keskiviikko 8. huhtikuuta 2020

Dodo-sarja: J.S. Meresmaa

Dodo: J.S. Meresmaa. Myllylahti 2020 (Dodo #1)

Kansi: Karin Niemi

"Dodo on nuorille suunnattu säeromaani, joka tihkuu vimmaa ja kesän loputonta valoa.

Yksinhuoltajaäidin kasvattamalla Iinalla on edessään paha paikka. Arvosanoja pitäisi nostaa, jotta lukiosta ja aikanaan yliopisto-opinnoista tulisi totta. Iina tuntuu kuitenkin onnistuvan vain poissaolojen määrän nostamisessa. Hänellä on syitä. Ensinnäkin on Tuukka. Poikaystävää on nykyään vaikea saada aamuisin edes sängystä ylös, saati hoitamaan asioitaan. Toiseksi on Dodo, heidän vaarallinen salaisuutensa. Luonnontieteellinen ihme, joka vaatii huolenpitoa 24/7.

Sitten äiti pakottaa Iinan kesäksi isän luokse maalle. Isän, joka valitsi mieluummin viinan kuin Iinan, ja jota Iina ei ole nähnyt vuosiin. Että sellainen unelmien kesä edessä.

Iina: mikä muu vois mennä pieleen?
Elämä: hold my beer" (Myllylahti)


Oma arvio:

Luin viime vuonna J.S. Meresmaan hämmästyttävän pienen novellikokoelman Lintuhäkin muotoinen soittorasia, jonka nostin omassa Blogistanian Finlandia -äänestyksessäni toiselle sijalle. Lisäksi olen lukenut joitakin hänen novellejaan eri antologioissa, ja tykännyt  kovasti hänen tyylistään kirjoittaa. Olipa siis iloinen yllätys tämä hänen säeromaaninsa Dodo.

Dodon karva on sileää, 
lasimaista mutta pehmeää.

Se on ristiriitojen eläin, 
synkkä ja musta, 
mutta nyt se tarjoaa
mulle lohdutusta. (s. 49)

Dodo esittelee lukion viimeistä vuotta käyvän Iinan, joka kamppailee identiteettinsä ja poikaystävänsä Tuukan masennuksen kanssa. Lisäksi hänellä on kova huoli esihistoriallisesta lemmikistään Dodosta, jonka hän ja Tuukka löysivät romahtaneesta luolasta. Dodo ei ole enää poikanen, vaan alkaa olla jo iso otus, joka rikkoo paikkoja. Kun Iinan äiti päättää lähettää tytön maalle isänsä luo, koska tytön koulu on kärsinyt, Iina joutuu jättämään Dodon poikaystävänsä ja parhaan ystävänsä Saran hoiviin. Iinaa hiukan huolettaa, koska upea Sara on Tuukan exä. Mutta kummasta hän oikeastaan on mustasukkainen?

Säeromaanissa kuvataan kauniisti Tuukan ja Iinan rakkautta, joka kestää myös Tuukan masennuskaudet. Iinalla on taito piristää synkistelevää Tuukkaa, mutta hän tietää myös sen, ettei yksin voi auttaa rakastaan. Siksi hänen on saatava poikaystävänsä hakemaan ulkopuolista apua, ennen kuin hän lähtee isänsä luo. Onneksi Tuukka suostuu ja Iina saa mielenrauhan. Ainakin hetkeksi.


Tuukka on toukkamoodissa.
Se makaa peittoon kääriytyneenä sängyssä
ja jaksaa joskus kannatella peliohjainta.
Kovin ääni mikä siitä kuuluu on
kun se vetää vessan. (s.23)

Iinan ja isän suhde on saanut säröjä monestakin asiasta. Isän alkoholismi ja vanhempien ero, sekä se, ettei isä ole juurikaan ottanut Iinaan yhteyttä, pitää Iinan hyvin varautuneena isän kanssa. Pikku hiljaa Iina joutuu kuitenkin huomaamaan, että ihmiset voivat muuttua: isä ei enää juo ja hänen seurassaan on ihan mukavaa. Vannoutunut lihansyöjäisä suostuu jopa syömään Iinan vegaaniruokia. Isälläkin on lemmikki: sika nimeltä Kalervo.

Sara on aurinko.
Sara on voimasäde.
Sara on järistys
mun mannerlaattojen välissä.

Se katsoo muhun
ja hymyilee
ja mä vajoan ja kohoan
samaan aikaan (s. 76)

Eräänä kauniina päivänä Sara ajaa moottoripyörällään isän talon pihaan, ja silloin Iinan rinnassa räjähtää - hän alkaa yhtäkkiä ujostella kaunista, upeaa ystäväänsä. Jotain onkin muuttunut: he eivät enää kutsu toisiaan leikkisästi Lortoksi ja Horoksi. Iinan sisällä alkaa myllertää miljoonia ajatuksia: onko hän nyt lesbo, bi vai pan? Miten hän voisi tehdä mitään pahaa Tuukalle? Miksei hän voisi saada molemmat, Saran ja Tuukan? Tunteeko Sara edes samalla tavalla?

Sitten Iina kuulee ikäviä uutisia: Dodo on karannut. Iina saa houkuteltua isän lähtemään retkelle Förbyhyn, samaan metsään, jonka luolasta Dodo aikoinaan löytyi. Mutta kun Iina viimein löytää lemmikkinsä, hän joutuu miettimään, mikä on oikea ratkaisu.

Ja mä mietin, miten tästä eteenpäin,
mikä Dodoa odottaa.
Mikä oikeus mulla on
päättää sen elämästä? (s. 124)

Dodo on järisyttävän hieno ja kaunis säeromaani rakkaudesta, ystävyydestä, oman identiteetin löytämisestä, irti päästämisestä, valinnoista ja vastakohdista. Esihistoriallinen lemmikki Dodo symbolisoi selvästi kaikkea sitä, josta Iinan on päästettävä irti. Onko aina valittava joko tai, vai voiko saada molemmat tai kaiken? Siitä tässä kauniissa kirjassa on kyse. Tämä kirja antaa toivoa. Tämä on ihana!

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Bibbidi Bobbidi Book


Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

46. Kirjassa on sauna

 Khimaira: J.S. Meresmaa. Myllylahti 2021 (Dodo #2)

Kansi: Karin Niemi

"Khimaira on nuorista kertova säeromaani, joka viiltää ja vangitsee rakkauden voimalla.

19-vuotiaalla suomenvenäläisellä Saralla on intohimona valokuvaaminen ja Anna Ahmatovan runot, allaan vintage-moottoripyörä ja takana lääkiksen pääsykokeet. Käsipuolessa Saralla keikkuu uusi tyttöystävä Iina, joka on myös Saran ex-poikaystävän tyttöystävä – yhteisestä sopimuksesta. Monimutkaistako? Ehkä vähän, mutta milloin elämä ei sitä olisi.

Lisämutkia matkaan tuo se, ettei Sara ole kertonut vanhoillisille vanhemmilleen lesboudestaan saati monisuhdejärjestelyistä. Hänellä on jo jalka oven välissä omaan, itsenäiseen elämään. Ja vaikka kotitalo on komea, sen sisällä kaikuu tyhjyys, joka valtaa tilaa Saran sisältä päivä päivältä enemmän. Hän tuntee seisovansa kuilun reunalla. Mitä paljastuu, kun hiljaisuus lopulta rikkoutuu?" (Myllylahti)

Oma arvio:

Pidin ihan hirmuisesti viime vuonna ilmestyneestä J.S. Meresmaan säeromaanista Dodo. En tiennytkään etukäteen, että tänä syksynä julkaistu Khimaira on jatkoa Dodosta tutuksi tulleiden Iinan, Tuukan ja Saran elämään - ja heidän polyamorisen suhteen alkutaipaleeseen. Nyt näkökulmahenkilö vain vaihtuu, eli Iinan hyvä ystävä ja sittemmin tyttöystävä Sara saa nyt äänensä kuuluviin.

Pahempaa kuin kuolla

on tulla

kielletyksi

hylätyksi

hävetyksi.

Jos en kelpaa mun perheelle, 

kuinka voisin kelvata kenellekään toiselle? (s. 73)

Huomasin nyt vain heti alussa, että tämän säeromaanin muoto ei ole minulle täysin mieluinen: säkeissä on välillä loppusointuisuutta, mihin en ole oikein säeromaaneissa tottunut enkä mieltynyt. Runot ovat asia erikseen. Kaiken huipuksi loppusoinnut tulevat ja menevät aina sattumanvaraisesti,mikä on jostain syystä kamalan häiritsevää. En muistele Dodossa olleen juurikaan loppusointuja missään vaiheessa, vaikka toki muuta kielellä leikittelyä, kuten toisteisuutta siinäkin on, eikä se sellainen minua häiritse. Olisiko tähän syynä sitten päähenkilön mieltyminen Anna Ahmatovan runouteen, jonka takia hänen ajatuksiaan välillä runollistetaan loppusoinnuilla? Toisaalta seuraaava lainaus voikin selventää tämän valinnan:

Venäjän kielessä loppusointu

asuu luontevasti kuin sielu ruumiissa.

Suomen kielessä se on pahimmillaan pakkopaita

tai norsu korsetissa. (s. 61)

Khimaira on painottunut vahvasti päähenkilön, Saran, identiteetti-pohdintoihin: hän miettii juuriaan, jotka ovat suomenvenäläiset, ja sukupuoli-identiteettiään, josta hänen vanhoillisilla vanhemmillaan ei ole aavistustakaan. Perheen odotukset ovat korkealla, mutta Sara ei tunnusta niitä omikseen. Hän ei kuitenkaan uskalla uhmata Kuningatarta, joksi hän omaa äitiään etäännyttävästi kutsuu. Sara ei ole siis tullut kaapista ulos vanhemmilleen, ja tämä kalvaa niin häntä kuin Iinaakin, jota Sara suorastaan palvoo. Sara miettii myös heidän polyamorista suhdettaan, joka tuntuu ulkopuolisista olevan pelkkää ryhmäseksisessiota, vaikka Sara ei edes seurustele Tuukan kanssa. Tuukka ja Iina ovat yhdessä, mutta niin myös Sara ja Iina. Ja he haluavat saada tämän combon toimimaan.

Me ollaan kimeeri.

Me ollaan hirviö.

Me ollaan taruolento.

 

Ja silti me ollaan totta. (s. 10)

Sara haluaa ilmoittaa vanhemmilleen lesboudestaan ja suhteestaan Iinaan kirjeitse, mutta jotakin menee auttamattomasti pieleen, ja Sara romahtaa täysin. Hän huolestuttaa rakkaansa katoamalla hetkeksi teilleen, hyljättynä ja pettyneenä. Voiko hän tulla koskaan hyväksytyksi perheessään omana itsenään?  

Tiedän rikkovani niiltä kuvajaisen

jonkin tärkeän, jonkin tulevaisuuden.

Mutta onko sekään oikein,

ettei ne tiedä kuka olen.

Ettei ne tunne omaa tytärtään.

vaan pelkän kuvitelman hänestä.

Mä haluan, että ne näkee tosiminän

minut

vaikka Kuningattaren katse olis jäätä. (s.37)

Saran elämään mahtuu surua, josta hän ei ole Iinallekaan kertonut. Rakkaan mummon eli babushkan kuolema, siskon kehitysvammaisuus ja kuolema, nämä kaikki kulkevat hänen mukanaan. Hänen on vain oltava valmis jakamaan surunsa Iinan kanssa, jotta he voivat olla vahvoina yhdessä.

Primus tarkoittaa ensimmäistä.

Vera oli meidän perheen esikko.

Ensimmäinen joka syntyi,

ensimmäinen joka kuihtui. (s.139)

Khimaira ei valitettavasti koskettanut minua niin kovasti kuin sen itsenäinen alkuosa Dodo. Säeromaani on traaginen kaapistatuloromaani, mutta myös tarina surusta, odotuksista ja tietysti rakkaudesta. On hienoa, että tuodaan myös ei-niin-tavallinen suhdemuoto, polyamoria, hyvin luontevasti esille. Meresmaa taitaa myös kauniin kielellisen leikittelyn taidon, mikä toimii erityisesti säeromaaneissa, vaikka en nyt niistä muutamista loppusoinnuista innostunutkaan.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.


Muissa blogeissa:

---


Ei kommentteja: