maanantai 30. marraskuuta 2020

Kirjojen tytär: Margaret Rogerson

 Kirjojen tytär: Margaret Rogerson. Suomentanut Mika Kivimäki. Karisto 2020

Englanninkielinen alkuteos (2019): Sorcery of Thorns. Kansi: Sonia Chaghatzbanian (suunnittelu), Charlie Bowater (kuvat)

"Elisabeth on aina tiennyt, että velhot ovat pahoja ja taikuus vaarallista. Hän on kasvanut yhdessä Austermeerin suurkirjastoista, hyllyiltään kuiskailevien ja rautakahleitaan kalistelevien loitsukirjojen ympäröimänä. Elisabeth toivookin kohoavansa tulevaisuudessa näiden vaarallisten kirjojen vartijaksi.

Kun joku vapauttaa kirjaston vaarallisimman kirjan, Elisabeth vaikuttaa syylliseltä ja hänet kiidätetään pääkaupunkiin kuulemaan tuomionsa. Elisabethin ei auta kuin turvautua pelkäämäänsä velho Nathaniel Thorniin ja tämän salaperäiseen palvelijaan. Pian hän löytää itsensä keskeltä vuosisatoja vanhaa juonta, joka uhkaa syöstä kirjastot ja niiden mukana koko maailman turmioon." (Karisto)

Oma arvio:

En aio koskaan menettää uskoani kirjoihin! Totesin tämän taas kerran, että vaikka olen lukenut hirveän paljon, jostain aina putkahtaa SE kirja, joka saa minut haukkomaan henkeäni ihastuksesta ja onnesta. Mikä onni, että sain lukea juuri tämän kirjan. Minä en nimittäin aikonut lukea tätä. Katselin tämän kirjan kuvausta keväällä kustantajan luettelossa ja mietiskelin, ottaisinko kirjan listoilleni. Olin jotenkin kauhean kyllästynyt YA-fantasiaan ja kahlannut keväällä puoliväkisin parikin paksuhkoa fantasiaa, jotka eivät oikein napanneet minua mukaansa. Ehkä en enää vain pidä fantasiasta, ajattelin. Sitten näin somessa, miten Yöpöydän kirjat -blogin Niina ja moni muu hehkutti tätä kirjaa ja kiinnostukseni heräsi. Onneksi, sillä olisin muuten yhtä upeaa lukukokemusta köyhempi!

"Useimmat kasvavat eroon saduista", hän sanoi."Miksi jatkat uskomista, vaikka muu maailma tekee toisin?" (s. 83)

Kirjojen tytär on jotenkin vain täydellinen paketti niin juoneltaan, maailmaltaan ja henkilöhahmoiltaan. Päähenkilö, määrätietoinen, pitkänhuiskea ja rohkea Elisabeth rakastaa kirjoja, sillä on elänyt pienestä asti niiden parissa. Kirjat eivät vain ole mitä tahansa opuksia, vaan ne ovat eläviä. Elisabethin haaveena on päästä loitsukirjojen vartijaksi kirjastossa, jossa hänet on kasvatettu. Hän on nimittäin orpo, joka on pelastettu kirjaston hoiviin ja täten tuntee opukset paremmin kuin omat taskunsa. Ikävä kyllä kirjastossa sattuu eräänä yönä kamala onnettomuus, jolloin loitsukirjasta päästetty pahuus vaatii lempeän johtajan hengen. Elisabeth jäljittää loitsukirjasta vapautuneen demonin eli malefictin ja surmaa tämän johtajan Demoninsurma-miekalla. Ikävä kyllä Elisabeth ei saakaan tästä kehuja ja kunniaa, vaan uudeksi johtajaksi noussut Finch syyttää kaikesta tyttöä ja vaatii tämän oikeuden eteen.

"Nuoret neidot ovat tarttuneet minuun paljon pahemmistakin paikoista. Käsittääkseni he eivät mahda mitään sellaisille mieliteoille."(s. 33)

Tässä astuu muuan nuori velho, magisteri Nathaniel Thorn kehiin. Hän on lupautunut kuljettamaan aiemmin sattumalta kohtaamansa tytön yhdessä Silas-palvelijansa kanssa oikeuden eteen. Elisabeth ei luota velhoon lainkaan ja yrittää karata moneen otteeseen matkan aikana, mutta ovela demoni-palvelija Silas estää tytön aikeet. Alkuun Elisabethiä hirvittää demonipalvelija, mutta hän huomaa, kuinka uskollinen palvelija Silas on. Myöhemmin hän saa kuulla, miten velhot saavat taikavoimansa juuri sopimuksella demonin kanssa: hintana heidän on vain luovutettava osa elämästään demonille, sillä nämä eivät rupea palvelijoiksi hyvää hyvyyttään. 

Elisabeth luovutetaan kansleri Ashcroftin huomaan juuri, kun tämä on alkanut pitää Nathanielista ja Silasista. Elisabeth luulee jo huokaisevansa helpotuksesta, sillä hänet on luvattu vapauttaa syytteistä, mutta Ashcroftin ja tämän pelottavan naisdemoni Lorelein huomassa hän ei ehkä olekaan niin turvassa.

"Minä olen demoni", hän sanoi. "Ei kannata ajatella minua minään muuna."(s.229)

Voisin ilolla selostaa koko kirjan juonen tässä, mutta ehkä maltan mieleni enkä spoilaa enempää. Sanon vain, että kirjan tarina vie lukijaa kuin pässiä narussa, romanttiset juonenkäänteet hiipivät tarinaan mukaan luontevasti ja huomaamattomasti tekemättä tarinasta liian siirappista - vain pakahduttavan ihanaa. Henkilöhahmot ovat monipuolisia ja kiehtovia: hurmaavan jäyhä, ehkä hieman darcymainen Nathaniel-velho, uskollinen ja ovela Silas-demoni, raivostuttavan häijy Ashcroft, uskollinen ystävä Katrien ja sokerina huipulla kaunis, vahva, pelkäämätön, oikeudenmukainen ja määrätietoinen Elisabeth. Kirjassa on täydellisessä suhteessa magiikkaa, hurjia käänteitä, oveluutta, omalaatuisuutta ja romantiikkaa. Kirjan maailma sijoittuu 1800-luvulle, joten miljöö, kulkuneuvot ja pukeutuminen on sen ajan mukaista. Pidän kovasti siitä, ettei pääparia ole kuvattu tavanomaisesti tyyliin "tajuttoman komea mies ja kaunis hentoinen nainen", vaan Nathaniel näyttäytyy alkuu Elisabethille rujona ja Elisabeth on kuvattu harvinaisen pitkäksi nuoreksi naiseksi, joka osaa käyttää miekkaa tarvittaessa.

 Kun hän katsoi miestä, hänen sydäntään särki laulu, jolla ei ollut sanoja eikä nuotteja eikä säveltä, mutta joka silti ponnisteli tullakseen kuulluksi - tunne, joka ei paljon eronnut  kärsimyksestä, sillä se tuntui liian suurelta hänen ruumiiseensa. (s. 334)

Minulle tulee kirjasta hieman samat tuntemukset kuin Cassandra Claren Varjometsästäjät-trilogiasta, samoin kuin Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras -trilogiasta. Kuitenkin Kirjojen tytär on ihan omaa luokkaansa, eli se tarjoaa täysin ainutlaatuisen fantasiamaailman, joka yhtä aikaa viihdyttää ja kiihdyttää. 

"---Minusta tuntuu, että että olin jo osittain kuollut ennen kuin sinä ilmestyit kuvioihin." (s.372)

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka kokee rakastavansa yllä mainittuja asioita kirjassa ja haluaa, ettei kirjan maailma lähde hetkeen lukemisen jälkeenkään pois mielestä. Kirja on jännittävästä menostaan huolimatta sen verran kiltti, että tätä voi suositella myös alakoulun vitos-kutosille.

Arvosanani 5+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta (mutta harkitsen ostamista itselleni!)

Muissa blogeissa:

Yksi luku vielä...

Samantyylistä luettavaa:

Varjometsästäjät-sarja: Cassandra Clare 

Taikuri ja taskuvaras -trilogia: Anniina Mikama

 Lisään kirjan Popsugar-haasteen kohtaan: 

A Book recommended by your favourite blog, vlog, podcast, or online book club

sunnuntai 29. marraskuuta 2020

Päivitys Suomea lohikäärmeille -sarjaan

 Luin Briitta Hepo-ojan Suomea lohikäärmeille -sarjan toisen ja viimeisen osan  Sydämiä seireeneille. Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan mietteeni molemmista osista.



tiistai 17. marraskuuta 2020

The Magpie Society -sarja: Zoe Sugg ja Amy McCulloch

The Magpie Society - Salaseura: Zoe Sugg ja Amy McCullogh. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2020 (The Magpie Society #1)

 Englanninkielinen alkuteos: The Magpie Society - One for Sorrow.

"Tähtivloggaaja Zoe Suggin a.k.a Zoellan ja kirjailija Amy McCullochin yhdessä kirjoittama kirja on villi, salaperäinen ja vetävä tarina eliittisisäoppilaitoksen varjoelämästä.

Magpie Society yhdistää Girl Onlinen ja Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin

Illumen Hallin lukuvuoden päättäjäisbileissä järvenrantaan ajautuu oppilaan ruumis. Uhrin selkään on tatuoitu valtava, taidokas harakka.Uusi oppilas Audrey, joka pakenee omia salaisuuksiaan, joutuu vasten tahtoaan keskelle murhamysteeriä, sillä hänen kämppiksensä Ivy oli murhatun tytön paras ystävä. Vaikka Audrey ja Ivy eivät voi sietää toisiaan, jokin tuntematon vetää heitä kohti koulun synkkiä salaisuuksia. The Magpie Society julkaistaan syksyllä 2020 suomeksi samana päivänä alkuteoksen kanssa."(WSOY)

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789510452967_lukun.pdf

Oma arvio: 

(Arvio tai osia siitä on julkaistu aiemmin Oulun kirjaston nuorten Kirjastogramiin tekemässäni postauksessa.)

⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀
Girl Online -sarjasta tunnettu Zoe Sugg on tehnyt YA-kirjailja Amy McCullochin kanssa yhteistyössä kaksiosaisen The Magpie Society -sarjan, jonka ensimmäinen osa The Magpie Society - Salaseura on nyt suomennettu.

Amerikasta Englantiin muuttanut rikkaan perheen tytär, 17-vuotias Audrey, aloittaa uuden lukiovuotensa Illumen Hall -nimisessä sisäoppilaitoksessa. Hän saa huonetoverikseen ynseän Ivyn, joka tuntuu olevan kuin eri maailmasta. Ivy on syystäkin käärmeissään, sillä hänelle aiemmin luvattiin oma huone. Ivy on nimittäin valittu prefektiksi, johtajaoppilaskokelaaksi, ja yleensä heidän etuoikeutenaan on oma huone. Koulun johtaja rouva Abbot on vannottanut, että Ivyn on oltava kohtelias uudelle oppilaalle, mutta helppoa se ei tule olemaan, kun Audreyn koko amerikkalaishabitus saa Ivyn ärsyyntymään.⠀⠀⠀

Audrey saa pian kuulla, mitä tapahtui edelliselle Ivyn huonetoverille ja parhaalle ystävälle Lolalle, sillä kouluvuosi alkaa yhteisellä muistotilaisuudella menehtyneen Lolan kunniaksi. Koulunlopetusbileissä ennen kesälomaa Lola nimittäin löydettiin kuolleena, sillä tämä oli pudonnut kalliojyrkänteeltä. ⠀⠀Vai hyppäsikö hän sittenkin itse kalliolta alas? Vai tönäisikö hänet joku häntä? Huhut kiertävät koulussa, ja kaikkialla välähtää puheet mystisestä Harakkaseurasta, jonka sanotaan suojelevan koulun oppilaita.⠀⠀⠀

"Ota selvää Harakkaseurasta." (s138)⠀⠀⠀⠀⠀

Sitten ilmestyy eetteriin mystinen Podcast-lähetys, jossa salamyhkäinen "V" selvittelee Lolan kuoleman taustoja. Podcastin pitäjän on oltava joku koululta, sillä IP-osoitteet viittaavat moiseen. Ivy ja Audrey löytävät yhteisen tavoitteen selvittääkseen niin Podcastin-pitäjän kuin Harakkaseuran salaisuuden. Yhdistääpä eräs Teddy-niminen komistuskin heitä.⠀Ivy ja Teddy ovat päättäneet olla tauolla Ivyn aloitteesta, mutta kun Teddy iskee silmänsä uuteen oppilaaseen Audreyyn, Ivy ei ole asiasta mielissään. Tytöt saavat Teddyn nalkkiin epärehellisyydestä ja päättävät kostaa tälle.⠀Samalla he hyötyvät Teddyn nörttitaidoista ja etenevät selvitteilyissään.⠀⠀

"Haluan vain oikeutta, Ivy. Haluan selvittää totuuden. Siinä kaikki." (s. 303-304)

Audreylla on oma menneisyytensä ja salaisuutensa kannettavanaan, mikä saa hänet toimimaan uudessa koulussaan hiukan uhkarohkeastikin. Hän on kuitenkin päättänyt olla vahva.

Aivan hemmetin mahtavaa.

Enää puolitoista vuotta.

Jos he sulkevat minut joukosta siksi, että nousin vastustamaan kiusaajaa, minun puolestani koko koulun voi polttaa maan tasalle. (s. 176)⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀

Kirja loppuu melkoiseen cliffhangeriin, eli jatko-osa on ehdottoman pakko lukea, kunhan se ilmestyy. Kirja on yhtä aikaa rennon viihdyttävä ja etenkin loppua kohti arvoituksellisen jännittävä.⠀Tosin kirjalla on käynnistymisvaikeuksia, ja alku on mielestäni hiukan pitkästyttävää Ivyn ja Audreyn vuoropuhelua heidän näkökulmalukujen vuorotellessa. Kumpikaan henkilöhahmoina ei juuri säväytä vaan jäävät melko ohuiksi ja karkeistetuiksi persooniksi. Myös kolmiodraama Teddy-Ivy-Audrey jää hiukan vaisuksi ja merkityksettömäksi, etenkin kun sen loppuratkaisu on oudon simppeli. 

The Magpie Society - Salaseura sisäoppilaitoksineen ja mysteerijuonineen tuo minulle vahvasti mieleen C.J. Daughertyn mainion Night School -sarjan, josta harmillisesti suomennettiin aikoinaan vain kaksi osaa viidestä. Zoe Suggin tyyliin kirjan romantiikka on tehty mahdollisimman kiltiksi, mikä ärsytti minua jo Girl Online -sarjaa lukiessani. Tosin minua hämmästytti hyvin roisin erikoinen kohtaus Teddyn veneellä, josta en paljasta sen enempää. Tämäkin oli kuitenkin tarkoitettu huumoripläjäykseksi, mutta ei ainakaan saavuttanut minun huumorintajuani, vaan olin vain ihan että "Häh?"

"Ettekö te kaksi voisi vihdoinkin kertoa, mitä te olette tehneet suloiselle Theodore-parallemme? Vaadin saada tietää, miksi hän ramppaa ympäri koulua toimittamassa asioitanne" (s.195)

Minua kuitenkin kiehtoo kovasti Harakkaseuran ja murhamysteerin arvoitus, joten jään odottelemaan jatko-osaa.⠀⠀⠀⠀⠀

Arvosanani 3,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia


Samantyylistä luettavaa:

Night School -sarja: C.J. Daugherty 

Yksi meistä valehtelee -sarja: Karen M. McManus.

sunnuntai 15. marraskuuta 2020

10 x sokkotreffit: Ashley Elston

10 x sokkotreffit: Ashley Elston. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2020

 Englanninkielinen alkuteos (2019): Ten Blind Dates. Kansi: Mary Claire Cruz ja Jamie Alloy; iStockphoto; Di Studio / Shutterstock; Dmitry Lobanov / Shutterstock; HNK/ Shutterstock

"Jouluinen romanttinen komedia

10 x sokkotreffit on kuin Let It Snow ja Love, Actually yhdessä paketissa.

Sophien poikaystävä jättää hänet juuri ennen joulua. Sydän murskana Sophie lähtee joulunviettoon ja joutuu kohtaamaan koko hervottoman amerikkalais-sisilialaisen sukunsa. Tyttöä lohduttaakseen isoäiti keksii ”kivan idean”: kymmenen sukulaista saa järjestää Sophielle sokkotreffit eri illoille. Alkaa tapahtumien ketju, jonka edetessä Sophie oppii paljon omasta sydämestään…"(WSOY)
 
Oma arvio: 
 
Ai että, jos kirjan kannessa mainitaan lempileffani Love, Actually (Rakkautta vain), odotukseni kirjasta ovat todella korkealla! Ihanaa, että näin joulun alla julkaistaan tällaisia jouluteemaisia romanttisia höpsötyksiä, sillä juuri tällaisia sitä kaipaa pitkän ja synkän syksyn päätteeksi (tai jatkoksi, sillä talvea ei vielä näy eikä kuulu.) Ashley Elstonin 10 x sokkotreffit on juuri sellainen.
 
"Olen kuitenkin sitä mieltä, että sinun pitää viedä tämä treffijuttu loppuun, koska sinun täytyy olla sataprosenttisen varma siitä, että haluat juuri minut." (s. 125)

Kirjan idea on ihanan hupsu: 17-vuotias Sophie on innoissaan, sillä hänen äitinsä ja isänsä ovat uskaltautuneet jättämään hänet hetkeksi yksin kotiin. Sophien vanhemmat matkustavat vierailulle vanhimman tyttärensä Margotin luo sairaalaan, joka on viimeisellä kolmanneksella raskaana, ennen kuin Sophie ja vanhemmat matkaavat joulun viettoon mummolaan sukuloimaan. Sophie haluaa viettää hetken poikaystävänsä Griffinin kanssa ennen kuin ajaa Nonnan ja Papan luo -  mutta sitten asiat saavat täyskäänteen, kun hän sattuu kuulemaan bileissä poikkiksensa puhuvan kavereilleen, että haluaa ehkä erota Sophiesta. Griffinin selitykset eivät enää auta, kun itkusilmäinen Sophie ryntää pois bileistä ja ajaa suorinta tietä 50 kilometrin päähän itkemään suruaan Nonnalle.
 
"Mutta kun minä luulin että halusimme samoja asioita."
"Ihmiset muuttuvat. ehkä sinä kuvittelit, että te kaksi kuljitte samaan suuntaan, vaikkette oikeasti kulkeneetkaan." (s. 22)

Sophien mummula pursuaa räiskyväluonteisia amerikkalais-sisilialaisia sukulaisia, ja pian kaikki sedät, tädit ja serkut saavat kuulla Sophien onnettomasta tilanteesta. He saavat pähkähullun idean: Sophielle järkättäisiin vuorotellen kymmenen peräkkäisen päivän ajan sokkotreffit, joista hän saa yhden kerran halutessaan kieltäytyä. Jokainen vuorollaan varaa kalenterista päivän, kirjoittaa edellisenä päivänä vihjeen treffeistä ja etsii suunnilleen samanikäisen treffikumppanin. Sophie on tietenkin alussa järkyttynyt ja ehdottomasti kieltäytyy, mutta sitten... miksipäs ei? Pian Sophien treffien kestoista lyödään myös vetoa.

Valofestivaali - Natchitoches
Ole valmiina kello 14.00
Pukeudu lämpimästi, beibi, koska ulkona on kylmä! (s. 47)

Sophien seurana ja treffitukena mummolassa ovat hänen rakkaat serkkunsa Olivia ja Charlie sekä naapurinpoika Wes, joiden kanssa hän on aiemmin hengaillut paljonkin, mutta kokee vieraantuneensa heistä viime vuosina. Nyt heillä tuntuu taas olevan hauskaa yhdessä, mutta jokin etääntyneisyyden tunne kaihertaa Sophieta ajoittain. Olivia, Charlie ja Wes toimivat Sophien treffien selustan turvaajina, ja he pitävät todella hauskaa serkkunsa kustannuksella. Tietysti treffeistä otetaan hauskimmat otokset someen jaettavaksi ja Griffin tägätään niihin. Griffin alkaakin pommittaa Sophieta viesteillä ja kysellä, miksi tämä näkyy kuvissa jatkuvasti eri kundien kanssa. Samalla Griffin yrittää luikerrella takaisin Sophien elämään, mutta onneksi Sophien ystävät pitävät tytölle jöötä.
 
"Onko siis minun syyni, että olet nykyään tylsä?" (s. 210)

Sophien seuraavia treffejä oikein odottaa. Osa treffeistä ei mene ihan putkeen, sillä aina täti, setä tai ilkeämielinen serkku ei välttämättä valitse parasta mahdollista treffikumppania. Yksi lukion ekaluokkalainen poika yrittää kähmiä liikaa, toinen tyyppi vie Sophien drive-in-leffaan katsomaan - pornoelokuvaa! Mukaviakin treffejä on toki, mutta Sophien mielessä tuntuu kerta kerran jälkeen olemaan yksi ihan erityinen poika, jonka seurassa hän on viihtynyt jo kauemmin. Harmi vain, ettei hän saa itse valita treffikumppaniaan. Vai saako?
 
Ja siinä hän on ja kuljettaa koripalloa. Näyttää siltä kuin hän olisi tehnyt sitä jo hyvän tovin, sillä hän on riisunut paitansa, ja tukka näyttää hikiseltä. (s.107)
 
Välillä Sophie viestittelee isosiskonsa Margotin kanssa ja on huolissaan, sillä isosiskolla tuntuu olevan ongelmia loppuraskautensa kanssa. Jatkuva turvotus Margotin eri ruumiinosissa kuvottaa ja huvittaa Sophieta, mutta kielii lopulta ongelmista. Treffiseikkailujen ohessa Sophie joutuukin murehtimaan välillä siskonsa vointia ja karkaapa pari kertaa vierailemaan sairaalassa pikavisiitillä kielloista huolimatta - ystävät tukenaan. Sophie ja Margot ovat ihanan läheiset ja toistensa tukena humoristisella tavallaan, vaikka välimatkaa on. 
 
MINÄ: ??????Mikä tuo on?
MARGOT: Lähikuva varpaistani. Ne ovat liimaantuneet yhteen. En voi heilutella niitä tai erottaa niitä toisistaan. Ne ovat kuin prinssinakkeja. (s. 11)
 
10 x sokkotreffit on aivan ihastuttava kirja! Siinä on lämmintä huumoria, pinnan alla kytevää ah-niin-ihanaa romantiikkaa (ennalta-arvattavaa toki) ja suloista yhteenkuuluvuuden tunnetta Sophien perheen ja suvun kesken. Muutakin sisältöä siis toki löytyy kuin romantiikkaa. Kirjassa on hyvin viihdyttävä juoni ja huumori on osuvaa. Tästä jää hyvä mieli. 
 
Kirja on hyvin elokuvamainen niin juoneltaan kuin henkilöhahmoiltaan, ja kyllä, tästä on ainakin toukokuussa 2019 ilmoitettu olevan suunnitteilla elokuva. Mitään tietoa siitä, onko leffa missä vaiheessa (jos missään), en löytänyt. 

Tämä kirja on ehdoton suositukseni joululahjaksi noin 13-16-vuotiaalle nuorelle (tytölle), joka tykkää lukea romanttisia kirjoja. 

Arvosanani täydet 5+

Lainasin tämän kirjan kirjastosta.
 
Muissa blogeissa:
 
En löytänyt muita bloggauksia
 
Samantyylistä luettavaa: 
 
 
 
 
 
 
 Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

2. Iloinen kirja
 
Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:
 
A Book at least a Four-Star rating on Goodreads

sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Viimeisenä pettää sydän: Margaret Atwood

 Viimeisenä pettää sydän: Margaret Atwood. Suomentanut Hilkka Pennanen. Otava 2020.

Englanninkielinen alkuteos (2015): The Heart Goes Last. Kansi: Getty Images (kuva), David Mann (suunnittelu).

 

"The Handmaid’s Talen luoja näyttää lukijalle painajaismaisen lähitulevaisuuden. Mitä olisit valmis tekemään hyvinvointisi puolesta?


Kodittomat Stan ja Charmaine yrittävät epätoivoisesti pitää päänsä pinnalla keskellä taloudellista romahdusta. Elämä on jatkuvaa taistelua ja pelkoa. Kuin vastauksena rukouksiin Charmaine löytää ilmoituksen erikoisesta hankkeesta. Vapaaehtoiset osallistujat muuttavat asumaan suljettuun kaupunkiin. Kukaan ei ole työtön, ja kaikki saavat mukavan kodin joka toiseksi kuukaudeksi. Joka toinen vietetään vankilassa.


Aluksi uhraus ei vaikuta suurelta. Mutta sitten Stan ja Charmaine alkavat kehittää pakkomielteitä heidän kodissaan vuorokuukausin asuvasta pariskunnasta…"(Otava)

Oma arvio:

Aina kun saa käsiinsä Atwoodin tuotantoa, voi olla varma, että luvassa on jotakin hyvin tavatonta, absurdia, mutta uskomattoman viihdyttävää luettavaa. Olen aiemmin lukenut kirjailijalta teokset Orjattaresi ja Testamentit sekä MaddAddam-trilogian osat Oryx ja Crake ja Uusi maa ja pitänyt kovasti hänen kirjoittamistyylistään ja kirjojen tulevaisuuteen liittyvistä teemoistaan. 

Kirjan päähenkilöt, Charmaine ja Stan nukkuvat autossa ja kituuttelevat Charmainen ankealla palkalla tulevaisuuden maailmassa, jossa kaupungin järjestys on totaalisen sekaisin, työttömyys kukoistaa, rikollisuus reuhottaa ja tuloerot kasvavat. Kaiken maailman huligaanit vaanivat kadulla autoja varastettavaksi ja naisia raiskattavaksi, joten pariskunnan on nukuttava toinen silmä raollaan. Stan tuntee itsensä epäonnistuneeksi ja hyödyttömäksi, ja harkitsee tosissaan ottavansa rikolliselta Conor-veljeltään jonkin keikan vastaan. Huhutaan, että rikkaat ostavat vauvojen verta pysyäkseen terveempinä.

Taas keskiyö ja uusi pysäköintialue, jo kolmas samana iltana. Edellisiltä oli pakko paeta. Nyt he ovat niin hermostuneita etteivät saa unta. (s. 22)

Eräänä päivänä Charmaine näkee telkkarimainoksen, jossa värvätään ihmisiä mukaan uuteen Consilience-kaupungin Positron-projektiin, jossa luvataan ratkaista työttömyys- ja rikollisuusongelmia uudella, mullistavalla tavalla. Charmaine saa kuin saakin houkuteltua Stanin mukaan kokeiluun, vaikka Conor-veli häntä kovasti varoittelee. Alkukarsinnan ja -perehdytyksen jälkeen Stanin ja Charmainen elämä saa uuden käänteen: vuoroviikoin pariskunta viettää aikansa vankilassa, jossa he saavat omat erityistehtävänsä, ja vuoroviikot he asuvat omassa kauniissa talossaan, jonka he jakavat vuorotellen toisen pariskunnan kanssa. Stan ei voi lakata epäilemästä, onko tämä nyt onnea vai ei, mutta Charmaine tuntuu olevan vilpittömän onnellinen uuteen elämään Stanin kanssa. Kaikki ei ole kuitenkaan ihan sitä, miltä näyttää.

Aurora hymyilee tiukkaa, rypytöntä hymyään.

Mitä jos kasvot eivät olekaan hänen omansa? Charmaine ajattelee. Mitä jos ne on vain liimattu päälle ja alla on jättiläistorakka tai jotain? Lähtisivätkö kasvot irti, jos tarttuisin molemmista korvista ja kiskoisin? (s. 261)

Kun Stan löytää jääkaapin takaa huulipunasuudelmalla sinetöidyn, seksiä tihkuvan viestilappusen Jasminelta Maxille, jotka Stan päättelee talossa vuoroviikoin asuvaksi pariskunnaksi, kaikki muuttuu. Stan alkaa kuvitella eroottisia päiväuniaan punahuulisesta Jasminesta pakkomielteenomaisesti, sillä oma Charmaine ei ole ollenkaan niin kiihkeä ja aloitteellinen seksin saralla. Stanille alkaa kuitenkin paljastua hyvin hämmentäviä asioita niin Charmainesta kuin Maxin ja Jasminen tapauksesta, ja pian hän huomaa olevansa osa todella monimutkaista vyyhtiä, johon liittyy muun muassa tilapäinen seksiorjuus ja Elvis-imitointi. Kyllä vain. Kirjan tapahtumat jaksavat yllättää ja naurattaa käänteissään ja erikoiset henkilöhahmot saavat minut pyörittelemään silmiäni.

Hän käynnistää levyn. 

Voi. Voi ei.

Kasvot lehahtavat tulipunaisiksi, televisioruutu sumenee silmissä. Kuva on hämärä ja epätarkka, mutta hän siinä on. Hän ja Max, yhdessä niistä autiotaloista. He ryntäävät toisiaan kohti, törmäävät yhteen ja heittäytyvät lattialle. Ja millaisia ääniä hänestä lähtee, kuin ansaan joutuneesta eläimestä...hirvittävää. (s. 240)

Kuten arvata saattaa, Positron-projektin johtajalla Edillä ei olekaan täysin puhtaat jauhot pussissaan ja vankilassa tapahtuu hyvin kyseenalaisia asioita. Lukija pääsee seuraamaan vankilan seksibottien laajaa tuotantoa ja valmistumista sekä Charmainen erityistehtävän kyseenalaisia menetelmiä, jossa rikoksen tehneistä ihmisistä päästään nopeaa eroon - ja myöhemmin heitä osataan hyödyntää ihan uudenlaisessa tuotannossa. Charmaine laitetaan todella kovan valinnan eteen, jossa testataan hänen sitoutuneisuutta projektiin. 

Sitten Charmaine työntää neulan lääkepulloon. Kädet liikkuvat lateksihanskoissa kuin levä meressä; käsivarret tuntuvat raskailta, ikään kuin uisi nestemäisessä liimassa. Kaikki tapahtuu hidastetusti. (s. 222)

Kirjaa lukiessa käväisi mielessäni, kuinka huippu (ja outo) leffa tästä tulisi. Pikaisella googlettelulla sain hataran tiedon siitä, että tv-elokuva olisi suunnitteilla. Toivottavasti toteutuu!

Monet ovat olleet sitä mieltä, ettei Viimeisenä pettää sydän ole Atwoodin parhaimmistoa. Minä kyllä nautin tästä kirjasta ja sen poskettoman dystopisesta tarinasta lähes täysien pisteiden verran. Kirjan loppu jää ärsyttävän ihanasti auki.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjaluotsi

Kirjallisia 

Kulttuuri kukoistaa

Samantyylistä luettavaa:

Rotukarja: Agustina Bazterrica

Joulukuun kymmenes: George Saunders

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa

lauantai 7. marraskuuta 2020

Amiraali: Mila Teräs

 Amiraali: Mila Teräs. Otava 2020

 "Miksi aina pitäisi valita, onko poika vai tyttö?


Niilon miehisyyden päällä on aina ollut vähintäänkin ripaus glitteriä. Kun lapsuuden suojaava kotelo murtuu, 17-vuotiaalla vastassa ovat kysymykset: Kuka mä olen? Mistä mä pidän?


Tuppukylässä jokaisen pitää mahtua tiukasti omaan lokeroonsa. Olla joko-tai, ei missään tapauksessa sekä-että. Mutta miksi ei voisi valita kaikkea: parransänkeä ja satiinihametta, tyttöjä ja poikia, haurasta ja vahvaa? On onneksi ihmisiä, joille Niilo voi näyttää sisimpänsä loisteen.


Vahva ja ilmava romaani liukenevista sukupuolirajoista." (Otava)

Oma arvio:

(Arvio, tai osia siitä, on julkaistu aiemmin Oulun kirjaston nuorten Kirjastogramiin tekemässäni postauksessa.)

17-vuotias Niilo rakastaa runojen kirjoittamista ja skeittaamista kavereiden kanssa, kantaa huolta lähistön lepakoista osallistumalla mielenosoituksiin ja on tolkuttoman ihastunut työpaikkansa kahvion söpöön tyttöön. Niilo tuntee kuitenkin olevansa hyvin erilainen kuin muut ja pohtii, onko hänellä oikeus olla olemassa sellaisena kuin on. Hän asuu mummansa ja ukkinsa kanssa, ja ihailee ukkinsa miehekkyyttä, mutta haluaa tuoda omaa feminististä puoltaan enemmän esiin. Uskaltaako hän?

"Miksi mun täytyisi pitää kiinni jostakin ikivanhasta roolista vain siksi, että mulla on penis?" (s. 98)

Niilo katselee netissä rohkeita miehiä, jotka ovat pukeutuneet kauniisti mekkoihin, meikanneet ja laittaneet hiuksensa. Kun Niilo pukee kirpparilla ensimmäistä kertaa jalkaansa korkkarit, tunne on sanoinkuvaamaton! Kirpparin myyjä kehuu ja rohkaisee Niiloa ostamaan kauniit violetit korkkarit itselleen. Hän ostaa myös hameen, jonka pukee iltaisin korkkareiden kanssa yllään, kun mumma ja ukki ovat asioilla. Mutta eräänä päivänä hänet yllätetään...


Joskus mä yritin olla äijä, mutta ei siitä tullut yhtään mitään, se ei ollut mulle yhtään luontevaa. (s. 32)

Pikku hiljaa Niilo uskaltaa avata itseään ja paljastaa ystävilleen, millainen hän on. Hän kokee myös ensirakkauden ilot - ja surut - kahvion Virna-tytön kanssa. Hyvä ystävä Hermanni ottaa Niilon vastaan sellaisena kuiän tämä on, ja samalla Niilo tukee itseään etsivää ystäväänsä. Mumma ja ukki ei kuitenkaan suhtaudu vapautuneeseen Niiloon ihan niin kuin pitäisi.  He ovat syntyneet eri aikakaudella, ja tässä kirjassa kuvataan oikein hienolla tavalla sukupolvien välistä kuilua ja sitä, miten eri lailla vanhempi sukupolvi suhtautuu asioihin, jotka nuoremmalle ovat itsestäänselvyyksiä. Kaikki kuitenkin lutviutuu, kun oikein kovasti yrittää. Valitettavasti aina kaikki ei kuitenkaan pääty niin onnellisesti kuin Niilon tapauksessa.

Silmäni kysyvät,

saanko olla

tällainen,

saanko olla

olemassa. (s.148)


Kirjan nimi Amiraali viittaa siihen, kun Niilo löytää kirjan alussa ukkinsa vanhan perhoskokoelman ja yrittää lähentää heidän suhdettaan kokeilemalla itsekin perhosten keräilyä. Niilo kokee olevansa itsekin kuin perhonen: hän on siirtymässä toukkavaiheesta kotelovaiheeseen. Ukki esittelee ylpeänä Niilolle amiraaliperhosen toukkaa. Niilo haluaisi kovasti olla ukkinsa ylpeyden aihe, muttei perhosten keräily ehkä ole kuitenkaan hänen juttunsa. ⠀⠀

Perhonen alkaa nousta ylemmäs haaviin. Se on niin elävä. Se taistelee elintilastaan, vapaudestaan lentää. (s. 61)⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀

Pidän siitä, miten Niilon tunteita on kuvattu hänen pohtiessaan identiteettiään ja uskaltautuessaan myöntää itselleen todellisen itsensä. Etenkin, kun hän toteuttaa transvestismiään ensi kertaa, hänen tunnekuohunsa on kuvattu kiehtovalla tavalla. Niilolla on onnekseen hieno tukiverkosto ympärillään, ja etenkin hänen toimettomuudestaan ja vetämättömyydestään kärsivän Hermanni-ystävän kanssa hänellä on hienoja, vähäeleisiä mutta merkittäviä hetkiä. Loppu jää lukijan mielikuvituksen varaan. Mumma ja ukkikin haluaa lopulta vain Niilon parasta ja yrittävää ymmärtää tätä mahdollisimman hyvin siihen nähden, kuinka kömpelöä se heidän sukupolvelleen on.

Ilmapiiri sähköistyy, kun Mara tarjoaa mulle ompelemaansa hametta. Mä valutan satiinikangasta varovasti sormieni lävitse kuin paratiisin kukan terälehtiä.(s.66)

Pidän myös kovasti siitä, ettei kirja käsittele asioita mustavalkoisesti eikä rajaa sukupuolia ja seksuaalisuutta joko-tai-vaihtoehdoin. Kirja antaa monia mahdollisuuksia henkilöhahmoille toteuttaa itseään. Vaikka en päässytkään kovin kiintymään henkilöihin ja koko tarinaan, viihdyin sen parissa alusta loppuun. Annan myös pointsit kirjan hyvin realistisesta ja häpeilemättömästä seksikuvauksesta.

Mila Teräksen Amiraali on tarina nuoren identiteetistä, ystävyydestä, rakkaudesta ja uskalluksesta olla oma itsensä. Kirjan kerrontaa rytmittää Niilon runot ja viestittelyt hyvän ystävän Maran kanssa.⠀Mara on hyvin kannustava ystävä, joka rakastaa suunnitella vaatteita, ja sattuman kaupalla Niilo pääseekin hänen mannekiinikseen lepakoiden hyväksi järjestettävässä hyväntekeväisyysmuotinäytöksessä. Niilo ei voisi enää tehdä näyttävämpää kaapistatuloa koko kylän edessä.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Lisään kirjan Popsugar haasteeseen kohtaan:

A Book you picked because the title caught your attention⠀⠀⠀⠀⠀

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Kesän jälkeen kaikki on toisin: Siri Kolu

Järistyksiä: Riina Mattila

⠀⠀⠀