasta äidistä), Santeri, joka kerää pakkomielteisesti tavaroita, Hilja, joka on löytänyt syvän uskon ja ilahtuu, kun Anna valitsee eka laulukseen virren, Petri, joka on koukussa Donkey Kong -elektroniikkapeliin, Annika, joka on herkkä puhkeamaan kyyneliin (ja jonka pisamat johtuvat open mielestä siitä, että hän on pienenä tippunut huussin reiästä) ja Jani, joka on liian tyttömäinen. Sitten on tietysti eka-tokaluokkalaiset, Puutarhatontut, joilla ei ole omaa nimeä - sillä he ovat vain puutarhatonttuja siihen saakka, että ovat vähintäänkin kolmosella.

"Miksi kukaan ei koskaan puhu opettajasta?" (s. 282)

Kuten jo saattaa aavistaa, opettaja Maisteri Jylhä on kamala. Hän verhoaa kaiken tekemisensä hyvyyden alle ja pitää koko kylää vallassaan manipuloidessaan kaikkea taitavasti ja ovelasti. Hän väittää taistelleensa jatkosodassa ja Vietnamin sodassa, luokan seinällä on kunniamerkit todisteena. Hän on säveltänyt hienoa musiikkia ja onpa jopa Väinö Linnan Tuntematon sotilas -romaanin yksi hahmoista. Vanhemmat eivät puhu opettajasta, joka on ollut aiemmin myös heidän opettajansa. Jotakin kamalaa häneen liittyy, sen aistii heti kirjan alkusivuilta saakka. 

Uusien kyläläisten tulo sekoittaa koulun ja koko kylän dynamiikkaa. Kyläläiset ovat huolissaan heidän suunnitelmista perustaa kylään omaa liiketoimintaa, kioskia sun muuta. Ovatpa uudet asukkaat myös bonganneet uhanalaisen lintulajin ja raportoineet siitä, jolloin heidän maista tehtäisiin suojelualue. Sehän ei käy, sillä mailla on metsästetty ja poltettu perinteinen Unohtamisen juhlan kokko joka marraskuu. Siellä jokainen polttaa itselleen tärkeimpiä tavaroita, oli se sitten lintujen tunnistusopas, elektroniikkapeli, Kissin levy tai mummon rukousnauha. Lisäksi on olemassa Karkausyön juhla joka neljäs vuosi. Se on myös opettajan syntymäyö.

"Tehän tiedätte", maisteri Jylhä sanoo samalla kun napsauttaa kiinni suksiensa siteet, "että ne jotka ovat syntyneet karkauspäivänä, viettävät syntymäpäiväänsä vain kerran neljässä vuodessa. Mutta vielä harvemmin juhlivat ne, jotka ovat syntyneet karkausyön aikana. Sellaiset ihmiset eivät ikäänny juuri lainkaan. He voivat elää lähestulkoon ikuisesti." (s. 204)

Uusista tytöistä Karina uskaltaa kyseenalaistaa opettajan valheellisia tarinointeja, jotka opettaja tietenkin kääntää kuitenkin omaksi edukseen. Anna on lahjakas oppilas, mutta kärsii jatkuvista migreeneistä. Opettaja antaa sen vuoksi Annalle koko ajan lisätehtäviä, koska tämä on niin paljon poissa. Annan migreenit vain pahenevat ja lisätehtävät kasaantuvat. 

Nykyajassa Veronika joutuu yhä hämmästyttävimpien tapahtumien kieputukseen. Hän ei enää välillä tiedä, mikä on unta ja mikä on totta. Miksi keltainen undulaatti löytyy välillä kuolleena, välillä elävänä? Miksi yhtäkkiä sataa lunta? Miksi läheisen lammen rannalla on vain mökin perustukset, mutta toisella kertaa siellä on täysin pystyssä oleva huvila? Läheiset alkavat huolestua, niin Martta kuin Veronikan vanhemmat. 

Veronika on yksin. Hänen seuranaan on vain täytettyjä lintuja vitriineissä. Olen unessa, hän sanoo itselleen, tämä ei tapahdu oikeasti. Alakerrassa ei ole harmonia. Tässä huoneessa ei ole lintuja eikä täällä missään tapauksessa ole ovea, jossa ei ole kahvaa. Silti hän ei voi mitään itselleen. Hän alkaa hakata ovea kunnes hänen käteensä sattuu. (s. 267)

En tietystikään paljasta enempää kirjan juonesta, enkä kyllä osaisikaan, niin taitavasti se kieputtelee lukijaansa aikasilmukoissaan. Olin jälleen kerran täysin mykistynyt lukiessani Rasi-Koskisen taitavaa kerrontaa, jossa aika ei todellakaan kulje tavallista reittiään. Alussa lukuisa määrä lapsiminäkertojia hämmästytti, mutta yllättävän hyvin pääsin sisälle tapahtumiin niiden kautta. Erityisen ilahduttavaa kirjassa on myös kasarille sijoittuva nostalgiatrippi, jossa monet sen ajan ilmiöt tulevat tutuiksi. Valitettavasti myös asenteet ja suhtautuminen erilaisuuteen, nepsy-kirjoon ja sairauksiin, kuten migreeniin ja masennukseen. Lukuisten lapsinäkökulmahenkilöiden kautta tulevat esille todella monet nykypäivänä paremmin tiedostetut oppilaiden haasteet, jotka sadistinen Maisteri Jylhä nyt valjastaa omiksi vallankäytön välineikseen. Pahaenteisyys kirjassa tuo siihen kauhusäväyksiä ja lopussa jopa jännärimäisiä tunnelmia.

Mykkien lintujen museo ei ole helppo kirja nuorelle, vähän lukeneelle lukijalle, mutta kokeneille lukijoille tätä voi ehdottomasti suositella. Kirjalla on kaksoisluokitus, eli se on sekä nuorten (aikuisten) että aikuisten kirja. Minä suosittelen tätä upeaa mielenmyllertävää kirjaa kaikille, jotka eivät säiky hiukan haasteellisempaa aikaulottuvuuksien käsittelyä kirjassa.

Minun täytyy nyt saada lukea lisää Rasi-Koskista, joten olen laittanut tbr-listalleni myös hänen aikuistenkirjallisuutta, mm. uusimman Kesuuran, joka sai juuri Tähtivaeltaja-palkinnon.

Annan arvosanaksi täydet 5+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjavinkit

Lastenkirjahylly

Keskisuomalainen 

tai Savon sanomat (vaativat kirjautumisen, maksuton)

Samantyylistä:

Auringon pimeä puoli: Marisha Rasi-Koskinen

Pudonneet: Marisha Rasi-Koskinen

Kun maailma keinahtaa radaltaan: Jandy Nelson

Kittilä rewind: Daniela Hakulinen

Kittilä rewind: Daniela Hakulinen. Tammi 2026

Kansi: Laura Lyytinen

"  `Oletko sie koskaan ollut rakastunut?`

Herkkävireinen ja oivaltava romaani rakkaudesta, tarinoiden voimasta ja oman paikan löytämisestä.

Loppu on täydellinen, enkä halua tietää, mitä sen jälkeen tapahtuu.

Kelaan elokuvaa taaksepäin, katson lopun uudelleen. Ja uudelleen.

Baby, you're gonna miss that plane.

Kun 17-vuotiaan Joonatanin äiti yllättäen kuolee, hän päättää muuttaa Helsingistä lähes tuntemattomaksi jääneen isänsä luokse Kittilään. Uusi alku pohjoisessa nostaa pintaan kipeitä muistoja ja kysymyksen, mitä todella tapahtui melkein kaksikymmentä vuotta sitten, kun isä ja äiti kohtasivat ensimmäisen kerran valoisassa kesäyössä.

Apunaan online-kriisiterapeutti ja isän hyllystä löytyvät Richard Linklaterin elokuvat Joonatan yrittää selvittää, oliko äidin kertoma tarina heidän elämästään sittenkin vain puoliksi totta. Pakkaa sekoittaa pikkukylän sosiaalinen pelikenttä, jossa erilaisuutta vihaavat Raunot pitävät yllä pelon ilmapiiriä samaan aikaan, kun heitä vastaan taistelevan ystäväporukan johtaja, harmaasilmäinen ja sopeutumaton Susi, saa Joonatanin sydämen lyömään kovemmin. Voiko rakkaus yhdistää tarinan palaset? (Tammi)"

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Kirja, jonka nimessä on Kittilä, herätti oitis kiinnostukseni. Tuo pieni lappilainen paikkakunta, jonka väkiluku paisuu moninkertaiseksi talven sesonkikauden aikana Levi-laskettelukeskuksen ansiosta, on minullekin tuttu. Muutamat mökkireissut ja jopa yksi nuorten leiri on tullut siellä koettua, joten siksikin kiinnostuin tästä Daniela Hakulisen kirjasta. On myös virkistävää, etteivät kaikki nuortenkirjat sijoitu Etelä-Suomeen.

Joonatan on uuden edessä, kun hänen äitinsä on kuollut äkilliseen aivoverenvuotoon. Isovanhempiensa toiveesta huolimatta hän ei jää Helsinkiin, vaan haluaa muuttaa Kittilässä asuvan isänsä luo. Isän, jonka kanssa Joonatan ei ole ollut vuosiin tekemisissä, sillä heidän tapaamiset alkoivat vuosi vuoden jälkeen olemaan vaivaannuttavampia. Nyt Joonatan haluaa kuitenkin yrittää. Lisäksi häntä kalvaa se, miksei äiti viihtynyt Kittilässä kauempaa. 

Isä on elokuvafani, ja juuri Sodankylän elokuvafestareilla he äidin kanssa aikoinaan tapasivatkin. Isä ei ole kovin hyvä puhumaan, mutta Joonatan haluaisi vastauksia: jos he äidin kanssa rakastivat toisiaan, mikseivät he voineet olla yhdessä? Jos äiti ei sopeutunut Kittilään, miksei isä voinut yrittää elää Helsingissä? Isä suosittelee pojalleen elokuvaa Before sunrise, joka oli äidin lempielokuva. 

- Se on sitte turha kuvitella olevansa jotakin vaan koska on Hesasta, se sanoo ja jää odottamaan mun reaktiota. (s. 33)

Lukiossa etelän tulokkaalta yritetään ottaa heti luulot pois. Tai ainakin koulun Raunot, kovanaamatyypit, jotka eivät suvaitse minkäänlaista erilaisuutta ympärillään. Onneksi Joonatan soluttautuu luontevasti lukion sateenkaarevaan porukkaan, johon kuuluu teatterikorkeakoulusta haaveileva muunsukupuolinen Susi, Amerikassa asunut Derek sekä pojista tykkäävä Mouka. Mikäs siinä, sillä Joonatan on avoimesti panseksuaali. Hän ihastuu persoonalliseen Suteen välittömästi. 

- Sie niinku ihan tosissas ajattelet, että jos mie tykkään sinusta ja sie tykkäät minusta, niin kaikki vaan järjestyy. (s. 95)

Lukion ja uuden kaveriporukan kanssa vietetyn ajan ohella Joonatan yrittää selvitä äidin kuoleman jättämästä surusta sekä saada isästä enemmän irti, mikä heidän suhteessaan meni pieleen. Terapian etäistunnoista hän saa tukea, mutta isä on myös yllättävän hyvä tuki nuorelle pojalleen, vaikka ei aina löydä hienoja sanoja. Isä on tekojen mies. Isä on läsnä. Joskus se riittää paremmin kuin oikeat sanat.

- Miten siitä pääsee yli?

- Mistä?

- Kun joku kuolee.

- Ei kait siitä oikein pääsekään. Sitä vain ellää etteenpäin. (s. 80)

Viihdyin ihan mukavasti Kittilä rewindin parissa. Kirjaan on saatu mahdutettua yllättävän paljon ajatuksia, vaikka se on 154-sivuinen. Pääteemana kirjassa on rakkaus ja hyväksytyksi tuleminen. Ikäviä asioita tapahtuu, kun kaikki Kittilän lukiolaiset (ja heidän vanhempansa) eivät innostu sateenkaarinuorten olemassaolosta. Joonatan kokee myös itse kantapään kautta, ettei rakkaus ole aina niin yksiselitteistä. Joonatanin isän suhtautuminen asioihin on ihanan luontevaa, rennon letkeää ja hyväksyvää. Fanitan häntä eniten koko kirjassa. Leffaviittaukset olivat myös kiva lisä. Ainoastaan sieniensyöntireissu metsässä sai minut hiukan kohottelemaan kulmiani. 

Kirja sopii parhaiten new adult -ikäisille eli kuten kustantajan suosituksissakin lukee, noin 17-vuotiaista ylöspäin.

Annan arvosanaksi tälle 4

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjavinkit

Samantyylistä:

Amiraali: Mila Teräs

Perhoshuuto: Annika Perkiö

 Perhoshuuto: Annika Perkiö. Haamu 2026

Kansi: Broci

"Tytti on eksyksissä. Poikaystävä Joonas ja Joonasta palvovat Tytin vanhemmat sanelevat suuntia, joihin Tytti ei haluaisi kulkea. Vain metsässä hän on kotonaan.

Kevään viimeisenä päivänä Tytti löytää kahdeksankulmaisen kiven, joka on koristeltu muinaisin koukeroin. Hän nappaa esineen mukaansa tietämättä, että se mullistaa hänen elämänsä.

Kesän ensimmäisenä päivänä Tytti kohtaa suippokorvaisen Ruun, vastarannalta uivan olennon, joka myös on harhaillut kauas omiensa parista. Kesä on pelastettu! Mutta kahdeksankulmainen kivi raksuttaa Tytin patjan alla. Valolla on varjonsa, ja ne ovat synkkiä.

Annika Perkiön esikoisteos Herra Wolterin karnevaali lumosi hirviöteemallaan. Perhoshuuto vie lukijan menninkäisten maailmaan." (Haamu)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Oijoi, rakastuin viime vuonna Annika Perkiön esikoisteokseen Herra Wolterin karnevaali, joten tietysti odottelin intopiukeana tätä hänen seuraavaa teostaan Perhoshuuto. Mikä ihana kansi tässä onkaan, kiitos taitavan Brocin! 

Lukiolaisen Tytin elämä tuntuu olevan valmiiksi suunniteltu muiden kuin hänen itsensä toimesta: enkelinkiharainen Joonas on oikea unelmavävy, jonka Tytin vanhemmat ovat ottaneet lähes omakseen. Joonas olettaa tytin nauttivan heidän yhteisistä harrastuksistaan, kuten Joonaksen lempilajista frisbeekiekosta. Etsiessään pusikkoon lentänyttä kiekkoa Tytti löytää metsästä oudon esineen: se näyttää ihan muinaiselta amuletilta. Hän aikoo pitää tuon esineen omana salaisuutenaan.

Kaikki lähtee liikkeelle unohtuneesta suojauksesta ja jälkiehkäisypilleristä, jonka Tytti päättää napata metsälammen rannalla. Yhtäkkiä lammen yli ui mitä uskomattomin olento: leiskuvapunatukkainen, suippokorvainen menninkäistyttö, joka tulee juttusille ja ihmettelemään Tytin tekosia. Onhan Tytti tiennyt lähinnä Lapissa asuvista menninkäisistä, jotka elävät siellä omissa yhteisöissään. Mitä ihmettä tuo menninkäistyttö, joka kertoo nimekseen Ruutana eli Ruu, tekee Keski-Suomessa? Ruu esittelee oman leirinsä metsän keskellä. Se on hyvin vaatimaton, mutta Tytti on hyvin vaikuttunut - niin Ruusta kuin tämän leiristä.

Tytti alkaa viettää aikaa yhä enemmän metsässä Ruun kanssa. Hän vie Ruulle ruokaa ja juttelee tämän kanssa itselleen itsestäänselvistä asioista, joita taas Ruu ihmettelee. Ihmiset ovat hänen mielestään hyvin kummallisia. Joonas alkaa epäillä, että Tytillä on joku toinen mies, joten Tytti kertoo löytäneensä uuden ystävän - joka ei ole mies. Joonas on helpottunut, sillä hänen ajattelunsa on Tytin mielestä hyvin mustavalkoista. Tytti on pitkään käynyt sisäistä kamppailua identiteettinsä kanssa ja kohtaaminen Ruun kanssa on vahvistanut hänen ajatuksiaan omista mieltymyksistään.

Tytti - sekä melkein ihminen että melkein menninkäinen. Ehkä tänä kesänä hieman lähempänä menninkäistä kuin ihmistä. (s. 86)

Tytin vanhemmat yrittävät puuttua hänen käytökseensä, sillä eiväthän he voi sallia sitä, että tämä loukkaisi heidän lempivävyään. Pöyristyttävää, miten Tytti käyttäytyy! Tytti ei ole koskaan tuntenut oloaan niin turvalliseksi kotonaan, että voisi ottaa puheeksi pohdintansa omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan. Kaikki on hänen kohdallaan ennalta määritetty.

Miten ottaa menninkäisen kanssa puheeksi, että ihmistä ei saa viiltää naamaan? (s. 41)

Tytin ja Ruun välillä on lämmin ystävyys, jossa Ruu on villimpi ja lapsenomaisempi,  suoraviivaisempi puolisko. Tytti huomaa myös Ruusta toisen, epämiellyttävämmän puolen, joka saa menninkäisen joko vetäytymään kuoreensa tai käyttäytymään arvaamattomasti. Miksi ylipäänsä Ruu on lähtenyt vaeltamaan perheensä luota ja miksi hän reagoi niin voimakkaasti ahdistaviin tilanteisiin? Mitä salaisuutta hän kantaa sisällään?

Tuijotan Ruun väsyneitä silmiä ja tajuan, että olennon pään sisään on mahdotonta päästä. Miten joku voi tuntua siltä, että hän antaa minulle samaan aikaan kaiken eikä yhtään mitään? (s. 61-62)

Tytin ja Ruun ystävyys- ja rakkaustarina on yhtä lailla kaunis, mutta myös surullinen kuvaus siitä, miten erilaiset painolastit vaikuttavat niin ihmisten kuin menninkäistenkin käyttäytymiseen erilaisissa tilanteissa. Tunnetaidot ovat siis vahvassa roolissa heidän tarinassaan. Erityisesti pidän siitä, miten Joonaksesta ei tehdä tarinan pahista, vaikka Tytti onkin välillä hyvin kypsä tätä kohtaan. Oli nautinnollista lukea, miten pettymyksestään huolimatta Joonas on hyvä, välittävä ihminen Tytin elämässä. Miten heidän välinsä jopa hiukan syvenevät sen jälkeen, kun he eivät ole enää seurusteleva pari. Kaikki ulkoapäin asetetut paineet on pois.

Tytin vanhemmat ovat asenteeltaan hyvin konservatiivisen oloisia eivätkä osaa ajatella tyttärestään muuta kuin omien odotustensa mukaista. Heille on kova pala kuulla tytön rakastuneen sekä samaa sukupuolta olevaan, että vieläpä menninkäiseen. Tytti yrittää olla välittämättä vanhempiensa mielipiteestä, mutta kyllähän se satuttaa, etteivät he edes soita hänen peräänsä.

Perhoshuuto ei tehnyt minuun tunnetasolla ihan niin suurta vaikutusta kuin Herra Wolterin karnevaali, mutta tarjosi toki oikein mukavan lukukokemuksen. Menninkäistyttö Ruu on hyvin sympaattinen lapsenomaisen suoraviivaisine kysymyksineen ja toteamuksineen ja nautin kovasti Ruun ja Tytin lyhyistä juttelutuokioista. Perkiön kauniisti soljuvaa tekstiä on ilo lukea ja hän käsittelee toisinkoisessaan tärkeitä teemoja, kuten identiteettiä, hyväksytyksi tulemista, vaikeiden tunteiden käsittely ja erilaisuuden hyväksymistä. Minusta tässä on myös aika paljon samantyylistä yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja erilaisuuden käsittelyä kuin alkuvuodesta ilmestyneessä Elina Vahvaselän teoksessa Kolmesti viety sielu. 

Annan tälle arvosanaksi 4-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjahullun päiväkirja

Siniset helmet

Samantyylistä:

Herra Wolterin karnevaali: Annika Perkiö