sunnuntai 18. elokuuta 2019

Rakkaus suurempi kuin meri: Tahereh Mafi

Rakkaus suurempi kuin meri: Tahereh Mafi. Suomentanut Leena Peltomaa. Otava 2019.

 Englanninkielinen alkuteos (2018): A Very large expanse of sea. Kansi: Tiia Javanainen.

"Koskettava, ajankohtainen romaani ensirakkaudesta pelon ja ennakkoluulojen maailmassa.

16-vuotias muslimityttö Shirin elää New Yorkin terrori-iskujen jälkimainingeissa ja saa kokea päivittäin, millaista on olla ihmisten vihan kohteena. Ainoa keino selvitä on piiloutua kovan kuoren taakse. Vain tanssiessaan iltapäivisin breakdancea Shirin voi olla täysin oma itsensä.

Kun Shirin tapaa koulun koripallotähden Oceanin, hänen on vaikea uskoa, että poika oikeasti haluaa tutustua häneen. Voivatko heidän maailmansa kohdata? Ja uskaltaako kovia kokenut Shirin päästää pojan lähelleen?(Otava)"

Oma arvio: 

"All we need is love..." Pitkästä aikaa sain lukea kunnon annoksen rakkautta, kun uppouduin tähän iranilais-amerikkalaisen Tahereh Mafin YA-kirjaan Rakkaus suurempi kuin meri. Niinhän siinä kävi, että suuret tunteet veivät minut mukanaan ja sivut kääntyilivät kuin itsekseen, eikä aikaakaan, kun olin ahminut koko kirjan. Minä niin kaipasinkin jotain tällaista mieletöntä tunteiden kuohuntaa!

Minulle tämä oli taas kerran uusi kaupunki, taas kerran ensimmäinen päivä uudessa koulussa. Toimin niin kuin minulla oli uudessa koulussa tapana toimia. Kieltäydyin katsomasta kehenkään. (s. 5)

Kirjan päähenkilö, lukiolainen Shirin antaa heti kirjan alussa itsestään yhtä aikaa hyvin voimakkaan, mutta myös epävarman kuvan. Hänen perheensä on muuttanut tiuhaan paikasta toiseen, eikä Shirin ole oikein päässyt kotoutumaan mihinkään. Siksi hän ei halua edes nähdä vaivaa eikä tutustua ihmisiin. Hän ei katso ketään silmiin, vaan laahustaa koulun käytävillä huivi kiedottuna ruskeiden hiustensa ympärille. Huiviaan hän haluaa pitää päässään siitä huolimatta, että se tekee hänen elämästään vaikeaa - etenkin vuosi sitten tapahtuneiden WTC:n terrori-iskujen jälkeen.

"Mutta hei, ole varovainen ton kanssa", sanoin ja nyökkäsin lappua kohti. "Jos sä tekstaat mun kanssa liikaa, sun täytyy mennä mun kanssa naimisiin. Mun uskonto määrää niin."
Hän kalpeni. "Hetkinen. Siis mitä?" (s. 26)

Siksipä Shirin hämmästyy, kun koulun koristähti Ocean alkaa osoittaa kiinnostustaan häntä kohtaan. Ocean esittää hyvin suorasukaisia ja Shirinin mielestä hölmöjä kysymyksiä liittyen Shirinin huiviin ja muslimiuskoon. Tyttö huomaa kuitenkin pitävänsä tuosta pojasta, mutta pitää koko ajan jarruja päällä, sillä hän ei halua pojan joutuvan hankaluuksin hänen takiaan. Ocean on kuitenkin uskomattoman sinnikäs - ja toivottoman rakastunut kauniiseen Shiriniin. Nuoret tutustuvat lähinnä AIM-viestittelyiden kautta, jotka myöhemmin muuttuvat salaisiksi, peiton alla käydyiksi puheluiksi.

"Tämä ei ole normaalia. Sunlaiset jätkät ei juttele munlaisille tytöille." (s. 79)

Minun ilokseni kirjassa vahvana aiheena on myös hiphop-kulttuuri, sillä heti kirjan alussa Shirinin isoveli Navid perustaa kavereineen breakdance-ryhmän, johon hän haluaa myös siskonsa mukaan. Breikkitreenit ovatkin Shirinille parasta ajanvietettä pitkään aikaan, ja Jacobista, Carlosista ja Bijanista tulee tytölle kuin veljiä. Yhdessä he treenaavat vaativia akrobaattisia breikkiliikkeitä ja käyvät myös battleissä. Shirin tuntee viimeinkin kuuluvansa johonkin.

Shirinillä on myös toinen intohimo breikkaamisen lisäksi: hän tuunailee kirppiksiltä ostamiaan vaatteita mieleisekseen. Hänellä onkin aina koulussa hyvin tyylikkäät vaatteet päällään, mikä hämmentää välillä Navidia. Hänen mielestään on hiukan ristiriitaista, että hänen siskonsa käyttää yhtä aikaa hyvin istuvia farkkuja ja huivia. Navid on kuitenkin suloisen ymmärtäväinen ja suojeleva isoveli, vaikka ehkä välillä liiallisuuksiin asti. Myös Shirinin vanhemmat ovat olleet hyvin suojelevia tyttöään kohtaan sen jälkeen, kun tämän kimppuun käytiin kadulla. Shirinille ei käynyt pahasti, mutta toki välikohtaus jätti jäljen häneen.

"Mä tykkään siitä, että ihmisten pitää kysyä multa lupa, ennen kuin ne näkee mun hiukset." (s. 86)

Ulospäin Shirin näyttää pelottavalta ja uhmakkaalta, mutta sisimmässään hän on pelokas ja epävarma tyttö. Kun Shirin huomaa itsessään ihan uudenlaisia tunteita, joita Ocean aiheuttaa, hän joutuu kamppailemaan suojakuorensa murtumista vastaan.

Voi luoja.
En voinut olla näkemättä. En voinut olla näkemättä, voi luoja, voi herrajumala jeesus, tulkaa joku ja pelastakaa minut, en voinut olla näkemättä hänen kasvojaan. Mitä minulle oli tapahtunut? Miksi olin äkkiä aivan lääpälläni häneen? (s. 78)

Pidän kovasti siitä, että Shirin ja Oceanin tarinassa ei ole sorruttu instarakkauteen, vaan heidän tunteensa kypsyvät hiljalleen ystävyydestä rakastumiseen. Jos jotain nurinaa tästä pitäisi keksiä,  olisi Shirinin tunnekuohuja saatu paisutettua vielä mahtipontisemmaksi monipuolisemmalla kerrontatyylillä, sillä nyt kirjan kieli on melko yksinkertaista ja kerronta dialogi-keskeistä. Toisaalta juuri näiden seikkojen vuoksi kirjan sujuvalukuisuus saa minulta kiitoksensa.

Näiden kahden nuoren tarina herättää lukijassa monenlaisia tunteita, eikä kyyneleet olleet minulla kaukana muutamassa kohdassa. Kirjan loppu on tosin minun makuuni hiukan tylsä ja ponneton, olisin kaivannut siihen enemmän tunnekuohuntaa.

Kirja perustuu kirjailijan itsensä omakohtaisiin kokemuksiin, mikä tekee tarinasta vieläkin kiehtovamman. Olisi kiinnostavaa tietää, osaako Tahereh Mafi itse breikata. Kirjailijalta on ilmestynyt myös moniosainen dystopinen YA-sarja Shatter me, johon saatan ehkä joku päivä tarttua.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Jatka lukemista

Samantyylistä luettavaa:

Lumi: Seita Vuorela


Kirjankansibingo saa kirjan kohtaan:

Ei kuvaa

 YA-haaste saa kirjan kohtaan:

Julkaistu vuonna 2019

torstai 15. elokuuta 2019

Sirpale: Sanna Isto

Sirpale: Sanna Isto. WSOY 2019


"Voiko menneisyyttä muuttaa?

Sanna Iston Sirpale on vangitsevasti historiaa ja nykyaikaa sekoittava nuortenromaani Berliinistä.

Kolme kesäviikkoa koiravahtina, kun muu perhe on matkoilla: mikä ihana vapaus! Mutta lukioikäisen Minjan unelmaloma ei ehdi edes kunnolla alkaa, kun kohtalo jo ottaa ohjat käsiinsä. Lattialistan alta löytynyt vanha kahvikupinkorva tempaisee hänet toiseen aikaan ja berliiniläisen kotitalon hurjaan historiaan. Huoneet pysyvät samoina, vaikka kaikki muu on toisin. Helteet, huvitukset ja ihana Luca saavat odottaa, kun Minja uppoutuu asunnossa eläneen perheen tarinaan. Miksi tytär on lukittuna huoneeseensa? Voisiko Minja vielä auttaa häntä, ja jos voisi, mikä kaikki muuttuisi?" (WSOY)

Oma arvio:

Ylläoleva kirjankansikuva ei tee ollenkaan oikeutta todelliselle kannelle: kirjan kansipaperissa on kahvikupinkorvan sisällä aukko, josta pääsee kurkkaamaan kirjan varsinaisessa kannessa piileskelevään vanhaan Berliinin karttaan. Rakastan tällaisia pieniä, mutta herttaisia kikkoja kansikuvissa ja niiden kansipapereissa!


Berliinin kartta liittyykin olennaisesti kirjan tarinaan, sillä Sanna Iston Sirpale sijoittuu kyseiseen kaupunkiin (kirjailija itse asuu muuten Berliinissä.) Kirjan päähenkilö, saksansuomalainen Minja joutuu jäämään koiravahdiksi rakkaalle Fräulein Haarigilleen, kun vanhemmat matkustavat äidin synnyinseudulle Suomeen. Heillä on ollut tapana matkustaa Hirsijärvellä asuvan mummon syntymäpäiville joka kesä, ja nyt Minja jää ensimmäistä kertaa pois.

Yksinäisyys ja itsenäisyys tuntuu kuitenkin uudelta ja kivalta. Eikä Minja jää yksin: hänen ystävänsä Rara, Hanna ja Yeliz pitävät hänelle seuraa, ja paras ystävä Luca kantaa jopa kassinsa Minjan luo jäädäkseen koko ajaksi seuraa pitämään. Minja ei juurikaan vastusta, sillä Luca on paitsi mukavaa seuraa, myös täydellinen kokki ( ja ihan mukavan näköinenkin.)

Otin kahvikupinkorvan käteeni ja katselin sitä hetken kuin suurta aarretta, mikä se olikin. Sitten tartuin siihen oikeaoppisella otteella. Humahdus tuntui vatsanpohjassa saakka. (s 44)

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Minja löytää ikivanhan kahvikupinkorvan jalkalistan alta. Kun hän on siemaisevinaan kuvitellusta kahvikupposesta, tyttö humpsahtaa ihan toiseen aikaan: asunto on sama, mutta hyvin erilainen. Siellä ei asukaan Minjan perhe, vaan jotkut ihan muut. Kalusteet ovat sodanaikaisia, huoneita on enemmän (ne menevät jopa Minjan nykyisen naapurin, äkäisen rouva Yrmyn huoneiston puolelle) ja talossa vallitsee omituinen tunnelma. Pian Minja tajuaa, että voi siirtyä taikaesineellään ajasta toiseen. Hän pääsee keskelle berliiniläistä perhetragediaa juuri ennen toista maailmansotaa, juutalaisvainojen aikaan.

Menneisyydessä nuori Rosa-tyttö on lukittu huoneeseensa, koska hän on rakastunut juutalaiseen pianonsoitonopettajaansa. Minja lupautuu auttamaan tyttöä, jotta tämä pääsee livahtamaan rakkaansa luokse. Minjan elämä alkaa kietoutua menneen ja nykyisen ympärille niin, että Luca alkaa jo turhautua. Minja ei uskalla kertoa tapahtumista muille, koska eiväthän he kuitenkaan uskoisi. Lucalla tuntuu olevan muutenkin jotain salattavaa, mutta Minjalla ei ole aikaa selvitellä pojan salaisuuksia, kun Rosan kohtalo mietityttää tätä. Lopulta Minja uskoutuu ystävilleen Rosasta alkuun tarinan muodossa, mutta lopulta hän lipsauttaa kaiken olevan totta, eikä tarinaa. Ja kun Minja humpsahtaa menneisyyteen tyttöjen nähden, heidän on pakko uskoa. Vai huijaako Minja kaikkia? Lopulta Lucakin saa tietää, mutta hän ei tiedä mitä uskoa, kun tyttö katoaa useaksi päivää kotoaan.

Sirpale on kiehtova sekoitus nykyaikaa, historiaa ja maagista realismia. Tarinan myötä monet mysteerit ratkeavat ja avautuvat hauskalla tavalla. Pidän siitä, ettei kirjassa aleta kuitenkaan kuivistelemaan synkällä historialla, vaan se on vain yksi olennainen osa tarinaa, johon lukija pääsee Minjan kanssa yhdessä sukeltamaan. Nykyajan tarinassa käydään läpi ystävyyttä ja sitä, miten aina ei välttämättä tiedä, mitä kaikkein läheisimmillä ystävillä on meneillään. Kirjassa myös eräs ystävyys muuttuu hienosti ja vähäeleisesti romanttiseksi rakkaudeksi. Pidän siitä, koska onhan se hiukan uskottavampaa, että pitkään ystävinä olleet eivät suin päin suuntaa muhinoimaan, kun tajuavat tunteidensa laadun. 

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

en löytänyt muita bloggauksia


Samantyylistä luettavaa: 

Parantola: Satu Mattila-Laine

Lisään kirjan YA-lukuhaasteen kohtaan:

Historiallinen romaani

Helmet-lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

44. Kirja kertoo Berliinistä
 

tiistai 6. elokuuta 2019

Pilvilinna: Kerstin Gier

Pilvilinna: Kerstin Gier. Suomentanut Heli Naski. Gummerus 2019.

 Saksankielinen alkuteos (2017): Wolkenschloss. Kansi: Eva Schöfmann-Davidov

"Sveitsin vuoristossa sijaitsee hotelli Pilvilinna, jonka loiston päivät ovat kaukana takanapäin. Paikka herää eloon ainoastaan kerran vuodessa, kun kuuluihin uudenvuodenjuhliin saapuu vieraita ympäri maailman. 17-vuotias Fanny on palkattu hotelliin apulaiseksi. Hän pitää huolen, että hotellivieraiden elämä on lokoisaa ja ylellistä.

Työn tuoksinassa Fanny huomaa, että kaikki vieraat eivät taida olla sitä, mitä sanovat olevansa. Mitä salaisia juonia muhkeiden samettiverhojen takana oikein punotaan? Erityisen kiinnostunut Fanny on itseään vuoden vanhemmasta Tristanista, joka kiipeilee ikkunalaudoilla sen sijaan että kulkisi portaita.

Pian Fanny löytää itsensä seikkailun silmästä. Sen myötä Fanny saattaa menettää työnsä – ja sydämensäkin.

Pilvilinna on hurmaavan hyväntuulinen kertomus, jossa on aimo annos vanhan ajan tyttöromaanin viehätystä ja satumaista lumoa." (Gummerus)

Oma arvio:
 
Jos  järjestäisi Vuoden kaunein ja kiehtovin kansikuva -kilpailun, tämän kirjan kansi olisi vahvoja voittoehdokkaita! Kirjan lilasävyinen kansi on täynnä ihania, pieniä yksityiskohtia: mies lukemassa lehteä, pikkupoika juoksemassa karkuun, nuoripari suutelemassa katulampun alla, joku kiipeämässä katolla savupiipun juurta, äiti pienokainen sylissään jne. Voisin tuijottaa Pilvilinna-romaanin kantta ikuisuuden, mutta kiehtovan kuuloinen tarina houkuttelee kuitenkin avaamaan kannen ja uppoamaan kirjan pilvilinnoihin. Kirjaimellisesti.
 
Kirjan pääosassa on 17-vuotias Fanny, joka on saanut unelmiensa työpaikan sveitsiläisen Pilvilinna-hotellin apulaisena. Hotellissa moni asia muistuttaa meinneisyydestä, mutta juuri sen vanhanaikaisuuden vuoksi asiakkaat rakastavat tätä hotellia. Fannyn tehtäviin kuuluu aika usein lapsenkaitsimista, mikä ei ole helppoa, kun villiviikarit tuppaavat karkaamaan häneltä. Fannyn sietokykyä koettelee pikkuvanha, yhdeksänvuotias Don, joka yrittää järkätä Fannyä usein hankaluuksiin. Tytön piristykseksi hotelliin saapuu pelätyn omistajan, Roman Montfordin, poika Ben, joka ei ole Fannysta hassumman näköinen. Hotelliin saapuu myös isoisänsä kanssa komeaakin komeampi Tristan, joka hurmaa etenkin hotellin muut nuoret asiakkaat. Fannynkin sydän on ihan sikkarallaan molempien poikien edessä, vaikka Benin kanssa asiat tahtovat usein mennä mokailuksi, riitelyksi ja mökötykseksi.

Olin käyttänyt ensimmäisen vapaan iltani naismuistiin kerrassaan upeasti. Sen sijaan, että olisin viimein suudellut Beniä, olin sylkenyt hänen päälleen ja paennut paikalta.Nyt hän piti minua paitsi kajahtaneena, myös iljettävänä. (s. 262)

Pilvilinnassa alkaa kuitenkin tapahtua kaikenlaista kummaa: erään vanhan rouvan sormus katoaa ja löytyy myöhemmin rikkaan oligarkkirouvan huoneesta, pari lasta katoaa lastenhoitajalta mystisesti ja löytyy myöhemmin eräästä huoneesta nukkumasta. Hotellissa majaileva trillerikirjailija kertoo Benille ja Fannylle hotelleja kiertävästä Luksushotelli-sieppaajasta, joka on vienyt rikkaiden lapsia ja vaatinut sitten tuntuvia lunnaita. Ben ei usko sanaakaan, mutta Fanny on kauhuissaan. Ja sitten Fanny saa vielä vahingossa kuulla, että Pilvilinna-hotelli aiotaan myydä häikäilemättömälle herra Burkhardtille, joka muuttaa paikan lasketteluparatiisiksi. Tämä murtaisi monen työntekijän sydämen, sillä osa on ollut talossa jo iäisyyden. 

Pilvilinna on sekoitus hersyvää huumoria, herttaista ja kilttiä romantiikkaa ja jännittävää seikkailua lumisessa Sveitsissä. Kirjasta huokuu luksushotellin viehko vanhanajan glamouri ja maagisuus. Odotin, että kirjassa olisi ollut enemmänkin maagisuutta, mutta oikeastaan kirjassa ei ole muuta fantasiamaista elementtiä kuin tunnelma ja mystinen hotellin Kielletty kissa, joka tuntuu olleen hotellilla jo omituisen kauan sitten. Olisin odottanut kirjan päähenkilöltä ja romansseilta hiukan enemmän, nyt ne jäävät hiukan hihitteleviksi hapuiluiksi. Kirjan miljöö on kuitenkin taianomaisen satumainen ja mieleenpainuva.

Jokin raapi ovea. Se oli Kielletty kissa, ja kun päästin sen sisään, se hyppäsi heti sängylle ja käpertyi kehräten kokoon. Olin varma, että se oli tullut lohduttamaan minua. (s. 270)
 
Päähenkilön iästä huolimatta kirjaa voisin suositella jo kuudesluokkalaisillekin, sillä kirjan tarina on seikkailuineen päivineen melkoisen lapsekas ja hupsu. (Olen tainnut luonnehtia Gierin aiempia kirjojakin, jotka kuuluvat Unien kirjat- ja Rakkaus ei katso aikaa -trilogiaan, hupsuiksi, sillä sellainen tyyli hänellä näyttää olevan.) Kirjan lopussa on mittava henkilöluettelo hotellin henkilökunnasta ja asiakkaista, sekä erikoisia sanoja selvittelevä sanasto. Opin itse muun muassa, mikä on oligarkki.

Arvosanani 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:
 
En löytänyt muita bloggauksia.
 
Samantyylistä luettavaa: 
 


Lisään Kirjankansibingoon ruksin kohtaan:

Unenomainen

YA-haaste saa ruksin kohtaan:

Alkuperäiskieli ei suomi tai englanti

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan:

18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja


perjantai 2. elokuuta 2019

Artemis: Andy Weir

Artemis: Andy Weir. Suomentanut Annukka Kolehmainen. Into 2019.

Englanninkielinen alkuteos (2017): Artemis. Kansi: www.headdesign.co.uk (suunnittelu ja kuvitus), Head Design, Shutterstock (kuvat)

"Jasmine Bashara ei oikeastaan halua olla sankari, hän haluaa vain rikastua. Ei niin pöyhkeän rikkaaksi kuin monet hänen kotikaupunkiinsa Artemikseen saapuvat turistit vaan mukavasti toimeentulevaksi. Artemis on ihmiskunnan ensimmäinen ja ainoa asuinpaikka Kuussa. 

Kun tuhannen taalan tilaisuus osuu kohdalle, Jazz ei kieltäydy. Aloittelevasta salakuljettajasta kuoriutuu huippu­rikollinen, eikä hänen käänteistään puutu taitavaa juonittelua, teknistä osaamista tai vauhtia – asennekin on kohdallaan. Jazz ei ole koskaan ollut kiipelissä, josta hän ei älynsä avulla selviäisi.

Jazzin on suunniteltava täydellinen rikos, mutta ei siinä kaikki. Hän huomaa sotkeutuneensa vaaralliseen vyyhteen, jossa on kyse koko kaupungin hallinnasta." (Into)

Oma arvio: 

Pitkään on saatu odottaa, että Yksin Marsissa menestysteoksen jälkeen saamme uutta luettavaa Andy Weiriltä. Kuten hänen esikoisteoksessaan, myös Artemiksen tapahtumamiljöönä on avaruus. Tällä kertaa ei vaan olla Marsissa, vaan Kuun pinnalla sijaitsevassa tulevaisuuden siirtokunnassa, Artemiksessa. Kirjan juoni on myös jännityspainotteisempi kuin Weirin aiemmassa.

Kuljeskelin puiston reunamilla ja katselin ulos Kuun pinnalle. En ikinä ole käsittänyt, mikä kuumaisemassa viehättää. Se ei vain ole...yhtään minkäänlainen. Kai ihmiset sitten pitävät semmoisesta? Jonkin sortin zenimäisestä paskasta? Minä en pidä. Minusta kauneinta tuolla ulkona on muu Artemis. (s. 107)

Artemiksen päähenkilö ja minäkertoja on lähes koko elämänsä Artemiksella asunut nuori nainen "Jazz" Bashara, jonka saudiarabialainen hitsaajaisänsä on tuonut ihan pienenä lapsena Kuuhun. Erinäisten erimielisyyksien vuoksi Jazzin ja hänen isänsä välit eivät ole enää kovin hyvät, kuten esimerkiksi sen, että nuorena tyttösenä hän vahingossa poltti isänsä hitsaamon pössyttelynsä takia. Jazzin elämäntavat eivät myöskään ole oikein muslimi-isän mieleen.

Jazzin pääsääntöinen tulonlähde on erinäisten kiellettyjen tai vaikeasti saatavien tuotteiden salakuljetus maasta Kuuhun. Tämä mahdollistuu Jazzin elinikäisen kirjeystävänsä Kelvinin ansiosta, joka työskentelee Kenian lastausasemalla KSC.ssä. Kirjeenvaihto Kelvinin kanssa valottaa lukijalle Jazzin vaiheita lapsuudesta nuoruuteen, ja paljastaa muun muassa ikävän tapahtuman, jossa Jazzin poikaystävä Tyler on lähtenyt Dale-nimisen miehen matkaan.  Nyt Jazz vaikuttaa hyvin yksinäiseltä: hänen ainoita huvejaan on kaljoittelu kantakuppilassa ja uusien salakuljetustoimeksiantojen odottelu. Kaiken lisäksi Artemiksen ainoa lainvartija Rudy on koko ajan Jazzin kannoilla. Kun sitten norjalaistaustainen rahamies Trond Landvik tarjoaa Jazzille erittäin rahakasta - ja vaarallista - sabotaasikeikkaa, Jazzin elämä saa säpinää. Kaikki ei tietenkään mene suunnitelluksi, ja lopulta Jazz huomaa olevansa suuren rikollisjärjestön maalitauluna - ja on surmata koko Artemiksen ihmisväestön pienen virheen takia.

Tässä sitä oltiin. Kaikki palaset olivat kohdallaan. Minulla oli hitsausvarusteet, mittatilaustyönä tehty elektroninen laite ja RTB, joka odotti asemissa. Aloin hengästyä, ja sydän takoi kuin aikoisi murtautua ulos rinnasta. Pikku rötökseni oli siirtymässä teoriasta käytäntöön. Olin tosiaankin tekemässä sen. (s. 110)

Kirjan mielenkiintoisinta antia on itse tapahtumapaikan ja elämän siellä kuvailu. Weir ei ole tuttuun tapaansa säästellyt yksityiskohtia selostaessaan elämää Kuun pinnalla. Kirjan alussa on myös kartat havainnollistamaan kirjan tapahtumapaikkoja, kuten Artemiksen kaikkia viittä kuplamaista moduulia, Rauhallisuuden merellä sijaitsevaa Apollo 11 -vierailukeskusta sekä Artemiksen hapensaannista turvaavaa Sanchezin Alumiinin sulattokuplaa. Kirjan tekniset yksityiskohdat on selitetty insinöörimäisen tarkasti, mikä lisää tarinan ja tapahtumien uskottavuutta, vaikka lukija ei niistä ymmärtäisi hölkäsen pöläystä (puhun nyt itsestäni). Artemiksessa asuvat vain kaikkein rikkaimmat, ja se hankkii elinkeinonsa turismilla, mutta Jazzin ohella myös työväenluokkaa tarvitaan pitämään asiat kunnossa.

Mutta sitten kirjan miinuspuoliin: vaikka uppouduin täysin Kuuelämään Jazzin mukana, en saanut pienenpienoistakaan otetta kenestäkään kirjan henkilöhahmosta. Jazz jätti minut kylmäksi kuin kivi, eikä hänessä tuntunut olevan mitään mielenkiintoista saati sympatioita herättävää. Hän vain meni, toimi, oli, eli...kuin robotti. Ei edes hänen isäsuhteensa korjaantuminen ja romanssinpoikanen ystävänsä Svobodan kanssa saanut sydäntäni sykkyrään. On tainnut käydä niin, että henkilöhahmojen kehitys on jäänyt juonen ja tarkan teknisen selostuksen varjoon. Ymmärrän kyllä, että Jazz on kyynistynyt, kun elämä on koetellut häntä Kuun pinnalla, eikä hän edes läpäissyt kuukävelykoettaan, joka olisi taannut hänelle säännölliset tulot. Olisin silti kaivannut häneen jotain syvyyttä.


Tunsin vesipisaran putoavan käsivarrelleni. Katsoin kattoa. Ala-Bean 27:n  kylmä ilma tiivistyi usein. Kuun painovoimassa veden pintajännitys on sitä luokkaa, että vettä piti tiivistyä aika lailla, ennen kuin se alkoi tippua. Mutta yläpuolellani ei näkynyt mitään.
Sitten kosketin kasvojani. "Voi saatana."
Vesi tulikin minusta. Minä itkin. (s. 218)

Artemista suosittelen jännäreiden ystäville, joita kiehtoo tekniset yksityiskohdat ja erikoiset tapahtumapaikat. Kirjan kieli on suorasukaista ja nokkelaa, joten lukeminen on vaivatonta. Kauniin kielen makustelijoille tämä kirja ei ole.

Arvosanani 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Normandiani

Samantyylistä luettavaa:

Yksin Marsissa: Andy Weir 
Tähtiviima: Shimo Suntila
Darlah - 172 tuntia Kuussa: Johan Harstad 
 


Lisään kirjan Yöpöydän kirjat -blogin Scifihaasteeseen

Helmet-haaste saa kirjan kohtaan:

28. Kirjan kannessa on kuu


Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

19. A book set in space

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Dear Martin: Nic Stone

Dear Martin: Nic Stone. Crown Books 2017. Ei suomennettu.

Kansi: Nigel Livingstone (kuva), Angela Carlino (suunnittelu)

"Justyce McAllister is a good kid, an honor student, and always there to help a friend—but none of that matters to the police officer who just put him in handcuffs. Despite leaving his rough neighborhood behind, he can’t escape the scorn of his former peers or the ridicule of his new classmates.

Justyce looks to the teachings of Dr. Martin Luther King Jr. for answers. But do they hold up anymore? He starts a journal to Dr. King to find out.

Then comes the day Justyce goes driving with his best friend, Manny, windows rolled down, music turned up—way up, sparking the fury of a white off-duty cop beside them. Words fly. Shots are fired. Justyce and Manny are caught in the crosshairs. In the media fallout, it’s Justyce who is under attack."(Crown Books)

Oma arvio:

Tykästyin kovasti Nic Stonen tänä keväänä (2019) suomennettuun, suorasukaiseen YA-kirjaan Kolme on parillinen luku, joten ilahduin kovasti huomatessani tämän suomentamattoman kirjan kirjastomme kokoelmissa.

Dear Martin muistuttaa aihepiiriltään hyvin paljon Angie Thomasin järisyttävän vaikuttavaa kirjaa Viha jonka kylvät, eli keskiössä on afrikan(ja aasian)amerikkalaisten nuorten kokemuksia epäreiluista ennakkoasenteista ja kohtelusta heidän ihonväriinsä liittyen -  niin koulutovereilta kuin viranomaisilta. Karvaimmin tämän saa kokea kirjan päähenkilö, seniorivuottaan opiskeleva nuorimies Justyce McAllister, tuttavallisemmin Jus, joka pidätetään ilman perusteita epäiltynä tyttöystävänsä Melon raiskausyrityksestä, vaikka tämä yrittää vain saada kännisen tyttöystävänsä ulos autosta. Jus selviää säikähdyksellä, mutta tuo tapahtuma jättää ikuisen arven kunnollisen ja tunnollisen, Yaleen hyväksytyn pojan sieluun. Jus alkaa kirjoittaa kirjeitä Martin Luther King Juniorille ja pohtia niissä kaikkia epäkohtia, joita afrikanamerikkalaiset joutuvat edelleen kohtaamaan arjessaan.

"Don't you say shit to me, you son of a bitch. I knew your punk ass was up to no good when I saw you walking down the road with that goddamn hood on." (s. 8)

Jusilla on aasianamerikkalainen ystävä Emmanuel eli Manny, joka hengailee Justycen inhoamien tyyppien kanssa. Näiden tyyppien läppä on enimmäkseen rasistista ja mautonta. Siksipä Justyceä riepoo se, että hänen ystävänsä on ikään kuin myynyt sielunsa eikä välitä. Etenkin typeriä mielipiteitään laukova Jared käy Jusin hermoille, ja tämän pukeutuminen KKK-klaanin jäseneksi halloweeninä ylittää mauttomuusrajat. Manny ei taas voi tajuta, miksei Jus vain voi ottaa rennosti.

Jus on ollut pitkään on-off-suhteessa puoleksi tummaihoisen, erittäin kuuman Melon kanssa, joka kuitenkin riepottelee poikaa miten sattuu. Jusin ystävä ja koulukaveri Sarah-Jane eli SJ alkaa kuitenkin kiehtoa poikaa ihan erilaisella tavalla. Asiassa on vain yksi iso mutta: SJ on valkoinen, eikä Jusin äiti voisi ikinä hyväksyä sitä, että hänen poikansa toisi kotiin valkoisen tytön.

Kirjan suurin kliimaksi tapahtuu Justycen ja Mannyn autokruisailulla, kun poikien äänekkääseen räpinsoittoon hermostunut, ei virantoimituksessa ollut poliisi ampuu Mannyn. Tämän jälkeen Jusin on enää vaikea uskoa mihinkään, eikä hän hetkeen voi enää kirjoittaa kirjeitään Martinille. Hän on menettänyt rakkaan ystävänsä tapahtumaketjun takia, joka alkoi siitä, kun poliisi pidätti hänet Melon ahdistelusta epäiltynä - sama poliisi nimittäin joutuu myöhemmin Mannyn serkun Quanin ampumaksi (tai näin epäillään), ja sattuu olemaan Mannyn ampuneen poliisin entinen työpari. Onko Jusin jatkettava vihan kierrettä vai annettava olla? Hän joutuu kamppailemaan monenlaisten moraalikysymysten äärellä.

It's like I'm trying to climb a mountain, but I've got one fool trying to shove me down so I won't be on this level, and another fool tugging at my leg, trying to pull me to the ground refuses to leave. (s.66)

Dear Martin on erittäin vaikuttava ja ajatuksia herättelevä kirja, joka kuuluu ehdottomasti lukea Thomasin Viha jonka kylvät -kirjan rinnalla. Valkoihoinen, länsimaalainen lukija tuntee kirjaa lukiessaan itsensä hyvinkin ulkopuoliseksi, mutta se on varmasti tarkoituskin ja hyväksi opiksi lukijalle. Justyce on symppis päähenkilö ja hänen kokemuksiinsa on helppo samaistua kulttuurierosta huolimatta.

Arvosanani 4,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.



maanantai 22. heinäkuuta 2019

Maailman parhaan kaverin päiväkirja - Kirjoittanut Rowley Jefferson: Jeff Kinney

Maailman parhaan kaverin päiväkirja - Kirjoittanut Rowley Jefferson: Jeff Kinney. Suomentanut Marja Helanen. WSOY 2019

Englanninkielinen alkuteos (2018): Diary of an Awesome Friendly Kid

"Neropatti Rowleyn silmin

Supersuosioon noussut Neropatti-sarja laajenee odottamattomalla tavalla: ääneen pääsee nyt Gregin paras ystävä Rowley!

Greg Heffley on tarinoinut nuoruusvuosistaan jo kolmentoista Neropatin päiväkirjan verran. Nyt on korkea aika tutustua myös hänen parhaan kaverinsa Rowley Jeffersonin näkökulmaan. Maailman parhaan kaverin päiväkirjassa Rowley ryhtyy Gregin elämäkerturiksi – mutta päätyykin kertomaan enemmän itsestään kuin ystävästään.

Maailman parhaan kaverin päiväkirjassa on yli 350 piirroskuvaa. Ikärajat ylittävää huumoria kaikille Neropatin ystäville! (WSOY)"

Oma arvio:

Olemme lukeneet 9-vuotiaan poikani kanssa koko Jeff Kinneyn hervottoman  13-osaisen Neropatin päiväkirja -sarjan läpi, muutaman kirjan niistä useaankin otteeseen. Nämä päiväkirjamaiset, tikku-ukkomaisesti kuvitetut ja hersyvää, välillä kyseenalaistakin huumoria sisältävät kirjat vievät mukanaan ja ovat saaneet kirjoja kaihtavat teinipojatkin lukemaan satunnaisten hörähtelyjen saattelemana. 

Jotkut aikuiset ja etenkin kirjallisuudesta perehtyneet saattavat hiukan paheksua näitä kirjoja, eikä näitä juuri suositella vinkattavaksikaan, sillä kirjat tuntuvat olevan jotakin välttämätöntä pahaa, josta pitää siirtyä kohti "oikeita" lasten- ja nuortenkirjoja. Kielikään ei kirjoissa ole ihan oikeaoppista ja puhdasta, ja kirjan päähenkilön Gregin jatkuva kiusanteko etenkin kaveriaan Rowleytä kohtaan ei ole aina kovin nuorille lukijoille moraalisesti esikuvallista. Silti, minä ja poikani rakastamme näitä! Ja niin rakastavat monet muutkin, sillä nämä taitavat olla Harry Pottereiden ohella kirjaston kysytyimpiä ja nopeimmin loppuunkulutettuja nuortenkirjoja.

Maailman parhaan kaverin päiväkirja ei jatka varsinaisesti Neropatin päiväkirja -sarjaa, vaan on lisäosa siihen. Kuten nimikin kertoo, nyt pääosassa on Greg Heffleyn paras kaveri Rowley, joka päättää hänkin alkaa pitää päiväkirjaa. Mutta kun Greg saa kuulla tästä, hän syyttää Rowleytä matkimisesta, ja niinpä aina niin helposti periksi antava ja (ärsyttävän) mukautuva Rowley päättää kirjoitta kaikista hänen ja Grefin yhteisistä sattumuksista ja ristiriidoista. Eli käytännöllisesti katsoen nyt lukijalle selviää, miten manipuloiva, rasittava ja kiusaava "ystävä" Greg oikeastaan Rowleylle on. Minä saatoin ehkä jopa hiukan hiiltyä tämän kirjan luettuamme, kun sain Rowleyn näkökulman asiaan. Minulla ei ollutkaan enää niin hauskaa kuin aiemmin höröttäessäni Gregin edesottamuksille. Kirja tuntuu olevan pelkästään kooste Gregin kiusaamistarinoita, joita hölmön hyväntahtoinen Rowley erehtyy luulemaan ystävyydeksi. Alan samaistua Rowleyn vanhempiin, jotka useaan otteeseen kieltävät Rowleytä leikkimästä Gregin kanssa. 

Sanoin Gregille että nyt taisi nuljahtaa nilkka mutta häntä kiinnosti paljon enemmän se kivi kuin minun vammani. (s. 32)

Kerrottakoon vielä, että koska kyseessä on Rowleyn päiväkirja, piirrosjälki eroaa hiukan Neropatin päiväkirjan tyylistä: Rowleyn pää ei ole neliö vaan soikio ja Greg kuten muutkin henkilöt näyttävät hiukan erilaisesta. Tämä meinasi alkuun olla pettymys pojalleni, mutta hän toipui tästä nopeaa. Kun juttelin kirjan luettuamme pojalleni siitä, kiusaako Greg hänen mielestään Rowleytä liikaa, tämä totesi, että vaikka Gregin monet jutut on aika ilkeitä, ne ovat hänestä hauskoja, koska hän ei ajattele niiden olevan totta, eivätkä hahmot ole oikeita ihmisiä. Poikani on hyvin fiksu! Nielen siis ärtymykseni ja totean vain, että kirjaa kannattaa lukea vain sellaisen lapsen kanssa, joka osaa erottaa faktan ja fiktion toisistaan. Varhaisnuorillehan (9+) nämä kirjat onkin suunnattu, eli ei ehkä kannata ihan eskari-ikäisestä vielä aloittaa.

Poikani mielestä Greg on kirjan paras hahmo, eli Rowley ei nyt valitettavasti noussut kirjan päähahmoksi hänen mielestään. Hassuin tapahtuma on se, kun Rowley putoaa herhiläispesään Tevin Larkinin synttäreillä. Tämä Tevin Larkin onkin kirjassa poikani inhokkihahmo. Välillä poikaani surettaa Rowley, etenkin silloin, kun Greg ei anna tämän päntätä rauhassa kokeisiin vaan häiritsee koko ajan. Myös esimerkiksi Gregin keksimä palkintojärjestelmä Rowleylle on kuulemma tosi epäreilu, koska niissä "reilun jäbän palkinnoissa" ei ollut mitään järkeä. Poikani toivoisi, että tulisi vielä toinen Rowleyn oma kirja, jossa Greg pakottaisi Rowleyn kiipeämään puuhun ja sahaisi sitten puun poikki (moraalijupinoilleni sain saman selityksen kuin aiemmin mainitsin: eivät ne ole oikeita ihmisiä.) Kirjaa hän suosittelee kaiken ikäisille, ehkä kuitenkin enemmän pojille kuin tytöille. 

Neropatin päiväkirja -sarja jatkuu iloksemme syksyllä 2019 14. osalla.

Poikani arvosana kirjalle 5, minun arvosanani 3,5

Yhteensä 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Samantyylistä luettavaa:

Onks noloo? Leirikoulussa: Ronja Salmi


Rastitan Kirjankansibingosta kohdan:

Hauska kansi

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

14. Sarjakuvaromaani

perjantai 19. heinäkuuta 2019

Naistenviikko kirjablogeissa ~ Rouva C: Minna Rytisalo

Rouva C: Minna Rytisalo. Gummerus 2018.


Kansi: Jenni Noponen (Soutworth & Hawesen, the Metropolitan Museum of Art ja Alex Malikov, Shutterstock)

" 'Ehkä sellainen on avioliitto, Minna ajattelee, kahdella sanalla pikaisesti solmittu mutta hitaasti kasvava.'

Harjun juurella järvikaupungissa on harmaa talo, jossa on kahdeksan kamaria, kuusi lasta sekä lehtori ja hänen rouvansa. Rouvan sisällä myrsky katkoo oksia eikä hiljene. Keittiössä kakut palavat tai jäävät raaoiksi, eikä rouvalle vieläkään riitä se, mikä riittää muille. Hänessä on voima, joka etsii pääsyä ulos, kasvaa ja riepottelee, kyseenalaistaa luonnonlait ja saa välillä vaipumaan melankoliaan.

Rouva C. kuvaa erään avioliiton tarinan ja näyttää, millaisista silmuista puhkeaa se Minna Canth, jonka me tunnemme: esikuva, taistelija, patsas. Piian ja pumpulikauppiaan tytär päätyy naimisiin opettajansa kanssa ja huomaa olevansa aina raskaana. Perhe kasvaa, mutta samalla kasvaa halu tehdä kodin ulkopuolella paljon enemmän. Rouva C. on rakkaustarina ja ystävyyden kuvaus. Vaikka aika on eri, kysymys on sama: missä kulkevat yksilön rajat? Romaani on myös voimakas, kaunokirjallinen kannanotto tyttöjen ja naisten oikeuksien puolesta." (Gummerus)

Oma arvio:


Oikein hyvää naistenviikkoa! Osallistun tällä bloggauksella Tuijata.kulttuuripohdintoja-blogin jokavuosittaiseen Naistenviikkohaasteeseen, sillä mikäpä voisi olla osuvampi kirja tähän haasteeseen kuin Rouva C: kaunista kieltä kirjoittavan Minna Rytisalon fiktiivinen teos kaikkien aikojen naisasianaisesta, Minna Canthista.

Hän oli pohtinut, että sellaista ei ole kuin ihminen. On miehiä ja sitten tyttöjä ja naisia, ja näiden kahden maailmat eivät koskaan kohtaa, ja jos niin käy, valta on aina miehellä, valta ja väkivallan uhka. (s. 102)


Olen taas hiukan myöhässä, sillä Rouva C julkaistiin jo viime syksyn (2018) alussa ja siitä on jo kohistu ja blogattu tuutin täydeltä viime vuoden ajan. Olen aikonut lukea kirjan siitä asti, kun näin viime keväänä sen syksyn uutuusluetteloissa, mutta aikatauluni ja miljoonat muut kirjat ajoivat ylitse ja ohitse tämän aikeeni. Ostin kirjan itselleni tänä keväänä palkinnoksi jostakin, en nyt muista mistä. Ja nyt, viimein, kesälomaviikkoseni alkaessa, nappasin tämän kirjan kirjahyllyäni koristamasta ja otin luettavakseni. Ihmettelen kovasti, miksi annoin tämän helmen roikkua niin kauan to-read-listallani.

Kuten jo takakansitekstistä ja lukuisista bloggauksista voi päätellä, kirja on Minna ja Ferdinand Canthin rakkaustarina. Rytisalo on kokeillut mennä tämän kovasti naisten oikeuksista taistelleen naisen nahkoihin ja kuvitella, millaista hänen elämänsä on ollut nuorena opettajaseminaarin opiskelijana, myöhemmin Ferdinandin vaimona, suurperheen äitinä ja aikaansa nähden mullistavia ajatuksia täynnä olevana naisena. Lopputulos vaikuttaa uskottavalta ja ihmeellisen herkältä ja puhuttelevalta.

---ja nyt, nyt, hetkinen, jääatomit sulivat vedeksi lämmön voimasta, pieni hetkinen, seis, mitä ihmettä nyt tapahtui, sillä tämä kaikki oli uutta ja tämä hetki olisi pitänyt pysäyttää. (s. 112)

Pidän kovasti siitä, miten tämä kirja ei ole pelkkä selonteko Minnan saavutuksista, sillä niistä on saatavilla tietokirjallisuutta, vaan inhimillinen, lämmin ja haikea kertomus nuoren naisen elämästä ja sen sattumuksista kohti seitsemän lapsen äidin elämää - ja myöhemmin kirjallisista saavutuksistaan tunnettua naista. Rytisalon kaunis kieli lumosi minut jo kuunnellessani äänikirjana hänen esikoisteoksensa Lempi, ja nyt makustelin mielelläni Rouva C:n kauniita lauseita ja hengästyttäviä sanarimpsuja. Vaikka kieli on tyyliteltyä, se ei etäännytä lukijaa liikaa, vaan kuljettaa kauniisti tarinan mukana.

Tällainen on avioliitto, tällainenkin: toinen tietää mitä toinen haluaa ja antaa sen hänelle, joskus tietää paremmin kuin itse tietäisi, ja niin kauan kuin niin on, käsi ojentuu kättä kohti ja ihminen toista. Tämän he tiesivät, ja että kuin sattuman oikusta heille oli käynyt hyvin. (s. 254)

Ferdinand Canthin ja Minna Johnsonin rakkaustarina on kuvattu kauniiksi ja kiihkeäksi. Ferdinand on sinnikäs ihailija, joka ei jätä nuorta Minnaa rauhaan, vaan päättää saada tämän vaimokseen. Hän tukee myöhemmin vaimoaan, joka kärsii välillä masennusjaksoista, välillä taas riehaantuu lähes maaniseksi jonkin uuden asiansa äärellä. Minna kipuilee välillä omien ajatustensa kanssa -  tai lähinnä sen kanssa, miten saisi kaikki muutkin tajuamaan niiden tärkeyden. Hän haluaa, että tyttäretkin saavat hyvän koulutuksen, että he saavat oppia talousasioihin, terveyteen ja kodinhoitoon liittyen. Minnan opiskeluaikainen ystävä Flora (joka on täysin fiktiivinen hahmo) edustaa sitä naistyyppiä, jonka mielestä naisen ei kuulu sotkeutua miesten asioihin, kuten talousasioihin. Minna ei voi olla tukahduttamatta sanojaan ystävänsä seurassa, minkä vuoksi heidän välinsä viilenevät viilenemistään.

Minna olisi halunnut jatkaa, kysyä: Etkö koskaan kaipaa muuta, ajattelua, haastetta, mielen virkeyttä, omaa aikaa, omaa järkeilyä, omia ajatuksia ja oman pään sisäistä maailmaa, riittääkö sinulle se että istut lapsi sylissä pää tyhjänä väsymyksestä ja turtumuksesta, etkö kaipaa suuria aatteita, omaa tehtävää ja paikkaa maailmassa, muutakin kuin olla syli? (s. 227)

Minna saa tukea mieheltään, joka yhä vuosienkin jälkeen palvoo ja rakastaa tätä, mutta tärkeä tuki on myös taloudenhoitaja Riika. Lopuksi tämä huolehtii lähes täysin Minnan seitsemännestä lapsesta, jota hän ei halua lähelleenkään, koska on masentunut Ferdinandin poismenosta. Kirjan loppu on liikuttavan lohdullinen. 

Minua hieman epäilyttää tarinassa Ferdinandin hyveellisyys ja pyyteetön rakkaus vaimoaan kohtaan. Fiktiivisessä tarinassa se toki menee läpi, mutta jos pitäisi kuvitella se aikaansa sidottun faktana, se tuntuu hyvin epäuskottavalta. Käsittääkseni Minnan kirjallinen ura on lähtenyt kunnolla käyntiin vasta lehtori Canthin kuoleman jälkeen, niinkuin kirjan tarinassakin on kuvailtu, ja syynä siihen voisi hyvinkin olla, ettei Ferdinand ihan aina ole ollut tukemassa vaimonsa kirjoitelmia. Tiedä häntä, en ole lukenut Minna Canthista kirjotettuja faktoja, vaan tämä perustuu vain minun omiin päätelmiini. Mutta kuten tiedämme, Rouva C on enimmäkseen fiktiota, ja siinä lajissa Rytisalo on onnistunut luomaan  sykähdyttävän ahmittavan ja mielenkiintoisen tarinan.

Minna Rytisalo kertoi teoksestaan Rouva C Oulun kaupunginkirjaston Kirjastosatoa-tapahtumassa, josta tein bloggauksen.

Arvosanani 5-

Tämän kirjan olen ostanut itselleni.

Muissa blogeissa:

Kirsin Book Club 
Luettua elämää 
Kirja vieköön!
Kirjanmerkkinä lentolippu
Kulttuuri kukoistaa
Kirjaluotsi
Tuijata.Kulttuuripohdintoja


Ruksaan Kirjankansibingosta kohdan:

Kaunis vaate

Helmet-lukuhaasteessa tähän sopii kohta:

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Popsugar-haaste saa merkinnän kohtaan:
 
36. A novel based on a true story
 

lauantai 13. heinäkuuta 2019

Osasto 23: Eva Frantz

Osasto 23: Eva Frantz. Suomentanut Anu Koivunen. S&S 2019

Ruotsinkielinen alkuteos (2018): Hallonbacken. Kansi: Anders Carpelan

"Piinaavan jännittävä kauhutarina
 
Autiolla maaseudulla, Vadelmarinteen keuhkoparantolassa, hoidetaan köyhiä kaupunkilaislapsia. Raikkaan ulkoilman uskotaan olevan hyödyksi yskiville lapsille. Stinalle laitos on pikemminkin kuin kartano, mutta hän kaipaa kotiin viiden siskonsa luo, ahtaan makuuhuoneen kerrossänkyyn.

Salaperäinen potilas Ruben auttaa Stinaa sopeutumaan, ja yhdessä he vaeltavat öisin parantolan tyhjillä käytävillä.

Ruben kertoo myös oudosta tulipalosta itäsiivessä. Stina havaitsee, että osastolla on käynnissä jotakin merkillistä lääkärien käytös alkaa kummastuttaa. Pian Stina ymmärtää, että hän on itsekin suuressa vaarassa. 

Osasto 23 on palkitun dekkaristin ensimmäinen lastenromaani. Se palkittiin Runeberg Junior -palkinnolla 2019. Aiemmin Eva Frantzilta on ilmestynyt suomeksi Anna Glad -rikosromaanisarjan kaksi osaa, Sininen huvila (2017) ja Kahdeksas neito (2018), joka voitti Vuoden Johtolanka -palkinnon 2019. (S&S)

Oma arvio:

Tämä Eva Frantzin varhaisnuorille suunnattu, 139-sivuinen jännityskirja Osasto 23 on mukavan jännittävä välipala paksumpien järkälekirjojen välissä. Kirjan kansi ja takakansiteksti lupailee kauhumaista tunnelmaa, mutta kirjan yleissävy on enemmänkin surumielinen, toki myös pahaenteinen ja lopussa kauhumainenkin.

Toisinaan näen unta, että pystyn juoksemaan vähääkään väsymättä vaikka kuinka nopeasti ja pitkälle. Mutta sitten herään aina ja olen sama heikko Stiina, joka hädin tuskin pystyy kävelemään hengästymättä. (s.123)

Kirjan päähenkilö Stiina on herttainen tyttö (olisikohan noin 11-vuotias, en hoksannut ainakaan tarkkaa ikää missään mainittavan), joka on sairastunut tuberkuloosiin ja on jo sinut ajatuksen kanssa, että tulisi kuolemaan pian. Hän hämmästyykin, kun hänet lähetetään yleensä rikkaille lapsille tarkoitettuun keuhkoparantolaan, Vadelmarinteelle, jossa hän saa oikein hyvää kohtelua. Tosin jotkut hoitajat ovat hiukan pelottavia, kuten kylmäkiskoinen sisar Emerentia. Lisäksi tuntuu, ettei parantolassa ole juuri muita lapsipotilaita. Stiina saa kuitenkin uuden ystävän, kun osastolla 23 asusteleva Ruben tulee häntä aina salaa tapaamaan. Mutta sitten Stiina saa kuulla, että osasto 23 on palanut aiemmin, eikä siellä siis asusta ketään. Pelottava, valkosilmäinen vanhus pelottelee Stiinaa ulkona, ja muutenkin parantolassa on paljon omituisuuksia. Kauheuksia on luvassa kirjan loppuvaiheilla, kun asiat alkavat paljastua Stiinalle.

Kuu paistoi sisään ikkunasta, valo osui suoraan kasvoihin, mutta en kääntänyt päätäni. Sama se, koska en kuitenkaan saisi nukuttua. Minusta tuntui, että tämä saattoi olla viimeinen yöni elossa, enkä halunnut tuhlata sitä nukkumiseen. (s. 108)

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vanhaan aikaan, ja se näkyy ihanasti Stiinan ajatuksissa, kirjan sanavalinnoissa (automobiili jne.) ja hoitohenkilökunnan kolmannen persoonan puhutteluissa. Stiina kaipaa perhettään, mutta ei saa vastakaikua kirjeilleen. Lopulta hän ajattelee, että ehkä onkin hyvä niin, että hän kuolee sairauteensa. Eihän häntä kukaan edes kaipaa. Kirjassa onkin haikea ja surullinen sävy, koska Stiinan kuoleman mahdollisuus on koko ajan läsnä. Kirjan loppu on kuitenkin lohdullinen. Stiina saa lohtua rakkaimmasta esineestään, Robinson Crusoe -kirjastaan, jonka sai isoveljeltään Ollilta. Hän myös ajattelee rakkaita sisaruksiaan paljon ja tämä lämmittää hänen mieltään.

On kai ihan hyvä, että he tottuvat poissaolooni, koska sellaista se sitten on kun olen kuollut. (s. 14)

Suosittelen kirjaa noin 10-12-vuotiaille jännityksen ja kauhun ystäville.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjasähkökäyrä
Anun ihmeelliset matkat


Samantyylistä luettavaa:

Satu Mattila-Laine: Parantola

Ruksaan kirjankansibingosta kohdan: 

Kirja


lauantai 6. heinäkuuta 2019

Päivitys Pojille, joita joskus rakastin -trilogiaan

Luin Jenny Hanin Pojille, joita joskus rakastin -trilogian toisen osan P.S. I Still love you. Kuvaa klikkaamalle pääset lukemaan ajatuksiani tästä ja aiemmasta osasta.

https://adelheid79.blogspot.com/2019/05/pojille-joita-joskus-rakastin-trilogia.html

tiistai 2. heinäkuuta 2019

Loppu: Mats Strandberg

Loppu: Mats Strandberg. Suomentanut Sirje Niitepõld. Like 2019

 Ruotsinkielinen alkuteos (2018): Slutet

"Olet seitsemäntoistavuotias. On kaunis kesä. Mutta tiedät, että syksyllä kaikki on ohi. Tulee maailmanloppu. Miten kokonaisen elämän ehtii elää yhdessä ainoassa kesässä? 

Nuortenromaani Loppu törmäyttää paitsi asteroidin ja maapallon, myös aikuisten ja nuorten maailmat."(Like)

Oma arvio: 

Kauhukirjailijana tunnettu (Risteily, Hoivakoti) ruotsalainen Mats Strandberg on kirjoittanut ilokseni taas nuortenkirjan. Pidin kovasti hänen nuorille suunnatusta Engelsfors-fantasiasarjasta, jonka hän on kirjoittanut yhdessä Sara B. Elfgrenin kanssa. Olen lukenut myös toisen hänen kauhukirjoistaan, Risteilyn, jossa pidin kovasti hänen monipuolisista ihmissuhdekuvauksistaan.

Loppu on nimensä mukaisesti tarina siitä, mitä tehdä, kun tietää lopun häämöttävän nurkan takana. Foxworthiksi nimetty komeetta on lähestymässä maata, eikä maailmanloppua voida enää estää. Ihmisille on annettu tarkka päivämäärä, milloin tämä kauheus tapahtuu: loppuun on aikaa 4 viikkoa ja 5 päivää, ja luvut etenevät kirjassa päivä kerrallaan.

Se on jossain tuolla. (s. 6)

Meneekö koko maailma sekasortoon tiedosta, vai elävätkö ihmiset normaalia elämäänsä loppuun saakka? Sekä että. Lääkärit jatkavat työtään ja lapset pakotetaan kouluun. Kuitenkin loppuun valmistaudutaan vääjäämättä: raha menettää merkityksensä ja suunnitellaan suurta viimeistä maailmanluokan konserttia. Syntyy myös vastarintaliikkeitä, jotka eivät usko maailmanloppuun. Uusia uskonnollisia lahkoja perustetaan, kuten Totuuden kirkko. Osa kirjoittaa omia kokemuksiaan muistiin TellUs-sovellukseen, jonka on tarkoitus tallentaa viimeisten ihmisten tekstejä satelliitteihin.

Jos millään ei ole väliä, kaikesta tulee merkityksetöntä. (s. 384)

Kirjan päähenkilö ja toinen näkökulmahenkilöistä on 17-vuotias Simon, joka on suunnitellut viettävänsä viimeiset hetkensä ihanan tyttöystävänsä Tildan kanssa. Tilda alkaa käyttäytyä kuitenkin kummallisesti ja kaiken huipuksi jättää Simonin. Simon ei meinaa päästä yli Tildasta, joka ärsyyntyy pojan kyttäämisestä. Hän haluaa elää loppuelämänsä täysillä ja on alkanut käyttää huumeita. Yllättäin Tilda löydetään kuolleena kadulta erään suuren jalkapallotapahtuman jälkeen, ja Simonia aletaan syyttää tytön surmaamisesta. Simon saa viimein tukea Tildan entiseltä bestikseltä Lucindalta, joka syöpään sairastettuaan on katkaissut välinsä kaikkiin ikätovereihinsa. Lucinda on myös toinen näkökulmahenkilöistä - hänen näkemyksensä tulevat esille hänen TellUs-kirjoitusten muodossa. Yhdessä nuoret lähtevät selvittämään sitä, mitä Tildalle tapahtui. He saavat esimerkiksi kuulla, että Tildan isä Klas on liittynyt Totuuden kirkkoon.

Simon on asunut viime ajat yhdessä äitinsä Judetten kanssa, mutta hänen toinen äitinsä Stina muuttaa takaisin kotiin asumuserosta huolimatta, jotta he saavat viettää viime hetkensä yhdessä. Äitejä ärsyttää se, ettei Simon tunnu viihtyvän kotona, vaan on aina jossain muualla. He kuitenkin tukevat poikaansa täysillä, kun Tilda-tapaus tulee julki. Kaikki Simonin kaveripiiristä eivät ole niinkään lojaaleja, vaan osa jopa alkaa uskoa tosissaan Simonin murhanneet Tildan. Ainoa ystävistä, joka uskoo Simonin syyttömyyteen, on Johannes, joka tulee tunnustamaan Simonille uskomattoman asian ja muuttaa Tukholmaan. Simonilla ei ole oikein enää ketään muuta kuin Lucinda ja äidit.

"Itse asiassa ihmiset ei halua puhua kuolemasta niin paljon kuin voisi kuvitella. Me puhutaan enemmänkin elämästä, ja siitä, miten näille viimeisille viikoille löytäisi merkityksen."(s. 170)

Olisin kaivannut kirjasta enemmän dystopiahenkistä, kun nyt asteroidi on vain taustalla häilyvä uhka itse ihmissuhdekiemuroiden ja murhamysteerin selvittelyn taustalla. En genrettäisi kirjaa ehkä ollenkaan dystopiaksi. Pidän kuitenkin kovasti kirjan henkilöistä ja etenkin Simonin ja Lucindan näkökulmien dynamiikasta. Maailmanlopulla olisi voinut kuitenkin mässäillä enemmänkin. Intertekstuaaliset viittaukset katastrofielokuvaan Armageddon ja animaatioelokuvaan/lastenkirjaan Muumipeikko ja pyrstötähti ovat hauska lisä. Osittain kirjan  tarina on turhan tylsä ja pitkäveteinen ja liika kristillisyys lopussa ei myöskään saa minua puolelleen, vaikka se osin selittyy sillä, että Stina on ammatiltaan pappi ja pitää viimeisen jumalanpalveluksen.

Kirjassa on kuitenkin yksi hyvä pääpointti, josta pidän erityisesti: se, miten merkityksettömiä me loppujen lopuksi ollaan koko universumissa. Miten kannattaisi elää koko ajan tätä päivää kuin viimeistään, koska joku päivä loppu voi tulla äkimpää kuin arvaatkaan.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Samantyylistä luettavaa:

Lisään kirjan YA-lukuhaasteen kohtaan:

Pohjoismainen kirjalija (ei Suomi)

tiistai 25. kesäkuuta 2019

Prideviikon lukuhaaste 2019: Isadella - Sydän kylmänä

Isadella - Sydän kylmänä: Sari Luhtanen. Otava 2019. (Isadella #1)

 Kansi: Johanna Junkala
 
"Täräyttävän hauska sarja kaikille, joiden elämä ei todellakaan ole vaahtokarkkia.
Isadellalla on kolme äitiä, eikä se suinkaan ole erikoisin asia hänen perheessään. Jälleen kerran on aika vaihtaa maisemaa. On varottava tekemästä mitään, mikä kiinnittäisi huomiota ja saisi jonkun kiinnostuksen heräämään. Ja jälleen Isadellalla on sama strategia: pitää matalaa profiilia eikä juuri hankkia kavereita.

Mutta sitten uuden koulun kuviksen tunnilla eteen osuu Minna, joka rupeaa heti hanakasti tekemään tuttavuutta. Ja reksin kanslian edessä Fairuz, joka saa miettimään, miten on mahdollista, että jonkun hymy on yhtä aikaa niin sairaan ärsyttävä ja jotenkin… ihana?"(Otava)

Oma arvio:

Prideviikon lukuhaasteen -korvilla sattui sopivasti ilmestymään Otavalta tämä uuden nuortensarjan avaus, Isadella - Sydän kylmänä.

Tämä nopsalukuinen ja hauska kirja esittelee mustiin pukeutuvan, omaa tietään kulkevan yläkouluikäisen tytön, jolla on kolme polyamorisessa suhteessa elävää äitiä. Kaiken lisäksi Isadellan äidit ovat vampyyrejä, joilla on oma vartiointifirma. Isadella on joutunut muuttamaan äitiensä erikoislaatuisuuden vuoksi useita kertoja, ja nykyisessä kaupungissa hän on ehtinyt olla vasta pari kuukautta. Isadella pukeutuu mustiin, verhoutuu jättisuureen mustaan nahkatakkiin ja joutuu usein ongelmiin koulussa kovaluonteisuutensa vuoksi. Kuten heti kirjan alussa, kun hän on vahingossa sytyttänyt fysiikantunnilla rakkaan nahkatakkinsa tuleen. Onnekseen Isadella tapaa kansliassa tosi söpön, vinohymyisen (kyllä vain) Fairuzin, jonka kanssa läppä lentää hyvin lennokkaasti.

Musta tunnusvärini suojeli minua ja muita. En halunnut olla helposti lähetyttävä, en viehättävä, en hauska tai seurallinen. Olin mieluummin kuin muuri, jota mikään ei heilauttanut, johon kilpistyivät kaikki yritykset tehdä tuttavuutta. Päällä vielä piikkilankaa ja lasinsirpaleita. (s. 15)

Isadella on erittäin taitava kuvaamataidossa, ja tämän taidot huomaa myös Minna-niminen tyttö, joka hyvin kiihkeästi haluaa tutustua Isadellaan. Isadella on hyvin otettu ja huomaa, että Minnan seurassa on hyvin kuumottavaa olla. Fairuzin seurassakin Isadella viihtyy, mutta Minna tuntuu olevan mustasukkainen. Isadellaa varoitetaan Minnasta, mutta hän työntää varoitukset syrjään. Hänellä on viimeinkin ystävä, ja vieläpä tosi cool sellainen! Minna käytös alkaa kuitenkin jossain vaiheessa epäilyttää Isadellaa, mutta Minna onnistuu aina jotenkin manipuloimaan hänet puolelleen.

- Sinä olit niin erilainen. Tiesin heti kun tulin luoksesi, ettei sinussa ole mitään tavallista, Minna sanoi.
Hän ei voinut tietää, millainen sinfonia alkoi soida sisälläni. Minä inhosin, vihasin kaikkea tavallista ja arkista. Pelkäsinkin sitä. Kun joku näki, että olin erilainen sisimmässäni - en vain pintapuolisesti pukemalla päälleni jotain poikkeavaa tai käyttäytymällä erikoisesti - olin onnesta mykkänä. (s. 104)


Isadellalla on mielen päällä monenlaisia ajatuksia. Se askarruttaa häntä eniten, kuka kolmesta on hänen oikea äitinsä: ylihuolehtiva Susie, suorasukainen Vanessa vai järkeilevä Kersti. Toinen asia, joka häntä kalvaa, on se, milloin hänestäkin tulee vampyyri. Tyttö etsiikin merkkejä muutoksista kaikkialta. Äidit ovat kuitenkin ihmeen vaitonaisia näistä asioista, ja lopussa tähän selviääkin syy, joka ei ole lainkaan Isadellan mieleen.


Fairuzin ja Isadellan romanssin tielle asettuvat yllättäen Isadellan hyvää tarkoittavat äidit. Minnan käytös menee koko ajan oudommaksi, ja minulla on monenlaisia spekulaatioita hänen kohdallaan, mutta lopputulos on melko tylsä. Johtuneeko siitä, että kirjaan on lätkäisty nämä vampyyriäidit, että yritän etsiä fantasia-aineksia muistakin henkilöistä ja tapahtumista - turhaan. Mitään muuta spefiä kirjassa ei ole kuin väläyksenomaisesti esitellyt vampyyriäidit. Minusta kirja olisi ehkä toiminut paremmin, jos tämä äitien ominaisuus olisi jätetty kokonaan pois.  Kolmen äidin perhe sinällään on ihan erikoinen ja kiehtova osa kirjan tarinaa. Polyamoriaan en olekaan ennen kirjallisuudessa törmännyt, saati nuortenkirjallisuudessa.

Kirja on minusta ihan ok, vaikka alussa Isadellan kapinahenkisyys meinaa pursuta jo yli äyräidensä. Hänestä muovautuu kuitenkin ihan siedettävä nuori nainen, joka on hiukan eksyksissä identiteettinsä kanssa. Isadellan ja Fairuzin romanssia on mukava seurata, vaikkakin Isadellan suhtautuminen Fairuzin opiskelusuunnitelmiin on itsekäs ja hämmentävä - toisaalta kapinallisluoteiselta teinitytöltä hyvin odotettavissa oleva. Odotan mieluusti jatkoa sarjaan nähdäkseni, mihin suuntaan Isadella kehittyy.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Pese hampaat ennen kuin pussaat: Satu Kivinen

Lisään kirjan YA-haasteen kohtaan:

Kotimainen kirja


maanantai 24. kesäkuuta 2019

Prideviikon lukuhaaste 2019: Kolme on parillinen luku

Kolme on parillinen luku: Nic Stone. Suomentanut Peikko Pitkänen. WSOY 2019

Englanninkielinen alkuteos: Odd one out. Kansi: Riikka Turkulainen (iStockphoto)

"Rakkaudessa, vetovoimassa ja suhteissa mikään ei ole yksinkertaista.

Kolme on parillinen luku on kuin raikas tilannekomedia, joka uhkaa kääntyä hehkuvaksi kolmiodraamaksi, kun kaikki haluavat jotakuta toista jonkun toisen ohitse.

Courtney "Coop" Cooper on koristähti, joka on rakastunut parhaaseen ystäväänsä Jupiteriin. Siksi hänen seurustelusuhteensa eivät kestä, ja kaikki tietävät sen - paitsi Jupiter. Mutta Jup tarjoaa maailman parasta lohtua, ja siksi Coop eroaa usein. Rae Evelyn Chin on uusi oppilas, joka lumoutuu sekä Jupiterista että Coopista. Ja se hämmentää Raeta. Jupiter Charity-Sanchez on koulun - kaupungin - universumin seksikkäin tyttö ja yhteiskunta-aktivisti, joka on pienestä asti tiennyt rakastavansa naisia. Hän on kärsivällisesti odottanut "sitä oikeaa": voisiko se olla Rae? Vai... Yksi tarina. Tarinassa kolme kertojaa. Ei helppoja ratkaisuja. Kun kyse on rakkaudesta, vetovoimasta ja suhteista, mikään ei ole yksinkertaista." (WSOY)

Oma arvio:

Osallistun nyt kolmatta vuotta peräkkäin Pride-viikon lukuhaasteeseen, jota pitää tuttuun tapaansa Yöpöydän kirjat -blogin Niina. Kolme on parillinen luku on ensimmäinen haasteeseen lukemani kirja. 

En oikeastaan tiennyt yhtään, mitä odottaa tältä kirjalta, vaikka olen sitä odotellutkin ilmestyväksi jo viime vuoden lopusta asti. Kirjan takakansiteksti (joka on siis eri, kuin yllä oleva kustantajan sivuilla oleva teksti) on hyvin sekavan oloinen. Kansi antaa pientä vihiä, että kolmiodraamaa saattaisi olla luvassa. Noh, sitä ainakin piisaa, voin luvata.

"Tekee pahaa katsella, kun noin komea ja lahjakas kundi on jämähtänyt muijaan, jota se ei voi koskaan saada." (s. 25)

Kirjassa on kolmen eri henkilön näkökulmat tapahtumiin. Ensimmäiseksi lukijalle esittäytyy Courtney Cooper, tuttavallisemmin Coop, joka harrastaa koulunsa joukkueessa Cheerleadingiä ja on tavattoman rakastunut parhaaseen ystäväänsä Jupeen. Niin rakastunut, ettei voi olla tuijottamatta tämän uhkeita muotoja ja saamatta armotonta jöpötystä siitä. Asiassa on vain parikin ongelmaa: ensiksikin, Jupe on lesbo, ja toiseksikin, Coop ei saa koskaan rohkeutta tunnustaa tunteitaan Jupea kohtaan, toisin kuin kamuilleen Gollylle ja Britainille. Nämä puistelevat päätään kaverinsa epätoivolle. Jupe ja Coop nukkuvat usein sylikkäin (he ovat naapuruksia) ja ovat muutenkin hyvin fyysisesti läheisiä. Ystävyksille on tullut tavaksi, että aina kun Coopin seurustelusuhde johonkin tyttöön päättyy (ja näin käy usein), he pitävät jamit yhdessä ja sitten Jupe lohduttaa Coop-ressukkaa sylissään. Tämä kaikki on pojasta oikein ihanaa, mutta toisaalta kamalaa. Koska jöpötys.

"Sä olet mun tuki ja turva." (s. 63)

Toisessa osassa ääneen pääsee Rae, koulun uusi upea tyttö, joka on heti alusta alkaen lyöttäytynyt ystäväksi Jupen kanssa. Rae on tosi ihastunut uhkeaan Jupeen, mutta sitten myös tummasilmäinen Coop aiheuttaa tytölle kummia tuntemuksia. Coop ja Rae jakavat yhteisen muiston, mikä liittyy Coopin isän kuolemaan ja aiemmin kiertävää tivolia pyörittäneeseen Karuselli-Carliin, joka mystisesti katosi samoihin aikoihin. Rae on myös ilmiömäisen taitava cheerleadingissa ja pääsee tietenkin samaan joukkueeseen Coopin, Britainin ja Gollyn kanssa. Raen erikoisuus on sanat: hän rakastaa opetella erilaisia sanoja ja niiden merkityksiä. Tämä näkyy hänen näkökulmaosiossaan hauskoina otsikoina, joissa esitellään erilaisia sanoja merkityksineen.

"Kiitti, kun sä olet niin rento ja mutkaton", Jupiter sanoo. "Vähemmän heteroiden tyttöjen kanssa tällainen ei välttämättä onnistuisi." (s. 158)

Kolmannessa osassa kertojana toimii Jupiter Charity-Sanchez, joka rakastaa Freddie Mercurya, vapaaehtoistyötä ja parasta ystäväänsä Coopia (vain platonisesti?) Hän on ystävystynyt itseään vanhemman Breannan kanssa, joka johdattaa Jupen lesbouden maailmaan ja hienoihin bileisiin ja toitottaa, etteivät bi-seksuaalit ole mistään kotoisin. Coop luulee, että Jupe on rakastunut Breannaan.

Jupe ärsyyntyy kovasti, kun heterona itseään pitänyt Rae yllättäen suutelee häntä. Jupiter ei halua olla mikään heteron lesbokokeilu. Hän ei voi kuitenkaan kieltää, etteikö hänellä olisi tunteita Raeta kohtaan. Mutta miksi hän sitten tuntee yllättäin ei-niin-kaverillista vetovoimaa myös Coopia kohtaan? Hänhän on lesbo, ei mikään bi. Vai onko seksuaalinen identiteetti sittenkään niin kovin yksioikoista? Onko pakko määritellä ja tehdä valinta, mihin kuuluu? Tätä joutuu hämmentynyt Jupiter miettimään tosissaan.

Kirjan alku on melkoista kiimailua Coopin jöpötyksineen, mutta tarina paranee, kunhan pahimmista stondiskuvailuista päästään. Ne ovat kyllä minusta hyvin hauskasti kuvattuja, eipä sillä. Hyvin seksijännitteinen kirja on yleisesti ottaenkin, mutta tarjoaa myös muita tasoja nuorille lukijoille. Kaikista eniten esiin nousee nimenomaan seksuaali-identiteetin pohdinta. Seksuaalisuus ei voi tietenkään olla niin mustavalkoisesti rajattua, kuin yleisesti yritetään normittaa. Jupiterin vakaa päättäväisyys määritellä itsensä lesboksi meinaa aiheuttaa hänelle suuren kriisin, kun hän huomaakin tuntevansa vetoa myös miespuoliseen ystäväänsä.

"Olenko mä sekä homo että hetero? Onko mahdollista olla lesbo ja silti demiseksuaali, joka on kallellaan heteroihin? Tekeekö se musta homojoustavan?" Mitä helvettiä mulle on oikein tapahtumassa?! (s. 272)

Kirjailija Nic Stone kertoo loppusanoissaan, että on itsekin pähkäillyt seksuaali-identiteettinsä kanssa ja kirjoittaneensa kirjan juuri siitä syystä. Hän on ollut aviossa miehensä kanssa, kun on viimein tajunnut tuntevansa vetoa myös naisiin.

Vaikka kirja vaikuttaa varmasti selostukseni perusteella sekavalta, pidän tästä kovasti juuri kaiken siinä tapahtuvan sekoilun takia. Juoni etenee kuitenkin tasaisesti eteenpäin kohti vääjäämätöntä loppuratkaisua, joka pistää alkuasetelman ihan uusiksi. Pidän siitä, ettei kirjassa ajatella mustavalkoisesti joko-tai. Onko kaikelle pakko aina olla määritelmät?

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita bloggauksia


Samantyylistä luettavaa:

Mirror, mirror: Cara Delevingne & Rowan Coleman
Välimatkoja: Nina LaCour

Ruksitan YA-haasteesta kohdan:

LGBTQ+ aihe

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

18. A book told from multiple character POV’s