Puhdas valhe -trilogia: Juha-Pekka Koskinen

 Puhdas valhe: Juha-Pekka Koskinen. Aviador 2023 (Puhdas valhe #1)

Kansi: Peppi-Lotta Alanen

"Hyvät ystävykset Linda, Ben, Amanda ja Joni asuvat Marsissa, eikä heillä ole kokemusta elämästä muualla. He ovat kyllä kuulleet Maa-planeetasta, mutta uskoneet heille syötetyn käsityksen, että Maa on asumaton ja elinkelvoton. He muistavat ajat, jolloin myrskyisinä päivinä heidän kotikaupunkinsa Kadiksen ylle piti nostaa suojakupu. Sellainen ei ole ollut vuosiin tarpeen, sillä Marsin myrskyt ovat laantuneet ilmakehän parantamistoimien takia.

Kaupungin alla risteilee ikivanhojen tunneleiden verkosto, ja sieltä huhutaan löytyvän asutusta. Mystisen Birgamerin oppien mukaan vanhoissa taruissa mainittu Eeden on sijainnut Marsin alla. Samoissa Veldanin taruissa esiintyy väittämä, jonka mukaan ihmiskunta on saanut alkunsa ”Marsperän” huokoisissa onkaloissa.

Vähitellen väite Maan asumiskelvottomuudesta paljastuu ystävyksille valheelliseksi propagandaksi. Tämän seurauksena ryhmä Marsissa asuvia totuuden etsijöitä alkaa valmistella lähtöä Maahan.

Puhdas valhe on Juha-Pekka Koskisen (s.1968) nuortenkirjatrilogian ensimmäinen, itsenäisen tarinakokonaisuuden muodostava osa. Hän on julkaissut vuodesta 2004 lähtien yli 50 teosta, voittanut muun muassa Savonia-palkinnon sekä ollut kahdesti romaaneillaan Finlandia-ehdokkaana ja nuortenromaaneillaan kahdesti Arvid Lydecken -ehdokkaana." (Aviador)

Oma arvio:

Avaruusteema jatkuu minun kevätlukemistossani, kun Murhabotin päiväkirjasta siirryin luontevasti Juha-Pekka Koskisen nuortenromaaniin Puhdas valhe, joka aloittaa trilogian. Mielenkiinnolla olen odottanut tätä Mars-teemaista romaania, joka voisi olla hyvä erityisesti yläkouluikäisille pojille vinkattavaksi. Tosin, jos saan hiukan nurista, Peppi-Lotta Alasen taiteilema kansi on ehkä turhan lapsekkaan oloinen ja voi karkottaa potentiaalisia lukijoita. 

Kirjassa eletään pitkällä tulevaisuudessa, ajassa, jolloin ihmiset asuvat Maan sijaan Marsin maaperällä. Maasta käydään louhimassa metalleja ja mineraaleja, mutta muuten Maan sanotaan olevan ihmisille täysin asumiskelvoton planeetta. Marsia ovat aiemmin piinanneet myös pahat hiekkamyrskyt, jonka vuoksi ihmisille on kaivettu tunneleita marspinnan alapuolelle ja kaupunkien päällä on käytetty suojakupuja. Nyt kuitenkin on tehty ilmakehää parantavia toimia, jonka vuoksi Marsissa voi tallustaa ulkosalla ilman suojavarusteita. Tosin myrskyjä on yhä silloin tällöin, ja nyt tunneleita on jouduttukin ottamaan uudelleen käyttöön niiden ajaksi.

- Jos me sanotaan ei, sä siis tapat meidät ja hävität ruumiit? (s. 24)

Kirjan päähenkilöitä ovat neljä nuorta, Phoboksen nelosiksi kutsutut Linda, Ben, Amanda ja Joni, jotka ovat ainoat rakettilinjan opiskelijat koulussaan opettajanaan tuttavallisemmin Kaavamato. Linjaa pidetään ihan höpönä, sillä miehitetyt rakettimatkat Maahan on lopettu aikaa sitten juurikin Maan myrkyllisyyden takia. Kun mielipuolena pidetty Max Yosi ottaa nuoriin yhteyttä, he päättävät rohkaistua lukuisia avaruusmatkoja tehneen miehen puheille. 

Maxilla on heille salaista kerrottavaa: Maa on hänestä täysin asumiskelpoinen eikä lainkaan myrkyllinen, kuten kaikille uskotellaan. Hän haluaa nuoret mukaan Maahan suuntaavaan avaruusohjelmaan, jonka on jo luultu haudatuksi lopullisesti. Nuoret saavat valmistumisensa kynnyksellä alkaa treenata tulevaa Maan matkaa varten salassa kaikilta, myös vanhemmiltaan. Heidän on käytävä läpi terveystarkastukset, treenattava fyysistä kuntoa ja totutettava painoliivien avulla lisääntyneeseen painoon, jota heille tulee Maassa. Joni ja räväkkä Amanda muuttavat Marsin tulevaisuus -säätiön eli MTS:n asuntoloihin, mutta Linda ja Ben sinnittelevät vielä hetken kodeissaan.

Nuorille paljastuu vielä lisää salaisuuksia liittyen Maahan ja Marsiin, kuten kirjan nimikin antaa hyvin vahvasti olettaa. Kaikki, mitä heille on opetettu, menee uusiksi. Tuleva matka hirvittää heitä, mutta toisaalta kiehtoo kovasti, etenkin mitä enemmän tietoa he saavat. Miksi heille ja kaikille muille on valehdeltu iät ja ajat? Pääsevätkö he koskaan Maan pinnalle? Mitä jos Maxin väitteet ovatkin vääriä, ja Maa onkin vaarallinen paikka heille?

Kirja alkaa hyvin toiminnallisesti, mutta tapahtumat jämähtävät hiukan junnaamaan paikalleen. Nuoret treenaavat ja valmistautuvat koitokseen, saavat selville asioita, mutta olisin ehkä toivonut jotain, joka olisi pitänyt paremmin mielenkiintoani yllä. Henkilöhahmot ovat melko yksitoikkoisia eikä heistä saa juuri mitään irti. Heidän ikäänsä ei mainita missään vaiheessa (tai se on mennyt minulta ohi), mutta koska he valmistuvat rakettitieteen linjalta ja saavat sen jälkeen töitä, he voisivat olla periaatteessa noin 18-19-vuotiaita. Minusta hahmot ovat kuitenkin tosi lapsellisia ja voisivat olla ennemminkin noin 15-vuotiaita. Ehkä Marsissa on nopeammat opinnot? Ainoa väripilkku henkilöistä on Amanda, joka harrastaa ipu-nimistä taistelulajia, kyseenalaistaa asioita ja kieltäytyy aluksi hyvin jyrkästi lähtemästä mukaan Maxin ehdotuksiin, vaikka kaikki muut kaveripiiristä ovat mukana. Harmi, ettei hän ollut näkökulmahenkilönä Jonin sijaan.

- No musta se on suloista, sillä mä uskon yhä, ettei tää projekti johda mihinkään. Tai ehkä hautaan, ja siinä kaikki. (s. 76)

Olisin kaivannut henkilöhahmojen välisten suhteiden kuvailua ja kehittymistä, ja mikseipä jotain pientä romanssinpoikastakin vireille. Tuntui kuitenkin, että he olivat jotenkin toisistaan irrallisia hahmoja, jotka suuntasivat kohti samaa päämäärää. Jokaisella on kuitenkin sentään hiukan erilaiset lähtökohdat: Joni on varttunut orpokodissa eikä hänellä ole hajuakaan vanhemmistaan, Ben on rikkaan ja vaikutusvaltaisen von Paxin suvun poika, Lindan isä on mystisesti kadonnut ja hänen äitinsä on hukuttanut murheensa miboliin eli jonkinlaiseen Marsin alkoholijuomaan ja Amandan vanhemmat ovat tukeneet häntä ipu-lajissaan esimerkillisesti.

Mielenkiintoisinta antia ovat tietysti minulle avaruusfanille Marsissa asuvien ihmisten elämän kuvailut ja niihin liittyvät varta vasten keksityt ratkaisut omine sanoineen. Älylaitteina toimivat heillä palmit, kahvin sijaan he nauttivat mikrobeista valmistettua mibbi-juomaa, päihdyttävänä aineena toimii tosiaan miboli, puhutaan marsilmasta ja marsinpinnasta, astronautin sijaa histonauteista jne. Ruoka on tyypillistä avaruusruokaa, sillä tuoreita kasviksia ei juurikaan saada.  Hauska kohta on se, kun nuoret löytävä von Paxien arkistoista kirjoja, joiden tarkoitusta he eivät tajua, sillä Marsissa ei sellaisia ole koskaan ollut.

- Siis, näille on varmasti joku kova nimi ja me ollaan idiootteja, kun me ei tiedetä sitä. Mutta koska näissä on tekstiä ja nää kaikki liuskat on täynnä tekstiä, nää rasiat on nyt tekstiöitä. ---(s. 157)

Mielenkiinnolla jään odottelemaan seuraavaa osaa, sillä jäihän tämä kirja nyt kutkuttavaan kohtaan. Paljon asioita jäi vielä mietityttämään, kuten ovatko Jonin vanhemmat vielä elossa, mitä tapahtui Lindan isälle ja miten nuorten avaruusmatkan käy? Muutamasta puutteestaan huolimatta tämä on ihan mukiinmenevä scifikirja, jota voisin suositella yläkoululaisille.

Arvosanaksi annan tälle 3

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

--

Muita avaruusteemaisia bloggauksia:

Teemana avaruus

Murhabotin päiväkirjat -sarja: Martha Wells

Hälytystila - Murhabotin päiväkirjat 1: Martha Wells. Suomentanut Mika Kivimäki. Hertta 2023 (Murhabotin päiväkirjat #1)

Englanninkielinen alkuteos ( 2017): The Murderbot Diaries 1: All Systems Red. Kansi: Samppa Ranta / Punavuoren Folio Oy ( suunnittelu), Designprojects / Adobe Stock (kuvat)

"Tulevaisuudessa avaruusmatkoille on palkattava henkivartijaksi vartiointi- ja turvallisuusandroidi. Vaikka androidit ovat tietoisia, ihmiset vieroksuvat niitä – ja Murhabotin tapauksessa tunne on molemminpuolinen.

Murhabotti on hakkeroinut oman järjestelmänsä ja poistanut androideille asennetut käyttäytymis- ja tottelevaisuusrajoitteet. Se on lähetetty kaukaiselle planeetalle tutkijaryhmän turvaksi, mutta töiden tekemisen sijaan se mieluiten pysyttelisi omissa oloissaan, ahmisi saippuasarjaa ja välttelisi kiusallisia kohtaamisia ihmisten kanssa.

Mutta kun tutkijat kokeita tehdessään joutuvat pahaan pulaan, jää Murhabotin vastuulle pelastaa ihmisensä.

Hälytystila on mustalla huumorilla höystetyn scifisarjan avausosa. Päiväkirjaa pitävä Murhabotti tarkkailee maailmaa ympärillään ja yrittää löytää oman paikkansa siinä – ja tekee samalla kirpaisevan osuvia huomioita ennakkoluuloisista ihmisistä." (Hertta)

Oma arvio:

Heti kun näin Hertta-kustannuksen kevään luettelossa tämän Martha Wellsin Murhabotin päiväkirjat -sarjan aloitusosan kuvauksen, ajattelin, että tämä on varmasti kirja minun makuuni. Minähän olen ollut vallan tietämätön koko sarjasta, mutta vannoutuneet scifin ystävät ovat voineet lukea englanniksi näitä sarkastisen androidin ajatuksia jo vuodesta 2017 asti. Sarjaan kuuluu jo kahdeksan osaa. Niinpä olen saanut lukea hehkutuksia tästä sarjasta ja siitä, että se tulee vieläpä Mika Kivimäen suomentamana. Ja miten upea tämä Samppa Rannan taiteilema kansi on! 

Kirjassa puhuu nimensä mukaisesti androidi, joka on palkattuna erään avaruusmatkaseurueen turvallisuutta takaamaan. Vaikka hän nimittää itseään Murhabotiksi, murhanhimoinen hän ei ole. Hän on koukuttunut satelliittien viihdeohjelmatarjontaan, ja viettääkin suurimman osan ajasta tukikohdassa tuijottaen muun muassa Paratiisikuun porteilla -nimistä saippuasarjaa. Ihmisistä hän ei niinkään välitä, mutta sietää heitä tehtäviensä puitteissa. 

Muistatteko, kun kerroin aikaisemmin siitä, kuinka hakkeroin hallintamoduulini, mutta se ei tehnyt minusta joukkomurhaajaa? Se oli vain tavallaan totta. Minä olin joukkomurhaaja jo valmiiksi. (s. 101)

Heti kirjan alussa alkaa tapahtua, kun hän joutuu pelastamaan tohtorit Volescun ja Bharadwajn hirveän, tutkimuskohteena olevan planeetan kraatterissa majailevan hirviön kynsistä. Tohtorit ovat tyystin tietämättömiä siitä, että heidän turvallisuusandroidinsa on hakkeroinut hallintamoduulinsa, eli hän ei periaatteessa ole enää ihmisten hallittavissa. Silti hän pelastaa heidät.

Mutta miksi HubSystem ei lähettänyt varoitusta kraatterissa piilevästä vaarasta? Ja miksi myöhemmin alkaa ilmetä samantyylisiä puutteita HubSystemin toiminnassa, ikään kuin joku olisi kajonnut siihen? Kun tutkimusseurueelle selviää, että toinen seurue toisella puolen planeettaa ei reagoi viesteihin, he aavistavat jotain pahaa tapahtuvan ja lähtevät Murhabotti turvanaan selvittämään toisen seurueen kohtaloa. Luvassa on vaarallisia tilanteita, joissa Murhabotti saa laittaa kaikkensa peliin. Samalla hän joutuu sietämään ihmisten epäluuloisuutta, mutta myös rasittavaa myötätuntoa häntä kohtaan. Hänen ei pitäisi tuntea mitään, hän ei ole ihminen. Mutta tohtori Mensah on sentään ihminen hänen mieleensä, hänestä Murhabotti pitää. Ja kai hänen täytyy muistakin ihmisistä jotenkin pitää, sillä hän auttaa heitä, vaikkei enää omista toimivaa hallintamoduulia eli hänen ei olisi pakko?

"Mitä teemme. kun he tulevat tänne?"

Minä sanoin: "Olemme jossakin muualla." (s. 117)

Pidän kirjan toiminnallisesta juonesta, Murhabotin sarkastisesta (jos androidi voi olla sarkastinen?) asenteesta ja siitä, miten väärin tutkimusseurueen ihmiset tulkitsevat hänen reaktioitaan inhimillistämällä häntä. Kirja paranee loppua kohti ja jää sellaiseen kohtaan, joka jättää paljon ajatuksia ja kysymyksiä ilmaan. Koska rakastan avaruuteen ja avaruusmatkailuun liittyvää kirjallisuutta, aihe ja miljöö ovat minulle erittäin mieluisia ja pitävät mielenkiintoani yllä. Kirja on hyvin napakka, vajaat 200-sivuinen ja on melko nopeasti luettu. Aionkin ehdottomasti napata tämän kasiluokkalaisten genrevinkkauksiin.

"Teidän ei tarvitse katsoa minua. En ole mikään seksibotti." (s. 135)

Vaikka Hälytystila on kiehtova sarjan aloitus, jokin jäi lukukokemuksestani puuttumaan, etten riemastunut täysiin pisteisiin saakka. Ehkä se johtuu siitä, että minun oli hirveän hankala päästä jyvälle tutkimusseurueen henkilöistä. Olisin jotenkin janonnut vielä enemmän vieraalla planeetalla tutkiskelua, kun se jäi oikeastaan siihen alkuosan kraatterihäslinkiin. Pidän kuitenkin Murhabotin raportoivasta kerrontatyylistä, joka toi mainiosti esille hänen epäinhimillisyyttään. Aion ehdottomasti lukea seuraavankin osan, Keinotekoinen olotila, joka ilmestyy tämän vuoden lokakuussa.

Arvosanani 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

Monikkoelämää (amuhonen)

Goodreads

Samantyylistä luettavaa:

Yksin Marsissa: Andy Weir

Artemis: Andy Weir

Kuunpäivän kirjeet: Emmi Itäranta

 Kuunpäivän kirjeet: Emmi Itäranta. Teos 2020

Kansi: Jussi Kaakinen

"Aurinkokunta on ihmisen valtakunta, jonka kaivokset, tehtaat ja viljelmät hyödyntävät taivaankappaleita uuraasti ja järjestelmällisesti. Siirtokuntien väliset luokkaerot tuntuvat perheissä ja tuntemattomien välillä; Maasta pois päässeet eivät halua sinne takaisin. 

Lumi Salo etsii puolisoaan. Sol, kasvitieteilijä, ei ole saapunut jälleennäkemiseen, ei seuraavaankaan tapaamiseen, rikosta epäillään, terrorismista huhutaan. Solin perhe ei osaa tai halua kertoa mitään. Vaillinaisen tiedon varassa Lumi joutuu etsimään Solia muistikirjan sivuilla, sanoin, ja vieläkin syvemmältä, parantajien maailmasta – monet suhtautuvat Lumin ammattiin skeptisesti, Solkin. Mihin Sol on kadonnut, mihin sekaantunut? Kenet hän tuntee? Kuka hän oikeastaan on? 

Emmi Itärannan kolmas romaani Kuunpäivän kirjeet avaa synkkyydessäkin uskomattoman kauniin avaruuden ja kielen, joka kurkottaa kohti jotain mennyttä ja yhteistä. Niin Solin kuin oikean kodin kaukaisuus luovat romaaniin päättäväisen haikean vireen, joka rivi riviltä kysyy: Mikä kaikki on liian kaukana, ja minkä voimme vielä pelastaa?"(Teos)

Oma arvio:

Olen odottanut Emmi Itärannalta uutta kirjaa viisi vuotta sitten ilmestyneen Kudottujen kujien kaupungin jälkeen. Kuunpäivän kirjeet ei petä odotuksiani: siinä on huikaisevan huolella mietitty maailma, johon Itärannan taidokkaan kirjoittamistyylin takia onnistun upputumaan ja lähes sulautumaan totaalisesti. Sain hetken asua avaruuden siirtokunnissa ja matkustaa supernopeaa planeettojen välisillä aluksilla. 

Kirja perustuu päähenkilön ja minäkertojan kirjeisiin, jotka on osoitettu yhdelle tietylle henkilölle. Nuori nainen, Lumi Salo, on kotoisin Maasta. Kirjeiden kirjoittamisen aikaan hän asuu kuitenkin tulevaisuuden maailmassa, jossa ihmiskunta on levittäytynyt avaruuden siirtokuntiin eri planeetoille, kuten Marsiin ja sen ilmakehän sylinterikaupunkeihin. Lumin vanhemmat jäivät ilmastonmuutoksen runtelemaan Maahan, Talvimaahan, kun nuori Lumi lähti Vivian-nimisen parantajan oppiin avaruuteen. Kuun kautta Lumi siirtyi Marsiin tutustuttuaan ja rakastuttuaan kasvitieteilijä Sol Uriarteen. Sol on juuri se, jolle kirjeet on kohdennettu. Lumin kirjoittamien kirjeiden välissä on myös lyhyitä sähköposteja pääasiassa Solilta.

Lumi rakkaani,

tämänhetkiset olosuhteet estävät minua kuvailemasta ympäristöni ominaisuuksia tai kertomasta sinulle sijaintini koordinaatteja. Itsestäni riippumattomista syistä tietoliikenteeni on rajattua. Olen viettänyt viime päivät pohtien, kuinka saada kontakti sinuun ja mitä kertoa. (s. 153)

Samalla kun kirjan tapahtumissa käydään läpi Lumin vaiheita parantajana, on siinä hyvin vahvasti mukana mysteerijuoni, jossa Lumi yrittää löytää rakkaansa vihjeiden perusteella. Jupiterin Europa-kuuhun sijoittuvan työkomennuksensa jälkeen Lumin on tarkoitus tavata Sol Marsin Harmoniassa, jossa Solin perhe asuu. Kun Lumi ja hänen Ziggy-kissansa saapuvat perille, hän saa kiireisen oloisen viestin, jossa Sol pyytää häntä tulemaan Marsin Datong-nimiseen kaupunkiin ja odottavansa tätä hotellihuoneessa. Sol ei kuitenkaan koskaan tule hotellihuoneeseen ja pian pyytääkin Lumia palaamaan takaisin Harmoniaan. Lisäksi tämä viestissään pyytää Lumia palaamaan Kuunpäivän taloon. Kuunpäivän talo on Solin ja Lumin yhteinen unelma, fantasia, johon he ovat tehneet mielikuvitusmatkoja. Kuvitelmiin uppoutumalla Lumi saattaa löytää vihjeen Solin olinpaikasta. Mutta sitten Lumi saa kuulla tapahtuneen jotain kamalaa, eikä Solin olinpaikasta tunnu löytyvän kuin vihje sieltä, toinen täältä. Onko Sol siepattu? Mihin ihmeeseen Sol on sekaantunut?

Kun suljen silmäni, olen Kuunpäivän talossa. Siellä huoneet aukeavat vaitonaisina ja puutarha odottaa. Minua, sinua. Meitä, joiden ajatukset ovat sen ainoa koti, aivan kuten sekin on ainoa koti meidän yhteisille ajatuksille. (s. 310)

Kirjassa seurataan Lumin epätoivoista etsintää, johtolankojen onkimista ja muistoihin uppoutumista. Lumin parantajan työtä avataan hiukan, ja myös kirjan kiehtovaa maailmaa valotetaan erilaisin faktatiedoin kirjeiden välissä. Ei voi muuta kuin ihailla Itärannan taitoa luoda näin ihmeellinen, mutta silti uskottava maailma siirtokuntineen ja teknologioineen. Hän on taustoittanut kaiken kirjoittamansa hyvin. Kirjan parasta antia minulle onkin itse maailma, sillä henkilöhahmot eivät minulle tulleet kovin läheisiksi ja tärkeiksi. Myönnettäköön, että toki jännitin kovasti, löytävätkö Sol ja Lumi koskaan toisiaan. Solin ja Lumin rakkaus on kuvattu kauniin, varovaisen intiimisti. Siitä nykyaikaan heijastettava erikoinen rakkaudenkuvaus tämä on, että seksiä ei kuvata oikeastaan lainkaan, vain syvää läheisyyttä. Enkä minä kyllä seksikuvauksia kirjaan kaivannutkaan.

Kuunpäivän kirjeet sisältää hyvin vahvan ilmastoon ja ympäristöön liittyvän tematiikan. Marsin asuttaneet ihmiset riistävät Maata, joka yrittää pyristellä vahingoittuneella Maapallolla. Ihmisten eriarvoisuus näkyy hyvin vahvoina luokkaeroina, ja käytännössä köyhimmät ovat jääneet asumaan Maahan tai työskentelevät esimerkiksi Kuussa. Terroristijärjestö Kivenkääntäjät ottaakin ohjat omiin käsiinsä pelastaakseen Maa-planeetan, johon kaikilla, myös Marsissa ikänsä eläneillä tuntuu olevan vielä vahva yhteys ja kytkös. 

Tiesitkö, että sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole koskaan käyneet  Maassa, ikävöivät sinne? Kysyin hetken kuluttua.

Olen kuullut ilmiöstä, sanoit. Lääketieteessä sitä kutsutaan alkukotisyndroomaksi. (s. 204)

Tämä kirja hämmästytti ja huikaisi minut kiehtovalla avaruusmaailmallaan, sillä olen suuri avaruusfani. Itäranta kirjoittaa myös niin huolellisen kaunista ja eteenpäin soljuvaa tekstiä, että sitä on aina ilo lukea. Kerrassaan mieleenpainuva lukukokemus!

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Iltaluvut

Kirjasähkökäyrä

Tuulevin lukublogi

Kirjahilla

Samantyylistä luettavaa:

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

 Andy Weir: Yksin Marsissa

 

 

Artemis: Andy Weir

Artemis: Andy Weir. Suomentanut Annukka Kolehmainen. Into 2019.

Englanninkielinen alkuteos (2017): Artemis. Kansi: www.headdesign.co.uk (suunnittelu ja kuvitus), Head Design, Shutterstock (kuvat)

"Jasmine Bashara ei oikeastaan halua olla sankari, hän haluaa vain rikastua. Ei niin pöyhkeän rikkaaksi kuin monet hänen kotikaupunkiinsa Artemikseen saapuvat turistit vaan mukavasti toimeentulevaksi. Artemis on ihmiskunnan ensimmäinen ja ainoa asuinpaikka Kuussa. 

Kun tuhannen taalan tilaisuus osuu kohdalle, Jazz ei kieltäydy. Aloittelevasta salakuljettajasta kuoriutuu huippu­rikollinen, eikä hänen käänteistään puutu taitavaa juonittelua, teknistä osaamista tai vauhtia – asennekin on kohdallaan. Jazz ei ole koskaan ollut kiipelissä, josta hän ei älynsä avulla selviäisi.

Jazzin on suunniteltava täydellinen rikos, mutta ei siinä kaikki. Hän huomaa sotkeutuneensa vaaralliseen vyyhteen, jossa on kyse koko kaupungin hallinnasta." (Into)

Oma arvio: 

Pitkään on saatu odottaa, että Yksin Marsissa menestysteoksen jälkeen saamme uutta luettavaa Andy Weiriltä. Kuten hänen esikoisteoksessaan, myös Artemiksen tapahtumamiljöönä on avaruus. Tällä kertaa ei vaan olla Marsissa, vaan Kuun pinnalla sijaitsevassa tulevaisuuden siirtokunnassa, Artemiksessa. Kirjan juoni on myös jännityspainotteisempi kuin Weirin aiemmassa.

Kuljeskelin puiston reunamilla ja katselin ulos Kuun pinnalle. En ikinä ole käsittänyt, mikä kuumaisemassa viehättää. Se ei vain ole...yhtään minkäänlainen. Kai ihmiset sitten pitävät semmoisesta? Jonkin sortin zenimäisestä paskasta? Minä en pidä. Minusta kauneinta tuolla ulkona on muu Artemis. (s. 107)

Artemiksen päähenkilö ja minäkertoja on lähes koko elämänsä Artemiksella asunut nuori nainen "Jazz" Bashara, jonka saudiarabialainen hitsaajaisänsä on tuonut ihan pienenä lapsena Kuuhun. Erinäisten erimielisyyksien vuoksi Jazzin ja hänen isänsä välit eivät ole enää kovin hyvät, kuten esimerkiksi sen, että nuorena tyttösenä hän vahingossa poltti isänsä hitsaamon pössyttelynsä takia. Jazzin elämäntavat eivät myöskään ole oikein muslimi-isän mieleen.

Jazzin pääsääntöinen tulonlähde on erinäisten kiellettyjen tai vaikeasti saatavien tuotteiden salakuljetus maasta Kuuhun. Tämä mahdollistuu Jazzin elinikäisen kirjeystävänsä Kelvinin ansiosta, joka työskentelee Kenian lastausasemalla KSC.ssä. Kirjeenvaihto Kelvinin kanssa valottaa lukijalle Jazzin vaiheita lapsuudesta nuoruuteen, ja paljastaa muun muassa ikävän tapahtuman, jossa Jazzin poikaystävä Tyler on lähtenyt Dale-nimisen miehen matkaan.  Nyt Jazz vaikuttaa hyvin yksinäiseltä: hänen ainoita huvejaan on kaljoittelu kantakuppilassa ja uusien salakuljetustoimeksiantojen odottelu. Kaiken lisäksi Artemiksen ainoa lainvartija Rudy on koko ajan Jazzin kannoilla. Kun sitten norjalaistaustainen rahamies Trond Landvik tarjoaa Jazzille erittäin rahakasta - ja vaarallista - sabotaasikeikkaa, Jazzin elämä saa säpinää. Kaikki ei tietenkään mene suunnitelluksi, ja lopulta Jazz huomaa olevansa suuren rikollisjärjestön maalitauluna - ja on surmata koko Artemiksen ihmisväestön pienen virheen takia.

Tässä sitä oltiin. Kaikki palaset olivat kohdallaan. Minulla oli hitsausvarusteet, mittatilaustyönä tehty elektroninen laite ja RTB, joka odotti asemissa. Aloin hengästyä, ja sydän takoi kuin aikoisi murtautua ulos rinnasta. Pikku rötökseni oli siirtymässä teoriasta käytäntöön. Olin tosiaankin tekemässä sen. (s. 110)

Kirjan mielenkiintoisinta antia on itse tapahtumapaikan ja elämän siellä kuvailu. Weir ei ole tuttuun tapaansa säästellyt yksityiskohtia selostaessaan elämää Kuun pinnalla. Kirjan alussa on myös kartat havainnollistamaan kirjan tapahtumapaikkoja, kuten Artemiksen kaikkia viittä kuplamaista moduulia, Rauhallisuuden merellä sijaitsevaa Apollo 11 -vierailukeskusta sekä Artemiksen hapensaannista turvaavaa Sanchezin Alumiinin sulattokuplaa. Kirjan tekniset yksityiskohdat on selitetty insinöörimäisen tarkasti, mikä lisää tarinan ja tapahtumien uskottavuutta, vaikka lukija ei niistä ymmärtäisi hölkäsen pöläystä (puhun nyt itsestäni). Artemiksessa asuvat vain kaikkein rikkaimmat, ja se hankkii elinkeinonsa turismilla, mutta Jazzin ohella myös työväenluokkaa tarvitaan pitämään asiat kunnossa.

Mutta sitten kirjan miinuspuoliin: vaikka uppouduin täysin Kuuelämään Jazzin mukana, en saanut pienenpienoistakaan otetta kenestäkään kirjan henkilöhahmosta. Jazz jätti minut kylmäksi kuin kivi, eikä hänessä tuntunut olevan mitään mielenkiintoista saati sympatioita herättävää. Hän vain meni, toimi, oli, eli...kuin robotti. Ei edes hänen isäsuhteensa korjaantuminen ja romanssinpoikanen ystävänsä Svobodan kanssa saanut sydäntäni sykkyrään. On tainnut käydä niin, että henkilöhahmojen kehitys on jäänyt juonen ja tarkan teknisen selostuksen varjoon. Ymmärrän kyllä, että Jazz on kyynistynyt, kun elämä on koetellut häntä Kuun pinnalla, eikä hän edes läpäissyt kuukävelykoettaan, joka olisi taannut hänelle säännölliset tulot. Olisin silti kaivannut häneen jotain syvyyttä.

Tunsin vesipisaran putoavan käsivarrelleni. Katsoin kattoa. Ala-Bean 27:n  kylmä ilma tiivistyi usein. Kuun painovoimassa veden pintajännitys on sitä luokkaa, että vettä piti tiivistyä aika lailla, ennen kuin se alkoi tippua. Mutta yläpuolellani ei näkynyt mitään.

Sitten kosketin kasvojani. "Voi saatana."

Vesi tulikin minusta. Minä itkin. (s. 218)

Artemista suosittelen jännäreiden ystäville, joita kiehtoo tekniset yksityiskohdat ja erikoiset tapahtumapaikat. Kirjan kieli on suorasukaista ja nokkelaa, joten lukeminen on vaivatonta. Kauniin kielen makustelijoille tämä kirja ei ole.

Arvosanani 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Normandiani

Samantyylistä luettavaa:

Yksin Marsissa: Andy Weir 
Tähtiviima: Shimo Suntila
Darlah - 172 tuntia Kuussa: Johan Harstad 
 


Lisään kirjan Yöpöydän kirjat -blogin Scifihaasteeseen. 

Helmet-haaste saa kirjan kohtaan:

28. Kirjan kannessa on kuu


Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

19. A book set in space

Hyppy ajassa: Madeleine L'engle

Hyppy ajassa: Madeleine L'engle. Suomentanut Katri Yliviikari. WSOY 2018 (Ensimmäinen painos Lasten Keskus 1986) 

 Englanninkielinen alkuteos (1962) : A Wrinkle in Time. Kannen suunnittelu: Riikka Turkulainen

"Madeleine L'Englen Hyppy ajassa on Newbery-mitalilla palkittu fantasiapitoinen avaruusseikkailu, nyt myös Oprah Winfreyn tähdittämänä elokuvana.

Meg Murry ja hänen pikkuveljensä Charles Wallace nauttivat äitinsä kanssa yöpalaa myrsky-yönä, kun outo muukalainen ilmaantuu heidän ovelleen. Nainen sanoo eksyneensä reitiltään ja kertoo ohimennen, että tesserakti – eli hyppy ajassa – on muuten täyttä totta. Ja juuri aikamatkustusta Megin fyysikkoisä tutki, kun hän katosi salaperäisesti…

Meg, Charles Wallace ja heidän ystävänsä Calvin huomaavat pian sinkoutuneensa ajan ja avaruuden syövereihin. Onnistuvatko he päihittämään pahuuden väkevät voimat ja löytämään kadonneen isän? "(WSOY)

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789510432556_lukun.pdf 

Oma arvio:

Tieteisfantasiaklassikko Hyppy ajassa on julkaistu alkujaan 1986 Lasten keskuksen kustantamana, mutta tänä vuonna WSOY teki siitä uusintapainoksen Riikka Turkulaisen suunnittelemalla elokuvakannella. (En kyllä suosittele alkuperäistä kantta kenellekään, aivan kammottavin kansi ikinä!) Disneyn tuottama elokuva ilmestyi keväällä 2018.

Tarinan päähenkilönä on 13-vuotias Margaret Murry eli Meg, jonka perheeseen kuuluu äiti, 10-vuotiaat kaksoset Sandy ja Dennys, 5-vuotias pikkuveli Charles Wallace ja koira Fortinbras. Isän olinpaikkaa Meg ei tiedä, vain sen, että hän on kadonnut ja äiti ikävöi häntä jatkuvasti. Megiä ja Charlesia on pidetty aina hiukan vähä-älyisinä: Charles oppi puhumaan vasta 4-vuotiaana, mutta muuten hän on ikäistään älykkäämpi ja hän aavistaa tulevia asioita. Meg taas saa itsensä ongelmiin hermostumalla koulussa, vaikka on muuten hyvin älykäs tyttö. Hän on aina kuitenkin kokenut olevansa erilainen kuin muut, ja lisäksi ihmiset kiusaavat Megiä kyselemällä hänen isästään ja levittelemällä typeriä juoruja hänen katoamisensa syistä.

”Oletko sinä samanlainen kuin Charles Wallace?”

”Minäkö? Enhän toki. Olen keskinkertaista älykkäämpi, ja minulle on suotu enemmän mahdollisuuksia kuin ihmisille yleensä, mutta ei minussa mitään tavallisuudesta poikkeavaa ole.”

”Mitä nyt ulkonäkösi.” (s. 68)

Eräänä myrskyisenä yönä erikoinen rouva Kummoinen hakee suojaa Murryn talosta. Megiä ärsyttää tuo outo nainen, ja vielä enemmän ihmetyttää se, että miksi hän puhuu jostain tesseroimisesta ja tesseraktista äidille. (Ja miksi äiti järkyttyy tuosta niin kovasti?) Lasten isä on nimittäin fyysikko, joka on tutkinut tesseroimisen mahdollisuutta ennen katoamistaan, vaan sitä eivät lapset tienneet.

”Löytyisiköhän tästä talosta vielä lisää näitä pöhköjä?” Calvin oli huvittunut. ”Mikäli löytyy, niin minun pitäisi tavata heidätkin.” (s. 62)

Meg ja Charles päättävät vierailla Rouva Kummoisen ja hänen outojen ystäviensä luona, jotta heille selviäisi, mitä tämä tarkoitti puhuessaan tesseraktista. Meg ja Charles törmäävät  matkallaan 14-vuotiaaseen, koulun suosittuun poikaan Calviniin, joka on yhtä kiinnostunut kummitustalosta kuin Murryn lapsetkin. Talossa asuvat rouva Ken ja Kumpainen ovat vähintäänkin yhtä outoja kuin Kummoinenkin. Pian lapsille selviää, että Rouva Kummoinen on selvillä siitä, missä Murryjen isä on. Hän lupaa tesseroida eli siirtää ajassa lapset omalle planeetalleen, missä paljastuu hänen oikea olemuksensa. Hänestä tulee ikään kuin kentaurimainen hahmo siipineen kaikkineen, mutta hyvin taianomainen.

Ulkomuodoltaan rouva Kummoinen ei ollut enää rouva Kummoinen. Hän oli muuttunut marmorinvalkoiseksi olennoksi, jolla oli ylväät kupeet, ikään kuin hevoseksi eikä kuitenkaan alkuunkaan hevosen kaltaiseksi, sillä komea selkä kaartui uljasmuotoiseksi ihmisvartaloksi.- - - Hartioista aukenivat hitaasti siivet, siivet, jotka loistivat kuin sateenkaari, vedenpintaan heijastuva valo, kuin runo. (s. 90)

Hänen kotiplaneettansakin on kuin paratiisi, jossa taivaalliset laulut raikuvat. Uskonsävytteiset laulut minua hiukan huvittavat hurskaudessaan. Kummoinen kertoo lapsille, että musta varjo on ottanut valtaansa useita planeettoja, ja heidän isänsä on yhdellä tällaisella planeetalla. Sinne siis. Samalla Calvinin ja Megin ihastus syvenee.

”Tiedätkö, sinulla on unelmasilmät”, Calvin sanoi. ”Pidä vain silmälaseja. Eivätpähän sitten ketkään muut saa tietää, miten upeat silmät sinulla on.” (s. 76)

Camazotzin planeetta on kurinalaisuuden ja yhteisen sykkeen planeetta. Poikkeuksia ei sallita, joten lapsetkin pompottelevat palloaan samaan tahtiin. Mistä tuo syke tulee, ja missä isä on? Vastaus löytyy KESKUStiedustelukeskuksesta, jossa isä löytyy yhdestä vankityrmästä. Kaikki puhuvat SIITÄ, jonka vallassa kaikki ovat. SE on pelkät aivot, jotka imaisevat kaiken tottelemaan omaa tahtoaan. Charles Wallace hyväuskoisena joutuu ensimmäisenä sen valtaan, ja Meg, Calvin ja isä taistelevat kaikin keinoin sitä vastaan. Lopulta heillä ei ole muuta keinoa kuin tesseroitua eri planeetalle turvaan, sillä Meg alkaa menettää otettaan. Paraneeko Meg koskaan? Minkälaisia asukkeja seuraavalla planeetalla onkaan?

Meg saa lopulta sankarittaren roolin, sillä hänen tehtävänään on palata Camazotzille ja pelastaa Charles SEN vallasta. Kummoinen antaa Megille aseeksi jotain, mitä SILLÄ ei ole. Megin on selvitettävä tuo jotain itse. Mitähän se voisi olla? 

Tesserointi on kirjan kiehtovimpia asioita, ja sitä käsitelläänkin kirjassa kiitettävästi. Camazotzin pelottava valtias SE on melkoinen diktaattori, jonka mukaan kaiken pitää olla kotiplaneetalla samanlaista. Kun yksi poika pompottaa palloa eri tahtiin, hänet prosessoidaan uudelleen. SE on kuitenkin pelkkä koneälyn tapainen, tunteekon aivokasa keskellä huonetta. Megin salainen ase saa sen murtumaan.

”Olen kerran joutunut uudelleen prosessoiduksi, ja siinä oli enemmän kuin tarpeeksi. Enkä halua joutua passitetuksi SEN luo. Minua ei ole koskaan passitettu SEN luo, enkä halua joutua siihen vaaraan nytkään.” (s. 163)

Uskonnollisuus etenkin kirjan loppuvaiheilla vaivaa hieman lukukokemustani, mutta muuten tarina pitää kohtuu mukavasti otteessaan. Hyppy ajassa on sekoitus fantasiaa, scifiä ja seikkailua. Pientä romanttista sivujuonnettakin on mukana Megin ja Calvinin ihastuessa. Megin perhe on kerrassaan sympaattinen: Meg rempseä tyttö ja asperger-piirteinen Charles on ihana näsäviisastelija. Suosittelisin tätä kirjaa noin 10-13-vuotiaille varhaisnuorille. Sarjaan on tehty kolme jatko-osaa, joita ei kuitenkaan ole tietääkseni suomennettu.

Arvosanani 3,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat
Taikakirjaimet
Ihminen välissä
Oksan hyllyltä
Unelmien aika

Armada: Ernest Cline

Armada: Ernest Cline. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Gummerus 2018. 

Englanninkielinen alkuteos (2015): Armada. Kansi: Jussi Karjalainen

"Zack Lightman ei ole koskaan perustanut todellisuudesta, vaan elokuvat ja videopelit ovat aina vetäneet pidemmän korren. Hän toivoo, että tapahtuisi jotain fantastista. Että käynnistyisi suuri avaruusseikkailu.

Kun Zack sitten bongaa avaruusaluksen, hän uskoo menettäneensä järkensä. Näköpiirissä leijuva laite on suosikkivideopeli Armadasta, jossa pelaajien tarkoitus on suojella maapalloa ulkoavaruuden tunkeilijoilta.

Alkaa yllätysten ketju, joka panee Zackin tarkistamaan tietämyksensä maapallon historiasta, sen tulevaisuudesta sekä omasta elämästään. Vaakakupissa painaa ihmiskunnan eloonjääminen, ja Zackin on puettava ylleen sankarin viitta." (Gummerus)

Oma arvio:

Mitä jos kaikella pelaamisellasi olisikin ollut jokin suurempi tarkoitus? Mitä jos kaikki videopelit ja apokalyptiset elokuvat perustuisivatkin todelliseen uhkaan, joka Maan asukkaita uhkaa? Mitä jos peliteollisuus yhteistyössä elokuvateollisuuden kanssa olisikin valjastanut ihmiskunnasta tulevia avaruustaistelijoita, jotka pelastaisivat kotiplaneettansa avaruudesta tulevalta uhkalta? Ernest Cline on luonut mahtavan salaliittoteorian toisessa romaanissaan Armada, jossa videopelaaminen saa elämää suuremman merkityksen. Kirjaimellisesti.

Ei ihme, että olin alkanut nähdä niitä valveillakin.Täytyi vain lopettaa. Pitää tauko. Sitten kaikki olisi taas kunnossa. Minä olisin kunnossa. (s. 40)

Kirjan päähenkilö Zack Lightman on suositun Armada-pelin ranking-listan kuudes, eli pelaaminen on hänen erityistaitonsa. Ikävä kyllä mielenhallinta ja suosio koulussa ei ole hänen erikoisalaansa, ja hän joutuu välillä ongelmiin menetettyään malttinsa  muun muassa rasittavan Knotcherin kanssa. Zack asuu yhdessä vetävän näköisen sairaanhoitajaäitinsä kanssa, kun taas hänen isänsä on menehtynyt räjähdysonnettomuudessa pojan ollessa vauva.

Olin aina kuvitellut, että tulevaisuus näyttäisi enemmän Mad Maxilta kuin Star Trekiltä. (s. 113)

Zack palvoo isänsä muistoa keräämällä tämän tavaroita huoneeseensa. Hän törmää isänsä kummallisiin salaliittoteorioihin, joiden mukaan peliteollisuus kouluttaisi vaivihkaa kansalaisista sotaväkeä tulevaa muukalaisten hyökkäystä vastaan. Zack epäilee isänsä olleen harhainen, mutta joutuu itse pian epäilemään omaa mielenterveyttään, kun näkee  Armada-pelistä tutun aluksen lentelevän koulun lähistöllä. Pian iso alus saapuu noutamaan Zackin mukaansa taistelujoukkoihin, eikä Zack arvaa, mikä häntä omassa tukikohdassaan odottaa - tai kuka. Saati että tukikohta sattuu olemaan Kuun pimeämmällä puolella.

Minä, Zackary Ulysses Lightman, joka olen nimetty Maan Puolustusliiton upseeriksi, vannon täydestä sydämestäni että tulen auttamaan ja puolustamaan kotiplaneettaani ja sen kansalaisia kaikkia vihollisia vastaan,  että tulen osoittamaan toimissani uskollisuutta ja kuuliaisuutta, että otan vastaan tämän velvoitteen vapaasta tahdostani vailla salattuja varauksia tai pyrkimyksiä petollisuuteen, että tottelen esimiehekseni asetettujen upseerien käskyjä ja että täytän parhaan taitoni ja kykyjeni mukaan tehtävät jotka on minulle asetettu. Jumala minua siinä auttakoon. (s. 160)

Armada on loistavasti rakennettu romaani, josta ei jännitystä, toimintaa ja scifiä puutu. Kirjassa vilisee populaarikulttuuria menneiltä vuosilta, ja tutuksi tulevat apokalyptiset scifielokuvat, monet biisit ja pelit.  Armada on kirja, jota voi mieluusti suositella nuorille pojille, sillä päähenkilö Zackin nuori ikä (19 vuotta) ja pelimaailmaan sijoittuva seikkailullinen tarina voivat kiinnostaa nuoria miehenalkuja.

Kuva: Pixabay

En ole lukenut Clinen paljon kehuttua esikoisromaania Ready Player One (2015), mutta kirja odottaa yöpöydälläni lukemistaan. Armadan luettuani uskon pitäväni siitäkin.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Paula)
Kirjahurjake

Samantyylistä luettavaa:

Tähtiviima: Shimo Suntila
Musta tähti ja muita tarinoita tulevaisuusta: Tuomas Saloranta

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

44. Kirja liittyy johonkin peliin

Viillot: Veronica Roth

Viillot: Veronica Roth. Suomentanut Outi Järvinen. Otava 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2017): Carve the Mark. Kansikuva Jeff Huang. Kannen suunnitellut Joel Tippie.

"Cyralla on erityislahja, joka tuottaa hänelle kipua, mutta antaa myös pelottavan voiman – ja hänen tyranniveljensä käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen.

Myös Akosilla on erikoinen lahja. Kun hänen ja Cyran kohtalot risteävät, heillä on vain kaksi vaihtoehtoa: auttaa toisiaan tai tuhota toisensa. (Otava)"

Oma arvio:

Hiljamo Thuvhelaisten tärkein jääkukka. Kirkkaanpunainen hiljamo on laimentamattomana myrkyllinen. Laimennettuna käytetään kipulääkkeennä ja päihteenä.


Pyörre Luonnonilmiö, joissain tapauksissa myös uskonnollinen symboli. Näkymätön voima, joka antaa ihmisille kykyjä ja joka voidaan kanavoida alusten, laitteiden, aseiden ym. virranlähteeksi.(s. 425-427)

Olen hehkuttanut Veronica Rothin Outolintu-sarjaa lähes niin kauan, kuin blogini on ollut pystyssä, joten halusin oikein kovasti saada jälleen luettavakseni yhtä ahmittavan teoksen. Tiesin jo ennalta, että dystopia tämä Rothin uutuus ei olisi, mutta kovasti kyllä hämmennyin alettua lukemaan Viillot- romaania. Tähän kirjaan ei todellakaan ole helppoa päästä sisälle, ja ensimmäiset sata sivua meni ihmetellessä ja hämmästellessä, kunnes aloin hieman päästä vihille, mistä kirjan juonessa ja tarinassa on kysymys.

Shotetlaiset olivat käyneet vaelluksella kerran kaudessa niin kauan kuin kansamme oli ollut olemassa. Otega oli selittänyt kerran, että vaellus oli ikivanha perinne, kun taas kierrättäminen oli tullut mukaan myöhemmin. Samassa rituaalissa yhdistyi siis vanha ja uusi, menneisyys ja tulevaisuus. Mutta olin kuullut isän sanovan katkeralla äänellä, että me "elimme toisten planeettojen jätteillä." Isä se osasi aina tehdä asioista raadollisia. (s.39)

Akos ja hänen veljensä Eijeh asuvat jääkukkien ja höyhenheinien valtaamalla Thuvhen planeetalla. Heidän äitinsä on Oraakkeli, joka osaa ennustaa tulevaisuuden, mutta häneltä jää kuitenkin varoittamatta perhettään kohtaavasta uhasta: Akos ja Eijeh siepataan, koska he kuuluvat harvinaiseen kohtalonkantajien sukuun. Tässä välikohtauksessa myös perheen isä saa surmansa. Akos ja Eijeh kuljetetaan vangeiksi vauraalle Shotet-planeetalle, jota hallitseen häikäilemätön nuori mies Ryzek.

 "---Hänen miehensä sanoivat minua "Ryzekin ruoskaksi", veljeni kidutusvälineeksi, ja totta tosiaan, hän katsoi minua samalla tavalla kuin olisi katsonut jotain hyvin vaikuttavaa asetta. Olin hänelle vain sapeli." (s.79)

Ryzekin sisar Cyra on tarinan toinen päähenkilö, hallitsijaperheen tyttö, jonka kyky - ja samalla vitsaus - on kipu. Koska hän voi siirtää kipunsa muille, Ryzec käyttää häntä hyväkseen kiduttaessaan kutakin Shotetlaista. Cyra inhoaa itseään ja veljeäään tämän takia, muttei uskalla kieltäytyä, kaikkein vähiten sen takia, että Ryzekillä on siskostaan tietoa, jolla hän voi kiristää tätä. Kaiken muuttaa kuitenkin vanki Akos, jonka kyky on kumota muiden kyvyt - ja näin ollen myös poistaa Cyran kyky kosketuksen kautta. Ryzek säälii siskoaan sen verran, että antaa Akosin hänen henkilökohtaiseksi apurikseen ja kivunlievittäjäkseen. Akos ja Cyra alkavat kuitenkin ystävystyä muutenkin, ja valmistavat pian yhdessä uni- ja kipulääkkeitä hiljamosta. Cyra opettaa myös Akosia taistelemaan.

Juonikuviosta riittäisi selitettävää toki paljon enemmän, mutta se ei ole tarkoitukseni. Kuten alussa mainitsin, juonen mukana pysyminen vaatii lukijalta paljon keskittymistä, ja välillä minua turhautti, kun tuntui, että kaikkea oli jo liikaa. Toisaalta nautin lukea hyvin paljon Shotetlaisten planeettavaelluksesta sekä Akosin ja Cyran välien lämpenemisestä. Pidän siitä, miten Cyra ja Akos muuttavat toisiaan: Cyra löytää itsestään herkkyyden ja oppii vastustamaan veljeänsä (ja täten arvostamaan itseään) sekä Akos rohkaistuu menettämättä silti vahvaa omaatuntoaan ja herkkyyttään.

"Pyörre on aina vahvimman värinen ja kirkkain meidän planeettamme kohdalla", sanoin Akosille hiljaa. "Shotetlaisen legendan mukaan se kietoutuu ympärillemme kolmesti - juuri siksi esi-isämme päättivät asettua tälle planeetalle. Mutta pyörteen voimakkuus vaihtelee muiden planeettojen kohdalla, se valaisee yhden toisensa jälkeen ilman mitään havaittavaa logiikkaa. Kerran kaudessa me antaudumme sen vietäväksi, laskeudumme ja pengomme." (s. 105)

Kirjassa mainitaan useasti pyörre ja pyörrelahja, mutta minulle niiden merkitys jäin hieman pimentoon. Niihin liittyi jotain uskonnollista, mutta kaikki siihen liittyvä ei täysin välittynyt.  Kirjan nimi viittaa Shotetlaisten tapaan viiltää käsivarteensa musteella kyllästetty viilto jokaisesta tappamastaan ihmisestä. Viillot onkin minusta monin verroin raadollisempi kuin Outolintu-trilogian kirjat.

Viillot ei ikävä kyllä ollut minulle silti täydellisen ahmittava kirja, mutta siinä on toki nautittavat hetkensä.  Tieteisfantasia on minulle uusi genretuttavuus, jota minun pitää vielä sulatella. Hienoa kuitenkin, että Roth on kehitellyt Outolintu-trilogian jälkeen täysin toisentyyppisen maailman. Elämä ja juonittelu kuvitteellisilla planeetoilla ja avaruudessa ovat kiehtovaa luettavaa. Kirja päättyy hämmentävästi Ryzekin paljastukseen ja jäin miettimään, kaavaileeko Roth tähän mahdollisesti jatkoa?

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Viillot muissa blogeissa:

Hallittu hysteria 

Samantyylistä luettavaa: 

Rising Moon -sarja: Sarianna Suorsa 

Tähtiviima: Shimo Suntila

Hopea-sarja: Victoria Aveyard

___________________________

Lisään tämän kirjan Helmet-haasteen kohtaan: 

49. Vuoden 2017 uutuuskirja

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 4. Apinoiden planeetta: Pierre Boulle

Apinoiden planeetta: Pierre Boulle. Suomentanut Outi Nyytäjä. Like 2001 (Otava 1964)

Ranskankielinen alkuteos (1963): La planète des singes


"Tähtien teillä lomailevat Jinn ja Phyllis löytävät pullopostia avaruudessta. Viestissään Odysseus Mérou kertoo tutkimusmatkasta vasta löydetylle asutulle planeetalle.

Pian paljastuu, että planeettaa hallitsevat älykkäät ja väkivaltaiset apinat. Evoluutio on kehittynyt eri suuntaan kuin maassa. Pääsevätkö Odysseus ja hänen toverinsa pakoon apinoita, saati sitten palaamaan kotiplaneetalleen? Miten käy Odysseuksen rakkaan Novan?"

Oma arvio:

Jo neljättä kertaa olen mukana kirjabloggaajien klassikkohaasteessa, jossa tavoitteena on paikata omia kirjallisia aukkojaan. Toisin sanoen, jokainen valitsee luettavakseen jonkin klassikon, jonka lukemattomuus hävettää ja nolottaa myöntää. Klassikon määritelmä on meillä melko väljä. Tällä kertaa klassikkohaastetta luotsaa Niina T Yöpöydän kirjat -blogista.

Tässä aiemmat klassikkoni:

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 3 ( 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä): Liisan seikkailut Ihmemaassa: Lewis Carroll.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 2 (Tuijata.Kulttuuripohdintoja): Harry Potter ja Viisasten kivi: J.K: Rowling 

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 1 (Reader, why did i marry him): Taru Sormusten herrasta: J.R.R. Tolkien

Apinoiden planeetta -tarina tunnetaan ehkä yleisimmin lukuisien sen pohjalta tehtyjen elokuvien kautta, joita minäkin olen yrittänyt joskus katsoa, mutten ole pystynyt. Jotenkin ne ovat vain olleet niin luotaantyöntäviä. Nyt päätin tarttua tähän ranskalaiskirjailijan Pierre Boullen teokseen ja ravistaa ennakkoluuloni tästä konseptista, sillä olen kuullut tästä kirjasta kehuja. 

Tarinan alussa tulevaisuuden avaruuslomailijat Jinn ja Phyllis saavat luettavakseen pullopostia, jossa Odysseys alkaa kertoa merkillisestä matkastaan Sororin planeetalla. Heidän tutkimusryhmänsä laskeutuu tälle Betelgeuse-tähteä kiertävälle planeetalle avoimin ja uteliain mielin, toiveenaan löytää älyllistä elämää. Pian he huomaavatkin siellä olevan ihmisiä - tai he näyttävät ihmisiltä, mutta käyttäytyvät täysin alkeellisesti. Odysseys kiinnittää erityistä huomiota kuvankauniiseen Novaan.

En koskaan unohda millaisen vaikutuksen hänen ilmestymisensä minuun teki. Pidätin henkeäni nähdessäni tämän ihmeen kauniin Sororin olennon joka ilmestyi meille kuohujen koristamana Betelgeusen verenkarvaisessa valossa. Se oli nainen, oikeastaan tyttö, ellei se sitten ollut jumalatar. Hän toi rohkeasti esiin naisellisuutensa suunnattoman suurta aurinkoa vasten; hän oli aivan alaston eikä hänellä ollut muita koristeita kuin melko pitkä harteille valuva tukka. (s.28.)

Tutkimusryhmän jäsenet huomaavat pian, että asetelma Sororilla on täysin päinvastoin kuin Maassa: simpanssit, gorillat ja orangit ovat ainuita älyllisiä olentoja, jotka hallitsevat maailmaa, ja ihmisennäköiset otukset ovat alistettuja olentoja, joita vangitaan apinoiden tieteellisiin tutkimuksiin ja kokeisiin. Myös Odysseys ja Nova vangitaan sotaisien gorillojen hyökkäyksessä. Odysseys alkaa järjestelmällisesti osoittamaan apinoille, että hän ei ole kuten muut vangit. Eräs simpanssinaaras Zira huomaa Odysseyksen älykkyyden, alkaa pian opettaa tälle apinoiden kieltä ja auttaa hänet pois vankeudesta. Hän tutustuttaa miehen myös omalle kihlatulleen, arvostetulle tutkijalle Corneliukselle. Ziran ja Odysseyksen välinen ystävyys saa välillä hyvinkin lämpimiä sävyjä.

"Kunnioitettu puheenjohtaja.

Jalosukuiset gorillat. 

Viisaat orangit.

Älykkäät simpanssit.

Oi apinat!

Sallikaa ihmisen puhutella teitä.

Minä tiedän, ett' minun ulkonäköni on irvokas, hahmoni luotaantyöntävä, kasvojeni sivukuva eläimellinen, hajuni inhottava, ihonvärini vastenmielinen."(s. 140.)

Pian alkaa ilmetä, että ehkeivät apinat olekaan olleet aina vallalla Sororin planeetalla. Kun Nova synnyttää Odysseukselle lapsen, apinat ja etenkin niiden häikäilemätön orankijohtaja Zaius alkavat kokea tämän kolmikon uhaksi. Onneksi Cornelius ja Zira keksivät nerokkaan ratkaisun, jolla tämä perheenalku saadaan turvaan. Kaikki ei kuitenkaan lopu onnellisesti, sillä lopussa tapahtuu melko hätkähdyttävä ja lohduton käänne. Sen annan jokaisen lukijan itse selvittää.

- Nuo apinat, kaikki nuo apinat, ääni sanoi ja sen sävy oli levoton, - jo jonkin aikaa ne ovat vain lisääntyneet ja lisääntyneet, vaikka yhteen aikaan näytti siltä että niiden suku sammuisi. Jos sitä jatkuu, niin pian niitä on melkein yhtä paljon kuin meitä...(s. 197.)

Apinoiden planeetta herättää miettimään meidän planeettamme tilaa, ihmisten valta-asemaa ja keskinäisiä valtasuhteita (vrt. orangit, simpanssit ja gorillat) ja  sitä, mitä jos evoluutio olisi meilläkin vienyt asiat eri suuntaan. Apinoiden julmat kokeet Sororin ihmisille järkyttävät Odysseystä, vaikka hän tietää, että niitä samoja kokeita on tehty Maassa apinoille. Lopussa hän ja Zira meinaavat suudella, mutta kavahtavat toistensa rumaa ulkomuotoa eivätkä voi päästä yli siitä, vaikka ovat tulleet hyvin läheisiksi toisilleen. Novan kanssa Odysseys on valmis jatkamaan elämäänsä, vaikka tämä on kauniin ulkomuotonsa alla enemmän eläin kuin ihminen. 

Kirja viihdytti minua oikeastaan enemmän vasta loppupuoliskolla, sillä alussa tarina ja Odysseyksen Novan jumalointi tuntui jotenkin naiivilta. Kun Odysseys alkoi ystävystyä Ziran ja Corneliuksen kanssa, juoni alkoi muuttua kiintoisammaksi. Kirjan loppu on aivan mahtavan ällistyttävä, enkä olisi sitä kyllä osannut etukäteen aavistaa. Mielenkiinnosta ajattelin katsoa Tim Burtonin vuonna 2001 ohjaaman elokuvasovituksen kirjasta.

Olen taas kerran ylpeä itsestäni, että olen lukenut yhden klassikon lisää. Seuraava klassikkohaaste päättyy 31.7.2017 ja siihen minulla on jo teos valmiina.

Arvosanani tälle 3,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta. 

Apinoiden planeetta muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Kaisa)

Taikakirjaimet

Orfeuksen kääntöpiiri

Kirjallisuusblogi

Kani kirjalla

Uusi kuu

Lisäsin tämän Helmet-lukuhaasteessa kohtaan: 

34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt

Tähtiviima: Shimo Suntila

Tähtiviima: Shimo Suntila. Osuuskumma 2016. Novellikokoelma.

"Avaruudessa yksikin virhe on kohtalokas. Äärimmäiset etäisyydet ja tähtien neuloma tyhjyys ovat ihmismielelle liikaa. Vain houkat, uhkarohkeat ja konemielet suuntaavat sinne oman henkensä uhalla. Tähtiviima on kokoelma tieteisnovelleja, joissa ihminen on pieni ja avaruus valtava. Silti kaikki ei ole lohdutonta – joskus joku rohkea jää eloon ja saattaa muuttaa maailmaa piirun verran paremmaksi paikaksi."

Sisältää novellit:

Janus
Calypson perillinen
Purret
Chudakovin aarteet
Avaruustrippi
Steelen ruukki 
Tähtivaeltajat
Sharan henkäys 

Oma arvio:


Shimo Suntilan avaruusaiheiset scifinovellit ovat sopivan kevyitä luettaviksi, vaikka niissä välillä onkin melko hätkähdyttäviä käänteitä. Tarinoiden taustalta on aistittavissa huumoria, joka ei kuitenkaan hypi silmille luettaessa. Arren Zherbinin taiteilema kansi sopii hyvin kirjan teemaan.

Vaikka novellit sijoittuvat avaruuteen, niissä pääpaino on ihmisten välisissä suhteissa ja vehkeilyissä. Tuntuu, ettei keneenkään voi luottaa Suntilan luomissa tulevaisuuden siirtokunnissa, joissa häikäilemättömyys on enemmän sääntö kuin poikkeus. Huomasin, että vaikka novellit ovat erillisiä tarinoita, monia niitä yhdisti jokin punainen lanka.

Omaksi suosikikseni nousi Steelen ruukki, jonka tunnelmasta minulle tulee mieleen Hugh Howeyn Siilon saaga. Tarinassa Aleksei ja hänen raskaana oleva vaimonsa saapuvat asteroidille paremman elämän toivossa. Aleksei huomaa, ettei työ asteroidin sulattamossa ole kevyimmästä päästä, ja miehiä kuolee tuon tuostakin vaarallisessa työssä. Pian hänelle selviää, ettei mitään kannata pitää itsestäänselvyytenä: kun Alekseilla ei ole heti varaa maksaa lääkärille, tämä ei voi tehdä mitään auttaakseen synnytykseksen jälkeisestä verenvuodosta kärsivää vaimoaan. Aleksei huomaa olevansa keskellä salaliittoa, jonka tavoitteet ovat hiukan epämääräiset.

Huumorisävytteisessä Avaruustrippi-novellissa päähenkilö saa huomata, ettei pummilla maasta kuuhun matkustaminen kannata. Hän joutuu rangaistukseen tähtienväliseksi avaruuspilotiksi, joka hoitaa lennot jatkuvassa huumepöllyssä.

"En minä osaa ohjata avaruusalusta"---Pilotti hekottaa hampaattomalla suullaan. "Ei kukaan osaa. Eikä tarvitse. Riittää, että on riittävän aineissa. Pilotti uneksii aluksen perille. Kama auttaa luovimaan sellaisia matkoja, joiden ajattelu muuten sulattaisi aivomme."

Purret on lyhyt, mutta kaunistunnelmainen novelli, jossa avaruudesta saapuu Pursia pelastamaan tuhoutumassa olevan maapallon väkeä. Loppu on raadollinen, mutta yhtä aikaa toivoa täynnä, ainakin minä.kertojan kohdalla.

Avaruus oli täynnä hehkuvaa ja hohkaavaa materiaa, niin että tähdet peittyivät. Hetken olin oman alkuräjähdykseni sisällä, katselin henkilökohtaisen maailmankaikkeuteni hidasta laajentumista.

Tähtiviima tarjoaa  tasalaatuisia, viihdyttäviä ja osin hauskojakin scifitarinoita. 

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Samantyylisiä kirjoja:

Musta tähti ja muita tarinoita tulevaisuudesta: Tuomas Saloranta

Kuulen laulun kaukaisen: Petri Laine ja Anne Leinonen

Muissa blogeissa:

Eniten minua kiinnostaa tie
Ja kaikkea muuta

Musta tähti ja muita tarinoita tulevaisuudesta: Tuomas Saloranta

Musta tähti ja muita tarinoita tulevaisuudesta: Tuomas Saloranta. Kuoriaiskirjat 2016. Novellikokoelma.

"Kaupunki ei nukkunut koskaan. Joka hetki joku rakastui, joku kuoli, yksi tarina alkoi ja toinen sai loppunsa – ja aivan varmasti jossain oli joka hetki juhlat.

Tuomas Saloranta on julkaissut lehdissä ja antologioissa noin viisikymmentä novellia. Kymmenen niistä, parhaat kauhukertomukset, nähtiin kokoelmassa Mahtavat Ammoiset, ja nyt Musta tähti kokoaa yksiin kansiin kahdeksan huiminta tarinaa tulevaisuuden maailmoista. Luvassa on aikamatkoja, enkeleitä, avaruussotaa, lonkerohirviöitä, epäsäätyistä rakkautta, moderneja vampyyreja, sankarin matka kohti jumaluutta sekä kaikkien aikojen kotibileet. "

Sisällys:

Avaruusloinen (Usva 4/2010)
Palkkasoturin arkipäivää (Tiamatin värit, Stk ry 2012)
Konemies hankkii elämän (Pimeyden reunalla, Tutka ry 2011)
Kaksipäisen lehmän varjossa (Spin 2/2012)
Vuosia enkelit varoittelivat (Me emme valehtele, 42 ry 2012)
Minulla on tehtävä (Verenhimo, Teos 2011)
Teräskukkia (Harmaa antologia, Kustannus Hauenleuka 2011)
Musta tähti (Portti 4/2012)

Oma arvio:

Alku tämän novellikokoelman kanssa oli minulle yhtä tuskastelua: avausnovelli Avaruusloinen ei avautunut minulle lainkaan, lähinnä sen humoristisen tyylinsä takia. Toista novellia Palkkasoturin arkipäivää luin vielä kauemmin ja tuskastuneemmin: avaruusooppera ei ole minulle lainkaan mieluinen lajityyppi, ja novelli tuntui lähinnä merkityksettömältä toimintapläjäykseltä.

Onneksi en heittänyt kirvestä (tai kirjaa) kaivoon, sillä löysin kuitenkin näiden kansien välistä muutamia hyviä lukuelämyksiä. Suosikkejani ovat kolme Toimeentuloraja-tarinaa, johtuen arvatenkin siitä, että ne ovat lempigenreeni sijoittuvaa dystopiaa, unohtamatta kuitenkaan Salorannan humoristista otetta. Konemies hankkii elämän kertoo hulvattoman, aavistuksen mauttomuuden rajoja hipovan tarinan siitä, miten terminaattorimainen synteesi Arska lähtee ystävänsä pyynnöstä viettämään vapaa-aikaa bileisiin... ja lopputulos on melko katastrofaalinen. Jollain hullulla tavalla pidin tästä tarinasta ja sen älyttömyydestä. 

Arska katsoi hölmistyneenä ensin miestä ja sitten asetta. "Ei se yleensä tällä tavalla laukea", hän sanoi ja ampui samalla kattoon. Juhlijat alkoivat kiljua ja heittäytyivät suojaan.

 Vuosia enkelit varoittelivat esittelee todella hienosti sitä dystopista elämäntapaa, mitä Yläpuolen ihmiset viettävät Salorannan luomassa tulevaisuuden kaupungissa: mielialoja säädellään jatkuvalla täsmälääkityksellä, nukkuminen hoituu unilääkkeen avulla ja mainokset tunkevat jo ihmisten koteihin väkisin. Kun päähenkilö Samson lähtee hänelle ilmestyvän enkelin houttelemana Toimeentulorajan alapuolelle, hän menettää kaiken omaisuutensa ja muuttaa alkeelliseen yhteisöön, jossa syödään hyönteisproteiinin sijaan lihaa ja viljaa ja tehdään työtä - ja nukutaan ilman unilääkkeitä.

Teräskukkia on palkkatappaja-Jaken ja Yläpuolen tytön traaginen rakkaustarina, ja esittelee enemmän Toimeentulorajan alapuolista elämää raadollisuuksineen.

Novellikokoelman niminovelli, Musta tähti on kokoelman helmi, miekka ja magia -tyylinen tarina yhteisöstä, jossa kasvit hallitsevat ihmisten elämää, ja jossa vilisee madonsyömiä, luistatehtyjä ja muita omituisuuksia. Nämä otukset nousevat sotaan Darinosta ja hänen yhteisöään vastaan. Tarina on melko toiminnallinen ja raaka, ja kuvailisin tätä vakavaluonteisimmaksi tämän kokoelman novelliksi.

He pysähtyivät hetkeksi. Darinos katsoi seuralaisiaan, noita kuutta, joista oli tullut hänelle läheiset. He eivät olleet puhuneet paljoakaan, Darinos ei edes tiennyt soturien nimiä, mutta yhteinen koettelemus oli yhdistänyt heidät sitein, jotka vain kuolema taistelussa katkaisisi. Heidän ei tarvinnut puhua nytkään, he vain nyökyttelivät toisilleen ja vetivät aseensa esiin.

Tuomas Salorannan novellikokoelma sopii erityisesti sellaisille, joiden mielestä scifin ei tarvitse olla kovin vakavamielistä, vaan sitä voi höystää ronskilla huumorilla. Vaikka osa novelleista ei osunut minun pirtaani, löysin onnekseni jotain itselleni sopivaa luettavakseni. Se juuri novellikokoelmien hyvä puoli on, että yleensä jokaiselle löytyy jotain, joka kolahtaa.

Mirva Nikusen tekemä kansi on minusta erittäin osuva ja lukemaan houkutteleva.

Arvosanani 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Samantyylisiä kirjoja:

Pienen rasian jumala ja muita novelleja: Anne Leinonen

Kuulen laulun kaukaisen: Anne Leinonen ja Petri Laine

Lemen: Jaakko Markus Seppälä

Yksin Marsissa: Andy Weir

Yksin Marsissa: Andy Weir. Suomentanut Kaj Lipponen. Into 2015. 

Englanninkielinen alkuteos (2011 e-kirjana, 2014): The Martian

"OPERAATIO MARSISSA.
KOHTALOKAS ONNETTOMUUS.
ASTRONAUTIN KAMPPAILU HENGESTÄÄN.

Kuusi päivää aiemmin astronautti Mark Watneyn oli tarkoitus olla yksi ensimmäisistä ihmisistä Marsissa. Nyt hän on varmasti ensimmäinen ihminen, joka kuolee siellä.
 
Ares 3:n miehistö joutuu hiekkamyrskyyn. Evakuoinnin aikana Markin avaruuspuku vaurioituu, ja muut luulevat hänen kuolleen. Mark jää yksin karulle planeetalle.

Miten hän saa ilmoitettua Maahan olevansa elossa? Vaikka hän saisikin viestin läpi, hänen ruokansa loppuu kauan ennen pelastusjoukkojen saapumista. Todennäköisesti Mark ei ehdi edes nääntyä nälkään. Pienikin inhimillinen virhe tai tekninen vika voi johtaa kuolemaan ennen sitä.

Mark turvautuu kekseliäisyyteen, insinööritaitoihin ja hirtehishuumoriin. Mutta riittävätkö ne voittamaan kosmiset esteet?

Yksin Marsissa pohjautuu alusta loppuun nykytieteeseen ja yllättää lukijansa yhä uudestaan. Se on herkeämätön scifi-trilleri, jota lukee kuin tosielämän selviytymiskertomusta."

Oma arvio:

Tämä kirja on ollut työpaikallani kirjastossa melkoinen hitti. Olin hiukan ynseä tarttumaan tähän kirjaan, koska se on luokiteltu kovaan scifiin. Toisaalta suuri intohimoni avaruuteen voitti, ja päätin sittenkin lukea tämän, etenkin kun monet bloggaajat ylistivät tätä.

Alkuun kirjan päähenkilön, Watneyn, tarkka, seikkaperäinen tieteellisten ja teknisten yksityiskohtien kuvailu vieroksutti minua, mutta pääsin siitä melko nopeaa ohi. Nimitin kirjan heti alkuun Kalle Päätalon avaruusseikkailuiksi, sillä jotenkin Watneyn arkisten selvitymiskeinojen kuvailu ja kepeä vitsailu toivat mieleen nuoren Kalle Päätalon Iijoki-sarjassa. Ja tämä EI OLE loukkaus - Iijoki-sarja on hyvä!

Lokimerkintä: SOL 116

Toinen sadonkorjuu lähestyy.

Hii-haa.

Olisipa olkihattu ja olkaimet.

En ole ikinä lukenut mitään vastaavaa. Tarinan kerrontatyyli nappaa mukaansa, saa nauramaan ja jännittämään Watneyn selviytymistä samaan aikaan. Watneyn pureva huumori on vertaansa vailla! Tarina on niin uskottavasti kuvattu, että se voisi hyvinkin olla totta. Kirjan lopussa purin hampaitani niin paljon yhteen, että leukojani särkee vieläkin. Jännitin Watneyn puolesta ja kiinnyin häneen tarinan edetessä niin, että jo nyt ikävöin häntä. Harvoin kirjassa pääsee näin lähelle päähenkilöä. 

Nyt: ei ääntä, ei mitään. En ollut tajunnut kuinka pohjattoman vaitonainen Mars on. Se on aavikkomaailma, jossa ei oikeastaan ole ääntä kuljettavaa ilmakehää. Kuulin omat sydämenlyöntini.

Eipä heittäydytä liian filosofisiksi.

Kirjan luettuani katselen nyt ihan eri tavalla taivaalle kuin ennen.

Kiitos suomentaja Kaj Lipposelle huolellisesta käännöstyöstä!

En nyt voi muuta enää sanoa, kuin että lukekaa ihmeessä tämä ja että 5+ on arvosanani. 

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Tästä kirjasta on tehty Matt Damonin tähdittämä elokuva Yksin Marsissa (The Martian), joka sai ensi-iltansa Suomessa lokakuussa 2015. Kunhan leffa painetaan DVD:lle, aion ehdottomasti katsoa sen. Tässä herkkupalana elokuvan traileri:

 Muissa blogeissa: Lukutoukan kulttuuriblogi, Järjellä ja tunteella, Yöpöydän kirjat


 

Darlah: 172 tuntia Kuussa: Johan Harstad

Darlah: 172 tuntia Kuussa: Johan Harstad. Suomentanut Elina Uotila. Karisto 2012.

Norjankielinen alkuteos (2008): Darlah: 172 timer på månen

"NASA aikoo palata Kuuhun yli 40 vuoden jälkeen ja järjestää ennennäkemättömän, maailmanlaajuisen arvonnan, jonka voittajat pääsevät mukaan matkaan. Onni suosii kolmea nuorta: norjalaista Miaa, japanilaista Midoria ja ranskalaista Antoinea. Lähtölaskennan koittaessa koko maailma jännittää heidän mukanaan – paitsi eräs dementoitunut entinen astronautti. Hän seuraa kauhulla vanhainkodin tv:stä matkan uutisointia – Kuuhun ei pidä palata! Mutta nuoret ovat jo perillä Darlah-nimisellä kuuasemalla.

Pian yhteys Maahan katkeaa. Tukikohdan generaattori sammuu. Happivarastot hupenevat. Antoine ja kapteeni Nadolski katoavat. Ja Kuun pimeä puoli näyttää pelottavat, visusti vaietut kasvonsa."

Oma arvio:
Minua on aina kiehtonut avaruus ja sen kuvaukset kirjallisuudessa ja elokuvissa, joten tämä kirja pomppasi eduksensa esiin Oulun kaupunginkirjaston nettisivujen nuortenkirjavinkkauksista. Tykkäsin  Beth Revisin Across the Universe -trilogiasta, ja olen sen jälkeen kaivannut luettavakseni lisää avaruusmatkailuun liittyvää nuorten scifiä, joka ei kuitenkaan tyyliltään muistuttaisi pätkääkään Star Warseja tai vastaavia avaruusoopperoita.

Tämä kirja olisi kaivannut alkuun tiivistämistä, sillä tarinan alussa keskitytään  mielestäni liikaa  päähenkilöiden esittelyyn ja kuumatkalle valmistautumiseen. Avaruuteen nämä kolme nuorta - Mia, Midori ja Antoine - pääsevät matkustamaan vasta nelisataasivuisen kirjan puolivälissä. Sitä ennen kirjassa ei oikeastaan tapahdu kuin muutama outous, joille löytyy selitys vasta tarinan lopussa. 

Mian ja Antoinen romanssi Darlah-kuuasemalla tuntuu jotenkin pakolliselta lisältä, joka on mielestäni aika tarpeeton. En oikein muutenkaan saa irti mitään nuorten ja miehistön ahdingosta, kun asemalla alkaa viimein tapahtua kummia tapahtumia. Jokin jää puuttumaan, että osaisin samaistua ja olla kauhuissani tapahtumista.

Kirjan sivuilla vilistävät avaruusaseman karttakuvat ja valokuvat ovat erikoinen lisä ja tuovat kirjaan todentuntuisuutta. Herra Himmelfarbin hatarat muistikuvat palvelukodissa antavat vihiä siitä, että jotain pahaa kuumatkailussa tulisi tapahtumaan.

Avaruusmatkailuun ja Darlah-kuuasemiin liittyvät seikat on kuvattu näin maallikon näkökulmasta uskottavasti, ja ne onkin kirjan parasta antia. Loppu on melko lohduton ja kauhistuttava.

Arvosanani kirjalle 4

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.