Powerless-trilogia: Lauren Roberts

Powerless: Lauren Roberts. Suomentanut Arto Konttinen. Sitruuna 2025 (Powerless #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Powerless. Kansi: Seventhstar Art (suunnittelu), Shutterstock, Depositphotos, Moonchild-ljilja, DeviantArt, resMENSA (kuvat)

"He ovat eliittiä. He ovat ainutkertaisia. He ovat Poikkeuksellisia...

Vuosikymmeniä sitten riehuneen tuhoisan Ruton seurauksena harvat ja valitut - Eliitti - saivat poikkeuksellisia kykyjä. Tavalliset suljettiin yhteiskunnan ulkopuolelle ja karkotettiin valtakunnasta.

Paedyn Gray kuuluu Tavallisiin. Kun hän pelastaa vahingossa Ilian prinssin Kai Azerin hengen, hän joutuu keskelle Puhdistuksen kunniaksi järjestettäviä brutaaleja Kilpailuja, joissa hänen on teeskenneltävä hallitsevansa Eliitin voimia.

Jos eivät koetukset tai vaaralliset kilpailijat tapa häntä, sen tekee viimeistään prinssi – juuri se, johon hän ei missään nimessä saisi rakastua. Etenkin jos tämä saa tietää, kuka Paedyn todella on… täysin Tavallinen.

Tempaudu mukaan tähän koko maailman valloittaneeseen dagger-to-the-throat–romantasiaan, jossa rakkaus viiltää ja totuus voi tappaa." (Sitruuna)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Juonipaljastelen jonkin verran, lue omalla vastuulla!

Otan aina ilolla vastaan nuorille suunnatut romantasiat, sillä ne ovat hiukan jääneet "aikuisten oikeasti"-romantasioiden jalkoihin. Lähinnä näissä kahdessa ei ole juuri muuta eroa kuin seksin määrässä ja sen kuvailun intensiivisyydessä, ja päähenkilöt saattavat olla vuoden pari nuorempia. Powerless on siitäkin mielenkiintoinen tapaus, ettei sen nimeä ole ollenkaan suomennettu. Olisiko 'Voimaton' kuulostanut yhtä houkuttelevalta nimeltä? Ehkei. Kirjan kansi on kyllä aivan uskomattoman kaunis ja houkutteleva!

Hän pelkää sitä, mitä ei pysty hallitsemaan.

Ja juuri tällä hetkellä minä olen se, mitä hän ei pysty hallitsemaan. (s. 63)

Paedyn Gray on normaalilla varaskeikallaan kotikulmillaan eli Kelmikujalla, kun hänelle koittaa uskomaton mahdollisuus. Erittäin komea ja varakkaan näköinen mies sattuu hänen näköpiiriinsä, ja taitava taskuvaras Pae onnistuukin kähveltämään tältä kourallisen hopeakolikoita samalla, kun haukkuu miehen ylimieliseksi paskiaiseksi. Mikä onni, nyt hän ja hänen rakas ompelijatar-ystävänsä Adene pärjäävät taas hetken aikaa. Myöhemmin Pae näkee tämän komistuksen olevan pulassa, sillä joukko miehiä, etenkin yksi Tukahduttajan kyvyllä varustettu tyyppi on hänen kimpussaan, ja mies tuntuu olevan pahasti alakynnessä. Hetken mielijohteesta Pae rientää miehen avuksi ja rökittää päällekarkaajan nokkelilla taistelutaidoillaan.

Tämä tyttö saattaa koitua kuolemakseni. Kirjaimellisesti. (s. 107)

Sitä Pae ei tiennyt, että hänen pelastamansa mies on prinssi Kai Azer. Koska koko kansa saa kuulla tästä rohkeasta tapauksesta, Pae huomaa oman nimensä listasta, jolle hän ei olisi koskaan uskonut joutuvansa. Ilian valtakunnassa nimittäin järjestetään joka vuosi Kilpailu, johon valitaan vain Eliitin parhaat nuoret kyvyt. Prinssi Kai on tänä vuonna yksi heistä, ja ehdoton ennakkosuosikki, sillä hänen kykynsä on käyttää kenen tahansa muun Eliittiin kuuluvan kykyä hyödykseen. 

Paella on pieni ongelma: hän on Tavallinen, eli hänellä ei ole mitään erikoiskykyä. Paen isä opetti tälle ennen kuolemaansa, miten hän voi huijata olevansa Selvännäkijä, jotta ei joutuisi tapetuksi. Ilian valtakunnassa nimittäin kaikki Tavalliset surmataan tai karkotetaan Pätsiaavikolle, sillä heidän uskotaan sairastuttavan Eliittiin kuuluvat ja vievän heiltä kyvyt. Tämä kaikki on aiemmin riehuneen Ruton seurausta, jolloin osa kansasta sai yliluonnollisia kykyjä, kun taas osa jäi ilman mitään kykyä. Ja näitä Tavallisia nyt pelätään.

Minua etoo.

Minulla on hyväksikäytetty olo.

Heille tämä on pelkkää peliä. (s. 132)

Kurjuudessa elänyt Paedyn haetaan kuninkaanlinnaan asumaan ja valmistautumaan monivaiheiseen ja brutaaliin kilpailuun, jossa on yhteensä 12 Eliittiin kuuluvaa. Pae saa oman hienon huoneen, oman henkivartijan, oman palvelijan ja upeita aterioita ja hienoja vaatteita. Kilpailuun kuuluu yhteisiä tanssiaisia, haastatteluja, harjoituksia ja kaikenlaista valmistautumista viimeiseen taisteluun, joka pidettäisiin todennäköisesti Malja-areenalla kaiken yleisön edessä. 

Paen ja Kain kissa-ja-hiiri-leikki on ilmeistä: kumpikin tuntee vetoa toisiinsa, mutta Pae uhkaa tuon tuosta viiltää ilkikurisen Kain kurkun auki. Hän tietää prinssin pahuuden: kuningas on kasvattanut hänestä lapsesta asti Toimeenpanijaa, joka suorittaa kaikki kuningaskunnan verisimmät teot. Niitä hän on jo tehnytkin. Paella on myös muita syitä tuntea olonsa hankalaksi kuninkaanlinnassa: itse kuningas on surmannut Paen Parantaja-isän tämän silmien edessä, ja kruununprinssi Kittin silmät ovat ihan samanlaiset kuin isänsä, vaikka muuten Kitt on Paelle todella ystävällinen, toisin kuin veljensä. Kitt vaikuttaa hyvin ihastuneelta Paeen, ja Kai huomaa tämän. Pae pitää toki Kittin seurasta, mutta hänellä ei ole suurempia intohimoja kruununprinssiä kohtaan. Myöhemmin hän voikin käyttää hyväkseen tämän kiintymystä.

Tietysti kilpailijoista löytyy yksi tyyppi, joka erityisesti vihaa vähäisen kyvyn haltijaa Paedynia: kaunis Blair, joka on eityisen kiinnostunut Prinssi Kain (ja vähän myös Kittinkin) huomiosta. Liittolaisia Pae taas saa prinssien kasvattiveljestä Jaxista ja Andy-serkusta. 

Ensimmäisten tanssiaisten mieleenpainuvimmaksi hetkeksi muodostuu hässäkkä, mikä syntyy Vastarintaliikkeen iskusta tanssisaliin. Tällöin Paedyn saa tietää, että iso joukko Tavallisia on noussut vastarintaan Eliittiä vastaan, eikä aio hiljentyä. Ketä vastarintaliikkeessä on? Pae on kahden tulen välissä, sillä Eliitti ja kuninkaalliset paheksuvat vastarintaa ja Tavallisten kapinaa, kun taas Pae tietää kuuluvansa toiselle puolelle. Kilpailu on kuitenkin käytävä loppuun, ja siitä ei monikaan hengissä selviä. Miten Paedyn, jolla ei oikeasti ole mitään kykyä, voi selvitä kilpailusta paljon kyvykkäämpiä tyyppejä vastaan? Miten Kai voi saada Paedynin itselleen, kun tämä on jatkuvasti uhkaamassa häntä veitsellä?

Yhtenä hetkenä flirttailemme ja toisena jo tappelemme - ehkä jopa samaan aikaan. En tunnu pääsevän perille tästä raivottaresta. (s. 147)

Hmm, mitä minä nyt tästä sanoisin... Powerless ei ole mielestäni kauhean omaperäinen, sillä Kilpailun kuviot yksityiskohtineen toivat ihan liikaa mieleen Nälkäpelin (Suzanne Collins). Juonessa oli myös sekoitusta Outolinnun (Veronica Roth), Throne of Glass -sarjan (Sarah J. Maas) ja Hopea-sarjan (Victoria Aveyard) kuvioihin. Kirjassa oli oikeasti muutamia kohtauksia, jotka ovat lähes identtisiä mainitsemieni kirjojen yksittäisistä kohtauksista. Olin jopa hiukan hämilläni, miten paljon samankaltaisuuksia tässä oli muihin, aiempiin YA-kirjoihin: Kuningas, joka vihaa kilpailun altavastaajatyttöä ja tekee kaikkensa tämän tuhoamiseen; Kilpailu, johon kuuluu rempseän haastattelijan tentit, selviytymistä luonnossa, jossa mm. kipeitä harhanäkyjä läheisistä, loukkaantuminen ja siitä ihmesalvalla parantuminen, Paen hopeanväriset hiukset ja vaatteilla "räväyttäminen" tilaisuuksissa, Tavallisuus on vaarallista ja salassapidettävää vs  Eliitti, Kai pelkää korkeita paikkoja jne jne. Näitä yhteneväisyyksiä löytyy ihan koko kirjan täydeltä.

Kämmeneni poikki on omalla vinolla, hätäisellä käsialallani kirjoitettu tärkeä viesti: 

Hän sanoi, että voin koskettaa häntä, kun olen selvin päin. (s. 353)

Romantiikkaa kirjassa on riittämiin ja se on lähinnä sellaista kiusoittelua ja härnäämistä ihan alusta loppuun saakka, eli hyvin kesyä, suurpiirteistä ja kilttiä. Seksiä ainakaan tässä eka osassa ei ole siis ollenkaan. Tässä siis näkee hyvin, mikä ero on nuorille ja aikuisille/new adulteille suunnatussa romantasiassa. Raakuutta kirjassa on ehkä kuitenkin enemmän kuin esim. Nälkäpelissä, eli veri tosissaan lentää ja henkiä menetetään.

Powerless on kuitenkin mainitsemistani epäkohdista huolimatta suhteellisen viihdyttävä kirja ja juurikin tuo härnäävän flirttaileva, mutta ei liian ronskiksi äityvä romantiikka oli minun mieleeni, vaikkakin lopussa alkoi jo vähän puuduttaa ja olisin jo kaivannut jotakin "toimia". Juoni vetää hyvin eteenpäin ja lopussa meininki paranee huomattavasti. Kirja loppuu niin mahtavaa cliffhangeriin, että aion jatkaa vielä sarjan parissa. Seuraava osa Reckless ilmestyykin suomeksi jo tänä keväänä 2026.

Powerless voi varmasti iskeä parhaiten sellaisille (nuorille) lukijoille, jotka eivät ole vielä Nälkäpeliä ym. mainitsemiani kirjoja kahlannut. Silloin Kilpailu kaikkine kuvioineen tekee varmasti suurimman vaikutuksen lukijaansa, kun ne tulevat ihan uutena. Sivumäärä (505) rajoittaa hiukan kokemattomampia nuoria lukijoita tarttumasta kirjaan ja ÄLYTTÖMÄN pieni fontti, joka tuotti minun ikänäköni kanssa suuria vaikeuksia.

Annan tälle arvosanaksi 3+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Lukunurkka

Ruusunnuppuja

Lukutoukan luetut sivut

Reckless: Lauren Roberts. Suomentanut Arto Konttinen. Sitruuna 2026 (Powerless #2)

Englanninkielinen alkuteos (2024): Reckless. Kansi: ?

"Ilian valtakunta on kaaoksessa...

Tavallisena syntynyt Paedyn Gray on selvinnyt hengissä Puhdistuksen kokeista, surmannut kuninkaan ja käynnistänyt Vastarintaliikkeen. Nyt hän pakenee sitä ainoaa ihmistä, jonka luokse hän kaipaa.

Kai Azer on Ilian Toimeenpanija, uskollinen veljelleen Kittille, uudelle kuninkaalle. Kai on vannonut löytävänsä Paedynin ja saattavansa tämän vastuuseen teoistaan.

Halki tappavan Pätsiaavikon ja syvälle vihamieliseen Dorin kaupunkiin Kai jahtaa sitä ainoaa, jota hän ei haluaisi jahdata. Mutta kaupungissa, jossa ei ole Eliittejä, saalistajan ja saaliin välinen asetelma muuttuu ja taistelu velvollisuuksien ja intohimon välillä voi viedä hengen. Kuinka pitkälle Kai on valmis menemään velvollisuudentunnosta? Mitä Paedyn on valmis tekemään selviytyäkseen hengissä?" (Sitruuna)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Vaikka Robertsin romantasia-trilogian aloitusosa Powerless ei tehnyt odotettua suurempaa vaikutusta minuun, halusin kuitenkin jatkaa sarjan parissa jo ihan uteliaisuudestakin: miten jatkuisi Paen elämä nyt, kun hänestä ja Kaista (ja Kittistä) on tullut pahimmat viholliset toisilleen.

Olen nähnyt jotakin keskustelua somessa liittyen tähän kirjasarjaan ja siinä oleviin samankaltaisuuksiin esimerkiksi Collinsin Nälkäpelien ja Aveyardin Hopea-sarjan kanssa, mutta en ole lähtenyt syventymään näihin kritiikkeihin sen enempää. Jotain boikotointiakin on ilmeisesti ollut liikkeellä. Päätin nyt kuitenkin ottaa tämän kirjan vastaan kirjana ja uppoutua sen maailmaan.

Nyt minä näen hänet. En Toimeenpanijaa. En mitään niistä lukuisista naamioista, joita hän vaihtelee pysyäkseen suojassa. Näen hänet. 

Vihaan sitä. (s. 31)

Kirja alkaa heti saalistuksen merkeissä: Uusi kuningas Kitt on määrännyt veljensä Kain, joka on yhä Illian Toimeenpanija, ottamaan kuninkaan surmanneen ja heidät pettäneen Paedynin kiinni, mielellään elävänä. Pae piileskelee odotetusta vastarintaliikkeen tukikohtana käytetyssä entissessä kotitalossaan, mutta ei mene tietystikään kauan, kun se tuikataan tuleen. Onneksi näppärä Pae pääsee pakoon savupiipusta, mutta saa Kain kintereilleen. Paen tunteet ovat sekavat: rakkaus Kaita kohtaan ei ole hävinnyt mihinkään, mutta nyt hänen on paettava tätä - tai surmattava tämä, jotta ei joudu kostonhimoisen Kittin kynsiin.

"Se, mitä tunsin sinua kohtaan, oli vastoin jokaista käskyä, joka minulle on koskaan annettu." (s. 251)

Alkaa kissa-ja-hiiri leikki, kun Pae pääsee pakenemaan Kain joukkoja läpi Pätsiaavikon. Välillä hän käy lähes kuoleman rajamailla, mutta pelastuu Dor-nimiseen kaupunkiin. Hän elättää itsensä tuttuun tapaan varkaana ja ottaa myös uuden aluevaltauksen katutappelijana: hän on voittamaton Varjo. Kun sitten naamioitu muukalainen nimeltä Liekki haluaa taistella hänen kanssaan, Pae tietää tulleensa jälleen löydetyksi. Hän ei aio kuitenkaan päästää Kaita helpolla. Paluumatkalla Iliaan sattuu ja tapahtuu - välillä veitsi on toisen kurkulla, välillä taas tunteet ottavat vallan - mutta Kai on määrätietoisesti päättänyt viedä Paen takaisin ja haudata tunteensa tätä kohtaan. Matkalla he käyvät monia asioita läpi ja oppivat ajattelemaan asioista hieman eri vinkkelistä. Muuttaako se Kain suunnitelmaa viedä Pae Kittin armoille? 

Hän ei merkitse minulle mitään.

Niin vakuuttelen itselleni, kun katselen hänen nukahtavan.

Seuraan häntä. Uneen, unohdukseen tai minne hän ikinä onkaan vaipumassa. (s. 167)

Kuninkaanlinnassa Kitt ei poistu huoneestaan ja hovin väki ja kansalaiset alkavat olla kärsimättömiä. Onhan uudella kuninkaalla oikeus surra isäänsä, joka oli Kittille paljon läheisempi kuin Kaille, mutta rajansa kaikella. Kansa tarvitsee kuningasta. Kitt ei suostu syömään, vaan nakkelee hänelle tuodut ruuat ikkunasta ulos. Hän ei ole vielä keksinyt, mitä hän tekisi Paelle, kun Kai toisi hänet takaisin. Vai toisiko koskaan? Veljekset olivat rakastuneet samaan tyttöön, joka petti heidät molemmat. Kummalle Kai olisi lojaali, veljelleen vai Paelle? Sitten Kittille ehdotetaan ratkaisua Paen suhteen, joka hyödyttäisi koko valtakuntaa kuin tätä itseäänkin. 

En koskaan tahtonut tappaa ketään. En koskaan tahtonut -

Niin olen kuitenkin tehnyt. Niin tein. Ja teen.

Mikä minusta on tullut? (s. 60)

Pidin tätä toista osaa selkeämpänä kokonaisuutena kuin trilogian eka osaa. Viihdyin myös paljon paremmin tämän kirjan parissa. Onnekseni tämä ei myöskään ollut niin paksu, "vain" 365-sivuinen. Kain ja Paen välillä säilyy jännite, joka pursuaa yhtä lailla vihaa kuin rakkautta, eikä koskaan voi tietää, milloin taas on tikari toisen kurkulla. Paen ja Kain välinen vetovoima on edelleen hyvin kiltisti kuvattua, joten nuorten (aikuisten) romantasiana yhä tätä voi mainostella. (Oli mukava lukea romantasiaa, jonka pohjana ei ole kuumasta kohtauksesta toiseen siirtyminen. Vähemmätkin chilit toimivat oikein hyvin.)  Väkivaltaa on toki aika paljon, jonka vuoksi ikäsuositus 15+ on ihan hyvä. Plussaa kuitenkin siitä, että Paella on kovia tunnontuskia kaikista tekemistään surmista. Myös Kai on esitetty heti sarjan alusta saakka tyyppinä, joka ei haluaisi tehdä isänsä määräämiä hirmutekoja, ja onkin kiertänyt niitä parhaansa mukaan.

Kirjan lopputuleman aloin jo arvailla aika varhaisessa vaiheessa, eli mitään suurta yllätystä en kokenut viime sivuilla. Aion ehdottomasti lukea trilogian päätösosan Fearless, josta näyttääkin tulevan suomennos jo lokakuussa -26. 

Huomasin muuten myös, että tässä toisessa osassa oli hieman isompi fontti kuin aloitusosassa, eli silmäni kiittävät! :)

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Suzanne Collins: Nälkäpeli

Veronica Roth: Outolintu

Sarah J. Maas: Lasipalatsi

Victoria Aveyard: Punainen kuningatar

Rebecca Yarros: Fourth wing

Pirstaleiden melodia: Mirjami Sirén

 Pirstaleiden melodia: Mirjami Sirén. Myllylahti 2025 

Kansi: Karin Niemi

"Pirstaleiden melodia on nuorille suunnattu urbaani fantasiatarina musiikista, tunteista ja vaarallisista paikoista.

'Musiikki jatkuu ja jatkuu, välillä vaimenee hiukan, sitten kohoaa jälleen.

Se on aavemaista, resonoi luissani ja sisuskaluissani, nostattaa ihokarvojani ja hiusten tyviä.

Silti en haluaisi sen loppuvan.'

Viisitoistavuotias Aile kuuluu laulunluojien sukuun. Hänen äitinsä omistaa puodin, jossa myydään laululiemiä, nesteeksi uutettuja maagisia lauluja, jotka vaikuttavat elämän suurissa hetkissä.

Aile on hoitamassa äidin puotia ensimmäistä kertaa yksin, kun paikka ryöstetään. Ryöstö järkyttää Ailea ja tuntuu muuttavan jotain hänessä pysyvästi. Hän alkaa kuulla outoja, karmivia säveliä, joita kukaan muu ei kuule. Lisää hämmennystä Ailen elämään tuo myös muuttunut suhde parhaan ystävän, Jiron, kanssa. Onko Aile ihastunut? Ja miksi ystävysten välit ovat yhtäkkiä oudon kireät?

Ahdistavat tunteet ajavat Ailen kokeilemaan rajojaan. Hän tutustuu kahteen tyttöön, jotka houkuttelevat hänet mukaan kiellettyihin paikkoihin. Kun kuvioon astuu vielä entinen luokkakaveri Danil, jonka kanssa Ailella on vaikea menneisyys, alkaa todellinen tunteiden pauhu.

Pirstaleiden melodia vie lukijan rikkinäisiin ja vaarallisiin paikkoihin, mutta kaiken pohjalla soivat ystävyyden ja rakkauden vahvat soinnut." (Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olen lukenut Mirjami Sirénin dystooppisen Kaupunki ilman koteja -trilogian ja pidin sen omintakeisesta maailmasta. Olipas mielenkiintoista sukeltaa nyt tällä kertaa saman kirjailijan luomaan fantasiatarinaan. Pirstaleiden melodia on käsittääkseni yksittäinen romaani, eli ei pitäisi olla osa sarjaa.

Vaari kaataa nesteen laulumaljaan. Vaimea melodia alkaa hitailla, korkeilla sävelillä. Laulu on yksinkertainen ja kirkas, se tuo mieleen kevätaamun puron rannassa. Vaari sulkee silmänsä kuunnellessaan. Minä katselen laulumaljaa, jossa neste väreilee. (s. 73)

Ailen äidillä on upea kyky: hän osaa luoda lauluja. Aile työskenteleekin apuna usein äidin omistamassa puodissa, jossa myydään niin valmiiksi luotuja lauluja erilaisiin elämän hohtohetkiin, kuten ristiäisiin, synttäreille ja vuosipäiviin, mutta myös tilauslauluja kustomoituna juuri laulun saavalle henkilölle. Koska kyky on periytyvä, myös Ailen pitäisi pian osata luoda lauluja. Kiinnostusta häneltä ei ainakaan puutu, ja hän kärttää äitiään opettamaan hänelle laulunluontia. Äiti on vain monesti kovin kiireinen, kuten sinä iltana, kun Ailen on tuurattava häntä puodilla. Ja juuri sinä iltana tulevat ryöstäjät kaupalle, rikkovat paikkoja ja vievät ison osan äidin tekemistä tilauspulloista. Järkyttävän tapauksen jälkeen Aile alkaa myös kuulla karmivia sävelmiä, joita kukaan muu ei tunnu kuulevan.

ääni

    ei lakkaa

                                    tiivistyy

                            sumuksi (s. 55)

Ailella on hyvä ystävä Jiro, jota kohtaan hänellä on alkanut olla hiukan enemmänkin kuin ystävyyden tunteita. Aile ajautuu kuitenkin suosittujen Leanan ja Tamiran seuraan, jotka tykkäävät käydä kuvaamassa hylätyissä ja muuten vaarallisissa paikoissa sisältöä someen. Jiro ei oikein pidä siitä, että Aile liikkuu uudessa seurassa. Kun mukaan porukkaan lyöttäytyy Leanan kanssa seurusteleva Danil, joka sattuu olemaan vierailulla Ailen entisestä kotipaikasta Sarvakkaasta, Aile ei tunne oloaan seurassa oikein mukavaksi. Häneen ja Daniliin historiaan nimittäin liittyy jotakin epämiellyttävää.

Kun Ailen äiti matkustaa muualle saadakseen taas laululuovuutensa toimimaan ja jättää Ailen vaarin kanssa kotiin, Aile päättää kokeilla laulunluomista yksinään. Se ei ole kuitenkaan ihan niin helppoa. Hän haluaisi kovasti tehdä Jirolle erityisen laulun syntymäpäivälahjaksi.

Danil ehdottaa tyttökolmikolle seuraavaksi seikkailukohteeksi Sarvakkaassa olevaa hylättyä teatteria, Aile epäröi, mutta ryhmäpaineen vuoksi suostuu kuitenkin. Onneksi hän saa mukaansa myös Jiron, joka on viime aikoina käyttäytynyt omituisesti. Reissusta tuleekin jännittävämpi kuin olisi saattanut arvata. 

Pirstaleiden melodia on kiintoisa fantasia, jossa juoni vetää oikein mukavasti eteenpäin ja erikoisuutena laulunluominen ja Ailen laulunkokeminen tuovat ihan uutta ulottuvuutta tarinaan. Ailen ja Jiron ystävyyden kehittyminen ihastumiseksi on hyvin luontevaa. Ailen uudet ystävät Leana ja Tamira jäävät hiukan pinnallisiksi ja etäisiksi tarinassa. Perinteisen kerronnan lomassa on myös muutamia säeromaanille tyypillisiä pätkiä, jotka liittyvät yleensä lauluihin tai suuriin tunteisiin.

Minun katseeni

vain me kaksi, tämä laulu

tämä laulu

vain me kaksi

tämä laulu

vain me kaksi (s. 218)

Itseäni hiukan häiritsi kirjassa jotkut nimet, jotka tuntuivat hiukan tönköiltä ja keksimällä keksityiltä. Totta, että fantasiassa käytetään usein keksittyjä nimiä, mutta pidän ehkä enemmän sellaisista, joilla on kielessämme jokin merkitys. Lauvo, Sarvakas, Renar eivät oikein solju kielelläni luontevasti. Tämä oli vain tällainen pieni huomio, joka itse asiassa oli minulla ajatuksissa jo Kaupunki ilman koteja -sarjaa lukiessakin.

Kirjan tarinaan on ujutettu myös synkempiä, reaalimaailmasta tuttuja teemoja, kuten Ailen äidin ja hänen miesystävänsä ero, joka tuntuu Ailesta pahalta, vaikka Renar ei ehtinyt asua heidän kanssaan kuin parisen kuukautta. Eron syy jää vähän epämääräiseksi, mutta niinhän se joskus saattaa ollakin. Ailen äidin käytös hiukan kummeksuttaa, hän toimii aika itsekkäästi kun häipyy itsetutkiskelumatkalleen kesken kaiken, kun Aile tarvitsisi äitinsä tukea hämmentävälle laulunkokemiselleen. Jiro paljastaa myös omat synkät kokemuksensa ja Ailella on myös ikäviä kokemuksia liittyen Daniliin.

Suosittelen kirjaa näppärälukuisena (sivuja vain reilut 200 ja juoni vetävä) kirjana yläkouluikäisille ihan seiskoista lähtien.

Annan arvosanaksi tälle 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Kadonnut ääni -kirjapari: Outi Moisio

Noidanlanka: J.S. Meresmaa

 Noidanlanka: J.S. Meresmaa. Myllylahti 2025

Kansi: Karin Niemi

"Taianomainen ja tunteikas tarina nuoresta helmenkuiskaajasta, joka lähtee hakemaan mahtinoidalta parannuskeinoa surmiaisuneen sairastuneelle siskolleen.

Pian seitsemäntoista vuotta täyttävä Nooa on helmenkuiskaajan tytär. Hän asuu isosiskonsa ja karhuhyökkäyksen vammauttaman äitinsä kanssa mökissä Syväharjulla synkkien metsien keskellä. He viljelevät raakkutarhassaan helmiä, joita myyvät kaupunkiin korusepille. Raakkutarha tosin on vaikeuksissa. Uusia helmiä ei ole kuiskattu vuosiin. Äiti on menettänyt kykynsä, ja hiljattain on paljastunut, ettei Nooan isosiskolla Midjalla ole helmenkuiskaamisen kykyä. Perheen isä istuu velkavankeustuomiota Paulavan kaupungissa. Vain Nooa on jäljellä.

Kun Nooan isosisko Midja sairastuu surmiaistautiin, perheellä on edessään kova paikka: Midjan voi parantaa vain Kernoksen valtakunnan voimakkain noita, Sardeesian noita. Nooan on lähdettävä ensi kertaa suureen maailmaan, etsittävä noita ja tuotava parannuskeino mukanaan. Muuten siskoa uhkaa kuolema ja heidän raakkutarhaansa perikato, eikä isä pääse koskaan vankilasta.

Yhdessä salaviisaan rupikonnan ja matkalle mukaan lyöttäytyvän, arvoituksellisen Vesper-nimisen nuorukaisen kanssa Nooa kohtaa niin kaupungin kuin sydämensä vaarat." (Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale / Oulun kirjamessut yhteistyö ***

Lupauduin lähtemään mukaan tämän vuoden Oulun kirjamessujen ohjelmassa olevaan, Yöpöydän kirjat -blogin Niina Tolosen vetämään, lukupiiriin (la 11-10. klo 16-17, auditorio, 2 krs), jossa on käsittelyssä tämä J.S. Meresmaan uusin Noidanlanka. Mikäpäs sen mukavampaa kuin keskustella laadukkaasta kotimaisesta nuorten fantasiasta! Olen tykännyt aiemmista lukemistani Meresmaan kirjoista, joten uskoin jo etukäteen pitäväni tästäkin. En voi myöskään olla ihastelematta heti alkuun Karin Niemen taiteilemaa upeaa kantta.

Nuori Nooa kuuluu helmenkuiskaajien sukuun, joka on saanut elantonsa oman raakkutarhan antimista eli helmistä, mutta nyt heidän tulevaisuutensa on vaakalaudalla: isä istuu Paulavan kaupungin vankilassa velkavankeuttaan, äiti on menettänyt karhuhyökkäyksen jälkeen niin osan toimintakyvystään kuin helmenkuiskaustaidoistaankin ja isosisko Midja ei ole perinyt tätä tärkeää kykyä kuiskata helmiraakkuja pintaan. 

Raakku lepäsi verkon pohjalla kuin ryhmyinen, ruskeansävyinen kivi. Käteen otettaessa vaikutelma kivestä katosi. Oli selvää, että tässä oli hengittävä, elävä olento. Ehkä muinainen, ehkä ikuinen, ehkä pinnaltaan kova mutta sielullinen. (s. 20)

Nooan suhteen on toivoa ollut, sillä joki on aina puhunut hänelle. Niinpä Nooa yllättyy iloisesti, kun vakiokäynnillään raakkutarhalla  hän löytääkin kyvyn itsestään - ja hän saa kuiskattua elämänsä ensimmäisen helmen, vieläpä arvokkaan sateenkaarihelmen. Hänen intonsa tosin laantuu kotiin päästyään, sillä isosisko Midja on tullut kotiin Paulavasta ikävä uutinen mukanaan: hän on sairastunut surmiaistautiin, jolle ei ole juurikaan parantamismahdollisuuksia. Taudin edetessä potilas vaipuu surmiaisuneen, josta ei herää enää koskaan.

Onneksi heillä on kuitenkin toivoa, kiitos Nooan kuiskaaman helmen. Nimittäin on yksi, joka voi parantaa Midjan. Paulavassa asuva mahtava Sardeesian noita voisi parantaa Midjan, ja nyt helmestä saatavilla rahoilla se on mahdollista. Nooan on lähdettävä ensimmäistä kertaa kodin ulkopuolelle, mutta onneksi hän saa saattajakseen Midjaakin kuljettaneen veikeän Vesperin, joka on kehitellyt matkantekoon eriskummallisen rapukulkijan. Nooa on ensin hiukan varuillaan yltiöystävällisen Vesperin seurassa, mutta alkaa pikku hiljaa pitää tästä. Silti tuntuu, kuin poika kuitenkin salaisi jotakin. Hän saa myös outoja yskänpuuskia ja verenvuotoja eri paikoista, ja hänen toinen silmänsä verestää välillä kummasti, mutta poika vakuuttelee, ettei hänellä ole mitään hätää.

Kirjassa seurataan Nooan ja Vesperin matkantekoa erilaisine ikävine sattumuksineen. Matka Takiaiskylän läpi on uhkaava ja pelottava, mutta siitäkin selvitään. Nooalla on myös mukanaan Midjan lemmokki, rupikonna joka on sidoksissa hänen siskoonsa. Nooa kutsuus tuota korissa matkustavaa hupaisaa sammakkoa Suolakurkuksi, vaikka tällä on ylevämpikin nimi: Udolfus Lumbertius Ryyti. Sammakolla onkin aika keskeinen rooli tarinassa. Nooa tapaa myös Midjan tyttöystävän, korusepän opissa olevan Elvinan, joka huolestuu yhtä lailla kuultuaan Midjan tilasta.

"Sinä kuiskasit helmen, Nooa. Kaikki kääntyy vielä hyväksi. Niin isäsi kuin Midjan kuin koko perheenne kannalta." (s. 177)

Kirjan tarinassa langoilla on merkittävä rooli. Myöhemmin, Paulavan kaupungissa paljastuu se merkittävin, mutta ihan alusta saakka langat ovat mukana. Nooan äiti virkkaa hänelle mukaan pienen viisikolmioin muotoisen työn, Langaslukon, jonka lankaan on jalavanoita aikoinaan lisännyt taikuuttaan, ja johon Nooan äiti on virkannut mukaan myös tyttärensä hiuksia. Nooa pitääkin tätä työtä koko matkan ajan ihoaan vasten tuomassa suojaa. Eräässä majatalossa Nooa törmää myös solmunoitaan, joka virkkaa tälle huivin, jonka langoissa on mukana kolme eri taikaa. Näistä taioista onkin Nooalle hyötyä matkan varrella.

Kirjan maailmassa noidat ovat yhtä lailla ihailtuja, hyödyllisiäkin, mutta myös pelättyjä. Nooa tekee ensikosketuksensa noitiin juuri solmunoidan kanssa, mutta matkan määränpäässä oleva Sardeesian noita onkin yllättävän ystävällinen. Kun Nooalle paljastuu kaupungista vähän enemmän kuin pitäisi, noita ehdottaa tytölle eräänlaista sopimusta. Tämä aiheuttaa närää Nooan ja Vesperin välille, sillä Vesperillä ei ole kovin hyviä kokemuksia noitien sopimuksista. Tämän nuoren parivaljakon välille on syntynyt paljon lämpimiä tunteita, joita varsinkin kokemattoman Nooan on vaikea tunnistaa.

Vesper painoi päänsä Nooan solisluuta vasten ja mumisi itkusta tikkuisella äänellä solmunoidan huiviin: "Minä en ansaitse hyvyyttä." (s.234)

Pidin oikein kovasti tämän kirjan tasaisesta juonivetoisuudesta, mutta myös sen huikeasta maailmasta. Omintakeiset eläimet ja kulkuvälineet ynnä muut steampunk-henkiset laitteet toivat tähän ihan oman särmänsä. Helmenkuiskaajan ja raakkujen, ja ylipäänsä luonnon suhdetta on kuvattu ihanalla tavalla. Nooan ja Vesperin ihastuminen ja sen syveneminen etenee ihanan luontevasti, rauhakseen. Lopussa mennään aika syviin ja traagisiin vesiin, mutta toivoa ei menetetä. Tarinaan on sekoitettu myös kansanperinnettä juuri sopivissa määrin. 

Annan kirjalle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Morren kirjablogi

Kirjavinkit (Mikko)

Samantyylistä:

Rauniara-kirjapari: J.S.Meresmaa

Hopeasiipi-kirjapari: Anniina Mikama

 Häkkilintu: Anniina Mikama. WSOY 2025 (Hopeasiipi #1)

Kansi: Kaisu Sandberg

" 'Tänä iltana saat katsoa ja oppia, miten todellista taikuutta esitetään!'

Maagisilla seikkailuromaaneilla lukijoita ihastuttaneen Mikaman uutuus vie viktoriaaniseen Irlantiin ja myyttiseen haltiamaahan sirkuspoika Emilin matkassa. Häkkilintu on tarina salaisuuksista ja petoksesta, taikuudesta ja kaiken voittavasta ystävyydestä.

Sirkus on Emilin koti ja taikuri Nick hänen oppi-isänsä. Nickillä on häkissä lumottu lintu, joka laulaa vain hänelle. Eräänä iltana lintu karkaa. Sitä seuratessaan Emil ja Nick päätyvät haltioiden valtakuntaan, joka on ihmisiltä salattu, ja siellä lintu muuttuu tytön hahmoon. Auttaessaan tyttöä palaamaan kotiinsa haltioiden luokse Emil ja Nick tempautuvat seikkailuun, josta selviytyäkseen heidän on kaivettava kaikki taikatemput hihastaan. Ennen kuin matka on lopussa, Emil joutuu kohtaamaan omaa menneisyyttään varjostavan salaisuuden.

Häkkilintu aloittaa seikkailullisen fantasiaduologian, jonka jälkimmäinen osa Hopeasiipi ilmestyy syksyllä 2026." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Tämä Anniina Mikaman uutukainen vaikutti kiinnostavalta sirkusteemansa vuoksi. Täytyypä myös heti alkuun myös kehua lempikuvittajani Kaisu Sandbergin taiteilemaa upeaa kantta. Wau!

Emil on sirkuksessa kasvanut poika, joka on menettänyt pienempänä vanhempansa tuhoisassa tulipalossa ja on nyt vanhan eläintenhoitajan Sharifin ja tämän vaimonsa Waldan hoivissa, yhä sirkuksen mukana kiertäen. Nyt sirkusta johtaa maagikko Nick, joka aikoinaan pelasti pienen Emilin liekkimerestä, ja kaavailee Emilistäkin taikuria. Emiliä toki kiehtoo Nickin taikatemput, mutta hän haluaisi taitoratsastajaksi, kuten hänen isänsä oli. Nick vastustaa kuitenkin kovasti pojan haaveita.

- Emil, on olemassa kokonainen toinen maailma, joka on meiltä ihmisiltä salattu. Taikuuden maailma. Viisaat ovat kautta aikojen saaneet sieltä neuvoja, mutta sen kanssa ei ole leikkimistä. Jos et ole varuillasi, se voi viedä sinut mukanaan. (s. 37)

Nickin huoneessa on rautaisessa häkissä mitä kauneimmin laulava lintu, jota Emil tykkää aina välillä käydä ihailemassa salaa. Hän ei ole ajatellut linnussa olevan mitään erikoista, kunnes erikoinen Tibert-niminen mies saapuu sirkukseen vaatimaan lintua itselleen. Emil tulee päästäneeksi linnun karkuun ja lähtee seuraamaan tätä metsään. Siellä hänelle selviää, että lintu olikin nuori haltiatyttö Jinny, jonka Nick oli vanginnut rautaiseen häkkiin. Myös Tibertin todellinen olemus paljastuu Emilille ja mukaan lyöttäytyneelle Nickille. Kovan taistelun jälkeen he lupaavat saattaa Jinnyn takaisin haltiamaahan, jonne he löytävätkin reitin. 

Ja miten hän olikaan ihaillut Nickiä ja tämän taikuutta! Sisimmässään hän oli aina halunnut uskoa, että taikuus oli todellista. Se oli salaisuus, joka oli yksinomaan Nickin hallussa. (s. 246)

Emil on aina ihaillut ja kunnioittanut Nickiä, vaikka muut ovat varoitelleet hänestä. Selviääkin, ettei Nick todellakaan ole haltiamaassa ensimmäistä kertaa, eikä hän ehkä ollutkaan niin tietämätön häkkilintunsa todellisesta olemuksesta. Kolmikon matka tyssää siihen, kun häijyt vuoren peikot kaappaavat Nickin ja Jinnyn leiriinsä, ja Emilin on lähdettävä pelastamaan heitä. Peikkovuorella Nickistä alkaa selvitä yhä huolestuttavampia piirteitä. Saako Emil pelastettua Jinnyn, voiko hän enää luottaa Nickiin ja ovatko peikot ja haltiat pian sodassa keskenään? Emil löytää myös uuden kyvyn itsestään ja hänelle selviää, mikä hän oikeasti on, ja miten sirkuksen tulipalo sai aikoinaan alkunsa.

"Emil! Muista kuka olet! Kutsu lintuja ja metsän eläimiä, ja ne vastaavat sinulle. Kutsu tuulta, ja se kantaa sinua! Tule siksi, joksi sinua kerran kutsuttiin. (s. 252)

Häkkilintu alkaa sirkushuumalla ja magialla, mutta muuttuu aika pian seikkailuvoittoiseksi tarinaksi, jossa juonittelulta ja paljastuvilta salaisuuksilta ei voi välttyä. Kirjasta huokuu vahva luontoyhteys, ihan kuten Mikaman aiemmasta teoksesta Myrrys. Nyt ollaan vain Irlannin metsissä, vaikka minun oli jotenkin hankala sijoittaa tarinaa sinne. Aina välillä piti muistutella itseäni, että nyt ei olla Suomessa vaan Irlannissa. 

Haltiamaahan eli Viheriään laaksoonkin päästään ihan lopussa, jossa Emilin on tehtävä vaikea valinta: jäädäkö sinne vai palatako ihmisten maailmaan. Hänen olisi hyvästeltävä iäksi tärkeäksi tullut Jinny. Varsinaisia romanttisia juonenkäänteitä tässä kirjassa ei ole, eikä se minusta sellaista kaipaakaan. Pientä ihailua toki Emilillä on kaunista Jinnyä kohtaan, ja mistäpä sitä tietää, mitä kirjaparin seuraavassa osassa tapahtuu.

Olin odottanut enemmän sirkustelua, magiikkaa ja vähemmän seikkailujuonista kirjaa, joten en ollut ihan niin innoissani tämän kirjan luettuani. Peikkovuorille sijoittuvat jaksot koin hiukkasen tylsiksi/epäkiinnostaviksi ja lukeminen niiltä osintakkusi, mutta pidin kovasti alun sirkusosuuksista ja lopun haltiamaasta. Mielenkiinnolla jään odottelemaan, mitä seuraava osa tuo tullessaan.

Aion vinkata tätä 5.-luokkalaisille paljon lukeneille, sillä tämä on oikein sopiva varhaisnuorten fantasia olematta liian jännä. Kaseillekin tämä voisi ehkä mennä.

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Antiikin pahikset -sarja: Jasmine Mas

Herkuleen veri: Jasmine Mas. Suomentanut Laura Haavisto. Gummerus 2025 (Antiikin pahikset #1)

Englanninkielinen alkuteos (2024): Blood Of Hercules. Kansi: Maria At Steamy Design.

"Antiikin hahmoja herkullisen synkässä hittiromantasiassa

Villi, sekopäinen ja uskomattoman koukuttava matka antiikin taruihin!

Ujo Alexis koettaa pysytellä näkymättömänä titaanien maailmassa. Sitten verikoe paljastaa yllättävän faktan: Alexis on eliittiä, yksi heistä. Spartalainen.

Alexis joutuu inhimillisyyden rajat ylittävään Spartan sotakouluun, missä hän saa mentoreikseen Akilleen ja Patron sekä julmiksi opettajikseen kuoleman lautturin Kharonin ja sodan pojan Augustuksen. Heillä vain ei ole aavistustakaan, kenen kanssa ovat oikeasti tekemisissä." (Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Villi & sekopäinen, lukee tämän kirjan takakansitekstissä. Se osuukin naulan kantaan, nimittäin jo tämän Antiikin pahikset -sarjan asetelma on vähintäänkin sekopäinen: antiikin kreikan jumalat ja kauhua aiheuttavat titaanit sotkettuna nykyaikaiseen maailmaan. Siksi kiinnostuin tästä kirjasta, vaikka vannotinkin vielä vähän aikaa sitten pitäväni taukoa romantasioista.

Tänään oli maanantai.

Oli selvittävä enää neljä päivää nälässä. Käytännössä kolme, koska maanantai oli melkein ohi ja perjantaina saisimme ruokaa.

Seitsemänkymmentäkaksi tuntia kurnivaa vatsaa. (s. 76)

Alexiksen elämä on ollut yhtä kurjuutta niin kauan kuin hän muistaa. Kirjan alussa kymmenvuotias tyttö on joutunut taas päihdekoukussa olevien sijaisvanhempiensa pahoinpitelemäksi, kun hän kuulee niityllä oudon äänen. Näin hän tulee tutustuneeksi näkymättömään käärmeeseen, Nyksiin, joka lyöttäytyy tytön suojelijaksi ja ainoaksi ystäväksi. Kukaan muu ei näe tätä käärmettä eikä kuule hänen ääntään, ainoastaan Alexis voi keskustella Nyksin kanssa.

Vuonna 2090 ihmiset joutuvat elämään jatkuvassa titaanien hyökkäysten pelossa. Nuo kammottavat otukset surmaavat kaiken, mikä osuu heidän tielleen. Onneksi ihmisten apuna ovat Spartalaiset, nuo antiikin 12 jumalasta polveutuvat sankarit, joita koulutetaan jatkuvasti uusia ja jotka tekevät puoliverisiksi kutsuttuja jälkeläisiä ihmisten kanssa. Ihmiset ihailevat noita kuumia, voimakkaita ja urheita nuoria spartalaisia, joiden gladiaattoritaisteluita he voivat seurata TV-lähetyksistä. erityisen suosittu on Tulipunaduo, johon kuuluvat Akhilleus ja Patroklos. He kuuluvat paljon puhuttuun ktooniseen sukulinjaan, eli ovat todellisia pahiksia ja raakalaisia.

Alexiksen yksinäinen elämä saa tarkoituksensa, kun sijaisvanhemmille tuodaan uusi lapsi hoidettavaksi. Charliesta Alexis saa kaivatun sisaruksen ja ystävän, jonka kanssa selvitä onnettomien vanhempiensa hoivassa. Koulussa Alexiksella ei ole yhtään ystävää, vaan häntä pilkataan siellä tuon tuosta änkytyksen, likaisten vaatteiden ja pahan hajun takia. Paidan alla matkustava Nyks-käärme on hänen ainoa lohtunsa, mutta myös erittäin sinnikäs ja periksiantamaton luonne. 

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun titaanit hyökkäävät heidän kotiinsa ja surmaavat verisesti vanhemmat. Tämän jälkeen omasta kodistaan häädetyt Alex ja Charlie asuvat metsässä kyhätyssä pahvilaatikkoasumuksessaan ja yrittävät selviytyä päivästä toiseen. Alexis ei osaa aavistaa, mitä vielä onkaan edessä. 19-vuotiaana hän osallistuu muiden tavoin spartalaisten kelpoisuuskokeeseen, jossa selviää yllättäin, että Alexis on spartalainen. Tämä on ällistyttävää senkin takia, että hän on tyttö. Naispuolisia spartalaisia ei ole juuri tavattu. Saman tien shokissa oleva Alex hyppäytetään Kreikkaan valmistautumaan kovaan koulutukseen ja muihin initaatiomenoihin, joihin spartalaiskoulutettavat joutuvat. Hän saa omiksi mentoreikseen Tulipunaduon eli Patron ja Akhilleuksen, joiden hulppeassa talossa hän saa viettää lyhyet taukonsa rankan koulutuksen välissä.

Zeus katsoi alaspäin meihin. "Kokelaat, onko teissä ainesta JUMALIKSI?" hän karjahti täysin palkein. (s. 95)

Spartan sotilasakatemian ankeassa, kosteassa luolastossa suoritettava koulutus on rankka ja vie Alexiksen ja muiden koulutettavien voimat äärimmilleen. Kenraali Kleandro on säälimätön kouluttaja ja hänen apunaan ovat myös kenraali Pine, Augustus ja Kahron. Intensiivisissä koulutusjaksoissa kokelaat eivät saa juuri taukoa eivätkä lepoa, saati ravintoa ja peseytymismahdollisuuksia. Opiskeluohjelmassa on matematiikkaa eli thagorasta, kadonnutta klassista tarustoa sekä kuria ja voimankäyttöä. Sokraattisen menetelmän mukaan kenen tahansa oppilaan väärästä vastauksesta seuraa kaikille rangaistus, joka on hornankierros. Käytännössä se tarkoittaa rankkaa juoksukierrosta vuoren huipulla, joka huipentuu uimareissuun säälimätön Kharon kintereillä. Heti ensimmäisellä kierroksellä yksi kokelaista kuolee hyiseen veteen. Lähempänä tulikoetta kokelaat pääsevät valitsemaan villieläinpuistosta oman voimaeläimensä. Se, joka ei saa itselleen eläintä, tapetaan. Säälimätöntä on siis tämä koulutus.

"Sinulla ei ole voimia, ei koulutusta, ei suvun tukea, mutta runsaasti luunmurtumia jo ennestäänkin. Sekö on sinun antisi?"

Lisäksi toinen silmäni on sokea ja toinen silmäni kuuro, ja Tim-Tom sanoi kerran, että ruumiinrakenteeni on kuin sairaalla kirahvilla - en tosin vieläkään ole varma, tarkoittiko hän sairaalla tosi hyvää vai oikeasti fyysisesti huonokuntoista. (s. 145)

Alexis ystävystyy yhden koulutettavan, Drexin kanssa, mutta muuten muut tyypit jäävät aika etäiseksi - tai he pilkkaavat Alexista. Siihen hän on tottunut, mutta eri asia, sietääkö hän enää sitä. Häntä hämmästyttää julmana pidetyn professori Augustuksen käytös häntä kohtaan, sillä vaikka se on avoimen vihamielistä, se on myös oudon suojelevaa ja kiihkeää. Sama homma pelätyn Kharonin kanssa, joka onkin iskenyt silmänsä Alexikseen heti ensimmäisen hornankierroksen aikana. Hän nimittäin tietää Alexiksesta jotain, mitä kukaan muu, edes tyttö itse, ei vielä tiedä. Lyhyet tauot mentoreiden Patron ja Akhilleuksen luona osoittavat, että hänestä huolehditaan. Hänelle selviää, että Patrokles ja Akhilleus ovat pari. Myös Patron 16-vuotias pikkusisar Helena vierailee heidän luonaan, ja hänestä Alex saa kauan kaivatun naispuolisen ystävän.

Vatsaani kouraisi, kun he tulivat yhä lähemmäs. Minulla oli paha aavistus siitä, keitä he olivat.

"Nyt me tanssimme kanssasi", toinen sanoi.

Se ei ollut pyyntö.

Se oli käsky. 

Ennen kuin ehdin edes vetää henkeä, smaragdisilmäinen mies laski kätensä omalla kädelleni ja kietoi toisen vyötärölleni.

Perhoset lepattivat.

Toinen mies astui astui taakseni ja tarttui minut lantiolta molemmin käsin.

Perhoset räjähtivät lentoon, ja minä vedin vapisten henkeä.

Tämä ei vaikuta hyvältä. (s. 474)

Mitä suunnitelmia Augustuksella ja Kharonilla onkaan Alexin päänmenoksi? Onko Alexis sittenkään periytynyt Zeuksen suvusta, kuten alussa luullaan? Ketkä selviävät hengissä tulikokeesta ja pääsevät spartalaiseen armeijaan? Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, ja myös niitä kuumia kohtauksia. Tulisuudeltaan tämä ei nyt ole ihan kolmea chiliä enempää ja kuumimmat kohtaukset on säästetty ihan loppuun. 

Herkuleen veri tarjoaa kyllä hyvin erikoisen maailman olympolaisine jumalineen ja rankkoine juonenkäänteineen, mutta en nyt ollut tästä kovin haltioitunut. Kirjoitustyyli on aika tönkköä, hahmot melko  mitäänsanomattomia (muut kokelaat) tai liian samankaltaisia (puoliveriset.) Kuumat kohtaukset eivät oikein tehneet minuun vaikutusta. Alexiksen hahmosta on toki tehty hyvin mieleenpainuva, sinnikäs, oikeudentajuinen jne, mutta en oikein tykännyt tästä toksisesta asetelmasta, jossa kokematon ja kaltoinkohdeltu nuori nainen joutuu kahden dominoivan, agressiivisesti lähestyvän ja kaikkialla suihkineen mieskaksikon kynsiin, halusi tai ei. Tokihan Alexis kokee seksuaalista heräämistä näiden ktoonisten olentojen läheisyydessä ja kokee Augustuksen ahdistelut yhtä aikaa kauhistuttavina ja kiihottavina, mutta en minä tiedä. Jokin näissä asetelmissa ei vain oikein tunnu kivalta.

Kirja loppuu tietysti sen verran herkulliseen kohtaan, että saatan kuitenkin uteliaisuuttani vilkaista seuraavaa osaa. 

Annan tälle arvosanaksi 3-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Rebecca Yarros: Empyrean-trilogia

Kohtalottomien saaga -sarja: Danielle L. Jensen

Jennifer L. Armentrout: Veri ja tuhka -sarja

Muualla:

---

Kohtalottomien saaga -sarja: Danielle L. Jensen

Vereen tatuoitu: Danielle L. Jensen. Suomentanut Ronja Erkko. Docendo 2025 (Kohtalottomien saaga #1)

Englanninkielinen alkuteos (2024): A Fate Inked in Blood: Saga of the Unfated, Book 1. Kansi: Ella Laytham (suunnittelu), Eleonor Piteira (kuvat)

"Nuori Freia joutuu viikinkiruhtinaiden pelinappulaksi julmassa valtataistelussa. Pystyykö hän muuttamaan muinaista ennustusta kohtalostaan?

Onnettomaan avioliittoon pakotettu Freia haaveilee soturin urasta ja miehestään eroon pääsemisestä. Hänen unelmansa toteutuvat äkillisesti, kun yllättävä kohtaaminen komean muukalaisen kanssa johtaa tapahtumiin, jotka paljastavat hänen syvimmän salaisuutensa – hänessä on pisara jumalatar Hlinin verta. Se antaa hänelle myyttisen voiman, jonka avulla hän pystyy torjumaan uhat ja hyökkäykset.

Vallanhimoinen jaarli Snorri pakottaa Freian vaimokseen käyttääkseen tämän voimia lähialueiden hallitsijoiden alistamiseen. Hän määrää poikansa Björnin suojelemaan kallisarvoista Freiaa aavistamatta, että pakotettu läheisyys sytyttää nuorten välille kiellettyjä tunteita. Voiko Freia antaa periksi himolleen ja heittäytä soturin vietäväksi tietäen, että hän vaarantaa sekä oman että läheistensä kohtalot?" (Docendo)

Lukunäyte

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ei tässä ollut kuin muutama hetki siitä, kun vannotin itselleni pysyväni vähäksi aikaa erossa romantasioista. Noh, olihan minun kuitenkin tartuttava tähän Danielle L. Jensenin Kohtalottomien saagan avausosaan, sillä minua kiehtoi kirjan viikinkimaailma enemmän kuin paljon. Hämmästyin hiukan, kun enemmänkin tietokirjallisuutta julkaisseelta Docendolta ilmestyi romantasiaa. On näemmä taottava, kun rauta (eli hittigenre) on kuumaa.

Freia paljastaa heti räväkän luonteensa kirjan alussa, kun hänen kamala aviomiehensä Vragi tulee kettuilemaan hänelle kalanperkauksen tasosta. Ei käy epäselväksi, ettei Freia ole naimisissa arvostettuna Lahjoittajana tunnetun Vragin kanssa omasta tahdostaan, vaan perheensä hyväksi. Silti hänelläkin on oma ylpeytensä eikä hän siedä mieheltään mitä tahansa sontaa. Mutta sitä ei Freia voi aavistaa, miten hänen elämänsä tulee vielä mullistumaan, kun hän törmää rannalla pesulla olevaan erityisen komeaan mieheen. Pientä flirttiä on ilmassa, vaikka aviomies voisi yllättää heidät hetkenä minä hyvänsä.

Halusin kuitenkin enemmän kuin vain selviytyä. Halusin päivieni olevan enemmän kuin vain aikaa, joka minun tuli kestää. Halusin elää niitä, nauttia niistä. Halusin löytää niistä sellaista intohimoa ja jännitystä. jota olin kokenut tuona ohikiitävänä hetkenä muukalaisen kanssa rannalla. (s. 18-19)

Freian "ihastuttava" mies on vain päättänyt antaa vaimolleen ansionsa mukaan ja myydä tämän kylässä vieraisilla olevalle jaarli Snorrille. Snorri tietää Freiasta jotakin, mitä Vragi ei: Freia on syntymässään Hlin-jumalan koskettama kilpineito,  ja Snorri on saanut näkijältä ennustuksen, jonka mukaan Freian avulla he saavat Skalandin kansan valtaansa. Toki Freyan voimista tietävät hänen vanhempansa, Geir-veljensä ja Ingrid-ystävänsä, mutta salaisuutta on vaalittu tähän saakka. Nyt kaikki saavat tietää Freian kyvyistä Snorrin järjestettyä taistelun hänen ja oman poikansa Björnin kanssa. Ja tämä tulikirvestä kantava, Tyr-jumalan koskettama jättimäinen mies sattuu olemaan sama, jonka kanssa Freia flirttaili aiemmin.

"Noin kauniit kasvot ovat luonnonvastaiset." (s. 49)

Lopulta Freia huomaa olevansa Jaarli Snorrin seurueen mukana, kädet palaneena tulikirveestä, sekä kohtalonaan olla vanhan ukkelin toinen vaimo. Tämän varsinainen vaimo Ylva ei ole kovinkaan mielissään uudesta tulokkaasta, sillä hänen ja Snorrin rakkaus on aitoa ja intohimoista. Björn määrätään suojelemaan Freiaa, mikä yhtä aikaa raivostuttaa että aiheuttaa kivoja tuntemuksia Freiassa. Näiden kahden välistä kipinää on vaikea saada sammumaan. Seuraa useita kiellettyjä hetkiä, jotka täytyy pitää Snorrilta ja muilta salassa. 

Himoa voisin hallita, himon voisi tyydyttää muilla tavoin, mutta entä nämä sydämessäni voimistuvat tunteet? Ne etsivät vain yhtä vapautusta ja pyörivät villisti hallinnan tuolla puolen. (s. 297)

Freia on vaarassa, sillä kuningas Harald on saanut kuulla kilpineidosta ja haluaa nyt keinolla millä hyvänsä saada neidon kaapattua. Monia vaarallisia tilanteita syntyy, joissa Freia pääsee kehittämään ja hyödyntämään Hlin-jumalalta saamia kykyjään. Björn suojelee tehokkasti kuvankaunista suojattiaan. Freia saa tietää, että Björn on asunut osan elämästään Haraldin kanssa tämän kaapattua pojan kuolleen äitinsä viereltä. Freialle jää epäselväksi, kenelle Björn on uskollinen, etenkin kun hänellä tuntuu olevan  huonot välit isänsä ja tämän uuden vaimonsa kanssa. Keneen Freia voi luottaa, kun tuntuu, että kaikki ovat pettäneet hänet, niin oma veli, äiti kuin ex-aviomieskin?

"Miten voi olla, että se osa sinusta, jota eniten vihaan, on myös syy sille, miksi rakastan sinua?" (s. 375)

Periaatteessa Vereen tatuoitu noudattaa aika samaa kaavaa kuin muutkin lukemani romantasiat, mutta viikinkien aikaan sijoittuminen tuo siihen hiukan lisämaustetta. Mukana on erilaisia voimia antavat jumalat sekä aaveet ja näkijät, joilta saadaan neuvoja ja varoituksia. Välillä taistellaan eläviä kuolleita eli draugreja vastaan. Riimut ja parantavat yrtit ovat myös käytössä. Yksi mielenkiintoisimmista hahmoista on skaldi Steinunn, joka kokoaa tarinoista lauluja. Laulut tuovat tapahtumat elävästi kuulijoiden eteen elokuvan tapaan, ja erityisesti Steinunn janoaa Freian näkökulmia taisteluista. Yksi tällainen laulu tuo Freian silmien eteen totuuden: hänet valtaa toisinaan jokin voima, jolle hän ei voi mitään. Onko hänestä tulossa hirviö?

Kaikesta kuolemasta ja tuhosta huolimatta he aikoivat jatkaa taistelua.

Minä en ole sen arvoinen, halusin huutaa. En ole kaiken tämän kuoleman arvoinen! (s. 111)

Vereen tatuoitu on kiehtova romantasia-sarjan aloitus, joka pitää ihan mukavasti otteessaan eikä sisällä tylsiä hetkiä. Seksikohtaukset ovat chiliasteikolla 3/5 (jostain syystä tässä oli hyvin samantapainen vällyjenallanuotionääressäkaikkienlähettyvillä -kohtaus kuin Armentroutin Verestä ja tuhkasta -romantasiassa...) Kirjan lopussa on sellainen yllätyskäänne, että todellakin haluan lukea keväällä -26 ilmestyvän jatko-osan Luuhun kaiverrettu.

Annan tälle arvosanaksi 4-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla: 

--

Samantyylistä:

Jennifer L. Armentrout: Veri ja tuhka -sarja

Keijuvalta-kirjapari: Holly Black

Kahlittu perillinen: Holly Black. Suomentanut Suvi Kauppila. Karisto 2025 (Keijuvalta #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): The Stolen Heir. Kansi: Sean Freeman (kuva), Karina Granda (suunnittelu), Hachette Book Group, Inc.

"Huikaiseva romantasiaseikkailu vie supersuositun Ilman väki -sarjan maailmaan.

Keijuvallan hyytävässä pohjoiskärjessä sijaitsee Hampaiden hovi, jonka 18-vuotias kuningatar Suren on paennut äitinsä tyranniaa ihmisten maailmaan eikä aio palata koskaan kotiin.

Mutta sitten Keijuvallan hurmaava kruununprinssi, 17-vuotias Oak, tarvitsee apua. Suren karsastaa petolliseksi tiedettyä Oakia, mutta prinssi suostuttelee hänet mukaansa vaikealle matkalle kohti pohjoista.

Matkan edetessä Suren joutuu kohtaamaan synkän menneisyytensä – sekä vaarallisen oikukkaan sydämensä. Mikä häntä odottaa Hampaiden hovissa? Voiko Oakiin luottaa?" 

Myös itsenäisenä teoksena toimiva kirja aloittaa Keijuvalta-sarjan. (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olipas mukava päästä takaisin Holly Blackin luomaan keijujen, peikkojen ynnä muiden tyyppien maailmaan. Edellinen Ilman väki -trilogia päättyi hyvin mielenkiintoisesti, kun prinssi Cardan muuttui käärmeeksi. Nyt tässä Keijuvalta-kirjaparissa pääosassa on Keijuvallan kruununprinssi Oak sekä edellisistä osista tutuksi tullut Suren, joka oli raa'asti suitsittuna Hampaiden hovia vallitsevan äitinsä toimesta.

Keijujen kauneus eroaa Kuolevaisten kauneudesta. Se on alkuvoimaista ja ylitsevuotavaa. Keijumaassa on niin käsittämättömän kauniita olentoja, että niitä on tuskallista katsella. Niin ihastuttavia, että näky saa kuolevaiset itkemään tai tenhoaa heidät, niin että heitä kalvaa halu nähdä ilmestys uudelleen vaikka vain kerran. Kenties he kuolevat niille sijoilleen. (s. 32)

Suren ei ole asunut koko elämäänsä kammottavassa, jäällä ja luunkappaleilla sisustetussa Hampaiden hovissa. Hän on elänyt lapsuutensa ihmisperheen lapsena, sillä hänet löydettiin kadulta ihan pikkuisena. Hänen ihoaan peitti aina sinisävyinen, maidonvalkoinen sävy, ja hän oli hyvin hauras, kuin tikuista tehty. Sitä ihmiset eivät tienneet, että tämä ihmeellinen, Wreniksi itseään kutsuva lapsi oli ihan oikeasti lumesta, jäästä ja oksista tehty. Lasta haluava Hampaiden hovin Lady Nore ja Lordi Jarel pyysivät Karhiaisnoita Bogdanaa herättämään henkiin Lady Noren muovaileman lapsen. Totuus valkenee 9-vuotiaalle Wrenille eräänä päivänä, kun hänelle täysin vieraat tyypit tulevat hakemaan hänet "kotiin" Hampaiden hoviin.

Wren järkyttyy eniten siitä, etteivät hänen ihmisvanhempansa näytä enää rakastavan häntä ja luovuttavat kummallisen, terävähampaisen tyttären mieluusti muukalaisten matkaan. Takana on tietenkin lumous, mutta se satuttaa Wreniä silti. Tämä vaikuttaa yhä hänen itsetuntoonsa sen lisäksi, että hän tietää olevansa lumesta, jäästä ja risuista muovattu olento.

Nyt, 18-vuotiaana Wren on päässyt pakoon kammottavien vanhempiensa luota ja elää pakolaisena metsissä. Välillä hän hiippailee ihmisperheensä pihamaalla ja tsekkaa, että he voivat hyvin. Ikävä on yhä kova. Yllättäen hän törmää metsässä seurueeseen, johon kuuluu hänen äitinsä vangitseman Madocin nuori poika, sarvipäinen ja sorkkajalkainen Oak. Hurmaavakin tämä nuori mies on, jonka sängyn alla Wren piileskeli turvassa aiemmin, kun Keijuvallassa kuohui. Oakin ansiosta hän pääsi myös eroon kamalista suitsista, jotka päivä päivältä porautuivat syvemmälle hänen ihoonsa. Nyt suitset ovat Oakin vangilla, hänet pettäneellä Hampaiden hovin asukilla Hyacinthellä.

Oksaolennot tulevat esiin. Ne ovat tikuista ja oksista luotuja petoja - jotkut ovat kuin valtavia susia, toiset hämähäkkejä, yhdellä on kolme purevaa päätä. En ole koskaan nähnyt mitään sellaista. Muutamat muistuttavat epämääräisesti ihmistä ja kantavat jousia. Olennot kasvavat köynnöstä ja sammalta, ne on täytetty maalla, johon on upotettu kiviä. Mutta pahinta on että mudan ja puunosien seassa olen näkevinäni kuolevaisten vahamaisia sormia, ihonriekaleita ja tyhjiä silmiä. (s. 64)

Oakilla on missiona pelastaa isänsä, ja sen hän voi tehdä viemällä Lady Norelle Mellithin sydämen, jonka avulla tämä voi tehdä vielä parempia taikoja. Lady Nore on luonut nimittäin koko joukon hirviöitä luista ja luonnonantimista, muun muassa kammottavia oksaolentoja. Nyt hän pakottaa vastentahtoisen Wrenin mukaan, koska tarvitsee tämän apua vaarallisella matkalla Pohjoiseen. Itsenäisenä elämään oppinut Wren ei haluaisi lähteä, mutta hän pelkää yhä joutuvansa suitsituksi. Hänellä on toki myös haave päästä kostamaan äidilleen, jota hän ei ole koskaan pitänyt oikeana äitinään ja joka on aina vähätellyt häntä.

Seuraa hyvin kiintoisa seikkailu läpi peikkojen hallitseman Kivimetsän, vieraillaan hyytävässä Koiden hovissa ja päästään lopulta Hampaiden hoviin, jossa kaikki ei tietenkään mene täysin käsikirjoituksen mukaan. Välillä ratsastetaan Kelpien kyydissä, paetaan kammottavia oksaolentoja ja joudutaan lähes peikkojen myrkyttämäksi. Matkan aikana Oakin ja Wrenin välit lämpenevät hetkittäin, mutta juuri kun Wren kokee voivansa luottaa lapsuudenaikaiseen leikkikaveriinsa Oakiin, hänen on tarkastettava asiaa uudelleen. Wrenin on myös hankala olla luottamuksen arvoinen itsekään, sillä hän on tottunut toimimaan yksin. Oakissa on kuitenkin kummaa vetoa, vaikka Wren toki tietää, että nuori prinssi osaa hurmata myös loitsujensa avulla. Mistä Wren voisi tietää, onko Oak vilpitön?

"---Vastatkaa, tai teitä odottaa arvoituksen kohtalo ja prinssi Oakille jää vain ruumiinne: Kerro vale ja mestaan sinut. Kerro totuus ja hukutan sinut. Mikä vastaus sinut pelastaa?" (s. 157)

Minä oikeastaan pidin tästä enemmän kuin aiemmista Ilman väki -sarjan kirjoista. Wrenin kasvutarina epävarmasta, hyljätystä tytöstä kohti määrätietoista ja voimakasta nuorta naista oli oikein mukava lukukokemus. Romantiikan hekumaa olisi saanut toki olla enemmänkin, mutta ihan mukavia kipinäkohtauksia tässä oli (eikä mitenkään ronskeja, eli voi hyvällä omatunnolla tätä suositella nuorillekin.) Lopussa koetaan melkoisen jänniä hetkiä ja verikin roiskuu. 

Seuraava osa Vangin valtaistuin ilmestyy jo syksyllä 2025, joten jään innolla odottamaan, miten tämä melkoisen jännästi päättynyt tarina jatkuu. Ehkäpä saamme vielä enemmän kipinöintiä Oakin ja Wrenin välillä, uskoisin niin.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

---

Vangin valtaistuin: Holly Black. Suomentanut Suvi Kauppila. Karisto 2025 (Keijuvalta #2)

Englanninkielinen alkuteos (2024): The Prisoner's Throne. Kansi: Sean Freeman (kuva), Karina Granda (suunnittelu), Hachette Book Group, Inc.

"Häikäisevässä romantasiaseikkailussa taistellaan Keijuvallan tulevaisuudesta.

Keijuvallan kruununprinssi Oak viruu Hampaiden hovin tyrmässä sidottuna hovin hirviömäisen hallitsijan Wrenin tahtoon. Valtakunnan suurkuninkaalliset Cardan ja Jude ovat valmiita käyttämään kaikkia keinoja saadakseen prinssin turvaan, ja Keijuvalta horjuu sodan partaalla.

Pysyykö Oak uskollisena valtakunnalle vai kuunteleeko hän sydäntään, joka vaatii pelastamaan hänen rakkaan vihollisensa Wrenin varmalta tuholta?

Huippusuositun Ilman väki -trilogian maailmaan sijoittuva seikkailu on täynnä jännitystä, häikäilemätöntä juonittelua ja yllättäviä käänteitä. Kirja jatkaa Kahlitun perillisen tarinaa." (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olen lukenut tähän mennessä kaikki Holly Blackin keijumaailmaan sijoittuvat suomennetut teokset, mutta pidin oikeastaan eniten tämän kaksiosaisen Keijuvalta-sarjan ensimmäisestä osasta eniten. Niinpä odottelin innolla tähän toista osaa.

"Antaisin hänelle mitä hän vain minusta haluaisi." (s. 200)

Edellinen osa Kahlittu perillinen päättyi siihen, kun Wren sai Oakin kiinni petoksesta ja suuttui tälle niin, että vangitsi tämän Hampaiden hovin Jääpiikkilinnakkeen tyrmään, vieläpä suitsittuna. Vangin valtaistuin jatkaa suoraan siitä, mihin viimeksi jäätiin. Oak riutuu vankityrmässään ja yrittää päästä Wrenin puheille samalla kun yrittää hurmata hänelle ruokaa tuovia palvelijoita, kuten Synkänkauhta-keijua. Hyacinthe, joka oli aiemmin Oakin suitsima vanki,  on nykyään Wrenin palveluksessa. Hänetkin Oak yrittää saada puolelleen, mutta kaikki tuntuvat olevan tiukasti Wrenin otteessa eivätkä anna hurmuriprinssille siimaa. Erityisen julmia tuntuvat olevan haukat, nuo Wrenin linnan vartijat, jotka hän vapautti kirouksestaan. Hemmotellulle prinssille on kova pala virua kylmässä sellissä vailla mukavuuksia. Hän haluaisi selittää Wrenille, mutta tämä tuntuu olevan saavuttamaton.

Joskus Oak huutaa pimeyteen vain muistuttaakseen itseään,, että voi tehdä niin.

Nämä vankityrmät rakennettiin nielemään huudot. Kukaan ei tule. (s. 29)

Oak saa kuitenkin viestin, että hänen katoamisensa kotipuolessa on huomattu, ja pian häntä tultaisiin pelastamaan. Haluaako Oak kuitenkaan, että Keijuvaltaa hallitsevat Jude ja Cardan tuhoavat Hampaiden hovin linnan ja surmaavat Wrenin? Oakilla on yhä vahvoja tunteita Wreniä kohtaan, vaikka tämä vaikuttaa kylmältä häntä kohtaan. Oak on myös huolissaan Wrenin voinnista, sillä tämä näyttää koko ajan sairaalloisemmalta. Wrenin luoja eli Myrskynoita Bogdana näyttää viis veisaavan suojattinsa terveydentilasta.

"Uskon, että sinua voi sekä rakastaa että totella. Sinun ei tarvitse hallita niin kuin joku muu." (s. 94)

Kun joukot saapuvat pelastamaan prinssiä, Oakin on saatava joku puolelleen ja vapauduttava suitsista, jotta hän voi pelastaa Wrenin. Saako hän vakuutettua tälle, että on hänen puolellaan? Wren ei toki ole unohtanut heidän suudelmaansa Koiden hovissa, mutta hänellä on jotakin salattavaa, joka estää häntä lankeamasta prinssin käsivarsille uudelleen. Oak tekee uskomattoman ratkaisun, jolla tulee pelastaneeksi toistaiseksi Hampaiden hovin tulevaisuuden. Oakin ja Wrenin on matkustettava yhdessä Keijuvaltaan, mutta siellä ovat vastassa uudet vastoinkäymiset. 

"Oletko koskaan ihmetellyt, rakastaako kukaan todella sinua?" (s. 163)

Minun on pakko myöntää, etten oikein pitänyt tästä kakkososasta. Lukeminen takkusi tosissaan, pyörittelin silmiäni kaikille juonenkäänteille ja suomennoskin tuntui kankealta. Muutenkin näitä Holly Blackin kirjoja lukiessa olen ollut vähän siinä ja siinä rajoilla, meneekö näin korkeafantasiamaiset elementit minulle enää läpi. Tämän kirjan kohdalla raja ylittyi. 

Mielenkiintoisinta kirjassa oli jääpiikkilinnake, jonka kuvakin löytyy kirjan alkusivuilta. Olisin kyllä kaivannut myös Keijumaan karttaa uudelleen tähän kirjaan, sillä en hahmottanut siellä olevia paikkoja nyt ollenkaan. Onhan ne toki Keijuvalta-trilogian kirjoissa katsottavissa, mutta silti. Oakin ja Wrenin romanssi ei taas sytyttänyt minussa oikein mitään ja muutkin henkilöt jäivät valjuiksi. Joidenkin tyyppien suomennetut nimet aiheuttivat hiukan hilpeyttä, kuten kelpie Jokajärven Jack. En vain osannut kuvitella häntä mitenkään vaarallisena olentona tuon nimen vuoksi.

Vaikka tätäkin tituleerataan romantasiaksi, romantiikkaa on kirjoissa verrattain vähän ja tulisuusaste näissä on 1 tai jopa vain puoli chiliä. Millään lailla graafiseksi tässäkään kirjassa ei seksikohtauksien osalta mennä. Tämä ei siis ole minusta ollenkaan huono asia, sillä olen jo väsynyt nykytrendin mukaisiin supertulisiin kirjoihin. Tässä sarjassa on säilytetty joku tolkku, ja näitä voi huoletta vinkata yläkoululaisillekin noin kasiluokasta ylöspäin.

Holly Black jatkaa samassa maailmassa, nimittäin keväällä -26 tulee ensimmäinen suomennettu osa Keijumaa-trilogiaan nimeltä Uhri. Voi olla, että minun taipaleeni tässä kirjamaailmassa päättyy tähän.

Annan arvosanaksi 2,5

Kiitos arvostelukappaleesta.

Samantyylistä:

Ilman väki -trilogia: Holly Black

Veri ja tuhka -sarja: Jennifer L. Armentrout

Faebound-trilogia: Saara El-Arifi

Faebound - Veren erottamat: Saara El-Arifi. Suomentanut Helka Sivill. Gummerus 2024 ( Faebound #1)

Englanninkielinen alkuteos: Faebound. Kansi: Ellie Game © Harpercollinspublishers ltd 2024 (suunnittelu), Joe Wilson/ Début Art Type Design and Leaves by Dan Jones (kuvat)

"Yeeran on haltioiden armeijan sotapäällikkö, jonka elämä on täynnä taisteluita ja väkivaltaa. Hänen pikkusiskonsa Lettle yrittää ansaita elantonsa etsien enteitä paremmasta tulevaisuudesta. Kun Yeeran ja Lettle tempaistaan Haltiamaasta keijujen lumovoimaiseen valtakuntaan, sisarten välinen uskollisuus rakoilee ja intohimoinen rakkaus repii heidän kummankin sydäntään... "(Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale *** Juonipaljastuksia!

Ensireaktioni oli saatuani tämän kirjan käsiini, että voi jestas miten kaunis kansi voi ollakaan kirjassa! Fyysisessä kirjassa näkyy vielä lehtien, tähtien ja tekstien kultaukset niin ihanasti. Olin juuri tätä ennen lukenut Armentroutin Verestä ja tuhkasta, jonka sijoitin vuoden -24 parhaaksi aikuisten romantasiaksi, mutta nyt täältä tulikin kova haastaja. Arvion lopussa lukee, kuinka kävi. 

Tämä mies on vienyt sydämeni.

---

Ja jonain päivänä tapan sinut. (s. 357)

Eletään maailmassa, jota hallitsee kolme jumalaa: maan jumala Asase, joka loi ihmiset, auringon jumala Ewia, joka loi keijut ja kuun jumala Bosome, joka loi haltiat. Erinäisten sotaisten eripurien myötä ihmiset on pyyhkäisty maan pinnalta ja haltiat vallitsevat maailmaa. Myös keijujen uskotaan olevan olemassa enää vain tarinoissa. 

Yeeran on reilu kolmekymppinen haltianainen, joka johtaa Alakuun armeijaa. Hän on sisukas, itsenäinen ja aika kovapäinen nainen, jonka sisaruutta muutaman vuoden nuorempi sisar Lettle kaipaisi kovasti enemmän. Yeeran on kuitenkin hyvin omistautunut omalle sotilasuralleen, vaikka hänen isänsä tätä vielä eläessään kovasti vastusti. Yeeranilla on kiihkeä suhde Alakuun heimopäällikkö Salawan kanssa.

Eräänä päivänä Yeeranin johtama hyökkäys menee kuitenkin todella pahasti pieleen, koska hän itsepäisesti kieltäytyy noudattamasta ylempien käskyjä ja johdattaa näin joukkojansa surman suuhun. Salawan on karkotettava rakkaansa haltiamaasta ja niinpä musertunut mutta tuomionsa ymmärtävä Yeeran lähtee vaeltamaan Salawan lahjoittama uudenkarhea taistelurumpu kainalossaan. Taistelurummut tehdään obeah-eläinten nahasta, josta rumpuun saadaan taikavoimia. Harvinainen, mustanahkainen obeah ei ole helpoin metsästettävä, joten nahka on arvossaan. 

Yeeran ei vielä tiedä, että sisukas, joskin sairasteluistaan heikko sisar Lettle on lähtenyt siskonsa perään. Kuten myös yksi hänen armeijan kapteeneistaan, Rayan, joka on pahoillaan siitä, että osin hänen syystään Yeeran sai rangaistuksena karkotuksen. Lettle ei haluaisi Rayania matkaseurakseen, mutta tajuaa pian hyötyvänsä kokkaustaitoisesta soturista. Jotain kiinnostavaa tuossa raamikkaassa miehessä myös on.

Yeeranin kohtaloksi koituu obeah, jonka hän bongaa matkallaan. Hän huomaa tilaisuutensa tulleen: jos hän saisi osuman rumputulituksellaan, hän voisi viedä arvokkaan nahan Salawalle ja hänen rangaistuksensa ehkä kumottaisiin. Hän onnistuukin kaatamaan eläimen, mutta joutuu saman tien tyyppien piirittämäksi, jotka väittävät hänen juuri tappaneen keijujen prinssin. Selviää, että keijuja on yhä olemassa, pakotettuna asumaan maansisäisessä luolassa, Mosimassa.  Ja sinne nyt raahataan pahan rikoksen tehnyt Yeeran mukanaan myös Lettle ja Rayan. 

Kuinka monta obeahia on vuosien saatossa murhattu? Kuinka monta keijua on kuollut samalla? (s. 124)

Obeahit eivät olekaan ihan mitä tahansa elukoita, vaan ne voivat tehdä taiallaan sidoksen keijuihin. Silloin obeahin nahka muuttuu mustaksi ja sidoksessa oleva keiju saa taikavoimia obeahiltaan. Koska Yeeran tappoi Mosiman prinssin kanssa sidoksissa olleen obeahin, myös prinssi menehtyi. Todennäköisesti tämä tulisi koitumaan Yeeranin kohtaloksi eli johtaisi kuolemantuomioon, ihan kuten Lettle hänelle aiemmin ennusti. Lettle on  näet liittynyt kohtalonkatsojien klaaniin ja ennusti siskolleen obeahin sisälmyksistä juuri ennen tämän tuhoon tuomittua sotaretkeään.

Olenko minä kuollut?

Et. Minun nimeni on Pila. Me olemme sidottuja, sinä ja minä. (s. 156)

Keijujen suljetussa maassa on paljon ihmeteltävää haltioille. He saavat heti oman stylistin, Golanin, josta tuleekin heidän ystävänsä. Keijumaassa ollaan tarkkoja, miten pukeudutaan erilaisiin tilanteisiin. He suosivat läpikuultavia, paljastavia asuja. Yeeranin pahimmaksi vihaajaksi osoittautuu uskomattoman upea Furi, kuolleen prinssin sisar,  joka saa Yeeranin kiemurtelemaan olemuksellaan niin hyvässä kuin pahassa. Furi määrätään antamaan Yeeranille taisteluopetusta tulevaa koettelemusta varten, jolla he pääsevät kiertämään tiettyjä sääntöjä. Yeeranin kuolemaantuomion täytäntöpäivänä nimittäin Pila-niminen obeah tekee yllättäin taikasidoksen hänen kanssaan eikä näin ollen keijut voikaan enää surmata häntä. Nyt Yeeran ymmärtää, miten tärkeitä olentoja obeahit ovat. Hän saa itsekin sidoksen myötä taikavoimia ja alkaa ymmärtää keijujen kieltä. Lisäksi hän saa oppia keijujen tavoista Furin veljeltä Neradilta, joka on siskoaan huomattavasti ystävällisempi tapaus. 

Jos hän nyt pyytäisi minua rakastamaan häntä, en ole varma, riittäisikö tahdonvoimani kieltäytymiseen. (s. 286)

Samaan aikaan Lettlen ja Rayanin välillä tunteet kuohuu, mutta Lettle luottaa saamaansa ennustukseen, jonka mukaan hän ei voi antautua tunteilleen Rayania kohtaan. Hän törmää keijuhovin entiseen näkijään, Sahariin, ja saa tältä oppia ennustamisesta keijumaassa. Obeahin sisälmyksien käyttäminen ei tule enää ikinä kuuloonkaan, sen Lettle tietää. Myös Yeeran tajuaa, miten kamalaa heidän obeahinmetsästyksensä on ollut. Hänen olisi päästävä takaisin Alakuuhun kertomaan asiasta muille haltioille. 

Alku lähti minulla nahkeasti käyntiin (joka voi johtua myös siitä, että toisesta fantasiamaailmasta toiseen siirtyminen on usein hankalaa), mutta sitten kirja imaisi minut totaalisesti maailmaansa. Viihdyin ja nautin! Kirjassa on aivan upeasti rakennettu maailma, joka ei ole kuitenkaan liian monimutkainen eikä kirja sisällä pitkiä infodumppauksia. Erityisen kiehtovaa oli tietysti keijumaailma ja sen henkilöt ja eläimet taianomaisia obeaheja unohtamatta. Sukupuolten moninaisuus näkyy kirjassa hyvin luontevasti, etenkin kun keijujen seksuaalisuus on hyvin vapaata ja luokittelematonta. Loppua kohti myös mukaan tulee juonittelukuvioita, jotka kuuluvat tietysti asiaan, kun on kuninkaallisista kyse.

Pidän siitä, miten tässä kirjassa henkilöhahmojen ennakkoluulot rikkoutuvat tiedon lisääntyessä. Yeeran kumppaneineen tajuaa, miten he ovat käyttäneet hyväkseen obeaheja ja miten väärät luulot heillä ylipäänsä on keijuista. Keijut taas ajattelevat myös haltioista pääsääntöisesti  pahaa, koska ovathan nämä tietämättään surmanneet heitä. Haltioilla on vaarallista kulkea keijujen keskellä ilman vartijaa, sillä monet haluavat heidät hengiltä. Keijut pitävät arkisena asiana niin taikavoimaisia obeaheja kuin pimeässä luolassa ainoana valonlähteenä käyttämäänsä Fraedia-kristallia, jotka taas ovat haltioille arvokkaita ja vaikeasti saatavia rikkauksia. Yeeran ajattelee alussa vievänsä mahdollisimman paljon Fraediaa haltiamaahan, kunhan pääsee Mosimasta pakoon.

Romanttisista kuvioista vielä sen verran, että tässä kirjassa ei ole menty lähellekään niin överille  tasolle seksikuvauksissa kuin viime aikoina lukemissani. Lajityypilleen uskollisena romanssit ovat aika insta-rakkauksia, heti ensi silmäyksellä ulkoiseen olemukseen perustuvia, jotka siitä lähtevät kehittämään kuumottavammiksi. Siitä pieni miinus, mutta muuta moitteen sanaa minulla ei ole antaa.

Tämä oli ehdottomasti vuoden 2024 paras lukemani romantasia!

Annan arvosanaksi 5-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

POC-lukupiiri

Cursebound - Kohtalon vangitsemat: Saara El-Arifi. Suomentanut Helka Sivill. Gummerus 2025 (Faebound #2)

Englanninkielinen alkuteos: Cursebound. Kansi: Ellie Game @HarperCollinsPublishers Ltd (suunnittelu), Joe Wilson/Début Art (kuvat)

"Afroromantasiassa haltiasiskoksia sitovat sydänten kahleet

Soturiksi syntyneelle Yeeranille rakkaus on toissijaista. Niinpä hän on jättänyt keijukuningattarensa palatakseen kotimaahansa. Siellä häntä odottavat synkät uutiset: heimopäällikkö Salawa, Yeeranin entinen rakastettu, uhkaa keijuja verisellä sodalla.​

Keijujen valtakuntaan jäänyt pikkusisko Lettle on päättänyt murtaa keijujen kirouksen. Mutta kohtalottaret, jotka kerran puhuivat hänelle, ovat nyt vaienneet.​

Kykenevätkö Lettle ja Yeeran yhdistämään keijut ja haltiat ennen kuin pelätyt taistelut syttyvät?" (Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olin aivan iki-ihastunut viime vuonna ilmestyneeseen Faebound-trilogian avausosaan, joka poikkesi nykyisistä romantasiakirjoista todella edukseen. Olipas ihanaa saada tänä syksynä käsiini tämä trilogian kakkososa, jonka kansikin on niin kaunis, että ihan hykerryttää.

Ensin hän oli ollut tässä unohdetussa maassa vankina. Sitten vieraana. Ja nyt hän oli kuninkaan puoliso: haltia, joka kuului keijujen kuninkaalliseen hoviin. (s. 35)

Viime osassa koettiin dramaattisia hetkiä, kun  entinen Alakuun armeijan eversti Yeeran päätti lähteä Mosimasta varoittamaan entista rakastajatartaan, Alakuun heimopäällikkö Salawaa muiden haltiakansojen ja keijujen liittoumasta. Tuore kuningatar Furi jää suremaan rakkaansa lähtöä ja Yeeranin näkijä-sisar Lettle puremaan hammastaan närkästyksestä, kun sisko taas lähti omille teilleen. Lettlellä on sentään rakas Rayan tukenaan, joka on nykyisin keijuvaltakunnan kuningas. 

Mosimassa ei todellakaan ole kaikki kunnossa, sillä Lettle joutuu salamurhauksen uhriksi ja on menettää Rayanin samassa hötäkässä. Kuka yritti myrkyttää Lettlen? Lettleä turhauttaa myös se, ettei hän näe taika-amuleteillaan yhtään mitään tulevaisuudesta. Lettle ja stylistinä toimiva Golan lähtevät vaaralliselle matkalle Mosiman ulkopuolelle etsimään Rayanin isän piilottamaa Afan loitsukirjaa, jossa voisi olla toivottuja vastauksia keijujen kirouksen purkamiseen, jonka ihmiset ovat aikoinaan langettaneet. 

Onko kaikki hyvin? Pila kysyi.

On.

Ei.

Kaikki ei ikimaailmassa olisi hyvin. Furi oli sytyttänyt Yeeranissa jotakin, minkä hän ei halunnut koskaan sammuvan. (s. 66)

Yeeranin matka kohti Alakuuta sujuu sutjakkaasti hänen obeahinsa Pilan turvaamana. Toki Yeeranilla on jatkuva huoli, etteivät salametsästäjät saa hänen kallisarvoista sidoseläintään kiinni - se tietäisi myös Yeeranin hengenmenoa. Hän tulee pohtineeksi ja hävenneeksi omaa aiempaa elämäänsä, johon kuului juuri obeahien metsästys. Silloin hän ei tiennyt niiden sidoksista keijuihin. Yeeran tulee myös tutustuneeksi taivaltajien porukkaan, jotka ovat aiemman Kuunsirpin armeijasta eronneita haltioita, joiden elämäntyyliin kuuluu paikasta toiseen vaeltelu. Darel on yksi heistä, joka tarjoaa ystävällisesti Yeeranille ruokaa ja yönsijan heidän puuhun viritetyssä asumuksessaan. Väärinkäsityksen vuoksi Yeeranille tulee nopea lähtö leiristä keskellä yötä. Tämä liittyy Darelin hyvin kiusalliseen vaivaan, unissakävelyyn.

"Hirsipuuta odottavaksi naiseksi sinulla on melko paljon vaatimuksia." (s. 86)

Ottaako Salawa karkottamansa entisen rakastettunsa vastaan suopeasti, varsinkin kun hänellä on hyvin epäuskottavia uutisia mukanaan? Pystyykö Lettle elämään ikinä enää turvassa Mosimassa, jossa häntä nykyään ympäröi henkivartijoiden kaarti ja kaikki hänen ruokansa maistellaan etukäteen? 

Mosimassa valottomat eli ne keijut, jotka eivät ole saaneet luotua sidosta omaan obeahiin, ovat pitkään kokeneet asemansa eriarvoiseksi. Siksipä kapinaliikettä on ilmassa, etenkin, kun heitä kismittää muualta tulleet haltiat Lettle ja Yeeran, jotka ovat heti päässeet parempiin olosuhteisiin Keijuhovin ylellisyyksiin. Sattuneista syistä Mosimaan joutunut Darelkin pääsee selville levottomuuksista ja tyytymättömyydestä Mosiman epätasa-arvoiseen järjestykseen Golanin kautta, joka aiheuttaa lisäksi Darelissa hyvin voimakkaita tuntemuksia. Myöhemmin Darel joutuukin hyvin hankalan valinnan eteen: jatkaako takaisin oman rakkaan taivaltaja-perheensä luo vai jääkö hän sadunomaiseen Mosimaan Golanin luo.

Wau, miten kirjan lopussa alkoi paljastua herkullisia vihjeitä tulevista juonenkäänteistä. Pikkuisen saattaa jo aavistaa, mutta siltikään mikään ei ole vielä täysin selvää. Tämä toinen osa lähti minulla hiukan hitaasti käyntiin eikä alku napannut mukaansa minua, mutta loppua kohti imeydyin jo ihan täysin kirjan maailmaan. Varsinkin, kun uusia asioita alkoi paljastua.

Vielä sananen kirjan kuumista kohtauksista. Tässä kirjassa on juuri oivallettu se, miten voidaan kirjoittaa kuumat kohtaukset tyylillä. Ei ole siis luvassa monen sivun mittaisia, yksityiskohtaisia ja karkeasanaisia rakastelukohtauksia, vaan sopivanmittaisia, tyylillä ja taidolla tehtyjä kohtauksia, jotka eivät vie liikaa tilaa juonelta ja muuten kiehtovilta tapahtumilta. 

Parasta kirjan maailmassa ovat kuitenkin obeahit, nuo täydellä sydämellä isäntiinsä tai emäntiinsä sitoutuneet eläimet, jotka ovat yhtä aikaa lapsekkaan eläimellisiä ja viisauden ruumiillistumia.

Jään odottelemaan kirjan päätösosaa, joka tulee varmasti räjäyttämään tajuntani.

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Ilman väki -trilogia: Holly Black

Empyrean-trilogia: Rebecca Yarros