Heidi's bookshelf: read

Heartstopper: Osa 1
Kiss My JUHANNUS
Sydämenmuotoinen kesä
Kiltin tytön murhaopas
Perfect on Paper
Lomalla kaikki on toisin
Kärsimyskukkauuteaddiktio
Stranger Things: The Other Side
Laura Dean Keeps Breaking Up with Me
10 totuutta ja yksi tehtävä
Punapipoinen poika
Kiss Me - Rakkautta Mykonoksella
Counting Down with You
Laakson linnut, aavan laulut


Heidi's favorite books »

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Where Futures End: Parker Peevyhouse

Where Futures End: Parker Peevyhouse. Kathy Dawson Books 2016. Ei suomennettu.

"Five teens.
Five futures.
Two worlds.
One ending.

One year from now, Dylan develops a sixth sense that allows him to glimpse another world.

Ten years from now, Brixney must get more hits on her social media feed or risk being stuck in a debtors' colony.

Thirty years from now, Epony scrubs her entire online profile from the web and goes “High Concept.”

Sixty years from now, Reef struggles to survive in a city turned virtual gameboard.

And more than a hundred years from now, Quinn uncovers the alarming secret that links them all.

Five people, divided by time, will determine the fate of us all. These are stories of a world bent on destroying itself, and of the alternate world that might be its savior--unless it's too late."

Oma arvio:

Olin melko riemuissani, kun näinkin tuore nuorten aikuisten dystopia oli saapunut kirjastomme kokoelmiin (olinkohan peräti itse tehnyt hankintapyynnön tai oululainen bloggaajakollegani, en voi muistaa). Tässä kirjassa vaikutti heti alkuun olevan melko herkullinen asetelma: viisi erillistä tarinaa, rinnakkaismaailma ja virtuaalipelaamista. Olisin siis kovasti, oikein kovasti halunnut tykätä tästä. Mutta toisin kävi.

Kirjan henkilöt jäivät todella etäisiksi minulle, ja se on jo iso harmitus se. Tarinoihin jäi ihan liikaa mystisiä aukkokohtia, joten jäin melkoisen ymmälleni tästä kirjasta.

Ensimmäisessä tarinassa seurataan Dylan nimistä poikaa, josta tulee koko kirjan läpi siellä sun täällä vilahteleva sankari, oikea legenda. Hän on huomannut jo lapsena itsessään eräänlaisen kuudennen aistin ( = Vorpal), jonka avulla hän pääsee toiseen rinnakkaismaailmaan (Other Place), missä odottaa hänen ensirakkautensa Queen Girl. Tuo rinnakkaismaailma on kuvattu fantasiamaailmana, jossa on keijuja, palatseja ja pahoja velhoja. Siihen se jääkin, ja minulle jää todella paljon kysymyksiä, mikä tämän rinnakkaismaailman tarkoitus edes on. Myös Dylanin ja hänen prinsessatyttöystävänsä tarinasta ei kerrota juuri mitään, mutta se jää elämään eräänlaisena satuna, jota kerrotaan lapsille vielä vuosisadan päästä tapahtumista.

Toisessa tarinassa seurataan Brixneytä, joka on aloittanut työskentelynsa Feed Bin  -nimisessä kahvilassa, joka tekee erilaisten henkilöiden näköisiä leivoksia asiakkailleen. Virtuaalitodellisuus on jo valloillaan kaikessa mahdollisessa: kahvilan isot näytöt näyttävät kohtauksia pariskuntien riidoista, suudelmista tms. ja ihmiset seuraavat niitä kuin saippuasarjoja. Kaikilla on omat e-framet, joiden avulla he voivat nähdä samantien tapaamiensa henkilöiden profiilit - elleivät nämä ole toisesta maailmasta tulleita vierailijoita, tarkkailijoita, jotka ovat pelkkiä avataria maan pinnalla. Brixney tutustuu mystiseen kahvilavieraaseen, nuorukaiseen, joka sanoo nimekseen Michael. 

Kolmas tarina kertoo ajasta, jolloin voi myydä elämänsä suuryhtiöiden konseptille (=High-Consept). Eponyn ja hänen muusikkopoikaystävänsä Colen tarina alkaa kauniisti, kunnes he myyvät sielunsa paholaiselle, Microsoft-Verizonille. He ovat tämän jälkeen koko ajan ohjailttavissa: vastineeksi siitä, että yhtiö tarjoaa näille nuorille perheineen hulppeat asumukset ja elintason kaupungissa, heidän on näyteltävä heidän käsikirjoituksensa mukaan. Epony alkaa pian väsyä touhuun ja haaveilee välillä toisesta maailmasta. Toisen maailman henkilöitä on soluttanut joka paikkaan ja heidät tunnistaa eräänlaisista rannekkeista. Kaikki eivät pidä heistä, mutta osa haaveilee pääsystä toiseen maailmaan, sillä tuhon merkit ovat jo nähtävissä ympäri maailmaa.

"You think the people from the Other Place can help us somehow?"
"They can? They have ways of making people see things differently, making people agree. They could help us fix this country"

Neljäs tarina menee minulta suurimmalti osin yli hilseen eikä oikein kiinnostanut minua ollenkaan. Virtuaalikaupungissa elävät Reef ja hänen ystävänsä Olly tolskaavat menemään  virtuaalisilmäsuojat (=goggles) naamallaan ja törmäävät erilaisiin haasteisiin, arvoituksiin ja tehtäviin. Reef on junnannut pitkän aikaa pelitasolla 299, mikä on valtavan huikea suoritus hänen ikäiselleen, mutta hän haluaisi saada 300 rikki. Mukaan kuvioihin tulee Cadence, jonka kanssa Reef avioituu, jotta pääsisi pelissä paremmalle sijalle. Tarinan lopussa kiusallinen virus tekee hallaa Reefille ja hän saa myös tietää totuuden toisen maailman tyypeistä ja heidän aikomuksistaan.

On the first day, you will tell your story. On the second, I will tell mine. On the third, one of us will die.
You will choose who.

Viimeinen tarina on kokoavinaan kaiken, mutta hyvin laimealla ja sekavalla tavalla. En tullut hullua hurskaammaksi, ja tarinan eeppinen loppu ei parantunut ainakaan asiaa. Liian sokkeloinen minun makuuni.

Arvosanani tälle 2,5

Lainasin tämän kirjan kirjastosta.




 

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Hylätty ranta: Andrew Michael Hurley

Hylätty ranta: Andrew Michael Hurley. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. WSOY 2016.

Englanninkielinen alkuteos (2014): The Loney


"Loney on kavala, jumalanhylkäämä rantakaistale Luoteis-Englannissa. Teini-ikäinen Tonto ja hänen mykkä veljensä Hanny viettävät rannan ränsistyneessä rinnetalossa perinteistä pääsiäisretriittiä. Katolilaisen perheen äiti uskoo, että paikallisen kappelin pyhä vesi vielä parantaa hänen poikansa.

Odotettua ihmettä ei kuulu, mutta riittejä ja uskomuksia vaalivassa kyläyhteisössä tapahtuu outoja. Kylänmiehen sokea äiti saa näkönsä yllättäen takaisin, ja vaikka kevät on vasta aluillaan, rinnetalon omenapuut kantavat satoa. Samaan aikaan Hanny ja Tonto todistavat, kuinka viimeisillään raskaana olevaa teinityttöä kuljetetaan laskuveden aikaan pahamaineiselle Coldbarrown saarelle.

Coldbarrow ja sen nuori asukas vetävät Hannya vääjäämättömästi puoleensa. Veljesten tutkimusmatka saaren ytimeen laukaisee hämmästyttävien ja kauhistuttavien tapahtumien ketjun, joka muuttaa molempien poikien elämän peruuttamattomasti."



Oma arvio:

Minun täytyy nyt heti tunnustaa, että olen hieman pettynyt. Odotin karmaisevaa kauhun tunnetta, joka väristelisi vilunväreinä pitkin selkäpiitäni. Sain sen sijaan aavistuksia tulevasta kauheudesta, sinänsä kauniin seisahtunutta kerrontaa, joka ei kuitenkaan missään vaiheessa päässyt kauhistuttamaan minua. Ymmärrän kyllä, että tyylilajiltaan goottilainen kauhu ei annakaan lukijalleen välttämättä kauhun aavistusta enempää, eikä yliluonnollisuutta ole sen tyylilajin kirjoissa välttämättä muuten kuin symbolisessa merkityksessä. (Muita goottilaisen kauhukirjallisuuden vaikuttajia ovat muun muassa Edgar Allan Poe, H.P. Lovecraft, Mary Shelley ja Bram Stoker.)

Arvaamatta noussut sumu, ukkosen jyrinä mereltä, tuulenhenki joka puhalsi pitkin meriroskien ja vanhojen luiden satoakantavaa rantaa; joskus sellaiset merkit riittivät saamaan aikaan tunteen siitä, että jotakin tapahtuisi pian. Vaikka en oikein tiennytkään mitä.


Hylätty ranta on odotuksistani ja pettymyksestäni huolimatta kaunista kerrontaa, ja juuri sen pysähtyneisyys valloittaa minut. Hurley kuvaa Loneyn pahaa huokuvana paikkana, vaikka lukijalle ei koskaan selviä lopullista pahuuden ruumiillistumaa. Päähenkilö, minä-kertojana toimiva Tonto tarkkailee ympäristöään ja seurueessa olevia aikuisia valppaana ja suodattamatta. Hänellä on syvä yhteys mykkään veljeensä Hannyyn, mutta myös suuri huoli sen mukana.

 Seurueessa on vahvan uskonnollinen ilmapiiri, ja etenkin veljesten äiti, jota kutsutaan Äikäksi, on lähes ahdistavan harras katolilainen.  Hän haluaisi Andrew-poikansa (joka on Hannyn oikea nimi) parantuvan mykkyydestään keinolla millä hyvänsä. Hänellä tuntuu olevan myös jatkuvasti naputettavaa uuden pastorin, isä Bernardin tavoista, sillä hänen mielestään edesmennyt pastori, Isä Wilfred, hoiti kaiken paremmin. Bernard on kaikin puolin vääränlainen Estherin mielestä: hän siemailee brandyä, ei anna niin tarkkoja vastauksia seurakuntalaisille kuin isä Wilfred eikä tunnu ymmärtävän seurankuntansa parasta. Tonto näyttää pitävän isä Bernardista, ja minustakin hän onkin Tonton ohella kirjan parhaita (ja vähiten ärsyttäviä) henkilöitä.

Otin vastaan kaiken, mitä aamulla oli tarjolla - auringon lämpimät säteet, pehmeät varjot niityllä, puron solinan, kun se vieri pajujen katveessa kohti merta - ja onnistuin vakuuttamaan itselleni, ettei kukaan tai mikään voisi tehdä meille pahaa.
Nyt sellainen sinisilmäisyys tuntuu naurettavalta.

Minulle jää avoitukseksi turhan monia asia, ja täytyy sanoa, etten ole siihen ollenkaan tyytyväinen. Odotin loppua kohden, että kaikki palaset loksahtelisivat kohdalleen - ja kokisin kaipaamani kammon väristykset. Sen sijaan en saanut tarinasta kauhean paljoa irti. Isä Wilfredin uskonnolliset paatokset lopussa puuduttavat lukuintoani, vaikka toki ne luettuani ymmärsin, miksi ne olivat olennaisia tarinan kannalta.

Vaikka Hylätty ranta ei sopinut nyt minun pirtaani, kannattaa se ehdottomasti lukea, jos goottikauhu kiehtoo.

Arvosanani tälle 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

*************

Osallistun tällä kirjalla Orfeuksen kääntöpiiri -blogin Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen ja olen nyt saavuttanut kolme kirjaa luettuani aave-arvonimen. Tavoitteenani olisi saavuttaa ainakin ihmissusi-arvonimi, jonka saa luettuaan viisi kauhukirjaa.

Hylätty ranta muissa blogeissa:

Lukutoukan kulttuuriblogi
Ullan luetut kirjat
Kirjakaapin kummitus
Lumiomena

Samantyylisiä kirjoja:

Markku Sadelehto (toim.): Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia.
Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen










lauantai 18. kesäkuuta 2016

Iso kiltti jätti: Roald Dahl

Iso kiltti jätti: Roald Dahl. Suomentanut Tuomas Nevanlinna. Kuvittanut Quentin Blake. Art House 2016 (uudistettu, 9. painos - 1. painos 1989)

Englanninkielinen alkuteos (1982): The BFG

"Sohvi ei saa unta ja hiipii ikkunan luo. Yhtäkkiä hän näkee kadulla jotain hirvittävän isoa ja hirvittävän mustaa ja hirvittävän laihaa. Sitten vilahtavat suunnattoman pitkät, kalpeat, kurttuiset kasvot ja valtavat korvat. Se on neljä kertaa ihmisen kokoinen jättiläishenkilö.

Kun jättiläinen kidnappaa Sohvin, tuntuu kaikki jo menetetyltä. Mutta onneksi kyseessä onkin Iso kiltti jätti, jonka puhuma kieli on yhtä aikaa kummallista, naurattavaa ja ihastuttavaa.

Ja ennen kuin pahat lapsukaisia popsivat jättiläiset (muiden muassa Luunmurskaaja-jättiläinen, joka popsii vain turkeilta maistuvia turkkilaisia) on saatu kuriin, joudutaan turvautumaan aina maan korkeimpaan johtoon."

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan yhdessä lasteni kanssa (tyttö 8 v ja  poika 6 v).

"Minä on kertonut sinulle jo kerran aikaisemmin", se sanoi hiljaa, "että minulla ei ollut mahdollisuus käydä koulua. Minä on täynnä virheitä. Ne ei ole minun vikani. Minä teen parhaani. Sinä on rakastettava pikku tyttö, mutta muista että sinä ei ole varsinainen neiti Kaikkitietävä itsekään."

Sanallinen leikittely, höpsöt sanat (Kölihopteri, dresipentti, perskurkkana, poplimo-juoma...) ja IKJ:n hullunkuriset kommentit (Oikein vai vasein?) ovat tämän kirjan paras juttu. Kammottavat jättiläiset hulvattomine nimineen, kuten Penskanpurija, Läskinlappaja, Lastenlyttääjä ja Teurastaja, on kuvattu mahdollisimman vastenmielisiksi, häijyiksi ja epäilemättömän tyhmiksi. Lasten mielestä kirjassa tympeintä onkin juuri jättiläiset ja heidän tapansa syödä ihmisiä. 

Iso kiltti jätti on hyväntahtoinen, lempeä ja oikeudenmukainen, joka pelkää hiukan isoja jättiläisiä, eikä siksi uskalla puuttua heidän kammottavaan tapaansa syödä ihmisiä.  Hän kerää pulloihin unia, jotka aistii herkillä, suurilla korvillaan, ja puhaltelee niitä öisin lasten makuuhuoneisiin. Hän on kirjassa niin minun kuin lastenkin lempihenkilö.

Lasteni mielestä IKJ:n keräämät unet ovat hauskoja: on hyviä Taikakultaunia, Kultakulkusia, Aarrekulkusia  ja erittäin kammottavia painajaisunia, kuten pahimmanlaatuiset Pahnarääkät. Unia pystyy sekoittamaan haluamanlaiseksi, ja niin IKJ joutuu tekemään, jotta saa sekoitettua Presidentille sopivan unen - sellaisen, jossa hän näkee totuuden jättiläisistä ja heidän tekosistaan.

Ison purkin sisällä, aivan sen pohjalla, hän saattoi nähdä noin viisikymmentä noita soikionmuotoisia merenvihreitä hyytelömäisiä hahmoja, jotka kaikki sykkivät sisään ja ulos. Jotkut niistä makasivat toisten unien päällä, mutta jokainen oli kuitenkin oma erillinen unensa.

IKJ päästää pienen Sohvin ja lukijat kurkistamaan jättiläisten maahan, joka on jossain kaukana Suomen takana, paikassa johon kartta ei riitä. Itse maassa ei ole paljon nähtävää, sillä se on kuvattu vain vuoristoiseksi aavikoksi. Jättiläiset käyvät siellä vain ottamassa nokosensa ennen seuraavaa reissua milloin mihinkin maahan, mikä koituu aina viattomien ihmisparsojen kohtaloksi. IKJ taas asustaa omassa luolassaan, missä säilyttää myös lukuisia unipullojaan. Sohvi on peloton ja sanavalmis tyttö, joka ei pelkää ilmaista näpäkästi mielipidettään asiasta. Lopulta hän saa vakuutettua arastelevalle IKJ:lle, että he yhdessä voivat muuttaa asiat ja saada ihmisten syönnin loppumaan.

IKJ:n vuoropuheista voi löytää monenlaista ajateltavaa, esimerkiksi liittyen lihansyönnin eettisyyteen. Hän saa niin Sohvin, presidentin kuin lukijankin häkeltymään moneen kertaan kyseenalaistaessaan monia asioita.

"Oli miten oli", hän sanoi omaa lajiaan puolustellen, "minusta on sikamaista, että nuo pahanhajuiset jättiläiset syövät joka ilta ihmisiä. Ihmiset eivät ole koskaan tehneet niille mitään pahaa."
"Samaa sanoo pikkupossu joka päivä", IKJ vastasi. "Se sanoo: 'Minä ei ole koskaan tehnyt mitään pahaa kenellekään ihmisparsalle, joten miksi niiden pitää syödä minut?' "
--- "Ihmisparsat tekee sääntöjä, jotka sopii niille", IKJ jarkoi. "Mutta ne säännöt ei sovi pikkupossuille. Olenko oikeassa vai vasemmassa?"


Lapsista kirjan paras kohta on  se, kun jättiläiset saadaan vangittua kuoppaan ja niitä ruokitaan - milläpäs muulla kuin körmytörköltä ja sikamöhnältä maistuvilla perskurkkanoilla. Paha saa palkkansa ja kirja saa lasten mielestä hauskan ja mukavan lopun. Pojan mielestä mukavaa on myös tarinan lopussa oleva paljastus tämän kirjan kirjoittajasta.

Iso kiltti jätti antaa paljon niin lapsille kuin aikuisillekin. Suosittelen tätä ehdottomasti ääneen luettavaksi, sillä on mukava leikitellä IKJ:n omakeksimillä sanoilla ja kompastella niihin pitkin tekstiä - hauskuutta tuo sekin, jos ei itse tarinakin.

Mukavaa myös se, että suomentaja Tuomas Nevanlinna on sijoittanut kirjan tapahtumat Suomeen, sillä alkuperäisessä versiossa IKJ ja Sohvi hakevat apua Englannin kuningattarelta, eivät suinkaan Suomen Presidentiltä. Lasten on mukavampi samaistua tarinaan, kun siinä puhutaan tutusta maasta ja sen kaupungeista.


Lapset antavat yksimielisesti arvosanaksi:








Minun arvosanani on  4,5




Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Osallistun tällä kirjalla samalla Yöpöydän kirjat -blogin Roald Dahl -lukuhaasteeseen ja olen saavuttanut nyt nilviön arvonimen. Toivottavasti ehdin vielä lukea kirjan, pari lisää. Kuka pelkää noitia kiinnostaisi minua ainakin kovasti.

Iso kiltti jätti muissa blogeissa:

 Kirsin kirjanurkka
Kirjavinkit (Kaisa Sutela)
Kirjojen keskellä
Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja

******************



Iso kiltti jätti on tulossa valkokankaalle heinäkuussa 2016 Steven Spielbergin ohjaamana elokuvaversiona. Trailerin voit katsoa tästä:



keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Oneiron: Laura Lindstedt

Oneiron: Laura Lindstedt. Teos 2015.



"Seitsemän naista, kukin kotoisin eri maasta. Kuolemanjälkeisessä välitilassa, josta ei voi paeta – paitsi sanojen, kertomusten avulla.

Newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, marseillelainen hienostorouva Nina, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen Wlbgis, mallintöistä haaveileva senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen teinityttö Ulrike ovat päätyneet valkoiseen tyhjään tilaan. Aika sellaisena kuin me sen ymmärrämme on lakannut olemasta. Naisten ruumiilliset tarpeet sammuvat vähitellen. Ensin katoaa kyky tuntea kipua ja nautintoa. Pikkuhiljaa koskettaminen ja oman ruumiin aistiminen muuttuvat mahdottomiksi.

Mitä on tapahtunut? Mikä on koitunut naisten kohtaloksi?"

Oma arvio:

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Olen lykännyt tämän kirjan lukemista, vaikka se on kovasti kiehtonut minua - ei niinkään viimevuotisen Finlandia-palkintonsa saati Blogistanian Finlandia-palkintonsa takia, vaan siitä lukemieni ristiriitaisten blogikirjoitusten takia. Osa näyttää rakastavan, osa taas vieroksuvan tätä teosta. Niinpä päätin  kiltisti jonottaa kuukausikaupalla kirjaston varausjonossa, että pääsen muodostamaan oman näkemykseni Oneironista.

Alussa minulla on hankala päästä mukaan kirjan tarinaan ja juoneen: on paljon naishahmoja, outo valkoinen tila, omituinen suuseksikohtaus. Hiukan pelottaa, onko tämä kirja liian monimutkainen ja "aikuinen" minulle. Sinnikkäästi luettuani kirjaa eteenpäin alkaa minulle hahmottua, kuka kukin on. Jokaisella naisella on oma, kiehtova tarinansa, mutta kenenkään lopullista kohtaloa ei vielä paljasteta - suorastaan alan janota tietoa siitä, miksi kukanenkin on joutunut valkoiseen tilaan, aikaan ennen kuolemaa. Vaikken missään vaiheessa suoranaisesti kiinny kirjan naishenkilöihin, luen heidän tarinoitaan silmät kiiluen.

Se, mitä seuraavaksi tapahtui, yllätti kaikki. Rosa alkoi nimittäin vajota. Mutta ei poispäin. Rosa pysyi täsmälleen siinä kohdassa jossa hän oli ollut, hän ei loitontunut eikä pienentynyt, mutta ei myöskään pysynyt samana, Hän alkoi jollain tavalla...haalistua? Kadottaa piirteensä?

Oneiron on taitava sekoitus fiktiivistä tarinaa ja faktaa. Opin tarinan lomassa uutta muun muassa juutalaisuudesta ja ihmisen hautaan valmistelusta. Lindstedtin kerrontatyyli on välillä minun makuuni liiankin rönsyilevää, mutta toisaalta se säilyttää mukana koko ajan mukavan huumorisävytteisyytensä, vaikka käsiteltäisiin rankkojakin aiheita. Välillä naisten riidat ja pesänrakentelut valkoisessa tilassa puuduttivat minun lukuintoani ja huomasin kaipaavani enemmän takaumia naisten elämästä.

Erityiseen rooliin kirjassa pääsee performanssitaiteilija, anoreksiaa sairastava juutalaisnainen Shlomith, jonka tarina aiheuttaa minussa monenlaisia tunteita: surua, hämmästystä, inhoa, ihmetystä, raivoa.

Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää.

Tarinan lopussa saan sen, mitä olen odottanut - saan tietää kaikkien päähenkilöiden lopun. Oloni on hyvin haikea, kun jätän kirjan mukana jäähyväisiä tutuksi tulleille naisille. Kirjassa ei sorruta onneksi ennalta-arvattavuuksiin, vaan yllättäviä ovat kaikkien tarinat päätöksineen. Muutamien henkilöiden kohtalot sisältävät yllättävän kytköksen toisiinsa, mutta pettymyksekseni eivät kaikkien. Olisin odottanut, että kaikilla olisi ollut joku yhdistävä tekijä maanpäällisessä elämässä, ja jäin edelleen miettimään, miksi juuri nämä naiset olivat keskenään välitilassa.  Polinan lopullinen kohtalo jää minua mietityttämään.

Kirjassa on niin paljon eri ulottuvuuksia, että en osaa kirjoittaa tämän enempää mitään. Monenlaisia mielenmyllerryksiä Oneiron minussa aiheutti ja niin kirja kuin kirjailijakin on mielestäni palkintonsa ansainnut (vaikken muita Finlandia-ehdokkaita ole lukenut). Erikoinen, huikea teos! 

Arvosanani tälle kirjalle on 4,5

Lainasin tämä kirjan kirjastosta.

Oneiron muissa blogeissa:

Luettua elämää 
Kirjakaapin kummitus 
Mitä luimme kerran
Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia
Jokken kirjanurkka 
Todella vaiheessa
Reader, why did I marry him?





sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Blogger Recognition Award -tunnustus ja blogihaaste


Minulle pistettiin tämä mukava Blogger Recognition Award -blogitunnustus ja haaste jopa neljästä eri blogista: Tuntematon lukija, Taikakirjaimet, Yöpöydän kirjat ja Kansientakaiset maailmat. Kiitos Hande, Raija, Niina T. ja Ethell Red, olen imarreltu!

Tässäpä tulevat tämän haasteen säännöt:


1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi

Kuinka aloitin bloggaamisen

Siitä on nyt aika lailla kaksi vuotta ja kolmisen kuukautta, kun Dysphoria-blogiini ilmestyi ensimmäinen postaus. Siinä esittelen itseni ja tämän blogini tarkoitusta. Välillä olen hiukan muokkaillut sitä elämänmenoni mukaan, mutta pääpiirteissään se on alkuperäinen. Voit lukea sen halutessasi tästä.

Asiaan. Innostuin nuorten aikuisten kirjallisuudesta, erityisesti paranormaalista romantiikasta ja dystopiasta vuosi tai pari ennen blogini alkua ja kirjoittelin ajatuksiani kirjoista Facebook-päivityksiini. Eräs ystäväni tuumaili moneenkin kertaan, miksen perustaisi blogia, jossa voisin kirjoitella lukemistani kirjoista enemmänkin. Olin melko vastahakoinen, sillä ajattelin, etten osaisi kirjoittaa mitään "järkevää". Lueskelin joitakin kirjablogeja, ja niissä tuntui olevan niin hienoja kirja-arvioita, että minua ujostutti aloittaa oman blogini pitäminen.

Kuitenkin ajatus omasta blogista alkoi kiehtoa, ja muutaman kuukauden asiaa kypsyteltyäni aloin tarttua tuumasta toimeen. Minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta Blogger-blogipohjasta, mutta niin vain aloin opetella blogin luomista ja kirjoitin ensimmäisen postaukseni helmikuun kuudes päivä vuonna 2014. Tein heti alkuun tarkan rajauksen, millaisia kirjoja blogissani tulisin esittelemään, ja tämä rajaus tuntuikin hyvin luontevalta, sillä lukumakuni on keskittynyt edelleen samantyyppisiin kirjoihin kuin alussa. Halusin myös tuoda enemmän esille nuortenkirjallisuutta, sillä sitä käsitteleviä kirjablogeja on kuitenkin vähemmän.

Melko samaan syssyyn syntyi muuten myös toinen blogini Cinnamonum, jossa esittelen tekemiäni käsitöitä ja leipomuksia sekä nykyään teen myös kirjaesittelyitä.

Blogini nimi Dysphoria voi ehkä antaa minusta sekopäisen vaikutelman, mutta voin kertoa, että valitsin sen lähinnä sen takia, että se on napakka, siinä on sama alku kuin lempikirjagenrellä dystopialla ja loppu kuin euphoria:ssa, joka tarkoittaa 'erityisen onnellista olotilaa'. Vaikka dysforia-sanan oikea merkitys on euforian vastakohta, eli mm.'alakulo, masennus, mielen myllerrys ja epävakaus', minä ajattelin sille uuden merkityksen: Dysphoria = 'dystopian lukemisesta johtuva sekavamielisen euforinen olotila'.

Ohjeita aloittelevalle bloggaajalle 

Tärkeintä on miettiä heti aluksi, mitkä ovat blogisi tavoitteet: haluatko kirjoitella salatusti vain pienelle lähipiirillesi vai haluatko laajemman lukijakunnan. Tiedät itse varmasti parhaiten, mikä on juuri se aihe, jota blogisi tulee käsittelemään. Voit myös rajata aihepiiriä tarkemmaksi: kirjabloggaaja voi kirjoittaa vain tietystä genrestä, käsityöbloggaaja vain lastenvaateompelusta jne. Selaile muita blogeja, niin saat vinkkejä siihen, miltä oma blogisi voisi näyttää.

 Mieti heti aluksi, mitä haluat itsestäsi ja elämästäsi paljastaa: käytätkö omaa nimeäsi vai nimimerkkiä, kerrotko asuinpaikkakuntaasi, kirjoitatko asioita omasta elämästäsi vai pelkästään anonyymisti harrastuksestasi tai intohimosti kohteesta. Kannattaa myös miettiä, haluaako tarkistaa kommentit ennen kuin ne tulevat näkyviin blogissasi, ja että saako anonyymit kommentoida.

Hyvä kamera ja helppo koneelle liitettävyys helpottaa bloggaamista (itselläni ei tosin ole ollut koskaan kännykameraa kummempi, mutta onneksi niilläkin saa nykyään hyvälaatuisia kuvia). Muista, ettet saa liittää blogiisi muiden kuvia ilman lupaa. Kirjablogeissa saa käyttää kirja-arvioissa kustantajien kirjankansikuvia, ne löydät yleensä medialle-linkkien takaa.

Kun blogisi aihe on sinulle selvä ja olet saanut muokattua blogia haluamasi näköiseksi, sen kun alat kirjoittamaan. Oma tyyli muokkautuu ajan saatossa, eikä kannata harmistua, vaikka alussa ei syntyisi sellaista tekstiä kuin haluaisi. Anna persoonasi näkyä kirjoituksessasi! Älä rupea kopioimaan kenenkään muun tyyliä, sillä omasi on juuri se oikea tyyli. Jos haluat blogillesi lukijoita, seuraa ja kommentoi muiden blogeja, niin sitä kautta blogisi tulee tunnetuksi. Älä hätäänny, vaikkei lukijoita heti tulvi ovista ja ikkunoista. Se ottaa aikansa.

Muista aina, että blogisi on viime kädessä sinun blogisi, sinua itseäsi varten ja kuvastaa persoonallisuuttasi. Onnea matkaan!

Blogger Recognition Award -palkinnonsaajat

Tämä palkinto on jo kiertänyt melko monet blogit läpi, mutta nämä ansaitsevat nyt mielestäni palkinnon:

Oksan hyllyltä 
Ullan luetut kirjat 
Lukunurkka
Lukijan roolissa 
Villasukka kirjahyllyssä 
Kirjaneidon tornihuone
Sivullinen


keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Dumplin: Julie Murphy

Dumplin. Isosti tai ei ollenkaan: Julie Murphy. Suomentanut Peikko Pitkänen. Otava 2016.

Englanninkielinen alkuteos (2015): Dumplin'

"Koolla ei ole väliä: isosti tai ei ollenkaan!

Dumplin on lihava - ja ihan ok asian kanssa. Hänestä täydellinen bikinivartalo saavutetaan pukemalla päälle bikinit. Kun hänen selleriä muistuttava äitinsä järjestää missikisat, Dumplin ilmoittautuu kisoihin mukaan protestina. Pakkaa sekoittaa entisestään työpaikan hottis, joka Dumplinin järkytykseksi ihastuu häneen. Soppa on valmis. "



Oma arvio:

Otava yllätti minut ennakkokappaleella kesäkuussa ilmestyvästä Dumplinista, vaikka alustavien tietojen  mukaan tämä olisi julkaistu vasta ensi syksynä. Kirja oli jo minun lukulistallani, joten yllätys oli todella mieluinen!

"Willowdean", sanoin. "Kassanhoitaja, Dolly Parton -fani ja tämän puljun virallinen läski."


Luin tämän lämpöä hohkaavan, kepeän kirjan parissa päivässä, sillä en malttanut jättää tätä millään kesken. Päähenkilö Willowdean on helposti samaistuttava hahmo: toisaalta itsevarma, rempseä, mutta toisaalta hyvinkin epävarma itsestään ja vartalostaan. Vaikka hän on lihava, se ei mielestäni korostu tarinassa liikaa, vaan Willowdeanista nousevat esille muut ominaisuudet, jotka pukevat häntä: lempeys, kauniit kasvot, rohkeus, kiihkeys.

Will yrittää olla hyvä ystävä Elille, mutta mokaa pahemmanlaatuisesti. Hän suree edesmennyttä tätiään, joka kuoli liikalihavuuden takia. Hän yrittää kestää laihdutusvimmaista äitiään, joka ei halua hyväksyä tytärtään sellaisena kuin hän on - pullukkana Dumplinina. Willowdean pistää parinkin nuoren miehen pään sekaisin : toiseen hän on kiihkeästi ihastunut, toista kohtaan hän tuntee vain kaverillisia tunteita. Hänellä on siis paljonkin ajateltavaa, ja ihme, miten hänen päänsä pysyy kasassa kaiken tämän keskellä.

Will osallistuu äitiä kiusatakseen ja tätinsä muistoa kunnioittaakseen missikisoihin yhdessä isohampaisen Hannahin, korokepohjakenkäisen Amandan ja jopa Willowfeania  lihavamman Millien kanssa ja tuntee olevansa ikään kuin vastuussa näistä kolmesta. Hän kipuilee menetettyä ystävyyttään Elin kanssa, mutta tulee samalla tutustuneeksi tämän kolmikon kanssa ja yhdessä he lähtevät tavoittelemaan missikisan voittoa, toiset enemmän ja toiset vähemmän tosissaan.

Jokin meissä on muuttunut.Tunnen sen. Eikä se ole kävelytyyli. Tai meikkityyli. Sitä ei voi lokeroida eikä siitä voi ottaa valokuvaa, mutta tunnen sen kuin syntymäpäivän, sillä sen voi vain aistia, ei nähdä.

Willin ja työkaveri Bon salamyhkäinen romanssi  kipunoi ja leiskuaa, mutta saa yhtäkkiä Willin kamalan epävarmaksi omasta vartalostaan. Kirjan tarina paljastaa kuitenkin sen, ettei tämä ole pelkästään lihavien ongelma, vaan lähes jokainen nuori nainen tuntee olonsa epävarmaksi, kun on ensimmäisiä kertoja pojan kanssa lähekkäin. Kaikilla on jokin kohta vartalossaan, johon ei ole kauhean tyytyväinen.

---Ennen kesää olin tyytyväinen vartalooni. Jopa ylpeä siitä.
Mutta sitten tuli Bo. Siitä lähtien, kun suutelimme ensimmäistä kertaa hänen autossaan, jokin minussa alkoi hajota. Jotenkin se, miltä hänen ihonsa tuntui ihoani vasten, nosti pintaan epäilykset, joiden olemassaolosta minulla ei ollut ollut aavistustakaan. 


Dumplin on oikein viihdyttävä ja ajatuksia herättävä. Kirja ei sorru paasaamaan, vaan antaa tarinan soljua omalla painollaan eteenpäin.  Tämä ei siis ole  pelkästään tarina lihavuudesta tai sen ihannoinnista tai paheksumisesta - ehei - vaan tarina ystävyydestä, Dolly Parton -fanituksesta, ensirakkaudesta, itsensä löytämisestä ja hyväksymisestä,  ennakkoluuloista, lokeroinnista, kauneuskäsityksistä ja äiti-tytärsuhteesta. Oikea hyvän mielen kirja!

Arvosanani 4,5

Kiitokset ennakkokappaleesta kustantajalle!

Dumplin muissa blogeissa:
Lukuneuvoja
Notko, se lukeva peikko
Vinttikamarissa
Luetaanko tämä?

Samantyylisiä kirjoja:
Eleanor & Park: Rainbow Rowell





maanantai 6. kesäkuuta 2016

Zoo City - Eläinten valtakunta: Lauren Beukes

Zoo City - Eläinten valtakunta: Lauren Beukes. Suomentanut Tytti Viinikainen. Aula & Co 2016.

Englanninkielinen alkuteos (2010): Zoo City


"Zinzillä on selässään laiskiainen, taito kirjoittaa toimivia nigerialaiskirjeitä ja maaginen kyky löytää kadonneita esineitä. Kun hänen viimeisin asiakkaansa, vanha nainen, kuolee ja poliisi takavarikoi hänen palkkionsa, Zinzin on suostuttava tehtävään jota hän inhoaa: etsimään kadonnutta henkilöä.

Salamyhkäinen musiikkituottaja Odi Huron palkkaa hänet etsimään kadonnutta teinitähteä ja keikka saattaa olla Zinzin tie vapauteen, pois Zoo Cityn saastaisesta slummista jossa rikolliset eläinkumppaneineen elävät helvetillisen pohjavirran pelossa.

Sen sijaan tehtävä sinkoaa Zinzin yhä syvemmälle rikosten ja taikuuden vääristämän kaupungin ytimeen, jossa hänen on kohdattava elettyjen elämien synkät salaisuudet – myös omansa."

Oma arvio:

Minun ennakko-oletukseni tästä kirjasta eivät vastanneet todellista kansien välistä sisältöä. Nimi Zoo City sai minut jotenkin (lapsekkaasti) ajattelemaan, että eläimet olisivat vallassa Johannesburgin kaupungissa. Eläimillä on toki oma, tärkeä roolinsa kirjassa, mutta ei nyt ihan niin vaikuttava, kuin ajattelin. Eläimet ovat rikoksen tehneiden ihmisten syntipukkeja, erottamattomia henkiolentoja, jotka tuntevat isäntäihmisensä tunteet ja aistimukset. Tämä eläimen ja ihmisen välinen symbioosi on kuitenkin yksisuuntainen, mutta ihminen kokee todella voimakasta ahdistusta, jos joutuu eroon eläimestään.

Eläimellistettyjä ihmisiä hyljeksitään, heitä pidetään saastaisina ja epäilyttävinä ihmisen kuvatuksina. Jotkut uskovat, että henkieläinten raajoista ja muista ruumiinosista saadaan parantavia aineita, joista voi tehdä mutia, ihmeitä tekevää lääkettä.

Lopettakaa pelleily, hyvät ihmiset. Elukat eivät ole ihmisiä. Sen voi päätellä jo nimestä. Elukat. Eläimelliset. Aposymbioottiset. Tai mikä nyt tällä viikolla onkaan poliittisesti korrekti nimitys. Apo niin kuin apina, apo niin kuin apokalypsi. On kyse salaisesta sodasta kunnon kansalaisia vastaan, apojen oikeuksien varjolla.

Päähenkilö Zinzi kulkee laiskiainen selässään ja omaa kyvyn löytää kadonneita esineitä. Hän joutuu keskelle kummallisten asioiden vyyhtiä, kun eräs hänen asiakkaansa on murhataan ja  lähtee vastahakoisesti  selvittämään kadonneen poptähden Songwezan katoamistapausta, vaikkei yleensä ota etsittäväkseen ihmisiä.

 Zinzi on mainio persoona: hän ei jää neuvottamaksi juuri missään tilanteessa, hän on suorapuheinen ja räväkkä nainen. Hänen suhteensa suurikokoisen vartijamies Benoîtin (ja hänen mangustinsa) kanssa ei ole siirappinen nyyhkytarina, vaan mutkattoman suora ollen silti lämminhenkinen. Vailla sitoumuksia, sillä mies aikoo  vielä etsiä sodan takia kadoksiin joutuneen perheensä käsiinsä.  Zinzi tietää tämän, muttei halua ajatella sitä. Zinzi on myös sekaantunut huijausbisnekseen, jossa hän lähettää rahanpyyntöviestejä hyväuskoisille lahjoittajille. Hän on entinen narkkari, mutta laiskiainen ei anna hänen enää käyttää huumeita, sillä ne vaikuttaisivat myös siihen.

En nyt osannut mitenkään kiintyä Zinzin selässä roikkuvaan laiskiaiseen, vaikka ihan hauska tapaus tämä onkin huitoessaan ja naksuttaessaan. Alussa minun oli hirveän hankala tajuta, mitä tämä koko eläimellistämisjuttu on, mutta kyllä se kirjaa pidemmälle luettuani avautui.

"Sinun pitää lakata taistelemasta vastaan", hän sanoo ja täräyttää mukin vasten suutani niin lujaa, että puren vahingossa huultani. Kun vedän henkeä iskun voimasta, osa töhkästä valuu kurkustani alas. Se maistuu lämpimältä, karvaalta ja makealta, kuin murskatuilta toukilta jotka ovat syöneet mädäntynyttä viemärirottaa. Paskalta, kuolemalta ja laholta. Laiskiainen liukuu alas selästäni yhtäkkisen velttona kuin säkillinen hukutettuja kissanpoikia. Minä putoan kontilleni kakoen ja henkeä haukkoen, mutta ulos tulee vain pitkiä sylkinoroja. Ja sitten alkavat kohtaukset.

Kirjassa parasta on Etelä-Afrikkalaisen musiikkibisneksen kuvaus, Johannesburgin kaupungin syke, jonka ihan aistii lukiessaan sekä erikoisten henkilöhahmojen räväkät dialogit. Minkäänlaisia ylitsevuotavia hehkutusfiiliksiä en silti tästä saanut, mutta nautin lukemastani. Lauren Beukes käyttää tekstissään valtavasti vertauksia, joita aloin jo ihan odottaa lukiessani. Fantasiaa kirjassa on sen verran hienovaraisesti, että tätä voi huoletta lukea sellainenkin, joka ei ole ennen kyseistä lajia lukenut.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Zoo City muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Mikko Saari)
Ullan luetut kirjat
Rakkaudesta kirjoihin
Kirjan vuoksi




sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Emman ja Eetun yllätyslöytö: Marita Hauhia ja Anne Randén

Emman ja Eetun yllätyslöytö: Marita Hauhia ja Anne Randén (kuv.). Selkokirja. Avain 2016. 61 sivua. Kuvakirja.



"Eräänä kesäpäivänä, kun Emma, Eetu ja Arttu ovat retkellä rannassa, kaislat alkavat heilua. Kaislikosta löytyy lokinpoika. Sen siipeen on sattunut eikä se voi lentää. Emma ja Eetu alkavat hoivata pientä lokkia. Kun tulee kotiinlähdön aika, lokki ei haluakaan jäädä rannalle yksin. Mitä sitten tapahtuu?"

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan yhdessä 8-vuotiaan tyttäreni ja 6-vuotiaan poikani kanssa.

Emman ja Eetun yllätyslöytö on kivasti eteenpäin soljuva tarina kesää viettävistä sisaruksista, heidän perheestään ja loukkaantuneesta lokinpoikasesta. Tytön mielestä kirjassa parasta on se, kun lapset löytävät rannalta lokinpoikasen. Poika piti jostain syystä siitä, että retkeläisten eväänä mainittiin Naminamit (noita suklaavanukkaita ei käsittääkseni enää myydä missään, joten lasten piti kysyä, mitä ihmettä ne ovatkaan).

Molempien lasten mielestä mieleenpainuvin henkilöhahmo kirjassa on isoveli Arttu, joka seurustelee Annin kanssa ja pussailee. Tämä aiheutti lapsissa pientä tirinää. Emman ja Eetun vuoropuhelua oli minusta kovin mukava lukea, se oli sellaista luontaisen mutkatonta. Pidän myös kovasti kirjan simppelistä, mutta kauniista kuvituksesta. Lapsista kuvat ovat ok, ja poika olisi halunnut kuulemma tarkemmin tehtyjä kuvia.

Tarinassa on onnellinen, vaikka aavistuksen surumielinen loppu. Se opettaa lapsille, että joskus rakkaistakin asioista on osattava luopua. Emman veteen putoaminen myös antaa varmasti ajattelemisen aihetta pienille lukijoille. Emma kertoo tapahtuneesta äidilleen, vaikka on Artulle luvannut muuta,  ja huomaa, että se helpottaa.

Molemmat lapseni meinasivat, että loppu on tylsä, ja etenkin tyttö olisi halunnut tarinan vielä jatkuvan pitempään. Häntä suretti se, että Siipi joutui lähtemään pois lasten luota. Pojan makuun taas kirja on aavistuksen liian pitkä.

Minusta tämä on ihana kesäkirja, sopii hienosti juuri lukemaan oppineille lapsille että pienemmillekin luettavaksi kirjaksi. 

Lapset antoivat tunnetilansa mukaan kirjalle tällaiset arvosanat:

Tyttö:


(ok)




Poika:
(vihainen, koska liian pitkä)






Minä annan arvosanan 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Emman ja Eetun yllätyslöytö muissa blogeissa:

Luetaanko tämä?



torstai 2. kesäkuuta 2016

Koirasankarin matkassa: Ponku, Peetu ja helppo nakki

Ponku, Peetu ja helppo nakki: Aira Savisaari ja Mimmu Tihinen. Kuvittanut Lotta Kauppi. Karisto 2016. 144 sivua. Lastenkertomus.



"Eräänä päivänä Peetun kodin oven taakse ilmestyy puhuva Ponku-koira. Ponku käy muitta mutkitta taloksi. Pian koko Kivisaaren perhe on taivuteltu koiran puolelle ja Ponku ja Peetu perustavat etsivätoimiston. Ensimmäinen keissi on kadonneen keittokirjan löytäminen. Etsiväpuuhissa Ponku ajautuu Peetun kouluun, jonne se pestataan yllättäen lukukoiraksi. Ponkun ja Peetun porukkaan liittyy myös naapurin Tinja. Mutta mistä löytyy kadonnut kirja? Ja minne hävisivät nakit? Entä kuinka leivotaan pellillinen koirankeksejä täyden kympin sukusynttäreille?"


Oma arvio:

Luimme tämän kirjan yhdessä 8-vuotiaan tyttäreni kanssa. Hänen arvionsa kirjasta on tällainen:

Kirja kertoo Ponkun synttäreistä ja Eetusta ja siitä, kuinka Eetu löysi Ponkun. Parasta kirjassa on se, kun Ponkusta tulee lukukoira ja sillä on synttärit. En pitänyt siitä, kun Peetu pelkäsi kummituskirjaa. Kirjan kuvat on tosi hauskoja, kivoja ja etenkin Ponkun kuvat söpöjä. Siitä olisi voinut olla enemmän kuvia. Kirja on mielestäni liian lyhyt. Se loppuu hauskasti, kun järjestetään Ponkulle synttärit. Ihmettelin, miksi kirjassa sanotaan '' eikä 'minä'. Ymmärsin silti oudommatkin sanat. Kirja sopii mielestäni sekä tytöille että pojille.

Annan arvosanaksi:








Minun täytyy sanoa, etten ehkä nauttinut kirjasta niin paljon kuin tyttäreni. Kirjassa on paljon huumoria ja pienimuotoista seikkailua, mutta juoni on makuuni melkoisen köpöinen. Lukiongelmat tulevat hienosti esille kirjassa,  kun Tinja kertoo omista lukivaikeuksistaan puhuvalle Ponku-koiralla. Siitä plussaa. Hänen ideansa onkin valjastaa Ponku lukukoiraksi koululle. 

Kirjan puhekielisyys tekee hahmojen repliikeistä rempseitä, vaikka tyttöä jotkut sanat ihmetyttivät - niinkuin 'keissi'. Kirjassa vuorottelevat Ponku-koiran ja Peetu-pojan näkökulmat. Ponkun ylitsevuotava itsevarmuus tulee ilmi toistuvissa pikkukuvissa puhekuplineen. Aika rasittava piskihahmo minusta, mutta tyttö oli riemuissaan, joten hahmo ajoi varmasti tehtävänsä. Ehkä kirjan huumori on vain sellaista, joka ei kolahda minuun.

Uskoisin, että tämä kirja osuisi myös melko hyvin lukevien poikien pirtaan, juuri tämän osittaisen sarjakuvamaisuuden ja huumorin takia. Ponkun ja Peetun salapoliisitehtävä tuo lisää jännitystä tarinaan, kun he metsästävät Artun kadonnutta kokkikirjaa.

Ponku, Peetu ja helppo nakki on tarina ystävyydestä, peloista, oman paikkansa etsimisestä - ja koiran elämästä. 

Arvosanani 3

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!