Heidi's bookshelf: read

Heartstopper: Osa 1
Kiss My JUHANNUS
Sydämenmuotoinen kesä
Kiltin tytön murhaopas
Perfect on Paper
Lomalla kaikki on toisin
Kärsimyskukkauuteaddiktio
Stranger Things: The Other Side
Laura Dean Keeps Breaking Up with Me
10 totuutta ja yksi tehtävä
Punapipoinen poika
Kiss Me - Rakkautta Mykonoksella
Counting Down with You
Laakson linnut, aavan laulut


Heidi's favorite books »
Näytetään tekstit, joissa on tunniste satufantasia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste satufantasia. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 12. heinäkuuta 2026

Harhateiden lapset -sarja: Seanan McGuire

Seanan McGuire: Ovi joka sydämessä. Suomentanut: Kaisa Ranta. Hertta 2025 (Harhateiden lapset #1)

Englanninkielinen alkuteos (2016): Every Heart a Doorway. Kansi: Samppa Ranta

"Lapset ovat aina löytäneet ovia toisiin maailmoihin vaatekaapeista, kellareista ja kaninkoloista. Mutta mitä tapahtuu, kun ihmemaat heittävät lapset ulos? Jotkut eivät enää sopeudu tavalliseen elämään, eivät voi vain unohtaa kokemaansa. He päätyvät Eleanor Westin koulukotiin harhateiden lapsille.

17-vuotias Nancy on käynyt omassa ihmemaassaan ja muuttunut matkalla peruuttamattomasti. Niin kuin muutkin kohtalotoverinsa, hän haluaa vain löytää tien takaisin fantasiamaailmaansa, kotiin. Mutta pian Nancyn saavuttua koulukodissa tapahtuu murha.

Harhateiden lapset -portaalifantasiasarjan avausosa Ovi joka sydämessä on voittanut muun muassa Hugo-, Locus- ja Nebula-palkinnot. Synkän purevaa sarjaa suomentaa Kaisa Ranta.

Seanan McGuire on tuottelias yhdysvaltalainen kirjailija, jonka teokset ovat päässeet New York Timesin bestseller-listalle. Hän on tehnyt historiaa olemalla saman vuoden Hugo-kilpailussa ehdolla viidellä teoksella." (Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

(Olen itse asiassa kirjoittanut tämän arvion jo viime vuoden loppupuolella Oulun kaupunginkirjaston Kirjasaarta varten, jossa esittelen siis vuoden aikana ilmestynyttä nuorten scifiä ja fantasiaa. Blogiini tämä vain ei ole koskaan päätynyt, mutta koska sain arvostelukappaleen tästä eka osasta yhtä aikaa toka osan kanssa, julkaisen tämän nyt samalla.)

Mitä jos Liisan seikkailut Ihmemaassa ovatkin totta? Mitä jos lapset kautta aikojen ovat hävinneet erilaisista portaaleista ihmeellisiin maailmoihin? Tässä kirjassa esitellään kiehtova tarina siitä, miten suurelle osalla lapsista on avautunut jossakin ovi Ihmemaahan, ja nyt nämä ihmemaasta ulos joutuneet lapset eivät tahdo enää millään sopeutua tavalliseen maailmaan. Suurin osa lapsistahan on jäänyt ihmemaahan iäksi, mutta osa joutuu sieltä pois, ja yleensä lopputulema on surkea, sillä ihmemaat muuttavat kävijänsä lopullisesti. Ihmemaat ovat erityyppisiä, jotka jaotellaan Hölynpölyn, Kataluuden, Kiltteyden ja Logiikan maiksi.

Nancy, 17, on joutunut ulos Vainajien Saleista eli Manalasta, eikä halua enää mitään muuta kuin palata takaisin sinne, minne kuuluukin. Hänen mustanpuhuvaksi muuttunut pukeutumistyyli säikäytti hänen vanhempansa, ja lopulta he lähettävät tyttärensä Eleanor Westin koulukotiin Harhateiden lapsille, jossa majailee joukko oikeaan maailmaan sopeutumattomia lapsia ja nuoria. Tavoitteena on, että lapsi ei enää kaipaisi ihmemaahansa, vaan sopeutuisi takaisin maailmaan. Kuitenkin suurin osa lapsista jää ikuisesti vieraaksi nykymaailmassa, ja osa onnistuu karkaamaan portaalin kautta takaisin.

”---Me emme opeta teitä vatvomaan. Me emme myöskään opeta teitä unohtamaan. Me opetamme teitä jatkamaan matkaa.” (s. 64)

Nancy saa huonekaverikseen hyvin erikoislaatuisen Sumin, joka laukoo mielipiteensä Nancyn nimestä ja huonosti värjätyistä hiuksista. Eikä Nancy ole värjännyt hiuksiaan, vaan niihin on tullut valkoisia raitoja sen vuoksi, kun Vainajien Valtias juoksutti sormensa niiden läpi. Itse asiassa raitoja on tullut mustaan tukkaan niin paljon, että siinä on käytännössä enää 5 mustaa raitaa valkoisella pohjalla. Perin erikoista.

Pikku hiljaa Nancylle tulevat tutuksi talon muut nuoret, joilla jokaisella on jokin ominainen ongelma. Sisarukset Jack ja Jill tulevat hyvin synkästä paikasta; Jill kerryttää omia rautavarastojaan syömällä pinaattia ja punaista lihaa ylenmäärin, jotta hän voisi myöhemmin palattuaan taas palvella isäntäänsä, kun taas Jack tekee kummallisia kokeita elävillä organismeilla. Kade taas on kuvankaunis poika. Hän meni tyttönä Satumaahan, jossa tajusi oman identiteettinsä ja joutui sen vuoksi potkituksi ulos. Nancylle on jäänyt tapa jämähtää pitkäksi aikaa liikkumattomaksi paikalleen, koska sitä hän joutui tekemään Vainajien Saleissa.

Heidän terapiaistuntojaan vetää eriskummallisen lapsekkaan näköinen Lundy, joka ei halunnut aikoinaan ulos Kataluuden maailmastaan vaan pyysi apua pysyäkseen ikuisesti lapsena. Myös Eleanor on ollut aikoinaan Hölynpölyn maassa, ja hänellä on myös mahdollisuus yhä palata sinne, mikä on hyvin harvinaista. Hän haluaa nyt auttaa kuitenkin näitä onnettomia lapsia.

”Miksi joku olisi vienyt häneltä aivot?” (s. 167)

Koulukodin rauha rikkoontuu, kun yksi sen lapsista löytyy kuolleena. Epäilykset surmatyön tekijästä kohdistuvat vuoroin melkeinpä jokaiseen, mutta Eleanor tyynnyttelee lapsia. Kunnes löytyy uusi surman uhri, ja näyttää siltä, että surmaaja keräilee uhreiltaan eri osia. Koulukodissa vallitsee pelon ja kauhun ilmapiiri, joka saa Eleanorinkin ehdottamaan ennenkuulumatonta ratkaisua pitääkseen edes osan lapsistaan turvassa.

”Ja minä kun yritin tässä vain päättää, pidänkö sinua mahdollisena tappajana”, Nancy sanoi. ”Mikä helpotus kuulla, ettet ole. En minäkään, ihan vain tiedoksi.” (s. 135)

Ovi joka sydämessä aloittaa mielenkiintoisen portaalifantasiasarjan, johon on ilmestynyt englanniksi jo 10 osaa ja ensi vuonna tulee 11. osa. Toivon mukaan koko sarja suomennetaan! Tämä ensimmäinen kirja oli pituudeltaankin oikein sopiva, hiukan alle 200-sivuinen, joten voi paksuja kirjoja kammoaville huoletta vinkata. Kirjassa käsitellään erilaisten henkilöhahmojen kautta eri teemoja, kuten syömishäiriötä, aseksuaalisuutta ja transseksuaalisuutta.

Odotin tältä sarjan aloitukselta paljon, mutta petyin hiukkasen. Tämä on hiukkasen liian sekava minun makuuni ja kaikista eri ihmemaista selitetään vähän mutta ei tarpeeksi, että pääsisi kunnolla kärryille, minkälaisia ne ovat. Tapahtumat tulevat melkoisella rytinällä eteenpäin ja loppu jättää sanattomaksi, positiivisella tavalla tosin, sillä kyllähän se janoaa tarttumaan seuraavaan osaan. Kirja vaikuttaa alkuun sellaiselta tosi vanhan ajan fantasialta (kuten Hyppy ajassa), mutta sitten nykyaikaiset määritelmät kuten aseksuaalisuus tuovat kirjan tähän aikaan. 

Annan tälle arvosanaksi 3+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:


Luona luiden ja risukoiden: Seanan McGuire. Suomentanut Kaisa Ranta. Hertta 2026 (Harhateiden lapset #2)

Englanninkielinen alkuteos (2017): Down Among the Sticks and Bones. Kansi: Samppa Ranta / Punavuoren Folio Oy

"Kaksoset Jack ja Jill olivat seitsemäntoista, kun heidät heitettiin ulos Nummilta ja passitettiin Eleanor Westin koulukotiin harhateiden lapsille. Tämä tarina kertoo, mitä sitä ennen tapahtui…

Jacqueline oli äidin täydellinen pikkutyttö – kohtelias ja hiljainen, pukeutunut aina kauniisti kuin prinsessa. Jos äiti olikin hieman ankara, se oli vain Jacquelinen omaksi parhaaksi.

Jillian oli isän täydellinen pikkutyttö – rohkea ja reipas rämäpää, melkein poikatyttö. Isä olisi mieluummin halunnut oikean pojan, mutta aina ei saa mitä haluaa.

Kun siskokset olivat viisivuotiaita, he oppivat, ettei aikuisiin voi luottaa. Kun he olivat kaksitoista, he löysivät matka-arkusta mahdottoman portaikon ja sen päästä mahdottoman maailman, jossa he viimein pääsivät kukoistamaan omina itsenään. Maailman, jossa kukoisti myös kauhu." (Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Tartuin mielenkiinnolla tähän Harhateiden lapset -sarjan toiseen osaan, sillä kuulin, että tämä sarja paranee ensimmäisen osan jälkeen. Siitä on jo hieman aikaa, kun luin eka osan ja kirjoitin siitä ylös ajatukseni, mutta muistan päällimmäisen tunteeni olevan hämmennys. Saisinko hieman selkeyttä luettuani sarjan toisen osan? Ehkäpä. Ainakin ihastuin ikihyväksi kirjan kauhuhenkiseen kanteen ja nimeen. 

Serena ja Chester Wolcott olivat langenneet vanhaan, vaaralliseen ansaan: toisten lasten lumoon. He tajuaisivat kyllä virheensä ennen pitkää. Niin heidän kaltaisilleen kävi aina. (s. 21)

Tämän kirjan tarina lähti heti vetämään. Eka osassa esitellyt kummalliset kaksoset Jack ja Jill syntyivät vanhemmille, joiden ei olisi pitänyt koskaan saada lapsia. Serena Wolcott haaveili täydellisestä, kiltistä tytöstä, jonka saisi puettua mekkoihin. Chester taas haaveili hyvin puetusta, kohteliaasta pojasta, jota voisi esitellä työkavereilleen. Pettymys onkin suuri, kun Serena synnyttää kaksi tyttöä. Pikku hiljaa he alkavat muokata lapsistaan toiveidensa mukaisia: Serena pukee pienen Jackin röyhelöihin eikä päästä tätä sotkemaan mekkoaan, kun taas Chester tekee Jillistä oman poikatyttönsä. Jack ja Jill alkavat myös vieraantua toisistaan. 12-vuotiaana he lähes vihaavat toisiaan. Silloin he myös löytävät oman ovensa ihmemaahan.

Kun kuu nousi jälleen, vuorten ja merten pedot livahtivat matkoihinsa ja Jacqueline ja Jillian heräsivät yksinäisessä, hiljaisessa maisemassa. (s. 69)

Nummilla on pimeää ja pahaenteistä, ja kuu on oudon suuri ja punertava. Kummallinen mies päästää tytöt omaan linnaansa, jossa hän lupaa pitää heidät turvassa ekat kolme päivää, kuten säännöt sanelevat. Mitä sitten kolmen päivän jälkeen tapahtuu? Jack osaa hieman epäillä, mutta Jill on hurmioissaan Isännästä. Hän haluaa jäädä tämän lue iäksi, mutta Jack päättää lähteä linnaan ilmestyvän tohtori Synkiön mukaan. Näin juuri hieman lähentyneet sisarukset joutuvat taas erilleen ja kasvavat hyvin eri suuntiin.

Nimittäin selviää hyvin pian, että Isäntä on vampyyri, joka haluaa aterioida Jillistä, kun taas Synkiö harrastaa erilaisia ruumiiden kuolleistaherättämisiä ja muita epämääräisiä rakenteluja ruumiinosista. Jack ei enää pukeudu mekkoihin, mutta hänelle on jäänyt pakko-oireita, jonka vuoksi hän karttaa kaikkea likaa. Hän on oppinut isäntänsä opissa kuitenkin monenlaisia juttuja, ja tämä selittääkin eka osassa tämän mieltymyksen keräillä luita ja muita ruumiinosia.

"En ole koskaan tuntenut siskoani niin hyvin, että osaisin ikävöidä häntä, ja kun käyttäydyt noin, en oikein tiedä, haluanko sinua edes siskokseni" (s. 156)

Samaan aikaan Jillistä kehittyy kalpea hirviö, jonka suuri tehtävä on pitää Isäntänsä ravittuna. Hän odottaa kuumeisesti 18-vuotisyntymäpäiväänsä, jolloin Isäntä on luvannut tehdä hänestäkin vampyyrin. Hänen on maltettava olla hissukseen siihen asti. Jill tekee kuitenkin kateuspäissään ikävän teon, joka murtaa hänen siskonsa ja pakottaa heidät pakenemaan Ihmemaasta. Tämä jättää myös ikuisen katkeruuden heidän välilleen, kuten saamme lukea sarjan ensimmäisestä osasta.

Pidin kovasti kirjan kauhumaisesta tunnelmasta. Jackin ja Jillin etääntyminen oli surullista, sillä heidän vanhempansa tekivät sen muokatessaan heistä toiveidensa mukaisia. Tämän johdosta Jill jäi häntä kuihduttavat Isännän luo ja päätyi karmeaan tekoon. Jack taas tietää, että hänen on vielä palattava tohtori Synkiön luo, sillä heillä on tehtävänään jotain todella tärkeää.

Täällä ei ole meitä varten enää mitään. (s. 181) 

Kirjassa on kaikkitietävä kertoja, joka pääsee silloin tällöin pätemään, ja kerronta tuo mieleen satumaisuuden. Pidän kovasti kirjan kirjoitustyylistä, joka on kevyt lukea mutta myös herättää ajatuksia.

Nyt ymmärrän paremmin ensimmäisen osan tapahtumia. Pitäisiköhän se lukea uudelleen? Aion ehdottomasti jatkaa sarjan parissa. Pian eli syksyllä -26 ilmestyykin kolmas osa Alla sokeritaivaan

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla: 



sunnuntai 13. helmikuuta 2022

Oboin kirja: Veera Salmi

 Oboin kirja: Veera Salmi. Otava 2022

Kansi: Nelli Långstedt

"Huikea romaani maailmasta, josta lukutaito on hävitetty, ja pojasta, joka ei usko tarinoihin.13-vuotias Oboi on karannut etsimään entistä kotitaloaan. Hän päätyy katastrofin kärsineeseen kummalliseen kaupunkiin, jossa kukaan ei osaa lukea. Ihmisten toimia ohjaa kämmeneen kytketyn laitteen kautta salaperäinen Wanda, joka kertoo heille kaiken, mitä heidän pitää tietää ja tehdä. Kirpputorilla Oboi törmää naiseen, joka antaa hänelle kirjan. Naisen mukaan kirja voi muuttaa kaiken ja auttaa löytämään sen minkä Oboi luuli kadonneen ikuisesti. Ja yhtäkkiä tarinoita inhoava Oboi saakin huomata, että hänestä on tullut tarinan sankari, se orpo poika, jonka pitää pelastaa koko maailma."(Otava)

Oma arvio:

Kun näin tämän Veera Salmen uusimman kirjan kuvailun kustantajan luettelossa syksyllä, mietin, tartunko tähän ollenkaan, sillä maininta "lukutaito" takakansitekstissä pani minut miettimään, että sorrutaanko kirjassa nyt valistamaan liian "tätimäisesti" lukutaidon merkityksestä nuorille lukijoilleen. Lukutaito on tärkeä asia, mutta onko se liian läpinäkyvää, jos se on fiktiivisen, nuorille suunnatun kirjan keskeisenä teemana? Tämmöisiä pohdiskelin, kunnes postilaatikkooni tupsahti yllätyksenä arvostelukappale tästä kirjasta. Eipä auttanut kuin tarttua kirjaan ja muodostaa mielipide vasta sitten.

Ensin on ihan pakko hehkuttaa kirjan kaunista kantta! Nelli Långstedt on loihtinut kirjalle uskomattoman kauniin ja yksityiskohtaisen kannen, jonka kuvien merkitykset alkavat avautua lukijalle vasta kirjaa lukiessa. Mitä tarkoittaa punainen lentokone, entä kettu? Mitä ovat nuo hienot kasvihuonekuvut tuossa oikealla yläkulmassa? 

Miksi sinä luet heille satuja? Mikset kerro oikeasta maailmasta? (s. 106)

Kirjan alussa saan tutustua 13-vuotiaaseen Oboihin, joka on juuri saapunut ihan oudon kaupungin laidalle, jossa ihmiset käyttäytyvät hyvinkin kummallisesti. Miksi ihmeessä hän on siellä ja mistä hän on oikein tulossa? Kaikki tämä alkaa toki selvitä, kun Oboi valottaa vaarallista pakomatkaansa vankilasta, Tómos-Raamatista, jonne hän on ollut suljettuna kolmossisarustensa Marmeladin ja Fantan, sekä lukuisien muiden lailla, ilman parempaa tietämystä siitä, miksi. Vankilaan jäivät myös Oboin rakas ystävä Petite sekä oppi-isä Aristo. Uudessa kaupungissa ihmiset ovat pukeutuneet harmaisiin, ovat jotenkin ponnettomia ja tuijottavat vain kämmeniinsä, joista loistaa outoa valoa. 

Osa ihmisistä on kuitenkin erilaisia: kirpputorilla erilaista tavaraa myyvät, resuiset ihmiset näyttävät eläväisemmiltä. Siellä Oboi törmää naiseen, jonka valikoimissa oleva tummakantinen kirja houkuttelee tätä, vaikka Oboi ei juuri pidä kirjoista eikä varsinkaan tarinoista. Siitä huolimatta, vaikka niitä vankilassa lukikin. Erikoisesti käyttäytyvä nainen suorastaan tyrkyttää kirjan Oboin mukaan. Torireissulla Oboille myös selviää, että tämä outo kaupunki on nimeltään Vuorikaupunki, mutta jos haluaa sanoa sitä sen oikealla nimellä, joutuu pulaan. Berihelland on jotain sellaista, mikä kaupunki on ollut, ennen kuin kaikki muuttui.

- Berihelland! Kuiskasin ääni innosta ja jännityksestä täristen, kuin kokeillakseni, mitä tapahtuisi, kun nimen sanoi ääneen. Tuuli tarttui hiuksiini, repäisi reppuani ja jos olisin uskonut moisiin enteisiin, olisin kai pitänyt sitä varoituksena. (s. 43)

Myöhemmin Oboi törmää kaupungilla mystiseen, kalpeaan tyttöön, Thuleen, joka johdattaa Oboin vanhaan kirjastoon. Siellä asuu muitakin kodittomia, sellaisia, jotka eivät kulje harmaissa eivätkä tuijota kämmeniinsä. Kun Thulelle selviää, että Oboi osaa lukea kirjoja, hän ja kirjaston väkeä luotsaava Samuel ovat riemuissaan. Oboille selviää, että lukeminen ja lukutaito on kiellettyä tässä Vuorikaupungissa, jota johtaa mystinen Wanda. Ihmiset, joita kodittomat kutsuvat normoiksi, pidetään vallassa kämmeneen asennettujen älylaitteiden eli Kjammeneiden avulla. Lapset ovat töissä biosfääreissä, joissa tuotetaan kaupunkiin happea kasvien avulla. Kaikki tämä tieto saa Oboin haukkomaan henkeään. Hän on aina ollut penseä tarinoiden suhteen, vaikka he kyllä lukivat vankilassa ollessaan, mutta että lukeminen olisi kiellettyä ja vaarallista! Thule näyttää pelkäävän Wandan valtaa niin, että siitä puhuessaan jäätyy kesken kaiken. Ihan siis kirjaimellisesti, hänestä tulee hetkeksi kuin jääpuikko.

Ennen kuin kiemurainen totuus alkaisi valjeta sinulle, sinun oli löydettävä ympärillesi ystäviä, joihin voisit luottaa. Nyt olit saapunut sellaiseen paikkaan. Sinä olit saapunut turvasatamaan, jossa salasana oli turvallista lausua. Sinä olit muutoksen avain, ja ensimmäiset askelet oli nyt otettu. Rohkeus, sitkeys ja mielikuvituksen valo, ja niiden myötä vapaus! (s. 71)

En halua paljastaa kirjan juonesta juuri enempää, sillä sen tarjoamat yllätykset täytyy ehdottomasti kokea itse. Kirjan tarina jatkuu niin hämmästyttävän monisäikeisenä, että voin vain haukkoa ilmaa hämmästyksestä. Kirjan tarinaan sekoittuu intertekstuaalisesti useita, tuttuja tarinoita, ja lukija saa jatkuvia ahaa-elämyksiä juonen edetessä. Alussa mietin, että tämä kirja olisi alakoululaisille suunnattu lastenkertomus, mutta tarinan moniulotteisuus tekee tästä minusta enemmänkin varhaisnuorten kirjan. Viitos-kutoset ja seiskat saavat tästä kirjasta varmasti parhaiten irti (kustantajan ikäsuositus onkin 12+). Ja ehdottomasti aikuiset!

Kettu työntyi Petitin jalkaan kiinni, katsoi häntä kuin anoen.
- Se haluaa, että kesytät sen, sanoi Thule.
Sitten me purskahdimme nauruun, myös Petit. (s. 157)

Lukutaito-teema ei ole mitenkään häiritsevän valistavasti esillä tässä kirjassa, vaikka se onkin hyvin keskeinen asia. Tärkeintä tässä on tarinat ja niiden merkitys ihmisille. Kirjassa tarinat todellakin heräävät eloon tavalla, joka tekee tästä ihanan oivaltavan lukukokemuksen aikuisellekin lukijalle. Salmi on loihtinut kirjaan kiehtovan, dystopisen maailman, jota ei ole kuitenkaan liian vaikea hahmottaa. Kuitenkin hieman pienemmille lukijoille kirja voi vielä olla vähän hankala. Välillä juonenkäänteet tuo mieleeni nuorille aikuisille suunnatun romaanin, Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli (2019), jossa myös juonenkäänteet olivat hyvin yllätyksellisiä. Myös Salmen aiemmin kirjoittama Saari (2018) on hyvin samantyyppinen, eli juoneltaan kuin tarinaltaan niin hieman moniselitteisempi varhaisnuorten kirja.

Niin kuin tarinoilla, on sinulla ja minullakin alku ja loppu, lopussa on piste. Piste on pieni o. (s. 39)

Pidän kovasti siitä ideasta, miten kirjan nimi viittaa tarinan ja juonen kannalta hyvin keskeiseen symboliin, tuohon Oboin kirpputorilta ostamaan nahkakantiseen kirjaan, jonka kannessa on iso O, ja joka alkaa ikään kuin itse kirjoittamaan itseään. 

Hirmuisen lähelle nykymaailman tilaa liippasi kirjan alkuvaiheilla kuvaus siitä, mitä tapahtui Berihelland-nimisen kaupungin ihmisille, kun mystinen virus laitettiin leviämään lepakoiden kautta ihmisiin ja se koitui suurimman osan kohtaloksi. Mietin, olisiko tämän voinut toteuttaa jollakin toisella tavalla, sillä näin pandemian aikoina joka tuutista jo varmasti tulee mainintoja viruksista. Onneksi tähän kohtaan ei jumiuduttu vaan se oli lyhyesti käyty läpi.

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta, jota en olisi itse hoksannut edes pyytää.


Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:


Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Helmet: 2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa

Booklist Queen: With a Bird on the Cover

Seinäjoen lukuhaaste: 6. Kirjassa ollaan vankilassa

Popsugar haaste: A Book Featuring a man-made Disaster









maanantai 16. elokuuta 2021

Likainen tusina - novelleja: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.)

 Likainen tusina - novelleja: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.) Art House 2021

Kansi: Samppa Ranta / Punavuoren Folio Oy

"Likainen tusina tarjoilee kirjon räyhäköitä novelleja, jotka on suunnattu erityisesti nuorille. Kokoelmassa suomalaiset kirjailijat kirjoittavat kukin omalla tyylillään: mukana on esimerkiksi kuuma satuseikkailu, historiaa, spefiä ja dekkaria, ja seikkaileepa eräässä novellissa myös Seppo Räty.

Kahtatoista novellia kietoo väljästi yhteen likaisuus: se voi tarkoittaa mitä vain likaisesta tunteesta fyysiseen likaan tai rohkeaan aihevalintaan.

Kirja on koostettu toisen asteen opiskelijoita ajatellen, ja novellit sopivatkin erinomaisesti opetukseen. Niiden avulla voi tarkastella kaunokirjallisuuden keinoja ja rakenteita (mukana on muun muassa säenovelli ja fragmentaarinen novelli) sekä esimerkiksi kirjoittamismetodeja. Valikoimassa on huomioitu eritasoiset lukijat; joukossa on esimerkiksi selkokielinen western-novelli.

Likaisessa tusinassa ovat mukana Tapani Bagge, Anu Holopainen, Vilja-Tuulia Huotarinen, Emmi Itäranta, Siri Kolu, Kirsti Kuronen, Sirpa Kähkönen, Matti Laine, Reidar Palmgren, Jukka-Pekka Palviainen, Terhi Rannela ja Salla Simukka.

Päivi Haanpää on tamperelainen kirjailija ja sanataiteen sekatyöläinen. Marika Riikonen on tamperelainen toimittaja ja kirjailija. Heidän aiemmin toimittamansa novellikokoelma Tusina on Lukuklaani-hankkeen ansiosta laajasti käytössä yläkouluissa. (Art House

Oheismateriaali

Oma arvio:

En ole lukenut vuonna 2019 ilmestynyttä Tusinaa, vaikka se on pyörinyt töissäni kirjastossa käsissäni useaan otteeseen, varsinkin aina kun yläkoululaiset ovat tulleet kyselemään novelleja. Tämä uusi kokoelma, Likainen tusina, näyttää koostuvan nyt eri kirjoittajien novelleista kuin pinkkikantinen edeltäjänsä, ja lisäksi mukaan on liitetty teemaksi "likaisuus." Nuorten novelleille on aina kysyntää, jos minulta kysytään, sillä erilaiset lukemisen vaikeudet nostavat yhä enemmän kynnystä nuorella tarttua kokopitkään romaaniin, kun taas novelli on helpompi lähestymistapa kirjallisuuteen. Hyvin rakennettu novelli toimii mainiosti oppimateriaalina. Molempiin tämän sarjan kokoelmiin, niin Tusinaan kuin Likaiseen tusinaan on saatavilla kustantajan sivuilta valmiit oheismateriaalit yläkoulun ja toisen asteen opettajien käyttöön. Tosin tätä jälkimmäistä painotetaan oheismateriaaleissa olevan suunnattu erityisesti toisen asteen opiskelijoille.

Isä kolisee huoneeseen. Se kompastuu maton reunaan tai kadotettuihin unelmiinsa ja lyö päänsä lattiaan.

-Mitä siellä tapahtuu? Raninen huolestuu.

- Isä kaatu lattialle. Siltä tulee verta päästä.

- Sun pitää varmaan soittaa ambulanssi. (Seppo Räty, s.32)

Pidän kovasti siitä, miten erimuotoisia novelleja tähän kokoelmaan on koottu. Mukana on perinteisten novellien lisäksi kaksi säeromaania ja yksi näytelmäkäsikirjoitus. Mukana kirjoittajaköörissä on nuortenkirjailijoiden lisäksi muutamia aiemmin aikuisille kirjoittaneita, kuten Sirpa Kähkönen ja Reidar Palmgren. Emmi Itäranta on taiteillut kiehtovan, postapokalyptishenkisen näytelmän, Tapani Bagen säeromaani on western-henkinen seikkailu, Salla Simukka laittaa uusiksi klassikkosadun Pieni merenneito ja Sirpa Kähkönen tarkastelee nuoren naisen kuukautisten alkua  historiallisesta näkökulmasta. Novellikokoelmien ihanuus piileekin siinä, että yleensä niissä on aina jokaiselle jotakin.

Omia suosikkejani ovat seuraavat:

Anu Holopaisen Souls on erittäin onnistunut dystopinen kuvaus tekoälyistä ja heidän tietoisuudestaan. Novellissa tekoäly herää nuoren Eevi-tytön huoneessa hämmentyneenä siitä, missä hän on. Hänellä on aavistus, ettei hän ole avattarensa mukaan nuori salskea mies nimeltä Artti, vaan keski-ikäinen, mutta hän ei pääse ajatuksissaan sen pidemmälle. Kun Artti saa kutsun bittimaailmaan, jossa muut tekoälyt oleskelevat silloin, kun eivät seurustele omistajiensa kanssa, hänen epäilyksensä alkavat pikku hiljaa herätä. Miten jollakin tekoälyllä voi olla muistoja? Ovatko he sittenkään niin tekemällä tehtyjä kuin heidän uskotellaan olevan?

- Mutta miksi mä en tiedä olevani tekoäly? jatkan. - Jos mun tunteet on pelkkää koodia, miksi olen ihan paskana tästä? (Souls: s. 104)

Reidar Palmgrenin Lahjakas poika on nerokas novelli siitä, miten perheen ainoa poika on älykkäämpi kuin vanhemmat osaavat arvatakaan. Pojan tarkkaavaisuus ja järjestelmällinen muisti on avuksi hänelle, kun hänen on päihitettävä koulun pahin räyhähenki, Harri, joka tykkää ottaa heikommat uhreikseen. Poika laatii täydellisen suunnitelman, jolla kiusaaja saa opetuksen, mutta joka ei mustamaalaa tätä sen enempää. 

Harrin yllä leijui kiukkuinen pilvi. Hänen luonnollinen, ennakoitava tapansa käyttäytyä alkoi toteuttaa itseään, ja naama, ryhti ja askeleet suorastaan huusivat: Nyt vituttaa. haluan purkaa sen johonkin. Johonkin pienempääni. (Lahjakas poika, s. 140)

Kirsti Kurosen säenovelli Kademieli kertoo ystävyydestä, sen muuttumisesta ja etenkin kateudesta, joka voi tulla ystävyyden tielle. Joskus sitä voi kadehtia hyvin kummallisia asioita, kuten ystävän äidin kuolemaa.

Entä sinä, olitko oikeasti kateellinen Liisalle

hänen äitinsä kuolemasta?

En, en tietenkään! (Kademieli, s.131)

Mielestäni osa novelleista on sisällöltään melko vaikeita harjaantumattomalle lukijalle, kuten Siri Kolun Minä olen Solitaire (joka meni minultakin hiukan yli hilseen) tai Vilja-Tuulia Huotarisen Ääni hiljaisuudessa. Onneksi kokoelma kuitenkin tarjoaa myös niitä helpommin ymmärrettäviä ja myös muodoltaan selkeitä novelleja. Ainoa, jonka jätin lukematta, oli Baggen Billy the Kidin ensimmäinen kerta, koska western ei vain nyt iskenyt ollenkaan minun pirtaani.

Vaikka novellikokoelma on käsittelyt monipuolisesti teemaa "likaisuus", tarjoaa monipuolisesti kaikentasoisia novelleja ja on ehdottoman hyvälaatuinen kokonaisuutena, odotin ehkä hiukan enemmän. Ehkä kokoelmassa oli kuitenkin liikaa niitä "perinteisiä" nuortennovelleja, kun olisi voitu mennä enemmän YA-genreä mukaileviin novelleihin, joissa olisi enemmän tunnetta ja rentoutta. Ihmettelen myös sitä, että jos tämän kokoelman painotus on toisen asteen opiskelijoissa (ks. oheismateriaali), miksi aika monessa novellissa päähenkilöt ovat yläkoululaisia? Luulisi tuntuvat silloin melko lapsellisilta useat näistä.

Annan arvosanaksi kokoelmalle 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

Sade on kaikille sama: Nadja Sumanen 

 



torstai 31. tammikuuta 2019

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 8 ~ Veljeni, Leijonamieli: Astrid Lingren

Veljeni, Leijonamieli: Astrid Lingren. Suomentanut Kaarina Helakisa. Kuvittanut Ilon Wikland. WSOY 2002 (21. painos)

Ruotsinkielinen alkuteos (1973): Bröderna Lejonhjärta

"Veljeni, Leijonamieli on sekä jännittävä kertomus vihreiden laaksojen, sadun ja leiritulien maasta että hyvän ja pahan kamppailusta, kaiken voittavasta ystävyydestä ja kuolemasta." (WSOY)

Oma arvio:

Taas on tullut aika selättää jokin itselle tuntematon klassikko, kun Kirjabloggaajien perinteikäs klassikkohaaste osa 8 päättyy tänään. Klassikkohaastetta pitää harteillaan tällä kertaa Tarukirja-blogin Margit. Valikoin tämän Astrid Lingrenin fantasiapainotteisen lastenkirjan omasta kirjahyllystäni viime metreillä. Minulla on käynyt niin hyvä tuuri, että löysin joitakin vuosia sitten tämän ja saman kirjailijan kirjan Ronja Ryövärintytär hyväkuntoisina kirjaston kierrätyshyllystä, josta ne mukaani nappasin. Ronja Ryövärintyttären tarina on minulle ollut aina jokseenkin tuttu, mutta tähän klassikkohaasteeseen valitsemani on minulle ihan ennestään outo. En ole nähnyt edes tästä tehtyä elokuvaa.



Hätkähdin kirjan murheellista alkua, jossa pieni Kalle-niminen poika kertoo tietävänsä, että kuolee pian. Hän on hyvin sairaalloinen, eikä parantumista ole luvassa. Kallen elämän suurin asia on hänen isoveljensä Joonatan, jota kutsutaan Leijonamieleksi. Hassu lisänimi tulee poikien sukunimestä Leijona. Kalle, Kaarle tai tuttavallisemmin Korppu, ihailee ja rakastaa veljeään yli kaiken. Joonatan on kaikkea sitä, mitä Korppu haluaisi olla: kaunis, rohkea, viisas, peloton, ystävällinen. Joonatan lohduttaa pikkuveljeään ja kertoo Nangijalasta, kauniista paikasta, jonne tämä kuoltuaan joutuisi. Siellä hän voisi sitten odottaa, kunnes Joonatankin tulisi sinne.

- Jollet sinä olisi tuommoinen pieni ja kultainen vääräsäärinen kalpeanaama, niin et sinä olisikaan minun oma Korppuni, se Korppu josta minä niin pidän. (s. 7)

Kirjassa tapahtuukin yllättävä käänne. Vaikka kaikki ovat ajatelleet Korpun kuolevan pian, sattuu onnettomuus, ja rohkea Joonatan menehtyy tulipalossa pelastettuaan pikkuveljensä palavasta talosta. Käykin niin päin, että Korppu jää kotiin suremaan ja odottamaan, milloin pääsisi Nangijalaan rakkaan veljestä luokse. Kirjan alku on tavattoman surullinen.

Kun Korppu viimein menehtyy, hän pääsee näkemään kauniin Nangijalan ja Kirsikkalaakson, josta isoveli on hänelle puhunut. Veljesten jälleennäkeminen on liikkuttavaa. Joonatan esittelee Kallelle hienon maatilan nimeltä ritarla, jossa he asuvat, ja jonne sitten joskus myös äiti tulee kuoltuaan. Mikä parasta, tallissa on kaksi hevosta, joista musta piirtopäinen Fjalar on Kaarlen oma. Kirsikkalaakson kyläläiset ottavat uuden tulokkaan hyvin vastaan ja kaikki tuntuu olevan hyvin.

Piirros: Ilon Wikland

Kalle kuitenkin huomaa, että Joonatanilla ja kyyhkysiä kasvattavalla Fridalla on synkkiä salaisuuksia, joista he eivät aluksi puhu Kaarlelle. Kirsikkalaaksoa varjostaa pahat asiat, sillä puhutaan hirmuvallitsija Tengilistä ja hänen hirmuisesta hirviöstään Katlasta, jolla tämä pelottelee kyläläisiä. Ruusulaakson Orvar on siepattu Katlan luolaan, ja Joonatan aikoo pelastaa tämän. Lisäksi huhutaan, että joku Kirsikkalaaksolaisista on kavaltaja. Korppu joutuu siis taas heittämään hyvästit veljelleen ja samalla pelkäämään ja arvuuttelemaan, kuka on kavaltaja. Lopulta Korppu ei enää kestä, vaan päättää lähteä veljensä perään. Seuraa suuri seikkailu pelastusmatkalle, täpäriä tilanteita ja vaikeita valintoja. Pelottavan Katlan kukistaminen ei ole helppoa, mutta Nangijala on pelastettava.

Ja sitten löi salama, vaarallisin kaikista. Yhden ainoan silmänräpäyksen ajan se roihahti ja valaisi kaiken olevaisen
Ja silloin, siinä valossa minä näin Katlan. Minä näin Katlan. (s 166) 

Piirros: Ilon Wikland
Viihdyin Veljeni, Leijonamielen parissa oikein hyvin. Alussa kirjan murheellisuus meinasi hukuttaa minut alleen, ja sama surusävyisyys toki säilyy läpi koko tarinan, mutta toisaalta kirjan kerronta ja seikkailuhenkisyys tekee siitä erittäin sujuvalukuisen. Olin kuvitellut tämän kirjan hyvin erilaiseksi, ja yllätyin, miten fantasiamainen se on. Todella hieno tarina, joka kestää aikaa! Joonatanin ja Kaarlen veljeys on jotain todella sydäntäsärkevän kaunista ja syvää. Joonatan Leijonamieli on täydellinen sankari: rehti, ystävällinen ja pitää veljensä puolta viimeiseen asti. Kaarle taas on veljestä ihailussaan todella herttainen ja hauras, mutta löytää itsestäänkin sinnikkyyttä ja rohkeutta, vaikka välillä meinaa vähätellä itseään.

Arvosanani 4+

Onnittelen jälleen kerran itseäni siitä, että uskalsin sivistää itseäni uudella klassikolla! Aiemmat klassikkoni ovat:

Osa 7: Pikku Prinssi: Antoine De Saint-Exupéry
Osa 6: Vuonna 1984: George Orwell
Osa 5: Eläinten vallankumous: George Orwell.
Osa 3: Liisan seikkailut Ihmemaassa: Lewis Carroll.
Osa 2: Harry Potter ja Viisasten kivi: J.K: Rowling 
Osa 1: Taru Sormusten herrasta: J.R.R. Tolkien
Muissa blogeissa:

Lumiomena 
Jokken kirjanurkka
Sanojen keskellä
Morren maailma
Yöpöydän kirjat
Nannan kirjakimara
Karvakasan alta löytyi kirja

Samantyylistä luettavaa:

Sisarla - seikkailu toisessa maailmassa: Salla Simukka

Popsugar-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan:

22. A book set in Scandinavia

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

8. Kirja, josta on tehty elokuva

Helmet-lukuhaasteessa tähän sopii kohta:

8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen

tiistai 31. heinäkuuta 2018

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 7 ~ Pikku Prinssi: Antoine De Saint-Exupéry

Pikku Prinssi: Antoine De Saint-Exupéry. Suomentanut Irma Packalén. WSOY 2007 (1. suomenk. painos 1951)

Ranskankielinen alkuteos (1944): Le Petit Prince

"Viisas ja hellyttävä satuklassikko.

Asteroidi B 612 on taivaankappale, jolta on kotoisin yksi maailman tunnetuimmista satuhahmoista: Pikku Prinssi." (WSOY)

Oma arvio:

Tämä on nyt järjestyksessään seitsemäs Kirjabloggaajien klassikkohaaste, johon osallistun. Haastetta luotsaa tällä kertaa Katriina Unelmien aika -blogista. (Jos haluat tietää, mistä haasteessa on kyse, käy lukemassa haastepostaus tästä.)

Tällä kertaa oli osallistumiseni jäädä väliin, sillä klassikon valinta oli käydä mahdottomaksi liki 30 asteen helleaallon turruttamana. Olin aikonut lukea Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, mutta kun tartuin kirjaan, jo pelkkä ajatus sen lukemisesta ahdisti (aikaakin oli liian vähän). Päätin lukea tähän siis Jane Austenin Emman, mutta pitkien lauseiden ja vanhahtavan kielen sävyttämä klassikko ei vetänyt sekään, ja aika alkoi käydä vähiin. Olin jo luovuttamassa, kun siivotessani lastenkirjahyllyäni Pikku prinssi eksyi käteeni. Tässähän se on: vain satasivuinen, kuvitettu klassikko, joka on maannut hyllyssäni yli kymmenen vuotta, ansaitsee nyt tulla luetuksi. 

Olen yrittänyt lukea Pikku prinssiä aiemmin, ja aina se on tyssähtänyt heti alkumetreillä. Karsastan nimittäin lasten- ja nuortenkirjoja, joissa on olevinaan joku viisaus, paljon sivumerkityksiä ja jokin kauhean syvällinen opetus, joka minun pitäisi sieltä bongata. Sellainen olo tätä klassikkoa lukiessa on tullut heti alkumetreillä mieleen. Mietin aina, nauttiiko yksikään lapsi tai nuori tästä kirjasta, vai onko tämä tehty vain viisasteleville aikuisille, jotka haluavat lapsensa oppivan jotain suurempaa ja oivaltampaa tästä maailmasta. Vai onko tämä vain pelkkä tarina, satu prinssistä, joka asuu kaukaisella tähdellään, tai itse asiassa asteroidi B 612:lla kolmen sammuneen tulivuorensa, alati maasta esiin pyrkivien baobab-puiden ja piikikkään ruusunsa kanssa? Miksi kavahdan tätä varmaan yhtä eniten siteeratuimpia klassikkoa? Erään ystäväni kanssa kävimme keskustelun juuri tästä kirjasta, että mikä tämän suosion perusteena on. Samaan syssyyn ystäväni niputti A.A.Milnen Nalle Puhin, josta minä kyllä itse pidän, mutta jota hän ei ole koskaan sietänyt samasta syystä kuin Pikku prinssiä.

Hypähdin pystyyn kuin salamaniskusta. Hieroin silmiäni. Katselin. Ja näin aivan ihmeellisen pikkumiehen, joka tarkasteli minua vakavana. Tämä on paras kuva, minkä olen onnistunut hänestä piirtämään. (s.12-13)


Pikku prinssin kehyskertomuksessa kirjan minäkertoja kertoo kuuden vuoden takaisesta kohtaamisestaan omituisen pienen prinssin kanssa Saharan autiomaassa, kun hän oli joutunut tekemään hätälaskun moottorivian takia. Prinssi pyytää miestä piirtämään hänelle lampaan kuvan. Mies ei voi käsittää, mistä tämä pieni merkillinen poika on saapunut, kunnes kaikki alkaa pikku hiljaa valjeta hänelle prinssin kertoman myötä: Prinssi suuttui pienen kotitähtensä ainoalle ystävälleen kukalle, joka oli kovin vaativa. Hän myös väsyi sammuttamaan tulivuoria ja kitkemään tuhoisten baobab-puiden taimia, etteivät nämä tuhoaisi hänen pientä kotiaan. 

- Tiedätkö...kun on oikein surullinen, rakastaa auringonlaskua... (s. 27)

Pikku prinssi seikkaili planeetalta ja tähdeltä toiselle ja kohtasi eriskummallisia asukkaita: kuninkaan, jolla ei ollut alamaisia; Turhamaisen, jolla ei juuri käynyt ihailijoita kylässä; Juopon, joka joi unohtaakseen häpeänsä; Liikemiehen, joka laski omistamiaan tähtiä; vanhan maantieteilijä Herran, jolta puuttui tutkimusmatkailija; lyhdynsytyttäjän, joka oli turhautunut työhönsä. Lopulta pikku prinssi saapui Maahan, jossa hän kohtasi veikeän käärmeen, erämaassa asuvan kukan, vuoren päältä toistelevan kaiun, ruusutarhan piikikkäät ruusut ja kesyttämättömän ketun, jonka pikku prinssi pyynnöstä kesyttää, rautatien vaihdemiehen, kauppiaan ja viimein janoisan, lentokoneen moottoriaan korjaavan lentäjän. Kaikilta tämä pieni poika oppii jotakin elämästä.

-Maan ihmiset, pikku prinssi sanoi, kasvattavat jopa viittä tuhatta ruusua yhdessä kukkatarhassa...eivätkä kuitenkaan löydä, mitä etsivät...
- Eivät löydä, vastasin...
-Ja kuitenkin he voisivat löytää etsimänsä yhdestä ainoasta ruususta tai tilkasta vettä...
-Aivan oikein, vastasin.
Ja pikku prinssi lisäsi:
- Silmät ovat sokeat. Pitää etsiä sydämellä. (s. 81)

Pikku prinssi katuu sitä, että jätti rakkaan kukkansa kotiplaneetalleen ja hänellä on siitä jatkuva huoli. Kun he lentäjän kanssa löytävät kaivosta juotavaa, pikku prinssi päättää palata tähdelleen. Hänellä on siihen melko uskalias keino, sillä hän uskoo ruumiinsa olevan liian raskas palaamaan kotitähdelleen. Lentäjä on hyvin murheellinen joutuessaan jättämään jäähyväiset tuolle rakkaalle ystävälleen, pienelle, merkilliselle prinssille, joka opetti hänelle paljon. Hän haluaisi tietää, eihän lammas vain syönyt prinssin rakasta kukkaa.


Mikä olo minulle tästä kirjasta sitten jäi? Olen onnellinen, että sain luettua viimeinkin tämän klassikon, joka on kummitellut hyllyssäni pitkään. Kun ajattelen kirjaa pelkästään satufantasiamaisena tarinana, pidän siitä kovasti. Ymmärrän, miksi kirjaa siteerataan kovasti, sillä se sisältää hyvin kauniita ajatuksia, joiden pääteemana näyttää olevan se, että se mitä ihminen tuntee sisimmässään, on tärkeintä. Kirja on siis ylistys rakkaudelle, mutta panee myös ajattelemaan maailman mielettömyyttä ja mielekkyyttä. Mitä taas tulee siihen, kenelle tätä kirjaa suosittelisin, olen hieman epävarma. Itse teininä en olisi tajunnut tästä hölkäsen pöläystä, mutta tämä kirja vaatii lukijakseen ajattelevaisen nuoren, vähintään yläkouluikäisen. Toki prinssin seikkailut kuvineen voivat viihdyttää myös pienempiäkin, mutta esimerkiksi omat lapseni tuskin jaksaisivat kuunnella kirjan elämänohjeita jakelevia viisasteluja. Pikku prinssi herättää minussa hellyydentunteita, niin suloinen on tämä vilpitön kullankeltatukkainen poika, joka rakastaa syvästi omaa kukkaansa.

Kiitos Katriina Klassikkohaasteesta! Nyt nokka kohti seuraavaa haastetta, järjestyksessään kahdeksatta, jota pitää Margit Tarukirja-blogista ja joka päättyy 31.1.2019. Tässä vielä aiempiin haasteisiin lukemani klassikot omissa postauksissaan:

Osa 6: Vuonna 1984: George Orwell
Osa 5: Eläinten vallankumous: George Orwell.

Osa 3: Liisan seikkailut Ihmemaassa: Lewis Carroll.
Osa 2: Harry Potter ja Viisasten kivi: J.K: Rowling 
Osa 1: Taru Sormusten herrasta: J.R.R. Tolkien
Arvosanani 3,5

Tämä kirja on omasta hyllystäni

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

lauantai 27. tammikuuta 2018

Satu maahispeikosta: Janette Backman

Satu maahispeikosta: Janette Backman. 147 sivua. Aviador 2017.




"Satu maahispeikosta on kuvitettu kertomus kaikenikäisille Lappiin rakastuneille ja Lapin mytologiasta kiinnostuneille. Sadussa seikkailee pieni maahispeikko Halti, joka tahtoo nähdä ja kokea koko laajan Lapinmaan, ja lähtee rohkeasti kotikolostaan maailmalle.

Matkallaan Halti kohtaa sykähdyttäviä maisemia ja saa uusia ystäviä. Hän tutustuu tarinoita kertovaan karhuun ja metsälammen haukivanhukseen, saa liitää taivaalla tunturipöllön selässä ja näkee vilauksen jopa salaperäisestä Tuliketusta. Falav-poron, Haltin läheisimmän matkatoverin kyydissä maisemat vaihtuvat joutuisasti, ja vauhdikkailta tilanteilta ja kommelluksiltakaan ei vältytä. Matkallaan maahispeikko kohtaa myös kaltaisensa, peikkotyttö Freyan, joka jättää pysyvän jäljen tämän sydämeen. Pitkän taipaleen aikana pieni rohkea matkaaja joutuu kokemaan iloa tuottavien elämysten lisäksi luopumisen tuskaa ja oivaltaa, mikä elämässä on tärkeää."(Aviador)

Oma arvio: 

Luimme tämän kirjan yhdessä 8-vuotiaan poikani kanssa.

Eteneminen oli muutenkin toisinaan upottavassa lumessa peikolle vaivalloista, mutta Haltin pienet tihrusilmät loistivat ja paloivat kuin kaksi hehkuvaa kekälettä mustuvassa yössä. Tarmoa ja päättäväisyyttä uhkuen maahispeikko ruukalsi eteenpäin. (s. 28)


Satu maahispeikosta johdattelee lukijansa Halti-maahispeikon matkaan, joka on utelias, seikkailunhaluinen ja kotiseutunsa tunturimaisemiin hellyttävällä tavalla juurtunut. Matkalla pääsemme tutustumaan monenlaisiin eläimiin ja otuksiin, kuten uskolliseen Falav-poroon, tonttu Ragnariin, nälkäiseen kettuun, korskeaan haukeen, valtavaan kontioon ja pöllöpariskuntaan. Maisemina vilahtavat tunturit, aapasuot, vaaramaisemat ja jokirotkot ja Jäämeren tyrskyt. Vuodenajat vaihtuvat purevista pakkasista komeaan ruskaan ja lempeään kesään itikoineen kaikkineen.


Backmanin kuvitukset ovat henkeäsalpaavia ja niin eläviä, että niihin tekisi mieli astua sisään. Lapin mytologiat tulevat monipuolisesti esille ja lappilaiset murresanat siivittävät tarinaa. Moni sana on niin outo, että sen merkitys on pakko kurkata tarinan lopussa olevasta murresanaluettelosta. Tämä on aivan mahtava teos murteista kiinnostuneille, mutta myös kattava johdatus Lapin mytologiaan seikkailuhenkisen sadun muodossa. Tarinan sekaan on myös ujutettu loitsuja ja taikaloruja.

Vaikka nautin kovasti Backmanin kuvista ja pidän Halti-peikon koko elämänkaaren läpi seuraavaa tarinaa kiehtovana, tarina käy välillä hiukan jaarittelevaksi ja toisteiseksi. Pieni tiivistys olisi ollut paikallaan. Kirjan kieli on kuitenkin murresanojenkin ansiosta monipuolista ja elävää. Huomasin, että tarina kyllä kiinnosti enimmäkseen pientä ekaluokkalaista kuuntelijaa, mutta välillä hänkin tuskastui tarinan junnaavampiin jaksoihin. Olemme lukeneet satua melko pitkän ajanjakson ajan, luku kerrallaan, sillä 124-sivuisessa sadussa riittää luettavaa.


Poikani luonnehtii kirjaa hauskaksi, riemastuttavaksi ja kiinnostavaksi. Falav-poro on hänen mielestään mielenkiintoisin hahmo, koska se on niin kiva. Kuvia on hänen mielestään kirjassa aika paljon eli tarpeeksi, ja ne ovat hänestä värikkäitä, hauskoja, tarkkoja ja kiinnostavia. Erityisesti poikani mieleen jäi kirjan alku, kun Halti-peikko lähti seikkailulleen matkaan. Hän ei pitänyt ollenkaan Freya-neidosta, johon Halti oli nuoruudessaan rakastunut, eikä myöskään kirjan loppuratkaisusta, johon Haltin elämänkaari päättyy. Kirja olisi myös hänestä saanut olla hiukan lyhyempi. Poikani suosittelee kirjaa vähän itseään vanhemmille pojille, koska tämä on kuulemma "sellainen poikien kirja".  Olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, ettei kirja välttämättä kiinnosta vielä kovin pieniä, alle kouluikäisiä lapsia, mutta poikkeuksiakin toki voi olla.

Tämä kirja kuuluu ehdottomasti jokaisen lappilaisen koulun lukemistoon, ja toivottavasti koulut ovatkin löytäneet tämän kirjan. Toki tätä voi lukea muuallakin kuin Lapissa, mutta erityisesti oman alueen mytologoiden tuntemus on tärkeää. Toivoisin vastaavaa teosta myös oman alueeni, Pohjois-Pohjanmaan, myyteistä ja murresanoista. 

Arvosanaksi poikani antaa 5
minä annan 4-
Yhteensä  4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa verkkojulkaisuissa:

Retkipaikka
Koillissanomat
YleUutiset

Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

23. Kirjassa on mukana meri

lauantai 6. tammikuuta 2018

Äänihäkki: Arja & Emma Puikkonen

Äänihäkki: Arja & Emma Puikkonen. Kuvitus Paula Mela. Otava 2017. 


"Huikea, hienosti kuvitettu saturomaani lojaaliudesta ja oman äänensä löytämisestä. Kuusi kadonnutta poikaa ja vihreätukkainen tyttö, joka ryhtyy etsimään heitä.

Haidakun maassa liikkuminen kylästä kylään on kielletty. Uku lähtee luvatta matkaan löytääkseen kauan sitten jäljettömiin kadonneet veljensä. Matkaseuraksi liittyy Kaski, postipoika jolla ei ole ääntä mutta siivet kantapäissään.

Kaksikko kohtaa vanhan äänimestarin, joka on ammatikseen pyydystänyt joutsenten ääniä häkkiin. Onko mestarin tarina kuudesta Pirunpeltomeressä elävästä veljeksestä totta?
Onnistuuko Uku tapaamaan Haidakun kuningattaren ja suoriutumaan kolmesta tehtävästä, jotta veljet voisivat palata kotiin?" (Otava)

Oma arvio:

Aloimme lukea tätä yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa. Muutaman luvun jälkeen hänen mielenkiintonsa kirjaan lopahti, ja hän pyysi aina luettavaksi jotain muuta. Minua kihersi lukea tarinaa eteenpäin, sillä se tempaisi minut heti imuunsa, mutta tyttäreni ei halunnut enää lukea koko kirjaa, sillä hän ei ole kovin innostunut fantasiasta tällä hetkellä. Niinpä sain luvan ahmia kirjan omin päin loppuun. Ja minähän ahmin!

Lentäminen oli aluksi vierasta, uudet siivet toimivat kankeasti. Hitaasti ja kuin jotain hakien joutsenten parvi jatkoi matkaansa kylän yli. Nyt he huusivat kaikki yhdessä ja tällä kertaa niin surullisesti, että jokainen sen huudon kuultuaan nosti päänsä ja kääntyi hetkeksi sisäänpäin kurkistamaan  siihen kylmään mustaan veteen, joka ihmisen sisällä läikkyy. Jokainen kyläläinen muisti oman yksityisen surunsa. (s. 89)

Kirjan kerrontatyyli ja kieli on todella kaunis, välillä melkein runolliseen vivahtavaa. Tyyli sopii loistavasti kirjan satufantasiamaiseen tarinaan, muttei kuitenkaan vieraannuta lapsilukijoita liikaa. Tosin kovin pienille alakoululaisille tämä kirja voi olla vaikeasti ymmärrettävä, joten aloittelevalle lukijalle en tätä suosittelisi.

Minä rakastuin kirjan aiheeseen ja sen sadunomaisuuteen. Siihen, kuinka joutsenet, nuo ylväät ja komeasti töräyttelevät linnut, ovat saaneet kirjassa ison roolin ja siihen, miten viisitoistavuotias Uku lähtee uhmaamaan valtakunnan sääntöjä ja etsimään kuutta kadonnutta veljeään mystiseen Ruurin kaupunkiin, vaikka eri maiden välillä liikkuminen on tavallisilla kansalaisilla ehdottoman kiellettyä.

- Sinä olet seitsemäs lapsi. Sinulla on kuusi veljeä: Rummu, Vapper, Kopu, Kauto, Luik ja pieni Kiiu.(s. 25) 

Olen myös erityisen ihastunut kirjassa käytettyihin erisnimiin, jotka ovat sopivasti sadunomaisia, mutta suomalaiseen suuhun sopivia. Ruurin lapsikuningatar Pihlaka, postipoika Kaski ja hänen siskonsa Aro Heijastajatar, Haidakun kaupunki, Ruu Omamieli, opettaja Hyväneuvo... näitä nimiä voisi makustella suussaan ikuisuuden. Kirjassa käytetyt nimet tuntuvat pieneltä seikalta kokonaisuuden kannalta, mutta sitä ne eivät ole, vaan nimet parhaimmillaan lisäävät tarinaan sadunomaisuutta, vieraannuttavat todellisuudesta ja jäävät mieleen erikoisuudellaan. Myös erikoiset henkilöt ja heidän tehtävänsä tuovat lisää fantasiamaisuutta tarinaan. Henkilöhahmoihin olisi tosin voinut saada vielä hiukan lisää, esimerkiksi Ruu Omamieli jää melko etäiseksi, vaikka hänellä on tärkeä rooli tarinassa.

Kun Aro oli täyttänyt viisitoista, hänet oli nukutettu yrteillä. Kun hän heräsi, ei silmiä voinut enää sulkea. Hänen silmäluomensa oli ommeltu auki, jotta hän näkisi taivaskuvat aina ja voisi valvoa niiden heijastusta. Kun Kaski oli täyttänyt kaksitoista, oli häneltä viety ääni ja kantapäihin istutettu siivet. (s. 146-147)

Postipoika Kaskin ja Ukun välille syntyy syvä luottamus, ystävyys ja lopulta syvempiäkin tunteita. Postipojat on valittu jo pienenä hoitamaan tehtäväänsä kaupunkien välisinä lähettiläinä, ja hintana siitä heidän jalkoihin istutetaan pienet siivet matkaa jouduttamaan ja heidän äänensä otetaan pois. Kaski ja Uku kommunikoivat elekielellä, mutta saavat asiansa hyvin perille niinkin. Kun Uku saa kuningatar Pihlakalta määräyksen olla puhumatta, ovat Kaski ja Uku hetken samanarvoisessa tilanteessa.



Mikä on sitten tuo mystinen äänihäkki? Sen voin paljastaa, että se liittyy joutseniin, mutta lopun saat selvittää itse, sillä vaadin jokaista tarttumaan tähän tarinaan. Minulle tämä upposi paremmin kuin ikäryhmänsä edustajalle, joten suosittelen tätä vaativimpiin kertomuksiin tottuneille, fantasiaa ja satuja rakastavalle alakoululaiselle noin kymmenestä vuodesta eteenpäin sekä myös nuorille ja aikuisille, jotka eivät ota tätä maailmaa liian vakavasti. 

Kirja on yksi nuortenkirjojen Topelius-kirjallisuuspalkintoehdokkaista 2018.

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjapolkuni 
Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Aika-arkku: Andri Snær Magnason

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan

perjantai 22. joulukuuta 2017

Voimalla seitsemän pöllön: Hannu Mäkelä.

Voimalla seitsemän pöllön: Hannu Mäkelä. Kuvittanut Elina Warsta. Tammi 2017.


"Huhuu, huhuu, isopöllö puh-huu!

Hannu Mäkelän kirjoittama ja Elina Warstan kuvittamaVoimalla seitsemän pöllön tuo maailmaan hymyä ja hyvää tuulta, pöllöjen viisautta. Mukana on myös maistiaisia pöllöjen kansalliseepoksesta, Pönttö-Kalevalasta.

"Suurin kaikista Suurkorven pöllöistä oli huuhkaja. Kun se lensi öisin metsän halki levitellen sulavia siipiään ja huutaen hurjasti Huu huu huhuu, vaikenivat muut pöllöt sekä kunnioituksesta että pienestä pelostakin. Huuhkaja oli niin suuri, että sen kutsumanimi Isopöllö tuntui naurettavan pieneltä. Varsinkin jos siltä olisi kysytty."

Isopöllö ei tyydy vain lentämään, vaan päättää muuttaa Suurkorven omaksi valtakunnakseen ja alistaa toiset pöllöt alamaisikseen. Tämä ei ole helppoa, sillä muilla pöllöillä on asiasta omia ajatuksia. Kivipöllö, Puupöllö ja Kaleva vastustavat hanketta kukin tavallaan ja niin tekevät myös naispöllöt: Kookos, Valkopöllö ja Jadepöllö.

Kaiken lisäksi metsään muuttaa yllättäen suuri ja säksättävä harakkaparvi. Miten tulijoiden kanssa tulla toimeen, siinäpä kysymys johon ei seitsemän pöllön voiminkaan saada heti vastausta.

Hannu Mäkelän uudessa lastenkirjassa on jotain tuttua, jotain lainattua, mutta myös jotain uutta sekä toivon sininen pilkahdus. Jopa pöllöistä voi löytyä viisautta, kunhan vain nämä itse osaavat sen tajuta" (Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Suurena pöllöfanina innostuin suuresti nähdessäni tämän kirjan kannen. Se on mielestäni tänä vuonna bloggaamieni kirjojen kansikuvista kaunein. Mielenkiinnolla tartuimme yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa tähän kirjaan, jonka nimi viittaa hauskasti Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen. Mieleni oli yhtä aikaa utelias ja epäilevä: jaksaako kirja kiinnostaa niin äitiä kuin tytärtäkään, jos se on liian eeposmainen. Rohkenen nimittäin sanoa, etten ole koskaan tykännyt seitsemän veljeksen tarinasta. (Saako näin sanoa?)

Suurin kaikista Suurkorven pöllöistä oli huuhkaja. Kun se lensi öisen metsän halki levitellen sulavia siipiään ja huutaen hurjasti Huu huu huhuu, valkenivat muut pöllöt sekä kunnioituksesta että pienestä pelostakin. Huuhkaja oli niin suuri, että sen kutsumanimi Isopöllö tuntui naurettavan pieneltä. Varsinkin jos siltä olisi kysytty. (s. 7)

Kuten kirjan takakansikuvauskin lupailee, ei kirjan sisältö ole kuitenkaan mukailtua kopiota kansalliseepoksistamme, mutta jotain Kalevalasta ja Seitsemästä veljeksestä lainattua siinä on. Pöllöjä on seitsemän, mutta ne eivät ole veljeksiä. Tarina rakentuu Isopöllön ympärille, joka päättää alkaa rakentamaan omaa valtakuntaansa. Hän manipuloi ja keinottelee muut pöllöt äänestämään häntä itseään käyttäen hyväksi muiden pöllöjen tarkkaamattomuutta ja kiinnostuksen puutetta yhteiskunnallisiin asioihin. Isopöllö näyttäytyy melko diktaattorimaisena, ynseänä ja itseriittoisena hahmona.


Kirjan aloitus on lupaava, sillä erilaisten pöllöjen esittelyt ovat kiehtovaa ja hupaisaa luettavaa.  Tarina kuitenkin lopahtaa sen jälkeen, eikä minun mielenkiintoani ainakaan jaksa pitää yllä Isopöllön rehvastelu ja valtakunnan rakentelu. Huomaan myös, ettei tyttäreni jaksa kovin innostua tarinasta, vaikka välillä häntä hiukan naurattaa jotkin kirjan kohdat. Erityisesti Isopöllön kielivirheet aiheuttavat huvitusta. Elina Warstan kauniit kuvat ovat kyllä vertaansa vailla, ja Mäkelä käyttää hyvin monipuolista. kuvallista ja luovaa kieltä. Epäilisin kuitenkin, ettei kovin pienet lukijat jaksa välttämättä kiinnostua kirjan valtataisteluun keskittyvästä aiheesta, joka on aika vaativa  pysyä kärryillä.

Tarina saa onneksi loppua kohden taas hiukan säpinää, kun harakat ilmaantuvat kuvioihin. Olisin kuitenkin odottanut hieman enemmän tältä kirjalta. Lopussa oleva Pönttö-Kalevala on hauska idea, mutta tyttäreni halusi skipata sen.

Mistä syntyi lintulauma,
avaralle ahollemme,
korpemme kätköhön komeaan?
Syntyi hauraasta kodosta,
huhuilusta Huuhkalinnun
taivaitten suurten takojan.




Tyttäreni mielipiteitä kirjasta: Kirja on hauska ja hupsu, mutta en pitänyt kenestäkään pöllöstä ylitse muiden. Kuvia oli liian vähän, ja ne olivat tylsiä mutta värikkäitä. Mieleeni jäi kirjan tapahtuma, jossa Isopöllö ja Kivipöllö kirjoittivat yhdessä kutsuja muille pöllöille. Pidin siitä, koska kirjeiden kirjoittaminen on hauskaa. En oikein pitänyt kirjan kansikuvasta enkä Jade-pöllöstä. Tarina loppui ihan hyvin, ja jos se jatkuisi, Isopöllö ja Jadepöllö voisivat tehdä pöllönpoikasia. Suosittelen kirjaa kaiken ikäisille, ehkä vain tytöille, sillä tytöt tykkää yleensä enemmän pöllöistä. Saatan lukea tämän vielä joskus uudelleen.

Suosittelen tätä kirjaa pöllöfaneille, kauniista kuvituksista ja taidokkaasta kielestä nauttivalle aikuiselle sekä vähintään kouluikäiselle lapselle (ehkä 9-11-vuotiaalle), joka pitää vaativista eläintarinoista.

Tyttäreni arvosana 3
minun arvosanani 3,5
Yhteensä 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Voimalla seitsemän pöllön on yksi Runeberg Junior 2018 -palkintoehdokkaista. Palkinto jaetaan J.L. Runebergin päivänä 5.2.2018.

Muissa blogeissa:

Mummo lukee lapsoselle
Book the way!
Lastenkulttuuriblogi Pienten taikapiiri

Samantyylistä luettavaa:

Kurnivamahainen kissa: Magdalena Hai

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Kurnivamahainen kissa: Magdalena Hai.

Kurnivamahainen kissa: Magdalena Hai. Kuvittanut Teemu Juhani. Lastenkertomus, 48 s. Karisto 2017. 



"Vahvatunnelmainen satu pienestä tytöstä ja kissasta, joka ahmii koko maailman

Olipa kerran pieni tyttö, joka tapasi ison kissan, ja sillä kissalla oli hurjan kurniva maha. Kissa on jo ahminut ihmisiä, armeijoita, metsien eläimet, meren kalat, kylien viljat… Mutta onko yhden luvallista syödä koko maailma nälkäänsä?

Kurnivamahainen kissa on fantasiahenkinen saturomaani ahneuteen hajoavasta maailmasta ja pienten tyttöjen voimasta. Oivaltavasti ympäristöasiaa käsittelevän sadun kanssa käyvät vuoropuhelua kuvittaja Teemu Juhanin vahvatunnelmaiset mustavalkokuvat. "(Karisto)

Oma arvio: 

Luimme kirjan yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa.

Kurnivamahainen kissa on opettavainen satu siitä, miksei yksi tyyppi saa rohmuta kaikkea itselleen. Siinä otetaan kantaa vaivihkaa nykymaailman kulutushysteriaan ja taloudelliseen eriarvoisuuteen. Tarinan tyttö on rohkea ja peloton, mutta myös ennakkoluuloton pikku-sankaritar: hän ottaa kissan ystäväkseen, vaikka tämä on itsekäs, ahne ja töykeä. Hän lupaa etsiä kissalle ruokaa tämän alati jatkuvaan nälkäänsä, jotta tämä ei söisi tyttöä.

Maailmasta vaan ei enää tahdo löytyä kissalle enää mitään syötävää, sillä se kaikki on jo kissan sisuksissa. Lopulta tyttö löytää itsensä kissan mahasta, ja löytää syyn kissan kurisevaan mahaan. Tohtiiko kissa oksentaa kaiken ulos mahastaan? Palkinto on jotain paljon suurempaa kuin jatkuva nälän tyydyttämisen nautinto - tytön ystävyys, rakkaus ja huolenpito.



"Voi kissa. Olet antanut kurnivan vatsasi päättää elämäsi suunnan, etkä ole missään vaiheessa pysähtynyt miettimään, onko se, mitä teet, oikein." (s. 23)

Tyttäreni mielestä kirja on hauska ja kiinnostava. Kirjassa parasta on itse kurnivamahainen kissa, "koska se on niin iso ja söpö." Kissan mahassa asuva Kaikenherra Hneus taas ei miellytä häntä lainkaan, enkä ihmettele, sillä tuo otus on kuvailtu hyvin vastenmieliseksi ja omaa etuaan ajavaksi. Kirjan mustavalkokuvat ovat tyttäreni mielestä kivoja ja hauskoja, ja niitä on kirjan sivuilla tarpeeksi. Parhaiten kirjasta jäi tyttöni mieleen se, kun kissa ja tyttö ystävystyivät. Kirja olisi saanut olla hiukan pidempi, mutta tarina päättyy kuulemma onnistuneesti. Jos tyttäreni saisi jatkaa tarinaa, kirjan tyttö pääsisi orpokotiin, saisi vanhemmat ja kissa pääsisi hänen mukaansa uuteen kotiin. Kirjaa hän suosittelee noin 5-9-vuotiaille tytöille ja pojille. Hän aikoo ehkä joskus vielä lukea kirjan uudelleen.


Kurnivamahainen kissa on seikkailuhenkinen ja merkityksellinen satu, jota hienot, pikkutarkat kuvitukset täydentävät.

Tyttäreni arvosana 4
minun arvosanani 4+
Yhteisarvosana 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa:

Vakka.fi

Samantyylistä luettavaa:


lauantai 8. huhtikuuta 2017

Multakutri ja suon salaisuus: Jukka Laajarinne & Elina Warsta

Multakutri ja suon salaisuus: Jukka Laajarinne. Kuvittanut Elina Warsta. Lasten kuvakirja. 32 sivua. WSOY 2017.


"Pienen tytön on tehtävä, mikä pienen tytön on tehtävä!

Multakutri-satu vie klassisten tarinoiden juurille.

Multakutri asuu köyhien vanhempiensa kanssa suuren metsän laidalla. Eräänä yönä joku tai jokin on tunkeutunut kanalaan ja vienyt kanan. Loputkin ovat säikähdyksestä lakanneet munimasta. Enää ei riitä munia aamiaispöytään. "Mitä me nyt syömme" isä ja äiti tuskailevat.

Multakutri pakkaa mukaansa tarpeellisia tavaroita ja saapastelee metsään etsimään sieniä ja marjoja. Siellä häntä odottaa outo näky: puita on katkottu, sammalet myllätty - ja joku on hotkinut kaikki marjatkin. Pian Multakutri kohtaa hyvin omituisen otuksen... "(#kirja)

Oma arvio:
 
Luimme kirjan yhdessä lasteni kanssa: pian yhdeksänvuotiaan tytön ja seitsemänvuotiaan pojan.

Tämä kirja tarjoaa päivitetyn, erilaisen version vanhasta klassikkokansansadusta Kultakutri ja kolme karhua. Jo kansikuva hätkähdyttää, ja tiirailen sitä epäuskoisena, onko tytön selässä ihan oikeasti haulikko? Kyllä, haulikko se on, mutta vaikka sadun Multakutri on rempseä ja on päättänyt hankkia perheelleen ruokaa, hän ei aio kuitenkaan ampua yhtään eläintä. 

Kirjassa on hyvin jännittävä käänne, kun Multakutri tapaa suolla omituisen suolla asuvan hirviön, joka sanoo nimekseen "Kuklu". Pienempiä voi varmasti jopa hiukan hirvittää tuo avaruusolennon ja mustekalan risteytykseltä  näyttävä, omituisesti kurluttava otus. Tarinan sankaritar kuitenkin voittaa pelkonsa, komentaa Kuklua ja kesyttää sen lopulta paikkaamaan perheen vahtikoiran virkaa. Näin jännittävä tarina saa ihanan lohdullisen ja hauskan lopun.
 
Pidän kovasti Elina Warstan huolellisesta ja persoonallisesta kuvituksesta. 



 
Lasteni mielipiteitä kirjasta: Multakutri ja suon salaisuus on hauska ja kiinnostava kirja, jonka mukavin hahmo on Kuklu-hirviö, koska se on söpö. Kirjassa on tarpeeksi kuvia, ja ne ovat värikkäitä, hauskoja, synkkiä, epätarkkoja ja kiinnostavia. Parasta kirjan tapahtumissa on se, kun Kuklu muuttaa Multakutrin kotiin, mutta ikävää on se, kun tyttö huutaa Kuklulle ja sitä alkaa pelottaa. Tarinan kulku ei ollut täysin mieluinen, eikä Multakutrikaan saanut lasteni sympatioita (huudonko takia?), lisäksi heidän mielestä kirja on auttamattomasti liian lyhyt eikä kansikuva miellyttänyt. Tarina loppuu heidän mielestään kuitenkin mukavasti, ja jos lapseni saisivat jatkaa tarinaa, Kuklu menisi Multakutrin kotiin sisälle ja sille annettaisiin kananmunaa syötäväksi. Sillä aikaa kanat olisi syöty pihalta. 
 
Lapseni suosittelevat kirjaa ikäisilleen ja sitä nuoremmille. Poikani mielestä kirja on liian tyttömäinen pojille, mutta tyttäreni mielestä se soveltuu sekä pojille että tytöille. Kustantaja suosittelee kirjaa  yli viisivuotiaille, ja minusta ikäsuositus on ihan kohdillaan.

Arvosanamme: Tyttö 3, poika 5, minä 4
Yhteensä 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa.

Multakutri ja suon salaisuus muissa blogeissa: 

 
Samantyylistä luettavaa: