Kansikuvataidetta ~ Keväisen kesäinen kansikuvahaaste 2017

Kuinka paljon kirjan kansikuva vaikuttaa kirjan valintaan? Minkälaisia mielikuvia kansikuva luo sisällöstä? Voiko kansikuvan perusteella saada väärän kuvan kirjasta? Mitkä värit ovat yleisimpiä kirjojen kansissa? Miten naiset esitetään kirjankansikuvissa?

Tänään päättyy Sivutiellä-blogin lanseeraama Keväisen kesäinen kirjankansihaaste, joka alkoi 16. toukokuuta. Sirri haastoi kaikki tarkastelemaan kirjojen kansia ja käsittelemään havainnoimaansa omalla tavalla blogissaan: voi analysoida, voi ottaa feministisen näkökulman jne.

Kuva: Pixabay

Minä otin haasteeseen mukaan kaikkien niiden kirjojen kannet, jotka olen postannut haasteen olemassaolon aikana blogiini, eli yhteensä 30 kantta. Mukana on niin aikuisten kaunokirjallisuutta, runoteos, novellikokoelma, nuortenkirjoja ja ya-kirjoja; fantasiaa, kauhua, dystopiaa. (Pois jätän kuitenkin lastenkirjojen kannet, sillä niitä pitäisi tarkastella omana ryhmänään.) Koska en oikein keksinyt, mistä näkökulmasta alkaisin kansikuvia katsella, ajattelin lähinnä ryhmitellä niitä ja tarkastella niiden teemoja ja kuva-aiheita pintapuolisesti. Lopuksi esittelen kesän 2017 TOP3 kannet.

Naiset ja tytöt kansikuvissa

Sirri  kirjoittaa blogissaan siitä, miten monessa naiskirjailijan kirjoittaman kirjan kannessa nainen katsoo aina poispäin kuvasta. Kiinnostuin tuosta ilmiöstä ja kokosin tähän nyt kaikki kuvat, joissa on naisia.

Kolmestakymmestä kannesta suuressa osassa eli yhdeksässätoista on nainen/tyttö. Näistä suurin osa (14) on naisen kirjoittamia kirjoja, ja suunnattu lähinnä nuorille aikuisille naisille, ja suurimmassa osassa nainen on päähenkilönä, joten asia selittyy sillä hyvin loogisesti.

Suoraan kohti katsovia  naisia kansista löytyy viisi. Sarah J. Maasin Throne of Glass - Lasipalatsi -kirjan kannessa miekoin aseistettu nuori nainen kävelee hyvin uhkaavan näköinen ilme kasvoillaan kohti. Hän onkin tuon nuorten aikuisten fantasiakirjan oikea kick-ass-sankaritar.  

Margaret Atwoodin dystopia-klassikko Orjattaresi esittelee päättäväinen ilme kasvoillaan kohti katsovan naisen, joka näyttelee HBO Nordicilla esitettävän Handmaids Tale -sarjan pääosaa. Kyseessä on siis niin sanottu elokuvakansi, mutta minusta sellaiseksi hyvin harkittu ja puhutteleva. Tosin ihmetyttää kirjan nimen sijoituspaikka suoraan naisen kasvojen keskiosan päälle. 

Atwoodin toisen dystopiakirjan Oryx ja Crake kannessa niin ikään katsoo suoraan kohti nainen, jonka kasvot on kuitenkin pikselöity ja mahtuvat vain osittain kanteen.

 C.J. Daughertyn Night School-sarjan kirjoista toisessa osassa Yön perintö nuori, tummatukkainen, kalpeakasvoinen nainen katsoo suoraan kameraan. Ilme on määrätietoinen, ja osa kasvoista on jäänyt hiusten ja ison vaahteranlehden taakse. Lukemissani sarjan kahdessa muussa osassa, Yön valitut ja Fracture, nuori nainen ei katso suoraa eteenpäin, vaan molemmissa hieman alaviistoon. Lisäksi silmät ovat kiinni ja osa kasvoista on taas hiusten peitossa. Pidän kovasti kolmannen osan Fracture kannessa olevasta särkynyt lasi -efektistä.

Anne Leinosen fantasiakirjassa Kirjanoita näkyy vain osittaisesti tytön kasvot yhden kirjaimen sisältä, ja jos tarkkoja ollaan, tyttö ei katso ihan suoraan kohti vaan hiukan yläviistoon. Kannen pääosassa on kuitenkin kirjan nimi, jonka taustaa koristaa lentävät kirjat ja taikapöly tms. 

Jay Asherin Kolmetoista syytä -kirjan elokuvakansiversiossa taas näkyy harsomaisena heijastuksena itsemurhan tehneen tytön vakava, ehkä hiukan syyttävä ilme.

Saman kirjan alkuperäinen kansi näyttää kiikussa istuvan surumielisen tytön.

Ilkka Auerin nuorille suunnatun kauhukirjan kannessa on kirjan nimihahmo, Anastasia-aave, joka on kokenut karmean kohtalon. Hän ei katso suoraan eteenpäin, vaan on silmät kiinni ja hyvin murjotun näköinen. Tämä tekee hänestä vähemmän kammottavan, kuin että tyttö tuijottaisi suoraan eteenpäin tummilla silmillään. Brocin taiteilema kansi on todella goottihenkisen kaunis.

Jane Austenin klassikkoteosten Järki & tunteet ja Ylpeys & ennakkoluulo yhteisniteen kannessa on kirjan teemaan sopiva kansi, jossa 1800-luvun leninkiin pukeutunut nainen paijaa söpöä karitsaa ja katsoo  tyynesti takaviistoon.

Kolmessa tyttörakkaudesta kertovassa kirjassa kansikuvissa on sisältöönsä viittaava teema: Salla Simukan yhteisniteenä julkaistussa Kun enkelit katsovat muualle & Minuuttivalssi -romaanin kannessa on toisessa kahden tytön kädet koskettamassa toisiaan, ja toisessa kaksi ainakin ylävartalostaan paljasta naista lähekkän, mutta katsee kummallakin suunnattuna toisistaan poispäin. Kuvassa on seksuaalinen lataus, mutta myös hiukan ristiriitaa, sillä toinen näyttää hiukan ylpeältä, kun taas toinen vetäytyvältä.

Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa -teoksen kannessa on kaksi hymyillen suutelevaa tyttöä valoa hehkuvalla nurmikolla. Kansi henkii kuplivaa iloa, nuorta rakkautta ja valoa.

Nicola Yoonin nuorille aikuisille suunnatun Kaikki Kaikessa -teoksen elokuvakannessa on lasin takaa toisiaan katsovat nuoret, jotka kuitenkaan eivät katso suoraan toisiaan kohti. Nainen katsoo alaviistoon ja lasin pinta heijastaa hänen kasvonsa kannen katsojalle. Nuori mies katsoo naista kysyvä, utelias ilme kasvoillaan. Kansikuva välittää hyvin tunnelman, miten nämä nuoret ovat niin lähellä, mutta niin kaukana toisistaan. Nuori nainen on tässä hiukan ujo, väistää katsettaan, mikä on aika perinteinen asetelma.

Brandon Sandersonin fantasiatrilogian avausosan Viimeinen valtakunta kannessa pääosassa on kaunis, harmaansävyillä maalattu kaupungin siluetti, jonka edustalla kävelee sinisen usvan seassa naishahmo viitassaan. Vaikka Vin-niminen nainen on kirjassa tosi suuressa roolissa, on kannessa fantasiakirjoille tyypillinen laajemman perspektiivin kuva ja naishahmo on vain sivuroolissa.

Kansikuvien tylsimysosastoa edustaa Kodin suuret klassikot -sarjaan kuuluvan Minna Canth kokoelman osan 2 kansi, joka on tasaisen harmaa ja oikeassa alalaidassa on nutturapäisen naisen siluetti, todennäköisesti Minna Canthin itsensä.

Edith Södergranin Runoja-kokoelman kansi on kermanvaalea, jonka keskellä istuu sivulleen haikeasti katsova, alaston nainen. Kansi sopii mielestäni yksinkertaisuudessaan ja paljaudessaan Södergranin raastavien runojen kokoelmalle. 

Nuorten dystopiajännärin The Young World - Kaaoksen päivät kannessa näkyy etäisesti viisi nuorta, joista kaksi on naisia. Toinen naisista on ryhmän kärjessä ja pitää kädessään lippua, joten hän vaikuttaa johtohahmolta. Keskimmäisenä oleva toinen nainen on hyvin pienikokoinen ja aseteltu vankkojen ja lihaksikkaitten nuorten ryhmän keskelle.

Miehet ja pojat kansikuvissa

Kuten voi päätellä, lukemieni kirjojen kansissa ei juuri miehiä ja poikia vilise. Vain kuudessa kannessa on poika, mies tai useampi, ja vain näistä kolmessa ei ole naisia mukana.

Luonnollisestikin Jack Chengin Kosmoksessa tavataan kirjan kannessa näkyy pieni, tumma pojan ja hänen koiransa siluetti - onhan kirjan päähenkilönä 11-vuotias poika.

Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogian toisen osan Kajo kannessa on piirroskuva selin olevasta nuoresta miehestä reppu selässään, ympäristönään metsää. Hahmon tunnistaa nuoreksi mieheksi lähinnä vartalon tasapaksuudesta, hartioiden ja käsien asennosta ja asiayhteydestä: kirjan toinen näkökulmahenkilö on metsään paennut nuori mies.

Fantasiakirja Aika-Arkku esittelee kannessaan lukevan pojan siluetin, mutta myös miekka ojossa ratsastavan soturin ja lyhtyä kantavan nuoren miehen. Naiset loistavat poissaolollaan tämän kirjan kannessa, vaikka heitä kyllä kirjan sivuilla esiintyy.

 Kolmetoista syytä -kirjan kansi tuli jo kertaalleen esiteltyä edellisen otsikon alla: kirjan elokuvakannen pääosassa on sivulle katsova poika kuulokkeet päässään. Kirjassa poika kuuntelee itsemurhan tehneen tytön nauhoituksia, eikä näytä kovin iloiselta.

Nicola Yoonin Kaikki kaikessa -kirjan kansi on myös elokuvakansi, ja kuten aiemmassa luvussa käsittelin tätä, nuori mies katselee lasin takaa ujoilmeistä naista hyvin uteliaana ja kiinnostuneena. 

 The Young World - Kaaoksen päivät kirjassa seikkailee nuoria, joista kolme on miehiä. Samoin kuvassa on kolme jäntevän oloista nuorta miestä, joista yksi katsoo samaan suuntaan lippua pitelevän naisen kanssa, kun taas kaksi reunimmaista miestä katsovat suoraan kohti, jalat itsevarmasti haara-asennossa ja kädet huolettomasti sivuilla.

Symbolit kansikuvassa

Tähän lajittelin sellaiset kannet, joissa ei ole ihmishahmoa eikä mitään muutakaan valokuvaa, vaan jokin kuvasymboli koristamassa muuten melko yksinkertaista kantta. Tällaisia kansia oli neljä.

John Greenin Will Grayson, Will Grayson ja Kaikki viimeiset sanat ovat molemmat hyvin simppeleitä. Toisessa on kuvituksena vain kaksi eriväristä sormenjälkeä, toisessa auringonkukka, josta on irronnut yksi terälehti. Holly Bournen Normaali-trilogian toisen osan kannessa kirjan nimi täyttää suurimman osan kannessa, katse kiinnittyy o-kirjaimesta tehtyyn nuolen lävistämään sydänsymboliin ja mustalla taustalla näkyy kirjoituksia, pikkusydämiä ja nuoli. Jennifer Nivenin Yksi täydellinen päivä -kirjan kannessa on pilvinen taivas, kirjan nimi vallitsevana valkoisena ja sen keskimmäinen sana hauskasti ikään kuin riippuvana kylttinä kirjan kannessa.

Eläimet kansissa

Eläimiä löysin neljästä kansikuvasta.

George Orwellin satiirisen klassikon, Eläinten vallankumouksen kannessa komeilee hitler-viiksillä ja ansiomerkeillä varustettu karju. Kansikuva on minusta melko luotaantyöntävän karkeistettu, jotenkin lapsekas, ja sen takia tämä kirjan meinasi jäädä minulta lukematta.








Elina Rouhiaisen Muistojenlukija-kirjan kansi on lintuineen erikoinen, piristävä ja hauska. Nuorten aikuisten kirjoissa taitaa nuoren naisen kasvot olla melko yleinen kansikuvavalinta, joten on hienoa, että tässä kirjassa merkitsevässä asemassa olevat linnut ovat pääseet täyttämään kannen.

Aimmin mainitun Kosmoksessa tavataan kirjan kannessa on pojan kanssa koira, joka onkin kirjassa hyvin merkittävässä osassa.

 Jane Austenin kaksoisniteessä söpö karitsa on nuoren naisen paijattavana. Olen monesti hieman ihmetellyt tätä kirjan kantta: miksi ihmeessä tuo karitsa?








Aika-Arkussa seikkailevat monet eläimet, joten kannessa näkyvät norsu ja virtahepo selittyvät sillä. Ratsuhevonen taitaa olla melko yleinen eeppisten fantasiakirjojen kansissa.

Kaupungit kirjankansissa

Kolmessa kirjankannessa näkyy kaupunki.

Aiemmin mainitsinkin jo Viimeinen valtakunta -fantasiakirjan hienon, pastellimaisen kaupunkisiluetin. 

Mattias Edvardssonin romaanin Melkein tosi tarina kannessa näkyy suihkulähde ja sen takana hieno rakennus. Käsittääkseni kaupunkikuva on Ruotsin Lundista, mihin suurin osan kirjan tapahtumistakin sijoittuu.  

Gena Showalterin nuorille aikuisille suunnatun tieteisfantasian Tiimalasi kannessa on tiimalasi, jonka sisällä näkyy kaksi eri kaupunkia. Tämä kuvastaa eri ulottuvuuksia, joita kirjassa esitellään.

TOP 3 kantta

Mitkä ovat mielestäni kauneimmat kannet kesän lukemistostani? Kannessa kiinnitän yleensä huomiota väreihin ja kuvien tarkkuuteen. En ole välttämättä suttuisten kuvien ystävä, mutta joskus sellaisetkin miellyttävät silmääni. Huolelliset piirroskannet miellyttävät minua jostain syystä enemmän kuin perinteiset valokuvakannet, joissa yleensä on juuri joku kaunis nuori nainen. 

Kolmanneksi (3.) kaunein kansi on:

 Gena Showalterin Tiimalasin (HarperCollins Nordic 2017) kansi on miellyttävän sinivihreän sävyinen. Keskellä oleva tiimalasi, jossa on erilaiset kaupungit, on hieno idea ja kauniisti toteutettu. Harmi, että kirjan sisältö oli pettymys. Kansikuva on Harper Collinsin omaa tuotantoa.

Toiseksi (2.) kaunein kansi on:

Brandon Sandersonin Usvasyntyinen-trilogian (Jalava 2017) avausosan Viimeinen valtakunta kansi on toteutettu hienosti harmaan ja sinisen eri sävyillä. Tuhkan peittämä kaupunki siintää taustalla, ja sininen usva kietoutuu naishahmon ympärille. Tämä on todella kaunis, ja kirja on muutenkin valtava lukuelämys! Kansi on Sam Greenin taiteilema.

Kaunein (1.) kansi on:

Elina Pitkäkankaan nuorille aikuisille suunnatun urbaanifantasiatrilogian toinen osa Kajo (Myllylahti, 2017) ihastuttaa piirroskannellaan, joka on Karin Niemen taiteilema, ihan kuten sarjan ensimmäisen osan Kuura kansi. Pidän siitä, että muuten harmaasävyisessä kannessa on ripaus violettia. Suosittelen lukemaan molemmat kirjat!

************

Kiitos vielä Sirrille mukavasta haasteesta! Olen aina kiinnittänyt huomiota kansikuviin, mutta tämän jälkeen voisin tarkastella niitä joskus syvällisemminkin. Pahoittelen vielä, etten jaksanut linkittää kaikkia kirjankansia omiin blogikirjoituksiini (ainoastaan TOP3 kansikuvakirjat on linkitetty). Jos haluat lukea bloggauksiani postauksessa mainituista kirjoista, ne löytyvät kyllä rullaamalla blogiani alaspäin tai käyttämällä vasemman sivupalkin hakutoimintoa.

Kosmoksessa tavataan: Jack Cheng

Kosmoksessa tavataan: Jack Cheng. Suomentanut Terhi Kuusisto. Aula & Co 2017

Englanninkielinen alkuteos (2016): See You in the Cosmos. Kansi: Jason Henry, Noora Karlsson (sov.)

"Kosmoksessa tavataan on Jack Chengin ensimmäinen kirja lapsille ja nuorille, mutta yhtä hyvin sen voi lukea aikuinenkin. Se kertoo 11-vuotiaasta Alex Petroskista, joka matkustaa Coloradosta New Mexicoon ja Las Vegasista Los Angelesiin ja tallentaa kaiken kokemansa kultaiseen iPodiin. Hän aikoo lähettää sen avaruuteen aivan kuten hänen sankarinsa Carl Sagan vuonna 1977 lähetti Voyager-luotainten mukana maapallon ulkopuolisille älyllisille olennoille kultaisen äänilevyn, joka sisälsi mm. tervehdyksen 55 eri kielellä, valaiden ääntelyä, rakastuneen naisen aivoaaltoja ja vastasyntyneen vauvan naurua.

Matkalla Alexille paljastuu salaisuuksia, jotka muuttavat hänen elämänsä. Myös lukija oppii paljon terävästä, intohimoisesta ja ajoittain sydäntä särkevästä tarinasta – hyvä voi voittaa vaikeinakin aikoina ja odottamattomat tahot voivat antaa voimia muutokseen. Kosmoksessa tavataan on hieno osoitus pyyteettömän rakkauden ja anteeksiannon tärkeydestä maailmassa, joka on epäreilu. Se muistuttaa lukijaa siitä, että toivoaan ei koskaan saa heittää. (Aula & Co)

Oma arvio:

Minulle tuli heti kirjan alkumetreillä déjà-vu: Kosmoksessa tavataan muistuttaa kerronnaltaan R.J. Palacion tänä keväänä (2017) ilmestynyttä lasten- ja nuortenkirjaa Ihme. Molemmissa kirjoissa on  näkökulmahenkilönä varhaisnuori poika, ja molempia myös markkinoidaan niin lapsille kuin nuorille, mutta myös aikuisillekin lukijoille sopivaksi. Minusta on ihanaa, että tällaisia kaikille sopivia kirjoja tehdään (vaikka periaatteessa kaikkihan sopii kaikille, riippuen lukijan asenteesta.)

Joskus aikuiset on tosi outoja. Joskus kun olen liian pitkään muiden aikuisten kuin äidin kanssa, haluaisin vain  huutaa: Onko kaikki täällä täysin sekoja!

Tuntuuko teistä koskaan siltä? (s. 181)

Kosmoksessa tavataan on eräänlainen 11-vuotiaan pojan road trip läpi Amerikan. Lapsen ajattelumaailma välittyy todella hienosti Alexin äänitallenteista, joita hän matkallaan äänittää kultaisella iPodillaan, tarkoituksenaan lähettää tallenne sitten itsetehdyllä raketilla avaruuteen. Alussa minua ihmetyttää, miten hänen äitinsä päästää pienen pojan yksinään matkaan ja mitä nuo Alexin mainitsemat äidin "hiljaiset päivät" ovat. Heti hiipii mieleeni ajatus, ettei Alexin kotona taida olla kaikki ihan niin kuin pitää.

Kuva: Pixabay

Alexin matkakohteena on rakettifestivaali Sharf, jonne hän matkustaa koiransa Carl Saganin ja omatekoisen rakettinsa kanssa. Junamatkalla poika tutustuu omalaatuiseen Zediin, joka on vannonut hiljaisuuslupauksen ja kommunikoi vain kirjoittamalla. Myöhemmin mukaan liittyy myös Zedin kaveri Steve, ja kolmestaan he lähtevät rakettifestareiden jälkeen hetken mielijohteesta etsimään Alexin isää, joka on hänen äitinsä mukaan kuollut, mutta jonka osoite kuitenkin löytyy Las Vegasista. Näin Alex löytää myös "oman" Terransa, siskopuolensa.

Sitten hän sanoi: Noin fiksuksi pojaksi olet kyllä aika pöllö joissain asioissa, ja minä sanoin: Totta kai olen pöllö monissakin asioissa, minulla ei ole aikaa muuhun kuin opetella kaikki raketeista ja astronomiasta ja sankaristani ja jos käyttäisin aikaa myös muiden asioiden opetteluun, olisin fiksumpi muissakin asioissa, HALOO! (s. 177)

Alex on sympaattinen poika, jonka fiksuus, ja nimenomaan tiettyyn aihepiirin keskittyvä sellainen, on välillä sillä tasolla, että mietin, onko hänellä aspergerin oireyhtymä. Omat tallenteeni tuossa iässä eivät olisi olleet ihan noin pohdiskelevia ja analysoivia, tai sitten en vain ollut kovin älykäs lapsi. Toisaalta parhaimmillaan Alex suhtautuu moniin asioihin, kuten pettymyksiin, juuri niin hupsusti kuin 11-vuotias lapsi vaan voi, ja lapsen mustavalkoinen ajattelumaailma tulee hyvin kirjassa esille. Hänellä ei ole myöskään kovin monimutkainen huumorintaju.

Alexin tulevaisuus surettaa,  mutta lapselle tyypillisiin tapaan hän ei itse osaa olla huolissaan omasta äidistään ja tulevaisuudestaan. Häntä kiinnostaa vain Carl Sagan, raketit ja viesti ulkoavaruuteen - ja siskopuoli Terra.

Ehkä teidän suru on meidän iloa, ja te nauratte ja hymyilette, kun olette surullisia, ja teille tulee siitä parempi mieli, ja se on samanlaista kuin valailla, jotka kuulostavat siltä kuin ne itkisivät, mutta ne vain kuulostavat siltä koko ajan, silloinkin kun niillä on hauskaa. (s. 258)

Alexin muualla asuva ja työskentelevä, jo aikuinen isoveli Ronnie on suurimman osan etäisenä hahmona tuolla jossain, mutta viimein hänenkin on tartuttava ongelmaan, kun Alex joutuu onnettomuuteen. Minua hiukan riepoo isoveljen pakoilu ja vastuuttomuus, etenkin kun hän viimeiseen asti käskee Terraa ja Alexia hissuttelemaan Alexin äidistä. Viimein selviää, mikä Alexin äitiä vaivaa ja asioihin saadaan tartuttua aikuisten oikealla tavalla.

Vaikka kirjassa on tärkeitä teemoja, sympaattinen päähenkilö ja hieno juonenkaari, en ole niin innoissani tästä kuin olin ajatellut. Alexin välkkyys alkaa välillä riepoa ja lapselle tyypillinen kerrontatyyli, pitkine virkkeineen ilman loppua näkyvissä, alkaa välillä hengästyttää.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on (ennakko)arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Luetut.net
Kirjakko ruispellossa

Samantyylistä luettavaa:

Ihme: R. J. Palacio

Osallistun tämän kirjan kansikuvalla Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, josta bloggaan elokuun lopussa.

Will Grayson, Will Grayson: John Green & David Levithan

Will Grayson, Will Grayson: John Green & David Levithan. Suomentanut Helene Bützow. WSOY 2017

Englanninkielinen alkuteos (2010): Will Grayson, Will Grayson. Kansi: Rodrigo Corrall Design / Devin Washburn

 "Will Grayson - saanko esitellä - Will Grayson

Eräänä kylmänä yönä Will Grayson kohtaa Will Graysonin chicagolaisessa pornokaupassa. Kahden erilaisen nuoren miehen tiet risteytyvät ja heidän elämänsä lähtevät odottamattomiin suuntiin. Edessä on ihastumista tahoillaan, sydänsuruja sekä eeppinen uusi musikaali, jonka on säveltänyt ja tuottanut toisen Willin paras kaveri ja toisen Willin uusi poikaystävä Tiny Cooper." (WSOY)

Oma arvio:

"Tapasin pornokaupassa pojan, jonka nimi on Will Grayson", minä sanon. "Menin sinne käyttääkseni valeajokorttiani, ja hän oli tullut sinne tapaamaan valepoikaystäväänsä." (s. 135)

Toistan ehkä jo itseäni, mutta en ymmärrä, miten John Green sen tekee. Hänen kirjojaan lukiessa alkuun olen usein ollut epäileväinen enkä ole innostunut, mutta sitten jokin sanoo päässäni *naps* ja joka kerta ahmaisen hänen kirjansa lähes siltä istumalta. Näin kävi myös Will Grayson, Will Graysonin kanssa. 

Kirjassa vuorotellaan kahden kertojaäänen kanssa: Will Graysonin ja sen toisen Will Graysonin, jonka nimeä ei paljasteta heti kirjan alussa. Sen verran tein taustatyötä, että tiedän John Greenin kirjoittaneen ensimmäisen Willin osiot, kun taas David Levithan on kirjoittanut toisen Willin osuudet. Jälkimmäisen osiossa ei käytetä isoja kirjaimia niin lauseiden alussa kuin erisnimissäkään. Tällä kielenhuoltoa rikkovalla tyylillä ilmeisesti pyritään välttämään sekaannukset.

Kirjassa ensimmäiseksi esitelty Will Grayson on kaveri, jonka voisi sanoa jääneensä ystävänsä jyräämäksi. Kirjaimellisesti, sillä kirjassa keskeisen Tiny Cooperin hahmo on päällekäyvä, suurikokoinen ja energiasyöppö. Yritän kovasti tykätä Tinystä, tuosta massavasta draamaa hakevasta tyypistä, joka suunnittelee itsestään kertovaa musikaalia. Oikeasti. Mutta minua karmii se, miten hän jättää ystävänsä Willin kerta toisensa jälkeen huomiotta ja varjoonsa. Tiny Cooper -fania minusta ei siis saa, vaikka lopussa selviää syy, miksi hänellä on niin kova tarve pönkittää egoaan käytöksellään.

kaikilla tässä koulussa on vapaa-ajan harrastuksia.

minun harrastukseni on kotiin meneminen. (s.32) 

Toinen Will Grayson vaikuttaa heti alusta elämäänsä kyllästyneeltä. Hän ei ole valmis kertomaaan homoudestaan muille, vaikka hänen ystävänsä Maura yrittää nyhtää tietoa pojan seksuaalisesta suuntautumisesta. Will kohtelee Mauraa huonosti, mutta ei Maurakaan mikään pulmunen ole. Hän tekeekin ehkä karmeimman teon, mitä ystävä voi tehdä, mutta ei siitä sen enempää. Will Graysonilla on salaisuus, nettituttavuus Isaac, jonka kanssa hänellä on iltaisin kuumia keskusteluja. Hän lopulta rohkaistuu ja päättää lähteä tapaamaan tätä Chigacoon, mutta törmääkin sattuman ja olosuhteiden johdosta toiseen Will Graysoniin - ja myös söpösilmäiseen, jättimäiseen Tinyyn.

minä: Tiedätkö mikä rakkaudessa on pahinta?

twgr: no mikä?

minä: se on täysin sidoksissa totuuteen. (s. 131)

Ensimmäisellä Willillä on ongelma: hänen pitäisi saada Jane tyttöystäväkseen, saman Jane, jota Tiny alussa tuuppaa puoliväkisin Willin syliin, mutta jota ei sillä hetkellä tyttö kiinnosta. Vasta kun Janella on poikaystävä, alkaa Will piirittää tätä hienovaraisesti. Jane muistuttaa Greenin muiden kirjojen muita naishahmoja sanavalmiudellaan ja huolettoman vapaalla olemuksellaan. Janen ja Willin suhde alkaa nokkelalla rehellisyystuokiolla, jää hetkeksi hiukan pimentoon ex-poikaystävän takia, mutta puhkeaa täyteen kukkaansa, kun Will rohkaistuu ja avaa sanaisen arkkunsa.

Will Graysonin ja Tinyn välejä hiertää kovasti Tinyn musikaali Tiny Dancer, johon hän on kirjoittanut myös Gil Wrayson -nimisen hahmon -  joka on tietenkin Willin roolihahmo. Will sattuu kuulemaan, miten rumasti Tiny puhuu näytelmäharjoituksissa Gil Wraysonin henkilöhahmosta, yhdistää sen itseensä ja loukkaantuu verisesti. Hän ei halua olla mikään osa Tinyn näytelmässä saati auttaa sen teossa, mikä taas loukkaa Tinyä. Tätä ystävyyssoppaa selvitellään sitten, mutta kiitos Greenin ja Levithanin, asioita ei sovita söpösti ja täydellisesti, vaan suoralla puheella tai vähän sinne päin. 

"---mutta tiedätkö mitä? Homous ei ole puolustus sille, että ihminen on mulkku." (s. 267)

Will Grayson, Will Grayson on suorasukainen tarina, jossa tärkeänä teemana on identiteetti, erilaisuus ja sen kanssa eläminen. Miten saada hyvä itsetunto tulematta silti itserakkaaksi ja narsistiseksi? Kirjassa sivutaan myös masennusta, mutta sitä ei nosteta kovin päällimmäiseksi teemaksi. Ystävyys ja sen merkitys sekä tunteet ja niiden osoittaminen ovat myös hyvin esillä, eikä huumorin kukkaa ole tietenkään kirjan sivuilta unohdettu. John Greenimäiseen tapaan tässä kirjassa ei kellään henkilöllä ole mitään erikoisia mieltymyksiä anagrammeihin, luetteloiden ulkoa opetteluun tms., mutta Will Grayson -nimisillä tyypeillä on kuitenkin iso roolinsa tarinan lopussa.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Todella vaiheessa

Kirjaneidon tornihuone

Samantyylistä luettavaa:

Kaikki viimeiset sanat: John  Green
Teoria Katherinesta: John Green
Minä, Simon, homo sapiens: Becky Albertalli

Osallistun tämän kirjan kansikuvalla Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, johon teen postauksen elokuun lopussa.

Usvasyntyinen-trilogia: Brandon Sanderson

Viimeinen valtakunta - Usvasyntyinen 1: Brandon Sanderson. Suomentanut Mika Kivimäki. Jalava 2017. (Usvasyntyinen #1)

Englanninkielinen alkuteos (2006): The Final Empire (Mistborn 1). Kansi: Sam Green

"Maailma, jossa pahuus on vienyt voiton.
Veijarikonnien kopla, joka suunnittelee mahdotonta.
Nuori tyttö, jolla saattaa olla usvasyntyisen voimat.

Tuhat vuotta sitten Viimeisessä valtakunnassa käytiin tuhoisa sota. Nyt jäljellä on vain pölyn ja tuhkan peittämää joutomaata, jonka asukkaita kuolematon tyranni Lordihallitsija ohjaa raudanlujalla otteellaan.

Vaikka jokainen vastarinnan kipinä on tukahdutettu, toivo lepattaa pienenä liekkinä. Salaperäisen, usvasyntyisen Kelsierin johtama varasjoukkio on kehittelemässä tuhoon tuomittua suunnitelmaa pahuuden kukistamiseksi, ja puolivahingossa hankkeeseen tempautuu mukaan nuori katujen kasvatti Vin.

Onko toisenlainen tulevaisuus vielä mahdollinen vuosituhannen sorron jälkeen?(Jalava)"

Lukunäyte:  https://kauppa.tietosanoma.fi/WebRoot/Kaupat/Shops/Tietosanoma/MediaGallery/Liitteet/Usvasyntyinen_lukunayte.pdf


Oma arvio:

"Vin, usva on ystävämme. Se kätkee ja suojelee...ja suo voimaa.---" (s. 132)

Minä olen matkannut savun ja tuhkan täyttämässä Luthadelissa koko kesän ajan. Olen seurannut nuoren Vinin kasvutarinaa rosvokoplan kaltoinkohdellusta tytöstä seurapiirikelpoiseksi neidoksi ja täysinoppineeksi usvasyntyiseksi allomantikoksi. Olen hiipinyt uhmakkaan määrätietoisen Kelsierin ja hänen suojattinsa Vinin kanssa usvan seassa, oppinut kaiken metalleista ja niiden polttamisesta kehossa. Olen pelännyt Lordihallitsijaa ja odottanut sydän sykkyrällä, mitä Vinin ja Elend Venturen välillä tapahtuu. Välillä olen tylsistynyt, tai muuten vain jättänyt Luthadelin synkän maailman taakseni ja lukenut valoisempia kirjoja, mutta taas palannut tämän 600-sivuisen fantasiakirjan pariin, joka on jaettu viiteen osaan sekä esi- ja loppunäytökseen. Alussa en meinannut päästä tarinan sisään, mutta kun sinne solahdin, ei ulospääsystä ollut tietoakaan.

Kirjan kartat: Isaac Steward

Erityisen kiitoksen haluan heti alkuun antaa Mika Kivimäelle huolellisesta ja paneutuneesta suomennoksesta. Ainoa asia, mikä minua häiritsi, oli Kelsierin toistuva 'hihitys'. Olisikohan miehelle voinut käyttää jotain muuta sanaa käyttämään naurua, sillä minulle tulee hihittävästä miehestä hiukan michaeljacksonmaiset vibat?

Pidän siitä, miten kirjan päähenkilö, 16-vuotias skaa Vin kasvaa ja kehittyy tarinan aikana. Kun Kelsier puhuu nuoren naisen omaan koplaansa, tällä on alkuun hyvin huono itsetunto, sillä hänen veljensä Reed on pettänyt hänet ja rosvokoplan johtaja kaltoinkohdellut tätä. Kelsier alkaa rakentaa luottamustaan Viniin ja osoittaa tälle, mihin kaikkeen nuori nainen pystyykään. Vin on aina hiukan häpeillyt allomanttisia kykyjään, eli metallin käyttämistä kehossaan, mutta Kelsierin avulla hän huomaa, että hän on kyvykkäämpi kuin uskoikaan - hän on aito usvasyntyinen, joka hallitsee kaikki metallit. Kelsier esittelee Vinille kaikki kahdeksan perusmetallia, sekä kaksi arvometallia, ja miten niitä käyttämällä Vin saa erilaisia kykyjä. Esimerkiksi tinaa polttamalla aistit laajentuvat, teräksellä voi työntää metalleja ja kuparilla voi kätkeä allomantiset kykynsä. Kelsier on löytänyt myös mystisen yhdennentoista metallin, jonka huhutaan olevan Lordihallitsijan tuhoksi, ja jonka vaikutukset ovat vielä tuntemattomat.

Se oli siinä kuin mahtava kulta-aarre. Niin uskomaton voimanlähde, että se venytti hänen ymmärryksensä rajoja. Aina tätä ennen hänen oli pitänyt pihtailla Onneaan, säilyttää sitä varastossa, käyttää sitä säästeliäästi pikku annoksina. (s. 61)

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen, sodan runtelemaan postapokalyptiseen maailmaan, jossa aurinko on peittynyt  savun, tuhkan ja pilvien taakse ja kaupunki on hiiltynyt mustaksi. Öisin nouseva usva peittää kaupungin ja pitää pelokkaat asukkaat sisällä, mutta rosvokoplien jäsenet ja usvalaiset lähtevät silloin liikkeelle. He eivät pelkää edes usvahirviötä, jonka kerrotaan vaanivan öisin usvassa ja syövän kuolleiden ihmisten ruumiita.

Päiväsaikaan Luthadel oli mustunut kaupunki, tuhkan ja punaisen auringonvalon värjäämä. Se oli ankara, ehdoton ja painostava.

Öisin usva nousi kuitenkin pehmentämään ja hämärtämään kaikkea. Ylhäisaateliston linnoitukset muuttuivat aavemaiseksi, sumun seassa häämöttäviksi varjokuviksi.Usva näytti muuttavan kadut kapeammiksi, ja jokaisesta läpikulkutiestä tuli autio, vaarallinen pikkukuja. (s.89)

Luthadelin kaupungissa pelätään ja palvotaan myös Lordihallitsijaa, jonka tiedetään olevan kuolematon ja pitävän hallussaan suurimpia atium-varantoja. Atium on yhdeksäs metalli, joka antaa taistelutilanteissa mahtavimman kyvyn: kyvyn nähdä vastustajan seuraavat liikkeet.

Tarinassa seurataan Vinin soluttautumista Luthadelin seurapiireihin kuvitteellisena Valette-neitinä. Terrisläinen palvelija Sazed, joka tunnetaan muistojen ja tietojen säilyttäjänä, opastaa Viniä ryysyläisestä neidoksi. Vin huomaa alkavansa nauttia kauniista vaatteista, juhlista ja erityisesti erään nuoren aatelissukuisen Elend Venturen seurasta. Kelsier ja Saze kuitenkin yrittävät hillitä Viniä, sillä hänen tehtävänään on vain soluttautua juhlien juorupiireihin ja välittää Kelsierin koplalle tietoja ministeriön aikeista. Kelsierillä kumppaneineen kun on suuret suunnitelmat pelastaa viimeinen valtakunta syöksemällä Lordihallitsija vallasta.

Pidän itseäni periaatteen miehenä. Mutta kukapa ei pitäisi? Olen huomannut, että kurkunleikkaajakin pitää tekojaan tavallaan moraalisina. (s. 23)

Kirjan vahvana teemana on  erilaisuus ja eriarvoisuus. Skaa-väestö on Viimeisessä valtakunnassa orjien asemassa, eikä ylhäisö pidä heitä tarpeeksi älykkäinä ihmisinä kunnioittaakseen heitä. Ylhäisömiehet saavat esimerkiksi valita sopivan skaa-naisen, raiskata tämän ja sen jälkeen nainen tapetaan. Terrisin valtapiirissä asuvat terrisiläiset taas osaavat varastoida voimaa metalliin, esimerkiksi käsirenkaisiin tai korvakoruun. Heitä pidetään usein ylhäisön palvelijoina. Kun Vin tutustuu Elendiin, hän joutuu käymään tämän kanssa keskusteluja skaa-väestöstä paljastamatta omaa alkuperäänsä. Elendin ihmettelyistä käy ilmi tyypillinen tietämättömyys skaa-väestön kyvyistä ja siitä, että he ovat loppujen lopuksi yhtä älykkäitä ihmisiä kuin muutkin. Toinen vahva teema on uskonnot ja miten ne vaikuttavat kansojen valtasuhteisiin, periaatteisiin, ihan kaikkeen. Sazed on säilyttäjänä perillä kaikista menneistä uskonnoista, ja kertoo toisinaan niistä Vinille ja Kelsierille.

Kukaan heistä ei kyennyt näkemään Viniä, he näkivät vain kasvot, jotka hän oli pukenut ylleen - kasvot, jotka hän halusi heidän näkevän. He näkivät lady Valetten. Aivan kuin Vin ei edes olisi paikalla.

Aivan kuin...hän olisi piilossa suoraan heidän silmiensä edessä. (s. 209)

Kirjan juoni etenee kohti eeppistä lopputaistelua, jossa Vin saa osoittaa kykynsä ja älykkyytensä. Ikäviltä menetyksiltä ei voi välttyä, mutta tässä kirjassa epäonnistumiset kääntyvät voitoksi. Olen vielä pitkään tämän kirjan maailman lumoissa, joka on rakennettu erittäin elävästi - voin aistia kaupungin pimeyden, usvan ja tuhkasateet. Vin on hyvin samaistuttava, vaikeuksien kautta voittoon selviävä nuori sankaritar, joka on yhtä aikaa rohkea ja epävarma. Hän etsii omaa paikkaansa, ja löytää sen lopuksi. Kelsier ja muut rosvokoplan jäsenet opettavat Vinille todellista luottamusta ja ystävyyttä. Vinin ja Elendille välille olisin toivonut hiukan enemmän kipinää, sillä heidän kohtaamiset jäävät melko vaisuiksi.

Kirjan teemat sopivat fantasiakehyksistään huolimatta myös tähän päivään ja maailmaan. Tämä on nautittava fantasiateos nuorille ja aikuisille!

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Juha) 
Tip Top NippaNappa
Taikakirjaimet
Kirjaneidon tornihuone
Pauline von Dahl
Nörttitytöt (Pauliina P.)
Hyllytontun höpinöitä

Osallistun tämän kirjan kansikuvalla Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen.

Ylenemisen kaivo - Usvasyntyinen 2: Brandon Sanderson. Suomentanut Mika Kivimäki. Jalava 2018. (Usvasyntyinen #2)

Englanninkielinen alkuteos (2007): Mistborn: The Well of Ascension. Kansi: Sam Green

"Kelsierin kopla teki sen minkä piti olla mahdotonta: päihitti jumalan kaltaisen tyrannin, Lordihallitsijan, jonka valta oli kestänyt tuhat vuotta. Nyt Viimeisen valtakunnan tuhkista täytyy rakentaa uusi, terve yhteiskunta. Tehtävä on uskottu Vinille ja Elend Venturelle – katulapselle, josta on tullut valtakunnan voimakkain usvasyntyinen, ja idealistiselle aatelisnuorukaiselle, jonka pitäisi nyt hallita kuninkaana.

He eivät ole päässeet edes vauhtiin, kun kolme eri armeijaa hyökkää. Kun piiritys kiristyy ja tilanne käy tukalaksi, hitusen toivoa tarjoaa muinainen legenda. Mutta vaikka Ylenemisen kaivo osoittautuisi todeksi, kukaan ei tiedä missä se on tai millaisia voimia siinä piilee.

Alkaa näyttää siltä, että Lordihallitsijan kukistaminen olikin helppo osuus. Todellinen haaste on selvitä sen seurauksista." (Jalava)

Oma arvio:

Minulla oli hieman samankaltaisia käynnistymisvaikeuksia tämän Usvasyntyinen-trilogian kakkososan Ylenemisen kaivo kanssa kuin ensimmäistä osaa (Viimeinen valtakunta) lukiessani. Siinä missä nautin avausosan tiimellyksessä tapahtuneesta Vinin muuttumaleikistä katuvarkaasta ylhäisönaiseksi ja hänen ja Elendin rakkauden liekkeihin leimahtamisesta, nyt alku tuntui laahaavan. Elendin ja Vinin romanssi tuntui elähtäneeltä ja Vinin seikkailut ja metallien leimauttamiset usvan seassa eivät tuntuneet nappaavan minua ollenkaan. Hetki meni myös muistellessa, mitä ihmettä viime osassa tapahtui, sillä Usvasyntyinen-trilogian maailma on hyvin mahtipontinen ja moniselitteinen, sekä sen erikoiskykyjä omaavat henkilöhahmot hyvin erikoislaatuisia. Mutta sitten, kun reilut sata sivua oli mennyt minun haukotellessani, kirja imaisi minut taas hämmästyttävään maailmaansa eikä juuri hellittänyt enää.

Mikään ei pelottanut häntä enemmän kuin hänen oma voimattomuutensa. Lapsuudessaan hän oli pitänyt itsestään selvänä, että hän ei kyennyt muuttamaan mitään, mutta Kelsier oli palauttanut hänen itsetuntonsa ja ylpeytensä.

Mihin hän kelpasi, jos ei edes kyennyt suojelemaan Elendiä? (s. 240)

Tarinaan tulee mukaan taas uusia henkilöitä ja erikoisia olentoja. Yksi merkittävimmistä henkilöistä on Terrisiläinen säilyttäjä Twindlyn, joka ottaa hoitaakseen Elendin ryhdittömyyden ja petraa tästä suorasukaisella tavallaan kunnon kuninkaan - asusteita myöten. Vin on selvästi mielissään, kun hänen ponneton miehensä alkaa viimeinkin omaksua kunnon hallitsijan eleitä. Riittääkö se kuitenkaan, sillä kovin moni on valmis syöksemään kuninkaan valtaistuimeltaan. Elendin häijy isä Straff on leiriytynyt joukkojensa kanssa Luthadelin kaupungin liepeille, ja myös pahamaineinen lordi Cett vaanii lähistöllä. Sazed törmää tiedusteluretkellään kaupungin ulkopuolelle kauhukseen erikoisiin, roikkuvanahkaisiin ja jättiläismäisiin kolosseihin, joilla on vain kaksi tunnetta: kyllästyneisyys ja raivo. Nuo tappavat järkäleet ovat osa Straff Venturen suunnitelmaa tuhota Luthadelin kaupunki.

Nämä hahmot olivat syvänsinisiä. Niiden koko vaihteli suuresti: jotkut olivat vain puolentoista metrin mittaisia, toiset kolme metriä tai sitäkin pidempiä massiivisia järkäleitä. (s. 209)

Vin tutustuu sillä aikaa toiseen usvasyntyiseen, Straffin poikaan Zaneen, joka kiinnostuu naisesta ja yrittää vakuuttaa tälle, että olisi parempaa seuraa kuin hänen veljensä, joka ei osaa edes hyödyntää metalleja. Vin alkaa epäillä salaa hänen ja Elendin suhdetta, ja Elendkin aistii tämän, mutta hänellä menee kaikki aika kaupunkinsa pelastussuunnitelmiin. Toisaalla Sazed yrittää tutkia yhdessä Tindwylin kanssa ylenemisen kaivon ja ajan sankarin taruja, mutta kaksikko ei tunnu pääsevän puusta pidemmälle. Heidän välinsä kuitenkin lähentyvät tutkimuksen tiimellyksessä.

Usva näyttää kaiken huipuksi käyttäytyvän epätavallisesti, eli sitä ilmaantuu jo päivisinkin, ja kaiken lisäksi se tuntuu tappavan ihmisiä. Vin aistii usvan seassa olevan jotain, mitä muut eivät näe. Kaiken lisäksi Vinin päässä tuntuu jatkuva, yhä voimistuva allomanttinen syke, ja hän epäilee sen tulevan Ylenemisen kaivolta. Onko hän itse Ajan sankari? Missä tuo mystinen kaivo on, ja uskaltaako Vin kohdata sen? Miten hän pystyy välttämään sen, ettei hänestä tule yhtä kauhea kuin Lordihallitsijasta. Kaiken lisäksi Vinin pitäisi selvittää, kuka kuninkaanlinnassa on mystinen soluttautuja, Kandra, joka pystyy ottamaan ihmisen tai eläimen hahmon.

Usvahenki tarkkaili häntä, kuten aina. Se oli liian kaukana näkyäkseen, mutta hän tunsi sen. Ja hän tunsi jotakin muuta, joka oli usvahenkeäkin voimakkaampi. Se kumea jyskytys, joka kävi voimakkaammaksi ja voimakkaammaksi. Ennen se oli tuntunut etäiseltä, mutta ei enää.

Ylenemisen kaivo. (s. 558)

Ylenemisen kaivo on hyvin kiehtova, korkealentoinen, moniulotteinen ja mukaansatempaava fantasiateos, kun sille vain antaa aikansa. Henkilöhahmot kehittyvät tai taantuvat omaan tahtiinsa, huikeat käänteet seuraavat toisiaan, mutta silti yhä moni asia jää arvoitukseksi. Vin on aivan huikea nuori nainen, joka osaa myös analysoida omia kykyjään ja sitä, mikä on oikein ja väärin. Hän ei ole mikään hissukka, muttei liian kovapäinenkään.  Elendkin kehittyy tarinan edetessä siitä vässykästä kuninkaankuvatuksesta, mikä hän alussa on, pystypäin kulkevaksi hallitsijaksi. Mielenkiinnolla odotan, miten tarina päättyy, kun trilogian päätösosa Ajan sankari julkaistaan joulukuussa 2018.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Taikakirjaimet

Ex Libris by: Helena

Kirjavinkit (Juha)

Hyllytontun höpinöitä

Samantyylistä luettavaa:

Siri Pettersen: Korpinkehät-trilogia
Erika Vik: Kaksosauringot-trilogia
Throne of Glass -sarja: Sarah J. Maas