Univeljet: Sonja Kinnunen

Univeljet: Sonja Kinnunen. Reuna 2017.

Kansi: Emilia Hämäläinen.

"Lumivyöry tappoi kymmeniä ihmisiä. Kaksi poikaa selvisi onnettomuudesta hengissä, mutta vain yhden tiedetään selvinneen. Päivisin nämä 17-vuotiaat pojat, Alex ja Eli, elävät omaa elämäänsä pystymättä tapaamaan toisiaan, mutta heidän yönsä ovat muuttuneet päälaelleen. Uni ei olekaan enää yksityinen lepohetki vaan toinen ulottuvuus, jossa on vakituinen vierailija.

Alexilla on paljon hyviä kavereita ja hän seurustelee koulun halutuimman tytön kanssa. Normaali arki kuitenkin kärsii, kun ajatukset lipsuvat todentuntuiseksi muuttuneissa unissa esiintyvään poikaan, joka ei suostu puhumaan. Elin surullisen katseen taakse kätkeytyy toinen todellisuus. Pojat jakavat maailman, joka muuttaa heidän elämänsä lopullisesti.

Unien oudot maisemat ja hurjat retket tempaisevat lukijan mukaansa vastustamattomasti. Univeljet kertoo paitsi ystävyydestä, uudesta rakkaudesta, mielenterveysongelmista, kiusaamisesta ja tulehtuneista perhesuhteista, myös itsetunnon tärkeydestä." (Reuna)

Oma arvio:

Sonja Kinnunen johdattaa hyvin kauniilla ja vaihtelevan kuvailevalla kerrontatyylillään lukijansa eräänlaiseen unenkaltaiseen välitilaan, jossa kahden eri ulottuvuuden asukkaat, Alex ja Eli kohtaavat. He eivät vielä tiedä, miksi he ovat tavanneet toisensa jo pitkään unimaailmassa. Alex ei myöskään ymmärrä, miksi Eli on niin murheen murtama, ja miksi tämä ei puhu hänelle. Elillä siihen on syynsä, mutta kauaa hän ei enää voi vaieta. Kerronta etenee vuorotellen molemman pojan näkökulmasta.

"Pelkään, että jos puhun, hän katoaa." (s. 23)

Unitilassa ei kuitenkaan olla kaiken aikaa. Univeljet esittelee kaksi erilaista rinnakkaismaailmaa, Newshade-nimisen kaupungin eri ulottuvuudet, joista toisessa, Alexin ulottuvuudessa käy huumekauppa kovimmillaan. Siellä nuorten paras ajanviettopaikka on saastainen vanha purkkatehdas. Tuota kammottavaa paikkaa hallitsee Alexin Medusaksi nimittämä nainen, joka välittää nuorille huumeita ja piikittää itseäänkin. Alex joutuu pian pyytämään naisen apua saadakseen uutta kohuhuumetta, joka vaivuttaa käyttäjänsä koomankaltaiseen uneen jopa pariksi vuorokaudeksi. Alexilla on omat syynsä päästä pitkäaikaiseen uneen - surumielinen Eli, jota hän ei saa päivisinkään mielestään. Alexin kunnollisen täydellinen tyttöystävä Lisa alkaa jo epäillä jotakin, kun hänen poikaystävänsä tuntuu aina olevan muissa maailmoissa.

Oletko odottamassa minua, kun suljen jälleen silmäni? (s. 29)

Elin ulottuvuudessa menee nuorisolla hiukan paremmin, mutta Elin elämä ei ole kovin auvoisaa. Hänen tiedemies-isänsä viettää kaiken aikansa laboratoriossaan eikä huomaa poikaansa, kun taas mielenterveysongelmista kärsinyt äiti on lähtenyt Elin ollessa pieni. Kaiken kurjuuden huipuksi Eli on joutunut järjestelmällisen koulukiusaamisen uhriksi. Devan joukkoineen eivät harrasta mitään pikkutönimistä, vaan he pelaavat kovaa peliä. Tämä kaikki on Elin surusilmäisyyden syynä. Kunnes hän tapaa pelastajansa, Alexin.

Kuva: Pixabay

Nousen ylös ja juoksen.

Juoksen, koska tunnen lumen jalkapohjissani.

Juoksen, koska kukaan ei jahtaa minua.

Hymyilen, koska kukaan ei näe sitä.(s. 144)

Tämän kirjan idea on erittäin kiehtova, etenkin alun unijaksot ovat ihanan utuisia ja viipyileviä, tosin jossain vaiheessa unien tapahtumat menevät melko sekaviksi. Minulle tulee niistä hiukan mieleen Veronica Rothin Outolintu-trilogian simulaatiojaksot. Unissa olevista ovista minulle taas tulee mieleen Kerstin Gierin Unien kirjat -trilogia, jossa myös seikkaillaan unissa, jotka löytyvät ovien takaa. Univeljissä ovet eivät ole kuitenkaan niin keskeisessä asemassa. Pidän myös kovasti kirjan rinnakkaismaailma-asettelusta, vaikka olisin hiukan enemmän kaivannut Newshaden eri puolten erojen kuvailuja. Nyt ne eivät hirveästi erottuneet minulle.

Yksi katse. Kylmät kasvot ja pään pudistus.

Älä mene. (s.192)

Alexin ynseät ajatukset tyttöystäväänsä kohtaan on melko ilkeää, mutta toisaalta rehellistä: jos ei rakasta toista, ei sitten rakasta. Toisaalta eivät asiat ole niin mustavalkoisia, ja Alex joutuukin painimaan tunteidensa kanssa, sillä tokihan hän välittää Lisasta. Alexin vankkumattomuus Elin suojelijana ja pelastajana on suloista. Poikien rakkaus on kuvattu hyvin tunteikkaasti, joskin välillä hiukan överirajoja hipoen.

Ensimmäinen kerta ikuisuuksiin, kun oikeasti haluan olla hereillä enkä paeta uniin. (s. 320)

Elin surullisuus ja tilanteen ankeus meinaa välillä käydä turhankin ankeuttavaksi lukea, ja muutenkin koko kirjan yleissävy on melko synkkä. Elin äiti on hyvin äärimmäisyyksiin menevä, hullu tiedenainen, josta tulee ihan mieleen hirviön luonut Victor Frankenstein Mary Shelleyn teoksesta. Hiukan sama asetelma tässä kirjassa onkin, vaikka Eli ei mikään hirviö olekaan.

Kirjan juoni on minusta hyvin kekseliäästi rakennettu, vaikka täysin aukoton se ei ole. Myöskin jotkut kömpelöt lauserakenteet häiritsivät minua. Jännitin kovasti, millaiseen loppuratkaisuun tarina päättyy. Sinänsä se ei yllättänyt minua, mutta olisin kuitenkin toivonut erilaista ratkaisua. Suosittelen kirjaa erityisesti yli 15-vuotiaille nuorille, jotka haluavat sukeltaa unien utuiseen maailmaan. Kirja käsittelee myös hienolla tavalla rohkeutta ja uskallusta olla oma itsensä. Se punnitsee taitavalla tavalla ystävyyden ja rakkauden voimaa.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Univeljet muissa blogeissa: 

En löytänyt vielä muita bloggauksia.

Samantyylistä luettavaa:

Unien kirjat -trilogia: Kerstin Gier (unimaailmat)

Tiimalasi-trilogia: Gena Showalter (rinnakkaistodellisuudet)

Where Futures End: Parker Peevyhouse (rinnakkaistodellisuudet)

Firebird-trilogy: Claudia Gray (rinnakkaistodellisuudet)

Nokkosvallankumous: Siiri Enoranta (poikarakkaus, fantasia)

Kurnivamahainen kissa: Magdalena Hai.

Kurnivamahainen kissa: Magdalena Hai. Kuvittanut Teemu Juhani. Lastenkertomus, 48 s. Karisto 2017. 

"Vahvatunnelmainen satu pienestä tytöstä ja kissasta, joka ahmii koko maailman

Olipa kerran pieni tyttö, joka tapasi ison kissan, ja sillä kissalla oli hurjan kurniva maha. Kissa on jo ahminut ihmisiä, armeijoita, metsien eläimet, meren kalat, kylien viljat… Mutta onko yhden luvallista syödä koko maailma nälkäänsä?

Kurnivamahainen kissa on fantasiahenkinen saturomaani ahneuteen hajoavasta maailmasta ja pienten tyttöjen voimasta. Oivaltavasti ympäristöasiaa käsittelevän sadun kanssa käyvät vuoropuhelua kuvittaja Teemu Juhanin vahvatunnelmaiset mustavalkokuvat. "(Karisto)

Oma arvio: 

Luimme kirjan yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa.

Kurnivamahainen kissa on opettavainen satu siitä, miksei yksi tyyppi saa rohmuta kaikkea itselleen. Siinä otetaan kantaa vaivihkaa nykymaailman kulutushysteriaan ja taloudelliseen eriarvoisuuteen. Tarinan tyttö on rohkea ja peloton, mutta myös ennakkoluuloton pikku-sankaritar: hän ottaa kissan ystäväkseen, vaikka tämä on itsekäs, ahne ja töykeä. Hän lupaa etsiä kissalle ruokaa tämän alati jatkuvaan nälkäänsä, jotta tämä ei söisi tyttöä.

Maailmasta vaan ei enää tahdo löytyä kissalle enää mitään syötävää, sillä se kaikki on jo kissan sisuksissa. Lopulta tyttö löytää itsensä kissan mahasta, ja löytää syyn kissan kurisevaan mahaan. Tohtiiko kissa oksentaa kaiken ulos mahastaan? Palkinto on jotain paljon suurempaa kuin jatkuva nälän tyydyttämisen nautinto - tytön ystävyys, rakkaus ja huolenpito.

"Voi kissa. Olet antanut kurnivan vatsasi päättää elämäsi suunnan, etkä ole missään vaiheessa pysähtynyt miettimään, onko se, mitä teet, oikein." (s. 23)

Tyttäreni mielestä kirja on hauska ja kiinnostava. Kirjassa parasta on itse kurnivamahainen kissa, "koska se on niin iso ja söpö." Kissan mahassa asuva Kaikenherra Hneus taas ei miellytä häntä lainkaan, enkä ihmettele, sillä tuo otus on kuvailtu hyvin vastenmieliseksi ja omaa etuaan ajavaksi. Kirjan mustavalkokuvat ovat tyttäreni mielestä kivoja ja hauskoja, ja niitä on kirjan sivuilla tarpeeksi. Parhaiten kirjasta jäi tyttöni mieleen se, kun kissa ja tyttö ystävystyivät. Kirja olisi saanut olla hiukan pidempi, mutta tarina päättyy kuulemma onnistuneesti. Jos tyttäreni saisi jatkaa tarinaa, kirjan tyttö pääsisi orpokotiin, saisi vanhemmat ja kissa pääsisi hänen mukaansa uuteen kotiin. Kirjaa hän suosittelee noin 5-9-vuotiaille tytöille ja pojille. Hän aikoo ehkä joskus vielä lukea kirjan uudelleen.

Kurnivamahainen kissa on seikkailuhenkinen ja merkityksellinen satu, jota hienot, pikkutarkat kuvitukset täydentävät.

Tyttäreni arvosana 4

minun arvosanani 4+

Yhteisarvosana 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa:

Kirjahilla

Vakka.fi

Yle Kulttuuricocktail (Siri Kolu)

Samantyylistä luettavaa:

Multakutri ja suon salaisuus: Jukka Laajarinne & Elina Warsta

Huimaa-trilogia: Vuokko Hurme

Kiepaus: Vuokko Hurme. Kuvat Susanna Iivanainen. S&S 2017. (Huimaa #1)

"Lenna Anderssen eli elämänsä kahdeksan ensimmäistä vuotta kaupungissa, jonka nimi oli Kardum, maailmassa, joka oli kääntynyt nurin päin. Siellä missä ennen oli taivas, oli nyt maa, ja missä piti olla maata jalkojen alla, olikin vain huikaiseva pudotus tyhjyyteen. Tapahtuma, jota kutsuttiin Kiepaukseksi, oli mullistanut kaiken. Ihmiset ovat kuitenkin oppineet pärjäämään ylösalaisessa maailmassaan, ja Lennan perheen elämä Kardumissa on oikeastaan juuri sopivan jännittävää ja mukavaa kunnes puhdas vesi alkaa loppua. Miten Lennan ja hänen perheensä, äidin, isän, pikkusiskon ja lemmikkikanan, käy? Uskaltavatko he lähteä etsimään tulevaisuuttaan toisesta maailmasta, joka ehkä on jossain heidän allaan, taivaalla?" (S&S)

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa.

Kiepaus kiehtoi minua ideallaan jo ennen kuin ehdin tarttua siihen, sillä olen aina ollut innoissani väärinpäin kiepsahtaneen maailman ajatuksesta. Se on jotain, mikä on meillä varmasti käynyt mielessä jo lapsena: miksei maapallon toisella puolella asuvat roiku pää alaspäin, jos kerran maapallo on pyöreä.

Kiepaus on tarina postapokalyptisesta maailmasta. Kirjan minäkertoja, Lenna, kertoo heti kirjan alussa Kiepauksesta eli suuresta kamalasta tapahtumasta, joka kiepsautti kaiken ylösalaisin. Hänellä on asiasta tosin vain toisen käden tietoa, äitinsä ja isänsä kertomaa. Lennalle nurinpäin roikkuva kaupunki, Kardum, on aivan normaali kaupunki, sillä hän on syntynyt siellä. Hän harjoittelee talojen välillä kulkevilla vaijereilla kulkemista, syö kokeneesti kärpäsentoukkakakkuja, osaa säännöstellä vettä, varoo avonaisia ikkunoita, ettei putoaisi alhaalla avautuvalle taivaalle. 

Kuva: Susanna Iivanainen

Nautin eniten huolella ajatelluista yksityiskohdista, jotka tekevät riippuvassa kaupungissa elämisestä mahdollista. Aikuiset rakentavat uusia vaijeriratoja, hakevat vettä jäljellä olevista säiliöistä, yrittävät löytää vielä penkomattomia varastoja, tekevät kauppaa ruokatarvikkeista ja muista hyödykkeistä. Lennan perheen Newton-kana on heille kultaakin kalliimpi proteiininlähde, ja kärpäsentoukkien kasvatus toinen. Vaatteet käytetään loppuun asti, eikä vettä tuhlata niiden pesemiseen, vaan käyttökelvottomat vaatteet nakataan loputtomaan roskakuiluun - ikkunasta ulos, alas taivaalle.

Lennan perhe pitää ihanasti yhtä. Hänellä on pikkusisko Rousku sekä ihana ystävä Jaan, joka joutuu usein olemaan Lennan perheen luona yötä. (Hassua, mutta luulimme häntä kirjan puoliväliin saakka tytöksi, ja kun tekstistä kävi ilmi hänen sukupuolensa, olimme kumpikin hiukan ällikällä lyötyjä.) Silti Lennan perheessä ei kaikki ole aina satumaisen ihanaa, vaan perheen äiti reagoi välillä tuleviin huolenaiheisiin hyvin kiukkuisesti ja äreästi. Perheyhteisön lisäksi koko Kardumin kaupunki vetää yhtä köyttä. 

"Lenna, sinun pitää muistaa aina mikä meille on tärkeää, mikä Kardumissa on kaikkein tärkeintä. Sinun pitää luvata tehdä kaikkesi muiden auttamiseksi, mutta niin, ettet unohda itseäsi. Sinä pärjäät kyllä, kun muistat sen. Tarvitset muita, jotta voit selvitä." (s.165)

 Lenna joutuu kuitenkin kohtaamaan hyvin pelottavan tilanteen toisella vaijerireissullaan kaupalla, kun perheen tuttu ja luottokauppias Ondan on heitä vastassa vihaisena, veitsi ojossa. Tämä kohtaus vaikutti selvästi tyttäreeni niin, että hän meinasi menettää kiinnostuksensa koko kirjaan. Lisäksi tunnelmat muuttuvat loppua kohti melko synkiksi ja masentaviksi, niin että minuakin alkoi jo puuduttaa moinen. Synkkyys ja toivottomuus meinaa ottaa vallan tarinasta veden alkaessa loppua, Lennan äidin lähdettyä tutkimusmatkalle ja osan kaupungista alettua romahtaa. Lennan ajatuksista huokuu lapsen voimattomuus isojen asioiden äärellä, kun aikuiset päättävät asioista ilman lasten mielipidettä. Onneksi tunnelin päässä on valoa ja kirja päättyy hyvin toiveikkaasti.

Kuva: Susanna Iivanainen

Tyttäreni mielestä Kiepaus on hauska ja kiinnostava kirja, jossa olisi saanut olla kuitenkin enemmän kuvia. Mustavalkoisia kuvia hän luonnehtii hauskoiksi, tarkoiksi ja kiinnostaviksi. Hän piti kovasti Lennasta "koska se oli vaan niin kiva ja rohkea." Parasta kirjassa oli  "kun ne meni toiseen maailmaan joka oli taivaassa." Yllättävää ei ole se, että Ondan oli hänen mielestään ikävä henkilöhahmo. Kirjan kansikuva  ei saanut pisteitä tyttäreltäni, ja lisäksi kirja olisi saanut olla pidempi. Hän oli kovin pettynyt, kun Jaan paljastuikin pojaksi, ja ehdotti minulle, että ajattelisimme yhä hänen olevan tyttö.

Kirjan toiveikas ja muutoksellinen loppu oli tyttäreni mieleen. Hän suosittelee kirjaa yli yhdeksänvuotiaille lapsille. Hänen mielestään kirja kiinnostaa enemmän tyttöjä, koska päähenkilönä on tyttö. Hän aikoo ehdottomasti lukea kirjan vielä uudelleen, ja kyseli jo minulta, milloin tähän tulee jatkoa. Kirja jää kyllä kutkuttavan jännään kohtaan.

Kiepaus on huikean kiehtova tarina rohkeudesta ja selviytymisestä murenevassa kaupungissa. Sarjan jatko-osaa odotan innolla minäkin: Kaipaus ilmestyy vuonna 2018.

Tyttäreni arvosana 5

minun arvosanani 4+

Yhteisarvosanamme 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle! 

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly
Minityyli
Lähiömutsi


Kaipaus: Vuokko Hurme. Kuvittanut Susanna Iivanainen. S&S 2018 (Huimaa #2)

"Kiepauksen jälkeen kaipaus!

Vesi oli niin hirveän tuntuista. Ja sitten minä lipesin. Valuin avomeren puolelle ja kellahdin kylki edellä veteen.

Lenna perheineen on jättänyt taakseen ylösalaisin kääntyneen kotikaupunkinsa Kardumin. Hypättyään alas taivaalle he ovat laskeutuneet Mabaliin, uuteen maailmaan. Mabalissa, jossa on runsaasti vettä, maa vetää puoleensa ja taivas levittäytyy metsien päälle.

Lennan ei tarvitse enää pelätä taivaalle putoamista mutta nyt on pelättävä sitä, mitä taivaalta putoaa: Kardumista putoilee Mabaliin roskia mutta myös muuta: autoja, hiekkaa, taloja ja kallioita. Siksi Mabalin ihmiset rakentavat vahvoja kattoja, käyttävät suojavarjoja ja pukevat lapsilleen kypärät.
Ihmisiä Mabalissa on enemmän, ja ensimmäistä kertaa Lenna ja hänen pikkusisarensa Rousku pääsevät kouluun. Mutta Lennan paras ystävä Jaan on kadonnut hypätessään. Kun käy ilmi, että myös Mabalin ulkopuolella elää ihmisiä, Lennassa herää toivo: voisiko Jaan löytyä?

Kun aikuiset päättävät järjestää retkikunnan Jaanin ja tämän isän pelastamiseksi, Lennan on päästävä mukaan keinolla millä hyvänsä. Onhan Jaan hänen paras ystävänsä. Luvassa on meriseikkailu pelkoa herättävien, tuntemattomien ulkopuolisten maille. Mutta Lenna ei osaa arvata, millaisia yllätyksiä matka tuo mukanaan...

Kaipaus jatkaa lasten Huimaa-fantasiasarjaa, jonka ensimmäinen osa Kiepaus ilmestyi 2017." (S&S)

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan, kuten aiemmankin Huimaa-sarjan osan, yhdessä 10-vuotiaan tyttäreni kanssa. Alussa tyttäreni ei innostunut ollenkaan  tarinasta, joka sijoittuu nyt Mabalin saarelle. Hänellä kun oli vielä niin tuoreessa mielessä kiehtova Kardumin ylösalaisinmaailma. Loppua kohti kirjan jännittävät juonenkäänteet veivät kuitenkin mennessään, ja tyttäreni pitikin loppujen lopuksi tästä kirjasta enemmän kuin aloitusosasta Kiepaus.

Kirjan tapahtumat alkavat siitä, kun Lenna, Rousku ja isä ovat laskeutuneet nurin päin kiepahtaneesta ja pian murenevasta Kardumista laskuvarjoillaan ihan uuteen maailmaan, Mabaliin. Lennan järkytykseksi hänen rakasta ystäväänsä Jaania ja tämän isää Teoa ei näy missään! Lennan perhe sijoitetaan Suljetulle rannalle, eräänlaiseen tulokkaiden karanteeniin, jossa varmistetaan, etteivät he esimerkiksi tuo mitään sairauksia Kardumiin. Lennalla on tajuton ikävä äitiänsä, joka on hypännyt saarelle jo aiemmin, mutta pian hän saa nähdäkin hänet - tosin aluksi vain eristyslasin läpi.

Kirjan alku kuulostaa ihan dystopiamaiselta, mutta tilanne hieman normalisoituu, kun Lennan ja muiden karanteeniaika päättyy ja yhdessä äidin ja opastajansa, yrmeän Severon  kyydillä he matkaavat saaren toiseen päähän, tulevaan kotipaikkaansa. Hallin kylässä on hyvin tarkat säännöt, mikä jopa hiukan kammoksuttaa Lennaa. Kylää johtaa seesteinen ja pidetty, minusta hiukan pahaenteinen ja luotaantyöntävä, Frida. Minulle tulee hänestä mieleen joku uskonnollinen johtaja, vaikka kirjan tekijä on ilmeisesti tarkoittanut Fridan jotenkin turvalliseksi ja miellyttäväksi johtajaksi. Myöhemmin tulee ilmi, että Frida on hyvin ennakkoluuloinen Hallin kylän ulkopuolisen alueen asukkaita kohtaan, ja syynä tuntuu olevan se, etteivät he halua noudattaa Hallin nipotiukkoja sääntöjä.

Hallissa kaikilla tulokkailla oli auttajat. Fridan mukaan tulijat tarvitsivat tietoa siitä, miten kaikki kylässä toimi ja miten asioita oli tapana tehdä. Tiedon oli parasta "tulla vain yhdestä suusta", kuten Frida asian ilmaisi. Tyydyin pian siihen, että Severo ohjasi meitä. (s.85)

Lapsia ei juuri Hallissa ole, vaan kaikki pyörii aikuisten ehdoilla, mikä Lennaa välillä jurppii tosissaan. Toki lapsille on perustettu ihan koulu, ja jokaisella lapselle tehty oma huone. Lenna ja Rousku tutustuvat eristäytyvään Patel-poikaan, joka puhuu hiukan hassusti. Patel on menettänyt omat vanhempansa. Myöhemmin Halliin tulee myös Rouskun ikäinen Omi. Lenna kuitenkin kaipaa päivä päivältä enemmän Jaania, eikä voi tajuta sitä, etteivät aikuiset usko tämän olevan elossa. Lenna haluaisi lähteä etsimään ystäväänsä, mutta kun aikuiset... Minua hieman ihmetyttää sarjan aikuiset, jotka on kaikki jossain määrin omituisesti käyttäytyviä. Johtuuko se siitä, että aikuiset on kuvattu niin vahvasti lapsen näkökulmasta?

Kuva: Susanna Iivanainen

Kun Kardumissa olivat huolenaiheina putoaminen, murenevat rakennukset ja ruuan ja veden loppuminen, Mabalissa suurin pelko on se, että taivas putoaa niskaan. No ei ihan kirjaimellisesti, mutta koska Kardumista kaikki putoaa saarelle, asukkaat suojautuvat mahdollisilta taivaalta putoavilta tavaroilta liikkumalla taivasalla harkiten ja puiden suojaa hyväksi käyttäen. Lapset pitävät suojakypäriä. Silti onnettomuuksia välillä sattuu, kuten eräänä päivänä Hallissa, kun kokonainen lasten liukumäki putoaa erään asukkaan päälle.

Mabalin metsissä ei ollut tietenkään samalla tavoin hiljaista kuin Kardumissa. Linnut liversivät ja rapistelivat, ja hyönteiset surisivat ja pörisivät. Olin jo oppinut, ettei sen suurempiin, eikä järin vaarallisiin eläimiin voinut Mabalissa törmätä. Suuret nisäkkäät eivät olleet selviytyneet kiepauksesta, vain kalat ja linnut ja hyönteiset. (s. 126)

Taivaalta putoavat tavarat ovat uhan lisäksi kuitenkin myös aarteita - asukkaat saavat paljon hyödyllistä tavaraa, kuten vaatteita, työkaluja, rakennustarpeita. Luonnonvaroja Mabalissa riittää, ja Lennasta ja Rouskusta onkin outoa, kun vettä on riittämiin ja siinä voi jopa peseytyä. Lenna viihtyy metsässä yksistään, vaikka vanhempia kauhistuttaa päästää hänet sinne. Eräällä retkellään Lenna löytää metsästä uuden asukkaan, Glorian. Glorian menneisyydestä paljastuu yllättävä asia. Pian Lenna huomaa olevansa osana jännittävää seikkailua, johon liittyy Laituri-niminen lautta, Mabalin ulkopuoliset saaret ja kadoksissa oleva ystävä. Löytyykö Jaan, se on tämän tarinan polttavin kysymys.

Kuva: Susanna Iivanainen

Kirjan maailmankuvaa ei juurikaan selitetä, tai suurin osa kiepauksesta on selitetty vain sillä, että se vain eräänä päivänä tapahtui. Tässä jatko-osassa heitetään ilmaan sellainen epäily, että maailma olisikin nykyisin litteä, eli Mabalin asukkaat uskovat, että tarpeeksi pitkälle mentäessä tulee raja vastaan, ja liian syvään kaivaessa putoaakin pois. Tällainen kerroksittainen maailmankuva on ajatuksena kiehtova.

Tyttäreni mielestä Kaipaus on jännittävä, hauska ja kiinnostava kirja. Hänestä päähenkilö, Lenna, on kirjan kiinnostavin persoona. Mieleenpainuvinta tarinassa on se, kun Lenna lähtee salaa Laiturin mukana pelastusretkelle. Hänestä tapahtumat siinä on kerrottu mukavan tarkasti. Kirjassa olisi saanut olla enemmän kuvia, jotka ovat tarkkoja ja kiinnostavia. Kansikuva ei tosin oikein innosta häntä. Tytärtäni kirjan alun kankeus ei innostanut, eli tapahtumat lähtivät vasta myöhemmin kunnolla käyntiin. Kirjan päätökseen hän on tyytyväinen, ja seuraavassa osassa hän haluaisi lukea enemmän siitä, mitä kaikkea Lenna ja Jaan leikkivät saarella, kiipeilevät puissa jne. Tyttöni suosittelee kirjaa yli 10-vuotiaille tytöille. Hän aikoo ehkä lukea kirjan vielä joskus itse uudelleen.

Minulla on hieman ristiriitaiset ajatukset, minkä ikäisille Kaipausta suosittelisin. Kirja voi olla vielä hieman hankala 9-vuotiaalle lukijalle, joten itse ehkä vinkkaisin tätä viides-kuudesluokkalaisille.  Yllätyin, että sarja jatkuukin vielä tänä vuonna osalla Keikaus. Spekuloimme jo tyttäreni kanssa nimen perusteella, että kääntyykö Mabali nyt seuraavaksi nurinpäin. Jäämme jännityksellä odottamaan.

Tyttäreni arvosana 5
Minun arvosanani 3,5
Yhteisarvosana 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 

Kirjojen keskellä

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä

Popsugar-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan:

4. A book you think should be turned into a movie


Keikaus: Vuokko Hurme. Kuvittanut Susanna Iivanainen. S&S 2019 (Huimaa #3)

"Lennan elämä Mabalissa on alkanut asettua uomiinsa: paras ystävä Jaan on vihdoin löytynyt ja kotikylä muuttunut monin tavoin turvallisemmaksi. Hallin kylän niukka elämä kuitenkin kyseenalaistuu, kun kylän rantaan putoaa uusi saari, jonka tavarantäyteinen maa osoittautuu oikeaksi aarreaitaksi. Kun kyläläiset alkavat kaivella uutta maata, Lenna ja Jaan tahtovat esineistä osansa. Senkin uhalla, että se on lapsilta kiellettyä.

Kaivamiseen liittyy kuitenkin suuria riskejä. Kerrotaan, että Mabalin pohjaan on paikoin matkaa vain metrejä.

Mitä tapahtuu Pohjan läpi pudonneille, sitä ei kukaan tiedä. Putoavatko maankaivajat avaruuteen vai häviävätkö vain jonnekin?

Lenna ja Jaan saavat näihin kysymyksiin vastaukset, kun he päätyvät uuteen maailmaan. Kaupunki kuitenkin vaikuttaa hämärästi tutulta ja tunnistettavalta myös lukijalle. Mutta missä Lenna ja Jaan ovat? Ja kuuluuko lasten pelastaa maailma?" (S&S)


Oma arvio:

Olen lukenut aiemmat Huimaa-trilogian osat tyttäreni kanssa, mutta nyt häntä ei enää kiinnostanutkaan ja niinpä luin tämän sarjan päätösosan Keikaus ihan yksinäni. Harmi vain, sillä tämä osa oli ainakin minun mielestäni kaikista osista kiinnostavin ja juoneltaan vetävin lukea.

Jos on elänyt vaarojen keskellä, ei lakkaa koskaan ihan täysin pelkäämästä. (s. 11)

Ehkä osasyynä siihen, että nautin enemmän kirjan lukemisesta on päähenkilöisen kasvaminen lapsista varhaisteineiksi. Lenna on nyt kirjan alussa jo 11-vuotias eli edellisen kirjan Kaipaus tapahtumista on kulunut pikakelauksella neljä vuotta. Lennan ja  häntä hiukan vanhemman Jaanin ystävyys on ennallaan, ja lisäksi Lennalla on muitakin ystäviä Mabalin saarella. Saarta kuohuttaa nyt maa-aines, joka putosi roppakaupalla taivaalta mereen, aivan heidän kotikylänsä rannikon lähettyville. Aikuiset lähtevät vaaroja uhmaten kaivamaan aarteita uudelta saarelta, ja huimapäinen Jaan saa houkuteltua myös Lennan saarelle salassa aikuisilta. Jaan on nimittäin päättänyt vakaasti muuttaa omilleen, rakentaa oman asumuksen ja pyytää Lennaa asumaan luokseen. Lenna on hiukan skeptinen, mutta myötäilee ystäväänsä.

"Uskon, että Uusi maailma on litteä, että pyöreiden maailmojen aika on mennyt." (s. 45)

Aikuiset puhuvat pelonsekaisesti Pohjan läpi putoamisen vaarasta, ja tämä tietenkin kiehtoo Jaania, hiukan Lennaakin. Ja niinhän siinä sitten käy, että he humpsahtavat ihan vahingossa itsekin kaivamaansa kuoppaan ja päätyvät ihan ihmeelliseen paikkaan. Tuo paikka esittäytyy lukijalle heti ihan normaalina nykyajan yhteiskuntana kouluineen, liikenteineen, kauppoineen ja älykännyköineen.

Lennalle ja Jaanille tämä on tietenkin ihan outoa. He näyttävät kaupunkilaisille kummajaisina itsetehtyine vaatteine ja kenkineen. Nuoret joutuvat oppimaan kantapään kautta, että kaupasta saa ruokaa vain maksamalla rahalla, ja rahaa saa vain tienaamalla sitä - vaikkapa katulaulajana. Mutta mikä on tuo paikka, mihin ystävykset putosivat? En tahdo spoilata enempää, mutta vihjaan sen verran, että kirjassa leikitellään kovasti perinteisellä maailman- ja ajankuvalla. Paikka on tutumpi, kuin Jaan ja Lenna ovat osanneet arvatakaan.

Pidän kovasti Keikauksen juonivetoisuudesta ja aikatasoilla leikittelystä, joka näyttää olevan nyt kova trendi lasten- ja nuortenkirjoissa. Lennan ja Jaanin ystävyys on syventynyt entisestään, mutta ei etene romanssiin asti, mutta lukijan mielikuvitushan voi jatkaa kirjan avointa loppua mielesekseen. Toisaalta, miksipä aina pitäisi tytön ja pojan ystävyyden itsestäänselvästi edetä romanssiksi? Ei miksikään. Eli hyvä näin.

"Jaan, sinä kuuntelet nyt minua. Nyt me juostaan - ja kovaa." (s. 152)

Kirjan loppuvaiheilla on melkoisen apokalyptinen tunnelma ja Jaan ja Lenna ryhtyvät  maailmanpelastajiksi, mutta kirjan loppu on onneksi toiveikas ja avoin erilaisille vaihtoehdoille. Hieman surumieliseksikin tunnelma menee, mutta kirjan ihan viimeinen lause tuo takaisin kaiken toivon. 

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 

En löytänyt muita bloggauksia.

Samantyylistä luettavaa: 

Sisarla - seikkailu toisessa maailmassa: Salla Simukka

Lapsuuteni kirjasuosikit -lukuhaaste ~ Pikkuponi Tuisku: Marie Louise Rudolfsson

Luetaanko tämä? -blogissa on ollut käynnissä jo helmikuun alusta Lapsuuteni kirjasuosikit -lukuhaaste, jossa nimensä mukaisesti luetaan oman lapsuusajan lempikirjoja. Nyt minunkin on viimein aika tarttua tähän kiehtovaan haasteeseen. Haaste jatkuu elokuun loppuun, joten vielä ehtii mukaan!

Pikkuponi Tuisku: Marie Louise Rudolfsson. Kuvittanut Conny Åsberg. Suomentanut Anne Seppälä. Lastenkertomus. 94 sivua. Karisto 1988.

Ruotsinkielinen alkuteos (1980): Vimos det lilla russet. Kansi Eino Tepponen.

"Eräänä kesäpäivänä syntyi Lojstan metsikön villiponien joukossa pikkuinen, kullanhohtoinen ponipoika, joka sai nimen Tuisku. Vanha Maija, iäkkäin ja viisain poniäideistä, ennusti että Tuiskusta oli joskus tuleva kaikkien maailman ponien kuningas. Muut ponit pitivät moista ennustusta suurena pilana, mutta Tuisku itse oli aivan varma, että mahtava tulevaisuus odotti häntä!

Toistaiseksi päivät olivat kuitenkin täynnä leikkejä ja jännittäviä seikkailuja, joista pikkuinen Tuisku nautti täysin siemauksin parhaimman ystävänsä Nopsan sekä oravanpoikasten Niken ja Naken kanssa."

Tuisku-sarja:

Pikkuponi Tuisku

Tuisku ja Nopsa

Tuisku ja Tähti

Tuisku oppii hyppäämään.

Tuiskun uusi ystävä

Tuisku saa mitalin

Tuiskun talvipuuhia

Tuisku ja Salama-Santtu

Tuisku yrittää lentää

Tuisku heittää kuperkeikkaa

Oma arvio: 

Luimme tämän kirjan yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa.

Kun mietin, mikä lapsuuteni kirjasarja on jäänyt vahvimpana mieleen, muistin heti Tuiskun! Olin ekaluokkalainen lukutoukka, joka ahmi Tuisku-kirjan toisensa perään. Muistan yhä jopa kirjastoni lastenpuolelta sen hyllyn, missä Tuisku-kirjat olivat.

Onhan Tuisku hellyyttävä pieni poni. Hän syntyy hiukan erivärisenä kuin muut Gotlantilaiset russ-ponit, kellertävänsävyisenä, ja siitäkö muut ponivarsat ja jopa -äidit saavat aihetta ivailuun. Vaikka muut ponit kiusaavat Tuiskua, hänen äitinsä patistaa ponipoikaa yhä uudelleen muiden joukkoon, kunnes eräänä päivänä Tuisku näyttää muille oman päättäväisyytensä ja kiusaaminen loppuu siihen. Pian Tuisku ystävystyykin ponivarsojen johtajan, Nopsan kanssa. 

Tuiskussa on jotain tavattoman samaistuttavaa: vaikka hän on herkkä, ja ottaa itseensä muiden ponien haukut, hän on silti tajuttoman jääräpäinen, päättäväinen ja utelias. Ponin uteliaisuus ajaa hänet moniin vaaroihin ja vaikeuksiin. Tuisku myös todistaa kaikille, ettei talliin joutuminen ole niin kamalaa kuin luullaan. Tuisku ihailee omaa isäänsä ja rakastaa omaa, lämpöistä ja turvallista äitiään yli kaiken, mutta unohtaa välillä äidin säännöt. Tuiskuun ei voi olla ihastumatta!

Tyttäreni mielestä Pikkuponi Tuisku on hauska, hupsu ja kiinnostava kirja, jossa olisi kuitenkin saanut olla enemmän kuvia. Kirjan mustavalkokuvia hän luonnehtii hauskoiksi, kiinnostaviksi mutta toisaalta synkiksi. Mieluisin kirjan hahmo on tietenkin Tuisku, koska se joutuu aina hassuihin tilanteisiin. Mukavinta kirjassa on, kun Tuisku ja Nopsa ystävystyvät. Tympeintä taas on se, kun kaikki alussa haukkuvat Tuiskua. Tarina loppuu mieluisasti. Tyttäreni suosittelee kirjaa 6-12-vuotiaille tytöille, koska tytöt kuulemma pitää enemmän poneista kuin pojat. Jatko-osat hän haluaa lukea ehdottomasti. 

Tyttäreni arvosana 4,5

minun arvosanani 4

Yhteensä arvosanamme on siis 4+

 Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Samantyylistä luettavaa:

Liian pieni Putti: Ingrid Flygare (ponit, kiusaaminen)

Lisään tämän myös Yöpöydän kirjat -blogin Uudelleen luettua -haasteeseen.

Ice Love -sarja: Henna Helmi

Nellyn uudet kuviot: Henna Helmi. Kuvittanut Reetta Niemensivu. Lastenkertomus. 160 sivua. Tammi 2017.

" 'Sä oot se uus!'

IceLove-sarjan ensimmäisen osan päähenkilö on kymmenvuotias Nelly, joka muuttaa uuteen kaupunkiin ja pääsee mukaan muodostelmaluistelujoukkueeseen. Uuden, koukuttavan sarjan joka osassa päähenkilönä on joku IceLove-joukkueen jäsenistä.

Koulun jälkeen kaikki tuntuvat huutelevan toisilleen. Nähdään siellä, mitä tehdään, minne mentäis. Nellylle ei puhu kukaan. Hän on se uusi tyyppi. Tullut luokalle ja koko kaupunkiin huhtikuussa, kesken lukuvuoden. Muut tuntevat toisensa. Heillä on yhteisiä juttuja, vitsejä ja muistoja.

Neljäsluokkalaisen Nellyn vanhemmat ovat eronneet ja hän on joutunut muuttamaan aivan vieraaseen kaupunkiin isän, Saanan ja puolitoistavuotiaan Nemon luo. Koti ei ole enää koti eikä Nellylla ole edes omaa huonetta. Nellysta tuntuu, että hän on näkymätön, niin kotona kuin koulussa.

Mutta kun Nelly hyväksytään mukaan IceLove-muodostelmaluistelujoukkueeseen, tulee elämään uusia sävyjä. Jännittää eikä luistelu suinkaan suju kuin tanssi. Myös jäällä Nelly on vielä "se uus", mutta on kivaa olla joukkueen jäsen. Ehkä Nelly ei sittenkään ole näkymätön?" (#kirja)

Oma arvio:

Luimme kirjan yhdessä pian 9-vuotiaan tyttäreni kanssa.

Nelly muistaa minttutakkiset. Hänen mahaansa kipristää. Mutta hyvällä tavalla. Sellaisella, joka versoo hymyksi poskille. (s.45)

Kirjan tarinaa on mielestäni miellyttävä seurata, vaikka se tarjoaa melko surullisia teemoja, kuten ikävän ja vierauden tunteita niin koulussa kuin uudessa kodissakin. Nelly on kuitenkin ihanan sinnikäs tyttö, joka ihailee jäähallin minttutakkisia, ystävällisiä tyttöjä ja päättää liittyä joukkueeseen. Hän kuitenkin arastelee ja tarvitsee rohkaisua moneen keraan, mikä tekee Nellystä uskottavan ja elämänmakuisen henkilöhahmon. Muodostelmaluistelua on kuvattu niin kiinnostavasti, että se herättää takuulla mielenkiinnon - jalkapalloa harrastava tyttärenikin alkoi miettiä, voisiko hän harrastaa joskus muodostelmaluistelua.

Olen pannut merkille, että viime aikoina lastenkirjoissa on ollut usein  avioero- ja uusperheteemaa, ja kaiken lisäksi useassa kirjassa juuri äiti on ollut hiukan kyseenalainen kasvattaja: esimerkiksi Helena Meripaasin kirjassa Tassu-trio ja kuriton koiranpentu Allun äiti on paljon poissa kotoa ja vaikuttaa muutenkin vastuuntunnottomalta äidiltä, ja Mari Kujanpään kirjassa Emman salainen toive hänen äitinsä on toipuva narkomaani. Nellyn muualla asuva äiti ei ole päihdeongelmainen, vaan tekee toimittajan töitä ja uppoutuu usein artikkelien kirjoittamiseen, jolloin Nelly jää huomiotta. Hän vaikuttaa introvertiltä luovan työn tekijältä: Nellyn äiti yrittää kovasti, mutta hänen työnsä luonne vaatii paljon keskittymistä ja sen takia muut joutuvat helposti kärsimään

Nelly haaveilee muuttavansa takaisin äidin luo, eikä muista äitinsä huonoja puolia, ennen kuin käy taas hänen luonaan vierailulla - ja saa pettyä. Nellyn äiti sanoo epähuomiossaan hiukan rumasti tyttärelleen, eikä ole innoissaan myöskään siitä, että Nelly muuttaisi hänen luokseen takaisin. Minua hiukan häiritsee se, että kirjan loputtua asia jää vain roikkumaan ja jää tunne: äiti paha, isä (ja Saana) hyvä. Tosin Nelly on kirjassa tasapuolisesti kiukkuinen niin isälleen, uudelle äitipuolelleen Saanalle kuin äidillensä. Loppua kohti hän kuitenkin alkaa hyväksyä, että hänen kotinsa voisi olla pysyvästi isän ja Saanan luona, eikä vähiten uuden harrastuksen ja ihanien ystävien ansiosta.

Nellyn pikkuvelipuoli Nemo on hellyyttävä, ja minun silmiini kihoaa kyyneleet kirjan lopussa, kun hän ilmaisee niin vahvasti kaivanneensa Nellyä tämän ollessa äitinsä luona. Kaikin puolin tämä on herttainen kirja ystävyydestä, perheestä, harrastuksista, rohkeudesta, ikävästä ja joukkoon sopimisesta. Reetta Niemensivun kuvitukset ovat miellyttäviä.

Tyttäreni mielipiteitä kirjasta: Nellyn uudet kuviot on hauska, riemastuttava ja kiinnostava kirja, jossa mielenkiintoisimmat henkilöhahmot ovat kiva Nelly ja söpö Nemo. Kirjassa on sopivasti kuvitusta. Kuvat ovat mustavalkoisia, hauskoja, tarkkoja ja kiinnostavia. Parhaiten mieleen jäi kirjan tarinasta se, kun Nelly pääsi joukkueeseen ja kun hän vieraili äidillään. Zine ei ollut tyttäreni mielestä mukava hahmo, ja kirja olisi saanut olla vielä vähän pidempi. Kirjan tarina päättyi mukavasti. Tyttäreni suosittelee kirjaa itsensä ikäisille ja vähän vanhemmille tytöille (kustantajan ikäsuositus on 7+). Hän aikoo ehdottomasti lukea kirjan vielä uudestaan.

Ice Love -sarja jatkuu siten, että kussakin osassa esitellään uusi joukkueen jäsen. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan jatko-osia! 

Molemmat annamme kirjalle arvosanan 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa.

Nellyn uudet kuviot muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Emman salainen toive: Mari Kujanpää 

Tassu-trio - Kuriton koiranpentu: Helena Meripaasi

Multakutri ja suon salaisuus: Jukka Laajarinne & Elina Warsta

Multakutri ja suon salaisuus: Jukka Laajarinne. Kuvittanut Elina Warsta. Lasten kuvakirja. 32 sivua. WSOY 2017.

"Pienen tytön on tehtävä, mikä pienen tytön on tehtävä!

Multakutri-satu vie klassisten tarinoiden juurille.

Multakutri asuu köyhien vanhempiensa kanssa suuren metsän laidalla. Eräänä yönä joku tai jokin on tunkeutunut kanalaan ja vienyt kanan. Loputkin ovat säikähdyksestä lakanneet munimasta. Enää ei riitä munia aamiaispöytään. "Mitä me nyt syömme" isä ja äiti tuskailevat.

Multakutri pakkaa mukaansa tarpeellisia tavaroita ja saapastelee metsään etsimään sieniä ja marjoja. Siellä häntä odottaa outo näky: puita on katkottu, sammalet myllätty - ja joku on hotkinut kaikki marjatkin. Pian Multakutri kohtaa hyvin omituisen otuksen... "(#kirja)

Oma arvio:

 

Luimme kirjan yhdessä lasteni kanssa: pian yhdeksänvuotiaan tytön ja seitsemänvuotiaan pojan.

Tämä kirja tarjoaa päivitetyn, erilaisen version vanhasta klassikkokansansadusta Kultakutri ja kolme karhua. Jo kansikuva hätkähdyttää, ja tiirailen sitä epäuskoisena, onko tytön selässä ihan oikeasti haulikko? Kyllä, haulikko se on, mutta vaikka sadun Multakutri on rempseä ja on päättänyt hankkia perheelleen ruokaa, hän ei aio kuitenkaan ampua yhtään eläintä. 

Kirjassa on hyvin jännittävä käänne, kun Multakutri tapaa suolla omituisen suolla asuvan hirviön, joka sanoo nimekseen "Kuklu". Pienempiä voi varmasti jopa hiukan hirvittää tuo avaruusolennon ja mustekalan risteytykseltä  näyttävä, omituisesti kurluttava otus. Tarinan sankaritar kuitenkin voittaa pelkonsa, komentaa Kuklua ja kesyttää sen lopulta paikkaamaan perheen vahtikoiran virkaa. Näin jännittävä tarina saa ihanan lohdullisen ja hauskan lopun.

 

Pidän kovasti Elina Warstan huolellisesta ja persoonallisesta kuvituksesta. 

 

Lasteni mielipiteitä kirjasta: Multakutri ja suon salaisuus on hauska ja kiinnostava kirja, jonka mukavin hahmo on Kuklu-hirviö, koska se on söpö. Kirjassa on tarpeeksi kuvia, ja ne ovat värikkäitä, hauskoja, synkkiä, epätarkkoja ja kiinnostavia. Parasta kirjan tapahtumissa on se, kun Kuklu muuttaa Multakutrin kotiin, mutta ikävää on se, kun tyttö huutaa Kuklulle ja sitä alkaa pelottaa. Tarinan kulku ei ollut täysin mieluinen, eikä Multakutrikaan saanut lasteni sympatioita (huudonko takia?), lisäksi heidän mielestä kirja on auttamattomasti liian lyhyt eikä kansikuva miellyttänyt. Tarina loppuu heidän mielestään kuitenkin mukavasti, ja jos lapseni saisivat jatkaa tarinaa, Kuklu menisi Multakutrin kotiin sisälle ja sille annettaisiin kananmunaa syötäväksi. Sillä aikaa kanat olisi syöty pihalta. 

 

Lapseni suosittelevat kirjaa ikäisilleen ja sitä nuoremmille. Poikani mielestä kirja on liian tyttömäinen pojille, mutta tyttäreni mielestä se soveltuu sekä pojille että tytöille. Kustantaja suosittelee kirjaa  yli viisivuotiaille, ja minusta ikäsuositus on ihan kohdillaan.

Arvosanamme: Tyttö 3, poika 5, minä 4

Yhteensä 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa.

Multakutri ja suon salaisuus muissa blogeissa: 

Luetaanko tämä?

 

Samantyylistä luettavaa:

 

 Minä, Muru ja metsä: Lena Frölander-Ulf.