Näkymättömät: Sanna Isto

 Näkymättömät: Sanna Isto. Tammi 2023

Kansi: Laura Lyytinen, IStockphoto

"Talo, jossa kummittelee. Se tästä enää puuttuikin.

Lomanvietto kaukana kaupungista ja kavereista ei ollut se, mitä Pii toivoi hartaasti odottamaltaan kesältä. Ja sitten vielä lomatalokin osoittautuu oudoksi ja arveluttavaksi. Kuka on poika, joka liikuskelee huoneissa kuin kotonaan, ja miksei kukaan muu näe häntä?

Piin ulkopuolisuuden kokemus kääntyy vahvuudeksi, sillä hän näkee asioita, joita muut eivät huomaa. Pian hän on keskellä pikkukylän aurinkoista idylliä varjostavaa salaisuutta. Liittyvätkö lomataloihin kohdistuvat varkaudet sekä puoli vuotta aiemmin tapahtunut, selvittämättä jäänyt kuolemantapaus toisiinsa? Entä mitä tekemistä salaperäisellä vihreäpipoisella pojalla on tämän kaiken kanssa?

Vastauksia on etsittävä syvältä pinnan alta, ja niitä sukeltaessaan Pii joutuu kohtaamaan myös itsensä. Tylsäksi kuviteltu lomamatka muuttuu löytöretkeksi omaan itseen, eikä lopulta mikään – kummituksetkaan – ole sitä, miltä se ensi alkuun näytti." (Tammi)

Oma arvio:

Pidin kovasti Sanna Iston edellisestä romaanista Sirpale, jossa oli historiallisia ja maagisia sävyjä. Näkymättömät on myös maagisrealistinen romaani, joka tosin on laitettu Risingshadow -sivustolla fantasian alle. Joka tapauksessa, Iston nuortenromaanit näyttävät sisältävän useampia tasoja, mikä tekee niistä oikein nautittavia lukuelämyksiä myös aikuiselle lukijalle.

Kirjan alussa ei käy epäselväksi, mitä mieltä Piisku eli Pii on siitä, että hänen äitinsä ystävänsä Kettusen kanssa on päättänyt vuokrata heille kesäksi Tuulispää-nimisen talon jostain korvesta. Talon edellinen omistaja, Niilo, on kuollut ja siksi talo on tyhjillään. Piin kesä on siis armottomasti pilalla, sillä hän joutuu viettämään sen ärsyttävän isosiskon Mimon ja Kettusen tyttären Iiriksen kanssa jossain lautahökkelissä, jossa kahvikupitkin on eri paria. Paljon mieluummin hän viettäisi kesän Laura-ystävänsä kanssa. Pii on jo tottunut siihen, että hän tuntuu olevan välillä täysin näkymätön. Iiris ja Mimo eli Kukkaset viihtyvät kahdestaan ja naljailevat nuoremmalle Piille, äidillä ja Kettusella on omat juttunsa. Ja sitten heti alkumetreillä Pii tajuaa, että talossa kummittelee: miten muuten selittyy se, ettei kukaan muu nää talossa vierailevaa, söpön tummatukkaista, pipopäistä poikaa. Kaikki pitävät Piitä höyrähtäneenä, kun hän mainitsee pojan.

Pahinta on nähdä toisten reaktiot. Katseet, jotka hädin tuskin koskettavat. Ne lipuvat ohitse tai lävistävät niin kuin ihminen ei enää olisikaan siinä. Muu ryhmä tiivistyy, mutta itse ei enää ole osa sitä. (s. 69)

Kyläläiset ovat turhankin uteliaita ja juoruisia. Heti alkuun kesälomalaisia käydään varoittamassa varkauksista ja näpistyksistä, joita on viime aikoina sattunut paljon. Iiris ja Mimo innostuvat ja haluavat leikkiä Miss Marplea miettiessään syyllisiä. Voisiko se olla puutarhuri? Puutarhuri paljastuu komeaksi moottoripyöräileväksi Jooseksi, joka vie Mimon huomion mennessään, ja saa Iiriksen kiristelemään hampaitaan. Vanhempi rouva Meeri taas käyttäytyy oudon erikoisesti Piitä kohtaan. Kylässä asuu myös äkäinen Ukko, jolla on värikäs papukaija. Monenlaista mysteeriä siis kylässä kerrakseen.

"Mitä sä etsit?"

Poika säpsähti niin rajusti, että tönäisi ruokapöytää ja sai pippurimyllyn kaatumaan. Hän ryntäsi ulos samaa tietä, mitä oli tullutkin. (s. 37)

Pii alkaa viihtyä näkymättömän pojan seurassa. Piin läheiset luulevat hänen viettävän aikaa yksinään, vaikka todellisuudessa hän on pojan seurassa. Mutta miksi myös Pii tuntee välillä olevansa näkymätön? Hän ajautuu yhä kauemmaksi lomaseuruettaan, vaikka etenkin äiti yrittää saada Piitä juttelemaan kanssaan. Äidillä ja Kettusella tuntuu olevan joku salaisuus, jonka Pii saa lopulta selville kuunnellessaan salaa heidän keskusteluaan. Pii on hyvin vihainen ja turvautuu yhä enemmän pojan seuraan. Mutta poikakin tuntuu välillä pysyttelevän piilossa ja salaavan jotakin.

"---Kaikkein viisainta on olla kertomatta nimeään kenellekään." (s.111)

Näkymättömät avautuu kerros kerrokselta ja antaa uusia oivalluksia, mitä pidemmälle sitä lukee. Kirja ei ole kuitenkaan moniulotteisuudeltaan vaikea, joten voisin tätä suositella jo varhaisnuorillekin. Syvemmältä kirjan tarinan takaa kumpuaa monenlaisia teemoja, kuten yksinäisyys, huomatuksi ja hyväksytyksi tulemisen tarve, sisaruskateus, ihastuminen, omien juurien etsiminen. Paljon on myös väärinkäsityksiä, joista on kummunnut sitten syvempiä ongelmia. 

Kirjassa on oma, arvoituksellinen tunnelmansa, joka jää mieleen. Piin ikää ei taideta kertoa missään vaiheessa, mutta arvelisin hänen olevan 13-14-vuotias. Kirjan lopetus on minusta oikein ihastuttava, hiukan haikeakin, mutta oikein sykähdyttävä.

Annan arvosanaksi tälle 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Marisha Rasi-Koskinen: Pudonneet

Päivitys Kiltin tytön murhaoppaaseen

Luin Holly Jacksonin Kiltin tytön murhaopas -trilogian toisen osan Kiltti tyttö, julma kosto. Klikkaa kansikuvaa lukeakseni mietteeni niin tästä kuin aiemmastakin osasta.

Tinarinnat - Kalevalan naisten uudet tarinat: J.S. Meresmaa ja Anni Kuu Nupponen (toim.)

Tinarinnat - Kalevalan naisten uudet tarinat: J.S. Meresmaa ja Anni Kuu Nupponen (toim.) Hertta 2023

Kansi: Karin Niemi

" 'Joskus naiselle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin muuttua suunnattomaksi petolinnuksi.'

Miltä tutut tarinat kuulostaisivat, jos äänen saisivatkin Kalevalan naiset itse? Miten sammon kanssa kävi Louhen näkökulmasta? Entä miten tarinansa pukisi nykyajan Aino tai Marjatta puolukoineen? Voisiko Tuonen tytti työskennellä ruumishuoneella tai Vellamo olla intohimoinen luonnonsuojelija?

Tinarinnat-novellikokoelmassa 11 suomalaista kirjailijaa kertoo oman tulkintansa valitsemastaan Kalevalan naishahmosta. Tyyliltään novellit ovat moninaisia: on historiallisia, fantastisia ja futuristisia, herkkiä, synkkiä ja humoristisia. Yhteistä tarinoille on, että ne ravistelevat pölyyntyneitä mielikuvia.

Jokaisen hahmon tarinaa täydentää muotokuva eri kuvittajalta. Juhlavaan teokseen tekee mieli palata kerran toisensa jälkeen.

Kokoelman ovat toimittaneet tamperelaiset kirjailijat J. S. Meresmaa ja Anni Kuu Nupponen. He saivat idean teokseen Tampereen taidemuseon näyttelyssä, jossa Kalevalan aiheita hallitsivat – jälleen kerran – miehet ja miehinen näkökulma. Oli siis aika kertoa Kalevalan naisten tarinat aivan uudella tavalla.

Mukana on 22 nais- tai muunsukupuolista kirjailijaa ja kuvittajaa.

Kirjailijat: Katri Alatalo, Magdalena Hai, Anu Holopainen, Emmi Itäranta, Jenny Kangasvuo, Jenna Kostet, Anne Leinonen, Anni Kuu Nupponen, Tiina Raevaara, Solina Riekkola ja Johanna Sinisalo.

Kuvittajat: Broci, Maya Hahto, Juliana Hyrri, Emma Kantanen, Jutta Kivilompolo, Anne Muhonen, Karin Niemi, Emmi Nieminen, Johanna Rojola, Julia Savtchenko ja Nora Surojegin." (Hertta)

Oma arvio:

Pakko myöntää heti tähän alkuun, että Kalevala ei ole minulle kovin tuttu. Ei, vaikka olen opiskellut suomen kieltä ja kirjallisuutta. Onhan sitä käsitelty peruskoulussa, mutta kansalliseepokset  eivät ole erityisesti minun sydänasiani, vaikka toki arvostan kulttuuriperintöämme. Kiinnostuin silti valtavasti, kun kuulin, että Kalevalan naisista tulee oma novellikokelma, jossa on vieläpä kirjoittajina Suomen parhaimmistoa niin spefin kuin lanukirjallisuudenkin saralla sekä lisäksi loistavia kuvittajia.

Tinarinnat - Kalevalan naisten uudet tarinat esittelee yhteensä 11 Kalevalan tarinoista enemmän tai vähemmän tutuksi tullutta naishahmoa. Kokoelma alkaa päräyttävästi pahishahmo Louhesta, Pohjan Akasta,  ja päättyy Väinämöisen emoon Ilmattareen. Pidän kovasti kirjan rakenteesta, jossa jokainen naishahmo esitellään ensin kuvittajan taidonnäytteellä ja lyhyellä esittelytekstillä, joka selostaa missä roolissa kyseinen nainen Kalevalassa esiintyy. Näin minäkin, joka en ole niin kauheasti perillä eepoksestamme, pääsen vähän jyvälle. Tuttuja nimiähän siellä vilisee ja heti muistini palailee pätkittäin: ei kai kukaan ei voi olla muistamatta, miten Marjatta tulee puolukasta raskaaksi ja Lemminkäisen äiti suree Tuonelan äärellä kuollutta poikaansa.

He olivat vieneet minulta Aamuni ja Iltani, joten minä vein heidän. (Emmi itäranta: Taivasta silpovat pilvet, s. 34)

Vaikka novellikokoelma alkaa melko perinteikkäästi Kalevalan aikaan sijoitetulla Emmi Itärannan novellilla Taivasta silpovat pilvet, jossa Louhi pyytää Väinämöiseltä Sampoa itselleen ja tulee luvanneeksi tälle palkkioksi tyttärensä, sekä jumalhahmo Tuurin vaimo Villikerta taltuttaa Ukko Ylijumalan sytyttämän palon Jenny Kangasvuon novellissa Tulisoronen, kivikipinä, seuraavat novellit ujuttautuvat pikku hiljaa taidokkaasti nykymaailmaan tai jopa dystopisiin maailmoihin, joissa ihmisen kehittelemät peltilehmät tuottavat maitoa ja lihaa eettisemmin (vai josko sittenkään?) Jenny Kostetin novellissa Kaitse karja kaunihisti,  tai Tuonen Tytti on töissä ruumishuoneella ja saattelee vainajien sielut Tuonelaan ruumishuoneen takaoven kautta Solina Riekkolan novellissa Kalma päätä kallistavi. 

"Tytti joenkorpi, hei", sanon, ja kättelen Terttua. "Obduktioteknikko. Ja sinun oppaasi Tuonelaan." (Solina Riekkola: Kalma päätä kallistavi: s. 113)

Tulevaisuuden maailmoihin sukelletaan esimerkiksi novellikokoelman päättävässä Magdalena Hain novellissa Veen emonen, Ilman impi, Ilma-Tarin kätilö, jossa ihmiskuntaa uhmaa heidän emonsa eli kohduksi kutsutussa luolassa asuvan Ilma-Tarin mahdollinen tuhoutuminen ja emon uusiutuminen. Anni Kuu Nupposen novellissa Tule marja poimimahan Marjatta elää tulevaisuuden maailmassa, jossa algoritmien valta on noussut koko maailmaa hallitsevaksi systeemiksi. Johanna Sinisalon novellissa Poika palasina pääosassa on Lemminkäisen äiti, joka joutuu pelastamaan poikansa päihdehelvetistä. 

He antoivat minulle nimen puolukka. He tekivät minut ja vangitsivat tänne. ( Anni Kuu Nupponen: Tule marja poimimahan, s. 253)

Vedenalaisiin fantasiamaailmoihin sukelletaan sekä Katri Alatalon novellissa Ken kulkee vettä vasten, jossa opiskeluajan taloudellisiin vaikeuksiin väsynyt Aino tuntee veden kumman kutsun, sekä Anu Holopaisen novellissa Veen voima, Veen väki, jossa on päähenkilönä Vellamon hahmoon perustuva Vee, nuori nainen, joka pelastetaan eräänä päivänä pahasti kalastusverkkoihin sotkeutuneena ja muistinsa menettäneenä. 

Älä pelkää. Hengitä vesi sisään ja pelko ulos. Tämä on kotisi, tule takaisin. (Anu Holopainen: Veen voima, Veen väki: s. 153)

Sateenkaareviakin scifin sävyjä tarjoaa Anne Leinosen novelli Vilua hohkaa hopea, jossa kuulun teknoseppä Ilmarin sisar Annikki joutuu peittelemään veljensä kamalaa tekoa eli tämän vaimon Irinan surmaa. Tiina Raevaaran novellissa Saaren neidot, kauan kasvaneet on ehkä jopa hiukan kauhumaisia piirteitä päähenkilönään Kyllikki, joka anoppinsa kanssa surmaa ja silpoo Lemminkäisen palasiksi kursiakseen tämän uudelleen kokoon. 

Kaikki aina luulivat, että Ahti Saarelainen ryösti minut. Lemminkäinen ryösti Kyllikin, sanottiin, aivan kuin olisin ollut pelkkää materiaa, esine, jonka voi varastaa. Niin tarina väittää. (Tiina Raevaara: Saaren neidot, kauan kasvaneet, s. 205)

Novellikokoelma on hyvin tasalaatuinen ja pitää sisällään kaunista ja huoliteltua kieltä. Kuvitukset ovat persoonallisia ja toinen toistaan kauniimpia. Vaikka novellit poikkeavat hiukan tyyliltään, on punainen lanka kuitenkin olemassa. Novelleissa tulee usein esiin se huoli, mihin tämä yhteiskunta ja planeettamme tila on menossa. Kantavina teemoina ovat luonnon kiertokulku ja kunnioittaminen, eläinlajien säilyminen, lihansyönti, teknologian lisääntyminen ja toksiset mieskuvat.  Tämä kokoelma on täyttä timanttia, ja jos ei ole vielä esimerkiksi valmistujais/ylioppilaslahjaa nuorelle hankkinut, tämä kannattaa pitää mielessä. Itse näkisin, että novellit toimisivat mainiosti äidinkielen opetuksessa toisen mainion Kalevala-teemaisen novellikokoelman eli Satalatva - Kalevala uusin silmin ohella (Tammi 2021, toim. Salla Simukka ja Siri Kolu.) Vaikka Tinarinnat ei ole varsinaisesti lanua, se kuitenkin soveltuu mainiosti niin yläkouluun kuin lukioonkin.

Mitkä novellit pääsevät sitten minun top-kolmoseeni? Minä innostuin eniten dystopissävytteisestä Anni Kuu Nupposen novellista Tule marja poimimahan, jossa on tuotu mukavasti puolukka-teemaa ja neitseellistä sikiämistä mukaan erittäin persoonallisella tavalla, ja joka maalailee algoritmien valtaaman yhteiskunnan kauhukuvaa. Toinen suosikkini on Anne Leinosen niin ikään futuristinen Vilua leimaa hopea, jossa Ilmarin siskolla Annikilla on vaiettu salaisuus. Kolmas suosikkini, synkkämielinen Katri Alatalon Ken kulkee vettä vasten tuo esille nuoren aikuisen eli Ainon epätoivon, kun haaveiden toteutuminen ei olekaan sitä, mitä elämältä kuvitteli, ja tulevaisuus näyttää vain hyvin synkältä ja toivottomalta.

Suosittelen tätä kaikille, jotka haluavat katsoa Kalevalaa toisin silmin - tai niille, jotka eivät tunne kovin hyvin Kalevalaa, mutta haluaisivat oppia sitä viihdyttävällä tavalla, ilman runomittaa, päsmäröiviä miespäähenkilöitä ja ankeita analyysejä. 

Annan arvosanaksi 5-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

--

Samantyylistä luettavaa:

J.S. Meresmaa: Tytär hämärän, piika pimeän

Anniina Mikama: Myrrys

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Maria Carole: Tulen tyttäriä -sarja

Puhdas valhe -trilogia: Juha-Pekka Koskinen

 Puhdas valhe: Juha-Pekka Koskinen. Aviador 2023 (Puhdas valhe #1)

Kansi: Peppi-Lotta Alanen

"Hyvät ystävykset Linda, Ben, Amanda ja Joni asuvat Marsissa, eikä heillä ole kokemusta elämästä muualla. He ovat kyllä kuulleet Maa-planeetasta, mutta uskoneet heille syötetyn käsityksen, että Maa on asumaton ja elinkelvoton. He muistavat ajat, jolloin myrskyisinä päivinä heidän kotikaupunkinsa Kadiksen ylle piti nostaa suojakupu. Sellainen ei ole ollut vuosiin tarpeen, sillä Marsin myrskyt ovat laantuneet ilmakehän parantamistoimien takia.

Kaupungin alla risteilee ikivanhojen tunneleiden verkosto, ja sieltä huhutaan löytyvän asutusta. Mystisen Birgamerin oppien mukaan vanhoissa taruissa mainittu Eeden on sijainnut Marsin alla. Samoissa Veldanin taruissa esiintyy väittämä, jonka mukaan ihmiskunta on saanut alkunsa ”Marsperän” huokoisissa onkaloissa.

Vähitellen väite Maan asumiskelvottomuudesta paljastuu ystävyksille valheelliseksi propagandaksi. Tämän seurauksena ryhmä Marsissa asuvia totuuden etsijöitä alkaa valmistella lähtöä Maahan.

Puhdas valhe on Juha-Pekka Koskisen (s.1968) nuortenkirjatrilogian ensimmäinen, itsenäisen tarinakokonaisuuden muodostava osa. Hän on julkaissut vuodesta 2004 lähtien yli 50 teosta, voittanut muun muassa Savonia-palkinnon sekä ollut kahdesti romaaneillaan Finlandia-ehdokkaana ja nuortenromaaneillaan kahdesti Arvid Lydecken -ehdokkaana." (Aviador)

Oma arvio:

Avaruusteema jatkuu minun kevätlukemistossani, kun Murhabotin päiväkirjasta siirryin luontevasti Juha-Pekka Koskisen nuortenromaaniin Puhdas valhe, joka aloittaa trilogian. Mielenkiinnolla olen odottanut tätä Mars-teemaista romaania, joka voisi olla hyvä erityisesti yläkouluikäisille pojille vinkattavaksi. Tosin, jos saan hiukan nurista, Peppi-Lotta Alasen taiteilema kansi on ehkä turhan lapsekkaan oloinen ja voi karkottaa potentiaalisia lukijoita. 

Kirjassa eletään pitkällä tulevaisuudessa, ajassa, jolloin ihmiset asuvat Maan sijaan Marsin maaperällä. Maasta käydään louhimassa metalleja ja mineraaleja, mutta muuten Maan sanotaan olevan ihmisille täysin asumiskelvoton planeetta. Marsia ovat aiemmin piinanneet myös pahat hiekkamyrskyt, jonka vuoksi ihmisille on kaivettu tunneleita marspinnan alapuolelle ja kaupunkien päällä on käytetty suojakupuja. Nyt kuitenkin on tehty ilmakehää parantavia toimia, jonka vuoksi Marsissa voi tallustaa ulkosalla ilman suojavarusteita. Tosin myrskyjä on yhä silloin tällöin, ja nyt tunneleita on jouduttukin ottamaan uudelleen käyttöön niiden ajaksi.

- Jos me sanotaan ei, sä siis tapat meidät ja hävität ruumiit? (s. 24)

Kirjan päähenkilöitä ovat neljä nuorta, Phoboksen nelosiksi kutsutut Linda, Ben, Amanda ja Joni, jotka ovat ainoat rakettilinjan opiskelijat koulussaan opettajanaan tuttavallisemmin Kaavamato. Linjaa pidetään ihan höpönä, sillä miehitetyt rakettimatkat Maahan on lopettu aikaa sitten juurikin Maan myrkyllisyyden takia. Kun mielipuolena pidetty Max Yosi ottaa nuoriin yhteyttä, he päättävät rohkaistua lukuisia avaruusmatkoja tehneen miehen puheille. 

Maxilla on heille salaista kerrottavaa: Maa on hänestä täysin asumiskelpoinen eikä lainkaan myrkyllinen, kuten kaikille uskotellaan. Hän haluaa nuoret mukaan Maahan suuntaavaan avaruusohjelmaan, jonka on jo luultu haudatuksi lopullisesti. Nuoret saavat valmistumisensa kynnyksellä alkaa treenata tulevaa Maan matkaa varten salassa kaikilta, myös vanhemmiltaan. Heidän on käytävä läpi terveystarkastukset, treenattava fyysistä kuntoa ja totutettava painoliivien avulla lisääntyneeseen painoon, jota heille tulee Maassa. Joni ja räväkkä Amanda muuttavat Marsin tulevaisuus -säätiön eli MTS:n asuntoloihin, mutta Linda ja Ben sinnittelevät vielä hetken kodeissaan.

Nuorille paljastuu vielä lisää salaisuuksia liittyen Maahan ja Marsiin, kuten kirjan nimikin antaa hyvin vahvasti olettaa. Kaikki, mitä heille on opetettu, menee uusiksi. Tuleva matka hirvittää heitä, mutta toisaalta kiehtoo kovasti, etenkin mitä enemmän tietoa he saavat. Miksi heille ja kaikille muille on valehdeltu iät ja ajat? Pääsevätkö he koskaan Maan pinnalle? Mitä jos Maxin väitteet ovatkin vääriä, ja Maa onkin vaarallinen paikka heille?

Kirja alkaa hyvin toiminnallisesti, mutta tapahtumat jämähtävät hiukan junnaamaan paikalleen. Nuoret treenaavat ja valmistautuvat koitokseen, saavat selville asioita, mutta olisin ehkä toivonut jotain, joka olisi pitänyt paremmin mielenkiintoani yllä. Henkilöhahmot ovat melko yksitoikkoisia eikä heistä saa juuri mitään irti. Heidän ikäänsä ei mainita missään vaiheessa (tai se on mennyt minulta ohi), mutta koska he valmistuvat rakettitieteen linjalta ja saavat sen jälkeen töitä, he voisivat olla periaatteessa noin 18-19-vuotiaita. Minusta hahmot ovat kuitenkin tosi lapsellisia ja voisivat olla ennemminkin noin 15-vuotiaita. Ehkä Marsissa on nopeammat opinnot? Ainoa väripilkku henkilöistä on Amanda, joka harrastaa ipu-nimistä taistelulajia, kyseenalaistaa asioita ja kieltäytyy aluksi hyvin jyrkästi lähtemästä mukaan Maxin ehdotuksiin, vaikka kaikki muut kaveripiiristä ovat mukana. Harmi, ettei hän ollut näkökulmahenkilönä Jonin sijaan.

- No musta se on suloista, sillä mä uskon yhä, ettei tää projekti johda mihinkään. Tai ehkä hautaan, ja siinä kaikki. (s. 76)

Olisin kaivannut henkilöhahmojen välisten suhteiden kuvailua ja kehittymistä, ja mikseipä jotain pientä romanssinpoikastakin vireille. Tuntui kuitenkin, että he olivat jotenkin toisistaan irrallisia hahmoja, jotka suuntasivat kohti samaa päämäärää. Jokaisella on kuitenkin sentään hiukan erilaiset lähtökohdat: Joni on varttunut orpokodissa eikä hänellä ole hajuakaan vanhemmistaan, Ben on rikkaan ja vaikutusvaltaisen von Paxin suvun poika, Lindan isä on mystisesti kadonnut ja hänen äitinsä on hukuttanut murheensa miboliin eli jonkinlaiseen Marsin alkoholijuomaan ja Amandan vanhemmat ovat tukeneet häntä ipu-lajissaan esimerkillisesti.

Mielenkiintoisinta antia ovat tietysti minulle avaruusfanille Marsissa asuvien ihmisten elämän kuvailut ja niihin liittyvät varta vasten keksityt ratkaisut omine sanoineen. Älylaitteina toimivat heillä palmit, kahvin sijaan he nauttivat mikrobeista valmistettua mibbi-juomaa, päihdyttävänä aineena toimii tosiaan miboli, puhutaan marsilmasta ja marsinpinnasta, astronautin sijaa histonauteista jne. Ruoka on tyypillistä avaruusruokaa, sillä tuoreita kasviksia ei juurikaan saada.  Hauska kohta on se, kun nuoret löytävä von Paxien arkistoista kirjoja, joiden tarkoitusta he eivät tajua, sillä Marsissa ei sellaisia ole koskaan ollut.

- Siis, näille on varmasti joku kova nimi ja me ollaan idiootteja, kun me ei tiedetä sitä. Mutta koska näissä on tekstiä ja nää kaikki liuskat on täynnä tekstiä, nää rasiat on nyt tekstiöitä. ---(s. 157)

Mielenkiinnolla jään odottelemaan seuraavaa osaa, sillä jäihän tämä kirja nyt kutkuttavaan kohtaan. Paljon asioita jäi vielä mietityttämään, kuten ovatko Jonin vanhemmat vielä elossa, mitä tapahtui Lindan isälle ja miten nuorten avaruusmatkan käy? Muutamasta puutteestaan huolimatta tämä on ihan mukiinmenevä scifikirja, jota voisin suositella yläkoululaisille.

Arvosanaksi annan tälle 3

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

--

Muita avaruusteemaisia bloggauksia:

Teemana avaruus

Päivitys Kesä-trilogiaan

 Luin Jenny Hanin Kesä-trilogian toisen osan Ei kesää ilman sinua. Kansikuvaa klikkaamalla pääset lukemaan arvioni niin ensimmäisestä kuin toisestakin osasta. 

Murhabotin päiväkirjat -sarja: Martha Wells

Hälytystila - Murhabotin päiväkirjat 1: Martha Wells. Suomentanut Mika Kivimäki. Hertta 2023 (Murhabotin päiväkirjat #1)

Englanninkielinen alkuteos ( 2017): The Murderbot Diaries 1: All Systems Red. Kansi: Samppa Ranta / Punavuoren Folio Oy ( suunnittelu), Designprojects / Adobe Stock (kuvat)

"Tulevaisuudessa avaruusmatkoille on palkattava henkivartijaksi vartiointi- ja turvallisuusandroidi. Vaikka androidit ovat tietoisia, ihmiset vieroksuvat niitä – ja Murhabotin tapauksessa tunne on molemminpuolinen.

Murhabotti on hakkeroinut oman järjestelmänsä ja poistanut androideille asennetut käyttäytymis- ja tottelevaisuusrajoitteet. Se on lähetetty kaukaiselle planeetalle tutkijaryhmän turvaksi, mutta töiden tekemisen sijaan se mieluiten pysyttelisi omissa oloissaan, ahmisi saippuasarjaa ja välttelisi kiusallisia kohtaamisia ihmisten kanssa.

Mutta kun tutkijat kokeita tehdessään joutuvat pahaan pulaan, jää Murhabotin vastuulle pelastaa ihmisensä.

Hälytystila on mustalla huumorilla höystetyn scifisarjan avausosa. Päiväkirjaa pitävä Murhabotti tarkkailee maailmaa ympärillään ja yrittää löytää oman paikkansa siinä – ja tekee samalla kirpaisevan osuvia huomioita ennakkoluuloisista ihmisistä." (Hertta)

Oma arvio:

Heti kun näin Hertta-kustannuksen kevään luettelossa tämän Martha Wellsin Murhabotin päiväkirjat -sarjan aloitusosan kuvauksen, ajattelin, että tämä on varmasti kirja minun makuuni. Minähän olen ollut vallan tietämätön koko sarjasta, mutta vannoutuneet scifin ystävät ovat voineet lukea englanniksi näitä sarkastisen androidin ajatuksia jo vuodesta 2017 asti. Sarjaan kuuluu jo kahdeksan osaa. Niinpä olen saanut lukea hehkutuksia tästä sarjasta ja siitä, että se tulee vieläpä Mika Kivimäen suomentamana. Ja miten upea tämä Samppa Rannan taiteilema kansi on! 

Kirjassa puhuu nimensä mukaisesti androidi, joka on palkattuna erään avaruusmatkaseurueen turvallisuutta takaamaan. Vaikka hän nimittää itseään Murhabotiksi, murhanhimoinen hän ei ole. Hän on koukuttunut satelliittien viihdeohjelmatarjontaan, ja viettääkin suurimman osan ajasta tukikohdassa tuijottaen muun muassa Paratiisikuun porteilla -nimistä saippuasarjaa. Ihmisistä hän ei niinkään välitä, mutta sietää heitä tehtäviensä puitteissa. 

Muistatteko, kun kerroin aikaisemmin siitä, kuinka hakkeroin hallintamoduulini, mutta se ei tehnyt minusta joukkomurhaajaa? Se oli vain tavallaan totta. Minä olin joukkomurhaaja jo valmiiksi. (s. 101)

Heti kirjan alussa alkaa tapahtua, kun hän joutuu pelastamaan tohtorit Volescun ja Bharadwajn hirveän, tutkimuskohteena olevan planeetan kraatterissa majailevan hirviön kynsistä. Tohtorit ovat tyystin tietämättömiä siitä, että heidän turvallisuusandroidinsa on hakkeroinut hallintamoduulinsa, eli hän ei periaatteessa ole enää ihmisten hallittavissa. Silti hän pelastaa heidät.

Mutta miksi HubSystem ei lähettänyt varoitusta kraatterissa piilevästä vaarasta? Ja miksi myöhemmin alkaa ilmetä samantyylisiä puutteita HubSystemin toiminnassa, ikään kuin joku olisi kajonnut siihen? Kun tutkimusseurueelle selviää, että toinen seurue toisella puolen planeettaa ei reagoi viesteihin, he aavistavat jotain pahaa tapahtuvan ja lähtevät Murhabotti turvanaan selvittämään toisen seurueen kohtaloa. Luvassa on vaarallisia tilanteita, joissa Murhabotti saa laittaa kaikkensa peliin. Samalla hän joutuu sietämään ihmisten epäluuloisuutta, mutta myös rasittavaa myötätuntoa häntä kohtaan. Hänen ei pitäisi tuntea mitään, hän ei ole ihminen. Mutta tohtori Mensah on sentään ihminen hänen mieleensä, hänestä Murhabotti pitää. Ja kai hänen täytyy muistakin ihmisistä jotenkin pitää, sillä hän auttaa heitä, vaikkei enää omista toimivaa hallintamoduulia eli hänen ei olisi pakko?

"Mitä teemme. kun he tulevat tänne?"

Minä sanoin: "Olemme jossakin muualla." (s. 117)

Pidän kirjan toiminnallisesta juonesta, Murhabotin sarkastisesta (jos androidi voi olla sarkastinen?) asenteesta ja siitä, miten väärin tutkimusseurueen ihmiset tulkitsevat hänen reaktioitaan inhimillistämällä häntä. Kirja paranee loppua kohti ja jää sellaiseen kohtaan, joka jättää paljon ajatuksia ja kysymyksiä ilmaan. Koska rakastan avaruuteen ja avaruusmatkailuun liittyvää kirjallisuutta, aihe ja miljöö ovat minulle erittäin mieluisia ja pitävät mielenkiintoani yllä. Kirja on hyvin napakka, vajaat 200-sivuinen ja on melko nopeasti luettu. Aionkin ehdottomasti napata tämän kasiluokkalaisten genrevinkkauksiin.

"Teidän ei tarvitse katsoa minua. En ole mikään seksibotti." (s. 135)

Vaikka Hälytystila on kiehtova sarjan aloitus, jokin jäi lukukokemuksestani puuttumaan, etten riemastunut täysiin pisteisiin saakka. Ehkä se johtuu siitä, että minun oli hirveän hankala päästä jyvälle tutkimusseurueen henkilöistä. Olisin jotenkin janonnut vielä enemmän vieraalla planeetalla tutkiskelua, kun se jäi oikeastaan siihen alkuosan kraatterihäslinkiin. Pidän kuitenkin Murhabotin raportoivasta kerrontatyylistä, joka toi mainiosti esille hänen epäinhimillisyyttään. Aion ehdottomasti lukea seuraavankin osan, Keinotekoinen olotila, joka ilmestyy tämän vuoden lokakuussa.

Arvosanani 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

Monikkoelämää (amuhonen)

Goodreads

Samantyylistä luettavaa:

Yksin Marsissa: Andy Weir

Artemis: Andy Weir

Tytär hämärän, piika pimeän: J.S. Meresmaa

 Tytär hämärän, piika pimeän: J.S. Meresmaa. Myllylahti 2023 (Tytär hämärän, piika pimeän #1)

Kansi: Karin Niemi

"Maanläheisesti maaginen romaani kahden nuoren naisen elämästä maailmassa, jota määrittää vuodenyö ja ikuinen syksy. Romantiikka ja lumoavat ihmiskohtalot vievät lukijan mukanaan.

Tiedonjanoinen mutta köyhiin oloihin syntynyt Malka on lähtenyt etsimään parempaa elämää ja asuu Hellantian tietäjän metsätilalla opinsisartensa kanssa. Eräänä päivänä hän löytää polun varresta hylätyn pienokaisen. Hän poimii lapsen turvaan lähestyvältä yöltä ja pedoilta. Malka ei tiedä, että niin tehdessään hän avaa oven salaisuuksien maailmaan, josta Rauniaran valtakunnassa on vaiettu iät ja ajat.

Samaan aikaan valtakunnan pääkaupungissa nuori eloseppä Arona Pohtovius on tehnyt toisenlaisen mullistavan löydön. Kuuluisien seppien sukuun syntynyt lyhytkasvuinen Arona on ponnistellut koko ikänsä yltääkseen äitinsä vaatimusten tasolle, mutta nyt näyttää siltä, että yksi hetken mielijohteesta tehty teko uhkaa romuttaa kaiken.

Vuosisataiset salaisuudet ja ennalta määrätyiltä vaikuttavat kohtalot alkavat purkautua voimalla auki, kun Malka ja Arona esittävät tahoillaan kysymyksiä, joita muut eivät ole uskaltaneet kysyä. Rauniaran valtakunta on menettänyt paljon: muistinsa, historiansa ja kolme vuodenaikaa. Jäljellä on enää syksy, vuodenyö ja pelko, joka pitää kansan kyyryssä kodeissaan, kun pimeä laskeutuu. Nyt uhkana on, että Rauniara menettää myös tulevaisuutensa.

Koittaako Malkan ja Aronan myötä vihdoin valoisampi aika?" (Myllylahti)

Oma arvio:

J.S. Meresmaa on ollut ahkerana nuortenkirjallisuussaralla, sillä Tytär hämärän, piika pimeän on jo toinen tänä keväänä häneltä ilmestynyt nuortenkirja tälle keväälle. Karin Niemen loihtima uskomattoman upea kansi ja takakansiteksti antaa vihiä maagisuudesta, fantasiaelementeistä ja ehkäpä ripauksesta steampunk-henkeäkin, mikäli hammasrattaista ja putkistoista voisi johtopäätöksiä vetää.

Yö suolla palautui mieleeni. 

Myrrys ja hänen ihmeellinen valonsa. (s. 23)

Kirjassa on kaksi päähenkilöä: minäkertoja Malka, joka on läheisestä kaupungista tullut Hellantian tietäjän Ketterin oppiin, sekä Arona Pohtovius, Rauniaran kaupungissa asuva eloseppäkisälli, Ruhtinattaren kellosepän ja elosepän tytär. Malka on itsellinen nuori nainen, joka tiedostaa sen, ettei parantajana voi koskaan avioitua tai tehdä lapsia. Petikumppaneita hänellä on ollut, mutta rakastumista hän ei ole koskaan kokenut. Kun hän löytää sattumalta metsään jätetyn vauvan, jonka nimeää Myrrykseksi, hän kokee suurta tarvetta huolehtia tuosta pikku raukasta. Ja kuka on tuo mies, joka samaan aikaan laukkaa jaralillaan metsän siimeksessä? Tuo mysteerimies saa Malkan tuntemaan uskomattoman voimakkaita tuntemuksia, mutta toisaalta paheksuntaa moista lapsenjättäjää kohtaan. Kun hän myöhemmin törmää samaan komistukseen, jonka nimeksi paljastuu Teno, ystävänsä Liian kotona, hän uskoo menneensä lopullisesti sekaisin, sillä ei saa miestä mielestään. Mutta kuinka hän voi rakastua mieheen, joka hylkäsi lapsen metsään?

Minuun kasvoi laho. Musta, tukahduttava, peruuttamaton. Romahduttava pettymys näivetti sen, mikä hetki sitten oli havahtunut eloon sisälläni. Kiintymyksen kärhet - poissa. Uteliaisuus ja kupliva ilo - poissa.

Mutta himo, se pahalainen, se minussa yhä paloi. (s. 46)

Arona on vaikeuksissa, sillä hänet kutsutaan kiltamestarin kellotorniin. Arona tietää, mitä hän on tehnyt, mutta kiltamestari puhuu vain epämääräisesti selvityksistä. Tämän ajan hän ei saa olla eloseppien pienolentojen pajalla, vaan hänet lähetetään arkistotöihin. Tunkkaisessa ja ankeassa arkistossa Arona tutustuu Tarvoon, joka on eloseppien kehittämä tarvaslajiin kuuluva elonto, eräänlainen härän ja ihmisen yhdistelmä. Juuri niitä elosepät kehittelevät, elontoja erilaisiin tarkoituksiin. Ja juuri eräänlaisen oman kokeilun vuoksi Arona uskoo olevansa pulassa. Tähän liittyy hyvin vahvasti hänen löytämänsä yksisarvenjauhe, jota hän saattoi ehkä vahingossa ottaa omin luvin käyttöönsä. Aronan äiti on arvostettu Ruhtinattaren eloseppä, joka voisi ehkä pelastaa tyttönsä pulasta, mutta muunlaista tukea päämäärätietoiselta äidiltä on turha odottaa. Ja sitten Malka huomaa olevansa vaarassa.

Arona on ollut vaitelias. Hän on ollut kuuliainen.

Mutta nuhteeton hän ei ole ollut. (s. 51)

Kirja nappasi minut maagisen tarinan pyörteisiinsä hyvin nopeaa. Mystinen lapsi, Ruhtinattaren hallitsema Rauniaran muurikaupunki, jossa kellosepät ja elosepät tekevät taikojaan, unohdettu kirjasto arkiston uumenissa, kummallinen syksyyn pysähtynyt maailma ja mielenkiintoiset henkilöhahmot ovat täydellinen yhdistelmä nautittavaan lukukokemukseen. Romantiikkakuviot ovat myös oikein miellyttäviä, mutta eivät vie liikaa juonelta. Lopussa kirjaan tulee hiukan scifimäisiä piirteitä, mistä pidän erityisesti. Kaikki eri aikaulottuvuuksiin sijoittuvat tarinat ovat erityisesti mieleeni.

---Aika otti ja pysähtyi. Nyt yli sadan vuoden ajan on Rauniarassa eletty samaa syksyä. Kun aika ei etene luontaisesti, alkaa rappio --- (Ote vastarintaliikkeen jäsenen käsinkirjoitetusta muistiinpanoista, s. 240)

Fantasiamaiset eloseppien luomat elonnot sekä kirjan maailmassa seikkailevat omat eläinlajit ovat kiehtovia, vaikka niiden kuvailua olisi voinut olla hiukan enemmän. Malka kerää kirjan alussa kävynkäisiltä käpymaitoa, jota tietäjä Ketter tarvitsee päivittäin. Kansikuvan vihjeiden perusteella ne lienee eräänlaisia lintuja? Malka ratsastaa metsässä Ahtua-nimisellä ratsullaan, joka on strutsimaisen näköinen tami. Elonnot ovat taas eloseppien kehittelemiä hybridejä, kuten tarvaat vartiointitarkoitukseen tehtyjä. Minulle tulee tästä hiukan mieleeni Anniina Mikakan Taikuri ja taskuvaras -trilogia ja tänä keväänä ilmestynyt Katinka Sarjanojan Kisälli, joissa molemmissa luotiin erikoisia eläinlajeja. Erityisen ilahtunut olen yksisarvien mukana olosta, vaikkakin tässä kirjassa niitä ilmeneekin vain pelkästään sarvijauheen ja kirjasta luettujen tiedonpätkien lisäksi. 

Kirja jää hyvin jännittävään kohtaan, joten arvailuja jatko-osasta olen havainnut muiltakin kuin minulta. En ole löytänyt tietoa, että Tytär hämärän, piika pimeän aloittaisi sarjan, mutta hyvin vahvasti kirjan lopetus siihen viittaa. Ehkä mahdollisessa seuraavassa osassa yksisarvetkin esiintyvät? 

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Goodreads

Samantyylistä luettavaa:

Katinka Sarjanoja: Kisälli

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Meri Luttinen: Myrskynsilmä

Jättiloikka Jan Valkoselle: Mikko Koiranen

 Jättiloikka Jan Valkoselle: Mikko Koiranen. Myllylahti 2023

Kansi: Karin Niemi

"Jättiloikka Jan Valkoselle on toiminnantäyteinen nuortenromaani täynnä uskallusta ja marraskuun pimeyttä mutta myös iskunkestävää ystävyyttä ja huumoria.

Jan Valkonen, 16-vuotias lieksalaisnuori, on toivottoman ihastunut Nitaan, mutta kaikki lähestymisyritykset jäävät puolitiehen. Hän saa kuitenkin selville, että Nita on kuolemanvakavasti masentunut eikä halua ottaa minkäänlaista apua vastaan. Lieksassa pitää majaansa myös kylähullun maineessa oleva Ihmenainen, jonka huhutaan antaneen monelle paikalliselle nuorelle lähes yliluonnollisia kykyjä näiden harrastuksissa. Voisikohan Ihmenainen auttaa jotenkin myös Nitaa?

Ihmenainen on kuitenkin kadonnut, ja Nita on saamassa poikaystävän Pyrtsistä, väkivaltaisesta kovanaamasta. Ja mitä pidemmälle Jan Ihmenaista etsiessään pääsee, sitä suuremmat asiat ovat pelissä – lopulta koko maailman kohtalo."(Myllylahti)

Oma arvio:

Tämäpä oli vallan mukava yllätys, tämä Jättiloikka Jan Valkoselle. Pidin Mikko Koirasen aiemmasta nuortenromaanista Nauhoitettava ennen käyttöä ja odottelinkin, mitä tämä hänen uutukaisensa pitäisi sisällään.

"Kaiken pitää olla teillä aina...paremmin. Joko paremmin kuin aiemmin. Tai paremmin kuin toisilla. Te ette osaa olla." (s.211)

Kirjan tapahtumat sijoittuvat tällä kertaa Oulun sijasta Lieksaan, itselleni täysin tuntemattomaan kaupunkiin. Lieksa tunnetaan Kolin kansallispuistosta, ja kirjassa tuo kaunis maisemapaikka onkin hyvin tärkeässä roolissa. Monenlaista ehtii kuitenkin tapahtua, ennen kuin pääsemme sinne asti. Päähenkilö Jan Valkonen on poliisin poika ja on aloittamassa juuri isän opastamana autokoulun ajoharjoittelut, jotta saisi poikkeusluvalla ajokortin jo 17-vuotiaana. Matka amikseen on ihan turkasen pitkä mopolla, joten ajokortti tulisi todella tarpeeseen. Autokoulun lisäksi muutakin on meneillään: Jan on ihan tuhottoman ihastunut tummiin pukeutuvaan Nitaan, joka kuitenkin on hyvin erityylinen kuin Jan.

Janin harmiksi hänen suurin vihollisensa Pyrtsi näyttää saavansa Nitan haaviinsa. Jan tietää Pyrtsistä asioita, joita kaikki eivät tiedäkään. Se liittyy hänen isosiskoonsa, eikä senkään vuoksi Jan halua, että Nita olisi missään tekemisissä Nitan kanssa. Miten nörttikaverinsa Lukan kanssa liikkuva Jan saa Nitan huomion, kun ei pojalla ole oikein sana hallussa eikä itseluottamuskaan kohdillaan. Jan ihmettelee Lukaa, josta on yhtäkkiä sukeutunut tosi päämäärätietoinen eSporttaaja, joka on päättänyt jättää koulunkin pelaamisen takia kesken ja keskittyä peliuran luomiseen. 

En mie usko että kukaan voi oikeesti auttaa, Nita oli sanonut. Ja kaikkein vähiten toisten päiväkirjoja lukevat kusipäät. Vieläkin vihlaisi. (s. 125)

Kun Jan saa selville (luettuaan vähän niinkuin ilman lupaa Nitan päiväkirjaa), että tyttö on tosi masentunut ja hänellä on itsetuhoisia ajatuksia, hän haluaisi tosissaan auttaa tyttöä. Mutta miten? Pyrtsi pyörii haitoilla eikä Janilla itselläkään ole avainsanoja masennuksesta toipumiseen. Sitten hän tulee ajatelleeksi kylän Ihmenaiseksi kutsuttua Tarua, jonka on kerrottu antavan muutamille tyypeille apua voimillaan. Voisiko Taru auttaa Nitaa unohtamaan synkät ajatuksensa ja saamaan elämänhalun takaisin? Mutta Taru tuntuu kadonnen kuin maan nielemänä, ja Janin on etsittävä kylähullun maineessa olevaa Ihmenaista ja saatava Nita suostumaan parannettavaksi. Sitä varten Janin on kerättävä hurjasti rohkeutta ja uhmata Nitassa roikkuvaa Pyrtsiä.

Mikä on tämä Ihmenainen ja onko hänellä oikeasti parantajan kykyjä? Edessä on hyvin seikkailullinen road trip syrjäiseen tukikohtaan, eikä vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. 

"Mää oon luullu että sää oisit fiksumpi... Että mun poika ymmärtäs, että noin ei vaan tehä." (s. 120)

Minä pidin kovasti tästä juonivetoisesta ja lupsakalla otteella kirjoitetusta kirjasta, jota voin suositella erittäin kovasti erityisesti yläkouluikäisille pojille. Janin seikkailujen lomaan on ujuttautunut myös mielenterveys-teemaa, joka ei kuitenkaan vie liikaa tilaa toiminnalta. Kiva lisä on autolla ajamiseen liittyvät tiedonjyväset, joita Jan joutuu opettelemaan käytännössä myös ilman isänsä apua. Jan tulee sählänneeksi muutamaan kertaan, ja saa poliisi-isältään nuhdesaarnoja. Kirjan loppu on hyvin jännityspitoinen ja sekoittuupa soppaan lisäksi maagisen realismin aineksia.

Arvosanaksi annan 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Jättiloikka Jan Valkoselle muualla:

Kirjafile

Lastenkirjahylly

Lieksan lehti

Samantyylistä luettavaa:

Saakelin sieppaus: Mikko With

Pitkä ja komee: Tuula Kallioniemi

Rocky, Rauha ja rakkaus: Hanna Kökkö

Nauhoitettava ennen käyttöä: Mikko Koiranen

Päivitys Lujaverinen-trilogiaan

 Luin Sini Helmisen Lujaverinen-trilogian päätösosan Kalma. Klikkaa kansikuvaa päästäksesi lukemaan arvioni tästä ja aiemmista osista.

Päivitys Royalteen-sarjaan

 Luin Anne Gunn Halvorsenin ja Randi Fuglehaugin Royalteen-sarjan toisen osan Onnellisina loppuun asti. Klikkaa kansikuvaa päästäksesi lukemaan mietteeni niin ensimmäisestä kuin toisestakin osasta.

Päivitys Itämeri-duologiaan

Luin Leena Paasion Itämeri-duologian toisen osan Bengtskär itä kahdeksan. Klikkaa kansikuvaa päästäksesi lukemaan arvioni tästä ja ensimmäisestä osasta.

Kaupunki ilman koteja: Mirjami Sirén

 Kaupunki ilman koteja: Mirjami Sirén. Myllylahti 2023

Kansi: Karin Niemi

"Kaupunki ilman koteja on mielikuvitusta kutkuttava nuortenromaani, joka kertoo teini-ikäisen Kipinän ja hänen perheensä riipivän jännittävistä hetkistä maasta pakenemisen kuohuissa.

Tänä yönä kaikki muuttuu. Tänä yönä he pakenevat.

Suljetussa kaupunkivaltio Airepoliksessa innovaatiot ovat ihmishenkiä tärkeämpiä. Jokainen asukas kouluikäisestä lähtien pakotetaan keksimään uusia ideoita, joiden avulla kaupunki voi kehittyä. Kaupungissa ei ole lainkaan koteja, sillä siellä uskotaan, että paikallaan pysyminen tukahduttaa luovuuden.

Neljätoistavuotias Kipinä, hänen siskonsa Vanamo ja isänsä Jalava ovat saaneet tarpeekseen valtion ahdistavasta ilmapiiristä ja valvonnasta. Kipinän pahin painajainen on Luovuuskuutio, tiiviisti suljettu älyhuone, josta ei pääse ulos, ennen kuin on keksinyt uuden innovaation.

Mutta kun pakoretki alkaa, kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Airepolis ulottaa lonkeronsa pelottavan pitkälle." (Myllylahti)

Kirjatraileri

Oma arvio:

Aivan mahtavaa, että yhä kirjoitetaan ja julkaistaan nuorten dystopiaa, vaikka se on viime vuosina jäänyt hiukan muiden genrejen jalkoihin. Mirjami Sirénin Kaupunki ilman koteja ilmestyi siis todelliseen tarpeeseen, jos minulta kysytään.

Kirjan nimikin jo viittaa sen perusideaan: ihmiset elävät Airepoliksen totalitäärisessä kaupungissa ilman pysyviä koteja. Myös eriarvoisuus näkyy selvästi, sillä asuinalueet on jaettu eri lohkoihin alkaen A:sta ja päättyen F:ään, joka on tasoltaan kaikista huonoin asuinalue. Valtiossa uskotaan siihen, että jatkuvien ideoiden lypsäminen kansalaisilta, jo kouluiästä lähtien, tekee unelmavaltion. Omaa asuinstatustaan voi parantaa keksimällä tuottavan ja ihmiselämää helpottavan innovaation. Ideoita kerätään Luovuuskuutioissa, joihin ihmiset suljetaan aina tietyksi aikaa kerrallaan. 

"Kun tänään astutte Luovuuskuutioihin, muistakaa tämä. Yhteiskunta voi toimia vain, jos se kehittyy ja kulkee eteenpäin. Pysähtyminen köyhdyttää henkisesti ja taloudellisesti. Taakse katsominen jarruttaa ja taannutta." (s. 80)

Kirjan päähenkilö, 14-vuotias poika nimeltä Kipinä, kärsii ajoittain ahdistusoireista ja niinpä hänelle tunnit Luovuuskuutiossa ovat aina yhtä piinaa. Heti kirjan alussa Kipinä perheineen ovat pakomatkalla, sillä he ovat päättäneet paeta Airepoliksesta Balukaviin, meren toisella puolella olevaan kaupunkiin, jossa kaikilla on omat kodit. Kipinä ja hänen pikkusiskonsa Vanamo on jouduttu sulkemaan ahtaaseen arkkuun vaarallisen pakomatkan ajaksi, mutta tilanne käy Kipinälle liian ahdistavaksi. Ylimääräisen pysähdyksen takia pakoauto havaitaan, isä ja hänen ystävänsä Sivi pidätetään ja laatikkoon suljetut Vanamo ja Kipinä joutuvat vaikean valinnan eteen: lähtevätkö he jatkamaan pakomatkaa kahdestaan vai yrittävätkö he palata takaisin kaupunkiin heidän sen hetkiseen D-tason asumukseensa niin, ettei heitä nähdä. He kuitenkin päättävät palata kaupunkiin, koska eivät halua jättää isää.

Mietin ihmisiä, jotka asuivat Balukavissa, meren toisella puolella. Kuvittelin perheen, samanlaisen kuin me. Isä ja kaksi lasta. He asuivat pienessä talossa, jonka pihassa kasvoi rautasaarni. He olivat asetelleen omat tavaransa paikoilleen, niillä oli kullakin oma paikkansa, josta ne aina löytyivät. Heillä oli kullakin oma sänky, jossa he nukkuivat joka yö. (s. 159)

Lasten harmiksi isä jää vangituksi ja heitäkin kuulustellaan. Heidät määrätään asumaan isotäti Seelian luokse. Seelia on viinaanmenevä, hiukan etäiseksi lapsille jäänyt täti, ja asuu kaiken lisäksi F-tason asumuksissa, joissa hygieniataso on hyvin heikko. Rappukäytävät ovat virtsanlemuisia ja asunnot ahtaita, likaisia ja koruttomia. Kipinä ja Vanamo jatkavat koulun käyntiä, mutta huoli isästä painaa. He saavat kuitenkin yllättäviä liittolaisia, ja myöhemmin heille alkaa paljastua lisää tietoa isästä, tämän suunnitelmista ja vastarintaliikkeestä, joka nostelee kaupungissa päätään tukahduttuaan aiemmin suureen pandemiaan, joka vei myös Kipinän ja Vanamon äidin mennessään. 

Pääsevätkö he sittenkään koskaan Balukaviin? Päästävätkö he isää koskaan vankilasta pois? Miten alkoholisoitunut Seelia pystyy pitämään heistä huolta? Nouseeko vastarintaliike kapinaan kaupungin hallintoa vastaan?

Oli kamalaa, että juuri tällä hetkellä toivoin, että hänen isänsä oli kuollut. Jotta minun isäni olisi elossa. (s. 238)

Kirjan rakenne on hyvin selkeä ja juoni etenee lineaarisesti eteenpäin paria pientä takaumaa lukuun ottamatta. Olisi tuonut hiukan monipuolisuutta ja syvyyttä, jos näkökulmahenkilöitä olisi ollut useampi. Hiukan paremman alueen asumuksissa asuva Kipinän ystävä Arne jää hiukan etäiseksi, ja mietinkin ensin, olisiko kirjassa voinut olla myös Arnen näkökulmaa. Toisaalta, Arnen perhe kuuluu vastoin Airepoliksen lakeja uskovaisiin. Pelkäsinkin, tuleeko Arnen myötä kirjaan liikaa hengellisyyttä, etenkin kun Kipinän isäkin lopussa kertoi miettineensä uskonasioita. Minun lukuintoani latistaa tällainen huomattavasti, sillä haluaisin, että nuortenkirjat pysyisivät olemassa olevien uskontojen suhteen neutraaleina.  Keksityt uskonnot ovat asia erikseen. Siksipä en hirveästi ilahtunut lopun kohdista, joissa puhuttiin rukouksista ja sen semmoisista. Onneksi uskonasiat eivät kuitenkaan saaneet  muutamaa riviä enempää tilaa. Toisin olisi voinut käydä, jos Arne olisi ollut toinen näkökulmahenkilö. Eli hyvä näin.

Pidän kovasti kirjan huolella rakennetusta ja perustellusta dystopisesta maailmasta. Luovuuskuutiot ja vaihtuvat asumukset on uusi ja tuore idea, tai ainakaan minä en ole vastaavaan vielä tämän genren kirjoissa törmännyt. Mielenkiintoista, että dystopioille tyypilliseen tapaan tässä ei mainittu, kuka tai ketkä pitävät valtaa tässä tarkoin säännellyssä kaupungissa. Se ei minusta kuitenkaan haitannut. Asumusten vaihdot tapahtuvat aamuisin, jolloin ihmisten tavarat siirretään konteissa seuraavan päivän asumukseen. Jokaiselle on lisäksi omat Tarvesettinsä, jossa on henkilökohtaisen hygienian tuotteet. Jos rupeaa miettimään, kuinka paljon kaupungilla menee resursseja siirtoihin ja parempien asumusten siivouksiin, eikö olisi kuitenkin järkevämpää, että kaikki pysyisivät omissa asumuksissaan? Kaupungin perusidea on kuitenkin se, että paikalleen ei jäädä, ettei jähmetytä. Ainakaan ihmiset eivät Airepoliksessa jemmaile turhaa tavaraa nurkkiinsa. Itsekin monesti mietin, että pitäisi muuttaa aina tietyin väliajoin juuri tästä syystä.

Kirjan juoni etenee tasaiseen tahtiin tarjoten välillä jännittäviä käänteitä ja vihjaten, että lopussa tapahtuu jotain isoa käännettä. Minun makuuni juoni eteni välillä hiukan liian verkkaisesti, mutta mielenkiintoni pysyi yllä suhteellisen tasaisesti. Loppua kohti toki juoni tiivistyy. Miinusta siitä, että en oikein kiintynyt keskeisiin henkilöhahmoihin. Etenkin Vanamo ja Kipinää auttanut Riitu jäivät tosi haaleiksi hahmoiksi. Loppuun odotin ehkä jotakin yllätystä, joka kääntäisi kauan odotetun pelastuksen ehkä joksikin muuksi kuin utopiaksi. Ehkä toiveikkuus on kuitenkin hyvä pitää yllä nuortenkirjoissa. Minä olen vain tällainen epäonnellisten loppujen ystävä.

Muuten kirjaa voisin suositella jo varhaisnuorillekin, sillä päähenkilö on aika lapsellinen ajatusmaailmaltaan, mutta kirjassa on joitakin kyseenalaisia teemoja, kuten Seelian alkoholismi ja Riitun aiempi itsetuhoisuus. Ehkä siksi suosittelen mieluummin kirjaa vasta seiskaluokkalaisista eteenpäin.

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Iltaluvut

Siniset helmet

Mirjami Sirén

Goodreads

Samantyylistä luettavaa:

Outolintu-trilogia: Veronica Roth

Mystic city -trilogia: Theo Lawrence