tiistai 15. kesäkuuta 2021

Kirja-arvonnan voittaja on....

 Arvoin tänään kirja-arvonnan voittajan, ja onnetar suosi Instagramin puolella osallistunutta Sofiaa (@sofiavaleksandra). Onnea hänelle ja kiitos kaikille osallistuneille!

Alla oleva linkki vie arvontavideoon IG:n puolella:

https://www.instagram.com/p/CQJiZkMnQKX/?utm_source=ig_web_copy_link

Ruskea tyttö unelmoi: Jacqueline Woodson


Ruskea tyttö unelmoi: Jacqueline Woodson. Suomentanut Katja Laaksonen. S&S 2021
 

Englanninkielinen alkuteos (2014): Brown Girl dreaming. Kansi: Theresa Evangelista

"Ajankohtainen nuorten klassikko vihdoin suomeksi

Jacqueline Woodson kasvoi sekä etelävaltioihin kuuluvassa Etelä-Carolinassa että New Yorkissa ja tunsi olevansa aina vain puolittain kotona. Tässä säeromaanissa hän herättää eloon lapsuutensa ja nuoruutensa ja kertoo, millaista oli kasvaa Yhdysvalloissa ruskeana tyttönä 1960- ja 70-luvuilla, kun rotuerottelulakien kumoamisesta ei vielä ollut kauan ja kansalaisoikeustaistelu alkoi vähitellen tulla osaksi hänen todellisuuttaan.


Koskettavan muistelmateoksen jokainen runo on täynnä tunnetta, jokainen säe kurkistus omaa ääntänsä etsivän nuoren sieluun. Teos todistaa erityisesti siitä voimasta ja
ilosta, jonka Woodson jo nuorena löysi kirjoittamisesta, huolimatta siitä, että hänellä oli lukihäiriö. Rakkaus tarinoihin sytytti rakkauden kirjoittamiseen." (S&S)

Oma arvio:

Aloin lukea tätä säeromaania tietämättä, että se perustuu kirjailijan itsensä elämään. Jossain alkuvaiheessa hoksasin sen onneksi kuitenkin. Tämä Jacqueline Woodsonin Ruskea tyttö unelmoi on siis ensimmäinen lukemani omaelämäkerta säeromaanin muodossa, huippua! Woodson on erittäin tuottelias nuortenkirjailija Yhdysvalloissa, mutta nimi oli minulle ihan outo. Jälleen taas yksi hyvä esimerkki siitä, miten heikosti suomennetaan muualla suosittua nuortenkirjallisuutta. Toivottavasti Woodsonin teokset ylittäisivät tämän säeromaanin myötä julkaisukynnyksen Suomessakin jatkossa.

Säeromaanissa Jacqueline käy läpi lapsuuttaan kolmessa eri kaupungissa: hän syntyy Jackin ja Maryn tyttärenä Ohiossa, mutta vanhempien erottua he muuttavat takaisin äidin synnyinseuduille, Etelä-Carolinaan, jossa asuvat äidin iäkkäät vanhemmat Georgiana ja Gunnar, ja jossa rotuerottelun jäljet näkyvät yhä selvemmin kuin Ohiossa. Myöhemmässä vaiheessa äiti lähtee etsimään parempaa elämää New Yorkista ja lapset jäävät mummin ja ukin hoiviin. Äiti lupaa, että joku päivä hän hakee lapsetkin isoon kaupunkiin. Jacqueline ei haluaisi jättää mummia ja ukkia, hän viihtyy leppoisassa Nicholtownissa. 

Isoisä siis uskoo,

että jos upottaa kätensä koleaan maahan, 

se antaa vastineeksi

kaiken mitä siltä on pyytänyt.

Tuoksuhernettä ja kaalia

vihreää paprikaa ja kurkkua

lehtisalaattia ja vesimelonia (s. 51)

Jacquelinen isoäiti on jehovan todistaja ja ottaa myös lapset mukaan kokouksiinsa ja myöhemmin ovelta ovelle julistamaan sanaa ja myymään Vartiotorni-lehteä. Lapsen näkökulmasta koettuna ja kerrottuna nämä kokemukset tuntuvat luontevilta, asiaan kuuluvilta, vaikka Jacqueline niitä välillä hieman ihmettelee ja harmitteleekin. Isoisä ei osallistu näihin menoihin ollenkaan, joten isoäidin ei auta kuin hyväksyä tämä. Saan sen käsityksen, ettei myöskään lasten äiti ole mukana Jehovan todistajissa, mutta kuitenkin antaa mummon ottaa lapset mukaansa menoihinsa.

Etelän väki taitaa puhua jostain toisesta

New Yorkista. Siitä missä

rahaa sataa suoraan taivaasta ja timantit kimaltavat

kaduilla. (s. 129)

Sitten koittaa se päivä, kun äiti hakee lapset suureen, suureen kaupunkiin, New Yorkiin. Jacqueline joutuu jättämään tutun mummolan, naapuruston rasittavat Corajasensiskot, suoristusraudan käryn, lettinauhat, jotka sidottiin päähän jokasunnuntaisille julistuskierroksille, papan yskänpuuskat, puutarhatyöt. Äiti saa heille uuden pikkuveljen, jonka nimeksi tulee Roman. New York ei oikein aluksi vakuuta Jacquelinea harmaine betoniseinineen, meluineen ja puuttomine katuineen. He muuttavat Kay-tädin alakertaan. Kauaa ei Jacqueline ehdi tätiään tuntea, kun sattuu onnettomuus ja täti menehtyy pudottuaan portaista. Tuntuu, että Jacquelinen elämä on täynnä traagisia sattumuksia: Hänen Odell-enonsa on menehtynyt jäädessään auton alle, Robert-eno joutuu vankilaan ja Gunnar-isoisä menehtyy lopulta keuhkosyöpään.

Kun luokkatoverini kysyvät, miksi

en saa vannoa uskollisuuttani Yhdysvaltain lipulle,

sanon uskontoni ei salli sitä sen sijaan että toteaisin:

Minä olen maailmassa, mutta en kuulu maailmaan. Eivät he

tajuaisi. (s. 145)

Jacqueline aloittaa koulun ja jatkaa mummon toiveesta Jehovan todistajana uudessa kaupungissakin. Tämä herättää tietysti hieman eriarvoisuutta koulussa, sillä Todistajilla on monenlaisia rajoituksia. Isosisko Odessa osoittaa neroutensa pärjäämällä koulussa erinomaisesti, pikkuveli Hope on taas tavattoman taitava tekemään kemiallisia kokeita huoneessaan ja on muutenkin kiinnostunut luonnontieteistä. Hänellä on myös kaunis lauluääni. Jacqueline etsii omaa kykyään: hän ei pärjää koulussa kauhean hyvin, mutta hän on aina ollut täynnä tarinoita, joita hän tykkää sepittää muille. Harmi vain, että tätä kykyä ei ole kukaan hänen lähipiirissään osannut arvostaa. Kukaan ei tiedä, että lukihäiriö varjostaa Jacquelinen koulumenestystä. Sitten pikkuveljen, Romanin outo sairaus alkaa varjostaa perheen elämää. (Syy sairauteen on uskomaton, etenkin nykymaailman vinkkelistä katsottuna. Onneksi nykyään ollaan viisaampia asiassa kuin asiassa.)

Lopeta haaveilu, äiti sanoo.

 

Jatkan siis sanojen kirjoittamista

niin että laulut ja tarinat ja uudet maailmat

pääsevät ujuttautumaan

muistiini. (s. 197)

Ruskea tyttö unelmoi sisältää niin valtavasti kaikkea, että ihan hämmästyttää, miten Woodson on saanut kaikki mahdutettua yhteen säeromaaniin. Jacquelinen tärkeät ihmiset saavat sijansa tarinassa, niin perhe, sukulaiset kuin uusi paras ystävä Maria, johon hän New Yorkissa tutustuu. Hän on saanut tiukan kotikasvatuksen, sillä heidän äitinsä piti huolen, että he puhuivat ja käyttäytyivät moitteettomasti.  Mustien ihmisoikeustaistelut sivuavat tarinaa, mutta koska tämä on kirjoitettu onnistuneesti lapsen näkökulmasta, ei niihin pureuduta kovin syvälle. Samoin jehovalaisuus on läsnä koko kirjan lähinnä toteavana ja välillä hieman ihmettelevänä, mutta ei sen syvällisemmin ruodittuna. Lopussa Jacqueline myöntää, että vaikka identifioituu Jehovan todistajaksi, ei ole kuitenkaan uskossa. On hienoa, että pienestä tarinansepittäjästä on kasvanut kirjailija, joka on selättänyt lukivaikeuttensa ja todistanut kaikille, että hänelläkin on jokin oma kyky.

Annan arvosanaksi 4 

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

-

 

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

19. Kirjassa leikitään

Booklist Queen -haaste saa ruksin kohtaan:

Bestselling memoir


tiistai 8. kesäkuuta 2021

Matalapaine / Korkeapaine: Salla Simukka

 Matalapaine / Korkeapaine: Salla Simukka. Tammi 2021

Kansi: Laura Lyytinen, Istockphoto

"Yksi kesä. Kaksi tyttöä. Helteenkuuma ja sateenkirkas rakkaus, joka muuttaa maiseman toiseksi.

Suositun YA-kirjailijan voimakas, todentuntuinen romaani kahden nuoren kesästä ja rakkaudesta, epävarmuuksista ja etsinnästä.

Matalapaine/Korkeapaine kertoo peruskoulun juuri päättäneiden tyttöjen tarinan molemmista näkökulmista.

Varpu on aina ollut sivustakatsoja, jolle hiljainen rannikkokaupunki on tuntunut väärältä paikalta. Nyt hän elää viimeistä kesää ennen pääsyä lukioon toiselle paikkakunnalle, joka avaa hänelle aivan uudenlaisen maailman. Kesän ei pitäisi tarjota mitään yllätyksiä – mutta sitten Saga kävelee merestä hänen viereensä ja suutelee.

Molemmilla tytöillä on salaisuutensa ja pelkonsa, joita ei lausuta ääneen. Molempien kotona asuu painostava hiljaisuus. Varpun itsevarman pinnan alla vaanivat epävarmuuden syvät vedet, Sagan huolettomuus kätkee niin synkkää surua, vihaa ja epätoivoa, ettei mikään auringonpaiste saa varjoja väistymään. Rakkaudessa pitäisi luottaa ja uskaltaa, mutta onko se liian suuri vaatimus?

Matalapaine/Korkeapaine on voimakas, koskettava ja kaunis, suuria tunteita kannattelee Simukan kevyt ja ilmava kerronta, niin tosi että se tuntuu kehossa asti."(Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Sopivasti jokavuotisen Pride-lukuhaasteen puitteissa sain kätösiini tämän Salla Simukan uutuuden, kääntökirjan Matalapaine / Korkeapaine, joka kertoo kahden tytön kohtaamisesta, rakkaudesta, kipukohdista ja epätoivosta. Kääntökirjan molemmista puolista kertyy sivuja luettavaksi yhteensä vain 138, ja kerronta on kevennettyä, väliin jopa säeromaanimaista,  joten tämä on todella nopeasti luettava välipala. Siitä huolimatta ei tätä kuitenkaan purematta niele, sillä kansien sisään kätkeytyy todella isoja asioita kahden eri näkökulmahenkilön kautta kerrottuna. 

Ei puhuta tästä kenellekään. Tää on meidän salaisuus. (Matalapaine; s. 19)

Luin ensin kääntökirjasta Matalapaine-puolen, joka kertoo Varpun tarinan. Varpu on tullut muiden tapaan juhlimaan peruskoulun päättymistä uimarannalle, yksin, sillä hänen parhaat ystävänsä Veli ja Miranda ovat lähteneet kesätöihin naapurikaupunkiin. Varpulla on aavistus siitä, että heidän kolmikko on hajoamassa, koska Miranda valitsi mieluummin Velin työparikseen. Varpu ei tunne kuuluvansa uimarannalla ilakoivaan joukkoon, vaan siemailee siideriään yksikseen ja miettii myhäillen, kuinka hän aloittaisi syksyllä ihan eri lukiossa kuin muut. Varpua kuitenkin varjostaa huoli rahasta, sillä hänen yksinhuoltajaäidillään ei mene oikein hyvin. Isällä taas on uusi perhe Islannissa. Sitten Varpu näkee hänet: kaunis Saga, joka on koulun suosituimpia tyttöjä ja täysin Varpun saavuttamattomissa. Vai onko sittenkään?

Ajattelen, että voin lopettaa milloin vain.

Mutta sitten en voikaan.

En haluakaan.

Haluan vain jatkaa. (Korkeapaine: s. 20)

 

Toinen puoli, Korkeapaine, kuulostaisi nimen perusteella valoisammalta puolelta, mutta sitä se ei ole. Sagan elämää on pitkään varjostanut äidin sairaus, jolle ei tunnu olevan parannuskeinoa. Enää he voivat vain odottaa ja pelätä äidin kuolemaa. Sitten Saga näkee uimarannalla Varpun, joka on tehnyt hänet kumman levottomaksi kiharilla hiuksillaan ja pehmeillä muodoillaan. Saga päättää humalan turvin ja utelaisuudesta suudella Varpua. Tämän jälkeen Saga ei voi enää keskittyä muuhun. Varpu vie hänen ajatuksensa pois äidistä ja perheessä vallitsevasta tunnelmasta. Tyttöjen kesän täyttää satunnaiset tapaamiset leikkimökissä ja kuumaakin kuumempi, kokeileva seksi. Saga ei halua kertoa Varpulle itsestään mitään, ettei illuusio rikkoutuisi. Hän ei myöskään halua, että kukaan saa tietää heistä.

Hävettääkö sinua olla minun kanssani enemmän siksi, että olen tyttö vai siksi, että olen köyhä? (Matalapaine: s. 53)

Hieman tästä poskia punehduttavasta romanssista jää hyväksikäytön maku suuhun. Tokihan Varpu on ihastunut Sagaan, mutta sitä suuremmalla syyllä tuntuu hieman oudolta heidän kuuma kesäromanssinsa. Uimarannalla känninen Saga suutelee lupia kysymättä Varpua ja katoaa sitten paikalta. Myöhemmin tyttöjen uimareissulla Saga vie Varpua kuin pässiä narusta, tarttuu tämän rintaan ja sormettaa huipulle. Ja taas hän katoaa paikalta. Omassa osiossaan Saga myöntää, että Varpu on hänelle pakokeino kaikesta pahasta, mutta että tämä heidän välisensä jää kesäromanssiksi. Varpu taas toivoisi enemmän. Kirjan avoimeksi jäävä loppu on toki lohdullinen. 

Tämä kestää vain yhden kesän.

Kun kesä loppuu, tämä loppuu.

Ei ole muuta vaihtoehtoa.

En jaksa elää välitilassa pidempään. (Korkeapaine: s.39)

Kääntökirja ei ole mikään pelkkä heleä kesäromanssi, vaan tyttöjen hekumallista kesää varjostaa molempien suuret huolet. Kirja ei vie kuitenkaan kaikkea toivoa. Suosittelen lukemaan osion Matalapaine ensin, kuten minä tein, mutta myös Korkeapaine käy toki aloitusosaksi. Kirjassa on kuvattu vähäisen sivumäärän puitteissa mielestäni hienosti heräävää seksuaalisuutta ja oman identiteetin pohdintaa. Seksikuvaukset ovat suorasanaisia, mutta silti hienotunteisen kauniita. Kääntöpuolissa tulee myös hienosti esille se, miten ennakkoluulot määrittävät usein sitä, miten toisiin ihmisiin suhtaudumme. Asiat eivät aina ole niin, kuin ne ulospäin näkyvät.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 

Muissa blogeissa/vlogeissa:

Sivupiiri vinkkaa

 

Samantyylistä luettavaa:

Valoa valoa valoa: Vilja-Tuulia Huotarinen

Kun enkelit katsovat muualle & Minuuttivalssi: Salla Simukka 

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

11. Kirja kertoo köyhyydestä 

Booklist Queen haaste saa ruksin kohtaan:

A summer read

Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia - haaste saa kirjan kohtaan:

lgbtq+romanssi

maanantai 7. kesäkuuta 2021

KIRJAPÖLLÖN KESÄINEN KIRJA-ARVONTA!

Ihanaa kesäkuuta kaikille!

Haluan ilahduttaa blogini lukijoita näin kesälomani kynnyksellä kirja-arvonnalla, joka alkaa....nyt ja päättyy 14. kesäkuuta klo 24.00. Osallistua voit joko jättämällä kommentin sähköpostiosoitteen kera tähän postaukseen tai kommentoimalla Instagram-tililläni (@kirjapollonhuhuiluja). Ehtona arvontaan on, että olet blogini lukija joko Bloggerin tai Instagramin kautta. ( En tarvitse "väkisillä" lisää seuraajia, joten ethän liity bloggerin lukijaksi tai IG:n seuraajaksi vain arvonnan vuoksi. Jos bloggaukseni oikeasti kiinnostavat, sitten kyllä.)

Facebook/ Instagram ei ole mukana tässä arvonnassa. Arpomani kirja on kustantajalta saatu arvostelukappale (sain niitä vahingossa kaksi.)

Arvon siis vasta ilmestyneen nuorten säeromaanin, Jacqueline Woodsonin Ruskea tyttö unelmoi (S&S 2021, suom. Katja Laaksonen), joka kertoo hänen elämästään. Olen jo itse lukenut kirjan ja voin lämpimästi suositella!

Onnea arvontaan!



sunnuntai 6. kesäkuuta 2021

Perhosten aika: Emma Luoma

 Perhosten aika: Emma Luoma. Myllylahti 2021

Kansi: Kaisu Sandberg

"Kiehtova nuorille aikuisille suunnattu romaani elämän muuttavasta luonnonvitsauksesta, nuorten miesten ystävyydestä ja rakkaudesta kotikaupunkiin. Sen piti olla paras kesä ikinä, mutta sitten saapuivat toukat.

Karvaiset, vaaleanharmaat toukat valtaavat Kuopion talo kerrallaan, ja asukkaat häädetään pois tuholaiskäsittelyjen alta. Myös tatuointistudiossa työskentelevä Viima joutuu evakkomatkalle majapaikasta toiseen parhaan ystävänsä Oulan ja tyttökaverinsa Tuikun kanssa. Pian yösijaa on vaikea löytää edes sukulaisten luota menneisyyden salaisuuksien sulkiessa ovia.

Syksyn edetessä toukat kehittyvät perhosiksi, karanteenialue laajenee ja kaupungin asukkaille alkaa ilmaantua outoja oireita, jotka tuntuvat liittyvän vitsaukseen. Tutkijaryhmät käyvät kilpajuoksua aikaa vastaan löytääkseen parannuksen perhostautiin, ja sosiaalinen media yrittää pitää ihmiset jatkuvasti muuttuvan tilanteen tasalla. Lopulta Viiman ja Oulan on pakko ryhtyä epätoivoiseen taisteluun perhosia vastaan – kotikaupunkinsa ja läheistensä puolesta."(Myllylahti)

Oma arvio: 

Inhoatko tai kammoatko perhosia? Jos vastasit kyllä tai ehkä, ei tämä kirja ole välttämättä sinulle. Niin lähelle tunkevat perhoset, jotka saavat lähes sivuhenkilön osan  tässä Kuopioon sijoittuvassa nuorten aikuisten kirjassa, jossa on ilahduttavasti keskiössä nuorten miesten välinen ystävyys (ilman seksuaalisia jännitteitä.) Kirjan perhospandemia heijastuu pelottavasti tähän aikaan, kun erilaisin rajoituksin taistelemme koronaa vastaan. Jos siis kaipaat pakoa koronakurimuksesta, ei tämä kirja välttämättä myöskään auta siihen, sillä ainakin itse ajauduin hyvin usein vertailemaan kirjan tapahtumia nykyaikaan.

Viima ja Oula, kaverukset 4-ever, ovat olleet toistensa tukena vaikeina aikoina, joita aletaan tarinan edetessä avata: Viimalla on ollut ongelmia mielenterveytensä kanssa, ja Oula on taas ollut aiemmin sairaalassa toipumassa auto-onnettomuudesta.. Viimalla on ollut sutinaa Oulan isosiskon Saagan kanssa, mutta Oula ei tiedä tästä, saati Viiman nykyinen tyttöystävä Tua, jota Viima kutsuu hellitellen Tuikuksi. (Okei, nyt jo tässä vaiheessa minun täytyy myöntää, että minua hermostuttaa ihan hirveästi kaikki nämä lempinimet, mitä kirjassa vilisee. On runkkaria, hellua, pupua (aargh), pimua, kamua, junnua, Vimpua, Willietä, Vilpuria, Vimpulaa, Oukkaa jne. )

Perhosia. Vitusti perhosia. Parvekkeella lepatti lauma harmaanmustia isosiipisiä kuvotuksia. Ne napsahtelivat ikkunaa vasten, törmäsivät siihen uudelleen ja uudelleen. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Ei Suomessa ollut tällaisia perhosia. Eivät ne voineet olla todellisia. (s. 85)

Kun oudot perhoset toukkineen valtaavat Viiman kämpän, on hänen mentävä evakkoon Oulan ja tämän uuden tyttöystävän Adan luokse. Tuikku matkaa ystävänsä Rean luo, mutta pian selviää, että sielläkin on toukkia. Toukkien valtaamia kämppiä asetetaan karanteeniin ja kaikki luonnonkuituiset kankaat pitää käsitellä, jotta toukat kuolevat niistä. Kouluihin järjestetään hätämajoituksia ja osa yöpyy teltoissa ja matkailuautoissa. Jos löytää ihottumaa kaulaltaan tai irronneet perhosen siivet sängystään, on pulassa: nämä ällöt perhoset nimittäin pudottavat siipensä ja kiinnittyvät ihmisen tai eläimen nieluun munimaan. Vielä ei tiedetä, miten kantajalle käy toukkien kuoriuduttua. Mutta aika pian sekin selviää, lähinnä Rontti-nimisen kissan ansiosta, joka kuolee kouluun järjestetyssä hätämajoituksessa. Perhosten aiheuttama tauti nimetään Rontin taudiksi, ja yksi tautia tutkivista on juuri tämä Viiman ex-tyttis Saaga, joka käyttää koe-eläiminään sikoja.

Toivon, ettei kissan kohtalo voi tapahtua ihmisille. (s. 156)

Viimalla on onneksi vielä työnsä Inkinaattori-nimisessä tatuointiliikkeessä, jossa hän on ollut oppipoikana. Pomo Bossi ja työkaveri Jade tietävät Viiman mielenterveysongelma-taustat ja ovat hyvin ymmärtäväisiä hänelle. Kun hän eräänä päivänä näkee myös liikkeen lattialla toukkia, Viima päättää työpaikan menettämisen pelossa vaieta asiasta. Siitä hän joutuu myöhemmin kantamaan syyllisyyden taakkaa.

Kirjassa vuorottelee Viiman näkökulman lisäksi Gotsu just nyt -nimisen keskustelupalstan toukka-aiheiset jutustelut ja Saagan kirjoittamat Toukkatutkijan päiväkirjan sivut. Ne tuovat luontevasti tietoa toukkaepidemian vaiheista, sen aiheuttamasta Rontin taudista ja erilaisista karanteenitoimenpiteistä, joihin kaupungissa ryhdytään. Kun Tuikun ääni käheytyy ja Viima haistaa sieltä tutun, makean arsenikin tuoksun, joka lähtee perhosista,  ei jää epäselväksi, että myös hän on saanut perhosen kurkkuunsa. Ajatuskin kurkkuun telakoituneesta perhosesta inhottaa Viimaa, joka on aina pelännyt perhosia paniikkikohtauksiin asti, mutta rakkaus Tuikkuun voittaa. Minua hermostuttaa juuri se, miten huolettomasti Viima suutelee tyttöystäväänsä ja nukkuu tämän vieressä ilman suusuojaa, vaikka tietää perhosen majailevan tyttiksensä nielussa. 

Tuikku sätki kuin kuoleva hyönteinen. Hän oli perhonen, jolta oli revitty siivet, kipeä ja onneton. (s. 292)

Kirjan vahvuuksia on sen hyytävä tunnelma, minkä Luoma on onnistunut loihtimaan toukkien ilmestymisestä saakka. Päähenkilön kammo perhosiin välittyy myös lukijalle ja tuo inhon väreitä useaan kertaan. Ajatus perhosista munineen ja toukkineen ihmisen nielussa aiheuttaa kehokauhun väristyksiä lukukokemuksen aikana. Hyvin on siis onnistunut kirjailija tekemään tästä pandemiasta oikeasti uhkaavan tuntuisen. Lisäksi peukutan kovasti sitä, että kirjan keskeisiä henkilöitä ovat nuoret miehet, joiden ystävyys saa suuren siivun juonesta.

Voisiko Oula oikeasti pelastaa minut vielä kerran? Voisiko hän tehdä elämästäni elämisen arvoista, vaikka elämä ilman Tuikkua tuntui totaalisen väärältä? (s.360)

Kirjassa en kuitenkaan ihan kaikesta pitänyt. Nuo rasittavat lempinimet ja nimittelyt jo mainitsikin, ja myös henkilöhahmojen välisistä suhteista paljastuvat menneisyyden varjot jäivät minusta hieman liian pitkään tarinassa epäselviksi ja niitä purettiin liian epämääräisesti. Menneisyyden mysteerejä on mielestäni myös hieman liikaa, kun olisi voinut enemmän keskittyä olemassaolevaan pandemiaan ja sen aiheuttamiin pelkoihin. Tokihan menneisyyden haamut tuovat syvyyttä tarinaan, ja esimerkiksi Viiman mielenterveysongelmat on ihan hyvä ottaa käsittelyyn tarinan edetessä, etenkin kun hän tuppaa saamaan paniikkikohtauksia perhosten takia.

Keskeisistä henkilöhahmoista Viiman ja Saagan välinen jännite jää tavoittamattomaksi ja Oulan tyttöystävä Ada hyvin pintapuoliseksi. Puhumattakaan "puputtelevasta" Viiman tyttöystävästä Tuikusta, joka jostain syytä ottaa minua aivoon. Viiman lääkärinä työskentelevä isosisko Veera taas on järjen ääni ja lopulta suuri tuki ja turva Tuikun sairauden edetessä.

Perhosten aika tuo hieman mieleeni Tuomo Jäntin kauhuromaanin Verso, jossa ihmisen sisällä alkaa kasvaa nimenmukaisesti kasvinversoja, ja sisältää samantyylistä kehokauhua. Tässä kirjassa on hyvin omintakeinen idea, jollaiseen en ole tainnut aiemmin YA-kirjallisuudessa törmätä.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Siniset helmet

Samantyylistä luettavaa:

Tuomo Jäntti: Verso

sunnuntai 30. toukokuuta 2021

Lasienkeli: Marja Aho

 Lasienkeli: Marja Aho. Myllylahti 2021

Kansi: Kaisu Sandberg

"Valon ja varjon rajalla kulkeva nuortenromaani kertoo mielen särkymisestä, ystävyydestä ja toivosta. Juuri kun kaikki näyttää olevan hyvin, elämä kiskaisee maton jalkojen alta.

 Killin elämässä on ongelmia, jotka ovat kokoa XXL. Hän on hukannut itsensä pimeyteen ja yrittänyt itsemurhaa. Siksi hän on psykiatrisessa sairaalassa, osasto koovitosella, etsimässä valoa ja syitä elää.

Sairaalan pihalla Killi tapaa Iiriksen, ylilääkärin tyttären. He ystävystyvät, ja Iiris tutustuttaa Killin sairaalan hautausmaahan, karmiviin kummitusjuttuihin ja lähellä virtaavaan synkkään Kalmajokeen. Iiriksen avulla Killi saa roikuttua kiinni elämän langassa.

Kun Killi pääsee pois osastolta, yhteys Iirikseen katkeaa. Vain kuva sinipukuisesta hauraan kauniista tytöstä muistuttaa menneestä. Yrittäessään löytää ystävänsä uudelleen Killi saa kuulla jotakin sellaista, mitä hän ei olisi ikinä uskonut kuulevansa." (Myllylahti)

Oma arvio:

Kirjan alussa suljetulta osastolta psykiatsiselle siirretty Killi on yhteistyöhaluton, tympääntynyt ja äreä. Osaston lempeä Ritva ei saa Killiltä armoa, eikä taideterapia tunnu Killistä auttavan. Lastenkodilta käyvät Tuomas ja paras ystävä Moona katsomassa Killiä, mutta eivät he tunnu tajuavan, miltä hänestä tuntuu. Ei masentuneelle auta sanoa, että ottaa itseään niskasta kiinni, eikä Killi tajua, miten Tuomaksen laatima biisilista auttaisi hänen olitilaansa, jossa kaikki tuntuu paskalta.

- En mä oikein usko, että enkelistä olis mulle apua, sanon ja tökin sandaalinkärjellä lattiaa.

- Ei enkeli tulekaan luoksesi, ellet itse sitä halua. Enkeli antaa merkin ja kysyy, oletko valmis ottamaan hänet vastaan --- (s. 16)

Sairaalapappi puhuu Killille suojelusenkeleistä, ja vaikka Killi on skeptinen moisiin, hän haluaisi uskoa, että hänen maasta löytämänsä höyhen voisi olla merkki enkeliltä. Sitten Killi tapaa hauraan, mustatukkaisen Iiriksen, joka tuntuu ymmärtävän tätä ilman sanoja ja on erityisen kiinnostunut suomalaisesta kuolemaan liittyvästä kansanperinteestä. Onko Iiris hänen suojelusenkelinsä? Killi alkaa selvästi piristyä, osin Iiriksen ansiosta, mutta myös Ritvan lempeyden ja myös erikoisen taideterapian avulla - vaikka Killi pitää taideterapiaa pitävää Pirkkoa kahjompana kuin itseään.

Mitä väliä, ajattelen sitten. Mitä väliä sillä on, vaikka en pystykään. Millään ei ole enää mitään väliä. (s. 100)

Sitten ikäviä uutisia kantautuu lastenkodista, eikä Killi meinaa kestää. Onneksi Iiris ja Ritva auttavat häntä pahimman yli ja jossain vaiheessa koittaa aika, jolloin Killi saa palata kotiinsa, eli lastenkotiin. Se vain tietää hyvästejä Iirikselle. Onneksi ne ei ole kuitenkaan lopulliset hyvästit. Eihän? 

Pyörittelen kukkaa käsissäni vaivautuneena. Vilkaisen varovasti Iirikseen. Hän hymyilee, nappaa lumpeenkukan käsistäni ja laittaa sen hiuksiinsa korvan taakse. (s. 117)

Lasienkeli on tarina toipumisesta, eheytymisestä ja menettämisestä. Tärkeässä roolissa on myös syvä ystävyys, joka syventyy rakkaudeksi, mutta kokee surullisen, katkeransuloisen lopun. Pelkäsin vähän papin alkaessa puhua enkeleistä, että kirja menee liian uskonnolliseksi paatokseksi, mutta jäivät onneksi suojelusenkeli-tasolle. Iiriksen ja Killin ystävyys  ja siitä syventynyt rakkaus on kuvattu (turhankin) hienovaraisesti ja paljon jää lukijan mielikuvitukselle tilaa. Toisaalta, rakkautta se on täydentymätönkin rakkaus.

- Ai että miten ihana nähdä, kun sä hymyilet. Oikein sydäntä lämmittää --- (s. 122)

169-sivuinen kirja on nopsaa luettu, mutta hiukan epätasapainoinen: kirjan alkuosa on hiukan tylsä, kun taas tapahtumat on pakkautuneet loppuosaan. Mielenterveysteemaisia nuortenkirjoja ei ole koskaan liikaa, ja tämä voisi antaa toivoa jollekin, joka kipuilee samojen asioiden kanssa. Tosin minua hiukkasen ärsytti Killin ajattelemat alkuosan valistavat mietteet siitä, miten masentuneiden kanssa kuuluisi käyttäytyä. Ne kun olivat melko läpinäkyvästi kuin suoraan jostakin mielenterveyspotilaiden omaisille -oppaasta.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly


Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia

sunnuntai 23. toukokuuta 2021

Billie Eilish: Billie Eilish

 Billie Eilish: Billie Eilish. Suomentanut Petri Leppänen. Like 2021

Englanninkielinen alkuteos: Billie Eilish. Kansi: Kenneth Capello (kuvat), Hans Hettich / Somnioinc (suunnittelu), Hachette Book Group

"Kurkistus poikkeuksellisen supertähden elämään

Billie Eilish on todellinen aikamme supertähti. Vuonna 2019 alle 20-vuotias poplaulaja voitti ennätykselliset viisi Grammyä ja nousi esikoisalbumillaan listaykköseksi 18 maassa.

Minkälainen on yksityisyyttään tarkoin varjeleva artisti? Eilishin itsensä valitsemat valokuvat lapsuuden takapihoilta stadioneiden valoloisteeseen esittelevät moniulotteisen laulaja-lauluntekijän perheineen ja ystävineen. Kuvia värittävät Eilishin itsensä kirjoittamat kuvatekstit."(Like)

Oma arvio: 

En ole mikään suuri Billie Eilish -fani, mutta kun sain tietää hänestä olevan tulossa elämäkerta, kiinnostuin kovasti. Hämmästykseni oli suuri, kun sain käsiini valokuvateoksen, jossa tekstiä on suhteessa kuvamäärään varsin vähän. Mutta mitä ihmettä: tämä toimii varsin hyvin! Billie Eilishin itse teokseen valitsemat kuvat puhuvat puolestaan.

Tässä kuvassa kuusivuotias Billie on ensimmäisessä kykykilpailussaan. (s. 59) Kuva: Billie Eilishin perhe 
 

Kirjan kuvat etenevät kronologisesti Billien äidin raskausmahakuvista vauva- ja taaperokuvien kautta teini-ikäiseen, uraansa aloittelevaan kuorotyttöön, esittelee muun muassa musiikkivideokuvauksia, Billien loukkaantumisia, keikkaelämää, ystäviä ja perhettä, ja päättyy sitten loppukuvaan: koronaeristystä aloittelevaan täysi-ikäiseen nuoreen naiseen, joka on jo luonut uskomattoman uran suosittuna popartistina, voittanut Grammy-palkintoja ja levyttänyt Bond-tunnarin No time to die.

 

Billien isoveli Finneas on hänelle hyvin tärkeä, ja se välittyy kuvista. S. 173. Kuva: Billie Eilishin perhe
 

Alussa minulle tulee tunne, kuin joutuisin (vaivaantuneena) pakosti katsomaan jonkun perhealbumin vauvakuvia, mutta pikku hiljaa huomaan tuijottelevani kuvia kiinnostuneemmin ja jännityksellä, mitä seuraavalta sivulta paljastuu. Hellyttävintä minusta on Billien ja hänen isoveljensä Finneasin läheinen suhde, joka välittyy kuvista. Billie näyttää myös loukanneen jalkansa melko moneen otteeseen, ja hän on valikoinut kirjaan paljon kuvia näistä haavereista. 

Tässä kuva yhdestä loukkaantumisesta, tällä kertaa LA-keikalla. s. 210. Kuva: Ashley Osborn @Darkroom/Interscope
 

Kirjan innoittamana halusin tutustua tarkemmin tähden musiikilliseen tuotantoon, sillä minulle oli oikeastaan tuttuja vain muutamat biisit. Everything I wanted -biisiin rakastuin heti kun kuulin sen, ja Bad guy ja Therefore I am ovat soineet myös Spotify-soittolistallani. Muut biisit ovat oikeastaan olleet minulle tähän asti outoja. Alkuun tuntui, että suuri osa Billie Eilishin biiseistä on liian hidastempoisia ja haahuilevia makuuni, mutta kuuntelukertojen jälkeen löysin monta uutta suosikkiani: muun muassa Ocean eyes, Lovely (ft. Khalid), When the party is over ja uusi Your power sykähdyttävät minua. Loppujen lopuksi löydän hänen jokaisesta biisistään jotain hyvää. En siis ihmettele ollenkaan tämän lahjakkaan (ja hieman onnekkaankin) nuoren naisen menestystä.

 

Tämä herttainen kuva on Billien kohtaamisesta fanin kanssa uran alkutaipaleella. S. 95. Kuva: Billie Eilishin perhe.

Billie Eilish tunnetaan hyvin omintakeisesta pukeutumistyylistä. Kirjan avulla saakin aika hyvän kattauksen hänen asuistaan, jotka ovat toinen toistaan persoonallisempia. Arvostan todella sitä, ettei hän ole lähtenyt mukaan paljastelevaan tyyliin, kuten monet muut naisartistit. Hän on myös ommellut vaatteita aiemmin itse.

Ensimmäiset isot festarini. En odottanut, että kukaan ilmaantuisi paikalle tai kiinnostuisi, ja sitten seisoin backstagella ja kuulin tuhansien nuorten messuavan nimeäni. En voinut uskoa sitä. (s. 118)

Goodreadsissa jotkut hieman mietiskelivät, onko tämä kirja fanien rahastusta näin korona-aikana, kun suuret keikat peruuntuivat. Mitä sitten, jos fanit oikeasti saavat rahoilleen vastinetta? Raha pyörittää tätä maailmaa. Minä ainakin olisin ollut aivan hullaantunut, jos nuorena fanityttönä olisin saanut jostakin idolistani tällaisen aarteen. Minuun tämä teki vaikutuksen, vaikken suuri fani olekaan. Kirjasta välittyy Billie Eilishin perheen ja ystävien tuki, Billien rakkaus musiikkiin, eläimiin ja tanssiin, arvostus omaan tyyliinsä ja tietynlainen surumielisyys. Tämä kirja myös innoitti minua tutustumaan tarkemmin Billie Eilishin tuotantoon ja odottelen innolla heinäkuun lopussa ilmestyvää levyä, jonka ajattelin ostaa itselleni. 

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa/vlogeissa:

Samuel

makayla.c


Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa

Popsugar haaste saa ruksin kohtaan:

A book about art or artist


lauantai 22. toukokuuta 2021

Päivitys Savuvarkaat-trilogiaan

 Luin Sally Greenin Savuvarkaat-trilogian päätösosan Maailmojen tulet. Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan arvioni koko trilogiasta.



Päivitys Ihan mieletön juttu -sarjaan

 Luin jatko-osan Hank Greenin Ihan  mieletön juttu -sarjaan. Pääset lukemaan mietteeni Loistavan hullu hanke -kirjasta sekä aiemmasta osasta klikkaamalla kansikuvaa.



torstai 6. toukokuuta 2021

Päivitys Amerikan kuninkaalliset -sarjaan

 Luin Katherine McGeen Amerikan kuninkaalliset -duologian toisen osan Amerikan kuninkaalliset - Majesteetti. Kuvaa klikkaamalla pääset molempien osion arvioon.



maanantai 3. toukokuuta 2021

Maata jalkojen alle: Elizabeth Acevedo

Maata jalkojen alle: Elizabeth Acevedo. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2021

Englanninkielinen alkuteos (2020): Clap when you land. Kansi: Bijou Karman (kuvitus), Erin Fitzsimmons (suunnittelu)

"Terävä romaani surusta, anteeksiannon vaikeudesta ja katkeransuloisista ihmissuhteista
 

Camino Rios asuu Dominikaanisessa tasavallassa ja haaveilee lääketieteen opinnoista New Yorkissa. Newyorkilainen Yahaira Rios puolestaan ei ole puhunut isälleen sitten edelliskesän, jolloin hän sai tietää tämän toisesta vaimosta.

Camino ja Yahaira saavat kuulla olevansa sisaruksia, kun heidän isänsä menehtyy lento-onnettomuudessa. Juuri kun he luulevat menettäneensä kaiken isästään, he löytävät toisensa. Isän kuolema paljastaa kipeät totuudet sekä rakkauden, jonka hän jakoi meren kaksin puolin." (Karisto)

Oma arvio:

Elizabeth Acevedo on tällä hetkellä yksi suosikki YA-kirjailijoistani. Hän on onnistunut vakuuttamaan minut aiemmin ilmestyneillä teoksillaan Runoilija X ja Kaikilla mausteilla, jotka molemmat esittelevät täysin erilaisen nuoren naisen arjen ongelmineen, mutta joista molemmista huokuu vahva #metoo-henki sen puskematta kuitenkaan liikaa silmille. 

En tiennyt tämän uusimman säeromaanin juonesta oikeastaan mitään, sillä kirjan takakannessa ei siitä paljasteta paljoakaan (kustantajan sivun kuvauksessa taas juonen pääydin paljastuu.) Olikin mielenkiintoista tehdä itse ne oivallukset juonesta, jotka ovat hyvin keskeisiä tässä romaanissa. Se oli helppoa, mutta kuitenkin palkitsevaa lukukokemukseni kannalta. 

***Huom: Kerron juonesta tässä postauksessa oleellisia asioita, joten jos haluat lukea romaanin yhtä tietämättömänä kuin minä, en suosittele jatkamaan tämän pidemmälle.***

Kirjassa esitellään kaksi 16-vuotiasta nuorta naista, joiden yhteyttä toisiinsa ei heti alussa paljasteta, mutta jonka lukija arvaa melko pian tarinan edetessä. Camino asuu Dominikaanisessa tasavallassa parantaja-tätinsä, Tíansa, kanssa, on menettänyt äitinsä denguekuumeelle,  rakastaa isänsä lailla uimista meressä (hänellä on samanlainen punainen uimapuku kuin Baywatch-sarjassa), haluaa isona lääkäriksi, pelkää parittajaa nimeltä El Cero (jolle Papi maksaa säännöllisesti siitä, että jättäisi hänen tyttärensä rauhaan) ja odottaa New Yorkissa työskentelevää isäänsä, Papia, taas kesäksi kotiin. Aivan kuten joka vuosi. 

Rakastinko shakkia?

Minä pelasin sitä.

 

Mutta rakastinko? Niin kuin rakastan

katsella meikkausvideoita?

 

Rakastinko, niin kuin rakastan

sanoa Drelle jotakin

 

yllättävää, & hänen naurunsa on kuin Vesuvius - 

purkaus, joka järkyttää & järisyttää (s. 93)


Yahaira asuu New Yorkissa äitinsä ja isänsä kanssa. Yahaira on lahjakas shakissa, mutta lopetti sen pelaamisen jokin aika sitten, kun sai tietää isästään ikävän asian. Tämän jälkeen hänen ja Papin välit ovat olleet vaitonaiset, sillä shakki oli suuri yhdistävä tekijä heidän välillään. Yahairan naapurissa asuu tyttö nimeltä Dre, joka aluksi oli vain naapuri ja ystävä, mutta josta tuli jotain paljon enemmän. Yahaira on paennut usein Dren ja tämän isänsä luokse, vaikka se loukkaa hänen äitiään - eikö Mamín ruoka kelpaa? Yahairan isä lähtee taas kotimaahansa Dominikaaniseen koko kesäksi. Aivan kuten joka vuosi.

 

Papi oppi uimaan vedessä, joka tahtoi tappaa.

Ei se toinen valtameri voi tästä erota, ei sen pitäisi erota. 

Jos siihen joku pystyy - sukeltamaan & nousemaan pinnalle elossa - 


niin mies, joka on harjoitellut temppua ikänsä. (s.40)

 

Yahaira siis tietää jo isänsä salaisuuden, mutta Caminolla ei ole aavistustakaan isänsä toisesta perheestä New Yorkissa. Joka vuosi Camino on anellut isäänsä ottamaan hänet mukaansa New Yorkiin, jotta tämä voisi hakea Columbian yliopistoon opiskelemaan lääketiedettä. Joka kerta isä on mumissut jotain epämääräistä oleskeluluvista. Mutta nyt isän lentokone ei koskaan laskeudu Dominikaanisen lentokentälle, sillä kyseinen kone on syöksynyt tuhoisasti mereen. Nyt sekä saarella että New Yorkissa on eri tavoin surua ja järkytystä käsittelevät tyttäret, vaimo ja täti. Dominikaanisessa Papia suree koko yhteisö. Caminon turvallisuus saarella on nyt myös uhattuna, sillä kukaan ei enää maksa El Cerolle. Tämä alkaa seurata Caminoa, tuijottaa merkitsevästi ja vihjailla tämän tarvitsevan miestä. Camino ei voi enää nauttia intohimostaan uimisesta. 

 

El Cero istuu toisen baarin pihassa sinisissä sortseissaan,

katse seuraa minua, kun lähestyn. Mies on

jonkin verran vanhempi kuin minä, silti Papia nuorempi,

 

& tiedän, että siitä, kun täytin kolmetoista,

Papi maksoi El Cerolle vuosimaksua, jotta mies jätti minut rauhaan.

Silti olen kuukausia vaistonnut vaanivia katseita. (s. 56)

 

Väistämättä isän kaksoiselämä alkaa paljastua kaikille osapuolille. Papi halutaan haudata synnyinmaahansa Dominikaaniseen, mutta tämän vaimo ei halua matkustaa saarelle missään nimessä. Yahairasta se ei ole reilua, joten hän päättää tehdä omat ratkaisunsa. Avuksi hän tarvitsee uuden sisarensa, johon hän suhtautuu yhtä aikaa uteliaasti mutta myös hyvin hämmentyneesti. Caminolla on enemmän hampaankolossaan, sillä hänet on jätetty saarelle uuden perheen vuoksi eikä hän ole saanut nauttia papinsa seurasta kuin kesäisin. Siksi hän ei ole alkuun kovin suopea sisarelleen. Hän kuitenkin tajuaa, että uuden perheen korvausrahojen turvin hän voisi toteuttaa tulevaisuudensuunnitelmiaan.

Kumpikaan ei sano mitään.

Näytöllä - niin ettei hän näe kättäni -

seurailen sormella hänen leukansa linjaa. (s. 276)

Maata jalkojen alle on uskomattoman monisyinen säeromaani. Se käsittelee tuhoisan lento-onnettomuuden ympärille rakentuvaa perhetragediaa, jossa perheen isä on elänyt kaksoiselämää vuosikausia, mikä paljastuu kunnolla vasta tämän menehdyttyä. Se kertoo kahden hyvin erilaista elämää elävän sisaruksen elämää: Toinen joutuu pelkäämään naiseutensa vuoksi, sillä saaren parittajat vaanivat nuoria naisia hoteisiinsa, kun taas toinen elää turvallisempaa elämää suurkaupungissa, mutta on silti onneton saadessaan tietää, ettei isä olekaan sitä, mitä hän on luullut tämän olevan. Sisarukset huomaavat, että he kumpikin muistuttavat toisiaan Papista, niin ulkonäöllisesti kuin tekemistensä kautta: Camino ui yhtä hyvin kuin isä, kun taas Yahaira on shakkimestari isän tapaan. He kumpikin rakastavat samaa miestä, joka on hämmennyksissään yrittänyt olla hyvä molemmille.

Tiedän, että Papin jäännökset ovat siellä täällä ympärillämme.

Tässä jäljelle jääneiden arjessa. (s. 295)

Alkutakeltelun jälkeen en voinut laskea tätä kirjaa käsistäni. Ainoa asia, mikä tässä häiritsi, oli toistuvat &-merkit ja-sanojen tilalla. Todella häiritsevä (ja turha) ratkaisu, mutta kyllä siihen tottui jossain vaiheessa.

Kirjailija kertoo jälkisanoissaan, miten halusi rakentaa romaaninsa tapahtumat lentoturman ympärille muistaen traagista tapahtumaa vuodelta 2001, kun lento numero AA587 syöksyi maahan New Yorkin Queensissa ja aiheutti valtavan sururyöpyn Dominikaanisessa tasavallassa. Hän kertoo myös kuulleensa salattuja tarinoita miehistä, joilla oli perhe sekä saarella että mantereella. Alkuteoksen nimi Clap when you land viittaa siihen, miten koneessa yhä taputetaan sen laskeuduttua onnistuneesti maan kamaralle.

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 

Muissa blogeissa:

Kirjahilla 

 

Samantyylistä luettavaa: 

Elizabeth Acevedo: Kaikilla mausteilla, Runoilija X

 

 Ruksaan Booklist Queen -haasteesta kohdan:

Longer than 400 pages 

Vahvat naiset -lukuhaaste saa ruksin kohtaan:

Naiskirjailija jonka pitäisi olla tunnetumpi (suomessa)

Popsugar haasteessa merkitsen kirjan kohtaan:

A Book set in multiple countries (no okei, kahteen maahan sijoittuu)



lauantai 24. huhtikuuta 2021

Silmät avatessa on edelleen pimeää: Riina Mattila

 Silmät avatessa on edelleen pimeää: Riina Mattila. WSOY 2021.

Kansi: Riikka Turkulainen

"Mitä jää jäljelle ystävän kuoleman jälkeen?

Eloonjäämisoppi ja Järistyksiä-teoksillaan vakuuttanut Riina Mattila kirjoittaa jälleen rohkeasti vaikeasta aiheesta: kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja itsemurhasta. Nuortenromaani kertoo ystävyydestä, jonka kolmanneksi pyöräksi sairaus kiilaa.

Vilja ja Joel ovat erottamattomia. Kun parhaan ystävän mieli muuttuu yhä useammin mustaksi ja vuoroin impulsiiviseksi ja arvaamattomaksi, varmistuu diagnoosiksi F31: kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sairaus vie Joelin lopulta kokonaan. Viljan elämän on silti jatkuttava.

Mattila kirjoittaa nuortenromaanissaan rankasta aiheesta sievistelemättä ja koskettavasti. Teksti tulee iholle ja ravistelee, mutta tarjoaa myös samastumispintaa ja toivoa, josta ottaa kiinni."(WSOY)
 

Oma arvio:
 
En tiedä, olisiko ollut parempi, mitä vähemmän olisin tiennyt kirjan aiheesta ja teemoista ennen kuin olisin lukenut sitä. Riina Mattilan kolmas romaani, Silmät avatessa on edelleen pimeää, paljastaa jo takakansitekstissään ja kustantajan kuvauksessa, että Vilja menettää ystävänsä tämän sairaudelle ja että kirjassa tulee olemaan itsemurha. Silloin ei voi lukijalle enää tulla järisyttäviä yllätyksiä, vaan voi vain valmistautua tulevaan.  
 
Ajattelin, että tulisin kuivailemaan kyyneleitä lukuprosessin aikana näin rankkojen asioiden vuoksi, mutta silmäkulmani pysyivätkin kuivina. Johtuiko tämä sitten siitä, etten päässyt juuri yllättymään asioiden lopullisesta käänteestä? Aloin jo harkita vakaasti, etten enää lue ikinä kirjojen kuvauksia, vaan tartun niihin sokkona (mikä onkin vaikeammin toteutettava asia, kun kuitenkin haluan valita kirjat, joita luen...) Myönnettäköön kuitenkin, että kirjan loppu oli minulle(kin) melko rankkaa luettavaa.

Jos on tyhjää, sitten on tyhjää, eikä tyhjästä saa täyttä, vaikka miten yrittäisi. (s. 94)

Kirja jakaantuu kuuteen osaan: ennen, mania, masennus, poissa, jälkeen ja lopuksi. Täysi-ikäiset Joel ja Vilja ovat olleet ystäviä lapsesta saakka, kuin paita ja peppu. Joelilla menee hyvin: hän menestyy koulussa, hänellä on lisäksi työ ja nätti Juulia kiinnostuu hänestä. Vilja ei ole koskaan kiinnostunut Joelista sillä lailla, sillä häntä ei yksinkertaisesti kiinnosta pojat. Silti Juulian ja Joelin seurustelu kaihertaa hieman Viljan mieltä.
 
Vilja muistaa aina ajatelleensa, että hän sopi Joeliin ja Joel sopi häneen. Enää hän ei ollut aivan varma. Joel oli alkanut rakoilla tavoilla, joita Viljan oli vaikea ymmärtää. (s. 44)

Pian Vilja kuitenkin panee merkille, että Joelilla menee hiukan turhan lujaa. Hän vetää baarissa mieluiten överit kuin vajarit, lähettelee maanisia viestejä keskellä yötä ja on jotenkin levoton. Ensimmäinen kohtaus Viljan nähden on järkyttävä. Tämän jälkeen Vilja juttelee Joelin äidin kanssa ja molemmat ilmaisevat huolensa Joelin käytöksestä. Ei kai ole ihan oikein, että tyyppi valvoo yöt tehden vatsalihasliikkeitä ja vuoroin karjuu kippuralla sitä, kuinka turha hän on maailmassa? Juuliakin huolestuu, kun Joel vetää baarireissulla jälleen kerran järkyttävät kännit ja romahtaa sitten täydellisesti. Hän joutuu soittamaan harmistuneen Viljan apuun. Viljan ja Joelin vanhempien intervention jälkeen Joel suostuu terapiaan, vaikka ei usko, että hänessä olisi mitään vikaa.
 
"Mistä minä aloin, minne minä päätyn?" (s. 74)

Kun Joel saa viimein diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, hän alkaa tarkastella elämäänsä uudelleen. Onko hän koskaan ollut oma itsensä, ja mitkä teot ovatkin olleet sairauden aiheuttamia? Välittääkö hän edes oikeasti Juuliasta? Otteet Joelin muistikirjasta valottavat Joelin ajatuksia yhtä aikaa karulla ja herkällä tyylillä. Samalla Viljan ajatukset ovat ristiriitaisia: hänellä on huoli ystävästään, mutta välillä hän ei vain jaksa ja tarvitsee aikalisää Joelista ja tämän sairaudesta. Vilja ei tiedä, että Joel on jo tavallaan päättänyt luovuttaa. He eivät enää pääse viettämään yhdessä tämän yhdeksäntoistavuotissynttäreitään, kun Vilja saa kuulla kammottavat uutiset.
 
Niin mun on ajateltava.
Että sä vaan lakkasit välittämästä. 
Kaikki muut vaihtoehdot tuntuu liian kipeiltä. (s. 149)

Mattila kirjoittaa lopuksi, että kirja pohjautuu hänen omiin kokemuksiin ja omaan henkilökohtaiseen menetykseen. Se on aistittavissa muuten fiktiivisen kirjan sivuilta. Joelin tarina tuntuu uskottavalta, ja siksi niin kamalan karulta. Viljan tunteitakin käydään lävitse tarinan edetessä. En tiedä, onko tietoisesti valittu kuitenkin kirjaan hän-kertoja, ettei Vilja olisi liian suuressa roolissa, vaan tasapaino säilyy aika tasan Joelin ja Viljan näkökulmissa. Myös Joelin äidin Leilan näkökulma esiintyy muutaman kappaleen verran, mikä tuo mukavasti perspektiiviä tapahtumiin.

Minä koin eniten samaistumispintaa Viljan ja Joelin ystävyydessä. Paras ystäväni lapsuudesta asti on poika, jonka kanssa pidämme yhä yhteyttä - harvoin mutta kuitenkin. Jotenkin samaistuin tämän ystävysparin kanssakäymisiin ja ikuisesti vahvaan siteeseen erittäin hyvin. Ystävän menettämisestä ja mielenterveysongelmista minulla taas ei ole kokemuksia, joten se puoli näyttäytyy minulle täysin tuntemattomana alueena. Kirjan kautta pääsin kuitenkin vahvasti elämään sen puolen. Pidän kovasti Mattilan kirjoitustyylistä ja sen herkkyydestä, joka tulee erityisesti esille Viljan päiväkirjamerkinnöissä ja Joelin muistikirjamerkinnöissä.
 
Kirja toimii varmasti lohtukirjana sellaisille, jotka ovat syystä tai toisesta menettäneet ystävänsä. Ja vaikka lohtua ei tarvisikaan, kirja avartaa ajatuksia siitä, millainen sairaus kaksisuuntainen mielialahäiriö voi sen kantajalle kuin läheisille olla.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:
 
En löytänyt vielä muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

 
Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan: 
 
1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa 

Lisäksi kirja sijoittuu #luepinkkejäkirjoja-lukuhaasteeseeni