Otavaisen olkapäillä: Laura Mauro

Otavaisen olkapäillä: Laura Mauro. Suomentanut Lauri Lattu. Haamu 2024

Englanninkielinen alkuteos (2020): On the shoulders of Otava. Kansi: Noora Jantunen

"On vuosi 1918. Köyhän perheen tytär Siiri Tuokkola on liittynyt punakaartiin. Omien joukossa naistaistelijoita sekä vierastetaan että toisaalta ylistetään proletariaatin yhtenäisyyden symbolina. Valkoiset pitävät heitä pahan ruumiillistumana.

Sodan kurimukseen ilmestyy lisäjuonne, kun rintamia erottavissa metsissä alkaa liikkua jotain vihollistakin vaarallisempaa. Huhutaan oudoista valoista, joiden kohtaaminen vie järjen ja lopulta hengen.

Kun yksi tovereista katoaa lumimyrskyssä, Siiri päättää löytää hänet. Matka vie sodan kauhuista vanhan mysteerin äärelle.

Palkitun brittikirjailija Laura Mauron pienoisromaanissa Suomen sisällissota yhdistyy nerokkaasti kansanperinteen ja mytologian taianomaisiin sävyihin. Otavaisen olkapäillä on kirjailijan ensimmäinen suomeksi ilmestynyt teos." (Haamu)

Traileri

Oma arvio:

Pakkohan minun oli tarttua tähän kirjaan, sillä brittiläiskirjailijan kauhumainen, suomalaista mytologiaa hyödyntävä pienoisromaani sijoittuen Suomen sisällissodan aikaan on jotakin niin kiehtovaa, että se on luettava. Sotatarinat aiheena eivät minua niin paljon kiinnosta, mutta suomalaiseen metsään liittyvä, myyttinen uhka enemmänkin. Lauri Latun suomentamassa kirjassa on alussa meidän oman kauhumestarimme Marko Hautalan alkusanat pohjustamassa tarinaa.

Kirjan alussa ollaan odottavissa ja pelokkaissa tunnelmissa. Tuvallinen punaisten joukkoihin lähteneitä tyttöjä on sulloutuneena pieneen pappilaan ja yrittävät tulla toimeen ennen kuin käsky seuraavaan tehtävään käy. Mirva on joukon vanhin, 18-vuotias, ja hän yrittää pitää tyttölaumassa jöötä. Siiri ja Elina ovat kiintyneet toisiinsa, Ester on kovin kipakka suustaan. Kuohuntaa aiheuttaa tumma, paikallaan tönöttävä miehen hahmo hautuumaalla - se on Osku, joka ei näytä kuulevan eikä näkevän ketään. Seuraavana päivänä Osku tekee jotakin kamalaa ja käsittämätöntä. Tytöt ovat järkyttyneitä, ja kuulevat, että huhun mukaan Osku olisi nähnyt jotakin metsässä ennen sekoamistaan.

Tuolla, ulkona hautuumaalla. Pitkä varjo. Mies, siluetti tasaiseksi tallautunutta lunta vasten. Pimeässä hautuumaa on vieras ja aavemainen. Murenevat hautakivet kuin murjottuja hampaita.(s. 17)

Matkalla taistelukentille suurin osa tytöistä jänistää ja palaa takaisin Tampereelle. Miehet eivät usko naisista olevan mitään hyötyä taistelussa ja osin passittavat heitä kotimatkalle. Jäljelle jäävät vain Siiri, Ester ja Mirva, jotka sinnikkäästi haluavat ottaa osaa taisteluun. Siiri kaipaa Elinaa ja on harmissaan, että tämä palasi. Sitten Mirva katoaa. Hän höpisee jostakin valosta, jonka myös Osku kertoo nähneensä ennen sekoamistaan. Jäljellä ovat enää Siiri ja töykeästi käyttäytyvä Ester. Kun pieni tyttö tupsahtaa heidän tielleen lumisessa metsässä aseella osoittaen, Siiri joutuu tekemään ikävän valinnan. 

Älä uskallakaan kuolla, Ester. Hänen piti kaatua taistellen. Hänen piti kaatua hampaat miehen kurkussa, veri leukaa pitkin virraten. Ei näin. (s. 66)

Mitä metsässä on, joka saa ihmiset sekoamaan? Onko puheet liekkiöistä totta vai pelkkää taikauskoisten höpötystä? Miksi Ester pelkää karhuja eikä halua Siirin puhuvan niistä mitään?

"Ehkä se johtuu sodasta. Ehkä taistelut häiritsevät niitä ja ne tulevat ulos piiloistaan. Niin minä ainakin luulen." (s. 76)

Kirjan tunnelma on yhtä aikaa kaunis ja hyytävä. Tyttöjen selviytyminen talvisessa metsässä laukausten kummutessa taustalla on kuvattu niin taidokkaasti, että lukiessani kirjaa tunnen olevani itsekin metsässä. Kauhuelementit tulevat kirjaan nimenomaan hyytävän pahaenteisen tunnelman kautta. Siirin kaiho Tampereelle palannutta Elinaa kohtaan on kaunis vastapaino Esterin luotaantyöntävälle olemukselle, jota Siirin on hankala - mutta pakko - sietää. 

Pidän kovasti kirjan kauniista kielestä (kiitos Lauri Latulle käännöksestä) ja tunnelmasta. Suomalaista mytologiaa on ujutettu tarinan sekaan omaperäisellä tavalla. Repliikeissä on välillä suomalaiseen tyyliin karskia kielenkäyttöä, joten tämä kirja olisi hyvinkin voinut olla senkin puolesta syntyperäisen suomalaisen kirjoittama. Tähän karmean kauniiseen tarinaan on vangittu hyvin suomalaisuuden henki. 

Annan arvosanaksi tälle 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirsin kirjanurkka

Kirjokansi: Karoliina Tervonen

 Kirjokansi: Karoliina Tervonen. Tammi 2023

Kansi: Maya Hahto

"Kirjokansi kumartaa tyylillään romantiikan ajalle ja kansanperinteen tarinoille. Se kertoo turhamaisesta neiti Holmbergistä, joka on keplotellut viehätysvoimallaan tiensä seurapiireihin, vaikka onkin vain hienostunut taskuvaras ja petkuttaja.

Kun kotikaupunkiin hyökkäävät sudenturkkiset pedot, neiti pakenee fantastiseen seikkailuun, jossa viimeisetkin hattuhöyhenet haihtuvat.

Neiti Holmberg viihtyy ylellisyyksien täyteisessä elämässään loistavasti. Hän osaa taitavasti pyörittää laajaa ja anteliasta kosijakaartia lupaamatta mitään, mutta antaen kaikkien olla toiveikkaassa uskossa yhteisestä tulevaisuudesta, ainakin niin kauan kuin rahapussissa riittää roposia tai povitaskusta löytyy pihistettävää.

Kurjenpahkan seuraelämä tuntuu olevan kaukana sudenturkkisten vihollisten leimuavista taisteluista, kunnes koittaa päivä, jolloin mystinen paha saapuu satamakaupunkiin. Ja vie neiti Holmbergilta kaiken.

Alkaa huima kostoretki Pohjolaan, Tuonen valtakuntaan, kun nuori nainen seurueineen lähtee vaatimaan omaansa takaisin. Kätkeytyvätkö onni ja vauraus alisen maailman tuntureille?" (Haamu)

Kirjatraileri

Oma arvio:

Olipas ihastuttavaa, että tartuin tähän Karoliina Tervosen esikoisromaaniin, vaikka alkuun epäröin. Pidän muuten myös tajuttoman paljon Maya Hahton suunnittelemasta kannesta, joka mukailee tarinaa täydellisesti. 

Pedot ovat saapumassa Kurjenpahkan satamakaupunkiin, tai näin päähenkilö, neiti Holmberg lukee paikallisesta aviisista. Neiti Holmberg rakastaa kauniita vaatteita ja seuraelämää, lumoaa innokkaat kosijat mutta ei huoli ketään aviomiehekseen, vaan tyhjentää onnettomien miespolojen taskut. Tämä nuorena orvoksi jäänyt nuori nainen ei kerro koskaan kenelläkään etunimeään. Hän on Herra Holmbergin hienoimmat puvut ja pukimet -liikkeen ompelijatar yksin kovaa kuria pitävän Herra Holmbergin armosta.

---"Mutta ette ymmärrä - kompassini - en ole kertonut teille kaikkea."(s. 48)

Neiti Holmberg on jälleen liehitellyt erästä päihtynyttä merimiestä, herra Lainekaria, varastaakseen tämän taskustaan arvokkaan taskukellon. Ikäväkseen hän jää kiinni, saa vihastuneet Lainekarin peräänsä, mutta pelastuu armollisen, mutta hyvin vihaisen Herra Holmbergin ansiosta. Kun Lainekari tulee myöhemmin liikkeeseen vaatimaan saataviaan, valehtelee neiti Holmberg piilottaneensa kellon - tai kompassin, kuten Lainekari sanoo. Oikeasti tuo kummallisesti hyrisevä kello on piilotettuna hänen rintojensa väliin. Herra Lainekari on vain ovelampi, eikä neiti Holmbergillä ole enää mahdollisuutta paeta avioliiton satamaa. Kunnes pedot tulevat kaupunkiin ja kaikki muuttaa suuntaansa.

Mutta mitä ovat nuo pedot? Ne ovat sudenturkkisia Pohjolan väkeä, jotka polttavat kyliä ja kylvävät kauhua mennessään. 

"Olen vain pahainen taskuvaras! Selvisin hädin tuskin Kurjenpahkan palosta hengissä. En pysty kamppailemaan petoja vastaan."(s. 79)

Rouva Lainekari lähtee yksinään pakomatkalle, törmää talonsa menettäneeseen kotitonttuun, jonka ajatuksesta he lähtevät kostoretkelle Pohjolaan. Koska Pohjolan väki tuhosi kylän ja talonhaltian rakkaan talon talonväkineen, he aikovat viedä kostoksi heiltä Sammon, tuon ehtymättömien rikkauksien taikakalun. Rouva Lainekarilla siintää jo silmiensä edessä kauniit vaatteet, korut ja asusteet, joita hän saisi Sammon avulla. Tontulla on myös narunnokassa yksi Pohjolan pedoista, jonka hän on napannut loitsunsa valtaan ja jota he nyt raahaavat perässään oppaanaan kohti Pohjolaa. Myöhemmin seurueeseen liittyy myös metsän kuningas, karhu, ja neuvokas peltomyyrä Pyllervo, joka pelastaa rouva Lainekarin näkin kynsistä.

Pääseekö seurue Pohjolaan ja löytävätkö he Sammon? Tuoko taikakalu onnea vai johtaako se vain kaaokseen ja sekasortoon, kuten Pohjolan asukas eli peto, tuttavallisemmin Marraskuu, yrittää seuruetta varoitella? 

"Etkö jo ymmärrä? Kun vaurautta kertyy liikaa yhteen paikkaa, tasapaino murtuu."(s. 166)

Kirjokansi on ihana yhdistelmä romanttista historiallista romaani, kansanperinnettä ja Taru Sormusten herrasta -henkistä fantasiaseikkailua. Myönnettäköön, että olin alkuun hieman pettynyt, kun suomalaisen mytologian elementit alkoivat tulla mukaan, sillä olin odottanut enemmänkin historiallista, cozy crime -henkistä tarinaa, ja muutenkin suomalainen kansanperinne on ollut aika vahvasti mukana useassa nuorten fantasiassa viime aikoina, mutta ihastuin tarinan edetessä seurueen jäseniin. Peltomyyrä Pyllervosta muodostui minun suurin suosikkini. Kaikki ovat omalla tavallaan erilaisia persoonia: turhamaisuuteen tottunut rouva Lainekari, äreä ja kunnioitusta vaativa karhu, rohkea ja pippurinen Pyllervo, ujo ja lämminhenkinen Marraskuu ja ylpeä ja voimakastahtoinen kotitonttu. 

Mukana on myös haikeaa romanttista latausta, josta jää lämmin odottavainen olo. Kirjan loppu on sopivalla tavalla haikean surullinen, mutta toiveikas. Viehättävä fantasia, voisi olla oikea sana kuvaamaan Kirjokantta.

Arvosanaksi annan 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Satakunnan kansa

Kirjahullun päiväkirja

Lukihäirikkö

Samantyylistä:

Tytär hämärän, piika pimeän: J.S. Meresmaa

Tinarinnat - Kalevalan naisten uudet tarinat: J.S. Meresmaa ja Anni Kuu Nupponen (toim.)

Tinarinnat - Kalevalan naisten uudet tarinat: J.S. Meresmaa ja Anni Kuu Nupponen (toim.)

Tinarinnat - Kalevalan naisten uudet tarinat: J.S. Meresmaa ja Anni Kuu Nupponen (toim.) Hertta 2023

Kansi: Karin Niemi

" 'Joskus naiselle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin muuttua suunnattomaksi petolinnuksi.'

Miltä tutut tarinat kuulostaisivat, jos äänen saisivatkin Kalevalan naiset itse? Miten sammon kanssa kävi Louhen näkökulmasta? Entä miten tarinansa pukisi nykyajan Aino tai Marjatta puolukoineen? Voisiko Tuonen tytti työskennellä ruumishuoneella tai Vellamo olla intohimoinen luonnonsuojelija?

Tinarinnat-novellikokoelmassa 11 suomalaista kirjailijaa kertoo oman tulkintansa valitsemastaan Kalevalan naishahmosta. Tyyliltään novellit ovat moninaisia: on historiallisia, fantastisia ja futuristisia, herkkiä, synkkiä ja humoristisia. Yhteistä tarinoille on, että ne ravistelevat pölyyntyneitä mielikuvia.

Jokaisen hahmon tarinaa täydentää muotokuva eri kuvittajalta. Juhlavaan teokseen tekee mieli palata kerran toisensa jälkeen.

Kokoelman ovat toimittaneet tamperelaiset kirjailijat J. S. Meresmaa ja Anni Kuu Nupponen. He saivat idean teokseen Tampereen taidemuseon näyttelyssä, jossa Kalevalan aiheita hallitsivat – jälleen kerran – miehet ja miehinen näkökulma. Oli siis aika kertoa Kalevalan naisten tarinat aivan uudella tavalla.

Mukana on 22 nais- tai muunsukupuolista kirjailijaa ja kuvittajaa.

Kirjailijat: Katri Alatalo, Magdalena Hai, Anu Holopainen, Emmi Itäranta, Jenny Kangasvuo, Jenna Kostet, Anne Leinonen, Anni Kuu Nupponen, Tiina Raevaara, Solina Riekkola ja Johanna Sinisalo.

Kuvittajat: Broci, Maya Hahto, Juliana Hyrri, Emma Kantanen, Jutta Kivilompolo, Anne Muhonen, Karin Niemi, Emmi Nieminen, Johanna Rojola, Julia Savtchenko ja Nora Surojegin." (Hertta)

Oma arvio:

Pakko myöntää heti tähän alkuun, että Kalevala ei ole minulle kovin tuttu. Ei, vaikka olen opiskellut suomen kieltä ja kirjallisuutta. Onhan sitä käsitelty peruskoulussa, mutta kansalliseepokset  eivät ole erityisesti minun sydänasiani, vaikka toki arvostan kulttuuriperintöämme. Kiinnostuin silti valtavasti, kun kuulin, että Kalevalan naisista tulee oma novellikokelma, jossa on vieläpä kirjoittajina Suomen parhaimmistoa niin spefin kuin lanukirjallisuudenkin saralla sekä lisäksi loistavia kuvittajia.

Tinarinnat - Kalevalan naisten uudet tarinat esittelee yhteensä 11 Kalevalan tarinoista enemmän tai vähemmän tutuksi tullutta naishahmoa. Kokoelma alkaa päräyttävästi pahishahmo Louhesta, Pohjan Akasta,  ja päättyy Väinämöisen emoon Ilmattareen. Pidän kovasti kirjan rakenteesta, jossa jokainen naishahmo esitellään ensin kuvittajan taidonnäytteellä ja lyhyellä esittelytekstillä, joka selostaa missä roolissa kyseinen nainen Kalevalassa esiintyy. Näin minäkin, joka en ole niin kauheasti perillä eepoksestamme, pääsen vähän jyvälle. Tuttuja nimiähän siellä vilisee ja heti muistini palailee pätkittäin: ei kai kukaan ei voi olla muistamatta, miten Marjatta tulee puolukasta raskaaksi ja Lemminkäisen äiti suree Tuonelan äärellä kuollutta poikaansa.

He olivat vieneet minulta Aamuni ja Iltani, joten minä vein heidän. (Emmi itäranta: Taivasta silpovat pilvet, s. 34)

Vaikka novellikokoelma alkaa melko perinteikkäästi Kalevalan aikaan sijoitetulla Emmi Itärannan novellilla Taivasta silpovat pilvet, jossa Louhi pyytää Väinämöiseltä Sampoa itselleen ja tulee luvanneeksi tälle palkkioksi tyttärensä, sekä jumalhahmo Tuurin vaimo Villikerta taltuttaa Ukko Ylijumalan sytyttämän palon Jenny Kangasvuon novellissa Tulisoronen, kivikipinä, seuraavat novellit ujuttautuvat pikku hiljaa taidokkaasti nykymaailmaan tai jopa dystopisiin maailmoihin, joissa ihmisen kehittelemät peltilehmät tuottavat maitoa ja lihaa eettisemmin (vai josko sittenkään?) Jenny Kostetin novellissa Kaitse karja kaunihisti,  tai Tuonen Tytti on töissä ruumishuoneella ja saattelee vainajien sielut Tuonelaan ruumishuoneen takaoven kautta Solina Riekkolan novellissa Kalma päätä kallistavi. 

"Tytti joenkorpi, hei", sanon, ja kättelen Terttua. "Obduktioteknikko. Ja sinun oppaasi Tuonelaan." (Solina Riekkola: Kalma päätä kallistavi: s. 113)

Tulevaisuuden maailmoihin sukelletaan esimerkiksi novellikokoelman päättävässä Magdalena Hain novellissa Veen emonen, Ilman impi, Ilma-Tarin kätilö, jossa ihmiskuntaa uhmaa heidän emonsa eli kohduksi kutsutussa luolassa asuvan Ilma-Tarin mahdollinen tuhoutuminen ja emon uusiutuminen. Anni Kuu Nupposen novellissa Tule marja poimimahan Marjatta elää tulevaisuuden maailmassa, jossa algoritmien valta on noussut koko maailmaa hallitsevaksi systeemiksi. Johanna Sinisalon novellissa Poika palasina pääosassa on Lemminkäisen äiti, joka joutuu pelastamaan poikansa päihdehelvetistä. 

He antoivat minulle nimen puolukka. He tekivät minut ja vangitsivat tänne. ( Anni Kuu Nupponen: Tule marja poimimahan, s. 253)

Vedenalaisiin fantasiamaailmoihin sukelletaan sekä Katri Alatalon novellissa Ken kulkee vettä vasten, jossa opiskeluajan taloudellisiin vaikeuksiin väsynyt Aino tuntee veden kumman kutsun, sekä Anu Holopaisen novellissa Veen voima, Veen väki, jossa on päähenkilönä Vellamon hahmoon perustuva Vee, nuori nainen, joka pelastetaan eräänä päivänä pahasti kalastusverkkoihin sotkeutuneena ja muistinsa menettäneenä. 

Älä pelkää. Hengitä vesi sisään ja pelko ulos. Tämä on kotisi, tule takaisin. (Anu Holopainen: Veen voima, Veen väki: s. 153)

Sateenkaareviakin scifin sävyjä tarjoaa Anne Leinosen novelli Vilua hohkaa hopea, jossa kuulun teknoseppä Ilmarin sisar Annikki joutuu peittelemään veljensä kamalaa tekoa eli tämän vaimon Irinan surmaa. Tiina Raevaaran novellissa Saaren neidot, kauan kasvaneet on ehkä jopa hiukan kauhumaisia piirteitä päähenkilönään Kyllikki, joka anoppinsa kanssa surmaa ja silpoo Lemminkäisen palasiksi kursiakseen tämän uudelleen kokoon. 

Kaikki aina luulivat, että Ahti Saarelainen ryösti minut. Lemminkäinen ryösti Kyllikin, sanottiin, aivan kuin olisin ollut pelkkää materiaa, esine, jonka voi varastaa. Niin tarina väittää. (Tiina Raevaara: Saaren neidot, kauan kasvaneet, s. 205)

Novellikokoelma on hyvin tasalaatuinen ja pitää sisällään kaunista ja huoliteltua kieltä. Kuvitukset ovat persoonallisia ja toinen toistaan kauniimpia. Vaikka novellit poikkeavat hiukan tyyliltään, on punainen lanka kuitenkin olemassa. Novelleissa tulee usein esiin se huoli, mihin tämä yhteiskunta ja planeettamme tila on menossa. Kantavina teemoina ovat luonnon kiertokulku ja kunnioittaminen, eläinlajien säilyminen, lihansyönti, teknologian lisääntyminen ja toksiset mieskuvat.  Tämä kokoelma on täyttä timanttia, ja jos ei ole vielä esimerkiksi valmistujais/ylioppilaslahjaa nuorelle hankkinut, tämä kannattaa pitää mielessä. Itse näkisin, että novellit toimisivat mainiosti äidinkielen opetuksessa toisen mainion Kalevala-teemaisen novellikokoelman eli Satalatva - Kalevala uusin silmin ohella (Tammi 2021, toim. Salla Simukka ja Siri Kolu.) Vaikka Tinarinnat ei ole varsinaisesti lanua, se kuitenkin soveltuu mainiosti niin yläkouluun kuin lukioonkin.

Mitkä novellit pääsevät sitten minun top-kolmoseeni? Minä innostuin eniten dystopissävytteisestä Anni Kuu Nupposen novellista Tule marja poimimahan, jossa on tuotu mukavasti puolukka-teemaa ja neitseellistä sikiämistä mukaan erittäin persoonallisella tavalla, ja joka maalailee algoritmien valtaaman yhteiskunnan kauhukuvaa. Toinen suosikkini on Anne Leinosen niin ikään futuristinen Vilua leimaa hopea, jossa Ilmarin siskolla Annikilla on vaiettu salaisuus. Kolmas suosikkini, synkkämielinen Katri Alatalon Ken kulkee vettä vasten tuo esille nuoren aikuisen eli Ainon epätoivon, kun haaveiden toteutuminen ei olekaan sitä, mitä elämältä kuvitteli, ja tulevaisuus näyttää vain hyvin synkältä ja toivottomalta.

Suosittelen tätä kaikille, jotka haluavat katsoa Kalevalaa toisin silmin - tai niille, jotka eivät tunne kovin hyvin Kalevalaa, mutta haluaisivat oppia sitä viihdyttävällä tavalla, ilman runomittaa, päsmäröiviä miespäähenkilöitä ja ankeita analyysejä. 

Annan arvosanaksi 5-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

--

Samantyylistä luettavaa:

J.S. Meresmaa: Tytär hämärän, piika pimeän

Anniina Mikama: Myrrys

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Maria Carole: Tulen tyttäriä -sarja

Laakso ja Aava -kirjapari: Katri Kauppinen

 Laakson linnut, aavan laulut: Katri Kauppinen. Otava 2022 (Laakso ja Aava #1)

Kansi: Tuuli Juusela

"Kuinka kehrätä uusi laulu ja muuttaa ikiaikaista tarinaa? Aavan kylässä laulut ovat hajonneet ja kansa näkee nälkää.

Laakson tuvissa eletään kylläisyydessä, jota sampo turvaa. Aavan päällikön poika Lemek lähtee uhkarohkealle matkalle pyytämään sammon voimia avuksi. Laaksossa Pihlaja saa linnuilta viestin uhkaavasta vaarasta. Hänen on kuitenkin vaikea vastustaa tummaa Aavan poikaa. Pihlaja ja Lemek solmivat salaisen sopimuksen, joka muuttaa molempien elämän ja uhkaa ajaa Laakson ja Aavan kansat toisiaan vastaan.Pihlajan ja Lemekin salainen sopimus muuttaa molempien elämän, mutta muutkin tekevät vaarallisia valintoja. Aavalla kuohuu, ja Laakson tyynen pinnan alla on pimeää. On laulettava uusi laulu, ennen kuin vanha viha ajaa kansat jälleen toisiaan vastaan. 

Muinaissuomalaisesta maailmasta ammentava, lumoavan runollinen romaani valinnoista ja kohtalosta." (Otava)

Oma arvio:

Sainpa taas laskea käsistäni sellaisen kultakimpaleen, että ihan sydäntäni hykerryttää. En tiennyt yhtään, mitä odottaa tältä ennestään minulle tuntemattoman Katri Kauppisen teokselta, joka on itse asiassa hänen neljäs romaaninsa, mutta ensimmäinen kustannussopimuksella tehty. Pidän kovasti suomalaisesta mytologiasta ja sen hyödyntämisestä fantasiakirjallisuudessa, sillä se tuo juuri niihin oman, kotoisen leimamme. 

Karhu avasi suunsa, päästi kummallisen äänen. Särkyvä huuto purkautui sen huulilta. Lemekin selkäpiitä karmi. Sumun keskellä oli helppo uskoa, että karhu ei kuulostanut karhulta. (s. 246)

Kirjaa kehutaan takakansitekstissä lumoavan runolliseksi, ja juuri se tulee kirjan kielestä mieleen. Runoromaani tämä ei varsinaisesti ole, mutta jotakin runollisen kaunista tekstin poljennossa on. Alussa se jopa hieman vieraannutti minua ja olin hiukan epäluuloinen, pääsenkö sisään ollenkaan tarinaan. Mutta kirjan muinaissuomalainen maailma mielenkiintoisine hahmoineen ovat niin huikeita, että niin vain upposin syvälle sen metsiin ja laaksoihin. Kirjan luvut, joissa vaihtuvat viiden keskeisen henkilön näkökulmat tasaiseen, ovat mukavan lyhyitä. Rakastan lyhyitä lukuja, sillä ne tuovat jotenkin lukemiseen keveyttä ja aikaa ajatella. Etenkin fantasiassa ne ovat hyvin suotavia.

Kirjassa on kaksi keskeistä tapahtumapaikkaa: Laakso, jossa asuvat kyläläiset uskovat vahvasti kansanperinteisiin, kuten haltioihin ja enteisiin, kunnioittavat metsää ja sen eläimiä, lääkitsevät rohdoilla ja uskovat kuolleiden henkien jäävän elämään keskuuteensa. Heillä on elämä melko hyvin mallillaan. Kylässä kulkee laulut perinteenä sukupolvelta toiselle. Eletään juuri kalmin aikaa, joka on suuri juhla laaksolaisille, ja sen aikana kylän naimaikään tulleet vaihtavat tiuhaan kihloja mielitiettyjensä kanssa.

Kalmi meille valon tuo, kevään tulla kylään suo. Keski kesän valon takaa, uuden sadon maasta jakaa. Keyri antaa talvenvaran, lepoon kutsuu ihmisparan. (s. 19)

Aavalla kaikki on toisin: kansa kärsii kurjuudesta ja nälästä, sillä aavan laulut alkavat olla kuluneita, eikä ilman sampoa voi kutoa lisää lauluja. Kansa on alkanut jo olla näreissään kylän päällikölle, Mattelle, joten tämä on lähettänyt poikansa Lemekin vaaralliselle reissulle Laaksoon sampoa hakemaan. Nämä kaksi kylää ovat olleet sotajalalla ikuisesti, sillä tuo kiistakapula sampo on siihen syypää. Siksi laaksolaiset laulavat peloissaan noista julmista aavalaisista, jotka tulevat ryöstöretkille heidän kyläänsä. Niinpä kylässä kuohahtaakin, kun suurikokoinen Lemek ratsastaa kesken heidän kalmin juhlintaa kylään. Vaikka hän vakuuttaa tulevansa rauhassa, kylän johtaja Akka ei kehota luottamaan muukalaiseen. Siksi tälle juotetaan heti juomaa, joka vie mieheltä tajun kankaalle.

Miekat eivät itkeneet, eivät menneitä eivätkä tulevia. (s.26)

Lemekin lisäksi keskeisiä henkilöitä ovat Mai ja Linne, Lemekin siskot, sekä Pihlaja ja Paju, laakson nuoret asukkaat. Mai ja Linne ovat miekkoja, eli osallistuvat kylänsä puolustamiseen omilla voimaeläimillään, ilveksillä, koristelluilla miekoillaan. Siskoaan vanhempi Linne on ollut aina jollain lailla katkera Mai-siskolleen, joka aiheuttaa jatkuvasti pahennusta kylässä toimimalla omin päin, eikä isä Mattekaan sano tyttärelleen mitään, sillä hän on menettänyt otettaan vaimonsa kuoltua. Todennäköisesti komea miekka Tom kosii pian Maita, sekin vielä. Linne joutuu olemaan koko ajan siskostaan huolissaan ja samalla huolehtimaan kodista ja isästä, kun veli ja sisko huitelevat ties missä.

Ruoste oli tiukassa kahvan kuviossa. Sormet sivelivät ilveksen uurteita. Linnen ja Main miekat olivat täsmälleen samanlaiset, Main miekka vain oli vääräkätinen. Niin olivat miekat kuin siskokset, samaa sukua, mutta eri mallia. (s. 35-36)

Pihlajan oppiäiti ja laakson johtaja, Akka, on julkea suustaan, mutta välittää omalla tavallaan Pihlajasta. Hän antaa tytölle tarvikkeet lemmentaikaa varten, jotta hän pääsisi Pajun vaimoksi ja hänestä tulisi uusi Maamo, toinen johtaja Akan rinnalle. Pihlaja antaakin Pajulle kalmina tuohisormuksensa, mutta jää ilman liiton sinetöimää suudelmaa. Vaikka Pihlaja on kylän kaunein tyttö, Pajun sydän kuuluu toiselle. Hänen rakkautensa ei vain koskaan pääse puhkeamaan kukkaansa, sillä Joki on samaa sukupuolta, eikä Laaksossa sellaisia liittoja solmita. Paju pääsee onneksi nauttimaan Joen läheisyydestä, sillä laaksossa pojat asuvat poikien, ikäveljien, tuvassa ja tytöt tyttöjen, ikäsiskojen, tuvassa. Paju ikäväkseen sotkeutuu kuitenkin vuolemaan erään hyvin pelätyn henkieläimen muotoisen esineen taskuunsa, joka alkaa ottaa valtaa nuorukaisesta.

- Kenet sinä haluaisit? Joki kuiskasi Pajulle.

Paju katsoi Jokea, näki risteävät polut, kannoilla kulkevat varjot. Pajun teki mieli vastata, mutta hänen sanansa olivat mykkiä. Jotkut sanat olivat sellaisia, niistä puuttui voima. (s. 18)

Lemekin saapuminen laaksoon sekoittaa kyläläisten pasmat ja saa Pihlajankin suunniltaan. Miksi hän välittää tuosta muukalaisesta? Miksi akka pitää kiinni kynsin hampain sammosta, joka voisi pelastaa aavalaiset nälkäkuolemalta? Pihlaja joutuu juonimaan akan ja kyläläisten selän takana, jotta Lemek suostuu lähtemään kylästä tällä kertaa ilman sampoa. Hän tietää, etteivät aavalaiset tule olemaan mielissään. Kaiken huipuksi luvatta hänen peräänsä lähtenyt Mai-sisko tupsahtaa laaksoon ennen hänen lähtöään.

Kuten jo alussa sanoin, upposin ihan täysillä kirjan tarinaan ja nautin joka sanasta ja lauseesta. Näin muinaiset metsät silmieni edessä ja kuulin lintujen laulun. Ihana yksityiskohta on aavalaisten voimaeläimet, jotka kulkevat heidän mukanaan aina: on ilvestä ja kärppää. Pidän myös siitä, miten molemmissa kylissä laulut kulkevat arjessa ja juhlassa mukana. Ne kertovat tarinaa, antavat voimaa ja suuntaa, ohjaavat ja opastavat, jopa parantavat. Aavalla laulut ovat kuluneet loppuun ja ne ovat erilaisia kuin laaksossa, jossa laulut virtaavat elinvoimaisina. Ja sitten kaikki ne laaksolaisten nimet, jotka ammentavat Suomen luonnosta: Puolukka, Kanerva, Pihlaja, Joki, Paju, Petäjä, Sammal, Kallio jne. 

Laaksossa oli laulu jokaiselle, ja jokaisen laulu oli Laakson. Kaikille oma laulu ei ollut se mieluisin, mutta kun kaikki lauloivat yhteistä säveltä, Laakso piti harmoniansa. (s. 176) 

Kirjan juoni etenee tasaiseen tahtiin kohti lopun käännettä, joka onkin sitten melkoisen vauhdikas ja rytisevä. Koetaan pettymyksiä, menetyksiä, mutta myös rakkautta. Täytyy myöntää, että ihan kaikki ei tarinasta avautunut minulle ja lopussa jäin miettimään sammon arvoitusta. Olisipa mukava saada tähän jatkoa ja päästä takaisin sukeltamaan tähän hämmästyttävään maailmaan!

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

Kirjailuja

Kirjavinkit (Hikkaj)

Lukufiilis

Siniset helmet

Laulunpunojat: Katri Kauppinen. Otava 2025 (Laakso ja Aava #2)

Kansi: Emmi Kyytsönen, iStock ja Unsplash

"Kumpi valita: vapaus vai rakkaus? Kaunis, tunteita kuohuva romaani kaipuusta ja juurista.

Aavan kylä on valmistautumassa uusiin valloitusretkiin sammon tuhouduttua. Entisen päällikön tytär Mai päättää jättää paikkansa miekkojen riveissä ja lähtee etsimään uusia lauluja, tapoja tuoda rauhaa vallanhimon tilalle. Mai löytää tien tuntemattomille seuduille ja kohtaa merentakaiseen viholliskansaan kuuluvan Mietin.

Vedessä viihtyvä Mietti kiehtoo Maita, ja muiden varoituksista huolimatta heidän tarinansa alkavat punoutua yhteen. Aaltojen noustessa kenenkään salaisuudet eivät enää pysy piilossa." (Otava)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Pidin aivan valtavasti  kolmisen vuotta sitten julkaistusta Katri Kauppisen Laakson linnut, aavan laulut -kirjasta, enkä oikeastaan osannut odottaa sille jatkoa. Siispä tämä Laulunpunojat oli oikein iloinen yllätys. Oli  mukava päästä lukemaan Kauppisen kaunista kirjoitustyyliä.

Sinä olet minun lauluni. Sinä soit samalla sävelellä, tunnistat minun rytmini. (s. 179)

Kun ensimmäisessä osassa oleskeltiin enimmäkseen Laakson kylässä, nyt aloitetaan Lemekin kotikylästä, Aavasta. Päähenkilö vain on vaihtunut, sillä nyt ääneen pääsee Lemekin urhea sisar Mai, jonka voimaeläin on ilves. Mai suree menehtynyttä Linne-sisartaan sekä isäänsä, joka oli edellinen kyläpäällikkö. Nyt Main hyvä ystävä Tom on kylän päällikkö. He ovat olleet joskus hieman enemmänkin, mutta Main on täytynyt rikkoa Tomin sydän, sillä hän ei voi asettua aloilleen, ennen kuin on saanut haalittua kasaan Sampon rikkoutumisen myötä karanneet laulut.

Mai on saanut lähteä aina kevään tullen vaeltamaan omin päin, mutta epäonnisen sattumuksen kautta vaihtunut uusi päällikkö Pettir vaatii Maita osallistumaan muiden Miekkojen, kylää puolustavien soturien, kanssa kylän puolustamiseen. Hänen on siis lähdettävä salaa.

Välietappi rakkaan ystävän Anilin luona on tarpeen ennen kuin Mai ylittää maailmanrajan. Matka ei kuitenkaan vie Laaksoon saakka, vaan pysähtyy Lintukoto-nimiseen paikkaan. Mai nimittäin pelastaa punatukkaisen pojan hiidenkirnusta ja saa näin nauttia kylän vieraanvaraisuudesta. Kun päällikkö kuulee, että Mai osaa käyttää miekkaa, tämä pyytää Maita opettamaan kylän puolustamista pojalleen Toivetulle. Taka-ajatuksena hän toivoisi miehelleen vaimoa Maista, ja Mai aistii tämän kyllä. Jotenkin Mai ei voi kuitenkaan olla erossa pelastamastaan Mietistä, joka on otettu kylän suojiin pahamaineisten Kuolojen riveistä. Mietti on merentuoma, joten hän osaa Main hämmästykseksi uida, ja opettaa taitoa pian myös Maillekin.

- Viimeksi tarina tarinasta, nyt laulu laulusta, Mietti sanoi lopulta. - Opeta minulle sinun laulusi, niin minä laulan sinulle omani. (s. 132)

Kun kylää meinaa uhata jostain saapuva pahuus, Mai miettii omaa rooliaan kylän väen joukossa. Hänen ja Mietin lähentymistä ei katsota hyvällä, sillä Tietäjä toivoo Mietistä seuraajaansa. Toisaalta taas Toivettuun ihastunut Mielitty on hyvin närkästynyt Main ja Toivetun ystävyydestä. Mailla alkaa olla ikävä oman kylän ihmisiään, mutta pitäisikö hänen jäädä osaksi Lintukodon yhteisöllistä kylää ja lähelle Miettiä?

- Sillä on todellakin väliä, mitä me teemme. Toisten lauluja ei ole pakko toistaa, samoja säveliä ei tarvitse seurata. Oman laulun voi yrittää punoa sellaiseksi kuin tahtoo. (s. 156)

Laulunpunojat on herkän runollisesti kirjoitettu romaani, jota on hyvin nautinnollista lukea. Kirja toimii loistavasti myös itsenäisenä teoksena, mutta suosittelen lukemaan Laakson linnut, Aavan laulut toki ensin, jotta saa tarinasta kaiken irti. Kuten nimikin vihjaa, laulut ovat hyvin keskeisessä roolissa. Mai punoo lauluja yhdessä Anilin, Mietin ja lintukotolaisten kanssa. Laulujen avulla kerrotaan tarinoita. Mai yllättyy, miten samantyyppisiä lauluja maailmanrajan tuolla puolenkin lauletaan, tosin joillakin voi olla eri merkitys kuin Aavan lauluissa. 

Hän ei voinut piiloutua. Niin ei voinut laulaa. Oli astuttava varjoista, näytettävä valolle arpensa ja haavansa. Laulujen ei ollut tarkoitus peittää vaan paljastaa. (s. 134)

Vaikki viihdyinkin ihan mukavasti kirjan parissa, tämä ei ollut minulle niin huikea kokemus kuin sarjan ensimmäinen osa. Ehkä hetki ei ollut oikea tällaiselle viipyilevästi etenevälle tarinalle. 

Annan arvosanaksi 4

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla: 

Kirjahilla

Satakunnan kansa

Samantyylistä luettavaa:

Anniina Mikama: Myrrys

Maria Turtschaninoff: Punaisen luostarin kronikoita -trilogia

Maria Carole: Tulen tyttäriä -duologia

Meri Luttinen: Myrskynsilmä

Elokuussa minä kuolen: Anne Leinonen

 Elokuussa minä kuolen: Anne Leinonen. Haamu 2022

Kansi: Iines Partanen

"Alma tietää olevansa kirottu. Rakas isoäiti Baba on kuollut, ja häneltä perityt oudot helmet ennustavat, kuinka monta elinpäivää Almalla on jäljellä.

Mutta sitä ennen on kesä. On hyvästeltävä kaikki rakkaat. Heitä ei tosin ole monta.

Kuoleman odotus keskeytyy, kun naapuriin muuttaa salaperäinen Mia, joka vie Alman seikkailuille kotipihan perukoille Juurankojen maahan. Alma löytää toisenkin ystävän, Kuuran. Tietenkin asiat alkavat muuttua kiinnostaviksi juuri, kun Alman pitäisi kuolla. Miten tyypillistä.

Mutta jokin paha on liikkeellä, eikä se aio pysyä maan alla. Alman on voitettava pelkonsa, jotta hän voi pelastaa ystävänsä, joita on äkkiä jonoksi asti."(Haamu)

Kirjatraileri

Oma arvio:

Viime aikoina nuortenkirjoissa on vahvana teemana kuolleet ja kuolema. Mainittakoon esimerkiksi Sini Helmisen Lujaverinen-sarja, jossa päähenkilö näkee kuolleita ja asuu hautaustoimistoa pyörittävän enonsa luona, tai Thomas Aidenin Hautausmaan pojat, jossa kuolleet ovat myös hyvin vahvasti tarinassa mukana. Mintie Dasin viime vuonna ilmestyneessä Kuolleetkin ghostaa -romaanissa nähdään myös kuolleiden henkiä. Lisään listaan vielä J.S. Meresmaan Kenties tapan sinut vielä. Nyt Anne Leinosen uusin kirja, jonka nimessäkin mainitaan reteästi kuolema, ilmestyi juuri kohderyhmänään varhaisnuoret kauhun ja fantasian ystävät. Elokuussa minä kuolen ei vaikuta nimensä perusteella hilpeimmältä mahdolliselta kirjalta.

Tämä on minun viimeinen kesäni.

Ylläni on kirous. 

Elokuussa minä kuolen. (s.8)

Kirja alkaa hautajaisilla, jossa surraan juuri kuutosluokkansa päättäneen Alman rakkaan mummon, Baban kuolemaa. Samalla tyttö ilmoittaa reteästi, että tietää kuolevansa elokuussa, koska mummonsa antamat helmet ovat kirotut ja siirtäneet näin kirouksen Almaan. Alma tietää, että kirotut helmet olivat myös baban kuoleman syynä. Helmien lukumäärä määrittää sen, kuinka monta elinpäivää on jäljellä. Almalla niitä on enää 58, koska mummo käytti helmien elinpäivästä osan. Tässä on minusta nyt hieman epäloogisuutta, tai sitten en oikein ymmärtänyt oikein: jos kirottujen helmien määrä määrittää elinpäivät, miksi mummo kuoli kesken kaiken, koska helmiä on yhteensä 216? 

- Mummi piti helmiä kaulassaan. Ja sai kurkkusyövän. Ne kantavat kirousta! (s.86)

Alma on melko yksinäinen lapsi: hänellä ei ole sisaruksia eikä tunnu olevan hirveänä ystäviäkään. Erikoinen Velieno vierailee heillä säännöllisesti, mutta muuten he elelevät talossaan aika lailla kolmistaan, Alma ja vanhemmat. Nyt kesäloman alussa Alma on melko paljon yksin, koska vanhemmat ovat töissä. Onnekseen eräänä päivänä Alma näkee naapurin kauan tyhjänä olleen talon pihassa kalpean, laihan tytön pyörätuolissaan ja tutustuu tähän. Syöpää sairastava Mia kertoo pian Almalle, että hän tietää, miten päästään hyvin erikoiseen paikkaan, Juurankomaahan. Niinpä Alma lähtee Mian kanssa jännittävälle seikkailulle maahan, joka näyttää hyvin samanlaiselta kuin oikea maailma, mutta jokin siellä on kuitenkin vinksallaan. Pian Alma tulee huomaamaan, etteivät retket Juurankomaahan ole kovin turvallisia. Mia haluaa kuitenkin jostain syystä sinne vaaroja kaihtamatta.

Emme ole mitään velkaa Juurankomaalle. Jos se on liian vaarallinen, meidän ei tarvitse mennä sinne. (s. 114)

Alma saa elämäänsä lisää uusia ihmisiä, kun Velieno (tämä rasittava nimi on yhdistelmä Veli-etunimestä ja sukulaisuussuhteesta) tuo näytille uuden naisystävänsä ja tämän tyttären, Kuuran. Alussa Alma ei voi sietää Kuuraa, mutta pikku hiljaa he tutustuvat toisiinsa. Kuura ei ole ihan niin kuin kaikki tytöt, ja kirjan lopussa hän hiukan avaa Almalle omaa hämmennystään omasta itsestään. Asiaa ei käsitellä kuitenkaan sen perusteellisemmin, mikä mielestäni riittääkin kohderyhmä huomioiden. Kiva, että tarinaan on saatu mukaan sateenkaarevuutta hyvin luontevasti.

- Minusta tuntuu, että minä en ole minä. Olen, mutta en ole sitten kuitenkaan. Tiedätkö? (s. 154)

Samalla kun Alma viettää viimeistä kesäänsä uusien ystäviensä ja perheensä kanssa, hän yrittää selvittää helmien kirousta. Löytyisikö vastaus kaikkeen Juurankomaasta? Kuka on pelottava Rappeuttaja, jota heidän pitää varoa?

Elokuussa minä kuolen on ihan mukavan seikkailullinen kirja, jossa yhdistyy fantasian ja kauhun elementit. Tarinaan on sekoitettu myös hiukan suomalaista kansanperinnettä, jota Baba on opettanut Almalle. Kuitenkin muutamat epäselväksi jääneet asiat tai epäloogisuudet haittasivat minua. Esimerkiksi Mian tapaus jäi jotenkin epäselväksi. Odotin jotenkin koko ajan, että hänestä paljastuisi jotain käänteentekevää. Toki hänen kohtalonsa on kovin yllätyksellinen.

Kirjan käänteismaailmassa on minusta hiukan samaa kuin Neil Gaimanin Coraline varjojen talossa -kirjassa ja siitä tehdyssä animaatioelokuvassa. Kirjan alkuasetelma, jossa 12-vuotias tyttö kertoo olevansa kirottu, tuo myös hyvin vahvasti mieleen Potterit ja Nevermoor-sarjan. Onneksi Almalla on kuitenkin molemmat vanhemmat elossa, sillä välillä alkaa jo tuntua turhan toisteiselta asetelma, jossa päähenkilölapsi on orpo. 

Kirjaa suosittelisin noin 11-13-vuotiaille kauhun ja fantasian ystäville.

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Kirjahullun päiväkirja

Samantyylistä luettavaa:

Ilkka Auer: Domowik

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Booklist Queen: Speculative fiction

Hautausmaan pojat: Aiden Thomas.

Hautausmaan pojat: Aiden Thomas. Suomentanut Inka Parpola. Karisto 2021 

Englanninkielinen alkuteos (2020): Cemetery Boys. Kansi: Mars Lauderbaugh (kuvitus), Liz Dresner (suunnittelu)

"Yltäkylläinen YA-romaani yhdistelee murhamysteeriä, kummitustarinaa ja romantiikkaa.

Transpoika Yadrielin isä ei halua hänen osallistuvan siirtymäriittiin, jossa nuoret brujo-miehet saavat voiman vapauttaa esi-isien henkiä tuonpuoleiseen. Yadriel päättää suorittaa rituaalin luvatta.

Kun murha vavisuttaa tiivistä yhteisöä, Yadriel yrittää todistaa kykynsä vapauttamalla uhrin hengen. Hän kuitenkin kutsuu esiin väärän henkilön: hurmaavan mutta raivostuttavan Julianin. Liittyvätkö kuolemat toisiinsa, ja onko Yadriel valmis luopumaan Julianista?"(Karisto)

Oma arvio: 

Juuri sopivasti lopettelin tämän Hautausmaan pojat -romaanin pyhäinpäivänä. Kirjan suuri loppuhuipennus kun sijoittuu myös amerikkalaisten halloween-juhlinnan aikaan. Olen huikean innoissani tästä kirjasta, joka alkunihkeyden jälkeen nousi arvosteluasteikollani monta pykälää. Pitkästä aikaa saan haukkoa henkeäni ihastuksesta ja hämmästyksestä kirjan huikeasti rakennetun loppuhuipennoksen aikana. Huh, miten hieno lopetus erikoisesti edukseen erottuvalle kirjalle. 

Samalla kun suuri osa kirjan tapahtumista sijoittuu hautausmaalle ja pyörii murhamysteerin ja henkien ympärillä, se esittelee lukijalle meksikolaisten suurta juhlaa, Kuolleiden päivää eli Día de Muertosia, johon liittyy perinteisesti paljon karnevaalimaisia rituaaleja. Uskomusten mukaan kuolleet sukulaiset saapuvat maan päälle tuona päivänä ja sitä varten hautausmaa koristellaan kaunein portein ja ofrendoin eli alttarein, joissa on hienoja kukkakoristeita, ruokaa, kynttilöitä ja sokerista tehtyjä pääkalloja, jotka perheen kesken koristellaan. Tosielämässä me tiedämme kyseessä olevan vain kaunis rituaali ja juhla, mutta kirjassa kuolleet tulevat oikeasti tapaamaan sukulaisiaan, jos vain ovat sattuneet syntymään  brujxien sukuun.

Kun brujx-nuoret täyttivät viisitoista, heidät esiteltiin Rouva Kuolemalle, joka antoi heille siunauksensa ja sitoi heidän magiansa heidän valitsemaansa välittäjään, portajeen. (s. 16)

Kirjan päähenkilö, transpoika Yadriel kuuluu tähän brujxien sukuun, jossa naisista tulee parantajia, joita kutsutaan nimellä bruja, ja miehistä taas henkien saattelijoita nimeltä brujo. Yadriel on odottanut kyllästymiseen saakka omaa quinces-seremoniaansa, jossa heidän pyhimyksensä Rouva Kuolema vihkisi hänet brujoksi, mutta hänen isänsä ja muu yhteisö ei tahdo hyväksyvän häntä miesten joukkoon. Niinpä yhdessä Maritza-serkkunsa kanssa Yadriel on päättänyt suorittaa seremoniansa ilman perhettään, sillä hän uskoo Rouva Kuoleman kyllä tietävän, että Yadriel kelpaa brujoksi siinä missä muutkin.

 Niinhän siinä käy, että seremonia onnistuu ja Yadriel saa voimat saatella välitilaan jääneet henget. Hän ei kuitenkaan ehdi nauttia voimistaan, kun he aistivat serkkunsa kanssa jonkun heidän yhteisöstään kuolleen tosi väkivaltaisella tavalla. Pian he kuulevatkin suru-uutisen: heidän serkkunsa Miguel on kuollut, eikä mistään löydy ruumista saati henkeä. Koko suku lyöttäytyy yhteen, mutta kukaan ei huoli Yadrielia etsintäreissulle, etenkään kun muut eivät tiedä hänen jo olevan brujo.

Hän oli kyllästynyt antamaan anteeksi. Hän oli kyllästynyt taistelemaan sen puolesta, että saisi olla olemassa ja oma itsensä. Hän oli kyllästynyt olemaan kummajainen. (s. 36)

Yadriel pahoittaa mielensä isänsä lipsautuksesta, jonka mukaan hänen kuuluisi jäädä muiden NAISTEN kanssa keittiöön valmistamaan ruokaa. Hän päättää näyttää muille oman paikkansa ja löytää Miguelin hengen itse. Yhdessä Maritzan kanssa he löytävät hautausmaan kappelista riipuksen, jonka Yadriel heti tietää olevan eräänlainen lieka, joka on yhteydessä henkeen. Olisiko se Miguelin lieka? Yadriel onnistuu suorittamaan vapautusrituaalin portajensa eli koristellun tikarinsa avulla, mutta liekan päästä vapautuukin ihan joku muu kuin hänen serkkunsa. Se on tumma, komea poika, jonka Yadriel ja Maritza tunnistaa heidän koulunsa hulttiopojaksi, Julian Diaziksi. Miksi Julian on kuollut ja miksi hänen henkensä on jäänyt välitilaan?

Mikä oli lempein tapa kertoa ihmiselle, että hän oli kuollut? (s.61)

 Julian itse on vielä enemmän hämillään kuin serkukset, ja vaatii heti päästä tarkistamaan, että hänen ystävänsä ovat kunnossa. Yadriel haluaisi lähettää pojan välittömästi tuonpuoleiseen, sillä jos henki on liian kauan elävien keskuudessa, siitä tulee pahantahtoinen maligno. Lisäksi Julian on ihan kamalan rasittava. Lopulta Maritzan ja Yadrielin on tehtävä sopimus Julianin kanssa: he käyvät tsekkaamassa, että hänen kaverinsa ovat kunnossa ja lähettävät sitten Julianin hengen eteenpäin.  

Perheen selän takana hiippailemista, luvatonta henkien kutsumista ja useamman murhan omatoimista selvittämistä typerämpää saattoi olla vain kuolleeseen poikaan ihastuminen. (s. 233)

Kirjassa seuraa hauskoja hetkiä, kun Yadriel yrittää piilotella Juliania huoneessaan ja sietää tämän laidasta laitaan ailahtelevaa luonnettaan. Pikku hiljaa Yadriel alkaa kuitenkin ymmärtää poikaa ja huomaa viihtyvänsä tämän kanssa. Miten hän enää raskii lähettää tätä tuonpuoleiseen, kun poika kiehtoo häntä yllättävän paljon. Voiko haamuun rakastua?

"Julian ei satuttaisi minua."

"Julian ei", Maritza sanoi. "Mutta jos hän muuttuu malignoksi, hän ei ole enää Julian."(s. 230)

Kirjassa käsitellään kiehtovalla tavalla brujxien perinteitä, Yadrielin kipuilua vanhoillisen perheensä kanssa sekä murhamysteeriä, jonka kohteeksi on joutunut Julianin ja Miguelin lisäksi muitakin kadun nuoria. Kirja viihdyttää, ilahduttaa ja tarjoaa ihanaa sydämentykytystä. Kuten alussa jo mainitsin, kirjan loppu on älyttömän onnistunut. Voi vain haukkoa henkeään ja yhtä aikaa pelätä ja toivoa parasta niin Julianin kuin Yadrielinkin puolesta. Upea lukukokemus!

Arvosanani 5-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

 

Muissa blogeissa:

Kehrääjä 

 

Samantyylistä luettavaa:

Hurme: Sini Helminen 

Kuolleetkin ghostaa: Mintie Das

Myrrys: Anniina Mikama

 Myrrys: Anniina Mikama. WSOY 2021

Kansi: Riikka Turkulainen, iStockphoto

"Mestarillisen kertojan uusi seikkailu!

Myrrys on vanhaa suomen kieltä ja tarkoittaa tietäjää. Taikuri ja taskuvaras -trilogian tekijän vetävä historiallinen seikkailuromaani, jossa on mukana ripaus muinaista magiaa.

15-vuotias orpo Niilo elää kovissa oloissa Kivihalmeen talon kasvattina. Hän ei muista omaa menneisyyttään, mutta siihen liittyy jotakin, mistä ei puhuta. Kun talossa tarvitaan tietäjän apua, ottaa mahtava myrrys palkkioksi avustaan Niilon rengikseen ja päättää perehdyttää hänet parantamisen ja tuonpuoleisen taikuuden saloihin. Elämä korpimetsän armoilla kasvattaa Niilosta vahvan ja rohkean ja hän löytää omat voimansa. Monien seikkailujen ja käänteiden kautta vaietut salaisuudet paljastuvat ja Niilo nousee vastustamaan heitä, jotka ovat tehneet hänelle vääryyttä."(WSOY)

Lukunäyte 

Oma arvio:

Pidin tosi paljon Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras -esikoistrilogiasta, joten lisäsin ehdottomasti hänen tänä syksynä ilmestyvän nuortenkirjan lukulistalleni, kun näin sellaisen olevan tulossa. Tiesin ja aavistelin kyllä jo ennakkoon, että Myrrys tulisi olemaan hyvin erilainen kuin kirjailijan aiempi trilogia. 

Myrrys tuo hyvin vahvasti mieleen vuonna 2019 ilmestyneen Meri Luttisen romaanin Myrskynsilmä, jossa seikkaillaan myös historiallisessa Suomessa ja tuodaan tarinan myötä lukijalle tietoa suomalaisesta kansanuskosta ja -perinteistä. Myrrys ei ole kuitenkaan niin juonivetoinen eikä fantasiaelementtejä juurikaan ole. Kirjan miljöönä on suurimmassa roolissa suomalainen metsä kaikessa monimuotoisuudessaan, kun taas Myrskynsilmässä oleskeltiin paljon myös kylissä.

Kirjan päähenkilö Niilo on 14-vuotias kun eräällä metsästysretkellä karhu hyökkää hänen kasvattiperheensä pojan, Akselin kimppuun. Niilo pelastuu karhun raivolta, sillä metsä ottaa hänet suojiinsa, metsänpeittoon.  Ilkeä ja pahansisuinen Akseli syyttää myöhemmin Niiloa siitä, että yllytti karhun puraisemaan Akselia, vaikka hän itse ei kunnioittanut metsää eikä kontiota. Niinpä Niilo joutuu taas kokemaan kohtuuttoman rangaistuksen  perheessä, jossa hänestä ei ole oikein koskaan välitetty. Kun Akselin purema ei tunnu parantuvan, lähetetään nuori Niilo hakemaan viimeisenä keinona pelättyä myrrysmiestä Martinia hoitamaan Niiloa. Perheen isäntä, Juhani, ei arvosta myrrysmiehen kykyjä, mutta hän ei keksi enää muutakaan. Niinpä Niilo joutuu pelko kurkussaan vaaralliselle ja pitkälle matkalle hakemaan tuota pelättyä tietäjää.

Isokokoinen, erakkona metsätöllissään asuva Martin ei ehkä olekaan niin paha kuin Niilo pelkäsi. Ainakin hän antaa pojalle yösijan ja tarpeeksi ruokaa syödäkseen. Kun myöhemmin Kivihalmeella tämä huomaa, kuinka huonosti Niiloa siellä kohdellaan, hän ovelana vaatiikin poikaa työmiehekseen palkaksi Akselin parantamisesta. Niilo on aluksi kauhuissaan, sillä hän vielä arastelee Martinia, mutta lähtee kuitenkin mukaan - eihän hän muutakaan voi, sillä Juhani uskoo tehneensä voitokkaat kaupat. Eihän Niilosta ollut heille kuin harmia!

Minulla ei ole mitään annettavaa sinulle, tiedä se. Mutta en aio myöskään pyytää sinulta mitään, ainoastaan toveruutesi. Ja jos sinä jonakin päivänä päätät lähteä pois - mikä lienee väistämätöntä - se on oma asiasi. (s. 107)

Kirja perehdyttää lukijan Niilon ja Martinin elämää seuratessa moniin suomalaisiin kansanperinteisiin, parantamiseen ja hieman henkimaailman asioihinkin, kun Martin johdattaa Niilon noitarummun avulla tuonpuoleiseen tapaamaan kuollutta äitiä. Niilo oppii Martinilta paljon parantamiseen liittyviä asioita, mutta mieltä varjostaa Kivihalmeen isäntä, joka tuntuu olevan yhä katkera Niilolle ja alkaa vaatia tätä takaisin rengikseen. Niilo saa myös selville salaisuuden, joka liittyy hänen juuriinsa ja siihen hetkeen, kun hänen äitinsä toi hänet Kivihalmeen portaille tuupertuen itse hengiltä nälkiintymisen takia.

Myrrys on upeasti kirjoitettu historiallinen, 1800-luvun seikkailutarina sellaisista pitäville nuorille lukijoille. Se kunnoittaa suomalaista metsää ihastuttavalla tavalla ja Niilo ja Martin kunnoittavat metsää, metsäneläimiä ja sen henkiä siellä kulkiessaan. Heidän syvenevä ystävyytensä on myös sydäntälämmittävää luettavaa.  Muutamat kirjan kohtaukset ovat melko julmia, minkä vuoksi suosittelisin kirjaa vasta 6-luokkalaisista eteenpäin. Kustantajan ikäsuositus onkin 12+, eli aika samoilla linjoilla minun ajatusteni kanssa. 

 Hän ei nähnyt minua vain kerjäläisenä ja taakkana, ajatteli Niilo. Hän näki minut ihmisolentona, josta voisi vielä tulla jotakin, jos vain saisin mahdollisuuden. (s. 357)

Olisin kaivannut kirjaan hieman enemmän juonellisuutta, sillä koin välillä tarinan yksitoikkoiseksi. Hieno lisä on Mikaman itsensä keksimät loitsut sekä aidot kansanperinteestämme kumpuavat arvoitukset ja sanonnat tarinan lomassa. Niilo on samaistuttava, rauhallinen ja vähään tyytyväinen henkilöhahmo, joka ei ole oikein tottunut ottamaan hyvää vastaan, mutta pikku hiljaa saa itseluottamusta kohdatessaan hyviä ihmisiä. Pientä romanssinpoikastakin on ilmassa. Suurena romantiikan ystävänä olisin toki suonut sille enemmänkin tilaa tarinassa, mutta ehkä hyvä näin. Jääköhän tämä vain yksittäiseksi teokseksi, vai onko kirjalle tulossa jatkoa? Olisi mukava lukea lisää nuoren Niilon vaiheista.

Vaikka Myrrys on hyvin erilainen kuin Taikuri ja taskuvaras, aika samantyyppinen tematiikka molemmissa on: on orpo nuori, joka pääsee "mestarin" suojatiksi, oppii uusia taitoja ja paljon itsestään ja saa itseluottamusta. Siinä mielessä löydän yhtymäkohtia molemmista.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Siniset helmet

Samantyylistä luettavaa:

Myrskynsilmä: Meri Luttinen 

Maresin voima: Maria Turtschaninoff 

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

3. Historiallinen romaani

Suomea lohikäärmeille: Briitta Hepo-oja

Suomea lohikäärmeille: Briitta Hepo-oja. Otava 2019 (Suomea lohikäärmeille #1)

Kansi: Tuuli Juusela

"Trillerimäinen fantasia vaihtoehtoisesta 2000-luvun Suomesta. 

Pinnan alla kytee: tasavaltalaismieliset anarkistit yrittävät murtaa Suomen kuningaskunnan tiukkoja valtarakenteita. Säätyjako sanelee nuorten elämää, ja eriarvoisuus rehottaa. Tavallinen kansa elää köyhyydessä ja uhraa haltioille. Noituutta harjoitetaan laittomasti.

Lyseota käyvän Timin lemmikkilohikäärme karkaa. Sen seurauksena varaton Tim tutustuu Lynxiin, opiskelijatyttöön, joka kuuluu vauraaseen sukuun ja ritarisäätyyn. He ihastuvat ja alkavat tapailla, mikä ei miellytä kaikkia. Onko epäsäätyinen rakkaus edes mahdollista? Kuinka kova hinta on maksettava lupauksensa pitämisestä? " (Otava)

Oma arvio:

Tässäpä kirja, joka yllätti minut iloisesti. Olin hiukan epävarma, otanko tätä Siilin kuolema ja Hylättyjen lasten kaupunki -teoksilla (Myllylahti) tutuksi tulleen Briitta Hepo-ojan uusinta blogilukemistooni, mutta jokin Suomea lohikäärmeille -kirjan kuvauksessa (ja ehkä hieman kauniin punaisessa kannessakin) sai minut kuitenkin houkuteltua tämä lukemaan. Onneksi!

Kirjan tarina ja maailma sieppaavat minut heti mukaansa. Kirja ei ole vaihtoehtohistoriaa, vaan vaihtoehtohistorian jälkeistä nykyisyyttä, jossa Suomi on kuningaskunta, jaettu Etelä-Suomeen sekä pelottavaan ja tuntemattomaan Botniaan, Jossa on nykyisen Oulun ja Kainuun sekä Pohjanmaan alueen lisäksi muun muassa Koillismaa (Kuusamon seutu) ja Erämaat (Lappi). Kirjan Suomessa kohutaan yhä noidista, joiden arvellaan suurimmaksi osaksi vetäytyneen Botniaan, ja pakanauskonnot ovat vielä valta-asemassa, kun kristinusko vasta nostaa päätään. Pian on käsillä rakastetun prinsessa Freijan häät, mutta tasa-arvoa kannattava terroristijärjestö TASA pitää ihmiset valppaina.

En ollut ikinä törmännyt noitaan. Tai jos olinkin, en tiennyt sitä. Noidat oli poltettu roviolla melkein sukupuuttoon. Alkuperäisiä noitasukuja oli enää erämaissa, ja ne loput, jotka eivät olleet paenneet ulkomaille, piileskelivät maan alla. (s. 81)

Kirjan päähenkilöinä ja minäkertojina vuorottelevat helsinkiläiset Lynx ja Tim, jotka eivät kirjan alussa vielä tunne toisiaan, mutta tarinan edetessä heidän tiensä kohtaavat sattuman kautta. Lynx af Bjarmia opiskelee kirjallisuutta yliopistossa ystävänsä Magdalenan kanssa, joka on ystäväänsä varakkaammasta ja arvovaltaisemmasta aatelisperheestä. Lynxin perhe kuuluu ritarisukuun, ja niinpä hänen isosiskonsa Fox on sotilaskoulutuksessa Kuninkaallisessa Ratsuväessä. Yliopiston kyseenalaistettu lehtori Max Viima antaa noituusaiheisella luennollaan Lynxille ajattelemisen aihetta: aikooko Lynx jatkaa perheensä odotusten mukaisesti sotilaaksi vai hakeutua oman mielenkiinnon mukaiselle alalle. Lynxin perhe taiteilijaäiteineen edustaa harvinaista bjarmilaista sukujuurta, ja he ovat ateisteja. Lynx kiintyy äitinsä taiteilemaan jómali-patsaaseen, ja alkaa kantaa sitä onnenkaluna paikasta toiseen ystävänsä Magdalenan kiusaksi, joka kuuluu kristittyyn perheeseen. Lynxin täytyy noudattaa myös aina elämässään Ritarikoodia, jossa muun muassa kaikki annetut lupaukset täytyy pitää. Tämä aiheuttaa harmia tytölle, sillä hän on mennyt lapsena lupautumaan serkkunsa Franzin vaimoksi, jos ei ole avioitunut ennen 25 vuoden ikää.

Lyseon viimeistä luokkaa käyvä Timjami Leivonen kuuluu alempiarvoiseen luokkaan ja asuu yhdessä siskonsa Kanelin kanssa Helsingin Roihuvuoressa. Kirjan tapahtumat alkavat vyöryä siitä, kun Timiltä karkaa hänen enoltansa syntymäpäivälahjaksi saama lohikäärme ylempiluokkalaisten venealueelle. (Tämä saattaa johtua siitä, että Tim ystävänsä Leon kanssa tulee suututtaneeksi pihahaltiat syömällä niille tarkoitetun suklaakakkupalasen.) Timin pikkainen ja huonotapainen lohikäärme menee sattumoisin Magdalenan perheen veneelle, jossa tyttö on tunkeutujaa kiväärin kanssa vastassa. Tim säikähtää ihan yhtä paljon kuin Magdalenakin, joka ei halua kenenkään kuulevan hänen aseestaan, ja niinpä parempiin piireihin kuuluva tyttö myöhemmin kutsuu pojan  kavereineen Freijan häiden kunniaksi järjestettyihin bileisiin. Siellä Tim tulee tutustuneeksi Lynxiin, joka vaikuttaa pojasta ihan mukavalta.

"Ei nyt kauheasti vaikuta siltä, että meistä kenestäkään olisi tulossa J.K. Rowlingia, varsinkaan kun sen kirjat on Suomessa sensuurissa", minä sanoin. "Saanko mä mennä hautautumaan mereen?"

"Ei. Siellä on nähty jättimäinen meritursas", Leo kertoi vakavissaan. "Sellainen ei tiedä hyvää." (s. 102)

Kirjan maailmassa tulee tutustuneeksi kaikkeen sellaiseen, mitä Suomessa on ollut ennen uskonpuhdistuksen aikaa. Aiemmin mainittujen haltioiden ja noitavainojen lisäksi kirjassa lääkitään luonnonmukaisesti ja kauhistellaan länsimaista lääketiedettä leikkauksineen ja verensiirtoineen, uskotaan useisiin jumaliin, kahvi on hyvin säännöstelty ylellisyystuote ja nuoretkin teitittelevät toisiaan, ennen kuin tekevät sinunkaupat. Kuitenkin esimerkiksi teknologia ja Internet on kehittynyt samaan tapaan kuin oikeastikin ja tekstissä vilahtelee muutamia nykymaailman popbiisejä ja -artisteja, bileruuat ja -juomat ovat samoja tuttuja kuin nykymaailmassa ja myös J.K. Rowling Harry Pottereineen on olemassa, joskin kyseiset kirjat ovat pannassa. Myös Euroopan Unioni näyttäisi olevan olemassa, sillä kirjassa mainitaan EU-tuetut ruuat, joita Timin ja Kanelin täytyy vähävaraisina hyödyntää.

"Mun täytyy löytää sen kanssa yhteinen kieli. Mä aion opettaa sille suomea", päätin. "Mä lupaan sen."

"Yhtä hyvin voisit opettaa lehmän lentämään", Leo sanoi. (s. 37)

Kiehtovinta kirjassa on Timin lohikäärme, jonka mukaan kirjakin on saanut nimensä. Kirjan maailmassa lohikäärmeet ovat evoluution seurauksena kutistuneet ja niitä käytetään vielä jonkin verran lemmikkeinä. Timin saama lohikäärme on itämaista lajia, joten se ei syökse tulta vaan pikkuisia sadepilviä. Netti- ja kirjalähteiden mukaan lohikäärmeet voivat oppia puhumaan, ja niinpä Tim koettaa kovasti opettaa omaa lemmikkiään puhumaan - tuloksetta. Lohikäärme pitäisi muutenkin saada tavoille, sillä se tekee päivisin Timin ja Kanelin asunnossa tuhojaan syömällä verhoja ja sanomalehtiä. Hauskaa on se, että Tim teitittelee omaa lohikäärmettään, sillä noita ikivanhoja otuksia pitää kunnioittaa suuresti.

Pidän suuresti myös kirjan nimistä: Timin perheessä on mausteaiheisia nimiä, kuten Timjami, Kaneli ja heidän Rosmariini-tätinsä. Lynxin perheessä käytetään taas latinalaisia nimiä, kuten Lynx, Fox ja Feenix. Rakastan tällaisia pieniä, mutta huolella mietittyjä yksityiskohtia!

Kirjan hyvin avoin loppuratkaisu jää minua mietityttämään ja hiukan harmittamaankin. Onkohan kirjalle tulossa jatkoa?

Annan arvosanaksi 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia.


Helmet-haaste saa kirjan kohtaan:

39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja
(Jos lohikäärme lasketaan eläimeksi, lasketaanhan?)

Sydämiä seireeneille: Briitta Hepo-oja. Otava 2020 (Suomea lohikäärmeille #2)

Kansi: Tuuli Juusela

"Trillerimäinen matka 2000-luvun vaihtoehtoisessa Suomessa huipentuu. Palkitun Suomea lohikäärmeille -romaanin jatko-osa.

Lynx on menettänyt ritariarvonsa, aatelisnimensä, sukunsa ja varallisuutensa. Syypää siihen on hänen opiskelukaverinsa ja entinen ystävänsä Magdalena, joka on paljastunut noidaksi. Lynx on rakastunut erisäätyiseen Timiin, joka on menettänyt muistinsa. Muistinmenetyksessäkin Magdalenalla on sormensa pelissä.

Lynxin on lähdettävä Helsingistä etsimään noitaa, joka voi palauttaa Timin muistin. Lynx varastaa auton ja ylittää luvattomasti Etelä-Suomen ja Botnian rajan. Se on vasta alkusoittoa sille, mikä tyttöä Kuusamon erämaassa odottaa."(Otava)

Oma arvio: 

Tämän kirjan edeltävää Suomea lohikäärmeille -osaa lukiessa en osannut odottaa kirjalle jatkoa, mutta hyvä että jatkoa saatiin, sillä olen palanut halusta saada lukea, millaista paljon pelätyssä ja parjatussa Botniassa on. Ensimmäisessä osassa kun siitä puhuttiin jonain kauheana alueena, jossa noituus ja raakuus on valloillaan eikä sieltä ole paluuta. No, ennakkoluulot ja tiedon puute toki oli tässäkin tarinassa värittänyt alueen mainetta eteläsuomalaisten mielessä, mutta monenlaisiin selkkauksiin kirjan henkilöt alueella joutuvat.

Olento alkoi kirkua ja pudotti valopallon käsistään. Se upposi veteen sihahtaen. Olento parkui ja hyppi, ja se jokin puri sitä kaikkialta. Olento alkoi pyöriä päättömästi ympäriinsä, ja silloin minä yhtäkkiä näin, että sillä ei ollut päätä. (s. 198)

Viime osan lopussa aatelissuvun kuopus Lynx on menettänyt ritarinarvonsa ja hänet on karkotettu lapsuudenkodistaan. Kun noidaksi paljastunut Magdalena loitsi Lynxin rakkaan Timin muistia niin, ettei tämä enää muista heidän välistä kipinäänsä, Lynx päättää lähteä yksin vaaralliselle retkelle Botniaan etsimään noitaa, joka voisi kumota loitsun. Lynxin isosisko Fox ei voi muuta kuin lähteä pikkusiskonsa perään hätäisesti saadulla rajanylitysluvallaan, ja mukaan lyöttäytyy Franz-serkku, jonka Magdalena loitsi rakastumaan Lynxiin, ja muistinsa menettänyt Tim lohikäärmeineen sekä eräs yllättävä henkilö, jonka pitäisi olla kuollut.

Lynxin yksinäinen road trip Botnian korpeen on jännittävä ja yllätyksiä täynnä. Alussa hän suuntaa Foxilta varastamalla autollaan Vaasan seutuville, jossa hän tapaa huoltsikalla harvinaisen komean ja mukavan nuoren Birk-miehen, joka lupaa auttaa nuorta naista hädässä. Pian kuitenkin paljastuu, ettei Lynxin kannata luottaa keneenkään seudulla, jossa suomalaisesta kansanperinteestä tutut taruolennot ovat totista totta. Lynx kokee muun muassa kammottavan yön autossa lepakoiden pommittaessa auton ulkokuoria. Birkiltä saadun vihjeen perusteella Lynx uskaltautuu Koillismaan korpeen etsimään noitaa, mutta huomaa, että alueen haltijat vaativat tavallista kovempia lepyttelykeinoja. Ja mitä ihmettä tekee sulanut, verinen sydän keskellä polkua?

Polku ei tuntunut enää turvalliselta, ja metsä ympärilläni humisi pahaenteisesti. Sydän oli kuin varoitusmerkki: älä kulje pidemmälle. Se, joka oli tuonut sydämen, oli varmasti lähellä. (s. 160) 

Fox, Tim, Franz ja Astrid yrittävät jäljittää Lynxiä ja sietää toisiaan. Franz hermostuttaa ylenpalttisella lemmenhoureellaan, Astrid herättää epäluottamusta uusine kasvoineen ja Tim kipuilee muistinmenetyksensä kanssa. Hän haluaisi kovasti muistaa, miten ihastunut on ollut Lynxiin, muttei saavuta millään tunnetta. Astridkaan ei tunnu tutulta, mutta Timiä ei tietenkään haittaa tytön muuttuneet kasvot, koska hän ei muista niitä edellisiäkään. Lohikäärme kulkee seurueen mukana ja yllättää kirjan lopulla koko porukan. Hänestä on porukalle suuri apu monessakin tilanteessa.

Henkilökohtainen noita. Mikä ammatti! Helsingissä siitä olisi joutunut roviolle. Täällä asiat tosiaan olivat eri tavalla. (s. 224)

Löytääkö Lynx noidan ja saadaanko Timin muisti takaisin? Mitä vaaroja seurue kohtaa korpimetsässä? oppiiko lohikäärme puhumaan suomea? Sydämiä seireeneille on hyvin vetäväjuoninen seikkailu halki tuntemattoman alueen, ja suomalaista kansanperinnettä on hyödynnetty ihastuttavalla tavalla. Myös maan sisäinen vastakkainasettelu korostuu vahvasti - aatelisten ja rikkaiden Etelä-Suomi ja luonnonuskonnon vallitsema, köyhä Botnia. Henkilöhahmot eivät valitettavasti jättänyt minuun syvempää vaikutusta eikä varsinkaan Timin ja Lynxin välinen yhteys välittynyt. Parasta kirjassa oli sen pahaenteinen tunnelma, sympaattinen lohikäärme ja Fox yhtenä näkökulmahenkilönä. Kuolleista palannut Astrid jää mielestäni hyvin epäolennaiseksi henkilöksi. Tämä kirja ei yltänyt arvosana-asteikolleni ihan niin korkealle kuin ensimmäinen osa, mutta viihdyin kyllä kiehtovan ja jännärimäisen tarinan parissa tasaisesti kirjan alusta loppuun.

Arvosanani 4

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Siniset helmet 

Kirjavinkit (Paula) 

Kirjahilla 

Lisään kirjan Pohjoisen lukuhaasteen kohtaan:

19. Pohjoissuomalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

 Samantyylistä luettavaa:

Väkiveriset-sarja: Sini Helminen

Verikuu - ja muita outoja tarinoita: Jaana Ala-Huissi ja Mervi Heikkilä

Verikuu - ja muita outoja tarinoita: Jaana Ala-Huissi ja Mervi Heikkilä. Haamu 2018.

Kansi: Ivi Rebova

"Milloin viimeksi katsoit kuuta? Oliko se punainen? Ole varuillasi! Silloin metsä alkaa elää. Kalpeita haamuja, teräviä hampaita, hiisiä, noitia, menninkäisiä ja muodonmuuttajia. Nekin katsovat kuuta. Ja odottavat. Sinua?

Jaana Ala-Huissin ja Mervi Heikkilän novelleissa historia herää eloon, nykytodellisuus vinksahtaa ja kansanperinne tulee osaksi arkea – eikä aina hyvin seurauksin."(Haamu)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=D0DbbVtuKMQ

Oma arvio: 

Jos haluat sukeltaa keskelle suomalaista kansanperinnettä ja myyttejä, tämä novellikokoelma kannattaa lukea. Marjo Heikkilän ja Jaana Ala-Huissin novellit eivät ole ihan sitä perinteisintä kauhua, vaan ne sekoittuvat kotoisiin mytologioihin ja uskomuksiin. Sekä nykyaikaan että menneeseen aikaan sijoittuvissa tarinoissa vilahtelee niin etiäisiä, peikkoja kuin aaveitakin. Välillä päähenkilö huomaa joutuneensa aikahypyn kautta menneisyyteen, välillä taas asioimaan omituista, kauhistuttavaa kauppaa tekevän noidan kanssa.

Kokoelmassa on seuraavat novellit, joista jokaisesta haluan kirjoittaa sanasen ja antaa oman arvosanan:

Verikuu: Mervi Heikkilä

Nuoren Jannen näkökulmasta kerrottu tarina, jossa hirviin ja kylän naisiin liittyy jotain eriskummallista.  Verikuun aikaan kaikki kulminoituu traagisiksi menetyksiksi.
Arvosanani 3,5

Piilopirtti: Jaana Ala-Huissi

- Oi, kuu ma sua palvon ja kanssasi valvon!

Kuun kanssa ei pitäisi leikkiä. (s.17)

Nuori Oona on mökkireissulla ystäviensä kanssa, kun hän huomaa yhtäkkiä joutuneensa aikahypyn myötä menneisyyteen. Vanhan taian avulla hän viimein pääsee takaisin nykyaikaan.
Arvosanani 4,5

Lupaus: Mervi Heikkilä

Maria jää yksin Hiitelän syrjäiselle tutkimusasemalla, joka on edeskävijä peikkotutkimuksessa. Hän odottelee tyttöystäväänsä Milaa vierailulle, joka tuleekin yhtäkkiä etuajassa. Kiihkeän yön jälkeen karu totuus paljastuu Maria ja saa tämän pois raiteiltaan.
Arvosanani 4+

Vierashuone: Jaana Ala-Huissi

Nuori teologian ylioppilas Ilkka Sovelius kokee aavemaisia tunnelmia vanhassa pappilassa. Arvosanani 3+

Pannoitetut: Mervi Heikkilä

Nuori opiskelijapoika saa kutsun rasittavalta Hessu-serkultaan tutustumaan kaupunkiin. Kaupungissa on syytä varoa Pannoitettuja, ihmiskunnan hylkiöitä, venäjältä saapuneita eräänlaisia mutantteja. Kauhukseen poika huomaa pian olevansa serkkunsa johdattelemana bileissä, joka kuhisee Pannattomia. Eräs tyttö kiinnittää huomiota  poikaan, mutta onko vaarallista ihastua Pannattomaan? Arvosana 4+

Kuokkavieras: Jaana Ala-Huissi

Nuori, häihinsä valmistautuva Kaarina kokee jotain pahaenteistä, ja hän suorittaa erilaisia rituaaleja karkottaakseen pahan. Tarina esittelee suomalaiseen kansanperinteeseen liittyviä uskomuksia.
Arvosana 3,5

Chatte: Mervi Heikkilä

Kun itseään väheksyvä puuseppä saa ovelleen ranskalaisen tyrmäävän naisen, Chaten, hän ei meinaa uskoa sitä todeksi. Mutta miksi Chatte palaa jokavuotiselta sukuloimisreissultaan aina yhtä sormea köyhempänä.
Arvosana 4

Juhannusyö: Jaana Ala-Huissi

Nuori Elvi kokee kauhistuttavia hetkiä öisessä metsässä. Lyhyt tarina esittelee suomalaiseen kansanperinteeseen kuuluvia uskomuksia.
Arvosana 3,5

Agnes: Mervi Heikkilä

Milla lomittaa ison hevostallin omistajaa tämän loman ajan, kun hänen täytyy harmikseen kutsumaan jalkansa katkaisseelle hevoselle eläinlääkärin. Omituinen eläinlääkäri on vailla erikoista maksua.
Arvosana 4-

Jauhot: Jaana Ala-Huissi

Nuori Fiia joutuu kerjuulle, mutta ison tilan isännältä eri heru armoa. Hän saa kuitenkin apua yllättävältä taholta.
Arvosana 4

Kuusi on minun puuni: Mervi Heikkilä

Olin kaksitoista. Istuin kuusen juurella selkä tiukasti sen runkoa vasten ja puristin silmäni lujasti kiinni. Keskityin oikein kovasti ja tunsin, kuinka ihoni alkoi liueta pois. (s. 115)

Nuori biologianopiskelija, pietarilainen Galina joutuu kohtaamaan menneisyytensä, kun tummasilmäinen Juri ilmestyy metsään hänen kesätyöpaikkaansa. Tytöllä on erikoinen suhde puihin.
Arvosana 4,5

Kuutamokeikka: Jaana Ala-Huissi

Insinööri Soininen joutuu pyytämään apua yllättältä taholta työmaallaan tuulivoimapuistossa, kun hänen jalkansa juuttuu maakoloon.
Arvosana 3+

Kirsikkalikööriä: Mervi Heikkilä

- Myöhässä! Taas myöhässä! kärttyinen ääni soimasi.

Mitään ei näkynyt. (s. 132)

Tarina Miiasta, joka piilottelee kotonaan ikävää salaisuutta, joka velvoittaa häntä joka päivä. Kun hän rakastuu työkaveriinsa, hänen on päästävä ongelmastaan eroon.
Arvosana 5-

Aarre: Jaana Ala-Huissi

Eevertti löytää pellolta ikivanhan arkun, joka kätkee sisäänsä salaisuuden.
Arvosana 3-

Suosikkinovellejani ovat siis Heikkilän kirjoittamat Kirsikkalikööriä, jossa on ripaus huumoria mukana, ja Kuusi on minun puuni, jossa pahaenteisen tunnelman sävyttävä tarina saa lohdullisen lopun, sekä Ala-Huissilan kirjoittama Piilopirtti, jossa päähenkilö kokee hämmentävän aikahypyn täysikuun aikaan. Pidän siitä, miten novellit on tehty pilke silmäkulmassa, kunnioittaen suomalaista kansanperinnettä ja mytologiaa ja henkilöhahmojen moninaisuutta. Novellit on melko tasalaatuisia, vaikka kaikista en toki pitänyt niin paljon kuin muista.

Tätä novellikokoelmaa voin suositella kaikille kauhun ystäville, jotka ovat kiinnostuneita suomalaisista uskomuksista. Novellikokoelma sopii aikuisten lisäksi mainiosti myös nuorille aikuisille.

27. heinäkuuta 2018 on taivaalla näkyvissä harvinainen, täydellinen kuunpimennys, jossa pimentynyt kuu näkyy taivaalla punaisena eli verikuuna. Pimennys on syvimmillaan klo 23.22 (Tähtitieteellinen yhdistys Ursa)

Novellikokoelman arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjahullun päiväkirja 
Joukon taideblogi

Samantyylistä luettavaa:

Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhutarinoita:  Markku Sadelehto (toim.)

Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita: Anders Fager, Satu Grönroos, Marko Hautala (toim.), Sami Hilvo, Virpi Hämeen-Anttila, Essi Kummu ja Jaakko Yli-Juonikas

Tämä kirja on osana Naistenviikon lukuhaastetta.

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

Novellikokoelma

Kirjankansibingosta ruksin kohdan:

Keltainen ja oranssi