sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Leväluhta: Marko Hautala

Leväluhta: Marko Hautala. Tammi 2018.

Kansi: Mika Tuominen (iStockphoto)

"Tästä lähteestä tuli heidän hautansa.

Kauhuromaani suolla sijaitsevasta kalmistosta, joka houkuttelee ihmisiä oudolla tavalla luokseen.

"Se on saalistaja. Se syö sienten rihmastoa, itiöitä, bakteereita, leviä ja muita pieniä elollisia hiukkasia. Se kykenee jakaantumaan moneksi. Se on yksi olento ja silti monta, kuin verkkainen piraijaparvi tai susilauma. Se piirittää saaliinsa. Se sulkee sen sisälleen. Imee hitaasti kuiviin."

Meeri palaa lapsuudenkotiinsa vuosien jälkeen. Keskellä puimattomia peltoja seisova talo on pysynyt entisellään, mutta kaikki sen sisällä on muuttunut: isä on kuollut hämärissä olosuhteissa, äidistä on tullut puhumaton hauras vanhus ja veli on suljettu psykiatriseen hoitolaitokseen.

Lisäksi on jotain muutakin: talon uumenista löytyvä outo esine, joka ei jätä Meeriä rauhaan, sekä Leväluhta, pellon toisella puolella siintävä soinen lähde, johon on aikoinaan upotettu kymmeniä ruumiita ja joka vetää ihmisiä yhä oudolla tavalla puoleensa" (Tammi)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=rkCC-E6Diu0

Oma arvio: 

Olen pitkään kaivannut sellaista kauhukirjaa, joka seisauttaisi vereni ja saisi minut hiukan säikkymään varjoani. Hautalan aiempi teos, Kuiskaava tyttö vakuutti minut siitä, etten ole vielä ihan niin turra, etteikö minua kunnon kauhuainekset kirjassa säikäyttäisi. Hautala osaa kirjoittaa sillä tavalla, että kauhun tunne hiipii kuin vaivihkaa lukijan mieleen, niin kirjan tunnelman kuin  yksittäisten tapahtumien kautta.

"Kun mä palaan, saat viestin, jossa sanotaan olen palannut matkoiltani." (s. 98)

Leväluhta alkaa karmivasti. Hyi olkoon. Omituiset, rahisevat puhelut Högholmin sairaalan yövuorolaisten kiusana saavat jo vereni hyytymään. Kun kirjan alku on näin onnistunut, ei voi enää mennä pahasti pieleen. Tai voi toki, mutta epäilen suuresti.

Meeri oli peittänyt oikean silmänsä sormillaan, mutta vasen tuijotti edelleen kättä, sen pintaa puhkovia mustia pisteitä, syvänteitä, joiden pohjalla kiilteli jotakin. Kuin pieniä reikiä todellisuudessa. (s. 172)

Elämäänsä äitinä ja aviovaimona kyllästynyt Meeri on suunnitellut lähtöä ja pitkään, sillä hänestä tuntuu, ettei hän vain enää jaksa. Hän etsii jotain merkkiä. Viimein hän päättää ottaa ja lähteä vanhan äitinsä luo Orismalaan ja kohdata menneisyyden peikot. Meerin ja hänen veljensä Larin äiti ei ollut mikään ihana pullantuoksuinen perusäiti, vaan ilkeä, pistelevä, onneton. Nyt kun Meeri kohtaa vanhan, riutuneen ja yksinäisen äitinsä, hän päättää jäädä joksikin aikaa. Samalla Meerin mieleen kumpuaa otteita lapsuudesta, siitä, kun hänen isänsä löytyi hukkuneena Leväluhdasta, kylän ainoasta nähtävyydestä, josta oli kaivettu muinaisjäännöksenä lasten ja naisten luita (huom! Leväluhta on ihan oikeasti olemassa.) Ja siitä, kuinka Lari teki nuorena miehenä jotain peruuttamatonta ja joutui vankimielisairaalaan. Tarinassa käydään läpi myös Larin näkökulmaa asiaan.

Kuva: Vesa Laulumaa (Finna.fi)

Oli syvyyksiä, joihin oli laskeuduttava yksin. (s. 131)

Meeri kohtaa kylällä vanhan tuttavansa menneisyydestä, Jyrin, jonka kohtalo on myös johdattanut kotitalolleen. Meeri ja Jyri juttelevat menneisyydestä ja tulevasta, ja kohtaavat sen haamuja yhdessä. Leväluhta paikkana on kummallisen kutsuva, mutta siihen liittyy liikaa pahoja muistoja. Mikä Leväluhta on? Onko se vain pelkkä soinen lätäkkö kuusen katveessa, vai onko se jotain enemmän. Miksi sieltä löydettiin vain naisten ja lasten luita? Miksi Meerin ja Jyrin on pitänyt palata kotiseuduilleen juuri nyt? Mikä Meerin äitiä vaivaa?

"En tiedä, miten täydellisesti se kykenee jäljittelemään ihmistä---"(s. 224)

Leväluhta on ihan pakko lukea hyvin tiiviissä tahdissa loppuun. Siinä on psykologisen kauhun lisäksi viitteitä uuskummasta, ja minulle tulee mieleen tarinasta Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogia. Välillä koen inhon ja ällötyksen tunteita, välillä suoranaisia puistatuksia. Hyi. Lukija kokee henkilöhahmojen epätoivon siitä, ovatko he menettämässä järkensä vai eivät. Kauheammaksi tämän tekee se, että Leväluhta on olemassa oleva paikka. Suosittelen tätä ehdottomasti kauhun ystäville, sillä tämä on pelottavaa as hell.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin
Kirjataivas
Kirjamies
Kirjavinkit (Juha)


Samantyylistä luettavaa:

Kuiskaava tyttö: Marko Hautala
Eteläraja-trilogia: Jeff VanderMeer
Veri joka suonissasi virtaa: Tiina Raevaara
Verso: Tuomo Jäntti

Lisään tämän Yöpöydän kirjat -blogin Halloween-lukuhaasteeseen.

lauantai 13. lokakuuta 2018

Päivitys Lasilapset-trilogiaan

Luimme poikani kanssa Kristina Ohlssonin Lasilapset-trilogian toisen osan Hopeapoika. Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan arviomme.

https://adelheid79.blogspot.com/2018/02/lasilapset-sarja-kristina-ohlsson.html

tiistai 9. lokakuuta 2018

Päivitys Väki-trilogiaan

Luin Elina Rouhiaisen Väki-trilogian toisen osan Aistienvartija. Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan arvioni tästä ja edellisestä osasta.

https://adelheid79.blogspot.com/2017/08/vaki-trilogia-elina-rouhiainen.html

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Päivitys Normaali-trilogiaan

Luin Holly Bournen Normaali-trilogian erikoisosan ...Ja onnellista uuttavuotta? Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan mietteeni tästä sekä kaikista muistakin sarjan osista.

https://adelheid79.blogspot.com/2017/02/normaali-trilogia-holly-bourne.html



keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Hel-YA 2018: Kaikkea lisää nuorille!


Osallistuin viime viikonloppuna nuorten aikuisten kirjallisuuden huipputapahtumaan, Hel-YA:han toista kertaa. Hel-YA vol. 2 järjestettiin tänä vuonna Helsingin Gloriassa 29. syyskuuta, ja otin kiitollisena vastaan tarjotun kutsuvieraslipun. Olimme tavanneet muutaman bloggaajan kanssa aiemmin lounaalla, ja saavumme yhdessä paikalle. Heti ovella saan tervetuliaiskassin, joka sisältää ennakkokappaleen Jennifer Mathieun kirjasta Näpit irti! sekä Nelli Hietalan kirjasta Kenen joukossa seisot, Miia Martikainen? Molemmat tulevat takuulla luettua, ja ensiksi mainittu on ollut muutenkin lukulistallani.


 Vapaus & vastarinta: Dystopia. Nyt.

Hel-YA:n ohjelma on jälleen hyvin tiivistahtinen, mutta onneksi usempi tauko on nyt järjestetty paneelien väliin. Ohjelma alkaa dystopia-aiheisella keskustelulla, jossa mukana ovat kirjailijat Nonna Wasiljeff (esikoisteos Loukkupoika ilmestyi tämän vuoden alussa), Helena Waris (Linnunsitoja-trilogian toinen osa Vedenkehrääjä ilmestyi tänä syksynä) ja K.K. Alongi, jonka Kevätuhrit-trilogia päättyi viime keväänä osalla Pakenijat.

Koneiden hallitsema maailma - ei kaukaa haettua

Kirjailijat kertovat ensin teostensa taustoista ja siitä, määrittelevätkö he ne dystopiaksi. Alongi tuumaa, että hänen Kevätuhrit-trilogiansa kirjoista puuttuu dystopioille ominainen yhteiskunnallinen alistaminen, joten jos sitä käyttää dystopian määritelmänä, ne eivät ole dystopiaa. Minä taas käsitän dystopian kaikkena tulevaisuuden uhkakuvina, joten itse miellän Alongin kirjat dystopia-genren piiriin.Waris paljastaa, että hänen Linnunsitoja-trilogian kirjoista piti tulla alkuperäisen idean mukaan utopioita, ja onhan toki hänen kehittelemässään konehallinnossa paljon hyvääkin, mutta asiat eivät ole kuitenkaan niin yksinkertaisia. Olisi ihanteellista, jos olisi olemassa kone, joka säätelisi ilmastoa, mutta lopulta ihminen kuitenkin aina luulee tietävänsä paremmin kuin kone. "Kaikki menee lopulta pieleen, tietäähän sen", Waris nauraa. Waris sai idean konehallintoon kännyköistä ja riippuvuudesta niihin, sillä tavallaanhan me jo elämme koneyhteiskunnassa. Ilmastonmuutos on jo näkyvissä, ja Wariksesta on surullista, kuinka yhdentekevää nämä ympäristöasiat ovat monille ihmisille.

Wasiljeff ei niinkään miellä esikoiskirjaansa Loukkupoikaa dystopiaksi, ja teosta onkin markkinoitu  fantasiana, mutta minusta kirja on hyvin hankala lokeroida mihinkään. Dystopian aineksiakin mielestäni löytyy, etenkin kirjan alkuasetelmassa.

"Kaikki menee lopulta pieleen, tietäähän sen", Waris (kesk.) nauraa. Kuvassa myös K.K. Alongi (vas.) Haastattelijana toimii Otavan kustannustoimittaja Marjo Lemponen (oik.).
 Voiko täydellistä vapautta saavuttaa?

Mitä sitten on täydellinen vapaus? Vapautta koneista? Tätä paneelin jäsenet pohtivat kuumeisesti. Alongi selventää, että hänen kirjasarjassaan on taustalla hiukan sama ajatus kuin Wariksen, mutta suunta on täysin päinvastainen, sillä Kevätuhrit-sarjassa ihmiset ovat täysin vapautuneet koneista. Alongi tuumiskee, että voiko kirjassa olla koskaan onnellista loppua, jos kaikki muut ovat kuolleet? Ovatko he silloinkaan vapaita? Tätä hän on pyöritellyt päässään, kun on miettinyt mahdollista jatko-osaa trilogiaansa. Hän myös tuumiskelee, onko vapautta se, että pystyy rikkomaan moraalin rajat. Haluaako kukaan sellaista?

Wasiljeffin Loukkupoika-teoksessa yksi ryhmä vangitsee ihmisiä, jotta he olisivat turvassa. "Aina kuitenkin vangit tahtovat paeta", Wasiljeff kiteyttää. Hän halusi tehdä Aaronista minäkertojan, jotta hän toisi Loukun arkea lähemmäs ja lukija kokisi, miten Aaronin käsitys omasta vapaudesta alkaisi muuttua. Alun perin vankeja hallitsevat tyypit olisivat olleet robotteja, ja Tomut olisivat olleet jossakin kauempana, mutta Wasiljeffin mielestä se ei olisi ollut tarpeeksi pelottavaa, ja hän päätti tuoda Tomut lähemmäs. Toimiva ratkaisu minunkin mielestäni.

Wasiljeffin (vas.) mielestä toivo on aina olemassa, myös dystopioissa, mutta korostaa, ettei se aina ole sitä odotettua. K.K. Alongi (oik.) nyökyttelee.
Maailmanloppukeskusteluja aamukahvipöydässä

Miten kirjailijat ovat päätyneet kirjoittamaan dystopiaa? Alongi paljastaa, että idea kirjasarjaan syntyi häneltä ikään kuin vahingossa, erään ystävien kanssa käydyn  maailmanloppukeskustelun virittämänä. Wasiljeff taas kertoo aina pitäneensä synkistä ja ahdistavista aiheista. Hän kieltää kuitenkin yrittävänsä parantaa maailmaa. Waris muistuttaa tehneensä ensimmäisen dystopia-tyyppisen romaaninsa Entropia yhdessä miehensä Janne Nykäsen kanssa vuonna 2015 (lisäsin kirjan heti lukulistalleni!) "Meille on hyvin luontevaa keskustella maailmanloppuasioista aamukahvipöydässä", hän nauraa. 

Seuraavaksi panelistit miettivät sitä, voiko dystopiassa olla toivoa. Alongi vakuuttaa näkevänsä sitä ainakin lukijana. Hän tykkää erityisesti avoimista lopuista, jotka mahdollistavat toivon, ja nauraa, että monet hänen kirjoja lukeneista ovat varmaankin jo huomanneet tämän. Kyllä vain, Kevätuhrit-trilogian päätösosa Pakenijat loppuu hyvin (häiritsevän) avoimesti. Myös Waris allekirjoittaa suosivansa avoimia loppuja. Hmm, tarkoittaako tämä sitä, että Linnunsitoja-trilogian päätösosa jättää paljon tulkinnan varaa lukijalle? Myös Wasiljeffin mielestä toivo on aina olemassa, myös dystopioissa, mutta korostaa, ettei se aina ole sitä odotettua. 

Feminismi 1918/2018: Mikä muuttui sadassa vuodessa?

Seuraavaan keskusteluun saapuvat Laura Lähteenmäki (uusin romaani Yksi kevät ilmestyi tänä keväänä) ja Anu Holopainen (Sydänhengitystä julkaistiin tapahtumaa varten.) Ikävä kyllä Ainoa taivas -esikoisromaanin kirjoittanut Essi Ihonen ei päässyt paikalle. 

Kirjailijat pohtivat, mitä feminismi merkitsee kirjailijoille. Holopainen vakuuttaa sen olevan yleinen ihmisten välinen tasa-arvo, vaikka toki sanasta tulee ensimmäisenä mieleen naiset. Hän pyrkii kirjailijana tuomaan esiin ymmärtäväistä näkökulmaa feminismiin. Lähteenmäki komppaa feminismin olevan kaikenkattava ja tärkeä asia, ja tämä on hänelle tärkeää sekä kirjailijana että yksityiselämässäkin. Hänen  1800-luvulle sijoittuvassa romaanissa Yksi kevät tämä ajatus näkyy, sillä hän halusi nostaa esille erityisesti köyhien työläistyttöjen tarinan.  

Jos feminismi olisi ollut tunnettua romaanin ajankohdan aikaan, ehkä yksi keskeinen henkilö olisi liittynyt naisasialiikkeeseen, Lähteenmäki (kesk.) aprikoi. Holopainen (oik.) tunnustaa kirjansa päähenkilön Tiiran olevan ekofeministi. Kirjailijoita haastattelee Kaiken entertainmentin toimituspäällikkö Laura Andersson (vas.)


Holopaisen uunituoreessa Sydänhengitystä-romaanissa aiheena taas on nuoren naisen raskaus ja abortti, ja teoksen julkaisu sattuikin hyvään saumaan, kun mediassa on juuri käyty aiheesta kiivasta keskustelua. Holopainen on ihmetellyt sitä, miten kykenemättömiä ihmiset ovat usein tunnistamaan toisen tunteita tällaisissa kuumissa keskusteluissa. Hän sai idean romaaniin miettiessään vahinkoraskauden huonoja puolia, joita monestikaan elokuvissa ja kirjoissa ei tuoda esille, vaan lähes poikkeuksetta nainen lopulta pitää lapsen, oli olosuhteet kuinka huonot tahansa. "Joillekin abortti voi olla hyvä asia", Holopainen korostaa. Lähteenmäki huomauttaa, että hänen romaaninsa maailmassa taas on hyvin luontevaa tulla raskaaksi ja pitää lapsi olosuhteista huolimatta. Yksi kevät-teoksen keskeisistä henkilöistä tulee raskaaksi, joten samoja teemoja kirjoissa käsitellään, mutta eri näkökulmasta. Myös Ihosen Ainoa taivas otetaan puheeksi keskustelussa, mutta voi mikä harmi, ettei itse kirjailija ole paikalla. Minä oikeastaan toivoin juuri eniten hänen näkemistään. 

Kiinnostun kovasti Holopaisen uudesta teoksesta Sydänhengitystä, joka on meinannut mennä minulta täysin ohi, ja niinpä kipaisen tauolla ostamaan sen itselleni ja haen mukavanoloiselta kirjailijalta signeerauksen kirjaan. Olen lukenut Holopaisen aiemmasta tuotannosta Ihon alaiset ja Molemmin jaloin.


"Tästä tulis hyvä leffa!": Kirjasta sarjaksi/leffaksi/näytelmäksi


Niin monet kerrat minäkin olen huokaissut tuon otsikon lausahduksen, eli toivonut kiinnostavasta kirjasta näkeväni joskus elokuva- tai TV-sarja-adaptaation. Paljon niitä on tehtykin, ja osa on ollut toiveideni mukaisia, mutta osaan olen pettynyt kovasti. Rakastan kuitenkin katsoa kirjoihin perustuvia leffoja, olivatpa ne onnistuneita tai eivät.

Tästä aiheesta keskustelevat myös Elina Rouhiainen, jonka Väki-trilogian toisen osan, Aistienvartijan, julkistamistilaisuutta vietetään Hel-YA:ssa, ja Emmi Itäranta, jonka viimeisin teos Kudottujen kujien kaupunki ilmestyi 2015. Aleksi Delikouras on valitettavasti estynyt saapumasta paikalle. Viisiosainen Nörtti-sarja on hänen viimeisimpänsä.

Elina Rouhiaisen Väki TV-sarjaksi, Emmi Itärannan Teemestarin kirjasta elokuva

Rouhiaisen Väki-sarjan TV-oikeudet on ostettu, ja kirjailija kertoo olevansa hyvin hämmentyneissä ja jännittyneissä tunnelmissa. Hän kertoo kohdistavansa suurimmat odotuksensa (ja pelkonsa) näyttelijävalintoihin - löytyyköhän varmasti sellaiset näyttelijät, jotka voivat välittää henkilöhahmoista juuri sen, mitä Rouhiainen on ajatellut. Juonenmuutokset eivät häntä niinkään pelota, sillä hän luottaa TV-sarjan tekijöiden ammattitaitoon. Koska yliluonnollisuudet hänen kirjoissaan ovat enemmänkin päänsisäisiä, hän uskoo niiden olevan helposti toteutettavissa.  Rouhiainen ei tunnusta miettivänsä kirjoittaessaan kirjan maailmaa TV-sarjana, koska se alue on hänelle niin vierasta. Hän kuitenkin tunnustaa ajattelevansa jotkut kirjan kohtauksista ikään kuin ulkopuolisen silmin. 

Kirjailijan ei pitäisi päsmäröidä elokuvan teossa, Itäranta (vas.) painottaa. Rouhiainen (oik.) odottaa oman kirjasarjansa TV-adaptaatiota hämmentynein ja jännittynein tunnelmin.


Itärannalla on jo vankempaa kokemusta kirjan adaptaatioista, sillä hänen menestysromaanistaan Teemestarin kirjasta on tehty kolme teatteriversiota, radiokuunnelma ja myös elokuvaoptio on varattuna. Kirjailija kertoo pitävänsä näistä kaikista, vaikka ne ovat hyvin erilaisia. Hän tähdentääkin, että pitää aina muistaa se, että kyseessä on tulkinta kirjasta. Hänelle itselleen objektiivinen suhtautuminen kirjaan on hankalaa, joten hän on tietoisesti luottanut tekijöiden ammattitaitoon eikä ole ollut mukana päsmäröimässä. Hän on aina kuitenkin tunnistanut oman työnsä tulkintojen takaa. Itäranta uskoo, että koska Teemestarin kirja on pienimuotoista scifiä, siitä kiinnostuttiin elokuvapiireissä. Suurin haaste on varmasti se, miten kirjan maailman kokonaisuus saadaan uskottavaksi. Kirjailija tunnustautuu olevansa elokuvallinen kirjoittaja, eli hän näkee kohtaukset hyvin vahvasti visuaalisina kuvina

Kaikkea lisää nuorille!

Kun kirjailijoilta kysytään omia lempiadaptaatioita, Rouhiainen mainitsee Twilight-elokuvat, joita hän pitää jopa onnistuneempana kuin itse Stephenie Meyerin kirjat. Minä sain kyllä saman tunnelman kirjoistakin, mutta olen samaa mieltä, että elokuvat siitä ovat täydellisen onnistuneita. Myös Nälkäpeli-elokuvat kolahtivat hänelle. Yleensä ottaen Rouhiainen pitää kuitenkin kirjaversioista enemmän, luonnollisesti. Hän huomauttaa, että viime vuosina YA-kirjojen leffaversiot ovat epäonnistuneet pahasti, ja hän epäilee syyksi tuotantoyhtiöiden ylimielisyyden, joka jäi päälle tiettyjen leffojen menestyksestä (Twilight, Nälkäpeli jne.) Olen samaa mieltä. Veronica Rothin Outolintu-kirjaan perustuva leffa on vielä hyvä, mutta sen jatko-osat floppasivat pahasti. Rouhiainen miettiikin, yritetäänkö leffoista tehdä liikaa kompromissejä, että ne sopisivat laajemmalle yleisölle. Havaittavissa on, että henkilöhahmoja siloitellaan, ja tästä olen ihan samaa mieltä. Itäranta huomauttaa, että TV-muoto on aina parempi kirjojen adaptaatioksi, koska se mahdollistaa henkilöhahmojen ja juonen kehittymisen laajemmin. Elokuvassa tarina tahtoo jäädä liian typistetyksi.

Lopuksi kirjailijat purnaavat siitä, miten vähän nuorille tehdään mitään Suomessa. Kun he yrittävät muistella suomalaisia kirjoista tehtyjä leffoja, ei mieleen viriä yhtään. Heidän viestinsä onkin painava: Sovittakaa nuortenkirjoja elokuviin/teatteriin/telkkariin lisää! Kaikkea lisää nuorille! 

Demin kirjoituskilpailun palkintojenjako + YA-palkintojen julkistus 

Seuraavaksi Karri miettinen ja Kaisa Happonen, jotka pitivät aulassa edellisen paneelin aikana myös runotyöpajaa, jakavat Demi-lehden kirjoituskilpailun voittajille palkinnot. Kilpailun teemana oli "Mikä ottaa päähän?" Miettinen lausuu myös oman runonsa, jonka hän on koonnut kollaasimaisesti työpajassa. Miettiseltä ja Happoselta on juuri tänä syksynä ilmestynyt nuorille suunnattu runoteos Revi se.

Karri Miettinen (vas.) väittää runossaan olevansa vanhus. Happonen (oik.) on myös yksi palkintojenjakajista.
Demi-kirjoituskilpailun voittaja on Kaisa Mälkki (15) kirjoituksellaan Manifesti nuoruuden kaunistelua vastaan, josta tuomaristo sanoo muun muassa näin: "Teksti alkaa niin vahvasti, että lukijan kulmakarvat pomppaavat hiusrajan yläpuolelle." Muut kolmanneksi  parhaiden joukkoon päässeet ovat 17-vuotiaat Nanna Numento ja Jenny Myllynen. Lisäksi palkittiin kaksi kirjallisuusaiheisen erikoiskategorian parasta,  Maiju Koivula (15) ja Riina Niskanen (15). Koivulan ja Niskasen kirjoitukset on luettavissa Demi.fi-sivulla, Mälkin, Numenton ja Myllysen kirjoitukset taas Demin numerossa 10/2018.

 Kuvassa Demi-kirjoituskilpailun palkitut: vas. Nanna Numento, Maiju Koivula, Riina Niskanen, Jenny Myllynen ja Kaisa Mälkki.  Palkinnot jakoi Karri Miettinen (2.oik) ja Kaisa Happonen (oik.)

Samalla paljastetaan vielä Hel-YA:n järjestämän oman äänestyksen tulokset, jossa yleisö on saanut äänestää kotimaisia YA-kirjoja neljässä eri kategoriassa. Minäkin annoin omat ääneni ja mainostin äänestystä täällä blogissani. 

Vuoden YA-hahmo: Corildon (Erika Vik: Kaksosauringot-trilogia)

Corildon kiittää kovasti palkinnosta, valitettavasti hän ei päässyt paikalle, Erika Vik vitsailee.
Vuoden paras YA-kirjan aloitus: Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki 1)

Elina Rouhiainen on kiitollinen palkinnosta.

Vuoden paras YA-kirjan pari: Mina & Tom (Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras)

Anniina Mikamalla on hymy herkässä palkinnon saatuaan.
Vuoden paras YA-kirjan kansi: Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras (Graafikko: Sami Saramäki)

Taikuri ja taskuvaras -kirjan kannen taiteillut Graafikko Sami Saramäki (oik.) on hyvillään saamastaan tunnustuksesta. Palkinnon jakoi Laura Andersson (vas.) Anniina Mikaman (kesk.) teos sai äänestyksessä kaksi palkintoa.


Minun  äänistäni ei ollut tällä kertaa hyötyä, mutta iloitsen toki voittajien puolesta. Corildon parhaana hahmona ja Muistojenlukijan aloitus oli myös minulla mietinnässä, mutta päätin  tällä kertaa toisin. Olen ollut erittäin kiinnostunut Mikaman Taikuri ja taskuvaras -kirjasta, jota olen lukematta suositellutkin jo työssäni nuorille lukijoille, mutta nyt viimeinkin aion myös lukea kyseisen kirjan. Onnea vielä kerran niin Demin kirjoituskilpailun kuin  YA-äänestyksen voittajille!

Mikä (kaikki) ottaa päähän nuortenkirjakeskustelussa? 

Seuraava paneelikeskustelu on kokoonpanoltaan erittäin mielenkiintoinen: nuortenkirjakeskustelusta ja sen ärsyttävyydestä ovat keskustelemassa kirjailija ja kirjastonhoitaja Sini Helminen , jonka fantasiahenkisen Väkiveriset-sarjan kolmas osa Veden vallassa ilmestyi keväällä, Bookishteaparty-blogin kirjoittaja Katri, tubettaja Kalenterikarju eli Mikko Toiviainen sekä Demi-kirjoituskilpailussa palkittu Maiju Koivula

Ensimmäinen ärsytyksen kohde keskustelijoiden mielestä on YA-kirjojen näkymättömyys Suomessa. Kirjakeskustelua kyllä on, mutta ne tapahtuvat omissa kuplissamme. Koivula on sitä mieltä, etteivät hänen ikäisensä juuri lue blogeja, vaan he toivoisivat tietoa YA-kirjoista Youtubeen ja Instagramiin. Minä osittain nyökyttelen, mutta kavahdan sitä väitettä, että bloggaaminen olisi jotenkin out. Katri tunnustaa itsekin siirtyneensä enemmän Instagramin puolelle. Minua ajatus karmii, että minun  pitäisi typistää kirja-ajatukseni lyhyeen Insta-postaukseen. Olen kuitenkin samaa mieltä, että esimerkiksi Youtube-vinkkaukset voisivat tavoittaa nuoria paremmin. Ehkäpä Kirjapöllökin huhuilee joku päivä Youtubessa?

"Kivittäkää minut vain, mutta minusta nuortenkirjojen kannet ovat usein kauhean rumia", Kalenterikarju aka Mikko Toiviainen(kesk.) uskaltaa väittää. Kuvassa vas. Maiju Koivula, oik. Sini Helminen ja 2.oik. Bookisteaparty-blogin Katri.

Toiviainen miettii sitä, pitäisikö YA-kirjat olla paremmin esillä kirjakaupoissa. Koivula komppaa, että kirjakauppojen kyltti nuoret karkottaa hänet, sillä hän ajattelee sen alla olevan paljon nuoremmille sopivia kirjoja kuin hän on. Niinpä hän suuntaa aikuisten kirjojen puolelle. Helminen valottaa nuortenkirjallisuuden käsitteen olevan todella laaja, jonka ääripäässä on esimerkiksi Jukka Behmin viime vuonna ilmestynyt Pehmolelutyttö, joka ei oikein sovi vielä alakouluikäiselle lukijalle. Koivula huomauttaa, että auttaisi, jos nuortenkirjat eivät olisi kirjastossakaan sullottu jonnekin peränurkkaan. Tunnen piston sydämessäni. Voisikohan nuortenkirjallisuutta nostaa paremmin esille niin kirjastoissa kuin kirjakaupoissakin? Nimenomaan tarvitsisi erottaa YA-kirjallisuus  omaksi lajikseen muista, enemmän varhaisnuorille sopivista kirjoista. Tämä vaatii sitten jo todellista tuntemusta ja ammattitaitoa niin kirjaston kuin kirjakaupankin työntekijältä. Oman kaupunkini kirjastossa on 15+ hyllyjä, mutta minä en oikein pidä tuosta ikäjaottelusta. Olen vinkannut kuitenkin 13-vuotiaillekin tuosta hyllystä.

YA-kirjoille lisää arvostusta

Katri perää yhteiskunnallisten teemojen perään nuortenkirjallisuudessa. Hänen mielestään se lisäisi kirjojen kiinnostavuutta nuorten keskuudessa. Keskustelu sivuaa myös lukuintoa, joka erään yleisössä olleen opettajan mielestä kouluissa vaihtuu seiskaluokan jälkeen siihen, että aletaan vaahdota lukemisen hyödyllisyydestä. Eihän nuoria kiinnosta hyödylliset asiat! Helminen toivoo, että puhuttaisiin enemmän tarinoista eikä lukemisesta itsestään. Panelistien ja yleisön mielestä lukuinto on se tärkein, ja koulussa oppilaiden tulisi saada valita luettavansa.

Toiviainen tuumailee myös sitä, jumitutaanko liikaa siihen, että kirjan pitäisi aina olla se painettu opus. Hän painottaa e-kirjojen ja äänikirjojen tärkeyttä. Hän uskaltaa myös väittää, että kotimaisissa kirjoissa on yleensä hirveän rumat kannet, jotka eivät houkuttele lukemaan. Helminen toteaa, että joskus välillä ysärihenki tupsahtaa kirjankansiin takaisin, mutta näin ei aina ole. Minä osaan kyllä ainakin nimetä paljon kauniisti kansikuvitettuja suomalaisia kirjoja. Onko piirroskuva parempi kuin valokuva oikeista ihmisistä? Koivula sanoo pitävänsä valokuvakansista, kun taas Katri ajattelee päinvastoin. Olen samaa mieltä Katrin kanssa: oikein kauniisti tehdyt piirroskuvat ovat mielestäni houkuttelevampia ja persoonallisempia.

Sankaripoikia ja vahvoja naishahmoja

Lopuksi keskustellaan vielä YA-kirjojen henkilöistä ja erityisesti siitä, pitäisikö päähenkilöinä olla enemmän poikia. Kirjoihin tarvittaisiin uudenlaisia poikahahmoja. Helminen peräänkuuluttaa  vässyköiden perään, eli ettei aina tarvisi olla sankareita kirjan suuressa roolissa. Koivula sanoo, ettei sillä ole oikeastaan hänelle väliä, onko kirjan henkilö poika vai tyttö, kunhan vain kirja on hyvä. Entä sitten nämä "vahvat naishahmot", jotka potkivat kaikkea tielleen osuvaa? Sellaiseen on Katrin mielestä hankala samaistua. Lopuksi mietittiin vielä sitä, miksei voisi hyödyntää eri adaptaatioita, kuten Ready Player One -leffan yhteydessä mainostettaisiin ja myytäisiin Ernest Clinen samannimistä kirjaa. Mielestäni tätä on jonkin verran tehtykin, esimerkiksi minulle tarjottiin Minä, Simon, homo sapiens -elokuvan julkistusaikaan samannimistä Becky Albertallin kirjaa elokuvayhtiön puolesta. Noh, minä en ole kuitenkaan nuori, jota pitäisi innostaa lukemaan.

Ohjelma jatkuu, Kirjapöllö liihottelee junalle 

Valitettavasti minun Hel-YA:ni päättyy tähän, sillä minun täytyy rientää juna-asemalle. Harmikseni minulta jää ohitse Erika Vikin (Kaksosauringot-trilogia), Elina Pitkäkankaan (Kuura-trilogia) ja Magdalena Hain (Kolmas sisar) fantasia-aiheinen keskustelu, aulassa käyty peliaiheinen keskustelu (Anders Vacklin, Aki Parhamaa (Beta-trilogia) ja Sami Järvi) sekä Salla Simukan (Sytytä valot!/Sammuta valot!) ja Siri Kolun (Kesän jälkeen kaikki on toisin) kohuttu keskustelu, jossa he etukäteen uhkasivat kysyä toisiltaan sellaista, mitä muut eivät uskalla. Saan toki myöhemmin tietää, että Kolu ja Simukka paljastivat tilaisuudessa kirjoittavansa yhteistä kirjaa, joka ilmestyy ensi keväänä. Mahtava uutinen! Tiedän myös, että Elina Pitkäkankaan nimmarijono oli järisyttävän pitkä ja Rouhiaisen Aistienvartija-kirjan kappaleet myytiin loppuun. 

Nämä rintamerkit teetin itselleni ennen reissua.

Ehdin käydä myös tsekkaamassa Helmet-kirjaston pisteet, joissa sai tehdä muun muassa rintamerkkejä, sekä Vantaan kirjaston virtuaalivinkkauspisteen. Tapahtumassa näin myös tauoilla ulkomaisten YA-kirjailijoiden videoterveisiä. Max Seeck oli mukana kokoamassa live-tarinaa yleisön Twitter-viestien pohjalta, ja muutenkin yleisöä osallistettiin mainiosti joka ikisessä keskustelussa ja pisteessä. Siitä iso kiitos.  Kaiken kaikkiaan Hel-YA oli siis monipuolinen, osallistava, lämminhenkinen, pirteä, asiantunteva ja tarpeellinen tapahtuma. Erityisen ilahtunut olin siitä, miten paljon yleisössä oli nuoria. Kirjapöllö kiittää, ja jää odottelemaan ensi vuotta ja uutta Hel-YA:ta, sillä en ole koskaan liian vanha lukemaan nuortenkirjoja.

Juna vie kohti Oulua.
Bloggauksessa mainitsemani kirjat tai kirjasarjat (linkki vie bloggaukseeni, tai jos en ole blogannut, kustantajan esittelyyn):


Ainoa taivas: Essi Ihonen
Entropia: Helena Waris & Janne Nykänen 
Ihon alaiset: Anu Holopainen
Kaksosauringot-trilogia: Erika Vik
Kenen joukossa seisot, Miia Martikainen?: Nelli Hietala
Kesän jälkeen kaikki on toisin: Siri Kolu
Kevätuhrit-trilogia: K.K. Alongi
Kolmas sisar: Magdalena Hai
Kudottujen kujien kaupunki: Emmi Itäranta 
Kuura-trilogia: Elina Pitkäkangas
Linnunsitoja-trilogia: Helena Waris
Loukkupoika: Nonna Wasiljeff
Minä, Simon, homo sapiens: Becky Albertalli 
Molemmin jaloin: Anu Holopainen
Nörtti-sarja: Aleksi Delikouras
Nälkäpeli-trilogia: Suzanne Collins 
Näpit irti!: Jennifer Mathieu
Outolintu-trilogia: Veronica Roth
Pehmolelutyttö: Jukka Behm
Ready Player One: Ernest Cline
Revi se: Karri "Paleface" Miettinen ja Kaisa Happonen
Sensored reality -trilogia: Anders Vacklin ja Sami Parhamaa
Sydänhengitystä: Anu Holopainen 
Sytytä valot!/Sammuta valot!: Salla Simukka
Taikuri ja taskuvaras: Anniina Mikama
Teemestarin kirja: Emmi Itäranta
Twilight-sarja: Stephenie Meyer
Väki-trilogia: Elina Rouhiainen
Väkiveriset-sarja: Sini Helminen
Yksi kevät: Laura Lähteenmäki

Myös muut ovat bloganneet Hel-YA:sta:

Lukeva peikko
Teatterinna
Keijumetsästä
Bibbidi Bobbidi Book

maanantai 24. syyskuuta 2018

Yksi meistä valehtelee: Karen M. McManus

Yksi meistä valehtelee: Karen M. McManus. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2018.

Englanninkielinen alkuteos: One of Us is Lying. Kansi: Melissa Four

"Esikoistrilleri Yksi meistä valehtelee pitää lukijansa kiehtovassa piinassa alusta loppuun.

Viisi oppilasta jää jälki-istuntoon, vain neljä selviää siitä hengissä. Jokainen on epäilty ja kaikilla on jotain salattavaa. 

Bronwyn tähtää Yalen yliopistoon eikä ole koskaan rikkonut yhtäkään sääntöä. Koko koulun lemmikki Cooper on tähti baseballkentällä. Nate on paha poika ja ottaa jo ensiaskelia rikollisuralla. Tanssiaisten kuningatar Addy yrittää pitää kasassa täydellistä elämäänsä. Simon on luonut koulun pahamaineisen juoru-appin: hän tuntuu tietävän kaikkien pimeimmätkin salaisuudet. Simon kuolee vuorokausi ennen kuin aikoi paljastaa jotain synkkää Bronwynin, Cooperin, Naten ja Addyn elämästä. Kuolinsyy ei ole onnettomuus, ja he kaikki ovat epäiltyjä. 

Kaikilla on salaisuuksia. Vain sillä on merkitystä, kuinka pitkälle on valmis menemään niitä suojellakseen" (WSOY

Oma arvio:

Kun sain tämän kirjan käsiini, oivalsin heti, että nuorten aikuisten kirjallisuudessa on ollut valtava jännäreiden mentävä aukko. Kun fantasia- ja dystopiapainotteiset YA-kirjat ovat vallanneet alaa, perinteisiä, dekkarimaisia jännäreitä on julkaistu (ja suomennettu) yllättävän vähän. Tarkoitan nyt siis selkeästi YA-jännäreitä, sillä kyllähän varhaisnuorille suunnattuja jännäreitä julkaistaan jonkin verran. Vuoden alussa suomennettu Cara Delevingnen Mirror mirror tekee tästä poikkeuksen, ja nyt tämä huikea yhdysvaltalaisen Karen M. McManusen esikoiskirja Yksi meistä valehtelee, joka saa minulta täydet hehkutukset.

"Minä olen kaikkitietävä kertoja", Simon tokaisee. (s.17) 


Alkuun kirjan henkilöt ja juoni vaikuttaa tyypilliseltä, kliseiseltä amerikkalaiselta peruskauralta: on perus lukiomeininkiä, suosittu baseballpelaaja Cooper, kaunis tanssiaiskuningatar Addy, rasittava juorupalstan pitäjä Simon, joka yrittää päästä muiden suosioon julkaisemalla pöyristyttäviä juoruja, pahis-poika Nate ja koulun priimus Bronwyn. Heti alussa tapahtuu kuitenkin kamala onnettomuus, kun pahasti pähkinäallerginen Simon saa jälki-istunnossa (johon nämä nuoret joutuvat oudon sattuman kautta) allergisen reaktion, eikä hänen epi-kynäänsä löydy mistään. Niinpä kohtaus on hänelle kohtalokas. Nämä neljä muuta nuorta joutuvat tiukan syynin ja mediasirkuksen kohteeksi, eikä asiaa helpota outo Tumbrl-tili, jossa joku nimetön tyyppi julistaa olevansa Simonin murhaaja eli ehkä jopa joku näistä neljästä. Vai onko hän joku muu?

En usko, että kukaan heistä teki sitä. (s. 270)

Tarina seuraa tasapuolisesti kaikkien näiden neljän jälki-istunnossa olleen nuoren elämää, ja jokaisella heistä on suuri salaisuus, jonka Simon on juuri aikonut julkaista. Onko joku heistä halunnut vaientaa Simonin? Kirjan henkilöhahmot alkavat näyttää itsestään muitakin puolia kuin alussa annetut perusolettamuksia. Suosikikseni nousevat koulun priimus, latinalaistaustainen Bronwyn ja paha poika Nate, jotka ovat ihan täysin eri maata, mutta alkavat ikään kuin vahingossa tutustua tämän onnettomuuden takia. Koska Bronwynin vanhemmat eivät päästä Natea lähellekään tytärtään, joutuvat nämä nuoret juttelemaan prepaid-puhelimien kautta yömyöhäisellä. Nate ei olekaan mikään toivoton tapaus, vaan ihan tavallinen poika, jonka isällä on ongelmia alkoholin kanssa ja äiti on kuollut tämän ollessa pieni. Bronwyn taas ei ole pelkkä pänttääjä, vaan hänellä on huumorintajua ja ymmärtävä sydän. Bronwynin pianonsoittokohtaus tuo mieleeni Stephenie Meyerin Houkutuksen, jossa Edward soittaa Bellalle pianoa. Samoin Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulossa on kohtaus, jossa Elisabeth tekee vaikutuksen herra Darcyyn soittaessaan. Tässä asetelma on toisinpäin, mutta vaikutus sama.

Nate nojaa kirjahyllyyn käsivarret ristissä, ja kerrankaan hän ei näytä ikävystyneeltä tai siltä, että aikoo pian pottuilla. "En ole koskaan kuullut mitään noin hienoa", hän sanoo.(s.62)

Tapahtumien edetessä ja salaisuuksien paljastuessa syntyy monenlaista draamaa. Addy on ollut kuin paita ja peppu täydellisen poikaystävänsä Jaken kanssa, joka on kuitenkin kontrolloinut tyttöystäväänsä pukeutumista myöten. Addyn ihana isosisko Ashton on tarkkanäköinen ja huomauttelee siskolleen kynnysmattona olosta. Hän on myös siskonsa tukena, kun tämän on viimein kerrottava Jakelle totuus, ennen kuin hän saa kuulla sen muualta. Cooper on menestynyt hyvin baseballissa ja hänen isänsä hykertelee, kun kykyjenetsijät seurailevat poikansa pelejä ja huimasti parantuneita syöttönopeuksia ja -tekniikoita. Mutta onko edistystä tullut liiankin nopeaa? Kuka on se, joka saa Cooperin kasvoille valaisevan hymyn tekstareillaan, koska selvästikin tyttöystävä Keelyn seura näyttää lähes ahdistavan? Mikä on Cooperin salaisuus?

Sillä voi luoja, miten kauniisti tuo poika hymyilee. (s.242)

Yksi meistä valehtelee oli pakko ahmaista viikonlopun aikana (päivässäkin tämä olisi mennyt, jos ei olisi ollut muuta elämää.) Tarina imaisee mukaansa kuin superimuri ja lopputulos on pakko saada selville -  täysin onnistunut jännärin juoni. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja hyvin erilaisia, mutta heitä kuitenkin yhdistää lopulta monikin asia. Kirjassa on myös hyvin ihana, onnistunut romanttinen lataus, ja kirjan pääpari saa minut huokailemaan ihastuksesta. Kirja on kuitenkin hyvin kesy, eli suudelmia pidemmälle ei kuvailussa juuri edetä. Tämä toimii kuitenkin mainiosti. Olen erittäin onnellinen tästä kirjasta ja aion heti ensi kädessä vinkata tätä yläkouluikäisille. Iloisena yllätyksenä kirjasta on tekeillä TV-sarja!

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Samantyylistä luettavaa:

Mirror mirror: Cara Delevingne
Kolmetoista syytä: Jay Asher 
Poika - murha seitsemännellä luokalla: L.K.Valmu



sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Runosunnuntai osa 8 ~ Revi se: Kaisa Happonen & Karri Paleface Miettinen

Revi se: Kaisa Happonen & Karri "Paleface" Miettinen. Kuvat Laura Mendelin, Kaisa Happonen & Karri Miettinen. Piirroskuvat Daniel Špaček.  WSOY 2018.

Kansi: Riikka Turkulainen, iStockphoto & Karri Miettinen


"Revi se - ja kokoa maailma uusiks!

Karri Paleface Miettisen ja Kaisa Happosen rohkea runokirja innostaa runovallankumoukseen.
Revi se on uudenlainen ja liikkeelle laittava runokokoelma. Se on oivaltava, suorapuheinen ja kantaaottava; sen teemat käsittelevät niin ilmastonmuutosta ja rahaa kuin myös omaa pääkoppaa ja seksuaalisuutta.

Runot on toteutettu leikkaamalla, tussaamalla ja irrottamalla sanoja irti kontekstistaan. Kirja kannustaa lukijaa avaamaan pään ja sanomaan ääneen, tarttumaan rohkeasti kynään, saksiin tai näppikseen. Mitkä tahansa tekstit ja asenteet voi repiä ja rakentaa uudelleen - kuka tahansa voi löytää oman sanomisen tapansa. Maailma on täynnä sanoja. Ota ne käyttöön!" (WSOY)

Oma arvio:

 (Tekijänoikeudellisista syistä en julkaise postauksessani runoja kokonaisuudessaan.)

Jokainen on varmasti joskus tehnyt tai saanut sellaisen synttärikortin, johon on leikelty eri lehdistä sopivia sanoja, lauseita, kuvia ja lätkäisty ne sopivaan (tai sopimattomaan) harmoniaan kartongille. Joskus sanat ovat muodostaneet runoja, joskus toteamuksia ja joskus ne ovat olleet vain sopivia sanoja kortin saajalle. Tähän Karri Miettisen ja Kaisa Happosen nuorille suunnattuun runokirjaan on käytetty samaa synttärikortti-ideaa, mutta tasoa on nostettu hieman pykälällä ylöspäin.

Maailma on kaunein galaksi
yksi yhteinen uni - - - (s.45)

Revi se ottaa kantaa niin nuorten elämässä pinnalla oleviin asioihin, kuin yleisesti kaikkia ihmisiä koskettaviin asioihin, kuten yhteiskuntaan ja ilmastoon ja niiden muutoksiin. Lehdistä leikatut sanat tuovat vakaviin aiheisin kuitenkin keveyttä, ja myös muunlaisia tekniikoita on käytetty: kirjankansirunoja, googlehakutuloksia ja black out poetry -tyyliä. Joistakin runoista huokuu vahva rakkaus, joistakin yhteiskunnallisuus, joistakin huoli, joistakin kannustus. Huomaan tunnistavani, mitkä ovat Miettisen ja mitkä Happosen käsialaa. Runoja lukiessa koen suuria oivalluksen tunteita. Tekniikka on oikein toimiva.
Saisiko olla tulevaisuutta --- (s.69)

Pidän oikein kovasti kirjan kuvituksista, joissa on paljon ihmisiä, mutta myös erilaisia taustoja, pintoja ja esineitä. Lisäksi kirjassa vilahtelee Daniel Špačekin piirroskuvia.  Kuvat sopivat hyvin runojen henkeen.
S. 41
Revi se -runoteoksen aiheet puhuttelevat eniten ehkä yläkouluikäisiä tai sitä vanhempia nuoria. Mielellään näitä myös aikuinenkin lukee, sillä samat teemat puhuttavat osittain meitäkin. Pidän erityisesti sivulla 102 olevasta runosta, jossa on vahva feministinen teema :

---Naishenkilö teki miehen työn
tytöt ja pojat tarvitsevat miehen mallia--- (s.102)

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.


Muissa blogeissa/verkkojulkaisuissa:

Samantyylistä luettavaa:

Lisään tämän Reader, why did I marry him -blogin runohaasteeseen.

Lisään tämän myös Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

2. Kotimainen runokirja

maanantai 17. syyskuuta 2018

Päivitys Linnunsitoja-sarjaan

Luin Helena Wariksen Linnunsitoja-sarjan toisen osan Vedenkehrääjä. Kuvaa klikkaamalla pääset arvioon.

https://adelheid79.blogspot.com/2017/09/linnunsitoja-helena-waris.html

lauantai 15. syyskuuta 2018

Liitu-ukko: C.J. Tudor

Liitu-ukko: C.J. Tudor. Suomentanut Raimo Salminen. WSOY 2018.

Englanninkielinen alkuteos: The Chalk Man

"Vangitseva trilleri lapsuudenleikistä, joka menee vaarallisesti pieleen. Liitu-ukon yllätyskäänteet tyrmistyttävät taitavinta ja tottuneintakin lukijaa.

On vuosi 1986. Eddie ja hänen kaverinsa ovat kaksitoistavuotiaita. Liitu-ukot ovat heidän salainen koodinsa: he jättävät toisilleen viesteinä pieniä liitu-ukkopiirroksia, joiden merkityksen vain he tietävät. Mutta sitten salaperäinen liitumies johdattaa heidät suoraan paikalle missä silvottu ruumis lojuu - eikä mikään enää ole ennallaan.
30 vuotta myöhemmin ystävykset saavat kirjeen, joka sisältää ainoastaan kuvan liitu-ukosta. Sitten yksi heistä kuolee.

Eddie oivaltaa, että kykenee pelastamaan nahkansa vain selvittämällä, mitä kauan sitten todella tapahtui." (WSOY)

Kirjatraileri (englanninkielinen): https://www.youtube.com/watch?v=hvCam-weLr4



maanantai 10. syyskuuta 2018

John Lennon minussa: Heidi Silvan

John  Lennon minussa: Heidi Silvan. Myllylahti 2018.

Kansi: Karin Niemi

"Lämmintä huumoria pursuava maagisrealistinen tarina ihanan ärsyttävän hippimuusikon ja kasiluokkalaisen tytön kohtaamisesta nykyhetken Suomessa.

”Olisi pitänyt aavistaa jotain, koska John alkoi kilisytellä kolikoita taskussaan ja mieleeni tuli heti, että siinä hän vain seisoskelee, John Lennon, vanha kettu, edessäni elävänä vuonna 2017, neuvottelee kanssani ja kilisyttää taskunsa pohjalla shillinkejä vuodelta 1962.”

John Lennon minussa on huumorilla höystetty kertomus siitä, mitä tapahtuu, kun John Lennon haluaa laulaa. 14-vuotiaalle Aija Velssille Lennonin lauluhalut aiheuttavat sen, että hän päätyy vahingossa koulubändin solistiksi, biisinsanoittajaksi ja -säveltäjäksi. Sinipaitapoika-Elia rakastuu Aijaan, eikä suinkaan komea Julius Lundahl, niin kuin tarkoitus oli. Aija rakastuu itsekin sillä välin, kun ainoa tyttökaveri katkaisee välit, isä saa kohtauksen ja kasiluokan kevät kuluu huomaamatta ohi bändiharjoituksissa hikoillessa ja ensisuudelmasta haaveillessa.

Päämääränä on osallistua bändikisaan. Onneksi Aijalla on tukenaan John Lennon. Tai no, onneksi ja onneksi. Lennon on armoton neuvottelija, joten jos häneltä haluaa jotakin, on varauduttava vastapalvelukseen.

John Lennon minussa on maagisen realistinen kasvutarina tarjoiltuna tilannekomiikalla ja rahtusella romantiikkaa. Kirja on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille." (Myllylahti)

Lukunäyte:  https://issuu.com/myllylahti/docs/silvan_lukunayte_2_18

Oma arvio: 

"Kyllä, katso silmät kiinni taivaalle ja kuvittele."
"Mitä?"
John ei vastannut heti, mutta kun hän lopulta vastasi, hänen äänensävynsä kertoi, että lisäkysymykset olisivat turhia. "Kaikki. Kuvittele kaikki, ja silloin näet." (s. 119)

Joskus pelkkä kirjan nimi on niin vetovoimainen, että se on vain ihan pakko saada luettua. Minulla on taustallani nuoruudenaikainen syvä ihastus, ellei jopa rakastuminen, tuohon rauhaa maailmalle toivovaan laihaan, pitkätukkaiseen ja pyöreäkakkulaiseen liverpoolilaismieheen eli John Lennoniin. (Joka on siis yksi maineikkaan The Beatles -yhtyeen jäsenistä, jos joku onneton ei tiedä!) No okei, rakkauteni oli ehkä "hiukan" yksipuolista, jo senkin vuoksi, että rakkauteni kohde oli kuollut jo aikoja sitten. 

Toinen hauska, tähän kirjaan liittyvä yhteyteni on se, että olen aikoinani opiskellut Silvanin kanssa yliopistossa samalla vuosikurssilla suomen kieltä. Emme ole kuitenkaan olleet tekemisissä, joten turha kenenkään kuitenkaan pelätä, että se vaikuttaisi arviooni.

John Lennon minussa alkaa yläkoulun joulujuhlasta, jossa koulun kuoron jäsen Aija saa yhtäkkiä apua edesmenneen John  Lennonin hengeltä. Tämä hippimuusikko ottaa tytön ruumiin lainaa hetkeksi (niin että tytön tietoisuus kuitenkin säilyy) ja  Aija yllättää koko koulun laulamalla kuuluisan Lennonin ja Yoko Onon joululaulun Happy x-mas (war is over) -  ja vieläpä hyvin mallikkaasti. Aijalla on ongelmia itsetuntonsa kanssa, eikä hänen laulutaitoaan ole ennen kehuttu kovin kaksiseksi. Aijalla on myös lieviä asperger-piirteitä, jotka saavat usein aikaan väärinkäsityksiä kanssakäymisissä muiden kanssa. Nyt kaikki alkavat nähdä Aijan uusin silmin, niin vaikuttava hänen esityksensä on.

Kirjan alku on minusta hiukan töksähtävä, vaikka alkaa kivasti lukijaa puhuttavalla tyylillä. Jossain vaiheessa vain "John  Lennon tuli minuun - mutta ei siinä mielessä"-jankkaaminen alkaa riittää. JOOJOO, uskotaan jo, ettei se tullut siinä mielessä, tekisi mieleni jo huutaa ääneen. Aluksi on hiukan hankala suhtautua edesmenneen rokkitähden läsnäoloon tarinassa, saati hänen soluttautumiseensa nuoren tytön ruumiiseen, mutta tarinan edetessä se ei enää tunnukaan yhtään omituiselta. Lennon on mukana Aijan elämässä enemmänkin sarkastisena, irvailevana mentorina eikä ruumiinhaltuunottoja tapahdu tarinassa kuin muutaman kerran sopivissa tilanteissa.


Minun oli pakko kasvaa aikuiseksi itsenäisenä tyttönä, ei sellaisena, joka pyytää apua ja neuvoja mielikuvituskaveriltaan. (s.101)

Johnista on kyllä apua epävarmalle Aijalle, mutta suurimman työn tekee Aija itse, joka kypsyy ja kehittyy tarinan aikana. Suuri ihastus Julius Lundahl -nimiseen poikaan ei enää valtaa mieltä niin paljon, kun Aija pääsee mukaan oikeaan bänditouhuun yhdessä Elian, Rikun ja Ramin kanssa. Myöhemmin mukaan liittyy myös Aijan ainoa ystävä Katariina, jonka ihastus Eliaan aiheuttaa pientä skismaa tyttöjen välille. Aija kun tuntee itsekin jotain kihelmöivää Elian seurassa ollessaan, mutta vakuuttaa Katariinalle, että heidän välinsä ovat puhtaasti toverilliset. Aijaa kiusaa jatkuvasti hänen hankaluutensa sanoa oikeita asioita ihmisille, ja usein hän sanookin asiat pelkästään omassa mielessään. Eihän asia sitten tietenkään muille välity, ja taas hän tulee väärinymmärretyksi.

Ikävöin Johnia. Minä, joka aina ennen olin viihtynyt yksin, kaipasin lähelleni sitä ylimielistä änkyrää, jonka tupakoiden savu sai minut yskimään ja silmäni kirvelemään ja jonka lakonisella äänellä lausumat kommentit jättivät minut toisinaan sanattomaksi.
Voi kaikki-pyhät-asiat-maailmassa, minä ikävöin häntä niin. (s.34)

John Lennon minussa on mielestäni herttainen ja hassu kirja, joka tuo hieman uutta tuulta nuorten lukemistoon. Enpä ole ennen lukenut vanhan rokkitähden ja nykyaikaisen teinitytön ystävyydestä. Aijan rohkaistuminen tarinan edetessä tuo lohtua ja suosittelisinkin tätä erityisesti nuorelle, jolla on ongelmia itseluottamuksensa kanssa. Aija on sympaattinen ja samaistuttava henkilöhahmo, jolle toivoisi pelkkää hyvää.  Aijan, Elian, Rikun ja Ramin (ja Katariinan) bändin (jonka nimi on hauskasti Capt. Lemon's Headache Big Band) treenaamista on hauska seurata ja samalla lukija pääsee kurkkimaan, miten This is happiness -biisiin syntyvät täydelliset sanat. Aikuinen lukija taas saa nostalgiapläjäyksen John Lennon -hahmon muodossa, etenkin jos on koskaan ollut Beatles-fani. Kieli on mukavasti eteenpäin soljuvaa ja huolellista, ja hauskana erikoisuutena henkilöt puhuvat Pohjois-Pohjanmaalaisittain 'mää-sää'-muodossa, muttei murteellisuuksissan ole menty kuitenkaan sen pidemmälle (ehkä hyvä niin.)

Karin Niemen pirteä kansikuvitus sopii Aijan tarinaan paremmin kuin mikään.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly



sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Valhepeli: Ruth Ware

Valhepeli: Ruth Ware. Suomentanut Terhi Kuusisto. Otava 2018

Englanninkielinen alkuteos (2017): The Lying Game

"Luuletko tuntevasi ystäväsi? Ruth Waren maailmanmenestystrilleri vie lukijan synkälle rannikkoseudulle kylään, jonka meri uhkaa nielaista. Mutta merestä nousee myös salaisuuksia…

Isa Wilde saa tekstiviestin jota on pelännyt koko elämänsä. Hänen kouluaikaisen ystävänsä tarvitsee kirjoittaa vain kaksi sanaa.

Naiset kävivät aikoinaan yhdessä koulua, jossa pelasivat kahden ystävänsä kanssa Valhepeliä – leikkiä jossa voittaja sai ihmiset uskomaan mitä mutkikkaampiin valheisiin. Mutta nyt selviää, että yksi heistä on valehdellut kaiken aikaa. Heidän salaisuutensa uhkaa paljastua." (Otava)


Oma arvio:

Kuuntelin viime keväänä Ruth Waren esikoisromaanin, psykologisen jännärin Synkän metsän siimeksessä ja tykästyin kovasti tämän lontoolaiskirjailijan tyyliin. Valhepeli on naisen kolmas suomennettu romaani, tänä vuonna aiemmin  on ilmestynyt myös Nainen hytissä 10, joka on minulta vielä lukematta/kuuntelematta. Voi olla, että ostan sen äänikirjana seuraavaksi lenkkeily- ja siivoilujännärikseni.

Valhepelin rakenne muistuttaa jokseenkin Synkän metsän siimeksessä -romaanin asetelmaa: pitkään erossa olleet opiskeluaikaiset ystävykset kokoontuvat yhteen ja paloja menneisyydestä alkaa nousta esiin - ja molemmissa on myös nuoruudenaikainen romanssi tärkeänä teemana. Nyt naisten kokoontumisen motiivina ei ole kuitenkaan kenenkään polttarit, kuten esikoisromaanissa, vaan naiset kutsuu koolle yhä opiskelukaupungissa asuvan Katen hätäinen viesti "Tarvitsen teitä." Se on koodi näille kirjan keskiössä oleville naisille; Isalle, Fatimalle ja Thealle, saapua paikalle kyselemättä. Heitä yhdistää teini-iässä tehty teko, joka on heidän yhteinen, synkkä salaisuutensa, ja jonka paljastumista kaikki pelkäävät enemmän kuin mitään.

Valhepelin tärkein sääntö oli: Valehdelkaa kaikille muille. Mutta älkää koskaan toisillenne. (s. 59)

Kirjan pää- ja näkökulmahenkilö on vauvansa kanssa Salteniin matkaava Isa Wilde, joka työskentelee nykyään lain parissa ja elelee onnellista elämää Lontoossa miehensä Owenin ja Freya-vauvansa kanssa. Menneisyyden haamut kuitenkin alkavat nostaa päätään heti, kun Isa matkustaa seitsemäntoista vuoden jälkeen takaisin pikkukaupunkiin, missä hän kävi Salten House -sisäoppilaitosta yhdessä Fatiman, Thean ja Katen kanssa. Ja mistä hän seitsemäntoistavuotiaana sai ikävien tapahtumien vuoksi lähtöpassit muiden tyttöjen tavoin. Mitä oikein tapahtui? Sitä kirjan tarina raottaa pala palalta, ovelasti takaumien kautta.

Nämä reilut kolmekymppiset ystävykset lyöttäytyvät taas yhteen Katen merenrantakotiin, Tide Milliin, johon heillä liittyy hyvin vahvoja muistoja - hehän hengailivat opiskeluaikoina paljon Katen kotona, jossa asui myös Katen taiteilijaisä Ambrose ja ranskalainen velipuoli Luc. Erityisesti Isalla on hyvin lämpimiä muistoja Lucista, sillä hän oli ihastunut tähän nuorukaiseen. Kate paljastaa, että hän on ilmoittanut kaikki heidän koulunsa Salten Housen vuosijuhlapäivällisille, koska muuten vaikuttaisi hyvin epäilyttävältä, miksi nämä naiset kokoontuisivat yhteen juuri nyt, kun Reachin rannalta on löytynyt vuosikausia hiekan alla lojunut ruumis.

Vaikka kirjan vahvimpana teemana on naisten piilottelema salaisuus ja valehtelu, jota he ovat harrastaneet nuoruudestaan saakka erinäisissä muodoissa, tarinassa kuvataan myös hyvin naisten välistä ystävyyttä ja sitä, miten kaikkien elämät ovat ajautuneet omille urilleen. Fatima on nykyään harras muslimi ja perheenäiti, Thealla on ongelmia alkoholin kanssa ja Kate on jumittunut ränsistyvään Tide Milliin, jossa hänen mystisesti kadonneen isänsä haamut vielä kummittelevat. Luc asuu myös naisten yllätykseksi yhä Saltenissa, mutta hänen vihaisuutensa säikäyttää erityisesti Isan. Isan ja Owenin välit alkavat tulehtua, sillä Isa joutuu nyt valehtelemaan myös miehelleen.

"Tein niin suuren virheen... Minun olisi pitänyt valita sinut." (s. 335)

Lukija alkaa tietenkin laskea kirjan vihjeitä näppärästi yhteen: kadonnut Ambrose, rannalta löytynyt ruumis, tyttöjen hätäkokous, salaisuudet ja valheet. Mutta kaikki ei mene ihan niin kuin voisi yksioikoisesti ajatella, vaan kirjan juoni kiepsahtaa välillä pois ennakko-oletuksistani. Kyläläisten ynseä ja vihjaileva käytös naisia kohtaan ei helpota näiden paluuta opiskelukaupunkiin, mutta heidän on saatava selville, mikä hätä Katella on, että hän kutsui heidät kaikki luokseen.

Kirjan juoni on minusta hienosti rakennettu, mutta olen hiukkasen pettynyt loppuratkaisuun. Isan ja Lucin välit jäävät hiukan arvoitukseksi: tapahtuiko heidän välillään nuoruusaikana jotain vai oliko kaikki vain Isan yksipuolista ihastusta? Kirjan vahvuuksia ovat kuitenkin henkilökemiat ja yleinen jännittynyt tunnelma, joka pitää hyvin otteessaan. Näiden naisten salaisuus on vain pakko saada selville. Tarina on mielestäni hyvin viihdyttävä ja monipuolinen käänteineen kaikkineen.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kaisa Reetta T

Samantyylistä luettavaa:

Ennen kuolemaani: S.K. Tremayne
Hyvä naapuri: Shari Lapena
Annoin sinun mennä: Clare Mackintosh
Synkän metsän siimeksessä: Ruth Ware

tiistai 28. elokuuta 2018

Päivitys sarjakuvametroon

Olen lisännyt sarjakuvametropostaukseeni kolme sarjakuva-arviota lisää:




Klikkaa tästä päästäksesi lukemaan päivittyvää postausta.