Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 7 ~ Pikku Prinssi: Antoine De Saint-Exupéry

Pikku Prinssi: Antoine De Saint-Exupéry. Suomentanut Irma Packalén. WSOY 2007 (1. suomenk. painos 1951)

Ranskankielinen alkuteos (1944): Le Petit Prince

"Viisas ja hellyttävä satuklassikko.

Asteroidi B 612 on taivaankappale, jolta on kotoisin yksi maailman tunnetuimmista satuhahmoista: Pikku Prinssi." (WSOY)

Oma arvio:

Tämä on nyt järjestyksessään seitsemäs Kirjabloggaajien klassikkohaaste, johon osallistun. Haastetta luotsaa tällä kertaa Katriina Unelmien aika -blogista. (Jos haluat tietää, mistä haasteessa on kyse, käy lukemassa haastepostaus tästä.)

Tällä kertaa oli osallistumiseni jäädä väliin, sillä klassikon valinta oli käydä mahdottomaksi liki 30 asteen helleaallon turruttamana. Olin aikonut lukea Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, mutta kun tartuin kirjaan, jo pelkkä ajatus sen lukemisesta ahdisti (aikaakin oli liian vähän). Päätin lukea tähän siis Jane Austenin Emman, mutta pitkien lauseiden ja vanhahtavan kielen sävyttämä klassikko ei vetänyt sekään, ja aika alkoi käydä vähiin. Olin jo luovuttamassa, kun siivotessani lastenkirjahyllyäni Pikku prinssi eksyi käteeni. Tässähän se on: vain satasivuinen, kuvitettu klassikko, joka on maannut hyllyssäni yli kymmenen vuotta, ansaitsee nyt tulla luetuksi. 

Olen yrittänyt lukea Pikku prinssiä aiemmin, ja aina se on tyssähtänyt heti alkumetreillä. Karsastan nimittäin lasten- ja nuortenkirjoja, joissa on olevinaan joku viisaus, paljon sivumerkityksiä ja jokin kauhean syvällinen opetus, joka minun pitäisi sieltä bongata. Sellainen olo tätä klassikkoa lukiessa on tullut heti alkumetreillä mieleen. Mietin aina, nauttiiko yksikään lapsi tai nuori tästä kirjasta, vai onko tämä tehty vain viisasteleville aikuisille, jotka haluavat lapsensa oppivan jotain suurempaa ja oivaltampaa tästä maailmasta. Vai onko tämä vain pelkkä tarina, satu prinssistä, joka asuu kaukaisella tähdellään, tai itse asiassa asteroidi B 612:lla kolmen sammuneen tulivuorensa, alati maasta esiin pyrkivien baobab-puiden ja piikikkään ruusunsa kanssa? Miksi kavahdan tätä varmaan yhtä eniten siteeratuimpia klassikkoa? Erään ystäväni kanssa kävimme keskustelun juuri tästä kirjasta, että mikä tämän suosion perusteena on. Samaan syssyyn ystäväni niputti A.A.Milnen Nalle Puhin, josta minä kyllä itse pidän, mutta jota hän ei ole koskaan sietänyt samasta syystä kuin Pikku prinssiä.

Hypähdin pystyyn kuin salamaniskusta. Hieroin silmiäni. Katselin. Ja näin aivan ihmeellisen pikkumiehen, joka tarkasteli minua vakavana. Tämä on paras kuva, minkä olen onnistunut hänestä piirtämään. (s.12-13)

Pikku prinssin kehyskertomuksessa kirjan minäkertoja kertoo kuuden vuoden takaisesta kohtaamisestaan omituisen pienen prinssin kanssa Saharan autiomaassa, kun hän oli joutunut tekemään hätälaskun moottorivian takia. Prinssi pyytää miestä piirtämään hänelle lampaan kuvan. Mies ei voi käsittää, mistä tämä pieni merkillinen poika on saapunut, kunnes kaikki alkaa pikku hiljaa valjeta hänelle prinssin kertoman myötä: Prinssi suuttui pienen kotitähtensä ainoalle ystävälleen kukalle, joka oli kovin vaativa. Hän myös väsyi sammuttamaan tulivuoria ja kitkemään tuhoisten baobab-puiden taimia, etteivät nämä tuhoaisi hänen pientä kotiaan. 

- Tiedätkö...kun on oikein surullinen, rakastaa auringonlaskua... (s. 27)

Pikku prinssi seikkaili planeetalta ja tähdeltä toiselle ja kohtasi eriskummallisia asukkaita: kuninkaan, jolla ei ollut alamaisia; Turhamaisen, jolla ei juuri käynyt ihailijoita kylässä; Juopon, joka joi unohtaakseen häpeänsä; Liikemiehen, joka laski omistamiaan tähtiä; vanhan maantieteilijä Herran, jolta puuttui tutkimusmatkailija; lyhdynsytyttäjän, joka oli turhautunut työhönsä. Lopulta pikku prinssi saapui Maahan, jossa hän kohtasi veikeän käärmeen, erämaassa asuvan kukan, vuoren päältä toistelevan kaiun, ruusutarhan piikikkäät ruusut ja kesyttämättömän ketun, jonka pikku prinssi pyynnöstä kesyttää, rautatien vaihdemiehen, kauppiaan ja viimein janoisan, lentokoneen moottoriaan korjaavan lentäjän. Kaikilta tämä pieni poika oppii jotakin elämästä.

-Maan ihmiset, pikku prinssi sanoi, kasvattavat jopa viittä tuhatta ruusua yhdessä kukkatarhassa...eivätkä kuitenkaan löydä, mitä etsivät...

- Eivät löydä, vastasin...

-Ja kuitenkin he voisivat löytää etsimänsä yhdestä ainoasta ruususta tai tilkasta vettä...

-Aivan oikein, vastasin.

Ja pikku prinssi lisäsi:

- Silmät ovat sokeat. Pitää etsiä sydämellä. (s. 81)

Pikku prinssi katuu sitä, että jätti rakkaan kukkansa kotiplaneetalleen ja hänellä on siitä jatkuva huoli. Kun he lentäjän kanssa löytävät kaivosta juotavaa, pikku prinssi päättää palata tähdelleen. Hänellä on siihen melko uskalias keino, sillä hän uskoo ruumiinsa olevan liian raskas palaamaan kotitähdelleen. Lentäjä on hyvin murheellinen joutuessaan jättämään jäähyväiset tuolle rakkaalle ystävälleen, pienelle, merkilliselle prinssille, joka opetti hänelle paljon. Hän haluaisi tietää, eihän lammas vain syönyt prinssin rakasta kukkaa.

Mikä olo minulle tästä kirjasta sitten jäi? Olen onnellinen, että sain luettua viimeinkin tämän klassikon, joka on kummitellut hyllyssäni pitkään. Kun ajattelen kirjaa pelkästään satufantasiamaisena tarinana, pidän siitä kovasti. Ymmärrän, miksi kirjaa siteerataan kovasti, sillä se sisältää hyvin kauniita ajatuksia, joiden pääteemana näyttää olevan se, että se mitä ihminen tuntee sisimmässään, on tärkeintä. Kirja on siis ylistys rakkaudelle, mutta panee myös ajattelemaan maailman mielettömyyttä ja mielekkyyttä. Mitä taas tulee siihen, kenelle tätä kirjaa suosittelisin, olen hieman epävarma. Itse teininä en olisi tajunnut tästä hölkäsen pöläystä, mutta tämä kirja vaatii lukijakseen ajattelevaisen nuoren, vähintään yläkouluikäisen. Toki prinssin seikkailut kuvineen voivat viihdyttää myös pienempiäkin, mutta esimerkiksi omat lapseni tuskin jaksaisivat kuunnella kirjan elämänohjeita jakelevia viisasteluja. Pikku prinssi herättää minussa hellyydentunteita, niin suloinen on tämä vilpitön kullankeltatukkainen poika, joka rakastaa syvästi omaa kukkaansa.

Kiitos Katriina Klassikkohaasteesta! Nyt nokka kohti seuraavaa haastetta, järjestyksessään kahdeksatta, jota pitää Margit Tarukirja-blogista ja joka päättyy 31.1.2019. Tässä vielä aiempiin haasteisiin lukemani klassikot omissa postauksissaan:

Osa 6: Vuonna 1984: George Orwell
Osa 5: Eläinten vallankumous: George Orwell.

Osa 4: Apinoiden planeetta: Pierre Boulle.

Osa 3: Liisan seikkailut Ihmemaassa: Lewis Carroll.
Osa 2: Harry Potter ja Viisasten kivi: J.K: Rowling 
Osa 1: Taru Sormusten herrasta: J.R.R. Tolkien

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on omasta hyllystäni

Muissa blogeissa:

Luettua elämää
Kirjavinkit (Juha)
Jokken kirjanurkka
Villasukka kirjahyllyssä
Kirjasähkökäyrä
Taikakirjaimet
Kirjasfääri

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

Ilki ihana -sarja: Melissa Marr

Ilki ihana: Melissa Marr.Suomentanut Kaisa Kattelus. WSOY 2008. (Ilki ihana #1)

Englanninkielinen alkuteos ( 2007): Wicked Lovely. Kansikuva: Mark Tucker.

"3. sääntö: Älä tuijota näkymättömiä keijuja.

Aislinn on aina nähnyt keijuja. Suurin osa ihmisistä ei niitä näe, vaikka keijuja liikkuu joukossamme paljonkin. Aislinn pelkää keijujen julmuutta. Hän pelkää, että ne saavat selville hänen kykynsä nähdä näkymätön, ja toivoo, että olisi niiden läsnäololle yhtä sokea kuin muutkin nuoret.

2. sääntö: Älä puhu näkymättömille keijuille.

Vaikka Aislinn yrittää parhaansa mukaan olla herättämättä keijujen huomiota, alkavat ne kuitenkin seurata Aislinnia ja puhua hänelle. Mitä keijut oikein haluavat?

1. sääntö: Älä ikinä herätä keijujen huomiota.

Kammottava ja viehättävä keiju Keenan on kesän kuningas, joka on etsinyt kuningatartaan vuosisatojen ajan. Hän on päättänyt ottaa Aislinnin puolisokseen hinnalla millä hyvänsä - huolimatta Aislinnin omista suunnitelmista tai tahdosta. Aislinnin turvassa pitäneet säännöt eivät kauaa päde, ja hänen vapautensa, henkensä ja paras ystävänsä Sethkin ovat vaarassa..."

Oma arvio:

Olen ostanut tämän kirjan jo aikoja sitten kirjaston poistomyynnistä, mutta koska minun on niin mahdottoman hankala lukea omia kirjojani pois kirjahyllyä lämmittämästä, on tämäkin kirja odotellut lukemistansa jo tovin.

Kirja alkaa hyvin fantasiakirjamaisesti prologilla, joka selittää koko kirjan juonen hengen pääpiireissään: Kesän kuningas ja keiju Keenan yrittää löytää rinnalleen oikean puolison, kesän kuningattaren, valloittamalla naisia toisensa jälkeen vastaamaan tärkeään kysymykseen: uskaltaako rakastunut nuori nainen koskettaa talven kuningattaren sauvaa, sillä jos hän on oikea, mitään ei tapahdu, mutta jos ei ole, hän jäätyy ikuisesti talven kuningattaren armoille. Talven kuningatar Beira  sattuu olemaan Keenanin häijy äiti, joka ei missään nimessä halua pojalleen oikeaa kumppania rinnalleen. Ne nuoret naiset, jotka eivät uskalla ottaa riskiä ja koskettaa sauvaa, jäävät roikkumaan Keenanin keijuhaaremiin kesäntytöiksi.

Aislinn ei ollut koskaan kertonut kenellekään. Puhumattomuus oli yksi mummin rikkumattomista säännöistä: Koskaan ei tiedä, kuka on kuulolla. Koskaan ei tiedä, milloin niitä piileskelee lähettyvillä. (s. 31)

Ilki ihana on urbaania fantasiaa, jonka tarinalinjassa seurataan pääosin mummonsa kanssa asuvaa Aislinnia, jolla on hyvin synkkä salaisuus: hän on aina nähnyt keijuja, mutta hänen täytyy esittää, kuin hän ei näkisi niitä. Kun Keenan pölähtää Donian kanssa hänen tielleen, Aislinnin pasmat menevät sekaisin. Keenan osaa hurmata naisen keijumaisilla konsteillaan, joten Aislinnia kiehtoo oudosti tuo kuvankaunis poika. Donia taas vaikuttaa hyvin tympeältä, ihan kuin ei haluaisi Aislinnin tutustuvan poikaan. Hänellä on siihen pätevät syynsä, nimittäin Beiralle vannomansa vala estää Keenania saamasta Aislinnia koskettamaan kuningattaren sauvaa. Donia ei kuitenkaan ehkä olekaan niin uskollinen pelkäämälleen Beiralle kuin tämä luulee.

Aislinnin paras tuki ja turva on hänen omalaatuinen, lävistetty Seth-ystävänsä, joka asuu vanhassa junavaunussa. Sethin paikka on turvallinen siksikin, etteivät keijut viihdy metallin lähellä. Seth ja Aislinn ovat aina olleet vain ystäviä, vaikka tapaavat flirttailla tuon tuostakin. Aislinn kyllä tuntee jotain muutakin Sethiä kohtaan, muttei halua pilata hyvää ystävyyttä romanssilla. Tuttu kuvio. Empaattinen Seth pian huomaa, että Aislinnin mieltä painaa jokin ja alkaa udella, miksi tämä on ollut viime aikoina niin outo. Pikku hiljaa Aislinn uskaltaa avautua näkemistään asioista ystävälleen, joka kumman auliisti uskoo lähes heti keijukuviot ja alkaa auttaa ystäväänsä.

Kirja olisi ollut viihdyttävä ja romanttinen ilman keijukuninkaallishässäkkää, josta en nyt ollenkaan jaksanut kiinnostua. Keijut sinänsä ovat kirjassa mielenkiintoisia, kiusoittelevia ja härnääviä hahmoja, eivätkä ne ole mitään helinäkeijumaisia kilttejä liihottelijoita. Talven kuningattaren kieroilut sun muut ovat kuitenkin minusta jotenkin liikaa ja vievät sijaa Sethin ja Aislinnin orastavalta romanssilta, joka syvenee tarinan edetessä ja josta olisi saanut enemmän irti. Keenanin viekoittelua en oikein ymmärtänyt enkä ole kirjan lopputuloksesta ollenkaan innoissani. Sinänsä tämä ei ole perus paranormaali romanssi, sillä Keenanin ja Aislinnin välillä ei ole varsinaisesti romanssia.

"Anna minulle tämä tanssi, tämä ilta. Minä annan vastalahjaksi mitä ikinä pyydät, jos se vain on vallassani."(s. 175)

Olen ostanut myös sarjan toisen osan, Salakavala, itselleni, joten täytyy varmaan jatkaa sarjaa vielä yhden kirjan verran. Käsittääkeseni toisessa osassa on taas täysin eri päähenkilöt. Sarja on kaikkiaan viisiosainen, mutta sarjan suomentaminen jäi näihin kahteen osaan. En ehkä ihmettele.

Arvosanani 3-

Tämän kirjan olen ostanut omakseni.

Ilki Ihana muissa blogeissa:

Cillan kirjablogi

Katinkan kirjasto

Kirjablogi Rouge

Hallanhenki

Kirjamielellä

Vinttikamarissa

Keijuja  ja romantiikkaa on myös seuraavissa kirjoissa/kirjasarjoissa:

Paranormaali-trilogia: Kiersten White.

Susiraja-sarja: Elina Rouhiainen

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 42. Kirjan nimessä on adjektiivi

Lisäksi ruksitan toisen merkintäni YA-lukuhaasteen kohtaan:

Urbaani fantasia

Molemmin jaloin: Anu Holopainen

Molemmin jaloin: Anu Holopainen. Karisto 2006.

Kannen kuva: Christophe Vacher.

Livia valikoituu lukemattomien innokkaiden hakijoiden joukosta pieneen lisääntyjien joukkoon, joka lähetetään pohjoisesta territoriosta Skandinaviassa sijaitsevaan Äitikeskukseen jatkamaan sukua. Kun keskukseen saapuvilta untuvikoilta poistetaan viettielämää ja monia tunteita rajoittava inhibiittori, hormonit alkavat jyllätä ja laitosta vavisuttavat hillittömät raivokohtaukset ja itkuiset tunteenpurkaukset. 

Lukkojen takaa katoaa samaan aikaan testosteroniampulleja – arvatenkin miespuolisten työntekijöiden taskuihin, ja seurauksia voi vain arvailla. Vartijoilla olisi muutenkin tekemistä Isäkeskuksen lähetystä odottelevien lisääntyjien suojelemisessa, sillä keskuksen ulkopuolella huhutaan liikkuvan barbaarisia saramandeja, jotka nekin kaipaisivat uutta verta näivettyvään ja sisäsiittoiseen heimoonsa.

Oma arvio:

Tämän kirjan poimin joululoman kunniaksi pölyttymästä kirjahyllystäni, johon se pääsi kirjaston poistohyllystä. Olen lukenut aiemmin Holopaisen Ihon alaiset, joka on vaikuttava dystopinen kuvaus kauneusihanteista äärimmäisyyksiin vietynä.

Tämä on niitä asioita, joista ei voi kertoa etukäteen. (s.87)

Molemmin jaloin taas on rankka, niin ikään dystopinen kuvaus siitä, miten ihmisistä on tehty tunteista riisuttuja, tiettyjen ominaisuuksien mukaan lokeroituja tuottajia. Erityisesti tarina seuraa nuoria naisenalkuja, Liviaa ja Petraa, jotka päättävät yhdessä suunnata Äitikeskukseen synnyttämään, eli tuottamaan lapsia. Koska kaikille on asennettu tunteita ja hormonitoimintaa säätelevä inhibiittori, täytyy se äitikeskukseen tulevilta untivikoilta poistaa. Tunteiden myllerrys vakaaseen elämään tottuneille tytöille on melkoisen hämmentävä kokemus.

Kuva: Pixabay

Kirjassa seurataan myös Äitikeskuksen johtajaa Ritaa, vartijoiden päällikköä Richardia ja vasta työnsä aloittanutta Joachimia. Rita on hiukan hämillään, tuntiessaan välillä  erikoisia tuntemuksia Richardin seurassa, mutta päättää tukahduttaa moiset typeryydet. Richard on tietoinen siitä, että vartijat piikittävät itseensä säännöllisesti hormonipistoksia, ja että he viihdyttävät itseään Äitikeskuksen nuorten tyttöjen seurassa. Richardkaan ei ole mikään puhdas pulmunen. Joachim päättää kokeilla muutamaa pistosta itseensä saadakseen hieman voimaa, mutta ei mene kauaakaan, kun hän on pahasti koukussa - eikä ollenkaan enää oma itsensä. Kun eräällä luontoretkellä katoaa yksi tyttö, on soppa valmis. Rita on epätoivon partaalla, Joachim menettänyt pirulle pikkusormen ja Richardkin neuvoton.

Jos tilanne tekisi vielä yhdenkin yllätyskäänteen huonompaan suuntaan, hän loikkaisi itse tältä saamarin katolta. (s. 169)

Tarinassa korostetaan luonnon merkitystä ja ainutlaatuisuutta maailmassa, jossa se ei enää ole itsestäänselvyys. Suuri odotuksen aihe Äitikeskukseen saapuvilla tytöilläkin on se, että he pääsevät ihan  oikeaan luontoon, erityisille luontoretkille. Muualla luontoa ei enää juuri ole, vaan kaikki on keinotekoista. Samaan aikaan kauhistellaan luonnossa eläviä villi-ihmisiä, Saramandeja, jotka lisääntyvät täysin villisti, antavat hormooniensa hyrrätä vapaasti ja käyttävät luontoa hyödykseen häikäilemättömällä tavalla. Kirjan maailmassa ihmisten lisääntyminen on tarkkaan laskelmoitu, säädetty ja optimoitu. Olisin ollut kiinnostunut seuraamaan enemmänkin Saramandien edesottamuksia, mutta he jäävät nyt ikävästi sivurooliin.

Harmikseni kirjan hieno idea jää laihaksi toteutukseksi, enkä saanut oikein mitään irti kirjan henkilöhahmoista. Kirjan tarina jää pahasti kesken, mikä on toisinaan ihan hyvä, että lukija saa päästää mielikuvituksensa valloilleen, mutta tässä tapauksessa jää fiilis, että jatkoa seuraa seuraavassa osassa - jota ei siis ole. Odotin tältä hiukan enemmän.

Arvosanani 3-

Tämä kirja on omasta hyllystäni.

Molemmin jaloin on Finlandia Junior -kirjallisuuspalkintoehdokas vuodelta 2006.

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa

Muissa blogeissa:

Täydellisyys on ihmisen luomaa
Yöpöydän kirjat
Vinttikamarissa
Mustemaailmani

Samantyylistä luettavaa:

Delirium-trilogia: Lauren Oliver
Orjattaresi: Margaret Atwood
The Giver: Lois Lowry
Razorland-trilogia: Ann Aguirre