Noidanlanka-duologia: J.S. Meresmaa

 Noidanlanka: J.S. Meresmaa. Myllylahti 2025 (Noidanlanka #1)

Kansi: Karin Niemi

"Taianomainen ja tunteikas tarina nuoresta helmenkuiskaajasta, joka lähtee hakemaan mahtinoidalta parannuskeinoa surmiaisuneen sairastuneelle siskolleen.

Pian seitsemäntoista vuotta täyttävä Nooa on helmenkuiskaajan tytär. Hän asuu isosiskonsa ja karhuhyökkäyksen vammauttaman äitinsä kanssa mökissä Syväharjulla synkkien metsien keskellä. He viljelevät raakkutarhassaan helmiä, joita myyvät kaupunkiin korusepille. Raakkutarha tosin on vaikeuksissa. Uusia helmiä ei ole kuiskattu vuosiin. Äiti on menettänyt kykynsä, ja hiljattain on paljastunut, ettei Nooan isosiskolla Midjalla ole helmenkuiskaamisen kykyä. Perheen isä istuu velkavankeustuomiota Paulavan kaupungissa. Vain Nooa on jäljellä.

Kun Nooan isosisko Midja sairastuu surmiaistautiin, perheellä on edessään kova paikka: Midjan voi parantaa vain Kernoksen valtakunnan voimakkain noita, Sardeesian noita. Nooan on lähdettävä ensi kertaa suureen maailmaan, etsittävä noita ja tuotava parannuskeino mukanaan. Muuten siskoa uhkaa kuolema ja heidän raakkutarhaansa perikato, eikä isä pääse koskaan vankilasta.

Yhdessä salaviisaan rupikonnan ja matkalle mukaan lyöttäytyvän, arvoituksellisen Vesper-nimisen nuorukaisen kanssa Nooa kohtaa niin kaupungin kuin sydämensä vaarat." (Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale / Oulun kirjamessut yhteistyö ***

Lupauduin lähtemään mukaan tämän vuoden Oulun kirjamessujen ohjelmassa olevaan, Yöpöydän kirjat -blogin Niina Tolosen vetämään, lukupiiriin (la 11-10. klo 16-17, auditorio, 2 krs), jossa on käsittelyssä tämä J.S. Meresmaan uusin Noidanlanka. Mikäpäs sen mukavampaa kuin keskustella laadukkaasta kotimaisesta nuorten fantasiasta! Olen tykännyt aiemmista lukemistani Meresmaan kirjoista, joten uskoin jo etukäteen pitäväni tästäkin. En voi myöskään olla ihastelematta heti alkuun Karin Niemen taiteilemaa upeaa kantta.

Nuori Nooa kuuluu helmenkuiskaajien sukuun, joka on saanut elantonsa oman raakkutarhan antimista eli helmistä, mutta nyt heidän tulevaisuutensa on vaakalaudalla: isä istuu Paulavan kaupungin vankilassa velkavankeuttaan, äiti on menettänyt karhuhyökkäyksen jälkeen niin osan toimintakyvystään kuin helmenkuiskaustaidoistaankin ja isosisko Midja ei ole perinyt tätä tärkeää kykyä kuiskata helmiraakkuja pintaan. 

Raakku lepäsi verkon pohjalla kuin ryhmyinen, ruskeansävyinen kivi. Käteen otettaessa vaikutelma kivestä katosi. Oli selvää, että tässä oli hengittävä, elävä olento. Ehkä muinainen, ehkä ikuinen, ehkä pinnaltaan kova mutta sielullinen. (s. 20)

Nooan suhteen on toivoa ollut, sillä joki on aina puhunut hänelle. Niinpä Nooa yllättyy iloisesti, kun vakiokäynnillään raakkutarhalla  hän löytääkin kyvyn itsestään - ja hän saa kuiskattua elämänsä ensimmäisen helmen, vieläpä arvokkaan sateenkaarihelmen. Hänen intonsa tosin laantuu kotiin päästyään, sillä isosisko Midja on tullut kotiin Paulavasta ikävä uutinen mukanaan: hän on sairastunut surmiaistautiin, jolle ei ole juurikaan parantamismahdollisuuksia. Taudin edetessä potilas vaipuu surmiaisuneen, josta ei herää enää koskaan.

Onneksi heillä on kuitenkin toivoa, kiitos Nooan kuiskaaman helmen. Nimittäin on yksi, joka voi parantaa Midjan. Paulavassa asuva mahtava Sardeesian noita voisi parantaa Midjan, ja nyt helmestä saatavilla rahoilla se on mahdollista. Nooan on lähdettävä ensimmäistä kertaa kodin ulkopuolelle, mutta onneksi hän saa saattajakseen Midjaakin kuljettaneen veikeän Vesperin, joka on kehitellyt matkantekoon eriskummallisen rapukulkijan. Nooa on ensin hiukan varuillaan yltiöystävällisen Vesperin seurassa, mutta alkaa pikku hiljaa pitää tästä. Silti tuntuu, kuin poika kuitenkin salaisi jotakin. Hän saa myös outoja yskänpuuskia ja verenvuotoja eri paikoista, ja hänen toinen silmänsä verestää välillä kummasti, mutta poika vakuuttelee, ettei hänellä ole mitään hätää.

Kirjassa seurataan Nooan ja Vesperin matkantekoa erilaisine ikävine sattumuksineen. Matka Takiaiskylän läpi on uhkaava ja pelottava, mutta siitäkin selvitään. Nooalla on myös mukanaan Midjan lemmokki, rupikonna joka on sidoksissa hänen siskoonsa. Nooa kutsuus tuota korissa matkustavaa hupaisaa sammakkoa Suolakurkuksi, vaikka tällä on ylevämpikin nimi: Udolfus Lumbertius Ryyti. Sammakolla onkin aika keskeinen rooli tarinassa. Nooa tapaa myös Midjan tyttöystävän, korusepän opissa olevan Elvinan, joka huolestuu yhtä lailla kuultuaan Midjan tilasta.

"Sinä kuiskasit helmen, Nooa. Kaikki kääntyy vielä hyväksi. Niin isäsi kuin Midjan kuin koko perheenne kannalta." (s. 177)

Kirjan tarinassa langoilla on merkittävä rooli. Myöhemmin, Paulavan kaupungissa paljastuu se merkittävin, mutta ihan alusta saakka langat ovat mukana. Nooan äiti virkkaa hänelle mukaan pienen viisikolmioin muotoisen työn, Langaslukon, jonka lankaan on jalavanoita aikoinaan lisännyt taikuuttaan, ja johon Nooan äiti on virkannut mukaan myös tyttärensä hiuksia. Nooa pitääkin tätä työtä koko matkan ajan ihoaan vasten tuomassa suojaa. Eräässä majatalossa Nooa törmää myös solmunoitaan, joka virkkaa tälle huivin, jonka langoissa on mukana kolme eri taikaa. Näistä taioista onkin Nooalle hyötyä matkan varrella.

Kirjan maailmassa noidat ovat yhtä lailla ihailtuja, hyödyllisiäkin, mutta myös pelättyjä. Nooa tekee ensikosketuksensa noitiin juuri solmunoidan kanssa, mutta matkan määränpäässä oleva Sardeesian noita onkin yllättävän ystävällinen. Kun Nooalle paljastuu kaupungista vähän enemmän kuin pitäisi, noita ehdottaa tytölle eräänlaista sopimusta. Tämä aiheuttaa närää Nooan ja Vesperin välille, sillä Vesperillä ei ole kovin hyviä kokemuksia noitien sopimuksista. Tämän nuoren parivaljakon välille on syntynyt paljon lämpimiä tunteita, joita varsinkin kokemattoman Nooan on vaikea tunnistaa.

Vesper painoi päänsä Nooan solisluuta vasten ja mumisi itkusta tikkuisella äänellä solmunoidan huiviin: "Minä en ansaitse hyvyyttä." (s.234)

Pidin oikein kovasti tämän kirjan tasaisesta juonivetoisuudesta, mutta myös sen huikeasta maailmasta. Omintakeiset eläimet ja kulkuvälineet ynnä muut steampunk-henkiset laitteet toivat tähän ihan oman särmänsä. Helmenkuiskaajan ja raakkujen, ja ylipäänsä luonnon suhdetta on kuvattu ihanalla tavalla. Nooan ja Vesperin ihastuminen ja sen syveneminen etenee ihanan luontevasti, rauhakseen. Lopussa mennään aika syviin ja traagisiin vesiin, mutta toivoa ei menetetä. Tarinaan on sekoitettu myös kansanperinnettä juuri sopivissa määrin. 

Annan kirjalle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Morren kirjablogi

Kirjavinkit (Mikko)

 Metsänkorva: J.S. Meresmaa. Myllylahti 2026 (Noidanlanka #2)

Kansi: Karin Niemi

"Taianomaisen lumoava tarina vaarallisista salaisuuksista, rohkeudesta etsiä oma polkunsa ja rakkaudesta, joka löytyy sieltä, missä sitä vähiten odottaa.

Meusalinan elämä Syväharjun raakkutilalla on ennalta määrätty, sillä hän on helmenkuiskaaja. Mutta Meusalinalla on salaisuus: helmenkuiskaaminen tuntuu hänestä vankilalta. Hänen sydämensä kaipaa vapautta – ja Neimosta, komeaa metsästäjää, joka ei edes huomaa häntä.

Metsässä Meusalina kohtaa tamminoidan ja kiinnostuu uudesta uramahdollisuudesta. Ulkoisten sattumusten paineesta hän yrittää taikuuden avulla herättää Neimoksen huomion, mutta taiat eivät aina toimi toivotusti, eikä sydäntä ohjailla tahdolla.

Puunhakkaajan hiljainen poika Kielmarius vaalii sekä synkeää salaisuutta että helliä tunteitaan Meusalinaa kohtaan. Kiel tietää metsän kätköissä puun, jonka rungossa kasvaa ihmisen korvan muotoinen pahka. Korvapuu kuuntelee kaiken, mitä Kiel sille kertoo.

Kun Meusalina joutuu vaaraan, Kiel rientää apuun. Mutta miten metsä vastaa, kun liikkeellä ovat arvaamattomat taikavoimat?"(Myllylahti)

Oma arvio:

Lukiessani tämän kirjan edeltävää osaa Noidanlanka, en osannut toivoa kirjalle jatko-osaa. Kun Meresmaa sitten paljasti viime vuoden Oulun kirjamessujen lukupiirissä jatkoa olevan tulossa, olin tietysti hyvin iloinen, sillä viihdyin tosi hyvin Noidanlangan kevyessä fantasiamaailmassa. 

Itsenäisenäkin romaanina toimivassa jatko-osassa Metsänkorva on pääosassa nuori Meusalina, joka on elänyt nuoren elämänsä Syväharjun raakkutilalla. Hänellä on helmenkuiskaajan kyky, ihan kuten hänen äidilläänkin, ja helmistä he saavat elantonsa. Meusalina on syvästi ihastunut metsästäjäpoika Neimokseen, joka kaikessa juroudessaan kiehtoo Meusalinaa suuresti. Harmi vain, että tuohon komistukseen on hankala saada mitään otetta, sillä hän todellakin kulkee omia polkujaan. 

Meusalinalla on hänen tietämättään salainen ihailija, puunhakkaajan poika Kiel, joka auttaa tyttöä metsässä tämän jouduttua metsänpeittoon. Kiel esittelee Meusalinalle pelätyn tamminoidan, joka asuu metsän keskellä. Tämä vierailun jälkeen Meusalinan päähän ei mahdu Neimoksen lisäksi kuin yksi ajatus: hänkin haluaa noidaksi. Hän ei tunne mitään kuiskatessaan helmiä, mutta noidan mökissä hän tunsi jotain kihelmöivää itsessään. Ottaisikohan noita hänet oppiin ilman vanhempien lupaa?

Olihan Meusalinalla tietysti raakut.

Raakut ja helmet ja kaikki se, mikä toisista tuntui niin hienolta mutta Meusalinasta perin arkiselta ja tylsältä. Mitä hienoa oli yhteydessä joenpohjassa möllöttävään, mykkään simpukkaan? (s. 105)

Noidan oppiin Meusalina ei varsinaisesti pääse, mutta hän päätyy toimimaan suorasukaisen, mutta lempeän noidan siivoajana. Söpön ujosteleva Kiel pistäytyy välillä puukuorman kanssa ja auttaa mielellään tyttöä siivoushommissa. Meusalina pitää Kielin seurasta, mutta haikailee yhä komean Neimoksen perään. Olisikohan noidalla jotain konstia, jolla hän saisi kiinnitettyä pojan huomion? Meusalina alkaa leikkiä vaarallista peliä, josta hänelle koituu enemmän kuin tarpeeksi ongelmia.

Tuota voisi kutsua oikeaksi suudelmaksi. Tuo oli ollut sellaista, josta Opri oli puhunut. (s. 206)

Minä pidin hurjasti Metsänkorvan tunnelmasta, jonka luontokuvaukset hivelivät hermosäikeitäni. Tässä osassa ei ollut kuvailtuna lankamagiaa, joka välillä meinasi mennä minulta yli hilseen Noidanlankaa lukiessani. Kirjan päähenkilö Meusalina on siis Noidanlanka-kirjassa esiintyvän Nooan äiti, joka menettää myöhemmin helmenkuiskaajan kykynsä karhuhyökkäyksen takia. Nyt saamme selityksen tähänkin asiaan, sillä... no, enpä kerrokaan enempää!

Tykkään kovasti kirjan henkilöhahmoista, ja etenkin Meusalinan ja Kielin romanssi on ihanaa luettavaa. Suomalaista kansanperinnettä on soljutettu mukaan oikein kivasti, ja Meusalinan pieleen menneet loitsukokeilut tuovat tarinaan humoristisia piirteitä.

Mainittakoon vielä, että Karin Niemen uskomattoman ihana kansi voitti Kauneimman nuortenkirjan kansiäänestyksen Turun kirjamessuilla tänä vuonna.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kirja on lainattu kirjastosta.

Muualla:

Kirjavinkit

Samantyylistä:

Rauniara-kirjapari: J.S.Meresmaa

Kruunun tyttäret -sarja: Catherine Doyle & Katherine Webber

Kruunun tyttäret: Catherine Doyle & Katherine Webber. Suomentanut Annukka Kolehmainen. Kumma 2024 (Kruunun tyttäret #1)

Englanninkielinen alkuteos (2022): Twin Crowns. Kansi: Charlie Bowater

"Kaksi syntymässä erotettua siskoa. Kaksi täysin erilaista maailmaa. Yksi kuningatar.

17-vuotias Wren Greenrock on aina tiennyt, että jonakin päivänä hän tulisi viemään identtisen kaksossisarensa paikan kuninkaanlinnassa. Häntä on lapsesta saakka koulutettu kostamaan vanhempiensa murha, ja hän on valmis mihin tahansa noustakseen valtaan ja suojellakseen noitayhteisöään. Noitia vihaava prinsessa Rose Valhart taas tietää, että vallan mukana tulee suuri vastuu, joka sisältää myös järjestetyn avioliiton vieraan prinssin kanssa. Maailma palatsin ulkopuolella on kuitenkin vaarallinen ja arvaamaton ja paljon villimpi kuin Rose on ikinä voinut kuvitellakaan…

Rosen kruunajaisten lähestyessä Wren ja Rose sotkeutuvat valheiden verkkoon, joka voi tuhota kaiken, mitä he rakastavat. Kummasta heistä tulee kuningatar, jolla on valta muuttaa kuningaskunnan tulevaisuus ikuisiksi ajoiksi?

Kruunun tyttäret on ensimmäinen osa uutta henkeäsalpaavaa sarjaa, joka on täynnä seikkailua, juonittelua ja romantiikkaa. Kirjan käännösoikeudet on myyty tähän mennessä 12:een maahan, eikä sen voittokululle ole näkyvissä loppua!" (Kumma)

Oma arvio:

Olen odottanut tätä kirjaa hyvin kuumeisesti, etenkin kun viime kevääksi 2023 aiottua Kruunun tyttärien julkaisua siirrettiin vuodella. Hyvää kannattaa kuitenkin odottaa! Mikä sitten sai minut näin innostuneeksi kirjasta jo etukäteen? 1. Kuninkaalliset 2. romantiikka 3.Noidat 4. Juonittelu. Siinäpä neljä hyvää syytä 😏

***Postauksessani on aika paljon juonipaljastuksia. Lukeminen omalla vastuulla.***

Rose odottaa kuumeisesti 18-vuotissyntymäpäiväänsä, joilloin hänet viimein kruunataan Eanan kuningattareksi. Sitä ennen on toki myös suuri juhla tulossa, sillä hänet naitetaan naapurivaltion Gevran prinssi Anselin kanssa. Hän odottaa sitä aikaa, kun kukaan ei enää määräile häntä, ei etenkään tiukkapipoinen kuninkaanhenki Willem, joka on toiminut Rosen isähahmona sen jälkeen, kun noidaksi osoittautunut kätilö surmasi hänen äitinsä Lillithin heti Rosen syntymän jälkeen. Hän ei osaa arvata nukkumaan käydessään, että hänen elämästään tulee siitä hetkestä lähtien yhtä seikkailua - ja miten kaikki vaietut salaisuudet tulevat paljastumaan.

Wren on aina tiennyt, että hänellä on kaksoissisko, josta on tuleva Eanan kuningatar. Wren on myös noita, lumouksia hallitseva sellainen. Hänen isoäitinsä Banba, joka siis on myös kaksoissisarestaan tietämättömän Rosen isoäiti, on määrännyt Wrenin kaappaamaan Rosen vuoteestaan. Wrenin parhaan ystävän, soturinoita Shenin on määrä kuljettaa prinsessa läpi vaarallisen aavikon noitien salaiseen asuinpaikkaan, Orthaan. Sillä aikaa Wren tekeytyy Roseksi ja kruunajaisten jälkeen Wren on kuningatar - ja noidat pääsevät taas valtaan. 

Siksi hän ottaisi kruunun, jota oli tullut hakemaan, ja raivaisi tieltään kaikki, jotka yrittäisivät estää häntä. (s. 292)

Wren saa tosin hyvin pian tietää, että Gevran kuningas Alarik ja kuninkaanhenki Willem ovat sopineet sellaisista järjestelyistä, ettei kruunajaisia välttämättä tulekaan. Wrenillä on muutenkin vaikeuksia sopeutua turhamaisen prinsessan rooliin, vaikka hän osaakin lumota itseltään kesakot ja aurinkoraidat pois. Prinsessamaisia tapoja hän ei niinkään luonnostaan osaa. Prinssi Ansel ei ole mikään järjen jättiläinen eikä Wren voi tajuta, miten hänen sisarensa voi olla kihloissa moisen lepertelevän, tylsän hölmöläisen kanssa. Anselin henkivartija Tor taas on syntisen komea ja hänellä on lemmikkinään suloinen valkoinen susi nimeltä Elske. Wren yrittää vältellä Rosen parasta ystävää Celesteä, mutta eihän siinä kauaa onnistu, ja Celeste alkaakin jossain vaiheessa haistaa palaneen käryä.

"Myönnän, että perhoset lepattavat minunkin vatsassani, kun ajattelen pian saavani teidät puolisokseni." (s. 62)

Sillä välin Shen on ratsastanut äkäinen prinsessa Rose hevosensa Viiman kyydissä läpi suuren aavikon, jossa kuumuuden ja kuivuuden lisäksi vaarana ovat hiekassa väijyvät verikuoriaiset. Rosella ei ole aavistustakaan, miksi hänet on siepattu. Eikä hän liioin tiedä Shenin olevan noita, kunnes Rosesta itsestäänkin paljastuu yllättäviä, noitamaisia kykyjä. Rose on kasvatettu lapsesta saakka vihaamaan noitia, joiden takia hänen äitinsäkin kuoli, mutta matkan aikana Roselle alkaa paljastua uusia asioita niin noidista kuin hänen lähimmäisistään. Viimein heidän saavuttua Orthaan, jonne laskeudutaan tosi jyrkkää kalliorinnettä alas, hän saa tietää myös kaksoissiskostaan.  Hän tapaa oman isoäitinsä ja isotätinsä ja joukon noitia, joista osa haluaa hänen kuolevan, osa taas toivottaa hänet tervetulleeksi kotiin. Rose haluaa kotiin Anselin luo, jota rakastaa - vai rakastaako sittenkään? Vai onko eräs soturinoita ihan liikaa hänen ajatuksissaan?

Koko ikänsä hän oli ollut prinsessa - orpotyttö, josta koulittiin kuningatarta. Hyvää, lempeää ja armollista hallitsijaa, joka menisi naimisiin ja saisi perillisiä vahvistaakseen valtakuntaansa ja sen solmimia liittoja. Hän ei ollut edes kuvitellut, että voisi olla enemmänkin...Että joku vielä jonakin päivänä haluaisi hänen olevan enemmän. (s. 113-114)

Rosen on palattava takaisin omaan linnaansa ja estettävä häät. Hänen on saatava kieroilevat ihmiset vastuuseen ja pelastettava noidat. Haluaa hän myös nähdä oman kaksoissiskonsa, vaikka on yhä tälle vihainen sieppauksesta ja kaikesta. Veri on kuitenkin vettä sakeampaa.

Kirjassa vuorotellaan Wrenin ja Rosen näkökulmia. Molempien tarinat ovat yhtä kiehtovia, mutta toki välillä alkoi ihan ärsyttää, kun aina jäi jokin hyvä kohta joko Rosen tai Wrenin kohdalla kesken luvun vaihtuessa. Romanttiset kuviot ovat hyvin ennalta-arvattavia ja välillä överiyden rajalla olevan siirappisia, mutta oikein ihanan viihdyttäviä sellaisia seikkailullisen ja juonittelupainotteisen juonen ohella. Vaikka välillä saa lukea melko kuumia kohtauksia, on ne silti aika kesyä kamaa. Olisin jopa toivonut hieman rohkeampaa kuvailua. Kustantamon asettama kohderyhmä 13+ pitää siis hyvin kutinsa. 

Prinssi Anselista on tehty suorastaan narrimainen tyyppi, kun taas hänen henkivartijansa Tor on jäyhä, vakaa, uskollinen ja syntisen komea. Helppohan siis Wrenin on häneen rakastua. Pidin ehkä enemmän soturinoita Shenistä, joka on orporaukkana joskus pelastettu Orthan noitayhteisöön, ja jonka ketteryydelle ei kukaan vedä vertaa. Kirjan päähenkilöt Rose ja Wren ovat sopivan erilaisia, ja erot tasoittuvat roolien vaihtumisen jälkeen: Wren oppii olemaan myös hillitymmin ja Rose oppii olemaan rempseämpi ja tarttumaan toimeen. Ja mikä parasta, molempien ennakkoluulot karisevat.

"Tiedän, miltä yksinäinen lapsuus tuntuu." (s. 245)

Jo pelkkä kuninkaallinen juonittelu ja romanttiset kuviot olisivat riittäneet minulle viihdykkeeksi, mutta Wrenin ja myöhemmin Rosen noitakyvyt tuovat kirjaan mielenkiintoista lisää. Niihin ei oikeastaan pureuduta kovinkaan syvällisesti, vaan niitä vain tapahtuu. Wren tarvitsee lumouksien tekemiseen jotain elävää, useimmiten hiekkaa tai multaa, mutta esimerkiksi ruusun terälehdetkin käyvät. Rosen parantajanoidan kyvyt vasta heräilevät tässä ensimmäisessä osassa, mutta toivon mukaan hänen taidoistaan saamme nauttia enemmän seuraavissa osissa. Trilogian kakkososa Kruunun kirous ilmestyykin jo kesäkuun alussa! Jään innolla odottelemaan. 

Kirjan loppu petaa hyvin mielenkiintoisia jatko-osia, joissa Eana joutunee sotaan gevralaisten kanssa ja noitasiskokset pääsevät yhdistämään voimansa.

Arvosanaksi annan 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Lue meille äitikulta

Siniset helmet

Kirottu kruunu: Catherine Doyle & Katherine Webber. Suomentanut Annukka Kolehmainen. Kumma 2024 (Kruunun tyttäret #2)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Cursed Crowns. Kansi: Charlie Bowater

"Kaksi kuningatarta. Yksi valtakunta, joka ei halua heistä kumpaakaan.

Kaksoskuningattaret Wren ja Rose ovat nousseet yhdessä Eanan valtaistuimelle, mutta kaikki eivät ole iloisia noidista vallan kahvassa. Kun Rose suunnittelee matkaa maan halki yhdistääkseen jakautuneen kansan, ei Wren jaksa keskittyä pönöttämiseen — heidän isoäitinsä on edelleen vankina julman kuningas Alarikin käsissä, ja kärsimätön Wren jättää siskonsa lähteäkseen pelastusretkelle. Alarik ei kuitenkaan ole mielissään Wrenin vierailusta, sillä Wren on vastuussa hänen veljensä kuolemasta — eikä hän aio vapauttaa kaksosten isoäitiä ennen kuin Wren on korjannut tekonsa kielletyn ja vaarallisen verimagian avulla.

Samaan aikaan Rosen kiertue Eanan valtakunnan halki keskeytyy, kun salaperäinen muukalainen väittää olevansa kotoisin kauan sitten kadonneesta kuningaskunnasta. Mies paljastuu Rosen rakastetun Shen-Lon sukulaiseksi, joka lupaa auttaa siskoksia pysymään vallassa, kunhan vain he ensin pelastavat menetetyn aavikkovaltakunnan hiekasta.

Rosen ja Wrenin poissa ollessa Eanan pääkaupungissa poreilee kapina, ja joku juonittelee heidän päänsä menoksi. Pohjoisessa piilee kuitenkin suurempi vaara — muinainen kirous, joka voi syöstä kaksoset, noidat ja koko Eanan valtakunnan kaiken nielevään tuhoon…"(Kumma)

Oma arvio:

Minut hurmannut Kruunun tyttäret sai jatkoa mukavan nopeaa eli jo puolen vuoden kuluttua ensimmäisestä osasta. Innolla tartuin Kruunun kirous -jatko-osaan, jolta toivoin samaa sydäntäsykähdyttävää romantiikkaa, vauhdikasta seikkailua ja pikkaisen kieroiluakin.

Wrenin ja Rosen teiden eroaminen - juuri, kun he ovat löytäneet toisensa, on kirjan alun ratkaisevin juonenkäänne. Wren on päättänyt, ettei jää vain odottelemaan, josko Alarik palauttaisi hänen isoäitinsä Banban: tämän hän saa vihiä salassa käymästään kirjeenvaihdosta Alarikin kanssa. Hänen on toimittava. Ja koska Rose ei hyväksyisi siskonsa lähtöä, hänen on lähdettävä vaivihkaa. Valitettavasti Rosen paras ystävä, ja nyt myös Wreninkin sellainen, Celeste lähtee hänen peräänsä. Suhteista on kuitenkin hyötyä, sillä Celesten veljen laivalla he pääsevät kätevästi lumen ja jään valtakuntaan Gevraan.  Wren on myös hykerryksissään, sillä hän ei malta odottaa näkevänsä taas Torin, tuon komean kuninkaallisen vartijan, jonka kanssa heillä jäi viime osassa juttu pahasti kesken.

Wren tekee pienoisen virhearvion yrittäessään sujahtaa sisään Alarikin linnaan huomaamatta ja onkin pian tämän vankina. Alarik on kuitenkin valmis päästämään Banban vapaaksi yhdellä ehdolla, joka saa Wrenin miettimään moraaliaan. Onko hänet tuomittu sittenkin jatkamaan kruunun kirousta ja astumaan taikuuden pimeämmälle puolelle? Torin läsnäolo toki sykähdyttää häntä edelleen, mutta sitten hän löytää häkellyttäviä tuntemuksia itsestään myös erästä toista kohtaan.

Varo Oonagh Tähtirinnan, kadonneen noitakuningattaren, kirousta, tuuli kuiski. Kirous elää uusissa luissa...uudessa veressä. (s. 218)

Toisaalla Rose on täysin loukkaantunut Wrenin äkkilähdöstä, ja kun hän kuulee Celestenkin lähteneen, on hän murtunut. Kuumat tunteet Shen Lota kohtaan hänen on tukahdutettava muiden nähden, sillä hänen on nyt käyttäydyttävä hillitysti kuin kuningattaren kuuluu. Hän alkaa olla vaikeuksissa, sillä Edgar Barronin luotsaamat Nuolet vastustavat noitakuningattaria - taikuus pelottaa ihmisiä. Maakuntakierroksellaan Rose joutuu yllättäin siepatuksi, mutta sieppaajaksi osoittautuukin Shen Lon serkku Kai. Rosea pelastamaan rynnännyt Shen Lo saa tietää, että hänellä onkin elossa Kain lisäksi sukulaisia koko joukko, vaikka hän on aina luullut olevansa ainoa elossa oleva Auringon suuteleman kuningaskunnan asukas. Hiekan alle vajonnut kuningaskunta pitää pelastaa takaisin valoon, ja Shen Lo ja Rose päättävät lähteä Kain mukaan. He voisivat saada noitasotureista apua myös Eanan kuningaskunnan pelastamiseen Nuolten hyökkäyksiltä.

"Ilmassa on niin paljon taikaa, että sen ihan maistaa!" (. 293)

Wren ja Rose ovat omissa seikkailuissaan toisista tietämättä, kunnes Wren saa käsiinsä käsipeilin, joka on kuulunut aikanaan hänen esiäideilleen, aiemmille kaksoskuningattarille. He pääsevät nimittäin vaihtamaan paikkoja muutaman minuutin ajaksi käsipeilin avulla, ja näin Rose saa tietää siskonsa kyseenalaisista aikeista Gevrassa ja Wren taas pääsee tutustumaan häikäisevään Auringon suutelemaan kuningaskuntaan ja saa kuulee hämmästyttäviä uutisia Shen Losta. Kumpikin toimivat omin päin omissa seikkailuissaan, mutta pian Rose joutuu pyytämään Wreniltä apua. Asiat hänen ja Shen Lon välillä ovat menossa väärään suuntaan. Rosella alkaa olla myös hätä valtakuntansa puolesta, sillä viesti kantautuu Eanasta: Nuolet ovat piirittäneet linnan.

"Ollaan ihan keitä haluat", Shen kuiskasi Rosen iholle. "Vain me kaksi. Ei kruunuja. Ei valtakuntia. Vain me." (s. 338)

Valitettavasti tämä toinen osa ei innostanut minua lähellekään niin paljon kuin Kruunun tyttäret. Rosen ja Shen Lon välinen kipinä ei välittynyt nyt ihan niin hyvin ja sama kävi Wrenin ja Torin kanssa. Parasta antia tarjoaa erilaiset, uudet valtakunnat, joissa lukija pääsee vierailemaan molempien kaksosten mukana. Muuten kaksoset jäävät molemmat aika valjuiksi tässä osassa. Fantasiajuonikuviot ja -elementit jää aika epämääräisiksi ja huonosti avatuiksi, mutta sama vika tahtoi olla ensimmäisessäkin osassa. Tuntuu, että kirjailijat ovat halunneet tupata sekaan liikaa kaikkea. Lopun romanttinen juonenkäänne on oikeastaan kirjan paras yllätys: jos tykkää haters-to-lovers-troopista, siitä tässä kakkososassa saa nauttia! Lopussa saa nauttia myös lähes tragikoomisista piirteistä, sillä ensimmäisestä osasta hyvin tuttu henkilö palaa kuvioihin - mutta ei tosiaankaan entistä ehompana, vaan... no, sen saatte lukea itse.

Olin olettanut tämän olevan kirjapari, mutta sarjahan jatkuu vielä ainakin kolmella osalla: englanniksi on julkaistu tänä vuonna Burning Crowns ja sen lisäksi Goodreadsin mukaan jatkoa olisi suunnitteilla vielä ainakin 2 lisää. 

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Lue meille äitikulta

Kruunujen taistelu: Catherine Doyle & Katherine Webber. Suomentanut Annukka Kolehmainen. Kumma 2025 (Kruunun tyttäret #3)

Englanninkielinen alkuteos (2024): Burning Crowns. Kansi: Charlie Bowater, HarperCollinsPublishers Ltd

"Kaksoskuningattaret Rose ja Wren hallitsevat nyt Eanaa rinta rinnan. Mutta heidän ilkeä, kuolleista herännyt esiäitinsä Oonagh on päättänyt, että valtakunta on hänen. Niinpä kaksosten on mentävä äärimmäisyyksiin Eanan pelastamiseksi.

Rose saa uhkauksen, jonka mukaan hänen on joko luovuttava kruunustaan tai kohdattava Eanan tuhoava sota. Jotta Rose löytäisi keinon päihittää Oonagh, hän lähtee etsimään vastausta Auringon suutelemasta kuningaskunnasta. Mutta se, mitä hän löytää, saattaa särkeä hänen sydämensä.

Samaan aikaan Wren joutuu kohtaamaan tekemänsä veriloitsun seuraukset. Loitsu loi siteen Wrenin ja Gevran kuninkaan välille — miehen, jonka Wren todellakin haluaisi unohtaa. Yhdessä he kuitenkin lähtevät matkaan tuhotakseen kirouksen, joka sekä yhdistää että heikentää heitä.

Viimeisen taistelun näyttämö on valmis, kun Oonagh haluaa viedä Roselta ja Wreniltä kaiken, mitä he rakastavat. Uhrauksia tehdään, verta vuodatetaan. Kuka selviytyy johtamaan Eanan valtakuntaa?" (Kumma)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Näin on taivallettu nuorten noitakuningattarien, Rosen ja Wrenin matkassa jo niin pitkälle, että on kaiken kokoavan trilogian kolmososan vuoro. Kakkososassa Kruunun kirous oli niin uskomattomia juonenkäänteitä, että mietiskelin, mahtuisiko sellaista enää tähän kolmososaan Kruunujen taistelu. 

Wren on palannut Gevrasta kaksossisarensa luo Anadawnin palatsiin hallitsemaan valtakuntaansa. Rose tietää, mitä Wren puuhaili Gevrassa ollessaan kuningas Alarikin kanssa, mutta kaikkea Wren ei ole rohjennut kertoa, kuten että kuollut esiäiti on langettanut jonkun yhteisen kirouksen heidän välilleen ja että Oonagh Tähtirinta on vainonnut Wreniä tämän paluun jälkeenkin. Suuressa juhlassa Lemmitynlammen rannalla tapahtuukin jotakin kammottavaa, joka säikäyttää Rosen. Lopulta Wrenin on paljastettava, että hänet on sidottu taikuudella Alarikiin, että heidän voimansa hiipuvat kirouksen myötä ja parannuskeinoa ei tunnu löytyvän.

"Miten rakkaus voisi koskaan olla kidutusta?" (s. 265)

Rose kaipaa Shen Lota, joka joutuu hoitamaan velvollisuuksiaan Auringon suuteleman kuningaskunnan valtiaana. He toki vierailevat puolin ja toisin, mutta tokihan olisi mukavampi olla aina yhdessä. Kun Wren päättää lähteä hakemaan parannuskeinoa Mishnick-vuorilta yhdessä Alarikin ja Torin kanssa, Rose matkaa Rowenan kanssa Auringon suutelemaan kuningaskuntaan vieraisille. He sattuvatkin somaan aikaan, sillä kaupungissa on menossa jokin nuoren kuninkaan kosintameno, jossa kaikkien valtakuntien prinsessat vuoroin esittelevät taitojaan Shen Lolle. Siinä on Shen Lolla tyynnytteleminen, kun Rose heittäytyy mustasukkaiseksi. 

Toisaalla Alarik ja Wren yrittävät päästä eroon kirouksesta, mutta toivotonta tuntuu olevan. Wren on hämmentynyt tunteistaan Alarikia kohtaan, eikä ole varma, onko se kirouksen syytä vai jotain muuta. Toisaalta komea henkivartija Tor saa edelleen Wrenin sydämen läpättämään. Torkin on huomannut toki, että jotain on meneillään hänen kuninkaansa ja Wrenin välillä.

"Kun viime hetkeen rakastaa

kunnes kuolo erottaa

uhraus noidan kukistaa

kirouksen murtaa, teidät pelastaa." (s. 398)

Toisaalla Rose saa myös tuntea kamalan Oonaghin läsnäolon ja lopulta heidän on lähdettävä etsimään tuota hirviömäistä esiäitiä kylmiltä Gevran seuduilta. Kuvioihin astuu myös jälleen Celesten merikapteeniveli Maresi. Celestellä ja Gevran prinsessa Anikolla on myös säpinää kaiken tiimellyksessä.

Kuten arvata saattaa, tässä osassa kuljetaan kohti vääjäämätöntä lopputaistelua, jossa Oonagh, joka on valjastanut kuolleita eläimiä ja ihmisiä armeijakseen, on saatava hengiltä, Wren ja Alarik vapaaksi kirouksesta ja Eanan kansa taas elämään rauhaisaa elämää. Tunteet kuohuvat, menetyksiä tulee väkisinkin ja läheltä piti tilanteita sitäkin enemmän. Lopussa ei ollut oikeastaan mitään yllättävää.

Olin ihan hekumoissani sarjan eka osasta, mutta toinen osa meni ehkä hiukkasen överiksi Wrenin ja Alarikin veritaikoineen kaikkineen. Odotin tältä kolmososalta enemmän, mutta kokemus jäi hiukan valjuksi. Osittain tämä eteni aika valjusti eteenpäin. Romantiikkaa oli ripoteltuna sinne tänne hiukan kuin mausteeksi, mutta ne jäivät minun makuuni aika pinnallisiksi. En päässyt haukkomaan henkeäni. Parasta tässä olikin Wrenin ja Alarikin hämmentävät kielletyt tunteet toisiaan kohtaan, jotka tosin saivat mielestäni tylsän päätöksen. 

Annan tälle arvosanaksi 3

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Coroan kronikat -duologia: Kiera Cass

Savuvarkaat-trilogia: Sally Green

Throne of Glass -sarja: Sarah J. Maas

Hopea-sarja: Victoria Aveyard

Valinta-sarja: Kiera Cass

Paholaisesta seuraava: P. Pakarinen

 Paholaisesta seuraava: P. Pakarinen. BoD 2023

"Vaarallinen, synkkä, seksikäs. Kahden tarinan kuuma kokoelma, joka viihdyttää lukijaansa alusta loppuun.

New Yorkin laitamilla asustaa epätavallisten ystävysten nelikko; kaksi vampyyria, jotka ovat kuin yö ja päivä, viekoitteleva succubus sekä komea ihmissusi. He koettavat kovasti sulautua tavallisten ihmisten maailmaan ja elää osana sitä, mutta heillä jokaisella on menneisyytensä, joka pitää otteessaan. Ja uusi vaara vaanii aivan nurkan takana.

Danan arki on totaalisen tylsä sekä romanttisten hömppätarinoiden kyllästämä. Hänen elämäänsä ei yksinkertaisesti kuulu miehet tai romantiikka. Erään illan päätteeksi hän kohtaa pimeydessä synkän miehen, joka pelastaa hänet ja jolla on vaarallisesti kiiluvat silmät. Missä mies liikkuukin, vaara ympäröi hänet. Danalla ei ole aikomustakaan langeta vaaralliseen viettelykseen."(BoD)

Lukunäyte

Kirjan kotisivut

Oma arvio:

Synkäksi ja seksikkääksi takakannessaan luvattu Paholaisesta seuraava on kirjablogia pitkään kirjoittaneen P. Pakarisen esikoisteos, joka koostuu kahdesta erillisestä, mutta hyvin samanhenkisestä novellista / pienoisromaanista. Molemmat tarinat sijoittuvat New Yorkiin, ja molempia yhdistää kauniit ja seksikkäät nuoret aikuiset päähenkilöt, New Yorkin yöelämä ja vaaroja ja kuumia tunteita hohkaavat kohtaamiset ihmisten ja paranormaalien olentojen välillä.

Parisataasivuinen aloitustarina Kadonneiden sielujen kaupunki (nimi on häiritsevästi hyvin samantyyppinen kuin Cassandra Claren Varjojen kaupungit -sarjan osien nimet) esittelee neljä näkökulmahenkilöä, joista Gyna, vampyyri, on ehkä kuitenkin vallitsevimmassa roolissa. Hänen karua ja onnetonta lapsuuttaan ja myöhemmin vampyyriksi muuttumista avataan heti alussa ja sitä, miten hän päätyi perimään tätinsä englantilaistyylisen ison talon, jossa hän nyt asuu kolmen ystävänsä kanssa. Farrah on upea, katseet kääntävä succubus, joka osaa vietellä kaikki pauloihinsa imeäkseen toisen energiaa ja elämänvoimaa itseensä - ja toki nauttiakseen seksistä. Neeka on nuori vampyyri, jonka uskovaiset vanhemmat ovat kasvattaneet hänet kurissa ja nuhteessa. Kukaan ei voi kuitenkaan olla huomaamatta Neekan ja komean Luken, ihmissuden, välistä vetovoimaa.

Eräänä klubi-iltana Gyna päätyy epäonnekseen hyväkroppaisen vampyyrinmetsästäjän kynsiin. Reece on erittäin katkera Gynalle, sillä hän seurasi pikkupoikana vierestä tämän tappaessa hänen isänsä, joka oli vampyyrinmetsästäjä niin ikään. Reece huomaa kuitenkin, ettei Gynaa niin vain vangitakaan. Myöhemmin osat vaihtuvat toisinpäin vangin ja vangitsijan välillä. Ja tottakai näiden kahden välille kehkeytyy runsaasti haters-to-lovers-tyylistä seksuaalista vetovoimaa. Reece joutuukin vaikean valinnan eteen, kun vampyyrinmetsästäjien instituutti vaatii tätä luovuttamaan Gynan haltuunsa. Tunteita alkaa olla jo liikaa pelissä. 

Sisimmässäni vihasin Reeceä samalla tavalla kuin ketä tahansa muutakin metsästäjää, mutta samalla mies veti minua puoleensa kuin hunaja mehiläisiä. En tiennyt miksi, mutta halusin ottaa siitä selvää. (s. 109)

Mukaan tarinalinjaan ujuttautuu vielä lisää henkilöitä, joista juonikas Max on Reecen ex-ystävä, joka nöyryytti tämän siskopuolta Hallieta aiemmin pahasti. Lisäksi ystävysten talossa piipahtaa pakkaa sekoittamassa Jesse, joka joutuu Farrahin pauloihin. Jesse aiheuttaa närää niin Luken kuin Neekankin välillä. Farrahin baarista bongaama noitanainen Leesh taas vie kyltymättömän succubuksen sydämen.

Toisaalta pidin ensimmäisen tarinan asettelusta, mutta runsaan henkilögallerian sijaan siinä olisi voinut keskittyä tiiviimmin muutaman keskeisimmän näkökulmiin, eli esimerkiksi Gynan, Reecen, Luken ja Neekan. Vaikka kirjassa olikin jonkinlainen kantava juoni olemassa, tuntui hiukan siltä, että kaikki tapahtumat pedattiin sitä varten, että saadaan esitellä seuraavan parin kuumia hetkiä. Eikä se sinänsä haittaa, sillä pidän kyllä sellaisten lukemisesta, mutta jos ne alkavat vaikuttaa itsetarkoitukselta, kirjan muu juoni kärsii. Kuumat kohtaukset ovat ihan jees toimivasti rakennettuja toki, vaikka kliseiltä ei voida välttyä. Luken ja Neekan ujosti syttyvä romanssi on mielestäni kiehtovin. 

Muutamia  häiritseviä maneereja tässä ensimmäisessä novellissa on, kuten tiuhaan esiintyvät vinosti hymyilevät (mies)henkilöt. Lakkasin lopulta laskemasta, kuinka monesti vino hymy ilmaantui. Muutama kohtaus oli mielestäni hyvin ristiriitainen ja epäuskottava, kuten Gynan yhtäkkinen luovuttaminen ja vapaaehtoinen astuminen Reecen vampyyrinmetsästäjäpomon pakeille. Myös viimeinen parinmuodostus petollisen, loukkaavan Maxin ja pyörätuolissa istuvan IT-nörtti Hailien välillä jäi mielestäni turhaksi ja epäuskottavaksi. 

Toinen tarina, Pimeyden kosketus, on mielestäni näistä kahdesta toimivampi. 150-sivuinen tarina esittelee Danan, joka New Yorkin yössä joutuu ahdistelun uhriksi. Häntä pelastamaan tullut raamikas mies osoittautuu kylmäveriseksi murhaajaksi, ja nuori nainen pelästyy enemmän pelastajaansa kuin sitä, jolta tämä mies hänen pelasti. Eniten Danaa järkytti miehen välinpitämätön suhtautuminen siihen, miten tämä tuosta noin vain tappoi Danan ahdistelijan. Dana haluaa vain unohtaa tuon kohtaamisen.

Valitettavasti Dana ei pääse Quilanista eroon. Quilan on vihan demoni, ja nyt hänen kammottava Belial-pomonsa on antanut tälle tehtäväksi tarkkailla tuota pelastamaansa naista. Belialin mukaan naisessa saattaa olla jotakin erityistä, ja Quilanin on pidettävä tätä silmällä, jotta saadaan tietää, mitä kykyjä naisella voisi olla. Dana uskoo kuitenkin olevansa ihan tavallinen nuori nainen, joka asuu kissansa kanssa, viettää aikaa ystäviensa kanssa New Yorkin yössä ja työskentelee lehden toimituksessa. Pelottava Quilan alkaa kuitenkin ilmestyä tälle tuon tuostakin, eikä demonia pidättele ovet eikä ikkunat, sillä tämä osaa aineellistua eri paikkoihin ja puhua myös toisen pään sisällä. 

Mieleni panikoi, mutta kehoni huusi jälleen kerran hallelujaata. Se suorastaan kirkui ja janosi kosketusta. Nyt minä olin ties missä mystisen miehen kanssa enkä pääsisi karkuun. Mahtavaa. (s. 247)

Hyvin pian Dana huomaa, ettei voi mitään sille, että haluaa tuota komeaa, lihaksikasta miestä, etenkin kun tämä tunkeutuu likaisine puheineen tämän pään sisälle ja painautuu tuon tuostakin turhan lähelle naista. Quilan sotii sitä ajatusta vastaan, että makaisi oman toimeksiantonsa kanssa, mutta aika heikko yritys hänellä on, koska Dana vetää häntä uskomattomasti puoleensa. Quilan on tottunut saamaan naisen kuin naisen, mutta hänen rakkautensa on tavallista rajumpaa, ja vaatii usein naisen hengen. Quilan ei halua satuttaa Danaa, sillä vastoin hänen tahtoaan, hän alkaa kiintyä naiseen. Tätä hän ei tietenkään myönnä itselleen eikä muille ihan helpolla. Pientä mustasukkaisuuttakin on ilmassa, kun Dana viihtyy hyvin Quilanin demoniystävän, karunkomean Aidanin kanssa.

Mutta mikä on Danan kyky ja kuka hän oikeasti on naisiaan? Quilan joutuu todella vaikean valinnan eteen lopussa.

Jälkimmäisessä tarinassa olisi ollut potentiaalia pidempääkin romaaniin, jossa olisi voinut syventää päähenkilöiden hahmoja. Ehkä myös kiusaamista olisi voinut näin pitkittää pidempään ja piinata tällä tavoin lukijaa. Kun Danan oikea olemus paljastui, olin ensin epäuskoinen ja pettynyt, mutta sitten totesin, että se oli todella nerokas ja toimiva ratkaisu. 

Paholaisesta seuraava tarjoaa lupaamaansa vaaraa, synkkyyttä ja seksikkyyttä. Juoni soljuu molemmissa luontevasti eteenpäin, enkä kokenut pitkästymisen hetkiä lukiessani tarinoita.  Pienellä hionnalla ja henkilöiden karsimisella (Kadonneiden sielujen kaupungissa) siitä olisi saanut vielä toimivamman. Urbaanin fantasian ja paranormaalin romantiikan ystäville tämä tarjoaa osin omaperäisen, osin tuttuja elementtejä muusta lajityypin kirjallisuudesta lainanneen kahden tarinan paketin.  Parhaiten tämä sopii new adult / aikuiset -kategoriaan, eli ei ihan kilteimmästä päästä olevaa fantasiaa ja romantiikan räiskettä ole tämä.

Arvosanani 3

Kiitos BoD:ille arvostelukappaleesta!

Muualla:

---

Samantyylistä luettavaa:

Sarah J. Maas: Maan ja veren huone

Cassandra Clare: Varjojen kaupungit -sarja

Outi Moisio: Kun äänesi löysi minut

Crescent City -sarja: Sarah J. Maas

Maan ja veren huone: Sarah J. Maas. Suomentanut Sarianna Silvonen. Gummerus 2023 (Crescent City #1)

Englanninkielinen alkuteos (2020): House of Earth and Blood. Kansi: David Mann (suunnittelu), Carlos Quevedo (kuvat), Virginia Allyn (kartta)

"Fantasiakirjallisuuden supertähden eeppinen ja hekumallinen uusi sarja alkaa

Bryce Quinlanin elämä oli täydellistä. Päivät hän paiski töitä ja yöt juhli rankasti. Sitten demoni murhasi hänen lähimmät ystävänsä.

Kun samankaltaiset murhat alkavat toistua, Bryce ymmärtää jonkun janoavan hänen vertaan. Hän on kuitenkin päättänyt kostaa ystäviensä kuoleman hinnalla millä hyvänsä. Avukseen Bryce saa poliisivoimille työskentelevän Hunt Athalarin, langenneen enkelin, jolle on tarjottu vapautta vastineeksi tapauksen ratkaisusta.

Kaivautuessaan syvälle Lunathionin synkimpiin salaisuuksiin Bryce ja Hunt törmäävät totuuteen, joka uhkaa koko kaupunkia. Apunaan heillä on vain toisensa, kun maailma heidän ympärillään suistuu kaaokseen."(Gummerus)

Oma arvio:

Huhhuh, oli ensimmäinen reaktioni, kun sain postista tämän Sarah J. Maasin fantasiauutuuden. Kirja on nimittäin vaatimattomat 964-sivuinen järkäle. Olin ehkä hiukan kauhuissanikin. Miten ihmeessä ehdin lukea tätä ikinä loppuun, ja mitä jos tämä ei vedäkään ja tahkoan tätä vielä jouluun asti? Kiinnostuin keväällä kustantajan luettelotekstin perusteella kuitenkin valtavasti tästä rehellisesti aikuisten fantasiakirjaksi luokitellusta sarjan aloituksesta. Ja wau, mikä kansi! Tästä tulee ehdottomasti kirjahyllyni kaunistus.

Minun J. Maas-historiaani kuuluu se, että olen lukenut häneltä tunnetun Throne of Glass -YA-fantasiasarjan viisi ensimmäistä osaa, jonka jälkeen turhauduin ja jätin sarjan sikseen. Sarjassa oli muutamia osia, jotka saivat minut täysin häkellyksiin, positiivisessa mielessä siis, mutta tuo viides osa oli melkoinen koettelemus. Niinpä minulta jäi sarjan kolme viimeistä toistaiseksi lukematta. Lisäksi kirjailijan toinen YA-sarja Valtakunta on minulta vielä lukematta. Sen eka osa Okaruusujen valtakunta on lämmittänyt omaa kirjahyllyäni jo parisen vuotta, mutta ehkä vielä joskus...

" Se tyttö on aina ollut erinomaisen lahjakas olemaan siellä, missä hänen ei pitäisi olla." (s. 202)

Maan ja veren huoneen päätähti Bryce Quinlan on 23-vuotias, muodokas, itsevarma ja vetävä puolihaltia, joka on työskentelee Kuunsirpin eli Lunathionin kaupungissa 400-vuotiaan velhottaren, Jesiban, galleriassa, ja rakastaa tanssimista, bilettämistä ja seksiä. Jesiba on  Brycen hyvin häijy työnantaja, 400-vuotias velhotar, joka uhkaa muuttaa Brycen milloin miksikin elukaksi, jos tämä ei hoida työtään mallikkaasti. Tämä uhkaus kannattaa ottaa todesta, sillä noidalla on todellakin kyky muuttaa ihmisiä eläimiksi. Hienojen arvoesineiden lisäksi Jesiba keräilee alempiarvoisia elukoita, joista osa saattaa ollakin hänen taikuutensa tuloksia. Galleriassa on myös salattu osa, kirjasto, jota vartioi sympaattinen tulikeiju Lehabah. Kirjat ovat kiellettyjä ja sisältävät salattua tietoa, ja lisäksi niillä on taikavoimia.

Huomenna hän tuskin kykenisi kävelemään, hänen aivonsa eivät toimisi lainkaan, mutta voi helvetti sentään - lisää, lisää, lisää. (s. 78)

Brycen paras ystävä Danika Fendyr, Pirulaumaksi kutsuttuun porukkaan kuuluva ihmissusi pölähtää eräänä päivänä Brycen työpaikalle ja kehottaa tätä piilottamaan sinne erään miekan. Ystävykset ovat kovien bilettäjien maineessa ja syystä, sillä yökerhot ja päihteet ovat näille hyvin tuttua viihdettä.  Lisäksi he ottavat ja saavat kenet haluavat, ja tästä syystä saavat lutka-huuteluja välillä osakseen. Danika ja Bryce ovat päättäneet suorittaa pian yhdessä pudotuksen, eräänlaisen kuolemattomuuden tuovan rituaalin, jossa samalla syntyy arvokasta ensivaloa, jota käytetään parantamiseen ja energianlähteeksi kaupungille  Pirulaumassa on myös eräs Connor, komea susimies, joka on pyydellyt sinnikkäästi Bryceä treffeille, mutta vaikka heidän välillä suorastaan kipinöi, on haltianainen kieltäytynyt tähän asti. Mutta nyt hän viimeinkin antaa Connorille toivoa ja lupaa mennä joku päivä tämän kanssa ulos. 

Tuota päivää ei kuitenkaan koskaan tule, sillä tapahtuu jotain todella järkyttävää: Danikan asunnossa tapahtuu hirvittävä verilöyly ja kaikki siellä olevat Pirulauman bilettäjät menehtyvät. Sillä aikaa kun Bryce on ollut panemassa jotakin random-tyyppiä, hän on menettänyt sekä rakkaimman ystävänsä että ehkä tulevaisuuden kumppaninsa. Bryce on se, joka saapuu ensimmäisenä veriroiskeiselle asunnolle, ja josta hän huomaa livahtavan ulos jonkin hirmuisen otuksen. Tämä on nuoren haltianaisen ensimmäinen, muttei viimeinen karu kohtaaminen demonin kanssa, joka todennäköisimmin teurasti hänen ystävänsä. Bryce voittaa surun ja raivon voimalla demonin ja tulee pelastaneeksi sen kynsistä erään hyvin tärkeän henkilön. Hän myös saa vakavan vamman jalkaansa ja tulee kärsimään tästä vielä pitkään. Tärkeintä on kuitenkin se, kuinka hän selviää henkisesti kaikesta kauheudesta, jota hän joutui todistamaan omin silmin. 

Hänen ei olisi pitänyt antaa Athalarin painostaa itseään tulemaan, hänen ei olisi pitänyt nähdä tätä, hänen ei olisi pitänyt joutua muistamaan. (s. 310)

Kuvioihin astuu jo tässä vaiheessa mukaan kirjan toinen päähenkilö, langennut enkeli Hunt Athalar, jota kaikki kavahtavat ja kutsuvat nimellä Umbra Mortis eli Kuoleman Varjo erään aiemman kapinan vuoksi. Hän on rangaistuksena aiemmista teoistaan arkkienkeli Micahin omistuksessa, eräänlaisena orjana siis, pakotettuna työskentelemään 33. legioonan palveluksessa, jotka ovat enkeleistä koostuvia Lunathonin lainvartijoita. Hunt on ensimmäisenä paikalla, kun järkyttynyt ja haavoittunut, demonin kukistanut Bryce löydetään ja  kuulustellaan. Bryce on shokissa, eikä asiaa auta Danikan kamala Sabine-äiti, joka pitää Bryceä maailman pahimpana lutkana ja osasyyllisenä tyttärensä kuolemaan. 

Kirjassa hypätään sitten kaksi vuotta eteenpäin. Bryce yrittää toipua Danikan menetyksestä. Hän asuu Danikan entisessä, hulppeassa asunnossa, välttelee miekkaa kyselevää Sabinea, juoksee kipeästä jalastaan huolimatta ja on lopettanut kokonaan bilettämisen ja itselleen rakkaan harrastuksen tanssin. Syrinxin hän on lunastanut omaksi lemmikikseen, mutta on tästä ikuisesti veloissa työnantajalleen Jesiballe. Sitten kaupungissa alkaa taas tapahtua. Demoni näyttää päässeen taas valloilleen, sillä eräs Brycen hoitelema vampyyrimies joutuu tämän uhriksi. Tässä vaiheessa Brycen ja Huntin tiet kohtaavat, sillä arkkienkeli Micah määrää Huntin tutkimaan demonisurmia ja Brycen turvamieheksi. Bryce ei halua tuota rasittavaa enkeliä riesakseen, mutta ei voi muuta kuin sietää sitä, että tuo lihaksikas könsikäs kyttää mistä milloinkin yläilmoista hänen asuntoaan. Pian he kuitenkin huomaavat, että heillä on yhteinen päämäärä: he haluavat selvittää, kuka on kutsunut vaarallisen demonin  surmaamaan vaaneja, joiksi kirjassa kutsutaan kaikkia puhdasverisiä fantasiaolentoja. 

Bryce haluaa kostaa Danikan ja Connorin kuoleman, sillä hän on täynnä vihaa ja järkytystä. Saako Hunt Athalar murrettua uskomattoman viehkeän Brycen kovan ulkokuoren tärkeän tehtävänsä lomassa? 

Tuhanteen sivuun mahtuu hirmuisesti tapahtumia ja juonenkäänteitä, vaikka parhaat käänteet on säästelty loppuun. Kirjan maailma on kiehtova sekoitus urbaania ja korkean fantasian maailmaa: Kuunsirpissä käytetään kännyköitä ja katsotaan uutisia telkkarista, käydään yökerhoissa, mutta se vilisee fantasiahahmoja keijuista vampyyreihin, susista merenmiehiin, enkeleistä haltioihin ja noitiin ja näkkeihin, muun muassa. Muinaiset valtarakenteet ja olentojen arvojärjestykset ovat taas hyvin perinteisiä fantasiamaailman elementtejä.  Alussa minulle meinasi  tulla fantasiahahmoähky ja mietin, miksi ihmeessä kaikki mahdollinen on pitänyt tupata mukaan tähän maailmaan. Mutta kun pääsin sisään tarinaan (joka tapahtui ehkä vasta noin 200 sivun jälkeen), kaikki hahmot ja otukset löytävät kyllä paikkansa. 

Kirjan nimi Maan ja veren huone viittaa Midgardin valtakunnan yhteen huoneeseen, johon kuuluvat muun muassa ihmiset ja muodonmuuttajat. Kaikki valtakunnan neljä huonetta on esitelty heti kirjan alussa ennen Kuunsirpin kaupungin karttaa. Kuunsirpin kaupunkia hallitsee kuusi päällikköä kaupunginosittain. Yksi näistä, Viisruusu-nimisen haltioiden kaupunginosan johtaja, Syyskuningas, on Brycen vaiettu biologinen isä, joka on käännyttänyt 13-vuotiaan tyttärensä luotaan ja saanut tämän hyvin katkeraksi. Brycen haltiaveli Ruhn Danaan, jota tämä muille esittelee serkkunaan, on menettänyt myös luottamuksensa siskonsa silmissä, vaikka tämä pitää kovasti siskonsa turvallisuudesta huolta. Ruhnin ja Brycen sisarussuhteen kehittyminen oli minusta yksi parhaimmista kirjan ansioista. Mutta kaikista suurimmat ansiot annan tietysti Huntin ja Brycen haters-to-lovers-romanssista, joka on melkoista kiusaamista kirjan loppusivuille saakka. Etenkin yksi erityisen kuuma kohtaus vahvistaa sen, että tämä on pikemminkin new adult - tai aikuistenromaani kuin YA. Kliseiltä ei toki voida välttyä romanttisten kuvioiden osalta, mutta sehän onkin arvattavissa. 

Kun kirja imaisi minut sisäänsä noin parinsadan kolmensadan sivun jälkeen, se oli sitten menoa se. Sivut sen kuin viuhuivat eteenpäin, sillä niin romanttiset juonikuviot kuin murhamysteerin selvittelyt eeppisine lopputaisteluineen saivat minut pauloihinsa. Jos kirjan alku olisi ollut tiiviimpi, olisin antanut kirjalle huomattavasti korkeamman arvosanan, mutta nyt pisteytystäni laskee hieman kirjan paksuus. Sillä onhan siinä ihan hirmuisesti tiivistämisen varaa! Näköjään sarjan seuraavat osat ovat ihan samanlaisia tiiliskiviä. Mietinkin nyt, jätänkö sarjan tähän, sillä Maan ja veren huone loppuu melko tyydyttävästi eikä jätä minua juurikaan roikkumaan epätietoisuudessa. 

Ehdottomasti suosittelen lukemaan tämän loppuun, vaikka alku ei lähtisi vetämään, kuten minulla kävi. Kirjan maailma, valtarakenteet, fantasiahahmojen väliset suhteet ja keskeiset henkilöhahmot on mielestäni upeasti rakennettu ja ne kehittyvät kirjan edetessä. Lempisivuhahmojani on nenäkäs tulikeiju Lehabah, joka saa kuitenkin hyvin merkittävän roolin juonen kannalta, sekä Brycen oma itsepäinen lemmikkikimeeri Syrinx. Ja mikä mahtava loppurytinätaistelu kirjassa on: se sai minut välillä lähes hermoraunioksi käänteillään. Mikä urakka, mikä kokemus. Kyllä kannatti!

Arvosanaksi annan 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

tarinoitalukemisesta (IG)

Samantyylistä:

Cassandra Clare: Varjometsästäjät-trilogia ja Varjojen kaupungit -sarja

Kummat-trilogia: Eli Brown

 Kummat: Eli Brown. Kuvittanut Karin Rytter. Suomentanut Kaisa Kattelus. Tammi 2022 (Kummat #1)

Englanninkielinen alkuteos (2021): Oddity. Kansi: Karin Rytter.

"Kiehtova fantasialänkkäri kuvitteellisesta Pohjois-Amerikasta

Ensimmäinen osa vauhdikkaasta ja omaperäisestä fantasiasarjasta saa lukijan pidättämään henkeään jännityksestä: pystyykö Clover voittamaan noidan ja pysäyttämään sodan?

Peili joka johtaa toiseen maailmaan, tulitikut jotka voivat pysäyttää ajan, sulkakynä joka kirjoittaa eri kielillä – kummat ovat tavallisia esineitä joilla on epätavallisia ominaisuuksia. Clover Elkin asuu Kenturiovuoristossa ja auttaa lääkäri-isäänsä potilaiden hoitamisessa. Hän on kiinnostunut kummista ja tutkii isältään salaa Poikkeavien esineiden rekistereitä. Salaa siksi, että Cloverin äiti on ollut kummien tutkija ja keräilijä ja kuollut kun Clover oli vauva.

Yhdistyneiden osavaltioiden rajan takana on Ranskan Louisiana ja jännitys maiden välillä kasvaa koko ajan. Clover joutuu pakenemaan kotikylästään isänsä murhaajia. Matkalla kummalogien luo hän kohtaa puhuvan Kukon ja salaisuuksia ahmivan Hatun, ja koko ajan Cloveria jahtaavat roistot, joiden päällikkö on Vuoren noita, rajaseutujen pelottavin olento.

Kaisa Katteluksen upea suomennos lisää lukunautintoa."(Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Eli Brownin Kummat on niitä harvoja ns. varhaisnuorten fantasioita, joita lisäsin tänä vuonna lukulistoilleni. Minua kiehtoi ajatus vaihtoehtohistoriallisesta fantasialänkkäristä. Kirjan tajuttoman kaunis kansi suorastaan kutsuu lukemaan.

Hattu pullisteli ja mourusi kuin säkillinen kissanpentuja. Lierille lankesi sylkiusva, kun Hatussa puhkesi kuiskauksien suhina, niin vaimea että siitä oli mahdoton saada selvää. Hatun halu kertoa oli yhtä kiihkeä kuin hänen halunsa kuulla. (s. 219)

Kirja alkaa surullisissa ja dramaattisissa merkeissä, kun 13-vuotias Clover ja hänen lääkäri-isänsä Konstantin joutuvat ryövärijoukon kynsiin. Konstantin saa surmansa ja Clover pääsee pakoon suuntanaan Uusi Manchester, jonne isä kehottaa viimeisillä voimillaan tytärtään menemään. Cloverin on löydettävä Aaron Agate niminen mies. Monien vastoinkäymisten kautta tyttö löytääkin tuon merkillisen miehen luo, jonka asunto on täynnä kummia: poikkeavia esineitä, joita Cloverin äiti Miniver on myös keräillyt ennen kuolemaansa. Cloverilla ja isällä ehti olla riitaa tästä aiheesta, sillä Cloveria myös kiehtoo oudolla tavalla nuo taikavoimia sisältävät esineet, jotka kuitenkin jollain tapaa koituivat hänen äitinsä kohtaloksi. Merkillistä kyllä isä myöntää ennen viimeisiä henkosiaan, että hänen lääkärinlaukussa on yksi kumma, ja että se on välttämätön. Clover ei keksi millään, mikä esineistä olisi kumma, mutta hän varjelee laukkua viimeiseen asti.

Maailman tappavin käärme, pysäyttämätön Nukke ja tulenkestävä tyttö. Hän oli aloittanut matkansa yksin mutta solminut liittoja yllättävien toverien kanssa. (S. 242)

Clover ei tietenkään ole kauaa turvassa Agatenkaan tykönä, sillä Cloverin perässä ovat niin roistot kuin pelottava noita, jota kutsutaan Ompelijattareksi, sillä tämän kerrotaan herättävän henkiin kuolleiden eläimien raatoja, joita tämä on kursinut kokoon ihmelangalla. Clover löytää matkallaan monenlaisia liittolaisia: kukko nimeltä Hannibal on yksi kummista, sillä hän osaa puhua, ja on sotajoukkojen eversti. Nessa-niminen katukauppiastyttö ei ole aluksi kovin luotettava, mutta lopulta korvaamaton apu Cloverille. Onpa lopulta Cloverilla matkassaan myrkkykäärme, jonka puremalla hän itse on immuuni sekä Smalt-nimiseltä kieroilijalta varastettu hattu, joka varastaa ihmisten muistoja sisäänsä. Ompelijattaren kokoon kursima Susanna-nukke näyttää söpöltä, mutta on valtavan voimakas ja pippurinen, suorastaan raivokas. Hänet saa kuitenkin rauhoitettua laulamalla hänelle "Oi Susanna"-laulua.

"Tuleeko sinulle tosiaan ikävä vanhaa lintua?"

"Tietysti tulee." Clover niiskaisi ja oikaisi selkäänsä. "Hannibal valoi minuun rohkeutta."(s. 95)

Kummat on hyvin seikkailullinen kirja, jossa fantasiaelementtejä tuovat nuo merkilliset kummat esineet sekä Tuholaiset, eläimet joita Ompelijatar on kursinut ja herättänyt henkiin. Kirjassa seikkaillaan vaihtoehtoisessa Amerikassa, jossa Yhdistyneillä osavaltioilla ja Ranskan Louisianalla on kytemässä sotatoimet toisiaan vastaan. Tarinassa mainitaan niin Napoléon Bonaparte kuin tarinaan keksityt Sehannaliittoumat, jotka ovat saaneet innoituksensa Amerikan alkuperäisväestöstä. Länkkärimeininkiä tuovat muun muassa vankkurit, saluunat ja ratsut.

Minun täytyy myöntää, että vaikka kirjassa oli paljon omaperäisyyttä, kuten länkkärifantasiamaisuus ja taikaesineet, ei tämä ollut ihan minun makuuni. Sotastrategiasuunnitelmat kyllästyttivät ja ne harpoin ohi. Muutenkin seikkailullisuudesta huolimatta kerronta oli jotenkin liian tylsää minulle, ja tämä lojuikin yöpöydälläni luvattoman kauan keskeneräisenä. Henkilöhahmot eivät oikein jättäneet minuun minkäänlaista jälkeä lukuun ottamatta riehuvaa Susanna-nukkea, joka oli omalla tavallaan hellyttävä. Sotajoukkoja johtava Hannibal-kukko on kyllä hauska ajatuksena, mutta minusta jotenkin rasittava. Päähenkilö Clover oli jotenkin mitäänsanomaton myös, ja alan jo väsyä orpoihin/puoliorpoihin fantasiahahmoihin. Vaikka kirjan kansikuva loistaa upeudellaan, en oikein syttynyt Karin Rytterin suttuisentyylisestä kuvituksesta kirjan sivuilla. Voi olla, etten lue enempää osia tähän sarjaan, sillä minulla on paljon parempaakin luettavaa.

Näky jäi kummittelemaan kaikkien paikalla olijoiden mieleen: epätodellinen lapsi hehkumassa äkillisessä hiljaisuudessa. (s. 324)

Kustantajan ikäsuositus tälle sarjalle on 12+. Itse mieltäisin tämän nimenomaan varhaisnuorten kirjaksi eli vinkkaisin vitos-kutosille. Kirjan paksuus (332 sivua) voi karkottaa heikommat lukijat, mutta toisaalta kuvitus hiukan keventää. Ehkä tätä voisi suositella myös seiskaluokkalaisille, vaikka onkin melko lapsellinen. Uskoisin, että ahmimisikäisille tämä voisi upota minua paremmin.

Arvosanani 3+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

Kirjojen keskellä

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Seinäjoen kirjasto: 14. Kirjassa ollaan tunturissa tai vuorilla

Kärsimyskukkauuteaddiktio: Oona Pohjolainen ja Adile Sevimli

 Kärsimyskukkauuteaddiktio: Oona Pohjolainen ja Adile Sevimli. Otava 2022

Kansi: Iida Pohjolainen

"Kaksi maailmaa, kaksi eksynyttä nuorta. Huumaavan jännittävä tarina omien voimien etsimisestä.

Noituuttaan maaseudulla salaillut Juno muuttaa suurkaupunkiin ja liittyy noitapiiriin, mutta elämä uudessa paikassa on karua. Noitia vainoavat ihmiset tuhoavat ympäristöä ja uhkaavat luonnosta kumpuavaa valkoista magiaa. Noitapiirin kapinallinen Sadin tuntee vetoa pelättyyn mustaan magiaan, joka saa energiansa tuonpuoleisesta. Luonnon energian ehtyessä pimeät voimat houkuttavat Junonkin mukaansa. Mutta onko valkoinen magia täysin viatonta tai kielletty musta magia läpeensä pahaa?

Vangitseva romaani on ylistys luonnolle, nuoruudelle ja maailman pimeälle yöpuolelle."(Otava)

Oma arvio:

Onpas mukavaa lukea pitkästä aikaa YA-kirja noidista! Monenlaista taikuutta, magiaa ja yliluonnollisuutta toki on aiheena YA:ssa tasaisesti koko ajan, mutta näin selkästi noita-aiheisia tulee enää harvemmin. Magdalena Hain Royaumen aikakirjat -sarja muistuu muista kotimaisista ensimmäisenä mieleen.

Kärsimyskukkauuteaddiktio (mikä upea yhdyssana kirjan nimessä!) tuli minulle taas jostain puun takaa. Tiedä, katselinko taas Otavan kevään 2022 uutusluetteloa huolimattomasti vai oliko tätä siinä ollenkaan, mutta onneksi bongasin tämän kauniin kansikuvan ennakkoon jossakin somessa ja kiinnostuin heti. Kirjailijakaksikko Sevimli ja Pohjolainen on ennestään tuntematon, ja tämä onkin heidän yhteinen esikoiskirjansa.

"Sun metsästä saamasi energia alkaa vähitellen taas haihtua. Sä et ole koskaan ennen ollut näin kauan yhtäjaksoisesti poissa luonnon läheisyydestä. Siksi sä tunnet oireet erityisen voimakkaasti." (s. 159)

Kirjassa on kaksi näkökulmahenkilöä, Juno ja Sadin. Vastavalmistunut Juno on juuri muuttanut maalta kuvitteelliseen Pilmontin kaupunkiin, pois vanhempiensa hoteista, jotka eivät ole koskaan täysillä tukeneet hänen noituuttaan, vaan pikemminkin kehottaneet salaamaan tämän. Aivan, Juno on noita, ja elämä sellaisena sisäänpäin kääntyneessä maalaiskunnassa ei ole kovin hääviä, vaikka toisaalta siellä luonto on aina lähellä. Juno ei ole koskaan oppinut käyttämään voimiaan oikein, eli loitsimisen taito on häneltä hukassa, sillä kukaan ei ole häntä oikein opettanut, sillä hän ei tiedä suvussaan olevan yhtään noitaa. Nyt hän yrittää itsenäistyä oudossa kaupungissa ja löytää ystäviä. Hän aloittaa työt Old Rosie -kahvilassa, jossa hän tutustuu heti söpöön Simoneen ja ynseään Sadiniin. Simonen kanssa Junolla tulee hyvinkin lämpöiset välit, kun taas Sadinin on hirveän hankala hyväksyä tämä uusi noita, joka ei osaa edes loitsia, ystäväpiiriinsä.

Ennen kuolemaansa äitini kysyi, mikä tekee minut onnelliseksi, mitä minä haluaisin elämässäni tehdä. Silloin en osannut vastata hänelle mitään. Mutta nyt vastaus on tässä, kirkkaana mielessäni. Se on tämä, lävitseni kulkeva energia. Paras tunne, jonka olen koskaan kokenut. (s. 142)

Sadin on myös noita, ja hänellä on onnekseen oma noitapiiri, johon kuuluvat Tomas, Hosein, Renata ja Emina. Heillä on hyvin vahva yhteys ja luja ystävyys, ja yhdessä he käyvät välillä ammentamassa voimaa metsästä. Heille tärkein ajankohta vuodesta on Samhain, jolloin he uhraavat viiniä ja ruokaa maahan, jotta luonto antaa heille taas lisää voimia. Sadin on kuitenkin viime aikoina tuntenut vieraantuvansa omasta piiristään, sillä hän kokee, etteivät heidän rituaalinsa ole tarpeeksi. Sadinin isoäiti ja  isä harjoittivat mustaa magiaa hyvin kohtalokkain seurauksin, mutta jotenkin oudosti myös Sadinia kiehtoo tuo pimeämpi taikuus. Hän törmääkin yllättäen hurmaavaan Maxiin, joka lupaa johdattaa Sadinin mustan magian rituaaleihin ja vakuuttaa, että niistä saatava voima on paljon parempaa kuin valkoisesta magiasta. 

"Sä siis haluaisit kulkea isoäitisi jalanjäljissä, tehdä samaa taikuutta, jota se teki?"(s. 55)

Juno loksahtaa aika luontevasti osaksi Tomasin noitapiiriä, ja Sadininkin on tämä nieltävä. Hän houkuttelee kuitenkin myöhemmin myös Junon mustan magian piiriin, sillä tämä on utelias kaikelle, joka voisi auttaa häntä käyttämään omia noitavoimiaan. Juno viihtyy hyvinkin paljon Simonen kanssa, mutta tämän veli Noa on uhkaava - monet Pilmontissakaan eivät pidä noidista, ja Noa kuuluu juuri niihin. Lisäksi Junosta tuntuu, kuin joku stalkkaisi häntä somessa ja muutenkin.

Kirjassa luonto on hyvin vahvasti läsnä, onhan noitien elinvoima kiinni siitä. Yrtit ovat tärkeitä rituaaleissa ja hyvinvoinnissa, ja kärsimyskukkauutteesta tehty tee rauhoittaa noitien mieltä. Tomasin noitapiiri on kuitenkin huolissaan siitä, miten heille ja muille kaupungin noidille riittää elinvoimaa metsästä, joka kokoajan kutistuu ihmisen toiminnan takia. Seuraavan Samhainin lähestyessä noidat kuulevatkin ikäviä uutisia ja joutuvat miettimään, miten he pysyvät enää jatkossa voimissaan. 

"Mitä ikinä näetkään, älä katso sitä silmiin. Älä tuijota, älä vilkuile ympärillesi. Älä puhu, älä edes avaa suutasi, seuraa vain mun esimerkkiä." (s. 140)

Kärsimyskukkauuteaddiktio on viehkeä ja viihdyttävä kirja, josta luonnon arvostus suorastaan huokuu. Samalla mukana kulkee huoli tulevasta luonnon tilasta, kun saasteet ja ihmisen toiminta kutistaa metsäalueita ja valjastaa koskia. Tärkeänä teemana kirjassa on valkoisen ja mustan magian välinen tasapainottelu, joka tuntuu välillä kääntävän suuntaansa, mutta kallistuu aina hyvän eli valkoisen magian puolelle. Kirjan henkilöistä Sadin tulee ehkä tutummaksi ja lähemmäksi, kun taas Juno jää minulle vieraammaksi. Pidän kovasti siitä, miten kirjassa kuvataan tunteita, joita valkoisen ja mustan magian aiheuttamat energiaryöpyt aiheuttavat. Romantiikka ei saanut kovin suurta roolia kirjassa, mutta eipä tuo oikeastaan minua haitannut. En ihan osaa sanoa, pidänkö kirjan loppuratkaisusta. Se oli toki hiukan yllättävä, ja herätti monia kysymyksiä. Ehkä hitusen jotain kaipasin lisää kirjaan, jotta olisin sukeltanut ihan täydellä tunteella sen maailman syvyyksiin.

Arvosanani 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

--

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Seinäjoen kaupunginkirjasto: 22. Kirjassa ollaan puistossa tai puutarhassa

Popsugar haaste: A Book about witches

Suomea lohikäärmeille: Briitta Hepo-oja

Suomea lohikäärmeille: Briitta Hepo-oja. Otava 2019 (Suomea lohikäärmeille #1)

Kansi: Tuuli Juusela

"Trillerimäinen fantasia vaihtoehtoisesta 2000-luvun Suomesta. 

Pinnan alla kytee: tasavaltalaismieliset anarkistit yrittävät murtaa Suomen kuningaskunnan tiukkoja valtarakenteita. Säätyjako sanelee nuorten elämää, ja eriarvoisuus rehottaa. Tavallinen kansa elää köyhyydessä ja uhraa haltioille. Noituutta harjoitetaan laittomasti.

Lyseota käyvän Timin lemmikkilohikäärme karkaa. Sen seurauksena varaton Tim tutustuu Lynxiin, opiskelijatyttöön, joka kuuluu vauraaseen sukuun ja ritarisäätyyn. He ihastuvat ja alkavat tapailla, mikä ei miellytä kaikkia. Onko epäsäätyinen rakkaus edes mahdollista? Kuinka kova hinta on maksettava lupauksensa pitämisestä? " (Otava)

Oma arvio:

Tässäpä kirja, joka yllätti minut iloisesti. Olin hiukan epävarma, otanko tätä Siilin kuolema ja Hylättyjen lasten kaupunki -teoksilla (Myllylahti) tutuksi tulleen Briitta Hepo-ojan uusinta blogilukemistooni, mutta jokin Suomea lohikäärmeille -kirjan kuvauksessa (ja ehkä hieman kauniin punaisessa kannessakin) sai minut kuitenkin houkuteltua tämä lukemaan. Onneksi!

Kirjan tarina ja maailma sieppaavat minut heti mukaansa. Kirja ei ole vaihtoehtohistoriaa, vaan vaihtoehtohistorian jälkeistä nykyisyyttä, jossa Suomi on kuningaskunta, jaettu Etelä-Suomeen sekä pelottavaan ja tuntemattomaan Botniaan, Jossa on nykyisen Oulun ja Kainuun sekä Pohjanmaan alueen lisäksi muun muassa Koillismaa (Kuusamon seutu) ja Erämaat (Lappi). Kirjan Suomessa kohutaan yhä noidista, joiden arvellaan suurimmaksi osaksi vetäytyneen Botniaan, ja pakanauskonnot ovat vielä valta-asemassa, kun kristinusko vasta nostaa päätään. Pian on käsillä rakastetun prinsessa Freijan häät, mutta tasa-arvoa kannattava terroristijärjestö TASA pitää ihmiset valppaina.

En ollut ikinä törmännyt noitaan. Tai jos olinkin, en tiennyt sitä. Noidat oli poltettu roviolla melkein sukupuuttoon. Alkuperäisiä noitasukuja oli enää erämaissa, ja ne loput, jotka eivät olleet paenneet ulkomaille, piileskelivät maan alla. (s. 81)

Kirjan päähenkilöinä ja minäkertojina vuorottelevat helsinkiläiset Lynx ja Tim, jotka eivät kirjan alussa vielä tunne toisiaan, mutta tarinan edetessä heidän tiensä kohtaavat sattuman kautta. Lynx af Bjarmia opiskelee kirjallisuutta yliopistossa ystävänsä Magdalenan kanssa, joka on ystäväänsä varakkaammasta ja arvovaltaisemmasta aatelisperheestä. Lynxin perhe kuuluu ritarisukuun, ja niinpä hänen isosiskonsa Fox on sotilaskoulutuksessa Kuninkaallisessa Ratsuväessä. Yliopiston kyseenalaistettu lehtori Max Viima antaa noituusaiheisella luennollaan Lynxille ajattelemisen aihetta: aikooko Lynx jatkaa perheensä odotusten mukaisesti sotilaaksi vai hakeutua oman mielenkiinnon mukaiselle alalle. Lynxin perhe taiteilijaäiteineen edustaa harvinaista bjarmilaista sukujuurta, ja he ovat ateisteja. Lynx kiintyy äitinsä taiteilemaan jómali-patsaaseen, ja alkaa kantaa sitä onnenkaluna paikasta toiseen ystävänsä Magdalenan kiusaksi, joka kuuluu kristittyyn perheeseen. Lynxin täytyy noudattaa myös aina elämässään Ritarikoodia, jossa muun muassa kaikki annetut lupaukset täytyy pitää. Tämä aiheuttaa harmia tytölle, sillä hän on mennyt lapsena lupautumaan serkkunsa Franzin vaimoksi, jos ei ole avioitunut ennen 25 vuoden ikää.

Lyseon viimeistä luokkaa käyvä Timjami Leivonen kuuluu alempiarvoiseen luokkaan ja asuu yhdessä siskonsa Kanelin kanssa Helsingin Roihuvuoressa. Kirjan tapahtumat alkavat vyöryä siitä, kun Timiltä karkaa hänen enoltansa syntymäpäivälahjaksi saama lohikäärme ylempiluokkalaisten venealueelle. (Tämä saattaa johtua siitä, että Tim ystävänsä Leon kanssa tulee suututtaneeksi pihahaltiat syömällä niille tarkoitetun suklaakakkupalasen.) Timin pikkainen ja huonotapainen lohikäärme menee sattumoisin Magdalenan perheen veneelle, jossa tyttö on tunkeutujaa kiväärin kanssa vastassa. Tim säikähtää ihan yhtä paljon kuin Magdalenakin, joka ei halua kenenkään kuulevan hänen aseestaan, ja niinpä parempiin piireihin kuuluva tyttö myöhemmin kutsuu pojan  kavereineen Freijan häiden kunniaksi järjestettyihin bileisiin. Siellä Tim tulee tutustuneeksi Lynxiin, joka vaikuttaa pojasta ihan mukavalta.

"Ei nyt kauheasti vaikuta siltä, että meistä kenestäkään olisi tulossa J.K. Rowlingia, varsinkaan kun sen kirjat on Suomessa sensuurissa", minä sanoin. "Saanko mä mennä hautautumaan mereen?"

"Ei. Siellä on nähty jättimäinen meritursas", Leo kertoi vakavissaan. "Sellainen ei tiedä hyvää." (s. 102)

Kirjan maailmassa tulee tutustuneeksi kaikkeen sellaiseen, mitä Suomessa on ollut ennen uskonpuhdistuksen aikaa. Aiemmin mainittujen haltioiden ja noitavainojen lisäksi kirjassa lääkitään luonnonmukaisesti ja kauhistellaan länsimaista lääketiedettä leikkauksineen ja verensiirtoineen, uskotaan useisiin jumaliin, kahvi on hyvin säännöstelty ylellisyystuote ja nuoretkin teitittelevät toisiaan, ennen kuin tekevät sinunkaupat. Kuitenkin esimerkiksi teknologia ja Internet on kehittynyt samaan tapaan kuin oikeastikin ja tekstissä vilahtelee muutamia nykymaailman popbiisejä ja -artisteja, bileruuat ja -juomat ovat samoja tuttuja kuin nykymaailmassa ja myös J.K. Rowling Harry Pottereineen on olemassa, joskin kyseiset kirjat ovat pannassa. Myös Euroopan Unioni näyttäisi olevan olemassa, sillä kirjassa mainitaan EU-tuetut ruuat, joita Timin ja Kanelin täytyy vähävaraisina hyödyntää.

"Mun täytyy löytää sen kanssa yhteinen kieli. Mä aion opettaa sille suomea", päätin. "Mä lupaan sen."

"Yhtä hyvin voisit opettaa lehmän lentämään", Leo sanoi. (s. 37)

Kiehtovinta kirjassa on Timin lohikäärme, jonka mukaan kirjakin on saanut nimensä. Kirjan maailmassa lohikäärmeet ovat evoluution seurauksena kutistuneet ja niitä käytetään vielä jonkin verran lemmikkeinä. Timin saama lohikäärme on itämaista lajia, joten se ei syökse tulta vaan pikkuisia sadepilviä. Netti- ja kirjalähteiden mukaan lohikäärmeet voivat oppia puhumaan, ja niinpä Tim koettaa kovasti opettaa omaa lemmikkiään puhumaan - tuloksetta. Lohikäärme pitäisi muutenkin saada tavoille, sillä se tekee päivisin Timin ja Kanelin asunnossa tuhojaan syömällä verhoja ja sanomalehtiä. Hauskaa on se, että Tim teitittelee omaa lohikäärmettään, sillä noita ikivanhoja otuksia pitää kunnioittaa suuresti.

Pidän suuresti myös kirjan nimistä: Timin perheessä on mausteaiheisia nimiä, kuten Timjami, Kaneli ja heidän Rosmariini-tätinsä. Lynxin perheessä käytetään taas latinalaisia nimiä, kuten Lynx, Fox ja Feenix. Rakastan tällaisia pieniä, mutta huolella mietittyjä yksityiskohtia!

Kirjan hyvin avoin loppuratkaisu jää minua mietityttämään ja hiukan harmittamaankin. Onkohan kirjalle tulossa jatkoa?

Annan arvosanaksi 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia.


Helmet-haaste saa kirjan kohtaan:

39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja
(Jos lohikäärme lasketaan eläimeksi, lasketaanhan?)

Sydämiä seireeneille: Briitta Hepo-oja. Otava 2020 (Suomea lohikäärmeille #2)

Kansi: Tuuli Juusela

"Trillerimäinen matka 2000-luvun vaihtoehtoisessa Suomessa huipentuu. Palkitun Suomea lohikäärmeille -romaanin jatko-osa.

Lynx on menettänyt ritariarvonsa, aatelisnimensä, sukunsa ja varallisuutensa. Syypää siihen on hänen opiskelukaverinsa ja entinen ystävänsä Magdalena, joka on paljastunut noidaksi. Lynx on rakastunut erisäätyiseen Timiin, joka on menettänyt muistinsa. Muistinmenetyksessäkin Magdalenalla on sormensa pelissä.

Lynxin on lähdettävä Helsingistä etsimään noitaa, joka voi palauttaa Timin muistin. Lynx varastaa auton ja ylittää luvattomasti Etelä-Suomen ja Botnian rajan. Se on vasta alkusoittoa sille, mikä tyttöä Kuusamon erämaassa odottaa."(Otava)

Oma arvio: 

Tämän kirjan edeltävää Suomea lohikäärmeille -osaa lukiessa en osannut odottaa kirjalle jatkoa, mutta hyvä että jatkoa saatiin, sillä olen palanut halusta saada lukea, millaista paljon pelätyssä ja parjatussa Botniassa on. Ensimmäisessä osassa kun siitä puhuttiin jonain kauheana alueena, jossa noituus ja raakuus on valloillaan eikä sieltä ole paluuta. No, ennakkoluulot ja tiedon puute toki oli tässäkin tarinassa värittänyt alueen mainetta eteläsuomalaisten mielessä, mutta monenlaisiin selkkauksiin kirjan henkilöt alueella joutuvat.

Olento alkoi kirkua ja pudotti valopallon käsistään. Se upposi veteen sihahtaen. Olento parkui ja hyppi, ja se jokin puri sitä kaikkialta. Olento alkoi pyöriä päättömästi ympäriinsä, ja silloin minä yhtäkkiä näin, että sillä ei ollut päätä. (s. 198)

Viime osan lopussa aatelissuvun kuopus Lynx on menettänyt ritarinarvonsa ja hänet on karkotettu lapsuudenkodistaan. Kun noidaksi paljastunut Magdalena loitsi Lynxin rakkaan Timin muistia niin, ettei tämä enää muista heidän välistä kipinäänsä, Lynx päättää lähteä yksin vaaralliselle retkelle Botniaan etsimään noitaa, joka voisi kumota loitsun. Lynxin isosisko Fox ei voi muuta kuin lähteä pikkusiskonsa perään hätäisesti saadulla rajanylitysluvallaan, ja mukaan lyöttäytyy Franz-serkku, jonka Magdalena loitsi rakastumaan Lynxiin, ja muistinsa menettänyt Tim lohikäärmeineen sekä eräs yllättävä henkilö, jonka pitäisi olla kuollut.

Lynxin yksinäinen road trip Botnian korpeen on jännittävä ja yllätyksiä täynnä. Alussa hän suuntaa Foxilta varastamalla autollaan Vaasan seutuville, jossa hän tapaa huoltsikalla harvinaisen komean ja mukavan nuoren Birk-miehen, joka lupaa auttaa nuorta naista hädässä. Pian kuitenkin paljastuu, ettei Lynxin kannata luottaa keneenkään seudulla, jossa suomalaisesta kansanperinteestä tutut taruolennot ovat totista totta. Lynx kokee muun muassa kammottavan yön autossa lepakoiden pommittaessa auton ulkokuoria. Birkiltä saadun vihjeen perusteella Lynx uskaltautuu Koillismaan korpeen etsimään noitaa, mutta huomaa, että alueen haltijat vaativat tavallista kovempia lepyttelykeinoja. Ja mitä ihmettä tekee sulanut, verinen sydän keskellä polkua?

Polku ei tuntunut enää turvalliselta, ja metsä ympärilläni humisi pahaenteisesti. Sydän oli kuin varoitusmerkki: älä kulje pidemmälle. Se, joka oli tuonut sydämen, oli varmasti lähellä. (s. 160) 

Fox, Tim, Franz ja Astrid yrittävät jäljittää Lynxiä ja sietää toisiaan. Franz hermostuttaa ylenpalttisella lemmenhoureellaan, Astrid herättää epäluottamusta uusine kasvoineen ja Tim kipuilee muistinmenetyksensä kanssa. Hän haluaisi kovasti muistaa, miten ihastunut on ollut Lynxiin, muttei saavuta millään tunnetta. Astridkaan ei tunnu tutulta, mutta Timiä ei tietenkään haittaa tytön muuttuneet kasvot, koska hän ei muista niitä edellisiäkään. Lohikäärme kulkee seurueen mukana ja yllättää kirjan lopulla koko porukan. Hänestä on porukalle suuri apu monessakin tilanteessa.

Henkilökohtainen noita. Mikä ammatti! Helsingissä siitä olisi joutunut roviolle. Täällä asiat tosiaan olivat eri tavalla. (s. 224)

Löytääkö Lynx noidan ja saadaanko Timin muisti takaisin? Mitä vaaroja seurue kohtaa korpimetsässä? oppiiko lohikäärme puhumaan suomea? Sydämiä seireeneille on hyvin vetäväjuoninen seikkailu halki tuntemattoman alueen, ja suomalaista kansanperinnettä on hyödynnetty ihastuttavalla tavalla. Myös maan sisäinen vastakkainasettelu korostuu vahvasti - aatelisten ja rikkaiden Etelä-Suomi ja luonnonuskonnon vallitsema, köyhä Botnia. Henkilöhahmot eivät valitettavasti jättänyt minuun syvempää vaikutusta eikä varsinkaan Timin ja Lynxin välinen yhteys välittynyt. Parasta kirjassa oli sen pahaenteinen tunnelma, sympaattinen lohikäärme ja Fox yhtenä näkökulmahenkilönä. Kuolleista palannut Astrid jää mielestäni hyvin epäolennaiseksi henkilöksi. Tämä kirja ei yltänyt arvosana-asteikolleni ihan niin korkealle kuin ensimmäinen osa, mutta viihdyin kyllä kiehtovan ja jännärimäisen tarinan parissa tasaisesti kirjan alusta loppuun.

Arvosanani 4

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Siniset helmet 

Kirjavinkit (Paula) 

Kirjahilla 

Lisään kirjan Pohjoisen lukuhaasteen kohtaan:

19. Pohjoissuomalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

 Samantyylistä luettavaa:

Väkiveriset-sarja: Sini Helminen