perjantai 6. joulukuuta 2019

Ihan mieletön juttu: Hank Green

Ihan mieletön juttu: Hank Green. Suomentanut Kaisa Kattelus. Tammi 2019.

Englanninkielinen alkuteos: An Absolutely Remarkable Thing. Kansi: Laura Lyytinen/ iStockphoto

"Scifillä maustettu hauska ja koukuttava kuvaus tubemaailman koukeroista

Suositun tubettajan esikoisromaani on viihdyttävä scifi-mysteeri, joka sivuaa painavia ja ajankohtaisia teemoja: kuinka sosiaalinen media muokkaa keskustelukulttuuria ja kuinka julkisuus on oma maailmansa, jolla ei ole juurikaan tekemistä todellisuuden kanssa. Parikymppinen taideopiskelija April May asuu New Yorkissa yhdessä kämppiksensä, on-off-tyttöystävänsä Mayan kanssa. Eräänä aamuyönä April törmää jalkakäytävällä seisovaan jättiläismäiseen patsaaseen. Hän nimeää patsaan Carliksi ja kuvaa siitä ystävänsä Andyn kanssa videon, jonka Andy jakaa YouTube-tilillään. Seuraavana päivänä videosta on tullut viraali-ilmiö ja Aprilista somejulkkis.

Käy ilmi, että Carleja on ilmestynyt kymmeniin kaupunkeihin eri puolille maapalloa. Aprilin odotetaan selvittävän Carlien salaisuus: mistä ne ovat tulleet ja mitä ne tarkalleen ottaen meiltä haluavat. Pian hän joutuu huomaamaan, kuinka kuuluisuus asettaa vaakalaudalle hänen ihmissuhteensa, turvallisuutensa ja identiteettinsä – koko hänen elämänsä."(Tammi)

Oma arvio: 

(Huom! Arviossani on  joitakin lähes suoria lainauksia Oulun kaupungin nuoret -IG-tilille (@kirjastogram) tekemästäni kirjavinkkauksesta.)

Kuuluisan YA-kirjailija John Greenin veljen Hank Greenin esikoiskirjassa parikymppinen tubettaja April May törmää kotikaupungissaan New Yorkissa eräänä päivänä omituiseen, jättimäiseen patsaaseen, josta hän tekee ystävänsä Andyn kanssa You Tube -videon.  Aprilista tulee Carl-videoidensa ansiosta somejulkkis, ja hän saa kokea sen aiheuttamat hyödyt ja haitat. Selviää myös, että Carl-patsaita on alkanut putkahdella muihinkin maailman kaupunkeihin. Kirjan alkuasetelma patsaineen tuo muuten kovasti mieleen Sylvain Neuvelin Themis Files -trilogian alku, jossa avaruudesta putkahtaa maan pinnalle patsaiden sijaan jättiläisrobotteja.



Carl ei tunnu ihan tavalliselta patsaalta, vaan oudon lämpimältä ollakseen metallia. Tästä Carlin mystisestä materiaalista kiinnostuu yliopisto-opiskelija Miranda, jonka ilmestyminen kuvioihin edesauttaa Aprilin ja hänen tyttöystävänsä Mayan välirikon syntymistä.

Re. Oliko se siis lämmin?  

April,

ne ominaisuudet joita kuvaat...kovuus, resonoivuus, kiilto, paino, äärimmäisen alhainen lämmönjohtokyky, ne eivät kuulosta pelkästään omituisilta vaan mahdottomilta. Tietojemme mukaan ei ole olemassa mitään materiaalia, jolla olisi kaikki nämä ominaisuudet. On vaikea kuvitella että sellaista materiaalia edes voisi olla olemassa.--- (s. 69)

Carl pyytää erilaisia alkuaineita omintakeisilla koodeillaan, joita hän ripottelee esimerkiksi Queenin biisistä kertovalle Wikipedia-sivulla, ja jonka nokkelat Andy, Miranda ja April huomaavat. Kun Carl on saanut haluamansa aineseoksen, häneltä ja kaikilta muilta patsailta ympäri maailman irtoaa toinen käsi. New Yorkin Carlin käden katoamisen April pääsee omin käsin todistamaan. Patsaan käsi nimittäin ottaa jalat alleen ja kipittää karkuun. 

"Miksi pelastit minut?" kysyin kädeltä.
Se ei tehnyt mitään. (s. 266)

Ihmiset ympäri maailman alkavat nähdä samaa unta, jossa täytyy selvittää erilaisia koodeja. Perustetaan jopa erilaisia yhteisöjä, joissa yhdessä mietitään koodien muodostumista. Ihmisten elämä on kuin tosielämän pakopeliä. April huomaa pian, että hänen uni poikkeaa  kuitenkin muiden unista, sillä siinä esiintyy myös kaupunkiin laskeutuva Boeing 767 -lentokone. Onko April valittu, ja miksi juuri hän? Tuntuu, kuin Carl suojelisi häntä. Carlien tulo synnyttää luonnollisesti myös vastarintaliikkeen nimeltä Turvaajat, jotka ajattelevat Carleilla olevan pahat aikeet. Kun Aprilin omaan makuuhuoneeseen ammutaan viereisestä rakennuksesta, hän tajuaa, kuinka suuressa vaarassa hän on. Lisää kauheuksia on tulossa...

1. Carl oli elävä
2. Carl tiesi kuka olin.
3. Carlilla oli ainakin kaksi toivetta.
              1. Että minä en kuole.
                            2. Että minä en ota kuvaa sen 
          irtokädestä. (s. 263)


Ihan mieletön juttu on kirja, jossa on April Mayn kirjoittama raporttimainen kirja sisällä. Kirjan lopun traagisten tapahtumien jälkeen Aprilin ystävä Andy kirjoittaa kirjan viimeisen luvun, jossa paljastuu yllättävä käänne. Tämä käänne petaa melko varmasti ilmestyvän jatko-osan mahdollisuutta.

Hank Green sekoittaa kirjassaan mahtavasti scifiä, some-maailman kiemuroita ja ihmissuhdesotkuja. Valitettavasti henkilöhahmojen väliset selkkaukset jäävät hiukan pinnallisiksi ja epämääräisiksi. Aprilin ja Mayan suhde on esiteltykin hyvin sekavaksi kämppis/rakkaussuhteeksi, mutta lisäksi soppaa sekoittaa hämmentävä Andyn ja Aprilin ystävyyssuhde ja Aprilin säätö vetävännäköisen Mirandan kanssa. Näitä kirjailija olisi voinut selventää ja niihin hiukan panostaa enemmän. Kirjaa suosittelisin ehkä noin 15-vuotiaista eteenpäin. 

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustanjalle. 

Muissa blogeissa ja vlogeissa:

Bibbidi Bobbidi Book (Lokakuun luetut/ 14:37)

Samantyylistä luettavaa:

Themis kansiot -trilogia: Sylvain Neuvel

lauantai 30. marraskuuta 2019

Sontaa: Ulla Donner

Sontaa: Ulla Donner. Suomentanut Sinna Virtanen. S&S 2019.

 
Ruotsinkielinen alkuteos: Skiten

"Kapitalismista, perunatuotteista ja vapaudesta 

Kaikki ovat ilmastovegaaneja, intersektionaalisia feministejä, poliittisesti valveutuneita aktivisteja, ja tekevät työtä asioiden parissa, joihin todella uskovat. Vai onko kaikki sittenkin vain samaa vanhaa paskaa uudessa paketissa?

Mainostoimistossa käydään yt-neuvotteluja ja after workissa puretaan tuntoja. Dream Hackers Disruption Agencyn työkaverukset puhuvat keskenään siitä, miten paljon vapautta heillä oikeastaan on. Ovatko he itse valinneet työnsä ja elämäntapansa? Voivatko he edes vaikuttaa siihen, miltä oma elämä tulevaisuudessa näyttää?

Töissä on käynnissä uuden perunapohjaisen makkaran lanseeraus. Innovatiivisen lihankorvikkeen ongelmana vain on, että perunassa ei ole juurikaan proteiinia. Ratkaisu löytyy, mutta siinä piilee omat vaaransa.

Sontaa kertoo kapitalismista, perunoista ja halusta vetää itsensä alas vessanpöntöstä." (S&S)

Oma arvio:

Luin aiemmin Sarjakuvametro-haasteen hengessä Ulla Donnerin aiemman sarjakuvateoksen Spleenish (S&S 2017), jossa on vahvoina teemoina yhteiskunnalliset epäkohdat, ja päähenkilön itsesäälissä rypeminen, melankolia ja lievä masennustila. Pidin kovasti hänen kantaaottavasta tyylistään ja persoonallisesta piirrosjäljestään. Niinpä kiinnostui heti tästä uutukaisesta sarjakuvasta Sontaa, jonka harmoninen pinkki-harmaa kansi on jotain muuta kuin kirjan sisältö.

Kirjan keskiössä on Dream Hackers Disruption Agency -niminen mainostoimiston työntekijät, jotka ovat suunnittelemassa uuden lihankorviketuotteen, perunasta kehitellyn makkaran eli Pekkaran mainoskampanjaa. Mainostoimiston pomo on oikea karikatyyri: yli-innokas, lääppiväinen, outoja metaforia käyttävä kouhottaja. Kun mainostoimiston työntekijöille selviää, että heidät ehkä tullaan irtisanomaan kampanjan jälkeen, päättävät he porukalla lähteä afterworkille. Baarissa he tapaavat luovaa kirjoittamistyötä tekevän tuttavansa, jota he yhtä aikaa ihailevat ja paheksuvat. 

Yhdessä tuopposten ääressä jutellaan Pekkarasta ja sen järjettömyydestä (eihän perunassa ole proteiinia!), entisistä suhteistaan, seksismistä, samalla kun coloradonkuoriaiset valtaavat pikku hiljaa kaupunkia. Pekkaran kehittäneet ihmiset ovat näet ratkaisseet tuotteensa protskuongelman lisäämällä siihen murskattuja kuoriaisia. Homma meinaa levitä käsiin.


Tarinan lomassa käydään läpi monia mielenkiintoisia ilmiöitä. Yllä olevassa kohtauksessa Dream Hackersin miespuolinen työntekijä on hämmentänyt naiskollegaansa puristelemalla tätä ratikassa takapuolesta, ihan vaivihkaa. Naisen reaktio on hämmennys, ihmettely ja sitten viha. Reaktio tulee vasta tapahtuneen jälkeen, ja siitä huokuu syyllisyys siitä, olisiko hänen pitänyt tehdä jotain asialle. Lisäksi baarikeskusteluissa yksi työntekijöistä kertoo aiemmasta suhteestaan narsistisen miehen kanssa. Baarissa jutellaan myös työstä, vapaudesta ja omista valinnoista.

Sontaa on yhtä aikaa vakava, hauska, ahdistava ja ehdottomasti ajatuksia herättävä sarjakuvateos. Ulla Donnerin kynänjälki on persoonallista ja helppoa seurattavaa tällaiselle sarjakuvanoviisille. Sarjakuvan aiheet ovat ajankohtaisia, kuten se, miten erilaisia vaihtoehtoja lihansyönnille on jatkuvasti kehitteillä - ovatko lihattomat tuotteetkaan aina niin eettisiä ja terveellisiä? Missä menee se raja, kun huomaa parisuhteen olevan kaikkea muuta kuin terve? Mihin kaikkeen työntekijöiden tulee työssään taipua?

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja nettijulkaisuissa:



Samantyylistä luettavaa:



maanantai 25. marraskuuta 2019

Shades of Magic -trilogia: V.E. Schwab

Magian syvempi sävy: V.E. Schwab. Suomentanut Mika Kivimäki. Karisto 2019. (Shades of Magic #1)

Englanninkielinen alkuteos (2015): A Darker Shade of Magic. Kansi: Will Staehle.

"Pelastaakseen kaikki maailmat heidän on ensin selvittävä hengissä

Useimmat tuntevat vain yhden Lontoon - mutta entä jos niitä onkin useampi? Kell on yksi viimeisistä antareista - velhoista, joilla on harvinainen ja haluttu kyky matkustaa maailmojen välillä. Harmaa Lontoo - likainen, ahdas ja magiaton - on hullun kuningas Yrjö III:n koti. Punainen Lontoo on täynnä elämää ja taikuutta. Valkoista Lontoota hallitsee kuka tahansa valtaistuimelle tiensä murhannut. Ja entisaikoina oli olemassa myös Musta Lontoo...

Virallisesti Kell palvelee lähettiläänä kaupunkien hallitsijoiden välillä. Epävirallisesti hän on salakuljettaja, joka tarjoaa tarpeeksi maksaville murusia maailmoista, joita nämä eivät tule koskaan näkemään. Erään kaupan mennessä mönkään Kell pakenee Harmaaseen Lontooseen ja törmää Lila Bardiin, varkaaseen jolla on isoja unelmia. Ensin Lila ryövää Kellin, sitten pelastaa tämän vaaralliselta vastustajalta ja lopulta juonittelee itsensä mukaan hurjaan seikkailuun toisiin maailmoihin." (Karisto)

Oma arvio:

Epäilen kärsiväni nyt melkoisesta fantasiaähkystä, sillä minulla on ollut tänä vuonna luettavanani melko monta - vieläpä suhteellisen muhkeaa - fantasiakirjaa. Olen kahlannut tätä V.E. Scwabin Shades of Magic -trilogian avausosaa jo viime keväästä asti, ja miltei menettänyt toivoni siitä, että saisin kirjan luettua joskus loppuun. Kirja ei ollut suinkaan huono, vaan jokseenkin kiehtova ja sutjakkaasti luettava.  Jokin koukku jäi kuitenkin selvästikin puuttumaan, jonka seurauksena lukemiseni ei edennyt ja siihen tuli pitkiä taukoja.

Magian syvempi sävy esittelee erilaisen Lontoon, sellaisen, jossa on monta eri rinnakkaismaailmaa. Kirjan päähenkilö, nuori verimaagikko eli Antari nimeltä Kell, liikkuu sutjakkaasti maailmojen välillä ja salakuljettaa erilaisia tavaroita siinä sivussa, kun toimii vallanhimoisten hallitsijoiden juoksupoikana. Sattumoisin hän tulee löytäneeksi sellaisen esineen, joka sisältää hyvin voimakasta ja vaarallista taikuutta.

Nykyään ainoastaan Antarit pitivät hallussaan tarpeeksi voimaa luodakseen uusia ovia ja ainoastaan he kykenivät kulkemaan niistä. Antarit olivat aina olleet harvinaisia, mutta kukaan ei tiennyt kuinka harvinaisia ennen kuin ovet suljettiin ja heidän lukunsa alkoi pienentyä. (s. 30)

Kellillä on omat nimityksensä eri maailmoille: Harmaa Lontoo on menettänyt taikuutensa, Punainen Lontoo on vielä maaginen, Valkoinen Lontoo on nääntymässä ja Musta Lontoo on kuollut paikka, minne kukaan ei vapaaehtoisesti enää halua.  Kellin tukikohta on Punainen Lontoo, jossa Thames virtaa kaupungin läpi punaisena. Kell on  osa kuningasperhettä ja pitää  prinssi Rhytä omana veljenään, niin hyvässä kuin pahassakin. Kell on tuotu perheeseen pikkuisena, eikä hän tiedä omaisistaan mitään muuta, kuin että nämä eivät voineet olla Antareja, sillä taikuus ei siirry verenperintönä.

Hän oli jo vetämässä hihansa alas, kun pieni, kiiltävä arpi sattui hänen silmiinsä. Kuten aina. Se oli aivan kyynärtaipeen  alapuolella, ja viivat olivat hämärtyneet niin, että symbolia oli melkein mahdoton tunnistaa. (s. 57)

Toinen keskeinen henkilö kirjassa on nuori Lila Bard, joka elää Harmaassa Lontoossa taskuvarkaana. Lilan ja Kellin tiet kohtaavat, kun neito varastaa Kelliltä Mustasta Lontoosta peräisin olevan maagisen kiven. Kellin on saatava tuo vaarallinen esine takaisin, mutta Lila ei olekaan mikään helppo vastus. Kell joutuu pelastamaan kuitenkin naisen pulasta, kun toinen antairi Holland ahdistelee tätä. Näin Kell tulee ottaneeksi Lilan mukanansa Punaiseen Lontooseen, vaikkei se olisi pitänyt olla mahdollista. Tietenkin näiden nuorten välit lämpenevät tarinan tuoksinassa, kun he tajuavat yhdistää voimansa ja taitonsa taistelussa pahaa vastaan.

Maailma kuului hänelle.
Maailmat kuuluivat hänelle.
Ja hän aikoi valloittaa ne kaikki. (s. 417)

Magian syvempi sävy on periaatteessa täydellinen fantasiakirja: Siinä on äiditön ja isätön miessankari, rohkea kick-ass naissankari, kuninkaallista juonittelua, magiaa, hyvän ja pahan taistelua ja rinnakkaismaailmoja. Kirjan lopussa on monipuolinen liiteosio, jossa on selitetty antarien verikäskysanoja sekä kirjailijan kehittelemän arnesinkielen perusteet. Lisäksi siellä on lisätarinoita kirjan maailmasta.

"Maailmat ovat kuin paperinpalasia päällekkäin pinottuina." (s. 203)

Jotain jää silti puuttumaan, jotta olisin imaissut tämän kirjan pikavauhtia menemään helppolukuisuudestaan huolimatta. Oliko se sitä, että juoni ei lähtenyt vetämään heti alusta saakka, hankala sanoa. Kirjan tarina oli parhaimmillaan puolivälin jälkeen, kun Lilan ja Kellin tiet yhtyvät. Eri Lontoot ovat minusta kiehtovin osa kirjan maailmasta, etenkin Punainen Lontoo taikuuksineen. Olisin kuitenkin kaivannut vielä perusteellisempaa maailmojen kuvausta ja erilaisuutta maailmojen välille. Sydämeni lämpeni kovasti Kellin ja Rhyn veljeydestä ja ystävyydestä. Olen silti vielä kahden vaiheilla, luenko jatko-osia Tummenevat varjot (2019) ja Loihdittu valkeus (2020.)

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Oksan hyllyltä
Kirjavinkit (Mikko)
Taikakirjaimet
Nörttitytöt (Tuuli Veteläinen)
Neverendingly

Samantyylistä luettavaa:

Veren ja luun lapset -sarja: Tomi Adeyemi
Savuvarkaat-sarja: Sally Green
Hopea-sarja: Victoria Aveyard
Usvasyntyinen-trilogia: Brandon Sanderson



lauantai 16. marraskuuta 2019

Sadie: Courney Summers

Sadie: Courtney Summers. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2019.

Englanninkielinen  alkuteos (2018): Sadie. Kansi: Tiia Javanainen/ Purotie Design & iStock/ LightFieldStudios

"Cold Creekin pienessä kaupungissa 19-vuotias Sadie voi luottaa vain itseensä. Hänen äitinsä jätti Sadien ja tämän pikkusiskon Mattien omilleen, kun tytöt olivat pieniä. Kun Mattie löytyy murhattuna, Sadien koko maailma romahtaa. Poliisilla ei ole epäiltyjä, mutta Sadie on vakuuttunut, että hän tietää tappajan henkilöllisyyden. Nyt hän ei voi levätä ennen kuin on kostanut sisarensa kohtalon. Hinnalla millä hyvänsä.

Radiotoimittaja West McCray omistaa uuden podcastinsa Sadien tarinalle ja yrittää selvittää, mitä oikeastaan tapahtui. Tunsiko Sadie murhaajan? Saiko hän ikinä syyllisen kiinni?"(Karisto)

Oma arvio: 

*Spoiler alert*

"Kuten niin monet tarinat, tämäkin alkaa kuolleesta tytöstä."  Näin lukee kirjan takakannessa verenpunaisin kirjaimin. Kirjan aihe, valkopohjainen kansi ja punainen fontti kirjan nimessä tuo mieleen viime vuonna julkaistun, niin ikään YA-jännärin Yksi meistä valehtelee, joka sai minut janoamaan lisää nuorille aikuisille suunnattuja jännäreitä. Kuitenkin tuo Karen McManusin kirja on sivujuonineen viihteellisempi kuin Sadie, jota voisin jopa kuvailla surullisen raadolliseksi ja omalla tavallaan kammottavaksi. 

Kirjassa vuorottelee West McGrayn juontama Tytöt-podcastin ja Sadien oma näkökulma ajasta ennen Podcastin julkaisemista - ja Sadien mystistä katoamista. Vaihe vaiheelta lukija saa kulkea epätoivoisen 19-vuotiaan nuoren naisen matkassa, alkaen pakoauton ostamisesta ja päättyen todelliseen arvoitukseen. Matkallaan Sadie valottaa meille hänen lapsuuttaan, jota ei juurikaan ole ollut. Huumeriippuvainen äiti Claire asui tyttöjensä Sadien ja Mattien kanssa asuntovaunualueella ja toi kotiin isäpuoliehdokkaita, eikä tyttöjen oikeasta isästä ikinä puhuttu. 

Yksi isäpuolista on kirjan juonen ja tapahtumien kannalta merkityksellinen, nimittäin Keith, josta asuntovaunualueen omistaja ja lopulta Clairen kadottua myös tyttöjen äidinkorvike May Beth Foster pitää eniten, sillä tämä hurmaa ihmiset käytöksellään ja "huolehtii" tytöistä Clairen ollessa yötöissä. Sadie vihaa tuota miestä, sillä tämä ei ole niin puhtoinen kuin luulisi. Häntä Sadie lähtee jäljittämään yksinäisellä road tripillään. Lukijalle ei käy epäselväksi nuoren, katkeran ja surunmurtaman tytön aikeet, sillä hän pakkaa mukaan taittoveitsen ja kuvan Keithistä. Clairen 13-vuotias pikkusisko Mattie on löytynyt murhattuna nurmikentältä, ja Sadie tietää, kuka hänen surmasi. Hän aikoo ottaa oikeuden omiin käsiinsä.

Kolmetoista, Mattie.
Pidin sinut hengissä kolmetoista vuotta.
Herätin hänet aamuisin, laitoin ruoat, saatoin hänet koulubussille, olin pysäkillä vastassa, kun koulupäivä oli ohitse, raadoin niska limassa, jotta pysyisimme elämän syrjässä kiinni. (s. 113)

West McGray on alkanut selvittää podcastissaan kadonneen Sadien tapausta lähinnä May Beth Fosterin pyynnöstä. Sadien oma äiti Claire on jättänyt tytöt oman onnensa nojaan, mutta ilmestyy kirjan loppuvaiheilla kuvioihin. Tytöt-podcastissa haastatellaan Sadien matkallaan kohtaamia ihmisiä, kuten liftarina kyydissä matkannutta Cat Matheria. 

Montgomeryssä Sadie on tutustunut paikallisiin nuoriin sillä tekosyyllä, että yksi heistä on Silas Baker -nimisen miehen tytär. Kuka on tuo sliipattu, vaikutusvaltainen Baker ja mitä Sadie hänestä haluaa? Hänellä on sama likainen harrastus kuin Keithillä, jota Sadie nyt etsii nimellä Darren Marshall. Murjottuna Sadie jatkaa matkaansa Langfordiin, jossa Darren nimisen miehen sanotaan majailevan eräässä motellissa. Matkaan nousee aiemmin mainittu liftari Cat, joka kuitenkin häippäsee kesken matkan säikähdettyään Sadien taittoveistä. Motellilla Sadie huomaa olevansa jo lähempänä Darrenia, mutta ei kuitenkaan tavoita tätä. Lopulta hän kuitenkin saa tietää miehen lopullisen sijainnin, mutta koituuko tämä hänen kohtalokseen.

May Beth sanoi usein, että on väärin vihata ihmisiä vain siksi, että he ovat parempiosaisia. Hän sanoi, etten voi vihata ketään sellaisen vuoksi, mutta hän on vaarassa. Kyllä minä voin. Ja vihaankin. Vihasta tulee oiva muuri minun ja sen nälkäisen kaipauksen väliin, joka myrkyttää sisuskalut ja vääntää ne nurin. (s. 111) 

Olen jättänyt tarkoituksella mainitsematta tähän asti Sadien änkytyksen. Se kulkee mukana Sadien repliikeissä, ja on takuulla lukijalle yhtä hämmentävää kuin kirjan sivuhenkilöillekin. Sadien änkytys pahenee hänen ollessa hermostunut tai jännittynyt, ja hän on myös oppinut huijaamaan välillä änkytystään. Hän on myös tottunut ihmisten reaktioihin, jotka vaihtelevat kiusaantuneisuudesta sääliin. Osa tuntuu ajattelevan automaattisesti, että änkyttävä Sadie on vähäjärkinen. Näinhän ei tietenkään ole, ja änkytyksen syyt ovat edelleen epäselviä. (Lisätietoa änkyttämisestä löytää muun muassa Suomen änkytysyhdistys ry:n sivuilta.)

"Kun isoisäni oli nuori, nunnat uskoivat, että tuo paranee piiskaamalla."
Mies nauraa. Hän puhuu änkytyksestäni. Tuijotan häntä niin kauan, että hän punastuu ja alkaa takellella, muttei saa peruttua sanojansa. (s. 210)

Kirjan loppu jättää minut hoomoilaseksi ja suorastaan epätoivoisen ahdistuneeksi. Mitä, miksi, miten, MISSÄ? Lopetus on siis jännäriin täydellisen epämääräinen ja kysymyksiä ilmaan heittävä. Kirjan päähenkilö on kasannut sisälleen suuren määrän vihaa, eikä ole saanut sitä määrää rakkautta, kuin olisi ansainnut. Lisäksi Sadie muistaa jatkuvasti Keithin, sen, miten tämä tuli hänen huoneeseensa äidin ollessa töissä, tai kylpyhuoneeseen tämän ollessa pesulle, tai... Hänen äitinsä Claire on sanoin ja teoin osoittanut, että rakastaa Mattieta enemmän kuin Sadieta, ja tämä on jättänyt suuren haavan nuoren naisen sydämeen. Niinpä ei ole ihme, kun hän hämmentyy kovasti, kun Montgomeryssä yksi paikallisista nuorista, Javi, kiinnostuu hänestä aidosti. Sadie jopa hetken miettii, kuinka helppoa olisi vain jäädä Javin luo ja ottaa tämän rakkaus vastaan. Mutta ei, Sadie kulkee määrätietoisesti kohti päämääräänsä.

Aion tappaa miehen.
"Mä teen sen", kuiskaan hiekkaiseen maahan kerran toisensa jälkeen.
Teen, teen, teen. 
Minun on pakko.
Aion tappaa miehen, joka tappoi siskoni. (s. 253)

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita bloggauksia


Samantyylistä luettavaa: 

Yksi meistä valehtelee: Karen M. McManus

Courtney Summers kertoo Sadien kirjoittamisesta ja siitä, miksi aikuisten tulisi lukea kirja:


perjantai 8. marraskuuta 2019

Suomea lohikäärmeille: Briitta Hepo-oja

Suomea lohikäärmeille: Briitta Hepo-oja. Otava 2019

Kansi: Tuuli Juusela

"Trillerimäinen fantasia vaihtoehtoisesta 2000-luvun Suomesta. 

Pinnan alla kytee: tasavaltalaismieliset anarkistit yrittävät murtaa Suomen kuningaskunnan tiukkoja valtarakenteita. Säätyjako sanelee nuorten elämää, ja eriarvoisuus rehottaa. Tavallinen kansa elää köyhyydessä ja uhraa haltioille. Noituutta harjoitetaan laittomasti.

Lyseota käyvän Timin lemmikkilohikäärme karkaa. Sen seurauksena varaton Tim tutustuu Lynxiin, opiskelijatyttöön, joka kuuluu vauraaseen sukuun ja ritarisäätyyn. He ihastuvat ja alkavat tapailla, mikä ei miellytä kaikkia. Onko epäsäätyinen rakkaus edes mahdollista? Kuinka kova hinta on maksettava lupauksensa pitämisestä? " (Otava)

Oma arvio:

Tässäpä kirja, joka yllätti minut iloisesti. Olin hiukan epävarma, otanko tätä Siilin kuolema ja Hylättyjen lasten kaupunki -teoksilla (Myllylahti) tutuksi tulleen Briitta Hepo-ojan uusinta blogilukemistooni, mutta jokin Suomea lohikäärmeille -kirjan kuvauksessa (ja ehkä hieman kauniin punaisessa kannessakin) sai minut kuitenkin houkuteltua tämä lukemaan. Onneksi!



Kirjan tarina ja maailma sieppaavat minut heti mukaansa. Kirja ei ole vaihtoehtohistoriaa, vaan vaihtoehtohistorian jälkeistä nykyisyyttä, jossa Suomi on kuningaskunta, jaettu Etelä-Suomeen sekä pelottavaan ja tuntemattomaan Botniaan, Jossa on nykyisen Oulun ja Kainuun sekä Pohjanmaan alueen lisäksi muun muassa Koillismaa (Kuusamon seutu) ja Erämaat (Lappi). Kirjan Suomessa kohutaan yhä noidista, joiden arvellaan suurimmaksi osaksi vetäytyneen Botniaan, ja pakanauskonnot ovat vielä valta-asemassa, kun kristinusko vasta nostaa päätään. Pian on käsillä rakastetun prinsessa Freijan häät, mutta tasa-arvoa kannattava terroristijärjestö TASA pitää ihmiset valppaina.

En ollut ikinä törmännyt noitaan. Tai jos olinkin, en tiennyt sitä. Noidat oli poltettu roviolla melkein sukupuuttoon. Alkuperäisiä noitasukuja oli enää erämaissa, ja ne loput, jotka eivät olleet paenneet ulkomaille, piileskelivät maan alla. (s. 81)

Kirjan päähenkilöinä ja minäkertojina vuorottelevat helsinkiläiset Lynx ja Tim, jotka eivät kirjan alussa vielä tunne toisiaan, mutta tarinan edetessä heidän tiensä kohtaavat sattuman kautta. Lynx af Bjarmia opiskelee kirjallisuutta yliopistossa ystävänsä Magdalenan kanssa, joka on ystäväänsä varakkaammasta ja arvovaltaisemmasta aatelisperheestä. Lynxin perhe kuuluu ritarisukuun, ja niinpä hänen isosiskonsa Fox on sotilaskoulutuksessa Kuninkaallisessa Ratsuväessä. Yliopiston kyseenalaistettu lehtori Max Viima antaa noituusaiheisella luennollaan Lynxille ajattelemisen aihetta: aikooko Lynx jatkaa perheensä odotusten mukaisesti sotilaaksi vai hakeutua oman mielenkiinnon mukaiselle alalle. Lynxin perhe taiteilijaäiteineen edustaa harvinaista bjarmilaista sukujuurta, ja he ovat ateisteja. Lynx kiintyy äitinsä taiteilemaan jómali-patsaaseen, ja alkaa kantaa sitä onnenkaluna paikasta toiseen ystävänsä Magdalenan kiusaksi, joka kuuluu kristittyyn perheeseen. Lynxin täytyy noudattaa myös aina elämässään Ritarikoodia, jossa muun muassa kaikki annetut lupaukset täytyy pitää. Tämä aiheuttaa harmia tytölle, sillä hän on mennyt lapsena lupautumaan serkkunsa Franzin vaimoksi, jos ei ole avioitunut ennen 25 vuoden ikää.



Lyseon viimeistä luokkaa käyvä Timjami Leivonen kuuluu alempiarvoiseen luokkaan ja asuu yhdessä siskonsa Kanelin kanssa Helsingin Roihuvuoressa. Kirjan tapahtumat alkavat vyöryä siitä, kun Timiltä karkaa hänen enoltansa syntymäpäivälahjaksi saama lohikäärme ylempiluokkalaisten venealueelle. (Tämä saattaa johtua siitä, että Tim ystävänsä Leon kanssa tulee suututtaneeksi pihahaltiat syömällä niille tarkoitetun suklaakakkupalasen.) Timin pikkainen ja huonotapainen lohikäärme menee sattumoisin Magdalenan perheen veneelle, jossa tyttö on tunkeutujaa kiväärin kanssa vastassa. Tim säikähtää ihan yhtä paljon kuin Magdalenakin, joka ei halua kenenkään kuulevan hänen aseestaan, ja niinpä parempiin piireihin kuuluva tyttö myöhemmin kutsuu pojan  kavereineen Freijan häiden kunniaksi järjestettyihin bileisiin. Siellä Tim tulee tutustuneeksi Lynxiin, joka vaikuttaa pojasta ihan mukavalta.

"Ei nyt kauheasti vaikuta siltä, että meistä kenestäkään olisi tulossa J.K. Rowlingia, varsinkaan kun sen kirjat on Suomessa sensuurissa", minä sanoin. "Saanko mä mennä hautautumaan mereen?"
"Ei. Siellä on nähty jättimäinen meritursas", Leo kertoi vakavissaan. "Sellainen ei tiedä hyvää." (s. 102)

Kirjan maailmassa tulee tutustuneeksi kaikkeen sellaiseen, mitä Suomessa on ollut ennen uskonpuhdistuksen aikaa. Aiemmin mainittujen haltioiden ja noitavainojen lisäksi kirjassa lääkitään luonnonmukaisesti ja kauhistellaan länsimaista lääketiedettä leikkauksineen ja verensiirtoineen, uskotaan useisiin jumaliin, kahvi on hyvin säännöstelty ylellisyystuote ja nuoretkin teitittelevät toisiaan, ennen kuin tekevät sinunkaupat. Kuitenkin esimerkiksi teknologia ja Internet on kehittynyt samaan tapaan kuin oikeastikin ja tekstissä vilahtelee muutamia nykymaailman popbiisejä ja -artisteja, bileruuat ja -juomat ovat samoja tuttuja kuin nykymaailmassa ja myös J.K. Rowling Harry Pottereineen on olemassa, joskin kyseiset kirjat ovat pannassa. Myös Euroopan Unioni näyttäisi olevan olemassa, sillä kirjassa mainitaan EU-tuetut ruuat, joita Timin ja Kanelin täytyy vähävaraisina hyödyntää.

"Mun täytyy löytää sen kanssa yhteinen kieli. Mä aion opettaa sille suomea", päätin. "Mä lupaan sen."
"Yhtä hyvin voisit opettaa lehmän lentämään", Leo sanoi. (s. 37)

Kiehtovinta kirjassa on Timin lohikäärme, jonka mukaan kirjakin on saanut nimensä. Kirjan maailmassa lohikäärmeet ovat evoluution seurauksena kutistuneet ja niitä käytetään vielä jonkin verran lemmikkeinä. Timin saama lohikäärme on itämaista lajia, joten se ei syökse tulta vaan pikkuisia sadepilviä. Netti- ja kirjalähteiden mukaan lohikäärmeet voivat oppia puhumaan, ja niinpä Tim koettaa kovasti opettaa omaa lemmikkiään puhumaan - tuloksetta. Lohikäärme pitäisi muutenkin saada tavoille, sillä se tekee päivisin Timin ja Kanelin asunnossa tuhojaan syömällä verhoja ja sanomalehtiä. Hauskaa on se, että Tim teitittelee omaa lohikäärmettään, sillä noita ikivanhoja otuksia pitää kunnioittaa suuresti.

Pidän suuresti myös kirjan nimistä: Timin perheessä on mausteaiheisia nimiä, kuten Timjami, Kaneli ja heidän Rosmariini-tätinsä. Lynxin perheessä käytetään taas latinalaisia nimiä, kuten Lynx, Fox ja Feenix. Rakastan tällaisia pieniä, mutta huolella mietittyjä yksityiskohtia!

Kirjan hyvin avoin loppuratkaisu jää minua mietityttämään ja hiukan harmittamaankin. Onkohan kirjalle tulossa jatkoa?

Annan arvosanaksi 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia.


Helmet-haaste saa kirjan kohtaan:

39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja
(Jos lohikäärme lasketaan eläimeksi, lasketaanhan?)





torstai 31. lokakuuta 2019

Päivitys Caraval-trilogiaan

Luin Stephanie Garberin Caraval-trilogian viimeisen osan Finale. Kuvaa klikkaamalla pääset blogiarviooni kaikista osista.

https://adelheid79.blogspot.com/2017/03/caraval-trilogia-stephanie-garber.html

maanantai 28. lokakuuta 2019

Kirjapöllö huhuili (haahuili) Helsingin kirjamessuilla


Kuva: @Messukeskus

Suuri päivä koitti pienelle pohjoispohjanmaalaiselle kirjabloggaajalle, joka junalla puksutteli lokakuun sateisena perjantaina suureen kaupunkiin  kirjamessuhulinoita ihmettelemään. Monta vuotta hän oli jo harkinnut messuille lähtöä, mutta parina aiempana vuonna nuorten aikuisten kirjallisuustapahtuma Hel-YA oli vienyt voiton. Tänä vuonna kyseistä tapahtumaa ei järjestettykään, ja muutenkin tämä bloggaaja oli tehnyt päätöksen lähteä nyt vuorostaan suurimmasta suurimpaan kirjallisuustapahtumaan. Yhden päivän messuilu vaati kuitenkin kaksi hotelliyötä, kaksi tuhottoman pitkää junamatkaa (kiitos VR:n, jonka juna myöhästyi menomatkalla kaksi ja puoli tuntia!) ja tuhottomasti energiaa ja hermoja. Bloggaaja välittää Kiitokset Messukeskukselle bloggaajapassista ja ylimääräisistä lipuista, joista toisella matkaseuralainen eli bloggaajan äiti,  ja toisella onnekas Instagram-arvonnan voittaja, pääsivät kirjamessuilemaan. Kiitokset saa myös Holiday Inn Expo ihanista yöunista, loistavasta palvelusta, makoisasta aamupalasta ja siitä, että bloggaaja äitinsa kanssa pääsi Messukeskukseen hipsimään kivasti sisäkautta.

Bloggauksessa käytetyt kuvat ovat joko bloggaajan omia tai Messukeskuksen kuvapankista lainattuja.

Note to self: älä laadi aikatauluja!

Koska olimme matkustaneet matkaseuralaiseni eli äitini kanssa Oulusta Helsingin Pasilaan jo perjantaina, pääsimme aloittamaan lauantain kirjamessuilut heti aamulla kymmenen aikaan. Kun olin hakenut bloggaajapassini pressitiloista, suuntasimme suoraan keskelle messuhallin hulinaa. Voi sitä kirjojen ja ihmisten määrää! (Vaikka ihmisiä ei ollut vielä aamukymmeneltä niin paljoa, kuin niitä myöhemmin päivän edetessä tulisi olemaan.) Vaikka olen introverttiluonteinen ihminen, en pelkää väkijoukkoja ja olen yleensä kuin kala vedessä isoissa ihmismassoissa. On ihanaa, kun ympärillä on paljon kirjoja rakastavia ihmisiä!

Kuva: Heidi Petrov
 
Kuva: Heidi Petrov

Kuva: Heidi Petrov
Olin tehnyt suuria suunnitelmia etukäteen, missä kaikissa esityksissä aikoisin käydä. Messupäivän jälkeen sain todeta, että niistä noin kymmenen prosenttia toteutui. Se valtava hulina, ja se tosiseikka, että ihmisen täytyy myös syödä ja pysähtyä ihmettelemään välillä, sekoittivat suunnitelmani täysin, joten oikeastaan ainoa kokonaan katsottu esitys oli Venla Pystysen kirjoittaman elämäkerrallisen Mercedes Bentso - ei koira muttei mieskään -kirjan  päähenkilön, Linda-Maria Roineen haastattelu, joka oli Kallio-lavalla.

Kuva: Heidi Petrov
Olen kuitenkin todella tyytyväinen, että tämä ainoakseni jäänyt spektaakkeli oli juuri tämä, sillä Kallion ilmaisutaitolukiolaiset vetivät homman todella taitavasti. Linda-Maria Roine puhui asiaa esimerkiksi siitä, mitä voitaisiin tehdä koulukiusaamisen lopettamiseksi ja miten voitaisiin lisätä tietoisuutta naisiin kohdistuvasta kotiväkivallasta -  sillä sitä oikeasti tapahtuu, etenkin tietyissä piireissä. Olen lukenut kirjan Mercedes Bentso - ei koira muttei miestään, ja minua syvästi järkytti lukea, mitä kaikkea nuori Linda-Maria on joutunut kokemaan.
Kuva: Heidi Petrov

Kuva: Heidi Petrov
Rentoa jutustelua kirjailijoiden kanssa

Osallistuin puolen päivän paikkeilla Schildts & Söderströms -kustantamon järjestämään bloggaritilaisuuteen, jossa olivat mukana kanssamme keskustelemassa Kerro, kerro -romaanin julkaissut Annastiina Storm, Muistokirjoitus-romaanin julkaissut Anja Portin sekä Munametsä-romaanin julkaissut Olga Kokko. Harmikseni Ulla Donner, jolta on viimeksi ilmestynyt sarjakuvateos Sontaa, ei päässytkään paikalle. Sain tilaisuudesta hienon Märta Tikkanen -kirjakassin sekä pyytämäni arvostelukappaleet teoksista Munametsä ja Sontaa.

Kuva; Heidi Petrov
Keskustelimme markkinointipäällikkö Johanna Forssin johdattelemana muun muassa siitä, tietävätkö bloggaajat mitä kaikkea kustannustoimittajan työhön kuuluu, sillä usein blogiarvioissa moititaan kirjan huonoa kustannustoimittamista. Tosihan on se, ettemme me voi tietää kaikkia niitä vaiheita ja prosesseja, mitä kirja on ennen julkaisua käynyt jo läpi. Yleensä se, mihin blogistit tarttuvat, ovat kömpelöt lauserakenteet tai suoranaiset kirjoitusvirheet, tai tiivistämisen tarve kirjassa. Bloggaajat saivat esittää omia kysymyksiä ja tilaisuus oli mukavan rento. Nappasin vielä omaan Munametsä-kirjaani signeerauksen Olga Kokolta ja sain kaupan päälle hauskan Munametsä-tarran.

Kuva: Heidi Petrov
Lisää haahuilua, outlet-shoppailua ja viininmaistelua

Bloggaritilaisuuden jälkeen kiertelin epämääräisesti messuilla, keräsin kassillisen alekirjoja Booky.fi:n outletista ja ostin muutakin mukavaa tuliaista lapsilleni. Tässä vaiheessa kaipasimme äitini kanssa pientä taukoa hulinasta, joten hipsimme hetkeksi hotellihuoneeseen lepuuttamaan jalkojamme. Ajattelimme tähdätä seuraavaksi Esplanadi-lavalle kuuntelemaan ja katselemaan Vesa-Matti Loiria, mutta emmepä arvanneet, kuinka paljon väkeä siellä jo olikaan, koska menossa oli vielä Sofi Oksasen haastattelu. Harmi, ettei screenille voitu heijastaa kuvaa lavan tapahtumista, sillä emmepä juuri nähneet Jari Tervosta ja Veskusta kuin pikku vilauksen aina jostain kolosesta. Emme jaksaneet jäädä kuuntelemaan tilaisuutta enempää, vaan päätimme vielä seikkalla hetkisen Viini&ruokamessujen puolella ennen toista bloggaritilaisuuttani.

Nappasin ohimennen kuvan Tulisiipi-romaaniaan esittelevästä J.P. Koskisesta, joka on yksi lempi-sometyypeistäni.

Kuva: Heidi Petrov

Viini&ruokamessuilla oli sen verran kova kakofonia, että teki mieli peruuttaa heti takaisin kirjamessujen puolelle. Jonotimme kuitenkin uskollisesti viinilasijonossa, maistelimme muutamat punaviinit ja sen jälkeen jonotimme uudelleen viinilasipanttijonossa. Kammottavan vaivalloista, sanon minä! Siinä hälinässä emme oikein ehtineet tutkailla kojuja sen kummemmin, eli hyvin hätäiseksi jäi tämä vierailumme "toisella puolella."
Kuva: Heidi Petrov
Kuva: Heidi Petrov
Teoksen bloggaritilaisuus

Olin ilmoittautunut vielä toiseen kustantamon bloggaritilaisuuteen, ja tällä kertaa minut toivotettiin tervetulleeksi skumppalasin kera Teos-kustantamon tilaisuuteen, jossa olivat mukana seuraavat kirjailijat: Riikka Pelo (Kaikki elävä), Mikko Rimminen (Jos se näyttää siltä), Maija Muinonen (Sexdeathbabies), J.P. Laitinen (Lume) sekä Marianna Stolblow (Surua se tyttö kantaa.) Tiedotuspäällikkö Hannele Jyrkkä ja kustannuspäällikkö Jussi Tiihonen haastattelivat mielenkiintoisesti vuoron perään kirjailijoita, ja lopuksi jäi vielä aikaa muutamalle bloggaajan kysymykselle. Muinosen Sexdeathbabies-kirjan sinistä fonttia muun muassa ihmeteltiin ja mietittiin myös sitä, voisiko kirjasta tulla koskaan äänikirjaversiota. Koska olen tällainen hömelö, joka ei jaksa ikinä tehdä muistiinpanoja, en muista enää sen kummemmin, mitä kaikkea tilaisuudessa juteltiin. Kuvatkin unohtui räpsäistä, mutta suuresta uteliaisuudesta nappasin mukaani Maija Muinosen teoksen Sexdeathbabies. Saa nähdä, onko kirja liian vaikea minulle, mutta kaikkea pitää uskaltaa kokeilla.

Kuva; Heidi Petrov

Kuva: Heidi Petrov
Illalla kokoonnuimme bloggaajien kanssa yhteiselle illalliselle Mall of Triplassa sijaisevaan Musiikkimuseo Famen ravintolaan, jossa oli kyllä aivan täydellistä ruokaa ja palvelukin pelasi. Jutustelimme niitä näitä messutunnelmista ja vähän bloggaamisestakin. Oli mukava tavata aiemmin pelkästään somesta tutuksi tulleita bloggaajakollegoita.

Mitä jäi käteen? 

Olo oli lauantai-iltana jo melkoisen nuutunut ja väsynyt. Jäi tunne, etten ollut ehtinyt tehdä oikein mitään, mitä olin suunnitellut. Nyt kun kuitenkin kirjoitin tätä raporttia, huomasin, että olenhan kokenut kuitenkin yhtä ja toista. Jos lähden uudelleen messuille, täytyy kuitenkin varata ehdottomasti messuilla kiertelyyn kaksi päivää, sillä nyt tuntui, ettei shoppailulle ja epämääräiselle kiertelylle ollut kovin aikaa. Tokihan bloggaajatilaisuudet veivät aika paljon tilaa ohjelmastani, sillä molemmat kestivät kuitenkin tunnin verran. Voisi olla järkevämpi, että kävisikin vain yhdessä blogitilaisuudessa, niin aikaa jäisi enemmän haahuilulle ja haastattelujen seuraamiselle.

Toisaalta, sain shoppailtua kirjoja juuri sen minkä tarvitsinkin, enkä oikeastaan aikonutkaan tehdä vuoden kirjahankintoja messuilta, sillä suurimman osan lukemastani lainaan kirjastosta, tilaan nettikirjakaupoista tai saan arvostelukappaleina. Yleinen kirjallisuuspöhinä oli se, mitä messuilta hain, ja sitähän riitti.

Booky.fi:n outletista keräsin kassillisen kirjoja itselleni, tyttärelleni ja pojalleni. Paras löytö oli mielestäni Lars Wilderängin Tähtikirkas, Stephenie Meyerin Houkutus sarjakuvaversio sekä Kirsti Kurosen säeromaani Paha Puuska. Kuva: Heidi Petrov

Helsingin Science Fiction -seuraa tuin ostamalla avainnauhan bloggarikortilleni sekä pari hauskaa pinssiä. Kuva: Heidi Petrov
Ensi vuonna ajattelin matkustaa vuorostaan Turun kirjamessuille, joka on myös kuulemma helpommin hallittavissa oleva tapahtuma. En nyt sano, etten koskaan enää lähtisi Helsingin kirjamessuillekaan, mutta vaihtelu virkistää (eikä budjetti kestä reissailla joka vuosi kaikilla messuilla sentään.)

Kirjamessuilla 2019 yleisö- ja myyntiryntäys

Messukeskuksen tiedotteen mukaan Helsingin kirjamessuilla vieraili neljän päivän aikana jopa 92 000 ihmistä, mikä tekee seitsemän prosentin korotuksen viime vuoden kävijämääriin. Kustantajien mukaan myynti kasvoi jopa neljänneksellä, ja minua erityisesti ilahduttaa tieto, että lasten- ja nuortenkirjoja ostettiin myös enemmän. Äänikirjojen suosio näkyi myös myynneissä. Kirjamessujen yleisössä näkyi tosi paljon nuoria, ja ohjelmaa heille kyllä olikin oikein mukavasti. Kallio-lava taisi olla suurin hitti.

Kuva: @Messukeskus
Helsingin kirjamessujen ohjelmajohtaja Ronja Salmi kertookin tyytyväisenä, että parin vuoden aikana tehty panostus lapsille ja nuorille sopivaan ohjelmaan alkaa nyt näkyä tuloksissa, eli lapsiperheiden määrä messuvieraina on lisääntynyt. Ensi vuonna onkin jo vuorossa juhlamessut Helsingin kirjamessujen täyttäessä 20 vuotta.

Kuva: @Messukeskus
Kiitän oikein kovasti Messukeskusta bloggaajapassista ja Teos- ja S&S-kustantamoja kivoista bloggaritilaisuuksista, joihin koin olevani tervetullut. Messut olivat mielestäni oikein hyvin järjestetyt ja tulen mielelläni joskus uudestaankin. Kirjojen lukeminen näyttää olevan yhä suosiossa, ja ilahduttavaa on myös se, että kirjoja yhä enenevässä määrin ostetaan, sillä juuri sen ansiosta kirjailijat kirjoittavat ja kustantajat julkaisevat meille lisää ihanaa luettavaa.

tiistai 22. lokakuuta 2019

Kymnaasi - Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille: Ilkka Auer

Kymnaasi - Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille: Ilkka Auer. Haamu 2019.

Kansi: Ilkka Auer

"Sofia on orpo, onneton ja yksin. Oudot sattumukset johdattavat hänet metsän keskellä sijaitsevaan salaperäiseen sisäoppilaitokseen. Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille on paikka, jossa todellisuuden rajat hämärtyvät.

Sofia tutustuu Kymnaasin kiehtovaan historiaan ja sen erikoislaatuisiin asukkaisiin, Muusaan, Sointuun, Avelineen ja kiehtovaan Lydiaan. Sofia löytää Kymnaasista kodin ja paikkansa maailmassa, joka on paljon mystisempi kuin voisi kuvitellakaan.

Kun pimeät voimat uhkaavat Kymnaasia, Sofia tajuaa, että hän voi menettää kaiken. Ja siihen hän ei enää suostu. Mutta onko Sofia valmis kohtaamaan pahuuden silmästä silmään?" (Haamu)


Oma arvio:


Ilkka Auer on vakuuttanut minut kirja kirjan jälkeen loistavana nuorten kauhukirjailijana. Olen lukenut hänen aiemmat Haamu-kustantamon julkaisemat kauhukirjat Anastasian ja Domowikin, ja nyt tartuin siis erittäin innokkaana tähän uutukaiseen, jonka pitkä, joskin kaunis nimi ei houkuttele toistelemaan jatkuvasti. Olkoon se siis tässä bloggauksessa pelkästään Kymnaasi. Kirjan kansikuva, joka on Auerin itsensä taiteilema, on houkuttelevan maaginen, joskaan ei niin kauhumainen. Kauhua, mutta myös fantasiaa, on kuitenkin luvassa koko 303:n sivun verran, sen voin luvata!

Kymnaasi antoi minulle uuden mahdollisuuden, niin kuin meille kaikille. (s. 100)

Kirjan alussa Sofia kärsii elostaan kamalassa sijaisperheessä, jossa hän joutuu elämään jatkuvassa pelossa ja arvottomuuden tunteessa. Niinpä hän on päättänyt tehdä kamalan teon ja päättää päivänsä oman käden kautta. Hyisestä vedestä hänet kuitenkin tempaistaan rannalle ja pelastetaan autoon, joka vie hänet hyvin ihmeelliseen paikkaan, Kymnaasiin. Ystävällinen johtajatar Aveline ottaa Sofian vastaan ja mukava Muusa-tyttö opastaa hienotunteisesti Kymnaasin tavoille. Läheskään kaikkea Sofia ei saa alussa tietää, sillä tuohon ihmeelliseen orpokodin, tyttökoulun ja turvakodin sekoitelmaan liittyy hyvin paljon kummallisuuksia, joita on vaikea ihmislapsen sulattaa kerralla.

 Sofian edessä seisoo noin kolmen- tai neljäntoista ikäinen tyttö, joka oli pukeutunut märkää ihoa vasten liimautuneeseen, nilkkoihin saakka ulottuvaan likaisenvalkoiseen, pitsisomisteiseen mekkoon. Paikka paikoin pitsisomisteet ja mekko olivat repeilleet, ja siellä täällä näkyi tahroja. Tytön iho oli liidunvalkoinen, ja vaikka hänen harmaanvalkeat, miltei lattiaan ulottuvat litimärät hiuksensa kehystivät kasvoja aavemaisina ja karkeina kuin hevosen häntä hänen kasvojaan, hän oli omalla tavallaan sievä. (s. 143)

Kolmikerroksinen (+ kellari) Kymnaasi on jo itse rakennuksena hyvin hämmästyttävä. Luen suu auki hämmästyksestä kaikkia rakennukseen liittyviä kuvailuja. (Kuvailujen lisäksi rakennuksen hahmottamista auttaa kirjan sisäkannella olevat tarkat kartat.) Kiehtovin on pelätty kellarikerros, jonka Sofia saa pian vastuualueekseen: hänen on esimerkiksi käytävä käynnistämässä tarvittessa sammunut dynamo. Kellaritiloissa asuu kammoksuttu Sokea, mustatukkainen tyttö, joka osoittautuu kuitenkin ihan kivaksi. Pelottavaan länsisiipeen ei ole suotavaa mennä, koska siellä sijaitsee palaneen kirjaston hiillokset. Siellä kuitenkin työskentelee kaikkien muiden tuskan itselleen ottava Sijaiskärsijä, joka yrittää kirjansitomossa pelastaa palaneita kirjoja.

Kymnaasi sijaitsee elämän ja kuoleman välimaastossa, Rajalla, ja tavallisten ihmisten sanotaan siellä olevan Pinnalla. Kymnaasiin ei voi löytää, jos ei tiedä, missä sinne johtava portti on. Muusa tutustuttaa Sofian Kymnaasin ympärillä oleviin muihinkin portteihin, jotka on nimetty tunteiden mukaan: Rakkaus, Ihme, Hurmio, Pelko. Kustakin portista astuminen vie kulkijan kyseisen tunteen valtaan, ja kustakin portista voi myös päästä sisälle Kymnaasin alueelle omanlaisiaan otuksia. Kymnaasilaisten tärkeimpiä tehtäviä onkin vahtia portteja, ettei niistä pääse sisälle ei-toivottuja olentoja. 

 Pienokaisissa oli jotain perin kummallista, mutta Sofian oli mahdotonta sanoa mitä. He olivat kauniita ja ihania ja aivan erilaisia kuin ketkään muut Sofian koskaan tapaamat tuon ikäiset. Lydian kosketus, ääni ja katse humisivat vielä Sofian mielessä viimeisen tytön esittäytyessä. (s. 86)


Sofia tulee erityisen tutuksi Lydia-nimisen Pienokaisen kanssa, joka on myös Räyhähenki. Tätä on vaikea uskoa katsoessa kuvankaunista tyttöä. Todellisuudessa Lydia, kuten muut Pienokaisiksi kutsutut kauniit lapset, ovat tavalla tai toisella kuolleita. Lydia rakastuu Sofiaan heti alussa, ja kulkee tämän kyljessä kuin takiainen. Tytöt tuntevat voimakkaasti toistensa läheisyydessä, nukkuvat usein vierekkäin ja ovat toistensa apuna. Muuten tyttöjen rakkaus jää minulle hieman hämmentäväksi, sillä kirjassa ei kuvata juurikaan siihen kuuluvan muuta fyysistä kuin kädestä pitäminen tai vierekkäin nukkuminen. Ehkei sen ole tarkoitus olla niinkään romanttista rakkautta, vaan sisarellista yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka kuitenkin pakahduttaa huumallaan ja voimallaan.


Kymnaasissa on oltu viime ajat erityisen peloissaan, sillä kammottava Punainen mies yrittää päästä alueelle ja tuhota kaiken. Hän on erityisesti Sofian jäljillä, ja tarinan edetessä selviää, miksi. Kauhistuttava hirmumyrsky on lähestymässä Kymnaasia, ja asukkaiden on oltava erityisen valppaina.

Te olette kestäneet asioita, joita suurin osa ihmisistä ei olisi kestänyt, ja te olette henkisesti paljon tavallista vahvempia  ja tunteellisempia. Siksi ja vain siksi teistä voi kasvattaa sellaisia, jotka auttavat muita ja vaikuttavat salassa maailman menoon. (s. 156)

Kymnaasin maailma on uskomattoman kiehtova ja kammottava. Se on yhtäaikaa taianomainen satumaailma peuroineen, lampineen, unikivineen ja tunneportteineen, mutta samalla myös kauhunsekainen polttavine Kytijöineen, järkyttävine Matosormineen ja uhkaavine Lasaretteineen. Tunteet ovat kirjassa hyvin vallitsevia, ja myös loppuratkaisuun liittyy yksi tärkeimmistä tunteista. Pidän tästä kirjasta oikein kovasti, muun muassa koska pystyin tarkkojen kuvailujen ansiosta sukeltamaan hyvin helposti kirjan maailmaan ja viihdyin siellä.

Suosittelen tätä huikeaa, tiivistunnelmaista kirjaa noin 13-15-vuotiaille kauhun ja fantasian ystäville, etenkin Potter- ja Morrigan-faneille. Kirjassa on sen verran kammottavaa kauhua ja lopussa kuolemaakin, etten alle yläkouluikäisille tätä vinkkaisi kuitenkaan.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 


Kirjahullun päiväkirja 
Pirja&Kirja


Osallistun tällä kirjalla Yöpöydän kirjat -blogin Halloween-lukuhaasteeseen.