Mitä jos en löydä sinua koskaan: Mhairi McFarlane

Mitä jos en löydä sinua koskaan: Mhairi McFarlane. Suomentanut Hanna Arvonen. HarperCollins 2020.

Englanninkielinen alkuteos: If I never met you. Kansi: Jenny Liljegren (suunnittelu), Shutterstock

"Romanttisia illallisia, pussailukuvia somessa, säännöt sovitaan sähköpostitse – ja mikä parasta, suhteella on ennalta sovittu päättymispäivä. Eli toisin sanoen täydellinen valeromanssi!

Laurien poikaystävä jättää hänet kahdeksantoista yhteisen vuoden jälkeen ja Laurie on aivan rikki. Hän kammoksuu ajatustakin aloittaa deittailu uudelleen, saati sitten Tinderissä. Kaiken lisäksi käy ilmi, että hänen exänsä uusi tyttöystävä on raskaana. Ja mikä pahinta, hän joutuu edelleen työskentelemään samassa toimistossa exänsä kanssa, joka päivä.

Kun Laurie sitten eräänä iltana juuttuu toimistolla samaan hissiin komean kollegansa Jamien kanssa, he suunnittelevat yhdessä täydellisen ratkaisun kummankin elämäntilanteeseen: valeromanssin. Mutta asiat kuitenkin monimutkaistuvat: raja sen välillä, että esittää rakastunutta ja on oikeasti rakastunut, osoittautuu haastavaksi. Valesuhteessa ei onneksi voi kuitenkaan särkeä sydäntään – vai voiko?"(HarperCollins)

 Oma arvio: 

Rakastan kliseitä, ja erityisesti rakastan romanttisten kirjojen ja elokuvien kliseitä. En siis pane ollenkaan pahakseni, vaikka kirjan tai elokuvan tarinassa käytetään tiettyjä, odotettavissa olevia juonikuvioita. Tässä Mhairi McFarlanen teoksessa Mitä jos en löydä koskaan tarina on rakennettu yhden usein käytetyimmästä juonikuvioista varaan: mies ja nainen esittää olevansa yhdessä, mutta lopulta rakastuvat toisiinsa oikeasti. Lisäksi kirjan lopussa on hyvin bridgetjonesimainen kohtaus, jossa päähenkilö Lauren juokseen juna-asemalle ehtiäkseen kertoa Jamielle, kuinka paljon tätä rakastaa - yllään tietenkin vain ensimmäiset löytämänsä, kulahtaneet vaatteet. Mutta uskokaa pois: se toimii! 

Olen hyvin positiivisesti yllättynyt tästä kirjasta. En ole tutustunut aiemmin McFarlanen tuotantoon, ja häneltä on kuitenkin jo suomennettu aiemmin viisi kirjaa. Jotenkin mieleni kaipasi kunnon romantiikkaa, joten tämän veikeän kannen nähtyäni ja kirjan kuvauksen luettuani pyysin arvostelukappaletta. 

Kirjan alussa 36-vuotias Laurie tuntuu elävän täydellistä elämää upean miesystävänsä Danin kanssa. Heillä on takanaan jo 18 yhteistä vuotta. Naimisiin he eivät ole koskaan kokenut tarvetta mennä, mutta viime aikoina Laurie on elätellyt toiveita lapsesta. Laurie on bilettämässä parhaan ystävänsä Emilyn kanssa, ja palattuaan kotiin sohvalla istuu apea Dan, joka nakkaa pommin suorilta Laurielle: hän ei halua olla enää Laurien kanssa. Hän ei halua lasta eikä elää samaa elämää kuin hän. Dan haluaa erota.

"En tiedä, miten muutenkaan voisin tämän sanoa. En ole onnellinen, Laurie." (s. 29)

Laurie ja Dan ovat samassa lakifirmassa töissä, joten he päättävät olla vielä paljastamatta juoruisalle työyhteisölle eroavansa. Dan vakuuttaa hajallaan olevalle Laurielle, ettei tällä ole ketään toista, mutta sitten, parin kuukauden kuluttua hän tulee pudottamaan uuden pommin: kilpailevan firman nainen Megan odottaa Danille lasta. Mitään ei suunniteltu, ei, eikä Dan halua tätä. Laurie ei voi käsittää, miten mies voi tehdä mitään noin kamalaa! Lisäksi hän saa ongittua selville, että Danilla ja Meganilla on kuin onkin ollut jotain tekeillä jo heidän seurusteluaikanaan. 

Emily

Toista perässäni: "Minä en ole ansainnut tätä." Tulen luoksesi heti kun voin. Saanko soittaa Danille ja haukkua häntä kusipääksi? En halua, että unohdamme asianmukaiset muodollisuudet tämän kaiken keskellä. (s. 101)

Lauriella on onneksi ihana tukiverkosto: ihana ystävä Emily, hupaisa työkaveri Bharat ja hänen Diana-vaimonsa sekä myös äärifeministinen Emilyn ystävä Nadia, joka lausuu aina suorat sanat miesten toiminnasta. Ja sitten sattuman kaupalla Laurie saa yllättävän liittolaisen, nimittäin saman lakifirman hottiksen Jamien, joka tunnetaan pahimpana naistenmiehenä. Juututtuaan samaan hissiin he päättävät jatkaa iltaa drinkeillä ja saavat hullun idean: mitä jos he esittäisivät pariskuntaa firman joulujuhlaan saakka, jotta Jamiella olisi paremmat mahdollisuudet saada osakkuus firmasta ja Laurie saisi tehtyä Danin niin mustasukkaiseksi, että matelisi takaisin tämän luokse. Mikäpä ettei. Parivaljakko laatii säännöt, jonka mukaan kumpikaan ei saa tapailla toisia eikä kertoa muille huijauksesta. Ensimmäinen tyrmäävä selfie Instagramiin ja huijaus alkakoon.

Oli selvää, että se päättyisi kyyneliin. Toisaalta se myös alkoi kyynelistä. Laurie oli 98-prosenttisesti pelkkiä kyyneliä. Hän epäili,  että olisi ikuisesti osittain kyyneliä. Hänellä ei ollut mitään hävittävää. (s. 141)

Vaikka kirjan idea tuntuu tyhjäpäiseltä, kuin aikuisten versiolta Jenny Hanin Pojille, joita joskus rakastin -kirjasta, on kirja ihmeen toimiva ja syväulotteinen. Sen vahvuuksia on loistavat sivu- ja taustahenkilöt, kuten Laurien mainiot ystävät, ja Jamien vanhemmat ja lapsuudenystävä Hattie, jotka eivät saa kirjasta paljoa tilaa, mutta jäävät mieleen. Jamien ja Laurien tutustuessa ja ystävystyessä he jakavat omat kipupisteensä toisilleen, ja näin ollen lähentyvät ja rakastuvat toisiinsa luontevasti. He rakastuvat nähdessään toistensa hyvyyden, ja tämä on todella kaunista eikä ollenkaan pinnallista instarakkautta.

"Minähän sanoin, että kun alkaisit uskoa itseesi, olisit pysäyttämätön." (s.344)

Pidän myös kovasti kirjan feministisestä otteesta, joka ei kuitenkaan vie liikaa valtaa tarinalta. Laurie joutuu monestikin työssään ja elämässään kohtaamaan ennakkoluuloja niin ihonvärinsä kuin sukupuolensakin takia. Pahin kohtaus syntyy, kun Laurieta pitkään liehitellyt Michael ja ex-Dan päättävät ottaa asiakseen puuttua Laurien ja Jamien suhteeseen asenteella, kuin he omistaisivat Laurien. He kun eivät voi uskoa, että Laurie olisi vapaaehtoisesti pahamaineiden Jamien kanssa ja kovistelevat miestä jättämään Laurien rauhaan. Laurie pölähtää keskellä tilannetta ja sanoo miehille suorat sanat, kuinka hän ihan itse päättää, kenen kanssa on ja ei ole. Emilyn feministikaveri Nadia sanoo hauskan nasevalla tyylillään suorat sanat, ja olisin toivonut hänen olevan enemmänkin mukana kirjassa.

Eroaan surevaan Laurieen on helppo samaistua, varsinkin jos on omakohtaista kokemusta aiheesta. Hänen tuskansa on kuvattu hyvin realistisesti ja uskottavasti.

Kirja toimisi loistavasti romanttisena komediana. Voi, kun joku tuotantoyhtiö nappaisi tästä oikeudet itselleen! Myönnettäköön, että kirjan idea on jo nähty, mutta tämä voisi silti toimia uudelleen. Näkisin niin jo sieluni silmillä kauniin Laurien ja upean Jamien kiihkeän tanssin ja melkein-suudelman joulujuhlissa, juna-asemakohtauksen ja Emilyn, Nadian ja Laurien miesruotimiset pubeissa.

Aion myös takuuvarmasti lukea myös muut McFarlanen teokset, sillä pidän kovasti hänen tyylistään kirjoittaa. Kirjassa on sopivan tarttuvaa huumoria, joka ei tunnu vaivaannuttavalta. Lisäksi kirjassa on osuvia lausahduksia elämästä, joista suosikkini on tämä: "Nukkuminen toisen sylissä oli yksi niitä juttuja, jotka toimivat elokuvissa, mutta ovat pahuksen epämukavia tosielämässä."(s.265)

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

 En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Jenny Han: Pojille, joita joskus rakastin

Josie Silver: Ole minun

 

Tiimalasi-trilogia: Gena Showalter

Tiimalasi - Elämä alkaa kuoleman jälkeen: Gena Showalter. Suomentanut Hanna Arvonen. HarperCollins Nordic 2017.

  Englanninkielinen alkuteos (2016): Firstlife.

 
"Kuolema on vain uuden ajan alku...

Sanotaan, että tarinoita kertovat eteenpäin ne, jotka jäävät henkiin. Minä tiedän, ettei se aina pidä paikkaansa.

Minun nimeni on Tenley Lockwood, ja pian minä olen kuollut. Tämä on minun tarinani.

Tenley ”Ten” Lockwood on melko tavallinen 17-vuotias amerikkalaistyttö. Hän on viehättynyt numerologiasta. Hänen perheensä on varakas ja vaikutusvaltainen. Hänellä on ollut ihan hyvä lapsuus. Ten ei tiedä olevansa erikoinen. Hän ei tiedä, että hänen elämänsä olisi hänen syntymäaikansa vuoksi mitenkään erityinen…

Sen hän tietää, että noin vuosi sitten tapahtui jotakin kummallista. Hänet lähetettiin Prynneen. Paikkaa kutsuttiin sisäoppilaitokseksi. Tenin mielestä se on kidutuslaitos tai hullujenhuone. Oliko lähettämisen syynä Tenin pakkomielle numerologiaan? Oliko syynä niskoittelu – se, että Ten kieltäytyi vanhempien ja lähipiirin hänelle esittämästä tulevaisuudesta?

On olemassa Toiselämä, johon nuori astuu 18-vuotiaana. Silloin lapsuuden minä kuolee ja uusi aika alkaa. On olemassa ikuinen totuus, jonka koko maailma hyväksyy. Ensielämä on vain harjoitusta. Ikielämästä kilpailevat verisesti kaksi valtapiiria Troikka ja Myriad – ikiaikaiset viholliset. Molemmat valtapiirit tekevät kaikkensa – keinoja kaihtamatta – saadakseen Tenin puolelleen. Jokaiselle on luotava käsikirjoitus.

Ten tuntee olevansa pelinappula suuressa taistelussa. Hän pakenee. Onko ketään, johon hän voisi luottaa? Ovatko ihmiset ystäviä vai vain henkien kuoria?" (HarperCollins Nordic)

Oma arvio:

Minä kuvittelin tämän kirjan ihan toisenlaiseksi. Osittain se on kirjan kansikuvan syytä, sillä se antoi minulle ihan erilaisen vaikutelman. Odotin sukkulointia kahden rinnakkaistodellisuuden välillä, mutta sainkin hyvin hämmentävän ja vaikeaselkoisen lukukokemuksen. Kirjan alku on hyvin sekava ja tuntuu, että siinä läväytetään kerralla liikaa tavaraa lukijan ymmärrettäväksi ja ratkottavaksi. Minulla meni tosi kauan, ennen kuin aloin ymmärtää, mistä oikein oli kyse. Kirjan takakannen juoniselostus on sen verran kattava, etten sellaiseen tässä arviossani nyt rupea. Keskityn vain siis listaamaan omia näkemyksiäni niin kirjan juoneen, kuin sen kieleenkin liittyen.

 Suurin kirjan kompastuskivi on Showalterin kirjoitustyyli, joka on enimmäkseen tönkköä: hän suosii lyhyitä ja vaillinaisia virkkeitä (esim. yhden sanan lauseita, tai sellaisia, joista predikaatti puuttuu), jotka tehokeinoina ovat ihan käteviä, mutta pitkään toistuessa ne alkavat menettää tehoaan.

Toisessa on viisi pistettä. Toisessa kolme.

Viisi. Meidän aistiemme määrä. Näkö, kuulo, ääni, maku ja haju.

Kolme. Kolminaisuus. Meillä on henki, sielu ja ruumis. (s.  66)

 
Päähenkilö Tenley on kirjan minäkertoja, joka  välissä esittää lukijalle retorisia kysymyksiä. Minä en ole oikein tällaisen tyylin kannalla, vaan haluan etääntyä kertojasta. Lisäksi tätä lukijan osallistamista ei oikeastaan ole enää puolenvälin jälkeen, joten tuntuu hiukan erikoiselta, että tuo tyylikeino on "unohtunut" matkan varrelle.

Hän nauraa minulle, eikö niin? Hän on jopa niin rento, että pyörittää hiussuortuvani sormensa ympärille; mustat hiukset muodostavat kauniin vastakohdan hänen pronssinruskealle iholleen. (s. 69)

Tenley on mieltynyt numerologiaan, ja välillä latelee harvakseltaan esiin tulleiden numeroihin liittyviä uskomuksia ja kaikenlaisia muuta siihen liittyviä asioita. Tämä on ihan hauska lisä tarinaan, mutta tuntuvat harvinaisuutensa vuoksi hiukan irrallisilta juonen kannalta. Jos numerologiaa olisi ollut enemmän, se olisi ehkä ollut toimivampi lisä. Tenleyllä on myös minun makuuni rasittavia sanontoja, kuten hänen lempihuudahduksensa "voi nolla!", joka toistuu melko usein. Ehkä tämä huudahdus kuulostaa paremmalta alkukielellä englanniksi ("Oh Zero!", veikkaisin.) Suomennoksessa on minusta myös tehty muutenki aika erikoisia ratkaisuja, kuten eräiden vartijoiden pilkkanimien kohdalla: Iso, Isompi, Isoin, K-pää jne. Toisaalta, jos nimitykset ovat jo alkukielellä köpöjä, siinä ei suomentajalla ole paljoa tehtävissä. Myös Tenleyn lausumat runot on melko tönkösti suomennettu.

Myriadi kerskailee autonomialla...autuudella...nautinnoilla. ---Troikka puolestaan tunnetaan rakenteellisuudesta...jatkuvasta tutkimuksesta...ehdottomasta yhdenmukaisuudesta.(s. 31-32)

Läpi kirjan ratkaisevin kysymys on se, minkä liittoutuman Ten valitsee: Myriadin, valon puolella olevan liittoutuman, johon hänen vanhempansa häntä kiristävät kidutusten kautta liittymään ja johon hänen hyvä ystävänsä Archie kuuluu; vai Troikan, pimeämmän puolen, johon hänen himoitsemansa Killian kuuluu. Vai pysyykö hän liittoutumattomana, mikä tarkoittaa sitä, että kuoltuaan hän joutuu Moneen Loppuun, joka on ikään kuin kristinuskon Helvetti. Jos Ten valitseen Myriadin, hän saa elää Ensielämänsä jälkeen Ikielämän henkenä, joka asuu hänelle tehdyssä Kuoressa. Ikielämän jälkeen hän kokisi vielä Toiskuoleman, jonka jälkeen hänen henkensä palaisi Sadonkorjuun maahan ja sulautuisi johonkin uuteen, syntyvään henkeen. Jos hän valitsee Troikan, hänen Ensielämänsä on yhtä tärkeä kuin Ikielämä, eikä Toiskuoleman jälkeen enää pääse jatkamaan elämäänsä henkenä. Tämä on ajatuksena kiehtova idea, mutta kirjassa se on selitetty minusta hyvin hämmentävästi ja vaikeaselkoisesti, ja kestää kauan, ennen kuin tätä maailmaa alkaa ymmärtää.

Tenin ja Killianin instarakkaus on välillä ihan kiihdyttävän viihdyttävää lukea, mutta minusta tuntuu hiukan oudolta suhtautua siihen, että Killian on henki Kuoren eli humanoidikotelon sisällä. Hän kuitenkin voi tuntea kuorensa kautta tuntemuksia, mutta siltikään en päässyt sinuiksi ajatuksen kanssa enkä hurmioitunut heidän rakkaustarinastaan. Tenin palvova Killianin ulkokuoren ihailu saa hiukan huvittavia piirteitä, niin jumalallisen kauniiksi hän Killianin kultaisia silmiä ja lihaksia luonnehtii.

Katseeni osuu poikaan, jota en ole nähnyt koskaan ennen ja voi vau. Okei. Hän. On. Upea. Ei sillä, että välittäisin kauniista kasvoista. Kauneus voi piilottaa hirviön taakseen.Mutta minä en liioittele sanoessani, että hän on kuin elävä mainos jokaisesta unelmapoikafantasiasta, joka jokaisella universumin tytöllä on ikinä ollut. (s. 54)

Minä etsin Killiania ja löydän hänet helposti, kun hän nousee seisomaan. Meidän katseemme kohtaavat. Hän on isompi kuin muistan. Niin kuin tosi iso. Lihaksilla ladatun iso. Sellaisilla lihaksilla, joita löytyy kuntosalilta vasta vuosien treenauksen jälkeen. (s. 112)

Tenin ja Archien välillä taas tuntuu olevan syvä ystävyys, enkä löytänyt vahvoja kolmiodraaman aineksia, vaikka Archien ja Killianin keskinäinen vihoittelu saattoi toki juontaa juurensa muustakin kuin heidän vastakkaisista liittoutumistaan. Ten ei kuitenkaan näe ketään muuta kuin Killianin (ja hänen lihaksensa.)

Vaikka nyt alun marmatuksistani voisi päätellä, etten löytänyt kirjasta juuri mitään hyvää, näin ei ole. Kirjan juoni on lopulta melko kiintoisa ja luo jatko-osille potentiaalia rutkasti. Killianin ja Tenin rakkaus saanee jatkossa uusia haasteita. Kirja viihdyttää, kun sen sisälle pääsee (eikä välitä häiritsevistä kieliseikoista.) Kirjan loppu päättyy eeppiseen lopputaisteluun, jossa menetetään henkiä ja tehdään tärkeitä ratkaisuja. Minkä liittoutuman Ten valitsee? Kannattaa lukea ja selvittää se itse, mutta suosittelen antamaan kirjalle aikaa selittää itsensä, sillä kaikki ei avaudu ihan heti alkumetreillä.

Sarjan toinen osa Samaa verta ilmestyy tämän vuoden (2017) lopussa.

Arvosanani 3-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Osallistun tämän kirjan kannella keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, joka on Sivutiellä-blogin Sirrin pitämä. Analysoin haasteeseen valitsemani kansikuvat yhteispostauksessa elokuun lopulla.

Tiimalasi muissa blogeissa:

Lukunurkka


Samantyylistä luettavaa:

Hopea-sarja: Victoria Aveyard
Rising Moon -sarja: Sarianna Suorsa

Kirjakevät 2017

Taas on se riemullinen vaihe, kun useilta kustantajilta alkaa ilmestyä ensi kevään kirjaluetteloita.  Kirjafriikki ei voi kuin hihkua innosta selaillessan noita esitteitä ja merkitessään ylös, mitä kaikkea kevään lukulistalle pääseekään. Listasta tulee taas pitkä. Opiskellakin pitäisi ehtiä, mutta kun en voi vastustaa kiusausta...

Minulla on ollut tapana tehdä kauden lopussa postaus, jossa esittelen seuraavan kauden kiinnostavimpia kirjoja ja kirjoista tehtyjä elokuvia. Tänä vuonna ajattelin jättää tämän laajemman listauksen tekemättä, mutta blogini vasempaan sivupalkkiin alkaa tupsahdella minua kiehtovia kirjoja sitä mukaa, kun saan niitä bongattua katalogeista ja kustantajien nettisivuilta. Katse siis rohkeasti vasempaan. Listalta löytyy niin nuorten-, lasten- kuin aikuistenkin kirjallisuutta, sekä muutama tietokirjakin. Pääpainoni ensi kevään lukemisissa on edelleen nuortenkirjoissa, ja niistä suosin tietenkin fantasiaa ja scifiä.

Mikään ei ilahduta lukijaa niin paljon, kuin huomata, että johonkin kirjasarjaan on tulossa jatkoa keväällä. Erityisen innoissani olen Victoria Aveyardin Hopea-sarjan jatko-osasta Lasinen miekka (Aula&co), Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogian toisesta osasta Kajo (Myllylahti) sekä K.K. Alongin Kevätuhrit-trilogian toisesta osasta Ansassa (Otava).

Uusia sarjoja on myös alkamassa: Sini Helmisen urbaanin fantasian Väkiveriset-sarja alkaa osalla Kaarnan kätkössä (Myllylahti), Sylvain Neuvelin Themis files -niminen scifisarja alkaa osalla Uinuvat jättiläiset (Like) ja Gena Showalterin mielenkiintoinen, nuorten aikuisten fantasiatyylinen Tiimalasi-sarja alkaa samannimisellä avausosalla Tiimalasi - Elämä alkaa kuoleman jälkeen (HarperCollins Nordic).

Mukavia lastenkirjoja on taas tulossa, kuten Johanna Venhon Opossumi repussa (WSOY), Ali Benjaminin Mitä sain tietää meduusoista (Otava) sekä Henna Helmi Heinosen ja Reetta Niemensivun Nellyn uudet kuviot, joka aloittaa uuden Ice Love -sarjan (Tammi).

Lempikirjasarjani Outolinnun kirjoittajalta, Veronica Rothilta ilmestyy nuorille aikuisille suunnattu tieteisfantasia Viillot (Otava). Rosa Meriläinen ja Sanna Seiko Salo kirjoittavat kuukautisista kirjassa Ne - kuukautiskirja (Karisto). Toisen lempikirjasarjani Twilightin kirjoittajalta Stephenie Meyeriltä taas tulee todellinen yllätys, aikuisille suunnattu jännityskirja Kemisti (Otava).

Tässä hiukan osviittaa siitä, mitä ensi kevät tulee tuomaan tullessaan. Vielä ei ole selvillä kaikkien kustantajien julkaisut, joten lisää hyvää on ehkä tulossa sivupalkkiini. Nyt siis katse vasempaan.

Mitä sinä odotat ensi kirjakeväältä? Tuliko yllätyksiä tai pettymyksiä?