Kimeerit: Helena Waris

 Kimeerit: Helena Waris. Otava 2023

Kansi: Karin Niemi

"Arvoituksellisen kiehtova paranormaali nuortenromaani Norasta, joka kantaa salaisuutta dna:ssaan.

Noran perhe on aina muuttanut maasta toiseen vaikeuksiin joutuessaan. Nyt Nora pakenee yksin suomalaiseen pikkukaupunkiin, jossa kohtaa sukunsa mysteerit. Siitä alkaa tapahtumien vyöry. Salaperäisen Mian perhe auttaa Noraa sopeutumaan uudenlaiseen elämään. Mutta voiko Nora auttaa yllättäen löytynyttä serkkuaan Peteä, jonka veressä virtaa vieläkin synkempi salaisuus? Onko liian myöhäistä?

´Te olette lääketieteellisiä sensaatioita. Teidän mahdottoman sukulinjanne olisi pitänyt hävitä jo tuhansia vuosia sitten. Mutta siinä te silti olette.´ "(Otava)

Oma arvio:

Helena Warikselta olen kukenut aiemmin mukavan ohuen YA-dystopiatrilogian Kone, johon kuuluvat osat Linnunsitoja, Vedenkehrääjä ja Jäänvartija, sekä tutustunut hänen lastenkirjasarjaansa Olafin pentupäiväkirjat työni puitteissa. Lisäksi luin hänen Jesse Haajan kanssa yhteistyössä kirjoittamansa kotimaisen supersankariromaanin Rendel, joka oerustuu samannimiseen elokuvaan. Siitä ei jäänyt minulle mitään kovin mairittelevia muistikuvia. 

17-vuotiaan Noran perheessä kuohuu, eivätkä perheen nuoret Jon ja Nora voi käsittää, miksi heidän vanhempansa ovat niin dramaattisia, että koko perheen on muutettava vähin äänin pois - jälleen kerran - Briteistä. Syynä on se, että Jon on lähettänyt omaa DNA:taan eräälle Genimedic-nimiselle yritykselle tietämättä, mikä kauhistus se heidän perheelleen on. Kaiken kuohunnan keskellä vanhempien on pakko kertoa, että Nora ja Jon eivät ole ihan tavallisia tallaajia, vaan heidän perimässään on äidin puolelta tullut rasite. He ovat lääketieteellisiä ihmeitä, eivätkä he saa paljastua. Sen takia he ovat käyneet aina vain yhden luotetun perhelääkäri Larssonin luona ja juuri siksi he ovat vaihtaneet välillä maisemaa hyvin nopeaa ja salamyhkäisesti. 

Kaiken draaman jälkeen käy niin, että itsepäinen Jon ei suostu muuttamaan, vaan jää tyttöystävänsä Iriksen kanssa Britteihin, kun taas Nora lähetetään sukulaisten luo Mikkeliin kainalossaan ihan uusi identiteetti - ja päällimmäisenä tunteena hämmennys. Vanhemmat ovat matkustaneet jonnekin salaiseen paikkaan, eikä Nora saa ottaa heihin eikä veljeensä yhteyttä. Inga-tädin luona on oudot vibat: nörtähtävä Pete-serkku on muuttunut tosi hottikseksi ja Inga-tädillä näyttää olevan ongelmia päihteiden kanssa. Pete käyttäytyy muutenkin tosi oudosti. 

Oma elämäni ei kai olisi enää koskaan yksinkertaista. Minä olin kummajainen, jolla oli merkillinen veri. Se ei näkynyt päällepäin, mutta tunsin sen jo sisälläni. Minussa oli jotain uutta, kesytöntä ja rohkeaa voimaa. (s. 54)

Nora tuntee yllättävän voimakasta vetoa serkkuansa kohtaan, mutta yrittää työntää ajatuksensa syrjään - heikolla menestyksellä tosin. Pete kertoo viimein, mitä erikoista Norassa on - ja miksi hän haistaa kaikki tuoksut niin tarkkaan. Hän, kuten Petekin, ovat egyptiläisistä polveutuvia kimeereitä. Hän esittelee Noralle muita tyyppejä, jotka ovat samaan tapaan luonnonoikkuja kuin hekin.Itse asiassa koko Mikkelin kaupunki on suuri kimeerien keskittymä. Eräs Peten kavereista kiinnostuu Norasta erittäin voimakkaasti, mutta Noran ajatukset suuntaavat enemmän Peteen päin, joka tosin alkaa käyttäytyä välillä hyvin omituisesti. Syykin selviää pian. 

Katsoin nuorukaisen notkeaa liikkumista, joka oli kuin ammattitanssijalla. Jakobin kissamainen keho liukui askelmilla sulavasti, aivan kuin hänen nivelensä olisivat olleet nestemäiset. (s. 69)

Nora yrittää sopeutua suomalaiseen talveen, siihen, että hän onkin kimeeri ja että koko hänen lapsuutensa on ollut salaisuuksien peitossa. Samalla hänellä on huoli Petestä, joka näyttää kärsivän välillä jostakin. Hän saa ystävän Miasta ja Jakobista, sekä treffiseuraa häneen kovasti mieltyneestä Kimistä. Mutta kun Nora kuulee, että Genimedic-yhtiö on rantautumassa myös Mikkelin kaupunkiin, hän uskoo kimeerien olevan vaarassa. Vai ovatko he? Osa lähtee laumaviettinsä vaikutuksesta pitämään omaa yhteisöään Kainuun korpiin, ja sinne vie lopulta myös Peten tie. Mutta Nora saa kuulla yllättävän hyviä uutisia, joka voi pelastaa kaikki kimeerit, hän lähtee Kainuuseen etsimään Peteä, jota ei yhä saa mielestään.

- Mitä serkumpi sitä herkumpi, joo, mutta jälkeläisistäkin tulisi mitä lie kampurajalkoja. (s. 163)

Kimeerit alkaa hyvin lupaavasti, mutta ei saa minua ihan täysin pauloihinsa. Idea egyptiläistä perimää kantavista, ihmekykyjä omaavista kimeereistä keskittyneenä Mikkelin kaupunkiin on sinänsä hyvin uskomattoman kiehtova - mutta myös jotenkin höperö. Noran ajatukset pyörii (liikaa) serkkukomistuksessa, vaikka tämä käyttäytyy jotenkin tosi vastenmielisesti. Perhelääkäri Larsson ilmestyy myös Suomeen, sillä hänhän on kaikkien kimeerien lääkäri. Erityisen pettynyt olen loppuratkaisuun, jossa kaikki tapahtuu ehkä liian helposti ja vuosisatojen kiroukset voidaan pois pyyhkiä. Peten ja Noran romanttinen suhde jää vaille täyttymystään.

Olen urbaanifantasian ystävä ja paranormaali romantiikkakin puree yhä (vaikka en tätä ehkä lukisi paranormaaliksi romantiikaksi, kun molemmat osapuolet eivät ole tavallisia ihmisiä), mutta Kimeerit ei nyt iskenyt minuun  kovinkaan isosti. Ehkä tämä saattaa purra kuitenkin nuorempaan sukupolveen, joka kaipaa ohuempaa romanttispainotteista fantasiakirjaa luettavakseen. 

Arvosanaksi annan tälle 3+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muualla:

Kiiltomato

Samantyylistä luettavaa:

Karou-trilogia: Laini Taylor

Scandorama: Hannele Mikaela Taivassalo & Catherine Anyango Grünewald

Scandorama: Hannele Mikaela Taivassalo & Catherine Anyango Grünewald. Suomentanut Raija Rintamäki. Teos & Förlaget 2018.

Ruotsinkielinen alkuteos (2018): Scandorama

"Scandorama on skandinaavinen idylliyhteiskunta, paikka jossa halutaan tulla täydellisiksi, eliittivaltio tiukkojen rajojen sisäpuolella. Stohome on puhdas, kirkkaiden valojen kirjoma. Toisella puolella lahtea sijaitsee Helsingy City, rapistunut ja rähjäinen, siellä asuu Miskatt. Kaupungin pirstaleissa elää ihmisten pirstaleita, niiden epäsopivien pirstaleita jotka eivät mahdu Scandoramaan. Miskatt on yksi heistä, Homo Felinus, geneettinen hybridi naisesta ja kissasta. Miskatt piiloutuu maan alle elättääkseen itsensä valonaroilla vastarintatehtävillä, samalla hän ajautuu yhä kauemmas erään tietyn golden boyn, unelman, luota." (Teos)

Oma arvio:

Hurja Hassu Lukija -blogin Sarjakuvahaasteen innoittamana yritän opetella lukemaan sarjakuvia. Opettelemista riittää, sillä minulla on yhä ongelmia tarinan ja juonen hahmottamisessa kuvaa ja tekstiä yhdistelevissä teoksissa. Tuntuu, että silmäni poukkoilevat kuvasta toiseen, jättävät oleelliset kuvat katsomatta ja sitten osa juonesta jää hämärän peittoon. Suurin ongelmani lienee siis se, etten malta pysähtyä katsomaan kuvia tarpeeksi tarkasti, vaan luen pelkät tekstit. Luin tämän sarjakuvakirjan kaksi kertaa, ja vasta toisella kertaa pääsin mukaan jutun ytimeen, kun maltoin huolella katsoa ihan kaikki kuvasarjat.

Scandorama on yhdistelmä yhteiskunnallista scifiä, geenimanipulointia ja dystopiaa. Päähenkilö Miskatt on joutunut keskelle kauheinta geeniteknologista kokeilua, jossa hänestä on tehty kissan ja ihmisen hybridi. Mitään ketterää kissanaista on kuitenkin turha odottaa, sillä Miskatt ei juuri ulkoisesti eroa tavan ihmisestä. Kokeilun seurauksena hän on saanut kovia päänsärkyjä ja paperittoman aseman Hensingyssä, joka on tulevaisuuden Skandinavian, Scandoraman, pimeämpi puoli.

Miskatt saa tehtävän luojaltaan Doc S:ltä hakea kaksi toisistaan erotettua siamilaista kaksosta Arktikselta, jonne he ovat karanneet geenikokeiluja tekevästä Gentekistä. Matkaseurakseen hänen on otettava yksi vanha tuttavansa, Gustaf, joka on myös geenikokeilun tuotoksia, ja jonka Misskatt tuntee aiemmilta ajoiltaan. Gustaf kärsii hyvin pahoista päänsäryistä ja pahoinvoinnista, ja Miskatt yrittää olla toisen tukena omalla sarkastisella tavallaan.

Nautin todella Grünewaldin kynänjäljestä ja selkeästä harmaan, mustan ja sinisen eri sävyistä kuvituksissa. Ne ovat omiaan kuvastamaan tarinan synkän ja ahdistavan dystopista maailmaa, jossa eräät ovat joutuneet keskelle kauheinta ihmiskoetta tahtomattaan. Gentekin johtaja, Doc S on yhtä aikaa huolehtiva ja hyytävä hahmo. Miskattin ja Gustafin suhde kehittyy vähäeleisesti romanttiseen suuntaan, mutta loppu jätetään hyvin avoimeksi niin pääparin kuin siamilaiskaksosten kohtalon suhteen.

Pidän kovasti tarinan uhkaavasta tunnelmasta. Tarinan loppu jää kutkuttavasti täyteen kysymysmerkkejä, joten olisikohan jatkoa kuitenkin suunnitteilla? Kissaihmisenä ilahdun Miskattin asunnolla vilahtelevista kissoista. Sen sijaan minua mietityttää, miten kissamaisuus näkyy Miskattissa, kun minusta hänessä ei juuri ole mitään viitettä siitä, että hän olisi kissan ja ihmisen hybridi. Sen sijaan hän vaikuttaa enemmän ihmisen ja koneen hybridiltä.

En voinut olla miettimättä, kuinka mahtavan kirjan tästä aiheesta saisi. Vaikka sarjakuvakirjan lukeminen on toki nautittavaa, etenkin kun kyseessä on näin hienot kuvitukset, jää tarina vähän hätäiseksi ja lukijan mielikuvitukselle jää kauhea paljon tilaa aukkojen täyttämiseen. Minulla on vielä kovasti totuteltavaa sarjakuviin, mutta oppia ikä kaikki.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

12. Sarjakuvaromaani

Lisäksi osallistun tällä Hurja Hassu Lukija -blogin Sarjakuvahaasteeseen.

Pienen rasian jumala - ja muita novelleja: Anne Leinonen

Pienen rasian jumala - ja muita novelleja: Anne Leinonen. Atena 2015.

"Kiehtova kokoelma kummallisten tarinoiden mestarilta

Tyttö, joka löytää sisältään suden. Poika, joka ei saa rauhaa ennen kuin pystyy muistamaan rakastettunsa. Mies, joka haluaa selvittää, mihin rikokseen hän tulee todennäköisesti syyllistymään. Ja kulkijanainen, joka toivoo, että parkkiintunut iho tuntisi – mitä tahansa.

Pienen rasian jumala kertoo kohtalokkaista rakkauksista, mieltä kaihertavista muistoista ja ihmismielen levottomuudesta. Teos vie tulevaisuuteen, jossa yhteiskunta on romahtanut, ja maailmoihin, joissa kaikki näyttää olevan hyvin, vaikka pinnan alla kihisee. Silti on myös valoa: lapsia, joilla on mahdollisuus muuttaa todellisuutta, ja lapsia, jotka ovat aivan tavallisia ja siksi arvokkaita.

Anne Leinonen ammentaa tarinoihinsa menneisyydestä ja kurottaa samalla tulevaan. Maailma on epävakaa ja muuttuva, mutta perusasiat pysyvät: On luotava nahkansa, jotta voi vapautua. On muistettava, jotta voi antaa anteeksi."

Oma arvio:
Miten minulta meinasi mennä ihan täysin ohi tämä mahtava, todellisen spefi:n ystävän novellipaketti? Onnekseni huomasin tämän toukokuussa ilmestyneen teoksen arvostelun Risingshadow-sivustolla ja kiinnostuin. Muistin taas, miten mukava on välillä lukea novelleja paksujen romaanien sijaan - työmatkalla bussissa ehdin juuri sopivasti aina lukea yhden novellin.

Anne Leinosen novellikokoelma sisältää yhdeksän toinen toistaan milenkiintoisempaa novellia, joissa on ripaus fantasiaa, scifiä, dystopista ja postapokalyptista maailmaa. Kaikista eniten pidin seuraavista novelleista:

Sanojen mahti sijoittuu tulevaisuuteen, jossa osa ihmisistä on perustanut siirtokunnan uudelle planeetalle. Suurlähettiläs van Leeden on saapunut turistiryhmän mukana uudelle planeetalle pyytämään apua Lakatos-nimiseltä mieheltä, joka on saanut erikoisvoimia uudella planeetalla asuessaan. Maahan on tunkeutunut kissankaltaisia olentoja, prosakkeja, jotka tekevät isäntäihmisen elämästä niin täydellisen kuin tämä haluaa. Van Leeden ei pidä sitä hyvänä asiana. Tarina kauhistuttaa, yllättää ja hieman ahdistaa, mutta myös herättää ajatuksia.

Tilastollisesti syyllinen esittelee dystopisen maailmankuvan, jossa kaikesta ja kaikista voidaan tehdä tilastoja seulontojen avulla. Näin voidaan estää onnettomuudet, estää ihmisten sairaudet, karsia rikolliset pois joukosta ja tehdä maailmasta täydellisen vaaraton paikka. Tilastointisysteemi näyttää toteuttavan itseään karmaisevalla tavalla, sen saa päähenkilö Leon huomata.

Oliverin kirja on tarina tulevaisuudesta, jossa kirjat ovat harvinaisuuksia ja niihin ei ole varaa kuin harvoilla ja valituilla. Felix-poikaa kiehtoo kirjat ja hän saakin sellaisen lahjakseen uudelta naapurinrouvalta. Pian alkaa paljastua asioita, jotka muuttavat pienen pojan maailmankuvan täysin.

Suosittelen tätä mahtipontista novellikokoelmaa eritoten kaikille scifin ystäville. Viihdyttävää ja mukavaa luettavaa, kiitos! Arvosanani tälle täydet 5.

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Nälkäpeli-trilogia: Suzanne Collins.

Nälkäpeli: Suzanne Collins. Suomentanut Helene Bützow. WSOY 2009. (Nälkäpeli #1)

Englanninkielinen alkuteos (2008): The Hunger Games

"Luonnonkatastrofit, kuivuus, myrskyt, tulipalot ja tulvat nielivät suuren osan Pohjois-Amerikasta. Loput hävitti jäljelle jääneestä ruoasta käyty sota. Raunioista syntyi Panem. Sen kansalaiset nousivat kapinaan hallitsijoitaan vastaan, mutta hävisivät taistelun.

Rangaistukseksi kehitettiin nälkäpeli. Pelin säännöt ovat yksinkertaiset. Jokaisen sektorin on arvottava yksi poika ja tyttö osallistumaan kisaan. Nuoret pakotetaan vaativiin olosuhteisiin luonnonalueelle, jossa heidän on tapettava toisensa. Viimeinen hengissä selviytyjä on voittaja.Nälkäpeli on vuotuinen tapahtuma ja koko maassa näytettävä tosi-TV-ohjelma. 

Trilogian ensimmäisessä osassa 16-vuotiaan Katnissin kyvyt joutuvat koetukselle, kun hän ilmoittautuu peliin vapaaehtoiseksi pelastaakseen pikkusiskonsa, jonka epäonneksi arpa lankeaa."

Oma arvio: Nälkäpelistä sain kipinän lukea lisää dystopisia nuortenkirjoja. Olin katsonut tästä kirjasta tehdyn elokuvan ennen kirjan lukemista, enkä ensimmäisen katselukerran jälkeen ollut kauhean vaikuttunut. Toisen katselun jälkeen aloin jo ymmärtää tarinaa ja sain siitä kimmokkeen lukea koko trilogian kirjana.

Nälkäpeli-kirjan myötä avautuikin moni elokuvassa epäselväksi jäänyt seikka ja en voi muuta kuin ihailla, kuinka mahtasti Collins on osannut luoda tämän jännittävän seikkailuhenkisen tarinan mahtavine henkilöhahmoineen. 

Katniss on henkilönä ihastuttavan sydämellinen, mutta rohkea ja kova tarpeen vaatiessa. Peetan ja Katnissin välillä tapahtunut pieni romantiikan kipinä antaa toiveita tulevasta romanssista, mutta se ei arvatenkaan tule olemaan tämän trilogian pääteema, vaan kapina ja jännittävät tapahtumat kantavat tätä trilogiaa.  

Arvosanani tälle 4,5.

Nälkäpeli - Vihan liekit: Suzanne Collins. Suomentanut Helene Bützow. WSOY 2010. (Nälkäpeli #2)

Englanninkielinen alkuteos (2009): Catching Fire

 "Nälkäpeli on ohi, mutta kärsimys ei. Juuri ennen koko maan kattavaa voitonkiertuetta, jolle voittajapari pakotetaan, presidentti Snow tekee epämiellyttävän vierailun Katnissin kotiin. Hän syyttää tyttöä siitä, että hänen käytöksensä pelissä yllyttää ihmisiä kapinaan. Lisäksi hän on saanut vihiä, että Katnissin ja Peetan lemmensuhde olikin tekaistu! 

Katnissin ja Peetan kihlautuminen yleisön edessä ei voi enää pelastaa tilannetta. Kansannousut vyöhykkeillä on kukistettava. Jotta pääkaupunki Capitol ja presidentti Snow voisivat osoittaa voimansa, järjestetään nälkäpelin 75-vuotisjuhlan kunniaksi varsinainen peli: osallistujat arvotaan kaikkien jo kertaalleen voittaneiden joukosta muistuttamaan kapinallisia siitä, ettei vahvinkaan voi voittaa Capitolin valtaa. Katniss ja Peeta joutuvat jälleen taistelemaan hengestään"

Oma arvio: 

Kakkososan alkupuoliskolla keskitytään kytevän kansannousun aiheuttamaan jännitteeseen. Peetan ja Katnissin valeromanssi on minusta kiusallinen, sillä jo ensimmäistä osaa lukiessani ikuisena romantikkona toivoin, että heidän välilleen tulisi jotain aitoa ja pysyvää. Jotain sellaista taustalla ehkä onkin, mutta en oikein saanut täysin selkoa heidän suhteestaan. 

Toinen Nälkäpeli-kisailu oli minusta kekseliäämpi kuin ensimmäinen ja loppuratkaisu ällistyttävän ennalta-arvaamaton.

Arvosana 4+

Nälkäpeli - Matkijanärhi: Suzanne Collins. Suomentanut Helene Bützow. WSOY 2010.(Nälkäpeli #3)

Englanninkielinen alkuteos (2010): The Mockinjay

"Sarjan odotetussa päätösosassa vaakalaudalla ovat sekä Panemin valtakunnan kohtalo että Katnissin oma tulevaisuus. Kapinallisten pelastama Katniss kohtaa vaikeita valintoja: onko hänestä Capitolia uhmaavan kapinaliikkeen johtajaksi? Ja kuinka kipeitä ovat uhraukset, joita hirmuvallan kukistaminen vaatii? 

Paitsi loistava ja lennokas jännitysromaani, Matkijanärhi on myös ajatuksia ravisteleva kertomus elämän ja kuoleman epäoikeudenmukaisuudesta. Se on yhtä aikaa hyytävä vertauskuva loppuun asti viedystä kilpailuyhteiskunnasta ja inhimillisen herkkä tarina nuoresta rakkaudesta."

Oma arvio:  

Nälkäpeli-trilogian päätösosassa Matkijanärhi jännitystä riitti kynsien pureskeluun asti ja Collins on jaksanut hienosti kantaa tarinan loppuun asti. 

Arvosana 4. 

Tämä trilogia minulta löytyy yhteisniteenä kirjahyllystäni, kiitos ystäväni, joka lahjoitti minulle omansa! 

Nälkäpeli - Balladi laululinnuista ja käärmeistä: Suzanne Collins. Suomentanut Helene Bützow. WSOY 2020 (Nälkäpeli #0)

Englanninkielinen alkuteos: The Ballad of Songbirds and Snakes. Kansi: Tim O'Brien

"Kunnianhimo ruokkii häntä.

Kilpailu kannustaa häntä.

Mutta vallalla on hintansa.

On elonkorjuun aamu ja kymmenes vuotuinen Nälkäpeli on alkamassa. 18-vuotias Coriolanus Snow valmistautuu Capitolissa hohdokkaaseen tehtävään yhtenä Nälkäpelin ohjaajista. Ennen niin mahtava Snow-suku elää kovia aikoja, ja sen ainoa heikko toivo on Coriolanus: onnistuuko hän päihittämään koulutoverinsa viehätysvoimassa, älyssä ja oveluudessa ja ohjaamaan tribuuttinsa voittoon?

Lähtöasetelma on Coriolanukselle kehno. Hänet määrätään ohjaajaksi tribuuteista heikoimmalle, Vyöhykkeen 12 tytölle. Kaksikon kohtalo on nyt hitsattu yhteen – jokainen Coriolanuksen valinta voi johtaa suosioon tai epäonnistumiseen, voittoon tai tuhoon. Areenan sisäpuolella käydään kamppailua elämästä ja kuolemasta. Areenan ulkopuolella Coriolanus puolestaan tajuaa, että hänellä on tunteita kuolemaan tuomittua tribuuttiaan kohtaan… ja hänen on päätettävä, noudattaako sääntöjä vai pyrkiäkö voittoon keinoja kaihtamatta.(WSOY)"

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789510448861_lukun.pdf 

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=MUmPym0EsKw

Oma arvio: 

Uusi osa menestystrilogiaan piiiitkän tauon jälkeen. Uhka vai mahdollisuus? Tätä jäin miettimään, kun olin päässyt yli alkuinnostuksestani nähtyäni tämän Nälkäpeli-trilogian uuden osan kustantajan kevään uutuusluettelossa. Jatkaisiko Balladi laululinnuista ja käärmeistä Katnissin ja Peetan elämää, vai kertoisiko se jostain sarjan sivuhenkilöistä? Noh, Katniss ja Peeta ei tässä kirjassa esiinny, sillä tämä kirja on Nälkäpeli-trilogian esiosa, jonka tapahtumat sijoittuvat aikaan kymmeniä vuosia ennen trilogian tapahtumia. Ja kirjan päähenkilönä on hyvin keskeinen henkilö, eli itse trilogian pääpahis, presidentti Snow.

Coriolanus Snow ei toki ole vielä presidentti, vaan nuori 18-vuotias miehenalku, joka on saanut 24:n muun opiskelijan tavoin kunnian toimia pelinohjaajana kymmenennessä verisessä Nälkäpelissä. Coriolanus ei asu yltäkylläisyydessä, vaan päinvastoin - vanhempansa menettänyt nuorukainen asuu perimässään huoneistossa serkkunsa Tigrisin ja isoäitinsä kanssa ja joutuu kituuttelemaan elannon vuoksi. Koulun rehtori Highbottom tuntuu jostain syystä vihaavan häntä. Coriolanus asettaa toivonsa Nälkäpeliin ja sen voittoon, joka varmasti takaisi hänelle stipendin yliopisto-opistoon ja sitä kautta paremman elintason.

Kohtalo ei näytä kuitenkaan hyvältä, sillä Coriolanus saa ohjattavakseen tytön kaikista köyhimmältä vyöhykkeeltä, nimittäin samalta vyöhyke kahdeltatoista, mistä Katniss Everdeen myöhemmin nousee koko Panemin pelastajaksi. Tyttö on kiertävässä yhtyeessä kiertävä laulaja, Lucy Gray Baird, joka jo elonkorjuussa osoittaa oman erikoisuutensa ja kieroutensa pudottamalla myrkkykäärmeen pormestarin tyttären paidan sisään ja esittämällä oman laulunumeronsa. Eikä Coriolanus saa irti tuosta erikoisesta, keikistelevästä, kauniisti laulavasta neitosesta. Mutta voiko Coriolanus voittaa tytön avulla?

"Aloita ajattelemalla, että minä voin todella voittaa." (s. 182)

Tuohon aikaan Nälkäpeli on ihan jotain toista kuin myöhempinä aikoina. Peli järjestetään vuodesta toiseen tylsässä areenalla, jossa katsojat, pääosin Capitolilaiset seuraavat verilöylyä suorana katsomossa. Areenalla ei ole totuttu näkemään mitään erikoisia koettelemuksia, vaan kisaajat saavat teurastaa toisensa yleisön edessä. Muilla vyöhykkeillä ei juuri nälkäpeliä seurailla, vaan ihmiset jatkavat elämäänsä ja töitänsä normaaliin tapaan, kaksi lasta köyhempinä. Nälkäpelin voitto ei juuri tuo mitään vyöhykkeille, joten he eivät juuri panosta tribuuttien valintaan. Nuori Coriolanus on kuitenkin ideoita täynnä, ja hän yhdessä opiskelutoverinsa Sejanus Plinthin kanssa pohtivat, mitä uutta tylsään teurastusspektaakkeliin voisi tuoda. Ensimmäisenä he keksivät vedonlyönnin, joka toisi lisäjännitystä yleisölle, ja toinen hyvä lisäuudistus on sponsorit, jotka varmistavat sen, etteivät tribuutit heti näänny janoon ja nälkään areenalle. Se olisi kovin tylsää katsottavaa.

Coriolanus tajuaa heti, ettei voi voittaa tribuuttinsa fyysisellä voimalla, joten hän haluaa hyödyntää tytön muita lahjoja. Niinpä he yhdessä Lucy Grayn kanssa suunnittelevat laulunumeroita esitettäväksi, jotta ihmiset ihastuksissaan sponsoroisivat häntä. Myös oveluudella voi voittaa, ja Coriolanuksen täytyykin hieman käyttää vilppiä, jotta saa Lucy Graylle paremmat mahdollisuudet. Tämä ei ehkä ole kauhean hyvä ratkaisu myöhempää ajatellen, mutta auttaa paria pääsemään tavoitteeseensa. Sanomattakin selvää, että monenlaisia tunteita herää tämän valmentaja-valmennettava parin välille jo ennen itse peliä.

Niinpä Coriolanuksella oli aikaa miettiä sitä, mitä rehtori Highbottom oli sanonut vyöhykkeiden asukkaista. Että he olivat pohjimmiltaan samanlaisia kuin Capitolin kansalaiset, mutta vain aineellisesti huonommassa asemassa. Ajatus oli vallankumouksellinen etenkin rehtorin suusta kuultuna. (s. 236-237)

Vaikka kirja on hyvin vetävä ja seikkailupainotteinen, ei se herätä minussa suurempaa WAU-efektiä. Nuoreen Coriolanukseen on mukava tutustua ja todeta, ettei hän aina ole ollut niin paha kuin luulisi, mutta kyllä jo heti kirjan alussa on aistittavissa, miten päämäärätietoisesti nuori mies alkaa käyttää kyseenalaisia keinoja saavuttaakseen unelmiansa. Hän perustelee itselleen monetkin moraalittomat tekonsa hyviksi, vaikka niitä ne eivät aina ole.  Rakkaus Lucy Grayhin olettaisi pehmentävän nuorukaista, mutta lopussa Snow tekee hyvin äkkipikaisen ja omaa etuaan tavoittelevan ratkaisun.

Kuten koin jo Nälkäpeli-trilogiaa lukiessani, eivät tunteet juuri kuohahtele tämänkään kirjan henkilöissä niin voimakkaasti, että lukija niistä saisi otetta. Lucyn ja Coriolanuksen romanssi jää laimeaksi. Parasta kirjassa on omituinen professori Gaul, joka kehittelee geenimanipulointilaboratoriossaan tappavia käärmeitä sun muita otuksia, jotka tulevat tutuksi myöhemmissä Nälkäpeli-spektaakkeleissa. Kirjassa esitellään myös matkijänärhien synty, kun armeijan käyttöön suunnitellut kantelunärhet ja luonnonvaraiset matkijalinnut pääsevät risteytymään keskenään. Kantelunärhellä on iso rooli kirjan juonen kannalta, sillä Coriolanus käyttää sellaista tuhotessaan erään ystävänsä tulevaisuuden.

Hän ei inhonnut kantelunärhiä - niillä saattoi olla käyttöä armeijalle - mutta matkijanärhet herättivät hänessä syvää vastenmielisyyttä. Niiden spontaani synty oli arveluttava. Luonnon amokjuoksua. Matkijanärhien pitäisi kuolla sukupuuttuun ja mieluiten nopeasti. (s. 483)

Kirjassa on vähän väliä myös Lucy Grayn ja hänen yhtyeensä Coveyn esittämien laulujen lyriikoita, joista suuri osa on Lucyn käsialaa. Myös Nälkäpeli-trilogiasta tuttu Hirttopuu-biisi ja Katnissin Ruelle hyräilemä tuutulaulu esiintyvät kirjan sivuilla. Mieleeni virisi lukuprosessin aikana ajatus, että onkohan tästäkin suunnitteilla elokuva. Osa minusta toivoo sitä, sillä näen paljon potentiaalia musiikkinumeroineen kaikkineen, mutta osa taas pelkää sitä. Pikaisella googlettelulla sain vahvistuksen: Lionsgate on vahvistanut, että elokuva on suunnitteilla Francis Lawrencen ohjaamana (Digital Spy). Jäämme siis odottelemaan, mitä tuleman pitää. Kirja loppuu myös melko epämääräisen avoimesti, joten jäin uumoilemaan, josko tälle Nälkäpeli-trilogian esiosalle on suunnitteilla jatko-osa.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Ruusun nimi

Kirjahilla

Sonja Arstio

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan: 

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

A Book published the month of your birthday

Nälkäpeli - Elonkorjuun sarastus: Suzanne Collins. Suomentanut Helene Bützow. WSOY 2025 (Nälkäpeli #0,5)

Englanninkielinen alkuteos: Sunrise on the Reaping. Kansi; Tim O'Brien

"Dystopiasarjojen ehdoton ykkönen, Suzanne Collinsin Nälkäpeli, jatkaa uudella, yllättävällä tarinalla, joka sijoittuu kirjojen Balladi laululinnuista ja käärmeistä ja Nälkäpeli väliseen aikaan.

Kun kaikki rakas ja tärkeä on vaakalaudalla, minkä puolesta enää kannattaa taistella?

Viideskymmenes vuotuinen Nälkäpeli on koittamassa, ja Panemin vyöhykkeet valtaa kauhu. Pelin neljännesjuhlan kunniaksi nuoria tribuutteja riistetään tänä vuonna kodeistaan kaksi kertaa enemmän kuin yleensä.

Vyöhykkeellä 12 Haymitch Abernathy yrittää olla vaivaamatta liikaa päätään sillä, joutuuko hän peliin vai ei. Hän haluaa vain selvitä valintapäivästä ja viettää aikaa rakastamansa tytön kanssa.

Kun Haymitchin nimi huudetaan, hän tuntee kaikkien unelmiensa murtuvan. Haymitchin on jätettävä perheensä ja rakkaansa kuin veitsellä leikaten, ja hänet viedään Capitoliin kolmen muun Vyöhykkeen 12 tribuutin kanssa: nuoren ystävän, joka on hänelle melkein kuin sisko, pakkomielteisen vedonlyöntikerrointen laskijan ja kaupungin omahyväisimmän tytön.

Pelin alkaessa Haymitch ymmärtää, että hänen on tarkoituskin hävitä. Mutta jokin hänessä haluaa taistella… ja taistelun laineet saavat Haymitchin puolesta läikkyä tappavan areenan ulkopuolellekin." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustanjalta saatu arvostelukappale ***

En edes osannut odottaa, että Nälkäpeliin olisi tulossa vielä lisää osia edellisen Balladi laululinnuista ja käärmeistä -esiosan jälkeen. Ilahduinpa suunnattomasti, kun sain tietää, että Elonkorjuun sarastus kertoisi Haymitchin, tuon erakkomaisen, viinaan menevän ja töykeän oloisen miekkosen tarinan. Sama mies, joka toimi Katnissin ja Peetan ohjaajana heidän molemmissa Nälkäpeli-mittelöissä, ja jonka kovan ulkokuoren alta löytyi haavoittunut, välittävä mies. Nyt tietenkin sormet syyhyten paloin halusta lukea, millainen oli Haymitchin Nälkäpeli-kamppailu.

Ennen vuosittaista Elonkorjuuta, tilaisuutta, jossa valitaan vyöhykkeiden seuraavat Nälkäpeli-tribuutit, Haymitch elää suhteellisen normaalia nuoren miehen elämää. Vyöhykkeellä 12 normaali tarkoittaa sitä, että myös lasten täytyy osallistua hyvin tiiviisti perheen elannon hankkimiseen ja selviytymiseen. Haymitch huolehtii syötävää äidilleen ja Sid-veljelleen. Hän hakee vedet ja hankkii lisätuloja pontikkabisneksellään. Sen ohessa hän tapailee rakastaan, Lenoro Dovea, tietäen, että tapaaminen voi olla viimeinen, jos jomman kumman nimi nostetaan arvontamaljasta.

Koska on 50. Nälkäpeli, presidentti Snow on päättänyt juhlistaa sitä tuplamäärällä osallistujia. Niinpä vyöhykkeeltä 12 arvotaan myös neljä nimeä. Elonkorjuutilaisuudessa tapahtuu kuitenkin pientä hässäkkää, sillä yksi arvotuista pojista pinkoo karkuun, ja Haymitch joutuu kaiken kaaoksen keskellä yhdeksi valituksi. Niinpä hänen on kuin onkin jätettävä hyvästit, todennäköisesti viimeiset sellaiset, rakkaalleen ja perheelleen. Voi, miksi hän ei vienyt vesisäiliötä perheelleen vaan meni sen sijaan vielä tapaamaan Lenoroa? Ajatus vaivaa Haymitchiä pitkään.

En muista, että kukaan olisi saanut vain yhden pisteen. Ikinä. (s. 193)

Sitten seuraa tuttua valmistautumista peliin. Haymitch, Louella, Maysilee ja Wyatt yrittävät asettautua omaan asuintilaansa, saavat oman ohjaajansa eri vyöhykkeeltä, koska omalla vyöhykkeellä ei ole ketään elossa olevaa voittajaa, valmistelutiimin ja niin edelleen. Tuttuun tapaan he pääsevät harjoittelemaan erilaisia taitoja ja muodostamaan jo valmiiksi liittoutumia. Haymitch kokee tarvetta suojella 13-vuotiasta Louellaa, joka on hänelle hyvin läheinen tuttava. Maysileen hienostelua ja Wyattin laskelmoivaa tyyliä hän yrittää sietää parhaansa mukaan. Yllättäen Haymitchille ja muille 12-vyöhykkeen tyypeille tarjotaankin heti alkuun hyödyllistä liittolaisuutta, ja erään myöhemmistä Nälkäpeleistä tutun henkilön avulla he pääsevät juonimaan erilaisia sabotaaseja areenalle.

"Miksi suostutte siihen? Miksi minä suostun? Voi kysyä, miksi ihmiset ylipäätään suostuvat aina?" Emme vastaa, ja Plutarch kohauttaa olkapäitään. "Niin, siinä onkin miettimistä." (s. 132)

Ennen varsinaista peliä tapahtuu traaginen onnettomuus, joka saa Haymitchin kytevän kapinahengen voimistumaan. Hänellä ja presidentti Snowlla on aistittavissa hyvin voimakas vihamielisyys toisiaan kohtaan, mikä muistuttaa hyvin paljon samaa tilannetta Katnissin aikana. Miksi presidentti Snow ei voi sietää Haymitchiä? Hänelle ei vain käy laatuun tyypit, jotka uskaltavat vastustaa systeemiä. Hänellä tuntuu olevan tapa ottaa joku silmätikukseen, ja se joku on nyt Haymitch. Heihin liittyy myös yhteys, jonka edellisen osan lukenut tietääkin jo, mutta Haymitchille se paljastuu vasta ihan lopussa.

Kaikkihan trilogian lukeneet tietävät, että Haymitch selviää hengissä omasta Nälkäpelistään, mutta millaisen hinnan hän siitä joutuu maksamaan, on eri asia. Mitä niin kamalaa tapahtui, että hän eristäytyi muista ihmisistä ja muuttui kyyniseksi itsekseen? 

"Minulla ei ole mitään mikä takia elää." (s. 442)

Minä olen aina viihtynyt Nälkäpelien maailmassa, mutta ihan täysiä pointseja en sarjan kirjoille ole koskaan antanut. Jokin aina tökkii kerrontatavassa ja siinä, miten henkilöhahmojen sisälle ei oikein pääse.  Samaa mietin siis tätäkin osaa lukiessa. Haymitch jää jotenkin etäiseksi ja rakkaussuhde Lenoro Doveen tuntuu tosi laimealta ja päälleliimatulta. Laulunpätkät tekstin seassa koen myös aika turhina. Parasta antia ovat ne herkut, kun saa vihiä, miten mikäkin uusi juttu on tullut Nälkäpelin käytännöksi. Sellaisia ei tässä osassa ollut niin paljon kuin Balladi laululinnuista ja käärmeistä -osassa, mutta jotakin kuitenkin. Vilahdukset ajallisesti myöhemmissä osissa olevista henkilöistä olivat myös tosi kivoja. 

Olen pelkkä Capitolin leikkikalu. Minua käytetään heidän viihteensä välineenä ja tapetaan sen jälkeen, eikä totuudella ole osaa eikä arpaa koko jutussa. (s. 66)

Pidän myös siitä, miten tässä korostuu se, millaista propagandaa ja manipulointia Capitolissa harrastetaan. Kun lopussa näytetään voittajan kooste, siitä on jätetty pois olennaisia asioita, muutettu tapahtumien aikajärjestystä ja muutenkin muokattu niin, että Haymitchistä ja koko kilpailusta saan ihan väärän kuvan. Capitolin ihmiset ostavat tuon koosteen tapahtumat täysin, vaikka ovat seuranneet kilpailua reaaliajassa.

Jopa sauman pienet lapset tietävät, että Capitolin mahtavat pitävät meitä silmällä. Mietin, ymmärretäänkö Capitolissa, että mekin pidämme silmällä heitä. (s. 407 - 408)

Koin kirjan hiukan puuduttavaksi siihen saakka, kunnes päästiin itse peliareenalle. Sen jälkeen sivut kyllä kääntyivät tiuhaa vauhtia ja pääsin uppoutumaan Nälkäpelin maailmaan. Luonnonmullistukset, mutanttiperhoset, -leppäkertut ja -oravat ynnä myrkyt, joihin Snow tuntuu erikoistuneen, toivat jälleen kiehtovia juonenkäänteitä pelin tiimellykseen. Loppu kiteyttää hyvin sen, ettei peli välttämättä lopu siihen, kun lähtee voittajana areenalta. Ymmärrän nyt hyvin, miksi Haymitch on sellainen kuin on. 

Annan arvosanaksi tälle 4+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Aallonharjalla

Samantyylistä luettavaa: 

Kim Liggett: Armonvuosi
James Dashner: Maze Runner -trilogia 
Veronica Roth: Outolintu-trilogia

Kayvion Lewis: Thieves' Gambit -kirjapari