Noidanlanka-duologia: J.S. Meresmaa

 Noidanlanka: J.S. Meresmaa. Myllylahti 2025 (Noidanlanka #1)

Kansi: Karin Niemi

"Taianomainen ja tunteikas tarina nuoresta helmenkuiskaajasta, joka lähtee hakemaan mahtinoidalta parannuskeinoa surmiaisuneen sairastuneelle siskolleen.

Pian seitsemäntoista vuotta täyttävä Nooa on helmenkuiskaajan tytär. Hän asuu isosiskonsa ja karhuhyökkäyksen vammauttaman äitinsä kanssa mökissä Syväharjulla synkkien metsien keskellä. He viljelevät raakkutarhassaan helmiä, joita myyvät kaupunkiin korusepille. Raakkutarha tosin on vaikeuksissa. Uusia helmiä ei ole kuiskattu vuosiin. Äiti on menettänyt kykynsä, ja hiljattain on paljastunut, ettei Nooan isosiskolla Midjalla ole helmenkuiskaamisen kykyä. Perheen isä istuu velkavankeustuomiota Paulavan kaupungissa. Vain Nooa on jäljellä.

Kun Nooan isosisko Midja sairastuu surmiaistautiin, perheellä on edessään kova paikka: Midjan voi parantaa vain Kernoksen valtakunnan voimakkain noita, Sardeesian noita. Nooan on lähdettävä ensi kertaa suureen maailmaan, etsittävä noita ja tuotava parannuskeino mukanaan. Muuten siskoa uhkaa kuolema ja heidän raakkutarhaansa perikato, eikä isä pääse koskaan vankilasta.

Yhdessä salaviisaan rupikonnan ja matkalle mukaan lyöttäytyvän, arvoituksellisen Vesper-nimisen nuorukaisen kanssa Nooa kohtaa niin kaupungin kuin sydämensä vaarat." (Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale / Oulun kirjamessut yhteistyö ***

Lupauduin lähtemään mukaan tämän vuoden Oulun kirjamessujen ohjelmassa olevaan, Yöpöydän kirjat -blogin Niina Tolosen vetämään, lukupiiriin (la 11-10. klo 16-17, auditorio, 2 krs), jossa on käsittelyssä tämä J.S. Meresmaan uusin Noidanlanka. Mikäpäs sen mukavampaa kuin keskustella laadukkaasta kotimaisesta nuorten fantasiasta! Olen tykännyt aiemmista lukemistani Meresmaan kirjoista, joten uskoin jo etukäteen pitäväni tästäkin. En voi myöskään olla ihastelematta heti alkuun Karin Niemen taiteilemaa upeaa kantta.

Nuori Nooa kuuluu helmenkuiskaajien sukuun, joka on saanut elantonsa oman raakkutarhan antimista eli helmistä, mutta nyt heidän tulevaisuutensa on vaakalaudalla: isä istuu Paulavan kaupungin vankilassa velkavankeuttaan, äiti on menettänyt karhuhyökkäyksen jälkeen niin osan toimintakyvystään kuin helmenkuiskaustaidoistaankin ja isosisko Midja ei ole perinyt tätä tärkeää kykyä kuiskata helmiraakkuja pintaan. 

Raakku lepäsi verkon pohjalla kuin ryhmyinen, ruskeansävyinen kivi. Käteen otettaessa vaikutelma kivestä katosi. Oli selvää, että tässä oli hengittävä, elävä olento. Ehkä muinainen, ehkä ikuinen, ehkä pinnaltaan kova mutta sielullinen. (s. 20)

Nooan suhteen on toivoa ollut, sillä joki on aina puhunut hänelle. Niinpä Nooa yllättyy iloisesti, kun vakiokäynnillään raakkutarhalla  hän löytääkin kyvyn itsestään - ja hän saa kuiskattua elämänsä ensimmäisen helmen, vieläpä arvokkaan sateenkaarihelmen. Hänen intonsa tosin laantuu kotiin päästyään, sillä isosisko Midja on tullut kotiin Paulavasta ikävä uutinen mukanaan: hän on sairastunut surmiaistautiin, jolle ei ole juurikaan parantamismahdollisuuksia. Taudin edetessä potilas vaipuu surmiaisuneen, josta ei herää enää koskaan.

Onneksi heillä on kuitenkin toivoa, kiitos Nooan kuiskaaman helmen. Nimittäin on yksi, joka voi parantaa Midjan. Paulavassa asuva mahtava Sardeesian noita voisi parantaa Midjan, ja nyt helmestä saatavilla rahoilla se on mahdollista. Nooan on lähdettävä ensimmäistä kertaa kodin ulkopuolelle, mutta onneksi hän saa saattajakseen Midjaakin kuljettaneen veikeän Vesperin, joka on kehitellyt matkantekoon eriskummallisen rapukulkijan. Nooa on ensin hiukan varuillaan yltiöystävällisen Vesperin seurassa, mutta alkaa pikku hiljaa pitää tästä. Silti tuntuu, kuin poika kuitenkin salaisi jotakin. Hän saa myös outoja yskänpuuskia ja verenvuotoja eri paikoista, ja hänen toinen silmänsä verestää välillä kummasti, mutta poika vakuuttelee, ettei hänellä ole mitään hätää.

Kirjassa seurataan Nooan ja Vesperin matkantekoa erilaisine ikävine sattumuksineen. Matka Takiaiskylän läpi on uhkaava ja pelottava, mutta siitäkin selvitään. Nooalla on myös mukanaan Midjan lemmokki, rupikonna joka on sidoksissa hänen siskoonsa. Nooa kutsuus tuota korissa matkustavaa hupaisaa sammakkoa Suolakurkuksi, vaikka tällä on ylevämpikin nimi: Udolfus Lumbertius Ryyti. Sammakolla onkin aika keskeinen rooli tarinassa. Nooa tapaa myös Midjan tyttöystävän, korusepän opissa olevan Elvinan, joka huolestuu yhtä lailla kuultuaan Midjan tilasta.

"Sinä kuiskasit helmen, Nooa. Kaikki kääntyy vielä hyväksi. Niin isäsi kuin Midjan kuin koko perheenne kannalta." (s. 177)

Kirjan tarinassa langoilla on merkittävä rooli. Myöhemmin, Paulavan kaupungissa paljastuu se merkittävin, mutta ihan alusta saakka langat ovat mukana. Nooan äiti virkkaa hänelle mukaan pienen viisikolmioin muotoisen työn, Langaslukon, jonka lankaan on jalavanoita aikoinaan lisännyt taikuuttaan, ja johon Nooan äiti on virkannut mukaan myös tyttärensä hiuksia. Nooa pitääkin tätä työtä koko matkan ajan ihoaan vasten tuomassa suojaa. Eräässä majatalossa Nooa törmää myös solmunoitaan, joka virkkaa tälle huivin, jonka langoissa on mukana kolme eri taikaa. Näistä taioista onkin Nooalle hyötyä matkan varrella.

Kirjan maailmassa noidat ovat yhtä lailla ihailtuja, hyödyllisiäkin, mutta myös pelättyjä. Nooa tekee ensikosketuksensa noitiin juuri solmunoidan kanssa, mutta matkan määränpäässä oleva Sardeesian noita onkin yllättävän ystävällinen. Kun Nooalle paljastuu kaupungista vähän enemmän kuin pitäisi, noita ehdottaa tytölle eräänlaista sopimusta. Tämä aiheuttaa närää Nooan ja Vesperin välille, sillä Vesperillä ei ole kovin hyviä kokemuksia noitien sopimuksista. Tämän nuoren parivaljakon välille on syntynyt paljon lämpimiä tunteita, joita varsinkin kokemattoman Nooan on vaikea tunnistaa.

Vesper painoi päänsä Nooan solisluuta vasten ja mumisi itkusta tikkuisella äänellä solmunoidan huiviin: "Minä en ansaitse hyvyyttä." (s.234)

Pidin oikein kovasti tämän kirjan tasaisesta juonivetoisuudesta, mutta myös sen huikeasta maailmasta. Omintakeiset eläimet ja kulkuvälineet ynnä muut steampunk-henkiset laitteet toivat tähän ihan oman särmänsä. Helmenkuiskaajan ja raakkujen, ja ylipäänsä luonnon suhdetta on kuvattu ihanalla tavalla. Nooan ja Vesperin ihastuminen ja sen syveneminen etenee ihanan luontevasti, rauhakseen. Lopussa mennään aika syviin ja traagisiin vesiin, mutta toivoa ei menetetä. Tarinaan on sekoitettu myös kansanperinnettä juuri sopivissa määrin. 

Annan kirjalle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Morren kirjablogi

Kirjavinkit (Mikko)

 Metsänkorva: J.S. Meresmaa. Myllylahti 2026 (Noidanlanka #2)

Kansi: Karin Niemi

"Taianomaisen lumoava tarina vaarallisista salaisuuksista, rohkeudesta etsiä oma polkunsa ja rakkaudesta, joka löytyy sieltä, missä sitä vähiten odottaa.

Meusalinan elämä Syväharjun raakkutilalla on ennalta määrätty, sillä hän on helmenkuiskaaja. Mutta Meusalinalla on salaisuus: helmenkuiskaaminen tuntuu hänestä vankilalta. Hänen sydämensä kaipaa vapautta – ja Neimosta, komeaa metsästäjää, joka ei edes huomaa häntä.

Metsässä Meusalina kohtaa tamminoidan ja kiinnostuu uudesta uramahdollisuudesta. Ulkoisten sattumusten paineesta hän yrittää taikuuden avulla herättää Neimoksen huomion, mutta taiat eivät aina toimi toivotusti, eikä sydäntä ohjailla tahdolla.

Puunhakkaajan hiljainen poika Kielmarius vaalii sekä synkeää salaisuutta että helliä tunteitaan Meusalinaa kohtaan. Kiel tietää metsän kätköissä puun, jonka rungossa kasvaa ihmisen korvan muotoinen pahka. Korvapuu kuuntelee kaiken, mitä Kiel sille kertoo.

Kun Meusalina joutuu vaaraan, Kiel rientää apuun. Mutta miten metsä vastaa, kun liikkeellä ovat arvaamattomat taikavoimat?"(Myllylahti)

Oma arvio:

Lukiessani tämän kirjan edeltävää osaa Noidanlanka, en osannut toivoa kirjalle jatko-osaa. Kun Meresmaa sitten paljasti viime vuoden Oulun kirjamessujen lukupiirissä jatkoa olevan tulossa, olin tietysti hyvin iloinen, sillä viihdyin tosi hyvin Noidanlangan kevyessä fantasiamaailmassa. 

Itsenäisenäkin romaanina toimivassa jatko-osassa Metsänkorva on pääosassa nuori Meusalina, joka on elänyt nuoren elämänsä Syväharjun raakkutilalla. Hänellä on helmenkuiskaajan kyky, ihan kuten hänen äidilläänkin, ja helmistä he saavat elantonsa. Meusalina on syvästi ihastunut metsästäjäpoika Neimokseen, joka kaikessa juroudessaan kiehtoo Meusalinaa suuresti. Harmi vain, että tuohon komistukseen on hankala saada mitään otetta, sillä hän todellakin kulkee omia polkujaan. 

Meusalinalla on hänen tietämättään salainen ihailija, puunhakkaajan poika Kiel, joka auttaa tyttöä metsässä tämän jouduttua metsänpeittoon. Kiel esittelee Meusalinalle pelätyn tamminoidan, joka asuu metsän keskellä. Tämä vierailun jälkeen Meusalinan päähän ei mahdu Neimoksen lisäksi kuin yksi ajatus: hänkin haluaa noidaksi. Hän ei tunne mitään kuiskatessaan helmiä, mutta noidan mökissä hän tunsi jotain kihelmöivää itsessään. Ottaisikohan noita hänet oppiin ilman vanhempien lupaa?

Olihan Meusalinalla tietysti raakut.

Raakut ja helmet ja kaikki se, mikä toisista tuntui niin hienolta mutta Meusalinasta perin arkiselta ja tylsältä. Mitä hienoa oli yhteydessä joenpohjassa möllöttävään, mykkään simpukkaan? (s. 105)

Noidan oppiin Meusalina ei varsinaisesti pääse, mutta hän päätyy toimimaan suorasukaisen, mutta lempeän noidan siivoajana. Söpön ujosteleva Kiel pistäytyy välillä puukuorman kanssa ja auttaa mielellään tyttöä siivoushommissa. Meusalina pitää Kielin seurasta, mutta haikailee yhä komean Neimoksen perään. Olisikohan noidalla jotain konstia, jolla hän saisi kiinnitettyä pojan huomion? Meusalina alkaa leikkiä vaarallista peliä, josta hänelle koituu enemmän kuin tarpeeksi ongelmia.

Tuota voisi kutsua oikeaksi suudelmaksi. Tuo oli ollut sellaista, josta Opri oli puhunut. (s. 206)

Minä pidin hurjasti Metsänkorvan tunnelmasta, jonka luontokuvaukset hivelivät hermosäikeitäni. Tässä osassa ei ollut kuvailtuna lankamagiaa, joka välillä meinasi mennä minulta yli hilseen Noidanlankaa lukiessani. Kirjan päähenkilö Meusalina on siis Noidanlanka-kirjassa esiintyvän Nooan äiti, joka menettää myöhemmin helmenkuiskaajan kykynsä karhuhyökkäyksen takia. Nyt saamme selityksen tähänkin asiaan, sillä... no, enpä kerrokaan enempää!

Tykkään kovasti kirjan henkilöhahmoista, ja etenkin Meusalinan ja Kielin romanssi on ihanaa luettavaa. Suomalaista kansanperinnettä on soljutettu mukaan oikein kivasti, ja Meusalinan pieleen menneet loitsukokeilut tuovat tarinaan humoristisia piirteitä.

Mainittakoon vielä, että Karin Niemen uskomattoman ihana kansi voitti Kauneimman nuortenkirjan kansiäänestyksen Turun kirjamessuilla tänä vuonna.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kirja on lainattu kirjastosta.

Muualla:

Kirjavinkit

Samantyylistä:

Rauniara-kirjapari: J.S.Meresmaa

Häiveen tapauskirjat -sarja: Mari Renko

Pihlajapalatsi: Mari Renko. WSOY 2025 (Häiveen tapauskirjat #1)

Kansi: Kaisu Sandberg

" 'Siellä missä valo ja varjo kohtasivat, pimeyden rajamaalla missä äänet vaimenivat kuiskauksiksi, piileskeli Häive.'

Lumoava fantasia- ja mysteeriromaani vie keiju- ja ihmishovien ikiaikaisiin juonitteluihin. Rikoksen selvittämisen ympärille kehkeytyvää juonta höystää röyhkeän mestarivarkaan ja aatelisen etsiväneidin kipinöivä kemia.

Häive on Ilisiran hovia piinaava mestarivaras ja keiju. Viona Hollins on nuori aatelisetsivä, jonka tinkimättömiä tutkimuksia ei hidasta edes hänen kävelykeppinsä.

Varjonpäivän iltana kaikki silmäätekevät ovat koolla tanssiaisissa – myös Häive. Häive törmää yllättäviin vaikeuksiin keikallaan ja jää kiinni rikospaikalta ihmisaatelisen verta käsissään. Syyllisestä ei näytä olevan epäilystä, mutta keijuhovi palkkaa Vionan selvittämään tapausta.

Totuus on oletettua monimutkaisempi ja Viona huomaa pian avustavansa Häivettä vankilapaossa saadakseen sen selville. Rikosta ratkovan päähenkilökaksikon yhteispeli palaa herkullisesti kytevällä liekillä." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ai että, on ihanaa, kun tulee uusia kotimaisia nuorten aikuisten fantasiasarjoja. Mari Renko on minulle (ja monelle muullekin) ihan uusi nimi, mutta häneltä julkaistiinkin sitten kerralla kolme romaania tälle vuotta. Yksi näistä on siis tämä YA-kirja Pihlajapalatsi, jonka upean kannen on suunnitellut - kukas muukaan kuin - Kaisu Sandberg. 

Pitäisikö hänen luovuttaa ja tyytyä aatelisneidin rooliin? Jos hän yrittäisi enemmän, jos hän vain käyttäytyisi niin kuin kaikki muutkin? (s. 79)

Kirjan sympaattinen ja nokkela päähenkilö on aatelisneito Viona, joka ei ole tyytynyt vain tekemään kirjontatöitä ja juomaan teetä salongissa, vaan hän tutkii tilauksesta erilaisia rikoksia. Useimmiten hänellä on ollut toimeksiantoina erilaisia koruvarkauksia, mutta nyt hän saakin hyvin erilaisen tehtävän: Keijuprinssi Cory pyytää tätä selvittämään kuningattarenkaartin päällikön, Leodor Evertonin murhaa. Murhasta syytetään nyt siis Coryn pikkuveljeä, keijuhovin raikulipoikaa,  keijuvaras Elymus Adevanea, joka vain sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Ihmisten suhtautuminen keijuihin on hyvin asenteellista, joten kukaan ei ole kyseenalaistanutkaan, etteikö ruumiin kanssa samasta huoneesta yllätetty keijunuorukainen olisi syyllinen. Eipä silti, keijutkaan eivät oikein arvosta ihmisiä, jotka ovat ajaneet heidät omasta Pihlajapalatsistaan maan alle Käänteinen-nimiseen paikkaan.

Näky sai Elyn sydämen vihlomaan kaipuusta, joka oli tuttu jokaiselle keijulle. Se oli heidän kotinsa, heidän palatsinsa, jonka ihmiset ja tulikuningatar olivat varastaneet. (s. 138)

Ely ei ole syyllinen murhaan, sen saa tietää heti alussa lukijakin, joka pääsee seuraamaan tuon ketterän varkaan etenemistä Varjonpäivän tanssiaisten juhlarakennuksessa. Hänen on ollut määrä varastaa Evertonin työhuoneen kassakaapista eräs lipas, mutta saavuttuaan huoneeseen hän huomaakin jonkun ehtineen ensin - ja surmanneen herra Evertonin. Ja kuin kutsusta poliisit saapuvat samantien paikalle. Lavastettiinko Ely? Viona haluaa tavata vangitun keijupojan, joka paljastuu Vionan pitkään etsimäksi mestarivaras Häiveeksi, vaikka poliisipäällikkö Jac ei ole kovin innokas Vionan sekaantumisesta asiaan. Ely ei myöskään ole kovin yhteistyökykyinen Vionan kanssa, mutta hänen mieltä toki lämmittää pehmeä huivi, jonka neito sujauttaa tämän käsiraudoista kipeisiin ranteisiin. 

Ilisiran kaupungissa on odotettu jo pian saapuvaa tulikuningattaren uudelleensyntymää, joka on hyvin tärkeä tapahtuma. Kuningatar on hädissään, sillä juuri tuossa varastetussa lippaassa on tuon tapahtuman kannalta tärkeää tietoa. Niinpä hän pyytää Vionaa etsimään lippaan takaisin.

Viona päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja vapauttaa keijuprinssin, vaikka tämä onkin todella tylykäytöksinen. Apuna vankilapaossa hänellä on uusi lentohärveli, jonka hän on kehitellyt yhdessä herra Hastfieldin kanssa. Nyt ei ollut aikaa testilennolle, vaan Feenikssiiveksi nimetty kone pääsee tosi toimiin. Viona nimittäin haluaa tosissaan tietää, kuka murhasi herra Evertonin, kuka ehti varastaa kuningattarelle tärkeän lippaan ennen Elyä ja kuka palkkasi taas Elyn varastamaan lippaan? Ely saa toimeksiantonsa kammottavan Lyrissan välityksellä, mutta ei tiedä tarkalleen, kuka hänet palkkasi. 

Ely joutuu esittelemään rasittavan sinnikkään etsiväneidon asuinkumppaneilleen ja rikostovereilleen, peikkotyttö Meeralle ja kitsune Ryolle, joka pystyy muuttamaan muotoaan kolmihäntäisen ketun hahmostaan minkä tahansa ihmisen hahmoon. Yhdessä tämä varaskopla asustaa laitakaupungilla hylätyssä Puolen kuun teatterin rakennuksessa. Elyn harmiksi Viona sopeutuu joukkoon yllättävän hyvin, vaikka prinssillä on omat ennakkoajatuksensa aatelisista. Viona ei ole ihan täydellinen: hänellä on toisessa jalassaan proteesi, sillä hän on joutunut lapsena räjähdysonnettomuuteen ja menettänyt vanhempansa ja sisaruksensa. Hänen kasvojaan kehystävät kaiken lisäksi pyöreät rillit, jotka eivät ole tuossa maailmassa in.

Pikku hiljaa Vionan ja Elyn yhteistyö alkaa toimia, onhan heillä yhteinen päämäärä. Ketterä keijupoika ja kömpelö, mutta hyvin älykäs aatelisneito on loistava vastakohtapari. Välillä vieraillaan keijujen asuttamassa Käänteisessä, jossa Vionalle alkaa selvitä Elyn hankalat välit hänen perheeseensä. Pala palalta ratkotaan murhamysteeriä ja lippaan olinpaikkaa samalla, kun Vionan ja Elyn on selviteltävä välejään. Vionalle on kova pala huomata, miten syvästi Ely on riippuvinen tomusta, päihteestä, jolle erityisesti keijut ovat herkkiä. Kumpi on tärkeämpää Elylle, tomun tuoma vapauden tunne vai Vionan ystävyys?

Jos hän seuraisi himon kutsua, hän joutuisi jättämään tämän kaiken taakseen. Tomun tie oli yksinäinen. Ja hän todella oli saanut tarpeekseen yksin olemisesta. (s. 398)

Minä pidin tästä kirjasta valtavasti! Henkilöhahmot ovat todella moninaisia, Vionan ja Elyn  kemia toimii loistavasti, murhamysteerijuoni on kiehtova ja fantasiamaailma selkeä ja mielenkiintoinen yhdistelmä historiallista ja korkeafantasiaa. Mietin, olisinko halunnut romantiikan kipinää enemmän, mutta enpä sitten tiedä. On ihanaa, ettei tässä suin päin hypätä intohimon syövereihin, vaan selkeästi rakennetaan kunnon syvällistä pohjaa rakkaudelle. Tai niin ainakin oletan. Uudelleensyntyvä Feenikskuningatar on jotain ihan uutta ja jännittävää, keijut taas tuttua taattua muista YA-fantasioista. Ripaus steampunk-henkeäkin tulee Vionan lentohärvelikiinnostusten myötä. Plussaa myös siitä, että traagisen lapsuuskokemuksen jälkeen Vionalla on rakastava perhe tukenaan, eli aina ei tarvitse päähenkilön elää täysin kurjien ihmisten ympäröimänä.

"Nyt on aika näyttää koko maailmalle, että taikaolentojen aika on lopullisesti ohitse." (s. 256)

Jään innolla odottamaan Häiveen tapauskirjojen jatkoa, Elyn ja Vionan yhteistyön jatkoa ja ehkä jotakin muutakin heidän välilleen. Myös syntisen komea Cory-isovelikeiju aiheuttaa Vionalle sydämentykytyksiä, joten nähtäväksi jää, miten tässä vielä käy. Ihana, ihana kirja!

Annan tälle arvosanaksi täydet 5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Samantyylistä:

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras -trilogia

Jennifer Lynn Barnes: The Inheritance games -sarja

Kayvion Lewis: Thieves' Gambit -kirjapari

Holly Black: Ilman väki -trilogia ja Keijuvalta-kirjapari

Rauniara-kirjapari: J.S. Meresmaa

 Tytär hämärän, piika pimeän: J.S. Meresmaa. Myllylahti 2023 (Rauniara #1)

Kansi: Karin Niemi

"Maanläheisesti maaginen romaani kahden nuoren naisen elämästä maailmassa, jota määrittää vuodenyö ja ikuinen syksy. Romantiikka ja lumoavat ihmiskohtalot vievät lukijan mukanaan.

Tiedonjanoinen mutta köyhiin oloihin syntynyt Malka on lähtenyt etsimään parempaa elämää ja asuu Hellantian tietäjän metsätilalla opinsisartensa kanssa. Eräänä päivänä hän löytää polun varresta hylätyn pienokaisen. Hän poimii lapsen turvaan lähestyvältä yöltä ja pedoilta. Malka ei tiedä, että niin tehdessään hän avaa oven salaisuuksien maailmaan, josta Rauniaran valtakunnassa on vaiettu iät ja ajat.

Samaan aikaan valtakunnan pääkaupungissa nuori eloseppä Arona Pohtovius on tehnyt toisenlaisen mullistavan löydön. Kuuluisien seppien sukuun syntynyt lyhytkasvuinen Arona on ponnistellut koko ikänsä yltääkseen äitinsä vaatimusten tasolle, mutta nyt näyttää siltä, että yksi hetken mielijohteesta tehty teko uhkaa romuttaa kaiken.

Vuosisataiset salaisuudet ja ennalta määrätyiltä vaikuttavat kohtalot alkavat purkautua voimalla auki, kun Malka ja Arona esittävät tahoillaan kysymyksiä, joita muut eivät ole uskaltaneet kysyä. Rauniaran valtakunta on menettänyt paljon: muistinsa, historiansa ja kolme vuodenaikaa. Jäljellä on enää syksy, vuodenyö ja pelko, joka pitää kansan kyyryssä kodeissaan, kun pimeä laskeutuu. Nyt uhkana on, että Rauniara menettää myös tulevaisuutensa.

Koittaako Malkan ja Aronan myötä vihdoin valoisampi aika?" (Myllylahti)

Oma arvio:

J.S. Meresmaa on ollut ahkerana nuortenkirjallisuussaralla, sillä Tytär hämärän, piika pimeän on jo toinen tänä keväänä häneltä ilmestynyt nuortenkirja tälle keväälle. Karin Niemen loihtima uskomattoman upea kansi ja takakansiteksti antaa vihiä maagisuudesta, fantasiaelementeistä ja ehkäpä ripauksesta steampunk-henkeäkin, mikäli hammasrattaista ja putkistoista voisi johtopäätöksiä vetää.

Yö suolla palautui mieleeni. 

Myrrys ja hänen ihmeellinen valonsa. (s. 23)

Kirjassa on kaksi päähenkilöä: minäkertoja Malka, joka on läheisestä kaupungista tullut Hellantian tietäjän Ketterin oppiin, sekä Arona Pohtovius, Rauniaran kaupungissa asuva eloseppäkisälli, Ruhtinattaren kellosepän ja elosepän tytär. Malka on itsellinen nuori nainen, joka tiedostaa sen, ettei parantajana voi koskaan avioitua tai tehdä lapsia. Petikumppaneita hänellä on ollut, mutta rakastumista hän ei ole koskaan kokenut. Kun hän löytää sattumalta metsään jätetyn vauvan, jonka nimeää Myrrykseksi, hän kokee suurta tarvetta huolehtia tuosta pikku raukasta. Ja kuka on tuo mies, joka samaan aikaan laukkaa jaralillaan metsän siimeksessä? Tuo mysteerimies saa Malkan tuntemaan uskomattoman voimakkaita tuntemuksia, mutta toisaalta paheksuntaa moista lapsenjättäjää kohtaan. Kun hän myöhemmin törmää samaan komistukseen, jonka nimeksi paljastuu Teno, ystävänsä Liian kotona, hän uskoo menneensä lopullisesti sekaisin, sillä ei saa miestä mielestään. Mutta kuinka hän voi rakastua mieheen, joka hylkäsi lapsen metsään?

Minuun kasvoi laho. Musta, tukahduttava, peruuttamaton. Romahduttava pettymys näivetti sen, mikä hetki sitten oli havahtunut eloon sisälläni. Kiintymyksen kärhet - poissa. Uteliaisuus ja kupliva ilo - poissa.

Mutta himo, se pahalainen, se minussa yhä paloi. (s. 46)

Arona on vaikeuksissa, sillä hänet kutsutaan kiltamestarin kellotorniin. Arona tietää, mitä hän on tehnyt, mutta kiltamestari puhuu vain epämääräisesti selvityksistä. Tämän ajan hän ei saa olla eloseppien pienolentojen pajalla, vaan hänet lähetetään arkistotöihin. Tunkkaisessa ja ankeassa arkistossa Arona tutustuu Tarvoon, joka on eloseppien kehittämä tarvaslajiin kuuluva elonto, eräänlainen härän ja ihmisen yhdistelmä. Juuri niitä elosepät kehittelevät, elontoja erilaisiin tarkoituksiin. Ja juuri eräänlaisen oman kokeilun vuoksi Arona uskoo olevansa pulassa. Tähän liittyy hyvin vahvasti hänen löytämänsä yksisarvenjauhe, jota hän saattoi ehkä vahingossa ottaa omin luvin käyttöönsä. Aronan äiti on arvostettu Ruhtinattaren eloseppä, joka voisi ehkä pelastaa tyttönsä pulasta, mutta muunlaista tukea päämäärätietoiselta äidiltä on turha odottaa. Ja sitten Malka huomaa olevansa vaarassa.

Arona on ollut vaitelias. Hän on ollut kuuliainen.

Mutta nuhteeton hän ei ole ollut. (s. 51)

Kirja nappasi minut maagisen tarinan pyörteisiinsä hyvin nopeaa. Mystinen lapsi, Ruhtinattaren hallitsema Rauniaran muurikaupunki, jossa kellosepät ja elosepät tekevät taikojaan, unohdettu kirjasto arkiston uumenissa, kummallinen syksyyn pysähtynyt maailma ja mielenkiintoiset henkilöhahmot ovat täydellinen yhdistelmä nautittavaan lukukokemukseen. Romantiikkakuviot ovat myös oikein miellyttäviä, mutta eivät vie liikaa juonelta. Lopussa kirjaan tulee hiukan scifimäisiä piirteitä, mistä pidän erityisesti. Kaikki eri aikaulottuvuuksiin sijoittuvat tarinat ovat erityisesti mieleeni.

---Aika otti ja pysähtyi. Nyt yli sadan vuoden ajan on Rauniarassa eletty samaa syksyä. Kun aika ei etene luontaisesti, alkaa rappio --- (Ote vastarintaliikkeen jäsenen käsinkirjoitetusta muistiinpanoista, s. 240)

Fantasiamaiset eloseppien luomat elonnot sekä kirjan maailmassa seikkailevat omat eläinlajit ovat kiehtovia, vaikka niiden kuvailua olisi voinut olla hiukan enemmän. Malka kerää kirjan alussa kävynkäisiltä käpymaitoa, jota tietäjä Ketter tarvitsee päivittäin. Kansikuvan vihjeiden perusteella ne lienee eräänlaisia lintuja? Malka ratsastaa metsässä Ahtua-nimisellä ratsullaan, joka on strutsimaisen näköinen tami. Elonnot ovat taas eloseppien kehittelemiä hybridejä, kuten tarvaat vartiointitarkoitukseen tehtyjä. Minulle tulee tästä hiukan mieleeni Anniina Mikakan Taikuri ja taskuvaras -trilogia ja tänä keväänä ilmestynyt Katinka Sarjanojan Kisälli, joissa molemmissa luotiin erikoisia eläinlajeja. Erityisen ilahtunut olen yksisarvien mukana olosta, vaikkakin tässä kirjassa niitä ilmeneekin vain pelkästään sarvijauheen ja kirjasta luettujen tiedonpätkien lisäksi. 

Kirja jää hyvin jännittävään kohtaan, joten arvailuja jatko-osasta olen havainnut muiltakin kuin minulta. En ole löytänyt tietoa, että Tytär hämärän, piika pimeän aloittaisi sarjan, mutta hyvin vahvasti kirjan lopetus siihen viittaa. Ehkä mahdollisessa seuraavassa osassa yksisarvetkin esiintyvät? 

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Goodreads

Kirjavinkit (Mikko)

Kirjojen pyörteissä

Kirjaimia

Siniset helmet

Kirjojen keskellä

Poika valkean, renki raudan: J.S. Meresmaa. Myllylahti 2024 ( Rauniara #2)

Kansi: Karin Niemi

"Taianomainen tarina yön pelossa elävästä, ajan rattaiden hallitsemasta Rauniarasta jatkuu! Pystyvätkö kaksi nuorta naista pelastamaan valtakunnan, joka horjuu loppunsa edessä?

Nuori eloseppä Arona Pohtovius on uusien haasteiden edessä. Epäonnisesti päättynyt Valonjuhlan ilta on vienyt hänet selliin ja itsevaltiaan Ruhtinattaren suurennuslasin alle.

Millainen tuomio Aronaa odottaa?

Toisaalla Hellantian tietäjäoppilas Malka on löytänyt rakkauden, mutta joutuu vaikeiden valintojen eteen. Hänen on vietävä ihmeellistä valoa hohtava Myrrys suojaan Ruhtinattarelta sekä keksittävä keino, jolla hän saa pidettyä kaikki rakkaansa turvassa myös jatkossa. Moni uskoo hänen taitoihinsa, mutta uskaltaako Malka luottaa itse itseensä?

Rauniaran aika on käymässä vähiin. Riittävätkö Aronan ja Malkan kyvyt kääntää ajan rattaat oikeaan asentoon? Entä millaista osaa ihmelapsi Myrrys näyttelee kaikessa?"(Myllylahti)

Oma arvio:

Kovasti olen odotellut jatkoa Tytär hämärän, piika pimeän -fantasialle, ja viimein odotukseni palkittiin. Pidin kovasti Rauniara-kirjaparin avausosasta ja erityisesti sen maailmasta, jossa leikiteltiin erilaisilla aikaulottuvuuksilla. Myös hahmot jäivät kovasti mieleeni. Rakastin myös kirjan kansikuvaa, jonka on taiteillut kukapa muukaan kuin Karin Niemi, ja tottahan jatko-osan Poika valkean, renki raudan kansi on yhtä huikea yksityiskohtineen. Ruskea taustaväri on vieläpä tämänhetkinen lempivärini, joten kyllä kelpaa ihastella!

Valheelle rakennettu vajoaa ennen pitkää. Vain totuus kannattelee. (s. 24)

Eloseppäkisälli Arona Pohtovius vangittiin ensimmäisen osan lopussa epäiltynä kielletyistä asioista, kuten yksisarvisjauheella tehdyistä kokeista. Rauniaraa hallitseva pahis Ruhtinatar ei välttämättä aio päästää nuorta neitoa vähällä rikkomuksistaan, vaikka tämä on saanut kärsiä jo tarpeeksi nähtyään äitinsä, eloseppä Pohtoviuksen kärventyvän lähes hengiltä. Missä äiti on, onko hän edes elossa? Arona saa keploteltua asiat niin, että pääsee näkemään äitinsä vielä kerran, ennen kuin hän saa rangaistuksensa. Sen jälkeen hän voi kertoa Ruhtinattarelle kaiken, mitä tämä tahtoo tietää. Arona ei kuitenkaan tiedä, että hänelle hyvinkin tutut tyypit ovat järkänneet hänelle mahdollisuuden karata vaunuistaan paluumatkalla. Karkulaiset suuntaavat Ruhtinattarelta karkuun metsän siimekseen.

Liia, joskus minua pelottaa, mitä kaikkea olisin valmis tekemään tämän miehen vuoksi. Sillä mies hän minulle on, ei vähäarvoisempi olento - elonto, jonka ruumis on sepän elovaskesta valama, sielu Päivättären siunaama ja henki Loviattaren loitsima. Hän on minulle omaa itseänikin rakkaampi. (s. 46)

Toisaalla Hellantiassa nuori, vastarakastunut Malka joutuu tekemään viimein kipeän päätöksen ja viemään rakkaan löytölapsen, Myrryksen Obeloohon, jossa tämä saisi oman perheen. Vaikka Malka tietää, että näin on paras, hän ei voi täysin tietää, millainen elämä Myrrystä odottaa. Onneksi tukena on aikanaan Ruhtinattaren rattopojaksi valettu Teno, johon Malka on syvästi kiintynyt. Tenokin tuntuu välittävän Malkasta vastoin elontojen tapoja, mutta hänellä on paljon kipeitä muistoja, joita hän ei halua Malkan kanssa jakaa. Malkalle selvisi edellisessä osassa Tenon elontous hänen nähtyään täydelliset rakkaansa rattopoika-kopiot.  Kommunikointia vaikeuttaa myös Tenon puhumattomuus, joka on Ruhtinattaren asettaman säppitaian syytä.

Myrrys sulki silmänsä niin kuin oli tehnyt muistoissaan.

Vika. Hänessä oli vika. (s. 164)

Millainen hylätyn orpolapsen Myrryksen elämä tulee olemaan? Ilokseni myös hän pääsee ääneen tässä kirjassa. Koska aika on pysähtynyt Rauniarassa ikuiseen syksyyn, Obeloossa aika kulkeekin eri lailla. Niinpä mustatukkainen Myrrys on jo teini-ikäinen tyttönen. Hänen perheensä tietää, että heidän tyttäressään on jotakin erilaista, sillä kastuessaan hänen ihonsa muuttaa juovikkaaksi. Perheessä onkin salattu pitkään tytön ominaisuuksia. Myrryksellekin alkaa valjeta, ettei hän ole ihan samanlainen kuin muut. Ja eivätkö hänen vanhemmat olekaan hänen oikeat äiti ja isä? Myrrys haluaa saada vastauksia, mutta sitten hän tuntee outoa vetoa jostakin, ja hänen on lähdettävä metsään kulkemaan. Apua hän saa matkallaan mustasarviselta yksisarviselta, joka ilmestyy hänelle suolla.

Lintunen. Mikä sellainen nimi edes oli? (s. 116)

Mikä on Ruhtinattaren tarina? Kirjassa vuorottelevat näiden kolmen nuoren naisen, Myrryksen, Aronan ja Malkan, näkökulmien lisäksi myös Ruhtinattaren kirjeet ja tarinanpätkät, joissa kerrotaan kaikesta siitä, mitä on tapahtunut ennen Ruhtinattaren valta-aikaa. Nämä tarinat ovat kiehtovia satuja, jotka avaavat hyvin Rauniaran valtakunnan saloja ja sen ajassa pysähtynyttä maailmaa. Oli hyvin kiehtovaa lukea sitä, miten monet henkilöt kietoutuivat osaltaan mukaan Rauniaran nykytilaan. Parasta fantasiaa on tällainen, että asiat on oikeasti avattu niin hienosti, että lukija saa itse löytää oivalluksia tarinan myötä. Mikä on käpymaidon salaisuus? Sekin selviää kirjan luettua.

Viihdyin oikein mainiosti tämänkin osan parissa. Aiemmin vielä hämärän peitossa olevat seikat alkoivat avautua ja se teki lukukokemuksesta oikein tyydyttävän. Kirjan eri näkökulmahenkilöt olivat kaikki kiinnostavia ja heidän vaiheitaan luin yhtä lailla mielenkiinnolla. Kirjassa ei juurikaan mässäillä romanttisilla osuuksilla, mutta tämä ei oikeastaan haitannut minua, sillä olen herkutellut tänä kesänä romanttisilla kirjoilla lähes kyllikseni. Rakkautta kirjassa kyllä on, ei pidä siis ymmärtää väärin.  

Poika valkean, renki raudan täydentää Rauniara-kirjaparin onnistuneesti. Kirjan paikoin jopa sadunomainen juoni vie mukanaan ja viihdyttää loppuun asti. 

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjavinkit (Mikko)

Siniset helmet

Samantyylistä luettavaa:

Katinka Sarjanoja: Kisälli

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Meri Luttinen: Myrskynsilmä

Professori Pistrihin hullu maailmanjärjestys: Ville Hytönen & Marjo Nygård

Professori Pistrihin hullu maailmanjärjestys: Ville Hytönen & Marjo Nygård. Haamu 2019

"Professori Pistrihi on hassu mies. Sininen rusetti, raidalliset sukat ja samettitakki. Hän hääräilee koneidensa kimpussa, nostaa välillä hitsauslasejaan ja kurkistaa ympäröivään maailmaan. Sitten hän jälleen laskee lasit kasvoilleen, sekoittaa asetyleeniä happeen ja hitsaa peltilevyjä toisiinsa kiinni. Millainen maailma professorin työpajassa syntyy? Siinä on sähköä, höyrypunkkia, mielikuvitusta ja tilkkanen dieseliä." (Haamu)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=npx5BzVEuaE

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan yhdessä 9-vuotiaan poikani kanssa.

Lapsille ei juurikaan steampunkkia tehdä, oikeastaan tämä taitaa olla laatujaan ensimmäinen. Professori Pistrihin hullu maailmanjärjestys on luokiteltu lasten kuvakirjoihin, mutta minä laittaisin tämän kyllä lastenkertomuksiin, niin kuin se onkin meidän kirjastossa luokiteltu.  Tarinat ovat sen verran psykedeelisiä, etteivät alle kouluikäiset näistä välttämättä perusta, veikkaisin. Itsekin olin välillä ihan ulalla.

Kirjan ideana on siis hieman vinksahtaneen professorin luoma miniatyyrimaailma, jossa asuu hyvin eriskummallisia otuksia. Kirja koostuu useista tarinoista, joissa pääsosassa on vuoroin eri asukas: viemäriputkissa vipeltävät roottorilapset, jättimäinen, romuista rakennettu robotti Hernhutti, Hullumasiinasta huolta pitävä Kolbarek, hurjat rälläkkäkarhut, tehdaskombinaatin kammottavat hyönteiset, kosmonautti Viiksi-Vitali, jolla kasvaa poskesta pitkä karva, maailman rikolliset Roiberit, kihisemällä nauravat klovnimuorit, kaasuvalojen kummitukset ja patterimopolla ajava Pontus-poika. Kirjan nimihahmo Pistrihin jää siis oikeastaan pelkäksi taustahenkilöksi, pelkäksi kaiken luojaksi.

Hullumasiinan äärelle ei uskaltanut mennä - se ei ollut pelkästään pelottavan näköinen vaan sillä oli paha sielu, sanottiin. (s. 20)

Kirjan tarinat ovat keskimäärin neljä sivua pitkiä, joista yksi sivu on kuvitusta. Nygårdin kuvat ovat kirjan henkeen sopivan vinksahtaneita, mutta olisin kaivannut musta-valko-keltaisen värimaailman lisäksi enemmän värikkyyttä. Tarinat ovat sopivan hassuja, vähän kauhistuttaviakin, mutta tarinoita yhdistää yhteinen tarinalinja.

Tältä näyttävät kähähtelevät klovnimuorit Marjo Nygårdin musta-valko-keltaisissa kuvituksissa.

Poikani sanoo kirjasta seuraavaa: Professori Pistrihin hullu maailmanjärjestys on hauska, hupsu ja kiinnostava kirja. Mielenkiintoisin hahmo on hullumasiinan hoitaja Kolbarek, koska hän on niin hassu. Kirjassa on sopivasti kuvia, jotka ovat hauskoja ja kiinnostavia. Hauskin tapahtuma kirjassa on, kun Viiksi-Vitalilta nyppäistään poskikarva pois. Kirja olisi saanut olla hieman pidempi. Kirjan loppuratkaisu on hyvä, mutta Viiksi-Vitalille olisi voinut kasvaa uusi karva poskeen. Suosittelen tätä omanikäisilleni (9) tytöille ja pojille. En aio itse lukea tätä uudelleen.

Pojan arvosana: 5

Minun arvosanani: 3,5

Yhteisarvosana: 4+

 Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa.

Muissa blogeissa: 

Joukon taideblogi
Kirjan vuoksi

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

37. Pienkustantamon julkaisu

Taikuri ja taskuvaras -trilogia: Anniina Mikama

Taikuri ja taskuvaras: Anniina Mikama. WSOY 2018. (Taikuri ja taskuvaras #1)

Kansi: Sami Saramäki

"Vakuutan teille, että teitä vedetään nenästä ihan koko rahan edestä!

Taikuri ja taskuvaras aloittaa maagisen trilogian täynnä silmänkääntötemppuja, juonittelua ja jännitystä. Se on tarina, jossa ihmeistä ja unista tulee totta.

Mina asuu kadulla ja varastelee henkensä pitimiksi. Tom on nuori keksijä ja taikuri, jonka Ihmeiden teatteri lumoaa yleisönsä ilta illan jälkeen. Mina ja Tom kohtaavat Helsingissä talvella 1890 ja Mina on pian osa show'ta, jossa mekaaniset koneet heräävät eloon, liikkumaan ja puhumaan.Nuoret huomaavat olevansa toisilleen enemmän kuin ystävät, mutta kummankin menneisyydessä on pahoja, selvittämättömiä asioita. He joutuvat juonittelun pyörteeseen ja ajojahtiin, josta he voivat selviytyä vain rohkeutensa avulla - muutama taikatemppu hihassaan." (WSOY)

Oma arvio:

Olen pyöritellyt tätä kauniskantista kirjaa käsissäni siitä asti, kun se vuosi sitten ilmestyi, mutten jostain syystä saanut luettua Anniina Mikaman esikoisteosta Taikuri ja taskuvaras kuin vasta nyt. Viime vuoden Hel-YA:n yleisöäänestyksessä kirjan päähenkilöt, Mina ja Tom, voittivat parhaan YA-kirjaparin palkinnon, samaten kun graafikko Sami Saramäen taiteilema kansi voitti  äänestyksessä parhaan YA-kirjakannen palkinnon. Lisäksi kirja voitti vuoden 2018 Topelius-palkinnon.

Kirjan päähenkilö, 16-vuotias Mina, on tottunut elämään köyhyydessä ja kurjuudessa sen jälkeen, kun hän menetti vanhempansa traagisessa onnettomuudessa. Mina elättää nyt itsensä taskuvarkaana, ja asuu vuotavassa ladossa 1800-luvun lopun Helsingissä. Kun Mina huomaa nuoren, komean miehen sujauttavan kadulla hienon kellon taskuunsa, Mina huomaa jälleen kerran tilaisuutensa koittaneen. Varkaus onnistuu loistavasti, mutta kotivajalleen päästyään Mina huomaa, ettei hänen varastamansa esine näytäkään kellolta. Ja sitten oven takana jo huhuilee tuo sama nuorimies, joka pyytääkin poliisien kutsumisen sijaan Minan kahville kanssaan ja tekee ehdotuksen, joka muuttaa täysin Minan elämän. Näin Mina muuttaa Tomin hienoon kartanoon, alkaen pitää seuraa erityisen kärttyiselle ja hankalalle professorille. Lisäksi hän saa auttaa muissa talon askareissa.

Se oli taidetta ja todellista magiaa, ja katsomon pimeydessä Mina tunsi, kuinka kaikki hänen ympärillään olivat unen kaltaisesssa tilassa, johon taikuri oli heidät vaivuttanut ja piti heitä nyt täysin vallassaan. (s. 117)

Tomasz Alexander on niin ammatiltaan kuin elämäntavaltaan taikuri, mutta myös keksijä. Hänen talonsa pursuaa hänen ihmeellisiä mekaanisia keksintöjään, jotka tuntuvat sen ajan ihmisistä ihmeellisiltä. Aidon oloiset lentävät linnut, ihmeellinen sisälle rakennettu puutarha eläimineen ja huikeat illuusioshowt hämmästyttävät ihmisiä. Mina katselee lumoutuneena, kuinka Tom osaa flirttailla yleisölle, ja tietysti ihastuu nuoreen mieheen välittömästi. Vapaa-ajalla Tom käyttäytyy kuitenkin oudon muodollisesti ja kohteliaasti. Yksi Tomin ihmeellisimmistä keksinnöistä on tismalleen Tomilta näyttävä humanoidirobotti, jota kutsutaan Sotamieheksi. Sotamiehen aivot koostuvat ihmeellisistä virtapiireistä, ja robotti onkin hyvin oppivainen ja eläväisen oloinen ihme. Mutta mitä ihmettä Tom tuntuu koko ajan salailevan menneisyydestään, ja miksei hän voi osoittaa Minaa kohtaan kiintymyksen merkkejä, vaikka selvästi pitää tästä kovasti? Professori väittää löytäneensä Tomin aikoinaan tajuttomana kadulta.

- Miksi valitsit juuri minut? hän kysyi.

- Kuinka niin? kysyi Tom. - Minä kun luulin, että sinä valitsit minut.

- Sinä olit vain...väärässä paikassa väärään aikaan.

- Oletko varma? Ehkäpä minä olinkin oikeassa paikassa oikeaan aikaan?

- En tiedä.

- Ei se mitään. Entä voisitko uskoa, että jokainen on ansainnut uuden tilaisuuden,vaikka olisikin tehnyt jotakin väärin?

Mina nyökkäsi hitaasti.

- Siihen minä voisin uskoa, hän sanoi. (s.56)

Kirjan juoni kietoutuu jännittäväksi vyyhdeksi, kun rikas herra Morton kutsuu Tomin esiintymään suuren tavaratalonsa avajaisiin. Vanhan miehen nuori rouva Cecilia ihastuu Tomiin kovasti. Mina joutuu todistamaan kauheuksia vakoillessaan tuon epäilyttävän naisen touhuja, ja pääsee myös vihille siitä, mitä hänen omille vanhemmilleen mahdollisesti on tapahtunut.

Minulla oli hyvin toisenlainen käsitys kirjasta etukäteen. Odotin todella hykerryttävää romantiikkaa - sitä ei ollut. Odotin enemmän magiaa ja taikuutta - se jäi muutamaan esitykseen. Olin koko kirjan ajan epävarma sen kohderyhmästä: Minan näkökulmakerronta on kovin lapsekasta ja kirjan romanttinen osuuskin jää niin kesyksi, että kirja olisi mielestäni enemmän jo varhaisnuorille sopivaa, kun taas jotkut juonikuviot menevät melko raadollisiksi. Tomin jäyhyyteen annetaan loppuvaiheilla selitys, joka mullistaa koko kirjan juonen, mutta olisin kaivannut silti jotain hieman enemmän... Tunnetta, kuohua. Mina on jotenkin turhan laimea henkilöhahmo. Tomin luona asuvan 14-vuotiaan Joelin ja Minan ystävyys ja siitä syvenevä Joelin ihastuminen jää myös melko turhaksi  tapahtumaksi muun myllerryksen keskellä.

- Siinä on jotakin peräti luonnonvastaista, mies sanoi. -Sanalla sanoen kammottavaa. Ajatelkaa, jos tuon kaltaisia olisi enemmän, ja eräänä päivänä ne päättäisivät hyökätä ihmisten kimppuun. (s. 206)

Kirjassa parasta on steampunk-henkisyys, Tomin mekaaniset keksinnöt ja yllättävä, scifihenkinen käänne kirjan lopulla. Minun yksi lempielokuvistani on Terminator 2 - Tuomion päivä, jossa koneet ottavat vallan ja Terminator-niminen androidi lähetetään tulevaisuudesta pelastamaan Sarah Connor ja hänen poikansa. Kirjassa on hiukan samaa henkeä. Pidän myös kovasti viittauksista Vakaa tinasotamies -satuun, joka on yksi lempisaduistani. Kirjan kansikin tuo mieleen kovasti sadun.

Kirjan seuraava osa, Huijarin oppipoika, odotteleekin minulla jo lukemistaan.

Arvosanani 3,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka
Luetaanko tämä?
Todella vaiheessa
Unelmien aika
Kirjojen keskellä
Kirjasähkökäyrä



Helmet-haasteeseen sijoitan kirjan kohtaan:

5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

24. A debut novel

Huijarin oppipoika: Anniina Mikama. WSOY 2019 (Taikuri ja taskuvaras #2)

Kansi: Sami Saramäki

 "Lumoavaa tunnelmaa ja jännitystä

Viime vuoden arvostelumenestys, lukijoiden rakastama Taikuri ja taskuvaras saa jatkoa. Taikuri ja taskuvaras -teoksessa esitellyn taikuri Tomin menneisyys avautuu lukijalle. Tarina on täynnä yllättäviä käänteitä, täpäriä tilanteita ja salaisuuksia.

Krakova 1824. Wiktor on kellosepän oppipoika, joka haaveilee seikkailuista ja on korviaan myöten ihastunut kauniiseen Zofiaan. Kun Wiktor joutuu onnettomuuteen oudon taivaankappaleen räjähtäessä joenrannassa, hänen elämänsä muuttuu. Wiktorin hengen pelastaa salaperäinen Tom - vaikka on itsekin vaarassa. Apuun tulee kelloseppä Seweryn, joka tuntuu tietävän kellojen korjaamisen ohella yhtä ja toista myös taikuudesta. Huijarin menneisyys seuraa Seweryniä ja pian koko kolmikko tempautuu mukaan mutkikkaisiin juonitteluihin. Wiktor saa huomata, että jos aikoo taikuriksi, on opittava improvisoimaan tiukan paikan tullen.Tom ja Wiktor ovat Taikuri ja taskuvaras -teoksesta tuttu silmänkääntäjäkaksikko. Huijarin oppipoika kertoo heidän ensimmäisestä yhteisestä seikkailustaan, josta ei puutu yllättäviä käänteitä, täpäriä tilanteita ja salaisuuksia." (WSOY)

Oma arvio:

Vaikka toisaalta olisin kauheasti kaivannut, että seuraava Taikuri ja taskuvaras -trilogian osa olisi jatkanut Minan tarinaa, aikahyppy taaksepäin osoittautuukin erittäin kiehtovaksi ratkaisuksi. Ensimmäistä osaa lukiessa kun paloin halusta tietää, mistä ja miten androidi Tom putkahti Wiktorin elämään.

Kun Wiktor kohottautui käsiensä varaan ja yritti nousta, hän tunsi selässään hirvittävän kivun leimahduksen, ja siinä samassa maailma pimeni. (s. 54)

Huijarin oppipoika on tarina Wiktorista, yhtä aikaa hänen onnestaan ja epäonnestaan tämän kohdatessa Tomin ensimmäistä kertaa. Tom nimittäin pelastaa Wiktorin hengen hänen avaruusaluksensa räjähtäessä, mutta Wiktor halvaantuu alaruumistaan loppuelämäkseen. Muuan kulkuri Seweryn sattuu paikalle ja vie onnettoman Wiktorin kotiinsa, yksinhuoltajaäitinsä luo.

Alkaa pojan hidas toipuminen ja henkinen kamppailu, eikä pojan kiukulta säästy ihana Zofiakaan, joka tuntuu löytäneen seuraa komeasta Rufus-pojasta. Kynsin hampain Wiktorin äiti lupaa Sewerynin jäädä apulaiseksi heidän taloonsa, tosin hän joutuu oleskelemaan ulkovajassa. Seweryn alkaakin tehdä erilaisia kellosepän töitä ja opettaa myös Wiktorille tätä tarkkaa työtä. Kaikilta salassa he kuitenkin korjaavat taivaalta pudonnutta, räjähdyksessä hajonnutta miestä, joka ei kuitenkaan ole kuten ihmiset. Tom on saatava "henkiin", ja Sewerynillä ja Wiktorilla on siihen suunnitelmansa.

Kirjassa on kiehtovia ja yllättäviä juonenkäänteitä, ja  se on tasaisen viihdyttävää luettavaa. 1800-luvun Krakova on hurmaava miljöö tälle uskomattomalle tarinalle, joka selittää ja taustoittaa sarjan alkuosaa.

- Haluaisin sanoa sinulle jotain kaunista, hän aloitti. - Halusin sanoa ja aiemmin. En vain tiedä, miten sanoisin sen.Ehkä minun pitäisi kirjoittaa se, mutta sanat eivät riitä kuvaamaan, miten kaunis sinä mielestäni olet. Sinä olet niitä ihmisiä, jotka tekevät kaikesta kaunista. (s. 399)

Mikaman luomissa henkilöhahmoissa on ihanaa epätäydellisyyttä, kuten Wiktor osoittaa lapsellisella kiukuttelullaan ja epävarmuudellaan Zofiaa kohtaan. Olisin ehkä kaivannut hieman rohkeampaa romantiikkaa heidän välilleen, kun se nyt jää hyvin araksi tunnusteluksi. Kolmiodraama Zofian, Rufuksen ja Wiktorin välillä on ratkaistu hyvin kypsän haikealla tavalla.

- Minun kaltaiseni lähetettiin pahimpiin paikkoihin, hän sanoi. - Sinne, minne ihmissotilaat eivät voineet mennä. Ja ennen kaikkea sinne, minne ihmissotilaat kieltäytyivät menemästä. Meidät lähetettiin tuhoamaan, ja me olimme siinä työssä tehokkaampia kuin mikään muu sotakone konsanaan. Mutta minä olen saanut siitä tarpeekseni. (s. 150)

Kiehtovinta kirjassa on se, kuinka Tom opettelee ihmismäisyyttä matkimalla ja tarkkailemalla ihmisiä. Hän on ollut tulevaisuuden avaruussiirtokunnassa taistelurobottina, mutta vastoin ohjelmointeja halunnut lopettaa tappamisen ja matkannut näin 1800-luvun Krakovaan. Tom ei halua tappaa enää ketään, ja siitä hän pitää kiinni. On kiehtovaa ajatella, että tekoälyllekin voisi kehittyä moraalinen ajattelukyky. Tomin saapuminen tulevaisuudesta tuo taas mieleeni yhden lempielokuvistani, Terminator 2 - Tuomion päivä, sillä kirjan asetelmassa on hyvin paljon samaa. Tästä mainitsinkin jo ensimmäisen osan arviossani.

- Suru on tunne, joka on vain ihmiselle tuttu. Mutta uskon tietäväni siitä jotakin. Se on kuin virhe, jota ei voi korjata, ja se muistuttaa minua itsestään joka hetki. (s. 178)

Huijarin oppipoika sopii hyvin myös sellaisille, jotka eivät ole lukeneet sarjan ensimmäistä osaa. Suosittelen kuitenkin lukemaan sarjan oikeassa järjestyksessä, että ensimmäisen osan yllättävyys säilyisi. 

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Siniset helmet
Bibbidi Bobbidi Book
Kirjojen keskellä

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä

Tinasotamiehet: Anniina Mikama. WSOY 2020. (Taikuri ja taskuvaras #3)

Kansi: Sami Saramäki

"Maaginen seikkailu viktoriaanisessa Lontoossa

Palkitun Taikuri ja taskuvaras -trilogian päätösosassa taikuri Tom ja hänen rakastettunsa Mina kohtaavat vaarallisimman vihollisensa kaukaa toisesta ajasta.

Tomin ja Minan nimet näyttävät hyvältä yhteisen taikashow’n mainosjulisteessa. Kulissien takana Mina pohtii voiko hän rakastaa Tomia, vai ovatko he tuomittuja olemaan toisilleen vain hyviä ystäviä? Matka Lontooseen tarjoaa seikkailuja suuren maailman tyyliin. Tom tutkii omaan menneisyyteensä kytkeytyvää arvoitusta ja käynnistää tapahtumaketjun, jonka seurauksena vanha vihollinen pääsee hänen jäljilleen. Mina ja Tom yhdistävät vielä kerran voimansa taistelussa, apunaan uskollinen Tinasotamies, Tomin mekaaninen kaksoisolento." (WSOY)

Lukunäyte: https://issuu.com/kirja/docs/9789510446461-tinasotamiehet

Oma arvio:

Anniina Mikaman Tinasotamiehet on ollut minulle tämän kevään odotetuin kirja. Viime vuonna vaikutuin kovasti sarjan ensimmäisestä (Taikuri ja taskuvaras) ja toisesta (Huijarin oppipoika) osasta, jotka tarjoavat ihan uudenlaista, magiaa ja hiukan scifiaineksiakin sekoittelevaa fantasiaa nuorille. Kun sarjan toisessa osassa hypättiinkin yllättäin ensimmäisen osan tapahtuma-ajasta taaksepäin, nyt iloksemme ja onneksemme pääsemme lukemaan, miten Minalle, Tomille, Sotamiehelle ja Wiktorille käy.

- Olen yrittänyt jättää menneisyyden taakseni, sanoi Tom. - Mutta se palaa aina takaisin muistuttamaan minua asioista, jotka haluaisin unohtaa. (s. 41)

Kun aiemmissa osissa on seikkailtu 1800-luvun Helsingissä ja Krakovassa, nyt lukija pääsee kiehtovaan Lontooseen. Kärttyisä Wiktor-professori saa nimittäin yllättävän kutsun ystävältään Sir Gilbertiltä, joka haluaa näyttää jotain hyvin hämmentävää vanhalle ystävälleen. Tom, Mina ja Alexiksi nimetty androidi (entinen Sotamies) päättävät laajentaa taikashowtaan Lontooseen ja innostuvat matkasta yhtä lailla.

Matka ja saapuminen Lontooseen on kuvattu kiehtovalla tavalla. Heti alkujaan Mina joutuu paikallisten taskuvarkaiden uhriksi, mutta itsekin taskuvarkailleena hän osaa reagoida nopeasti ja saa pienen pitkäkyntisen nalkkiin. Tätä kautta hän tulee heti tutustuneeksi Clerkenwellin jengiin, johon kuuluu joukko laitakatujen poikia ja tyttöjä. Erityisen tutuiksi tarinan myötä tulevat Percy, Ollie ja joukon vanhin Jimmy, joka iskee silmänsä kauniiseen taikurin avustajaan Minaan.

Wiktor yllättyy totisesti kohdatessaan vanhan rakkautensa Zofian. Sir Gilbert on halunnut järjestää tämän yllätyksen vanhalle ystävälleen. Wiktorin ja Zofien toisilleen tiuskiminen ja äyskiminen on hupaisaa luettavaa, kun lukija voi heti alusta aavistella, mihin tämä lopulta johtaa. 

Minan, Tomin ja Alexin taikashowt saavat suurta suosiota Lontoossakin ja herättävät suurta ihmetystä erikoisuuslaatuisuudellaan. Minan ylpeys on Vakaa tinasotamies -satuun pohjautuva illuusioshow, joka symboloi samalla hänen ja Tomin epäsuhtaista rakkautta. Mina kun ei voi koskaan saavuttaa Tomin kanssa sitä, mistä haaveilee - koska Tom on kone eikä kykene koskaan tuntemaan rakkautta. Mina taas ei usko koskaan rakastavansa ketään muuta niin paljon kuin Tomia. Sitten muuan impressaari Lumley esittää Minalle tarjouksen, jossa tämä saisi mainetta ja kunniaa, mutta joutuisi jättämään Tomin ja muut lopullisesti. Mina on vaikean valinnan edessä. Haluaako hän alkaa luoda omaa silmänkääntäjän uraansa Lontoossa ja sanoa hyvästit Tomille?

Meillä oli niin vähän aikaa. Ja sittenkin se, mitä meillä on ollut, on enemmän kuin moni tässä maailmassa saa osakseen. (s. 325)

Mina tulee aavistaneeksi, että heidät paikalle kutsunut Sir Gilbert ei kerro Minan kuullen kaikkea, ja tyttö salakuunteleekin mikä on todellinen syy heidän Lontoon matkalleen. Hän kuulee puhuttavan erittäin vaarallisesta Merlinin avaimesta, joka on Tomin hallussa. Pian he huomaavat olevansa suuressa vaarassa, sillä näyttää siltä, että Tomin jäljille on päästy: tulevaisuuden androidit ovat hänen jäljillään, sillä he etsivät Marsin siirtokunnasta löydettyjä arkeoneja, jotka ovat ihan uudenlainen, muuntautuva elämänmuoto. Pian Mina, Tom, Alex, Wiktor ja Sofia ovat vanhojen englantilaismyyttien äärellä, johon liittyy kuningas Arthur ja velho Merlin. Vanhat mytologiat on kirjoitettu tässä kirjassa kiehtovalla tavalla ihan uusiksi!

- Te väitätte rakentavanne rauhaa, mutta valmistaudutte sotaan, Mina sanoi. (s. 331)

Kirjan loppu saa yllättävän scifimäisiä piirteitä, kun tulevaisuuden androidit jahtaavat Tomia. Eeppiseen lopputaisteluun liittyy myös nuo mystiset arkeonit, ihka aito velho Merlin ja tulevaisuuden telekopterit. Kyllä vain, yhtä lailla kiehtovaa ja hämmentävää on lukea kirjan hengästyttävän tapahtumarikkaita loppuvaiheita, jossa Mina joutuu tekemään vaikeita valintoja ja hyvästelemään tärkeän ihmisen. Tarinan päätös on kuitenkin kutakuinkin lukijalleen tyydyttävä. Mutta saako Mina Tomin rakastumaan itseensä? Enpäs kerrokaan!

- Sanot, että häntä ei ole olemassa vain siksi, että et voi enää koskettaa häntä. Mutta sinä kannat myös hänen muistojaan mukanasi. Ja luulenpa, että sinä yksin voit päättää, mitä teet niillä. (s. 366)

En tykästynyt tähän viimeiseen osaan niin voimakkaasti kuin Huijarin oppipoikaan, sillä koin kirjan keskivaiheilla hetkittäisiä pitkästymisen hetkiä, mutta olen todella tyytyväinen tarinan päätösosan ratkaisuihin. Mikama osaa kirjoittaa hyvin kiehtovaa, omaleimaista ja laadukasta nuorten fantasiaa. Pidän siitä, kuinka luontevasti tähän sarjaan on sekoitettu fantasian, scifin ja historiallisen romaanin aineksia. Sarjan sijoittuminen 1800-luvun kaupunkeihin lisää tarinan viehättävyyttä. Minan ja Tomin kiehtovia taikashow-kuvauksia luen suorastaan ahmimalla. Osa henkilöhahmoista tässä päätösosassa jää varjoon, kuten Wiktor ja Sofia, mutta Mina, Tom ja Alex saavat loistaa loppuun saakka.

Kun sarjan ensimmäistä osaa lukiessani olin epävarma sen kohderyhmästä, olen päässyt jo hahmottamaan ajatukseni siitä, minkä ikäisille tätä vinkkaisin työssäni. Taikuri ja taskuvaras -trilogia sopii siis mielestäni parhaiten 13-15-vuotiaille lukijoille. Itse olen vinkannut sarjan avausosaa lähinnä seiskaluokkalaisille.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjahilla 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:  

6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella

Popsugar-haasteessa kirja sijoittuu kohtaan:

A Book with a robot, cyborg or AI character 

Samantyylistä luettavaa:

Stephanie Garber: Caraval-trilogia 
Kerstin Gier: Rakkaus ei katso aikaa -trilogia

Mortal engines - Kävelevät koneet: Philip Reeve

Mortal engines - Kävelevät koneet: Philip Reeve. suomentanut Tero Kuittinen. Karisto 2018 (1. painos suomennettu 2004)

 Englanninkielinen alkuteos(2001): Mortal engines

"Luonnonkatastrofi on runnellut maan, jossa valtavat kaupungit liikkuvat moottorien ja telaketjujen varassa kuivunutta merenpohjaa pitkin toisiaan saalistaen. Nuori museoharjoittelija Tom Natsworthy asuu Lontoon alimmissa kerroksissa. Joutuessaan todistamaan murhayritystä, jonka kohteena on hänen idolinsa keksijäinsinööri Valentine, Tom tempautuu mukaan hurjaan seikkailuun, joka saattaa maksaa hänen henkensä. Hän yhdistää voimansa vihollisia pakenevan, arpikasvoisen Hester Shaw’n kanssa: nuoret tarpovat kulkukaupunkien mylläämässä maastossa ja eksyvät villeihin merirosvokaupunkeihin. Lopulta he liittyvät kapinallisjoukkoon, joka pyrkii suojelemaan maapallon viimeisiä luonnonvaroja tuhoyrityksiltä.

Philip Reeven huikean suosion saavuttanut esikoisteos on voittanut Gold Nestle Smarties Awardin ja ollut ehdokkaana useille muille kirjapalkinnoille. Tämän omaperäisen, jännittävän scifiseikkailun johtoteemoja ovat ystävyys, moraali ja uskollisuus ihanteille." (Karisto)

Oma arvio:

Karisto julkaisi tästä kirjasta uuden elokuvakannellisen pokkariversion, kun elokuva Mortal engines tuli vuoden 2018 lopussa leffateattereihin. Tänä vuonna onkin tullut jo kaksi elokuvaversiota nuorten klassikkoscifikirjoista, kun myös Madeleine L'englen Hyppy tuntemattomaan -kirja sai myös oman elokuvansa keväällä 2018.

Monta tylsää vuotta hän oli haaveillut seikkailuista, ja nyt hän yhtäkkiä oli mukana sellaisessa! Hän oli pelastanut herra Valentinen hengen! Hän oli sankari! (s.35)

Kirjassa eletään postapokalyptisessä, dystopisessa maailmassa, jossa kaupungit ovat pyörien päällä liikkuvia, massiivisia kulkukaupunkeja. Kaupungit ovat jatkuvassa sodassa keskenään, ja etenkin isommat kaupungit syövät pienempiä jatkuvasti. Kirjan päähenkilö, 15-vuotias Tom on kolmannen luokan museoharjoittelija Lontoo-nimisessä kaupungissa, jonka johtajaa Valentinea hän pitää suurena sankarinaan – ja jonka kauniiseen tyttäreen Katherineen hän on rakastunut. Kun kaupunkiin tunkeutuu huiviin verhoutunut tyttö, Hester, yrittäen surmata Valentinen, Tom päättää leikkiä sankaria ja napata tunkeilijan. Lopulta käykin niin, että Valentinen mielestä hänen pelastajansa on kuullut ihan liikaa ja pudottaa Tomin yhdessä Hesterin kanssa ulos kaupungista, keskelle mutaista ja aavikoitunutta maata.

Tutustuttuaan tuittupäiseen Hesteriin Tom joutuu muuttamaan käsityksiään ihailemastaan valtionmiehestä: tämä on surmannut Hesterin vanhemmat hänen ollessa pieni ja viiltänyt myös tytön kasvot niin, että ne ovat ihan arpien peittämät. Yhdessä Lontoosta pudonneet joutuvat etsimään lähimpiä kaupunkeja, meinaavat joutua orjiksi merirosvokaupunkiin, mutta pelastuvat ihmeesti ilmalaiva Jenny Haniverilla kulkevan neiti Fangin ansiosta. Kuten jo kuvailustani saa selvän, kirjan maailma on hyvin Steampunk-henkinen ilmalaivoineen, höyrykoneineen ja keksintöineen.

”Äitini tapasi haukkua kulkukaupunkeja typeriksi. Hänen mukaansa niitä oli järkevää käyttää tuhat vuotta sitten, kun ihmisten elämää vaikeuttivat kaiken maailman maanjäristykset, tulivuoret ja etelään työntyvät jäätiköt. Nyt ne vain rullaavat sinne tänne ja syövät toisiaan, koska ihmiset ovat niin typeriä, etteivät tajua pysäyttää niitä.”(s. 55)

Pidän kovasti kirjan seikkailuhenkisestä juonesta ja kaupungeista, jotka liikkuvat paikasta toiseen höyryvoimalla. Kuten aina dystopioissa, myös tässä on myös kapinahenkisiä. Heitä kutsutaan liikkumisenvastaisisiksi ja he ovat perustaneet paikalleen juurtuneet kaupunkinsa syrjään. Tom paheksuu pitkään liikkumisenvastaisia, sillä hän on tottunut ajattelemaan niin liikkuvassa kotikaupungissaan. Hän huomaa kuitenkin kiintyneensä kovasti arpikasvoiseen Hesteriin, ja ajattelevansa Katherinea yhä vähemmän. Pian Tom tajuaa, ettei hänen Lontoo-kaupunkinsa menettelytavat olekaan kovin rehtejä.

Kirjassa kerrotaan myös Valentinen viisitoistavuotiaan ottotyttären, Katherinen näkökulma. Tytär on tottunut pysyttelemään poissa isänsä asioista, mutta häntä alkaa kiinnostaa se, mitä kuuli Hesterin sanoneen ennen putoamistaan. Hän luulee, että Tom putosi vahingossa, eikä voisikaan aluksi uskoa isästään mitään pahaa, mutta myöhemmin hänen käsityksensä isää kohtaan muuttuu. Hester käy juttelemassa alimmissa kerroksissa, Sisuksessa työskentelevän harjoittelija Bevisin Podin kanssa, jolta hän saa tietää tapahtumien oikean laidan. Bevisistä tulee Katherinen apulainen, ja myös ystävä, ja yhdessä he alkavat selvittää kaupungin pahiksen, Quirken luotsaaman MEDUUSAn tarkoitusperiä. Käy ilmi, että MEDUUSA on eräänlainen tuhoase, jolla Lontoo pystyy valloittamaan yhdellä napin painalluksessa kaikki kaupungit, myös itseään isommat. Katherine uskoo, että Tomin ajojahtiin Kolmannentoista kerroksen hissillä (aluksen nimi) matkustanut Valentine-isä ei tiedä MEDUUSAN käyttötarkoitusta, koska haluaa uskoa isästään vain hyvää. Kun Katherinen maailma murtuu, hän saa lohtua Bevisiltä. Parin rakkaustarina saa lohduttoman päätöksen. 

Kirjan todellisia pahiksia ovat pelätyt Marssijat, jotka ovat siis kuolleista ihmisistä henkiin herätetyt, tunteettomat tappajat. Hester ja Tom saavat yhden Marssijan peräänsä, ja käy ilmi, että Hester on tuntenut tämän Shrike-nimisen miehen tämän vielä eläessään. Vaikka Shrike vielä muistaa Hesterin, hänet on määrätty tappamaan tyttö, joten Hesterin on tehtävä moraalisia valintoja – tappaako entinen ystävänsä, tai sen mitä hänestä on jäljellä, vai antaako tämän surmata itsensä ja tehdä hänestäkin tunteeton Marssija. Onko Hesterillä enää mitään jäljellä tässä maailmassa? Tom alkaa kyllä tuntua hyvin läheiseltä…

Hän tarttui huiviin ja sitoi sen huolellisesti Hesterin kaulan ympärille, mutta kuten hän osasi odottaa, Hester veti huivin heti ylemmäksi ja peitti sillä suunsa ja nenänsä. Tomille tuli kumma kyllä surullinen olo: hän oli tottunut Hesterin kasvoihin, ja hän arveli kaipaavansa tämän vinoa hymyä. (s. 238)

Mortal engines – liikkuvat koneet on hyvin toiminnallinen ja kiehtova sarjan aloitus. Kirjasta tulee jossain määrin mieleen James Hashnerin Maze Runner –trilogia. Aion ostaa leffan itselleni, kunhan se on saatavilla, sillä olen kuullut siitä kehuja, ja sarjan jatko-osan Kadotettu manner olenkin jo lainannut kirjastosta valmiiksi.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat

Taikakirjaimet

Tähtivaeltajablogi

Tahaton lueskelija

Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja

Lukunen

Samantyylistä luettavaa:

James Dashner: Maze runner -trilogia 

********

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot

Popsugar-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan:

 

10. A book with an item of clothing or accessory on the cover

Kaksosauringot-trilogia: Erika Vik

Hän sanoi nimekseen Aleia: Erika Vik. Gummerus 2017. (Kaksosauringot #1)

Kannen kuvitus: Erika Vik. Kannen suunnittelu: Jenni Noponen.

"Corildon on seleesi, aisteiltaan ylivertaisen lajin edustaja, joka kykenee käskemään tuulia. Hän on eristäytynyt, viskiä suruunsa pahoina päivinä kiskova herrasmies, joka ennen rakasti naisilta saamaansa huomiota. Hän on myös seleesien Seuran kartografi, joka on havainnut tuulten muuttuneen ja aavistaa, että maailman voimasuhteet ovat horjahtamaisillaan.

Eräänä talvi-iltana Seuran pihalle tuupertuu ihmistyttö. Asenteet seleesejä kohtaan ovat koventuneet, ja Corildon pelkää tytön menehtyvän Seuran tiloihin; se lietsoisi vihaa entisestään. Herättyään tyttö ei kykene kertomaan itsestään muuta kuin nimen, Aleia. Corildonin pahat aavistukset vahvistuvat, kun myös Aleia aistii huonot tuulet, vaikka sen pitäisi olla ihmiselle mahdotonta. Mitä luonnottomiksi muuttuneille tuulille on tapahtumassa? Kuka Aleia on ja miksi hän on täällä juuri nyt?" (Gummerus)

Oma arvio:

Heti ensimmäiseksi minun on pakko ylistää tämän kirjan kantta, joka on satumaisen kaunis ja ihana. Tämä kansi suorastaan pakottaa tarttumaan kirjaan!

Harvoin olen saanut käsiini kirjaa, joka pitää mielenkiintoni yllä tasaisesti alusta loppuun. Minun  on usein hankala päästä tarinan sisään, siihen menee yleensä useita sivuja, mutta tämä kirja kietoi minut tarinaansa heti ensisivuilta lähtien eikä päästänyt minua enää otteestaan. Pidän erityisesti kirjan alkuvaiheista, jolloin Aleia saapuu Corildonin luo, mutta heidän seikkailunsa  Dwyrissä kohti Seleesiaa on yhtä lailla koukuttavaa luettavaa. Kirja ei oikeastaan tarjoa mieltämullistavia juonenkäänteitä, mutta se ei haittaa, sillä tasalaatuisesti kiinnostava kirja tuo paremman lukutyydytyksen, kuin sellainen, jossa on  tylsistyttävät hetkensä, jotka haluaisi vain kahlata nopeaa läpi.

Amargundi lipoi tyytyväisenä huuliaan. Kultasuomuissa väreili aavistus sinistä. Se tassutti hetken ympyrää tytön sylissä, kiertyi kerälle ja ummisti silmänsä. (s. 79)

Erika Vik on luonut kokonaan uuden ihmislajin, seleesit, sekä hämmästyttävän fantasiamaailman, jota valaisee kaksi aurinkoa. Hän on myös kehitellyt mainioita sanoja, kuten aurinkojenlasit ja lajisti (vrt. rasisti).  Tarinassa vilahtaa sivuroolissa kahdessa eri ulottuvuudessa sukkuloivia olentoja, kuten  fennekki eli aavikkokettu, joka näyttää olevan tarkkailijan roolissa, sekä hämmästyttäviä amargundi-liskoja, jotka vaihtavat väriään kameleonttimaisesti. Yksi tällainen lisko on myös Corildonin asuinpaikassa, Seuran tiloissa, sillä Corildon käyttää sitä apunaan tuulien aistimisessa. Corildon hämmästyy siitä, miten hyvin amargundi viihtyy salaperäisen Aleian sylissä - ja miten se muuttuu siinä kokonaan valkoiseksi. Amargundi  katoaa häkistään juuri, kun tuulet alkavat muuttua. Näiden eläinten tarkempi merkitys tarinassa jää vielä arvoitukseksi, mutta selvinnee jatko-osissa.

Kuva: Pixabay

Fantasiaelementit eivät ole kuitenkaan niin vallitsevia, etteikö tästä kirjasta nauttisi fantasiaan tottumaton lukijakin. Näin ainakin uskoisin. Lisäksi tarinaa sävyttävät steampunk-elementit, joista huomasin nauttivani erityisen paljon - höyryvetureita ja -laivoja, kauniita asuja hattuineen, hevosvaljakoita.

Corildonin ja Aleian välillä vallitsee ensin hapuileva tutustuminen, joka on hankalaa kahden hyvin erilaisen luonteen kohdatessa: uteliaan ja kipakan Aleian ja juron ja örrimäisen Corildonin. Corildon haluaa kuitenkin auttaa mystistä nuorta naista, jonka muistot näyttävät olevan kadonneet - ja joka aistii asioita, joita tavallisen ihmisen ei kuuluisi aistia. Pidän kovasti siitä, miten kirjan lopussa tämän parivaljakon yhteys vahventuu yhteisten koettelemusten jälkeen.

Hän ei ollut nainen, jonka yksi suudelma voi suistaa sijoiltaan.

Silti hän tiesi hyvin, ettei kyse ollut vain yhdestä suudelmasta. (s. 324)

Ikävien selkkausten vuoksi Aleian ja Corildonin matkaseuraan liittyy Mateo, nuori mies, joka saa pian Aleian tunteet myllerryksiin.  Kirjan loppuun jää mukava kaipauksen kutina, ja varmasti tämän parin jatkoa on hykerryttävää seurata seuraavissakin osissa. Ainoastaan seuraava kohta kirjassa jäi minua häiritsemään: Mateolla ja Aleialla on ollut aiemmin kiihkeä hetkensä, joka ei kuitenkaan pääse täysin toteutumaan, ja tämän vuoropuhelun he käyvät kohdatessaan ensimmäistä kertaa tuon jälkeen:

"Mä en olis ikinä arvannu, että sä olet niin villi tyttö", hän mumisi Aleian otsaa vasten.

Aleia nytkähti kauemmas. Hän ei näyttänyt lainkaan siltä, mitä Mateo olisi toivonut. Hän tuuppasi Mateota. "Mitä?"

Voi pask...

"Oletko tosissasi sitä mieltä, että jos tyttö osoittaa hieman aktiivisuutta, hän on heti huora?" Aleia risti käsivartensa. Mateo ymmärsi liikkuvansa erittäin heikoilla jäillä.

"Mä en sanonut huora, mä san-"

"Se että minulla on haluja, ei tee minusta heti mitään porttoa!" (s.389)

Tämä kohtaus on minusta erehtymättömän läpinäkyvä kannanotto  naisen ja miehen seksuaalisuuden ja sen ilmentämisen  tasa-arvoisuuden puolesta. Tämä on toki mielestäni tärkeä asia, mutta minä olen sitä mieltä, että fiktiossa asiat eivät tarvitse olla aina niin justiinsa: nainen saa olla vietävissä oleva, kainosteleva ja mies saa yllättyä naisen seksuaalisuudesta. Sympatiani ovat nyt tuossa tilanteessa Mateon puolella, ja ihmettelin hiukan tuota kohtaa ja sen tarkoitusta. Pidän kuitenkin erityisesti kirjassa siitä, ettei tarinassa pelkästään miehet "jahtaa" naisia, vaan halut ja kiinnostukset ovat tasapainossa molempien sukupuolten kohdalla.

Ihastelen sitä, miten luontevaa, eläväistä ja mukavalukuista kirjan teksti on. Tarinan alkumetreillä kirjan tunnelma tuo mieleeni Siri Pettersenin Korpinkehät-trilogian, ja jotenkin aistin samaa henkeä pitkin lukumatkaani näissä tarinoissa ja maailmoissa - eikä vähiten sen vuoksi, että seleesejä ja Umpireja yhdistää mahdin tunne (tai tavoittelu), joka on tosin seleeseillä pulssimainen, tuuliin liittyvä voima, kun taas Umpireilla tasaisempi maahan liittyvä kaikkivoipaisuuden tunne.

---Jos soivan tuulen olisi voinut juoda ja tuntea sen leviävän nielusta koko vartaloon, se olisi saattanut tuntua samalta.

Seleesien toinen pulssi.(s. 165)

Hän kurotti vartalonsa äärien ulkopuolelle, voimisti seleesien aistin. Tietoisuus ympäristöstä laajeni aaltomaisena pulssina, jonka varassa hän tunsi limittäisen todellisuuden: kaikkialla läsnä olevan mahdin virrat. Varjomaailman. Hän valmistautui kanavoimaan mahtia haluamaansa suuntaan, käskemään elementtiä näkyvän maailman näkymättömältä kääntöpuolelta. (s.31)

Kirjan lopussa mieleeni jää vielä paljon kysymyksiä esimerkiksi liittyen Aleian lumoukseen, Seleesian kaupunkiin ja Aleian takaa-ajajiin. Onneksi seuraava osa Seleesian näkijä ilmestyy jo heinäkuussa!

Arvosanani on 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Hän sanoi nimekseen Aleia muissa blogeissa:

Kirjavaras Rere
Oksan hyllyltä
Pauline Von Dahl
Lukutoukan kulttuuriblogi 

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 31. Fantasiakirja

Seleesian näkijä: Erika Vik. Gummerus 2017. (Kaksosauringot #2)

 Kansi: Erika Vik

"Corildon ja Aleia ovat saapuneet Seleesiaan selvittääkseen, kuinka Aleiassa olevan lumouksen saisi purettua. Corildonin menneisyys ei jätä miestä rauhaan. Tapahtumia varjostaa Seleesian sisäpoliittinen kuohunta, sillä villit huhut kuiskivat tulilinnuista, jotka karkotettiin puoli vuosisataa sitten.

Toisaalla Esme koettaa suojella elämänsä suurinta rakkautta ja pitää Mateon hengissä. Ihmisten maailmassa valmistellaan suunnitelmia, jotka asettavat koko Seleesian tulevaisuuden vaakalaudalle. Kaiken tämän keskellä on Aleia, joka pystyy samaan kuin huonot tuulet. Ihminen, joka vaistoaa seleesien toisen pulssin. Mitä tapahtuu, jos lumouksen saakin purettua? Voiko hän olla uhka seleeseille?

Seleesian näkijä on mukaansatempaava fantasiaromaani totuuden etsimisestä, viholliskuvien murtamisesta, vaikutusvaltaisten vastuusta sekä anteeksiannosta. Kiitetyn Kaksosauringot-trilogian toinen osa tarjoaa jälleen seikkailua ja ruudinsavua sekä tappavaa tulta ja syvältä kumpuavaa taikuutta" (Gummerus) 

 Oma arvio:

Kaksosauringot-trilogian toinen osa alkaa Aleian merimatkasta kohti Seleesiaa, matkaseuranaan valkohiuksinen seleesi Corildon, josta ei kylläkään ole paljoa iloa Aleialle koko matkalla - mies ryyppää hytissään, viettää aikaansa naisten kanssa ja käyttäytyy jurosti. Myöhemmin selviää, miksi mies käyttäytyi niin kuin käyttäytyi. Hän kantaa mukanansa suurta surua menetettyään vaimonsa.

Jos mahdollista, Seleesian näkijä imaisi minut maailmaansa vielä napakammin kuin sarjan edellinen osa Hän sanoi nimekseen Aleia. Minusta oli kiehtovaa tutustua Corildonin erilaiseen, pehmeämpään ja siedettävämpään puoleen, joka kuoritui esiin parivaljakon saavuttua Corildonin perheen luo. Aleian mystinen lumous ja sen selvittäminen toimii punaisena lankana läpi tarinan, ja yhä mystisemmäksi kaikki tuntuu käyvän.

Parsifal oli vakuuttunut, että nuori nainen tiesi miksi lumous oli hänessä. Hän totteli lumousta yhtä lailla kuin lumous totteli häntä. Se oli hänen varjonsa. (S. 291)

Olin viehtynyt jo sarjan alkuosaa lukiessani seleesien toiseen pulssiin, ja nyt sain siihen paljon lisää selvennystä.  Se on hyvin kiehtova yksityiskohta, joka erottaa seleesit ihmisistä. Lisäksi tarinan myötä pääsen tutustumaan seleesien eri tapoihin käskeä  mahtiaan. Lukija saa myös todistaa, että toinen pulssi voi olla myös vahingollinen kantajallleen, jos ei osaa hillitä voimiaan. Corildonille on käydä huonosti suojellessaan Aleiaa sieppaajilta.

Aleia tunsi rinnassaan pistoksen kun ymmärsi, ettei Corildon ollut tästä lähtien enää kokonaan häntä varten.

Jos oli koskaan ollutkaan. (s. 105)

Olen hieman hämmentynyt Corildonin ja Aleian välisestä vetovoimasta, joka on kyllä aistittavissa. Heidän ikäeroaan korostetaan ensimmäisessä osassa, mutta nyt käy ilmi, että Aleian lumous estää tätä vanhenemasta. Onko hän siis kypsempi kuin miltä vaikuttaa? Mikä on hänen todellinen minuutensa, kuka hän on ja miksi hänet on lumottu? Palaako hän lopulta Mateon luo, vai onko Corildonilla ja Aleialla vahvempi side, muutakin kuin toverillinen? Corildon vaikuttaa tuntevan hyvin syvästi nuorta naista kohtaan.

Kuva: Pixabay

Seleesian näkijä tarjoaa myös tasaisesti jännitystä, varsinkin kun tulilintujen uhka vaanii Seleesian yllä. Kaikki kulminoituu suureen tulilintujen hyökkäykseen, jonka takia kaikki kynnelle kykenevät seleesit joutuvat puolustamaan maataan. Corildonin punahiuksinen sisar Tigran kärsii syvästi tulilinnun polttavasta hyökkäyksestä ja yhtä lailla ystävänsä Aleian katoamisesta, ja myös muut Ma'Bathaen perheenjäsenet haluavat kiihkeästi löytää Aleian. Hänen ympärillään on vahva arvoitus, mutta häneen on myös helppo kiintyä.

"Ei, me emme ole erehtyneet. Minä en ole erehtynyt. Sinä kannat mukanasi ovaalinmuotoista sirpaletta - juuri siinä, sillä kohdin alushameesi vyötärönauhaa. Sinä olet juuri se nainen, jota olemme jo vuosikaudet etsineet, kerran löytäneet ja kadottaneet jälleen." (s. 551)

Olen hieman pettynyt, ettei mystistä liskoeläin amargundia esiinny tässä osassa, sillä se vain hävisi ensimmäisen osan jälkeen jonnekin. Sininen aavikkokettu Fennekki kuljettaa tarinaa eteenpäin muutaman vilahduksen ajan, mutta onneksi tarina tutustuttaa lukijan mystisiin tulilintuihin ja lepakkomaiseen etelän siniseen katraakkiin nimeltä Raakku, joka on  Tigranin kouluttama otus ja jolla on hyvin merkittävä viestinviejän rooli Aleian kadottua.

Kolmas osa paljastanee Aleian lopullisen kohtalon, jahka hänet löydetään sieppaajiensa hoteista. Olen hyvin ilahtunut tästä lukunautinnosta ja kirjan sivut viuhahtelivat kuin itsestään eteenpäin. Erika Vikin itse kuvittamat kannet ovat myös lumoavan kauniita.

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Hyllytontun höpinöitä
Mustetta paperilla
Minun mielessä
Kirjavinkit (Mikko)
Eniten minua kiinnostaa tie
Kirjojen keskellä


Nefrin tytär: Erika Vik. Gummerus 2018. (Kaksosauringot #3)

Kansi: Erika Vik

"Kaksosauringot-trilogian fantastinen kertomus kahtia jakautuneesta maailmasta huipentuu kiihkeästi odotettuun, spektaakkelimaiseen päätösosaan.

Tulilinnut ja kartaagit ovat hyökänneet Seleesiaan, ja Klaani on kaapannut Aleian Thelluriaan. Corildon lähtee Seuran varjojen kanssa hänen peräänsä ja värvää mukaansa Mateon, joka osaa avata thellurialaisia lukkoja. Kun Aleia kohtaa viimein Thelluriassa etsijänsä, Klaanin värvänneen tahon, hän törmää toisenlaisiin totuuksiin, jotka pakottavat hänet kyseenalaistamaan kaiken seleesien keskuudessa kokemansa. Kenen puoleen Aleian lojaliteetti kallistuu? Voiko hän hallita lumousta sisällään vai onko sillä oma tahtonsa? Entä miten käy Corildonin ja vainottujen seleesien?"(Gummerus)

Oma arvio:

Kaksosauringot-trilogia on tarjonnut tähän mennessä kahdella ensimmäisellä osallaan (Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä) minulle jotain ihan uutta, tavattoman kiehtovaa ja viihdyttävää kotimaista luettavaa, jossa Erika Vikin visualisoima fantasiamaailma steampunk-aineksineen ja erikoisine hahmoineen ja eläinlajeineen on imaissut minut täysin mukaansa. Tänä syksynä ilmestynyt trilogian päätösosa Nefrin tytär oli siis kovin odotettu. Se aiheutti minulle valitettavasti kuitenkin hienoisen pettymyksen, sillä kirjan juoni ja tarina ei jaksanut pitää minua niin hyvin imussaan kuin edellisissä osissa ja muuttui lopussa hämmentävän sekavaksi. Kirjan loppuratkaisu ei mennyt odottamiani polkuja pitkin enkä oikein päässyt kärryille, mitä ihmettä oikein loppumetreillä tapahtuikaan. En oikein saanut kirjasta kunnollista tunnetta, vaan se jätti melko kylmäksi.

****Arvioni sisältää jonkin tason  juonipaljastuksia, joten jos et ole lukenut kirjaa, ei ehkä kannata lukea tästä eteenpäin!****

Kirjan keskeisin tarinalinja keskittyy Aleian löytymiseen, joka kaapattiin viime osan Seleesian näkijä lopussa. Corildonin mielen täyttää hirmuinen tuska, sillä hän tuntee erittäin syviä tunteita Aleiaa kohtaan. Mateolle, joka myös kaipaa Aleiaa, tarjotaan tilaisuutta lähteä etsintäpartion mukaan lukkojen tiirikoimistaitoineen. Toisaalla seurataan Aleian edesottamuksia kaappaajiensa kynsissä eräällä aluksella. Ry-niminen mies on saanut korkeamman tahon käskyn keisari Aleiksikselta ottaa Aleia kiinni ja viedä hänet palatsiin. Naisella näyttää olevan jokin hyvin tärkeä tehtävä, josta hänellä itsellään ei ole lumouksensa takia minkäänlaista hajua. Hän tuntee vain syvää vihaa kaappaajaansa kohtaan, jonka kuulee olevan ystäviensä surman takana.

Keisari Aleiksis  tuntuu tuntevan Aleian, mikä hämmentää nuorta naista. Aleiksis, kartaagien julma kuningatar Solai ja hänen luotettunsa Ulrik kertovat Aleialle solairisten aaltojen tarpeellisuudesta, (joita seleesit kutsuvat huonoiksi tuuliksi ja jotka ovat aiheuttaneet seleeseille tuskia.) He vakuuttavat Aleiaa, että huonot tuulet eivät ole haitallisia seleeseille ja kertovat omia totuuksiaan tuosta ihmislajista, jota on totuttu pitämään heidän piireissään muita huonompana, sotaisana ja arvottomana. He uskottelevat, että seleesit ovat juuri vahingoittaneet Aleiaa ja ehkä myös lumonneet hänet. Aleia ei voi uskoa korviaan, eikä sitä, ettei Aleiksis voi millään tajuta huonojen tuulten vahingollisuutta, vaikka lähes kaikki kaupungin seleesit ovat sairastuneet ja kuolleet viime aikoina.  Tuolla nuorella naisella on jotain, mitä hän tarvitsee, kuten myös julma ja kieroutunut kuningatar Solai, joka on aivopessyt Aleiksiksen seleesi-vihallaan. Huonot tuuletkin on nimetty Solain mukaan solairisiksi aalloiksi.

Kirjassa paljastetaan myös hitunen edellisessä osassa tutuksi tulleiden Tigranin ja Matiuksen vaiheista, mutta he ovat harmikseni muuten syrjässä juonenkulusta. Myöskään Esme ei enää esiinny tarinassa kuin kirjan alussa. Mukaan tulee kuitenkin pari uutta keskeistä henkilöä: seleesipariskunta Laureln ja Marjun, jotka ovat mukana Aleian etsintäoperaatiossa, ja joista jälkimmäiseen Corildon tuntee hämmentävän paljon veroa. Myös Sendalon ja Arata Erren ovat mukana sivuhenkilöinä. Uusiin henkilöhahmoihin en juurikaan saa kummempaa otetta, mutta onnekseni Corildon on oma hurmaava, määrätietoinen itsensä, joka hankkiutuu vaikeuksiin rakasta Aleiaa pelastaessaan keisarillisesta palatsista. Voi että, häneen ja Aleiaan  uskoin niin viime osasta saakka, mutta...

Minusta kiehtovinta koko sarjassa on ollut seleesien kuiskausluu, joka sijaitsee niskassa ja on heille yhtä aikaa seksuaalinen että perhesidettä korostava kohta, josta tunteen jokaisen seleesin henkilökohtaisen pulssin, eräänlaisen erikoisvoiman.

Kaikki mitä kuningatar oli sanonut kieppui Corildonin mielessä, mutta mistään siitä hän ei saanut otetta. Corildon alkoi vapista holtittomasti eikä voinut enää pidätellä nyyhkäyksiään. Itkien hän hivutti kummatkin kätensä niskaan, suojasi herkän kohdan ja tunsi haavan poltteen ihollaan. (s. 370)

Toki kaikista tärkein kysymys on ollut koko kirjasarjan alusta saakka, mikä on Aleian lopullinen tarina. Miksi hänet on lumottu, kuka hänet lumosi, miksi hän ajautui susiturkki päällään tuona talvisena päivänä Corildonin mökille? Tähän kaikkeen saadaan onnekseni vastaus, ja paljon enempäänkin. Kirjan loppu menee jopa hyvin korkealentoisen sekavaksi, kun Aleia valjastaa todellisen sisältänsä kumpuvan voiman ja astuu eri todellisuuteen, jossa hän kohtaa vanhoja tuttujaan. Aleia löytää myös itselleen hyvin rakkaan henkilön, joka on seurannut häntä fennekin kanssa koko ajan. Kuten aiemmin sanoin, kirjan lopun sekavuus etäännytti minut ja sai minut selaamaan loppusivut pikavauhtia, sillä en vain enää jaksanut keskittyä. Suorastaan juoksin tarinan loppuun.

***

Kaksosauringot-trilogia on kokonaisuutena kiehtova fantasiatarina, jonka päähenkilöt Corildon ja Aleia ovat mielenkiintoisia, voimakkaita ja  rohkeita, mutta myös tunteikkaita. Vaikka tämä trilogian päätös ei yllä lempparikseni, kannustan lukemaan koko sarjan. Kaksosauringot-trilogia sopii niin aikuisille kuin nuorille aikuisille, varsinkin jos haluaa kevyen tutustumisen fantasiakirjallisuuteen.

Arvosanani 3

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Nefrin tytär muissa blogeissa: 

Kirjavinkit (Mikko)
Aamusta yöhön...

Samantyylistä luettavaa:

Korpinkehät-trilogia: Siri Pettersen

Tästä linkistä pääset tutustumaan tarkemmin Erika Vikin luomaan ja kuvittamaan huikeaan Seleesien maailmaan, sekä näet, millaiselta Corildon, Aleia ja Mateo näyttävät hänen kuvituksissaan.

 

Erika Vik. Kuva: Liisa Valonen