Keijuvalta-kirjapari: Holly Black

Kahlittu perillinen: Holly Black. Suomentanut Suvi Kauppila. Karisto 2025 (Keijuvalta #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): The Stolen Heir. Kansi: Sean Freeman (kuva), Karina Granda (suunnittelu), Hachette Book Group, Inc.

"Huikaiseva romantasiaseikkailu vie supersuositun Ilman väki -sarjan maailmaan.

Keijuvallan hyytävässä pohjoiskärjessä sijaitsee Hampaiden hovi, jonka 18-vuotias kuningatar Suren on paennut äitinsä tyranniaa ihmisten maailmaan eikä aio palata koskaan kotiin.

Mutta sitten Keijuvallan hurmaava kruununprinssi, 17-vuotias Oak, tarvitsee apua. Suren karsastaa petolliseksi tiedettyä Oakia, mutta prinssi suostuttelee hänet mukaansa vaikealle matkalle kohti pohjoista.

Matkan edetessä Suren joutuu kohtaamaan synkän menneisyytensä – sekä vaarallisen oikukkaan sydämensä. Mikä häntä odottaa Hampaiden hovissa? Voiko Oakiin luottaa?" 

Myös itsenäisenä teoksena toimiva kirja aloittaa Keijuvalta-sarjan. (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olipas mukava päästä takaisin Holly Blackin luomaan keijujen, peikkojen ynnä muiden tyyppien maailmaan. Edellinen Ilman väki -trilogia päättyi hyvin mielenkiintoisesti, kun prinssi Cardan muuttui käärmeeksi. Nyt tässä Keijuvalta-kirjaparissa pääosassa on Keijuvallan kruununprinssi Oak sekä edellisistä osista tutuksi tullut Suren, joka oli raa'asti suitsittuna Hampaiden hovia vallitsevan äitinsä toimesta.

Keijujen kauneus eroaa Kuolevaisten kauneudesta. Se on alkuvoimaista ja ylitsevuotavaa. Keijumaassa on niin käsittämättömän kauniita olentoja, että niitä on tuskallista katsella. Niin ihastuttavia, että näky saa kuolevaiset itkemään tai tenhoaa heidät, niin että heitä kalvaa halu nähdä ilmestys uudelleen vaikka vain kerran. Kenties he kuolevat niille sijoilleen. (s. 32)

Suren ei ole asunut koko elämäänsä kammottavassa, jäällä ja luunkappaleilla sisustetussa Hampaiden hovissa. Hän on elänyt lapsuutensa ihmisperheen lapsena, sillä hänet löydettiin kadulta ihan pikkuisena. Hänen ihoaan peitti aina sinisävyinen, maidonvalkoinen sävy, ja hän oli hyvin hauras, kuin tikuista tehty. Sitä ihmiset eivät tienneet, että tämä ihmeellinen, Wreniksi itseään kutsuva lapsi oli ihan oikeasti lumesta, jäästä ja oksista tehty. Lasta haluava Hampaiden hovin Lady Nore ja Lordi Jarel pyysivät Karhiaisnoita Bogdanaa herättämään henkiin Lady Noren muovaileman lapsen. Totuus valkenee 9-vuotiaalle Wrenille eräänä päivänä, kun hänelle täysin vieraat tyypit tulevat hakemaan hänet "kotiin" Hampaiden hoviin.

Wren järkyttyy eniten siitä, etteivät hänen ihmisvanhempansa näytä enää rakastavan häntä ja luovuttavat kummallisen, terävähampaisen tyttären mieluusti muukalaisten matkaan. Takana on tietenkin lumous, mutta se satuttaa Wreniä silti. Tämä vaikuttaa yhä hänen itsetuntoonsa sen lisäksi, että hän tietää olevansa lumesta, jäästä ja risuista muovattu olento.

Nyt, 18-vuotiaana Wren on päässyt pakoon kammottavien vanhempiensa luota ja elää pakolaisena metsissä. Välillä hän hiippailee ihmisperheensä pihamaalla ja tsekkaa, että he voivat hyvin. Ikävä on yhä kova. Yllättäen hän törmää metsässä seurueeseen, johon kuuluu hänen äitinsä vangitseman Madocin nuori poika, sarvipäinen ja sorkkajalkainen Oak. Hurmaavakin tämä nuori mies on, jonka sängyn alla Wren piileskeli turvassa aiemmin, kun Keijuvallassa kuohui. Oakin ansiosta hän pääsi myös eroon kamalista suitsista, jotka päivä päivältä porautuivat syvemmälle hänen ihoonsa. Nyt suitset ovat Oakin vangilla, hänet pettäneellä Hampaiden hovin asukilla Hyacinthellä.

Oksaolennot tulevat esiin. Ne ovat tikuista ja oksista luotuja petoja - jotkut ovat kuin valtavia susia, toiset hämähäkkejä, yhdellä on kolme purevaa päätä. En ole koskaan nähnyt mitään sellaista. Muutamat muistuttavat epämääräisesti ihmistä ja kantavat jousia. Olennot kasvavat köynnöstä ja sammalta, ne on täytetty maalla, johon on upotettu kiviä. Mutta pahinta on että mudan ja puunosien seassa olen näkevinäni kuolevaisten vahamaisia sormia, ihonriekaleita ja tyhjiä silmiä. (s. 64)

Oakilla on missiona pelastaa isänsä, ja sen hän voi tehdä viemällä Lady Norelle Mellithin sydämen, jonka avulla tämä voi tehdä vielä parempia taikoja. Lady Nore on luonut nimittäin koko joukon hirviöitä luista ja luonnonantimista, muun muassa kammottavia oksaolentoja. Nyt hän pakottaa vastentahtoisen Wrenin mukaan, koska tarvitsee tämän apua vaarallisella matkalla Pohjoiseen. Itsenäisenä elämään oppinut Wren ei haluaisi lähteä, mutta hän pelkää yhä joutuvansa suitsituksi. Hänellä on toki myös haave päästä kostamaan äidilleen, jota hän ei ole koskaan pitänyt oikeana äitinään ja joka on aina vähätellyt häntä.

Seuraa hyvin kiintoisa seikkailu läpi peikkojen hallitseman Kivimetsän, vieraillaan hyytävässä Koiden hovissa ja päästään lopulta Hampaiden hoviin, jossa kaikki ei tietenkään mene täysin käsikirjoituksen mukaan. Välillä ratsastetaan Kelpien kyydissä, paetaan kammottavia oksaolentoja ja joudutaan lähes peikkojen myrkyttämäksi. Matkan aikana Oakin ja Wrenin välit lämpenevät hetkittäin, mutta juuri kun Wren kokee voivansa luottaa lapsuudenaikaiseen leikkikaveriinsa Oakiin, hänen on tarkastettava asiaa uudelleen. Wrenin on myös hankala olla luottamuksen arvoinen itsekään, sillä hän on tottunut toimimaan yksin. Oakissa on kuitenkin kummaa vetoa, vaikka Wren toki tietää, että nuori prinssi osaa hurmata myös loitsujensa avulla. Mistä Wren voisi tietää, onko Oak vilpitön?

"---Vastatkaa, tai teitä odottaa arvoituksen kohtalo ja prinssi Oakille jää vain ruumiinne: Kerro vale ja mestaan sinut. Kerro totuus ja hukutan sinut. Mikä vastaus sinut pelastaa?" (s. 157)

Minä oikeastaan pidin tästä enemmän kuin aiemmista Ilman väki -sarjan kirjoista. Wrenin kasvutarina epävarmasta, hyljätystä tytöstä kohti määrätietoista ja voimakasta nuorta naista oli oikein mukava lukukokemus. Romantiikan hekumaa olisi saanut toki olla enemmänkin, mutta ihan mukavia kipinäkohtauksia tässä oli (eikä mitenkään ronskeja, eli voi hyvällä omatunnolla tätä suositella nuorillekin.) Lopussa koetaan melkoisen jänniä hetkiä ja verikin roiskuu. 

Seuraava osa Vangin valtaistuin ilmestyy jo syksyllä 2025, joten jään innolla odottamaan, miten tämä melkoisen jännästi päättynyt tarina jatkuu. Ehkäpä saamme vielä enemmän kipinöintiä Oakin ja Wrenin välillä, uskoisin niin.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

---

Vangin valtaistuin: Holly Black. Suomentanut Suvi Kauppila. Karisto 2025 (Keijuvalta #2)

Englanninkielinen alkuteos (2024): The Prisoner's Throne. Kansi: Sean Freeman (kuva), Karina Granda (suunnittelu), Hachette Book Group, Inc.

"Häikäisevässä romantasiaseikkailussa taistellaan Keijuvallan tulevaisuudesta.

Keijuvallan kruununprinssi Oak viruu Hampaiden hovin tyrmässä sidottuna hovin hirviömäisen hallitsijan Wrenin tahtoon. Valtakunnan suurkuninkaalliset Cardan ja Jude ovat valmiita käyttämään kaikkia keinoja saadakseen prinssin turvaan, ja Keijuvalta horjuu sodan partaalla.

Pysyykö Oak uskollisena valtakunnalle vai kuunteleeko hän sydäntään, joka vaatii pelastamaan hänen rakkaan vihollisensa Wrenin varmalta tuholta?

Huippusuositun Ilman väki -trilogian maailmaan sijoittuva seikkailu on täynnä jännitystä, häikäilemätöntä juonittelua ja yllättäviä käänteitä. Kirja jatkaa Kahlitun perillisen tarinaa." (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olen lukenut tähän mennessä kaikki Holly Blackin keijumaailmaan sijoittuvat suomennetut teokset, mutta pidin oikeastaan eniten tämän kaksiosaisen Keijuvalta-sarjan ensimmäisestä osasta eniten. Niinpä odottelin innolla tähän toista osaa.

"Antaisin hänelle mitä hän vain minusta haluaisi." (s. 200)

Edellinen osa Kahlittu perillinen päättyi siihen, kun Wren sai Oakin kiinni petoksesta ja suuttui tälle niin, että vangitsi tämän Hampaiden hovin Jääpiikkilinnakkeen tyrmään, vieläpä suitsittuna. Vangin valtaistuin jatkaa suoraan siitä, mihin viimeksi jäätiin. Oak riutuu vankityrmässään ja yrittää päästä Wrenin puheille samalla kun yrittää hurmata hänelle ruokaa tuovia palvelijoita, kuten Synkänkauhta-keijua. Hyacinthe, joka oli aiemmin Oakin suitsima vanki,  on nykyään Wrenin palveluksessa. Hänetkin Oak yrittää saada puolelleen, mutta kaikki tuntuvat olevan tiukasti Wrenin otteessa eivätkä anna hurmuriprinssille siimaa. Erityisen julmia tuntuvat olevan haukat, nuo Wrenin linnan vartijat, jotka hän vapautti kirouksestaan. Hemmotellulle prinssille on kova pala virua kylmässä sellissä vailla mukavuuksia. Hän haluaisi selittää Wrenille, mutta tämä tuntuu olevan saavuttamaton.

Joskus Oak huutaa pimeyteen vain muistuttaakseen itseään,, että voi tehdä niin.

Nämä vankityrmät rakennettiin nielemään huudot. Kukaan ei tule. (s. 29)

Oak saa kuitenkin viestin, että hänen katoamisensa kotipuolessa on huomattu, ja pian häntä tultaisiin pelastamaan. Haluaako Oak kuitenkaan, että Keijuvaltaa hallitsevat Jude ja Cardan tuhoavat Hampaiden hovin linnan ja surmaavat Wrenin? Oakilla on yhä vahvoja tunteita Wreniä kohtaan, vaikka tämä vaikuttaa kylmältä häntä kohtaan. Oak on myös huolissaan Wrenin voinnista, sillä tämä näyttää koko ajan sairaalloisemmalta. Wrenin luoja eli Myrskynoita Bogdana näyttää viis veisaavan suojattinsa terveydentilasta.

"Uskon, että sinua voi sekä rakastaa että totella. Sinun ei tarvitse hallita niin kuin joku muu." (s. 94)

Kun joukot saapuvat pelastamaan prinssiä, Oakin on saatava joku puolelleen ja vapauduttava suitsista, jotta hän voi pelastaa Wrenin. Saako hän vakuutettua tälle, että on hänen puolellaan? Wren ei toki ole unohtanut heidän suudelmaansa Koiden hovissa, mutta hänellä on jotakin salattavaa, joka estää häntä lankeamasta prinssin käsivarsille uudelleen. Oak tekee uskomattoman ratkaisun, jolla tulee pelastaneeksi toistaiseksi Hampaiden hovin tulevaisuuden. Oakin ja Wrenin on matkustettava yhdessä Keijuvaltaan, mutta siellä ovat vastassa uudet vastoinkäymiset. 

"Oletko koskaan ihmetellyt, rakastaako kukaan todella sinua?" (s. 163)

Minun on pakko myöntää, etten oikein pitänyt tästä kakkososasta. Lukeminen takkusi tosissaan, pyörittelin silmiäni kaikille juonenkäänteille ja suomennoskin tuntui kankealta. Muutenkin näitä Holly Blackin kirjoja lukiessa olen ollut vähän siinä ja siinä rajoilla, meneekö näin korkeafantasiamaiset elementit minulle enää läpi. Tämän kirjan kohdalla raja ylittyi. 

Mielenkiintoisinta kirjassa oli jääpiikkilinnake, jonka kuvakin löytyy kirjan alkusivuilta. Olisin kyllä kaivannut myös Keijumaan karttaa uudelleen tähän kirjaan, sillä en hahmottanut siellä olevia paikkoja nyt ollenkaan. Onhan ne toki Keijuvalta-trilogian kirjoissa katsottavissa, mutta silti. Oakin ja Wrenin romanssi ei taas sytyttänyt minussa oikein mitään ja muutkin henkilöt jäivät valjuiksi. Joidenkin tyyppien suomennetut nimet aiheuttivat hiukan hilpeyttä, kuten kelpie Jokajärven Jack. En vain osannut kuvitella häntä mitenkään vaarallisena olentona tuon nimen vuoksi.

Vaikka tätäkin tituleerataan romantasiaksi, romantiikkaa on kirjoissa verrattain vähän ja tulisuusaste näissä on 1 tai jopa vain puoli chiliä. Millään lailla graafiseksi tässäkään kirjassa ei seksikohtauksien osalta mennä. Tämä ei siis ole minusta ollenkaan huono asia, sillä olen jo väsynyt nykytrendin mukaisiin supertulisiin kirjoihin. Tässä sarjassa on säilytetty joku tolkku, ja näitä voi huoletta vinkata yläkoululaisillekin noin kasiluokasta ylöspäin.

Holly Black jatkaa samassa maailmassa, nimittäin keväällä -26 tulee ensimmäinen suomennettu osa Keijumaa-trilogiaan nimeltä Uhri. Voi olla, että minun taipaleeni tässä kirjamaailmassa päättyy tähän.

Annan arvosanaksi 2,5

Kiitos arvostelukappaleesta.

Samantyylistä:

Ilman väki -trilogia: Holly Black

Veri ja tuhka -sarja: Jennifer L. Armentrout

Veri ja tuhka -sarja: Jennifer L. Armentrout

Verestä ja tuhkasta: Jennifer L. Armentrout. Suomentanut Annika Eräpuro. Karisto 2024 (Veri ja tuhka #1)

Englanninkielinen alkuteos (2020): From Blood and Ash. Kansi: ?

"Vangitsevan, houkuttelevaa kiihkoa tihkuvan menestyssarjan avausosa romantasian kärkikirjailijalta.

Poppyn elämä ei ole koskaan ollut hänen omissa käsissään. Hän on jumalten valitsema Neito, jota ei kunnioituksesta saa katsoa ja jolle ei saa puhua. Hän ei myöskään saa liittyä sotilaiden rinnalle vastustamaan pahaa, joka on tuhonnut hänen perheensä.

Kun Poppy kohtaa Hawken, hänelle osoitetun vartijan, velvollisuus ja kohtalo kietoutuvat intohimoon. Hawke saa hänet kyseenalaistamaan roolinsa ja herättää kytevän vihan häntä säätelevää maailmaa vastaan. Kun paha nousee tavoittelemaan valtaa, Poppy on vaarassa menettää paitsi jumalten arvostuksen myös henkensä ja sydämensä." (Karisto)

Oma arvio:

***Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***

Olipas ihana päättää kirjavuosi 2024 näin mukavaan romantasiaan! No okei, sain luettua  loppuun tämän vasta vuoden 2025 eka päivänä, mutta laskettakoon tämä viime vuoden viimeiseksi lukunautinnokseni. Tämä kirja on voittanut Goodreads Choice Awardseissa parhaan romantiikka-kirjan palkinnon ilmestymisvuonnaan 2020, enkä ihmettele (paitsi sitä ihmettelen, miksi kirja ei ole fantasia-kategoriassa). Täytyy myös heti alkuun kehua kirjan kantta, joka on uskomattoman kaunis! Harmi, kun en löydä kannen tekijätietoja mistään.

Kirjan sankaritar, 18-vuotias Penelophe eli Poppy on erityisessä asemassa oleva Neito, joka asuu Teermanin linnassa arvon Herttuan ja Herttuatteren suojissa, kunnes hänet lähetetään takaisin kotikaupunkiinsa ylennettäväksi. Poppy ei ole ihan varma, mitä ylennyksessä tapahtuu, muuta kuin että jumalat ovat siitä vastuussa ja sen jälkeen ei voi enää oleskella päivänvalossa. Muiden ylennystä odottavien nuorten sekä jo ylennettyjen ladyjen ja lordien joukosta Poppy eroaa sillä, että hän on jumalten Valittu, koska hänellä on kyky aistia ihmisten tuskaa kosketuksen kautta. Hänen kasvattivanhempansa, kuningas ja kuningatar ovat lähettäneet tyttärensä turvaan ja Papittaren oppiin ennen ylennyksen aikaa. 

He näyttivät siltä kuin olisivat olleet itse jumalten läheisyydessä, ja tavallaan he kai olivatkin. Ylennetythän olivat jumalten jälkeläisiä - ehkeivät syntymästään, mutta verensä perintönä.

Ja sitten olin...minä. (s. 138)

Poppy on tottunut elämään suojattua elämää: hän kulkee ihmisten ilmoilla hunnutettuna ja hänellä on kaksi omaa kuninkaallista henkivartijaa. Hän ei saa puhua muiden tyttöjen kanssa, hän ei saa tehdä mitään muuta kuin elää linnan suojissa ja opiskella Papittaren kanssa kuivia kirjoituksia. Hän ottaa hiljaa vastaan niljakkaan Herttuan sairaat kuritustoimet, Lordi Mazeenin ahdistelut ja Papittaren ainaisesta tyytymättömyydestä johtuvat rangaistukset. Uskollinen kamarineito ja Poppyn paras ystävä Tawny hoitaa hänen piiskaamisesta johtuneet haavansa jälkikäteen vähin äänin ja vartijat Vikter ja Rylan joutuvat olemaan puuttumatta. 

Mitä jos syvällä sisimmässäni en halunnutkaan pelkästään elää ja kokea kaikkea mahdollista ennen ylentymistäni? Mitä jos jollakin tiedostamattomalla tasolla yritinkin varmistaa, ettei ylentymistä koskaan edes tapahtuisi? (s. 80)

Poppy ei ole kuitenkaan ihan mikä tahansa kiltti Neito. Hän on opetellut salaa isällisen vartijansa Vikterin kanssa taistelutaitoja ja kantaa aina tikaria reidellään. Hän kulkee öisin salaa Vikterin kanssa auttamassa Saalistajien uhreiksi joutuneita kyläläisiä, sillä kyvyllään hän voi myös helpottaa ihmisten tuskaa. Saalistajat ovat pahojen atlantialaisten pureman saaneita ihmisiä, ja pureman saaneiden ihmisten kohtalona on tuskallinen muuttuminen saalistajiksi, tai sitten Vikterin ja Poppyn tarjoama armollinen kuolema. Poppyn menneisyyteen liittyy tuskallinen kokemus näystä, jossa saalistajat surmaavat hänen vanhempansa. Tuosta onnettomuudesta Poppy kantaa arpia kehossaan, ja puolet hänen kasvoistaankin on arpien peitossa.

"Hänen kasvonsa ovat puoleksi mestariteos", Herttua mutisi. vatsaani väänsi, ja ihoni läikähteli vuoroin kylmänä ja kuumana. "Puoleksi painajainen." (s. 156)

Kuriton Poppy saattaa myös livahtaa välillä omille teilleen salakäytävän kautta, ja eräällä kerralla hän meneekin sellaiseen paheiden pesään kuin Punainen Helmi kokeakseen jotakin uutta. Hän joutuu pakenemaan tyhjään huoneeseen nähtyään Vikterin, mutta huone ei olekaan tyhjä. Siellä on syntisen komea, hunajasilmäinen vartija Hawke Flynn, juuri hän, jonka perään kaikki linnan tytöt kuolaavat. Poppykin myöntää häntä katselleensa huoneensa ikkunasta. Nyt tämä pitkä, lihaksikas ja laineikashiuksinen komistus luulee naamioitunutta Poppya joksikin toiseksi ja on antaa tälle elämänsä kokemuksen. Tilanne keskeytyy pahasti ja Poppy karkaa takaisin linnaan, mutta ei saa tuota kiihkeää kokemusta mielestään. 

"Minä turvaan häntä", syvä ääni sanoi takaani, ääni jonka ei olisi pitänyt olla minulle tuttu mutta oli kuitenkin. (s. 126)

Kuin sattuman oikusta Poppyn toinen henkivartija, Rylan, saa ikävällä tavalla surmansa ja Poppylle määrätään uusi henkivartija - kukas muukaan kuin Hawke. Poppyn on pidettävä huoli siitä, ettei tuo syntisen komea mies saa koskaan tietää, että juuri hän oli tämän kanssa tuolla huoneessa. Poppy tulee huomaamaan, ettei Hawke katso läpi sormien sitä, miten korkea-arvoista Neitoa kohdellaan linnassa. Hawke saa myös pian tietää, ettei Poppy ole ihan avuton tapaus, vaan on ryntäämässä muiden joukossa vallille puolustamaan, kun saalistajat yrittävät rynniä linnaan. Aika pian heidän suhteensa on jotain ihan muuta kuin mikä olisi soveliasta Neidolle ja kuninkaalliselle henkivartijalle. 

"Mutta jos irrotat otteesi tikarista, minussa on paljonkin kohtia, joiden lähelle päästän kätesi." (s. 218)

Neidon turvallisuus näyttää kuitenkin olevan pahasti uhattuna, ja linnaan kohdistuu yhä useampia hyökkäyksiä. Poppy menettää itselle tärkeitä ihmisiä ja ainoa vaihtoehto on saattaa hänet takaisin pääkaupunkiin kuninkaan ja kuningattaren luo, yhtenä saattajanaan tietysti Hawke. Pian olisi ylennyskin tulossa, ja Poppy näkisi taas pari vuotta sitten ylennetyn isoveljensä Ianin. Matkalla Poppylle paljastuu totuus kaikesta, eikä se ole kovin mieluinen.

Verestä ja tuhkasta on viihdyttävää romantasiaa parhaimmillaan. Vaikka siinä on hyvin kuumia kohtauksia, ei seksiä ole viety liian graafiselle tasolle (sen verran kuitenkin on kiihkeää, etten yläkoululaisille lähde tätä vinkkaamaan.) Olen hulluna henkivartija-romansseihin, joten hykertelin tietysti innosta tällaisen käsiin saatuani. Kirjan fantasiamaailmassa on osin tuttuja aineksia sudensukuisineen, zombimaisine saalistajineen ja vampyyrimaisine atlantialaisineen. Onhan tässä hyvin paljon sellaisia paljon toistuvia trooppeja, kuten pääparin kokoeron korostaminen, ja miessankarin kultahippuisina loistavat silmät. 

Pidän siitä, ettei kirjan sankaritar ole mikään onneton ressukka, vaikka toki on alistunut huonolle kohtelulleen linnassa, mutta osaa puolustaa itseään taisteluissa ja käyttää lahjaansa hyvään. Poppyn lahja alkaa kehittyä kirjan edetessä. Kirjan maailmasta alkaa paljastua erilaisia totuuksia, mihin Poppy on lapsesta saakka aivopesty. Tämä tuo varmasti mielenkiintoisia käänteitä seuraaviin osiin. Toivottavasti saadaan toka osan suomennos jo tänä vuonna.

Ainoa asia, joka hiukan latisti minun lukuintoani loppua kohti, ja jonka takia en anna tälle täyttä vitosta, on Hawken käytös. Alkuun hänen itsevarma viettelynsä on ihan ok, mutta lopussa hän käyttäytyy jotenkin todella typerästi ollakseen henkivartijavalan vannonut mies. No okei, ihan lopussa tähän ehkä tuleekin selitys, mutta olisihan voinut ehkä hiukan himmailla tyypin itsevarmuutta, niin juoneen olisi saatu lisää sähköistä jännitettä. 

Tämä oli ehdottomasti vuoden 2024 paras aikuisten romantasiakirja!

Annan arvosanaksi tälle 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla: 

Kirjahullun päiväkirja

Liekkien valtakunta: Jennifer L. Armentrout. Suomentanut Annika Eräpuro. Karisto 2025 (Veri ja tuhka #2)

Englanninkielinen alkuteos (2020): A Kingdom of Flesh and Fire. Kansi: ?

"Maailma on täynnä petoksia ja valintoja. Vastustamattoman kuuman bestseller-fantasiasarjan toinen osa hurmaa Rebecca Yarrosin ja Sarah J. Maasin fanit.

Kaikki mihin Poppy on uskonut on valetta, jopa mies, johon hän rakastui. Ilman Neidon huntuaan hän ei tunne enää edes itseään. Varmaa on vain se, että mikään ei ole vaarallisempaa kuin Atlantian prinssi, joka on kaapannut hänet itselleen. Mutta Poppya ei voi omistaa.

Poppy haluaa löytää veljensä Ianin, ja ainoa, joka siinä voi auttaa, on prinssi Casteel. Hän on epäluotettava ja voi satuttaa, mutta Poppylla on vaistonsa. Ne kuitenkin myös houkuttelevat häntä Casteelin puoleen. Samaan aikaan koko maailma tuntuu repeävän, kun valtakuntien veriset synnit tulevat esiin." (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Nyt niin suosittua romantasiaa ei ole vielä suomennettu kauhean paljon, ja minulle Armentroutin Veri ja tuhka -sarjan avausosa Verestä ja tuhkasta oli viime vuonna yksi parhaista lukemistani. (Minulle ei esimerkiksi kolahtanut juurikaan paljon kohuttu Yarrosin Empyrean-sarjan aloitus, jonka luin englanniksi, enkä edes välittänyt tarttua sen jälkeen jatko-osiin.) Kauan odotettu jatko-osa Liekkien valtakunta on pelottavan paksu, liki 700-sivuinen, mutta uskoin lukevani sen nopsaa, jos se olisi yhtä viihdyttävä kuin sarjan eka osakin. Olin väärässä, sillä pakkoluin tätä kaksi viikkoa.

En löytänyt edes yhteyttä tunteisiini. En voinut kuin ajatella: voi hyvät jumalat, hän repi juuri sudensukuiselta sydämen rinnasta paljain käsin. (s. 20)

Aiemmin valittuna, hunnutettuna Neitona elänyt Poppy sai tietää, että hänen henkivartijansa Hawke ei ollutkaan Hawke, vaan pelätty Pimeyden valtias prinssi Casteel -  atlantialainen, joka saa ravintonsa verestä. Tapettuaan häntä piinanneen Herttuan ja yritettyään tappaa myös Casteelin tikarillaan, Poppy sai kuulla vieläpä pöyristyttävän asian tuon kultasilmäisen komistuksen huulilta: Prinssi Casteel aikoo pakottaa Poppyn naimisiin kanssaan ja kaapata tämän mukaansa Atlantiaan, joka on tavallaan puoliksi atlantialaisen Poppynkin koti. Poppy ei tietenkään lähde vapaaehtoisesti Casin ja tämän sudensukuisen suojelijan Kieranin matkaan, sillä hän on erittäin vihainen petoksesta. 

"Minulla on paljon verta käsissäni, Poppy. Aikojen saatossa sitä on ollut niin paljon, etten usko niiden koskaan tulevan puhtaiksi. Etten edes tiedä, haluanko niiden koskaan puhdistuvan." (s. 82)

Alkaa (loputtoman pitkä) matka kohti Atlantiaa, jonka aikana Casteel/Hawke yrittää vakuuttaa Poppylle, että on tavallaan yhä se sama Hawke, johon Poppy ihastui. Näiden kahden vetovoima on toki nähtävissä ja koettavissa, ja Kieran-raukka joutuu tämän tästä kiusallisiin tilanteisiin, sillä hänellä on yhteys Casteelin tunteisiin. Poppy tietää, ettei heidän tuleva avioliittonsa tulisi olemaan aito, vaan pelkkä peliliike muiden joukossa, ja Casteel ehdottaakin, että he voivat kuitenkin leikkiä ja teeskennellä, että ovat oikeasti rakastuneita. Myös silloin, kun kukaan ei näe. Niinpä he antautuvat intohimon pauloihin aina, kun heidän ruumiinosansa vain sattuvat koskettamaan toisiaan. Lähinnä Casteel antaa nautintoa Poppylle sormillaan ja suullaan. Poppyllä on vielä tuoreessa muistissa, kuinka järisyttävä kokemus oli se, kun Casteel imi hänen vertaan pelastaakseen hänet. Tuleekin tilanne, jossa Poppyn on ruokittava Cas verellään, ja tässä hyvin eroottisessa, mutta myös vaarallisessa tilanteessa turvaajana toimii jälleen, kukapas muukaan, kuin Kieran.

Avioliitto oli aito...ja kuitenkaan ei ollut. Se oli kauppa, sopimus, joka antaisi meille kummallekin sen mitä halusimme. Hänen veljensä. Maata. Minun veljeni. Vapauden. Ja ehkä jopa lopun sodalle, joka ei ollut vielä alkanutkaan. (s. 167)

Mitäs sitten, kun Poppy alkaa huomata tunteidensa olevan aitoja Casteelia kohtaan? Hän huomaa etsivänsä aina miehen hymykuoppia tämän kasvoilta, hän ei voi olla ihailematta tämän meripihkanvärisiä silmiä ja upeaa vartaloa. Mainitsinko, että Casilla on hymykuopat? Nimittäin se tulee esille luvattoman monta kertaa, kuten myös kullanväriset silmät. Cas taas tuntuu kiihottuvan Poppyn väkivaltaisuudesta, siitä, miten tämä uhkaa aina pistää tätä tikarillaan  uudelleen. Tästä tulee ihan yleinen vitsi muidenkin ihmisten parissa. Tuon tuosta Cas huokaa, kuinka väkivaltainen Poppy on. Hän on muutenkin aika kärkäs väittelemään ja erityisesti kyselemään erilaisia asioita esimerkiksi Atlantiasta ja heidän jumalistaan. Näistä kysymyksistä seuraa usein monen sivun infodumppausta, joihin en oikein jaksanut keskittyä. Sitten Cas ja Kieran yhdessä hymähtelevät sille, miten utelias Poppy on. Poppyn ja Kieranin välillä on sellaista hiukan teennäistä piikittelyä.

"Miksi kaikki aina luulevat, että olen tuota pikaa tuikkaamassa Casteelia tikarilla?" Tivasin.

"Se tuntuu olevan sinulla tapana." (s. 582)

Sen enempää juonikuvioista selittämättä olin hyvin turhautunut tähän kirjaan. Ensinnäkin Poppy ja Casin (ja Kieranin) välinen dialogi oli enimmäkseen sellaista turhaa jappastelua, eli sitä karsimalla olisi sivumääriä saatu vähemmäksi. Tuli todistettua se, että hyvä dialogi vie juonta eteenpäin eikä jumita sitä jaaritteluillaan ja epäolennaisuuksillaan. Jos on jatkuvasti sellaista turhaa inttämistä ja jankuttamista, alan minä ainakin turhautua. 

Toiseksikin tuntui, ettei kirjassa oikein tapahtunut mitään, ei ainakaan niin paljon kuin sivumäärä olisi antanut vihiä. .Joku oli Goodreadsissa osuvasti sanonutkin, että miten ihmeessä kirjailija on saanut kulumaan Poppyn ja Casin matkaan näin monta sivua, kun matka ei oikeasti ollut edes kovin pitkä. Seksikohtaukset olivat melko tyylilajilleen uskollisia, eli seuraa nopeita syttymisiä, järisyttäviä huippuja ja yllättävissä paikoissa ja tilanteissa tapahtuvia sekstailuja. Kieli ei näissä ole kovin karkeaa, vaan puhutaan lemmensauvoista, hänen kovuudestaan, kaikkein pehmeimmästä paikasta ja portista. Enpä tiedä, kumpi on parempaa, suora karkea puhe vai tällaiset nolot kiertoilmaukset, heh.

Poppyn kyky lukea muiden tunteita kehittyy kirjan edetessä ja hänestä ilmenee myös uusia ulottuvuuksia, jotka huipentuvat dramaattiseen loppuun. Jonkinlaista kolmiodraamaakin saattaa olla tulollaan, sillä Kieranin  ja  Casin yhteys vaikuttanee myös Poppyyn. Hiukan lämpimissä tunnelmissa he jo nukkuivat eräässä leiripaikassaan. Siitä huolimatta, tai juuri sen takia, tämä sarja taitaa olla tässä minun  osaltani.

Annan arvosanaksi 2,5 

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Fourth Wing: Rebecca Yarros

Savuvarkaat: Sally Green

Throne of Glass -sarja: Sarah J. Maas

Wesimurin kirous: Mika Muhonen

 Wesimurin kirous: Mika Muhonen. Reuna 2023

Kansi: Jaana Rautio

"Syrjäisessä kylässä tapahtuu kummia. Jokin yliluonnollinen on läsnä ja kylvää kauhua ympärilleen. Anna ja Jasper ostavat punaisen mökin välittämättä saamistaan varoituksista; kyläläisten mukaan talo on kirottu. Kun varoituksissa näyttää olevan perää ja tilanne käy ylipääsemättömän ahdistavaksi, pariskunta pyytää apua ystävältään, etsivä Karviselta.


Mitä lähemmäksi Karvinen pääsee mytologista Wesimuria, sitä enemmän hän joutuu kyseenalaistamaan käsityksiään maailmasta. Hän ei usko yliluonnolliseen, mutta mikään muukaan ei voi selittää tapahtumia. Pahan juurille päästäkseen hänen on palattava kauas Suomen menneisyyteen.

Annan ja Jasperin on valittava, muuttaako pois mökistä vai kohdatako Wesimurin viha.

Wesimurin kirous ammentaa vaikutteita sekä modernista että klassisesta kauhusta ja kansantaruista."(Reuna)

Oma arvio:

Koska vinkkauskokemukseni mukaan nuoret tarttuvat innokkaimmin kauhu- ja jännityskirjoihin, olen aina etsimässä lisää suhteellisen helppolukuisia nuorten kauhukirjoja. Itsekin pidän kauhusta, joten eipä siinä mitään. Olin siis hyvin odottavaisella mielellä, kun näin tämän reilut 100-sivuisen Wesimurin kirouksen ilmestyvän tänä syksynä.

Tämän fantasiaelementtejä hyödyntävän kauhukirjan keskeisenä paikkana on joensuulainen punainen mökki tumman lammen rannalla. Heti kirjan alussa kerrotaan mökkiin ja sen läheiseen lampeen liittyvästä myytistä, jota kutsutaan Wesimurin kiroukseksi. Kirjan päähenkilöt, nuori pariskunta Anna ja Jasper joutuvat kärsimään tämän kirouksen seurauksista ostettuaan kihlajaistensa kunniaksi punaisen tuvan karmivilta pankkiireilta, jotka varoittelevat ostotilanteessa pariskuntaa mökin historiasta. Rakastunut pari ei kuitenkaan ota kuuleviin korviinsakaan moisia huhupuheita.

---Sitten tunnen jälleen otteen jaloissani ja vajoan. Auttakaa, apua, auttakaa! (s. 18)

Kolmas keskeinen henkilö on joensuulainen poliisi Marko Karvinen, joka on kyllästynyt hoitamaan uinuvan pikkukaupungin pikkurikoksia. Hän asuu kaksin Luna-kissansa kanssa menetettyään vaimonsa. Kun myöhemmin Anna ja Jasper alkavat joutua ongelmiin lammessa asuvan hirviön takia, heidän tiensä kohtaavat. Nykyisin yksityisetsivänä työskentelevä Karvinen haluaa jännitystä elämäänsä ja ehdottaa pariskunnalle, että he palkkaisivat hänet tutkimaan pikkukylässä tapahtuneita kauheita veritöitä. Nimittäin sen lisäksi, että Annan unet ovat menneet painajaismaisiksi ja heidän makuuhuoneessaankin on näkynyt outo tumma hahmo, paikallinen lenkkeilijä on kohdannut metsässä joukon raa’asti surmattuja ihmisiä. Eikä kukaan kylässä halua puhua asiasta, vaan kylääkin vaivaa jokin outo tunnelma.

"Kiitos, kun sain tulla. Voin luvata, että pian saatte jälleen olla täällä huoleti. Pian koko kylä on entisellään." (s. 48)

Olisin halunnut pitää tästä kirjasta, mutta jo alkusivuilla jouduin toteamaan, että ei. Ensinnäkin kirjan leffakässärimäinen kirjoitustyyli oli todella luotaantyöntävä. Tosi moni luku nimittäin alkaa yksioikoisesti näin: Jossain päin Joensuun maaseutua. Joensuun keskustassa. Joensuun poliisiasema. Tiinan kotona. jne.

Toiseksi: kirjassa ei ole yhtään nuorta henkilöhahmoa. Jotenkin olettaisin, että nuortenkirjassa kuitenkin olisi myös sellaisia. Tuli mieleen ajatus, onko kirjaa aloitettu ensin aikuisille suunnattuna, mutta sitten päädyttykin kirjoittamaan nuortenkirja. Anna ja Jasper eivät nyt ole toki mikään ikäloppu pariskunta, mutta selkeästi aikuisia kuitenkin ovat.

Ja kolmanneksi: Kirjan juoni on epäjohdonmukainen, sekava ja täynnä aukkoja. Yhtäkkiä metsässä on raadeltuja ruumiita, lopussa sekaan hyppää jokin noita ja järvihirviö tuntee välillä empatiaa ja pelastaa ihmisen pulasta, sitten taas yrittää hukuttaa tämän jne. Anna ja Jasper jäävät lähes statistin omaisiksi hahmoiksi, ja kun heihin ei pääse mitenkään sisälle, on heidän kokemiinsa kauhuihinkaan hankala samaistua. Kaikkien näiden lisäksi kirja vaikuttaa viimeistelemättömältä.

Valitettavasti tämä kirja ei lähde vinkkauspakettiini, sillä en usko nuorten lukijoidenkaan innostuvat tästä.

Arvosanaksi annan tälle 2-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Jäätävää: A.R.S. Horkka

Nordic Horror -sarja: A.R.S. Horkka

 Jäätävää: A.R.S. Horkka. Tammi 2022 (Nordic Horror #1)

"En elä kylmässä, kylmyys elää minussa.

Vain kohtaamalla kauhut kasvoista kasvoihin voi saada takaisin yhteyden omiin tunteisiinsa.

16-vuotiaan Armaksen on saatava tunteensa takaisin demoneilta, joille hän on ne menettänyt jouduttuaan toisten orpokodin lasten tavoin pienenä ”jäähdytetyksi”. Tämä on mahdollista ainoastaan tappamalla hirviöt, mukaan lukien vanhin ja vaarallisin niistä – demonikuningatar Lumileidi. Nordic Horror -sarja on uutta pohjoismaista kauhua, jossa maanläheinen realismi, pohjoisen pimeys ja kylmyys, mysteerit, murhat ja mytologia pakkautuvat yhteen painajaisten kudelmiksi hyvinvointiyhteiskunnan pimeimmissä nurkkauksissa." (Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Nonnih. Olen odotellut kovasti tämän Nordic Horror -sarjan ensimmäisiä osia, joista nyt tähän mennessä tämä ensimmäinen osa Jäätävää tuli kesällä (nimi kuvaa hyvin myös Suomen kesäkelejä, hehheh.) Seuraavat osat Korvaaja ja  Kellopelikuiskaaja ilmestynevät piakkoin. Mystisen kuuloinen kirjailijanimi A.R.S. Horkka kätkee taakseen Riina ja Sami Kaarlan sekä Anders Vacklinin. Kolmikko on  yhdessä kirjoittanut ja kuvittanut alakouluikäisille suunnattua Pet Agents -sarjaa, ja lisäksi Vacklin tunnetaan nuorille aikuisille suunnatusta Sensored Reality -trilogiasta. Olen siis ollut hyvin odottavainen tämän sarjan suhteen, sillä nuorille suunnattua kauhua ei tule joka tuutista. Olen ollut myös innostunut siitä, etteivät nämä kirjat ole kovin paksuja, ja näissä on vaikuttavat kannet sekä upeat sisäkansien kuvitukset (ilmeisesti Kaarlan pariskunnan käsialaa nekin.)

Kirjan prologi antaa jo vihiä siitä, ettei kauheita tapahtumia tule kirjasta puuttumaan, kun Tytti-nimistä tyttöä painaa veden alle jokin hirveän näköinen olento. Sitten siirrytään varsinaiseen tarinalinjaan, jossa päähenkilönä ja minäkertojana on 6-vuotiaana orvoksi jäänyt poika, Armas Ukkonen. Ilmeetön soutaja nimeltä Naava on viemässä häntä nyt Lapin erämaassa sijaitsevaan Kanervamäen orpokotiin. Orpokodin johtaja Lumi on hyvin hyytävä henkilö, kirjaimellisesti kuurassa olevine ripsineen ja valkoisine hiuksineen. Armas aistii, ettei orpokodissa kaikki ole niin kuin pitäisi. Onneksi Seita-niminen tyttö vaikuttaa mukavalta ja söpöltä. Seita näyttää pojalle salaisen luolan, jossa on kesyjä susia. Yhden niistä nimi on Rakkaus. Sitten eräänä päivänä Seita katoaa, Lumi käyttäytyy hyvin omituisesti ja Naava käskee poikaa pakkaamaan kamppeensa ja karkaamaan tämän kanssa erämaahan, koska on vaarassa. Totuus kaikessa raadollisuudessaan alkaa paljastua Armakselle.

"Lumi ei lepää, ennen kuin on tappanut sinut." (s. 67)

Seuraavaksi kirjassa alkaa melkoisen toiminnallinen osuus. On pelottavia demoneita, jotka örisevät ja valuttavat mönjää. On takaa-ajoa, pakoilua ja piilottelua. Kirja etenee runsain aikahyppäyksin, sillä Armas on lopulta Naavan kanssa piilottelemassa kymmenen vuotta, eli lopun tapahtumissa Armas on on jo 16-vuotias nuorukainen. Tunteet ovat tässä kirjassa hyvin suuressa roolissa, sillä demonikuningatar Lumileidi on varastanut niitä jääpiikin avulla lapsista. Siksipä Armas ei oikein pysty tuntemaan mitään. Hänen täytyy saada omat tunteensa takaisin ja voitettava Lumileidi, joka piilottelee yhä tyhjentyneessä orpokodissa. Armas joutuu kokemaan taas uuden menetyksen, mutta saa myös yllättävää - ja toivottua - seuraa.

Pitelen nystyräistä kouraa ja kosketan hurjapiirteisiä kasvoja. Niissä on jotain rapumaista. Sitten silmien valo sammuu, ne lasittuvat ja jäävät osoittamaan tyhjinä kohti taivasta. (s. 90)

Voi että. Olisin halunnut tykätä tästä, mutta en oikein saanut tästä kunnollista selkoa. (Jouduin tätäkin postausta varten selaamaan kirjaa uudelleen, koska olin vähän pihalla siitä, mitä alussa tapahtuikaan.) Kirjaan on tupattu toimintaa, taistelua ja pelottavuutta mahdollisimman paljon, mutta lopputulos on kuin pelaisi jotakin räiskintäpeliä: örkki tulee tuolta, toinen tuolta, kuvausta, kuinka kammottavan iljettävä se onkaan, mustaa mönjää lentää suusta. Onko se pelottavaa? Ei minusta, sillä kauhussa psykologiset elementit toimivat yleensä paremmin pelon luomisessa, ei toiminta ja hirviöiden kuvailu. 

Demoni nousee pystyyn, kohottautuu koko pituuteensa ja koukistelee saksimaisia etujalkojaan. ylhäällä latvassa keikkuu leveä ja irvokas ihmismäinen naama, jonka pienet pistävät silmät sijaitsevat kaukana toisistaan. Se ölisee kaiken aikaa kuin ihminen, joka ei osaa puhua. (s. 92)

Olen hiukan hämmentynyt siitä, että kustantajan mukaan tämä olisi YA-materiaalia (ikäsuositus 15+). Minusta tämän tyylinen toimintakauhupläjäys voisi mennä 11-13-vuotiaille, mutta toisaalta lopussa kirja taas vaikuttaa hieman isommille suunnatulta, kun Seita astuu kuvioihin. En tarkoita seksiä, sillä sitä ei kirjassa ole, mutta muuten. Lopussa annoin jo kirjalle hieman enemmän toivoa, kun Armas ja Seita alkavat etsiä ja kerätä kadonneita tunteita takaisin. Se on ihan hauska osuus, kun heille selviää erilaisten tunteiden merkitys ja tarkoitus. 

"Tältäkö tunteet tuntuvat? Miten voimakas olo! Ihan kuin leijuisin!" (s. 130)

Aion tutustua vielä seuraaviin osiin ja antaa mahdollisuuden sarjalle, jota olisi kyllä niin kiva vinkata nuorille. Kirjan takakannen mukaan kausi 1 tulisi pitämään mainitsemani mukaan lukien seitsemän eri kirjaa, ja olisikohan sitten tulossa lisääkin kausia? En nyt vielä manaa koko sarjaa. Toivottavasti tästä nuoret lukijat innostuvat minua enemmän. Aionkin antaa tämän 12-vuotiaan poikani testattavaksi.

Arvosanani 2,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

Kirjojen keskellä

Samantyylistä luettavaa:

Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille: Ilkka Auer

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Seinäjoen kaupunginkirjasto: 16. Kirjassa ollaan kylmissä oloissa

Coroan kronikat -duologia: Kiera Cass

 Kihlattu: Kiera Cass. Suomentanut Laura Haavisto. WSOY 2022 (Coroan kronikat #1)

 Englanninkielinen alkuteos (2020): The Betrothed. Kansi: Gustavo Marx

"Kiera Cassin uusi romanttinen fantasiasarja lumoaa Valinta-sarjan lukijat!

Cassin Valinta-sarja on maailmanlaajuinen menestys. Uusi kaksiosainen sarja Coroan kronikat kudostaa lukijan iloksi yhtä viekoittelevan tarinan rakkaudesta, vallasta ja yksilön oikeudesta onneen.

Lady Hollis Brite on elänyt suojattua elämää ja tavoitellut muiden nuorten ylhäisönaisten tapaan kuninkaan suosiota. Kun kuningas julistaa rakkautensa häneen, Hollis odottaa elämän mittaista onnenhuumaa. Elo kuningattarena ei kuitenkaan lunasta odotuksia, ja kun Hollis tapaa aatelittoman miehen, joka tuntuu näkevän syvälle hänen sydämeensä, yhtäkkiä hän pystyy kuvittelemaan tulevaisuuden, josta ei olisi ennen osannut edes unelmoida." (WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Koska pidin kovasti Kiera Cassin romanttisesta dystopiasarjasta Valinta, halusin ehdottomasti tarttua myös tähän uuteen romanttiseksi fantasiaksi luonnehdittuun Coroan kronikat -duologiaan. Ensimmäisen osan Kihlattu kansi muistuttaa pukuloistoineen hyvin paljon aiempaa sarjaa, joten odotin saavani lukea ihanaa pukudraamaa, loistokasta kuninkaalliselämää ja sydäntä pakahduttavaa romantiikkaa.

Niin. Tokihan kirjassa on pukuloistoa ja kuninkaallisia, mutta valitettavasti muuten Kihlattu jätti minut kylmäksi. Jouduin antamaan tälle kirjalle historiallisesti kakkosella alkavan arvosanan, mitä harvoin blogissani tapahtuu. (Ja siinäkin olin turhan jalomielinen, sillä mitä katselin Goodreadsin arvioita, on tälle annettu melko paljon yhden tähden arvioita.)

Hetkeksi maailma pysähtyi. Hukuin täysin hänen katseeseensa kykenemättä kääntämään päätäni. Hänen silmänsä olivat hämmästyttävän siniset - väri oli harvinainen Coroassa ja aivan ainutlaatuinen verrattuna mihinkään, mitä olin aiemmin nähnyt. (s. 54)

Hollis on kirjan päähenkilö ja minäkertoja, joka on tottunut elämään kauniiden pukujen ja palatsin loisteessa, sillä hänen perheensä ovat ylhäisöä. Häntä on onnistanut, sillä Coroan kuningas, majesteetti Jameson on iskenyt silmänsä häneen, ja lähestyy heti kirjan alussa Hollisia kirjeellä: tämä haluaa kutsua hänet seurakseen jokiretkelle. Hollisin paras ystävä, kaikkien hyljeksimä Delia Grace on iloinen ystävänsä puolesta, vaikka moittiikin tätä siitä, ettei tämä ole yhtään enempää innoissaan kuninkaan suosiosta. Jokiretkellä seuraa kuninkaan noloa lepertelyä ja Hollisin lapsellista marjasotaa muiden, Hollisille kateellisten nuorten naisten kanssa. (Hassua, että yhdestä heistä, juuri Hollisin parhaan ystävän Delian pahimmasta kiusaajasta, Norasta, tulee myöhemmin yksi Hollisin seuraneideistä, vaikka olisi jotenkin ajatellut, että Noran henkilöhahmo jäisi pahistyypin maineeseen koko kirjan ajan.)

Oi, nuo säkenöivät kullanruskeat silmät jättivät tähdetkin toiseksi. Se että sain nähdä tuon hymyn ja tiesin olevani syy siihen, riitti tekemään kamalastakin päivästä paremman. (s.97)

Kirjassa seurataan Hollisin totuttautumista mahdolliseksi Coroan kuningattareksi. Jameson ylistää Lady Hollisia uskomattoman viihdyttäväksi, hauskaksi, kauniiksi jne., mutta Hollis ei itse pidä itseään kummoisena. Lukijallekaan ei juuri välity Hollisin hauskuus ja ylivertaisuus. Toki hän sutkauttaa muutaman hassun jutun suustaan Jamesonin seurassa ja auttaa kuningasta armahtamaan naapurivaltakunnan hirmuvallitsijaa pakenevan perheen kuninkaanlinnan suojiin asumaan. Muuten hän on melko yhdentekevä päähenkilö. Hollisin niskaan hengittävät hänen vanhempansa, jotka odottavat tyttärensä käyttäytyvän moitteettomasti, jotta kuningas kosisi häntä pikimmiten, sekä ystävä Delia Grace, joka on kummallisen innoissaan auttamassa ystäväänsä. (Delia Gracen perheessä on tapahtunut skandaali, jonka vuoksi tätä syrjitään paremmissa piireissä.) Hollis hykertelee pehmeitä puhuvan kuninkaan läheisyydessä, mutta minulle ei juuri välity mitään tunnetta heidän väleistään. Jameson käyttäytyy väliin kuin hemmoteltu kakara, eikä juuri sytytä ihastuksen henkäyksiä minussa.

Rakastan sinua, rakastan sinua, rakastan sinua...

Sanat kaikuivat sydämessäni ja toivoin, että olisin voinut vangita ne pulloon. Hän antoi minun ystävällisesti hetkisen koota itseäni ennen kuin lähdimme pois. (s.61)

Kirjan tapahtumat paisuvat melko dramaattisiksi, kun Hollis huomaa, että hän saattaakin tuntea hyvin paljon vahvemmin Isoltesta paenneen perheen poikaa, Silas Eastoffea kohtaan. Tämä poika ei kuulu aatelissukuun, vaan takoo työkseen metalliesineitä. Hollisin ja Silasin salamarakkaus syntyy siinä silmänräpäyksessä, kun Hollis näkee Silasin ihmeellisen siniset silmät. Heidän rakkautensa ei juuri välity lukijalle, etenkin kun he eivät juuri kovin monta sanaa vaihda keskusteluissaan. Jotenkin mystisesti he vain tajuavat rakastavansa toisiaan. Kirjan lopun tapahtumat vyöryvät eteenpäin hyvin päämäärättömästi ja epäuskottavasti, ja lopussa minulle jää vain tyhmä olo. Ihanko oikeasti tässä kävi näin? Henkilöhahmot toimivat täysin järjettömästi, jotta tarina voisi vakuuttaa. Dramatiikasta ei ole ainakaan pulaa. Kuitenkin kaikki on jotenkin falskia.

"Olen onnekas, kun olen tavannut sinut", tunnustin. "Siitä lähtien kun tulit, olen tuntenut oloni...erilaiseksi." (s. 148)

Koska jokaisessa fantasiakirjassa pitää olla pahis, on tässäkin sellainen: Isolten hirmuvallitsijana tunnettu kuningas Quinten saa verenkin jäätymään suonissa. Pakenihan Eastoffen perhekin jostain syystä hirmukuningastaan Coroaan ja pyysivät kuninkaan suojelusta. Hollis saa kunnian tutustua kuningatar Valentinaan, joka alkuun käyttäytyy hyvin kylmäkiskoisesti, mutta paljastaa sitten haavoittuvamman puolensa Hollisille. Hollis epäilee, että Valentina ei ole turvassa kuningas Quinten vaimona. Vaikka Jameson ylistää Hollisin ihanuutta niin, että lukijan silmät pullistuvat päästä, ei Silas Eastoffen serkku Etan säästele sanojaan, kuinka syvästi Hollisia vihaa. Hänen mielestään tämä on pelkkä koriste kuninkaanlinnassa. Minua alkoi epäilyttää, että ehkäpä saamme vielä ensi osaan jotain haters-to-lovers-trooppiin kuuluvaa juonikuviota. Ehkäpä.

"Ole kiitollinen pienestä kauniista elämästäsi, Hollis. Kaikille meistä ei suoda samaa ylellisyyttä." (s. 170)

Ihan mielenkiinnosta aion lukea duologian toisen osan, jotta saan tietää, voiko tarina tästä yhtään parantua. Fantasiaosuus jäi ainakin tässä osassa hyvin onnettomaksi, sillä maailmankuvausta ei juuri tässä kirjassa harrastettu. Muutama melko raskas infodumppaus tuli Coroan ja Isolten kuningaskunnan historiasta, mutta muuten - ei mitään. 

Arvosanani 2,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

---

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Popsugar: A Book with a reflected image on the cover or "mirror" in the title

 Petetty: Kiera Cass. Suomentanut Laura Haavisto. WSOY 2023 (Coroan kronikat #2)

Englanninkielinen alkuteos (2021): The Betrayed. Kansi: Gustavo Marx

"Säihkyvä kuninkaallinen romanssi Valinta-sarjan hengessä

Voiko sydäntään seurata, kun se on jo särkynyt? Kaksiosaisen Coroan kronikat -sarjan päättävä Petetty kertoo viekoittelevan tarinan rakkaudesta, vallasta ja yksilön oikeudesta onneen.

Hollisin tarina oli tähtiin kirjoitettu. Hän hurmasi Coroan kuninkaan Jamesonin, mutta vasta tavatessaan Silas Eastoffen Hollis kohtasi todellisen rakkauden. Nyt Hollis yrittää koota särkyneen sydämensä sirpaleita ja jatkaa elämää uuden perheensä kanssa. Hollisin kohtalo on ratkaista, miksi hänen miehensä oli kuoltava. Jäljet johtavat hoviin, kahdessa eri valtakunnassa." (WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Luettuani ensimmäisen osan, Kihlattu, Kiera Cassin Coroan kronikat -duologiasta viime vuonna, olin melko varma siitä, etten lukisi enää kirjaparin toista osaa. Niin heikko esitys mielestäni tuo Kihlattu oli. Pyörsin kuitenkin päätökseni ja päätin antaa tälle toiselle osalle mahdollisuuden.

Tuore leski Hollis on saanut uuden perheen Eastoffeista, traagisesti menehtyneen aviomiehensä Silasin perheestä. Hän ei ehtinyt olla naimisissa metalliseppänä työskentelevän Silasin kanssa kuin muutaman tunnin, kun tummiin pukeutuneet miehet tunkeutuivat hääjuhlataloon ja surmasivat niin Silasin kuin Hollisin vanhemmatkin samassa rytäkässä. Nyt Lady Eastoffe, Hollisin anoppi, Scarlet, Hollisin käly sekä ärsyttävä Etan Northcott, Silasin ja Scarletin tärkeilevä serkku ovat yhtenä seurueena matkalla pois Coroasta, jossa Hollisilla ei ole enää mitään. Isolte on ollut ennen Hollisille vihollisvaltio, jota hallitsee häijy ja kiero kuningas Quinten, mutta nyt Hollisin on opittava pitämään sitä kotivaltionaan. Northcottien kartanossa seurue otetaankin avosydämin vastaan. Ainoastaan Etan on naama nurinpäin ja jatkuvasti epäileväinen Hollisin suhteen.

Hollis tuntee välillä kaipaavansa omaa Kereskenin linnaansa hoviväkineen, mutta alkaa pikku hiljaa sopeutua uuteen perheeseensä ja vieraanvaraiseen Northcottien väkeen.  Scarlet on hänelle kuin oma sisar ja he viettävät monesti yötkin vierekkäin, käsi kädessä. Ainoastaan Etan ja kartanon palvelusväki ovat tympeitä Hollisia kohtaan. Tämä aiheuttaa pienen konfliktin, kun Hollis haluaisi, että tulisi hyväksytyksi joukkoon kokonaan.

"---On kaikille parempi, jos minä vain...katoan!" (s.69)

 Pian on väistämättä edessä Hollisilla se pahin: hänen on kohdattava kammottava Quinten uudelleen, vaikka tietää tämän melko varmasti olevan perheensä surman takana. Lordi Northcottin ideana on pakottaa Etan Hollisin seuralaiseksi kaikkiin tanssiaisiin ja muihin tilaisuuksiin, joissa he käyvät näyttäytymässä. Pikku hiljaa Etan muuttuu hiukan vähemmän ärsyttäväksi ja alkaa luottaa Hollisiin. 

"Kaiken tämän jälkeen, kaiken sanomamme ja tekemämme jälkeen, voisiko olla mahdollista, että emme olisi tässä vastentahtoisina rikoskumppaneina vaan ystävinä?" (s. 186)

Yhdessä Hollis, Eastoffet ja Northcottit käyvät taistoon hirmuhallitsija Quintenia vastaan oveluudella ja rohkeudella. He haluavat saada kuninkaan vastuuseen tekemistään kauheuksista ja syöstä tämän vallasta. Hollisilla on myös huoli Quintenin vaimosta Valentinasta, vaikka muut varoittavat luottamasta vihollisen vaimoon. 

Minä yllätyin, miten paljon parempi tämä kakkososa oli. Olihan tässä edelleen juonessa monenlaisia idioottimaisuuksia, mutta ne annettakoon anteeksi. Hollis ei ole ihan niin ärsyttävä kuin Kihlatussa, sillä hänen erinomaisen hauskaa luonnetta ei nyt korosteta niin paljon. Niinpä hän jopa sutkaisee mielestäni ihan hauskasti muutamassa kohdassa. Romantiikkakuviotkin toimivat oikein hyvin. Etanin ja Hollisin haters-to-lovers-kuvio kulkee troopille perinteistä reittiään ihan kivasti. Pidin erityisesti kohdasta, jossa Etan saa turnajaisissa Hollisin nenäliinan tuomaan onnea, ja tämän jälkeen parin väleissä tapahtuu selvä käänne. 

"Sinun ansiostasi nenäliinoillani on nyt katkeamaton voittoputki." (s.146)

Kirjan lopussa tapahtuu hyvin epäuskottavia, mutta sen vuoksi jopa huvittavuudessaan loistavia juonenkäänteitä, kun Hollis matkaa suutuspäissään kuningas Jamesonin luo kostoretkelle. Loppuratkaisu onkin pedattu onnekkaiden ja traagisten sattumusten varaan. Ainakin se tyydyttää kaikkia, jotka rakastavat onnellisia loppuja. Minulla tämä nyt sattui oikeaan saumaan, sillä kaipasin juuri tällaista höpsöä kuninkaallista draamailua.

Annan arvosanaksi tälle 4-

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muualla:

Siniset helmet

Goodreads

Samantyylistä luettavaa:

Valinta-trilogia: Kiera Cass

Tokion prinsessa -sarja: Emiko Jean

Amerikan kuninkaalliset -duologia: Katherine McGee

Rendel: Jussi Haaja & Helena Waris

Rendel: Jussi Haaja & Helena Waris. Like 2017.

"Suomen ensimmäisen supersankarin kostoretki

Raastava tragedia tekee tavallisesta mikkeliläisestä perheenisästä naamioidun supersankarin. Hänestä tulee Rendel, naamioitunut supersankari, joka lähtee kostoretkelle monikansallista lääkeyhtiö VALAa vastaan.  

Rendel pohjautuu samannimiseen kotimaiseen elokuvaan, joka sai ensi-iltansa syyskuussa 2017. Jesse Haajan unelma on parin vuoden aikana paisunut pienestä indieleffasta 1,3 miljoonan euron tuotannoksi, joka lähtee kansainväliseen levitykseen." (Like)

Oma arvio:

Olen aina pitänyt supersankareista, joiden elämän kehyskertomus on aina ollut jokseenkin sama: hieman onnettomasta, ehkä jopa hyljeksitystä tyypistä on kehkeytynyt hyvyyden puolella taisteleva sankari, joka on sankaristatuksensa ansiosta saanut vihdoinkin ihailua, itseluottamusta ja hyväksyntää. Batman, Superman, Spiderman...ja nyt joukkoon liittyy Rendel, Suomen oma nahka-asuinen, mustamaskinen sankari, joka haluaa saada lääkeyhtiö Valan vastuuseen niin perheensä, kuin kehitysmaiden koekaniinina käytettyjen lasten hengestä.

Sinä et voi pelastaa maailmaa. Ne joilla on rahaa, päättävät. (s. 31)

Periaatteessa kaikki hyvän sankaritarinan ainekset ovat kunnossa: Talousjohtajan pestistä potkut saanut Rämö katkeroituu lääkeyhtiö Valalle, joka on potkujen takana, ja rupeaa supersankariksi vaarantaen samalla perheensä. Hän toimii kylmäpäisesti saadakseen yhtiön toiminnan pysäytettyä, mutta kunnollista otetta supersankariin saati Rämöön en saa. Kirja tuntuu nopealta elokuvan juonitiivistelmältä. Olisin kaivannut enemmän Rämön tuntemuksia, ennen kuin hän päättää pukeutua sankariasuun ja lähteä nistimään yhtiön vaikutuspiirin henkilöitä. Nyt hän vain putkahtaa jostakin esiin vaimonsa ostama nahkatakki yllään ja kasvoillaan musta, erikoisaineesta tehty maski.

Kuva: Pixabay

Johtaja Erola on viimoisen päälle inhottava, niljainen lääkeyhtiö VALAn johtaja, joka psykopaattimaisesti kasvattaa poikaansa Rotikkaa alistamalla, väheksymällä ja lyömällä. Rotikka onkin sitten sen mukainen tyyppi, jolle ei ihmishenki juuri paljoa paina. Hänen vihansa isäänsä kohtaan paisuu ja paisuu, ja Erola saa vain syyttää lopusta itseään - sellainen poika, millainen isä.

Ruumis ei herättänyt hänessä mitään tunteita. Isän oppi kovasta maailmasta oli vihdoin käynyt toteen. (s. 196)

Yhtenä kirjan henkilöistä on myös Niina Mikkonen, rohkea toimittaja, joka uskaltautuu kaivautumaan syvemmälle VALAn asioihin ja kyselemään Erolalta piinaavan tungettelevia kysymyksiä. Pian hänkin huomaan Rämön tavoin olevansa työtön. Hänen seuratessaan Erolan miehiä hän tulee todistaneeksi naamioituneen kaverin, Rendelin, verilöylyä, ja tuo supersankari jää askarruttamaan naista. Niina Mikkonen jää harmittavan pieneen sivurooliin kirjassa, mutta ymmärtäähän sen, kun itse teoskin on melko tiukkaan puserrettu - sivuja on vain 200.

Sinä olet lihaa ja verta, hän sanoi mielessään kuvaruudulla näkyvälle hahmolle.

Kuka sinä oikein olet?

Ja mitä sinä teet seuraavaksi? (s. 106)

Kotikaupunkini kirjakauppa kauppasi tätä kirjaa nuortenkirjana, mikä nyt minua hyvin suuresti hämmästyttää. Olivatkohan he edes lukeneet koko kirjaa? Tuskin. Vaikka kirja vaikuttaa tosi vetävältä, nuoria miehenalkuja kiinnostavalta supersankarikirjalta, on siinä sellaisia teemoja, etten tätä ainakaan yläasteikäisille nuorille kaupittelisi. Esimerkkinä mainittakoon ilotytön joukkoraiskauksen yritelmä ja muutenkin raakaa väkivaltaa, josta osa kohdistuu lapseen. (Ehkä nippa nappa 16-18-vuotiaista ylöspäin tätä suosittelisin, onhan elokuvankin ikärajakin kuitenkin K16.)

Tämä kirja toimii elokuvan tiivistyksenä ja sitä syventävänä kirjana (en tosin ole katsonut itse elokuvaa), mutta hiukan pettynyt olen tähän muuten. Mikkeliläinen supersankari ei nyt avautunut minulle pintaa syvemmältä. Suosittelen tätä sellaisille, jotka haluavat lukea suoraviivaista toimintaa.

Jesse Haajan ohjaama elokuva Rendel sai ensi-iltansa tämän vuoden syyskuussa. Trailerin perusteella kiinnostuin leffasta, joten ehkä vielä katson sen, kunhan se tulee DVD:lle.

Arvosanani 2+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa: 

Nousu (Harri Linnera)

Prideviikko ~ Valoa valoa valoa: Vilja-Tuulia Huotarinen

Valoa valoa valoa: Vilja-Tuulia Huotarinen. Karisto 2011.

"Vahva ja vangitseva tarina nuorista 

Mistä muusta voi kirjoittaa kuin kuolemasta tai rakkaudesta? Kirjan kertoja on 14-vuotias Mariia Ovaskainen, joka vihaa kirjoittamista. Silti hänen on kerrottava meille tarina vuodelta 1986, jolloin räjähti sekä Tshernobyl että Mariian tajunta. Kaikki alkoi, kun Mimi kohtasi Mariian uimarannalla ja kysyi: ”Voisitko sinä näytellä ystävääni?”

Vilja-Tuulia Huotarisen uutuus on rosoinen rakkaustarina seksuaalisuuden puhkeamisesta ja neljätoistavuotiaana tehdyistä mahdottomista valinnoista. Mariian kertomuksen kipeät teemat tulevat lukijan silmille sekä hämmentävän suoraan että rivien välistä ja koettelevat tarinan kertomisen rajoja. "(Karisto)

Oma arvio:

Kun rakastuu ei enää leijaile ilmassa vaan löytää jotakin mistä pitää kiinni. (s. 56)

Mariia kirjoittaa hänen ja Mimin rakkaustarinan, joka alkaa kesällä 1986,   Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen. (Silloin kun Tshernobylissä räjähti, minä olin mistään mitään tietämätön kuusivuotias. Vanhempani pitivät minut uutispimennossa, sillä minä en muista mitään kyseisestä tapauksesta - hyvä niin, sillä eihän lapsen tarvitse tuollaisia miettiä.) 

Kuva: Pixabay

 Se että joku odottaa puhelinsoittoa ei ole tapahtuma eikä mikään.

Siitä ei riitä kirjoitettavaa kovin pitkäksi aikaa.

Vain         tyhjiä          minuutteja. (s. 50)

Mariian ja Mimin välillä on vallinnut tähän kesään saakka pyhä viha, sillä Mariia on levittänyt koulussa Mimistä vääriä totuuksia. Kun Mimi pyytää Mariiaa näyttelemään hänen ystäväänsä isoäidilleen, Mariia ei epäröi. Hän nimittäin ei voi vastustaa valoa, joka tytöstä säteilee, eikä hänen pohjattoman surullisia silmiään. Mariian ja Mimin suhde on täynnä iloa, mutta myös surua - Mimin elämässä on sattunut paljon ikäviä asioita, eikä elämä Kylli-tädin huomassakaan, Seka-Sorroksi nimeämässä talossa, ole kovin  auvoisaa. Mariia haluaa kuitenkin selvittää Mimin surun, vaikka Mimi ei usko hänen siihen kykenevän. 

Minusta tuli kotona yhtä hiljainen kuin talo oli.

Eikä kukaan huomannut muutosta.

Vain joskus isä katsoi minua oudosti.

Kuin hämmästyen jotakin mitä tuli ajatelleeksi.

Mitä isä ajatteli?

Että hänen lapsellaan oli elämänsä niin kuin lyhtykaloillakin? Oma valonsa? (s. 66

Mariian ja Mimin välejä hiertää se, ettei Mariia voi viedä rakastaan kotiinsa. Mariian vanhemmat eivät hyväksy itsemurhaperheen tyttöä, jonka on huhuttu käyttävän huumeita. Mariian perheessä hyssytellään asioita, vaikka tyttö haluaisi kotiinsa enemmän ääntä. Rakastuneet tytöt majailevat rannalla ja Seka-Sorrossa, jonka vintillä asuu Ulla Kolla, Mimin kuvittelema äiti. Kun Mimille rakas isoäiti kuolee, hän masentuu eikä halua lähteä kouluun. Mariia on neuvoton, sillä hän haluaisi auttaa rakastaan, muttei voi. Tarinan loppu on traaginen.

Kuva: Pixabay

Hyvät lukijat!

Olette jo varmasti arvanneet ettei tämä tarina ole mikään selviytymisopas! (s. 81)

Olisin halunnut pitää enemmän tästä kirjasta, mutta kirjan kerrontatyyli esti sen. Kertoja-Mariia puhuttelee lukijaa tämän tästä ja selostaa kirjoittamisen saloja. Se jostain syystä häiritsee ja ärsyttää minua. Kerronta on muutenkin hyvin vieraannuttavaa ja rikkoo aikajatkumoa niin, etten pääse selvyyteen, mitä tapahtui milloinkin. Kirjoitustyylin vuoksi en päässyt kokemaan Mimin ja Mariian rakkautta sellaisena, että se olisi säväyttänyt minua, sillä minä vieraannuin jatkuvasti tarinasta. Pidän kuitenkin siitä, miten tarina kietoutuu Tshernobylin onnettomuuden ympärille ja valo sekä säteily ovat vahvoina symboleina läpi tarinan. Myös 80-luvun henki huokuu mukana. 

Arvosana 2,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Luettua elämää

Kirjavinkit (Heidi V)

Kirjanurkkaus

Sonjan lukuhetket

Eniten minua kiinnostaa tie

Kirjainten virrassa

Kujerruksia

Yöpöydän kirjat

Samantyylistä luettavaa:

Ester & Isak: Jessica Schiefauer (uimaranta keskeisenä paikkana, hankala seurustelusuhde)

Osallistun tämän kirjan kansikuvalla Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, johon teen postauksen elokuun lopussa.

The Cruelty -sarja: Scott Bergstrom

The Cruelty - Nyt olet yksin: Scott Bergstrom. Suomentanut Inka Parpola. Otava 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2017): The Cruelty. Kansi: Päivi Puustinen/ Able Images/ Nordic Photos, Shutterstock

"Kuumottavan jännittävä, timanttinen toimintatrilleri James Bondin ja Jason Bournen hengessä. Gwen Bloom on kickass -sankari!

New York, Pariisi, Berliini, Praha: kadonnutta diplomaatti-isäänsä jäljittäessään 17-vuotias Gwen joutuu jahdatuksi ja silmäkkäin Euroopan pelätyimpien rikollisliigojen kanssa. Jäljet vievät hänet Pariisin rähjäisistä lähiöistä Berliinin klubeille ja Prahan pelätyimmän rikollisperheen kannoille. Kaikki mihin hän uskoo on koetuksella – eikä hän tiedä, keneen voi luottaa." (Otava)

Oma arvio:

The Cruelty - Nyt olet yksin voidaan määritellä moraalisesti arveluttavaksi (morally complicated) nuorten aikuisten kirjaksi. Tämä on minulle ihan uusi alalaji, ja yllätyksekseni myös Victoria Aveyardin Punainen kuningatar lokeroidaan tähän kategoriaan. Esimerkiksi Buzzfeed on listannut joitakin moraalisesti arveluttavia kirjoja. Scott Bergstrom on aiheuttanut paljon kohua  esikoisteoksellaan sekä  haastatteluissaan antamilla kommenteilla, joissa hän on arvostellut yleisesti nuorten aikuisten kirjallisuutta. Hänen tarkoituksenaan on puhaltaa uutta tuulta YA-kirjallisuuteen, mutta monet soimaavat hänen kompastuneen omaan nokkeluuteensa. Ainakin hänen teoksensa on saanut paljon huomiota osakseen, sen voi todeta pikaisella googlettelulla.

En yleensä lue kirjasta arvioita, ennen kuin olen tehnyt omani, sillä haluan muodostaa täysin omat mielipiteeni kirjasta. Tällä kertaa minun oli ihan pakko käydä vilkaisemassa kirjan ja kirjailijan aiheuttamaa kohua, josta sain vihiä jo ennen kuin olin kirjaa aloittanut. Minusta näyttää siltä, että monet ovat loukkaantuneet kirjan kohtauksesta, jossa päähenkilö Gwendolyn lukee metrossa nuorten aikuisten dystopiaa. Gwenin mielipiteiden takaa väistämättä tuntuu puskevan esiin kirjailijan oma mielipide kyseisen genren kirjoista, sillä hän on haastatteluissa antanut viitteitä samanmoisista ajatuksista. YA-fanit vaikuttavat hyvin loukkaantuneilta tuosta kohdasta, johon on viitattu  useissa blogeissa, enkä ihmettele.

Kaivan kirjan repusta ja nojaan oveen, kun juna syöksyy läpi joenalisen tunnelin kohti Queensia. Valintani on dystooppiseen tulevaisuuteen sijoittuva romaani, jossa on nuori sankaritar. Kirjalla itsellään ei ole varsinaisesti väliä, koska ne kaikki ovat samanlaisia. Sankaritarparka, jonka täytyy marssia sotaan, vaikka oikeasti hänen tekisi vain mieli karata sen kauniin pojan kanssa ja elää villimarjoista ja rakkauden voimasta. Paperimaailmoja, joissa sankarit ovat todellisia. (s.20)

(Yritän tehdä objektiivisen arvion kirjasta, vaikka olenkin lukenut sitä koskevia kirjoituksia. Suurin osa ajatuksistani on kuitenkin virinnyt kirjaa lukiessa, ennen kuin olen ollut tietoinen muiden mielipiteistä tai itse kirjaan liittymättömistä seikoista.)

Kun aloin lukea kirjaa, olin hyvin innostunut: mahtavaa, toimintahenkinen nuorten aikuisten kirja.  Päähenkilönä nuori nainen, jossa on mukavasti potkua. Hiukan romantiikkaa, mukava isäsuhde. Erikoinen, maailmaa nähneen nuoren elämä isän diplomaatti-ammatin takia. Matkailua: Pariisin kautta Berliiniin ja sieltä Prahaan. Kirjan alkumetreillä viihdyn kovasti tarinan parissa ja odotukseni ovat korkealla.

Mutta.  Sivu sivulta teemat muuttuvat raadollisimmaksi ja synkemmiksi, ja Gwen alkaa muuttua  oudon nopeasti hapuilevasta diplomaatin tyttärestä kylmäpäiseksi taistelijaksi, joka pyörii rikollispiireissä kuin kotonaan. Mietin, miten tämä eroaa esimerkiksi Nälkäpelin Katnissin tai Outolinnun Trisin teoista ja valinnoista, jotka nekin ovat useassa kohtaa moraalisesti arveluttavia? Onko se, että tämän kirjan tapahtumat on sijoitettu reaalimaailmaa vastaavaan ympäristöön, jotenkin vähemmän hyväksyttävää kuin dystopiseen maailmaan sijoitetut tapahtumat? Pitihän Sally Greenin Puoliksi paha -trilogian kirjatkin sisällään todella raakaa väkivaltaa, mutta sen tapahtumat sijoittuivat osin fantasiamaailmaan.

Olen varma, että isäni on täällä. Pystyn yhä haistamaan hänet, tai uskon pystyväni, tai kuvittelen pystyväni. Hajuun on sekoittunut kauhua ja kärsimystä, ja vannon isäni elämän ja äitini muiston kautta, että päästän tästä vastuussa olevan henkilön päiviltä. (s. 226)

Gwen joutuu sellaiseen maailmaan, mihin nuoren naisenalun ei kuuluisi joutua.  Hän joutuu tekemään kammottavia tekoja pelastaakseen siepatun isänsä. Siinä vaiheessa, kun mukaan tulee ihmiskauppaa, ajattelen ahdistuneena, että joko tämä kirja loppuisi. Jos Gwenin pään sisälle olisi päässyt paremmin, kirjan tapahtumat olisi voinut sulattaa helpommin. Hänestä ei vain tunnu saavan mitään irti, vaikka jotain pieniä hetkittäisiä, inhimillisiä katumuksen ja surun tunteenpilkahduksia hänellä on. Odotin jossain  vaiheessa totaalista romahdusta, mutta ei. Jotenkin lukiessa sen hyväksyy, että Gwenin on tehtävä moraalisesti hyvinkin arveluttavia ratkaisuja isänsä pelastamiseksi, mutta... jokin mättää. Kirjan sivuhenkilöinä on tunnekylmiä rikollispiireihin kuuluvia tyyppejä ja ilotyttöjä,  joten olo alkaa sivu sivulta turraantua.

Yelin ääni kajahtaa jälleen: "Tee se."

Ja minä teen. (s. 150)

Kirjan juoni on sinänsä vetävä eikä tylsiä hetkiä juuri koeta. On mielenkiintoista seurata, miten Gwen löytää aina tiensä kohti ratkaisua ja keksii keinot, niinkin kamalia kuin ne ovatkin. Kirjan loppu on onnistunut, se antaa hiukan toivoa mutta jättää paljon kysymyksiä vastausta vaille - jatko-osissa Gwen jatkaa uudella identiteetillään. Minä tuskin luen sarjaa pidemmälle, tämä ei vain ollut minun sydämen asiani. Väkivaltaisuus ja raadolliset aiheet eivät ole siihen pääasiallisia syitä, vaan se, että kirjasta puuttuu nuorten aikuisten kirjalle ominaista tunnetta ja toiveikkuutta.

Arvosanani 2

Kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta!

The Cruelty - Nyt olet yksin muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Kemisti: Stephenie Meyer 
Puoliksi paha -trilogia: Sally Green

Haltiaelämää: Muriel Barbery

Haltiaelämää: Muriel Barbery. Suomentanut Lotta Toivanen. Gummerus 2016.

Ranskankielinen alkuteos (2015): La vie des elfes

"Pienessä burgundilaiskylässä asuva Maria-tyttö oivaltaa, että hänellä on erityinen lahja: hän osaa puhua puille, kiville ja kannoille; hän ymmärtää, mitä kukat kertovat. Satojen kilometrien päässä Italiassa kymmenvuotias Clara soittaa pianoa ylimaallisen kauniisti, ja hänet lähetetään maaseudun rauhasta ruhtinaitten Roomaan kehittämään taitojaan. Yliluonnolliset lahjat johdattavat nämä kaksi löytölasta yhteyteen elämää suurempien voimien kanssa. Jos he löytävät toisensa, voi maailmankin tulevaisuus olla toinen."

Oma arvio:

Minä etukäteen mietin ja punnitsin, haluanko lukea tämän Muriel Barberyn uutuusteoksen, mutta kirjan kannen kaunis, herkkä tunnelma ja takakannen mielenkiintoinen kuvaus houkuttelivat minua ottamaan tämä tarina haltuun. Muriel Barbery on minulle ennestään tuntematon kirjailija, vaikka hänen aiempia teoksia Kulinaristin kuolema ja Siilin eleganssi on kehuttu paljon.

Tarinan keskiössä on kaksi mystistä tyttöä: pianoa ilmiömäisen kauniisti soittava Clara, joka viedään italialaisesta kasvattikodistaan pappilasta erään maestron oppiin sekä mystinen Maria, joka ilmestyy erääseen espanjalaisperheeseen ja osoittaa olevansa mystisessä yhteydessä luontoon.

Vaikka ihminen ei olisi koskaan hyväilyjä kokenut, hän aistii syntyjään rakkauden, ja vaikka ihminen ei vielä rakastaisi ketään, hän löytää rakkauden muististaan, joka yltää yli aikain ja ruumiiden.

 

Maestro Gustave sattuu olemaan haltia, aivan kuten Clarakin. Clara haluaa kovasti tietää, keitä ovat hänen oikeat vanhempansa, mutta hän viihtyy silti mainiosti myös omalaatuisen Gustavon ja hänen vaimonsa, Leonoran seurassa. Clara alkaa pian nähdä omituisten näkyjen kautta katkelmia Espanjassa asti asuvan Marian elämästä, joka on ilmestynyt kasvattivanhemmilleen kuin tyhjästä samoihin aikoihin kuin Clarakin. Kirjan juoni perustuu pitkälti siihen jännitteeseen ja odotukseen, kohtaavatko nämä "sisaret" koskaan.

"Sinä olet parantanut minut, pikkuinen."

Tarinan lomassa on katkelmia usvamaailman neuvoston keskusteluista, jotka selaan - noloa myöntää - melko rivakasti ohitse. En oikein pääse missään vaiheessa kärryille Usvamaailman syvemmästä tarkoituksesta.  Usvamaailma on jokin kolmas ulottuvuus, jonne haltiat haaveilevat vielä pääsevänsä eräänlaisten siltojen avulla. He uskovat Marian olevan silta. Hän on osannut jo lapsesta pitäen puhua Usvamaailman hahmojen kanssa, jotka esiintyvät hänelle metsässä hiirakon, jänikset, valkoisen hevosen ja villisian hahmossa. Tällä neidolla on ilmiömäinen yhteys luonnon ja luonnonvoimien kanssa ja tarinan lopussa hänen kyvyt saavat tarkoituksensa.

Melko varhaisessa  vaiheessa lukemistani huomaan, ettei kirjoittajan korkealentoinen, uneliaanomainen kirjoitustyyli miellytä minua. Pitkääkin pitemmät lauseet saavat minut helposti hengästymään ja juonesta ja henkilöistä on alussa vaikea päästä selville. Ehkä jossakin toisessa elämänvaiheessa olisin nauttinut tästä hengästyttävän utuisesta ja vieraannuttavasta tyylistä, mutta nyt olisin kaivannut hiukan selkeämpää kerrontaa. Tarina itsessään on kaunis ja pysyn juonessa lopulta hyvin mukana, mutta se ei tällä kertaa ollut minusta kovinkaan kiinnostava.

Vaikka Haltiaelämää ei nyt ihan ollut minun heiniäni, enkä siitä innostunut suuremmin, se on herkkä ja kaunis kunnianosoitus taiteelle ja luonnolle. Kirjan parasta kuvausta on Claran pianonsoittotuokiot, joiden aikana melkein kuulen hänen soittonsa korvissani.  Jos tykkää lukea tyyliteltyä tekstiä, joka vaatii tavallista tarkempaa keskittymistä, tämä kirja voi avautua paremmin kuin minulle. Minun sydämeni ei nyt juuri lämmennyt Marian ja Claren tarinalle.

Claran katse pyyhkäisi nopeasti ja tiiviisti yli nuottivihon aukeaman - yksi ripsien räpäytys, toinen, kolmas - ja maestron kasvoilla kävi vaikeasti tulkittava ilme. Sitten Clara soitti. Hän soitti niin hitaasti,  niin tuskaisesti, niin täydellisesti, hän soitti niin rajattoman pehmeästi ja virheettömästi, ettei kukaan saanut sanaa suustaan. Hän lakkasi soittamasta, eikä kukaan saanut sanaa suustaan.

Arvosanani 2,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Haltiaelämää muissa blogeissa:

Lukutoukan kulttuuriblogi
Mustetta paperilla
Kaisa Reetta T
Kirjakirppu
Kirjasähkökäyrä
Tekstiluola


Samantyylisiä kirjoja:

Kun kuulet laulun varjojen: Annmari Dannebey