Emily Wilde -trilogia: Heather Fawcett

Emily Wilden Haltiatiedon opas: Heather Fawcett. Suomentanut Taimi Tornikoski. Tammi 2025 (Emily Wilde #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Emily Wilde's Encyclopaedia of Faeries. Kansi: Vera Drmanovski.

"Romanttinen hyvänmielen fantasia vie pohjoisen tuiskuihin ja haltioiden matkaan.

Yrmeä professori Emily Wilde matkaa pohjoiseen syrjäiselle saarelle tutkimaan keijuja ja haltioita. Työ kuljettaa hänet niin pahantahtoisen magian kuin odottamattoman rakkaudenkin äärelle. Lukijat ja kriitikot lumonnut Tiktok-ilmiö aloittaa valloittavan fantasiasarjan.

Emily Wilde on haltiatiedon asiantuntija ja nerokas tutkija, muttei järin hyvä ihmisten kanssa. Kun Emily saapuu nietosten peittämään Hrafnsvikin kylään tutkimusmatkalle, hänellä ei ole aikomustakaan tutustua paikallisiin. Eikä hän myöskään halua viettää aikaa kilpailijansa Wendell Bamblebyn kanssa. Bamblebyn, joka hurmaa kyläläiset, tunkee nokkansa Emilyn työhön ja hämmentää hänet läpikotaisesti.

Kun Emily raottaa ovea aiemmin tutkimattoman haltiakansan maailmaan, hän törmää toiseen mysteeriin: kuka on Wendell Bambleby? Ratkaistakseen arvoituksen Emilyn on paljastettava oman sydämensä salat." (Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ai että. Taas ollaan niin kauniin kansitaiteen äärellä, että kirjan lukemisen aloittamisesta ei meinaa tulla mitään, kun tekisi mieli vain jäädä ihastelemaan kantta. Emily Wilden Haltiatiedon opas sai vuoden 2023 Goodreads choice awardseissa neljänneksi eniten ääniä fantasiakategoriassa. Siispä minulla oli hyvät aavistukset tästä kirjasta ennakkoon.

Emily Wilde saapuu yhdessä Shadow-koiransa kanssa Norjan Ljoslannin saarelle, Hrafnsvikin kylään tutkimaan haltioita ja niistä kerrottuja tarinoita. Emily on tieteen nimeen vannova Cambridgen yliopiston professori, ja hänen erikoisalaansa on nimenomaan haltiatietous. Tämä on hänen viimeisen tutkimusetappinsa ennen hänen Haltiatiedon oppaansa viimeistelyä. Hänen on siis saatava juroista kyläläistä irti paljon kansanperinteenä kulkenutta tietoa, mutta se ei olekaan niin helppoa, sillä Emily ei ole käytökseltään mikään ihastuttava ihminen. Hän on puhtaasti ammatillinen ja paneutunut osaamisalaansa, mutta ihmisten kanssa hän on tönkkö, joidenkin mielestä jopa töykeä. Niinpä hän ensitöikseen onnistuu suututtamaan kylän arvossapidetyn emännän, Audin.

Emilyn vuokrakämppä on vetoisa ja karu, eikä hänellä ole kokemusta takan käytöstä saati polttopuiden hakkaamisesta. Onneksi mökin vuokraajan poika Finn auttaa Emilyn alkuun. Emily ei kuitenkaan vaadi luksusoloja, sillä Väen tutkiminen on hänelle tärkeintä. Niinpä hän suuntaakin metsään ja alkaa ensi töikseen pehmittämään erästä lähteen reunalla asuvaa pikkuista kansanhaltiaa. Koska haltiat pitävät lahjoista ja kaupanteosta, Emilyn ja Poen välille syntyy sopimus: Jos Emily toimittaa Poelle karhuntaljan ja lapioi talven tullen hänen kotitalon polkunsa, Poe valmistaa hänelle joka päivä tuoreen, herkullisen leivän. Näin alkaa Emilyn ja Poen välinen tuttavuus.

Sängyllä istuva poika oli kalvakka kuin kuutamon loiste vasta sataneella lumella. Pysähdyin siihen paikkaan, sillä olento ei ollut lainkaan samannäköinen kuin aiemmin kohtaamani vaihdokkaat - ne olivat viimeistä myöten rumia, luisevia otuksia, joilla oli yhtä paljon älliä kuin eläimillä. (s. 89)

Kylässä on tapahtunut ikäviä asioita, sillä pelätyt hienohaltiat ovat viime vuosina vieneet kyläläisten lapsia tiheämmin kuin ennen. Emily käy tapaamassa erästäkin perhettä, joita nyt piinaa erittäin ärhäkkä vaihdokas. Vaihdokasta ei voi surmata, sillä se surmaisi myös haltioiden maahan viedyn ihmislapsen. Emily haluaisi auttaa sekoamisen partaalla olevaa perhettä tietämyksensä ja Poelta saamiensa tietojen turvin.

Pakkaa saapuu hämmentämään kuvankaunis Wendell Bambleby, Emilyn kollega ja kilpailija Cambridgestä. Emilyllä on ollut aina aavistus siitä, ettei Bambleby ole täysin ihminen, sillä hän osaa hurmata ihmiset hämmästyttävällä tavalla. Niin käy myös Hrafnsvikin kylässä, jossa neidot lankeavat tuon kultahiuksisen, vihreäsilmäisen hurmurin jalkoihin ja Emilylle ärhennelleet kyläläiset syövät hänen kädestään. 

Bambleby nojautui taaksepäin, ja hänen huulillaan kareili hymy. "Em, tiedäthän sinä, että voisit helpottaa elämääsi todella paljon, jos yrittäisit edes välillä olla pidettävä." (s. 108)

Bambleby on kuin rasittava teini: hän nurisee kylmyydestä, hän vaatii palvelua ja laistaa hommista. Hän käy säikyttämässä Emilyn suojatin Poen kysymyksillään ja kiusoittelee työlleen omistautunutta, ulkonäöstään viis veisaavaa Emilyä. Heidän välillään on jotakin, sen kyllä aistii alusta saakka, mutta Emily verhoaa sen kiukkunsa taakse. Että kehtasikin Bambleby-ryökäle tulla sotkemaan kaiken! Toisaalta, hänen ansiostaan ja avullaan kyläläiset lämpenevät myös Emilylle, he saavat parempaa tarjoilua mökkiinsä ja Bambleby sisustaa mökistä paljon kodikkaamman. Hänen käsityötaitonsa ansiosta myös Emilyn laatikkomaiset vaatteet saavat uutta ilmettä, vaikka Emily ei tätä kovin arvostakaan.

Kirja etenee päiväkirjamaisesti päivä kerrallaan, paitsi lopussa, kun tapahtumat menevät sen verran hämäriksi, että päivätkin ovat Emilyllä hukassa. Niistä en kerro sen enempää, sillä juonenkäänteet ovat melkoisen yllättäviä. Alaviitteissä Emily selventää muutamia haltiatietouteen liittyviä seikkoja, ne ovat tosi kiva lisä. Mukana on myös muutama haltiatarina, jotka Emily siirtää kirjansa sivuille kuultuaan ne kyläläisiltä. Yhden tarinan perusteella hän ja Bambleby lähtevät etsimään Luunvalkeaa puuta, jonka sisään tarun mukaan olisi haltiakuningas. Tämän reissun jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen.

Kyllä, tunsinhan minä jotakin - en suinkaan ole hirviö.  Mutta lähtisinkö heidän peräänsä  vain heidän itsensä vuoksi, jos tiedossa ei olisi ainuttakaan tieteellistä löytöä?

En. En minä lähtisi. (s. 175)

Kylläpäs minä pidin tästä kirjasta! Emilyn ja Bamblebyn kemiat toimivat loistavasti, mutta romantiikalla ei ole tässä mällätty ollenkaan liikaa. En siis todellakaan laittaisi tätä romantasiakategoriaan, eikä itse asiassa seksiä ole tässä kirjassa ollenkaan. Emily on nepsypiirteineen riemastuttava henkilö, hellyyttävän kömpelö ja ihanan itsekäs, mutta ällistyttävän viisas ja empaattinen. Bambleby osaa olla yhtä aikaa rasittava, hemmoteltu olento, mutta myös oikea hurmaava herrasmies sille päälle sattuessaan. Hänen ihailunsa Emilyä kohtaan on niin suloista. Emilyn ja Bamblebyn välillä tapahtuu vain hiuksenhienoja, suloisen romanttisia asioita. Se saa lukijan toivoimaan lisää - ehkäpä sitten ensi osassa.

Kirja alkaa hyvin reaalifantasiamaisena, mutta menee välillä korkeafantasian määritelmiin. Ljoslannin  hyisevä ilmasto pureutuu lukiessa luihin ja ytimiin. (Googlettelu paljasti Norjassa olevan oikeasti Ljosland-niminen kylä, mutta kirjassa Ljoslann on hyvin Islanninkaltainen saari.)  Kaikista ihaninta kirjassa on kuitenkin sympaattinen kansanhaltia Poe. Kun hänen kotipuunsa miltei poltetaan, sydämeni on murtua. 

Odotan innolla ensi keväänä ilmestyvää jatko-osaa Emily Wilden Kätkettyjen maiden atlas. Ai että, pääsen taas lukemaan, miten Emilyn ja Bamblebyn juttu jatkuu ja mitä lisää Emily oppii haltioista.

Annan tälle arvosanaksi 5-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjahullun päiväkirja

Emily Wilden kätkettyjen maiden atlas: Heather Fawcett. Suomentanut Taimi Tornikoski. Tammi 2026

Englanninkielinen alkuteos (2024): Emily Wilde´s Map of the Otherlands. Kansi: Vera Drmanovski.

"Karkaa keijujen matkaan! Emilyn ja Wendellin seikkailut jatkuvat romanttisessa hyvän mielen fantasiassa.

Nerokas professori Emily Wilde etsii ratkaisua keijuovien sekä oman sydämensä mysteereihin. Lukijat ja kriitikot lumonnut Tiktok-ilmiö saa odotettua jatkoa.

Emily Wilde on vihdoin saanut valmiiksi historian ensimmäisen kaikenkattavan haltiatiedon oppaan. Viimeisimmällä tutkimusmatkallaan hän pääsi perille myös raivostuttavan hurmaavan kollegansa Wendell Bamblebyn todellisesta identiteetistä: Wendell onkin murhanhimoista äitipuoltaan paennut haltiakuningas, joka etsii tietä takaisin valtakuntaansa. Ja nyt hän on mennyt kosimaan Emilyä! Tunteistaan huolimatta Emily ei ole kuitenkaan valmis vastaamaan kosintaan myöntävästi.

Emilyn mielen päällä on myös uusi projekti: hän työstää haltiavaltakuntien karttakirjaa. Nyt kaksikko on uuden seikkailun äärellä: tällä kertaa matka vie Itävallan Alpeille, mistä Emily uskoo heidän löytävän oven Wendellin valtakuntaan."(Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olipas mukava saada jatkoa viime vuonna hehkuttamalleni Emily Wilden haltiatiedon opas -kirjalle. Jälleen kirjan kansi saa minut henkäilemään ihastuksesta syvän metsänvihreällä taustasävyllään. Ja mitä ovat nuo söpöt kettuset kannen alalaidassa? Se selviää kirjan luettuaan....

Emily Wilde ja keijuksi paljastunut Wendell Pambleby jatkavat päivätyötään Cambridgen yliopistolla, mutta veri vetää heitä pian taas kenttätöihin. Wendellin kosintaan Emily vastaa yhä epämääräisesti, vaikka "kyllä"-vastauskaan ei tunnu hänestä niin kovin mahdottomalta. Hän rakastaa tuota turhamaista keijumiestä kyllä, mutta täytäähän sitä hieman harkita, voiko kuolevainen Em asettua asumaan keijujen valtakuntaan, jahka he sinne löytävät taas tien. Heidän on nimittäin löydettävä Keskusportti, jotta vallasta syösty keijuhallitsija Wendell pääsee taas takaisin vaatimaan vallan itselleen. Hänen äitipuolensa kun surmasi koko hänen perheensä ja ajoi Wendellin pois valtakunnastaan päästäkseen itse valtaistuimelle.

Niinpä seuraava tutkimusmatka vie heidät Itävallan Alpeille, samoille seuduille jossa tutkija nimeltä De Grey vuosia sitten katosi. Seuru on pelottavien puufaunien valtakuntaa, ja Emilyllä on mukanaan laukussa yliopistolta tutkimustarkoituksiin kähvelletty puufaunin jalka, jonka hän uskoo johdattavan heidät Keskusportille. Mukaan he ottavat Emilyn assistentin, 19-vuotiaan sukulaistyttö Ariadnen, sekä valitettavasti myös rasittavan tohtori Rosen, joka kiristää tekevänsä parivaljakosta muuten valituksen koskien heidän edellisiä matkojaan ja niissä tehtyjä laiminlyöntejä. 

St. Lieslissä tutkijoiden vastaanotto on suopeampi kuin aiemmassa osassa Ljuslannissa, tosin Wendell onkin heti alussa hurmaamassa kyläläisiä. Mökki on mukava, ruoka on hyvää ja kyläläisten suhtautuminen haltioihin kunnioittavaa, ehkä hieman pelonsekaistakin, mutta he opastavat tutkijoita mieluusti kuitenkin alkuun. Mukana porukassa on myös Emilylle aika ajoin ilmestyvä henkiolento, joka jakelee outoja viisauksia ja neuvoja. Tämä alkoi ilmestyä hänelle on Cambridgessä ja seuraa nyt näköjään häntä kaikkialle.

"Jos asenteesi on tuo, toivon että ystävämme vierailee seuraavaksi sinun luonasi. Itse en mieluiten tulisi outojen, seinien läpi kävelevien miekkosten vainoamaksi." (s. 81)

Seutu vilisee erilaisia haltioita ja niiden ovia, mutta Keskusporttipa ei niin helpolla löydykään. Lisäksi Wendellin vointi alkaa heiketä ja joutuupa Em pyytämään valillä apua Ljoslannin puuhaltia Poelta. Tutkijat eivät voi välttyä vaaroilta, etenkään kun he eivät aina noudata kyläläisten ohjeita. Pimeän aikaan seudulla ei todellakaan kannata hiippailla, ja haltiat on pidettävä tyytyväisenä. Emily saa usein apua Wendellin loitsimasta viitasta sekä Shadow-koiraltaan, joka on oikeasti Kalmankoira. He kohtaavat hyvin äkäisten kettuhaltioiden joukon, joista myöhemmin Alppikello-nimisestä tyypistä tuleekin heille oiva avustaja. Hiukan nokkava sellainen, mutta sopivalla mielistelyllä oikein kelpo apuri. (Tässä selviää siis myös kansikuvan kettujen tarkoitus.)

"Jos ovi minun valtakuntaani tosiaan piilee tässä herraan hylkäämässä vuorten ja kallioiden loukossa, uskon sydämeni pohjasta, että kaikista ihmisistä juuri sinä vielä löydät sen." (s. 113)

Mikä Wendelliä vaivaa? Miksi hän on koko ajan huonommassa kunnossa? Miksi haltiat ovat tyytymättömiä retkeläisten ruokalahjoihin joka yö ja tuntuvat tulevan pian ovesta läpi? Mikä tuon Emilylle ja pian toisillekin näyttäytyvän henkiolennon tarkoitus on?

Tässä osassa päästään hiukan kurkistamaan jo keijumaan sisäänkin, mutta siitä ei sen enempää. Seuravaavassa osassa Emily Wilden kadonneiden tarujen kirja, joka ilmestyy jo syksyllä -26, siellä ollaan jo sitten hiukkasen enemmän. Odottelen siis malttamattomasti jatkoa tähän hyvin kiehtovaan sarjaan, jota ei ole pilattu liialla spicymässäilyllä, vaan Wendellin ja Amilyn romanttinen suhde kulkee tarinan mukana kevyellä tavalla. En edes lähtisi tätä luonnehtimaan romantasiaksi, niin kuin jossakin taisin nähdä tehtävän, vaan enemmän tämä sarja on cozy fantasiaa.

Pyyhkäisin hiussuortuvia Wendellin kasvoilta. Hänen hiuksensa ovat hyvin pehmeät - itse asiassa miltei järjettömässä määrin, sillä ne tuntuvat ihmisen hiuksen sijaan pikemminkin kaniinin pohjakarvalta tai voikukan hahtuvilta. Huomasin, etten voinut olla silittämättä niitä. (s. 205)

Minulla kävi nyt tämän kakkososan kanssa hiukan niin, että lukeminen ei soljunut niin hyvin kuin eka osan kanssa. Alkuosa oli ehkä hiukan tylsähkö eikä vetänyt eteenpäin, ja pääsin vauhtiin vasta puolenvälin jälkeen. Siksi en ollut tästä niin innoissani kuin eka osasta, mutta loppua kohti lukeminen taas soljui suuremmalla mielenkiinnolla eteenpäin ja kokonaisuutena Emily Wilden kätkettyjen maiden atlas siivitti hienon polun trilogian kolmannelle osalle, jossa päästään seikkailemaan taas ihan erilaiseen miljööseen. Loppua kohti myös Wendellin erinomaisen ihana luonne pääsee oikeuksiinsa. Väriä tuo myös mukaan nuoruuden intoa puhkuva Ariadne, joka ei aina ihan  tiedä, mihin soppaan on lusikkansa laittanutkaan.

Annan tälle arvosanaksi 4

Kiitos arvostelukappaleesta.

Samantyylistä:

Häiveen tapauskirjat -sarja: Mari Renko

Keijuvalta-kirjapari: Holly Black

Ilman väki -trilogia: Holly Black

Hopeasiipi-kirjapari: Anniina Mikama

 Häkkilintu: Anniina Mikama. WSOY 2025 (Hopeasiipi #1)

Kansi: Kaisu Sandberg

" 'Tänä iltana saat katsoa ja oppia, miten todellista taikuutta esitetään!'

Maagisilla seikkailuromaaneilla lukijoita ihastuttaneen Mikaman uutuus vie viktoriaaniseen Irlantiin ja myyttiseen haltiamaahan sirkuspoika Emilin matkassa. Häkkilintu on tarina salaisuuksista ja petoksesta, taikuudesta ja kaiken voittavasta ystävyydestä.

Sirkus on Emilin koti ja taikuri Nick hänen oppi-isänsä. Nickillä on häkissä lumottu lintu, joka laulaa vain hänelle. Eräänä iltana lintu karkaa. Sitä seuratessaan Emil ja Nick päätyvät haltioiden valtakuntaan, joka on ihmisiltä salattu, ja siellä lintu muuttuu tytön hahmoon. Auttaessaan tyttöä palaamaan kotiinsa haltioiden luokse Emil ja Nick tempautuvat seikkailuun, josta selviytyäkseen heidän on kaivettava kaikki taikatemput hihastaan. Ennen kuin matka on lopussa, Emil joutuu kohtaamaan omaa menneisyyttään varjostavan salaisuuden.

Häkkilintu aloittaa seikkailullisen fantasiaduologian, jonka jälkimmäinen osa Hopeasiipi ilmestyy syksyllä 2026." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Tämä Anniina Mikaman uutukainen vaikutti kiinnostavalta sirkusteemansa vuoksi. Täytyypä myös heti alkuun myös kehua lempikuvittajani Kaisu Sandbergin taiteilemaa upeaa kantta. Wau!

Emil on sirkuksessa kasvanut poika, joka on menettänyt pienempänä vanhempansa tuhoisassa tulipalossa ja on nyt vanhan eläintenhoitajan Sharifin ja tämän vaimonsa Waldan hoivissa, yhä sirkuksen mukana kiertäen. Nyt sirkusta johtaa maagikko Nick, joka aikoinaan pelasti pienen Emilin liekkimerestä, ja kaavailee Emilistäkin taikuria. Emiliä toki kiehtoo Nickin taikatemput, mutta hän haluaisi taitoratsastajaksi, kuten hänen isänsä oli. Nick vastustaa kuitenkin kovasti pojan haaveita.

- Emil, on olemassa kokonainen toinen maailma, joka on meiltä ihmisiltä salattu. Taikuuden maailma. Viisaat ovat kautta aikojen saaneet sieltä neuvoja, mutta sen kanssa ei ole leikkimistä. Jos et ole varuillasi, se voi viedä sinut mukanaan. (s. 37)

Nickin huoneessa on rautaisessa häkissä mitä kauneimmin laulava lintu, jota Emil tykkää aina välillä käydä ihailemassa salaa. Hän ei ole ajatellut linnussa olevan mitään erikoista, kunnes erikoinen Tibert-niminen mies saapuu sirkukseen vaatimaan lintua itselleen. Emil tulee päästäneeksi linnun karkuun ja lähtee seuraamaan tätä metsään. Siellä hänelle selviää, että lintu olikin nuori haltiatyttö Jinny, jonka Nick oli vanginnut rautaiseen häkkiin. Myös Tibertin todellinen olemus paljastuu Emilille ja mukaan lyöttäytyneelle Nickille. Kovan taistelun jälkeen he lupaavat saattaa Jinnyn takaisin haltiamaahan, jonne he löytävätkin reitin. 

Ja miten hän olikaan ihaillut Nickiä ja tämän taikuutta! Sisimmässään hän oli aina halunnut uskoa, että taikuus oli todellista. Se oli salaisuus, joka oli yksinomaan Nickin hallussa. (s. 246)

Emil on aina ihaillut ja kunnioittanut Nickiä, vaikka muut ovat varoitelleet hänestä. Selviääkin, ettei Nick todellakaan ole haltiamaassa ensimmäistä kertaa, eikä hän ehkä ollutkaan niin tietämätön häkkilintunsa todellisesta olemuksesta. Kolmikon matka tyssää siihen, kun häijyt vuoren peikot kaappaavat Nickin ja Jinnyn leiriinsä, ja Emilin on lähdettävä pelastamaan heitä. Peikkovuorella Nickistä alkaa selvitä yhä huolestuttavampia piirteitä. Saako Emil pelastettua Jinnyn, voiko hän enää luottaa Nickiin ja ovatko peikot ja haltiat pian sodassa keskenään? Emil löytää myös uuden kyvyn itsestään ja hänelle selviää, mikä hän oikeasti on, ja miten sirkuksen tulipalo sai aikoinaan alkunsa.

"Emil! Muista kuka olet! Kutsu lintuja ja metsän eläimiä, ja ne vastaavat sinulle. Kutsu tuulta, ja se kantaa sinua! Tule siksi, joksi sinua kerran kutsuttiin. (s. 252)

Häkkilintu alkaa sirkushuumalla ja magialla, mutta muuttuu aika pian seikkailuvoittoiseksi tarinaksi, jossa juonittelulta ja paljastuvilta salaisuuksilta ei voi välttyä. Kirjasta huokuu vahva luontoyhteys, ihan kuten Mikaman aiemmasta teoksesta Myrrys. Nyt ollaan vain Irlannin metsissä, vaikka minun oli jotenkin hankala sijoittaa tarinaa sinne. Aina välillä piti muistutella itseäni, että nyt ei olla Suomessa vaan Irlannissa. 

Haltiamaahan eli Viheriään laaksoonkin päästään ihan lopussa, jossa Emilin on tehtävä vaikea valinta: jäädäkö sinne vai palatako ihmisten maailmaan. Hänen olisi hyvästeltävä iäksi tärkeäksi tullut Jinny. Varsinaisia romanttisia juonenkäänteitä tässä kirjassa ei ole, eikä se minusta sellaista kaipaakaan. Pientä ihailua toki Emilillä on kaunista Jinnyä kohtaan, ja mistäpä sitä tietää, mitä kirjaparin seuraavassa osassa tapahtuu.

Olin odottanut enemmän sirkustelua, magiikkaa ja vähemmän seikkailujuonista kirjaa, joten en ollut ihan niin innoissani tämän kirjan luettuani. Peikkovuorille sijoittuvat jaksot koin hiukkasen tylsiksi/epäkiinnostaviksi ja lukeminen niiltä osintakkusi, mutta pidin kovasti alun sirkusosuuksista ja lopun haltiamaasta. Mielenkiinnolla jään odottelemaan, mitä seuraava osa tuo tullessaan.

Aion vinkata tätä 5.-luokkalaisille paljon lukeneille, sillä tämä on oikein sopiva varhaisnuorten fantasia olematta liian jännä. Kaseillekin tämä voisi ehkä mennä.

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Faebound-trilogia: Saara El-Arifi

Faebound - Veren erottamat: Saara El-Arifi. Suomentanut Helka Sivill. Gummerus 2024 ( Faebound #1)

Englanninkielinen alkuteos: Faebound. Kansi: Ellie Game © Harpercollinspublishers ltd 2024 (suunnittelu), Joe Wilson/ Début Art Type Design and Leaves by Dan Jones (kuvat)

"Yeeran on haltioiden armeijan sotapäällikkö, jonka elämä on täynnä taisteluita ja väkivaltaa. Hänen pikkusiskonsa Lettle yrittää ansaita elantonsa etsien enteitä paremmasta tulevaisuudesta. Kun Yeeran ja Lettle tempaistaan Haltiamaasta keijujen lumovoimaiseen valtakuntaan, sisarten välinen uskollisuus rakoilee ja intohimoinen rakkaus repii heidän kummankin sydäntään... "(Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale *** Juonipaljastuksia!

Ensireaktioni oli saatuani tämän kirjan käsiini, että voi jestas miten kaunis kansi voi ollakaan kirjassa! Fyysisessä kirjassa näkyy vielä lehtien, tähtien ja tekstien kultaukset niin ihanasti. Olin juuri tätä ennen lukenut Armentroutin Verestä ja tuhkasta, jonka sijoitin vuoden -24 parhaaksi aikuisten romantasiaksi, mutta nyt täältä tulikin kova haastaja. Arvion lopussa lukee, kuinka kävi. 

Tämä mies on vienyt sydämeni.

---

Ja jonain päivänä tapan sinut. (s. 357)

Eletään maailmassa, jota hallitsee kolme jumalaa: maan jumala Asase, joka loi ihmiset, auringon jumala Ewia, joka loi keijut ja kuun jumala Bosome, joka loi haltiat. Erinäisten sotaisten eripurien myötä ihmiset on pyyhkäisty maan pinnalta ja haltiat vallitsevat maailmaa. Myös keijujen uskotaan olevan olemassa enää vain tarinoissa. 

Yeeran on reilu kolmekymppinen haltianainen, joka johtaa Alakuun armeijaa. Hän on sisukas, itsenäinen ja aika kovapäinen nainen, jonka sisaruutta muutaman vuoden nuorempi sisar Lettle kaipaisi kovasti enemmän. Yeeran on kuitenkin hyvin omistautunut omalle sotilasuralleen, vaikka hänen isänsä tätä vielä eläessään kovasti vastusti. Yeeranilla on kiihkeä suhde Alakuun heimopäällikkö Salawan kanssa.

Eräänä päivänä Yeeranin johtama hyökkäys menee kuitenkin todella pahasti pieleen, koska hän itsepäisesti kieltäytyy noudattamasta ylempien käskyjä ja johdattaa näin joukkojansa surman suuhun. Salawan on karkotettava rakkaansa haltiamaasta ja niinpä musertunut mutta tuomionsa ymmärtävä Yeeran lähtee vaeltamaan Salawan lahjoittama uudenkarhea taistelurumpu kainalossaan. Taistelurummut tehdään obeah-eläinten nahasta, josta rumpuun saadaan taikavoimia. Harvinainen, mustanahkainen obeah ei ole helpoin metsästettävä, joten nahka on arvossaan. 

Yeeran ei vielä tiedä, että sisukas, joskin sairasteluistaan heikko sisar Lettle on lähtenyt siskonsa perään. Kuten myös yksi hänen armeijan kapteeneistaan, Rayan, joka on pahoillaan siitä, että osin hänen syystään Yeeran sai rangaistuksena karkotuksen. Lettle ei haluaisi Rayania matkaseurakseen, mutta tajuaa pian hyötyvänsä kokkaustaitoisesta soturista. Jotain kiinnostavaa tuossa raamikkaassa miehessä myös on.

Yeeranin kohtaloksi koituu obeah, jonka hän bongaa matkallaan. Hän huomaa tilaisuutensa tulleen: jos hän saisi osuman rumputulituksellaan, hän voisi viedä arvokkaan nahan Salawalle ja hänen rangaistuksensa ehkä kumottaisiin. Hän onnistuukin kaatamaan eläimen, mutta joutuu saman tien tyyppien piirittämäksi, jotka väittävät hänen juuri tappaneen keijujen prinssin. Selviää, että keijuja on yhä olemassa, pakotettuna asumaan maansisäisessä luolassa, Mosimassa.  Ja sinne nyt raahataan pahan rikoksen tehnyt Yeeran mukanaan myös Lettle ja Rayan. 

Kuinka monta obeahia on vuosien saatossa murhattu? Kuinka monta keijua on kuollut samalla? (s. 124)

Obeahit eivät olekaan ihan mitä tahansa elukoita, vaan ne voivat tehdä taiallaan sidoksen keijuihin. Silloin obeahin nahka muuttuu mustaksi ja sidoksessa oleva keiju saa taikavoimia obeahiltaan. Koska Yeeran tappoi Mosiman prinssin kanssa sidoksissa olleen obeahin, myös prinssi menehtyi. Todennäköisesti tämä tulisi koitumaan Yeeranin kohtaloksi eli johtaisi kuolemantuomioon, ihan kuten Lettle hänelle aiemmin ennusti. Lettle on  näet liittynyt kohtalonkatsojien klaaniin ja ennusti siskolleen obeahin sisälmyksistä juuri ennen tämän tuhoon tuomittua sotaretkeään.

Olenko minä kuollut?

Et. Minun nimeni on Pila. Me olemme sidottuja, sinä ja minä. (s. 156)

Keijujen suljetussa maassa on paljon ihmeteltävää haltioille. He saavat heti oman stylistin, Golanin, josta tuleekin heidän ystävänsä. Keijumaassa ollaan tarkkoja, miten pukeudutaan erilaisiin tilanteisiin. He suosivat läpikuultavia, paljastavia asuja. Yeeranin pahimmaksi vihaajaksi osoittautuu uskomattoman upea Furi, kuolleen prinssin sisar,  joka saa Yeeranin kiemurtelemaan olemuksellaan niin hyvässä kuin pahassa. Furi määrätään antamaan Yeeranille taisteluopetusta tulevaa koettelemusta varten, jolla he pääsevät kiertämään tiettyjä sääntöjä. Yeeranin kuolemaantuomion täytäntöpäivänä nimittäin Pila-niminen obeah tekee yllättäin taikasidoksen hänen kanssaan eikä näin ollen keijut voikaan enää surmata häntä. Nyt Yeeran ymmärtää, miten tärkeitä olentoja obeahit ovat. Hän saa itsekin sidoksen myötä taikavoimia ja alkaa ymmärtää keijujen kieltä. Lisäksi hän saa oppia keijujen tavoista Furin veljeltä Neradilta, joka on siskoaan huomattavasti ystävällisempi tapaus. 

Jos hän nyt pyytäisi minua rakastamaan häntä, en ole varma, riittäisikö tahdonvoimani kieltäytymiseen. (s. 286)

Samaan aikaan Lettlen ja Rayanin välillä tunteet kuohuu, mutta Lettle luottaa saamaansa ennustukseen, jonka mukaan hän ei voi antautua tunteilleen Rayania kohtaan. Hän törmää keijuhovin entiseen näkijään, Sahariin, ja saa tältä oppia ennustamisesta keijumaassa. Obeahin sisälmyksien käyttäminen ei tule enää ikinä kuuloonkaan, sen Lettle tietää. Myös Yeeran tajuaa, miten kamalaa heidän obeahinmetsästyksensä on ollut. Hänen olisi päästävä takaisin Alakuuhun kertomaan asiasta muille haltioille. 

Alku lähti minulla nahkeasti käyntiin (joka voi johtua myös siitä, että toisesta fantasiamaailmasta toiseen siirtyminen on usein hankalaa), mutta sitten kirja imaisi minut totaalisesti maailmaansa. Viihdyin ja nautin! Kirjassa on aivan upeasti rakennettu maailma, joka ei ole kuitenkaan liian monimutkainen eikä kirja sisällä pitkiä infodumppauksia. Erityisen kiehtovaa oli tietysti keijumaailma ja sen henkilöt ja eläimet taianomaisia obeaheja unohtamatta. Sukupuolten moninaisuus näkyy kirjassa hyvin luontevasti, etenkin kun keijujen seksuaalisuus on hyvin vapaata ja luokittelematonta. Loppua kohti myös mukaan tulee juonittelukuvioita, jotka kuuluvat tietysti asiaan, kun on kuninkaallisista kyse.

Pidän siitä, miten tässä kirjassa henkilöhahmojen ennakkoluulot rikkoutuvat tiedon lisääntyessä. Yeeran kumppaneineen tajuaa, miten he ovat käyttäneet hyväkseen obeaheja ja miten väärät luulot heillä ylipäänsä on keijuista. Keijut taas ajattelevat myös haltioista pääsääntöisesti  pahaa, koska ovathan nämä tietämättään surmanneet heitä. Haltioilla on vaarallista kulkea keijujen keskellä ilman vartijaa, sillä monet haluavat heidät hengiltä. Keijut pitävät arkisena asiana niin taikavoimaisia obeaheja kuin pimeässä luolassa ainoana valonlähteenä käyttämäänsä Fraedia-kristallia, jotka taas ovat haltioille arvokkaita ja vaikeasti saatavia rikkauksia. Yeeran ajattelee alussa vievänsä mahdollisimman paljon Fraediaa haltiamaahan, kunhan pääsee Mosimasta pakoon.

Romanttisista kuvioista vielä sen verran, että tässä kirjassa ei ole menty lähellekään niin överille  tasolle seksikuvauksissa kuin viime aikoina lukemissani. Lajityypilleen uskollisena romanssit ovat aika insta-rakkauksia, heti ensi silmäyksellä ulkoiseen olemukseen perustuvia, jotka siitä lähtevät kehittämään kuumottavammiksi. Siitä pieni miinus, mutta muuta moitteen sanaa minulla ei ole antaa.

Tämä oli ehdottomasti vuoden 2024 paras lukemani romantasia!

Annan arvosanaksi 5-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

POC-lukupiiri

Cursebound - Kohtalon vangitsemat: Saara El-Arifi. Suomentanut Helka Sivill. Gummerus 2025 (Faebound #2)

Englanninkielinen alkuteos: Cursebound. Kansi: Ellie Game @HarperCollinsPublishers Ltd (suunnittelu), Joe Wilson/Début Art (kuvat)

"Afroromantasiassa haltiasiskoksia sitovat sydänten kahleet

Soturiksi syntyneelle Yeeranille rakkaus on toissijaista. Niinpä hän on jättänyt keijukuningattarensa palatakseen kotimaahansa. Siellä häntä odottavat synkät uutiset: heimopäällikkö Salawa, Yeeranin entinen rakastettu, uhkaa keijuja verisellä sodalla.​

Keijujen valtakuntaan jäänyt pikkusisko Lettle on päättänyt murtaa keijujen kirouksen. Mutta kohtalottaret, jotka kerran puhuivat hänelle, ovat nyt vaienneet.​

Kykenevätkö Lettle ja Yeeran yhdistämään keijut ja haltiat ennen kuin pelätyt taistelut syttyvät?" (Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olin aivan iki-ihastunut viime vuonna ilmestyneeseen Faebound-trilogian avausosaan, joka poikkesi nykyisistä romantasiakirjoista todella edukseen. Olipas ihanaa saada tänä syksynä käsiini tämä trilogian kakkososa, jonka kansikin on niin kaunis, että ihan hykerryttää.

Ensin hän oli ollut tässä unohdetussa maassa vankina. Sitten vieraana. Ja nyt hän oli kuninkaan puoliso: haltia, joka kuului keijujen kuninkaalliseen hoviin. (s. 35)

Viime osassa koettiin dramaattisia hetkiä, kun  entinen Alakuun armeijan eversti Yeeran päätti lähteä Mosimasta varoittamaan entista rakastajatartaan, Alakuun heimopäällikkö Salawaa muiden haltiakansojen ja keijujen liittoumasta. Tuore kuningatar Furi jää suremaan rakkaansa lähtöä ja Yeeranin näkijä-sisar Lettle puremaan hammastaan närkästyksestä, kun sisko taas lähti omille teilleen. Lettlellä on sentään rakas Rayan tukenaan, joka on nykyisin keijuvaltakunnan kuningas. 

Mosimassa ei todellakaan ole kaikki kunnossa, sillä Lettle joutuu salamurhauksen uhriksi ja on menettää Rayanin samassa hötäkässä. Kuka yritti myrkyttää Lettlen? Lettleä turhauttaa myös se, ettei hän näe taika-amuleteillaan yhtään mitään tulevaisuudesta. Lettle ja stylistinä toimiva Golan lähtevät vaaralliselle matkalle Mosiman ulkopuolelle etsimään Rayanin isän piilottamaa Afan loitsukirjaa, jossa voisi olla toivottuja vastauksia keijujen kirouksen purkamiseen, jonka ihmiset ovat aikoinaan langettaneet. 

Onko kaikki hyvin? Pila kysyi.

On.

Ei.

Kaikki ei ikimaailmassa olisi hyvin. Furi oli sytyttänyt Yeeranissa jotakin, minkä hän ei halunnut koskaan sammuvan. (s. 66)

Yeeranin matka kohti Alakuuta sujuu sutjakkaasti hänen obeahinsa Pilan turvaamana. Toki Yeeranilla on jatkuva huoli, etteivät salametsästäjät saa hänen kallisarvoista sidoseläintään kiinni - se tietäisi myös Yeeranin hengenmenoa. Hän tulee pohtineeksi ja hävenneeksi omaa aiempaa elämäänsä, johon kuului juuri obeahien metsästys. Silloin hän ei tiennyt niiden sidoksista keijuihin. Yeeran tulee myös tutustuneeksi taivaltajien porukkaan, jotka ovat aiemman Kuunsirpin armeijasta eronneita haltioita, joiden elämäntyyliin kuuluu paikasta toiseen vaeltelu. Darel on yksi heistä, joka tarjoaa ystävällisesti Yeeranille ruokaa ja yönsijan heidän puuhun viritetyssä asumuksessaan. Väärinkäsityksen vuoksi Yeeranille tulee nopea lähtö leiristä keskellä yötä. Tämä liittyy Darelin hyvin kiusalliseen vaivaan, unissakävelyyn.

"Hirsipuuta odottavaksi naiseksi sinulla on melko paljon vaatimuksia." (s. 86)

Ottaako Salawa karkottamansa entisen rakastettunsa vastaan suopeasti, varsinkin kun hänellä on hyvin epäuskottavia uutisia mukanaan? Pystyykö Lettle elämään ikinä enää turvassa Mosimassa, jossa häntä nykyään ympäröi henkivartijoiden kaarti ja kaikki hänen ruokansa maistellaan etukäteen? 

Mosimassa valottomat eli ne keijut, jotka eivät ole saaneet luotua sidosta omaan obeahiin, ovat pitkään kokeneet asemansa eriarvoiseksi. Siksipä kapinaliikettä on ilmassa, etenkin, kun heitä kismittää muualta tulleet haltiat Lettle ja Yeeran, jotka ovat heti päässeet parempiin olosuhteisiin Keijuhovin ylellisyyksiin. Sattuneista syistä Mosimaan joutunut Darelkin pääsee selville levottomuuksista ja tyytymättömyydestä Mosiman epätasa-arvoiseen järjestykseen Golanin kautta, joka aiheuttaa lisäksi Darelissa hyvin voimakkaita tuntemuksia. Myöhemmin Darel joutuukin hyvin hankalan valinnan eteen: jatkaako takaisin oman rakkaan taivaltaja-perheensä luo vai jääkö hän sadunomaiseen Mosimaan Golanin luo.

Wau, miten kirjan lopussa alkoi paljastua herkullisia vihjeitä tulevista juonenkäänteistä. Pikkuisen saattaa jo aavistaa, mutta siltikään mikään ei ole vielä täysin selvää. Tämä toinen osa lähti minulla hiukan hitaasti käyntiin eikä alku napannut mukaansa minua, mutta loppua kohti imeydyin jo ihan täysin kirjan maailmaan. Varsinkin, kun uusia asioita alkoi paljastua.

Vielä sananen kirjan kuumista kohtauksista. Tässä kirjassa on juuri oivallettu se, miten voidaan kirjoittaa kuumat kohtaukset tyylillä. Ei ole siis luvassa monen sivun mittaisia, yksityiskohtaisia ja karkeasanaisia rakastelukohtauksia, vaan sopivanmittaisia, tyylillä ja taidolla tehtyjä kohtauksia, jotka eivät vie liikaa tilaa juonelta ja muuten kiehtovilta tapahtumilta. 

Parasta kirjan maailmassa ovat kuitenkin obeahit, nuo täydellä sydämellä isäntiinsä tai emäntiinsä sitoutuneet eläimet, jotka ovat yhtä aikaa lapsekkaan eläimellisiä ja viisauden ruumiillistumia.

Jään odottelemaan kirjan päätösosaa, joka tulee varmasti räjäyttämään tajuntani.

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Ilman väki -trilogia: Holly Black

Empyrean-trilogia: Rebecca Yarros

Ihmisenhaltija-sarja : Satu Leisko

 Ihmisenhaltija: Satu Leisko. Avain 2023 (Ihmisenhaltija #1)

Kansi: Laura Noponen

"Tuuli asuu pienellä Kuustenkylän paikkakunnalla arvaamattoman isänsä kanssa. Kyläläisten elämää varjostaa pelko, sillä eräs asukas on äskettäin löydetty metsästä surmattuna. Kuolemasta epäillään kylän liepeillä liikkuvaa susilaumaa. Kun Kuustenkylälle muuttaa salaperäinen uusi tyttö Maria, Tuuli saa yllätyksekseen hänestä ystävän. Myös Tuulin ihastus Ossi alkaa odottamatta vastata hänen tunteisiinsa.

Pian Tuuli saa selville, että ihmisten kanssa rinnakkain elää salaisia olentoja, kuten eläimiksi muuntautuvia ihmiseläimiä ja ihmisten väkeä syöviä nälkäisiä. Samaan aikaan pahantahtoinen olento seuraa Tuulia metsissä, eikä uhka hellitä kotonakaan. Mikä on todellinen vaara ja miten se pysäytetään? 

Ihmisenhaltija on nykypäivään sijoittuva tummasävyinen young adult -romaani, jonka hahmoihin ja tarinaan ovat vaikuttaneet suomalaisen mytologian olennot." (Avain)

Oma arvio:

Olen tutustunut aiemmin Satu Leiskon selkokielisiin nuortenkirjoihin. Ihmisenhaltija on hänen ensimmäinen yleiskielinen kirjansa. Pidän kovasti kirjan uhkaavan utuisesta kansikuvasta, joka saattaa houkutella vähän vanhempiakin tarttumaan kirjaan.

Kirjan synkkä ja pahaenteinen tunnelma  huokuu heti ensi sivuilta saakka. Siinä on jotakin samaa kuin Meyerin Twilightin ja Rouhiaisen Susiraja-sarjan kirjoissa: syrjäinen asumus metsän keskellä, talven pimeys ja sinisyys, päähenkilö-Tuulin ulkopuolisuuden tunne. Heti kirjan alussa Tuuli tapaa matkallaan Kuustenkylän lukioon komean ja suositun Ossi-pojan, joka tytön hämmästykseksi huomaakin tämän. Ossissa on kuitenkin jotain tosi erikoista, jota Tuuli ei aluksi osaa selittää. Myöhemmin selviää kyllä, mitä.

Samoihin aikoihin kouluun tulee ulkomailta muuttanut uusi tyttö. Maria ystävystyy Tuulin kanssa, mutta tekee heti selväksi, ettei pidä siitä, että Tuuli on tekemisissä Ossin kanssa. Tuuli on varma, että näillä kahdella on yhteinen menneisyys. Kumpikaan ei kuitenkaan puhu alkuun, mikä mättää, kunnes Tuulille alkaa selvitä, etteivät Maria ja Ossi ole kumpikaan ihan tavallisia ihmisiä. 

Tuntui kuitenkin mahdottomalta tunnistaa, mikä oli oikea hetki. Milloin asiat olivat riittävän pahasti? Miten selittää tuntemattomille ihmisille vaara, jota ei voinut nähdä tai koskettaa, mutta joka ympäröi kaiken, oli kaikessa? (s. 149)

Tuulin kotona ei ole asiat hyvin. Alkoholisti-isä on arvaamaton, ja Tuuli on oppinut haistelemaan jo eteisessä, millä mielellä isä on, onko hänellä ryyppykavereita kotonaan ja hipsiikö hän vain hiljaa huoneeseen. Isä on ollut apeana hyvän ystävänsä Pekan kuoltua, ja Tuulia vaivaa Pekan kuolemaan liittyvät asiat. Raatelivatko susilaumat tosissaan Pekan kappaleiksi, niin kuin väitetään? Pikku hiljaa alkaa selvitä, etteivät Tuulin muistot isän kaverista ole kovinkaan kivoja. Kirjaan hiipii sivu sivulta yhä surullisempia ja rankempia asioita.

Tuuli saa voimaa syvenevästä suhteestaan Ossiin, jonka myötä hänen statuksensa lukiossakin paranee. Ystävyys Marian kanssa on myös tärkeää, vaikka hän joutuu tasapainottelemaan toisiinsa yhä ynseästi suhtautuvien Ossin ja Marian välillä. Lopussa kuitenkin eri olentolajien edustajat joutuvat tekemään yhteistyötä, sillä vaarassa oleva Tuuli on heille molemmille tärkeä. Pian Tuuli täyttäisi 18 ja voisi muuttaa pois isänsä luota. Isä tosin lopettaa erään ylilyöntinsä jälkeen juomisen ja alkaa käyttäytyä kuin kunnon isä konsanaan. Voiko Tuuli luottaa siihen, että isä on muuttunut parempaan päin? 

Tuulia seuraa outo, virnuileva nainen, jota kukaan muu ei tunnu huomaavan. Hän löytää itsestään myös hämmästyttäviä, orastavia kykyjä muuttaa muotoaan niin halutessaan. Kuka on tuo pelottava nainen, mitä se haluaa Tuulista ja mitä Tuulin kyvyt tarkoittavat? 

Oletko koskaan halunnut olla joku tai jokin muu? Halunnut sitä niin kovasti, että olet alkanut ajatella ja tuntea kuin se? (s. 200)

Kuten alussa kirjoitin, Ihmisenhaltijassa on paljon samoja elementtejä kuin muissa menneiden vuosien urbaanifantasian kirjoissa, mainitakseni Twilightin ja Susirajan lisäksi Stiefvaterin Väristys-trilogia. Perinteisten vampyyri- ja ihmissusihahmojen sijaan kirjassa esitellään suomalaiseen mytologiaan perustuvat nälkäiset, jotka elävät ihmisistä ottamallaan väellä, ihmisenhaltijat ja ihmiseläimet.

-Nälkäiset syntyy tavallaan kaksi kertaa. Ensin me synnytään ihmiseksi ja eletään ihmisenä, kunnes tapahtuu jokin meille merkittävä asia. Se aiheuttaa syntymisen, tai muutoksen, nälkäiseksi. Sen jälkeen me aletaan tarvita väkeä ja nälkäisen voimat aktivoituu.--- (s. 219)

Harmikseni kirjan alussa huokunut tunnelma kuitenkin rikkoutuu alkumetrien jälkeen eikä kirja täytäkään täysin alkuodotuksiani. Parhaimmillaan Leiskon kirjoitustyyli on tosi mukavaa ja kaunista luettavaa, mutta välillä ihmisten välisissä dialogeissa on kömpelyyttä eikä Ossin ja Tuulin romanssi aiheuta kovinkaan suuria perhoslaumoja vatsassani.  Juonessa on joitakin aukkoja, jotka jäävät selvittämättöminä kummittelemaan, mutta jospa jatko-osissa asioihin saadaan selvyys. 

Tuulin kokemukset isän luona ovat melko rankkoja ja kodin ilmapiiri ahdistavan painostava, ja vielä kun lisätään tapaus Pekka, jonkinlainen sisältövaroitus voisi jopa olla paikallaan. 

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kulttuuritoimitus

Lukutoukan luetut sivut

 Varjotarha: Satu Leisko. Avain 2024 (Ihmisenhaltija #2)

Kansi: Laura Noponen

"18-vuotias Tuuli on lähtenyt kotoaan, pieneltä Kuustenkylältä dramaattisten tapahtumien jälkeen, jotta saisi uuden alun. Menneisyys varjostaa Tuulin yrityksiä elää tavallista elämää, ja yliluonnollinen piirittää häntä. Tuulin ystävätkään eivät ole aivan sitä, miltä näyttävät.

Tuulin ihastuksen, vaaraa tihkuvan Ossianin ja muun Kuustenkylälle jääneen joukon elämään Tuuli on jättänyt jäljet, joita kukaan heistä ei voi unohtaa. Ossian yrittää seurata sydäntään, mutta sen kuunteleminen osoittautuu hankalaksi. Vapaus voi löytyä odottamattomista paikoista, myös Ossianin omasta menneisyydestä." (Avain)

Oma arvio:

Viime vuonna ilmestynyt Ihmisenhaltija toi tuulahduksia perinteikkäästä nuorten aikuisten urbaanifantasiasta, jonka buumi on viime vuosina jo alkanut laantua sitten 2000-luvun alun, jolloin Twilightit julkaistiin ja joka poiki samantyylisiä paranormaalin romantiikan ilmentymiä.

Ihmisenhaltijassa tummia sävyjä mukaan toivat reaalimaailman kauhut, kuten Tuulin juopotteleva ja väkivaltainen isä ja tämän lääppivät juopottelukaverinsa, joista Pekka-niminen koki lopulta karmean kohtalon. Ensimmäisen osan lopussa Tuulille selviää, kuka surmasi Pekan, sillä hän löytää viimeinkin otuksen, ihmisenhaltijan itsestään. Tuuli on siis muodonmuuttaja. Hänen on nyt opittava hallitsemaan ihmisenhaltijaa itsessään, ettei moisia "vahinkosurmia" pääse enää jatkossa tapahtumaan.

Sisälläni ihmisenhaltija vaati: Käytä kykyjäsi! Et voi tietää, mitä on tulossa!

Ihmisenhaltija oli hereillä yhä useammin ja varasti minulta pieniä asioita: Se puristi käteni nyrkkeihin ennen kuin ehdin estää, niin nopeasti, ettei kukaan huomannut. Se jatkasiai ja ottaisi minulta aina vain jotakin isompaa, kunnes myöntyisin sen vaatimuksiin. (s. 31)

Tuuli on viimeinkin täyttänyt 18 ja hän on päässyt pakenemaan väkivaltaista, alkoholiongelmaista isäänsä Helsinkiin. Tätinsä luo hän ei voi kuitenkaan mennä, sillä viimeksikin tämä petti hänet ja ilmoitti isälle tyttärensä olinpaikana. Tuulin on siis oltava tarkkana, ettei paljasta osoitettaan kenellekään, ei edes tädilleen. Hän saa onnekseen töitä huvipuistosta, ja tutustuu siellä heti mukaviin tyyppeihin. Anton tuntuu olevan ihastunut Tuuliin, vaikka Tuuli ei alkuun tahdo tätä uskoa. Nada vaikuttaa yhtä salaperäiseltä kuin Tuulikin, joten hänestä hän saa luottoystävän. Nadassa tuntuu olevan jotain tosi erikoista.

Tuulilla on toki ikävä Ossiania, jonka hän jätti Kuustenkylälle paetessaan isäänsä. Hän uskoo kuitenkin, että Ossi ymmärtää häntä. Ossian ei voi kuitenkaan jättää asiaa sikseen, ja lähtee Helsinkiin etsimään Tuulia. Nälkäisiin kuuluva Ossi meinaa joutua heti hankaluuksiin juotuaan väkeä väärästä henkilöstä. Hän huomaa myös, että Tuulin perässä on ikäviä tyyppejä. Ja kuka on tuo huvipuiston poika, joka selvästi yrittää iskeä Tuulia. 

- Sä jätit mulle jonkin helvetin kirjeen. Et voinut edes kasvokkain kertoa, että jätät mut! (s. 134)

Varjotarha jatkaa hyvin tummissa tunnelmissa, jossa vuorottelevat Tuulin kamppailut muodonmuutosharjoitusten parissa ja  pelottavat muistot menneisyydestä sekä niistä eheytyminen, toisaalta Ossin kipuilut siitä, miksei Tuuli ota häntä innostuneemmin vastaan. Miksi hän jätti tälle vain kirjeen ja lähti noin vain? Miksi hän treffailee Antonia? Miksi Tuuli ei ole varovaisempi eikä usko Ossianin varoituksia vaarasta? Tuulin kämpille pölähtää Ossin harmiksi vielä Mikaela, Marian ihmissusi-kumppani, joka pyytää Tuulilta apua Marian löytämiseksi. Ossi ei halua Tuulin lähtevän millekään etsintäretkille vaan huolehtivan vain omasta turvallisuudestaan. Tuuli tuntee olevansa Ossin talutusnuorassa ja alkaa toimia tämän selän takana. 

- En tiedä, mitä se näkee sussa, mutta voisitko edes kerran kohdella sitä reilusti. (s. 192)

En saanut oikein  kunnolla otetta tästä kirjasta. Tuulin ja Ossin välit menivät melkoiseksi vatvomiseksi ja ehkä hiukan tekemällä tehdyn konfliktinhakuiseksi. Laimeat konfliktit eivät oikein johtaneet mihinkään, vaan sama vatvominen jatkui. Ossin alun stalkkailut muistuttivat hiukan liikaa vampyyri-Edwardin tyyliä Twilight-saagan kirjoissa. Antonin sivuhahmon tarkoitusperät jäivät minulle hämärän peittoon. Muutenkin synkkäsävyinen tunnelma istui ehkä hiukan paremmin Kuustenkylän korpiin, mutta pääkaupunkiseudulle istutettuna ei toiminutkaan niin hyvin. Loppua kohti, juonen tiivistyessä lukukokemukseni parani hiukan. Oletettavasti sarjaan on tulossa vielä jatkoa, sillä monikin asia jäi vielä auki.

Mikään paha ei voinut olla niin suuri, että se rikkoisi meidät. (s. 314)

Annan arvosanaksi tälle 3-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä:

Elina Rouhiainen: Susiraja

Stephenie Meyer: Twilight

Maggie Stiefvater: Väristys

Crescent City -sarja: Sarah J. Maas

Maan ja veren huone: Sarah J. Maas. Suomentanut Sarianna Silvonen. Gummerus 2023 (Crescent City #1)

Englanninkielinen alkuteos (2020): House of Earth and Blood. Kansi: David Mann (suunnittelu), Carlos Quevedo (kuvat), Virginia Allyn (kartta)

"Fantasiakirjallisuuden supertähden eeppinen ja hekumallinen uusi sarja alkaa

Bryce Quinlanin elämä oli täydellistä. Päivät hän paiski töitä ja yöt juhli rankasti. Sitten demoni murhasi hänen lähimmät ystävänsä.

Kun samankaltaiset murhat alkavat toistua, Bryce ymmärtää jonkun janoavan hänen vertaan. Hän on kuitenkin päättänyt kostaa ystäviensä kuoleman hinnalla millä hyvänsä. Avukseen Bryce saa poliisivoimille työskentelevän Hunt Athalarin, langenneen enkelin, jolle on tarjottu vapautta vastineeksi tapauksen ratkaisusta.

Kaivautuessaan syvälle Lunathionin synkimpiin salaisuuksiin Bryce ja Hunt törmäävät totuuteen, joka uhkaa koko kaupunkia. Apunaan heillä on vain toisensa, kun maailma heidän ympärillään suistuu kaaokseen."(Gummerus)

Oma arvio:

Huhhuh, oli ensimmäinen reaktioni, kun sain postista tämän Sarah J. Maasin fantasiauutuuden. Kirja on nimittäin vaatimattomat 964-sivuinen järkäle. Olin ehkä hiukan kauhuissanikin. Miten ihmeessä ehdin lukea tätä ikinä loppuun, ja mitä jos tämä ei vedäkään ja tahkoan tätä vielä jouluun asti? Kiinnostuin keväällä kustantajan luettelotekstin perusteella kuitenkin valtavasti tästä rehellisesti aikuisten fantasiakirjaksi luokitellusta sarjan aloituksesta. Ja wau, mikä kansi! Tästä tulee ehdottomasti kirjahyllyni kaunistus.

Minun J. Maas-historiaani kuuluu se, että olen lukenut häneltä tunnetun Throne of Glass -YA-fantasiasarjan viisi ensimmäistä osaa, jonka jälkeen turhauduin ja jätin sarjan sikseen. Sarjassa oli muutamia osia, jotka saivat minut täysin häkellyksiin, positiivisessa mielessä siis, mutta tuo viides osa oli melkoinen koettelemus. Niinpä minulta jäi sarjan kolme viimeistä toistaiseksi lukematta. Lisäksi kirjailijan toinen YA-sarja Valtakunta on minulta vielä lukematta. Sen eka osa Okaruusujen valtakunta on lämmittänyt omaa kirjahyllyäni jo parisen vuotta, mutta ehkä vielä joskus...

" Se tyttö on aina ollut erinomaisen lahjakas olemaan siellä, missä hänen ei pitäisi olla." (s. 202)

Maan ja veren huoneen päätähti Bryce Quinlan on 23-vuotias, muodokas, itsevarma ja vetävä puolihaltia, joka on työskentelee Kuunsirpin eli Lunathionin kaupungissa 400-vuotiaan velhottaren, Jesiban, galleriassa, ja rakastaa tanssimista, bilettämistä ja seksiä. Jesiba on  Brycen hyvin häijy työnantaja, 400-vuotias velhotar, joka uhkaa muuttaa Brycen milloin miksikin elukaksi, jos tämä ei hoida työtään mallikkaasti. Tämä uhkaus kannattaa ottaa todesta, sillä noidalla on todellakin kyky muuttaa ihmisiä eläimiksi. Hienojen arvoesineiden lisäksi Jesiba keräilee alempiarvoisia elukoita, joista osa saattaa ollakin hänen taikuutensa tuloksia. Galleriassa on myös salattu osa, kirjasto, jota vartioi sympaattinen tulikeiju Lehabah. Kirjat ovat kiellettyjä ja sisältävät salattua tietoa, ja lisäksi niillä on taikavoimia.

Huomenna hän tuskin kykenisi kävelemään, hänen aivonsa eivät toimisi lainkaan, mutta voi helvetti sentään - lisää, lisää, lisää. (s. 78)

Brycen paras ystävä Danika Fendyr, Pirulaumaksi kutsuttuun porukkaan kuuluva ihmissusi pölähtää eräänä päivänä Brycen työpaikalle ja kehottaa tätä piilottamaan sinne erään miekan. Ystävykset ovat kovien bilettäjien maineessa ja syystä, sillä yökerhot ja päihteet ovat näille hyvin tuttua viihdettä.  Lisäksi he ottavat ja saavat kenet haluavat, ja tästä syystä saavat lutka-huuteluja välillä osakseen. Danika ja Bryce ovat päättäneet suorittaa pian yhdessä pudotuksen, eräänlaisen kuolemattomuuden tuovan rituaalin, jossa samalla syntyy arvokasta ensivaloa, jota käytetään parantamiseen ja energianlähteeksi kaupungille  Pirulaumassa on myös eräs Connor, komea susimies, joka on pyydellyt sinnikkäästi Bryceä treffeille, mutta vaikka heidän välillä suorastaan kipinöi, on haltianainen kieltäytynyt tähän asti. Mutta nyt hän viimeinkin antaa Connorille toivoa ja lupaa mennä joku päivä tämän kanssa ulos. 

Tuota päivää ei kuitenkaan koskaan tule, sillä tapahtuu jotain todella järkyttävää: Danikan asunnossa tapahtuu hirvittävä verilöyly ja kaikki siellä olevat Pirulauman bilettäjät menehtyvät. Sillä aikaa kun Bryce on ollut panemassa jotakin random-tyyppiä, hän on menettänyt sekä rakkaimman ystävänsä että ehkä tulevaisuuden kumppaninsa. Bryce on se, joka saapuu ensimmäisenä veriroiskeiselle asunnolle, ja josta hän huomaa livahtavan ulos jonkin hirmuisen otuksen. Tämä on nuoren haltianaisen ensimmäinen, muttei viimeinen karu kohtaaminen demonin kanssa, joka todennäköisimmin teurasti hänen ystävänsä. Bryce voittaa surun ja raivon voimalla demonin ja tulee pelastaneeksi sen kynsistä erään hyvin tärkeän henkilön. Hän myös saa vakavan vamman jalkaansa ja tulee kärsimään tästä vielä pitkään. Tärkeintä on kuitenkin se, kuinka hän selviää henkisesti kaikesta kauheudesta, jota hän joutui todistamaan omin silmin. 

Hänen ei olisi pitänyt antaa Athalarin painostaa itseään tulemaan, hänen ei olisi pitänyt nähdä tätä, hänen ei olisi pitänyt joutua muistamaan. (s. 310)

Kuvioihin astuu jo tässä vaiheessa mukaan kirjan toinen päähenkilö, langennut enkeli Hunt Athalar, jota kaikki kavahtavat ja kutsuvat nimellä Umbra Mortis eli Kuoleman Varjo erään aiemman kapinan vuoksi. Hän on rangaistuksena aiemmista teoistaan arkkienkeli Micahin omistuksessa, eräänlaisena orjana siis, pakotettuna työskentelemään 33. legioonan palveluksessa, jotka ovat enkeleistä koostuvia Lunathonin lainvartijoita. Hunt on ensimmäisenä paikalla, kun järkyttynyt ja haavoittunut, demonin kukistanut Bryce löydetään ja  kuulustellaan. Bryce on shokissa, eikä asiaa auta Danikan kamala Sabine-äiti, joka pitää Bryceä maailman pahimpana lutkana ja osasyyllisenä tyttärensä kuolemaan. 

Kirjassa hypätään sitten kaksi vuotta eteenpäin. Bryce yrittää toipua Danikan menetyksestä. Hän asuu Danikan entisessä, hulppeassa asunnossa, välttelee miekkaa kyselevää Sabinea, juoksee kipeästä jalastaan huolimatta ja on lopettanut kokonaan bilettämisen ja itselleen rakkaan harrastuksen tanssin. Syrinxin hän on lunastanut omaksi lemmikikseen, mutta on tästä ikuisesti veloissa työnantajalleen Jesiballe. Sitten kaupungissa alkaa taas tapahtua. Demoni näyttää päässeen taas valloilleen, sillä eräs Brycen hoitelema vampyyrimies joutuu tämän uhriksi. Tässä vaiheessa Brycen ja Huntin tiet kohtaavat, sillä arkkienkeli Micah määrää Huntin tutkimaan demonisurmia ja Brycen turvamieheksi. Bryce ei halua tuota rasittavaa enkeliä riesakseen, mutta ei voi muuta kuin sietää sitä, että tuo lihaksikas könsikäs kyttää mistä milloinkin yläilmoista hänen asuntoaan. Pian he kuitenkin huomaavat, että heillä on yhteinen päämäärä: he haluavat selvittää, kuka on kutsunut vaarallisen demonin  surmaamaan vaaneja, joiksi kirjassa kutsutaan kaikkia puhdasverisiä fantasiaolentoja. 

Bryce haluaa kostaa Danikan ja Connorin kuoleman, sillä hän on täynnä vihaa ja järkytystä. Saako Hunt Athalar murrettua uskomattoman viehkeän Brycen kovan ulkokuoren tärkeän tehtävänsä lomassa? 

Tuhanteen sivuun mahtuu hirmuisesti tapahtumia ja juonenkäänteitä, vaikka parhaat käänteet on säästelty loppuun. Kirjan maailma on kiehtova sekoitus urbaania ja korkean fantasian maailmaa: Kuunsirpissä käytetään kännyköitä ja katsotaan uutisia telkkarista, käydään yökerhoissa, mutta se vilisee fantasiahahmoja keijuista vampyyreihin, susista merenmiehiin, enkeleistä haltioihin ja noitiin ja näkkeihin, muun muassa. Muinaiset valtarakenteet ja olentojen arvojärjestykset ovat taas hyvin perinteisiä fantasiamaailman elementtejä.  Alussa minulle meinasi  tulla fantasiahahmoähky ja mietin, miksi ihmeessä kaikki mahdollinen on pitänyt tupata mukaan tähän maailmaan. Mutta kun pääsin sisään tarinaan (joka tapahtui ehkä vasta noin 200 sivun jälkeen), kaikki hahmot ja otukset löytävät kyllä paikkansa. 

Kirjan nimi Maan ja veren huone viittaa Midgardin valtakunnan yhteen huoneeseen, johon kuuluvat muun muassa ihmiset ja muodonmuuttajat. Kaikki valtakunnan neljä huonetta on esitelty heti kirjan alussa ennen Kuunsirpin kaupungin karttaa. Kuunsirpin kaupunkia hallitsee kuusi päällikköä kaupunginosittain. Yksi näistä, Viisruusu-nimisen haltioiden kaupunginosan johtaja, Syyskuningas, on Brycen vaiettu biologinen isä, joka on käännyttänyt 13-vuotiaan tyttärensä luotaan ja saanut tämän hyvin katkeraksi. Brycen haltiaveli Ruhn Danaan, jota tämä muille esittelee serkkunaan, on menettänyt myös luottamuksensa siskonsa silmissä, vaikka tämä pitää kovasti siskonsa turvallisuudesta huolta. Ruhnin ja Brycen sisarussuhteen kehittyminen oli minusta yksi parhaimmista kirjan ansioista. Mutta kaikista suurimmat ansiot annan tietysti Huntin ja Brycen haters-to-lovers-romanssista, joka on melkoista kiusaamista kirjan loppusivuille saakka. Etenkin yksi erityisen kuuma kohtaus vahvistaa sen, että tämä on pikemminkin new adult - tai aikuistenromaani kuin YA. Kliseiltä ei toki voida välttyä romanttisten kuvioiden osalta, mutta sehän onkin arvattavissa. 

Kun kirja imaisi minut sisäänsä noin parinsadan kolmensadan sivun jälkeen, se oli sitten menoa se. Sivut sen kuin viuhuivat eteenpäin, sillä niin romanttiset juonikuviot kuin murhamysteerin selvittelyt eeppisine lopputaisteluineen saivat minut pauloihinsa. Jos kirjan alku olisi ollut tiiviimpi, olisin antanut kirjalle huomattavasti korkeamman arvosanan, mutta nyt pisteytystäni laskee hieman kirjan paksuus. Sillä onhan siinä ihan hirmuisesti tiivistämisen varaa! Näköjään sarjan seuraavat osat ovat ihan samanlaisia tiiliskiviä. Mietinkin nyt, jätänkö sarjan tähän, sillä Maan ja veren huone loppuu melko tyydyttävästi eikä jätä minua juurikaan roikkumaan epätietoisuudessa. 

Ehdottomasti suosittelen lukemaan tämän loppuun, vaikka alku ei lähtisi vetämään, kuten minulla kävi. Kirjan maailma, valtarakenteet, fantasiahahmojen väliset suhteet ja keskeiset henkilöhahmot on mielestäni upeasti rakennettu ja ne kehittyvät kirjan edetessä. Lempisivuhahmojani on nenäkäs tulikeiju Lehabah, joka saa kuitenkin hyvin merkittävän roolin juonen kannalta, sekä Brycen oma itsepäinen lemmikkikimeeri Syrinx. Ja mikä mahtava loppurytinätaistelu kirjassa on: se sai minut välillä lähes hermoraunioksi käänteillään. Mikä urakka, mikä kokemus. Kyllä kannatti!

Arvosanaksi annan 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

tarinoitalukemisesta (IG)

Samantyylistä:

Cassandra Clare: Varjometsästäjät-trilogia ja Varjojen kaupungit -sarja

Royaumen aikakirjat -sarja: Magdalena Hai

Kolmas sisar. Royaumen aikakirjat 1: Magdalena Hai. Otava 2018. (Royamen aikakirjat #1)

Kansi:  Nina von Rüdiger

"Onko uusi suurnoita vihdoin syntynyt? Upea mangahenkinen seikkailu aloittaa sarjan.

Lune, mustan noidan tytär, valmistautuu juhlimaan ystäväänsä Cieliä, joka on saamassa laulunsa, noitaluontonsa. Ciel paljastuu kuitenkin lauluttomaksi, sanchantiksi, ja kaikki ovat kauhuissaan. Edellinen sanchante oli tuhota valtakunnan.

Tyttöjen on paettava kotoa. He päätyvät Maahan, missä heitä odottaa Rehtoriksi kutsutun olennon johtama koulu ja sen toismaailmalliset asukit. Varsinkin yksi heistä, Niemann, horjuttaa Lunen tasapainoa. Kuka Niemann on, miksi Lune ei voi vastustaa häntä?

Royamessa valkoinen noita tekee kaikkensa löytääkseen tyttärensä Cielin. Valtakunnan kohtalo on jälleen vaakalaudalla."(Otava)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=YS2oGdg7Swk

Oma arvio: 

Otava lähetti ystävällisesti tämän kirjan minulle yllärinä viime kesänä, mutta en saanut tartuttua kirjaan tosissani vasta kuin vuoden lopussa. Siihen kannustimena toimi työkaverini Mintun erittäin innostava esittely Oulun kaupunginkirjaston tilaisuudessa, jossa toimme esille kaikki vuoden 2018 Lasten- ja nuorten Finlandiakirjallisuuspalkintoehdokkaat kirjaston väen kanssa. Tässä taas tuli todistetuksi oikean, innostavan kirjavinkkauksen voima!

Kun aiemmin syksyllä tartuin ensimmäisen kerran tähän kirjaan, alun hyvin mahtipontisen fantasiamainen maailma vieraannutti minua ja koin kirjan liian vaikeaksi. (Tämä on tosin hyvin monessa fantasiakirjan alussa sama haaste, eli kestää aikaa ja sinnikkyyttä päästä kirjan fantasiamaailmaan mukaan.) Sinnikkyys ja ahkera keskittyminen kuitenkin palkitaan. Tässä kirjassa tapahtumat muuttuvat kuitenkin hyvin helposti omaksuttaviksi, kunhan alun suuret kuviot on ohitettu. Tarina nappasi minut hyvin äkkiä mukaansa.

Seremonian jälkeen kaikki olisi erilaista. Ciel ja hän olisivat molemmat täysi-ikäisiä ja saaneet laulunsa. Laulujen myötä he aloittaisivat aikuisen elämänsä osana noitien yhteisöä. Erossa toisistaan. (s. 17)

Kirjan päähenkilöinä on kaksi Royamen valtakunnassa asuvaa nuorta noitaa, jotka ovat olleet aina sielunsisaria. Tummanpuhuva, valkoripsinen Lune on Mustan noidan Minuitin tytär, räiskyvätukkainen Ciel taas Valkoisen noidan Auben tytär. Kirjan tapahtumat alkavat suuresta noitien sielulaulun rituaalista, jossa tällä kertaa Cielin on tarkoitus saada tietää oma laulunsa. Royamen noidila on tällainen riitti, jossa sielupeiliin katsomalla nuori noita saa tietää oman laulunsa eli mahtinsa. Lune on aimmin saanut tyytyä peiliin katsottuaan vähänoidan asemaan, mutta hän on varma, että Cielin laulu on todella vahva. Niinpä kaikki meneekin mönkään, kun Cielin peilissä ei näykään mitään! Noitien maailmassa lauluton noita on hylkiö, arvoton ja pelättykim sanschant, ja tämän kohtalona on joutua ikuisuuksiksi vankilaan Oublianttiin.

Noidat menivät ihmisestä. Erot olivat pieniä. Heidän korvansa malli oli kulmikkaampi ja vailla selv'sti erottuvaa korvanlehteä. Tolkienilainen. Toinen asia, joka selvästi erotti heidät ihmisestä, olivat heidän kulmahampaansa, jotka olivat terävät ja muuta riviä pidemmät, niin kuin kissoilla. (s. 152)

Lunen äidillä Minuitilla on kuitenkin suunnitelma, ja hän lähettää Cielin turvaan yhdessä tyttärensä kanssa eri ulottuvuuten, Maahan, jossa toimii ajasta ja paikasta toiseen liikkuva koulu, Lyceum. Turvaksi tyttärelleen Minuit lähettää kissan hahmoon naamioidun demonin nimeltä Loiri. Tähän ajanjaksoon suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu: "tavanomaiseen" kouluelämään erikoisessa, elävässä Lyceumissa, jonka rehtori, eräänlainen parvimainen Paimen, aiheuttaa järkyttäviä hylkimisoireita Cielille, mutta jota Lune sietää yllättävän hyvin. Koululla noidat tutustuvat veljeskolmikkoon, jonka vanhin Adam on samalla rehtorin assistentti, keskimmäinen Niemann kiehtoo Lunea hyvin voimakkaasti ja nuorimmaisen Karlon kohtalona on tulla Cielin familiariseksi, halusi tämä tai ei.

"Lyceum on siis paimenen suojeluksessa elävä pandimensionaalinen eläin. Ulkoisesti se on koulu" (s. 101)

Vaikka kirjan alussa mainitaan noitien panseksuaalisuus luonnollisena osana heidän kulttuuriaan, tämä ei oikeastaan näy myöhemmässä vaiheessa tarinaa mitenkään. Lunen ja Cielin mieltymykset suuntautuvat Lyceumissa hyvin heteronormatiivisesti Quinnen veljeksiin. Kirjassa on kuvattu hyvin intensitiivisesti seksiä etenkin Lunen ja Niemannin välillä. Heidän suhteensa on kuitenkin hyvin häilyvä, etenkin kun Lune saa tietää, kuka Niemann oikeasti on...tai mikä. Tarinan eri aikaulottuvuudet tuo kiehtovasti lisää tarinalle, ja monet aiemmat tapahtumat selittyvät.

Lune vastasi suudelmaan, painautui pojan kämmeniä vasten ja antoi tämän kannattaa koko painonsa. Hän maistoi metsän. Vaahteran syksyllä, kun sen lehdet olivat pudonneet, ja villivadelmat, joita kulkija löysi retkillään. Poika maistui kärpässienille, kävyille, palavalle ruoholle. Lune vajosi polvilleen. (s. 340)

Kirjan kehystarina perustuu kolmeen sisarukseen, joista siis Aube ja Minuit edustaa Valkoista ja Mustaa, ja kolmas sisar on Punainen Soleil, joka aikoinaan oli myös sanchant ja vei Royamen auringonkin kadotessaan mukanaan. Takaumat paljastavat, että Minuitilla ja Soleililla oli aikoinaan romanttinen suhde, josta kukaan muu kuin Aube ei tiedä mitään. Missä Soleil on nyt? Kirja päättyy hyvin voimakkaaseen taistoon, jossa noitien mahdit valjastuvat ja Lunenkin vähänoidan arvo paljastuu suuremmaksi kuin oli luultu. Valkoinen ei olekaan välttämättä hyvä ja Musta paha, vaan asetelmat käännähtää toisin päin.

Kolmas sisar on erittäin nautittava ja viihdyttävä kirja, johon odotan kieli pitkällä jatkoa. Mangahenkisyys tulee esille paitsi tietenkin kannesta, mutta myös Lyceumin kouluelämän kuvauksesta romanttisine kiemuroineen ja koulupukuineen. Olen viime aikoina opetellut lukemaan mangaa, joten kyllä minä tunnistin pienet mangavibat tarinasta. Vaikka kehystarinan kuviot ovat hyvin suureelliset ja monimutkaiset, ne selkiytyivät loppua kohti, niin että pysyin jopa jotenkuten kärryillä kaiken tarkoituksesta.

Kirjassa on monenlaisia suuria teemoja: ystävyys, rakkaus, hyvän ja pahan taistelu, erilaisuus. Kissaihmisenä ilahdun siitä, miten kissat ovat vahvasti mukana koko tarinassa: niin erikoisina hybridieläiminä Royamessa kuin noitien kulmahampaissa, että suojelijademoni Loirin ulkomuodossa.

Kolmas sisar on yksi Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandiaehdokkaista 2018.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka
Nörttitytöt (Elisa Wiik)
Kirjat kertovat
Amman lukuhetki
Minun mielessä
Kirjakko ruispellossa
Kirjojen keskellä

   

Isetin solmu. Royaumen aikakirjat 2: Magdalena Hai. Otava 2021 (Royaumen aikakirjat #2)

Kansi: Nina von Rüdiger

"Mitä tapahtuu Maalle, kun haltiat palaavat? Upea fantasiaseikkailu jatkuu.

Suurnoitien taistelun jälkeen Lune yrittää ymmärtää hämmentävää voimaansa ja tempoilevaa poikaystäväänsä Niemannia. Samaan aikaan Lunen metsässä avaama haltiaportti on alkanut elää omaa elämäänsä. Kaunis kansa virtaa Maahan, josta Rehtori heidät aikoinaan karkotti.

Royaumessa Musta noita tekee näyttävän paluun, mutta ensimmäistä kertaa tuhanteen vuoteen valtakunnassa kytee kapina. Loistavaa Minuitia vaanii myös toisenlainen vaara: uusi hovinoita, joka ei halua enempää eikä vähempää kuin hänen sydämensä.

Sarjan ensimmäinen osa Kolmas sisar oli sekä Finlandia Junior – että Runeberg-palkintoehdokkana."(Otava)

Traileri 1 (haltiat) 

Traileri 2 (Niemann) 

Traileri 3 (Lune) 

Oma arvio: 

Hiukan minua jännitti ja pelotti tarttua tähän Magdalena Hain upeakantiseen Royaumen aikakirjat -sarjan toiseen osaan Isetin solmu, eikä siihen auttanut viimeaikainen fantasiaähky ja -jumi, joka on toki jo hieman laantumassa. Jänskäsin kovasti, että mitä jos tämä ei olekaan niin hyvä ja viihdyttävä kuin ensimmäinen osa. Sarjojen kakkososat eivät ole monesti niitä onnistuneimpia mahdollisia, etenkään jos ensimmäinen osa on ollut niinkin vetävä ja hyvä kuin tässä sarjassa. Hieman jouduin myös palauttamaan mieleeni, mitä ensimmäisessä osassa Kolmas sisar tapahtui, sillä näiden osien välissä on ehtinyt kulua jo kolme vuodenkiertoa. 

"Hän on lupautunut minulle." (s. 131)

Isetin solmu imaisi minut kuitenkin minut hyvin äkkiä pyörteisiinsä, joten huoleni oli turha. Heti kirjan alussa saan tutustua uusiin kiehtoviin henkilöihin, kuten punatukkaiseen, valkoisen noidan eli Auben entiseen hovineitoon, Renardineen  (aivan käsittämättömän vaikea nimi jostain syystä). Renardinella on salaisuus: hänen on erityisen tärkeää päästä Minuitin eli mustan noidan lähelle, sillä hän on pitkään ollut rakastunut tähän. Niinpä hän pyrkii tämän hovineidoksi, vaikka kyllä tietää, ettei Minuit voi koskaan rakastaa ketään, sillä hänen sydämensä on musta ja turra. Se ei kuitenkaan nuorta noitaneitoa hidasta. Hän on ovela, päättäväinen ja itsepintainen.

Lyceumin hypähdys oli vienyt heidät parisataa vuotta menneisyyteen, jossa taivas oli harmaankeltainen ja talojen sivut täynnä käsin maalattuja, koristeellisia mainostauluja. (s. 221)

Haltiat ovat saapuneet vieraisille noitien planeetalle Royaumeen, niin kuin myös maahan, jossa sijaitsee tuo ensimmäisessä osassa tutuksi tullut koulu, Lyceum. Se on oikeasti  ajassa ja paikassa liikkuva elävä olento, jota johtaa parviälymäinen paimen eli rehtori. Tuota koulua käy muun muassa Minuitin kaunis, valkohiuksinen ja -ripsinen tytär Lune, metsänhengeksi paljastunut hurmaava Niemann sekä hänen veljensä Adam ja Karlo. Kaikkea hämmentävää tapahtui ensimmäisen osan lopussa, mutta lyhykäisyydessään päädyttiin lopulta siihen, että Lune jatkaa opiskelua Lyceumissa, hänen demonikissansa Loiri pysyy hänen rinnallaan ja Ciel jatkaa maassa Sucre de la Couerin kahvilan pitoa, koska hän on allerginen Lyceumin rehtorille, eikä voi täten käydä koulua. Lunella taas on hämmästyttävä taito sietää rehtorin läsnäoloa.

Mutta maata haltiat pitivät yhä alkukotinaan.Se oli heidän tarujen puutarhansa. Kadotettu paratiisi. Kauniin väen vehreä maailma, johon he kenties jonain päivänä myös palaisivat. (s.86)

Haltiat ovat vielä asia erikseen. He asuttavat tekokuuta nimeltä Wbn-12, ja ovat nyt joukolla saapuneet niin maahan kun Royaumen valtakuntaan pahat suunnitelmat mielessään. Royaumessa tutustumme Nepthysiin, joka iskee heti silmänsä Renardineen, sekä Asaruun, joka valloittaa Renardinen ystävän Souriksen sydämen. Nepthyksen kaksoisveli, tavattoman komea (vaikka kaikki haltiat ovat toki kauniita) Seth sekä Anher ja Hapi matkaavat taas maahan tavoitteenaan ottaa selvää Cielistä, mutta he kiinnostuvatkin enemmän Lunesta, joka omaa erikoisen kyvyn heijastaa muiden kykyjä takaisin näille itselleen. Häntä kutsutaan peilinoidaksi. Kun Sethin ja Nepthyksen sisar Iset kuulee Lunesta, hän vaatii Sethiä joukkoineen tuomaan tämän tekokuulle tutkittavaksi. Tehtävä ei ole kuitenkaan helppo, sillä Lyceum tuntuu suojelevan Lunea. Tehtävää suorittaessaan Seth viihdyttää itseään komean Niemannin seurassa, joka tuntuu ajautuvan päivä päivältä kauemmas Lunesta. 

Isetin solmu jatkaa hyvän ja pahan taistelulla, vaikka nyt taistelu ei olekaan kahden noidan välistä. Haltiat haluavat vallata maan takaisin ihmisiltä, koska he ajattelevat heidän pilanneen sen. Minuit pitää hallussaan meripihkaan säilöttyä Aubea, jota ei missään nimessä voi enää vapauttaa. Sucre de la Couerin paha sisar Vanilla on kuitenkin eri mieltä ja liittoutuu haltioiden kanssa. Nyt on sekä noitien että ihmisten tulevaisuus vaakalaudalla. 

Kirja etenee tasaisesti ja herpaantumatta kohti jännittävää kliimaksia, jossa on aikamatkustus hyvin suuressa roolissa. Siis oikeasti, WAU mikä loppurutistus aikasiirtymineen! Enpä muista, milloin olisin viimeksi viihtynyt näin hyvin näinkin paksun (687-sivuisen) fantasiakirjan loppuun asti. Pidin erityisen paljon uusista henkilöhahmoista, kuten päämäärätietoisesta Renardinesta ja häikäilemättömästä Seth-haltiasta, mutta myös monista muista kirjan hämmästyttävistä elementeistä, kuten jo aiemmin mainitsemistani Lyceumin aikamatkustuksista, sekä kolmesta hyvin erilaisesta miljööstä: noitien asuttamasta Royaumesta, haltioiden Wbn-12-tekokuusta ja ihmisten  eri ajoissa esitetystä Maasta. Lumisade ja kylmyys oli tässä osassa aika vallitseva Maan säätila. Ihastelin ja makustelin moneen kertaan sanaa riekale isoa, märkää lumihiutaletta kuvaamassa. Yksi henkilöhahmosuosikeistani on tietysti myös Loiri-kissa, joka on kyllä demoni, mutta silti myös kissa. Niin kissa, ettei voi vastustaa pahvilaatikkoa.

Haltiat olivat tienneet Loirin olevan epäluuloinen. Siksi ansaa ei ollut asetettu demonille, vaan kissalihalle. Se oli yksinkertaisuudessaan täydellinen. Yksikään kissa ei voinut vastustaa pahvilaatikkoa. (s. 495)

Vaikka Hain luoma fantasiamaailma ei ole helpoin mahdollinen ymmärtää, hän kuvailee ja selittää maailmaa uskomattoman kärsivällisesti niin, ettei juuri mitään jää ainakaan minun käsitykseni ulkopuolelle. Viime osassa rehtorin olemus parviälyineen jäi minulle hiukan vieraaksi, mutta tässä toisessa osassa Hai selittää sen minusta oikein hyvin. Muutenkin kirjaa on mukava ja selkeä lukea, vaikka paljon asioita tapahtuukin. Luvut ovat lisäksi mukavan lyhkäisiä, joten aina jää aikaa hiukan hengähtää ennen seuraavaa. Näkökulmahenkilöitä on useita, mutta minusta vaihdot ovat selkeitä ja pysyn hyvin kärryillä, kenen mukana milloinkin kuljetaan. 

Jos jotain negatiivista pitäisi löytää, en erityisemmin pitänyt enkä ymmärtänyt Lunen ja Sethin lähentymistä tekokuulla. Se oli minusta hiukan tarpeeton sivujuonne ja olisi ihan hyvin voinut jäädä tapahtumatta. En tiedä, oliko se keino tuoda esille sitä, kuinka Lune pystyi heijastamaan myös haltian lumon takaisin tälle itselleen, mutta mutta...En nyt vaan tykännyt.

Yön syvimpänä hetkenä. Päivisin. Unessa ja valveilla. Vastaus oli aina sama.

Kaikkea. Kaipaan hänessä kaikkea niin paljon, että se sattuu. (s. 24)

Isetin solmu on huikea jatko-osa Kolmas sisar -aloitukselle eikä kärsi ollenkaan toisen osan syndroomasta. Harvoin kirjan loppuluvut saa minut näin ällistyneeksi. On mukavaa, että huomaan yhä ja edelleen nauttivani laadukkaasta fantasiasta, vaikka välillä olen meinannut heittää kirveen kaivoon. Minulla on viehtymys avaruuteen ja aikamatkustukseen, ja tässä sarjassa pääsen makustelemaan molempia. Kirjan maailmassa myös tasapainottelevat yhtä aikaa monimutkaiset valta-asetelmat mutta myös helposti tartuttavat ja ymmärrettävät asiat, kuten ihanan hykerryttävät rakkauskuviot. Henkilöhahmot on kiehtovia ja sopivan erilaisia. Toivon kovasti, että sarjaan tulee vielä jatkoa (tuleehan?) Vielä erityiskiitos Nina von Rüdigerille upeista mangatyylisistä kansista.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka

 Osallistun tällä kirjalla Yöpöydän kirjat -blogin Halloween lukuhaasteeseen.

Kuunkehä. Royaumen aikakirjat 3: Magdalena Hai. Otava 2026 (Royaumen aikakirjat #3)

Kansi: Elina Äijälä (suunnittelu), Nina von Rüdiger (kuvat)

"Palkitun kirjailijan upean fantasiatrilogian huipennus.

Maahan päätyneet noitasisaret Lune ja Ciel yrittävät palata arkeen vietettyään tahoillaan 100 vuotta ajassa, jota muut heidän ympärillään eivät ole kokeneet. Se ei ole helppoa, sillä molemmat ovat muuttuneet: Cielistä on tullut suurnoita eikä hän voi enää piilottaa mahtiaan. Lune tajuaa kauhukseen, että hänessä virtaa vieras voima. Molemmat ovat myös menettäneet suuren rakkauden.

Samaan aikaan Maata ravistelevat tihenevät vulkaaniset purkaukset ja Royaumen romahtanut valtakunta on alkanut uudelleen kasvaa. Noitien, haltioiden ja ihmisten yhteenkietoutunut tarina ajautuu kohti hirvittävää loppunäytöstään." (Otava)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale *** Juonipaljastuksia!!!***

Huhhuh, täytyypä sanoa että melkoinen luku-urakka oli näin keväisen arjen keskellä tämä Magdalena Hain Royaumen aikakirjat -trilogian kolmas osa, jossa sivuja on kaiken kaikkiaan 762. Kolme viikkoa tämän parissa meni, sillä minulla oli varsinkin alussa todella hankala päästä tarinaan sisään ja näin kokea lukemisen imua - onhan edellisen osan, Isetin solmun, ilmestymisestä kulunut jo viitisen vuotta. Paljon oli siis ehtinyt pyyhkiytyä tapahtumia mielestäni tällä välin. Voi olla siis, että tämä lukuprojektin ajoittainen tahmeus saattaa vaikuttaa ajatuksiini kirjasta jonkin verran.

Lune opiskelee nyt Lyceumissa ihan uutena versiona itsestään, kun hänen varsinainen minänsä jäi toiseen aikajaksoon, Paimenien planeetalle. Varjonaan hänellä on ikävät muistot siitä, miten kaikki päättyi metsänhenki Niemannin kanssa ja miten Cielin familiriaksen Karlon kanssa hommat eteni pussailutasolle. Tämän aikalinjan Karlo ei tiedä tästä mitään, eikä siitä, miten Niemann löi häntä turpaan nähtyään pussailusession Lunen kanssa. Niemann on nyt missä lie, sillä Lune teki hyvin selväksi tälle, ettei halua häntä enää nähdä. 

Ciel on edelleen Caf'é Chaos -kahvilansa vankina, sillä hän saa Lyceumin Paimen-rehtorista pahoja hylkimisoireita. Hän saa kuitenkin seuraa lukuisista kahvilan ei-ihmisasiakkaista sekä tietystä uskollisesta familiriaksestaan Karlosta, ystävästään Adamista sekä sielunsiskostaan Lunesta. Cieliä painaa muisto rakkaasta Garage Punk -baarin DJ:stä Annasta, jonka kanssa hänellä meni välit viime osassa. Hän alkaa myös saada omituisia kohtauksia, joiden aikana hän tekee eräänlaisia etiäisvierailua kotiplaneetallaan Royaumessa. Joka kerta hän tuo mukanaan jonkin esineen planeetalta, ja joka kerta esineet alkavat olla isompia ja aiheuttaa Maassa ongelmia. Ciel oppii valjastamaan kykyään niin, että hän voi vierailla etiäisenä myös maassa, esimerkiksi Garage Punk -baarissa Annaa tapaamassa ja Lyceumissa ilman oireiluja.

Miksi se olisi väärin? Miten se voisi olla väärin? Eikö hän ansainnut jotain kevyttä ja ihanaa kaiken kokemansa jälkeen?

Hän oli pelastanut tämän maailman. (s. 185)

Lune alkaa myös huomata muutoksia itsessään. Ne vaikuttavat pelottavan paljon siltä, että hänestä voisi olla kehittymässä demoni. Pahaksi onneksi hän suuttuttaa Loiri-kissademoninsa eikä tätä näy eikä kuulu, vaikka Lune häntä usein apuun kutsuukin. Lämpenevät välit Karlon kanssa vaikeuttavat Lunen olotilaa, sillä hän ei halua Karlon näkevän muutosta hänessä. Vain Ciel tietää, mitä Lunelle on tapahtumassa. 

"---Voisitko ajatella, että...Että voisit ehkä jopa...pitää minusta?"(s. 173)

Toisaalla Royaumessa Musta noita Minuit hallitsee yhdessä punatukkaisen kettunoita Renardinen kanssa. He huolestuvat siitä, että planeetalta alkaa hävitä esineitä ja lopulta kokonaisia vuoria ja metsiä. Lisäksi sinne alkaa kertyä maa-ainesta, jonka alkuperää ei tiedetä. Jotakin on tapahtumassa. Itse asiassa jotain kamalaa on jo tapahtunut, ja Minuit tuntee huolta tyttärestään Lunasta, joka on Maassa. Kaiken huipuksi Renardinelle iskee vauvakuume, ja hän haluaa ehdottomasti lapsen Minuitin kanssa, vaikka se on äärimmäisen vaikeaa ja vaatisi käynnin Maassa. Minuit ei kuitenkaan haluaisi päästää sielunkumppaniaan Maan pinnalle missään nimessä.

"Pysy vielä hetki vihaisena. Kipinöi minulle." (s.104)

Entinen Café Chaoksen pitäjä Sucre on yhdistynyt planeettoja syövän Kaaos-lohikäärmeen kanssa ja on kirjassa tarkkailijan asemassa silloin tällöin. Kirjan lopun eeppisessä lopputaistossa hänellä on kuitenkin hyvin voimakas rooli siinä, miten asiat ratkeavat. Myös haltiat astuvat jälleen kuvioihin, sillä he tarvitsevat apua. He ovat alkaneet saada aikaparadoksista johtuvia kamalia kohtauksia Lunen maailmanpelastusoperaation jälkeen. Kaikkien suhtautuminen haltioihin on ynseää, eikä ihme aiempien tapahtumien valossa tarkasteltuna.

Miksi Maan vulkaanisuus on lisääntynyt viime aikoina huomattavasti? Miksi Ciel saa etiäiskohtauksia juuri samaan aikaan, kun jossain purkautuu tulivuori? Mikä maan alla kuohuu? Millaiseen muotoon Lune viimein asettuu? Ja palaako Niemann koskaan Lyceumiin?

Kuunkehä on uskomattoman kiehtova ja huolella rakennettu trilogian päätös. Vaikka minulla oli käynnistymisvaikeuksia tämän kanssa ja koin kirjan olevan ehkä hiukkasen liian pitkäksi paisutettu, koin upeita hetkiä tarinan parissa. Lukusujuvuutta helpottaa onneksi melko lyhyet kappaleet ja näkökulmahenkilöiden monipuolisuus ja vaihtuvuus. Vaikka Hain rakentama maailma eri aikajanoineen, planeettoineen ja hahmoineen on runsas, mielikuvituksellinen ja paikoin vaativakin ymmärtää, jollain ilveellä sinne pääsee jopa tällainen lukijakin kuin minä yllättäen sisään. Vaikka väliä edelliseen kirjaan olikin se 5 vuotta ja arjen hektisyys ja pienehkö kevätväsymys haittasi lukemiseen keskittymistä. Tällä kertaa en kuitenkaan ollut ihan niin haltioissani kuin edellisestä osasta.

Erityisen ihanaa tässä kirjassa on kissojen arvostus. Demonikissa-Loiri on aivan ehdoton suosikkihahmoni ja sydämeni oli särkyä tässä hänen puolestaan.

Silloin se ei vielä ollut ymmärtänyt, että kissana eläminen oli etuoikeus eikä rangaistus.

Kissa oli kaikista eläimistä täydellisin. (s. 57)

Nina von Rüdigerin upeat kuvat niin etu- kuin takakannessa ansaitsevat taas erityiskiitosta sekä tietysti Elina Äijälän kannen suunnittelu. Harmi, että pitkän luku-urakan aikana käteni hikoilivat taas osan selkämyksen folioinneista pois...

Annan kirjalle arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Kirjanoita-sarja: Anne Leinonen
Tuhatkuolevan kirous: Siiri Enoranta