Petovala: Heidi Nummi

 Petovala: Heidi Nummi. WSOY 2025 

Kansi; Riikka Turkulainen

"Moderni ekofantasia tytöstä ja ilveksestä

Laika, ilveksen suojelija, on epäonnistunut tehtävässään. Samalla kun ilves horjuu sukupuuton partaalla, elonkehällä yleistyvä väkivaltainen ääriliikehdintä tulee yhä lähemmäs myös Laikan elinpiiriä. Terävä seikkailuromaani yhteiskunnallisesta polarisaatiosta, lajienvälisestä rakkaudesta ja yhteisön voimasta.

Ekokriisin jälkeisen jälleenrakennuksen myötä yhteiskunta on vehreä mutta jakautunut. Suojelijoiden yhteisö joutuu seuraamaan sivusta, kun ihmisten ylivertaisia oikeuksia edistävä puolue nousee valtaan ja väkivaltainen ääriliikehdintä yleistyy. Samalla joku tuntuu tahallaan tekevän vahinkoa Laikan varjelemille viimeisille ilveksille.

Heidi Nummen esikoisromaani kysyy, millainen vaikutus ekokriisillä on yhteiskuntaan ja millaisia tunteita luonnonsuojelu herättää. Nummi kirjoittaa näkyväksi, mitä tapahtuu, kun ihmisryhmät eivät ymmärrä toisiaan." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Kirja, jonka kannessa on ilves, ei voi jäädä minulta lukematta! Heidi Nummen esikoisteos Petovala vaikutti heti ensi vilaisulta kiinnostavalta, etenkin kun varsinaisia ekodystopioita ei kovin monestikaan nuorille ilmesty nykyään.

Pihka asteli mieleni kankaalla, sen pehmeät tassut painuivat sydäntäni vasten. Uusi ravistus repi jälleen kehoani. Haukoin happea ja painoin nyrkkejä vatsaani vasten.

Minun parhaani ei ollut riittänyt. (s. 17)

Kirjan maailmassa suuri osa eläinlajeista on joko kuollut tai kuolemassa sukupuuttoon. Niinpä on perustettu ympäristöministeriön alainen suojelijoiden keskus, jossa asustaa koko joukko eri eläinlajien suojelijoita. Jokaisella on siis oma eläinlaji suojeltavanaan, ja yleensä eläintä suojellaan niin kauan, kunnes se julistetaan sukupuuttoon kuolleeksi. Sitä ennen on käytävä läpi raskas saattohoitovaihe, jolloin mitään toivoa lajin säilymisestä ei enää ole, mutta seurataan vielä viimeisiä yksilöitä. Maailma on jaettu yhteisiin suojelusmaihin, elonkehiin, joista Suomenlahden elonkehä on yksi viidestäsadasta.

Kun elämä pakkautui tiiviisti yhteen, syntyi jotain ainutlaatuista. Samalla oli tärkeää rajat ihmisille omat reviirinsä, yksi laji ei voinut enää vallata koko maapalloa. (s. 47)

Mitä suojelijalle sitten tapahtuu, kun hänen suojeltavansa kuolee sukupuuttoon? Sitten otetaan joku toinen suojeltava eläin, tai sitten aletaan surunkantajaksi. Surunkantajat ovat erillään muista oleva, naamioitu lahko, jotka tekevät päivittäisiä suruharjoituksiaan.

17-vuotias Laika suojelee ilvestä. Hän on saanut ensikosketuksensa rakkaimpaan suojattiinsa Pihkaan tämän ollessa poikanen, ja se on ilveksistä ainoa, joka antaa Laikan koskettaa tätä. Laikan päivärutiineihin kuuluu valvontakameroiden ja Pihkaan asennetun seurantalaitteen seuraaminen ja näin ollen varmistaminen, että ilveksillä on kaikki hyvin. Laikalla on kuitenkin suuri murhe kannettavanaan, sillä hänen suojelulajinsa on määrätty kuukausi sitten saattohoitoon. Nyt ympäristöministeriössä toimiva Amanda on sitä mieltä, että ilves olisi jo tuomittu sukupuuttoon kuolleeksi. Tätä Laika ei halua hyväksyä. Laika ei ole kertonut tästä kenellekään suojelukeskuksessa, varsinkaan hyvälle ystävälleen Nenekille, joka on viime aikoina tuntunut kumman etäiseltä. Nenek ja Laika ovat kasvaneet samassa kasvatuskodissa, josta molemmat ovat siirtyneet vartuttuaan suojelijaksi. Nenekin suojelulaji on palokärkitikka, ja sympaattinen Raiku onkin tuttu näky Nenekin lähellä. 

Kaikki eivät ole niin suosiollisia petoeläimiä kohtaan. Seuraavissa vaaleissa äänivyöryn saa Ihmiset ensin -niminen äärihenkinen puolue, jota johtaa provokatiivinen Vaaranmaa. Hän haluaa, että villipetojen metsästys sallittaisiin uudelleen ja vaaralliset ilvekset poistettaisiin ihmisten läheltä. Suojelijoiden kauhuksi Vaaranmaa nimitetään ympäristöministeriksi, ja myös suojelijoiden keskus saattaa olla vaarassa. 

Kirjassa seurataan myös Kira-nimisen parikymppisen naisen haastattelua. Hän on ollut vangittuna useita kuukausia toimittuuaan Verivartio-nimisessä äärijärjestössä yhdessä poikaystävänsä Joelin kanssa. Verivartio on toiminut Vaaranmaan suojeluksessa ja heidän pääkohteenaan on ollut nimenomaan ilvekset. Kira kertoo haastattelumuotoisissa osissa epävakaasta lapsuudestaan, pikkusiskostaan, jota ei ole enää nähnyt aikoihin, väkivaltaisuudestaan ja siitä, miten hän joutui Joelin kautta Verivartioon. 

Laika kiinnostuu surunkantajista ja tutustuu erityisesti Geoon, joka vastoin surunkantajien sääntöjä opettaa Laikalle suruharjoituksen tekemistä.  Laikalla on vain jokin, joka estää häntä pääsemästä täysin surun sisälle. Jokin muiston varjo, jota hän ei saa päähänsä. Laikan ja Geon välille syntyy syvä luottamus ja ystävyys, ehkä jotain vielä enemmänkin, mutta Laikaa ahdistaa se, ettei hän pääse etenemään suruharjoituksessaan. Muu surunkantajien yhteisö suhtautuu tosi nuivasti Laikan läsnäoloon yhteisössä, mutta Geo yrittää murtaa suljetun yhteisön sääntöjä. Geon suojeluseläin on ollut aikoinaan siili, nyt jo sukupuuttoon kuollut sekin.

Putosin tyhjyyden läpi, pimeään tunneliin, josta kaikki elämä oli imetty tyhjiin. Aika katosi, surussa oli vain tämä loputtomiin venytetty hetki. Paikka menetti merkityksensä, sillä suru oli kaikkialla. (s. 162)

Mutta mitä Nenekillä on meneillään? Hän on viihtynyt viime aikoina tosi tiiviisti Balkanilaislähtöisen DJ.n Pavelin seurassa, mutta miksi hän ei tunnu olevan suojelija enää koko sydämestään? Laika tuntee, kuinka heidän välillään on jokin kuilu. Samalla suojelijoiden keskuksessa kuohuu, kun kylmäkiskoinen Vaaranmaa uhkaa heidän tulevaisuuttaan ja äärijärjestö Verivartio kylvää propagandaansa. Laika on huolissaan ilveksistään, jotka käyttäytyvät levottomasti, ja lisäksi joku on sabotoinut hänen valvontakameroitaan viime aikoina. Laika on valmis suojelemaan Pihkaa ja muita ilveksiä vaikka omalla hengellään.

Ihmiset ensin, niinkö? Eikö juuri sellainen ajattelu ollut aiheuttanut Punaisen myrskyn? Eikö sellainen maailmankuva ollut syynä koko vanhan maailman kiroukseen? (s. 26)

Pidin ihan valtavasti tästä kirjasta! Olen myös hyvin iloissani siitä, että tämä on valittu Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi. Dystopian keinoin Petovalassa otetaan kantaa uhanalaisten eläinten tilanteeseen ja salametsästykseen (kirjassa mm. sudet on salametsästetty sukupuuttoon), poliittisiin kahtiajakoihin yhteiskunnassa, ääriliikkeisiin ja myös suruun ja sen käsittelyyn. Kirja ei kuitenkaan paasaa eikä syyllistä, vaan siinä yritetään ymmärtää kaikkia osapuolia. Kira tuo oman näkemyksensä siitä, miten hän lähti väkivallan polulle ja liittyi äärijärjestöön. Vaaranmaa taas todistaa sen, miten pelko voi ajaa tekemään äärimmäisiä päätöksiä. Surunkantajat taas ovat uppoutuneet niin syvälle suruunsa, että ovat juuttuneet omaan sisäänpäin kääntyneeseen yhteisöönsä. Laika ei ymmärrä, miten joku voi ottaa uuden suojeltavan eläimen ja päästä surustaan yli - ja luopua toivosta.

Pihka hyppäsi suuren lohkareen päälle ja seisoi siinä aivan liikkumatta, eikä maailmassa ollut mitään kauniimpaa, vain kissapedon voima ja viisaus. (s. 50)

Kirja pitää sisällään todella mielenkiintoisia henkilöitä, erilaisia valintoja ja kohtaloita. Parasta kuitenkin ovat eläimet, erityisesti Laikan suojelemat ilvekset. Laika kokee uskomattomia tunteita juostessaan Pihkan kanssa metsässä ja tuntiessaan tämän turkin pehmeyden jalkaansa vasten. Heillä on hyvin ainutlaatuinen yhteys.

Kirjan juoni pitää tosi hyvin otteessaan. Loppua kohti tulee hyvinkin jännittäviä tilanteita, joissa sydämeni on pakahtua jännityksestä. Toiveikas kirja tämä on silti, ehdottomasti. Petovala on ehdottomasti parhaita lukemiani YA-dystopioita. Toivotan kirjalle kovasti onnea Finlandioihin!

Annan tälle arvosanaksi täydet 5+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

--

Hopeasiipi-kirjapari: Anniina Mikama

 Häkkilintu: Anniina Mikama. WSOY 2025 (Hopeasiipi #1)

Kansi: Kaisu Sandberg

" 'Tänä iltana saat katsoa ja oppia, miten todellista taikuutta esitetään!'

Maagisilla seikkailuromaaneilla lukijoita ihastuttaneen Mikaman uutuus vie viktoriaaniseen Irlantiin ja myyttiseen haltiamaahan sirkuspoika Emilin matkassa. Häkkilintu on tarina salaisuuksista ja petoksesta, taikuudesta ja kaiken voittavasta ystävyydestä.

Sirkus on Emilin koti ja taikuri Nick hänen oppi-isänsä. Nickillä on häkissä lumottu lintu, joka laulaa vain hänelle. Eräänä iltana lintu karkaa. Sitä seuratessaan Emil ja Nick päätyvät haltioiden valtakuntaan, joka on ihmisiltä salattu, ja siellä lintu muuttuu tytön hahmoon. Auttaessaan tyttöä palaamaan kotiinsa haltioiden luokse Emil ja Nick tempautuvat seikkailuun, josta selviytyäkseen heidän on kaivettava kaikki taikatemput hihastaan. Ennen kuin matka on lopussa, Emil joutuu kohtaamaan omaa menneisyyttään varjostavan salaisuuden.

Häkkilintu aloittaa seikkailullisen fantasiaduologian, jonka jälkimmäinen osa Hopeasiipi ilmestyy syksyllä 2026." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Tämä Anniina Mikaman uutukainen vaikutti kiinnostavalta sirkusteemansa vuoksi. Täytyypä myös heti alkuun myös kehua lempikuvittajani Kaisu Sandbergin taiteilemaa upeaa kantta. Wau!

Emil on sirkuksessa kasvanut poika, joka on menettänyt pienempänä vanhempansa tuhoisassa tulipalossa ja on nyt vanhan eläintenhoitajan Sharifin ja tämän vaimonsa Waldan hoivissa, yhä sirkuksen mukana kiertäen. Nyt sirkusta johtaa maagikko Nick, joka aikoinaan pelasti pienen Emilin liekkimerestä, ja kaavailee Emilistäkin taikuria. Emiliä toki kiehtoo Nickin taikatemput, mutta hän haluaisi taitoratsastajaksi, kuten hänen isänsä oli. Nick vastustaa kuitenkin kovasti pojan haaveita.

- Emil, on olemassa kokonainen toinen maailma, joka on meiltä ihmisiltä salattu. Taikuuden maailma. Viisaat ovat kautta aikojen saaneet sieltä neuvoja, mutta sen kanssa ei ole leikkimistä. Jos et ole varuillasi, se voi viedä sinut mukanaan. (s. 37)

Nickin huoneessa on rautaisessa häkissä mitä kauneimmin laulava lintu, jota Emil tykkää aina välillä käydä ihailemassa salaa. Hän ei ole ajatellut linnussa olevan mitään erikoista, kunnes erikoinen Tibert-niminen mies saapuu sirkukseen vaatimaan lintua itselleen. Emil tulee päästäneeksi linnun karkuun ja lähtee seuraamaan tätä metsään. Siellä hänelle selviää, että lintu olikin nuori haltiatyttö Jinny, jonka Nick oli vanginnut rautaiseen häkkiin. Myös Tibertin todellinen olemus paljastuu Emilille ja mukaan lyöttäytyneelle Nickille. Kovan taistelun jälkeen he lupaavat saattaa Jinnyn takaisin haltiamaahan, jonne he löytävätkin reitin. 

Ja miten hän olikaan ihaillut Nickiä ja tämän taikuutta! Sisimmässään hän oli aina halunnut uskoa, että taikuus oli todellista. Se oli salaisuus, joka oli yksinomaan Nickin hallussa. (s. 246)

Emil on aina ihaillut ja kunnioittanut Nickiä, vaikka muut ovat varoitelleet hänestä. Selviääkin, ettei Nick todellakaan ole haltiamaassa ensimmäistä kertaa, eikä hän ehkä ollutkaan niin tietämätön häkkilintunsa todellisesta olemuksesta. Kolmikon matka tyssää siihen, kun häijyt vuoren peikot kaappaavat Nickin ja Jinnyn leiriinsä, ja Emilin on lähdettävä pelastamaan heitä. Peikkovuorella Nickistä alkaa selvitä yhä huolestuttavampia piirteitä. Saako Emil pelastettua Jinnyn, voiko hän enää luottaa Nickiin ja ovatko peikot ja haltiat pian sodassa keskenään? Emil löytää myös uuden kyvyn itsestään ja hänelle selviää, mikä hän oikeasti on, ja miten sirkuksen tulipalo sai aikoinaan alkunsa.

"Emil! Muista kuka olet! Kutsu lintuja ja metsän eläimiä, ja ne vastaavat sinulle. Kutsu tuulta, ja se kantaa sinua! Tule siksi, joksi sinua kerran kutsuttiin. (s. 252)

Häkkilintu alkaa sirkushuumalla ja magialla, mutta muuttuu aika pian seikkailuvoittoiseksi tarinaksi, jossa juonittelulta ja paljastuvilta salaisuuksilta ei voi välttyä. Kirjasta huokuu vahva luontoyhteys, ihan kuten Mikaman aiemmasta teoksesta Myrrys. Nyt ollaan vain Irlannin metsissä, vaikka minun oli jotenkin hankala sijoittaa tarinaa sinne. Aina välillä piti muistutella itseäni, että nyt ei olla Suomessa vaan Irlannissa. 

Haltiamaahan eli Viheriään laaksoonkin päästään ihan lopussa, jossa Emilin on tehtävä vaikea valinta: jäädäkö sinne vai palatako ihmisten maailmaan. Hänen olisi hyvästeltävä iäksi tärkeäksi tullut Jinny. Varsinaisia romanttisia juonenkäänteitä tässä kirjassa ei ole, eikä se minusta sellaista kaipaakaan. Pientä ihailua toki Emilillä on kaunista Jinnyä kohtaan, ja mistäpä sitä tietää, mitä kirjaparin seuraavassa osassa tapahtuu.

Olin odottanut enemmän sirkustelua, magiikkaa ja vähemmän seikkailujuonista kirjaa, joten en ollut ihan niin innoissani tämän kirjan luettuani. Peikkovuorille sijoittuvat jaksot koin hiukkasen tylsiksi/epäkiinnostaviksi ja lukeminen niiltä osintakkusi, mutta pidin kovasti alun sirkusosuuksista ja lopun haltiamaasta. Mielenkiinnolla jään odottelemaan, mitä seuraava osa tuo tullessaan.

Aion vinkata tätä 5.-luokkalaisille paljon lukeneille, sillä tämä on oikein sopiva varhaisnuorten fantasia olematta liian jännä. Kaseillekin tämä voisi ehkä mennä.

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Kun maailma keinahtaa radaltaan: Jandy Nelson

Kun maailma keinahtaa radaltaan: Jandy Nelson. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2025

Englanninkielinen alkuteos (2024): When the world tips over. Kansi: Theresa Evangelista. Sivujen kuvitukset: Jessica Cruickshank

"Villi romaani täynnä rakkautta, salaisuuksia ja lumoa

Kun maailma keinahtaa radaltaan on sisarusten välisen kilpailuhengen, sukukirousten ja rakkaustarinoiden ketju. Se on monisyinen tarina yhden perheen menneisyydestä, osoitus siitä, että vain historiansa tuntemalla voi muuttaa tulevaisuutensa.

Fallin sisarukset elävät Pohjois-Kalifornian viiniseudulla. Vuosia sitten heidän isänsä katosi salaperäisesti ja rikkoi perheen palasiksi. Nyt 12-vuotias Dizzy Fall näkee henkiolentoja ja toivoisi olevansa romanttisen kirjan päähenkilö. Miles Fall, 17, on komea älykkö ja koirakuiskaaja, joka haluaa epätoivoisesti löytää unelmiensa miehen. Yhdeksäntoistavuotias Wynton Fall vetää ihmisiä puoleensa ja on virtuoosimainen viulisti törmäyskurssilla tähteyteen… ellei tuhoa sitä ennen itseään.

Arvoituksellinen sateenkaaritukkainen Cassidy keikauttaa Fallien maailman raiteiltaan. Onko hän enkeli? Pyhimys? Vai ihan tavallinen tyttö? Jollain tapaa hänellä on voima muuttaa heistä jokaista. Mutta ennen kuin selviää, kuka hän on, tapahtuu onnettomuus ja Fallin perhe rikkoutuu pahemmin kuin koskaan. (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Huhhuh, onpas paksu järkäle, oli ensiajatukseni tästä Jandy Nelsonin kirjasta. Kauankohan minulla menee taas tämän  yli 560-sivuisen kirjan lukemiseen, tuskastelin. Noh, arvatkaapa, menikö minulla kauaa tämän lukemiseen? Eipä ei. Olen häkeltynyt, hämmentynyt, sanomattoman onnellinen, että sain lukea näin mahtavan kirjan! 

Kun maailma keinahtaa radaltaan kertoo Paradise Springissä asuvan Fallin perheen tarinan. Se esittelee hyvin omalaatuisen perheen: 12-vuotiaan Dizzyn, jonka tukka on tumma kikkarapehko, joka näkee heidän tilansa pihalla haamuja, mm. suutelevat mieshaamut, joka on kiinnostunut erikoisista tiedonjyväsistä, joka rakastaa hulttioveljeään Wyntonia sekä Täydellistä Milesia (joka ei taas anna vastarakkautta pikkusiskolleen) ja näkee sanat väreinä. Dizzy höpöttää (äidin mielestä) kohtaamastaan  sateenkaaritukkaisesta enkelistä, joka pelasti Dizzyn jäämästä rekan alle (tätä hän ei kerro äidille). Dizzy suree myös sitä, ettei hänen rakas ystävänsä Lisko enää pidä hänestä, vaan Melindasta. 

Jälleen kerran hän joutui kasvokkain sen tosiasian kanssa, ette rakkaus aina ollut kaksisuuntaista.

Heidän isänsä ei vastannut heidän rakkauteensa. Siksi hän oli lähtenyt. (s. 429)

Täydellinen Miles, 17,  ei ole oikeastaan täydellinen. Hän on vain verhoutunut täydellisyyden valepukuun. Oikeasti hän on lopettanut koulun ja viettää päivät mustan labradorinnoutajan, Sandron seurassa. Kukaan ei tiedä, että he voivat kommunikoida telepaattisesti. Miles kerää toki ihmisten katseet, sillä hän on uskomattoman komea. Hän on perinyt piirteensä isältään Theo Fallilta. Miles on myös melko vasta suudellut ensimmäistä kertaa poikaa ja tajunnut, että hän on homo. Hän rakastaa lukemista ja kirjoittaa runoja. Hän ei tiedä itkevänsä unissaan kadonneen isänsä perään. Hän vihaa isoveljeään Wyntonia, joka on tehnyt hänelle vastikään hyvin inhottavan teon. Hän kohtaa Sandron kanssa kirjoja rakastavan, sateenkaaritukkaisen tytön, joka tuoksuu kukilta.

Jokin ei tuntunut todelliselta. Hänelle oli joskus aiemminkin tullut samanlainen tunne, kun lukeminen muuttui enemmänkin hengittämisen kaltaiseksi ja hän tiesi jättäneensä todellisen elämän taakseen ja sielu oli siirtynyt hänen ruumiistaan tarinaan. Mutta hänestä ei ollut koskaan tuntunut tältä toisen ihmisen kanssa - toisen ihmisen takia. (s. 76)

19-vuotias Wynton on saanut perheen äidiltä, Bernadetteltä porttikiellon heidän taloonsa, sillä hän on romuttanut äidin auton ja joutunut putkaan rikottuaan isoisoisää, Alonsoa esittävän patsaan. Isoveljeään jumaloiva Dizzy on kuitenkin salaa päästänyt veljensä vintille nukkumaan. Wyntonilla on uskomaton musiikin lahja - sen hän lienee perinyt trumpettia soittavalta isältään. Wyntonin soitin on viulu, ja hänellä on tulossa pian merkittävä keikka. Häntä harmittaa, miksei äiti ole kiinnostuneempi hänen soitostaan. Wynton on käyttäytynyt kamalasti nuorempaa veljeään, Täydellistä Milesia kohtaan isän lähdön jälkeen. Wynton itkee aina soittaessaan, minkä takia hän pitää aurinkolaseja.

Hän yritti olla olematta kusipää, todella yritti, mutta ei koskaan oikein edistynyt tavoitteessaan. Kun hän ei soittanut viulua, hän tylsistyi. Niin kuin kaada-bensaa-kurkkuun-ja-sytytä-tulitikku-tylsistyi. Ja hänelle tuli nälkäinen olo, elämännälkäinen, elämänkyltymätön. Silloin hän teki kaikkea mitä ei olisi pitänyt. (s. 90-91)

Myös Clive-setä asuu Fallin perheen tiluksilla, joka on siis aiemmin ollut Fallin suvun suuri viinitila, jonka Alonso Fall on aikanaan perustanut vaimonsa Marian kanssa. He toivat Espanjasta mukanaan ihmeköynnökset, ja heidän viininsä on aikanaan saanut arvostelijat vuodattamaan ylisanoja. Theo Fallin katoamisen jälkeen viininvalmistus loppui. Bernadette ei salli alkoholisoituneen Cliven tulevan heidän taloonsa, mutta Dizzy ja Miles vierailevat setänsä luona säännöllisesti. Setä soittaa trumpettia ja näkee enneunia.

Sitten on äiti Bernadette, jonka The Blue Spoonful -ravintolan annokset saavat ihmiset sekaisin onnesta. Bernadette kaipaa yhä miestään, joka lähti hänen odottaessaan Dizzyä ja jätti hänet kolmen lapsen yksinhuoltajaksi. Hän kattaa yhä aterian miehelleen ravintolaan joka ilta. 

Sitten tapahtuu onnettomuus - Wynton jää auton alle sen jälkeen, kun on soittanut uskomattoman keikan. Hänet pelastaa sateenkaaritukkainen Cassidy, joka antaa pojalle ensiapua ja hälyttää ambulanssin. Wynton makaa koomassa, kun tuo mystinen tyttö vierailee juttelemassa hänelle kenenkään tietämättä. 

Cassidy kertoo Wyntonin vuoteen vierellä omaa tarinaansa. Hän ei suinkaan ole enkeli, vaikka Dizzy niin lujasti siihen uskoo. Hän on kulkenut 14 ensimmäistä vuotta elämästään äitinsä Marigoldin kanssa asuntoautolla ympäriinsä etsien täydellistä Pikkukylää, johon asettua. Cassidy on kärsinyt yksinäisyydestä, vakaan turvallisen aikuisen puutteesta, isän kaipuusta ja juurettomuudesta koko elämänsä. Ailahtelevainen, epävakaa äiti on ollut hänen ainoa ystävänsä, kotiopettajansa, roolimallinsa. Äiti nautti miesten seurasta, toi toinen toistaan erikoisempia tyyppejä heidän asuntovaunulleen ja Cassidy joutui kestämään niitä - ja seksin ääniä. Välillä äiti tipahti omaan Äänettömään maailmaansa, jolloin Cassidy oli ihan omillaan. Kun kaksikko sitten vieraili Paradise Springissä, 13-vuotias Cassidy tapasi ihanan vaaleahiuksisen, viulua soittavan pojan, jonka kanssa hän tunsi hämmästyttävää yhteyttä. 

Wyntonin onnettomuus saa liikkeelle tapahtumaketjun, jossa Miles lähtee hakemaan Cassidyä Felix-nimisen kokkipojan ja Dizzyn kanssa - heidän toiveenaan on saada tuo pelastava enkeli parantamaan Wynton (heillä ei ole aavistustakaan, että Cassidy vierailee Wyntonin luona jo säännöllisesti). Mitä heidän määränpäässään odottaakaan? Kaiken lisäksi tuo Felix tietää uskomattomia tarinoita Fallin suvusta. Felixin katse saa Milesin hämmentymään, vaikka tämä sanoo, ettei ole saatavilla. Kuitenkin Miles huomaa heidän välillään sähköä. Miten joku voi olla niin innostunut kaikesta näkemästään kuin Felix? Hän on Milesin mielestä ihmeellisin tyyppi, jonka hän on koskaan tavannut.

En halua paljastaa tämän enempää juonesta, joka avautuu lukijalle ällistyttävän upealla tavalla kerros kerrokselta. Cassidyn traaginen tarina hänen itsensä kertomana, Bernadetten lähettämättämät kirjeet pojilleen, joissa hän lopulta tunnustaa kaiken, Milesin surulliset sähköpostiviestit isälleen, Fallin sukutarina sadunomaisesti kerrottuna, ja se, miten kaikki lopulta kiertyvät toistensa tarinoihin ja kaikilla on joku tärkeä roolinsa tässä tarinassa, kaikki nämä saivat minut rakastamaan tätä kirjaa. Kaikessa takana on tietysti rakkaus, oli se sitten rakkaus veljeä, äitiä, isää kohtaan, tai kipinöivää romanttista rakkautta jotakin ihanaa kohtaan. Muitakin vahvoja tunteita tässä tarkastellaan: kateutta, joka kulminoituu Fallin suvun kirouksenomaisena sisaruskateutena sekä isän, aviomiehen, ensirakkauden tai äidin ikävää. 

Rakas isä,

missä sinä olet? Miten saatoit jättää minut näiden ihmisten luo?

 

Miles (s. 85)

Kirjan henkilöt ovat uskomattomia persoonia, joiden tarinoita suorastaan ahmin itseeni. Surullinen Miles ei ymmärrä, miksi isoveli on alkanut vihata häntä ja miksi isä jätti heidät noin vain. Sandro-koira nokkeline viisauksineen on aivan hulvaton hahmo. Paljastuu, ettei Miles ole ainoa, joka ymmärtää koiran puhetta. Wynton taas on herkkä, väärinymmärretty musikaalinen lahjakkuus, joka ei ehkä vihaakaan Milesiä, kuten tämä luulee. Dizzy on hilpeä esiteini, joka ei ymmärrä, miksei rakkaus voi aina olla kaksisuuntaista. Miksi Lisko ei rakasta häntä enää? Miksi isä jätti heidät ja Miles itkee joka yö? Miksi Miles ei tykkää Dizzystä ja hänen hienoista tiedonjyväsistään?

Tämä kirja sopii hyvin Pride-kuukauden kirjaksi luontevalla sateenkaarevuudellaan. Kirjan paksuuden vuoksi tätä en välttämättä ota vinkkauksiin mukaan, mutta suosittelen kyllä kovasti paljon lukeville (15+) nuorille, jotka rakastavat erilaisia ihmiskohtaloita, sukutarinoita ja rakkaustarinoita. Tätä suosittelen erityisesti myös aikuisille, etenkin sellaisille, jotka haluavat tietää, mikä tekee YA-kirjallisuudesta niin erityistä. Kun maailma keinahtaa radaltaan on siitä malliesimerkki, miten paljon erilaisia teemoja voi yhdistää luontevasti uskomattoman upeaksi lukukokemukseksi, jossa lukija ei kuitenkaan menetä toivoaan.

Annan tälle arvosanaksi täydet 5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Harhakoto: Reetta Vuokko-Syrjänen

 Harhakoto: Reetta Vuokko-Syrjänen. Hertta 2025

Kansi: Karin Niemi

"14-vuotiaan Anin elämä rajautuu tamperelaiseen betonilähiöön. Koulussa häntä kiusataan oudosta nimestä ja halvoista vaatteista, ja kotona työtöntä äitiä kiinnostavat enemmän true crime -dokkarit kuin kaupassakäynti.

Erityisen surkeana päivänä Ani purkaa kiukkunsa kirjeeksi ja heittää paperin ikkunasta. Kirjeen nappaa ohikulkeva sorsa, joka Anin yllätykseksi tuo myöhemmin nokassaan vastauksen Ikiltä.

Iki kertoo elävänsä Lintukodossa, ihanassa paratiisissa, jossa meri on lähellä ja Emo pitää huolta pienestä yhteisöstä. Anin lähiöarki kiehtoo Ikiä vähintään yhtä paljon kuin Lintukodon ihmeet Ania. Mutta Ani ja Iki eivät aavista, että sorsan kantamat kirjeet sysäävät pian molempien maailmat syöksykierteeseen…

Harhakoto on vääristyneen realistinen mysteeri: mikä on totta ja mikä ei, ja miten nopeasti kaikki voi romahtaa?"(Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale. ***

Innostuin kovasti Reetta Vuokko-Syrjäsen dystopiasta Syntykeho eli miten juosta pakoon ilman jalkoja, joten tottahan toki halusin myös lukea välittömästi hänen ensimmäisen nuorille suunnatun kirjansa. Minua ilahdutti jo ennakkoon kansikuvan veikeä sorsa ja vielä enemmän kirjan mukana tullut ihana sorsatarra, joka nyt koristaa läppärini kantta. Ihana yksityiskohta, rakastan tällaisia!

                                              Tarra: Karin Niemi

14-vuotiaalla Anilla ei ole helppoa: koulussa Rasmus kavereineen kiusaa häntä milloin mistäkin, äiti on vähän turhan huoleton kasvattamaan poikaansa ja nyt hänen ainoa tuki ja turvansa, Suski-täti ja Kiira-serkku muuttavat. Ani kirjoittaa turhautumisensa puuskassa kirjeen, johon hän vuodattaa koko sydänverensä ja viskaa sen pihalle. Mutta mitä kummaa, pihalla tepasteleva sorsa nappaa sen nokkaansa ja lentää pois kirje mukanaan. Ja eräänä päivänä tämä sorsa koputtelee Anin ikkunaan kirje nokassaan. Se on Iki-nimiseltä tyypiltä, joka sanoo asuvansa Lintukoto-nimisessä paikassa. Tuo paikka kuulostaa hyvin tarunomaiselta paikalta, jossa Emo pitää huolta laumastaan, Iki ei tiedä nykymaailman asioista tuon taivaallista ja kutsuu muita ihmisiä lähellään Siipisisaruksiksi. Eihän tuollaista paikkaa ole olemassakaan, joten onko Ikikään todellinen?

Entä jos mun maailma olikin se harha? Jos Ikin maailma oli totta, voisinko mä paeta tätä kaikkea sinne, Ikin luo? (s. 46)

Anin ja Ikin kirjeenvaihto kuitenkin jatkuu, ja kaikki on tämän mystisen sorsan varassa, joka lopulta saa kannettavakseen myös paperia Ikille. Ani huomaa, että hänellä on tunteita Ikiä kohtaan, ja pikku hiljaa hänen on uskottava, että Iki on todellinen henkilö. Mutta missä on Lintukoto? 

Mä en ehkä ymmärtänyt Ikin Taivaanmunaa ja uutta maailmaa, mutta yhden mäkin tajusin: me ei kumpikaan sovittu meidän maailmoihin. (s. 83)

Anin äiti on usein poissaoleva, hänellä on elämänhallinta hukassa ja Ani joutuukin ottamaan vastuuta pärjäämisestään. Suskin ja Kiiran poissaolo jäytää häntä. Äiti valottaa eräänä päivänä syytään sille, miksi hän on niin vihainen kaikille uskonnollisille ryhmille, kuten heidän ovellään käyville Jehovan todistajille. Näin Ani saa tietää myös jotain tärkeää Kiira-serkun taustasta.

Silloin mä tiesin sen. Että vaikka muu maailma pitäisi meitä millaisina luusereina tai syntisinä tahansa - 

Mä tulisin olemaan se yksi ihminen, joka ei tuomitsisi Ikiä. (s. 54)

Pikku hiljaa Ikin kirjeistä alkaa kuultaa ikävä sävy ja Ani aavistelee, että Iki saattaa olla vaarassa. Lintukoto ei ehkä olekaan niin auvoisa paikka, kuin alussa vaikutti. Anin on tehtävä jotakin, ja siinä apuna saa olla uskollinen sorsa, joka paahtoleivänpalasten voimalla auttaa. Silti Ani tarvitsee toki myös muiden kuin sorsan apua. Löytyykö apu Suskista, ainoasta luotettavasta aikuisesta Anin elämässä? 

"Mä luulin, että me ollaan onnellisia. Mä luulin, että meillä oli kaikki hyvin." (s. 97)

Harhakoto käsittelee hyvin perusteellisesti köyhyyttä ja kiusaamista, mutta myös sitä, kuinka tärkeää nuorella olisi olla edes yksi vakaa aikuinen turvanaan. Mitä, jos se ainoakin osoittautuu epävakaaksi? Kirja alkaa maagisrealistisena, hiukan mystisenä, mutta etenee pikkuisen jännärimäisiin tunnelmiin loppua kohti. Juoni osaa kyllä yllättää totisesti. En siksi halua paljastaa liikaa, jotta muutkin yllättyisivät. 

Viime aikoina köyhyyttä on käsitelty muissakin nuortenkirjoissa, kuten  Mila Teräksen Iso hyppy ja Tiia Mattilan Humalan soundtrack -romaaneissa. Tämä onkin hyvin tärkeä aihe ottaa esille. Myös koulukiusaamista on käsitelty viime aikoina tämän kirjan lisäksi esimerkiksi Annika Perkiön Herra Wolterin karnevaali ja Stefanie Tuurnan Maamaa -romaaneissa.

Pidin kovasti tässä kirjassa näiden yllä mainittujen teemojen käsittelystä, mutta en ole ihan varma, pidinkö siitä, mihin tämän juoni lähti sitten menemään, vaikka totaalisen yllättävä olikin. Mahtavaa, että alussa rasittavan lusmuileva äiti alkaa oppia virheistään ja ryhdistäytyy tarinan edetessä. Kirjeitä välittävä sorsa on sympaattinen hahmo, joka tarjotuista leipäpalasista huolimatta näykkii Ania sormesta. Jotakin jäi kuitenkin puuttumaan, tai jotakin oli ehkä liikaa, jotta olisin nostannut tämän korkeammalle lukukokemuksena.

Annan arvosanaksi tälle 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kiiltomato

Lue meille äitikulta

Hylätyt: Hanna van der Steen

 Hylätyt: Hanna van der Steen. Kvaliti 2022

Kansi: @ Michael Kingdom

"Kolme erityistä sisarusta, Saaru, Jami ja Madu, on hylätty pieninä metsän keskellä sijaitsevaan Huvilaan. Heidän karua elämäänsä piristävät Lumottujen esitykset, joita he käyvät katsomassa salaa tunteettomien Gammo-olentojen hallitsemassa Vilagossa.

Eräänä päivänä Huvilan hirsien välistä leijailee kirjekuori. Se työntää nuoret seikkailuun, jonka aikana heille selviää, miten he liittyvät yhteen maan kohtalon kanssa.

Hylätyt on ajankohtainen, moderni fantasiaromaani maailmasta, jota hallitsee vallanhimon turmelema ja laittomasti vallan kaapannut hallitsija. Diktaattori orjuuttaa alamaisensa kutomansa valheiden verkon avulla, mutta onneksi on myös niitä, jotka näkevät verkonsilmien läpi."

Oma arvio:

Hylätyt oli vuoden 2022 viimeisenä ilmestynyt kotimainen YA-kirja. Kirjan synkänpuhuva, aika koruton kansikuva antaa vihiä synkästä ja pimeästä sisällöstä. Eikä tämä fantasiaromaani olekaan maailmaltaan mikään aurinkoisin mahdollinen.

*** Tähän alkuun spoilerivaroitus: paljastan jonkin verran juonikuvioita, joten jos et haluaa tietää liikaa, älä lue enempää. ***

Kirjan alussa esitellään keskenään metsän keskellä asuvat erikoiset sisarukset, Saaru, Jami ja Madu, ikäjärjestyksessä kuudestatoista yhdeksään. Saaru on erikoisen karvainen ihmiseksi, Jami osaa muuttua näkymättömäksi (ja myöhemmin hän saa myös outoja leijumiskohtauksia tunnekuohuissaan) ja nuorimmainen Madu ei osaa kommunikoida kuin murisemalla ja ölisemällä epämääräisesti. Hän kärsii ilmeisesti erilaisista aistihäiriöistä. Lukijalle ei tietenkään aluksi paljasteta hirveän paljoa, mutta sen saa heti tietoonsa, että kolmikon äiti on jättänyt heidät vuosia sitten jostain pakottavasta syystä Huvila-nimiseen mökkiin turvaan. Mitä vaarallista kirjan maailmassa sitten on? 

Davastia-nimisen kaupungin on ottanut haltuun joku hirmuhallitsija, jossa työläisten vartijoina toimivat androidimaiset olennot gammot. Kaupungissa, jossa lapset vierailevat ruokaryöstöretkillään, ihmisten ainoa ilo työteon ja kurjuuden keskellä on Lumottujen esitykset. Lumotut ovat lapsilahjakkuuksia, jotka esittävät toinen toistaan upeampia esityksiä ja näitä vilagon asukkaat saavat katsella lumovisioillaan. Lumottuja myös kirjan päähenkilökolmikko ihailevat, ja Saaru on erityisen ihastunut nuoreen poikaan, joka esiintyy nimellä Absarokee.

Lapset löytävät äidin jättämän viestin mökistä, jossa tämä kehottaa heitä etsimään A. Lumo nimisen, Lux-saarella asuvan herran. Alussa he jättävät viestin omaan arvoonsa, mutta myöhemmin olosuhteiden pakottamana kolmikko lähtee vaaralliselle matkalleen etsimään äitiään. Kirjan maailma vilisee mitä erikoisempia eläimiä, kuten korppingeja, faaksiaisia, buffalontteja, kasveja ja hedelmiä. Hirviö on kolmikon oma lemmikki, sammalsusi, joka kykenee tarvittaessa naamioitumaan ympäristöönsä. Lapset tulevat myös huomaamaan, ettei kaikki hedelmiä kannata syödä, sillä osalla on päihdyttäviä vaikutuksia. 

Kultainen hedelmä tuntui lämpimältä, sileältä ja painavalta Jamin kädessä. Sen savuinen, makea tuoksu sai hänet melkein pyörtymään ilosta. (s. 66)

Lux-saarella he tapaavat ystävällisen, mutta hiukan erikoislaatuisen naisen, Rouva Adelen, joka paljastuukin Lumottujen kouluttajaksi! Nyt Saarulla, Jamilla ja Madulla on mahdollisuus päästä itsekin esiintymään. Lasten täytyy vain allekirjoittaa eräs sopimus. Tosin Jami on näkymättömyydessään ja Madu tottelemattomuudessaan ja kommunikointiongelmiensa vuoksi pois pelistä, mutta Saaru pääsee treenaamaan esiintymistä karvoituksineen päivineen. Stailattuna hän jopa tuntee itsensä kauniiksi.

Hänellä on silti huono itsetunto liikakarvoituksensa takia, eikä harjoittelukaan alussa tuota toivottua tulosta. Viimeinkin Saaru tapaa myös ihailemansa Absarokeen, joka vaikuttaa kuitenkin melko vetäytyvältä. Lux-saarella paistaa aurinko, ja lapset saavat syödäkseen mitä herkullisinta ruokaa. Shaala-juoma vie janon mennessään. Lux-puistoon pääsevät huvittelemaan aina ne, joiden esitys on mennyt rouva Adelen mielestä parhaiten. Tosin Saaru huomaa, etteivät Lumotut lapset olekaan niin täydellisiä läheltä katsottuna kuin lumovision kautta katsotuissa esityksissä. 

Löytävätkö lapset herra A. Lumon ja äitinsä? Kirja juonikuvioissa vilisee taikuutta ja valtakeinottelua - hiukan minulle tulee mieleen Stephanie Garberin Caraval-trilogian maailma. Välillä kirja vaikuttaa  saturomaanimaiselta, etenkin kun lapset seikkailevat metsässä outojen mielikuvituksellisten eläinten seassa. Kirjan kammottavat valtarakenteet gammoineen ja älylaitteet, kuten ranteisiin kiinnitetyt lumovisiot ja tietokonetta muistuttava tarinakone, jota lapset kantavat kirjan alussa mukanaan, taas tuovat kirjaan dystopiamaisia piirteitä. Minulle tulee hiukan mieleen Veera Salmen Oboin kirjan maailma.

Minulla oli hieman käynnistymisvaikeuksia kirjan alussa. Oli hirveän hankala päästä sisään näiden erikoisten lasten elämään ja siihen, miksi he siellä metsän mökissä asustelivatkaan. Nuorimmainen, puhekyvytön Madu, joka jatkuvasti sooloili ja oli tottelematon, aiheutti jostain syystä ärsytystä minussa sympatian sijaan. Todella rasittavaa, että hän jatkuvasti tyyliin poltti tärkeitä juttuja ja pölli hedelmät itselleen.  En oikein kiintynyt keneenkään henkilöistä sen syvemmin, ja Saarun liikakarvoitus vaikutti jotenkin liian omituiselta ja vastenmieliseltä, kun hän kuitenkin on ihminen eikä peikko. (ehkä nyt minun ennakkoluuloisuus ja suvaitsemattomuus vain paljastui, tiedä häntä.) Jamin taito muuttua näkymättömäksi oli ehkä kiehtovinta. Kaikki kai haaveilee joskus siitä, että voisi olla näkymättömänä eli kärpäsenä katossa. Näkymättömyydessä on myös huonot puolensa, kuten Jamikin välillä kokee.

Kirja alkoi mielestäni kunnolla kiinnostaa vasta siinä vaiheessa, kun Saaru, Jami ja Madu saapuivat Lux-saarelle rouva Adelen hoteisiin. Lopussa valui lukijan tyydytykseksi lopultakin tietoa siitä, miksi erikoiset lapset olivat kirjan alussa keskenään keskellä metsää, missä heidän äitinsä on ja miten kaupunki oli joutunut kurimuksen alle. Ja miten sen voisi mahdollisesti pelastaa. Mielenkiintoinen yksityiskohta on unelmat, joita vilagossa imetään pois ihmisistä ja ne jäävät kellumaan taivaalle varjostaen kaupunkia. Siksikin ihmisten elämä kaupungissa oli niin ankeaa, kun heiltä oli viety unelmatkin pois ja auringonvalo blokattu. Lux-saaren yllä taas unelmia ei kellu, joten siksi siellä paistaa aurinko.

- Unelmien hautuumaa taivaalla! Miten merkillistä, Saaru kuiskasi. (s. 45)

Selkeä kieli ja lyhyehköt luvut tekevät kirjasta melko helpohkolukuisen. Toisaalta taas nopeasti vaihtuvat juonikuviot, etenkin ensimmäisellä puoliskolla, vaikuttavat minusta hiukan sekavilta. Hylätyt on kuitenkin hyvin omalaatuinen, kiehtova ja eteneväjuoninen fantasia, jota suosittelen noin 14-vuotiaista eteenpäin. Siinä on myös selvästi syvempää, yhteiskunnallista, kehollista ja somen tuomaan julkisuuteen liittyvää sanomaa, johon en nyt kuitenkaan pureutunut tässä arviossani. Olen liian laiska miettimään syvempiä merkityksiä.

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Hylätyt muualla:

STT info

Goodreads

Risingshadow

Emotion Zine

Hämeenlinnan kaupunkiuutiset

Samantyylistä luettavaa: 

Veera Salmi: Oboin kirja

Stephanie Garber: Caraval-trilogia

Myrrys: Anniina Mikama

 Myrrys: Anniina Mikama. WSOY 2021

Kansi: Riikka Turkulainen, iStockphoto

"Mestarillisen kertojan uusi seikkailu!

Myrrys on vanhaa suomen kieltä ja tarkoittaa tietäjää. Taikuri ja taskuvaras -trilogian tekijän vetävä historiallinen seikkailuromaani, jossa on mukana ripaus muinaista magiaa.

15-vuotias orpo Niilo elää kovissa oloissa Kivihalmeen talon kasvattina. Hän ei muista omaa menneisyyttään, mutta siihen liittyy jotakin, mistä ei puhuta. Kun talossa tarvitaan tietäjän apua, ottaa mahtava myrrys palkkioksi avustaan Niilon rengikseen ja päättää perehdyttää hänet parantamisen ja tuonpuoleisen taikuuden saloihin. Elämä korpimetsän armoilla kasvattaa Niilosta vahvan ja rohkean ja hän löytää omat voimansa. Monien seikkailujen ja käänteiden kautta vaietut salaisuudet paljastuvat ja Niilo nousee vastustamaan heitä, jotka ovat tehneet hänelle vääryyttä."(WSOY)

Lukunäyte 

Oma arvio:

Pidin tosi paljon Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras -esikoistrilogiasta, joten lisäsin ehdottomasti hänen tänä syksynä ilmestyvän nuortenkirjan lukulistalleni, kun näin sellaisen olevan tulossa. Tiesin ja aavistelin kyllä jo ennakkoon, että Myrrys tulisi olemaan hyvin erilainen kuin kirjailijan aiempi trilogia. 

Myrrys tuo hyvin vahvasti mieleen vuonna 2019 ilmestyneen Meri Luttisen romaanin Myrskynsilmä, jossa seikkaillaan myös historiallisessa Suomessa ja tuodaan tarinan myötä lukijalle tietoa suomalaisesta kansanuskosta ja -perinteistä. Myrrys ei ole kuitenkaan niin juonivetoinen eikä fantasiaelementtejä juurikaan ole. Kirjan miljöönä on suurimmassa roolissa suomalainen metsä kaikessa monimuotoisuudessaan, kun taas Myrskynsilmässä oleskeltiin paljon myös kylissä.

Kirjan päähenkilö Niilo on 14-vuotias kun eräällä metsästysretkellä karhu hyökkää hänen kasvattiperheensä pojan, Akselin kimppuun. Niilo pelastuu karhun raivolta, sillä metsä ottaa hänet suojiinsa, metsänpeittoon.  Ilkeä ja pahansisuinen Akseli syyttää myöhemmin Niiloa siitä, että yllytti karhun puraisemaan Akselia, vaikka hän itse ei kunnioittanut metsää eikä kontiota. Niinpä Niilo joutuu taas kokemaan kohtuuttoman rangaistuksen  perheessä, jossa hänestä ei ole oikein koskaan välitetty. Kun Akselin purema ei tunnu parantuvan, lähetetään nuori Niilo hakemaan viimeisenä keinona pelättyä myrrysmiestä Martinia hoitamaan Niiloa. Perheen isäntä, Juhani, ei arvosta myrrysmiehen kykyjä, mutta hän ei keksi enää muutakaan. Niinpä Niilo joutuu pelko kurkussaan vaaralliselle ja pitkälle matkalle hakemaan tuota pelättyä tietäjää.

Isokokoinen, erakkona metsätöllissään asuva Martin ei ehkä olekaan niin paha kuin Niilo pelkäsi. Ainakin hän antaa pojalle yösijan ja tarpeeksi ruokaa syödäkseen. Kun myöhemmin Kivihalmeella tämä huomaa, kuinka huonosti Niiloa siellä kohdellaan, hän ovelana vaatiikin poikaa työmiehekseen palkaksi Akselin parantamisesta. Niilo on aluksi kauhuissaan, sillä hän vielä arastelee Martinia, mutta lähtee kuitenkin mukaan - eihän hän muutakaan voi, sillä Juhani uskoo tehneensä voitokkaat kaupat. Eihän Niilosta ollut heille kuin harmia!

Minulla ei ole mitään annettavaa sinulle, tiedä se. Mutta en aio myöskään pyytää sinulta mitään, ainoastaan toveruutesi. Ja jos sinä jonakin päivänä päätät lähteä pois - mikä lienee väistämätöntä - se on oma asiasi. (s. 107)

Kirja perehdyttää lukijan Niilon ja Martinin elämää seuratessa moniin suomalaisiin kansanperinteisiin, parantamiseen ja hieman henkimaailman asioihinkin, kun Martin johdattaa Niilon noitarummun avulla tuonpuoleiseen tapaamaan kuollutta äitiä. Niilo oppii Martinilta paljon parantamiseen liittyviä asioita, mutta mieltä varjostaa Kivihalmeen isäntä, joka tuntuu olevan yhä katkera Niilolle ja alkaa vaatia tätä takaisin rengikseen. Niilo saa myös selville salaisuuden, joka liittyy hänen juuriinsa ja siihen hetkeen, kun hänen äitinsä toi hänet Kivihalmeen portaille tuupertuen itse hengiltä nälkiintymisen takia.

Myrrys on upeasti kirjoitettu historiallinen, 1800-luvun seikkailutarina sellaisista pitäville nuorille lukijoille. Se kunnoittaa suomalaista metsää ihastuttavalla tavalla ja Niilo ja Martin kunnoittavat metsää, metsäneläimiä ja sen henkiä siellä kulkiessaan. Heidän syvenevä ystävyytensä on myös sydäntälämmittävää luettavaa.  Muutamat kirjan kohtaukset ovat melko julmia, minkä vuoksi suosittelisin kirjaa vasta 6-luokkalaisista eteenpäin. Kustantajan ikäsuositus onkin 12+, eli aika samoilla linjoilla minun ajatusteni kanssa. 

 Hän ei nähnyt minua vain kerjäläisenä ja taakkana, ajatteli Niilo. Hän näki minut ihmisolentona, josta voisi vielä tulla jotakin, jos vain saisin mahdollisuuden. (s. 357)

Olisin kaivannut kirjaan hieman enemmän juonellisuutta, sillä koin välillä tarinan yksitoikkoiseksi. Hieno lisä on Mikaman itsensä keksimät loitsut sekä aidot kansanperinteestämme kumpuavat arvoitukset ja sanonnat tarinan lomassa. Niilo on samaistuttava, rauhallinen ja vähään tyytyväinen henkilöhahmo, joka ei ole oikein tottunut ottamaan hyvää vastaan, mutta pikku hiljaa saa itseluottamusta kohdatessaan hyviä ihmisiä. Pientä romanssinpoikastakin on ilmassa. Suurena romantiikan ystävänä olisin toki suonut sille enemmänkin tilaa tarinassa, mutta ehkä hyvä näin. Jääköhän tämä vain yksittäiseksi teokseksi, vai onko kirjalle tulossa jatkoa? Olisi mukava lukea lisää nuoren Niilon vaiheista.

Vaikka Myrrys on hyvin erilainen kuin Taikuri ja taskuvaras, aika samantyyppinen tematiikka molemmissa on: on orpo nuori, joka pääsee "mestarin" suojatiksi, oppii uusia taitoja ja paljon itsestään ja saa itseluottamusta. Siinä mielessä löydän yhtymäkohtia molemmista.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Siniset helmet

Samantyylistä luettavaa:

Myrskynsilmä: Meri Luttinen 

Maresin voima: Maria Turtschaninoff 

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

3. Historiallinen romaani

Myrskynsilmä: Meri Luttinen

Myrskynsilmä: Meri Luttinen. WSOY 2020

 

Kansi: Riikka Turkulainen

"Kaunis historiallinen fantasiaromaani esikoistekijältä

16-vuotias Kainu joutuu luopumaan entisestä elämästään ja tulevaisuuden haaveistaan, kun hänelle lankeaa suuren tietäjän rooli. Muinaissuomalaiseen fantasiamaailmaan sijoittuva seikkailu kertoo koskettavasti nuoren aikuisen oman paikan etsimisestä ja löytämisestä.

Keskikesän yöttömänä yönä Kainu seisoo punamultakehien reunalla. Nuoret tytöt löytävät riitissä paikkansa emännyyden, äitiyden tai käsityöläisyyden kehistä. Sisimpänä on viisi tietiän kehää, joista voimallisimpaan kukaan ei ole päässyt satoihin vuosiin. Kun Kainu astuu keskimmäiseen kehään, hänen osakseen lankeaa suuri tehtävä – eikä hän ole enää sama. Kainu joutuu lähtemään hurjalle ja pitkälle matkalle, jonka aikana hänen on myös selvitettävä, kuka hän itse on."(WSOY)

 Oma arvio:

Tämä(kin) kirja on sellainen, jota en oikeastaan aikonut lukea. Toisena syynä oli viimeaikainen fantasiaan kyllästyminen, toisena... niin, no, kansikuvalla ON väliä minulle! Jostain syystä kirjan kansikuva ei miellytä silmääni, sen värit on ankeat ja tyyli sellainen, että ajattelin kirjan olevan satufantasiamainen teos enemmänkin alakouluikäisille. Ei minun pirtaani tällä hetkellä sovi sellaiset. 

Kuitenkin tämä kirja osattiin vakuuttaa minulle, sillä niin muutamat työkaverit kuin kirjabloggaajatkin kehuivat kirjaa kovasti ja ajattelin sittenkin antaa tälle mahdollisuuden. Ei ole kirjaa kansiin katsominen, ajattelin. 

Kirjassa  alussa seurataan 16-vuotiaan Kainun aikuistumisriittiä kuvitteellisessa Kolmen kuninkaan kaupungissa, jossa eletään kuten muinaissuomessa. Tietiän riitissä kaikki nuoret naiset saavat tietää nyt kymmenen erilaisen kehän avulla tulevan tehtävänsä ja arvonsa kyläyhteisössä. Tulevaisuus määrittyy sen mukaan, pääseekö vaikkapa äitiyden, käsityön, emännyyden kehään vai johonkin viidestä tietiän kehistä. Kainu pääsee yllätyksekseen kymmenenteen tietiän kehään, joka on kehistä kaikkein arvovaltaisin. Riitin valmistanut kylän Tietiä vannottaa muita tyttöjä olemaan vielä vaiti Kainun kehästä, sillä sisimpään kehään pääseminen on todella harvinaista. Kainun elämä muuttuu nyt totaalisesti, sillä hän muuttaa Tietiän luo oppiin saavuttamaan parantamisen taidot.

- Näkijällä on vastuu. Näkemällä väärin voi vahingoittaa. Ja näkemällä oikein voi parantaa. (s. 53)

Kainu saa huomata, että kyläläiset suhtautuvat häneen oudoksuvasti siitä pitäen, kun tämä on aloittanut Tietiän opissa. Ystävät Hopea ja Miela alkavat etääntyä hänestä päivä päivältä enemmän. Kainulle mieheksi suunniteltu Vaito naitetaankin Hopealle siinä vaiheessa, kun Kainu löytää metsästä valkoisen suden, Viiman, joka on määrätty hänen voimaeläimekseen. Kainua susineen pidetään liian erikoisena, joten tämän on viisainta lähteä muualle, viereiseen Hohkalinnan kaupunkiin. Mukaansa Kainu saa Tietiän kaulassa riippuneen salaperäisen riipuksen. Taakse jää suru isosiskon kohtalosta, menetetyistä ystävistä ja sulhasesta. Arvostettaisiinko Kainua uudessa kaupungissa enemmän?

- Sen nimi on Myrskynsilmä. Ja se on voimakas. Muuta en tiedä.

Kainu toisti nimen hiljaa mielessään. Se kuulosti liian mahtavalta niin yksinkertaiselle esineelle. Kylmä metalli kihelmöi ihoa vasten, kun hän sujautti korun paidan alle. Osa tuntemuksesta oli jännitystä ja uteliaisuutta. (s. 95)

Hohkalinnassa Kainu törmää kuitenkin vielä isompiin ongelmiin, sillä kyläläiset kärsivät nälkää ja kurjuutta mielivaltaisesti käyttäytyvän Linnanherran takia. Yhdessä uuden ystävänsä Otavan avulla Kainu tajuaa riipuksensa, Myrskynsilmän, voiman, kunhan vain riipuksen toinen puoli on löydetty. Kainun on myös tehtävä matka salaiseen kolmanteen kaupunkiin, Sarajalaan, jonka olemassaolosta on kiistelty, mukanaan sinne kuuluva Myrskynsilmä. Matkalla Kainu oivaltaa hyvin olennaisia asioita siitä, mikä on tärkeää. Hän tutustuu nuoreen Oraan, joka auttaa Kainua tutkimaan Myrskynsilmän arvoitusta. Hän on vaikean valinnan edessä: jäädäkö turvalliseen ja täydelliseen Sarajalaan, jossa Oran silmät polttavat katseellaan, vai lähteäkö takaisin Hohkalinnaan tuhoamaan peili, joka on saattanut koko kaupungin asukkaat ahdinkoon.

- Ei kai mikään paikka - tai kukaan ihminen - ole täydellinen, vaikka haluaisi siltä vaikuttaa. (s. 281)

Kirjan muinaissuomalainen maailma kyläyhteisöineen ja parantajineen tuo minulle vahvasti mieleen viime vuosina ilmestyneet fantasiakirjat Maresin voima (Maria Turtschaninoff) ja Sinisen talon noita (Maria Carole). Kirjan alun aikuistumisriitti on myös hyvin tyypillinen monissa viime vuosina ilmestyneissä fantasioissa ja dystopioissa, esimerkkinä mainittakoon Kim Liggettin Armonvuosi ja Veronica Rothin Outolintu.

Myrskynsilmä on tasaisesti viihdyttävä fantasia, jossa on hiukan satufantasian piirteitäkin. Vaikka kirja sijoittuu kuvitteelliseen fantasiamaailmaan, tulee vaikutelma, kuin lukisi jotain muinaissuomalaista historiallista romaania. Esikoiskirja on saanut jo tunnustusta osakseen, sillä se on sekä Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia - että Topelius-palkintoehdokas vuodelle 2020.

Arvosanani 4+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

 

Muissa blogeissa/vlogeissa:

Lastenkirjahylly

Ruusun nimi

Siniset helmet

Kirjafile (Youtube)

Nörttitytöt (Katinka Sarjanoja) 

Kirjahilla

 

Samantyylistä luettavaa:

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Maria Carole: Sinisen talon noita 

 

Lisään kirjan seuraaviin 2021 lukuhaasteisiin:

 

Helmet:

16. Kirjassa eletään ilman sähköä

Popsugar:

A book set mostly or entirely outdoors

Vahvat naiset -lukuhaaste:

Nainen joka ei ole 2000-luvulta

Booklist Queen:

Recommended by a colleague

 

 

Kymnaasi - Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille: Ilkka Auer

Kymnaasi - Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille: Ilkka Auer. Haamu 2019.

Kansi: Ilkka Auer

"Sofia on orpo, onneton ja yksin. Oudot sattumukset johdattavat hänet metsän keskellä sijaitsevaan salaperäiseen sisäoppilaitokseen. Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille on paikka, jossa todellisuuden rajat hämärtyvät.

Sofia tutustuu Kymnaasin kiehtovaan historiaan ja sen erikoislaatuisiin asukkaisiin, Muusaan, Sointuun, Avelineen ja kiehtovaan Lydiaan. Sofia löytää Kymnaasista kodin ja paikkansa maailmassa, joka on paljon mystisempi kuin voisi kuvitellakaan.

Kun pimeät voimat uhkaavat Kymnaasia, Sofia tajuaa, että hän voi menettää kaiken. Ja siihen hän ei enää suostu. Mutta onko Sofia valmis kohtaamaan pahuuden silmästä silmään?" (Haamu)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=JXksgjecEsI

Oma arvio:


Ilkka Auer on vakuuttanut minut kirja kirjan jälkeen loistavana nuorten kauhukirjailijana. Olen lukenut hänen aiemmat Haamu-kustantamon julkaisemat kauhukirjat Anastasian ja Domowikin, ja nyt tartuin siis erittäin innokkaana tähän uutukaiseen, jonka pitkä, joskin kaunis nimi ei houkuttele toistelemaan jatkuvasti. Olkoon se siis tässä bloggauksessa pelkästään Kymnaasi. Kirjan kansikuva, joka on Auerin itsensä taiteilema, on houkuttelevan maaginen, joskaan ei niin kauhumainen. Kauhua, mutta myös fantasiaa, on kuitenkin luvassa koko 303:n sivun verran, sen voin luvata!

Kymnaasi antoi minulle uuden mahdollisuuden, niin kuin meille kaikille. (s. 100)

Kirjan alussa Sofia kärsii elostaan kamalassa sijaisperheessä, jossa hän joutuu elämään jatkuvassa pelossa ja arvottomuuden tunteessa. Niinpä hän on päättänyt tehdä kamalan teon ja päättää päivänsä oman käden kautta. Hyisestä vedestä hänet kuitenkin tempaistaan rannalle ja pelastetaan autoon, joka vie hänet hyvin ihmeelliseen paikkaan, Kymnaasiin. Ystävällinen johtajatar Aveline ottaa Sofian vastaan ja mukava Muusa-tyttö opastaa hienotunteisesti Kymnaasin tavoille. Läheskään kaikkea Sofia ei saa alussa tietää, sillä tuohon ihmeelliseen orpokodin, tyttökoulun ja turvakodin sekoitelmaan liittyy hyvin paljon kummallisuuksia, joita on vaikea ihmislapsen sulattaa kerralla.

 Sofian edessä seisoo noin kolmen- tai neljäntoista ikäinen tyttö, joka oli pukeutunut märkää ihoa vasten liimautuneeseen, nilkkoihin saakka ulottuvaan likaisenvalkoiseen, pitsisomisteiseen mekkoon. Paikka paikoin pitsisomisteet ja mekko olivat repeilleet, ja siellä täällä näkyi tahroja. Tytön iho oli liidunvalkoinen, ja vaikka hänen harmaanvalkeat, miltei lattiaan ulottuvat litimärät hiuksensa kehystivät kasvoja aavemaisina ja karkeina kuin hevosen häntä hänen kasvojaan, hän oli omalla tavallaan sievä. (s. 143)

Kolmikerroksinen (+ kellari) Kymnaasi on jo itse rakennuksena hyvin hämmästyttävä. Luen suu auki hämmästyksestä kaikkia rakennukseen liittyviä kuvailuja. (Kuvailujen lisäksi rakennuksen hahmottamista auttaa kirjan sisäkannella olevat tarkat kartat.) Kiehtovin on pelätty kellarikerros, jonka Sofia saa pian vastuualueekseen: hänen on esimerkiksi käytävä käynnistämässä tarvittessa sammunut dynamo. Kellaritiloissa asuu kammoksuttu Sokea, mustatukkainen tyttö, joka osoittautuu kuitenkin ihan kivaksi. Pelottavaan länsisiipeen ei ole suotavaa mennä, koska siellä sijaitsee palaneen kirjaston hiillokset. Siellä kuitenkin työskentelee kaikkien muiden tuskan itselleen ottava Sijaiskärsijä, joka yrittää kirjansitomossa pelastaa palaneita kirjoja.

Kymnaasi sijaitsee elämän ja kuoleman välimaastossa, Rajalla, ja tavallisten ihmisten sanotaan siellä olevan Pinnalla. Kymnaasiin ei voi löytää, jos ei tiedä, missä sinne johtava portti on. Muusa tutustuttaa Sofian Kymnaasin ympärillä oleviin muihinkin portteihin, jotka on nimetty tunteiden mukaan: Rakkaus, Ihme, Hurmio, Pelko. Kustakin portista astuminen vie kulkijan kyseisen tunteen valtaan, ja kustakin portista voi myös päästä sisälle Kymnaasin alueelle omanlaisiaan otuksia. Kymnaasilaisten tärkeimpiä tehtäviä onkin vahtia portteja, ettei niistä pääse sisälle ei-toivottuja olentoja. 

 Pienokaisissa oli jotain perin kummallista, mutta Sofian oli mahdotonta sanoa mitä. He olivat kauniita ja ihania ja aivan erilaisia kuin ketkään muut Sofian koskaan tapaamat tuon ikäiset. Lydian kosketus, ääni ja katse humisivat vielä Sofian mielessä viimeisen tytön esittäytyessä. (s. 86)

Sofia tulee erityisen tutuksi Lydia-nimisen Pienokaisen kanssa, joka on myös Räyhähenki. Tätä on vaikea uskoa katsoessa kuvankaunista tyttöä. Todellisuudessa Lydia, kuten muut Pienokaisiksi kutsutut kauniit lapset, ovat tavalla tai toisella kuolleita. Lydia rakastuu Sofiaan heti alussa, ja kulkee tämän kyljessä kuin takiainen. Tytöt tuntevat voimakkaasti toistensa läheisyydessä, nukkuvat usein vierekkäin ja ovat toistensa apuna. Muuten tyttöjen rakkaus jää minulle hieman hämmentäväksi, sillä kirjassa ei kuvata juurikaan siihen kuuluvan muuta fyysistä kuin kädestä pitäminen tai vierekkäin nukkuminen. Ehkei sen ole tarkoitus olla niinkään romanttista rakkautta, vaan sisarellista yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka kuitenkin pakahduttaa huumallaan ja voimallaan.


Kymnaasissa on oltu viime ajat erityisen peloissaan, sillä kammottava Punainen mies yrittää päästä alueelle ja tuhota kaiken. Hän on erityisesti Sofian jäljillä, ja tarinan edetessä selviää, miksi. Kauhistuttava hirmumyrsky on lähestymässä Kymnaasia, ja asukkaiden on oltava erityisen valppaina.

Te olette kestäneet asioita, joita suurin osa ihmisistä ei olisi kestänyt, ja te olette henkisesti paljon tavallista vahvempia  ja tunteellisempia. Siksi ja vain siksi teistä voi kasvattaa sellaisia, jotka auttavat muita ja vaikuttavat salassa maailman menoon. (s. 156)

Kymnaasin maailma on uskomattoman kiehtova ja kammottava. Se on yhtäaikaa taianomainen satumaailma peuroineen, lampineen, unikivineen ja tunneportteineen, mutta samalla myös kauhunsekainen polttavine Kytijöineen, järkyttävine Matosormineen ja uhkaavine Lasaretteineen. Tunteet ovat kirjassa hyvin vallitsevia, ja myös loppuratkaisuun liittyy yksi tärkeimmistä tunteista. Pidän tästä kirjasta oikein kovasti, muun muassa koska pystyin tarkkojen kuvailujen ansiosta sukeltamaan hyvin helposti kirjan maailmaan ja viihdyin siellä.

Suosittelen tätä huikeaa, tiivistunnelmaista kirjaa noin 13-15-vuotiaille kauhun ja fantasian ystäville, etenkin Potter- ja Morrigan-faneille. Kirjassa on sen verran kammottavaa kauhua ja lopussa kuolemaakin, etten alle yläkouluikäisille tätä vinkkaisi kuitenkaan.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 


Kirjahullun päiväkirja 
Pirja&Kirja

Samantyylistä luettavaa: 

Nevermoor-sarja: Jessica Townsend
Harry Potter -sarja: J.K. Rowling
Anastasia: Ilkka Auer 
Domowik: Ilkka Auer

Osallistun tällä kirjalla Yöpöydän kirjat -blogin Halloween-lukuhaasteeseen.

Milja-sarja: Anna-Riikka Sairio

Milja - Pohkeenväistöä ja pitkiä katseita: Anna-Riikka Sairio. WSOY 2017. (Milja #1)

 Kansi: Laura Lyytinen / iStockphoto

"Kuinka monta yllätystä yhteen hevoskesään voi mahtua?

Uusi, elämänmakuinen sarja hevostytöistä ja ratsastuksesta esikoistekijältä.

Milja rakastaa hevosia. Paras ystävä Iinakin on hevoshullu ja tyttöjen kesäloman kohokohta on oman hevosen vuokraus kuukaudeksi. Koulussa heppatytöt eivät ole suosittuja, ja söpö ruskeasilmäinen Akikin tuntuu huomaavan vain tanssia harrastavat tytöt. Kun pojat yllättäen haluavat kesällä tulla kokeilemaan ratsastusta, alkaa Miljan sydän lyödä tuhatta ja sataa. Aki pysyy hevosen selässä, mutta poikien lähdettyä tallilla tapahtuu kauheita. Pahimmat painajaiset käyvät toteen ja hevoset ovat hengenvaarassa! Pelastaako joku heidät varmalta kuolemalta? Ja mitä Milja möläyttääkään ihastuksestaan poliisikuulustelussa... (WSOY)

Anna-Riikka Sairio Kuva: Olli Viljanen

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan yhdessä 10-vuotiaan tyttäreni kanssa, joka on armoton heppahullu. Minäkin olen joskus ollut, ja ehkä vähän vieläkin. 

Kirjan pääosassa on seiskaluokkansa juuri päättävä Milja, jonka elämän täyttävät hevoset. Hänen paras ystävänsä Iina on yhtä heppahullu kuin hänkin, ja tytöt saavat kuulla harrastuksestaan koulussa, jossa tanssia harrastavien tyttöjen jengi ei jätä epäselväksi suhtautumistaan hevosiin ja hevosharrastajiin. Milja saa luvan vuokrata kesälomalla valmennushevosensa Sukan, jos hänen todistuksensa on tarpeeksi hyvä.

Miljan ja Iinan elämään liittyy toki muutakin kuin hevoset. Miljan on hankala päästä tiukkisvanhempiensa hoteista iltaisin kaupungille, kun taas äitinsä menettänyt Iina saa luvan isältään melkeinpä mihin vaan. Miljan kesä alkaa myös velvollisuuksilla, sillä hänen täytyy tienata puolet vuokrauksen hinnasta työskentelemällä lähikaupassa, kun taas Iina saa loikoilla alkukesän ulkomailla. Milja tuntuu törmäävän kaikkialla söpösilmäiseen Akiin, joka haluaa tulla ystäviensä kanssa kokeilemaan ratsastusta todistaakseen, että se on yhtä helppoa kuin mopolla ajo.

Kirjassa on hyvin monipuolisesti hevostelua että tyttöjen välistä draamaakin. Ihastus Akiin tuo hieman lisävipinää tarinaan ja todistaa sen, että voi toki olla yhtä aikaa heppatyttö kuin kiinnostua pojistakin. Ratsastuskuvaukset on kirjoitettu hyvin asiantuntevasti, onhan Sainio itse ratsastanut koko ikänsä. Sulkutaivutusharjoitukset voivat tuntua ratsastusmaailmaan vihkiytymättömästä puuduttavilta, mutta uskallanpa väittää, ettei hevoskirjaan useimmiten tartu kuin sellaiset, jotka ovat tavalla tai toisella kiinnostuneita hevosista. Milja vaikuttaa olevan lahjakas laulaja, sillä hän laulaa alussa koulun kevätjuhlassakin, mutta muuten tytön laulutaitoa ei tuoda enempää esille.

Milja kuulee miten hänen oma äänensä helähtää kirkkaasti oikeaan nuottiin ja samassa hänen pingottunut vartalonsa rentoutuu. Herkkä balladi kertoo linnunpoikasista, jotka kevään tullen alkavat opetella lentämään. (s. 36)

Tarinassa sivutaan myös Iinan menetystä ja surun käsittelyä, kun Milja välillä ihmettelee, miksei Iina koskaan puhu äitinsä kuolemasta mitään. Iina on luonteeltaan räväkkä ja kärkäs sanomaan, ja hillitympi Milja joutuu välillä hillitsemään ystäväänsä.

Tyttäreni ei ehkä ollut vielä ihan valmis kirjassa oleviin ihastuskuvioihin, sillä hän kommentoi, että kirjassa on ihan liian vähän hevostelua ja liikaa poikia. Hänen mielestään kirja on kiinnostava, hupsu mutta hiukan tylsä. Tyttäreni piti eniten Sukka ja Tico -hevosista ja parasta kirjassa on, kun tytöt saivat vuokrata hevoset kesällä. Ikävintä oli kirjan lopussa tapahtunut onnettomuus ja tallin kohtalo. Tyttäreni haluaa myös kommentoida kirjan nimeä, joka on hänestä kuulemma tyhmä. Tyttäreni mielestä tämä kirja sopii kaiken ikäisille tytöille. Pojille tämä ei hänen mielestään sovi.

Mielestäni Milja - Pohkeenväistöä ja pitkiä katseita on mukava, raikas uusi heppakirjasarjan avaus, jossa ei ole kuitenkaan jumituttu pelkästään heppasteluun, vaan se sisältää myös muita nuoren elämään kuuluvia asioita. Siinä pohditaan sitä, kun lapsi alkaa muuttua teini-ikäiseksi nuoreksi, jota ei välttämättä enää kiinnosta juhannus perheen kanssa mökillä, vaan muiden ikäistensä joukossa. Joitakin hieman kliseisiä juttuja kirjassa on, kuten asetelma tanssitytöt vastaan heppatytöt. En ole asiaan vihkiytynyt, mutta noinkohan jyrkästi ratsastusharrastusta dissataan enää 2000-luvun koulumaailmassa, kun olen ajatellut sen nykyään olevan enemmän juuri niin sanottujen suosittujen tyttöjen harrastus. Mene ja tiedä.

Suosittelisin tätä kirjaa noin 12-14-vuotiaille tytöille.

Tyttäreni arvosana 3
Minun arvosanani 3,5
Yhteensä 3+ 

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista: Anna-Riikka Sairio. WSOY 2018. (Milja #2)

 Kansi: Laura Lyytinen / IStockphoto

"Milja-hevossarjan toisessa osassa kisataan kouluratsastuksen lisäksi myös pojista ja ystävyydestä.

Miljalle rakas hevonen Sukka on myyty uudelle tallille. Ystävykset Milja ja Iina saavat nihkeää opastusta tallin tavoista ykköshoitaja Suskilta. Draamaa syntyy salaisuuksista ja kouluratsastuskisoista. Kuka pääsee näyttämään taitonsa ja kuka pettyy pelkkään kisahoitajan rooliin? Suskin kaverien, eli koulun tyttöjengin suosio järkkyy. Kiinnostavimmat pojat alkavatkin pyöriä liian lähellä hevostyttöjä. Milja ja Iina saavat tuntea sen nahoissaan. Halloween-bileissä asiat mutkistuvat entisestään, vaikka poikien taka-ajatuksena oli sopu tyttöjen välille." (WSOY)

Oma arvio:

Luin tämän Milja-sarjan toisen osan, Suhdesolmuja ja suitsimista, nyt itsekseni, sillä tyttärelläni loppui mielenkiinto sarjaan. 

Milja ja Iina ovat alkaneet kulkea auttamassa Roosa-nimisen naisen tallilla, joka osti Katrilta, entisen ratsastuskoulun omistajalta Sukan ja Ticon. Tytöillä on vielä totuttelemista siihen, että tanssityttöjen porukkaan kuuluva Suskikin käy tallilla - hän on nimittäin Roosan serkku.  Tytöillä on nyt kuitenkin valta-asema, koska Suski rukoilee, etteivät tytöt paljasta koulussa kellekään hänen heppaharrastustaan.

Edellisessä osassa tapahtunut tallionnettomuus on lähentänyt Akia ja Miljaa, mutta yllättäen myös Rasmusta ja Iinaa, jotka olivat ensimmäisessä osassa jatkuvasti tukkanuottasilla. Perinteinen haters-to-be-lovers-kuvio. Akin ja Miljan ihastus etenee hyvin kesysti ja söpösti, vaikka Miljaa välillä kiusaa mustasukkaisuus ja epäilykset Akin tunteista.

-Sä mietit, että millaisen noidanasun laittaisit?

-Millä perusteella mä olisin noita?

- No kun oot taikonut mut ja pistänyt mun pään ihan sekaisin, Aki vastaa. (s. 91)

Iinan ja Miljan välejä meinaa aluksi hiertää se, että Roosa lupaa Miljan osallistua Sukalla koulukisoihin Iinan jäädessä Suskin kanssa pelkän hoitajan rooliin. Miljallakin on huono omatunto, vaikka hän on toki iloinen, että saa nyt onnettomuudesta huolimatta osallistua kisoihin. Akikin aikoo tulla katsomaan kisoja! Onneksi Iinan ja Miljan ystävyys on vahvaa laatua eikä pieni kateus pilaa sitä.

Kirjan lopussa on taas dramatiikkaa kerrakseen, kun Rasmuksen kotibileissa sattuu ikävä paljastus, ja tytöt joutuvat lähtemään sieltä kesken pois. Tykkääköhän Aki nyt enää Miljasta, ja loppuuko kaiken huipuksi tyttöjen käynnit Roosan tallilla? Siinä on huolta kerrakseen. Pian kuitenkin ajatukset kääntää hyvin surullinen tapahtuma, joka saa Miljan, Iinan ja Suskin hautaamaan sotakirveet ja yhdistämään voimansa.

Tämä sarjan toinen osa kantaa mielestäni hyvin tärkeitä teemoja mukanaan: voiko olla onnellinen ystävänsä puolesta, kun oma unelma on särkynyt? Mikä on ystävyyden kantava voima, yhteinen harrastusko vain? Suskin ystävät kääntävät hyvin dramaattisesti selkänsä tälle kuullessaan ratsastusharrastuksesta. Osittain se tuntuu minusta jopa hiukan epäuskottavalta, voisiko oikeasti noin jyrkästi ystävyys katketa. Tulee mieleen amerikkalaiset mean girls -tyyppiset leffat. Toisaalta, muistan omasta yläkouluajastani montakin draamaa, jossa jollekin henkilö X:lle suututtiin jostain vähäpätöisestä asiasta, kuten siitä, että henkilön vanhempien auto hajosi Haaparannan reissulla. Ehkä sekin oli vain tekosyy, ihan kuten Suskin ystävien tapauksessa, ja ystävyys olisi murentunut kaikesta huolimatta.

Arvosanani tälle 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka

Paholaisen päivä: Andrew Michael Hurley

Paholaisen päivä: Andrew Michael Hurley. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. WSOY 2018.

Englanninkielinen alkuteos (2017): Devil's Day. Kansi: IStock/ Sebastian Knight

"Kaikki laaksosta kertovat tarinat alkavat paholaisesta." 

Sumuiset nummet Humisevan harjun maisemissa, vanhoista legendoista kumpuava pelko sekä perinteiden taakka ja kirous kertautuvat maagisessa Paholaisen päivässä. 

Joka vuosi John Pentecost palaa juurilleen syrjäiseen kylään Luoteis-Englannin nummille. Laaksossa asiat pysyvät muuttumattomina vuodesta toiseen, mutta tänä vuonna on toisin. Johnin isoisä – kyläläisille Gaffer – on kuollut ja John tuo hautajaisiin myös tuoreen vaimonsa, Katherinen.

Kauan sitten sakea lumipyry eristi koko laakson viikoiksi ja paholainen livahti lammasten vaatteissa kylään. Tuho oli valtava. Nyt kylässä vietetään Paholaisen päivää joka syksy, ulkopuolisten mielestä perin kummallista juhlaa. Mutta kyläläiset tietävät, että perinteitä pitää kunnioittaa ja vanhat rituaalit varmistavat, että kaikki ovat turvassa paholaiselta tänäkin vuonna. Vaan kuinka käy?" (WSOY)

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789510430798_lukun.pdf

Oma arvio:

Olen hiipivän, piilotetun kauhun ystävä. Kirjan tai elokuvan tunnelma itsessään voi luoda kauhun väristyksiä, kun se on oikein rakennettu. Hirviöitä ei ole pakko näyttää. Niinpä olen ihan hekumoissani luettuani tämän Paholaisen päivän, jossa kauhu hiipii sivu sivulta lukijan tajuntaan niin salakavalaa, ettei lukija edes huomaa joutuneensa keskelle kauheutta.

Hurleyn kerronta on kirjassa kaunista ja lukeminen on sen takia hyvin nautittavaa. Pentecostin omalaatuinen suku on kuvattu hyvin elävästi, ihan kuin olisin itsekin mukana keskellä Ukon hautajaisjärjestelyjä ja lammasajoja. Kirjan päähenkilön, John Pentecostin ja hänen isänsä, Taatan, välit ovat lähes huvittavan jäyhät, mutta kuitenkin ymmärrys ja lämpö löytyy kaiken takaa. John on päättänyt jäädä Endlandsiin Taatan avuksi ja kasvattaa pian syntyvän poikansa alueella, jossa Paholaisen pelko on aina läsnä. Taata ei voi ymmärtää, miksi John toisi kaupunkilaisen vaimonsa sinne.

Nimittäin kuin Paholainen oli kätkenyt itsensä lampaiden joukkoon, niin kuin Ukko minulle kertoi, juuri me huomasimme ensimmäiseksi, että jotain oli vialla. Karitsat, jotka olivat kesän mittaan kasvaneet tupasvillalla pulskiksi ja vahvoiksi, alkoivat kuolla ilman mitään näkyvää syytä. Koirat tulivat sokeiksi ja niiden silmät kuhisivat valkoisia matoja.  Sienet, joita tilalliset olivat aina keränneet syksyllä metsästä, aiheuttivatkin nyt kohtauksia, ja Ukon sisar Emily, joka oli keväällä mennyt naimisiin ja nauranut kovempaa kuin kukaan muu viinilasin pudotessa isänsä kädestä, oli kaatunut kouristusten vallassa ja nielaissut oman kielensä. (s. 91)

Hykerrellen luen myös siitä, kuinka suorasti Pentecostin naiset vinoilevat Johnin vaimolle Katille, ja kuinka Kat ei välitä tuon taivaallista näiden naisten kommenteista. Kat on Pentecostin suvun naisten mielestä liian laiha ja tyylikäs, mutta Kat osaa olla välittämättä naisväen osin hyväntahtoisista piikittelyistä ja sinnikkäästi hän osallistuu Paholaisen päiävn rituaalien valmisteluun ja lammasajoon. Varsinaisena Paholaisen päivänä Katille tapahtuu jotain kummaa, joka saa aikaan minulle kylmät väreet yllättävyydellään. Kat ei ole ennen tuota tajunnut kyläläisten pelkoa, mutta hänen näkökulmansa muuttuu.

Ja eikö arinalla häivähtänytkin ylimääräinen varjo? Eikö takanreunuksella olevan viskilasin pinta värähtänyt? Ja eikö lusikka liikahtanut kulhossa? (s. 287)

Kaikkein hyytävin henkilöhahmo on Lizin ja Jeffin tyttö Grace, Johnin siskontyttö, joka palvoo ja ihailee Katia. Gracessa on kuitenkin jotain kummaa: hän on meinannut viiltää ranteensa peilillä ennen Endlandsiin saapumistaan, ja hän tarkkailee Katia aina, kun silmä välttää. Hän tietää myös asioita, joita Kat ei ole omasta mielestään kertonut hänelle. Gracen isä Jeff on istunut linnassa ja on nyt reissutyössä, ja tyttö odottaa isäänsä kovasti Paholaisen Päiväksi. Suku ei kauheana arvosta retkumaista Jeffiä, ja pahoin pelkäävät, ettei tämä ilmaannu Endlandsiin.

John paljastaa kirjan edetessä takaumina, mitä Undercloughin  kylässä tapahtui vuosia sitten, kun pullea, kiusattu Lennie löytyi hukkuneena virrasta. Kylässä on tapahtunut myös paljon muutakin hämärää, ja kaiken takana sanotaan olevan kirous, joka on langetettu kylän ylle. Sen seurauksena Paholainen, Vanha Kehno, hyppää eläimistä toiseen ja jopa ihmiseen ja saa aikaan kaikenlaisia kauheuksia. Tämän vuoksi joka vuosi vietetään Paholaisen päivää, jossa Vanha Kehno houkutellaan pirttiin, leikitään erilaisia rituaalileikkejä ja seuraavana päivänä se herätetään ja ajetaan pois. Talon pässi kruunataan Paholaisen karkottamisen kunniaksi. Onko tämä kaikki vain uskomusta ja leikkiä, vai totisinsa totta?

Mutta pahinta, sanottiin, kaikkein pahinta siinä oli, että kukaan ei tiennyt, kenen luokse Paholainen menisi seuraavaksi. Se ei jättänyt jälkiä lumeen, ei koputtanut ovelle. Aivan kuin se olisi ollut ilmaa, sanottiin. Ilmaa, jota ihminen hengitti. (s. 11)

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka pitävät hiipivästä kauhusta ja jännityksestä, mutta haluavat kirjassa olevan myös muuta kuin kauhun hiippailuja. Paholaisen päivä on kertomus erikoisesta kylästä, suvusta ja siihen liittyvistä siteistä. Hurleyn kerronta tempaa tarinan syövereihin ja saa aikaan kirjalle oman, yhtä aikaa synkän ja lämpöisen, tunnelmansa.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Hylätty ranta: Andrew Michael Hurley

Lisään tämän Kirjankansibingon kohtaan:

metsä