KlassikkoKeskiviikko ~ Eikä yksikään pelastunut: Agatha Christie

Eikä yksikään pelastunut: Agatha Christie. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. WSOY 2019 (ensimmäinen (Helka Varhon) suomennos 1940)

Englanninkielinen alkuteos (1939): Ten Little Niggers / (1940) And Then There Were None. Kansi: Martti Ruokonen / fergregory

"Nerokkaan kekseliäs suljetun tilan arvoitus! 

Eikä yksikään pelastunut -dekkari julkaistiin ensi kertaa jo 80 vuotta sitten. Dekkaria on ylistetty Christien parhaaksi.

Syrjäiselle saarelle on kutsuttu kymmenen toisilleen tuntematonta vierasta. Isäntää vain ei näy. Heti tuloiltana vieraille soitetaan gramofonilevyltä viesti, joka syyttää jokaista vierasta vuoron perään murhasta. Sitten alkaa tapahtua. Vieraista yksi toisensa perään murhataan. Pöydällä on aluksi kymmenen posliinista sotilaspoikaa rivissä, mutta jokaisen uhrin myötä pöydältä katoaa yksi sotilas. Koska ulkopuolisia ei ole, joku huoneessa olijoista on syyllinen. Kuka? "(WSOY)

Oma arvio:

Pitäisi lukea enemmän Agatha Christietä, oli ensimmäinen ajatus tämän kirjan lopetettuani. Onkohan kukaan välttynyt yläkoulussa lukemasta tätä brittiläiskirjailijan tunnetuinta teosta? Minä taisin lukea kirjan ensimmäistä kertaa jo alakoululaisena, kun isosiskoni tätä kovasti hehkutti. Silloin kirja tunnettiin vielä nyttemmin rasistisena tunnetulla nimellään. Muistan, kuinka vaikuttunut olin kirjan luettuani, enkä kuitenkaan saanut mitään traumoja, vaikka luinkin murhia pursuavan teoksen alakoululaisena nassikkana. Eikä yksikään pelastunut on siis minulle uudelleenluettu teos.

"Kyllä vain. Minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että meidät on kutsunut tänne mielipuoli - luultavasti joku vaarallinen, murhanhimoinen hullu." (s. 65)

Tämä on yksi niistä kirjoista, jonka sivut vain kääntyilevät kuin huomaamatta eikä lukija saa hetken rauhaa, ennen kuin on päässyt loppuun. Kirjassa on haastavasti kymmenen henkilöhahmoa, joihin pitäisi tutustua jännittävän tarinan edetessä. Tosin muutamat putoilevat jo melko varhaisessa vaiheessa, joten huolta ei sen osalta ole. Tutuimmaksi tulevat viimeiseksi saarelle jääneet nuori sihteeri Vera Claythorne, kapteeni Philip Lombard, tohtori Armstrong sekä poliisi herra Blore. Juonen kannalta ei ole kuitenkaan pakollista syventyä kaikkien henkilöiden persoonaan niin syvällisesti, mutta kuitenkin sen verran, että lukija voi alkaa tehdä omaa salapoliisityötään omassa päässään. Kaikilla henkilöillä kun on jokin salaisuus kannettavanaan.

Murhaajasta valitettavasti minulla oli aavistus, vai oliko se jokin ikimuistoinen muistijälki viimelukemastani vuosikymmenten takaa? Osasin kuitenkin aavistaa sen hänen käytöksestään ja olemuksestaan. Tämä oli minusta vähän harmillista.

Kymmenen pientä sotilaspoikaa paistin söi lämpimän.

Yksi kun luuhun tukehtui, jäi jäljelle yhdeksän. (s. 39)

Kirjassa on paljon loistavia elementtejä, kuten toistuva sotilas-teema: huoneentauluissa esiintyvä lastenloru Kymmenen pientä sotilaspoikaa, jonka mukaan murhat tapahtuvat; oleskeluhuoneen kymmenen posliinista sotilaspatsasta, jotka hupenevat murhien myötä ja itse saaren nimi, Soldier Island. Kaikilla kymmenellä vieraalla on kontollaan jonkin ihmisen kuolema. Alkuun he osaavat vakuutella syyttömyyttään, mutta tarinan edetessä alkaa paljastua, että jokainen on enempi tai vähempi murhaaja. Se tekee jokaisesta potentiaalisen syyllisen saaren murhiin.

Eikä yksikään pelastunut ei ole syyttä roikkunut yläkoululaisille suositeltujen klassikkoromaanien listalla vuosikymmenestä toiseen.  Jännitystä lietsova ja helppolukuinen rakenne tekee kirjasta sujuvalukuisen. Suosittelen tarttumaan tähän nimenomaiseen Jaakko Kankaanpään uudistettuun suomennokseen, jossa myös lastenloru on suomennettu Alicen alasin suomennospajassa sovinnaisempaan muotoon. Uusia suomennoksia on ilmestynyt viime vuosina myös muista Christien teoksista, kuten niin ikään klassikkodekkarista  Idän pikajunan arvoitus.

Arvosanani 4+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Sanoissa ja sivuilla

Kirjoista ja muista kertomuksista

Jeenin kirjablogi

Sallan lukupäiväkirja

Kirjoihin kadonnut

Kirjahyllyn kätköistä

Lintusen kirjablogi

Kirjoihin kadonnut

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

25. Kirjassa ollaan saarella

Pohjoinen lukuhaaste saa merkinnän kohtaan:

9.   Kirja, jonka käsikirjoituksen kirjailija todennäköisesti on kirjoittanut mustekynällä paperille

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

A book with more than 20 letter in its title

KlassikkoKeskiviikko ~ Punainen poni: John Steinbeck

Punainen poni: John Steinbeck. Suomentanut Tuomas Anhava. Tammi 2016 (ensimmäinen suomenkielinen painos 1963)

Englanninkielinen alkuteos (1938): The Red Pony

"John Steinbeck tunnetaan ennen kaikkea suurena romaanikirjailijana, laajan eeppisen muodon mestarina. Mutta hänen kertojanäänensä on yhtä selvästi kuultavissa tiiviissä pienimuotoisissa teoksissa, joita sisältyy erityisesti hänen nuoruudentuotantoonsa.

Punainen poni on kypsä ja ehjä taideteos, joka kertoo Steinbeckille ominaisista suurista aiheista.(Tammi)"

Oma arvio:

Syy, miksi tartuin John Steinbeckin Punainen poni -novelliin (tai pienoisromaaniin, ihan miten vain) on muisto lapsuudestani, kun katsoin kirjaan perustuvan elokuvan isäni kanssa. Mieleeni on syöpynyt kuva elokuvan kuvankauniista punarautiaasta ponista, innokkaasta Tom-pojasta ja riipaisevan surullisesta käänteestä. Olen lukenut joskus teininä Steinbeckin kirjan Ystävyyden talo, joka ei kuitenkaan jättänyt minuun lähtemätöntä vaikutusta.

Kirjan päähenkilö ja näkökulmahenkilö on kymmenvuotias Jody, joka asuu maatilalla mr. ja mrs. Tiflinin ainoana lapsena. Isän ja äidin aika menee tilan töissä, ja myös Jodylle on annettu jokapäiväiset tietyt tehtävänsä. Leikkikavereita touhukkaalla pojalla ei juuri ole, mutta ei hän niitä tunnu kaipaavankaan. Lisäksi tilalla työskentelee karjapaimenena Billy Buck, karski mies, joka kuitenkin pitää Jody-pojan puolia. Billy Buck on todellinen hevosmies. Isältään Jodyn on turha odottaa juurikaan lempeitä sanoja, vaikka ei tämä läpeensä paha mies ole.

Eräänä päivänä Billy Buck ja Carl Tiflin tuovat Jodylle yllätyksenä markkinoilta pienen, punarautiaan ponivarsan. Miehet vannottavat poikaa pitämään hyvää huolta ponistaan ja kouluttamaan sen rauhallisin ottein ratsuksi, kun sen aika koittaa. Mukana tulee vielä hieno punainen sirkussatula, joka ei tietenkään ole niin hieno kuin oikea lännensatula, mutta Jody on siitä mielissään. Vähän häntä kyllä pelottaa tuleva ratsastus, mutta hän pitää mielellään huolta ponistaan. 

Ja Jody värähti ajatelleessaan hetkeä jolloin ensi kertaa istuisi satulassa. Poni todennäköisesti heittäisi hänet maahan. Siinä ei olisi mitään häpeämistä.(s. 27)

Pikku hiljaa poni kasvaa ja Jody saa alkaa totuttaa sitä Billy Buckin avustuksella suitsiin, satulaan ja pieneen painoon. Kaikki voisi olla oikein hyvin, ja pian Jodyllä voisi olla lupa ratsastaa ponilla, mutta sitten tapahtuu ikävä käänne, joka sotkee kaiken - ja saa Jodyn ja lukijan murheen murtamaksi. Gabilaniksi nimetty poni nimittäin vilustuu vesisateessa ja saa pääntaudin. Billy Buck kokee asiasta syyllisyyttä, sillä hän tuona aamuna lupasi, että sinä päivänä ei sataisi vettä, ja jos sataisi, tämä huolehtisi ponin sisään. Mies ei kuitenkaan karjanajoltaan päässytkään, eikä Jody voinut muuta kuin katsella koulussa ulos vesisateeseen ja luottaa ystävänsä sanaan. Itseäni hiukan ihmetyttää, miten poni sairastuu heti kerran kastuttuaan - pääntauti on tietääkseni virustauti, jolla ei ole vilustumisen kanssa mitään tekemistä.

Tässä kohden en spoilaa enempää, mutta kerron myös sen, että tarinassa ehditään tutustua Jodyn perheen ja Gabilan-ponin lisäksi omituiseen vanhaan Gitano-nimiseen ukkoon, joka ilmestyy maatilalle ja katoaa yhtä nopeaa kuin tulikin. Tarinan lopussa Jody saa  luvan viedä häijyn Nellie-tamman astutettavaksi, jotta hän saisi varsan omakseen. Varsan odottaminen vaatii jo teini-ikäiseltä pojalta sinnikkyyttä, kantaahan hevostamma varsaa lähes vuoden, mutta lopulta h-hetki alkaa olla käsillä. Kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin pitäisi, eikä Billy Buck halua taas tuottaa pojalle pettymystä. Huh, mikä kammottava loppu kirjassa on! Se panee totisesti miettimään ja jatkamaan tarinaa omassa mielikuvituksessaan eteenpäin. 

Punainen poni on tiukasti lapsen näkökulmasta kerrottu tarina vastuunotosta, pettymyksistä ja luottamuksesta. Se on myös pikakelauksella käyty kasvutarina pikkupojasta teini-ikäiseksi. Lapsi luottaa sokeasti aikuisiin, mutta tulee huomaamaan, että aina aikuiset eivät aina pysty pitämään lupauksiaan. Jody ei silti katkeroidu, vaan luottaa yhä, ammentaa voimaansa luonnosta (tai purkaa kiukkuaan siihen) ja löytää omat rauhoittumiskeinonsa. Kotoa ei  juuri lohduttajia löydy. Billy Buckia poika kunnioittaa, mutta tämän radikaali teko kirjan lopussa saattaa hiukan syödä pojan kunnioitusta. Lapsia ei ole kirjan tapahtuma-aikaan juuri suojeltu karmaisevilta asioilta, ja tämä tulee tarinassa hyvin esille.

Suomennos välillä tökkii, eli uusi suomennos voisi olla paikallaan. Punainen poni on ajaton, riipaiseva ja realistisen makuinen tarina, mutta ehkä hiukan kyseenalainen. On hankala käsittää, mitä kirjailija on halunnut tarinallaan kertoa. Että aikuiset on hirviöitä? Että elä luota keneenkään? Että vaikka olisit kuinka huolellinen, joku muu tai universumi sössii asiat? Että ponit eivät kestä sadetta, vaan saavat heti kuolemantaudin kastuttuaan? - Mutta toisaalta käsitän.

Arvosanani 3,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Luettua elämää
Lukijatar
Kannesta kanteen

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

8.   Kirja, joka on julkaistu ennen syntymävuottani

Popsugar-haasteessa merkkaan kirjan kohtaan:

A Western

KlassikkoKeskiviikko ~ Norwegian wood: Haruki Murakami

Norwegian wood: Haruki Murakami. Suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi 2012

Japaninkielinen alkuteos (1987): Noruwei no mori. Kansi: Elokuvasta Norwegian Wood @Cinema Mondo / Tran Anh Hung

"Rakkausromaani joka jokaisen pitäisi lukea

Norwegian Wood, The Beatles. Aina kuullessaan lempikappaleensa Toru Watanabe muistaa ensirakkautensa, parhaan ystävänsä Kizukin tyttöystävän.

Muistot vievät hänet opiskeluaikojen Tokioon, jossa hän ajelehti ystävyyden, seksin, intohimon ja surun vietävänä. Hän muistaa myös Midorin, päättäväisen nuoren naisen, joka marssi hänen elämäänsä ja pakotti hänet valitsemaan menneen ja tulevaisuuden välillä. Kertomus kulkee kuin elämä itse, täynnä kipua ja komiikkaa rakkauden vaikeudesta. The Guardian on valinnut tämän Murakamin kansainvälisen läpimurtoteoksen listalle kirjoista, jotka jokaisen pitäisi lukea." (Tammi)

Oma arvio:

Aloitan nyt blogissani uuden sarjan nimeltä KlassikkoKeskiviikko. Se on sukua Runosunnuntaille, eli tiettynä viikonpäivänä tulee tietynlaisia postauksia. En nyt tietenkään voi luvata KK-postauksia joka viikolle saati kuukaudelle, eli näitä tulee lähinnä satunnaisesti ja silloin tällöin. Olen nyt lukemassa  läjäpäin nuorille sopivia klassikoita tulevaa ysiluokkalaisten klassikkovinkkausta varten, ja tietysti haluan jakaa lukukokemukseni myös blogissa.

Olen iloinen siitä, että aloitin klassikkolukemiseni tästä Haruki Murakamin Norwegian Woodista. Olen tätä useasti silmäillyt ja pidän kovasti elokuvakannesta (olen sitä koulukuntaa, joka ei tajua, miksi kirjojen elokuvakansia parjataan. Yleensä ne ovat hyviä ja saavat kiinnostumaan kirjasta paremmin kuin kustantajan alkuperäiskannet.) Luin tämän 400-sivuisen mötkylän ihan muutamassa päivässä, sillä kirjan juoni veti minua kuin pässiä narusta. Eikä kirjassa periaatteessa tapahtunut mitään kovin ihmeellistä, mutta kuitenkin siinä on kaikkea. Norwegian Wood on yhtä aikaa iloinen ja surullinen kirja, ja ehdottomasti kirja rakkaudesta, mutta myös nuoruudesta, aikuistumisesta ja ystävyydestä. 

Kirjan kertojaäänenä on aikuinen mies, 37-vuotias Toru Watanabe, joka alkaa muistella lentokoneessa matkustaessaan nuoruudenrakkauttaan Naokoa. Naoko muistuu aina Torun mieleen hänen kuullessaan The Beatlesin biisin Norwegian Wood, ja tämä biisin ja tytön yhteys paljastuu tarinan edetessä. 

 

Toru alkaa kertoa lukijalle, miten hän tuli 17-vuotiaana nuorena miehenä tutustuneeksi tuohon tyttöön: Naoko oli Torun ystävän Kizukin tyttöystävä tuolloin. He viettivät paljon aikaa kolmestaan, ja sitten yhtäkkiä Kizuki teki itsemurhan. Naoko ja Toru surivat ystävänsä poismenoa kukin tahoillaan, kunnes Naoko otti uudelleen yhteyttä 18-vuotiaaseen, opiskelunsa yliopistossa aloittaneeseen Toruun ja pyysi tätä sunnuntaikävelylle. Surumielinen Naoko pyysi, voisivatko he tavata joka sunnuntai, heillä kun tuntui olevan paljon juteltavaa ja he viihtyivät yhdessä. Toru ei vastustellut, sillä hän oli aina ihaillut kaunista Naokoa.

Kirjassa eletään 60-luvun Tokiossa, jossa vaikuttaa hyvin vahvasti länsimainen populaarikulttuuri. Tuon ajan musiikki elää kappaleiden niminä kirjan sivuilla, kuten muutkin popilmiöt. Toru asuu asuntolassa omituisen, ylisiistin ja säntillisen kämppiksensä kanssa, jonka hän on leikillisesti nimennyt Kamikazeksi, ja josta riittää viihdettä myös Naokolle kerrottavissa jutuissa. Toru pääsee töihin paikalliseen levykauppaan. Välillä yliopistolla leijuu vallankumousten ja mellakoiden uhka, jotka yleensä kuitenkin Torun harmiksi kuivuvat kokoon. Toru on kova lukemaan ja erityisesti hän lukee klassikoita. Hänet tunnetaan vaatimattoman oloisena kaverina, joka kuitenkin puhuu hassusti ja tölväisee asiat ulos omalaatuisella tavallaan. 

Naoko alkaa kuitenkin menettää elämäniloaan ja muuttua surumieliseksi. Eräänä iltana,  syntymäpäivänään hän rohkenee puhumaan Torulle tuntikausia, saa hysteerisen itkukohtauksen ja päätyy Torun syliin itkemään. Toru ja Naoko päätyvät sänkyyn tuona yönä, mutta sitten Naokosta ei enää juuri kuulu mitään - kunnes Toru saa kirjeen, jossa Naoko kertoo lopettaneensa opiskelun ja siirtyneensä lääkärin suosituksesta Kioton vuoristoseudulla sijaitsevaan parantolaan lepuuttamaan hermojaan. Toru ei osaa enää keskittyä oikein mihinkään, Kamikazekin katoaa omituisesti jälkiä jättämättä, mutta nuori mies tutustuu sitten onneksi simpsakkaan Midoriin, josta tulee hänelle korvaamaton ystävä. Suosittu naistenkaataja Nagasawa tutustuttaa Torun useisiin tyttöihin, mutta vaikka hetken hurmio kelpaa nuorukaiselle, hän sisimmässään kaipaa Naokoa. 

Toru kirjoittaa epätoivoisesti Naokolle, ja viimein neljän kuukauden kuluttua hän saa vastauskirjeen, jossa hänet myös kutsutaan vierailulle   tuohon syrjäiseen parantolaan, Ami-kotiin. Torun muutaman päivän vierailun aikana hän saa taas nähdä jälleen Naokon kauniit kasvot ja tutustua tämän liki nelikymppiseen kämppäkaveriin Reikoon, joka osaa soittaa kitaralla biisejä Bachista Beatlesiin. Yhdessä he istuvat iltaisin, juovat viiniä ja Reiko soittaa kitaraa. Norwegian Wood on yksi Naokon lempibiiseistä, mutta se saa hänet kuitenkin hiukan surulliseksi. Toru huomaa vierailunsa aikana, ettei Naoko olekaan vielä täysin ehjä, ja että Kizukin itsemurha ei ole ainut tragedia hänen elämässään. Hän tutustuu myös Reikoon, joka kertoo oman historiansa.

 

"Tuo kappale voi tehdä minut älyttömän surulliseksi", Naoko sanoi. "En tiedä miksi. Kuvittelen jostain syystä, että harhailen synkässä metsässä. Olen yksin ja on kylmää ja pimeää eikä kukaan tule pelastamaan minua. Siksi Reiko ei ikinä soita sitä, ellen pyydä." (s. 162) 

Toru jatkaa elämäänsä Tokiossa, kirjoittelee Naokon kanssa ja viettää aikaa Midorin ja Nagasawan kanssa. Hän ei voi enää kuitenkaan sekstailla kenenkään muun naisen kanssa, sillä hän ei saa Naokoa mielestään eikä hänelle antamaansa lupausta. Midori alkaa osoittaa muunlaistakin kuin ystävyyspohjaista kiinnostusta Torua kohtaan, vaikka hänellä on poikaystävä. Toru ehtii myös tutustua sairaalassa makaavaan Midorin isään, joka tekee kuolemaa aivokasvaimen takia. Hänen käyntinsä jälkeen Midorin isä menehtyy. 

 

En halua paljastaa Torun ja Naokon saati Midorin tarinasta enempää. Alkuasetelmasta lukija voi toki jo arvailla paljon. Olen todella vaikuttunut tästä tarinasta, joka oli yhtä aikaa todella kevyt ja viihdyttävä lukea, mutta toisaalta hyvin surumielisesti sävyttynyt ja ahdistavakin. Kattavampaa nuoren miehen kasvukertomusta seksikokemuksineen ja rakkauden- ja epätoivontuntemuksineen saa hakea.  Kirjassa on sitä paitsi aivan huippu viimeinen kappale ja etenkin sen viimeinen lause, joka jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa. Minulle oli myös iloinen yllätys huomata, että Forrest Gump -elokuvassa käytetty elämän vertaaminen suklaarasiaan on ilmeisesti peräisin tästä teoksesta.

"Muista, että elämä on suklaarasia."

---

"Tiedät varmaan ne rasiat, joissa on erisorttisia konvehteja, mutta vain osa niistä maistuu hyviltä. Sieltä syö vain ne hyvät suklaat ja jättää kaikki pahat.---" (s. 366)

Tämän kirjan lukeminen aiheuttaa Norwegian Wood -korvamadon. Seuraavaksi minulla on suunnitelmissa katsoa vuoden 2010 elokuvafilmatisointi.

Arvosanani 5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

 

Muissa blogeissa:

 

Kirsin kirjanurkka

Kirjavarkaan tunnustuksia

Lumiomena

Sallan lukupäiväkirja

Anna minun lukea enemmän

Oksan hyllyltä

Ullan luetut kirjat

 

Samantyylistä luettavaa:

 

 

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 

 29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva

 

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

 

13. Kirja, jossa käydään kirjastossa, antikvariaatissa tai kirjakaupassa

 

Popsugar-haasteessa solautan kirjan kohtaan:

 

A Book set in Japan, host of the 2020 olympics 

Spotify-soittolista: https://open.spotify.com/playlist/3oN8FhiistRarRyRVo6z3Z

Anne Frankin päiväkirja: Ari Folman & David Polonsky

Anne Frankin päiväkirja: Ari Folman (sarjakuvasovitus.) David Polonsky (kuvitus.) Suomentanut Anita Odé. Tammi 2019

Englanninkielinen alkuteos ( 2017): The Diary of A Young Girl. Kansi: David Polonsky (kuvat) ja Markko Taina (Suunnittelu.) Anne Frankin ja Frankin perheen tekstit sekä Anne Frank Fondsin arkistomateriaali @Anne Frank Fonds, Basel / Sveitsi, 2017

"Unohtumaton klassikko uudessa muodossa!

Sarjakuvamuotoinen Anne Frankin päiväkirja päivittää yhden viime vuosisadan kuuluisimmista tarinoista nykylukijoihin vetoavaksi, neliväriseksi sarjakuvaksi.

Anne Frankin päiväkirja on klassikkoteos nuoren tytön elämästä raakojen historiallisten mullistusten keskellä. Alkuteokselle uskollisessa, kauniissa sarjakuvassa salaisten päiväkirjamerkintöjen äärimmäinen henkilökohtaisuus yhdistyy vavahduttavalla ja visuaalisella tavalla juutalaisvainojen julmuuteen."(Tammi)

Oma arvio:

Onkohan kukaan voinut suorittaa peruskoulua lukematta klassikkoteosta Anne Frankin päiväkirja (joka Nuoren tytön päiväkirjanakin tunnetaan)? En ihmettele kyseisen elämäkerrallisen teoksen suosiota, sillä se nyt vain on niin loistava kirja tutustuttaa nuoret toisen maailmansodan kauheimpaan ilmiöön, holokaustiin, nuoren juutalaistytön itsensä kertomana. Kun kuulin tämän sarjakuvaversion olevan tulossa, innostuin, sillä on enemmän kuin kiehtovaa nähdä Frankin ja Van Daanin perheen piileskelypaikka kuvitettuna.

Anne Frank ei ole kirjoittanut päiväkirjaansa pinnallisia höpötyksiä, vaan hän kipuilee muun muassa oman perheen sisäisten asenteiden kanssa. Suorasukainen ja äkkipikainen Anne kokee olevansa kaikessa isosiskoansa Margotia huonompi, eikä tätä kokemusta vähennä yhtään hänen vanhempiensa suhtautuminen. Äitiänsä, joka vaikuttaa hyvin tunnekylmältä naiselta, Anne suorastaan vihaa. Isäänsä hän kunnioittaa, vaikka kokee välillä isänsäkin suosivan liikaa Margotia.

Kirjoittaa Anne toki myös rakkaudesta ja pojista, sillä ennen piileskelyä hän on ollut todella suosittu poikien keskuudessa. Nyt hän ei saa enää ihailua osakseen, vain pelkkiä moitteita. Kunnes hän ja  Peter Van Daan lähentyvät.

Toki sarjakuvassa kerrotaan myös siitä ikävimmästä aiheesta, eli sodasta. Lisäksi lukija saa olla läsnä Annen pelkojen kanssa, ja myös muun ahdistuksen, jota aiheuttaa sodan ja piileskelyn lisäksi hänen asuinkumppaninsa. Suurin ahdistus Annelle on se, kun häneltä kielletään Peterin seurassa oleminen juuri, kun he ovat löytäneet toisensa.

David Polonsky on kuvittanut ja Ari Folman sovittanut hienosti Anne Frankin tarinan sarjakuvaksi. Itseäni hieman väsytti sarjakuvan seassa olevat pitkät tekstinpätkät, jotka toisaalta ovat hyvin perusteltuja, Annen tunnoista kertovia päiväkirjan sivuja. Tuntuu vain, että kun on sarjakuvasta kyse, en jaksaisi lukea sen lomassa pitkiä tekstejä. Polonskyn piirrosjälki on minun mieleeni selkeää ja mukavaa katsella.

Jos sinulla on vielä joululahjat hankkimatta, suosittelen tätä vaikuttavista tarinoista kiinnostuneen nuoren (13+) lahjapakettiin.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Bibbidi Bobbidi Book

Kirjojen keskellä

Lisään tämän Popsugar-lukuhaasteen kohtaan:

14. A retelling of a classic

Minna Canth -lukuhaaste ~ Ihmisen kuvia - novelleja: Minna Canth

Ihmisen kuvia - novelleja: Minna Canth. Toim. Minna Maijala. Gummerus 2019. 

 Kannen suunnittelu: Saana-Reeta Meilahti

"Juhlavuottaan viettävä Minna Canth koki kirjailijanroolinsa itselleen kaikkein tärkeimmäksi. Sitä kunnioittaen julkaisemme kirjallisuudentutkija Minna Maijalan toimittaman kokoelman Canthin tuntemattomampia novelleja, jotka kirkastavat hänen kirjailijakuvaansa ja riisuvat hänen päältään 175 vuoden pönäkkyyden.

Maijala kertoo kokoelman esipuheessa, kuinka Canthin kertomukset kärsimyksestä pyrkivät tarkoituksellisesti synnyttämään lukijoissa sokkivaikutuksen, jotta he ryhtyisivät vaatimaan yhteiskunnallista muutosta.

Canthin novellit kuvaavat tavallisen ihmisen arkea aikana, jolloin normeista poikkeaminen johti usein lääketieteelliseen diagnoosiin. Muotidiagnooseja olivat muun muassa melankolia, hysteria ja hermoheikkous. Canth piti aikansa hermostuneisuuden syynä modernin ajan liian nopeaa kehitystä, joka vaati ihmisiltä jatkuvaa olemassaolon kamppailua. Olemmeko vieläkään oppineet hiljentämään tahtia?" (Gummerus)

Sisältää novellit:

Kuoleva lapsi (1887)

Epäluulo (1891)

Lääkäri (1891-92)

Ystävykset (1890)

Agnes (1892)

Kauppias Roller (1887)

Missä onni? (1895)

Hullu-suutari (ajoittamaton)

Eräänä sunnuntaina (1888)

Oma arvio:

Ihan ensimmäiseksi oikein hyvää  Minna Canthin ja tasa-arvon päivää! Teen tämän postauksen Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canth -lukuhaasteen innoittamana. Tänäö keväänä ilmestyneessä Ihmisen kuvia -novellikokoelmassa on minulle ennestään tuntemattomia novelleja, paitsi aiemmin bloggaamani Agnes, jonka siis jätin tällä kertaa lukematta. 

Kuva: Niina T. / Yöpöydän kirjat

 "Luulen että heistä kovin moni kärsii siveellistä mielivikaisuutta siinä määrässä, ettei heitä voi pitää edesvastauksen alaisina töistään."

"Vaikka ajatuksen juoksussa ei mitään tuntuvaa sekaannusta ilmestyisikään?" (Lääkäri: s.94)

Heti muutaman novellin luettuani minulle kävi selväksi, että mielenterveys on hyvin vahva teema tässä kokoelmassa. Se kulminoituu erityisesti novellissa Lääkäri, jossa tohtori Hammar uskaltaa esittää väitteen, että moni rikollisista kuuluisi ennemmin mielisairaalaan kuin vankilaan. Että joskus rikoksentekijästä ei hetimmiten näe päälle päin, että hän olisi mieleltään sairas, ja olisi sen tähden tehnyt tekonsa. Onko siis oikein vangita tällainen henkilö? Hammar alkaa jopa menettää potilaitaan näiden väitteiden vuoksi. Eräs tapaus häntä erityisesti kiinnostaa: Sohvi Rantala, joka tuomittiin isäntäväeltä varastelusta ja lopulta tuhopoltosta. Sohvi ei osoittanut minkäänlaista katumusta, ja Hammar haluaisi vakuuttua siitä, että Sohvi on mieleltään sairas. Hankala on kuitenkin saada muut sitä uskomaan, sillä mielenterveyden ongelmat ja niiden tunnistaminen ovat vielä tuolloin niin lapsenkengissä. Tämä novelli on mielestäni oivallista pohdintaa siitä, voiko rikoksentekijän todistaa syyntakeettomaksi henkisen vakautensa perusteella.

Missä oli hänen sielunsa? Oliko se lähtenyt pois hänen ruumiistaan?

 Hän oli ilman sielua. Tiesikö kukaan ihminen, kuinka onnetonta oli sieluton elämä?

Saisiko hän koskaan sielunsa takaisin? (Epäluulo: s. 75)

Sairaalloisesta mustasukkaisuudesta kertovat novellit Epäluulo ja Ystävykset. Ensimmäisessä kauppiaan vaimo Elli menee vainoharhaisuudessaan niin pitkälle, että hänen henkinen terveytensä järkkyy ja hän päätyy traagisiin tekoihin ja lopulliseen ratkaisuun. Jälkimmäisessä taas on kyseessä ystävien keskeinen solidaarisuus ja mustasukkaisuus, kun toinen rakastuukin mieheen ja jättää toisen kolmanneksi pyöräksi. Tässä novellissa on kuitenkin ihastuttavan onnellinen loppu.

Ulkona oli pimeätä kuin säkissä, ei nähnyt kämmenen vertaa eteensä.Siinä kävellessä tuntui Rollerista juuri kuin olisi jotain pudonnut hänessä alas ja vajonnut yhä syvemmälle. Päästä se alkoi ja tuntui sydämmeen asti. Siellä ahdisti ja painoi, jäykistyi ja puuttui. Niin raskaaksi koko olento kävi ja elottomaksi kuin kivi. (Kauppias Roller: s. 249)

Lyhyehkö novelli Kauppias Roller on traaginen tarina siitä, miten miehen mielen täyttää tylsämielisyys ja lopulta elämänhaluttomuus. Hänen vaimollaan tuntuu olevan ystäviä ja huvituksia, mutta kauppiasta itseään ei huvita mikään. Loppu on Canthin tyyliin traaginen. Missä Onni? -novellissa pohdiskellaan nimensä mukaisesti onnea ja etenkin sitä, tuoko yltäkylläisyys onnen. Esimerkkitapauksessa kertojan tuntema Hilma pääsee varakkaisiin naimisiin Tampereelle, mutta masentuu juhlavassa elämässään täysin, Myöhemmin, miehensä konkurssin jälkeen Hilma joutuu  elämään köyhästi ja sairaskin hän on, mutta kertojan ihmetykseksi nainen onkin onnellisempi kuin koskaan.

Koko perhe nukkui, yksi ainoa oli, joka ei silmiään ummistanut nyt enemmän kuin ennenkään. Kätkyessä hän makasi ja katseli taivaan tuikkivia tähtiä pienestä lähellä olevasta ikkunasta, jonka alemmat ruudut olivat osaksi päreillä paikatut, osaksi rievulla tukitut. --- Eikä tuntunut yö pitkältä, vaikka nukkuivat kaikki muut, hän yksin valvoi. (Kuoleva lapsi: s. 42)

Loppupään novellit Hullu-suutari ja Eräänä sunnuntaina jäivät minulle vähän vaisummiksi lukukokemuksiksi. Kokoelman avausnovelli Kuoleva lapsi on riipaiseva mutta myös kaunis tarina seitsenvuotiaasta, kuolemansairaasta Eevistä, joka sängyssään odottaa kivun lakkaamista. Sitä odottaa myös hänen äitinsä, jonka sydän on särkyä lapsensa sairastelusta. Minunkin sydämeni särkyy novellin lopussa.

Ihmisen kuvia tarjoaa mukavan valikoiman tuntemattomampia Canthin novelleja. Omia suosikkejani on Lääkäri, Kuoleva lapsi ja Ystävykset. Laajassa esipuheessa kirjan toimittanut Minna Maijala avaa novellien taustoja, se kannattaa myös lukea. Pidän erityisesti myös kirjan hempeäsävyisestä ulkoasusta, joka on Sanna-Reeta Meilahden käsialaa.

Arvosana 4+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta

Muissa blogeissa:

Tuijata. Kulttuuripohdintoja


Lisää Minna Canthia blogissani:

Sylvi
Agnes

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

19. Novellikokoelma

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 8 ~ Veljeni, Leijonamieli: Astrid Lingren

Veljeni, Leijonamieli: Astrid Lingren. Suomentanut Kaarina Helakisa. Kuvittanut Ilon Wikland. WSOY 2002 (21. painos)

Ruotsinkielinen alkuteos (1973): Bröderna Lejonhjärta

"Veljeni, Leijonamieli on sekä jännittävä kertomus vihreiden laaksojen, sadun ja leiritulien maasta että hyvän ja pahan kamppailusta, kaiken voittavasta ystävyydestä ja kuolemasta." (WSOY)

Oma arvio:

Taas on tullut aika selättää jokin itselle tuntematon klassikko, kun Kirjabloggaajien perinteikäs klassikkohaaste osa 8 päättyy tänään. Klassikkohaastetta pitää harteillaan tällä kertaa Tarukirja-blogin Margit. Valikoin tämän Astrid Lingrenin fantasiapainotteisen lastenkirjan omasta kirjahyllystäni viime metreillä. Minulla on käynyt niin hyvä tuuri, että löysin joitakin vuosia sitten tämän ja saman kirjailijan kirjan Ronja Ryövärintytär hyväkuntoisina kirjaston kierrätyshyllystä, josta ne mukaani nappasin. Ronja Ryövärintyttären tarina on minulle ollut aina jokseenkin tuttu, mutta tähän klassikkohaasteeseen valitsemani on minulle ihan ennestään outo. En ole nähnyt edes tästä tehtyä elokuvaa.



Hätkähdin kirjan murheellista alkua, jossa pieni Kalle-niminen poika kertoo tietävänsä, että kuolee pian. Hän on hyvin sairaalloinen, eikä parantumista ole luvassa. Kallen elämän suurin asia on hänen isoveljensä Joonatan, jota kutsutaan Leijonamieleksi. Hassu lisänimi tulee poikien sukunimestä Leijona. Kalle, Kaarle tai tuttavallisemmin Korppu, ihailee ja rakastaa veljeään yli kaiken. Joonatan on kaikkea sitä, mitä Korppu haluaisi olla: kaunis, rohkea, viisas, peloton, ystävällinen. Joonatan lohduttaa pikkuveljeään ja kertoo Nangijalasta, kauniista paikasta, jonne tämä kuoltuaan joutuisi. Siellä hän voisi sitten odottaa, kunnes Joonatankin tulisi sinne.

- Jollet sinä olisi tuommoinen pieni ja kultainen vääräsäärinen kalpeanaama, niin et sinä olisikaan minun oma Korppuni, se Korppu josta minä niin pidän. (s. 7)

Kirjassa tapahtuukin yllättävä käänne. Vaikka kaikki ovat ajatelleet Korpun kuolevan pian, sattuu onnettomuus, ja rohkea Joonatan menehtyy tulipalossa pelastettuaan pikkuveljensä palavasta talosta. Käykin niin päin, että Korppu jää kotiin suremaan ja odottamaan, milloin pääsisi Nangijalaan rakkaan veljestä luokse. Kirjan alku on tavattoman surullinen.

Kun Korppu viimein menehtyy, hän pääsee näkemään kauniin Nangijalan ja Kirsikkalaakson, josta isoveli on hänelle puhunut. Veljesten jälleennäkeminen on liikkuttavaa. Joonatan esittelee Kallelle hienon maatilan nimeltä ritarla, jossa he asuvat, ja jonne sitten joskus myös äiti tulee kuoltuaan. Mikä parasta, tallissa on kaksi hevosta, joista musta piirtopäinen Fjalar on Kaarlen oma. Kirsikkalaakson kyläläiset ottavat uuden tulokkaan hyvin vastaan ja kaikki tuntuu olevan hyvin.

Piirros: Ilon Wikland

Kalle kuitenkin huomaa, että Joonatanilla ja kyyhkysiä kasvattavalla Fridalla on synkkiä salaisuuksia, joista he eivät aluksi puhu Kaarlelle. Kirsikkalaaksoa varjostaa pahat asiat, sillä puhutaan hirmuvallitsija Tengilistä ja hänen hirmuisesta hirviöstään Katlasta, jolla tämä pelottelee kyläläisiä. Ruusulaakson Orvar on siepattu Katlan luolaan, ja Joonatan aikoo pelastaa tämän. Lisäksi huhutaan, että joku Kirsikkalaaksolaisista on kavaltaja. Korppu joutuu siis taas heittämään hyvästit veljelleen ja samalla pelkäämään ja arvuuttelemaan, kuka on kavaltaja. Lopulta Korppu ei enää kestä, vaan päättää lähteä veljensä perään. Seuraa suuri seikkailu pelastusmatkalle, täpäriä tilanteita ja vaikeita valintoja. Pelottavan Katlan kukistaminen ei ole helppoa, mutta Nangijala on pelastettava.

Ja sitten löi salama, vaarallisin kaikista. Yhden ainoan silmänräpäyksen ajan se roihahti ja valaisi kaiken olevaisen

Ja silloin, siinä valossa minä näin Katlan. Minä näin Katlan. (s 166) 

Piirros: Ilon Wikland

Viihdyin Veljeni, Leijonamielen parissa oikein hyvin. Alussa kirjan murheellisuus meinasi hukuttaa minut alleen, ja sama surusävyisyys toki säilyy läpi koko tarinan, mutta toisaalta kirjan kerronta ja seikkailuhenkisyys tekee siitä erittäin sujuvalukuisen. Olin kuvitellut tämän kirjan hyvin erilaiseksi, ja yllätyin, miten fantasiamainen se on. Todella hieno tarina, joka kestää aikaa! Joonatanin ja Kaarlen veljeys on jotain todella sydäntäsärkevän kaunista ja syvää. Joonatan Leijonamieli on täydellinen sankari: rehti, ystävällinen ja pitää veljensä puolta viimeiseen asti. Kaarle taas on veljestä ihailussaan todella herttainen ja hauras, mutta löytää itsestäänkin sinnikkyyttä ja rohkeutta, vaikka välillä meinaa vähätellä itseään.

Arvosanani 4+

Onnittelen jälleen kerran itseäni siitä, että uskalsin sivistää itseäni uudella klassikolla! Aiemmat klassikkoni ovat:

Osa 7: Pikku Prinssi: Antoine De Saint-Exupéry
Osa 6: Vuonna 1984: George Orwell
Osa 5: Eläinten vallankumous: George Orwell.

Osa 4: Apinoiden planeetta: Pierre Boulle.

Osa 3: Liisan seikkailut Ihmemaassa: Lewis Carroll.
Osa 2: Harry Potter ja Viisasten kivi: J.K: Rowling 
Osa 1: Taru Sormusten herrasta: J.R.R. Tolkien
Muissa blogeissa:

Lumiomena 
Jokken kirjanurkka
Sanojen keskellä
Morren maailma
Yöpöydän kirjat
Nannan kirjakimara
Karvakasan alta löytyi kirja

Samantyylistä luettavaa:

Sisarla - seikkailu toisessa maailmassa: Salla Simukka

Popsugar-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan:

22. A book set in Scandinavia

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

8. Kirja, josta on tehty elokuva

Helmet-lukuhaasteessa tähän sopii kohta:

8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen

Noidan käsikirja - Vampyyreita, aaveita ja outoja voimia: Eric Maple, Eliot Humberstone ja Lynn Myring

Noidan käsikirja - Vampyyreita, aaveita  ja outoja voimia: Eric Maple, Eliot Humberstone ja Lynn Myring. Kuvittaneet Derrick Brown, Oliver Frey, Terry Gabbey, Elaine Lee, Seonaid Mackenzie, Rob McCaig, Jenny Thorne, Ken Scott, Pat Thornton. Suomentanut Pirjo Helasti.  Tammi 2018 (Näköispainos, alkup. suomennettu painos ilmestynyt 1983)

Englanninkielinen alkuteos (1979): Usborne Guide to the Supernatural World: Vampires, Ghosts and Mysterious Powers

"Kulttiklassikon odotettu näköispainos!

Kuumeisesti odotettu näköispainos 1980-luvun lapsia ja herkkiä aikuisiakin kauhistuttaneesta kulttiklassikosta. Juuri sellaisena kuin et sitä uskaltanut lukea!

Noidan käsikirja viihdytti ja piinasi kokonaisia sukupolvia viime vuosituhannen lopulla. Noidista, vampyyreista, ihmissusista ja muista oudoista voimista kertova opas kurkistaa pitkälle hämärän tuolle puolen. Miten ihmissudeksi tullaan? Kuinka suojaudutaan vampyyreilta? Miten tunnistaa erilaiset aavelajit? Nämä ja lukuisat muut selkäpiitä karmivat vinkit opastavat taitavaksi noitatutkijaksi.

Noidan käsikirjasta on toivottu kuumeisesti uutta painosta vuodesta toiseen. Teos on noussut kulttiklassikon asemaan ja sille on perustettu jopa oma Facebook-ryhmä. Näköispainoksena ilmestyvä opas tulee viihdyttämään nuorena kirjan parissa jännittäneitä sekä aiheuttamaan teinikauhun väreitä uusissa lukijoissa."(Tammi)

Oma arvio: 

Monilla 80-90-luvun nuorilla tuntuu jääneen tästä klassikoksi muodostuneesta Noidan käsikirjasta jos monenlaisia traumoja, mitä olen somessa vallinneista keskusteluista päätellyt. Minä tartuin tähän kirjaan nyt ihan ensimmäistä kertaa, sillä ilmeisesti lapsuuteni kirjastossa on onnistuttu kätkemään tämä kirja minulta. Olin nimittäin lapsena todella kiinnostunut rajatiedosta ja luin kaikki kirjastomme aiheesta kertovat kirjat, mutta tähän en ole koskaan törmännyt. (Epäilen vahvasti kirjastomme syyllistyneen sensuuriin!)

Noidan käsikirja jakautuu kolmeen osaan: ensimmäisessä käsitellään vampyyreihin, ihmissusiin ja paholaisiin liittyviä myyttejä. Kuvitukset ovat tyyliltään hyvin seitkytlukuhenkisiä, mutta yllättävän raakoja. Erittäin kattavasti käydään läpi erilaisia vampyyreihin liittyviä taruja ja uskomuksia ympäri Euroopan. Yllättäen myös Kiinassa on kerrottu useita vampyyritarinoita, joten ne eivät ole pelkästään itäeurooppalaisten myyttejä. Ihmisusimyyteistä käsitellään myös muun muassa ranskalainen ja amerikkalainen versio. Myös erilaiset paholaiset saavat kirjassa osansa. Lopuksi esitellään myös elokuvien hirviöitä ja osion päätteeksi voi testata oman tietämyksensä tietovisassa.

s. 17

Kirjan toinen osa on omistettu kummitustaloille, aaveille ja kummituksille. Siin esitellään kuuluisia kummitustaloja, poltergeisteja, monenmoisia taruja kummituksista, kuten myös eläinaaveista ja kummituslaivoista. Tässä kirjan osiossa on opas aaveiden karkottamiseen, tutkimiseen ja valokuvaamiseen. Myös aaveita ja niihin liittyviä myyttejä esitellään muualtakin kuin Euroopasta, kuten Australiasta ja Kiinasta. Myös oman aavetietämyksensä voi testata lopussa tietovisan avulla.

s. 81

Kolmannessa osassa on keskitytty outoihin voimiin ja selittämättömiin kykyihin. Osiossa käydään läpi hyvin  kattavasti hypnoosi, transsitilat, astraalimatkat, kaksoisolennot, levitaatiot, teleportaatiot, henkiparannukset ja kaivonkatsomiset. Lukija voi testa omaa ESP-kykyään, rakentaa oman paperisen pyramidin, opetella kaivonkatsomista taikavarvulla ja testata tuttuun tapaan tietonsa lopun testissä.

s. 161

Kirjan suomennettu nimi on hiukan harhaanjohtava, sillä noituutta kirja ei varsinaisesti käsittele, vaan ylilluonnollisia olentoja ja voimia, mihin paremmin kirjan alkuperäisnimi viittaakin. Kustantajan sivuilla kirjan ikäsuositus on 10+, enkä minäkään tätä nyt lähtisi kätkemään minnekään aikuisten hyllylle, vaikka jo kansikuva on melko kamala pääkallon verisine silmineen. Kirja käsittelee tärkeitä vanhoja kansanuskomuksia, jotka elävät yhä vieläkin kirjallisuudessa ja elokuvissa. Vampyyrit, ihmissudet ja aaveet ovat olleen selityksiä ihmisten tietämättömyydelle tuolloin, jolloin asioihin ei aina saatu järkeviä vastauksia. Tämän voi halutessaan selittää johdannoksi lapselle, joka haluaa lukea tätä kammottavaa kirjaa. Herkimmille tämä ei varmaankaan sovi. Monet tarinoista ovat kuvituksineen selkäpiitä karmivia, mutta lukijan mielikuvitusta ja pelkoja tekstissä kuitenkin hälvennetään välillä selittämällä asioiden järkiperäisyyttä.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjojen keskellä
Tosivanha
Muistikuvia lapsuudesta
Taikalyhty - elokuvablogi
Lukupino 
Kirjavinkit (Paula)

Linkki Noidan käsikirja -facebookryhmään:

https://www.facebook.com/groups/46847868970/

Lisään tämän Yöpöydän kirjat -blogin Halloween lukuhaasteeseen.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 7 ~ Pikku Prinssi: Antoine De Saint-Exupéry

Pikku Prinssi: Antoine De Saint-Exupéry. Suomentanut Irma Packalén. WSOY 2007 (1. suomenk. painos 1951)

Ranskankielinen alkuteos (1944): Le Petit Prince

"Viisas ja hellyttävä satuklassikko.

Asteroidi B 612 on taivaankappale, jolta on kotoisin yksi maailman tunnetuimmista satuhahmoista: Pikku Prinssi." (WSOY)

Oma arvio:

Tämä on nyt järjestyksessään seitsemäs Kirjabloggaajien klassikkohaaste, johon osallistun. Haastetta luotsaa tällä kertaa Katriina Unelmien aika -blogista. (Jos haluat tietää, mistä haasteessa on kyse, käy lukemassa haastepostaus tästä.)

Tällä kertaa oli osallistumiseni jäädä väliin, sillä klassikon valinta oli käydä mahdottomaksi liki 30 asteen helleaallon turruttamana. Olin aikonut lukea Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, mutta kun tartuin kirjaan, jo pelkkä ajatus sen lukemisesta ahdisti (aikaakin oli liian vähän). Päätin lukea tähän siis Jane Austenin Emman, mutta pitkien lauseiden ja vanhahtavan kielen sävyttämä klassikko ei vetänyt sekään, ja aika alkoi käydä vähiin. Olin jo luovuttamassa, kun siivotessani lastenkirjahyllyäni Pikku prinssi eksyi käteeni. Tässähän se on: vain satasivuinen, kuvitettu klassikko, joka on maannut hyllyssäni yli kymmenen vuotta, ansaitsee nyt tulla luetuksi. 

Olen yrittänyt lukea Pikku prinssiä aiemmin, ja aina se on tyssähtänyt heti alkumetreillä. Karsastan nimittäin lasten- ja nuortenkirjoja, joissa on olevinaan joku viisaus, paljon sivumerkityksiä ja jokin kauhean syvällinen opetus, joka minun pitäisi sieltä bongata. Sellainen olo tätä klassikkoa lukiessa on tullut heti alkumetreillä mieleen. Mietin aina, nauttiiko yksikään lapsi tai nuori tästä kirjasta, vai onko tämä tehty vain viisasteleville aikuisille, jotka haluavat lapsensa oppivan jotain suurempaa ja oivaltampaa tästä maailmasta. Vai onko tämä vain pelkkä tarina, satu prinssistä, joka asuu kaukaisella tähdellään, tai itse asiassa asteroidi B 612:lla kolmen sammuneen tulivuorensa, alati maasta esiin pyrkivien baobab-puiden ja piikikkään ruusunsa kanssa? Miksi kavahdan tätä varmaan yhtä eniten siteeratuimpia klassikkoa? Erään ystäväni kanssa kävimme keskustelun juuri tästä kirjasta, että mikä tämän suosion perusteena on. Samaan syssyyn ystäväni niputti A.A.Milnen Nalle Puhin, josta minä kyllä itse pidän, mutta jota hän ei ole koskaan sietänyt samasta syystä kuin Pikku prinssiä.

Hypähdin pystyyn kuin salamaniskusta. Hieroin silmiäni. Katselin. Ja näin aivan ihmeellisen pikkumiehen, joka tarkasteli minua vakavana. Tämä on paras kuva, minkä olen onnistunut hänestä piirtämään. (s.12-13)

Pikku prinssin kehyskertomuksessa kirjan minäkertoja kertoo kuuden vuoden takaisesta kohtaamisestaan omituisen pienen prinssin kanssa Saharan autiomaassa, kun hän oli joutunut tekemään hätälaskun moottorivian takia. Prinssi pyytää miestä piirtämään hänelle lampaan kuvan. Mies ei voi käsittää, mistä tämä pieni merkillinen poika on saapunut, kunnes kaikki alkaa pikku hiljaa valjeta hänelle prinssin kertoman myötä: Prinssi suuttui pienen kotitähtensä ainoalle ystävälleen kukalle, joka oli kovin vaativa. Hän myös väsyi sammuttamaan tulivuoria ja kitkemään tuhoisten baobab-puiden taimia, etteivät nämä tuhoaisi hänen pientä kotiaan. 

- Tiedätkö...kun on oikein surullinen, rakastaa auringonlaskua... (s. 27)

Pikku prinssi seikkaili planeetalta ja tähdeltä toiselle ja kohtasi eriskummallisia asukkaita: kuninkaan, jolla ei ollut alamaisia; Turhamaisen, jolla ei juuri käynyt ihailijoita kylässä; Juopon, joka joi unohtaakseen häpeänsä; Liikemiehen, joka laski omistamiaan tähtiä; vanhan maantieteilijä Herran, jolta puuttui tutkimusmatkailija; lyhdynsytyttäjän, joka oli turhautunut työhönsä. Lopulta pikku prinssi saapui Maahan, jossa hän kohtasi veikeän käärmeen, erämaassa asuvan kukan, vuoren päältä toistelevan kaiun, ruusutarhan piikikkäät ruusut ja kesyttämättömän ketun, jonka pikku prinssi pyynnöstä kesyttää, rautatien vaihdemiehen, kauppiaan ja viimein janoisan, lentokoneen moottoriaan korjaavan lentäjän. Kaikilta tämä pieni poika oppii jotakin elämästä.

-Maan ihmiset, pikku prinssi sanoi, kasvattavat jopa viittä tuhatta ruusua yhdessä kukkatarhassa...eivätkä kuitenkaan löydä, mitä etsivät...

- Eivät löydä, vastasin...

-Ja kuitenkin he voisivat löytää etsimänsä yhdestä ainoasta ruususta tai tilkasta vettä...

-Aivan oikein, vastasin.

Ja pikku prinssi lisäsi:

- Silmät ovat sokeat. Pitää etsiä sydämellä. (s. 81)

Pikku prinssi katuu sitä, että jätti rakkaan kukkansa kotiplaneetalleen ja hänellä on siitä jatkuva huoli. Kun he lentäjän kanssa löytävät kaivosta juotavaa, pikku prinssi päättää palata tähdelleen. Hänellä on siihen melko uskalias keino, sillä hän uskoo ruumiinsa olevan liian raskas palaamaan kotitähdelleen. Lentäjä on hyvin murheellinen joutuessaan jättämään jäähyväiset tuolle rakkaalle ystävälleen, pienelle, merkilliselle prinssille, joka opetti hänelle paljon. Hän haluaisi tietää, eihän lammas vain syönyt prinssin rakasta kukkaa.

Mikä olo minulle tästä kirjasta sitten jäi? Olen onnellinen, että sain luettua viimeinkin tämän klassikon, joka on kummitellut hyllyssäni pitkään. Kun ajattelen kirjaa pelkästään satufantasiamaisena tarinana, pidän siitä kovasti. Ymmärrän, miksi kirjaa siteerataan kovasti, sillä se sisältää hyvin kauniita ajatuksia, joiden pääteemana näyttää olevan se, että se mitä ihminen tuntee sisimmässään, on tärkeintä. Kirja on siis ylistys rakkaudelle, mutta panee myös ajattelemaan maailman mielettömyyttä ja mielekkyyttä. Mitä taas tulee siihen, kenelle tätä kirjaa suosittelisin, olen hieman epävarma. Itse teininä en olisi tajunnut tästä hölkäsen pöläystä, mutta tämä kirja vaatii lukijakseen ajattelevaisen nuoren, vähintään yläkouluikäisen. Toki prinssin seikkailut kuvineen voivat viihdyttää myös pienempiäkin, mutta esimerkiksi omat lapseni tuskin jaksaisivat kuunnella kirjan elämänohjeita jakelevia viisasteluja. Pikku prinssi herättää minussa hellyydentunteita, niin suloinen on tämä vilpitön kullankeltatukkainen poika, joka rakastaa syvästi omaa kukkaansa.

Kiitos Katriina Klassikkohaasteesta! Nyt nokka kohti seuraavaa haastetta, järjestyksessään kahdeksatta, jota pitää Margit Tarukirja-blogista ja joka päättyy 31.1.2019. Tässä vielä aiempiin haasteisiin lukemani klassikot omissa postauksissaan:

Osa 6: Vuonna 1984: George Orwell
Osa 5: Eläinten vallankumous: George Orwell.

Osa 4: Apinoiden planeetta: Pierre Boulle.

Osa 3: Liisan seikkailut Ihmemaassa: Lewis Carroll.
Osa 2: Harry Potter ja Viisasten kivi: J.K: Rowling 
Osa 1: Taru Sormusten herrasta: J.R.R. Tolkien

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on omasta hyllystäni

Muissa blogeissa:

Luettua elämää
Kirjavinkit (Juha)
Jokken kirjanurkka
Villasukka kirjahyllyssä
Kirjasähkökäyrä
Taikakirjaimet
Kirjasfääri

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 6 ~ Vuonna 1984: George Orwell

Vuonna 1984: George Orwell. Suomentanut Raija Mattila. WSOY 2008  (1. suomennos julkaistu 1950, toinen 1999.)

Englanninkielinen alkuteos (1949): Nineteen Eighty-Four. Kannen suunnittelu: Liisa Holm. Kannen kuva: Heikki Kalliomaa.

"Ajatusrikos oli asia jota ei voinut salata iäti. Sen voi pitää piilossa jonkin aikaa, jopa vuosikaudet, mutta ennemmin tai myöhemmin siitä takuulla jäi kiinni.”

 

Totuusministeriön virkamies Winston Smith elää totalitaristisessa valtiossa. Mystinen Isoveli valvoo kaikkialla: joka huoneistossa teleruutu lähettää puolueen propagandaa ja toisaalta tarkkailee kansalaisten liikkeitä, jopa heidän ajatuksiaan. Puolue on luonut myös uuskielen, jonka tarkoituksena on tehdä puolueen vastustaminen eli ajatusrikos mahdottomaksi. Romaanin päähenkilö Winston Smith väärentää työkseen historiaa mutta on samalla alkanut epäillä totalitaristista järjestelmää. Seuraukset ovat kohtalokkaat.

George Orwell (1903–1950) sijoitti romaaninsa Vuonna 1984 tapahtumat Lontooseen. Ilmestyessään vuonna 1949 romaani oli uhkakuva tulevaisuuden yhteiskunnasta. Nyt näemme, että monet sen esittelemät ilmiöt ovat toteutuneet diktatuureissa mutta myös länsimaisissa demokratioissa. Siksi Orwellin romaani on edelleen tarpeellinen varoitus poliittisen vallan vaaroista."

Oma arvio:

Osallistun nyt kuudetta kertaa Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, jossa tarkoituksena on täyttää sivistyksessä oleva, klassikkokirjan mentävä aukko. Samalla myös emännöin tämänkertaista haastetta.

Viime kesänä luin  George Orwellin Eläinten vallankumous -nimisen poliittisen satiirin, ja koska olen pitkään halunnut lukea hänen scifiklassikkoteoksensa Vuonna 1984, otin nyt poikkeuksellisesti heti perään kirjan samalta kirjailijalta. Koska pidän scifistä ja erityisesti dystopioista, on tämä teos ehdottomasti luettava, sillä tämä on kaikkien dystopioiden alkuteos - näin uskallan väittää.

Koska olen melko onneton kommentoimaan yhteiskunnallisia asioita, jätän sen tässä postauksessa vähemmälle. Lukiessa tein paljon vertailua lukemiini uudempiin dystopioihin ja aloin selvästi ymmärtää, miten paljon tämä teos on innoittanut scifin kirjoittajia. Kunnioitan myös George Orwellin rohkeuttaa kirjoittaa niin kärjistäviä ja uhkakuvia maalailevia poliittisia kauhuskenaarioita  (etenkin sellaiseen aikaan, jolloin sitä ei kaikkialla katsottu hyvällä), eivätkä ne kaikki oikeastaan ole loppujen lopuksi sittenkään kovin kaukaa haettuja.

Ketä varten hän tätä päiväkirjaa piti, hän tuli kysyneeksi itseltään. Tulevaisuutta, syntymättömiä varten. Hänen ajatuksensa viivähtivät hetken sivun epäilyttävässä päiväyksessä ja törmäsivät sitten uudiskielen sanaan kaksoisajattelu.Ensi kertaa hän tajusi hankkeensa suurisuuntaisuuden. Miten hän voisi osoittaa sanansa tulevaisuudelle? Sehän oli luonnostaan mahdotonta. Joko tulevaisuus muistuttaisi nykyisyyttä, jolloin se ei kuuntelisi häntä, tai sitten se olisi erilainen, eikä hänen ahdinkonsa merkitsisi mitään. (s. 17)

Vuonna 1984 seuraa totuusministeriössä työskentelevää Winston Smithiä, joka alkaa epäillä valtion syöttämiä totuuksia. Ajatusrikos on kuitenkin Oseanian valtiossa pahin mahdollinen rikos, ja Isoveli näkee ja kuulee kaiken. Vaikka hetki sitten Oseania on sodassa Euraasian kanssa, voi Isoveli päättää yhtäkkiä, että he ovatkin samassa liittoumassa keskenään ja sodassa kolmannen mantereen, Itä-Aasian kanssa. Silloin kukaan ei saa kyseenalaistaa mitään. Totuusministeriössä asiat muokataan ideaaleiksi: kielestä karsitaan turhia sanoja, kirjallisuus rukataan sopivaksi, uutiset ja faktat laitetaan kohdilleen. Tätä työtä tekee myös Winston, mutta iltaisin kyseenalaistaa kaiken päiväkirjaansa: onko 2+2 viisi, niinkuin heidät pakotetaan uskomaan?

Puolueen tavoitteena ei ollut vain estää miehiä ja naisia solmimasta tunnesiteitä, joita voi olla mahdoton kontrolloida. Todellisena, ääneen lausumattomana tarkoituksena oli poistaa sukupuoliaktista sen kaikki nautinnollisuus. Rakkautta suurempi vihollinen oli erotiikka, niin avioliitossa kuin sen ulkopuolellakin. (s.73)

Kirjan maailmassa ihmiskunta on jaettu kolmeen eri luokkaan, joista ylimpänä on valvova Isoveli. Proleja eli orjaluokkaa on suurin osa ihmisistä. Avioliitot ovat rakkaudettomia ja ainoastaan lisääntymiseen tarkoitettuja instituutioita. Winston muistelee inholla kadonnutta vaimoaan, jonka hän olisi lähinnä halunnut tyrkätä kalliolta alas, sillä vaimo ei suonut miehelleen lainkaan hellyyttä. Rutiininomainen suhtautuminen naisen ja miehen väliseen sukupuolielämään muistuttaa minua Margaret Atwoodin Orjattaresi-kirjan vastaavaa käytäntöä. Monissa nykyajan dystopioissa on myös vastaava teema, jossa rakkaus ja tunteet ovat kiellettyjä, kuten Lauren Oliverin Delirium-trilogiassa sekä vasta lukemassani Anu Holopaisen kirjassa Molemmin jaloin.

Käännekohta tapahtuu, kun Winston tapaa Julian. He rakastuvat, rakastelevat salaisissa paikoissa ja alkavat suunnitella vaihtoehtoista tietä. Winston ja Julia eivät kuitenkaan muista, että Isoveli näkee ja kuulee jokaisen ajatusrikoksen, eikä siltä pääse missään piiloon. Winston on epämääräisen ajan kidutettavana ja sellaisessa ajatuspusertimessa, jossa hänet yritetään saada viimeinkin uskomaan, paljonko saadaan tulokseksi yhteenlaskusta 2+2. Hänen on rakastettava Isoveljeä. Hänen on petettävä kaikki muut. Hänen on vastattava: 5.


Winstonin vankeusjakso kidutuksineen on myös tuttua monissa nykyajan dystopioissa ja tieteisfantasioissa. Esimerkiksi Veronica Rothin Outolintu-trilogiassa Tris vangitaan kapinallisten ajatustensa vuoksi. Kirjan lopussa O´Brien julistaa hyvin kiteyttävästi, miten järjestelmällisesti yhteiskunta hajoittamalla ja hallitsemalla ottaa vallan ja turvallisuudentunteen pois kansalaisiltaan. Vanhemmat eivät voi luottaa lapsiinsa, sillä lapset opetetaan tunnistamaan vanhempiensa ajatusrikokset ja ilmiantamaan he sopivan tilaisuuden tulleen. Perheessä ei ole lojaaliutta.

Vanhat kulttuurit väittivät perustuvansa rakkauteen tai oikeudenmukaisuuteen. Meidän perustuu vihaan. Meidän maailmassamme ei tule olemaan muita tunteita kuin pelko, raivo, voitonriemu ja nöyryytys. Kaiken muun me hävitämme - kaiken. Olemme jo alkaneet murtaa vallankumoista edeltäneeltä ajalta säilyneitä ajatustapoja. Olemme katkaisseet siteet lapsen ja hänen vanhempiensa, miesten, ja miehen ja naisen väliltä. Vaimoon tai lapseen tai ystävään ei ole enää luottamista. Mutta ei tulevaisuudessa vaimoja tai ystäviä olekaan. Lapset viedään äideiltä synnytyksen yhteydessä kuin kanalta munat. (s. 283)

 

Monille termi isoveli on tullut tutuksi lauseesta "isoveli valvoo", sekä suositusta TV-formaatista Big Brother. Nämä molemmat ovat George Orwellin klassikkoteoksesta napattuja. Olen vakaasti sitä mieltä, että etenkin scifikirjallisuutta lukeville tämä kirja on perusteos, joka pitää lukea kaiken pohjalle. Tämä vahvistaa sen, miten dystopiat ovat ennen kaikkea yhteiskunnallisiin asioihin kantaa ottavia teoksia, joskin nykyään nuorille aikuisille suunnatut dystopiat ottavat kantaa hieman vähemmän painokkaalla tavalla, ja maailman postapokalyptisyys on tullut niihin myös vahvaksi teemaksi.

Kirjan alussa minulla oli vaikeuksia päästä lukuvauhtiin, ja koin melko tylsistyttäviäkin hetkiä välillä, mutta loppua kohti kirja paranee ja tapahtumat pääsevät kunnolla vauhtiin.

Arvosanani 4

Olen hyvin tyytyväinen itseeni, että sain taas luettua yhden klassikon lisää ja tunnen olevani paljon viisaampi ja sivistyneempi. Nyt nokka kohti uutta klassikkohaastetta, jota emännöi Unelmien aika -blogin Katriina.

Muissa blogeissa:

Kirjaneidon tornihuone
Jokken kirjanurkka
Iltaluvut
Kujerruksia
Anna minun lukea enemmän
Markus Janssonin blogi
Rakkaudesta kirjoihin
Hannan kirjokansi
Kirjainten virrassa
Yöpöydän kirjat

Samantyyppistä luettavaa:

Eläinten vallankumous: George Orwell
Orjattaresi: Margaret Atwood
Sotapuiston perikato: George Saunders
Joulukuun kymmenes: George Saunders
Molemmin jaloin: Anu Holopainen


Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan: 

 16. Kirjassa luetaan kirjaa

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 5 ~ Eläinten vallankumous: George Orwell

Eläinten vallankumous: George Orwell. Suomentanut Panu Pekkanen. WSOY 2005 (1. painos 1969)

Englanninkielinen alkuteos (1945): Animal Farm

 "George Orwell (1903-1950), englantilainen kirjailija, lehtimies ja kriitikko, asetti taiteelle ja kirjallisuudelle johdonmukaisesti sosiaalisen mittapuun. Eläinten vallankumouksen perustana on Orwellin henkilökohtainen, ideologinen pettymys. Sen hän kirjassaan heijastaa eläimiin, välittää kepeässä ilkamoivassa sadun hengessä vakavuudessaan karmaisevia ajatuksia ja näkemyksiä siitä, mihin vallan väärinkäyttö maailmassa johtaa. Vallankumous, joka toteutetaan eräällä englantilaisella maatilalla, alkaa ihanteellisen tasa-arvoisuuden merkeissä. Mutta muita älykkäämpinä siat osoittautuvat myös muita tasa-arvoisemmiksi. Ne ottavat vallan käsiinsä ja samastuvat ennen pitkää täydellisesti entiseen sortajaan ja veriviholliseen, ihmiseen."

Oma arvio:

Jälleen on tullut selätettyä yksi klassikkoteos lisää, nimittäin on aika taas Kirjabloggaajien klassikkohaastepostauksen. Tätä järjestyksessään viidettä haastetta isännöi Tekstiluola-blogin Tuomas, kiitos hänelle! Seuraavan, kuudennen klassikkohaasteen vedänkin sitten minä, ja infoan asiasta lisää tässä piakkoin.

 Ennen kuin pureudun George Orwellin Eläinten vallankumoukseen, muistuttelen vielä edellisistä lukemistani klassikoista:

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 4 (Yöpöydän kirjat):  Apinoiden planeetta: Pierre Boulle.

 Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 3 ( 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä): Liisan seikkailut Ihmemaassa: Lewis Carroll.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 2 (Tuijata.Kulttuuripohdintoja): Harry Potter ja Viisasten kivi: J.K: Rowling 

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 1 (Reader, why did i marry him): Taru Sormusten herrasta: J.R.R. Tolkien

*************************

 Eikö siis ole päivänselvää, toverit, että kaikki elämässämme oleva paha on peräisin Ihmisen tyranniasta? Kunhan vain pääsemme eroon Ihmisestä, meidän työmme tuotto jää omaksemme.(s. 14)

Eläinten vallankumous on nokkela satiiri ihmisten toiminnan älyttömyydestä verhottuna tarinaan vallankumouksellista eläintilan asukeista. Kirjassa ei ole mitään turhia alustuksia, vaan juoni alkaa kehittyä heti eläinten kokouksesta suoraan vallankumoukseen. Tilanomistaja Jones saa potkut tilaltaan ja eläimet alkavat kehittää toimintasuunnitelmiaan pärjätäkseen omalla tilallaan. Aluksi heillä on hyvin tasa-arvoiset ja demokraattiset suunnitelmat, ja eläinten seitsemässä käskyssä tulee hyvin esille se, miten he eivät halua toimia kuten vihaamansa ihmiset:

SEITSEMÄN KÄSKYÄ

1. Jokainen kahdella jalalla kulkeva on vihollinen.

2. Jokainen neljällä jalalla kulkeva tai siivekäs on ystävä.

3. Yhdenkään eläimen ei pidä käyttää vaatteita.

4. Yhdenkään eläimen ei pidä nukkua vuoteessa. 

5. Yhdenkään eläimen ei pidä juoda alkoholia.

6. Yhdenkään eläimen ei pidä tappaa toista eläintä.

7. Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia. (s. 28)

Aika pian alkaa selvitä, että siat ovat ehkä hiukan muita älykkäämpiä, ja Eläintilan johtajaksi nousee Napoleon- ja Lumipallo-nimiset siat, jotka saavat Vinku-nimisestä siasta tiedottajansa. Alkuun kaikki menee hyvin mallikkaasti, kaikki saavat ruokaa ja jokainen kantaa kortensa kekoon. Jotkut eläimet oppivat lukutaitoa, mutta eivät läheskään kaikki. Pian kuitenkin jotkut eläimet alkavat laiskotella töistä, eräs hevonen karkaa ihmisen omistukseen ja siat omivat itselleen parempia annoksia, vedoten vaativaan suunnittelutyöhönsä. He hallitsevat myös muita eläimiä pelolla, uhaten että vanhat huonot ajat palaavat, jos kaikki eivät tee kuten siat sanovat.

Yötä päivää me valvomme teidän hyvinvointianne. Vain teidän tähtenne me juomme maidon ja syömme omenat. Teidättekö mitä tapahtuisi, jos me siat emme pystyisi suoriutumaan velvollisuuksistamme? Jones tulisi takaisin! (s. 38)

Lumipallon ja Napoleonin välillä alkaa tulla erimielisyyksiä. Lumipallo haluaisi, että tilalle rakennettaisiin sähkönlähteeksi tuulimylly, mutta Napoleon tyrmää hänen haaveensa typerinä. Yhtäkkiä Lumipallo saa niskaansa propagandaa ja hänet karkotetaan tilalta. Yllättäin Napoleon ilmoittaakin tilan eläimille tuulimyllyhankkeesta, johon hän väittää laatineensa itse piirustukset. Näin  alkaa kova uurastus.

Kuva: Pixabay

Tuulimyllyurakasta tuleekin eläintilan suurin ja kinkkisin koetinkivi. Ensimmäinen tuulimylly romahti heikon rakenteensa vuoksi, mutta Napoleon kätyreineen julisti tuhon Lumipallon tihutyöksi. Rakennettiin uusi tuulimylly, jonka lähitilojen miehet räjäyttivät hyökkäyksessään. Kolmas tuulimylly valmistuu kirjan loppuun mennessä, ja se uuvuttaa vanhan työhevosen, Jyskyn henkihieveriin. Siat muuttavat vaivihkaa ihmisten asumukseen, alkavat nukkua sängyissä ja lopulta kävellä kahdella jalalla. 

Ajan myötä siat rikkovat jokaista seitsemää sääntöä, ja muiden eläinten ihmetellessä tätä, heidän sanotaan muistavan väärin. Ladon seinään maalatut  säännöt muuttavat kummasti muotoaan. Ihan lopussa siellä ei enää lue kuin yksi lause:

KAIKKI ELÄIMET OVAT TASA-ARVOISIA, MUTTA JOTKIN ELÄIMET OVAT TASA-ARVOISEMPIA KUIN TOISET. (s.120)

Uskonnollista saarnaajaa symboloi korppi nimeltä Mooses, joka kertoo eläimille erityisestä Sokeritoppavuoresta, erityisestä onnen maasta, jonne eläimet kuoltuaan pääsevät.  Kovissa olosuhteissa olevat eläimet uskoivat Mooseksen puheet paremmin kuin yltäkylläisyydessä elävät siat.

Sokeritoppavuorella oli sunnuntai seitsemänä päivänä viikossa, apila rehotti parhaimmillaan kaiken vuotta, ja palasokeria ja pellavasiemenkakkuja kasvoi pitkin pensasaitoja. (s. 22)

Vaikka Eläintilan tarkoitus oli osoittaa, että eläimet eivät riistä keneltäkään ja uurastavat oman ruokansa eteen, he sortuvat lopulta samoihin virheisiin kuin ihmiskunta: koulutetuimmista tulee johtajia, jotka saavat enemmän etuuksia, muuttavat sääntöjä omaksi edukseen, käyttäytyvät häikäilemättömästi omia uskottujaan kohtaan ja levittävät propagandaa. Vähemmän koulutetut (lukutaidottomat) eläimet uskovat kaiken mitä ylemmät sanovat, koska heillä ei ole taitoja ottaa asiasta itse selvää. Heidän epäilyksensä kumotaan pelottelulla, manipuloinnilla ja uhkailulla. Loppujen lopuksi eläintilan Siat muistuttavat ihmisiä niin käytökseltään kuin ulkonäöltäänkin, ja kehä on sulkeutunut. Mikään ei ole muuttunut eläinten vallankumouksessa.

Kuva: Pixabay

Eläinten vallankumous on mainio teos, joka samalla huvittaa että pistää miettimään. Välillä huomasin hieman tylsistystymisen merkkejä itsessäni, mutta annettakoon se anteeksi. Haluiaisin seuraavana lukea Orwellin scifiklassikon  1984, ehkäpä seuraavana klassikkohaastekirjanani.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on omasta hyllystäni.

Muissa blogeissa:

Jokken kirjanurkka

Kirjainten virrassa

Koko lailla kirjallisesti

Nannan kirjakimara

Krooninen äly

Kirjaneidon tornihuone

Kirjamielellä

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja

Lisäksi lisään tämän Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, johon teen postauksen elokuun lopulla.