sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Mopoautolla mun prinssini saapuu: Tuula Kallioniemi

 Mopoautolla mun prinssini saapuu: Tuula Kallioniemi. Otava 2021

Kansi: Päivi Puustinen

"Rakkaus on kuin kutina, joka ei lähde raapimalla! Hulvaton romaani 16-vuotiaiden kesälomakuvioista.

Sekopäinen kesä. Riipovien tunteiden kesä. Ella alkaa tapailla Tonia, joka on saanut hänen polvensa notkahtamaan jo seiskalla. Ellan molemmat bestikset Pilvi ja Iiris säheltävät tahoillaan, samoin pikkuveli Veeti. Ihan puskista äiti esittelee jonkun Martin, vaikka on ikäloppu yksinhuoltaja. Kaiken huipuksi Ella kuulee vahingossa kipeän perhesalaisuuden.


Ella rakastaa piirtämistä kuten Toni, joka aikoo kuvataiteilijaksi. Mummon antama taiteilijaelämäkerta herättää Ellankin taiteilijahaaveet – ainakin hetkeksi. Mutta kaikki ei suju piirustusten mukaan. Miksei elämä voi olla kuin elokuva!"(Otava)

Oma arvio: 

Olipas mukavaa lukea välillä tämmöinen mukavan keveä, romanttinen ja höpsö nuortenkirja. Mitä muutakaan voisi olla kirja, jonka nimi on niin hulvaton kuin Mopoautolla mun prinssini saapuu. Lisäksi kirjan kaunis, raikas väriläiskäinen kansi, joka on Päivi Puustisen käsialaa, suorastaan kutsuu tarttumaan. Tämä kirja on kiva piristys kaikkien näiden mielenterveysteemaisten kirjojen välissä, joita minulla on tullut viime aikoina luettua. Tuula Kallioniemi on kirjoittanut paljon muitakin ohuehkoja nuortenkirjoja (mm. Pako, Risteys, Villi viikko, Verkot ja Kaksoisolennot), joihin saattaisi nuorilla olla pienempi kynnys tarttua. Tämä uusin on nyt kuitenkin selkeästi suunnattu vanhemmille kuin aiemmat, jotka ovat olleet enemmälti varhaisteinikamaa. 

Mitä on tapahtumassa? mietin kuumissani.

Olipa mitä tahansa, en halunnut sen loppuvan. (s. 88)

Kirjan päähenkilö on helposti samaistuttava, yläkoulun viimeisen vuoden jälkeistä kesää viettävä Ella, joka on hiukan epävarma omista taiteilijan kyvyistään ja vetovoimastaan erästä rastatukkaista Tonia kohtaan. Tonista Ella on haaveillut pitkään: heillä on yhteinen intohimo taiteeseen. Ella haaveileekin taiteilijan urasta, mutta kokee itsensä mangan piirtäjänä epävarmaksi. Lukija kokee heti Ellan kanssa bridgetjonesmaisen hauskoja hetkiä, kun jätskikioskille Tonia katsomaan tullut tyttö sotkeentuu äidiltä lainaamaansa hameeseen ja pyöräilee jätskikioskin seinään pahki. Ellaa vain riepoo se, että hänen ystävänsä Iiris taitaa olla jo kietonut Tonin pauloihinsa. Vai onko sittenkään?

Ei mun sisällä asunut pientä eikä isoa taiteilijaa. Ei revenneen punaisen mekon eikä iskän kauluspaidan ja solmion alla. Mitä mä oikein sekoilin. (S. 58)

Tässä hauskasti ja lennokkaasti etenevässä kirjassa sattuu ja tapahtuu paljon, mutta lukijan mieli pysyy kepeänä. Ella on hauska persoona, joka värjää hiuksensa lilaksi, pukeutuu isävainaan puvuntakkiin ja krakaan, kokeilee somepaastoa ja vähän puhepaastoakin eikä aina osaa sanoa niitä sanoja, mitä pitäisi. Ella ihailee Tonia, kaikkea mitä hän sanoo eikä osaa oikein ilmaista, mitä hän itse tahtoo ja mistä hän pitää, koska on niin epävarma. Ellan jääkiekkoa harrastava Veeti-pikkuveli on yhtä aikaa siunaus ja kirous siskolleen; hämmennystä aiheuttaa se, että Veeti ja Ellan ystävä Pilvi alkavat seurustella. Miten siihen muka voisi suhtautua? Mutta kun Ellan ja Tonin juttu sittenkin etenee seurusteluksi, he voivat viettää aikaa myös nelistään.

Me kaaduttiin mun sängylle.

Kaikki oli ihan liian pelottavaa. (s. 66)

Tokihan tässäkin tarinassa on synkkiäkin teemoja mukana, mutta ne eivät tukahduta lukijaansa. Ellan isä on kuollut tämän ollessa pieni, eikä äiti suostu puhumaan asiasta. Lisäksi äiti alkaa tapailla rasittavaa Marttia. Ellaa vaivaa eräs asia tosi paljon, josta hän ei voi puhua äidille, joten hän menee mummon luokse yökylään. Mummolle Ella kertoo kaiken, lähentyy tämän kanssa ja saa kuulla hämmentävän salaisuuden isästään. Mummo rohkaisee myös Ellaa toteuttamaan taiteilijahaaveitaan, onhan tämä itsekin ollut lahjakas taiteilija. Ella saa siis lopulta roiman annoksen itsevarmuutta, kunhan löytyy oikean rohkaisijan elämäänsä.

Kai minun olisi pitänyt halata sitä. Kai minun olisi pitänyt pystyä sanomaan, että se oli maailman paras mutsi. Sanoisen sen heti, kun osasin. Varmaan jo huomenna... (s. 129)

Mopoautolla mun prinssini saapuu on minusta ihanan herttainen, hauska ja vetävä kirja. Uskoisin, että tämä voisi olla seuraava yläkouluvinkkausten hitti jo senkin takia, että sivuja ei ole paljon (142 sivua) sekä romantiikan ja huumorin suhde kirjassa on toimiva. Tykkäsin tästä, tämä sai mut hyvälle mielelle. (Vaikkakaan tässä ei mun pettymyksekseni ajettu mopoautolla metriäkään.)

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Pese hampaat ennen kuin pussaat: Satu Kivinen

sunnuntai 12. syyskuuta 2021

Myrrys: Anniina Mikama

 Myrrys: Anniina Mikama. WSOY 2021

Kansi: Riikka Turkulainen, iStockphoto

"Mestarillisen kertojan uusi seikkailu!

Myrrys on vanhaa suomen kieltä ja tarkoittaa tietäjää. Taikuri ja taskuvaras -trilogian tekijän vetävä historiallinen seikkailuromaani, jossa on mukana ripaus muinaista magiaa.

15-vuotias orpo Niilo elää kovissa oloissa Kivihalmeen talon kasvattina. Hän ei muista omaa menneisyyttään, mutta siihen liittyy jotakin, mistä ei puhuta. Kun talossa tarvitaan tietäjän apua, ottaa mahtava myrrys palkkioksi avustaan Niilon rengikseen ja päättää perehdyttää hänet parantamisen ja tuonpuoleisen taikuuden saloihin. Elämä korpimetsän armoilla kasvattaa Niilosta vahvan ja rohkean ja hän löytää omat voimansa. Monien seikkailujen ja käänteiden kautta vaietut salaisuudet paljastuvat ja Niilo nousee vastustamaan heitä, jotka ovat tehneet hänelle vääryyttä."(WSOY)

Lukunäyte 

Oma arvio:

Pidin tosi paljon Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras -esikoistrilogiasta, joten lisäsin ehdottomasti hänen tänä syksynä ilmestyvän nuortenkirjan lukulistalleni, kun näin sellaisen olevan tulossa. Tiesin ja aavistelin kyllä jo ennakkoon, että Myrrys tulisi olemaan hyvin erilainen kuin kirjailijan aiempi trilogia. 

Myrrys tuo hyvin vahvasti mieleen vuonna 2019 ilmestyneen Meri Luttisen romaanin Myrskynsilmä, jossa seikkaillaan myös historiallisessa Suomessa ja tuodaan tarinan myötä lukijalle tietoa suomalaisesta kansanuskosta ja -perinteistä. Myrrys ei ole kuitenkaan niin juonivetoinen eikä fantasiaelementtejä juurikaan ole. Kirjan miljöönä on suurimmassa roolissa suomalainen metsä kaikessa monimuotoisuudessaan, kun taas Myrskynsilmässä oleskeltiin paljon myös kylissä.

Kirjan päähenkilö Niilo on 14-vuotias kun eräällä metsästysretkellä karhu hyökkää hänen kasvattiperheensä pojan, Akselin kimppuun. Niilo pelastuu karhun raivolta, sillä metsä ottaa hänet suojiinsa, metsänpeittoon.  Ilkeä ja pahansisuinen Akseli syyttää myöhemmin Niiloa siitä, että yllytti karhun puraisemaan Akselia, vaikka hän itse ei kunnioittanut metsää eikä kontiota. Niinpä Niilo joutuu taas kokemaan kohtuuttoman rangaistuksen  perheessä, jossa hänestä ei ole oikein koskaan välitetty. Kun Akselin purema ei tunnu parantuvan, lähetetään nuori Niilo hakemaan viimeisenä keinona pelättyä myrrysmiestä Martinia hoitamaan Niiloa. Perheen isäntä, Juhani, ei arvosta myrrysmiehen kykyjä, mutta hän ei keksi enää muutakaan. Niinpä Niilo joutuu pelko kurkussaan vaaralliselle ja pitkälle matkalle hakemaan tuota pelättyä tietäjää.

Isokokoinen, erakkona metsätöllissään asuva Martin ei ehkä olekaan niin paha kuin Niilo pelkäsi. Ainakin hän antaa pojalle yösijan ja tarpeeksi ruokaa syödäkseen. Kun myöhemmin Kivihalmeella tämä huomaa, kuinka huonosti Niiloa siellä kohdellaan, hän ovelana vaatiikin poikaa työmiehekseen palkaksi Akselin parantamisesta. Niilo on aluksi kauhuissaan, sillä hän vielä arastelee Martinia, mutta lähtee kuitenkin mukaan - eihän hän muutakaan voi, sillä Juhani uskoo tehneensä voitokkaat kaupat. Eihän Niilosta ollut heille kuin harmia!

Minulla ei ole mitään annettavaa sinulle, tiedä se. Mutta en aio myöskään pyytää sinulta mitään, ainoastaan toveruutesi. Ja jos sinä jonakin päivänä päätät lähteä pois - mikä lienee väistämätöntä - se on oma asiasi. (s. 107)

Kirja perehdyttää lukijan Niilon ja Martinin elämää seuratessa moniin suomalaisiin kansanperinteisiin, parantamiseen ja hieman henkimaailman asioihinkin, kun Martin johdattaa Niilon noitarummun avulla tuonpuoleiseen tapaamaan kuollutta äitiä. Niilo oppii Martinilta paljon parantamiseen liittyviä asioita, mutta mieltä varjostaa Kivihalmeen isäntä, joka tuntuu olevan yhä katkera Niilolle ja alkaa vaatia tätä takaisin rengikseen. Niilo saa myös selville salaisuuden, joka liittyy hänen juuriinsa ja siihen hetkeen, kun hänen äitinsä toi hänet Kivihalmeen portaille tuupertuen itse hengiltä nälkiintymisen takia.

Myrrys on upeasti kirjoitettu historiallinen, 1800-luvun seikkailutarina sellaisista pitäville nuorille lukijoille. Se kunnoittaa suomalaista metsää ihastuttavalla tavalla ja Niilo ja Martin kunnoittavat metsää, metsäneläimiä ja sen henkiä siellä kulkiessaan. Heidän syvenevä ystävyytensä on myös sydäntälämmittävää luettavaa.  Muutamat kirjan kohtaukset ovat melko julmia, minkä vuoksi suosittelisin kirjaa vasta 6-luokkalaisista eteenpäin. Kustantajan ikäsuositus onkin 12+, eli aika samoilla linjoilla minun ajatusteni kanssa. 

 Hän ei nähnyt minua vain kerjäläisenä ja taakkana, ajatteli Niilo. Hän näki minut ihmisolentona, josta voisi vielä tulla jotakin, jos vain saisin mahdollisuuden. (s. 357)

Olisin kaivannut kirjaan hieman enemmän juonellisuutta, sillä koin välillä tarinan yksitoikkoiseksi. Hieno lisä on Mikaman itsensä keksimät loitsut sekä aidot kansanperinteestämme kumpuavat arvoitukset ja sanonnat tarinan lomassa. Niilo on samaistuttava, rauhallinen ja vähään tyytyväinen henkilöhahmo, joka ei ole oikein tottunut ottamaan hyvää vastaan, mutta pikku hiljaa saa itseluottamusta kohdatessaan hyviä ihmisiä. Pientä romanssinpoikastakin on ilmassa. Suurena romantiikan ystävänä olisin toki suonut sille enemmänkin tilaa tarinassa, mutta ehkä hyvä näin. Jääköhän tämä vain yksittäiseksi teokseksi, vai onko kirjalle tulossa jatkoa? Olisi mukava lukea lisää nuoren Niilon vaiheista.

Vaikka Myrrys on hyvin erilainen kuin Taikuri ja taskuvaras, aika samantyyppinen tematiikka molemmissa on: on orpo nuori, joka pääsee "mestarin" suojatiksi, oppii uusia taitoja ja paljon itsestään ja saa itseluottamusta. Siinä mielessä löydän yhtymäkohtia molemmista.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Siniset helmet

Samantyylistä luettavaa:

Myrskynsilmä: Meri Luttinen 

Maresin voima: Maria Turtschaninoff 

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

3. Historiallinen romaani

Tuhkataivas: Kati-Annika Ansas

 Tuhkataivas: Kati-Annika Ansas. Oppian 2021

"Tuhkataivas on ajankohtainen nuortenkirja, joka kertoo suljetulle osastolle päätyvästä 16-vuotiaasta Evelinasta. Kati-Annika Ansaksen esikoisromaani on kasvutarina, jossa päähenkilö oppii, että elämä on arvokasta, eikä kuolema ole tavoittelemisen arvoinen asia.

Kirjassa käsitellään sosiaalista mediaa, mielenterveyttä, groomingia, ystävyyttä sekä rakkautta koskettavasti ja kaunistelematta."(Oppian)

Kirjatraileri

Oma arvio:

Viime aikoina mielenterveys on ollut aika usein nuortenkirjojen teemana, ja otinkin mielelläni Tuhkataivaan arvostelukappaleen vastaan, kun kirjailija sitä minulle tarjosi. 

Kirjan tapahtumat alkavat siitä, kun Evelina on saapunut äitinsä saattamana ambulanssilla suljetulle osastolle. Alussa ei kerrota tarkemmin eikä selitellä sitä, mitkä tapahtumat ajoivat heidät tähän, muuta kuin että lääkärin lähetteessä on psykoosiepäily. Evelinan äiti on epävarma ja tulee katumapäälle, kun tajuaa, kuinka tiukasti kontrolloituun hoitoon hänen tyttärensä joutuu. Lukija ei voi vielä tietää sitä, kuinka vakava tilanne hänet ajoi pyytämään apua tyttärelleen. Lääkäri on kuitenkin vankkumaton päätöksessään; Evelinan on jäätävä tarkkailtavaksi.

Suljin silmäni. En kunnolla enää muistanut, mitä kaikkea oli tapahtunut. Jälkeenpäin oli aina vaikea palauttaa mieleensä niitä hetkiä, kun oli viiltänyt. Kuvat olivat unenomaisia, sekavia, ja koko ilta repaleinen kuin iankaikkisen vanha kankaan pala, joka oli niin ohut ja hauras, että pelkkä koskettaminen sai sen hajoamaan. (s. 87)

Tästä lähtien seurataan Evelinan sopeutumista suljetulle, jossa ylityöllistetyt ja väsähtäneet hoitajat kyttäävät syömishäiriöitä sairastavien potilaiden annoksia ja sitä, että ne tulevat syödyksi. Evelina on tottunut satuttamaan itseään viiltelemällä ahdistuksen käytyä suureksi, mutta osastolla on lähes mahdoton saada mitään terävää käsiinsä. Itsetuhoiset potilaat ovat kuitenkin yllättävän kekseliäitä; aina välillä löytyy jostakin terotin tai CD-levy. Toisella on ahmimisongelma, ja toinen taas ei saa palaakaan nielemättä ilman kyyneleitä silmissään. Evelinan ongelmat tuntuvat olevan eettisiä: hän on vakaasti päättänyt olla vegaani, mutta osastolla ei tunnuta ottavan vakavasti hänen ruokavaliotaan vaan kytätään vain syömättömyyttä. Mihinkään lakiin ei taida olla kirjattu, että vegaanin on saatava vegaaniruokaa? Toisaalta Evelina on verhonnut syömisongelmansa vegaaniuden ja gluteenittomuuden verhon taakse.

Mikä Evelinaa sitten ahdistaa niin paljon, ettei hän saa syödyksi ja haluaa viillellä päänsisäisen kivun pois? Hänellä on salaisuus, josta hän ei ole puhunut kenellekään. Tuo salaisuus on aikuinen mies nimeltä Juri, joka on ahdistellut tyttöä jo jonkin aikaa uhkaavilla viesteillään, joissa hän vaatii Eveliinaa lähettämään hänelle tuhmia kuvia ja videoita, tai muuten tämä uhkaa näyttää Evelinan äidille hänen aiemmin lähettämänsä kuvat. Kaikki alkoi tavallisella viestittelyllä, kuten kenen tahansa pojan kanssa, mutta eihän Evelina voinut arvata olevansa tekemissä groomaajan kanssa. Häntä hävettää, pelottaa, ahdistaa ja turhauttaa yhtä aikaa se, miten hän saattoi olla niin helposti huijattavissa. Hän ei voisi ikinä kertoa kenellekään!

Lopulta olin suostunut painostukseen. Vaikka en olisi halunnut. Vaikka tiesin ettei niin pitäisi tehdä. Tiesin kyllä. Yläasteella meillä oli koulussa käynyt kaksi poliisia puhumassa. Olin saanut mediakasvatusta. Olin seurannut uutisia. Olin perillä asioista, tiesin riskit, ja suostuin silti. (s. 70)

Evelinaa surettaa myös se, ettei hänen isänsä tunnu välittävän hänestä. Isän ja äidin erosta on jo vuosia, mutta Evelinasta tuntuu, ettei hänen äitinsä ole toipunut tästä vieläkään. Miten isä saattoi jättää heidät ja perustaa uuden perheen, josta tuntuu välittävän nyt paljon enemmän...

- Mun Suomi-Eve-sanakirjasta taitaa puuttua kokonaan onnen määritelmä. (s. 145)

Evelina ei ole Jukan ja Saaran biologinen lapsi. Lukuisat pettymykset ja tuskallinen keskenmeno jättivät jäljen heidän parisuhteeseensa, ja kun vuosien odottelun jälkeen he saivat viimein Evelinan käsivarsilleen, oli avioliitto jo melko särkynyt. Vaikka Tuhkataivas on nuortenkirja, siinä on tuotu hienosti mukaan myös Saara-äidin näkökulmaa ja tuntemuksia siitä neuvottomuudesta, kun oma lapsi oireilee psyykkisesti. Saara käy läpi itsesyytökset, raivon, epätoivon, masennuksen. Jukan käytös hänen kuultua Evelinasta on raivostuttavaa kenen tahansa mielestä. 

- Tota, saanko mä kysyä, että miten täältä pääsee nopeiten pois? Tämä on ihan kamala paikka.

- Teeskentelemällä. Mä en ainakaan ole tullut tänne parantumaan. (s. 85)

Evelina tutustuu osastolla ollessaan vakavasta ahmimishäiriöstä kärsivään tyttöön, Bellaan, jonka tämä heti tunnistaa somesta tutuksi GuzzleGirliksi. Muut osaston tyypit jäävät vieraammaksi: kaljupäinen tyttö huorittelee Evelinaa joka ikinen päivä ruokalassa, sinitukkainen tyttö, Rafael eli Raksu yrittää syödä väen vängällä ja puhelias Tarmo ilmaisee ääneen ihastustaan Evelinaan tuon tuostakin. Hoitajista Annukka tulee tutuimmaksi. Hän ilmaisee oman inhimillisyytensä tuskastelemalla välillä sellaisia asioita ääneen potilaiden kuullen, mitä ei ihan ehkä varmaan saisi tai kannattaisi. Hän tuntuu olevan loppuun ajettu. Kirjailija arvatenkin haluaa ottaa jollain tavalla kantaa hoitajien henkilöstötilanteeseen Annukan henkilöhahmon kautta, on villi arvaukseni.

Tuhkataivas on hyvin valaiseva ja realistisen oloinen kuvaus suljetusta osastosta ja nuoren tuntemuksista siellä. Evelina ja Saara-äiti tulivat tuntemuksineen hyvin lähelle lukijaa, kun taas muut henkilöhahmot jäivät etäisiksi. Olisin kaivannut mukaan ehkä vielä Jukka-isän näkökantaa sekä tuonut esille vielä enemmän Raksun ja Evelinan lähentymistä, joka jäi nyt harmillisesti ihan loppumetreille. Tarmon roolia tarinassa hiukan myös ihmettelen, sillä alussa hän tulee hyvin esille, esittäytyy Evelinalle tämän saapuessa osastolle, mutta sitten hän jää sivuun koko tarinassa muutamaa repliikkiä lukuunottamatta. Ymmärrän toki, että Bellan ja Evelinan ystävystymiselle on haluttu antaa tarinassa enemmän tilaa. Jotenkin vain hänen ensiesiintymisensä kirjassa antoi ymmärtää hänen olevan mukana tarinassa enemmänkin.

Myös sosiaalinen media on ajan mukaisesti isossa osassa tarinaa; siitähän koko Juri-jupakkakin on saanut alkunsa. Evelina on julkaissut käyttäjänimellä Kookosvesi viiltelyvideoita, ja samalla päässyt mukaan yhteisöön, jossa muut psyykkisesti oireilevat nuoret jakavat ja ihannoivat omia oireilujaan. Sitä kautta myös Juri löysi Evelinan.

Saanko pliis alastonkuvan, mä haluaisin

katsella sua, nähdä sut ihan kokonaan? (s.91)

Evelinan viha äitiään kohtaan on hyvin voimakasta, vaikka sen kuitenkin ymmärtää, mistä se kumpuaa. Minusta on hyvä ratkaisu, että myös Saara pääsee tässä kirjassa ääneen, mutta ei kuitenkaan valtaa liikaa alaa. Tämä on kuitenkin Evelinan tarina. Kirja ei kuohuttanut minua tunnetasolla niin paljon kuin olisin toivonut, mutta luin sen kuitenkin mielenkiinnolla. Enemmän olisin nauttinut, jos kirjasta ei olisi paistanut paikoin alleviivailut läpi. Ansas kirjoittaa hyvin selkeästi ja konstailemattomasti. En välttämättä suosittelisi kirjaa  psyykkisistä oireista kärsiville nuorille mahdollisten triggereiden takia, mutta kaikille, jotka ovat kiinnostuneet mielenterveysteemaisista romaaneista, tämä on valaiseva lukupaketti.  Evelinan tarina antaa kaikessa karmeudessaan toivoa ja aihe on todella tärkeä.

Arvosanani on 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kirjailijalle ja kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Sekasin: Jani Pösö ja Teemu Nikki 

Lasienkeli: Marja Aho 

Are we all lemmings & snowflakes: Holly Bourne

maanantai 30. elokuuta 2021

Päivitys Dodo-sarjaan

 Luin J.S. Meresmaan säeromaanin Khimaira, joka on itsenäinen jatko-osa Dodo-säeromaanille. Kuvaa klikkaamalla pääset arviooni molemmista teoksista.



torstai 26. elokuuta 2021

Again again: E. Lockhart

 Again again: E. Lockhart. Delacorte Press 2020.

 Kansi: Jeff Östberg

"This twisty novel from the New York Times bestselling author of We Were Liars and Genuine Fraud asks: What if there were infinite universes and infinite ways to fall in love?

If you could live your life again, what would you do differently?

After a near-fatal family catastrophe and an unexpected romantic upheaval, Adelaide Buchwald finds herself catapulted into a summer of wild possibility, during which she will fall in and out of love a thousand times–while finally confronting the secrets she keeps, her ideas about love, and the weird grandiosity of the human mind.

A raw, funny story that will surprise you over and over, Again Again gives us an indelible heroine grappling with the terrible and wonderful problem of loving other people."(Delacorte Press)

Lukunäyte

Oma arvio:

Kuuntelin tässä taannoin ihan sattumalta E. Lockhartin äänikirjan We were liars ja mykistyin täysin, kuinka hienosti kirjoitettu se oli.  Kirjasta oli hankala sanoa, oliko se jännäri, mysteeri, rakkausromaani vai nimenomaan kaikkea sitä yhdistettynä erittäin kauniin pohdiskelevalla kerronnalla, jota oli kuin unenomaista kuunnella äänikirjana. Nythän kyseisestä kirjasta julkaistaan ihan näillä näppäimillä suomennos Me olimme valehtelijoita, jonka olen jo tilannut omaan kirjahyllyyni.

Jotain tätä samaa mystistä, surumielistä tunnelmaa pitää sisällään myös tämä kirja, jossa on hauskasti leikitelty rinnakkaismaailmoilla. Varsinainen aikamatkailukirja tämä ei ole, mutta totuttua rakennetta rikkoo vaihtoehtoiset tarinalinjat, joita saattaa olla tapauksesta riippuen yksi tai jopa viisi. Nämä on erotettu varsinaisesta tarinalinjasta lihavoidulla fontilla. Idea vaihtoehtoisista universumeista, joissa sama asia tapahtuu eri lailla, tuo mieleeni yhden lempi-YA-kirjani, Lauren Oliverin Kuin viimeistä päivää.

To Adelaide, the boy was a promise. He promised her that

happiness could still exist, 

could still be hers.(s. 12)

Adelaide Buchwald ulkoiluttaa kesätöikseen lukionsa opettajien koiria, kun hän törmää heti kirjan alussa todella söpöön poikaan. Tämä ulkoiluttaa Sunny Kaspian-Leen B-Day-nimistä koiraa, opettajan, joka on määrännyt Adelaiden tekemään kesätehtävän päästäkseen kurssista läpi. Jack ja Adelaide tutustuvat ja Adelaide insta-rakastuu silmittömästi hassusti kävelevään tummahiuksiseen komistukseen. Adelaide on päättänyt nimittäin unohtaa surunsa: surun siitä, että hänen pikkuveljensä on huumeaddikti ja että Mikey Double L. jätti hänet kesän alussa ja väitti, etteivät he kumpikaan olleet koskaan toisiinsa rakastuneita. 

This kiss will

make him change his mind. It'll

make him feel

what I know he used to feel. (s. 82)

Itse asiassa Adelaide tietää Jackin entuudestaan. He ovat tavanneet pari vuotta sitten bileissä, jossa Jack on antanut tytölle runon. Jack ei kuitenkaan muista tapahtunutta, sillä hänellä on tapana jaella runojaan paperilapuilla monille ihmisille. Adelaide haluaisi kuitenkin uskoa olevansa todella erityinen. Hänellä on yhä runo lompakossaan.

Cerulean dress and

wide eyes, like a lion.

A raging wave of disobedient hair.

She contains

contradictions. (s.11)

Välillä Adelaide ei kuule Jackista viikkoihin, välillä he taas tapaavat milloin missäkin, suutelevat pari kertaa ja käyvät muun muassa uimassa yhdessä. Silti Jack tuntuu etäiseltä. Adelaiden ystävä ja entinen kämppis Stacey varoittelee häntä ja väittää tämän rakastavan yhä Mikeytä. Aikaa on kulunut niin vähän. Mikey sotkee Adelaiden ajatuksia viestittämällä tälle. 

SHALL WE PRETEND I

AM NOT A NARCOTICS

ADDICT?

 

SHALL WE PRETEND

YOU ARE NOT

WORRIED I WILL

CORRUPT THE

WHOLESOME MEMBERS

OF YOUR SPORTY

TEAM? (s. 167)

Adelaiden suurin varjo pään päällä on kuitenkin hänen toipuva addiktiveljensä Toby. Hänen huumeriippuvuutensa ja sen vaikutus koko perheeseen on rikkonut hänet. Kirjassa kuvataan hyvin koskettavasti niitä tunteita, joita Adelaide on käynyt läpi siitä saakka, kun hänen veljensä jäi huumekoukkuun, kuinka hän joutui vieroitukseen, kuinka hänen perheensä piti jakautua kahtia sen takia, kuinka hän pettyi Tobyn retkahduksiin ja kuinka satuttavaa oli huomata oman veljensä olevan kuin ontto kuori, jota ei enää kiinnostanut samat asiat ja joka ei vastannut Adelaiden kirjeisiin. Adelaide löysi myös kerran veljensä kylppäristä tuupertuneena yliannostukseen, mutta tässä universumissa ensiapu saapui ajoissa paikalle ja Toby jäi henkiin. Jossain toisessa universumissa Toby ei selvinnyt.Sisarusten viestittelyt ovat liikuttavaa luettavaa.

People befriend me because 

they think I'm

happy. I'm not even sure why they think I'm

happy, but they do. I get distracted, and

I laugh, and

I turn something on in myself that makes me, maybe, fun

to be with.

Ans I'm just - I want you to know up front that I'm 

false advertising. (s. 97)

Adelaide onkin tottunut peittämään surunsa ja esittämään kaikille onnellista, ihastuttavaa persoonaa. Sellaiseksi Mikeykin luuli häntä, sillä Adelaide ei koskaan kertonut tälle Tobysta. Hän ei myöskään kerro kenellekään opiskeluvaikeuksistaan ja siitä, että jos hän reputtaa Sunny Kaspian-Leen kurssin, hän ei välttämättä pääse jatkamaan seniorivuoden lukio-opintojaan Alabasterin sisäoppilaitoksessa, vaan joutuisi palaamaan Baltimoreen äidin ja Tobyn luokse julkiseen kouluun. Jackille Adelaide on päättänyt olla valehtelematta.

That sentence was on repeat in her skull: My little brother is an addict. (s. 113)

Again again on yllättävä, kaihoisa ja koskettava. Juuri kun luulen, että asiat ovat menneet, niin kuin ne nyt kerrotaan menevän, kirja tarjoaa vielä yhden vaihtoehtoisen universumin ja tapahtumat vierivät ihan eri suuntaan. Pidän kovasti Lockhartin tyylistä kirjoittaa, mutta pelkään hänen kirjojen menettävän jotakin käännöksissä. Siispä minua hiukan jännittää, millainen lukukokemus Me olimme valehtelijoita on tulee olemaan (sain juuri korvanappiini tiedon, että kirjapaketti on tulossa minulle lähipäivinä!). Minua myös kovasti kiinnostaa hänen 2017 vuonna valmistunut  YA-jännäri Genuine Fraud, josta oli vuosia sitten aie tehdä elokuvasovituskin, mutta hanke jäi ilmeisesti toteutumatta.

EllaBella came over and flopped on the ground. I love you, Adelaide.

Rabbit asked, Would you throw a stick for me?

So Adelaide threw a stick. 

Pretzel asked, Could I have a dog treat. (s. 117)

Koiraystäville tämä kirja on myös varmasti mieluinen. Adelaide rakastaa hoitokoiriaan ja välillä hän kuvittelee koirien puheita heidän eleiden perusteella.  Minä en välitä koirista, mutta Adelaiden koirarakkaus on ihan mukava lisä tarinaan.

Arvosanani 4,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

 

Muissa blogeissa:

Sparklyprettybriiiight

Kirstyes

 A Book Wanderer

 

Samantyylistä luettavaa:

Kuin viimeistä päivää: Lauren Oliver

We were liars: E. Lockhart 

 

Lisään kirjan Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -haasteen kohtaan:

Kirja kirjoitettu muulla kuin äidinkielelläsi 


sunnuntai 22. elokuuta 2021

Tokion prinsessa -sarja: Emiko Jean

 Tokion prinsessa: Emiko Jean. Suomentanut Susanna Sjöman. Otava 2021 (Tokion prinsessa #1)

Englanninkielinen alkuteos: Tokyo Ever After. Kansi: ?

"Tavalliset eurooppalaiset prinsessat on niin nähty ― tehkää tilaa prinsessa Izumi ”Izzy” Tanakalle!

Izumi on vähän tavallista hauskempi kalifornialainen 18-vuotias tyttö. Kun selviää, että hänen kauan kadoksissa ollut isänsä on Japanin tuleva keisari, ei viimeinen vuosi high schoolissa menekään suunnitelmien mukaan. Izumi matkaa Japaniin totuttelemaan prinsessan rooliin. Opittavaa on paljon: kieli, kulttuuri, komean henkivartija Akion mielenliikkeet…


Ainutlaatuinen, syötävän suloinen romanttinen komedia."(Otava)

Oma arvio:

No siis WAU! Tämä kirja meinasi mennä minulta täysin ohi, sillä se ei saanut kustantajan luettelosta tilaa kuin pienen palstan verran, enkä aluksi meinannut huomata koko kirjaa. Tähän tartuttuani ajattelin, että tämä taitaa olla melkoinen välipalahömppä, toki tervetullut sellainen. Mutta ehei, ei tämä mikään hömppä ole. Tämä on aivan ihastuttava kirja!

Kuka tunnustaa olevansa Bodyguard-leffan vannoutunut fani? MINÄMINÄMINÄ! Tokion prinsessassa Bodyguard kohtaa Amerikan kuninkaalliset. En voi vastustaa tarinoita, joissa henkivartijan ja vartioitavan välille syttyy romanssi. Vastaavaa on ollut muutamassa muussakin lukemassani YA-kirjassa, esimerkkinä mainittakoon Claudia Grayn A Thousand pieces of you, jossa rinnakkaismaailmoissa seilaavan Margueritan ja hänen kuninkaallisen vartijansa Paul Markovin välille syttyy suhde, kuten käy myös Katherine McGeen Amerikan kuninkaalliset -duologiassa, jossa prinsessa Beatrice on rakastunut henkivartijaansa Connoriin. Myös Sally Greenin Savuvarkaat-fantasiatrilogian ensimmäisen osan alkuasetelmassa  prinsessa Catherinen ja hänen henkivartijansa Ambrosen välillä kipinöi. En voi sille mitään, että minusta tuollainen kielletty rakkaus, vartija-vartioitava, on erityisen ihana. (En ole varmaankaan ainut.)

(Toivottavasti kukaan ei pahastunut, kun jo tässä alkuhehkutuksessa kerron yhden oleellisimmista juonenkäänteistä. Mutta olettaisin, että on itsestäänselvää, miten käy, kun nuorelle kauniille naiselle annetaan vartijaksi superkomea, vain häntä parisen vuotta vanhempi henkivartija.)

Kirjan päähenkilö, viimeistä lukiovuottaan Mount Shastan lukiossa opiskeleva Izumi eli ystäviensä kesken Izzy ei ole koskaan saanut tietää, kuka hänen oikea isänsä on. Vahingossa hän kuitenkin löytää eräästä äidin kirjasta japanilaisen miehen kirjoittaman, intiimin runon, ja hänen ystävänsä Noora löytää myöhemmin tietoja runon kirjoittaneesta Makoto-nimisestä miehestä. Tieto mahdollisesta isästä on kuitenkin hyvin hämmentävää, sillä Makotonomiya Toshihito ei ole mikä tahansa miekkonen, vaan Japanin keisarillisen perheen kruununprinssi. Kuvan nähtyään Izumi on täysin varma: tuo mies on hänen isänsä. He ovat aivan samannäköiset.

Izumin äiti on tietysti alkuun shokissa, kun tytär mainitsee löytäneensä isänsä. Siitä toivuttuaan äiti auttaa tytärtään ottamaan yhteyttä isäänsä. Alussa mitään vastausta ei kuulu, mutta sitten eräänä päivänä Izumin kotipiha on täynnä paparazzeja ja Japanin suurlähettiläs odottaa häntä mukanaan kutsu Izumille matkustaa kuninkaalliseen palatsiin vierailulle. Häkeltynyt Izumi pakkaa kamppeensa ja lähtee viimeinkin tapaamaan isäänsä ja etsimään omia juuriaan. Matka Japaniin ja japanilaisuuteen voi alkaa.

Mitä olin oikein kuvitellut? Että ryntäisimme syleilemään toisiamme? Että yhteinen DNA:mme toimisi magneetin tavoin ja vetäisi meitä yhteen? Hän ei ole mikään sodasta kotiutuva isä. Minä en ole lapsi, joka on kärsimättömänä odottanut hänen paluutaan. Suhdettamme eivät rikasta yhteiset muistot. (s. 81)

Vaikka isän ja tyttären ensikohtaaminen ei mene ihan nappiin, Izumi yrittää kotiutua keisarillisen perheen joukkoon. Alussa hänellä on paljon opeteltavaa kuninkaallisista tavoista ja siitä, miten tarkan syynin alla hän onkaan. Kaiken huipuksi hänelle on annettu maailman jöröin, joskin myös komein, henkivartija Akio, jolle Izumi aiheuttaa närää venyttämällä sovittuja aikatauluja. Izumi haluaa kuitenkin alkuärsytyksen jälkeen löytää Akiosta lempeämmänkin puolen ja tekee kaikkensa, jotta saisi tämän rennommaksi. Alussa se on kuitenkin hankalaa, koska Akio tuntuu olevan järkkymättömän sitoutunut työhönsä ja tuntuu vihaavan Izumia, epäsovinnaista prinsessaa. Vaikka eihän hän oikeasti Izumia vihaa.

"Onko kukaan koskaan kertonut sinulle, että viehätysvoima ei ole parhaita valttejasi?"

Hänen kärsivällisyytensä alkaa olla lopussa. "Viehätysvoimalla ei suojella kuninkaallisten henkeä." (s. 108)

Romanssikuvion lisäksi kirjassa kuvataan Izumin tutustumista japanilaiseen kulttuuriin ja tietenkin isäänsä, joka tuntuu kuitenkin aidosti, joskin kömpelöllä tavalla olevan kiinnostunut tyttärestään. Izumi tekee tietenkin melkosia virheitä, kun niin japanin kieli, kulttuuri ja keisarilliset tavat ovat vielä hakusessa. Onneksi hänellä on tukenaan hovineito Mariko ja kotimaahan jääneet ystävät Hansani, Glory ja Noora, joiden kanssa Izumi viestittelee ahkerasti. Lisäksi hänen pikkuserkkunsa Yoshi ottaa hänet siipiensä suojaan ja muun muassa tutustuttaa (Akion harmiksi) tytön Tokion yöelämään. 

"Tiedän ihan tarkalleen, mitä meidän kannattaa tehdä tunnelman kohottamiseksi."

"No mitä meidän kannattaisi tehdä?" Toistan kaikuna.

"Laulaa." Yoshi taputtaa minua selkään. "Ja mehän laulamme."(s. 134)

Paratiisissa on aina myös käärmeitä. Izumin riesana ovat hänen serkkunsa, kuninkaalliset prinsessakaksoset Akiko ja Noriko, jotka tuntuvat olevan niin täydellisiä - ja tietävät sen. He tekevät Izumin olon perheessä mahdollisimman epämukavaksi ja erilaiseksi. Eräs Izumin suurimmista mokista tapahtuu eräissä juhlissa juurikin näiden kaksosten takia, eikä Izumi saa selitettyä asiaa harmistuneelle isälleen, joka lähettää ikävän episodin jälkeen sattuvasti tyttärensä hetkeksi Kiotoon tutustumaan maalaiselämään. Kiotossa kuitenkin tytön sydän alkaa sykkyiä Japanille täysillä, mutta myös eräälle komealle henkivartijalle, joka tekee tytölle täyden tunnustuksen tähtitaivaan alla.

"Nyt kun pääsimme alkuun menneisyyden syntien tunnustamisessa, niin minun täytyy paljastaa, että saavuttuani Tokioon tartuin ensimmäisenä kansioosi ja mustasin hampaat kuvastasi." (s. 220)

Mutta löytääkö ikänsä vierasmaalaisena Amerikassa kasvanut Izumi kotinsa Japanista, vai jääkö hän sielläkin vieraaksi ja erilaiseksi? Voiko hänen ja Akion suhteesta tulla koskaan mitään? Hyväksyykö hänen isänsä Izumin puutteineen kaikkineen? Rakastaako isä yhä äitiä, kun kasvattaa yhä tämän lempikukkia, orkideoita kasvihuoneessaan?

---Kaikki oli kuin kaunista unta. Mutta kuten kaikkien unien, sen oli päätyttävä joskus.---(s. 116)

Luin tämän kirjan ahmimalla ja suorastaan harmistuin, kun tajusin, että joudun nyt jättämään jäähyväiset Izumille. Onnekseni huomasin, että Tokion prinsessa saa jatko-osan Tokyo dreaming arviolta vuoden 2022 toukokuussa! Jos suomennosta ei ala kuulua, taidan tilata enkunkielisen teoksen malttamattomana itselleni, niin innoissaan odotan jatkoa.

Enkä voi olla ajattelematta, kuinka ihana leffa tästä tulisi. Ai että!

Annan miinuksen arvosanaan vain siitä syystä, että olisin toivonut, että jännitettä Akion ja Izumin välillä olisi voinut pitää himpun verran kauemmin. Ymmärrän kyllä, että 300-sivuisessa kirjassa tapahtumien on edettävä, mutta silti olisi Akio voinut pysytellä jörönä hieman kauemmin eikä oksentaa ulos mr. darcymaista rakkaudentunnustusta liian aikaisin. Hih.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Lastenkirjavuosi

Samantyylistä luettavaa:

Amerikan kuninkaalliset: Katherine McGee

 

Lisään kirjan  Popsugar-haasteen kohtaan:

A book with a family tree

Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -lukuhaaste saa ruksin kohtaan:

Enemies to lovers tai lovers to enemies



 



maanantai 16. elokuuta 2021

Likainen tusina - novelleja: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.)

 Likainen tusina - novelleja: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.) Art House 2021

Kansi: Samppa Ranta / Punavuoren Folio Oy

"Likainen tusina tarjoilee kirjon räyhäköitä novelleja, jotka on suunnattu erityisesti nuorille. Kokoelmassa suomalaiset kirjailijat kirjoittavat kukin omalla tyylillään: mukana on esimerkiksi kuuma satuseikkailu, historiaa, spefiä ja dekkaria, ja seikkaileepa eräässä novellissa myös Seppo Räty.

Kahtatoista novellia kietoo väljästi yhteen likaisuus: se voi tarkoittaa mitä vain likaisesta tunteesta fyysiseen likaan tai rohkeaan aihevalintaan.

Kirja on koostettu toisen asteen opiskelijoita ajatellen, ja novellit sopivatkin erinomaisesti opetukseen. Niiden avulla voi tarkastella kaunokirjallisuuden keinoja ja rakenteita (mukana on muun muassa säenovelli ja fragmentaarinen novelli) sekä esimerkiksi kirjoittamismetodeja. Valikoimassa on huomioitu eritasoiset lukijat; joukossa on esimerkiksi selkokielinen western-novelli.

Likaisessa tusinassa ovat mukana Tapani Bagge, Anu Holopainen, Vilja-Tuulia Huotarinen, Emmi Itäranta, Siri Kolu, Kirsti Kuronen, Sirpa Kähkönen, Matti Laine, Reidar Palmgren, Jukka-Pekka Palviainen, Terhi Rannela ja Salla Simukka.

Päivi Haanpää on tamperelainen kirjailija ja sanataiteen sekatyöläinen. Marika Riikonen on tamperelainen toimittaja ja kirjailija. Heidän aiemmin toimittamansa novellikokoelma Tusina on Lukuklaani-hankkeen ansiosta laajasti käytössä yläkouluissa. (Art House

Oheismateriaali

Oma arvio:

En ole lukenut vuonna 2019 ilmestynyttä Tusinaa, vaikka se on pyörinyt töissäni kirjastossa käsissäni useaan otteeseen, varsinkin aina kun yläkoululaiset ovat tulleet kyselemään novelleja. Tämä uusi kokoelma, Likainen tusina, näyttää koostuvan nyt eri kirjoittajien novelleista kuin pinkkikantinen edeltäjänsä, ja lisäksi mukaan on liitetty teemaksi "likaisuus." Nuorten novelleille on aina kysyntää, jos minulta kysytään, sillä erilaiset lukemisen vaikeudet nostavat yhä enemmän kynnystä nuorella tarttua kokopitkään romaaniin, kun taas novelli on helpompi lähestymistapa kirjallisuuteen. Hyvin rakennettu novelli toimii mainiosti oppimateriaalina. Molempiin tämän sarjan kokoelmiin, niin Tusinaan kuin Likaiseen tusinaan on saatavilla kustantajan sivuilta valmiit oheismateriaalit yläkoulun ja toisen asteen opettajien käyttöön. Tosin tätä jälkimmäistä painotetaan oheismateriaaleissa olevan suunnattu erityisesti toisen asteen opiskelijoille.

Isä kolisee huoneeseen. Se kompastuu maton reunaan tai kadotettuihin unelmiinsa ja lyö päänsä lattiaan.

-Mitä siellä tapahtuu? Raninen huolestuu.

- Isä kaatu lattialle. Siltä tulee verta päästä.

- Sun pitää varmaan soittaa ambulanssi. (Seppo Räty, s.32)

Pidän kovasti siitä, miten erimuotoisia novelleja tähän kokoelmaan on koottu. Mukana on perinteisten novellien lisäksi kaksi säeromaania ja yksi näytelmäkäsikirjoitus. Mukana kirjoittajaköörissä on nuortenkirjailijoiden lisäksi muutamia aiemmin aikuisille kirjoittaneita, kuten Sirpa Kähkönen ja Reidar Palmgren. Emmi Itäranta on taiteillut kiehtovan, postapokalyptishenkisen näytelmän, Tapani Bagen säeromaani on western-henkinen seikkailu, Salla Simukka laittaa uusiksi klassikkosadun Pieni merenneito ja Sirpa Kähkönen tarkastelee nuoren naisen kuukautisten alkua  historiallisesta näkökulmasta. Novellikokoelmien ihanuus piileekin siinä, että yleensä niissä on aina jokaiselle jotakin.

Omia suosikkejani ovat seuraavat:

Anu Holopaisen Souls on erittäin onnistunut dystopinen kuvaus tekoälyistä ja heidän tietoisuudestaan. Novellissa tekoäly herää nuoren Eevi-tytön huoneessa hämmentyneenä siitä, missä hän on. Hänellä on aavistus, ettei hän ole avattarensa mukaan nuori salskea mies nimeltä Artti, vaan keski-ikäinen, mutta hän ei pääse ajatuksissaan sen pidemmälle. Kun Artti saa kutsun bittimaailmaan, jossa muut tekoälyt oleskelevat silloin, kun eivät seurustele omistajiensa kanssa, hänen epäilyksensä alkavat pikku hiljaa herätä. Miten jollakin tekoälyllä voi olla muistoja? Ovatko he sittenkään niin tekemällä tehtyjä kuin heidän uskotellaan olevan?

- Mutta miksi mä en tiedä olevani tekoäly? jatkan. - Jos mun tunteet on pelkkää koodia, miksi olen ihan paskana tästä? (Souls: s. 104)

Reidar Palmgrenin Lahjakas poika on nerokas novelli siitä, miten perheen ainoa poika on älykkäämpi kuin vanhemmat osaavat arvatakaan. Pojan tarkkaavaisuus ja järjestelmällinen muisti on avuksi hänelle, kun hänen on päihitettävä koulun pahin räyhähenki, Harri, joka tykkää ottaa heikommat uhreikseen. Poika laatii täydellisen suunnitelman, jolla kiusaaja saa opetuksen, mutta joka ei mustamaalaa tätä sen enempää. 

Harrin yllä leijui kiukkuinen pilvi. Hänen luonnollinen, ennakoitava tapansa käyttäytyä alkoi toteuttaa itseään, ja naama, ryhti ja askeleet suorastaan huusivat: Nyt vituttaa. haluan purkaa sen johonkin. Johonkin pienempääni. (Lahjakas poika, s. 140)

Kirsti Kurosen säenovelli Kademieli kertoo ystävyydestä, sen muuttumisesta ja etenkin kateudesta, joka voi tulla ystävyyden tielle. Joskus sitä voi kadehtia hyvin kummallisia asioita, kuten ystävän äidin kuolemaa.

Entä sinä, olitko oikeasti kateellinen Liisalle

hänen äitinsä kuolemasta?

En, en tietenkään! (Kademieli, s.131)

Mielestäni osa novelleista on sisällöltään melko vaikeita harjaantumattomalle lukijalle, kuten Siri Kolun Minä olen Solitaire (joka meni minultakin hiukan yli hilseen) tai Vilja-Tuulia Huotarisen Ääni hiljaisuudessa. Onneksi kokoelma kuitenkin tarjoaa myös niitä helpommin ymmärrettäviä ja myös muodoltaan selkeitä novelleja. Ainoa, jonka jätin lukematta, oli Baggen Billy the Kidin ensimmäinen kerta, koska western ei vain nyt iskenyt ollenkaan minun pirtaani.

Vaikka novellikokoelma on käsittelyt monipuolisesti teemaa "likaisuus", tarjoaa monipuolisesti kaikentasoisia novelleja ja on ehdottoman hyvälaatuinen kokonaisuutena, odotin ehkä hiukan enemmän. Ehkä kokoelmassa oli kuitenkin liikaa niitä "perinteisiä" nuortennovelleja, kun olisi voitu mennä enemmän YA-genreä mukaileviin novelleihin, joissa olisi enemmän tunnetta ja rentoutta. Ihmettelen myös sitä, että jos tämän kokoelman painotus on toisen asteen opiskelijoissa (ks. oheismateriaali), miksi aika monessa novellissa päähenkilöt ovat yläkoululaisia? Luulisi tuntuvat silloin melko lapsellisilta useat näistä.

Annan arvosanaksi kokoelmalle 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

Sade on kaikille sama: Nadja Sumanen 

 



tiistai 3. elokuuta 2021

Vuosikirja: Holly Bourne

 Vuosikirja: Holly Bourne. Suomentanut Kristiina Vaara. Gummerus 2021

Englanninkielinen alkuteos: The Yearbook

"Draamat, traumat, juorut – on tullut aika paljastaa kaikki!

Koulun lehden toimittaja Paige on tottunut elämään tekaistuiden tarinoiden kanssa. Koulun suosituin tyttö Grace on kertakaikkisen ihana ihminen (valetta!). Laura varastaa toisten poikaystäviä (valetta!). Hänen oma perheensä on ihan täydellinen (valetta!).

Nyt Grace seurapiireineen on koonnut high school -aikojensa ”parhaat” hetket Paigelle, jotta tämä voisi julkaista ne tuiki tärkeässä Vuosikirjassa. Nämä tarinat eivät ole pelkästään tekaistuja. Ne ovat ehtaa myrkkyä.

Paige on kuitenkin saanut tarpeekseen kaikesta valehtelusta. Apunaan Elijah, ainoa poika joka pystyy ymmärtämään häntä, hän aikoo viimein paljastaa totuuden" (Gummerus
 
Oma arvio:

En ikinä voi olla hämmästelemättä sitä, miten Holly Bourne oikein tekee tämän minulle? Vaikka tämän hänen uusimman kirjan alussa olin hiukan epäileväinen, että onko tämä nyt niin hyvä kuin aiemmat (ja rima alkaa olla jo kooorkealla), niin jossain vaiheessa sivut kääntyilevät viuhuen, sydämeni pomppailee taas ja varpaani kipristelevät siitä kaikesta ihanasta, mitä kirjan uskomattoman sympaattiset päähenkilöt, Elijah ja Paige, kokevat yhdessä. Ja kyllä vain, tunnen myös jotain kummaa karvastelua silmänurkissani, kun Paige avaa lukijalle perheensä sisäistä pelkoa ja surua, jota hänen narsistinen isänsä aiheuttaa.

Vuosikirja kertoo 11.-luokkalaisesta Paigesta (vastaa noin meidän lukion tokaluokkaa), hiljaisesta, tapettiin sulautuvasta tytöstä, jonka mielipaikka on koulun kirjasto. Paige toimittaa koulun lehteä, ja hänen epäonnekseen kolme koulun suosituinta tyttöä pölähtää eräänä päivänä heidän palaveriinsa aikeinaan uudistaa perinteistä vuosikirjaa. He haluavat vuosikirjan sivuilla muistuttaa kaikkien pienistä, "hassuista" mokista vuosien aikana. Olivatpa ne kuinka kipeitä ja ahdistavia. Paige yrittää hiljaisesti viestittää lempiopettajalleen Gordonille, ettei tämä voi olla hyvä idea, mutta tyttökolmikko on kietonut hänetkin pikkusormensa ympärille.

Paigella on muutakin murehdittavaa, kuin typerä vuosikirja. Hänen perheessään on virtahepo olohuoneessa. Hyvin pian lukijalle välittyy se kauhun tasapaino, mitä heidän ailahtelevainen isänsä pitää yllä. Paige kuulostelee joka kerta, kun isä tulee kotiin, millä tuulella hän on. Jos hänellä on hyvä päivä, hän on ihana, rakastettava isä, joka hemmottelee vaimoaan ja on yhtä rakkautta koko mies. Mutta täydellinenkin päivä voi hetkessä muuttua kauheaksi, jos isän mieli järkkyy. Yksi pieni virhe, ja hänestä tulee omaa monologiaan pitävä, muita syyttävä ja vähättelevä hirviö. Paige ei halua kuitenkaan puhua kenellekään isästä eikä perheensä tilanteesta yleensä. Äiti taas on ylivarovainen, pyytelee ihan liian paljon anteeksi ja myötäilee miestään niin hyvin kuin osaa. Kunnes tekee taas jonkun pienen virheen...

Tiesin kyllä, että minuun sattuisi, mutta yllätyin aina siitä, kuinka kovasti. Pidin kasvoni ilmeettöminä, yritin esittää kuollutta, estää häntä peruuttamasta uudelleen päälleni ja saattamasta homman loppuun. (s. 118)

Paigen veljeä Adamia isä palvoo, ylistää ja kehuu. Adam on aloittanut yliopisto-opinnot Bristolissa, ja pojan lomia odotetaan kuin kuuta nousevaa. Paige muuttuu vieläkin näkymättömämmäksi isälleen silloin, kun täydellinen Adam on kotona. Mutta erään loman aikana Adam käyttäytyykin hyvin oudosti: hän ei tunnu palvovan isänsä jokaista sanaa, on jopa sarkastinen, ja tuntuu viettävän aikaansa mieluummin muualla kuin kotonaan. Paige on järkyttynyt: miten Adam saattaa! Ja nyt isä syyttäisi äitiä ja Paigea tästäkin, sillä hän saa käännettyä kaikki heidän syykseen.

Laitoimme täydellisen perheen naamarit kasvoillemme ja hymyilimme onnellisina niin kuin olisimme joulumainoksen koe-esityksessä, sellaisen jossa sataa aina lunta ja kaikki halailevat toisiaan paperihatut päässä. (s. 143)

Paige on löytänyt lohtua kuitenkin sanoista, joita hän on löytänyt koulun  kirjaston kirjojen marginaaleista. Paige on itsekin jättänyt "olen olemassa"-merkkinsä useaan kirjaan, ja nyt tuntuu, että joku toinenkin tykkää kirjoittaa ajatuksiaan punakynällä kirjoihin. (Hyi hyi, kirjastotäti minussa kavahtaa tätä, mutta yritän rentoutua...) Paigen on pakko tavata tuo ihminen, joka hyvin pian antaa merkkejä siitä, että olisi poika. 

Hän on täällä. Hän käy tätä koulua. Olen varmaan ohittanut hänet käytävällä monta kertaa. Hän kirjoitti saman kuin minä. Olen olemassa. (s. 76)

Poika paljastuu Elijah Jonesiksi, todella erikoislaatuiseksi 12.-luokkalaiseksi. Hänet tunnetaan hyvin omalaatuisesta pukeutumistyylistään. Hän on myös tajuttoman hyvännäköinen, eikä Paige voi tajuta, että tuollainen poika on kiinnostunut viettämään aikaa hänen seurassaan. Eka tapaaminen venyy pitkäksi ja sama menoo jatkuu. Paige alkaa vapautua ja Elijah on häikäistynyt, miten paljon hienoa sanottavaa tällä hiljaiseksi luullulla tytöllä on. Pikku hiljaa Paige alkaa saada rohkeutta puhua ääneen myös muille kuin Elijahille, joka kannustaa tyttöä olemaan rehellinen itselleen ja muille ja puhumaan vain totta. Paige tulee kuitenkin huomaamaan, ettei totuuden puhuminen ole aina helppoa, ja siitä voi koitua ongelmia.

Paige ja Elijah ovat niin ihastuttavan symppis pari (kuten kaikki Bournen luomat henkilöhahmot tähän mennessä tuppaavat olemaan), että minulle tuli oikein surku kirjan loputtua. Olisin niin mieluusti vielä lukenut heistä ja heidän suhteensa kehittymisestä. Paigella on Elijahin lisäksi myös toinen ihana ihminen elämässään, nimittäin hänen erikoisena pidetty sinkkutätinsä Polly, joka asuu kissojen kanssa ja on kaiken lisäksi lesbo (tämä on tietenkin isälle lottovoitto, kun hän pääseen naljailun makuun.) Polly seuraa sivusta heidän perheen tulehtunutta tunnelmaa, mutta odottaa, kunnes Paige itse pyytää apua häneltä. Kun perheen tilanne tulehtuu entisestään, Polly keplottelee Paigen luokseen ensin viikonlopuiksi, ja lopulta pidemmäksi aikaa. 

Pidän siitä, ettei kaikkea selitetä loppuun eikä etenkään hyväksi, vaan perhetilanne jää  epätäydellisesti auki. Silti lukijalle jätetään toiveikas olo, jossa Paige saa sittenkin tehtyä itsensä jollain tapaa näkyväksi. Elijah on hänen tukenaan ja kannustaa tyttöä tekemään oikeat ratkaisut vuosikirjan suhteen, joka tuntuu olevan vain yksi uusi kiusaamisalusta suositulle tyttökolmikolle. Joutuvatpa Elijah ja Paigekin hetkeksi ilkeiden juorujen kohteeksi, mutta Elijahin huikean asenteen ansiosta he saavat sen käännettyä edukseen.

Hän otti minut takkinsa sisään, ja tunsin hänen tuoksunsa ja lämpönsä ja hänen koko elijahiutensa, ja sydämeni aivasti taas. Suljin silmäni työntääkseni tunteen pois. Tässä hetkessä oli kyse minusta - ei kenestäkään muusta. (s. 248-249)

Eli niin taas kävi, että rakastuin tähän kirjaan, vaikka aluksi minulla oli käynnistysvaikeuksia. Tässä kirjassa on niin paljon kaikkea: tämä on kirja kaikille niille hiljaisille tytöille ja pojille, joilla on paljon ajatuksia ja sanottavaa, mutta ei rohkeutta sanoa sitä ääneen. Tämä on myös kirja pelossa eläville: henkinen väkivalta voi olla tuhoisampaa kuin fyysinen väkivalta, sillä pitkään jatkunut sellainen tuhoaa uhrin itsetunnon melko tehokkaasti. Tämä on kirja on hyvä esimerkki siitä, miten yksi hyvä ihminen voi pelastaa. Paige on onnekas, kun hänellä on Polly-täti ja hän tapaa samanhenkisen ikätoverin, josta saa ystävän ja tukipilarin. Kirja opettaa myös sen, että kaikki asiat eivät kuitenkaan ratkea haluamallaan tavalla, sillä muiden ihmisten ajatuksia ei aina voi tietää eikä niihin vaikuttaa. Silloin täytyy tukeutua niihin, jotka kokee luotettaviksi.

Arvosanani on 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

kaikki Holly Bournen kirjat  

Heittäydy jos uskallat: Estelle Maskame

Oikealla tavalla vääränlainen: Estelle Maskame

 

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 41. Kirjassa matkustetaan junalla

 

Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -haaste saa ruksin kohtaan:

Kirja, jonka hahmon kanssa lähtisit treffeille

perjantai 30. heinäkuuta 2021

Jopa taivas on meidän: Paolo Giordano

 Jopa taivas on meidän: Paolo Giordano. Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä. Aula & Co 2021

Italiankielinen alkuteos (2018): Divorare il cielo. Kansi: Laura Noponen, Unsplash

"Teresa viettää kesät isänsä synnyinkodissa Apuliassa eteläisen Italian hehkuvassa kuumuudessa. Eräänä kesänä hän tutustuu viereisellä maatilalla asuvaan kolmeen poikaan. Heidät on kasvatettu kuin veljekset, ja heidän intiimi ja tiivis siteensä vaikuttaa rikkumattomalta.

Kun Teresa ja kolmikon vahvatahtoinen Bern rakastuvat toisiinsa, tyynen pinnan alta paljastuu kaunainen ja kieroutunut ystävyys. Vuosien kuluessa jännitteet kasvavat, ja kun Bern ajautuu kauhistuttavaan tekoon, on paluu nuoruuteen ja kullanhehkuisiin kesäpäiviin oliivilehtojen katveessa mahdotonta.

Jopa taivas on meidän kertoo koskettavalla tavalla nuoruudesta, unelmista ja rakkaudesta – sekä niiden katoamisesta. Paolo Giordano on rakentanut lukuromaaniinsa upean miljöön, monitasoiset henkilöhahmot sekä juonen, joka pitää lukijan otteessaan loppuun saakka. Kaiken ytimessä on unohtumaton tarina oman merkityksen etsimisestä sekä rakkauden siteestä ihmisten välillä."(Aula & Co)

Oma arvio:

Enpä olisi osannut tarttua tähän teokseen, ellei Aula & Co-kustantamosta olisi otettu yhteyttä ja tarjottu minulle ennakkokappaletta tästä kirjasta. (Arvostan juuri tällaista toimintaa, eli kysytään bloggaajalta/kirjagrammaajalta/vloggaajalta ensin, ennen kuin lähetetään arvostelukappaleita. Näin vältytään hutilähetyksiltä, sillä monet yllärikappaleet ovat kyllä jääneet minulta lukematta, jos eivät ole sopineet ollenkaan minun pirtaani.) Vaikka tämä italialaisen Paolo Giordanon massiivinen, lähes 600-sivuinen teos ei ole YA-kirja, halusin lukea sen ja esitellä blogissani, sillä siinä on kuitenkin hyvin vahvana teemana nuoruus, nuori rakkaus ja aikuistuminen. Lisäksi se sijoittuu Italiaan, joka on minun uusi ihastukseni kirjallisuuden miljöönä. Olenkin hyvin iloinen, että luin tämän (vieläpä ennätysnopeaa muutamassa päivässä), sillä kirja tarjosi minulle hämmästyttävän mukavan lukukokemuksen.

Ikkunasta katsottuna he olivat lähes toistensa kopioita, kaikki kolme tekivät käsivarsillaan ympyräliikettä. Sitten yksi heistä asettui altaan keskelle kellumaan selällään. Tuo odottamaton näky vedestä pilkistävästä alastomasta vartalosta kuivasi kurkkuani, vaikka se oli oikeastaan vain varjoihin kätkeytynyt mielikuva, joka oli noussut tajunnastani. (s. 12)

Kirjan tarinan alussa keskeisenä paikkana on torinolaisen Teresan mummola Apulassa, Speziale-nimisessä pikkukaupungissa, jossa hän on viettänyt isänsä kanssa kesiään pienestä saakka. Äiti ei suostu tulemaan koskaan mukaan, koska halveksii koko paikkaa. Teresa herää eräänä kesäyönä meluun, joka tulee mummolan uima-altaalla. Siellä uiskentelee kolme alastonta pikkupoikaa, eikä Teresa saa katsettaan irti noista ilakoivista tunkelijoista. Teresan isä ja tilaa hoitava herra Cosimo ajattavat pojanryökäleet pois.  Läheisen maatilan pojat saapuvat seuraavana päivänä pyytämään anteeksi, ja myöhemmin yksi heistä, Bern, saapuu hyvitykseksi auttamaan heitä saamaan sammakot uima-altaasta pois. Teresa tutustuu tuohon erikoisesti puhuvaan, hieman karsastavakatseiseen poikaan ja päättää uteliaisuuttaan vierailla heidän maatilallaan.

"Kaikki kuului meille. Puut, matalat muurit, taivas. Taivaskin kuului meille, Teresa." (s. 530)

Käy ilmi, että pojat eivät ole veljeksiä, vaikka siltä vaikuttaakin. Syvästi uskonnolliset Floriana ja Cesare ovat kasvattaneet siskonpoikaa Berniä kuin omanaan, kuten myös orpokodista hakemaansa albiinoa Tommasoa. Nicola on heidän ainoa biologinen lapsensa. Teresa tutustuu tuohon eriskummalliseen perheeseen, joiden elämään kuuluu maatilan töiden lisäksi rukoushetkiä, syviä keskusteluja Cesaren kanssa ja poikien keskinäisiä kuljailuja keskenään. Teresan tulo meinaa rikkoa poikien dynamiikkaa, mutta etenkin Bernin kanssa tyttö lähentyy kesä kesältä. Bern vaikuttaa hyvin erilaiselta kuin muut: hän käyttää erikoisia, vanhahtavia sanoja puheessaan, lukee paljon ja kyseenalaistaa asioita, myös Cesaren aatteita. Bernin ja Teresan kasvaessa heidän välilleen alkaa tulla muutakin kuin toverillisuutta, ja 17-vuotiskesänään Teresa alkaa harrastaa seksiä Bernin kanssa bamburuovikossa.

Mutta juuri silloin Bern kohotti katseensa, ja hänen lievästi karsastavat silmänsä saivat sydämeni läpättämään aivan samalla tavalla kuin tyttönä, kun tiemme olivat ensimmäistä kertaa risteytyneet ja olimme seisseet vastapäätä toisiamme ovenkynnyksellä. (s. 201)

Kirjassa suurta osaa tapahtumista aletaan käydä läpi takaumina, kun jo aikuiset Teresa ja Tommaso istuvat Tommason kämpillä eräänä jouluaattoyönä. Tommason on kerrottava viimein Teresalle, mitä poikakolmikolle tapahtui: esimerkiksi kuka on Violalibera ja miten se liittyy kaikkiin poikiin. Nicolasta on tullut aikuisena poliisi ja Tommaso on Ada-tyttären isä, pahasti alkoholisoitunut sellainen. Bernin vaiheet selviää sitä mukaa niin Tommason kerronnan kautta kuin Teresan näkökulmasta, joka etenee lineaarisesti tuosta uima-allasepisodista lähtien, tosin välillä isoin aikaharppauksin. Käydään läpi epämääräisen nuoren talonvaltaajajoukon, johon myös Teresa ja Bern kuuluvat, maanviljelysajat Cesaren hylätyllä tilalla, luonnonsuojeluaktivismia aatteellisen Dancon johdolla, Teresan ja Bernin yhteiset vuodet maatilalla kahdestaan ja heidän välilleen tullut peikko, lapsettomuutta ja vuosien lapsettomuushoitoja. 

Jokainen hetki maatilalla oli yhtä kuulas ja kirkas kuin herätessä.  En yhtäkkiä kaivannut enää mitään sitä, mitä minulla oli ollut, mitä olin halunnut, en mitään koko Torinossa: entinen elämäni oli menettänyt merkityksensä, lakannut olemasta minulle. (s. 218)

Kirjan rakenne on aika raskas, sillä siinä on järkyttävän pitkät luvut (esimerkiksi ensimmäinen luku päättyy sivulle 93!) mutta toisaalta Giordanon kerronta on eteenpäin soljuvaa, herkkäkielistä ja ehdottoman koukuttavaa. Siinä vaiheessa kun Tommaso alkaa käydä läpi tarinaansa, en malta millään jättää kirjaa kesken, koska minulle tulee pakonomainen tarve saada selville kaikki, mikä liittyy tuohon eriskummalliseen poikakolmikkoon. Vaikka kirjassa on myös uskonnollisuutta mukana, ei se ole häiritsevää. Se kuuluu olennaisesti tähän tarinaan.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 Muissa blogeissa:

Anun ihmeelliset matkat



tiistai 20. heinäkuuta 2021

Soulmates: Holly Bourne

 Soulmates: Holly Bourne. Usborne Publishing 2013

Kansi: @David Paek / PM Breakfast / Getty Images

"An epic, electrifying and extraordinary debut novel about falling in love, from the acclaimed Holly Bourne.

Soulmates do exist. But not as you think.

Every so often, two people are born who are the perfect match for each other. Soulmates. But what if meeting your soulmate is earth-shattering - literally?

After a chance meeting at a local band night, Poppy and Noah find themselves swept up in a whirlwind romance unlike anything they've ever experienced before. But with a secret international agency preparing to separate them and a trail of destruction rumbling in their wake, they are left with an impossible choice between the end of the world, or a life without love...(Usborne)

Oma arvio: 

Blogini lukijoille on varmasti jo käynyt selväksi, että brittiläinen Holly Bourne on yksi lempikirjailijoistani. Olen tähän mennessä lukenut kaikki hänen suomennetut kirjansa (Normaali-trilogia, ...Ja onnellista uuttavuotta, Niin käy vain elokuvissa, Teeskentelyä, Syitä itkeä julkisesti ja Katsokaa, miten onnellinen olen) sekä lisäksi yhden suomentamattoman (Are we all lemmings and snowflakes) englanniksi. Bournen alkupään tuotanto on tähän asti jäänyt minulta sivuun, joten päätin korjata asian ja erään Instagram-vinkin perusteella tilasin itselleni tämän kirjailijan esikoisteoksen vuodelta 2013. Sain etukäteen sen käsityksen, että tämä on oikeasti romanttinen kirja isolla ärrällä, ja juuri romantiikkaa minä kaipasinkin.

Kautta aikojen on puhuttu sielunsisaruudesta ja sielunkumppaneista. Siitä, että mitä jos jokaiselle on olemassa se ennalta määrätty, ainoa ja oikea sielunkumppani. Tähän ajatukseen liittyy tietenkin iso kysymys, eli mitä jos sielunkumppanit eivät kohtaa koskaan? Mitä, jos he asuvat ihan eri puolilla maapalloa, eivätkä heidän tiensä risteä ikinä? Molemmat elävät täysin tietämättöminä toisistaan, mutta elävät elämänsä toki onnellisina, ehkä jonkun hyvin tärkeän ihmisen kanssa. Onko heillä kuitenkin aina tunne, että jokin hyvin tärkeä osa heistä puuttuu?

"There's nothing wrong with fantacies," I said, defending myself. "But dating a musician? Come on, guys. It's such a cliché" (s.21)

Bournen kirjassa Soulmates sielunkumppanuus on totta. Sitä tutkitaan  ja kontrolloidaan ihmisten tietämättä maailmanlaajuisesti. Tohtori Anita Beaumont saa eräänä päivänä assistenteiltaan kiireellisen hälytyksen: on löytynyt taas uudet sielunkumppanit, jotka ovat vaarallisen lähellä toisiaan. Aivan. Sielunkumppanien yhteentörmäys ei nimittäin ole mikään pikku juttu, jos sitä varten on perustettu salaisia elimiä. Jos sielunkumppanit päätyvät yhteen, sillä on tuhoisia seurauksia ihmiskunnalle. Tohtori Beaumount haluaa selvittää pikimmiten, missä nämä sielunkumppanit ovat, jotta heidät voidaan, vaikka sitten pakkokeinoin, erottaa.

The moment I stole a glance, his eyes met mine instinctively, and I felt my chest tighten. He held my gaze steadily, the smile wiped from his face. I didn't allow myself to breathe and I let whatever was passing between us pass. (s. 81)

Poppy on kärsinyt viime aikoina paniikkikohtauksista, jotka tulevat hänelle kuin puskista. Niinpä Poppyn huolestuneet vanhemmat ovat pakottaneet hänet käymään kalliilla terapeutilla, joka on antanut Poppylle joitakin välineita paniikkikohtausten torjumiseen, kuten hengitysharjoituksia. Poppy yrittää silti elää kuten kuka tahansa 17-vuotias nuori: hän on menossa ystäviensä Lizzien, Amandan ja Ruthin kanssa bändi-iltaan, johon on kuulemma tulossa bändi, joka on tunnettu erittäin kuumasta kitarististaan. Poppy tuhahtelee kaveriensa, tai lähinnä miestennielijä Ruthin vauhkoamiselle, mutta lähtee kuitenkin mukaan. 

Kuinkas ollakaan, kitaristi-Noahin ja yleisössä seisovan Poppyn katseet viipyvät toisissaan muutaman sekunnin, ja Poppy tuntee jotain voimakasta. Myöhemmin väkijoukossa hän saa taas tavallista rajumman paniikkikohtauksen, jonka seurauksena hän pyörtyy. Amanda ja Lizzie ovat tietysti huolissaan, etenkin kun virottuaan Poppy haluaa vielä takaisin sisälle. Sillä aikaa Ruth on jo pokannut Noahin kainaloonsa ja tulee esittelemään hottis-kitaristin tytöille. Hän alkaa vääntää vitsiä Poppyn pyörtymisestä, jonka seurauksena Poppy kilahtaa täysin niin muka-ystävälleen kuin ylimieliselle kitaristille.

"How come whenever I see you you're never vertical? (s.129)

Noah pyytää myöhemmin Poppylta anteeksi typerää käytöstään ja sanoo tämän tehneen häneen vaikutuksen suorasanaisuudellaan. Lopulta tyttö suostuu Noahin kutsuun lähteä kavereidensa kanssa viettämään aikaa paikalliseen pubiin Noahin ja hänen bändikavereidensa kanssa. Poppy saa sovittua asiat Ruthin kanssa ja kaikki tuntuu olevan taas hyvin, kun kaverukset suuntaavat viettämään iltaa. Ruth kertoo ihastuneensa oikeastaan enemmän bändin solistiin Ryaniin. Noah tuntuu olevan erityisen kiinnostunut Poppystä. Poppy ei osaa selittää tunnetta, jota hän tuntee pojan lähellä ollessaan: tunne on äärimmäisen voimakas, vangitseva, lähes tainnuttava. Aivan, Poppy saa taas oudon kohtauksen illan aikana ja alkaa jo epäillä olevansa allerginen pojalle. Ilta päättyy katastrofiin, sillä hän ajautuu taas sanaharkkaan Noahin kanssa. Ehkä hänen on vain parempi unohtaa koko kitaristi.

I knew it was just a crush. I knew it would pass. Well, I hoped it was just a crush. I hoped it would pass. (s. 103)

Niin helppoa kuin se olisikin. Jokin voimakas vetovoima vetää näitä nuoria yhteen, ja vaikka Noah yrittää välillä todistaa muuta pussailemalla toisen tytön kanssa eräällä keikalla, ei hänkään pysty unohtamaan Poppyä. Kumpa he vain tietäisivät, että he ovat juuri sellaiset toisille valikoituneet sielunkumppanit, joiden on vaikea vastustaa toisiaan. Ja joiden on vaarallista olla yhdessä.

I couldn't help but think that things like this didn't happen to real people, especially girls like me. Sure, they happened in films and books and cheesy television shows, but when did this sort of thing ever actually happen in real life? (s. 426)

Toisaalla Tohtori Beaumontin tutkimusryhmä saa huolestuttavia käyrälukemia Noahin ja Poppyn kohtaamisista, mutta itse Beaumont on päättänyt jatkaa tutkimuksia eikä koe vielä olevan tarpeellista erottaa vaarallista paria toisistaan. Hän ei ole nähnyt moista aiemmin: ikään kuin nuoripari olisi kehittänyt jonkinlaisen tavan vastustaa tuota heidän vetovoimaansa. Anitan assistentti Rain on hyvin hämillään, miksi hänen pomonsa pitkittää väistämätöntä. Olisi kovin julmaa antaa parin ensin rakastua, ja sitten erottaa heidät toisistaan. Niinpä.

"I've not been in love so I can't pretend to understand what you're going through. But I know this much. It's supposed to be a happy time. HAPPY?" 

"I am happy. That's what scares me." (s. 276)

Noah ja Poppy ovat erottamattomat. Heidän vetovoimansa on niin suuri, että minua hengästyttää lukea. Bourne on taas onnistunut välittämään lukijalle nuoren rakkauden, joka syvenee vastustamattoman vetovoiman lisäksi myös tunteiden tasolla heidän viettäessään aikaa.  Ruth on kateellinen hänen mitättömänä pitämänsä ystävän onnenpotkusta, ja yrittää säälittävällä tavalla iskeä Noahia Poppyn nenän edessä, mutta Noah ei näe enää ketään muuta kuin Poppyn. Mikä ihana pari he ovatkaan! Olen löytänyt uuden lemppari YA-parin. Odotan tietysti, milloin he saavat päästää rakkautensa roihuamaan kunnolla, vaikka tiedänkin, että sillä on kohtalokkaat seuraukset. Harvoinpa kirjan pääparin suuteleminen on aiheuttanut sähkökatkoksia ja maanjäristyksiä, kirjaimellisesti.

"Tell me, Poppy. Do you believe in soulmates?" (s. 473)

Kirjan loppu on jollain tasolla koko ajan lukijan aavistettavissa. Minä hämmästyin, miten toimintavoittoiseksi se meni. Tuntui, kuin olisin hypännyt suoraan romanttisesta kirjasta toiminnalliseen scifi-kirjaan. Arvosanani miinus tulee tämän kirjan loppuratkaisusta, joka ei ollut minusta hyvä. Ei, ei ja ei. Enkä väitä, etteikö loppu ole toimiva ja harkittu, enkä oikeastaan osaa ehdottaa muunlaistakaan loppua, mutta tämä mielipiteeni on nyt täysin tunteen sanelema eikä järjellä perusteltava. Muuten rakastin tätä tarinaa ja olen hämmästynyt, että tämä on Bournen esikoinen. Toki kirjaa olisi voinut hiukan tiivistää ja joitakin perusarjen toimintojen, kuten vaatteiden valinnan selostamista, jättää vähemmälle. Pidän kovasti intertekstuaalisuudesta, joka tuo hiukan mieleen Bournen toisen teoksen Niin käy vain elokuvissa, jossa myös vilisee leffaviittauksia. Esimerkiksi Shakespearen Romeo ja Julia mainitaan niin kirjana kuin leffanakin useaan kertaan, ja onhan se yksi traagisimmista rakkaustarinoista. Poppyn ja Noahin tarinassa on paljon samaa.

Arvosanani 5-

Tämän kirjan ostin itselleni.

 

Muissa blogeissa:

A Heart full of books

Never judge a book by its cover

Kara reviews

Once upon a bookcase

The Last book on the left


Samantyylistä luettavaa:

Niin käy vain elokuvissa: Holly Bourne

 

Lisään kirjan Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -haasteen kohtaan:

YA-romanssi

Booklist Queen -haaste saa ruksin kohtaan:

An author you love


sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Älä unohda minua: Anne Muhonen

 Älä unohda minua: Anne Muhonen. Avain 2021. 

 

"Kun kukkakauppias Hilla ottaa nuoren Eeron luokseen työharjoitteluun, hän joutuu samalla kohtaamaan myös oman menneisyytensä.

Anne Muhosen 17. sarjakuva-albumi, "Älä unohda minua", on tarina huomatuksi tulemisen merkityksestä. Jokaisella tulisi olla joku, johon luottaa."(Avain)

Oma arvio:

Harvinaista herkkua eli nuorten sarjakuvaa edustaa tämä kauniskantinen Anne Muhosen Älä unohda minua. Sarjakuvaromaani  kertoo kukkakaupassa työskentelevästä Hillasta, joka ottaa TET-harjoittelijaksi nuoren Eeron. Aluksi Hilla ei ole kovin vakuuttunut Eerosta, jota epämääräiset kaverit tuntuvat vievän poikaa kuin pässiä narussa. Eeron opo saa kuitenkin ylipuhuttua Hillan antamaan Eerolle mahdollisuuden.

Hilla joutuu samalla kohtaamaan myös omia kipukohtiaan tavatessaan Eeron opon Karin, joka sattuu olemaan  hänen ex-poikaystävänsä. Takaumat Hillan menneisyydestä paljastavat kipeän menetyksen, joka on ajanut aikanaan nuoret rakastavaiset erilleen. Karilla on nyt kuitenkin uusi elämä, kun taas Hilla on jäänyt paikalleen. Onneksi hänellä on rakkaat kukat, joita hän vaalii kuin omia lapsiaan.

Anne Muhonen: Älä unohda minua, s.55
 

Hilla huomaa Eeron vaikeudet ja tarjoaa tälle hienovaraista apuaan. Eerolla on vaikeuksia olla oma itsensä kaveriporukassa, joka helposti vie mennessään. Hilla tarjoaakin Eerolle sopimusta: tämä voi aina laittaa Hillalle viestin "X" kun haluaa, että Hilla soittaa tälle teeskennellen äitiä, joka käskee poikaansa heti kotiin. 

 

Anne Muhonen: Älä unohda minua, s.39

Hilla ja Eero ovat kuin vaivihkaa avuksi toinen toiselleen. Hilla huomaa myös Eeron lahjakkuuden, kun tämä piirustelee kukkakaupassa, ja kertoo tästä Karille. Hauska yksityiskohta on myös heitä yhdistävä Children of Bodom -bändi: Hilla löytää  Eeron piirtämän, tutulta näyttävän viikatemiehen ja kaivaa muistojen laatikostaan Children of Bodomin levyn, jossa on sama tyyppi kansikuvassa. 

Anne Muhonen: Älä unohda minua, s.19
 

Sarjakuvatarinan loppu jättää lohdullisen olon. Tämä oli upean koskettava tarina luottamisesta, ennakkoluulojen voittamisesta ja oman itsensä löytämisestä. Ja siitä miten kaikilla nuorilla olisi hyvä olla luottoaikuinen, jolla laittaa tarvittaessa hätäviestin. Miksei aikuisillakin.

Innostuin lukemaan myös lisää Muhosen sarjakuvia, joita hän on tehnyt jo pitkälti toistakymmentä, niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin suunnattuja. Luin alakouluikäisille lapsille suunnatun Universumin avain (Arktinen banaani, 2017), nuorille ja aikuisille sopivan Kesä, jona opin soittamaan ukuleleä (2018) sekä pari aikuisten sarjakuvaa, Ystäväni varjo (2009) ja sen jatko-osa Varataivas (Suuri kurpitsa 2010). Näistä pidin erityisen paljon koskettavasta Varataivaasta.

Arvosanaksi annan 5 

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

-


Lisään kirjan Popsugar-haasteen kohtaan:

A book that has same title as a song (Eurooppa 3: Älä unohda minua)



lauantai 17. heinäkuuta 2021

Grishaversumi-trilogia: Leigh Bardugo

 Varjo ja riipus: Leigh Bardugo. Suomentanut Jussi Korhonen. Aula & Co 2019. (Grishaversumi #1)

Englanninkielinen alkuteos (2012): Shadow and Bone. Kansi: April Ward, Antti Kukkonen (sovitus)

"Alina Starkov on teini-ikäinen orpotyttö ja rivisotilas, joka tietää ettei välttämättä selviä hengissä ensimmäisestä vaelluksestaan Sysikuilun halki. Sysikuilu on yliluonnollisen pimeä ja synkkä alue, joka kuhisee ihmislihaa syöviä hirviöitä. Se katkaisee ravkalaisten pääsyn merelle, ja retkikunnat ylittävät alueen säännöllisesti kuljettaakseen meritse tulevia tarvikkeita. Kun Alinan rykmentti joutuu raivoisan hyökkäyksen kohteeksi, hänen uinuneet voimansa heräävät eloon.

Tieto Alinan poikkeuksellisesta kyvystä leviää ja hänet pestataan grishojen eliittisotajoukkoihin. Joukkojen pahamaineinen mutta lumoava johtaja Varjo uskoo, että Alinan voima riittää tuhoamaan Sysikuilun ja yhdistämään sodan rikki repimän valtakunnan, mutta vain Alina pystyy hallitsemaan kesyttämätöntä kykyään. Kun menneisyyden salaisuudet alkavat paljastua, Alina ymmärtää, että ne voivat tuhota paitsi hänen kotimaansa myös kaiken mitä hän rakastaa.(Aula & Co)

Oma arvio:

Skippasin tämän fantasiauutuuden sen ilmestyttyä suomeksi reilut pari vuotta sitten, koska en uskonut tämän tuovan mitään uutta YA-fantasian saralle. Osa kollegoistani on tätä toki kehunut ja viimestään kiinnostuin tästä, kun kuulin uudesta Netflix-sarjasta, joka pohjautuu tähän ja kirjailijan toiseen kirjasarjaan. Haluan nyt kerrankin lukea kirjan ennen sarjaa.

Kirjan alussa kerrotaan päähenkilöiden, Alinan ja Maljenin eli Malin taustasta: heidät on tuotu orpolapsina arvoisan herttua Keramzinin kartanoon oppimaan lukemista ja kirjoittamista. Oppimisen lomassa lapset tekevät kotitöitä ja leikkivät keskenään. Kun pelätyt grishat tulevat tekemään tarkastusta, onko lapsilla mitään kykyjä, Alina ja Mal ovat kauhuissaan. Nimittäin jos heillä olisi, he pääsevät (tai joutuvat) ghishojen joukkoon. Onneksi heidät todetaan ihan tavallisiksi kaupungin raunioista poimituiksi orpolapsiksi, jotka saavat jatkaa elämäänsä kreivin suojeluksessa, kunnes aikuistuvat.

"Olen pahoillani, että minulta kesti niin kauan nähdä sinut, Alina. Mutta minä näen sinut nyt." (s. 279)

Nykyhetkessä Alina ja .Mal ovat nyt 16-vuotiaita ja työskentelevät sotajoukkojen tehtävissä. Alina toimii kartografina. Heillä on juuri edessä melko kuumottava tehtävä: heidän rykmenttinsä on ylitettävä pelätty Sysikuilu, jota Epämereksikin kutsutaan. Se on nimittäin täynnä verenhimoisia tappajia, olentoja, joita sanotaan Volkriksi. Monetkaan eivät ole selvityneet Sysikuilusta hengissä, mutta se täytyy ylittää, jos mielii päästä Tosimerelle. Alina on kauhuissaan, eikä voi tajuta Malin kepeää asennetta. Alinaa myös ärsyttää Malin flirttailu kauniin Grishanaisen kanssa. Hyvin pian nimittäin lukijalle käy selväksi, että Alina on toivottoman rakastunut lapsuudenystäväänsä.

Olen pahoillani, että jätin sinut pimentoon niin pitkäksi aikaa.

Olen pahoillani, mutta nyt olen valmis.

Kutsuin, ja valo vastasi. (s. 173)

Sysikuilun ylityksessä meinaa käydä köpelösti, mutta ihmeen kaupalla Alina ja Mal ja muutama muu pelastuvat volkrien hyökkäyksestä. Alina ei oikein tajua, mitä hyökkäyksessä oikein tapahtui, mutta hän herää vangittuna ja häneltä aletaan kysellä kaikenlaista. Käy ilmi, että Alinalta on paljastunut vaaran hetkellä voimakas auringonkutsujan kyky, josta hän ei itsekään tiennyt. Hän on kuin onkin grisha, ja hänet kiikutetaan tarkoin varjellussa vaunukyydissä Pieneen palatsiin (joka on kaikkea muuta kuin pieni) arvostetun ja pelätyn Varjon alaisuuteen. Tästä alkaa Alinan täysin uudenlainen elämä: siihen kuuluu kauniita pukuja, ehostusta, kykyjen harjoittamista, muiden ihailua ja Varjon outoa suosimista. Varjo yhtä lailla pelottaa kuin kiehtoo Alinaa, eikä hän tunnu voivan vastustaa tämän vetovoimaa. Mal ei vastaa Alinan kirjeisiin, joten tämä alkaa jo epäillä pojan unohtaneen hänet täysin.

"Vaatteet, korut, jopa ulkonäkösi. Hän on merkinnyt sinut omakseen."(s. 217)

Onko uusi elämä auringonkutsujana kuitenkaan Alinaa varten? Voiko Varjoon luottaa? Miksi Mal ei anna kuulua itsestään? Varjolla on suuret suunnitelmat Alinan varalle. Pieni epäilyksen siemen kuitenkin kytee tytön mielessä, vaikka Varjon vetovoima tuntuu olevan vastustamaton.

Varjo ja riipus aloittaa mielenkiintoisen tarinan, jonka henkilönnimistä ja paikasta tulee hieman Neuvostoliitto/Venäjävibat. Muuten tuntuu, ettei tarina kuitenkaan anna hirveänä uutta: orpotyttö, jolla on piilevä kyky, jota muut haluavat hyödyntää johonkin pahaan. Salainen rakkaus lapsuudentoveriin, kunnes kolmiodraamaa tulee uuden tyypin astuessa kuvioihin. Kurjuuksista rikkauksiin, vaatimattomuudesta kaunottareksi ja mitättömyydestä kaikkien ihailemaksi kyvyksi. Sekaan hieman kammottavia hirviöitä ja sotaa. Kirja oli kyllä ihan mukiinmenevä, mutta en nyt hirveänä riemastunut tästä.  Lainasin kyllä jo jatko-osan Saarto ja myrsky, mutten ole vielä innostunut siihen tarttumaan. Sarjaan on ilmestynyt juuri myös kolmas osa, Tuho ja roihu.

Annan arvosanaksi 3

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.


Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Mikko) 

Yöpöydän kirjat 

Sonja Arstio 

Auringonlaskuissa 

Kirjoihin kadonnut

 

Samantyylistä luettavaa:

 Hopea-sarja: Victoria Aveyard