Lumotut kirjeet -kirjapari: Rebecca Ross

Jumalainen vastustaja: Rebecca Ross. Suomentanut Nana Sironen.  WSOY 2025 (Lumotut kirjeet #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Divine rivals. Kansi: Kelley McMorris / Shannon Associates

"Salaperäisiä juonitteluja, historian lehtien havinaa ja riipaiseva rakkaustarina.

Rebecca Rossin omintakeisen menestysduologian aloitusosa on kertomus lumotuista kirjoituskoneista, rakkaudesta sodan varjossa ja toivosta, joka ei sammu koskaan.

Muinaisten jumalien sota raivoaa Cambriassa. Kahdeksantoistavuotias toimittaja Iris Winnow hyvästelee rintamalle lähtevän veljensä ja joutuu huolehtimaan yksin perheensä toimeentulosta. Toiveissaan hänellä on oma palsta sanomalehdestä.

Kun Irisin veljelleen kirjoittamat kirjeet joutuvat vääriin käsiin – komealle, rikkaalle ja tylylle Roman Kittille, joka on Irisin pahin kilpailija saman lehden toimituksessa – Irisin ja Romanin välille syntyy maaginen yhteys.

Veljensä löytääkseen Iris pestautuu sotakirjeenvaihtajaksi kauas kotoaan. Turvanaan hänellä on kirjoituskoneensa ja tuntematon kirjeystävänsä, johon hän on alkanut auttamattomasti rakastua…" (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale *** 

!!!JUONIPALJASTUKSIA!!!

Tämä kirjapari on ollut minun yksi odotetuimmista syksyn kirjoista, vaikka en ole etukäteen tiennyt tästä juurikaan mitään kuin takakannen tekstin verran. Mikä parasta, duologian molemmat osat ilmestyvät tämän syksyn aikana. Kirjan kansikuvakin on oikein vetoava.

Minun täytyy mennä, Pikkukukka, Forest oli sanonut ja koskettanut hänen hiuksiaan. Minun on vastattava kutsuun. (s. 68)

Kirjan alussa seurataan Oathissa asuvan Iriksen arkea sanomalehti Cazetten toimituksessa. Hänen isoveljensä Forest on ollut sotatantereella jo viisi kuukautta, ja sinä aikana Iris on lopettanut koulunsa kesken ja hankkinut työpaikan Cazettesta toiveenaan saada sieltä vielä joskus kolumnistin paikan. Irisilla on huoli sotivan isoveljensä lisäksi alkoholisoituneesta äidistään, josta ei ole perheen elättäjäksi. Konttorilla häntä taas kiusaa hänen pahin vastustajansa, kiusallisen komea ja rikas Roman Kitt, joka havittelee yhtä lailla kolumnistin paikkaa. 

Iris on perinyt mummoltaan kirjoituskoneen, jota hän säilyttää piilossa äidiltään sänkynsä alla. Sillä hän iltaisin kirjoittaa kolumniehdotuksia pomolleen Zebille, mutta myös kirjeitä veljelleen Forestille. Kirjeet hän on sujauttanut vaatehuoneen oven alta, ja ne ovat kadonneet siitä mystisesti. Iris ei ole uskoa silmiään, kun eräänä päivänä oven alta sujahtaa hänelle osoitettu kirje. Ensin hän luulee Forestin vastanneen hänelle, mutta pian kirjeiden kirjoittaja paljastaa, ettei ole Forest. Kuka tämä mystinen kirjekaveri on? Lukijalle paljastuu heti alussa, että hän on Roman Kitt, joka on alkanut tuntea kiinnostusta pisamanenäistä kilpakumppaniaan kohtaan, varsinkin luettuaan hänen kirjeitään. Hän ei kuitenkaan saa kerrottua kirjeissään todellista henkilöllisyyttään.

Pieneen hetkeen Iris ei pysty liikkumaan. Se naamio joka Romanin kasvoilla oli ollut kaikkien muiden edessä - hymy, iloiset silmät ja punehtuneet posket - putosi, ja Iris näki miten uupunut ja surullinen hän oli. (s. 98)

Kun Iris menettää äitinsä, Roman on ainoa, joka huolehtii tytön voinnista. Irisin on hankala paljastaa sisintään kenellekään, sillä hän kaipaa vähiten kenenkään sääliä. Hän kuitenkin hiukan lämpenee Romanille ja lupaa auttaa tätä artikkelin kirjoittamisessa. Romanin kihlaus neiti Elinorin kanssa tulee Irikselle puun takaa ja kirpaisee kummasti, vaikka eihän se hänelle kuulu. Roman ei todellakaan ole menossa naimisiin ynseän Elinorin kanssa vapaasta tahdostaan, vaan molempien vanhempien junailujen seurauksena. Onko hänellä pakotietä pakkoavioliitosta?

Tuntuu hyvältä tietää, etten ole tänä iltana yksin, vaikka istun hiljaa pimeässä. (s. 107)

Iris päättää lähteä kilpailevan lehden sotakirjeenvaihtajaksi keskelle sota-aluetta hävittyään Romanille kolumnistipaikan lehdessä. Hän voisi näin löytää ehkä veljensäkin. Hänet majoittaa majataloonsa reilu kolmikymppinen Marisol, ja Iris saa seuraa samanikäisestä sotakirjeenvaihtaja Attiesta. Myöhemmin majataloon tulee vielä kolmaskin sotakirjeenvaihtaja, joka pistää pakan sekaisin - ainakin Irikseltä. Sotakirjeenvaihtajille tulee sodan julmuus ja raakuus konkreettisesti silmille heidän avustaessa sotasairaalassa Marisolin mukana sekä päästessä mukaan rintamalle juoksuhautoihin ja bunkkereihin. Kolmenlaiset sireenihälytykset pitävät majatalon asukkaat valppaana: milloin pitää vetäytyä pimeään kotiin piiloon Hurtilta, milloin Dacre-jumalan lähettämiltä kyliä pommittavilta etyyreiltä ja milloin pitää evakuoitua lopullisesti kylästä. 

Mikä tämä sota oikein on? Tässä sodassa taistelevat toisiaan vastaan maailmaa vallitsevat jumalat, Dacre ja Enva. Enva on hyvis, taivaallinen jumala, kun taas Dacre se maanalinen pahis, joka suuttui aikoinaan Envalle pahasti tämän hylätessä hänet. Forest taistelee jossakin Envan puolella, ja Iris on huolissaan siitä, onko tämä enää elossa. Dacre vaikuttaa olevan pahasti voitolla, sillä hänellä on järeämmät aseet käytössään.  

Tästä jumalten sodasta ja Iriksen ja Romanin maagisesta kirjeenvaihdosta sekä muutamista satunnaisista maagisista esineistä tai taloista, jotka sivumennen mainitaan, koostuu oikeastaan kirjan ainoat fantasiaelementit. Kustantajan mukaan tämä on dystopiaa, mikä hämmentää vielä entisestään. Itse laittaisin tämän maagiseen realismiin hyvin vähäisten fantasiaelementtiensä vuoksi, mutta voisi tämä olla kevyttä fantasiaakin.

"---Ei ilo ole mikään rikos, vaikka ympärillä olisi toivottomuutta. Iris, katso minua. Sinä ansaitset kaiken onnen maailmassa. Ja minä aion pitää huolen, että sinä saat nauttia siitä." (s. 331)

Romantiikkapuoli tässä on hyvin vahvasti keskiössä, ja se on ihan mukavasti kirjoitettu. Iris ja Roman lähentyvät kivasti kirjeenvaihtonsa kautta. Hiukan turhauttaa se, kun Iris ei voi antaa tunteilleen valtaa Romanin kanssa, koska haluaa olla kirjeiden kirjoittelijalle, jolle Roman on siis antanut toisen nimensä Carver, uskollinen. Onneksi asiat alkavat paljastua. Loppuun on säästetty totinen tujaus sodan traagisuutta ja käänteentekeviä juonikuvioita. Pakkohan se on lukea jatko-osa tähän heti, kun se ilmestyy.

Pidin oikein paljon kirjan ideasta, maagisesta kirjeenvaihdosta, sotateemasta, joka oli kevennetty jumalten väliseksi sodaksi ja Iriksen ja Romanin ihanasta haters/enemies-to-lovers- suhteesta. Jossain vaiheessa kirjaa minun innostus hiukan laski, siksi ei tämä kuitenkaan päässyt minun huippuarvosanoilleni. Ehkä olisin toivonut hiukan lisää maagisia elementtejä tähän kirjaan, ja lisäksi Iriksen ja Romanin suhteen välistä jännitettä olisi voinut ehkä vielä hiukan kasvattaa. Oikein ihana romanttinen sotaromaani ripauksella maagisuutta, voisi olla minun kuvailuni tälle kirjalle kiteytettynä.

Annan arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjahullun päiväkirja

Armottomat valat: Rebecca Ross. Suomentanut Nana Sironen. WSOY 2025 (Lumotut kirjeet #2)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Ruthless Vows. Kansi: Kelley McMorris /  Shannon Associates

"Romanttisen tarinan tiivistunnelmainen päätös.

Jumalainen vastustaja -kirjan jatko-osa saa sydämen tykyttämään ja silmät kyyneliin.

Iris on palannut rintamalta ruhjeilla ja sydän murtuneena. Sota ei ole vielä läheskään ohi, ja on vain ajan kysymys, milloin se saavuttaa valmistautumattoman Oathin kaupungin.

Roman on jäänyt vihollislinjojen taakse vailla muistikuvia menneisyydestään. Hän alkaa jälleen kirjoittaa lehtijuttuja – mutta tällä kertaa viholliselle. Yllättäen hänen huoneensa lattialle ilmestyy kirje, jonka lähettäjä vaikuttaa yhtä aikaa vieraalta ja oudon tutulta.

Kohtalo heittelee Irisia ja Romania vääjäämättä lähemmäs toisiaan. Kun tilanne kiristyy, he vaarantavat rakkautensa ja tulevaisuutensa muuttaakseen sodan kulun.

Lukijat äänestivät kirjan vuoden 2024 Goodreads Choice Award -voittajaksi YA-fantasia-sarjassa." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

!!!JUONIPALJASTUKSIA!!!

Olipas mukavaa saada Lumotut kirjeet -kirjaparin molemmat osat saman vuoden aikana. Odottelin Jumalainen vastustaja -aloitusosalle kovasti jatkoa saadakseni tietää, miten kahden jumalan välisessä sodassa käykään, ja ennen kaikkea, miten Iriksen ja Romanin ihana rakkaustarinan kävisi. Ensimmäinen osahan päättyi hyvin dramaattisiin tunnelmiin...

Takaisin Oathiin palannut Iris työskentelee ystävänsä Attien kanssa Inkridden Tribunen leivissä. Säpäkkä mutta empaattinen lehden johtaja Helena haluaa julkaista rehellistä ja sodan toisen osapuolen, Enva-Jumalaa puoltavaa tietoutta, vaikka kaikki eivät siitä pidäkään. Iris on onnellinen saatuaan veljensä Forestin takaisin, mutta sydän kaipaa Romania, jonka sodan pahis-osapuoli Dacre kaappasi joukkoihinsa. Dacre tyhjentää sotilaidensa muistin edellisestä elämästään, joten Iris pahoin pelkää, ettei Roman enää muistaisi häntä. Lumottu kirjeenvaihtokaan ei onnistu, koska Iris on menettänyt hienon perintökirjoituskoneensa, eikä Romanillakaan varmasti ole pääsyä maagisen Alouette-kirjoituskoneen ääreen - onhan niitä olemassa enää neljä kappaletta. Joista yksi on Oathin museossa. Siitä Iris saakin ajatuksen, joka edellyttää pientä murtokeikkaa.

"En halua taistella puolella sydämellä, vaan koko sydämelläni." (s. 160)

Roman ei muista edellisestä elämästään mitään, kiitos Dacre-jumalan, joka on nyt hänen pomonsa. Roman saa yhä hyödyntää kirjoitustaitoaan, sillä hänestä on tehty Alisten kirjeenvaihtaja. Sattumalta hänelle tarjotaan kirjoituskonetta, joka onkin Iriksen vanha Alouette. Ensimmäinen vaatehuoneen lattialle ilmestynyt kirje hämmentää Romania. Kuka kumma hänelle kirjoittelee nimimerkillä "E"? Hän päättää pitää kirjeet salassa, vaikka hänellä ei vielä ole aavistustakaan vaimostaan Iriksestä. Unissa hänelle kuitenkin alkaa ilmestyä kaunis nuori neito nimeltä Iris Winnow, joka tupsahtaa Romanin työpaikalle Gazette-lehden toimitukseen. Roman ei kuitenkaan vielä ymmärrä unen tarkoitusta.

Irikselle ja Attielle tulee taas uusi keikka lähelle sotatanteretta, eikä Forest ole tästä ollenkaan riemuissaan. Sotakirjeenvaihtajakaksikko pääsee kuitenkin taas tapaamaan rakasta Marisolia ja tämän sotilasvaimoaan Keegania, mutta joutuu myös melkoiseen vaaraan jälleen kerran. Iris ei kuitenkaan kadu vaarallista reissuaan, sillä hänelle ja Romanille tulee yllättävä kohtaaminen, joka voi pikku hiljaa palauttaa Romanin muistoja. Kaikkea toivoa ei ole menetetty. Kaksikko tutustuu myös mukavaan autokuskiinsa Tobiakseen, josta tulee Attielle hyvinkin tärkeä henkilö. 

Tänä iltana tapahtuisi jotain. Jotain, mikä halkaisisi maailman kahtia. (s. 332)

Armottomat valat on mielestäni edeltäjäänsä monipuolisempi ja mukaansatempaavampi kirja, jossa on myös enemmän fantasiaelementtejä mukana. Sodan vastapuolet, alisten jumala Dacre ja taivaallinen jumala Enva pääsevät isompaan rooliin, tosin Enva on lähinnä varjoissa piileskelevänä, kun taas Dacre näkyy ja kuuluu hurttineen ja etiireineen. Päästäänpä kirjassa kurkistamaan Dacren valtakuntaan eli aliseen maailmaan, ja matkustamaan kammottavan etiirin kyydissä. 

Kaiken tämän sodan takanahan on siis Dacren ja Envan onneton rakkaustarina, jossa maanaliseen valtakuntaan vangittu Enva on vapautunut soittamalla erityistä kehtolauluaan, joka on vaivuttanut kaikki uneen, ja vapautunut Dacren toksisesta rakkaudesta. Siitä suuttuneena Dacre on käynnistänyt sotatoimet ja valjastunut väkipakolla mukaan ihmisiä, joiden muistoja hän on pyyhkinyt pois. Tämän takia viulu on ollut kielletty soitin siitä asti Dacren käskystä. Enva on kuitenkin ihmisten puolella ja haluaa lopettaa sodan. Siihen hän tarvitsee kuitenkin hiukan apua.

Rakas Iris,

Pitäisikö minun olla yllättynyt siitä, että olin rakastumassa sinuun toisen kerran? Pitäisikö minun olla yllättynyt siitä, että sanasi löysivät minut täältä, jopa tässä pimeydessä? Että olen kantanut E-kirjeitäsi lähellä sydäntäni kuin suojakilpeä? --- (s. 223)

Romanin ja Iriksen rakkaustarina on tietysti tämänkin osan keskiössä, vaikka se kaiken sodan ja melskeen jalkoihin meinaakin jäädä. Maaginen kirjeenvaihto on tässäkin osassa isossa roolissa, kun Iris yrittää mahdollisimman salamyhkäisesti saada Romanin taas muistamaan hänet. Kiinnijäämisen pelko on suuri, sillä kirjeet eivät saa päätyä Dacren hyppysiin. Iriksen ja Forestin sisarellisia välejä on myös kuvattu ihanalla tavalla. 

Armottomat valat jaksoi pitää minut otteessaan alusta loppuun saakka. Siinä on juuri sopivassa suhteessa romantiikkaa, toimintaa, maagisia elementtejä ja traagisia kohtauksia. Oikein hyvä lopetus tälle duologialle!

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjahullun päiväkirja

Samantyylistä:

Kirjojen tytär: Margaret Rogerson

Häiveen tapauskirjat -sarja: Mari Renko

Pihlajapalatsi: Mari Renko. WSOY 2025 (Häiveen tapauskirjat #1)

Kansi: Kaisu Sandberg

" 'Siellä missä valo ja varjo kohtasivat, pimeyden rajamaalla missä äänet vaimenivat kuiskauksiksi, piileskeli Häive.'

Lumoava fantasia- ja mysteeriromaani vie keiju- ja ihmishovien ikiaikaisiin juonitteluihin. Rikoksen selvittämisen ympärille kehkeytyvää juonta höystää röyhkeän mestarivarkaan ja aatelisen etsiväneidin kipinöivä kemia.

Häive on Ilisiran hovia piinaava mestarivaras ja keiju. Viona Hollins on nuori aatelisetsivä, jonka tinkimättömiä tutkimuksia ei hidasta edes hänen kävelykeppinsä.

Varjonpäivän iltana kaikki silmäätekevät ovat koolla tanssiaisissa – myös Häive. Häive törmää yllättäviin vaikeuksiin keikallaan ja jää kiinni rikospaikalta ihmisaatelisen verta käsissään. Syyllisestä ei näytä olevan epäilystä, mutta keijuhovi palkkaa Vionan selvittämään tapausta.

Totuus on oletettua monimutkaisempi ja Viona huomaa pian avustavansa Häivettä vankilapaossa saadakseen sen selville. Rikosta ratkovan päähenkilökaksikon yhteispeli palaa herkullisesti kytevällä liekillä." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ai että, on ihanaa, kun tulee uusia kotimaisia nuorten aikuisten fantasiasarjoja. Mari Renko on minulle (ja monelle muullekin) ihan uusi nimi, mutta häneltä julkaistiinkin sitten kerralla kolme romaania tälle vuotta. Yksi näistä on siis tämä YA-kirja Pihlajapalatsi, jonka upean kannen on suunnitellut - kukas muukaan kuin - Kaisu Sandberg. 

Pitäisikö hänen luovuttaa ja tyytyä aatelisneidin rooliin? Jos hän yrittäisi enemmän, jos hän vain käyttäytyisi niin kuin kaikki muutkin? (s. 79)

Kirjan sympaattinen ja nokkela päähenkilö on aatelisneito Viona, joka ei ole tyytynyt vain tekemään kirjontatöitä ja juomaan teetä salongissa, vaan hän tutkii tilauksesta erilaisia rikoksia. Useimmiten hänellä on ollut toimeksiantoina erilaisia koruvarkauksia, mutta nyt hän saakin hyvin erilaisen tehtävän: Keijuprinssi Cory pyytää tätä selvittämään kuningattarenkaartin päällikön, Leodor Evertonin murhaa. Murhasta syytetään nyt siis Coryn pikkuveljeä, keijuhovin raikulipoikaa,  keijuvaras Elymus Adevanea, joka vain sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Ihmisten suhtautuminen keijuihin on hyvin asenteellista, joten kukaan ei ole kyseenalaistanutkaan, etteikö ruumiin kanssa samasta huoneesta yllätetty keijunuorukainen olisi syyllinen. Eipä silti, keijutkaan eivät oikein arvosta ihmisiä, jotka ovat ajaneet heidät omasta Pihlajapalatsistaan maan alle Käänteinen-nimiseen paikkaan.

Näky sai Elyn sydämen vihlomaan kaipuusta, joka oli tuttu jokaiselle keijulle. Se oli heidän kotinsa, heidän palatsinsa, jonka ihmiset ja tulikuningatar olivat varastaneet. (s. 138)

Ely ei ole syyllinen murhaan, sen saa tietää heti alussa lukijakin, joka pääsee seuraamaan tuon ketterän varkaan etenemistä Varjonpäivän tanssiaisten juhlarakennuksessa. Hänen on ollut määrä varastaa Evertonin työhuoneen kassakaapista eräs lipas, mutta saavuttuaan huoneeseen hän huomaakin jonkun ehtineen ensin - ja surmanneen herra Evertonin. Ja kuin kutsusta poliisit saapuvat samantien paikalle. Lavastettiinko Ely? Viona haluaa tavata vangitun keijupojan, joka paljastuu Vionan pitkään etsimäksi mestarivaras Häiveeksi, vaikka poliisipäällikkö Jac ei ole kovin innokas Vionan sekaantumisesta asiaan. Ely ei myöskään ole kovin yhteistyökykyinen Vionan kanssa, mutta hänen mieltä toki lämmittää pehmeä huivi, jonka neito sujauttaa tämän käsiraudoista kipeisiin ranteisiin. 

Ilisiran kaupungissa on odotettu jo pian saapuvaa tulikuningattaren uudelleensyntymää, joka on hyvin tärkeä tapahtuma. Kuningatar on hädissään, sillä juuri tuossa varastetussa lippaassa on tuon tapahtuman kannalta tärkeää tietoa. Niinpä hän pyytää Vionaa etsimään lippaan takaisin.

Viona päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja vapauttaa keijuprinssin, vaikka tämä onkin todella tylykäytöksinen. Apuna vankilapaossa hänellä on uusi lentohärveli, jonka hän on kehitellyt yhdessä herra Hastfieldin kanssa. Nyt ei ollut aikaa testilennolle, vaan Feenikssiiveksi nimetty kone pääsee tosi toimiin. Viona nimittäin haluaa tosissaan tietää, kuka murhasi herra Evertonin, kuka ehti varastaa kuningattarelle tärkeän lippaan ennen Elyä ja kuka palkkasi taas Elyn varastamaan lippaan? Ely saa toimeksiantonsa kammottavan Lyrissan välityksellä, mutta ei tiedä tarkalleen, kuka hänet palkkasi. 

Ely joutuu esittelemään rasittavan sinnikkään etsiväneidon asuinkumppaneilleen ja rikostovereilleen, peikkotyttö Meeralle ja kitsune Ryolle, joka pystyy muuttamaan muotoaan kolmihäntäisen ketun hahmostaan minkä tahansa ihmisen hahmoon. Yhdessä tämä varaskopla asustaa laitakaupungilla hylätyssä Puolen kuun teatterin rakennuksessa. Elyn harmiksi Viona sopeutuu joukkoon yllättävän hyvin, vaikka prinssillä on omat ennakkoajatuksensa aatelisista. Viona ei ole ihan täydellinen: hänellä on toisessa jalassaan proteesi, sillä hän on joutunut lapsena räjähdysonnettomuuteen ja menettänyt vanhempansa ja sisaruksensa. Hänen kasvojaan kehystävät kaiken lisäksi pyöreät rillit, jotka eivät ole tuossa maailmassa in.

Pikku hiljaa Vionan ja Elyn yhteistyö alkaa toimia, onhan heillä yhteinen päämäärä. Ketterä keijupoika ja kömpelö, mutta hyvin älykäs aatelisneito on loistava vastakohtapari. Välillä vieraillaan keijujen asuttamassa Käänteisessä, jossa Vionalle alkaa selvitä Elyn hankalat välit hänen perheeseensä. Pala palalta ratkotaan murhamysteeriä ja lippaan olinpaikkaa samalla, kun Vionan ja Elyn on selviteltävä välejään. Vionalle on kova pala huomata, miten syvästi Ely on riippuvinen tomusta, päihteestä, jolle erityisesti keijut ovat herkkiä. Kumpi on tärkeämpää Elylle, tomun tuoma vapauden tunne vai Vionan ystävyys?

Jos hän seuraisi himon kutsua, hän joutuisi jättämään tämän kaiken taakseen. Tomun tie oli yksinäinen. Ja hän todella oli saanut tarpeekseen yksin olemisesta. (s. 398)

Minä pidin tästä kirjasta valtavasti! Henkilöhahmot ovat todella moninaisia, Vionan ja Elyn  kemia toimii loistavasti, murhamysteerijuoni on kiehtova ja fantasiamaailma selkeä ja mielenkiintoinen yhdistelmä historiallista ja korkeafantasiaa. Mietin, olisinko halunnut romantiikan kipinää enemmän, mutta enpä sitten tiedä. On ihanaa, ettei tässä suin päin hypätä intohimon syövereihin, vaan selkeästi rakennetaan kunnon syvällistä pohjaa rakkaudelle. Tai niin ainakin oletan. Uudelleensyntyvä Feenikskuningatar on jotain ihan uutta ja jännittävää, keijut taas tuttua taattua muista YA-fantasioista. Ripaus steampunk-henkeäkin tulee Vionan lentohärvelikiinnostusten myötä. Plussaa myös siitä, että traagisen lapsuuskokemuksen jälkeen Vionalla on rakastava perhe tukenaan, eli aina ei tarvitse päähenkilön elää täysin kurjien ihmisten ympäröimänä.

"Nyt on aika näyttää koko maailmalle, että taikaolentojen aika on lopullisesti ohitse." (s. 256)

Jään innolla odottamaan Häiveen tapauskirjojen jatkoa, Elyn ja Vionan yhteistyön jatkoa ja ehkä jotakin muutakin heidän välilleen. Myös syntisen komea Cory-isovelikeiju aiheuttaa Vionalle sydämentykytyksiä, joten nähtäväksi jää, miten tässä vielä käy. Ihana, ihana kirja!

Annan tälle arvosanaksi täydet 5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Samantyylistä:

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras -trilogia

Jennifer Lynn Barnes: The Inheritance games -sarja

Kayvion Lewis: Thieves' Gambit -kirjapari

Holly Black: Ilman väki -trilogia ja Keijuvalta-kirjapari

Tulen ja tuhkan tyttäret: Anniina Mikama

 Tulen ja tuhkan tyttäret: Anniina Mikama. WSOY 2023

Kansi: Sami Saramäki

"Tulta, ruudinsavua ja hovijuonitteluja

Historiallisten seikkailujen mestarin 1500-luvun Irlantiin sijoittuva romaani tyttöjen välisestä ystävyydestä – ja taistelusta tuhoa kylvävää lohikäärmettä vastaan.

Legendan mukaan vuoren uumenissa asuu lohikäärme. Sotureiden retkue lähtee tutkimaan asiaa ja muinainen peto herää kostamaan pesärauhansa rikkojille. Hyökkäyksestä jää ainoana eloon linnanherran tytär Isibéal. Paetessaan halki palavien kylien Isibéal tapaa neljä kaltaistansa rohkeaa tyttöä. Kun sotureista ja miehistä suurin osa on saanut surmansa, joutuvat nuoret sankarittaret ottamaan ohjat käsiinsä. Heidän on saatava kaksi kilpailevaa aatelissukua yhdistämään voimansa lohikäärmeen kukistamiseksi."(WSOY)

Oma arvio:

Anniina Mikaman uuden fantasiakirjan mahtipontinen nimi Tulen ja tuhkan tyttäret ja liekkien loimuttama upea kansi, kiitos Sami Saramäen, antavat odottaa seikkailullista, historiallista, juonitteluntäyteistä fantasiaromaania, jossa tytöt saavat loistaa. Nämä olivat minun ennakko-odotuksiani. Katsotaanpas, miten kävi.

Vuoksilinnan jaarlin 15-vuotias tytär Isibéal haluaisi, että hänen isänsä Erland kohtelisi häntä tasaveroisesti, kuten 17-vuotiasta Egil-isoveljeä. Niinpä hän on hyvin mielissään, kun hän pääsee muun seurueen mukana vaaralliselle matkalle kohti huhuttua lohikäärmeen luolaa, jossa uskotaan olevan suuria rikkauksia. Reissu menee kuitenkin pieleen ja lähes kaikki muut menettävät henkensä lohikäärmeen tulisuihkun alle, paitsi Isibéal. Hän näkee vain, kuinka Lorcán-niminen nuorimies ehtii anastaa säkin lohikäärmeen luolasta, ja tämä suututtaa luolassa uinuneen pedon.

- Se oli valtavan kokoinen. Lensi vain pari kertaa tästä ylitse puhaltaen tulta, mutta se riitti polttamaan kaiken karrelle.Se poltti talot ja ajoi ihmiset pakosalle. Sitten se napsi juoksevia ihmisiä lennossa ja söi yhtenä suupalana. (s. 37)

Cáitlín ja Elen, ylimmät ystävykset, ovat palaamassa metsästysretkeltään, kun he kohtaavat kotikylässä kamalan näyn. Kaikki on palanut poroksi eikä juuri kukaan ole selvinnyt hengissä. Syylliseksi tuhosta paljastuu lohikäärme, joka on lentänyt kylän ylle ja puhkunut tulellaan kaikki maan tasalle. Tyrmistyneinä ja suruissaan he päättävät lähteä hakemaan apua jaarli Erlandin linnasta tietämättömänä tätä kohdanneesta tuhosta ja matkallaan törmäävät resuiseen, mielipuolisen oloiseen kulkurityttöön, jonka avusta he tylysti alkuun kieltäytyvät. He eivät vielä tiedä, että nokkelasta ja rohkeasta Moirinnista on heille vielä paljon apua matkansa aikana.

Mukaan kuvioihin tulee vielä perheensä Erlandin joukoille menettänyt Nóra, jolla on kana kynimättä tämän kanssa. Erlandin joukot ovat nimittäin syynä siihen, ettei Nóran perheestä ole enää kukaan elossa. Muut eivät tiedä Nóran kaunasta Erlandia ja tämän jälkeläisiä kohtaan siinäkään vaiheessa, kun Erlandin tytär Isibéal liittyy joukkoon mukaan ja kertoo, ettei Lordi Erlandia enää ole. Ja että hän tietää, missä lohikäärmeen pesä on. Muut tytöt ovat kääntymässä sen kannalle, että koska miehistä ei näytä olevan lohikäärmeen kukistajiksi, he voivat itse alkaa suunnitella tämän surmaamista. Kun Elen pukee yllensä haarniskan tekeytyen ritariksi, hän tietää viimein, kuka hän on. Hän ei ole enää Elen, hän on Éamon, joka on salamarakastunut kauniiseen Isibéaliin. Isibéal on tosin lupautunut eräälle nuorelle miehelle, josta hänet on erinäisten kahnausten takia erotettu. Cáitlín taas ei voi unhoittaa sokeaa bardi Harperia, jonka he pelastivat erään palaneen kylän raunioista.

Nämä viisi tyttöä astuvat pois tyttöjen perinteisistä rooleista ja käyvät kohti rohkeaa taistoaan lohikäärmettä vastaan. Éamon on löytänyt todellisen olemuksensa transpoikana, Isibéal unohtaa taistelun tuoksinassa ylhäisen asemansa, Nóra unohtaa kostoaikeensa yhteen hiileen puhaltaessaan, Moirinn osoittautuu ihan yhtä selväjärkiseksi kuin muutkin ja Cáitlín löytää rakkauden. Lisäksi selviää, miten monta väärinkäsitystä on tapahtunut ja miten ne voivat johtaa vääriin tulkintoihin ja ratkaisuihin - ja miten sen takia ihmishenkiä uhrautuu. He taistelevat tyttöjä vähättelevien miesten asenteita ja vastaan ja hämmästyttävät heidät neuvokkuudellaan.

Lohikäärmeen silmät olivat väriltään tulenkarvaiset kuin kuumana palavan ahjon hiillos. Ne katsoivat suoraan eteenpäin ja niissä oli tappamiseen tottuneen metsästäjän ankara ja mitään pelkäämätön katse. Suupielet kaartuivat siten, että terävät hampaat tulivat näkyviin ja näytti kuin peto olisi hymyillyt julmaa, itsetyytyväistä hymyä. (s. 77)

Mutta miten käy lohikäärmeen? Saavatko he surmattua tuhoa kylvävän otuksen? 

Kirja lähti minusta mukavasti käyntiin lohikäärmeenmetsästyskohtauksellaan (huh, nyt tuli pitkä sana) ja sitten kaikki keskeiset tyttöpäähenkilöt esiteltiin luontevasti siihen perään. Jotenkin seikkailullinen tarina kuitenkin kävi minun makuuni ajoittain hiukan tylsäksi ja raskassoutuiseksi sen jälkeen, vaikka kiintoisia tapahtumia toki riitti. Henkilöhahmot erottuivat mukavasti toisistaan edukseen, mutta heidän sisäänsä oli kuitenkin hankala päästä. Romanssit syntyivät vähän niin kuin puun takaa, kuten Éamonin rakkaus Isibéalia kohtaan ja lopun Nóran ja Éamonin syvenevät tunteet. Eniten pidin Elenin/Éamonin hahmosta ja hänen tiestään kohti todellista sukupuoltaan transpoikana. 

Koko ikänsä hän oli piilotellut todellista luontoaan, mutta nyt se pyrki esiin sellaisella voimalla, että hän oli alkanut vapista kauttaaltaan. Tämän rautapanssarinsa suojissa hän koki viimeinkin olevansa se, jollaiseksi hänet oli tarkoitettu. (s. 100)

En voinut sille mitään, että sympatiani olivat kokoa ajan lohikäärmeen puolella, enkä osannut nähdä sitä missään vaiheessa kyliä polttavana hirviönä, vaan omaa pesäänsä puolustavana otuksena, joka vain halusi elää rauhassa. Kirjassa selviääkin, miksi lohikäärme on toiminut niin kuin on toiminut, ja hän saa hiukan myötätuntoa osakseen ja hyvityksen siitä, mitä häneltä on viety.

Tulen ja tuhkan tyttäret on hienosti rakennettu fantasiaromaani, joka varmasti vetoaa historiallisista ja seikkailullisista kirjoista nauttiviin nuoriin lukijoihin. Siinä on hiukan samaa henkeä kuin aikuisimmissa fantasiasaagoissa Valtaistuinpeli ja Noituri.

Annan arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Siniset helmet 

Kirjojen keskellä 

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Maailmantyttäret: Siiri Enoranta

Savuvarkaat-trilogia: Sally Green

Kirjokansi: Karoliina Tervonen

 Kirjokansi: Karoliina Tervonen. Tammi 2023

Kansi: Maya Hahto

"Kirjokansi kumartaa tyylillään romantiikan ajalle ja kansanperinteen tarinoille. Se kertoo turhamaisesta neiti Holmbergistä, joka on keplotellut viehätysvoimallaan tiensä seurapiireihin, vaikka onkin vain hienostunut taskuvaras ja petkuttaja.

Kun kotikaupunkiin hyökkäävät sudenturkkiset pedot, neiti pakenee fantastiseen seikkailuun, jossa viimeisetkin hattuhöyhenet haihtuvat.

Neiti Holmberg viihtyy ylellisyyksien täyteisessä elämässään loistavasti. Hän osaa taitavasti pyörittää laajaa ja anteliasta kosijakaartia lupaamatta mitään, mutta antaen kaikkien olla toiveikkaassa uskossa yhteisestä tulevaisuudesta, ainakin niin kauan kuin rahapussissa riittää roposia tai povitaskusta löytyy pihistettävää.

Kurjenpahkan seuraelämä tuntuu olevan kaukana sudenturkkisten vihollisten leimuavista taisteluista, kunnes koittaa päivä, jolloin mystinen paha saapuu satamakaupunkiin. Ja vie neiti Holmbergilta kaiken.

Alkaa huima kostoretki Pohjolaan, Tuonen valtakuntaan, kun nuori nainen seurueineen lähtee vaatimaan omaansa takaisin. Kätkeytyvätkö onni ja vauraus alisen maailman tuntureille?" (Haamu)

Kirjatraileri

Oma arvio:

Olipas ihastuttavaa, että tartuin tähän Karoliina Tervosen esikoisromaaniin, vaikka alkuun epäröin. Pidän muuten myös tajuttoman paljon Maya Hahton suunnittelemasta kannesta, joka mukailee tarinaa täydellisesti. 

Pedot ovat saapumassa Kurjenpahkan satamakaupunkiin, tai näin päähenkilö, neiti Holmberg lukee paikallisesta aviisista. Neiti Holmberg rakastaa kauniita vaatteita ja seuraelämää, lumoaa innokkaat kosijat mutta ei huoli ketään aviomiehekseen, vaan tyhjentää onnettomien miespolojen taskut. Tämä nuorena orvoksi jäänyt nuori nainen ei kerro koskaan kenelläkään etunimeään. Hän on Herra Holmbergin hienoimmat puvut ja pukimet -liikkeen ompelijatar yksin kovaa kuria pitävän Herra Holmbergin armosta.

---"Mutta ette ymmärrä - kompassini - en ole kertonut teille kaikkea."(s. 48)

Neiti Holmberg on jälleen liehitellyt erästä päihtynyttä merimiestä, herra Lainekaria, varastaakseen tämän taskustaan arvokkaan taskukellon. Ikäväkseen hän jää kiinni, saa vihastuneet Lainekarin peräänsä, mutta pelastuu armollisen, mutta hyvin vihaisen Herra Holmbergin ansiosta. Kun Lainekari tulee myöhemmin liikkeeseen vaatimaan saataviaan, valehtelee neiti Holmberg piilottaneensa kellon - tai kompassin, kuten Lainekari sanoo. Oikeasti tuo kummallisesti hyrisevä kello on piilotettuna hänen rintojensa väliin. Herra Lainekari on vain ovelampi, eikä neiti Holmbergillä ole enää mahdollisuutta paeta avioliiton satamaa. Kunnes pedot tulevat kaupunkiin ja kaikki muuttaa suuntaansa.

Mutta mitä ovat nuo pedot? Ne ovat sudenturkkisia Pohjolan väkeä, jotka polttavat kyliä ja kylvävät kauhua mennessään. 

"Olen vain pahainen taskuvaras! Selvisin hädin tuskin Kurjenpahkan palosta hengissä. En pysty kamppailemaan petoja vastaan."(s. 79)

Rouva Lainekari lähtee yksinään pakomatkalle, törmää talonsa menettäneeseen kotitonttuun, jonka ajatuksesta he lähtevät kostoretkelle Pohjolaan. Koska Pohjolan väki tuhosi kylän ja talonhaltian rakkaan talon talonväkineen, he aikovat viedä kostoksi heiltä Sammon, tuon ehtymättömien rikkauksien taikakalun. Rouva Lainekarilla siintää jo silmiensä edessä kauniit vaatteet, korut ja asusteet, joita hän saisi Sammon avulla. Tontulla on myös narunnokassa yksi Pohjolan pedoista, jonka hän on napannut loitsunsa valtaan ja jota he nyt raahaavat perässään oppaanaan kohti Pohjolaa. Myöhemmin seurueeseen liittyy myös metsän kuningas, karhu, ja neuvokas peltomyyrä Pyllervo, joka pelastaa rouva Lainekarin näkin kynsistä.

Pääseekö seurue Pohjolaan ja löytävätkö he Sammon? Tuoko taikakalu onnea vai johtaako se vain kaaokseen ja sekasortoon, kuten Pohjolan asukas eli peto, tuttavallisemmin Marraskuu, yrittää seuruetta varoitella? 

"Etkö jo ymmärrä? Kun vaurautta kertyy liikaa yhteen paikkaa, tasapaino murtuu."(s. 166)

Kirjokansi on ihana yhdistelmä romanttista historiallista romaani, kansanperinnettä ja Taru Sormusten herrasta -henkistä fantasiaseikkailua. Myönnettäköön, että olin alkuun hieman pettynyt, kun suomalaisen mytologian elementit alkoivat tulla mukaan, sillä olin odottanut enemmänkin historiallista, cozy crime -henkistä tarinaa, ja muutenkin suomalainen kansanperinne on ollut aika vahvasti mukana useassa nuorten fantasiassa viime aikoina, mutta ihastuin tarinan edetessä seurueen jäseniin. Peltomyyrä Pyllervosta muodostui minun suurin suosikkini. Kaikki ovat omalla tavallaan erilaisia persoonia: turhamaisuuteen tottunut rouva Lainekari, äreä ja kunnioitusta vaativa karhu, rohkea ja pippurinen Pyllervo, ujo ja lämminhenkinen Marraskuu ja ylpeä ja voimakastahtoinen kotitonttu. 

Mukana on myös haikeaa romanttista latausta, josta jää lämmin odottavainen olo. Kirjan loppu on sopivalla tavalla haikean surullinen, mutta toiveikas. Viehättävä fantasia, voisi olla oikea sana kuvaamaan Kirjokantta.

Arvosanaksi annan 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Satakunnan kansa

Kirjahullun päiväkirja

Lukihäirikkö

Samantyylistä:

Tytär hämärän, piika pimeän: J.S. Meresmaa

Tinarinnat - Kalevalan naisten uudet tarinat: J.S. Meresmaa ja Anni Kuu Nupponen (toim.)

Sydämenmuotoinen kesä: Katariina Romppainen

 Sydämenmuotoinen kesä: Katariina Romppainen. Kvaliti 2022

Kansi: Michael Kingdom

"Sydämenmuotoinen kesä on monitasoinen tarina 16-vuotiaasta Lumista, joka ostaa hetken mielijohteesta fiftarimekon vintage-kaupan karismaattiselta Eeriltä. Kun Lumi pukee kotona mekon ylleen, hänet valtaa pakonomainen tarve kirjoittaa vuoteen 1979 sijoittuvaa tarinaa. Outo yhtälö, sillä Lumi ei tiedä tuosta ajasta mitään. Hän ei muutenkaan ole mikään sanataiteilija – eikä mekkoihminen!

Lumi palauttaa mekon Eerille, mutta tämä haluaakin selvittää mysteerin yhdessä. Miksi mekko saa Lumin kirjoittamaan? Onko tarinan taustalla tositapahtuma? Arvoitusta ratkoessa kuluu monta kuumaa kesäpäivää ja Lumi huomaa rakastuvansa salaperäiseen Eeriin. Mutta mekko pitää häntä yhä otteessaan..." (Kvaliti)

Oma arvio:

Tämä on ensimmäinen kirja, jonka luen Katariina Romppaiselta. Sydämenmuotoinen kesä on kuitenkin jo kaiken kaikkiaan kymmenes nuortenromaani kirjailijalta, joten onhan se jo korkea aikakin tutustua hänen tuotantoonsa. Useimmiten olen törmännyt suosittuun Sori vaan, se on totuus -romaaniin, joka on kirjastomme kirjallisuusdiplomilistalla ja vaikuttaa olevan etenkin monen seiskaluokkalaisen mieleen.

Kuten jo kansikuvasta ja kirjan takakansitekstistä voi päätellä, kirjan keskeisenä elementtinä on purppuranpunainen fiftarimekko, jonka Lumi-niminen tyttö hetken mielijohteesta ostaa eräästä vintage-liikkeestä. Osasyynä heräteostoon saattaa olla kiehtova myyjä, Eeri, joka saa perhoset lepattamaan Lumin vatsassa. Lumi ei todellakaan ole mekkoihmisiä, ja kotona ihmetellään, miksi tyttö laittoi todennäköisesti satasia upeaa mekkoon. Oikeasti Lumi maksoi mekosta vain 5 euroa, mutta sitä ei kukaan uskoisi. Mekossa on hieno sydämenmuotoinen kaula-aukko ja pesulapusta käy ilmi, että se on tehty käsityönä Lapissa. 

Lumi huomaa mekon oston jälkeen jotain outoa: hän alkaa pakonomaisesti kirjoittamaan läppärillään tarinaa, joka sijoittuu 1979-luvulle. Tarinan kertojana on nuori Hanski-niminen tyttö, joka lähtee Lapissa asuvan kirjekaverinsa Virvan kanssa katsomaan Sulevi and the Rockboys -nimistä orkesteria Niittytansseihin. Virva on ruvennut fiftariksi sitten viime näkemän, ja Hanskilla on tässä sulattelemista. Virva saa kuitenkin houkuteltua Hanskinkin pukeutumaan tyylin mukaisesti, ja niinpä Hanski lähtee tansseihin yllään Virvan purppuranpunainen fiftarimekko. 

Lumista tuntui yhä oudommalta. Hän kirjoitti tarinaa, joka sijoittui ammoisille ajoille, kaukaiseen menneisyyteen. Siinä ei ollut mitään järkeä. (s. 14)

Tyttöjen ilta ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan: heillä tulee eripuraa, sillä Hanski haluaa mennä mieluummin katsomaan toisella lavalla esiintyvää punk-bändiä, Tuberkuloosia. Lisäksi silmälasipäinen Virva jää huomattavasti kauniimman Virvan varjoon. Myöhemmin Virva kääntääkin yhtäkkiä kelkkansa täysin ja tekee ikävät temput Hanskille. Hanski on huolissaan sokeritautia sairastavasta ystävästään, joka ei tunnu huolehtivan insuliiniannoksistaan niin hyvin kuin pitäisi. (huom. diabeteksesta puhuttiin 70-luvulla vielä sokeritautina.)

Mekko oli sotkenut hänen päänsä. Niin kuin siihen olisi ommeltu paha henki. (s. 39)

Kirjan tarina vuorottelee Lumin elämän ja hänen kirjoittamansa tarinan henkilöiden, Hanskin ja Virvan vaiheiden välillä. Lumi tajuaa hyvin pian, että mekolla ja pakonomaisella tarinan kirjoittamisella on yhteys. Välillä hän haluaa viedä koko mekon takaisin, mutta sitten isoveli Pyry vaatii salaa lukemaansa tarinaan jatkoa ja kehuu sitä, ja myös Eeri  haluaa Lumin jatkavan tarinaa, sillä hän haluaa tietää, miten Virvan ja Hanskin käy. Lumi saa hiukan muuta ajateltavaa, sillä hänen isänsä on koko ajan hänen kimpussaan: Lumilla ei ole vielä opiskelupaikkaa ensi syksyksi, eikä hän ole oikein varma, mitä hän haluaisi tehdä. Kaikki hänen ehdotuksensa isä tyrmää, sillä isä haluaisi Lumin menevän lukioon. Isoveli Pyry on paljon itsevarmempi ja fiksumpi kuin Lumi, joka on melko ujo ja arka. 

Virva halusi tehdä minusta täydellisen fiftarin. Hän ehosti kasvoni ja kiharsi hiukseni. --- Tuijotin ihmeissäni peilin nuorta naista. Olinko se minä? (s. 44)

Minusta tämä oli uskomattoman kiehtova tarina, jossa menneisyys ja nykyisyys kietoutui kivasti yhteen. 70-luvun Hanskilla oli hiukan samanlaisia ongelmia itsetunnon ja opiskelusuunnitelmien kanssa kuin tarinaa kirjoittavalla Lumilla, jota kalvaa myös hänen äitinsä ja isänsä muutaman vuoden takainen avioero. Äiti muutti erossa Ouluun, eikä Lumi ole tämän jälkeen vastannut äidin viesteihin saati käynyt tämän tykönä. Niin kipeää käy, kun äiti otti ja lähti.

Lumi tunsi palan kurkussaan. Puhuminen oli vaikeaa, olisi ollut paljon helpompaa kiertää ällöttävä aihe, vaikka se vaivasikin häntä. (s. 143)

Tarinaa kirjoittaessaan Lumi kuitenkin päätyy matkustamaan äidin luokse, sillä eräs keskeinen henkilö asuu kaupungissa yhä. Myöhemmin Eeri matkustaa Lumin perässä ja ystävykset yhdessä alkavat päästä mystisen mekon tarinan lähteille. Käyvätpä he mutkan lapissakin. Kirjassa ei mainita kaupunkien nimiä, mutta helposti voi päätellä, milloin ollaan Oulussa. Vuonna 1979 syntyneenä minä tietenkin riemastuin heti kuullessani, että kirjassa seikkaillaan kyseisessä vuodessa, mutta vielä hauskempi yllätys oli se, että vierailtiin myös minun kotikaupungissani.

Pidän kyllä kovasti Romppaisen tyylistä kirjoittaa. Kirja on mukavan kepeä lukea, vaikka siinä käsitelläänkin monia hankalia teemoja: itsetunto-ongelmia, ujoutta, sosiaalisia paineita, avioeron tuomia muutoksia ja ikävää, perheen sisäisiä paineita, ystävien välistä kateutta jne. Tämä on sellainen perinteinen nuortenkirja nykyajan ilmiöineen. Pyryn ja Lumin sisarussuhde on kuvattu realistisesti, se on vähän sellaista hellää piikittelyä, vaikka välillä Lumi ei jaksaisi Pyryn kommentteja. Lumin isä on vankkumaton tyttärensä jatko-opiskelujen suhteen, mutta onneksi Lumin äiti antaa tyttärensä itse päättää, mitä tämä haluaa tehdä. Eeri ystävänä vielä mukavasti haastaa ja kannustaa Lumia valitsemaan oikein, ja vihjaa, ettei kannata alisuoriutua elämässään. Lumilla kun on tapana vähätellä omaa osaamistaan.

"Kiitos siis mekon, että kohtasimme." (s. 225)

 Paljon tärkeää ajateltavaa, mutta myös viihdykettä ja nostalgiaa, tarjoaa siis tämä kirja, ja suosittelen tätä erityisesti nuorelle, joka juuri pohtii sitä, mitä haluaisi tehdä peruskoulun jälkeen. 

Arvosanani 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

Kirjahullun päiväkirja

Samantyylistä luettavaa:

Sanna Isto: Sirpale

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Pride lukuhaaste 2022 (Yöpöydän kirjat)

Laakso ja Aava -kirjapari: Katri Kauppinen

 Laakson linnut, aavan laulut: Katri Kauppinen. Otava 2022 (Laakso ja Aava #1)

Kansi: Tuuli Juusela

"Kuinka kehrätä uusi laulu ja muuttaa ikiaikaista tarinaa? Aavan kylässä laulut ovat hajonneet ja kansa näkee nälkää.

Laakson tuvissa eletään kylläisyydessä, jota sampo turvaa. Aavan päällikön poika Lemek lähtee uhkarohkealle matkalle pyytämään sammon voimia avuksi. Laaksossa Pihlaja saa linnuilta viestin uhkaavasta vaarasta. Hänen on kuitenkin vaikea vastustaa tummaa Aavan poikaa. Pihlaja ja Lemek solmivat salaisen sopimuksen, joka muuttaa molempien elämän ja uhkaa ajaa Laakson ja Aavan kansat toisiaan vastaan.Pihlajan ja Lemekin salainen sopimus muuttaa molempien elämän, mutta muutkin tekevät vaarallisia valintoja. Aavalla kuohuu, ja Laakson tyynen pinnan alla on pimeää. On laulettava uusi laulu, ennen kuin vanha viha ajaa kansat jälleen toisiaan vastaan. 

Muinaissuomalaisesta maailmasta ammentava, lumoavan runollinen romaani valinnoista ja kohtalosta." (Otava)

Oma arvio:

Sainpa taas laskea käsistäni sellaisen kultakimpaleen, että ihan sydäntäni hykerryttää. En tiennyt yhtään, mitä odottaa tältä ennestään minulle tuntemattoman Katri Kauppisen teokselta, joka on itse asiassa hänen neljäs romaaninsa, mutta ensimmäinen kustannussopimuksella tehty. Pidän kovasti suomalaisesta mytologiasta ja sen hyödyntämisestä fantasiakirjallisuudessa, sillä se tuo juuri niihin oman, kotoisen leimamme. 

Karhu avasi suunsa, päästi kummallisen äänen. Särkyvä huuto purkautui sen huulilta. Lemekin selkäpiitä karmi. Sumun keskellä oli helppo uskoa, että karhu ei kuulostanut karhulta. (s. 246)

Kirjaa kehutaan takakansitekstissä lumoavan runolliseksi, ja juuri se tulee kirjan kielestä mieleen. Runoromaani tämä ei varsinaisesti ole, mutta jotakin runollisen kaunista tekstin poljennossa on. Alussa se jopa hieman vieraannutti minua ja olin hiukan epäluuloinen, pääsenkö sisään ollenkaan tarinaan. Mutta kirjan muinaissuomalainen maailma mielenkiintoisine hahmoineen ovat niin huikeita, että niin vain upposin syvälle sen metsiin ja laaksoihin. Kirjan luvut, joissa vaihtuvat viiden keskeisen henkilön näkökulmat tasaiseen, ovat mukavan lyhyitä. Rakastan lyhyitä lukuja, sillä ne tuovat jotenkin lukemiseen keveyttä ja aikaa ajatella. Etenkin fantasiassa ne ovat hyvin suotavia.

Kirjassa on kaksi keskeistä tapahtumapaikkaa: Laakso, jossa asuvat kyläläiset uskovat vahvasti kansanperinteisiin, kuten haltioihin ja enteisiin, kunnioittavat metsää ja sen eläimiä, lääkitsevät rohdoilla ja uskovat kuolleiden henkien jäävän elämään keskuuteensa. Heillä on elämä melko hyvin mallillaan. Kylässä kulkee laulut perinteenä sukupolvelta toiselle. Eletään juuri kalmin aikaa, joka on suuri juhla laaksolaisille, ja sen aikana kylän naimaikään tulleet vaihtavat tiuhaan kihloja mielitiettyjensä kanssa.

Kalmi meille valon tuo, kevään tulla kylään suo. Keski kesän valon takaa, uuden sadon maasta jakaa. Keyri antaa talvenvaran, lepoon kutsuu ihmisparan. (s. 19)

Aavalla kaikki on toisin: kansa kärsii kurjuudesta ja nälästä, sillä aavan laulut alkavat olla kuluneita, eikä ilman sampoa voi kutoa lisää lauluja. Kansa on alkanut jo olla näreissään kylän päällikölle, Mattelle, joten tämä on lähettänyt poikansa Lemekin vaaralliselle reissulle Laaksoon sampoa hakemaan. Nämä kaksi kylää ovat olleet sotajalalla ikuisesti, sillä tuo kiistakapula sampo on siihen syypää. Siksi laaksolaiset laulavat peloissaan noista julmista aavalaisista, jotka tulevat ryöstöretkille heidän kyläänsä. Niinpä kylässä kuohahtaakin, kun suurikokoinen Lemek ratsastaa kesken heidän kalmin juhlintaa kylään. Vaikka hän vakuuttaa tulevansa rauhassa, kylän johtaja Akka ei kehota luottamaan muukalaiseen. Siksi tälle juotetaan heti juomaa, joka vie mieheltä tajun kankaalle.

Miekat eivät itkeneet, eivät menneitä eivätkä tulevia. (s.26)

Lemekin lisäksi keskeisiä henkilöitä ovat Mai ja Linne, Lemekin siskot, sekä Pihlaja ja Paju, laakson nuoret asukkaat. Mai ja Linne ovat miekkoja, eli osallistuvat kylänsä puolustamiseen omilla voimaeläimillään, ilveksillä, koristelluilla miekoillaan. Siskoaan vanhempi Linne on ollut aina jollain lailla katkera Mai-siskolleen, joka aiheuttaa jatkuvasti pahennusta kylässä toimimalla omin päin, eikä isä Mattekaan sano tyttärelleen mitään, sillä hän on menettänyt otettaan vaimonsa kuoltua. Todennäköisesti komea miekka Tom kosii pian Maita, sekin vielä. Linne joutuu olemaan koko ajan siskostaan huolissaan ja samalla huolehtimaan kodista ja isästä, kun veli ja sisko huitelevat ties missä.

Ruoste oli tiukassa kahvan kuviossa. Sormet sivelivät ilveksen uurteita. Linnen ja Main miekat olivat täsmälleen samanlaiset, Main miekka vain oli vääräkätinen. Niin olivat miekat kuin siskokset, samaa sukua, mutta eri mallia. (s. 35-36)

Pihlajan oppiäiti ja laakson johtaja, Akka, on julkea suustaan, mutta välittää omalla tavallaan Pihlajasta. Hän antaa tytölle tarvikkeet lemmentaikaa varten, jotta hän pääsisi Pajun vaimoksi ja hänestä tulisi uusi Maamo, toinen johtaja Akan rinnalle. Pihlaja antaakin Pajulle kalmina tuohisormuksensa, mutta jää ilman liiton sinetöimää suudelmaa. Vaikka Pihlaja on kylän kaunein tyttö, Pajun sydän kuuluu toiselle. Hänen rakkautensa ei vain koskaan pääse puhkeamaan kukkaansa, sillä Joki on samaa sukupuolta, eikä Laaksossa sellaisia liittoja solmita. Paju pääsee onneksi nauttimaan Joen läheisyydestä, sillä laaksossa pojat asuvat poikien, ikäveljien, tuvassa ja tytöt tyttöjen, ikäsiskojen, tuvassa. Paju ikäväkseen sotkeutuu kuitenkin vuolemaan erään hyvin pelätyn henkieläimen muotoisen esineen taskuunsa, joka alkaa ottaa valtaa nuorukaisesta.

- Kenet sinä haluaisit? Joki kuiskasi Pajulle.

Paju katsoi Jokea, näki risteävät polut, kannoilla kulkevat varjot. Pajun teki mieli vastata, mutta hänen sanansa olivat mykkiä. Jotkut sanat olivat sellaisia, niistä puuttui voima. (s. 18)

Lemekin saapuminen laaksoon sekoittaa kyläläisten pasmat ja saa Pihlajankin suunniltaan. Miksi hän välittää tuosta muukalaisesta? Miksi akka pitää kiinni kynsin hampain sammosta, joka voisi pelastaa aavalaiset nälkäkuolemalta? Pihlaja joutuu juonimaan akan ja kyläläisten selän takana, jotta Lemek suostuu lähtemään kylästä tällä kertaa ilman sampoa. Hän tietää, etteivät aavalaiset tule olemaan mielissään. Kaiken huipuksi luvatta hänen peräänsä lähtenyt Mai-sisko tupsahtaa laaksoon ennen hänen lähtöään.

Kuten jo alussa sanoin, upposin ihan täysillä kirjan tarinaan ja nautin joka sanasta ja lauseesta. Näin muinaiset metsät silmieni edessä ja kuulin lintujen laulun. Ihana yksityiskohta on aavalaisten voimaeläimet, jotka kulkevat heidän mukanaan aina: on ilvestä ja kärppää. Pidän myös siitä, miten molemmissa kylissä laulut kulkevat arjessa ja juhlassa mukana. Ne kertovat tarinaa, antavat voimaa ja suuntaa, ohjaavat ja opastavat, jopa parantavat. Aavalla laulut ovat kuluneet loppuun ja ne ovat erilaisia kuin laaksossa, jossa laulut virtaavat elinvoimaisina. Ja sitten kaikki ne laaksolaisten nimet, jotka ammentavat Suomen luonnosta: Puolukka, Kanerva, Pihlaja, Joki, Paju, Petäjä, Sammal, Kallio jne. 

Laaksossa oli laulu jokaiselle, ja jokaisen laulu oli Laakson. Kaikille oma laulu ei ollut se mieluisin, mutta kun kaikki lauloivat yhteistä säveltä, Laakso piti harmoniansa. (s. 176) 

Kirjan juoni etenee tasaiseen tahtiin kohti lopun käännettä, joka onkin sitten melkoisen vauhdikas ja rytisevä. Koetaan pettymyksiä, menetyksiä, mutta myös rakkautta. Täytyy myöntää, että ihan kaikki ei tarinasta avautunut minulle ja lopussa jäin miettimään sammon arvoitusta. Olisipa mukava saada tähän jatkoa ja päästä takaisin sukeltamaan tähän hämmästyttävään maailmaan!

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

Kirjailuja

Kirjavinkit (Hikkaj)

Lukufiilis

Siniset helmet

Laulunpunojat: Katri Kauppinen. Otava 2025 (Laakso ja Aava #2)

Kansi: Emmi Kyytsönen, iStock ja Unsplash

"Kumpi valita: vapaus vai rakkaus? Kaunis, tunteita kuohuva romaani kaipuusta ja juurista.

Aavan kylä on valmistautumassa uusiin valloitusretkiin sammon tuhouduttua. Entisen päällikön tytär Mai päättää jättää paikkansa miekkojen riveissä ja lähtee etsimään uusia lauluja, tapoja tuoda rauhaa vallanhimon tilalle. Mai löytää tien tuntemattomille seuduille ja kohtaa merentakaiseen viholliskansaan kuuluvan Mietin.

Vedessä viihtyvä Mietti kiehtoo Maita, ja muiden varoituksista huolimatta heidän tarinansa alkavat punoutua yhteen. Aaltojen noustessa kenenkään salaisuudet eivät enää pysy piilossa." (Otava)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Pidin aivan valtavasti  kolmisen vuotta sitten julkaistusta Katri Kauppisen Laakson linnut, aavan laulut -kirjasta, enkä oikeastaan osannut odottaa sille jatkoa. Siispä tämä Laulunpunojat oli oikein iloinen yllätys. Oli  mukava päästä lukemaan Kauppisen kaunista kirjoitustyyliä.

Sinä olet minun lauluni. Sinä soit samalla sävelellä, tunnistat minun rytmini. (s. 179)

Kun ensimmäisessä osassa oleskeltiin enimmäkseen Laakson kylässä, nyt aloitetaan Lemekin kotikylästä, Aavasta. Päähenkilö vain on vaihtunut, sillä nyt ääneen pääsee Lemekin urhea sisar Mai, jonka voimaeläin on ilves. Mai suree menehtynyttä Linne-sisartaan sekä isäänsä, joka oli edellinen kyläpäällikkö. Nyt Main hyvä ystävä Tom on kylän päällikkö. He ovat olleet joskus hieman enemmänkin, mutta Main on täytynyt rikkoa Tomin sydän, sillä hän ei voi asettua aloilleen, ennen kuin on saanut haalittua kasaan Sampon rikkoutumisen myötä karanneet laulut.

Mai on saanut lähteä aina kevään tullen vaeltamaan omin päin, mutta epäonnisen sattumuksen kautta vaihtunut uusi päällikkö Pettir vaatii Maita osallistumaan muiden Miekkojen, kylää puolustavien soturien, kanssa kylän puolustamiseen. Hänen on siis lähdettävä salaa.

Välietappi rakkaan ystävän Anilin luona on tarpeen ennen kuin Mai ylittää maailmanrajan. Matka ei kuitenkaan vie Laaksoon saakka, vaan pysähtyy Lintukoto-nimiseen paikkaan. Mai nimittäin pelastaa punatukkaisen pojan hiidenkirnusta ja saa näin nauttia kylän vieraanvaraisuudesta. Kun päällikkö kuulee, että Mai osaa käyttää miekkaa, tämä pyytää Maita opettamaan kylän puolustamista pojalleen Toivetulle. Taka-ajatuksena hän toivoisi miehelleen vaimoa Maista, ja Mai aistii tämän kyllä. Jotenkin Mai ei voi kuitenkaan olla erossa pelastamastaan Mietistä, joka on otettu kylän suojiin pahamaineisten Kuolojen riveistä. Mietti on merentuoma, joten hän osaa Main hämmästykseksi uida, ja opettaa taitoa pian myös Maillekin.

- Viimeksi tarina tarinasta, nyt laulu laulusta, Mietti sanoi lopulta. - Opeta minulle sinun laulusi, niin minä laulan sinulle omani. (s. 132)

Kun kylää meinaa uhata jostain saapuva pahuus, Mai miettii omaa rooliaan kylän väen joukossa. Hänen ja Mietin lähentymistä ei katsota hyvällä, sillä Tietäjä toivoo Mietistä seuraajaansa. Toisaalta taas Toivettuun ihastunut Mielitty on hyvin närkästynyt Main ja Toivetun ystävyydestä. Mailla alkaa olla ikävä oman kylän ihmisiään, mutta pitäisikö hänen jäädä osaksi Lintukodon yhteisöllistä kylää ja lähelle Miettiä?

- Sillä on todellakin väliä, mitä me teemme. Toisten lauluja ei ole pakko toistaa, samoja säveliä ei tarvitse seurata. Oman laulun voi yrittää punoa sellaiseksi kuin tahtoo. (s. 156)

Laulunpunojat on herkän runollisesti kirjoitettu romaani, jota on hyvin nautinnollista lukea. Kirja toimii loistavasti myös itsenäisenä teoksena, mutta suosittelen lukemaan Laakson linnut, Aavan laulut toki ensin, jotta saa tarinasta kaiken irti. Kuten nimikin vihjaa, laulut ovat hyvin keskeisessä roolissa. Mai punoo lauluja yhdessä Anilin, Mietin ja lintukotolaisten kanssa. Laulujen avulla kerrotaan tarinoita. Mai yllättyy, miten samantyyppisiä lauluja maailmanrajan tuolla puolenkin lauletaan, tosin joillakin voi olla eri merkitys kuin Aavan lauluissa. 

Hän ei voinut piiloutua. Niin ei voinut laulaa. Oli astuttava varjoista, näytettävä valolle arpensa ja haavansa. Laulujen ei ollut tarkoitus peittää vaan paljastaa. (s. 134)

Vaikki viihdyinkin ihan mukavasti kirjan parissa, tämä ei ollut minulle niin huikea kokemus kuin sarjan ensimmäinen osa. Ehkä hetki ei ollut oikea tällaiselle viipyilevästi etenevälle tarinalle. 

Annan arvosanaksi 4

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla: 

Kirjahilla

Satakunnan kansa

Samantyylistä luettavaa:

Anniina Mikama: Myrrys

Maria Turtschaninoff: Punaisen luostarin kronikoita -trilogia

Maria Carole: Tulen tyttäriä -duologia

Meri Luttinen: Myrskynsilmä

Myrrys: Anniina Mikama

 Myrrys: Anniina Mikama. WSOY 2021

Kansi: Riikka Turkulainen, iStockphoto

"Mestarillisen kertojan uusi seikkailu!

Myrrys on vanhaa suomen kieltä ja tarkoittaa tietäjää. Taikuri ja taskuvaras -trilogian tekijän vetävä historiallinen seikkailuromaani, jossa on mukana ripaus muinaista magiaa.

15-vuotias orpo Niilo elää kovissa oloissa Kivihalmeen talon kasvattina. Hän ei muista omaa menneisyyttään, mutta siihen liittyy jotakin, mistä ei puhuta. Kun talossa tarvitaan tietäjän apua, ottaa mahtava myrrys palkkioksi avustaan Niilon rengikseen ja päättää perehdyttää hänet parantamisen ja tuonpuoleisen taikuuden saloihin. Elämä korpimetsän armoilla kasvattaa Niilosta vahvan ja rohkean ja hän löytää omat voimansa. Monien seikkailujen ja käänteiden kautta vaietut salaisuudet paljastuvat ja Niilo nousee vastustamaan heitä, jotka ovat tehneet hänelle vääryyttä."(WSOY)

Lukunäyte 

Oma arvio:

Pidin tosi paljon Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras -esikoistrilogiasta, joten lisäsin ehdottomasti hänen tänä syksynä ilmestyvän nuortenkirjan lukulistalleni, kun näin sellaisen olevan tulossa. Tiesin ja aavistelin kyllä jo ennakkoon, että Myrrys tulisi olemaan hyvin erilainen kuin kirjailijan aiempi trilogia. 

Myrrys tuo hyvin vahvasti mieleen vuonna 2019 ilmestyneen Meri Luttisen romaanin Myrskynsilmä, jossa seikkaillaan myös historiallisessa Suomessa ja tuodaan tarinan myötä lukijalle tietoa suomalaisesta kansanuskosta ja -perinteistä. Myrrys ei ole kuitenkaan niin juonivetoinen eikä fantasiaelementtejä juurikaan ole. Kirjan miljöönä on suurimmassa roolissa suomalainen metsä kaikessa monimuotoisuudessaan, kun taas Myrskynsilmässä oleskeltiin paljon myös kylissä.

Kirjan päähenkilö Niilo on 14-vuotias kun eräällä metsästysretkellä karhu hyökkää hänen kasvattiperheensä pojan, Akselin kimppuun. Niilo pelastuu karhun raivolta, sillä metsä ottaa hänet suojiinsa, metsänpeittoon.  Ilkeä ja pahansisuinen Akseli syyttää myöhemmin Niiloa siitä, että yllytti karhun puraisemaan Akselia, vaikka hän itse ei kunnioittanut metsää eikä kontiota. Niinpä Niilo joutuu taas kokemaan kohtuuttoman rangaistuksen  perheessä, jossa hänestä ei ole oikein koskaan välitetty. Kun Akselin purema ei tunnu parantuvan, lähetetään nuori Niilo hakemaan viimeisenä keinona pelättyä myrrysmiestä Martinia hoitamaan Niiloa. Perheen isäntä, Juhani, ei arvosta myrrysmiehen kykyjä, mutta hän ei keksi enää muutakaan. Niinpä Niilo joutuu pelko kurkussaan vaaralliselle ja pitkälle matkalle hakemaan tuota pelättyä tietäjää.

Isokokoinen, erakkona metsätöllissään asuva Martin ei ehkä olekaan niin paha kuin Niilo pelkäsi. Ainakin hän antaa pojalle yösijan ja tarpeeksi ruokaa syödäkseen. Kun myöhemmin Kivihalmeella tämä huomaa, kuinka huonosti Niiloa siellä kohdellaan, hän ovelana vaatiikin poikaa työmiehekseen palkaksi Akselin parantamisesta. Niilo on aluksi kauhuissaan, sillä hän vielä arastelee Martinia, mutta lähtee kuitenkin mukaan - eihän hän muutakaan voi, sillä Juhani uskoo tehneensä voitokkaat kaupat. Eihän Niilosta ollut heille kuin harmia!

Minulla ei ole mitään annettavaa sinulle, tiedä se. Mutta en aio myöskään pyytää sinulta mitään, ainoastaan toveruutesi. Ja jos sinä jonakin päivänä päätät lähteä pois - mikä lienee väistämätöntä - se on oma asiasi. (s. 107)

Kirja perehdyttää lukijan Niilon ja Martinin elämää seuratessa moniin suomalaisiin kansanperinteisiin, parantamiseen ja hieman henkimaailman asioihinkin, kun Martin johdattaa Niilon noitarummun avulla tuonpuoleiseen tapaamaan kuollutta äitiä. Niilo oppii Martinilta paljon parantamiseen liittyviä asioita, mutta mieltä varjostaa Kivihalmeen isäntä, joka tuntuu olevan yhä katkera Niilolle ja alkaa vaatia tätä takaisin rengikseen. Niilo saa myös selville salaisuuden, joka liittyy hänen juuriinsa ja siihen hetkeen, kun hänen äitinsä toi hänet Kivihalmeen portaille tuupertuen itse hengiltä nälkiintymisen takia.

Myrrys on upeasti kirjoitettu historiallinen, 1800-luvun seikkailutarina sellaisista pitäville nuorille lukijoille. Se kunnoittaa suomalaista metsää ihastuttavalla tavalla ja Niilo ja Martin kunnoittavat metsää, metsäneläimiä ja sen henkiä siellä kulkiessaan. Heidän syvenevä ystävyytensä on myös sydäntälämmittävää luettavaa.  Muutamat kirjan kohtaukset ovat melko julmia, minkä vuoksi suosittelisin kirjaa vasta 6-luokkalaisista eteenpäin. Kustantajan ikäsuositus onkin 12+, eli aika samoilla linjoilla minun ajatusteni kanssa. 

 Hän ei nähnyt minua vain kerjäläisenä ja taakkana, ajatteli Niilo. Hän näki minut ihmisolentona, josta voisi vielä tulla jotakin, jos vain saisin mahdollisuuden. (s. 357)

Olisin kaivannut kirjaan hieman enemmän juonellisuutta, sillä koin välillä tarinan yksitoikkoiseksi. Hieno lisä on Mikaman itsensä keksimät loitsut sekä aidot kansanperinteestämme kumpuavat arvoitukset ja sanonnat tarinan lomassa. Niilo on samaistuttava, rauhallinen ja vähään tyytyväinen henkilöhahmo, joka ei ole oikein tottunut ottamaan hyvää vastaan, mutta pikku hiljaa saa itseluottamusta kohdatessaan hyviä ihmisiä. Pientä romanssinpoikastakin on ilmassa. Suurena romantiikan ystävänä olisin toki suonut sille enemmänkin tilaa tarinassa, mutta ehkä hyvä näin. Jääköhän tämä vain yksittäiseksi teokseksi, vai onko kirjalle tulossa jatkoa? Olisi mukava lukea lisää nuoren Niilon vaiheista.

Vaikka Myrrys on hyvin erilainen kuin Taikuri ja taskuvaras, aika samantyyppinen tematiikka molemmissa on: on orpo nuori, joka pääsee "mestarin" suojatiksi, oppii uusia taitoja ja paljon itsestään ja saa itseluottamusta. Siinä mielessä löydän yhtymäkohtia molemmista.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Siniset helmet

Samantyylistä luettavaa:

Myrskynsilmä: Meri Luttinen 

Maresin voima: Maria Turtschaninoff 

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

3. Historiallinen romaani

Likainen tusina - novelleja: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.)

 Likainen tusina - novelleja: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.) Art House 2021

Kansi: Samppa Ranta / Punavuoren Folio Oy

"Likainen tusina tarjoilee kirjon räyhäköitä novelleja, jotka on suunnattu erityisesti nuorille. Kokoelmassa suomalaiset kirjailijat kirjoittavat kukin omalla tyylillään: mukana on esimerkiksi kuuma satuseikkailu, historiaa, spefiä ja dekkaria, ja seikkaileepa eräässä novellissa myös Seppo Räty.

Kahtatoista novellia kietoo väljästi yhteen likaisuus: se voi tarkoittaa mitä vain likaisesta tunteesta fyysiseen likaan tai rohkeaan aihevalintaan.

Kirja on koostettu toisen asteen opiskelijoita ajatellen, ja novellit sopivatkin erinomaisesti opetukseen. Niiden avulla voi tarkastella kaunokirjallisuuden keinoja ja rakenteita (mukana on muun muassa säenovelli ja fragmentaarinen novelli) sekä esimerkiksi kirjoittamismetodeja. Valikoimassa on huomioitu eritasoiset lukijat; joukossa on esimerkiksi selkokielinen western-novelli.

Likaisessa tusinassa ovat mukana Tapani Bagge, Anu Holopainen, Vilja-Tuulia Huotarinen, Emmi Itäranta, Siri Kolu, Kirsti Kuronen, Sirpa Kähkönen, Matti Laine, Reidar Palmgren, Jukka-Pekka Palviainen, Terhi Rannela ja Salla Simukka.

Päivi Haanpää on tamperelainen kirjailija ja sanataiteen sekatyöläinen. Marika Riikonen on tamperelainen toimittaja ja kirjailija. Heidän aiemmin toimittamansa novellikokoelma Tusina on Lukuklaani-hankkeen ansiosta laajasti käytössä yläkouluissa. (Art House) 

Oheismateriaali

Oma arvio:

En ole lukenut vuonna 2019 ilmestynyttä Tusinaa, vaikka se on pyörinyt töissäni kirjastossa käsissäni useaan otteeseen, varsinkin aina kun yläkoululaiset ovat tulleet kyselemään novelleja. Tämä uusi kokoelma, Likainen tusina, näyttää koostuvan nyt eri kirjoittajien novelleista kuin pinkkikantinen edeltäjänsä, ja lisäksi mukaan on liitetty teemaksi "likaisuus." Nuorten novelleille on aina kysyntää, jos minulta kysytään, sillä erilaiset lukemisen vaikeudet nostavat yhä enemmän kynnystä nuorella tarttua kokopitkään romaaniin, kun taas novelli on helpompi lähestymistapa kirjallisuuteen. Hyvin rakennettu novelli toimii mainiosti oppimateriaalina. Molempiin tämän sarjan kokoelmiin, niin Tusinaan kuin Likaiseen tusinaan on saatavilla kustantajan sivuilta valmiit oheismateriaalit yläkoulun ja toisen asteen opettajien käyttöön. Tosin tätä jälkimmäistä painotetaan oheismateriaaleissa olevan suunnattu erityisesti toisen asteen opiskelijoille.

Isä kolisee huoneeseen. Se kompastuu maton reunaan tai kadotettuihin unelmiinsa ja lyö päänsä lattiaan.

-Mitä siellä tapahtuu? Raninen huolestuu.

- Isä kaatu lattialle. Siltä tulee verta päästä.

- Sun pitää varmaan soittaa ambulanssi. (Seppo Räty, s.32)

Pidän kovasti siitä, miten erimuotoisia novelleja tähän kokoelmaan on koottu. Mukana on perinteisten novellien lisäksi kaksi säeromaania ja yksi näytelmäkäsikirjoitus. Mukana kirjoittajaköörissä on nuortenkirjailijoiden lisäksi muutamia aiemmin aikuisille kirjoittaneita, kuten Sirpa Kähkönen ja Reidar Palmgren. Emmi Itäranta on taiteillut kiehtovan, postapokalyptishenkisen näytelmän, Tapani Bagen säeromaani on western-henkinen seikkailu, Salla Simukka laittaa uusiksi klassikkosadun Pieni merenneito ja Sirpa Kähkönen tarkastelee nuoren naisen kuukautisten alkua  historiallisesta näkökulmasta. Novellikokoelmien ihanuus piileekin siinä, että yleensä niissä on aina jokaiselle jotakin.

Omia suosikkejani ovat seuraavat:

Anu Holopaisen Souls on erittäin onnistunut dystopinen kuvaus tekoälyistä ja heidän tietoisuudestaan. Novellissa tekoäly herää nuoren Eevi-tytön huoneessa hämmentyneenä siitä, missä hän on. Hänellä on aavistus, ettei hän ole avattarensa mukaan nuori salskea mies nimeltä Artti, vaan keski-ikäinen, mutta hän ei pääse ajatuksissaan sen pidemmälle. Kun Artti saa kutsun bittimaailmaan, jossa muut tekoälyt oleskelevat silloin, kun eivät seurustele omistajiensa kanssa, hänen epäilyksensä alkavat pikku hiljaa herätä. Miten jollakin tekoälyllä voi olla muistoja? Ovatko he sittenkään niin tekemällä tehtyjä kuin heidän uskotellaan olevan?

- Mutta miksi mä en tiedä olevani tekoäly? jatkan. - Jos mun tunteet on pelkkää koodia, miksi olen ihan paskana tästä? (Souls: s. 104)

Reidar Palmgrenin Lahjakas poika on nerokas novelli siitä, miten perheen ainoa poika on älykkäämpi kuin vanhemmat osaavat arvatakaan. Pojan tarkkaavaisuus ja järjestelmällinen muisti on avuksi hänelle, kun hänen on päihitettävä koulun pahin räyhähenki, Harri, joka tykkää ottaa heikommat uhreikseen. Poika laatii täydellisen suunnitelman, jolla kiusaaja saa opetuksen, mutta joka ei mustamaalaa tätä sen enempää. 

Harrin yllä leijui kiukkuinen pilvi. Hänen luonnollinen, ennakoitava tapansa käyttäytyä alkoi toteuttaa itseään, ja naama, ryhti ja askeleet suorastaan huusivat: Nyt vituttaa. haluan purkaa sen johonkin. Johonkin pienempääni. (Lahjakas poika, s. 140)

Kirsti Kurosen säenovelli Kademieli kertoo ystävyydestä, sen muuttumisesta ja etenkin kateudesta, joka voi tulla ystävyyden tielle. Joskus sitä voi kadehtia hyvin kummallisia asioita, kuten ystävän äidin kuolemaa.

Entä sinä, olitko oikeasti kateellinen Liisalle

hänen äitinsä kuolemasta?

En, en tietenkään! (Kademieli, s.131)

Mielestäni osa novelleista on sisällöltään melko vaikeita harjaantumattomalle lukijalle, kuten Siri Kolun Minä olen Solitaire (joka meni minultakin hiukan yli hilseen) tai Vilja-Tuulia Huotarisen Ääni hiljaisuudessa. Onneksi kokoelma kuitenkin tarjoaa myös niitä helpommin ymmärrettäviä ja myös muodoltaan selkeitä novelleja. Ainoa, jonka jätin lukematta, oli Baggen Billy the Kidin ensimmäinen kerta, koska western ei vain nyt iskenyt ollenkaan minun pirtaani.

Vaikka novellikokoelma on käsittelyt monipuolisesti teemaa "likaisuus", tarjoaa monipuolisesti kaikentasoisia novelleja ja on ehdottoman hyvälaatuinen kokonaisuutena, odotin ehkä hiukan enemmän. Ehkä kokoelmassa oli kuitenkin liikaa niitä "perinteisiä" nuortennovelleja, kun olisi voitu mennä enemmän YA-genreä mukaileviin novelleihin, joissa olisi enemmän tunnetta ja rentoutta. Ihmettelen myös sitä, että jos tämän kokoelman painotus on toisen asteen opiskelijoissa (ks. oheismateriaali), miksi aika monessa novellissa päähenkilöt ovat yläkoululaisia? Luulisi tuntuvat silloin melko lapsellisilta useat näistä.

Annan arvosanaksi kokoelmalle 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

Sade on kaikille sama: Nadja Sumanen 

 

Myrskynsilmä: Meri Luttinen

Myrskynsilmä: Meri Luttinen. WSOY 2020

 

Kansi: Riikka Turkulainen

"Kaunis historiallinen fantasiaromaani esikoistekijältä

16-vuotias Kainu joutuu luopumaan entisestä elämästään ja tulevaisuuden haaveistaan, kun hänelle lankeaa suuren tietäjän rooli. Muinaissuomalaiseen fantasiamaailmaan sijoittuva seikkailu kertoo koskettavasti nuoren aikuisen oman paikan etsimisestä ja löytämisestä.

Keskikesän yöttömänä yönä Kainu seisoo punamultakehien reunalla. Nuoret tytöt löytävät riitissä paikkansa emännyyden, äitiyden tai käsityöläisyyden kehistä. Sisimpänä on viisi tietiän kehää, joista voimallisimpaan kukaan ei ole päässyt satoihin vuosiin. Kun Kainu astuu keskimmäiseen kehään, hänen osakseen lankeaa suuri tehtävä – eikä hän ole enää sama. Kainu joutuu lähtemään hurjalle ja pitkälle matkalle, jonka aikana hänen on myös selvitettävä, kuka hän itse on."(WSOY)

 Oma arvio:

Tämä(kin) kirja on sellainen, jota en oikeastaan aikonut lukea. Toisena syynä oli viimeaikainen fantasiaan kyllästyminen, toisena... niin, no, kansikuvalla ON väliä minulle! Jostain syystä kirjan kansikuva ei miellytä silmääni, sen värit on ankeat ja tyyli sellainen, että ajattelin kirjan olevan satufantasiamainen teos enemmänkin alakouluikäisille. Ei minun pirtaani tällä hetkellä sovi sellaiset. 

Kuitenkin tämä kirja osattiin vakuuttaa minulle, sillä niin muutamat työkaverit kuin kirjabloggaajatkin kehuivat kirjaa kovasti ja ajattelin sittenkin antaa tälle mahdollisuuden. Ei ole kirjaa kansiin katsominen, ajattelin. 

Kirjassa  alussa seurataan 16-vuotiaan Kainun aikuistumisriittiä kuvitteellisessa Kolmen kuninkaan kaupungissa, jossa eletään kuten muinaissuomessa. Tietiän riitissä kaikki nuoret naiset saavat tietää nyt kymmenen erilaisen kehän avulla tulevan tehtävänsä ja arvonsa kyläyhteisössä. Tulevaisuus määrittyy sen mukaan, pääseekö vaikkapa äitiyden, käsityön, emännyyden kehään vai johonkin viidestä tietiän kehistä. Kainu pääsee yllätyksekseen kymmenenteen tietiän kehään, joka on kehistä kaikkein arvovaltaisin. Riitin valmistanut kylän Tietiä vannottaa muita tyttöjä olemaan vielä vaiti Kainun kehästä, sillä sisimpään kehään pääseminen on todella harvinaista. Kainun elämä muuttuu nyt totaalisesti, sillä hän muuttaa Tietiän luo oppiin saavuttamaan parantamisen taidot.

- Näkijällä on vastuu. Näkemällä väärin voi vahingoittaa. Ja näkemällä oikein voi parantaa. (s. 53)

Kainu saa huomata, että kyläläiset suhtautuvat häneen oudoksuvasti siitä pitäen, kun tämä on aloittanut Tietiän opissa. Ystävät Hopea ja Miela alkavat etääntyä hänestä päivä päivältä enemmän. Kainulle mieheksi suunniteltu Vaito naitetaankin Hopealle siinä vaiheessa, kun Kainu löytää metsästä valkoisen suden, Viiman, joka on määrätty hänen voimaeläimekseen. Kainua susineen pidetään liian erikoisena, joten tämän on viisainta lähteä muualle, viereiseen Hohkalinnan kaupunkiin. Mukaansa Kainu saa Tietiän kaulassa riippuneen salaperäisen riipuksen. Taakse jää suru isosiskon kohtalosta, menetetyistä ystävistä ja sulhasesta. Arvostettaisiinko Kainua uudessa kaupungissa enemmän?

- Sen nimi on Myrskynsilmä. Ja se on voimakas. Muuta en tiedä.

Kainu toisti nimen hiljaa mielessään. Se kuulosti liian mahtavalta niin yksinkertaiselle esineelle. Kylmä metalli kihelmöi ihoa vasten, kun hän sujautti korun paidan alle. Osa tuntemuksesta oli jännitystä ja uteliaisuutta. (s. 95)

Hohkalinnassa Kainu törmää kuitenkin vielä isompiin ongelmiin, sillä kyläläiset kärsivät nälkää ja kurjuutta mielivaltaisesti käyttäytyvän Linnanherran takia. Yhdessä uuden ystävänsä Otavan avulla Kainu tajuaa riipuksensa, Myrskynsilmän, voiman, kunhan vain riipuksen toinen puoli on löydetty. Kainun on myös tehtävä matka salaiseen kolmanteen kaupunkiin, Sarajalaan, jonka olemassaolosta on kiistelty, mukanaan sinne kuuluva Myrskynsilmä. Matkalla Kainu oivaltaa hyvin olennaisia asioita siitä, mikä on tärkeää. Hän tutustuu nuoreen Oraan, joka auttaa Kainua tutkimaan Myrskynsilmän arvoitusta. Hän on vaikean valinnan edessä: jäädäkö turvalliseen ja täydelliseen Sarajalaan, jossa Oran silmät polttavat katseellaan, vai lähteäkö takaisin Hohkalinnaan tuhoamaan peili, joka on saattanut koko kaupungin asukkaat ahdinkoon.

- Ei kai mikään paikka - tai kukaan ihminen - ole täydellinen, vaikka haluaisi siltä vaikuttaa. (s. 281)

Kirjan muinaissuomalainen maailma kyläyhteisöineen ja parantajineen tuo minulle vahvasti mieleen viime vuosina ilmestyneet fantasiakirjat Maresin voima (Maria Turtschaninoff) ja Sinisen talon noita (Maria Carole). Kirjan alun aikuistumisriitti on myös hyvin tyypillinen monissa viime vuosina ilmestyneissä fantasioissa ja dystopioissa, esimerkkinä mainittakoon Kim Liggettin Armonvuosi ja Veronica Rothin Outolintu.

Myrskynsilmä on tasaisesti viihdyttävä fantasia, jossa on hiukan satufantasian piirteitäkin. Vaikka kirja sijoittuu kuvitteelliseen fantasiamaailmaan, tulee vaikutelma, kuin lukisi jotain muinaissuomalaista historiallista romaania. Esikoiskirja on saanut jo tunnustusta osakseen, sillä se on sekä Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia - että Topelius-palkintoehdokas vuodelle 2020.

Arvosanani 4+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

 

Muissa blogeissa/vlogeissa:

Lastenkirjahylly

Ruusun nimi

Siniset helmet

Kirjafile (Youtube)

Nörttitytöt (Katinka Sarjanoja) 

Kirjahilla

 

Samantyylistä luettavaa:

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Maria Carole: Sinisen talon noita 

 

Lisään kirjan seuraaviin 2021 lukuhaasteisiin:

 

Helmet:

16. Kirjassa eletään ilman sähköä

Popsugar:

A book set mostly or entirely outdoors

Vahvat naiset -lukuhaaste:

Nainen joka ei ole 2000-luvulta

Booklist Queen:

Recommended by a colleague