Rebel Blue Ranch -sarja: Lyla Sage

Done and Dusted - Takaisin satulaan: Lyla Sage. Suomentanut Tuulia Vihanto. Karisto 2025 (Rebel Blue Ranch #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Done and Dusted. Kansi: Austin Drake

"Booktokin valloittaneen kuuman cowboy-romantiikkasarjan avauksessa veljen paras kaveri herättää yllättäviä tunteita.

Emmy Ryder palaa kotitilalleen Wyomingin Meadowlarkiin kaiken menettäneenä. Unelmien ura hevosten parissa on tyssännyt loukkaantumiseen. Kun Emmy kohtaa paikallisessa pubissa veljensä parhaan ystävän Luken, lapsuusvuosiensa kiusankappaleen, hän tuntee yllättäen tähän välittömästi vetoa. Mutta Luke on ylimielinen paha poika, ja kaiken lisäksi he ovat lähestulkoon perheenjäseniä!

Myös Luke panee merkille ystävänsä pikkusiskon eikä saa silmiään irti hänestä, mutta yrittää tukahduttaa himonsa. Mutta entä jos Luke on juuri sitä, mitä Emmy tarvitsee päästäkseen takaisin satulaan? (Karisto)"

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Vannotin itselleni, että pysyn nyt erossa kaikista kirjoista, joiden takana lukee "booktok-sensaatio" ja jotka ovat spicyjä kuin chilipaprikat. Mutta mutta, kun näin tämän cowboyromanssin, pakkohan minun oli tämä ottaa lukuun. Koskapa hevoset, ranchit, countrymeininki ylipäänsä! Aavistelin, että varsinainen heppakirja tämä ei tulisi olemaan, mutta jos nyt vähän edes sivutaan noita jaloja eläimiä ja ratsastamista, tämä kirja minua kiinnostaa.

Emmy eli Clementine Ryder palaa kotikaupunkiinsa salaa perheeltään, ja hänen paras ystävänsä Teddy kiikuttaa hänet ensi alkuun Meadowlarkin ainoaan baariin eli Paholaisen buutsiin. Villin kotiinpaluuillan kruunaa exä Kennyn tapaaminen hyvissä merkeissä. Valitettavasti tämä ei ole kaikkien mieleen, sillä nykyinen baarin omistaja ja Emmyn perhetuttu ja Gus-veljen paras ystävä Luke ei pidä siitä, että kyseinen hännystelijä-Kenny jahtaa Gusin pikkusiskoa. Eihän asia hänelle kuulu, mutta jotenkin Luke ei itse saa silmiään irti Emmystä.

"Emmy, tahdon sinun tietävän, että olen iloinen, kun olet täällä." Hän katsoi minua jälleen sillä tavalla: kuin olisin ainoa ihminen koko planeetalla - kuin olisin ainoa, jolla oli merkitystä. (s. 137)

Emmyllä on syy palata kotitilalle, mutta sitä hän ei kerro yllättyneelle perheelleen, eli isä Amosille ja veljilleen Gusille ja Wesille. Eivät he juuri kyselekään, vaan ovat pelkästään iloisia rakkaan pikkusiskon paluusta. Emmy on erittäin menestynyt tynnyripujottelija, mutta nyt hän ei ole pystynyt aikoihin ratsastamaan Maple-hevosellaan. Hän on nimittäin pudonnut hevosen selästä pahasti, ja onnettomuudesta on jäänyt hänelle trauma. Pelkkä hevosen harjaaminen ja satulointi aiheuttaa hänelle paniikkikohtauksen. Ranchilla usein työskentelevä Luke, joka on viihtynyt erityisen hyvin Emmyn läheisyydessä tämän paluun jälkeen, todistaa yhtä tällaista kohtausta ja auttaa Emmyn pahimman yli vahvojen käsivarsiensa suojissa. Tästä Luke saa idean: hän voi auttaa Emmyä aloittamaan ratsastuksen ihan alusta, askel askeleelta, jotta tämä pääsee taas pelostaan yli.

Jokin  hänessä tuntui nyt erilaiselta ja hyvältä.  Halusin tietää, mihin tämä voisi johtaa, mitä meistä voisi tulla. (s. 123)

Niinhän siinä käy, että Emmy ja Luke lähentyvät hyvinkin paljon, mutta veljiensä vuoksi Emmy haluaa pitää heidän tuliset tunteet salassa, varsinkin kun Luke on naistenmiehen maineessa. Vaikeaahan se on, koska Luke on lähes kuin perheenjäsen ja usein mukana perhelounailla. Kun pitkänhuiskea (Emmy on 180 cm pitkä ja Luke niin pitkä, että Emmyn on katsottava ylöspäin) pari viimein antaa tunteilleen (ja himoilleen) vallan, se on menoa se. Kohtaukset ovat niin spicyjä ja rivokielisiä kuin odottaa saatoin. Ja tunnelma myös hiukan lässähtää, kuten aina, koska sen jälkeen juoni kulkee kuumasta kohtauksesta toiseen.

Koska hän oli koko ikänsä anellut huomiota toisilta, hän todella tiesi, miten saada minut tuntemaan kuin olisin ainoa ihminen koko planeetalla. (s. 230)

Kuten arvasin, ratsastamiskuviot eivät saa kovin suurta valtaa kirjan romanttisen juonen ohelle. Emmy ja Luke himoitsevat toisiaan vuoron perään omissa kappaleissaan. Emmy ei voi vastustaa Luken tyyliä: hän kulkee revityissä teepaidoissa, flanellipaidoissa ja lippis väärin päin. Epäselväksi eivät jää Luken upeat käsivarret, saati kasvoille valahtavat hiukset. Emmy taas on Luken silmissä äärimmäisen kaunis farkkushortseissaan ja topeissaan. Emmy saa Lukesta tukea ja turvaa traumaattisen onnettomuuden jälkimainingeissa ja Emmy tukee myös Lukea muun muassa hankalan äitisuhteen kanssa. Aivan täydellinen pari siis, eipä siinä. Luken "kulti"-hokemat alkoivat jossain vaiheessa hiukan jo ottaa päähän (englanninkielisessä versiossa ne ovat "sugar") ja seksikohtaukset kliseisiä, kuten arvata saattaa. Juonessa on myös hiukan köykäisiä kohtia, kuten se, miten muka Emmyn niin läheinen ja rakas perhe ei tiedä mitään hänen onnettomuudestaan.

Ihan mukava ja viihdyttävä countryromanssi oli tämä Rebel Blue Ranch -sarjan aloitusosa, mutta ei tämä nyt maailmaani mullistanut. Seuraavassa osassa Swift and Saddled - Villikko seurataan Emmyn toisen veljen Wesin edesottamuksia, kun hän aloittaa tilalla maatilamatkailua. Voi olla, että kuuntelen äänikirjana jatko-osat. Erityismaininnan annan vielä Tex Willer -henkiselle kannelle, joka miellyttää minun silmääni erityisesti.

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Samantyylistä:

Icebreaker - Sulavaa jäätä: Hannah Grace

Kiltin tytön kompleksi: Elle Kennedy

Kings of Sin -sarja: Ana Huang

Odota minua järven rannalla: Carley Fortune

Mila ja Blake -trilogia: Estelle Maskame

Yökirjeitä: Mila Teräs

 Yökirjeitä: Mila Teräs. Otava 2022

Kansi: Tuuli Juusela, Getty Images / Secret Agent Mike

"Vavahduttava romaani tyttönä olemisen vaikeudesta ja ilosta, jonka voi löytää uudelleen.

15-vuotias Frida on tehnyt niin kuin muutkin: ladannut someen kuvia, viekoittelevia ja ihania. Hän on saanut tykkäyksiä, seuraajia, viestejä. Ällöttäviltä ukoilta, mutta myös Nikolta, vain muutamaa vuotta vanhemmalta ja tosi suloiselta. Niko on pyytänyt vartalokuvaa, halunnut tavata.

Kaikki mitä sitten tapahtui on niin inhottavaa, että Frida on sulkenut sen mielestään. Mutta ruumis muistaa, se on turvaton, ei tunnu enää kuuluvan hänelle eikä ainakaan tuota iloa.

Ahdistavat muistot valvottavat. Itselleen kirjoittamissaan yökirjeissä Frida uskaltaa lähestyä totuutta ja alkaa taas hyväksyä itsensä." (Otava)

Oma arvio:

Mila Teräksen Yökirjeitä on ohut kirja, joka kätkee sisälleen niin paljon kipeää mutta tärkeää sanomaa tyttöydestä, seksuaalisuudesta, itsetunnosta ja somen tuomista ulkonäköpaineista ja oikeudesta omaan kehoon.

Jos sanon, että miehet ahdistavat, 

tarkoitan siis aivan kaikkia.

Aina on sellainen pelko mielessä, 

että entä jos. (s. 64)

Frida kantaa sisällään salaisuutta, jonka hän purkaa vain päiväkirjanomaisiin yökirjeisiinsä. Häntä vanhempi Niko on aiheuttanut Fridaan kipeän särön, joka on lukkiuttanut hänen koko kehonsa. Nykyään häntä ällöttää kaikki kommentit, joita hän saa ulkonäöstään. Häntä ahdistaa myös kaikki miehet. Someen hän ei halua enää ladata samanlaisia kuvia, mitä hänen luokkansa suositut tytöt lataavat. Heidän elämänsä näyttää niin mutkattomalta somepäivitysten perusteella. 

Miksi ihmisten on pakko muuttua? Tyypit, joita hän oli aikaisemmin pitänyt hauskoina ja hyvinä ystävinä, olivat nykyään ainoastaan outoja. (s. 17)

Fridan entinen hyvä ystävä Armi viihtyy nykyään uusien kavereiden kanssa eikä tunnu huomaavan Fridaa. Eniten loukkaa se, ettei Armi voi sanoa suoraan, ettei Frida enää kiinnosta. Äiti tuntuu tosi ärsyttävältä ja nololta somepostauksineen. Burleskia harrastava mummo taas on vapaamielinen ja puhuisi Fridan kanssa seksistä ja seksuaalisuudesta enemmän kuin mielellään, mutta Frida ei halua kuulla. Sukulaiset ja luokkakaverit kommentoi Fridan laihuutta ja niukkaa syömistä. Äiti motkottaa Fridan löysistä vaatevalinnoista. Mitä se kellekään kuuluu? Tuntuu, ettei Fridalla ole maailmassa ketään.

Mitä Frida sanoisi? Miten hän kertoisi, että hänellä oli viime kuukausina ollut tosi paha olla, toisin sanoen, hän oli ollut aika sekaisin. (s. 96)

Pitkään Frida yrittää vältellä koulun toista yksinäistä, Neoa, mutta antaa tälle lopulta periksi yhteisen ryhmätyönkin takia. Onneksi, sillä Neosta Frida saa ystävän. Neoa ja Fridaa yhdistää kepparit, niiden tekeminen ja niillä harrastaminen, mikä ei ehkä ole muiden samanikäisten mielestä kovin cool harrastus. Neo houkuttelee Fridan ratsastamaan, joka osoittautuu alkuun tytölle haastavaksi, koska hän ei osaa rentouttaa vartaloaan hevosen selässä. Frida on niin lukossa, että se vaikuttaa kaikkeen. 

Uskaltaako Frida luottaa Lumi-hevoseen ja vapauttaa vartalonsa tämän liikkeisiin? Uskaltaako hän paljastaa yökirjeidensä salat ystävälleen? Uskaltaako hän luottaa äitiinsä ja kertoa, mitä Niko teki, vai syyttääkö äiti häntä typeryydestä? Uskaltaako Frida koskaan ihastua, tai nauttia omasta kehostaan ja seksistä? Atso katsoo häntä sillain kivasti ja puolustaa koulussa tyttöjen oikeuksia, ja se jos mikä tekee vaikutuksen.

Sanon vaan, että saakeli

sellaisesta tyypistä menee todellakin maku, 

joka alkaa täysin yllättäen lähettää kuvia haarovälistään. (s. 106)

Yökirjeitä on herkkä, kaunis mutta myös rankka ja surullinen kirja. Minuun tämä teki suuren vaikutuksen. Fridan yökirjeet tekstin välissä tuovat säeromaanin tyylisiä paljastuksia siitä, mikä Fridaa painaa: mitkä asiat pitävät häntä öisin hereillä. Minusta on tuotu hienosti esille ratsastusharrastuksen kautta se, miten moneen asiaan vaikuttaa, jos keho on lukossa. Olen myös erityisen ilahtunut keppariharrastuksen esiintuomisesta, sillä sitä ei kovin useassa nuortenkirjassa vieläkään näy. Rankkojen teemojen vuoksi suosittelisin tätä yli 14-vuotiaille.

Arvosanani 5-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Elina Kilkku: Ihana tyttö

Jennifer Mathieu: Näpit irti!

Candace Bushnell & Katie Cotugno: Tyttönä olemisen säännöt

Jukka Behm: Pehmolelutyttö

Mila ja Blake -trilogia: Estelle Maskame

Joku sinun kaltaisesi: Estelle Maskame. Suomentanut Maija van de Pavert. Gummerus 2022 (Mila ja Blake #1)

Englanninkielinen alkuteos (2021): Becoming Mila. Kansi: Whittakerbookdesign.com

"Ensirakkautta, sydänystävyyttä ja countrymusiikkia

Mila on aivan tavallinen kuusitoistavuotias tyttö – lukuun ottamatta sitä, että hänen isänsä on kaikkien tuntema näyttelijä. Kun isän seuraavan hittielokuvan ensi-ilta lähestyy, lehdistö kiinnittää huomionsa myös Milaan. Pieni lipsahdus saa aikaan valtaisan mediakohun, ja isän manageri on raivoissaan. Mila saa lähteä Los Angelesista viettämään kesää isoisänsä ja tätinsä luo pikkukaupunkiin Tennesseehen, kauas paparazzien kameroista.

Elämä pikkuruisessa Fairview’ssa vaikuttaa tylsältä ja paikallisen pormestarin poika Blake raivostuttavan ylimieliseltä. Blake ja Mila saattavat kuitenkin ymmärtää toisiaan paremmin kuin kumpikaan heistä haluaisi myöntää…"(Gummerus)

Oma arvio:

Estelle Maskamen uusimmat romaanit ovat olleet viime vuosina minun odotetuimpien kirjojen listoillani. Maskamen kehitys kirjailijana on ollut havaittavissa kirja kirjalta ja saa minut unohtamaan sen hienoisen myötähäpeän, mitä vielä tunsin lukiessani hänen verrattain nuorena kirjoittamaansa DIMILY-trilogiaansa. Sen jälkeen ilmestyneet Heittäydy, jos uskallat ja Oikealla tavalla vääränlainen ovat vakuuttaneet minut, että Maskame on Holly Bournen ja Rainbow Rowellin rinnalla parhaimmistoon kuuluvia uuden sukupolven realistisen YA:n kirjoittajia.

Mainittakoon tähän alkuun vielä, että kirjan kansi on erittäin onnistunut: hempeät, toisiinsa sointuvat värisävyt ja kiva kuvitus saavat ainakin minut tarttumaan innolla kirjaan.

Kirjan  alussa Mila Harding saa kunnon läksytyksen vanhemmiltaan ja elokuvatähti-isänsä nipomaisen tarkalta managerilta, Brunolta: Mila on jälleen kerran antanut isälleen ja näin ollen myös hänen uutuusleffansa tuotantoyhtiölle huonoa mainosta oksentamalla humalapäissään eräässä julkisessa tilaisuudessa. Minkä Mila sille mahtoi, että hänen tylsyyksissään nappailemansa shamppanjat kihahtivat hiukan liikaa hattuun. Koska tällaisia on sattunut viime aikoina enemmänkin, Bruno ehdottaa ratkaisua, jossa Mila lähetetään pariksi kuukaudeksi pois, Hardingien kotitilalle Tennesseehen. Kun elokuva on ollut ensiesityksessä, Mila voidaan taas palauttaa kotiinsa. Milan järkytykseksi äitikin lopulta suostuu ehdotukseen.

"Voisinko ehdottaa, että tutustut uudelleen sukulaisiisi, putsaat hevosten karsinoita, luet muutaman romanttisen kirjan? Et lähde maatilalta. Ei. Enää. Juhlia. Onko ymmärretty, Mila?" (s. 77)

Mila on elänyt kuusivuotiaasta saakka Los Angelesissa, joten sopeutuminen syntymäkotinsa maalaiselämään vaatii häneltä aikaa. Muurien suojissa sijaitsevaa maatilaa ylläpitää Milan lempeä Sheri-täti sekä isoisä Kippari. Mila passitetaan heti ensi töikseen naapuritilalle moikkaamaan ikäistänsä Savannah Bennettiä, jonka kanssa hän ehti olla vähän aikaa samalla luokalla ennen muuttoaan. Onnekseen Mila saa heti Savannahista ja hänen veljestään Mylesistä seuraa. Brunon ohjeiden mukaan Mila ei saisi poistua maatilalta minnekään enempää kohua aiheuttamaan, mutta Sheri on onneksi vapaamielinen, ja niinpä Mila pääsee heti ensimmäisenä iltanaan aitoihin tailgate-bileisiin (kyseessä on siis amerikkalaiset bileet, jossa kokoonnutaan autojen peräkonttien/lavojen päälle grillaamaan, ryypiskelemään ja soittamaan musaa). Samalla hän tutustuu Bennettien töykeän oloiseen Blake-serkkuun, joka aiheuttaa ikävän välikohtauksen heti ensimmäisissä bileissä. 

"Tiesittekö te, että meillä on täällä julkkis? Anteeksi - julkkiksen tytär." (s. 58)

Mila jatkaa maalaiselämäänsä kirkossa käynteineen ja hevostallilla työskentelyineen. Vaikka Blake oli alkuun töykeä ja kohtuuton Milaa kohtaan, hän alkaa kuitenkin tutustua tuohon poikaan lähemmin, sillä heillä on kuitenkin jotain yhteistä: Blaken äiti on Nashvillen pormestari, ja Blake joutuu kärsimään äitinsä ammatin vuoksi, ihan kuten Mila kuuluisan isänsä takia. Ensimmäiset tapaamiset meinaavat kärjistyä riitelyyn näillä kahdella, mutta pikku hiljaa he alkavat ymmärtää toisiaan. Mila huomaa, että Blaken katse alkaa hermostuttaa häntä jostain syystä. Blake tutustuttaa Milan aitoon nashvilleläiseen countrymusiikkikulttuuriin. Pääseepä Mila kuuntelemaan myös Blaken soittoa ja laulua eräissä nuotiobileissä.

Kaikki - jonkin - vitun - elokuvan - takia? (s. 166)

Ikäväkseen Mila saa tietää ikäviä asioita vanhemmistaan, joita häneltä on pimitetty. Blaken ynseä äiti suhtautuu Milaan todella ikävästi, ja syykin siihen selviää lopussa. Milaa surettaa isänsä etäisyys ja se, miten tärkeänä hän pitää omaa uraansa. Onko Mila pelkkä haittatekijä ja rasite isälle? Miksi isä ei pidä yhteyttä omaan isäänsä, Kippariin, joka suree selvästi poikansa etäisyyttä? Kirjan loppu on melkoisen dramaattinen ja loppuu sellaiseen cliffhangeriin, että tekisi mieleni hankkia käsiini enkunkieliset jatko-osat just-nyt-heti.

Viihdyin kovasti tämän kirjan parissa ja ahmaisinkin tämän vuorokaudessa. Alussa Blaken ja Milan kiivaat sanailut toivat hiukan flashbackit DIMILY:stä, mutta eivät kuitenkaan olleet niin epäuskottavia kuitenkaan. Kirjan loppuhuudahdus kaikessa dramaattisuudessaan sai minut (vain) hiukan pyöräyttämään silmiäni. Kaiken kaikkiaan Joku sinun kaltaisesi on ihanan viihdyttävä, tunteellinen ja mielenkiintoinen trilogian avaus. Tenneeseen maaseudun idylli ratsastusretkineen ja countrybiiseineen, Milan elämä kuuluisan filmitähti-isän varjossa ja ihana romanssi pormestarin pojan kanssa tekee kirjasta uniikin ja kiehtovan YA-kirjan. Vakavuutta kirjaan tuo Milan hankala isäsuhde sekä huoli isoisästä. Bruno-manageri osaa olla tiukkuudessaan oikea ass hole. 

Lisää osia tähän sarjaan, kiitos!

Arvosanani 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Estelle Maskame: Kun menetin sinut. Suomentanut Maija van de Pavert. Gummerus 2023 (Mila ja Blake #2)

Englanninkielinen alkuteos (2021): Trusting Blake. Kansi: Whittakerdesign.com

"Mitä h*lvettiä juuri tapahtui? Isä pettää, äiti raivoaa, ja Mila on keskellä taistelutannerta.

Mila alkoi juuri nauttia olostaan sukulaisten luona Tennesseessä, mutta nyt tähtinäyttelijäisän salasuhde on median reposteltavana ja Milan elämä yhtä kaaosta. Ainoa luotettava ihminen hänen elämässään tuntuu olevan Blake – komea, hymyileväinen, kitaraa soittava Blake.

Kun Blaken ja Milan suhde syvenee, heidän perheidensä väliset vanhat kaunat nousevat pintaan. Myös Blaken ex-tyttöystävä aiheuttaa hankaluuksia. Kestääkö Milan ja Blaken välinen luottamus? Kaikki koettelemukset, kun kesä lähestyy loppuaan?" (Gummerus)

Oma arvio:

Pidin kovasti countryhenkisestä Mila ja Blake -trilogian avausosasta Joku sinun kaltaisesti, vaikka Maskamen ylidramatisoiva kirjoitustyyli paikoin häiritsi lukuiloani. Ilokseni jatko-osa Kun menetin sinut ilmestyikin jo heti kesän alkuun, sillä jäihän ensimmäinen osa melkoisen dramaattiseen cliffhangeriin, kun isänsä salasuhteesta tulistunut Mila ilmoittaa Blakelle lähtevänsä kotiin Kaliforniaan heti ja välittömästi, ja jättää rakastuneen Blaken huutelemaan perään epätoivoissaan.

Kun menetin sinut alkaa Milan epätoivon, vihan ja pettymyksen vuodatuksella, kun tämä on juossut kamalan uutisen kuultuaan Blaken ja tämän pormestariäidin luota. Isän suhteen paljastumisesta seuraa tietysti kamala mediaryöpytys. Milan äiti onneksi saapuu Sherin maatilalle, vaikka Mila huomaa pian, että äidin ja isoisän eli Kipparin välit eivät ole mitä parhaimmat. Kippari on minun silmiini vanha, rasittava jäärä, jonka on ihan pakko ladella "totuuksia" ja sanoa aina viimeinen sana. Ärsytyskynnykseni kasvaa.

Kaaos. Tätä ei voi kuvailla mitenkään muuten. Täydellinen kaaos. (s. 92)

Eli kuten arvaatkin, Milan ei tarvitsekaan lähteä kotiin Kaliforniaan, kuten hän ensimmäisen osan lopussa uhkaili. Blake pommittaa sinnikkäästi Sherin puhelinta ja haluaa tavata Milan, joka on itkenyt silmät päästään maatilalla. Ovella parveilevat paparazzilaumat tekevät tapaamisista hankalia, mutta onneksi Blake on neuvokas kaveri. Milan on pakko saada muutakin ajateltavaa kuin perheen sotkut, varsinkin, kun leffatähti-isäkin päättää pölähtää paikalle kamalan managerinsa Rubenin kanssa. Milan ihmetykseksi äiti on ihmeen tyyni isää kohtaan ja näyttää, että he puhaltavat yhteen hiileen tämän skandaalin myötä. Kippari taas on entistä äreämpi ja käy heti ilmi, ettei isän ja pojan välit ole lainkaan kunnossa. Kippari kun ei ole koskaan voinut hyväksyä poikansa elokuvauraa, sillä toivoi tästä farmille jatkajaa. Hmph. 

Kirjassa vellotaan perhedraaman ympärillä mielestäni ihan liikaa. Olisin toivonut enemmän Milaa ja Blakea, mutta kirjassa keskitytään ihan liikaa pitkästyttäviin dialogeihin, jotka tuntuvat jotenkin liian venytetyiltä ja yksityiskohtaisilta. Vähempikin jankkaus riittäisi, jotta kirjan juoni etenisi dynaamisemmin. Sama asia taisi ärsyttää minua jo DIMILY-trilogiaa lukiessa, ja näyttäisi, ettei Maskame ei ole muuttanut tätä tyyliä. Tiedä sitten, vetoaako tämä paremmin varsinaiseen kohderyhmään paremmin. Minua alkoi Maskamen tyyli ärsyttää ihan liikaa. Lisäksi uskottavuus on monissa kohtauksissa koetuksilla, kun nyt on kuitenkin realistisesta kirjallisuudesta kyse. Tuntuu, että kaikki kirjan henkilöt, niin nuoret kuin aikuisetkin, käyttäytyvät kauhean mustavalkoisesti. Loppua kohti onneksi solmut aukenevat ja pahimmat perhekriisit selvitellään.

Voisin tottua tähän vallan tunteeseen, kun pystyn tekemään Blaken - viileän ja itsevarman Blake Averyn - hermostuneeksi. Asetelma on kääntynyt päälaelleen. Se ruokkii itseluottamustani.(s. 162)

Parasta antia kirjassa ovat yhteiset Milan ja Blaken karkaamiset, vaikka heidän yhteisten hetkien kuvaukset jäävätkin mielestäni liian pliisuiksi. Riittääkö se, jos kerrotaan jonkin olevan "seksikästä"? Hiukkasen enemmän tuntemusten kuvailua romanttisiin kohtauksiin kaipaisin minä. Minua myös häiritsi, miten joka kerta, kun Mila on aloitteellinen, sitä korostetaan joko Blaken tai Milan itsensä kommentoimana. Blaken eteenpäin kehittyvä countrymusiikkiharrastus on kiehtovaa luettavaa. Voisikohan trilogian päätösosassa ollakin Blake minäkertojana? Olisipa. Henkilöhahmoista pidän myös eniten Sheristä, Milan tädistä, joka viettää aikaansa talleilla ja pitää aina Milan puolia. 

Pelkät perhekriisit eivät riitä Milan elämää vaikuttamaan, sillä monenlaista estettä tulee hänen ja Blaken romanssin tielle: Blaken lapsuudenystävä ja ex-tyttis Lacey yrittää ihan selvästi päästä lähemmäs Blakea. Lisäksi, kun isä ja äiti saavat tietää, että heidän tyttärensä seukkaa heidän arkkivihollisensa LeAnne Averyn pojan kanssa, he eivät sitä hevillä sulata.  Siinäpä siis monenlaista draaman kaarta kerrakseen yhteen kirjaan.

Goodreadsissa on moni kommentoinut kirjan lopetusta. Se on tuttuun tapaan hyvin järisyttävä, mutta minä jäin vain miettimään, miksi ihmeessä Blaken pitää käyttäytyä noin idioottimaisesti. En nyt enää jaksaisi näitä nuoria miehiä, joilla on käytöshäiriöitä isä- tai äitiongelmista. Tokihan loppuun pitää saada jokin kunnollinen käänne, ja siinä kyllä onnistuttiin. Mutta vaikka viimeinen virke tuo melkoisen epätoivon ilmoille, kaikkihan tietävät, että toivoa ei ole vielä heitetty romukoppaan. Luen siis innolla kolmannenkin osan, vaikka ärisenkin joistakin asioista tämän kirjan kohdalla. Sen verran koukuttava on Milan ja Blaken tarina.

Annan arvosanaksi tälle 3+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Lukufiilis (Sara Sundelin 13 v)

Ole sinä minun: Estelle Maskame. Suomentanut Maija Voutilainen. Gummerus 2024 (Mila ja Blake #3)

Englanninkielinen alkuteos (2022): The Making of Mila and Blake. Kansi:Whitakkerbookdesign.com

"Milan ja Blaken dramaattisesta erosta on kulunut kaksi vuotta, kun Mila palaa sukutilalleen Nashvilleen kesäksi ennen yliopiston aloittamista. Kun selviää, että myös Blake sekä hänen uusi tyttöystävänsä ovat kaupungissa, Milan ajatukset alkavat velloa menneisyydessä.

Sukutilan arkikaan ei tarjoa pakoreittiä suhdekuvioista, sillä komea renkitulokas Teddy aiheuttaa sydämentykytyksiä Milassa ja hänen ystävissään. Mennyttä on kuitenkin mahdoton unohtaa, ja tukahdutetut tunteet ryöppyävät pintaan. Ovatko Mila ja Blake kypsyneet tarpeeksi toisilleen?" (Gummerus)

Oma arvio:

Estelle Maskame rakastaa kirjoittaa dramaattisia lopetuksia, ja poikkeusta eivät ole tehneet Mila&Blake-trilogian kaksi ensimmäistä osaakaan. Ensimmäinen osa Joku sinun kaltaisesi päättyi minusta hieman koomisiakin piirteitä saaneeseen Blaken huudahdukseen; "Älä mene! Ei näin!" ja toinen osa Kun menetin sinut lauseeseen, joka paljasti draamaparin tulevan kahden vuoden erossa olon. Tämä vain siksi, että Blake suuttui kamalasti siitä, kun Milan julkkisisä varasti kaiken huomion hänen ensikeikallaan. Tällainen ehdottomuus ja ilmeinen dramatiikanhakuisuus on aina saanut minut hiukan pyörittelemään silmiäni Maskamen kirjojen osalta, mutta olen aina yrittänyt lukea näitä tietynlaiset draamailunsietolasit silmilläni. Tiesin kuitenkin ennalta sen, että kolmannessa osassa tarvitsisin niitä yhtä lailla.

Ole sinä minun alkaa seesteisissä tunnelmissa: 18-vuotiaan Milan ja näyttelijäisän välit ovat parantuneet sen jälkeen, kun kaikki salaisuudet tuotiin julki. He ovat matkalla Nashvillen maatilalle viettämään seuraavat kolme viikkoa kesälomaa. Milan sydän hypähtelee ilosta, kun hän saa taas viettää aikaa rakkaan isoisänsä Kipparin, ratsastuskoulutoimintaa aloittelevan Sheri-tädin sekä ystäviensä Savannahin ja Torin kanssa. Maatilalla työskentelee komea Teddy, josta Savannah on todella kiinnostunut. Milan pääsee taas ratsastamaan lempiratsullaan Fredolla ja nauttimaan maalaiselämästä. Isä on aikonut luopua näyttelijäntyöstään ja panostaa tuottajan rooliin, joten sitäkin kautta heidän elämänsä on vähemmän suurennuslasin alla. 

Väistämättä Mila kuitenkin törmää Blakeen, jota ei ole nähnyt kahteen vuoteen, kuten toisen osan lopussa paljastettiin. Mila ei voi käsittää, miten he olivat niin kiinni toisissaan, ja yhdessä hetkessä Blake suuttui hänelle niin, ettei enää myöhemminkään ottanut yhteyttä ja halunnut korjata heidän välejään. Blakella on nyt Olivia-niminen tyttöystävä ja hän opiskelee Belmontin yliopistossa, kun taas Mila hylkäsi taannoin oman Belmontin paikkansa ja menikin sattuneista syistä johtuen San Diegon sairaanhoitajalinjalle. Blake töksäyttää Milan nähdessään jotain typerää, mutta on selvästi kuohuksissaan nähtyään entisen rakkaansa.

Varsinainen tervetulotoivotus Fairview'hun. Eilisilta oli kaamea. Tänään on ollut kaameaa. Kaikki on kaameaa. Hitto. (s. 52)

Mila yrittää hyväksyä sen, että Blakella on nyt uusi elämä ja uusi rakas, mutta hän haluaisi edes tietää syyn siihen, miksei tämä halunnut selvittää asioita eikä edes soittanut eron jälkeen. Entisen rakastavaiset joutuvat kuitenkin väkisinkin tekemisiin, kun Mila löytää Blaken isän Jasonin kännissä hoipertelemassa kadulla ja joutuu soittamaan tämän hakemaan isäänsä. Selviää, että Blaken alkoholisti-isä on repsahdellut taas aika ajoin, mikä tuottaa huolta ja ärtymystä pojalleen. Mila haluaisi tietää, ettei Blake olisi kuitenkaan unohtanut musiikkihommiaan, vaikka siltä pahasti vaikuttaa. 

Ei Blake tietenkään ole täällä yksin. Tietenkin hänen tyttöystävänsä on täällä. Tietenkin. (s. 94)

Olen hiukan hämmästynyt siitä, että tämä päätösosa ei olekaan niin draamantäyteinen kuin kuvittelin. (Tai sitten minun draamailunsietolasini toimivat kuin toimivatkin.) Toki tässä on tuttuun tapaan monenlaisia käänteitä niin romanttisissa kuin muissakin kuvioissa, mutta suurin kohtaus taidettiin nähdä edellisessä osassa, jossa Milan ja Blaken vanhempien salaisuudet tuotiin julki. Lopussa on toki hyvin tunteita herättävä käänne, joka saa minunkin silmät kostumaan. 

Pientä kitkaa ystävien välille on yritetty tuoda Teddy-komistuksella, kliseisen tallipojan ruumiillistumalla, ja Torin yllättävällä paljastuksella (joka ei minua kyllä yllättänyt, sillä tajusin melko heti alussa, miksi hän kiukuttelee.) Ehkä hieman turha juonikuvio oli mielestäni tämä Teddyn yksipuolinen kiinnostus Milaa kohtaan ja siitä seurannut pieni särö Savannahin kanssa, koska se jäi kuitenkin aika laimeaksi. Pääpaino on kuitenkin Milan ja Blaken tunteiden heräämisessä ja toisaalta Kipparin terveydentilassa, jonka heikkenemiselle on löytynyt syy. 

Kirjan henkilöhahmot käyttäytyvät alusta alkaen tässä sarjassa välillä lähes päättömällä tavalla, ja varsinkin sen nuoret ovat monissa tapauksissa lapsellisia kiukuttelijoita, joilla ei tunnu olevan minkäänlaisia tunnetaitoja. Otetaan nyt esimerkiksi Blaken äkkipikainen päätös suuttua hetkessä tyttöystävälleen yhdestä virheestä ja katkaista kaikki välit. Tai Milan idea tehdä Blake mustasukkaiseksi bileissä suutelemalla Teddyä. Okei, 18-vuotiashan ei olekaan vielä aikuinen ja lapsellisuus suotakoon, mutta myös oikeasti aikuiset sortuvat näissä kirjoissa hyvin erikoiseen käyttäytymiseen. Ja juuri tällä tarkoitan Maskamen tyyliä hakea draamaa kirjoihinsa.

Minusta tämän trilogian vahvuus on ollut alusta alkaen sen maalaismiljöö: nautin suuresti sen country-henkisyydestä ratsastusretkineen, Nashvillen country-musiikkikeikkoineen ja perinteisine sunnuntaisine kirkossakäynteineen. Pidän siitä, miten lämpimät välit Milalla on äreään, mutta herttaiseen isoisäänsä, ja miten myös Milan ja hänen isänsä välit paranevat, kun isä on alkanut luottaa tyttäreensä enemmän eikä kaikki pyöri enää hänen elokuvauransa ympärillä. Milan vanhemmat päättivät erota, kun herra Hardingin syrjähyppy pormestari Averyn kanssa tuli ilmi, mutta lopun vastoinkäymisten myötä heidän välinsä tuntuvat lämpenevän. Mila tekee myös ratkaisevan päätöksen opiskelupaikkansa suhteen. Osin asiat jää vielä avoimeksi, mutta lopputulema on melko ilmeinen.  

Ei ole mitään syytä, miksi tunnen yhä yhteyttä häneen, mutta sydämen asiat eivät tottele järkipuhetta. Sydän tietää, kuka on se oikea. (s. 106)

Onhan nämä olleet omalla tavallaan todella viihdyttäviä YA-kirjoja, vaikka muutamat juonikuviot ynnä yksityiskohdat minua aina häiritseekin. Kasien genrevinkkauspaketissa tämä on ja pysyy, sillä uskon nuorten innostuvan tämän trilogian draamakuvioista (minua paremmin ainakin.) 

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta. 

Samantyylistä luettavaa:

Tämä biisi on sinulle: Maurene Goo

Oikealla tavalla vääränlainen: Estelle Maskame

Ravilikat: Marika Riikonen

Ravilikat: Marika Riikonen. Karisto 2020

 Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

"Emma ei ole ikinä haaveillut ravihevosista, mutta mikä tahansa käy, kun on palava halu päästä hoitamaan hevosia. Eräänä elokuun päivänä Emma ja Kristin löytävät itsensä Emman mummolan lähellä olevan pienen ravitallin pihasta. Tytöt pyytävät päästä auttamaan hevosten hoidossa ja tallitöissä, ja tallin omistajat Paavo ja Eila antavat heille mahdollisuuden. Emma ja Kristin käyvät tallilla joka viikonloppu ja tottuvat hoitohevostensa oikkuihin. Lopulta he pääsevät kokeilemaan ajamistakin. Kaikki on täydellistä, kunnes Kristin alkaa tylsistyä.

Ravilikat on haikeankaunis tarina harrastuksesta ja intohimosta, joka riittää ystävyyden siteeksi ja täyttää koko elämän.(Karisto) "

Oma arvio:

Varhaisnuoruuteni ja teini-ikäni alkuvuodet heppatalleilla asuneena mieleni halajaa aina välillä siihen huolettomaan, kuivan heinän, hevosenlannan ja sahanpuruntuoksuiseen maailmaan, jonka voi kokea ainoastaan hevostallilla. Itse en ole koskaan ollut ratsastuskoulujen vakiokävijä, vaan olen lampannut yksityisillä talleilla, joissa on ollut vaihtelevasti niin ratsuja kuin ravureitakin. Niinpä osaan mainiosti heittäytyä siihen tunnelmaan, joka vallitsee tämän kirjan maalaisravitallilla.

Varoitankin nyt heti alkuun, että tämä postaus sisältää omia muistojani ja kokemuksiani heppatallielämästä.

Marika Riikosen Ravilikat on täydellinen kuvaus siitä, kun tallilla ei vallitsekaan "kärpästen herruus" eli tyttöjen välistä kyräilyä, suitset ja satulat eivät ole siistissä rivissä satulahuoneessa, hevosilla ei ole omia söpönvärisiä harjapakkeja ja karsinoiden ovissa ei ole hienoja nimikylttejä. Seiskan ja kasin välistä kesälomaa aloitteleva Emma on käynyt aiemmin ratsastuskoululla, mutta siellä hoitohevosen saaminen on todella vaikeaa. Niinpä hän on lähtenyt Kristinin kanssa kokeilemaan eräältä ravitallilta, joka sijaitsee noin yhdeksän kilsan pyörämatkan päässä. Voin niin hyvin samaistua siihen jännittyneeseen tunnelmaan, kun tytöt rohkenevat kysyä tallin omistajilta, Paavolta ja Eilalta, josko he saisivat alkaa hoitaa hevosia. Olen itsekin ollut monta kertaa samassa tilanteessa, ja saanut niin pakkeja kuin myöntäviä vastauksiakin. Tällä kertaa tyttöjä onnistaa, ja Paavo ja Eila lupaavat, joskin alkuun melko varovaisesti, tyttöjen alkaa käydä tallilla.

Kai se sitten käy. Maailman kaunein lause. (s.9)

Alussa tytöt saavat vain vähän vastuuta; karsinoiden siivousta, hevosten tarhasta hakua ja harjausta, valjastuksessa avustamista. Pikku hiljaa tyttöjen taidot karttuvat (Kristinillä kokemusta on hiukan enemmän) ja he alkavat päästä mukaan hiitille, saavat ajaa hevosia itsekin ja hoitaa iltatallit omistajien puolesta. Minusta on niin mukava pujahtaa ravitallin huolettomaan maailmaan, jossa suitsia ei sanota suitsiksi, vaan ne ovat päävehkeet, hevoset harjataan sillä harjalla, mikä sattuu käteen, omistaja ei anna laittaa nimikylttejä oviin ja tallipäivä aloitetaan hörppimällä Eilan keittämät, väkevät kahvit. Tai kahveet, niinkuin Eila sanoo.

"Jaa tolla tavallako ratsuille pannaan päävehkeet?" Paavo äimistelee. "Kai sen noinkin voi tehdä." (s. 29)

Kirjassa kuvataan pääosin tavallista talliarkea, johon kuuluu myös jännittävät hiitti- ja kisareissut, uusien asioiden oppiminen ja tallille pääsemisen haasteet. Kesällä tallimatka sujuu helposti pyöräillen, mutta koulujen alettua syksyllä ja ilmojen viiletessä matka alkaa tuntua pidemmälle. Välillä jomman kumman vanhemmat suostuu pitkin hampain kyyditsemään tallille. Teini-ikäisellä minulla  tallimatka oli vain 4-5 kilometriä, joka taitettiin kesät talvet pyörällä. Vanhemmat lähtivät tosi harvoin kuskiksi, joten monet kerrat poljimme parinkympin pakkasilla kohmeisina tallille ja sieltä kotia. Illalla kotona sulattelin varpaitani lämpimässä vesisaavissa. Mutta ei me valitettu, ainakaan kovin monesti. Tallille oli päästävä!

Emma on kuvitellut, ettei unelmaan voi tottua, mutta voi. Samalla hän nauttii siitä, että nyt työ vasta alkaa. Hän alkaa tuntea hevoset. Ne eivät ole enää lauma mustia jouhia ja ruskeita karvapeitteitä. Värien alta erottuu luonteita. (s. 39)

Tallitapahtumien sivussa käydään läpi Emman ja Kristinin ystävyyttä, joka perustuu pääosin vain tähän yhteiseen harrastukseen. Koulussa molemmilla on omat ystävänsä eivätkä he ole tekemisissä keskenään. Kristin on luonteeltaan kokeilunhaluisempi, rohkeampi ja impulsiivisempi kuin Emma, ja tämä alkaa pikku hiljaa hiertää tallikavereiden välejä. On tytöillä toki hauskat ja hupsut hetkensä tallilla. Paavon ja Eilan aikuinen poika Heikki herättää kitkaa tyttöjen välillä, sillä Emma on hyvin vaivaantunut huithapelinä tunnetun Heikin läsnäollessa, kun taas rohkeampi Kristin lähes flirttailee miehelle. Pian Kristin alkaa osoittaa tylsistymisen merkkejä tallilla, jossa ei aina tapahdu mitään jännittävää. Emma ei voi käsittää tätä, sillä hänelle on ihan okei istuskella heinäpaalin päällä ja odotella kyytiä kotiin. Hän rakastaa tallin verkkaista tunnelmaa. 

"Sä olet aina niin huolissas. Aina sä jaksat vatvoa", Kristinin ääni naukuu hänen korvissaan. (s. 147)

Kirjassa tuodaan myös hyvin esille vanhempien suhtautuminen talliharrastukseen. Kristinin äidin hienovaraiset vihjailut siitä, kuinka rankkaa työtä tytöt "joutuvat" tekemään eivätkä saa palkkaa siitä, olivat hyvin yleisiä ainakin minun talli-iässäni. Monien vanhemmilla tuntui olevan huoli siitä, että innokkaita heppatyttöjä ja -poikia käytettäisiin hyväksi ilmaisena työvoimana, vaikka näin ei missään vaiheessa ole. Kun sain hevoskärpäsen pureman, tein ilolla ihan mitä vain, mikä liittyi hevosiin: lakaisin käytäviä, siivosin karsinoita, putsasin harjoja ja varusteita, nakkelin heinäpaaleja jne. Kaikki se on osa harrastusta, ja siitä nautitaan. Emme osanneet olla vailla palkkaa, sillä palkkanamme oli se, kun saimme olla osa tallielämää. Minä en ainakaan ole koskaan katunut sitä, että vietin suurimman osan teini-ikääni talleilla, sillä opin siellä valtavasti vastuunottoa ja sosiaalisia taitoja. Hevosmaailmassa ollaan tekemissä todella monenikäisten ihmisten kanssa, ja siinä opittiin olemaan niin pienempien kuin aikuisten kanssa rennosti ja välittömästi tekemisissä sen sijaan, että oltaisiin riekuttu kylillä omanikäisten klimpissä.

Tie on erinäköinen, kun he ovat rattailla kaksin. Se on pidempi ja leveämpi ja täynnä ääniä. Ja kärryjen edessä askeltaa turhankin pirteänä uppo-outo hevonen. Vänrikin hokitetut kaviot tupsahtelevat tiehen, ja lumi narisee renkaiden alla. Pakkanen pistelee poskia, ja heidän edessään keikkuu paksu, musta häntä. (s. 139)

Ravilikat on pitkästä aikaa kunnon hevoskirja, johon ei ole tupattu liikaa epäuskottavia seikkailuja ja ihastumiskuvioita. Jos kaipaa ehtaa tallitunnelmaa ja sen kuvausta, tämä on oikea kirja. Emman ja Kristinin tarina tuo myös sen näkökulman esille, ettei aina hevosharrastukseen tarvita isoja rahoja, vaan hevosten kanssa voi olla ja puuhailla ihan ilmaiseksi, kun löytää oikean tallin. Myös minä jouduin ystäväni kanssa näkemään vaivaa, jotta pääsisin hevosten lähelle, sillä vanhemmillani ei ollut varaa kustantaa kalliita ratsastustunteja. Lisäksi kirja on mainio ystävyyskuvaus, jossa yksi yhteinen tekijä on saattanut kaverukset yhteen, ja kun tämä  tekijä poistetaan, jäljelle ei jää välttämättä mitään. Sen kanssa vain eletään. Jotkut lähtevät tallilta, kun muut asiat alkavat kiinnostaa, mutta jotkut jäävät. Kaiken kaikkiaan Ravilikat on aito, uskottava ja helppolukuinen kirja, jota suosittelen noin 11-14-vuotiaille.

Arvosanani 4,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Milja-sarja: Anna-Riikka Sairio 

Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 8 ~ Veljeni, Leijonamieli: Astrid Lingren

Veljeni, Leijonamieli: Astrid Lingren. Suomentanut Kaarina Helakisa. Kuvittanut Ilon Wikland. WSOY 2002 (21. painos)

Ruotsinkielinen alkuteos (1973): Bröderna Lejonhjärta

"Veljeni, Leijonamieli on sekä jännittävä kertomus vihreiden laaksojen, sadun ja leiritulien maasta että hyvän ja pahan kamppailusta, kaiken voittavasta ystävyydestä ja kuolemasta." (WSOY)

Oma arvio:

Taas on tullut aika selättää jokin itselle tuntematon klassikko, kun Kirjabloggaajien perinteikäs klassikkohaaste osa 8 päättyy tänään. Klassikkohaastetta pitää harteillaan tällä kertaa Tarukirja-blogin Margit. Valikoin tämän Astrid Lingrenin fantasiapainotteisen lastenkirjan omasta kirjahyllystäni viime metreillä. Minulla on käynyt niin hyvä tuuri, että löysin joitakin vuosia sitten tämän ja saman kirjailijan kirjan Ronja Ryövärintytär hyväkuntoisina kirjaston kierrätyshyllystä, josta ne mukaani nappasin. Ronja Ryövärintyttären tarina on minulle ollut aina jokseenkin tuttu, mutta tähän klassikkohaasteeseen valitsemani on minulle ihan ennestään outo. En ole nähnyt edes tästä tehtyä elokuvaa.



Hätkähdin kirjan murheellista alkua, jossa pieni Kalle-niminen poika kertoo tietävänsä, että kuolee pian. Hän on hyvin sairaalloinen, eikä parantumista ole luvassa. Kallen elämän suurin asia on hänen isoveljensä Joonatan, jota kutsutaan Leijonamieleksi. Hassu lisänimi tulee poikien sukunimestä Leijona. Kalle, Kaarle tai tuttavallisemmin Korppu, ihailee ja rakastaa veljeään yli kaiken. Joonatan on kaikkea sitä, mitä Korppu haluaisi olla: kaunis, rohkea, viisas, peloton, ystävällinen. Joonatan lohduttaa pikkuveljeään ja kertoo Nangijalasta, kauniista paikasta, jonne tämä kuoltuaan joutuisi. Siellä hän voisi sitten odottaa, kunnes Joonatankin tulisi sinne.

- Jollet sinä olisi tuommoinen pieni ja kultainen vääräsäärinen kalpeanaama, niin et sinä olisikaan minun oma Korppuni, se Korppu josta minä niin pidän. (s. 7)

Kirjassa tapahtuukin yllättävä käänne. Vaikka kaikki ovat ajatelleet Korpun kuolevan pian, sattuu onnettomuus, ja rohkea Joonatan menehtyy tulipalossa pelastettuaan pikkuveljensä palavasta talosta. Käykin niin päin, että Korppu jää kotiin suremaan ja odottamaan, milloin pääsisi Nangijalaan rakkaan veljestä luokse. Kirjan alku on tavattoman surullinen.

Kun Korppu viimein menehtyy, hän pääsee näkemään kauniin Nangijalan ja Kirsikkalaakson, josta isoveli on hänelle puhunut. Veljesten jälleennäkeminen on liikkuttavaa. Joonatan esittelee Kallelle hienon maatilan nimeltä ritarla, jossa he asuvat, ja jonne sitten joskus myös äiti tulee kuoltuaan. Mikä parasta, tallissa on kaksi hevosta, joista musta piirtopäinen Fjalar on Kaarlen oma. Kirsikkalaakson kyläläiset ottavat uuden tulokkaan hyvin vastaan ja kaikki tuntuu olevan hyvin.

Piirros: Ilon Wikland

Kalle kuitenkin huomaa, että Joonatanilla ja kyyhkysiä kasvattavalla Fridalla on synkkiä salaisuuksia, joista he eivät aluksi puhu Kaarlelle. Kirsikkalaaksoa varjostaa pahat asiat, sillä puhutaan hirmuvallitsija Tengilistä ja hänen hirmuisesta hirviöstään Katlasta, jolla tämä pelottelee kyläläisiä. Ruusulaakson Orvar on siepattu Katlan luolaan, ja Joonatan aikoo pelastaa tämän. Lisäksi huhutaan, että joku Kirsikkalaaksolaisista on kavaltaja. Korppu joutuu siis taas heittämään hyvästit veljelleen ja samalla pelkäämään ja arvuuttelemaan, kuka on kavaltaja. Lopulta Korppu ei enää kestä, vaan päättää lähteä veljensä perään. Seuraa suuri seikkailu pelastusmatkalle, täpäriä tilanteita ja vaikeita valintoja. Pelottavan Katlan kukistaminen ei ole helppoa, mutta Nangijala on pelastettava.

Ja sitten löi salama, vaarallisin kaikista. Yhden ainoan silmänräpäyksen ajan se roihahti ja valaisi kaiken olevaisen

Ja silloin, siinä valossa minä näin Katlan. Minä näin Katlan. (s 166) 

Piirros: Ilon Wikland

Viihdyin Veljeni, Leijonamielen parissa oikein hyvin. Alussa kirjan murheellisuus meinasi hukuttaa minut alleen, ja sama surusävyisyys toki säilyy läpi koko tarinan, mutta toisaalta kirjan kerronta ja seikkailuhenkisyys tekee siitä erittäin sujuvalukuisen. Olin kuvitellut tämän kirjan hyvin erilaiseksi, ja yllätyin, miten fantasiamainen se on. Todella hieno tarina, joka kestää aikaa! Joonatanin ja Kaarlen veljeys on jotain todella sydäntäsärkevän kaunista ja syvää. Joonatan Leijonamieli on täydellinen sankari: rehti, ystävällinen ja pitää veljensä puolta viimeiseen asti. Kaarle taas on veljestä ihailussaan todella herttainen ja hauras, mutta löytää itsestäänkin sinnikkyyttä ja rohkeutta, vaikka välillä meinaa vähätellä itseään.

Arvosanani 4+

Onnittelen jälleen kerran itseäni siitä, että uskalsin sivistää itseäni uudella klassikolla! Aiemmat klassikkoni ovat:

Osa 7: Pikku Prinssi: Antoine De Saint-Exupéry
Osa 6: Vuonna 1984: George Orwell
Osa 5: Eläinten vallankumous: George Orwell.

Osa 4: Apinoiden planeetta: Pierre Boulle.

Osa 3: Liisan seikkailut Ihmemaassa: Lewis Carroll.
Osa 2: Harry Potter ja Viisasten kivi: J.K: Rowling 
Osa 1: Taru Sormusten herrasta: J.R.R. Tolkien
Muissa blogeissa:

Lumiomena 
Jokken kirjanurkka
Sanojen keskellä
Morren maailma
Yöpöydän kirjat
Nannan kirjakimara
Karvakasan alta löytyi kirja

Samantyylistä luettavaa:

Sisarla - seikkailu toisessa maailmassa: Salla Simukka

Popsugar-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan:

22. A book set in Scandinavia

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

8. Kirja, josta on tehty elokuva

Helmet-lukuhaasteessa tähän sopii kohta:

8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen

Milja-sarja: Anna-Riikka Sairio

Milja - Pohkeenväistöä ja pitkiä katseita: Anna-Riikka Sairio. WSOY 2017. (Milja #1)

 Kansi: Laura Lyytinen / iStockphoto

"Kuinka monta yllätystä yhteen hevoskesään voi mahtua?

Uusi, elämänmakuinen sarja hevostytöistä ja ratsastuksesta esikoistekijältä.

Milja rakastaa hevosia. Paras ystävä Iinakin on hevoshullu ja tyttöjen kesäloman kohokohta on oman hevosen vuokraus kuukaudeksi. Koulussa heppatytöt eivät ole suosittuja, ja söpö ruskeasilmäinen Akikin tuntuu huomaavan vain tanssia harrastavat tytöt. Kun pojat yllättäen haluavat kesällä tulla kokeilemaan ratsastusta, alkaa Miljan sydän lyödä tuhatta ja sataa. Aki pysyy hevosen selässä, mutta poikien lähdettyä tallilla tapahtuu kauheita. Pahimmat painajaiset käyvät toteen ja hevoset ovat hengenvaarassa! Pelastaako joku heidät varmalta kuolemalta? Ja mitä Milja möläyttääkään ihastuksestaan poliisikuulustelussa... (WSOY)

Anna-Riikka Sairio Kuva: Olli Viljanen

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan yhdessä 10-vuotiaan tyttäreni kanssa, joka on armoton heppahullu. Minäkin olen joskus ollut, ja ehkä vähän vieläkin. 

Kirjan pääosassa on seiskaluokkansa juuri päättävä Milja, jonka elämän täyttävät hevoset. Hänen paras ystävänsä Iina on yhtä heppahullu kuin hänkin, ja tytöt saavat kuulla harrastuksestaan koulussa, jossa tanssia harrastavien tyttöjen jengi ei jätä epäselväksi suhtautumistaan hevosiin ja hevosharrastajiin. Milja saa luvan vuokrata kesälomalla valmennushevosensa Sukan, jos hänen todistuksensa on tarpeeksi hyvä.

Miljan ja Iinan elämään liittyy toki muutakin kuin hevoset. Miljan on hankala päästä tiukkisvanhempiensa hoteista iltaisin kaupungille, kun taas äitinsä menettänyt Iina saa luvan isältään melkeinpä mihin vaan. Miljan kesä alkaa myös velvollisuuksilla, sillä hänen täytyy tienata puolet vuokrauksen hinnasta työskentelemällä lähikaupassa, kun taas Iina saa loikoilla alkukesän ulkomailla. Milja tuntuu törmäävän kaikkialla söpösilmäiseen Akiin, joka haluaa tulla ystäviensä kanssa kokeilemaan ratsastusta todistaakseen, että se on yhtä helppoa kuin mopolla ajo.

Kirjassa on hyvin monipuolisesti hevostelua että tyttöjen välistä draamaakin. Ihastus Akiin tuo hieman lisävipinää tarinaan ja todistaa sen, että voi toki olla yhtä aikaa heppatyttö kuin kiinnostua pojistakin. Ratsastuskuvaukset on kirjoitettu hyvin asiantuntevasti, onhan Sainio itse ratsastanut koko ikänsä. Sulkutaivutusharjoitukset voivat tuntua ratsastusmaailmaan vihkiytymättömästä puuduttavilta, mutta uskallanpa väittää, ettei hevoskirjaan useimmiten tartu kuin sellaiset, jotka ovat tavalla tai toisella kiinnostuneita hevosista. Milja vaikuttaa olevan lahjakas laulaja, sillä hän laulaa alussa koulun kevätjuhlassakin, mutta muuten tytön laulutaitoa ei tuoda enempää esille.

Milja kuulee miten hänen oma äänensä helähtää kirkkaasti oikeaan nuottiin ja samassa hänen pingottunut vartalonsa rentoutuu. Herkkä balladi kertoo linnunpoikasista, jotka kevään tullen alkavat opetella lentämään. (s. 36)

Tarinassa sivutaan myös Iinan menetystä ja surun käsittelyä, kun Milja välillä ihmettelee, miksei Iina koskaan puhu äitinsä kuolemasta mitään. Iina on luonteeltaan räväkkä ja kärkäs sanomaan, ja hillitympi Milja joutuu välillä hillitsemään ystäväänsä.

Tyttäreni ei ehkä ollut vielä ihan valmis kirjassa oleviin ihastuskuvioihin, sillä hän kommentoi, että kirjassa on ihan liian vähän hevostelua ja liikaa poikia. Hänen mielestään kirja on kiinnostava, hupsu mutta hiukan tylsä. Tyttäreni piti eniten Sukka ja Tico -hevosista ja parasta kirjassa on, kun tytöt saivat vuokrata hevoset kesällä. Ikävintä oli kirjan lopussa tapahtunut onnettomuus ja tallin kohtalo. Tyttäreni haluaa myös kommentoida kirjan nimeä, joka on hänestä kuulemma tyhmä. Tyttäreni mielestä tämä kirja sopii kaiken ikäisille tytöille. Pojille tämä ei hänen mielestään sovi.

Mielestäni Milja - Pohkeenväistöä ja pitkiä katseita on mukava, raikas uusi heppakirjasarjan avaus, jossa ei ole kuitenkaan jumituttu pelkästään heppasteluun, vaan se sisältää myös muita nuoren elämään kuuluvia asioita. Siinä pohditaan sitä, kun lapsi alkaa muuttua teini-ikäiseksi nuoreksi, jota ei välttämättä enää kiinnosta juhannus perheen kanssa mökillä, vaan muiden ikäistensä joukossa. Joitakin hieman kliseisiä juttuja kirjassa on, kuten asetelma tanssitytöt vastaan heppatytöt. En ole asiaan vihkiytynyt, mutta noinkohan jyrkästi ratsastusharrastusta dissataan enää 2000-luvun koulumaailmassa, kun olen ajatellut sen nykyään olevan enemmän juuri niin sanottujen suosittujen tyttöjen harrastus. Mene ja tiedä.

Suosittelisin tätä kirjaa noin 12-14-vuotiaille tytöille.

Tyttäreni arvosana 3
Minun arvosanani 3,5
Yhteensä 3+ 

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista: Anna-Riikka Sairio. WSOY 2018. (Milja #2)

 Kansi: Laura Lyytinen / IStockphoto

"Milja-hevossarjan toisessa osassa kisataan kouluratsastuksen lisäksi myös pojista ja ystävyydestä.

Miljalle rakas hevonen Sukka on myyty uudelle tallille. Ystävykset Milja ja Iina saavat nihkeää opastusta tallin tavoista ykköshoitaja Suskilta. Draamaa syntyy salaisuuksista ja kouluratsastuskisoista. Kuka pääsee näyttämään taitonsa ja kuka pettyy pelkkään kisahoitajan rooliin? Suskin kaverien, eli koulun tyttöjengin suosio järkkyy. Kiinnostavimmat pojat alkavatkin pyöriä liian lähellä hevostyttöjä. Milja ja Iina saavat tuntea sen nahoissaan. Halloween-bileissä asiat mutkistuvat entisestään, vaikka poikien taka-ajatuksena oli sopu tyttöjen välille." (WSOY)

Oma arvio:

Luin tämän Milja-sarjan toisen osan, Suhdesolmuja ja suitsimista, nyt itsekseni, sillä tyttärelläni loppui mielenkiinto sarjaan. 

Milja ja Iina ovat alkaneet kulkea auttamassa Roosa-nimisen naisen tallilla, joka osti Katrilta, entisen ratsastuskoulun omistajalta Sukan ja Ticon. Tytöillä on vielä totuttelemista siihen, että tanssityttöjen porukkaan kuuluva Suskikin käy tallilla - hän on nimittäin Roosan serkku.  Tytöillä on nyt kuitenkin valta-asema, koska Suski rukoilee, etteivät tytöt paljasta koulussa kellekään hänen heppaharrastustaan.

Edellisessä osassa tapahtunut tallionnettomuus on lähentänyt Akia ja Miljaa, mutta yllättäen myös Rasmusta ja Iinaa, jotka olivat ensimmäisessä osassa jatkuvasti tukkanuottasilla. Perinteinen haters-to-be-lovers-kuvio. Akin ja Miljan ihastus etenee hyvin kesysti ja söpösti, vaikka Miljaa välillä kiusaa mustasukkaisuus ja epäilykset Akin tunteista.

-Sä mietit, että millaisen noidanasun laittaisit?

-Millä perusteella mä olisin noita?

- No kun oot taikonut mut ja pistänyt mun pään ihan sekaisin, Aki vastaa. (s. 91)

Iinan ja Miljan välejä meinaa aluksi hiertää se, että Roosa lupaa Miljan osallistua Sukalla koulukisoihin Iinan jäädessä Suskin kanssa pelkän hoitajan rooliin. Miljallakin on huono omatunto, vaikka hän on toki iloinen, että saa nyt onnettomuudesta huolimatta osallistua kisoihin. Akikin aikoo tulla katsomaan kisoja! Onneksi Iinan ja Miljan ystävyys on vahvaa laatua eikä pieni kateus pilaa sitä.

Kirjan lopussa on taas dramatiikkaa kerrakseen, kun Rasmuksen kotibileissa sattuu ikävä paljastus, ja tytöt joutuvat lähtemään sieltä kesken pois. Tykkääköhän Aki nyt enää Miljasta, ja loppuuko kaiken huipuksi tyttöjen käynnit Roosan tallilla? Siinä on huolta kerrakseen. Pian kuitenkin ajatukset kääntää hyvin surullinen tapahtuma, joka saa Miljan, Iinan ja Suskin hautaamaan sotakirveet ja yhdistämään voimansa.

Tämä sarjan toinen osa kantaa mielestäni hyvin tärkeitä teemoja mukanaan: voiko olla onnellinen ystävänsä puolesta, kun oma unelma on särkynyt? Mikä on ystävyyden kantava voima, yhteinen harrastusko vain? Suskin ystävät kääntävät hyvin dramaattisesti selkänsä tälle kuullessaan ratsastusharrastuksesta. Osittain se tuntuu minusta jopa hiukan epäuskottavalta, voisiko oikeasti noin jyrkästi ystävyys katketa. Tulee mieleen amerikkalaiset mean girls -tyyppiset leffat. Toisaalta, muistan omasta yläkouluajastani montakin draamaa, jossa jollekin henkilö X:lle suututtiin jostain vähäpätöisestä asiasta, kuten siitä, että henkilön vanhempien auto hajosi Haaparannan reissulla. Ehkä sekin oli vain tekosyy, ihan kuten Suskin ystävien tapauksessa, ja ystävyys olisi murentunut kaikesta huolimatta.

Arvosanani tälle 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka