tiistai 3. elokuuta 2021

Vuosikirja: Holly Bourne

 Vuosikirja: Holly Bourne. Suomentanut Kristiina Vaara. Gummerus 2021

Englanninkielinen alkuteos: The Yearbook

"Draamat, traumat, juorut – on tullut aika paljastaa kaikki!

Koulun lehden toimittaja Paige on tottunut elämään tekaistuiden tarinoiden kanssa. Koulun suosituin tyttö Grace on kertakaikkisen ihana ihminen (valetta!). Laura varastaa toisten poikaystäviä (valetta!). Hänen oma perheensä on ihan täydellinen (valetta!).

Nyt Grace seurapiireineen on koonnut high school -aikojensa ”parhaat” hetket Paigelle, jotta tämä voisi julkaista ne tuiki tärkeässä Vuosikirjassa. Nämä tarinat eivät ole pelkästään tekaistuja. Ne ovat ehtaa myrkkyä.

Paige on kuitenkin saanut tarpeekseen kaikesta valehtelusta. Apunaan Elijah, ainoa poika joka pystyy ymmärtämään häntä, hän aikoo viimein paljastaa totuuden" (Gummerus
 
Oma arvio:

En ikinä voi olla hämmästelemättä sitä, miten Holly Bourne oikein tekee tämän minulle? Vaikka tämän hänen uusimman kirjan alussa olin hiukan epäileväinen, että onko tämä nyt niin hyvä kuin aiemmat (ja rima alkaa olla jo kooorkealla), niin jossain vaiheessa sivut kääntyilevät viuhuen, sydämeni pomppailee taas ja varpaani kipristelevät siitä kaikesta ihanasta, mitä kirjan uskomattoman sympaattiset päähenkilöt, Elijah ja Paige, kokevat yhdessä. Ja kyllä vain, tunnen myös jotain kummaa karvastelua silmänurkissani, kun Paige avaa lukijalle perheensä sisäistä pelkoa ja surua, jota hänen narsistinen isänsä aiheuttaa.

Vuosikirja kertoo 11.-luokkalaisesta Paigesta (vastaa noin meidän lukion tokaluokkaa), hiljaisesta, tapettiin sulautuvasta tytöstä, jonka mielipaikka on koulun kirjasto. Paige toimittaa koulun lehteä, ja hänen epäonnekseen kolme koulun suosituinta tyttöä pölähtää eräänä päivänä heidän palaveriinsa aikeinaan uudistaa perinteistä vuosikirjaa. He haluavat vuosikirjan sivuilla muistuttaa kaikkien pienistä, "hassuista" mokista vuosien aikana. Olivatpa ne kuinka kipeitä ja ahdistavia. Paige yrittää hiljaisesti viestittää lempiopettajalleen Gordonille, ettei tämä voi olla hyvä idea, mutta tyttökolmikko on kietonut hänetkin pikkusormensa ympärille.

Paigella on muutakin murehdittavaa, kuin typerä vuosikirja. Hänen perheessään on virtahepo olohuoneessa. Hyvin pian lukijalle välittyy se kauhun tasapaino, mitä heidän ailahtelevainen isänsä pitää yllä. Paige kuulostelee joka kerta, kun isä tulee kotiin, millä tuulella hän on. Jos hänellä on hyvä päivä, hän on ihana, rakastettava isä, joka hemmottelee vaimoaan ja on yhtä rakkautta koko mies. Mutta täydellinenkin päivä voi hetkessä muuttua kauheaksi, jos isän mieli järkkyy. Yksi pieni virhe, ja hänestä tulee omaa monologiaan pitävä, muita syyttävä ja vähättelevä hirviö. Paige ei halua kuitenkaan puhua kenellekään isästä eikä perheensä tilanteesta yleensä. Äiti taas on ylivarovainen, pyytelee ihan liian paljon anteeksi ja myötäilee miestään niin hyvin kuin osaa. Kunnes tekee taas jonkun pienen virheen...

Tiesin kyllä, että minuun sattuisi, mutta yllätyin aina siitä, kuinka kovasti. Pidin kasvoni ilmeettöminä, yritin esittää kuollutta, estää häntä peruuttamasta uudelleen päälleni ja saattamasta homman loppuun. (s. 118)

Paigen veljeä Adamia isä palvoo, ylistää ja kehuu. Adam on aloittanut yliopisto-opinnot Bristolissa, ja pojan lomia odotetaan kuin kuuta nousevaa. Paige muuttuu vieläkin näkymättömämmäksi isälleen silloin, kun täydellinen Adam on kotona. Mutta erään loman aikana Adam käyttäytyykin hyvin oudosti: hän ei tunnu palvovan isänsä jokaista sanaa, on jopa sarkastinen, ja tuntuu viettävän aikaansa mieluummin muualla kuin kotonaan. Paige on järkyttynyt: miten Adam saattaa! Ja nyt isä syyttäisi äitiä ja Paigea tästäkin, sillä hän saa käännettyä kaikki heidän syykseen.

Laitoimme täydellisen perheen naamarit kasvoillemme ja hymyilimme onnellisina niin kuin olisimme joulumainoksen koe-esityksessä, sellaisen jossa sataa aina lunta ja kaikki halailevat toisiaan paperihatut päässä. (s. 143)

Paige on löytänyt lohtua kuitenkin sanoista, joita hän on löytänyt koulun  kirjaston kirjojen marginaaleista. Paige on itsekin jättänyt "olen olemassa"-merkkinsä useaan kirjaan, ja nyt tuntuu, että joku toinenkin tykkää kirjoittaa ajatuksiaan punakynällä kirjoihin. (Hyi hyi, kirjastotäti minussa kavahtaa tätä, mutta yritän rentoutua...) Paigen on pakko tavata tuo ihminen, joka hyvin pian antaa merkkejä siitä, että olisi poika. 

Hän on täällä. Hän käy tätä koulua. Olen varmaan ohittanut hänet käytävällä monta kertaa. Hän kirjoitti saman kuin minä. Olen olemassa. (s. 76)

Poika paljastuu Elijah Jonesiksi, todella erikoislaatuiseksi 12.-luokkalaiseksi. Hänet tunnetaan hyvin omalaatuisesta pukeutumistyylistään. Hän on myös tajuttoman hyvännäköinen, eikä Paige voi tajuta, että tuollainen poika on kiinnostunut viettämään aikaa hänen seurassaan. Eka tapaaminen venyy pitkäksi ja sama menoo jatkuu. Paige alkaa vapautua ja Elijah on häikäistynyt, miten paljon hienoa sanottavaa tällä hiljaiseksi luullulla tytöllä on. Pikku hiljaa Paige alkaa saada rohkeutta puhua ääneen myös muille kuin Elijahille, joka kannustaa tyttöä olemaan rehellinen itselleen ja muille ja puhumaan vain totta. Paige tulee kuitenkin huomaamaan, ettei totuuden puhuminen ole aina helppoa, ja siitä voi koitua ongelmia.

Paige ja Elijah ovat niin ihastuttavan symppis pari (kuten kaikki Bournen luomat henkilöhahmot tähän mennessä tuppaavat olemaan), että minulle tuli oikein surku kirjan loputtua. Olisin niin mieluusti vielä lukenut heistä ja heidän suhteensa kehittymisestä. Paigella on Elijahin lisäksi myös toinen ihana ihminen elämässään, nimittäin hänen erikoisena pidetty sinkkutätinsä Polly, joka asuu kissojen kanssa ja on kaiken lisäksi lesbo (tämä on tietenkin isälle lottovoitto, kun hän pääseen naljailun makuun.) Polly seuraa sivusta heidän perheen tulehtunutta tunnelmaa, mutta odottaa, kunnes Paige itse pyytää apua häneltä. Kun perheen tilanne tulehtuu entisestään, Polly keplottelee Paigen luokseen ensin viikonlopuiksi, ja lopulta pidemmäksi aikaa. 

Pidän siitä, ettei kaikkea selitetä loppuun eikä etenkään hyväksi, vaan perhetilanne jää  epätäydellisesti auki. Silti lukijalle jätetään toiveikas olo, jossa Paige saa sittenkin tehtyä itsensä jollain tapaa näkyväksi. Elijah on hänen tukenaan ja kannustaa tyttöä tekemään oikeat ratkaisut vuosikirjan suhteen, joka tuntuu olevan vain yksi uusi kiusaamisalusta suositulle tyttökolmikolle. Joutuvatpa Elijah ja Paigekin hetkeksi ilkeiden juorujen kohteeksi, mutta Elijahin huikean asenteen ansiosta he saavat sen käännettyä edukseen.

Hän otti minut takkinsa sisään, ja tunsin hänen tuoksunsa ja lämpönsä ja hänen koko elijahiutensa, ja sydämeni aivasti taas. Suljin silmäni työntääkseni tunteen pois. Tässä hetkessä oli kyse minusta - ei kenestäkään muusta. (s. 248-249)

Eli niin taas kävi, että rakastuin tähän kirjaan, vaikka aluksi minulla oli käynnistysvaikeuksia. Tässä kirjassa on niin paljon kaikkea: tämä on kirja kaikille niille hiljaisille tytöille ja pojille, joilla on paljon ajatuksia ja sanottavaa, mutta ei rohkeutta sanoa sitä ääneen. Tämä on myös kirja pelossa eläville: henkinen väkivalta voi olla tuhoisampaa kuin fyysinen väkivalta, sillä pitkään jatkunut sellainen tuhoaa uhrin itsetunnon melko tehokkaasti. Tämä on kirja on hyvä esimerkki siitä, miten yksi hyvä ihminen voi pelastaa. Paige on onnekas, kun hänellä on Polly-täti ja hän tapaa samanhenkisen ikätoverin, josta saa ystävän ja tukipilarin. Kirja opettaa myös sen, että kaikki asiat eivät kuitenkaan ratkea haluamallaan tavalla, sillä muiden ihmisten ajatuksia ei aina voi tietää eikä niihin vaikuttaa. Silloin täytyy tukeutua niihin, jotka kokee luotettaviksi.

Arvosanani on 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

kaikki Holly Bournen kirjat  

Heittäydy jos uskallat: Estelle Maskame

Oikealla tavalla vääränlainen: Estelle Maskame

 

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 41. Kirjassa matkustetaan junalla

 

Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -haaste saa ruksin kohtaan:

Kirja, jonka hahmon kanssa lähtisit treffeille

perjantai 30. heinäkuuta 2021

Jopa taivas on meidän: Paolo Giordano

 Jopa taivas on meidän: Paolo Giordano. Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä. Aula & Co 2021

Italiankielinen alkuteos (2018): Divorare il cielo. Kansi: Laura Noponen, Unsplash

"Teresa viettää kesät isänsä synnyinkodissa Apuliassa eteläisen Italian hehkuvassa kuumuudessa. Eräänä kesänä hän tutustuu viereisellä maatilalla asuvaan kolmeen poikaan. Heidät on kasvatettu kuin veljekset, ja heidän intiimi ja tiivis siteensä vaikuttaa rikkumattomalta.

Kun Teresa ja kolmikon vahvatahtoinen Bern rakastuvat toisiinsa, tyynen pinnan alta paljastuu kaunainen ja kieroutunut ystävyys. Vuosien kuluessa jännitteet kasvavat, ja kun Bern ajautuu kauhistuttavaan tekoon, on paluu nuoruuteen ja kullanhehkuisiin kesäpäiviin oliivilehtojen katveessa mahdotonta.

Jopa taivas on meidän kertoo koskettavalla tavalla nuoruudesta, unelmista ja rakkaudesta – sekä niiden katoamisesta. Paolo Giordano on rakentanut lukuromaaniinsa upean miljöön, monitasoiset henkilöhahmot sekä juonen, joka pitää lukijan otteessaan loppuun saakka. Kaiken ytimessä on unohtumaton tarina oman merkityksen etsimisestä sekä rakkauden siteestä ihmisten välillä."(Aula & Co)

Oma arvio:

Enpä olisi osannut tarttua tähän teokseen, ellei Aula & Co-kustantamosta olisi otettu yhteyttä ja tarjottu minulle ennakkokappaletta tästä kirjasta. (Arvostan juuri tällaista toimintaa, eli kysytään bloggaajalta/kirjagrammaajalta/vloggaajalta ensin, ennen kuin lähetetään arvostelukappaleita. Näin vältytään hutilähetyksiltä, sillä monet yllärikappaleet ovat kyllä jääneet minulta lukematta, jos eivät ole sopineet ollenkaan minun pirtaani.) Vaikka tämä italialaisen Paolo Giordanon massiivinen, lähes 600-sivuinen teos ei ole YA-kirja, halusin lukea sen ja esitellä blogissani, sillä siinä on kuitenkin hyvin vahvana teemana nuoruus, nuori rakkaus ja aikuistuminen. Lisäksi se sijoittuu Italiaan, joka on minun uusi ihastukseni kirjallisuuden miljöönä. Olenkin hyvin iloinen, että luin tämän (vieläpä ennätysnopeaa muutamassa päivässä), sillä kirja tarjosi minulle hämmästyttävän mukavan lukukokemuksen.

Ikkunasta katsottuna he olivat lähes toistensa kopioita, kaikki kolme tekivät käsivarsillaan ympyräliikettä. Sitten yksi heistä asettui altaan keskelle kellumaan selällään. Tuo odottamaton näky vedestä pilkistävästä alastomasta vartalosta kuivasi kurkkuani, vaikka se oli oikeastaan vain varjoihin kätkeytynyt mielikuva, joka oli noussut tajunnastani. (s. 12)

Kirjan tarinan alussa keskeisenä paikkana on torinolaisen Teresan mummola Apulassa, Speziale-nimisessä pikkukaupungissa, jossa hän on viettänyt isänsä kanssa kesiään pienestä saakka. Äiti ei suostu tulemaan koskaan mukaan, koska halveksii koko paikkaa. Teresa herää eräänä kesäyönä meluun, joka tulee mummolan uima-altaalla. Siellä uiskentelee kolme alastonta pikkupoikaa, eikä Teresa saa katsettaan irti noista ilakoivista tunkelijoista. Teresan isä ja tilaa hoitava herra Cosimo ajattavat pojanryökäleet pois.  Läheisen maatilan pojat saapuvat seuraavana päivänä pyytämään anteeksi, ja myöhemmin yksi heistä, Bern, saapuu hyvitykseksi auttamaan heitä saamaan sammakot uima-altaasta pois. Teresa tutustuu tuohon erikoisesti puhuvaan, hieman karsastavakatseiseen poikaan ja päättää uteliaisuuttaan vierailla heidän maatilallaan.

"Kaikki kuului meille. Puut, matalat muurit, taivas. Taivaskin kuului meille, Teresa." (s. 530)

Käy ilmi, että pojat eivät ole veljeksiä, vaikka siltä vaikuttaakin. Syvästi uskonnolliset Floriana ja Cesare ovat kasvattaneet siskonpoikaa Berniä kuin omanaan, kuten myös orpokodista hakemaansa albiinoa Tommasoa. Nicola on heidän ainoa biologinen lapsensa. Teresa tutustuu tuohon eriskummalliseen perheeseen, joiden elämään kuuluu maatilan töiden lisäksi rukoushetkiä, syviä keskusteluja Cesaren kanssa ja poikien keskinäisiä kuljailuja keskenään. Teresan tulo meinaa rikkoa poikien dynamiikkaa, mutta etenkin Bernin kanssa tyttö lähentyy kesä kesältä. Bern vaikuttaa hyvin erilaiselta kuin muut: hän käyttää erikoisia, vanhahtavia sanoja puheessaan, lukee paljon ja kyseenalaistaa asioita, myös Cesaren aatteita. Bernin ja Teresan kasvaessa heidän välilleen alkaa tulla muutakin kuin toverillisuutta, ja 17-vuotiskesänään Teresa alkaa harrastaa seksiä Bernin kanssa bamburuovikossa.

Mutta juuri silloin Bern kohotti katseensa, ja hänen lievästi karsastavat silmänsä saivat sydämeni läpättämään aivan samalla tavalla kuin tyttönä, kun tiemme olivat ensimmäistä kertaa risteytyneet ja olimme seisseet vastapäätä toisiamme ovenkynnyksellä. (s. 201)

Kirjassa suurta osaa tapahtumista aletaan käydä läpi takaumina, kun jo aikuiset Teresa ja Tommaso istuvat Tommason kämpillä eräänä jouluaattoyönä. Tommason on kerrottava viimein Teresalle, mitä poikakolmikolle tapahtui: esimerkiksi kuka on Violalibera ja miten se liittyy kaikkiin poikiin. Nicolasta on tullut aikuisena poliisi ja Tommaso on Ada-tyttären isä, pahasti alkoholisoitunut sellainen. Bernin vaiheet selviää sitä mukaa niin Tommason kerronnan kautta kuin Teresan näkökulmasta, joka etenee lineaarisesti tuosta uima-allasepisodista lähtien, tosin välillä isoin aikaharppauksin. Käydään läpi epämääräisen nuoren talonvaltaajajoukon, johon myös Teresa ja Bern kuuluvat, maanviljelysajat Cesaren hylätyllä tilalla, luonnonsuojeluaktivismia aatteellisen Dancon johdolla, Teresan ja Bernin yhteiset vuodet maatilalla kahdestaan ja heidän välilleen tullut peikko, lapsettomuutta ja vuosien lapsettomuushoitoja. 

Jokainen hetki maatilalla oli yhtä kuulas ja kirkas kuin herätessä.  En yhtäkkiä kaivannut enää mitään sitä, mitä minulla oli ollut, mitä olin halunnut, en mitään koko Torinossa: entinen elämäni oli menettänyt merkityksensä, lakannut olemasta minulle. (s. 218)

Kirjan rakenne on aika raskas, sillä siinä on järkyttävän pitkät luvut (esimerkiksi ensimmäinen luku päättyy sivulle 93!) mutta toisaalta Giordanon kerronta on eteenpäin soljuvaa, herkkäkielistä ja ehdottoman koukuttavaa. Siinä vaiheessa kun Tommaso alkaa käydä läpi tarinaansa, en malta millään jättää kirjaa kesken, koska minulle tulee pakonomainen tarve saada selville kaikki, mikä liittyy tuohon eriskummalliseen poikakolmikkoon. Vaikka kirjassa on myös uskonnollisuutta mukana, ei se ole häiritsevää. Se kuuluu olennaisesti tähän tarinaan.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 Muissa blogeissa:

Anun ihmeelliset matkat



tiistai 20. heinäkuuta 2021

Soulmates: Holly Bourne

 Soulmates: Holly Bourne. Usborne Publishing 2013

Kansi: @David Paek / PM Breakfast / Getty Images

"An epic, electrifying and extraordinary debut novel about falling in love, from the acclaimed Holly Bourne.

Soulmates do exist. But not as you think.

Every so often, two people are born who are the perfect match for each other. Soulmates. But what if meeting your soulmate is earth-shattering - literally?

After a chance meeting at a local band night, Poppy and Noah find themselves swept up in a whirlwind romance unlike anything they've ever experienced before. But with a secret international agency preparing to separate them and a trail of destruction rumbling in their wake, they are left with an impossible choice between the end of the world, or a life without love...(Usborne)

Oma arvio: 

Blogini lukijoille on varmasti jo käynyt selväksi, että brittiläinen Holly Bourne on yksi lempikirjailijoistani. Olen tähän mennessä lukenut kaikki hänen suomennetut kirjansa (Normaali-trilogia, ...Ja onnellista uuttavuotta, Niin käy vain elokuvissa, Teeskentelyä, Syitä itkeä julkisesti ja Katsokaa, miten onnellinen olen) sekä lisäksi yhden suomentamattoman (Are we all lemmings and snowflakes) englanniksi. Bournen alkupään tuotanto on tähän asti jäänyt minulta sivuun, joten päätin korjata asian ja erään Instagram-vinkin perusteella tilasin itselleni tämän kirjailijan esikoisteoksen vuodelta 2013. Sain etukäteen sen käsityksen, että tämä on oikeasti romanttinen kirja isolla ärrällä, ja juuri romantiikkaa minä kaipasinkin.

Kautta aikojen on puhuttu sielunsisaruudesta ja sielunkumppaneista. Siitä, että mitä jos jokaiselle on olemassa se ennalta määrätty, ainoa ja oikea sielunkumppani. Tähän ajatukseen liittyy tietenkin iso kysymys, eli mitä jos sielunkumppanit eivät kohtaa koskaan? Mitä, jos he asuvat ihan eri puolilla maapalloa, eivätkä heidän tiensä risteä ikinä? Molemmat elävät täysin tietämättöminä toisistaan, mutta elävät elämänsä toki onnellisina, ehkä jonkun hyvin tärkeän ihmisen kanssa. Onko heillä kuitenkin aina tunne, että jokin hyvin tärkeä osa heistä puuttuu?

"There's nothing wrong with fantacies," I said, defending myself. "But dating a musician? Come on, guys. It's such a cliché" (s.21)

Bournen kirjassa Soulmates sielunkumppanuus on totta. Sitä tutkitaan  ja kontrolloidaan ihmisten tietämättä maailmanlaajuisesti. Tohtori Anita Beaumont saa eräänä päivänä assistenteiltaan kiireellisen hälytyksen: on löytynyt taas uudet sielunkumppanit, jotka ovat vaarallisen lähellä toisiaan. Aivan. Sielunkumppanien yhteentörmäys ei nimittäin ole mikään pikku juttu, jos sitä varten on perustettu salaisia elimiä. Jos sielunkumppanit päätyvät yhteen, sillä on tuhoisia seurauksia ihmiskunnalle. Tohtori Beaumount haluaa selvittää pikimmiten, missä nämä sielunkumppanit ovat, jotta heidät voidaan, vaikka sitten pakkokeinoin, erottaa.

The moment I stole a glance, his eyes met mine instinctively, and I felt my chest tighten. He held my gaze steadily, the smile wiped from his face. I didn't allow myself to breathe and I let whatever was passing between us pass. (s. 81)

Poppy on kärsinyt viime aikoina paniikkikohtauksista, jotka tulevat hänelle kuin puskista. Niinpä Poppyn huolestuneet vanhemmat ovat pakottaneet hänet käymään kalliilla terapeutilla, joka on antanut Poppylle joitakin välineita paniikkikohtausten torjumiseen, kuten hengitysharjoituksia. Poppy yrittää silti elää kuten kuka tahansa 17-vuotias nuori: hän on menossa ystäviensä Lizzien, Amandan ja Ruthin kanssa bändi-iltaan, johon on kuulemma tulossa bändi, joka on tunnettu erittäin kuumasta kitarististaan. Poppy tuhahtelee kaveriensa, tai lähinnä miestennielijä Ruthin vauhkoamiselle, mutta lähtee kuitenkin mukaan. 

Kuinkas ollakaan, kitaristi-Noahin ja yleisössä seisovan Poppyn katseet viipyvät toisissaan muutaman sekunnin, ja Poppy tuntee jotain voimakasta. Myöhemmin väkijoukossa hän saa taas tavallista rajumman paniikkikohtauksen, jonka seurauksena hän pyörtyy. Amanda ja Lizzie ovat tietysti huolissaan, etenkin kun virottuaan Poppy haluaa vielä takaisin sisälle. Sillä aikaa Ruth on jo pokannut Noahin kainaloonsa ja tulee esittelemään hottis-kitaristin tytöille. Hän alkaa vääntää vitsiä Poppyn pyörtymisestä, jonka seurauksena Poppy kilahtaa täysin niin muka-ystävälleen kuin ylimieliselle kitaristille.

"How come whenever I see you you're never vertical? (s.129)

Noah pyytää myöhemmin Poppylta anteeksi typerää käytöstään ja sanoo tämän tehneen häneen vaikutuksen suorasanaisuudellaan. Lopulta tyttö suostuu Noahin kutsuun lähteä kavereidensa kanssa viettämään aikaa paikalliseen pubiin Noahin ja hänen bändikavereidensa kanssa. Poppy saa sovittua asiat Ruthin kanssa ja kaikki tuntuu olevan taas hyvin, kun kaverukset suuntaavat viettämään iltaa. Ruth kertoo ihastuneensa oikeastaan enemmän bändin solistiin Ryaniin. Noah tuntuu olevan erityisen kiinnostunut Poppystä. Poppy ei osaa selittää tunnetta, jota hän tuntee pojan lähellä ollessaan: tunne on äärimmäisen voimakas, vangitseva, lähes tainnuttava. Aivan, Poppy saa taas oudon kohtauksen illan aikana ja alkaa jo epäillä olevansa allerginen pojalle. Ilta päättyy katastrofiin, sillä hän ajautuu taas sanaharkkaan Noahin kanssa. Ehkä hänen on vain parempi unohtaa koko kitaristi.

I knew it was just a crush. I knew it would pass. Well, I hoped it was just a crush. I hoped it would pass. (s. 103)

Niin helppoa kuin se olisikin. Jokin voimakas vetovoima vetää näitä nuoria yhteen, ja vaikka Noah yrittää välillä todistaa muuta pussailemalla toisen tytön kanssa eräällä keikalla, ei hänkään pysty unohtamaan Poppyä. Kumpa he vain tietäisivät, että he ovat juuri sellaiset toisille valikoituneet sielunkumppanit, joiden on vaikea vastustaa toisiaan. Ja joiden on vaarallista olla yhdessä.

I couldn't help but think that things like this didn't happen to real people, especially girls like me. Sure, they happened in films and books and cheesy television shows, but when did this sort of thing ever actually happen in real life? (s. 426)

Toisaalla Tohtori Beaumontin tutkimusryhmä saa huolestuttavia käyrälukemia Noahin ja Poppyn kohtaamisista, mutta itse Beaumont on päättänyt jatkaa tutkimuksia eikä koe vielä olevan tarpeellista erottaa vaarallista paria toisistaan. Hän ei ole nähnyt moista aiemmin: ikään kuin nuoripari olisi kehittänyt jonkinlaisen tavan vastustaa tuota heidän vetovoimaansa. Anitan assistentti Rain on hyvin hämillään, miksi hänen pomonsa pitkittää väistämätöntä. Olisi kovin julmaa antaa parin ensin rakastua, ja sitten erottaa heidät toisistaan. Niinpä.

"I've not been in love so I can't pretend to understand what you're going through. But I know this much. It's supposed to be a happy time. HAPPY?" 

"I am happy. That's what scares me." (s. 276)

Noah ja Poppy ovat erottamattomat. Heidän vetovoimansa on niin suuri, että minua hengästyttää lukea. Bourne on taas onnistunut välittämään lukijalle nuoren rakkauden, joka syvenee vastustamattoman vetovoiman lisäksi myös tunteiden tasolla heidän viettäessään aikaa.  Ruth on kateellinen hänen mitättömänä pitämänsä ystävän onnenpotkusta, ja yrittää säälittävällä tavalla iskeä Noahia Poppyn nenän edessä, mutta Noah ei näe enää ketään muuta kuin Poppyn. Mikä ihana pari he ovatkaan! Olen löytänyt uuden lemppari YA-parin. Odotan tietysti, milloin he saavat päästää rakkautensa roihuamaan kunnolla, vaikka tiedänkin, että sillä on kohtalokkaat seuraukset. Harvoinpa kirjan pääparin suuteleminen on aiheuttanut sähkökatkoksia ja maanjäristyksiä, kirjaimellisesti.

"Tell me, Poppy. Do you believe in soulmates?" (s. 473)

Kirjan loppu on jollain tasolla koko ajan lukijan aavistettavissa. Minä hämmästyin, miten toimintavoittoiseksi se meni. Tuntui, kuin olisin hypännyt suoraan romanttisesta kirjasta toiminnalliseen scifi-kirjaan. Arvosanani miinus tulee tämän kirjan loppuratkaisusta, joka ei ollut minusta hyvä. Ei, ei ja ei. Enkä väitä, etteikö loppu ole toimiva ja harkittu, enkä oikeastaan osaa ehdottaa muunlaistakaan loppua, mutta tämä mielipiteeni on nyt täysin tunteen sanelema eikä järjellä perusteltava. Muuten rakastin tätä tarinaa ja olen hämmästynyt, että tämä on Bournen esikoinen. Toki kirjaa olisi voinut hiukan tiivistää ja joitakin perusarjen toimintojen, kuten vaatteiden valinnan selostamista, jättää vähemmälle. Pidän kovasti intertekstuaalisuudesta, joka tuo hiukan mieleen Bournen toisen teoksen Niin käy vain elokuvissa, jossa myös vilisee leffaviittauksia. Esimerkiksi Shakespearen Romeo ja Julia mainitaan niin kirjana kuin leffanakin useaan kertaan, ja onhan se yksi traagisimmista rakkaustarinoista. Poppyn ja Noahin tarinassa on paljon samaa.

Arvosanani 5-

Tämän kirjan ostin itselleni.

 

Muissa blogeissa:

A Heart full of books

Never judge a book by its cover

Kara reviews

Once upon a bookcase

The Last book on the left


Samantyylistä luettavaa:

Niin käy vain elokuvissa: Holly Bourne

 

Lisään kirjan Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -haasteen kohtaan:

YA-romanssi

Booklist Queen -haaste saa ruksin kohtaan:

An author you love


sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Älä unohda minua: Anne Muhonen

 Älä unohda minua: Anne Muhonen. Avain 2021. 

 

"Kun kukkakauppias Hilla ottaa nuoren Eeron luokseen työharjoitteluun, hän joutuu samalla kohtaamaan myös oman menneisyytensä.

Anne Muhosen 17. sarjakuva-albumi, "Älä unohda minua", on tarina huomatuksi tulemisen merkityksestä. Jokaisella tulisi olla joku, johon luottaa."(Avain)

Oma arvio:

Harvinaista herkkua eli nuorten sarjakuvaa edustaa tämä kauniskantinen Anne Muhosen Älä unohda minua. Sarjakuvaromaani  kertoo kukkakaupassa työskentelevästä Hillasta, joka ottaa TET-harjoittelijaksi nuoren Eeron. Aluksi Hilla ei ole kovin vakuuttunut Eerosta, jota epämääräiset kaverit tuntuvat vievän poikaa kuin pässiä narussa. Eeron opo saa kuitenkin ylipuhuttua Hillan antamaan Eerolle mahdollisuuden.

Hilla joutuu samalla kohtaamaan myös omia kipukohtiaan tavatessaan Eeron opon Karin, joka sattuu olemaan  hänen ex-poikaystävänsä. Takaumat Hillan menneisyydestä paljastavat kipeän menetyksen, joka on ajanut aikanaan nuoret rakastavaiset erilleen. Karilla on nyt kuitenkin uusi elämä, kun taas Hilla on jäänyt paikalleen. Onneksi hänellä on rakkaat kukat, joita hän vaalii kuin omia lapsiaan.

Anne Muhonen: Älä unohda minua, s.55
 

Hilla huomaa Eeron vaikeudet ja tarjoaa tälle hienovaraista apuaan. Eerolla on vaikeuksia olla oma itsensä kaveriporukassa, joka helposti vie mennessään. Hilla tarjoaakin Eerolle sopimusta: tämä voi aina laittaa Hillalle viestin "X" kun haluaa, että Hilla soittaa tälle teeskennellen äitiä, joka käskee poikaansa heti kotiin. 

 

Anne Muhonen: Älä unohda minua, s.39

Hilla ja Eero ovat kuin vaivihkaa avuksi toinen toiselleen. Hilla huomaa myös Eeron lahjakkuuden, kun tämä piirustelee kukkakaupassa, ja kertoo tästä Karille. Hauska yksityiskohta on myös heitä yhdistävä Children of Bodom -bändi: Hilla löytää  Eeron piirtämän, tutulta näyttävän viikatemiehen ja kaivaa muistojen laatikostaan Children of Bodomin levyn, jossa on sama tyyppi kansikuvassa. 

Anne Muhonen: Älä unohda minua, s.19
 

Sarjakuvatarinan loppu jättää lohdullisen olon. Tämä oli upean koskettava tarina luottamisesta, ennakkoluulojen voittamisesta ja oman itsensä löytämisestä. Ja siitä miten kaikilla nuorilla olisi hyvä olla luottoaikuinen, jolla laittaa tarvittaessa hätäviestin. Miksei aikuisillakin.

Innostuin lukemaan myös lisää Muhosen sarjakuvia, joita hän on tehnyt jo pitkälti toistakymmentä, niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin suunnattuja. Luin alakouluikäisille lapsille suunnatun Universumin avain (Arktinen banaani, 2017), nuorille ja aikuisille sopivan Kesä, jona opin soittamaan ukuleleä (2018) sekä pari aikuisten sarjakuvaa, Ystäväni varjo (2009) ja sen jatko-osa Varataivas (Suuri kurpitsa 2010). Näistä pidin erityisen paljon koskettavasta Varataivaasta.

Arvosanaksi annan 5 

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

-


Lisään kirjan Popsugar-haasteen kohtaan:

A book that has same title as a song (Eurooppa 3: Älä unohda minua)



lauantai 17. heinäkuuta 2021

Grishaversumi-trilogia: Leigh Bardugo

 Varjo ja riipus: Leigh Bardugo. Suomentanut Jussi Korhonen. Aula & Co 2019. (Grishaversumi #1)

Englanninkielinen alkuteos (2012): Shadow and Bone. Kansi: April Ward, Antti Kukkonen (sovitus)

"Alina Starkov on teini-ikäinen orpotyttö ja rivisotilas, joka tietää ettei välttämättä selviä hengissä ensimmäisestä vaelluksestaan Sysikuilun halki. Sysikuilu on yliluonnollisen pimeä ja synkkä alue, joka kuhisee ihmislihaa syöviä hirviöitä. Se katkaisee ravkalaisten pääsyn merelle, ja retkikunnat ylittävät alueen säännöllisesti kuljettaakseen meritse tulevia tarvikkeita. Kun Alinan rykmentti joutuu raivoisan hyökkäyksen kohteeksi, hänen uinuneet voimansa heräävät eloon.

Tieto Alinan poikkeuksellisesta kyvystä leviää ja hänet pestataan grishojen eliittisotajoukkoihin. Joukkojen pahamaineinen mutta lumoava johtaja Varjo uskoo, että Alinan voima riittää tuhoamaan Sysikuilun ja yhdistämään sodan rikki repimän valtakunnan, mutta vain Alina pystyy hallitsemaan kesyttämätöntä kykyään. Kun menneisyyden salaisuudet alkavat paljastua, Alina ymmärtää, että ne voivat tuhota paitsi hänen kotimaansa myös kaiken mitä hän rakastaa.(Aula & Co)

Oma arvio:

Skippasin tämän fantasiauutuuden sen ilmestyttyä suomeksi reilut pari vuotta sitten, koska en uskonut tämän tuovan mitään uutta YA-fantasian saralle. Osa kollegoistani on tätä toki kehunut ja viimestään kiinnostuin tästä, kun kuulin uudesta Netflix-sarjasta, joka pohjautuu tähän ja kirjailijan toiseen kirjasarjaan. Haluan nyt kerrankin lukea kirjan ennen sarjaa.

Kirjan alussa kerrotaan päähenkilöiden, Alinan ja Maljenin eli Malin taustasta: heidät on tuotu orpolapsina arvoisan herttua Keramzinin kartanoon oppimaan lukemista ja kirjoittamista. Oppimisen lomassa lapset tekevät kotitöitä ja leikkivät keskenään. Kun pelätyt grishat tulevat tekemään tarkastusta, onko lapsilla mitään kykyjä, Alina ja Mal ovat kauhuissaan. Nimittäin jos heillä olisi, he pääsevät (tai joutuvat) ghishojen joukkoon. Onneksi heidät todetaan ihan tavallisiksi kaupungin raunioista poimituiksi orpolapsiksi, jotka saavat jatkaa elämäänsä kreivin suojeluksessa, kunnes aikuistuvat.

"Olen pahoillani, että minulta kesti niin kauan nähdä sinut, Alina. Mutta minä näen sinut nyt." (s. 279)

Nykyhetkessä Alina ja .Mal ovat nyt 16-vuotiaita ja työskentelevät sotajoukkojen tehtävissä. Alina toimii kartografina. Heillä on juuri edessä melko kuumottava tehtävä: heidän rykmenttinsä on ylitettävä pelätty Sysikuilu, jota Epämereksikin kutsutaan. Se on nimittäin täynnä verenhimoisia tappajia, olentoja, joita sanotaan Volkriksi. Monetkaan eivät ole selvityneet Sysikuilusta hengissä, mutta se täytyy ylittää, jos mielii päästä Tosimerelle. Alina on kauhuissaan, eikä voi tajuta Malin kepeää asennetta. Alinaa myös ärsyttää Malin flirttailu kauniin Grishanaisen kanssa. Hyvin pian nimittäin lukijalle käy selväksi, että Alina on toivottoman rakastunut lapsuudenystäväänsä.

Olen pahoillani, että jätin sinut pimentoon niin pitkäksi aikaa.

Olen pahoillani, mutta nyt olen valmis.

Kutsuin, ja valo vastasi. (s. 173)

Sysikuilun ylityksessä meinaa käydä köpelösti, mutta ihmeen kaupalla Alina ja Mal ja muutama muu pelastuvat volkrien hyökkäyksestä. Alina ei oikein tajua, mitä hyökkäyksessä oikein tapahtui, mutta hän herää vangittuna ja häneltä aletaan kysellä kaikenlaista. Käy ilmi, että Alinalta on paljastunut vaaran hetkellä voimakas auringonkutsujan kyky, josta hän ei itsekään tiennyt. Hän on kuin onkin grisha, ja hänet kiikutetaan tarkoin varjellussa vaunukyydissä Pieneen palatsiin (joka on kaikkea muuta kuin pieni) arvostetun ja pelätyn Varjon alaisuuteen. Tästä alkaa Alinan täysin uudenlainen elämä: siihen kuuluu kauniita pukuja, ehostusta, kykyjen harjoittamista, muiden ihailua ja Varjon outoa suosimista. Varjo yhtä lailla pelottaa kuin kiehtoo Alinaa, eikä hän tunnu voivan vastustaa tämän vetovoimaa. Mal ei vastaa Alinan kirjeisiin, joten tämä alkaa jo epäillä pojan unohtaneen hänet täysin.

"Vaatteet, korut, jopa ulkonäkösi. Hän on merkinnyt sinut omakseen."(s. 217)

Onko uusi elämä auringonkutsujana kuitenkaan Alinaa varten? Voiko Varjoon luottaa? Miksi Mal ei anna kuulua itsestään? Varjolla on suuret suunnitelmat Alinan varalle. Pieni epäilyksen siemen kuitenkin kytee tytön mielessä, vaikka Varjon vetovoima tuntuu olevan vastustamaton.

Varjo ja riipus aloittaa mielenkiintoisen tarinan, jonka henkilönnimistä ja paikasta tulee hieman Neuvostoliitto/Venäjävibat. Muuten tuntuu, ettei tarina kuitenkaan anna hirveänä uutta: orpotyttö, jolla on piilevä kyky, jota muut haluavat hyödyntää johonkin pahaan. Salainen rakkaus lapsuudentoveriin, kunnes kolmiodraamaa tulee uuden tyypin astuessa kuvioihin. Kurjuuksista rikkauksiin, vaatimattomuudesta kaunottareksi ja mitättömyydestä kaikkien ihailemaksi kyvyksi. Sekaan hieman kammottavia hirviöitä ja sotaa. Kirja oli kyllä ihan mukiinmenevä, mutta en nyt hirveänä riemastunut tästä.  Lainasin kyllä jo jatko-osan Saarto ja myrsky, mutten ole vielä innostunut siihen tarttumaan. Sarjaan on ilmestynyt juuri myös kolmas osa, Tuho ja roihu.

Annan arvosanaksi 3

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.


Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Mikko) 

Yöpöydän kirjat 

Sonja Arstio 

Auringonlaskuissa 

Kirjoihin kadonnut

 

Samantyylistä luettavaa:

 Hopea-sarja: Victoria Aveyard

tiistai 13. heinäkuuta 2021

Sade on kaikille sama: Nadja Sumanen

 Sade on kaikille sama: Nadja Sumanen. Otava 2021

Kansi: Emmi Kyytsönen

"Mustia pilviä ja ilon pisaroita. Novelleja nuoruudesta.

Irina kadehtii umpirakastunutta Ellaa. Felix saa sanottua suorat sanat ex-tyttöystävälleen epäonnisella festarikeikalla. Viljami tempautuu riparileirillä irti takertuvasta äidistä. Ayshan vapaudella ei ole rajoja, kun hän tanssii kuulokkeet korvillaan yksin sateessa. Veljekset ihastuvat reppureissulla kumpikin Sabineen, joka vie toiselta sydämen, toiselta poikuuden. Veli-Matti tajuaa karvaan hiihtokisatappion jälkeen, mitä isä hänelle merkitsee.

Nuoria eri lähtökohdista. Nuoria joita perhesiteet puhuttavat ja tunteet riepottavat. Ärtymys ja kiukku. Kaipuu, suru ja kateus. Ilo ja hurmos. Rakkaus."(Otava)

Oma arvio:

Oi mikä ihana keltainen piristys minulle saapui kesälomani aikana! Nadja Sumasen nuorten novellikokoelma Sade on kaikille sama pitää sisällään parikymmentä sopivanmittaista novellia, jotka ovat pääosin omia tarinoitaan, mutta muutaman novellin välillä on jonkinasteinen kytkös.

Saara oli mokannut. Hän tajusi sen heti, kun näki miehen. Mies muistutti vain etäisesti  nettikuvien ja teostensa takaliepeiden runoilijaa. Ilmeisesti pressikuvat oli otettu parikymmentä vuotta sitten. (s. 123)

Minulla oli odotuksena, että novellien pääteemana olisi ihastuminen ja rakkaus, mutta näin ei ollutkaan, vaan nämä lyhyet tarinat kertovat välähdyksiä nuoruudesta ja kipukohdista, joista toki rakkaus on myös näkyvässä roolissa - eri muodoissaan. Novellit pistävät miettimään, herättävät kysymyksiä, osa myös hämmentää tai jopa ahdistaa aiheellaan. Aiheina voi olla esimerkiksi tukahduttava ja valheellinen äidinrakkaus (Äidinrakkaus), salainen ihailija, jonka kirjelappuset käyvät ahdistaviksi (Kateus), kammottavat treffit nettideitin kanssa (Runo) tai kotioloihin kyllästyneen tytön karkaaminen läheiseen autiotaloon (Valse triste.) Monissa on avoin loppu, joka antaa lukijalle mahdollisuuden jatkaa tarinaa omassa mielessään. Pidän siitä, miten erilaiset tunteet tulevat hyvin monipuolisesti käsitellyiksi.

Omiksi suosikeiksi nousivat seuraavat novellit:

Valse triste, josta kerroinkin jo tuossa ylempänä. Siinä nuori tyttö on karannut kotoaan ja majoittunut autiotaloon. Hänen paras ystävänsä Aura tietää hänen olinpaikkansa, jotta hän voi tuoda ystävälleen ruokaa ja muita tarvikkeita. Jostain ilmestyy kissa, jonka hän nimeää Lohduksi. Toinen viikko alkaa olla jo raskas kylmässä talossa, etenkin kun Lohtu alkaa sairastaa. Samalla mieleen nousee kamalat muistot kotoa.

Kunpa en tuntisi sellaista enää koskaan! Kunpa en kuulisi Valse tristeä enää ikinä! Siksihän olen täällä. Että en kuulisi enää koskaan. (s. 73)

Valinta on minusta hieno kuvaus isän ja pojan yhteisestä yhdistävästä tekijästä, pojan kilpahiihtoharrastuksesta. Miten poika haluaa pitää kiinni siitä, että isä pysyy mukana tukemassa häntä, vaikka vanhenevan isän itsetunto välillä järkkyy.

Kokeilin kaikkien suksiparien pitoa, laskin vauhditta loivaa alamäkeä ja arvioin luistoa. Sekä Swixin että isän voitelemat Fischerit veivät yhtä pitkälle. Valitsin isän voitelemat. (s. 105)

Häikäistynyt nainen novellissa on päähenkilönä  parikymppinen Frans-Emil, joka vilahtaa sivuhenkilönä myös novellissa Kateus. Frans-Emil tutustuu kolmikymppiseen mieheen, joka asuu kommuunissa ja majoittaa Frans-Emilin välillä patjalle. Mitään isompaa heidän välillään ei tapahdu, vaikka Frans-Emil sitä salaa toivoisi. Kunnes eräänä päivänä...

Niitä näitä puhellessaan ja sikaria patjalla poltellessaan mies vain siveli Frans-Emilin olkapäätä ja käsivartta niin kauan, että ihoa alkoi vihloa ihan kuin Frans-Emiliä olisi kidutettu. (s 65)

Pidän siitä, että novellit antavat realistisen kuvan nuorista tunteista, rakkaudesta ja seksistä. Mikään ei ole kiiltokuvamaista, suudelmat eivät aina maistu mansikalle ja seksi tulivuoren juurella ei ole välttämättä räjähtävää, vaan nopea tupsaus.

Novellit soveltuvat mielestäni upeasti yläkoulun äidinkielen tunneille pohdittavaksi, sillä ne todellakin herättävät paljon kysymyksiä ja niissä riittää keskusteltavaa. Toivottavasti äidinkielen opettajat ottavat tästä kopin!

Arvosanani on 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle. 

Muissa blogeissa: 

-

Samantyylistä luettavaa:

Salla Simukka: Sytytä valot! / Sammuta valot! 

 

Ruksaan Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -haasteesta kohdan:

Kotimainen



maanantai 12. heinäkuuta 2021

Musta enkeli: Marja-Leena Tiainen

 Musta enkeli: Marja-Leena Tiainen. Avain 2021. SELKO.

Kansi: @Alexander Krivitskiy / Unsplash

"16-vuotias Roosa odottaa lasta. Lapsen isä Mikael kuolee ennen kuin Roosa ehtii kertoa raskaudesta. Roosa on surullinen. Hän kaipaa Mikaelia. Roosa ajattelee: ”Minä en voi synnyttää lasta.”

Roosa käy lääkärissä. Hän saa lähetteen aborttia varten. Sitten Mikaelin veli Tuomas ottaa yhteyttä. ”Älä tee aborttia”, Tuomas pyytää.

Musta enkeli Marja-Leena Tiaisen seitsemäs selkonuortenromaani. Se on koskettava ja kaunis tarina nuoresta tytöstä, joka joutuu tekemään vaikean päätöksen."(Avain)

Oma arvio:

Pitkästä aikaa blogissani nähdään selkokirja-arvio. Selkokonkari Marja-Leena Tiaiselta lennähti ilmoille tänä kesänä Musta enkeli, jossa päähenkilö, 15-vuotias Roosa  tekee raskaustestin ja järkyttyy sen positiivisesta tuloksesta. Hän ei ehdi kertoa asiasta poikaystävälleen Mikaelille, joka kaiken huipuksi saa kuulla Roosan maanneen tämän bändikaverin Papan kanssa ja soittaa asian tiimoilta tytölle vihaisen puhelun. Tämän jälkeen Roosa ei kuule poikaystävästään mitään, ennen kuin saa suruviestin: Mikael on humalassa ja suutuspäissään pyöräillyt parkkimittariin pahki ja menehtynyt.

Perheen suru on riipaiseva.

Roosa ei pysty olemaan paikoillaan.

Hän nousee ja lähtee juoksemaan.

Ruusu ja kortti jäävät katukäytävälle. (s. 19)

Roosan paras ystävä Anni tietää Roosan odottavan lasta ja on tämän tukena. Mikaelin hautajaisten jälkeen myös äiti saa tietää raskaudesta, ja on helpottunut kuullessaan, että Roosa on jo varannut ajan aborttiin. Soppaa tulee kuitenkin sekoittamaan Mikaelin veli Tuomas, joka anelee Roosaa pitämään lapsen, joka olisi muistutus rakkaasta Mikael-veljestään. Myös Mikaelin vanhemmat lupaavat olla Roosan tukena ja ovat jo varanneet isosta talostaan apulaisen asunnon Roosaa varten. Roosalla on paljon mietittävää: miten käy hänen lukio-opiskelujen, jotka alkaisivat syksyllä? Mistä hän saisi vauvaa varten rahaa? Mikaelin porukoilla tuntuu olevan vastaukset kaikkeen ja tarjous alkaa houkuttaa. Mitä sanoo Roosan äiti?

"--- He ovat menettäneet lapsen 

ja toivovat,

että sinä synnytät tilalle uuden Mikaelin." (s. 41)


Kirjassa on hyvin surullinen sävy, tietysti pääosin johtuen Mikaelin kuolemasta, joka tulee lukijalle läsnä niin Roosan, kuin hänen vanhempiensa, ystäviensä kuin veljensä kautta. Kirjassa on myös muita raskaita teemoja, kuten Roosan vaikea valinta, tehdäkö abortti vai pitääkö vauva ja alkaa teiniäidiksi, ja Roosan perheen taloudelliset vaikeudet ja isäpuolen alkoholismi, joka tulee ilmi vain muutamassa yhteydessä.

Kirja on hyvin perus nuortenkirjamainen, ehkä vähän liiankin. Kaipaisin hieman enemmän YA-maisia kirjoja selkovalikoimaan, vaikka toki ymmärrän, että itse selkorakenne tekee siitä haastavan. Sitä olen myös pitkään miettinyt, miksi nuorille suunnatut selkokirjat ovat aina niin synkistä aiheista? Olenkohan vielä lukenut yhtään sellaista kevyttä, iloisen kuplivaa sellaista? Tapani Baggen Jäätävää kyytiä on ihan hauska poikkeus, joskin sekin aika perus old skool nuortenkirja, ja Salla Simukan Lumikki-trilogian ja Magdalena Hain Haisevan käden ja Kuolleiden kirjan mukautukset ovat myös hieno asia. Mutta voisikohan joskus ilmestyä ihan sellainen perus romanttinen YA-selkokirja tai sitten vaikkapa urbaania fantasiaa, dystopiaa jne? Hieman vaihtelua valikoimaan kaipaisin minä.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 

 -

Samantyylistä luettavaa:

Selkoarviot blogissani 


maanantai 5. heinäkuuta 2021

Brown Girl -sarja: Mintie Das

Kuolleetkin ghostaa: Mintie Das. Suomentanut Kristiina Vaara. Into 2021 (Brown Girl #1)

Englanninkielinen alkuteos: Brown Girl Ghosted. Kansi: Eveliina Rusanen, iStock

"Violet tahtoisi vain sulautua joukkoon, mutta se ei ole helppoa. Hän on yksi Meadowdalen harvoista ruskeista tytöistä ja kuuluu koulussa suosittuun porukkaan. Kaiken lisäksi hän sattuu näkemään henkiä, sillä hän on Aiedeo, soturikuningattarien perillinen.

Kun koulun huutosakin kapteeni tapetaan pian hänestä kuvatun seksivideon päädyttyä sosiaaliseen mediaan, Violetin on aika osoittaa kykynsä ja näyttää, että hän on valmis seuraamaan soturiesiäitiensä jalanjäljissä. Violet joutuu tulikokeeseen, ja hänen on löydettävä tappaja – tai muuten hän on seuraava uhri.

Kuolleetkin ghostaa on yliluonnollinen #metoo-trilleri ilkeistä tytöistä, murhasta ja henkimaailman sotureista yhdysvaltalaisessa pikkukaupungissa. Kirja on ensimmäinen osa uutta ya-sarjaa."(Into)

Oma arvio:

Tartuin tähän Mintie Dasin uuden Brown Girl -sarjan aloitukseen odottavaisin mielin, sillä kirja tuntui kuvaustensa perusteella tuovan jotain uutta ja erilaista YA-genreen: Goodreads-keskusteluiden pohjalta kirja on sekoitus Mean Girls -elokuvaa, We Were Liars -YA-romaania ja Riverdale, Supernatural ja Buffy vampyyrintappaja-TV-sarjoja. Ruskeita päähenkilöitä on ollut YA-kirjallisuudessa viime vuosina yhä enenevissä määrin, joten siinäkin mielessä innostuin kirjasta. Dasin aiempi Storm sisters -sarja jäi minulta kesken heti ensimmäisen osan kohdalla, sillä jotenkin se ei vain vetänyt. Kuolleiden näkeminen oli vahvasti mukana myös tänä vuonna ilmestyneessä Sini Helmisen Hurmeessa.

Kirja alkaa kohtauksella, jossa huutosakin johtaja ja koulun varsinainen mean girl, Naomi, kiusaa uutta tulokasta pakottamalla tämän suutelemaan ruumista heidän kotinsa alakerrassa sijaitsevassa ruumishuoneessa. Kirjan päähenkilö, Violet, kokee Naomin menneen jälleen kerran liian pitkälle ilkeydessään ja yrittää pelastaa itkevän Madison-paran. Tytön onneksi haustaustoimiston uusi (kuuma) harjoittelija Lukas keskeyttää tyttöjen hommat. Violet ei vielä tiedä, että tulee vielä olemaan tekemisissä Lukasin kanssa, eikä voi aavistaakaan, mitä kykyjä tällä tyypillä on.

Violet on lukionsa lähes ainoa ruskea tyttö ja huomaa usein sen vaikuttavan ihmisten asenteisiin. Violetin kautta kirjaan tuleekin hieman mietintää rasismista. Violet on (kuten kirjailija itse) syntynyt Intian Assamissa, mutta muuttanut kauan sitten hoitajansa Deden ja isänsä kanssa Illinoisiin, Meadowdaleen. Violetin äiti on menehtynyt autokolarissa. (Huoh, voisiko edes kerran olla päähenkilösankari, jonka molemmat vanhemmat olisivat elossa?)

Violet ei ole kuitenkaan ihan tavallinen 16-vuotias lukiolaistyttö: hän kuuluu intialaiseen soturikuningattarien, Aiedeojen sukulinjaan. Violet ei ole yhtään innostunut tästä roolistaan, vaan haluaisi olla vain tavallinen tyttö. Silti hänen luokseen on ilmestynyt säännöllisesti aiempien Aiedeojen henkiä siitä asti, kun Violet on täyttänyt kymmenen. Oikeaoppisesti tytön kouluttaa oma äiti, mutta Violetin harmiksi hänen äitinsä henkeä ei näy eikä kuulu. Koulutukset, joihin kuuluu shama-nimiset testit, läpikäytyään Violet saisi täydet voimat, jotka kuuluivat ensimmäiselle soturikuningattarelle, Ananyalle. Ongelmana on vain se, että Violet ei enää halua käydä tätä koulutusta, ja on jättänyt huomiotta viime vuosina henkien vaatimukset. Näin hän on menettänyt jo saavuttamansa yliluonnolliset kykynsä, kuten esineiden siirtelyn, ajatusten lukemisen ja teleportaamisen - tai niin hän vain luulee.

Tieto siitä, että ensisuudelmani on tapahtunut kuolleen pojan kanssa, on vähän liian kova pala nieltäväksi juuri nyt. Joku puoli minusta haluaisi mennä ratsaamaan isän viinakaapin. (s. 175) 

Henkien välttely ei ole kuitenkaan muuttanut sitä tosiasiaa, että Violetin velvoitteena on kouluttautua Aiedeoksi. Eräänä yönä hän huomaa olevansa taas tahtomattaan suorittamassa karmeaakin karmeampaa shamaa. Nämä testit ovat kuin pahimpia painajaisunia, joista täytyy selvitä. Minulle tuli niistä mieleen Outolintu-sarjan pelkosimulaatiot. Sitä Violet ei myöskään tiedä, että hänen ikkunansa takana häntä tarkkailee oudon kiiluvasilmäinen mieshahmo, joka on määrätty tappamaan tuleva  Aiedeo.

Älä ikinä unohda tätä, Naomi: He nauttivat sinun häpäisemisestäsi. He nauttivat siitä, että saavat sinut tuntemaan itsesi mitättömäksi. He nauttivat siitä, että saavat repiä sinut kappaleiksi, juuri niin kuin sinäkin olet nauttinut, kun olet tehnyt saman heille. (s. 102)

Violetille tulee muutakin mietittävää, kun heti superilkeästä Naomista julkaistun seksivideon jälkeen tämän henki, bhoot, tulee yöllä ärhentelemään hänen huoneeseensa. Seuraavana päivänä koulun rehtori kertoo, että Naomi on kuollut. Miksi Naomi kuoli heti videon julkaisun jälkeen? Miten hän oli niin järkyttynyt videosta, kun kerta oli tunnettu estottomuudestaan ja sekstaili videollakin kahden pojan kanssa? Ketä olivat nuo videon pojat? Onko Naomi murhattu? Tästä lähtee liikkeelle mysteerien vyyhti, joka Violetin täytyisi selvittää. Hän yllättäin ystävystyy Naomi-hengen kanssa ja alkaa nähdä asioita hänen kannaltaan. Käypä vielä niin erikoisesti, että Violetkin saa kokeilla henkenä olemista, kun hänen kouluttajansa päättävät tehdä hänestä sellaisen osana shamaa. Jos Violet ei onnistu tehtävässään ja löydä Naomin murhaajaa, hän jää ikuisesti kuolleeksi. Siinäpä kannustinta kerrakseen tehtävän suorittamiseen.

"Minäkin pelkään, ja tiedän etten ole ainoa. Me kaikki pelkäämme niin kovasti näyttää todellista minäämme, että käännymme toisiamme vastaan aina kun saamme tilaisuuden. Me haukumme toistemme seksuaalisuutta ja kehoa. Haukumme, haukumme, haukumme. Se tappaa meidät kaikki, pala palalta, enkä minä halua kuolla." (s. 286)

Minusta kirjassa on kiehtova idea ja se toimii suurimmalti osin erinomaisesti, vaikka alkuosassa meinaan väsyä informaatiopuuskiin. Se onneksi laantuu kirjan edetessä. Kirjan nuorten vuoropuheluista on käyty paljon keskustelua Goodreadsissa, sillä Das käyttää niissä (turhan) paljon nettislangilyhenteitä, kuten OMG, BTW, #jotain jne. Se tekee vuoropuheluista hiukan falskin oloisia. Onneksi Violet juttelee parhaan ystävänsä Merylin kanssa "normaalisti" ilman lyhenteitä. 

Kirja oli minusta nopealukuinen ja tasaisen viihdyttävä, vaikka en nyt sitten ihan henkeä haukkonut ihastuksesta kuitenkaan. Aiedeo-soturikuningataridea on jotain erilaista ja uutta. Kirjan romanssikuviot eivät oikein tehneet minuun vaikutusta laimeudellaan, mutta toivottavasti ne kehittyisivät seuraavissa osissa. Kirjassa on fantasiakuvioiden lisäksi perus YA-meininkiä, kuten bileet, joissa pakoillaan poliisia, cheerleader-treenejä (joissa keskitytään kliseisesti vain pyramideihin) ja pakollinen somen juorupalsta, Hiehot ja Horot, missä myös Naomin seksivideo julkaistaan. Kirja loppuu sellaiseen cliffhangeriin, että jatko-osaan on tartuttava.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajallle.

Muissa blogeissa:

Samantyylistä luettavaa:

Sini Helminen: Hurme

 


tiistai 29. kesäkuuta 2021

Päivitys Viha jonka kylvät -sarjaan

 Luin Angie Thomasin Viha jonka kylvät -kirjan esiosan Betoniruusu. Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan arvioni tästä ja aiemmasta osasta.



keskiviikko 23. kesäkuuta 2021

Vardari-trilogia: Siri Pettersen

Rautasusi: Siri Pettersen. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava 2021 (Vardari #1)

Norjankielinen alkuteos (2020): Jernulven (Vardari 1). Kansi ja kartat: Siri Pettersen

"Vangitseva pohjoinen mysteeri verestä, halusta ja riippuvuudesta.

Juva inhoaa verenlukijoita. Heitä ihaillaan ja ylistetään kyvyistään, mutta he ovat pelkkiä rahan- ja vallanjanoisia huijareita. Juva tietää tämän varsin hyvin, koska hän on syntynyt verenlukijoiden sukuun.

Kun Juvan perhettä uhkaavat vardarit, kammottavat olennot jotka eivät vanhene, hän sotkeutuu mukaan kamppailuun verenlukijoiden perinnöstä: synkästä salaisuudesta, joka kerran mullisti koko maailman - ja saattaa tehdä niin uudestaan. Selviytyäkseen Juvan on kohdattava lapsuusmuistonsa, jonka hän on yrittänyt unohtaa: hän on nähnyt paholaisen.

Rautasusi aloittaa itsenäisen Vardari-trilogian, joka sijoittuu samaan fantasiauniversumiin kuin palkintoja ja kansainvälistä ylistystä kahminut Korpinkehät-sarja" (Jalava

Voit katsoa kirjatrailerin tästä.

Oma arvio:

Olen jankuttanut parin viime vuoden ajan kyllästymisestäni ja pettymyksistäni fantasiaan. Olen jättänyt monia aloittamiani sarjoja kesken, muun muassa siksi, että keskittymiseni ei ole riittänyt monimutkaisiin fantasiamaailmoihin, mutta myös siksi, että niissä on toistunut usein samat lainalaisuudet. Olen silti odottanut tätä Siri Pettersenin uutta Vardari-trilogian avausosaa Rautasusi kuumeisesti. Rakastin kirjailijan Korpinkehät-trilogiaa, enkä ole lukenut sen veroista ennen enkä jälkeen. Vielä kun kuulin, että tämä uusi eeppinen sarja sijoittuu samaan fantasiauniversumiin kuin Korpinkehät, en voinut olla innostuneempi. Palauttaako Rautasusi jälleen uskoni ja intoni fantasiaan?

Juva ei tappanut susia rahasta eikä varsinkaan metsästämisen ilosta. Hän tappoi, koska hänen oli pakko. Koska maailma olisi ratkennut liitoksistaan, jos hän olisi lopettanut. (s. 24)

Kirjan päähenkilö, nuori nainen nimeltä Juva, on tarinan alussa vaarallisessa susijahdissa, joka valitettavasti menee pahasti pieleen erään osaamattoman tulokkaan takia, joka paljastuu vieläpä veritrokariksi. Nämä myyvät sudenverta niitä janoaville, vaikka metsästettyjen susien veri kuuluu ehdottomasti kiville. Juvan pisteliäs ja päämäärätietoinen luonne tulee heti alussa selväksi, kun hän antaa mielipiteensä moisesta tunaroinnista. Susijahti on Juvalle kaikki kaikessa, mutta kaikkein eniten hän haluaisi olla tukijansa Broddmarin mukana metsästämässä kaupungin susitautisia. Siihen sairastuvat ne, jotka ovat nauttineet saastuttavaa sudenverta huumaustarkoituksessa. Broddmar kuitenkin kieltäytyy jyrkästi ottamasta nuorta Juvaa niin vaaralliseen hommaan.

---Nuorin sisarista, punapukuinen, ymmärsi paholaisen olevan kaikkialla. Kaikissa sydämissä. Hän ei tehnyt mitään, ja jäi eloon. Siitä saakka verenlukijat ovat aina tienneet, missä paholainen on. (s. 53)

Juvan äiti, Lagalune, on kohuttu verenlukija ja kunnioitetun Verenlukijain killan puheenjohtaja. Juva ei voi arvostaa äitinsä ammattia, koska hän kokee sen huijauksena: eivät verenlukijat osaa lukea ihmisiä oikeasti. Juvalla on skyky lukea ihmisiä, mutta sen hän pitää omana tietonaan. Hänellä on muitakin murheita: eräs Rugen jätti hänet aiemmin kuin nallin kalliolle, Broddmar ei ota häntä susitautisten jahtiin ja oudot sydämentykytykset vaativat häntä käyttämään hermoja rauhoittavaa juomaa, Torapiikkiä. Kun Juvan 16-vuotias sisar Solde hakee Juvan sairaan äitinsä luo, lähtee Juva melko ynseästi äitiään tapaamaan. Äiti haluaa Juvan muuttavan takaisin luokseen ja perivän äitinsä aseman tämän kuoltua. Juvaa vain ei voisi vähempää kiinnostaa.

Sitten kylällä tapahtuu kummia. Paikallaan pysyneet kivikehät ovat liikahtaneet ja niiden keskellä oleva Todistaja-patsas on alkanut liikkua. Huhutaan, että Mahti on palannut. Kivikehiä vartioidaan nyt entistä tiukemmin.

Hän veti henkeä ja keräsi ajatuksensa sydämestään. Hän tukahdutti pelon, jonka sydämentykytys aina nosti pintaan, ja keskittyi hauraaseen yhteyden tunteeseen. Siihen, että oli jonkin vaarallisen lähellä. Jonkin, joka haisteli hänen sydäntään. (s. 97)

Todistajan liikkumisen jälkeen alkaa monimutkaisten vyyhtien ketju: Sen jälkeen kun Juva näkee äitinsä kiistelemässä pelätyn vardarin, Nafraímin kanssa, Lagalune menehtyy. Hän saa koristua viimeisillä voimillaan Juvalle, että tämä perisi kaiken eikä saa ikinä antaa Paholaista muille.  Paholaista, jota Juva on lapsesta saakka pelännyt, ja jonka on vannottu hänelle olevan pötyä. Äiti sanoo nyt sen olevan totta. Soldesta ei olisi Verenlukijain killan johtajaksi, äiti varoittelee Juvaa.  Juva tajuaa, että jotain vaarallista on nyt meneillään, mutta häneltä kestää aikaa tajuta, mikä ja missä on tuo paholainen, jota ei pitänyt olla olemassakaan. Hän ei haluaisi myöskään jatkaa äitinsä perintöä ja tuhoaa siksi äitinsä testamentin, jotta Solde saisi haluamansa perinnön. Kaikki ei mene kuitenkaan Juvan suunnitelmien mukaan, sillä moni muukin saa surmansa Lagalunen jälkeen. Kuka on murhaaja, Nafraímko?

Haluaisin kertoa niin paljon enemmän tästä kirjasta, mutta en voi alkaa kuitenkaan spoilata enempää. Voin vain kertoa, miten nerokkaalla tavalla puuttuvat palaset alkavat loksahdella kohdalleen: Juva tekee hyvin merkittävän löydön kotoaan ja saa viimein selville merkillisten sydämentykytystensä syyn. Juva joutuu punnitsemaan sitä, keneen voi luottaa ja mitkä ovat oikeamielisiä ratkaisuja. Hänen perässään ovat  kuolemattomat vardarit, jotka havittelevat häneltä yhtä asiaa. Tätä Juva ei aio missään nimessä heille antaa. 

Hän etsi katseellaan Nafraímia, mutta tiesi ettei löytäisi tätä. Tiesi sen, sillä hänen ruumiissaan oli vain yksi sydän, eikä se ollut milloinkaan ollut niin pieni. Hauras, murtuva kuori ja yksinäinen pulssi. Kipeä ja herkkä, kuin henkäys. (s. 476)

Siri Pettersen on onnistunut jälleen luomaan kiehtovan ja omalaatuisen fantasiakirjan, jonka luin ahmimalla. Mukana on sopivasti vaaran ja intohimon tunteita, jotka sekoittuvat kirjan pahaenteiseen tunnelmaan. Vaikka kirja ei suoranaisesti kytkeydy Korpinkehät-trilogian tiettyihin henkilöihin ja paikkoihin, se antaa viitteitä siitä, miten samassa maailmassa liikutaan. Korpinkehissä puhutaan muun muassa ihmisistä, unohdetuista, jotka ovat saaneet saastutettua verta ja elävät ikuisesti, mutta kärsivät janotessaan lisää. Ovatko he juuri vardareita, mietiskelin lukiessani. Uskon, että kytköksiä tulee olemaan vielä enemmän, jos seuraavissa osissa matkataan toisiin ulottuvuuksiin. En vain tiedä, miten ihmeessä maltan odottaa seuraavaa osaa. (Täytyy kai opetella lukemaan norjaksi.)

En ole ehkä ihan samaa mieltä kirjaston kanssa, että kirja olisi lasten ja nuorten aineistoa. Jalava-kustannuksen ja Risingshadow -sivuston mukaan kirja on aikuisten fantasiaa, ja komppaan kyllä tätä. Vaikka päähenkilö on nuori, on kuumimmat seksisävytteiset kohtaukset mielestäni kuvailultaan enemmän aikuistasoa. Muutenkaan en mieltäisi kirjaa luonteeltaan YA:ksi, kuten en Korpinkehiäkään. Miksei selkeästi aikuisille suunnattu fantasiasarja voisi olla kirjastossa aikuisten fantasiahyllyssä? 

Suosittelen tätä erityisesti sellaiselle lukijalle, joka ei ole  aiemmin uskaltautunut lukemaan fantasiaa. Pettersen osaa kirjoittaa hyvin kiehtovalla tavalla, hänen luomaansa fantasiamaailmaan on helppo astua ja siinä viihtyy. Lisämausteena on kiehtovia hahmoja ja kuumia kohtauksia, jotka antavat lupausta jostain vieläkin kuumemmasta jatkossa. Ikäsuositukseni on 16+

En ole pitkään aikaan antanut täysiä pisteitä kirjalle. Mutta nyt...

Annan arvosanaksi 5+  

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.


Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

Korpinkehät-trilogia: Siri Pettersen


Lisään kirjan Booklist Queen haasteen kohtaan:

A Highly Anticipated Book


lauantai 19. kesäkuuta 2021

If you come softly: Jacqueline Woodson.

 If you come softly: Jacqueline Woodson. Puffin Books 2010. (G.P. Putnam's Sons 1998)

Kansi: Theresa Evangelista, @master me, @Frits Berends

"A lyrical story of star-crossed love perfect for readers of The Hate U Give, by National Ambassador for Children’s Literature Jacqueline Woodson

Jeremiah feels good inside his own skin. That is, when he's in his own Brooklyn neighborhood. But now he's going to be attending a fancy prep school in Manhattan, and black teenage boys don't exactly fit in there. So it's a surprise when he meets Ellie the first week of school. In one frozen moment their eyes lock, and after that they know they fit together--even though she's Jewish and he's black. Their worlds are so different, but to them that's not what matters. Too bad the rest of the world has to get in their way. "

Oma arvio:

Halusin tutustua Jacqueline Woodsonin kirjallisuuteen sen jälkeen, kun luin hänen ensimmäisen suomennetun teoksensa Ruskea tyttö unelmoi. Jäin ihmettelemään, miksen ole koskaan aiemmin kuullut hänestä, vaikka hän on saanut lukuisia palkintoa ja kirjoittanut toistakymmentä YA-kirjaa. Miksi ihmeessä hänen teoksistaan on suomennettu vain yksi, ja vasta tänä vuonna?

Varasin kirjastosta summanmutikassa tämän teoksen, joka vaikutti sopivalta romanttisine teemoineen. Kirjan nimi, If you come softly, teki myös minuun vaikutuksen, sillä se on ihanan herkkä ja sopii kirjan tunnelmaan. Kirjan nimi tulee Audre Lorden runosta, jonka Jeremiah lausuu Ellielle puistossa. Kirjan alussa on myös sitaatti kyseisestä runosta.

 

If you come as softly

as the wind within the trees

You may hear what I hear

See what sorrow sees.

 

Insta love jakaa mielipiteitä. Jotkut eivät voi sietää kirjoja tai elokuvia, joissa pääpari rakastuu toiseensa heti ensikatseesta. Jeremiahin ja Ellien tarina on ehdottomasti rakkautta ensi silmäyksellä, mutta niin uskottavasti kirjassa esitetty, että miten kukaan voisi tästä olla pitämättä. 

Kirjassa vuorotellaan kahden 15-vuotiaan henkilön näkökulmia; Jeremiah on koulun baseballjoukkueen vahva tähti. Hän ei halua kertoa kenellekään, että hänen isänsä on hyvin kuuluisa näyttelijä, ja äiti menestynyt kirjailija. Hän tuntee itsensä erittäin mustaksi uudessa Percyn koulussa, jossa valtaosa on valkoisia. Ellie on rikkaan valkoisen perheen tytär, joka näkee omasta ikkunastaan Central Parkin. Hänen isänsä on kiireinen lääkärin työssään ja äitiään hän ei suostu kutsumaan äidiksi, vaan Marioniksi, koska äiti kutsuu Ellietä Elishaksi. Ja koska äiti on lähtenyt jo kaksi kertaa hänen elämästään. 

Ensimmäisenä koulupäivänään Jeremiah ja Ellie törmäävät toisiinsa, Ellien paperit leviävät lattialle ja sitten heidän katseensä kohtaavat niitä keräillessä. (Aivan, mikä ihana klisee!) Jeremiah kertoo oman nimensä, mutta ei saa tietää Ellien nimeä. Kumpikaan ei saa toista mielestään, mutta harmikseen he eivät tapaa toisiaan pitkään aikaan uudestaan tämän jälkeen, vaikka ovat samassa koulussa. Kirja on ehtinyt jo puoleen väliin, kun vasta alkaa oikeasti tapahtua tämän parin välillä. Mutta miten ihanaa, että he kumpikin ovat kypsytelleet ajatuksiaan toisista sillä aikaa. Molemmat ovat miettineet muun muassa sitä, onnistuisiko heidän seurustelunsa, koska toinen on musta ja toinen valkoinen. Ellie epäilee lähinnä perhettään, sillä hänestä tuntuu, että he saattavat olla aika suvaitsemattomia. Ellien sisko Anne sanoo hiukan tökerösti, kun tämä kertoo olevansa ihastunut mustaan poikaan. Jeremiah taas ajattelee, haluaako aiheuttaa Ellielle kiusallista oloa, sillä hän on oppinut tuntemaan ihmisten katseet ja suhtautumisen häneen.

I'm going to kiss you soon, Jeremiah had found himself thinking. I don't know when or where or how, but soon I'm going to kiss you. (s. 101)

Sitten eräänä päivän Jeremiah siirtyy samalle kurssille Ellien kanssa, istuu tämän viereen ja he viimeinkin pääsevät juttelemaan. Eräänä päivänä he päättävät lintsata yhdessä, menevät puistoon istumaan ja Jeremiah lausuu Ellielle aiemmin mainitsemani runon. He ovat erottamattomat, mutta tapailevat alkuun salassa. Ellie ei missään nimessä halua esitellä Jeremiahia perheelleen, sillä epäilee vieläkin heitä. Voiko hän salailla heidän rakkauttaan loputtomiin? Jeremiahkaan ei ole aluksi täysin rehellinen, sillä ei halua paljastaa vanhempiensa kuuluisuutta.

"Feels like I'm spinning," he said softly. " Or like the whole world is spinning and I'm the only thing on it that's not moving." (s. 112)

Vaikka kirjan pääpaino on nuoren parin rakkaudessa, kirjassa käsitellään hienosti muitakin teemoja. Kirjassa pohditaan mustiin kohdistuvaa eriarvoisuutta esimerkiksi Miahin isoisän näkökulmasta. Miahin isä on myös kieltänyt tätä juoksemasta valkoisten asuttamilla alueilla. Miah joutuu miettimään eriarvoisuuttaan erityisesti Ellien kanssa ollessaan, sillä he saavat osakseen pahoja vilkaisuja niin mustilta kuin valkoisiltakin. Jeremiah on myös yhä surullinen vanhempiensa erosta, josta on jo jonkin verran aikaa. Hän ei voi käsittää, miten hänen isänsä on voinut lakata rakastamasta hänen äitiään ja ottanut uuden naisen elämäänsä. Elliellä on myös omat surunsa: hän ei voi luottaa äitiinsä Marioniin enää koskaan, sillä hänen lähtönsä aiemmin aiheutti niin pysyvän jäljen hänen sydämeensä. Isä tekee paljon työtä ja muut sisarukset ovat jo muuttaneet muualle, joten Ellie tuntee välillä itsensä yksinäiseksi  hienossa huoneessaan. 

Kirjan loppu yllättää minut totaalisesti. Se todella jättää lukijan miettimään, miten sattumanvaraista kaikki voi olla. Pidin oikein kovasti tästä kirjasta, joka sai mahdutettua paljon mietittävää 181 sivuun. Kirjalle olisi myös jatko-osa Behind you, jonka haluaisin ehdottomasti vielä joskus lukea.

Annan arvosanaksi 5-

Lainasin tämän kirjan kirjastosta.


Muissa blogeissa:

Bound by words

Beauty is a sleeping cat

The Lesser joke

Regular rumination


Samantyylistä luettavaa:

Rakkaus suurempi kuin meri: Tahereh Mafi

Dear Martin: Nic Stone

 

Lisään kirjan Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -lukuhaasteen kohtaan:

Rodullistettu päähenkilö


tiistai 15. kesäkuuta 2021

Kirja-arvonnan voittaja on....

 Arvoin tänään kirja-arvonnan voittajan, ja onnetar suosi Instagramin puolella osallistunutta Sofiaa (@sofiavaleksandra). Onnea hänelle ja kiitos kaikille osallistuneille!

Alla oleva linkki vie arvontavideoon IG:n puolella:

https://www.instagram.com/p/CQJiZkMnQKX/?utm_source=ig_web_copy_link

Ruskea tyttö unelmoi: Jacqueline Woodson


Ruskea tyttö unelmoi: Jacqueline Woodson. Suomentanut Katja Laaksonen. S&S 2021
 

Englanninkielinen alkuteos (2014): Brown Girl dreaming. Kansi: Theresa Evangelista

"Ajankohtainen nuorten klassikko vihdoin suomeksi

Jacqueline Woodson kasvoi sekä etelävaltioihin kuuluvassa Etelä-Carolinassa että New Yorkissa ja tunsi olevansa aina vain puolittain kotona. Tässä säeromaanissa hän herättää eloon lapsuutensa ja nuoruutensa ja kertoo, millaista oli kasvaa Yhdysvalloissa ruskeana tyttönä 1960- ja 70-luvuilla, kun rotuerottelulakien kumoamisesta ei vielä ollut kauan ja kansalaisoikeustaistelu alkoi vähitellen tulla osaksi hänen todellisuuttaan.


Koskettavan muistelmateoksen jokainen runo on täynnä tunnetta, jokainen säe kurkistus omaa ääntänsä etsivän nuoren sieluun. Teos todistaa erityisesti siitä voimasta ja
ilosta, jonka Woodson jo nuorena löysi kirjoittamisesta, huolimatta siitä, että hänellä oli lukihäiriö. Rakkaus tarinoihin sytytti rakkauden kirjoittamiseen." (S&S)

Oma arvio:

Aloin lukea tätä säeromaania tietämättä, että se perustuu kirjailijan itsensä elämään. Jossain alkuvaiheessa hoksasin sen onneksi kuitenkin. Tämä Jacqueline Woodsonin Ruskea tyttö unelmoi on siis ensimmäinen lukemani omaelämäkerta säeromaanin muodossa, huippua! Woodson on erittäin tuottelias nuortenkirjailija Yhdysvalloissa, mutta nimi oli minulle ihan outo. Jälleen taas yksi hyvä esimerkki siitä, miten heikosti suomennetaan muualla suosittua nuortenkirjallisuutta. Toivottavasti Woodsonin teokset ylittäisivät tämän säeromaanin myötä julkaisukynnyksen Suomessakin jatkossa.

Säeromaanissa Jacqueline käy läpi lapsuuttaan kolmessa eri kaupungissa: hän syntyy Jackin ja Maryn tyttärenä Ohiossa, mutta vanhempien erottua he muuttavat takaisin äidin synnyinseuduille, Etelä-Carolinaan, jossa asuvat äidin iäkkäät vanhemmat Georgiana ja Gunnar, ja jossa rotuerottelun jäljet näkyvät yhä selvemmin kuin Ohiossa. Myöhemmässä vaiheessa äiti lähtee etsimään parempaa elämää New Yorkista ja lapset jäävät mummin ja ukin hoiviin. Äiti lupaa, että joku päivä hän hakee lapsetkin isoon kaupunkiin. Jacqueline ei haluaisi jättää mummia ja ukkia, hän viihtyy leppoisassa Nicholtownissa. 

Isoisä siis uskoo,

että jos upottaa kätensä koleaan maahan, 

se antaa vastineeksi

kaiken mitä siltä on pyytänyt.

Tuoksuhernettä ja kaalia

vihreää paprikaa ja kurkkua

lehtisalaattia ja vesimelonia (s. 51)

Jacquelinen isoäiti on jehovan todistaja ja ottaa myös lapset mukaan kokouksiinsa ja myöhemmin ovelta ovelle julistamaan sanaa ja myymään Vartiotorni-lehteä. Lapsen näkökulmasta koettuna ja kerrottuna nämä kokemukset tuntuvat luontevilta, asiaan kuuluvilta, vaikka Jacqueline niitä välillä hieman ihmettelee ja harmitteleekin. Isoisä ei osallistu näihin menoihin ollenkaan, joten isoäidin ei auta kuin hyväksyä tämä. Saan sen käsityksen, ettei myöskään lasten äiti ole mukana Jehovan todistajissa, mutta kuitenkin antaa mummon ottaa lapset mukaansa menoihinsa.

Etelän väki taitaa puhua jostain toisesta

New Yorkista. Siitä missä

rahaa sataa suoraan taivaasta ja timantit kimaltavat

kaduilla. (s. 129)

Sitten koittaa se päivä, kun äiti hakee lapset suureen, suureen kaupunkiin, New Yorkiin. Jacqueline joutuu jättämään tutun mummolan, naapuruston rasittavat Corajasensiskot, suoristusraudan käryn, lettinauhat, jotka sidottiin päähän jokasunnuntaisille julistuskierroksille, papan yskänpuuskat, puutarhatyöt. Äiti saa heille uuden pikkuveljen, jonka nimeksi tulee Roman. New York ei oikein aluksi vakuuta Jacquelinea harmaine betoniseinineen, meluineen ja puuttomine katuineen. He muuttavat Kay-tädin alakertaan. Kauaa ei Jacqueline ehdi tätiään tuntea, kun sattuu onnettomuus ja täti menehtyy pudottuaan portaista. Tuntuu, että Jacquelinen elämä on täynnä traagisia sattumuksia: Hänen Odell-enonsa on menehtynyt jäädessään auton alle, Robert-eno joutuu vankilaan ja Gunnar-isoisä menehtyy lopulta keuhkosyöpään.

Kun luokkatoverini kysyvät, miksi

en saa vannoa uskollisuuttani Yhdysvaltain lipulle,

sanon uskontoni ei salli sitä sen sijaan että toteaisin:

Minä olen maailmassa, mutta en kuulu maailmaan. Eivät he

tajuaisi. (s. 145)

Jacqueline aloittaa koulun ja jatkaa mummon toiveesta Jehovan todistajana uudessa kaupungissakin. Tämä herättää tietysti hieman eriarvoisuutta koulussa, sillä Todistajilla on monenlaisia rajoituksia. Isosisko Odessa osoittaa neroutensa pärjäämällä koulussa erinomaisesti, pikkuveli Hope on taas tavattoman taitava tekemään kemiallisia kokeita huoneessaan ja on muutenkin kiinnostunut luonnontieteistä. Hänellä on myös kaunis lauluääni. Jacqueline etsii omaa kykyään: hän ei pärjää koulussa kauhean hyvin, mutta hän on aina ollut täynnä tarinoita, joita hän tykkää sepittää muille. Harmi vain, että tätä kykyä ei ole kukaan hänen lähipiirissään osannut arvostaa. Kukaan ei tiedä, että lukihäiriö varjostaa Jacquelinen koulumenestystä. Sitten pikkuveljen, Romanin outo sairaus alkaa varjostaa perheen elämää. (Syy sairauteen on uskomaton, etenkin nykymaailman vinkkelistä katsottuna. Onneksi nykyään ollaan viisaampia asiassa kuin asiassa.)

Lopeta haaveilu, äiti sanoo.

 

Jatkan siis sanojen kirjoittamista

niin että laulut ja tarinat ja uudet maailmat

pääsevät ujuttautumaan

muistiini. (s. 197)

Ruskea tyttö unelmoi sisältää niin valtavasti kaikkea, että ihan hämmästyttää, miten Woodson on saanut kaikki mahdutettua yhteen säeromaaniin. Jacquelinen tärkeät ihmiset saavat sijansa tarinassa, niin perhe, sukulaiset kuin uusi paras ystävä Maria, johon hän New Yorkissa tutustuu. Hän on saanut tiukan kotikasvatuksen, sillä heidän äitinsä piti huolen, että he puhuivat ja käyttäytyivät moitteettomasti.  Mustien ihmisoikeustaistelut sivuavat tarinaa, mutta koska tämä on kirjoitettu onnistuneesti lapsen näkökulmasta, ei niihin pureuduta kovin syvälle. Samoin jehovalaisuus on läsnä koko kirjan lähinnä toteavana ja välillä hieman ihmettelevänä, mutta ei sen syvällisemmin ruodittuna. Lopussa Jacqueline myöntää, että vaikka identifioituu Jehovan todistajaksi, ei ole kuitenkaan uskossa. On hienoa, että pienestä tarinansepittäjästä on kasvanut kirjailija, joka on selättänyt lukivaikeuttensa ja todistanut kaikille, että hänelläkin on jokin oma kyky.

Annan arvosanaksi 4 

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

-

 

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

19. Kirjassa leikitään

Booklist Queen -haaste saa ruksin kohtaan:

Bestselling memoir


tiistai 8. kesäkuuta 2021

Matalapaine / Korkeapaine: Salla Simukka

 Matalapaine / Korkeapaine: Salla Simukka. Tammi 2021

Kansi: Laura Lyytinen, Istockphoto

"Yksi kesä. Kaksi tyttöä. Helteenkuuma ja sateenkirkas rakkaus, joka muuttaa maiseman toiseksi.

Suositun YA-kirjailijan voimakas, todentuntuinen romaani kahden nuoren kesästä ja rakkaudesta, epävarmuuksista ja etsinnästä.

Matalapaine/Korkeapaine kertoo peruskoulun juuri päättäneiden tyttöjen tarinan molemmista näkökulmista.

Varpu on aina ollut sivustakatsoja, jolle hiljainen rannikkokaupunki on tuntunut väärältä paikalta. Nyt hän elää viimeistä kesää ennen pääsyä lukioon toiselle paikkakunnalle, joka avaa hänelle aivan uudenlaisen maailman. Kesän ei pitäisi tarjota mitään yllätyksiä – mutta sitten Saga kävelee merestä hänen viereensä ja suutelee.

Molemmilla tytöillä on salaisuutensa ja pelkonsa, joita ei lausuta ääneen. Molempien kotona asuu painostava hiljaisuus. Varpun itsevarman pinnan alla vaanivat epävarmuuden syvät vedet, Sagan huolettomuus kätkee niin synkkää surua, vihaa ja epätoivoa, ettei mikään auringonpaiste saa varjoja väistymään. Rakkaudessa pitäisi luottaa ja uskaltaa, mutta onko se liian suuri vaatimus?

Matalapaine/Korkeapaine on voimakas, koskettava ja kaunis, suuria tunteita kannattelee Simukan kevyt ja ilmava kerronta, niin tosi että se tuntuu kehossa asti."(Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Sopivasti jokavuotisen Pride-lukuhaasteen puitteissa sain kätösiini tämän Salla Simukan uutuuden, kääntökirjan Matalapaine / Korkeapaine, joka kertoo kahden tytön kohtaamisesta, rakkaudesta, kipukohdista ja epätoivosta. Kääntökirjan molemmista puolista kertyy sivuja luettavaksi yhteensä vain 138, ja kerronta on kevennettyä, väliin jopa säeromaanimaista,  joten tämä on todella nopeasti luettava välipala. Siitä huolimatta ei tätä kuitenkaan purematta niele, sillä kansien sisään kätkeytyy todella isoja asioita kahden eri näkökulmahenkilön kautta kerrottuna. 

Ei puhuta tästä kenellekään. Tää on meidän salaisuus. (Matalapaine; s. 19)

Luin ensin kääntökirjasta Matalapaine-puolen, joka kertoo Varpun tarinan. Varpu on tullut muiden tapaan juhlimaan peruskoulun päättymistä uimarannalle, yksin, sillä hänen parhaat ystävänsä Veli ja Miranda ovat lähteneet kesätöihin naapurikaupunkiin. Varpulla on aavistus siitä, että heidän kolmikko on hajoamassa, koska Miranda valitsi mieluummin Velin työparikseen. Varpu ei tunne kuuluvansa uimarannalla ilakoivaan joukkoon, vaan siemailee siideriään yksikseen ja miettii myhäillen, kuinka hän aloittaisi syksyllä ihan eri lukiossa kuin muut. Varpua kuitenkin varjostaa huoli rahasta, sillä hänen yksinhuoltajaäidillään ei mene oikein hyvin. Isällä taas on uusi perhe Islannissa. Sitten Varpu näkee hänet: kaunis Saga, joka on koulun suosituimpia tyttöjä ja täysin Varpun saavuttamattomissa. Vai onko sittenkään?

Ajattelen, että voin lopettaa milloin vain.

Mutta sitten en voikaan.

En haluakaan.

Haluan vain jatkaa. (Korkeapaine: s. 20)

 

Toinen puoli, Korkeapaine, kuulostaisi nimen perusteella valoisammalta puolelta, mutta sitä se ei ole. Sagan elämää on pitkään varjostanut äidin sairaus, jolle ei tunnu olevan parannuskeinoa. Enää he voivat vain odottaa ja pelätä äidin kuolemaa. Sitten Saga näkee uimarannalla Varpun, joka on tehnyt hänet kumman levottomaksi kiharilla hiuksillaan ja pehmeillä muodoillaan. Saga päättää humalan turvin ja utelaisuudesta suudella Varpua. Tämän jälkeen Saga ei voi enää keskittyä muuhun. Varpu vie hänen ajatuksensa pois äidistä ja perheessä vallitsevasta tunnelmasta. Tyttöjen kesän täyttää satunnaiset tapaamiset leikkimökissä ja kuumaakin kuumempi, kokeileva seksi. Saga ei halua kertoa Varpulle itsestään mitään, ettei illuusio rikkoutuisi. Hän ei myöskään halua, että kukaan saa tietää heistä.

Hävettääkö sinua olla minun kanssani enemmän siksi, että olen tyttö vai siksi, että olen köyhä? (Matalapaine: s. 53)

Hieman tästä poskia punehduttavasta romanssista jää hyväksikäytön maku suuhun. Tokihan Varpu on ihastunut Sagaan, mutta sitä suuremmalla syyllä tuntuu hieman oudolta heidän kuuma kesäromanssinsa. Uimarannalla känninen Saga suutelee lupia kysymättä Varpua ja katoaa sitten paikalta. Myöhemmin tyttöjen uimareissulla Saga vie Varpua kuin pässiä narusta, tarttuu tämän rintaan ja sormettaa huipulle. Ja taas hän katoaa paikalta. Omassa osiossaan Saga myöntää, että Varpu on hänelle pakokeino kaikesta pahasta, mutta että tämä heidän välisensä jää kesäromanssiksi. Varpu taas toivoisi enemmän. Kirjan avoimeksi jäävä loppu on toki lohdullinen. 

Tämä kestää vain yhden kesän.

Kun kesä loppuu, tämä loppuu.

Ei ole muuta vaihtoehtoa.

En jaksa elää välitilassa pidempään. (Korkeapaine: s.39)

Kääntökirja ei ole mikään pelkkä heleä kesäromanssi, vaan tyttöjen hekumallista kesää varjostaa molempien suuret huolet. Kirja ei vie kuitenkaan kaikkea toivoa. Suosittelen lukemaan osion Matalapaine ensin, kuten minä tein, mutta myös Korkeapaine käy toki aloitusosaksi. Kirjassa on kuvattu vähäisen sivumäärän puitteissa mielestäni hienosti heräävää seksuaalisuutta ja oman identiteetin pohdintaa. Seksikuvaukset ovat suorasanaisia, mutta silti hienotunteisen kauniita. Kääntöpuolissa tulee myös hienosti esille se, miten ennakkoluulot määrittävät usein sitä, miten toisiin ihmisiin suhtaudumme. Asiat eivät aina ole niin, kuin ne ulospäin näkyvät.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 

Muissa blogeissa/vlogeissa:

Sivupiiri vinkkaa

 

Samantyylistä luettavaa:

Valoa valoa valoa: Vilja-Tuulia Huotarinen

Kun enkelit katsovat muualle & Minuuttivalssi: Salla Simukka 

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

11. Kirja kertoo köyhyydestä 

Booklist Queen haaste saa ruksin kohtaan:

A summer read

Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia - haaste saa kirjan kohtaan:

lgbtq+romanssi