Synkät vedet -sarja: Camilla & Viveca Sten

Syvyyksissä - Synkät vedet I: Camilla & Viveca Sten. Suomentanut Tuula Kojo. Otava 2017. (Synkät vedet #1)

Ruotsinkielinen alkuteos (2016): Djupgraven. Alkuperäinen kansi: Eric Thunfors

"Suunnistustunti sumuisella saarella saa karmivan käänteen, kun poika Tuvan luokalta katoaa.
Tukholman saaristo, pimeä syksy, synkkä meri paksun sumun peitossa.

12-vuotias Tuva tuntee kotipaikkansa saaret, luodot ja vedet läpikotaisin. Mutta tänä syksynä jokin on vialla. Tuva näkee outoja hahmoja metsässä, ja tummat pelottavat varjot aaltoilevat meressä.
"Katsahdan epätoivoisesti olkani yli ja näen jonkin seuraavan venettä. Kelmeä kuiskaus vedessä, kylmä virtaus pinnan alla, paljon nopeampi kuin vene. Se ei anna minun päästä karkuun." (Otava)

Oma arvio:

Ruotsalaiset äiti ja tytär, Camilla ja Viveca Sten, ovat kirjoittaneet yhdessä avausosan nuorten jännityssarjaan nimeltä Synkät vedet, jossa on myös  mukana Pohjoismaiden mytologiaa, fantasia-aineksia ja taustalla luonnonsuojelullinen teema. Koska tämä ensimmäinen osa sijoittuu Tukholman saaristoon, tulee tarinan myötä mainituksi myös Itämeren saastuminen. Kirjan lopussa on tarkemmin tietoa Itämerestä ja vinkkejä siihen, miten kukainenkin voi suojella Itämerta.

On kylmää ja harmaata, polttava savu tukkii kurkun. Keuhkoihin sattuu kuin ne olisivat tulessa. Pinta on kaukana ylhäällä, loputtoman kaukana.

Olen viime viikkoina nähnyt joka yö unta, että hukun.

En pääse veneestä pois tarpeeksi nopeasti. (s. 14) 

Tuva on hiukan epävarma itsestään, sillä hän on aina kokenut olevansa kummajainen. Saaristokoulun muut oppilaat hyljeksivät tuota oudon kalpeaa tyttöä, jolla on omituiset arvet korvien takana. Ihan vauvana Tuva on joutunut vanhempiensa kanssa veneonnettomuuteen, mutta hän on kuin ihmeen kaupalla pelastunut merestä ja löytynyt täysin kunnossa rannalta. Jotain hämärää Tuvan onnettomuuteen kuitenkin liittyy, eivätkä Tuvan vanhemmat ole halukkaita puhumaan tuosta ajasta.

"Kun olit nuorempi"---"Silloin ajattelin, ettei tuosta mokomasta vissiin ole oikein mihinkään..."(s. 61)

Kun koulun suunnistuspäivänä sattuu ikävä tapaus ja suosittu poika Axel katoaa, Tuva saa Rasmus-nimisestä pojasta liittolaisen ja ystävän. Kerta kerralta Tuva uskaltaa avautua enemmän pojalle, joka koki tuona onnettumuuspäivänä myös jotain kummallista, ja jota tyttö pääsi todistamaan. Yhteinen salaisuus yhdistää näitä kahta, mutta myös jonkinlainen yhteys heidän välillään.

"Tiesin, että sinussa on jotain, Tuva."(s. 219)

En halua paljastaa kirjan juonesta liikoja, sillä ainakin minulle oli lukukokemuksena mukavaa, etten tiennyt paljoa etukäteen. Tuva on henkilöhahmona ihastuttavan herkkä ja rohkea, ja hänen ja Rasmuksen välien lämpeneminen suloista. Saaristolaismiljöö sumuineen on osuva miljöö tälle jännittävälle tarinalle, jonka lukea lotaisin melko nopeaa. Mytologiset, fantasiamaiset ainekset kirjassa ovat tervetullut lisä tarinaan. Jatkuva, heti kirjan alusta saakka seuraava vaaran ja uhan tuntu tuo tarinaan tehokkaasti jännitystä.

Kuva: Pixabay

Me emme ole turvassa täällä ulkona. (s. 63)

Odotan innoissani sarjaan lisää jatkoa. Vielä jää arvoitukseksi, mikä on Axelin kohtalo ja kehittyykö Tuvan ja Rasmuksen ystävyys romanssiksi, josta pieniä viitteitä jo tässä osassa saatiin. Tätä kirjaa voin suositella erityisesti varhaisnuorille (noin 10-13-vuotiaille.) Kirjassa on vain 268 sivua ja luvut ovat mukavan lyhyitä, joten vähän lukeneille tämä voisi olla mainio kirja luettavaksi. Jännitystä, fantasiaa ja romantiikkaa on sopivassa suhteessa.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Eniten minua kiinnostaa tie
Lastenkirjahylly

Sumussa - Synkät vedet 2: Camilla & Viveca Sten. Suomentanut Tuula Kojo. Otava 2018. (Synkät vedet #2)

Ruotsinkielinen alkuteos (2017): Sjörök

" 'Sinun on aika valita puolesi, meren tytär', joku sähisee takanamme.

Hirvittävän, ikuisuudelta tuntuvan hetken ajan tunnen kuinka joku repii terävästi takkiani, ja tiedän, että ne ovat kynnet jotka minuun tarraavat. Tähän me kuolemme, minä ajattelen, rauhallisesti ja kirkkaasti. Tähän me kuolemme.

Tuva on saanut selville salaisuuden: hän on vaihdokas, meren tytär. Hän on karkottanut muinaisen pahuuden meren syvyyksiin, mutta nyt kotisaariston peittää ennen näkemättömän paksu sumu. Ja sumuun kätkeytyy kammottavia olentoja." (Otava)

Oma arvio:

Ruotsalaisen äiti-tytär-kirjoittajaduon nuorille suunnatun jännärisarjan toinen osa Sumussa jatkaa Tuvan tarinaa suoraan siitä, mihin se ensimmäisessä osassa jää. Tuva tietää nyt itsestään ja alkuperästään enemmän, mutta ei ole sen varmempi kuin ennenkään. Kaiken lisäksi isän juominen ja äidin häpeilevä suhtautuminen tyttärensä, merenvaihdokkaan kiduksiin ei helpota tytön epätoivoa. Koulukiusatun Tuvan ainoa ystävä Rasmuskaan ei ole lupauksistaan huolimatta viettänyt kesällä aikaa tämän kanssa, ja hän tuntee näin ollen itsensä yhä yksinäiseksi.

Tukholman saaristossa asuvia piinaa kummallinen sakea sumu, joka ei ota laantuakseen. Koska kouluvenettä kuljettava Österman on joutunut onnettomuuteen, Tuva joutuu menemään kouluun Mattiaksen äidin kyydillä. Matkalla sattuu kuitenkin kamaluuksia, kun GPS ja kännykät lakkaavat toimimasta, vene ajautuu avomerelle päin ja sumu meinaa kaapata kolmikon. Tuva pelastaa Ellinorin ja Mattiaksen, mutta tämän jälkeen kaikki on toisin. Tuva tietää, ettei sumu ole vain sattumaa, ja että hänen täytyy selvittää, mistä on kyse. Mitä Östermanille on sattunut? Miksi Rasmus on outo? Mitä apua koulun ilkein tyttö Hanna voi haluta Tuvalta? 

"Sopimus on rikottu", hän tyytyy sanomaan. Ääni voimistuu hivenen. "Sopimus on rikottu.Niin se nainen sanoi."

Yksinäinen kyynel vierähtää silmäkulmasta uurteiselle poskelle.

"Nyt hän on raivoissaan." (s. 156)

Minusta kirjan jännityselementit on taas taidokkaasti luotuja ja tarinan sekaan on sijoitettu sopivasti myös fantasiamaisuutta. En ole ihan innoissani kuitenkaan siitä, miten "pelastetaan Itämeri"-teema puskee hyvin näkyvästi esiin tarinan taustalta, vaikka se on muka ikään kuin piilotettu tarinaan. Tärkeä teema toki, mutta kirja toimisi ehkä ilman valistustakin. Jo edellistä osaa lukiessani ilahduin kirjan saaristolaismiljööstä, varsinkin kun olen laivareissulla aina ihaillut Tukholman edustan saaristoa ja miettinyt, millaista olisi siellä elää.

Tämä sarja on mainio jännityksestä pitäville nuorille (ikähaarukassa 10-14), varsinkin kun kirjat ovat melko helppolukuisia niin rakenteensa kuin tekstityylinsäkin puolesta. 

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En vielä löytänyt muita bloggauksia

Lisään tämän Kirjankansibingon kohtaan:

Veden olomuoto

Lisään tämän myös Kirjoja ulapalta - Merelliseen lukuhaasteeseen

Loimut - Synkät vedet 3: Camilla & Viveca Sten. Suomentanut Tuula Kojo. Otava 2019. (Synkät vedet #3)

 Ruotsinkielinen alkuteos (2018): Mareld

"Hyytävän jännittävän kauhusarjan päätösosa.

Kamppailtuaan merenhaltian kauhistuttavia voimia vastaan Tuva opettelee merenkansan maagisia kykyjä. Hän tuntee olevansa yksin, kun paras ystävä Rasmus on muuttanut pois saaristosta. Sitten tapahtuu jotain hirvittävää: yhteyslautta vajoaa jäihin kaikki matkustajat mukanaan. Sitä sanotaan onnettomuudeksi, mutta Tuva epäilee muuta. Meri loimuaa merieliöiden valoa, vesisäihkyä. Se on paha enne, sanovat vanhat saaristolaiset. Vaaralliset ajat odottavat.

Ennen talvipäivänseisausta, kun magia on voimakkaimmillaan, pitää Tuvan pysäyttää muinainen pahuus. (Otava)"

Oma arvio:

Synkät vedet -sarja saa päätöksensä osalla Ontot, joka sisältää näistä kolmesta kirjasta eniten kauhumaisia piirteitä. Kansikuvakin jo antaa siitä vihiä. Trilogian päätösosa on muutenkin sen verran synkkätunnelmainen ja jännittävä, etten enää tätä suosittelisi ihan alakouluikäisille.

Tuva yrittää nyt sopeutua elämään ilman mantereelle muuttanutta Markusta, joka kuitenkin viestittelee tytölle säännöllisesti ja käy myös vierailemassa saaristossa. Tytön perheasiatkin alkavat olla parempaan päin, kun alkoholiin turvautunut isä on alkanut raitistua ja olla enemmän läsnä tyttärensä asioissa. Tuvan liikkuminen veden alla alkaa olla yhä luontevampaa ja hän alkaa olla sinut oman itsensä kanssa.  Kaiken pilaa kuitenkin uudet, kamalat uutiset: ihmisiä täynnä ollut Waxholmin lautta on jumiutunut yllättäen jäätyneeseen mereen ja kaikki ihmiset ovat menehtyneet. Tuva tietää, ettei se ollut onnettomuus, vaan osa merenhaltian pahaa suunnitelmaa. Yhtäkkiä meri on alkanut loimuta omituisesti.

Minun on pakko tehdä jotain. Heti. Muita ei ole, ja sisimmässäni tiedän, että nyt on kiire. (s. 50)

Tuva on tietysti taas jatkuvasti varppeillaan eikä syyttä. Kaikenlaisia merkkejä merenhaltian pahuudesta alkaa ilmaantua, kuten koulun lucia-juhlan aikana. Onneksi Tuvalla on tukena kouluterveydenhoitaja Maria, joka on paljastunut aiemmissa osissa maagiksi. Markus perheineen tulee Tuvan perheen luokse joulua viettämään, mutta hekin joutuvat keskelle kauheuksia, kun heti ensi kättelyssä vene jäätyy kiinni yllättäen ilmestyvään jääpeitteeseen. Zombimaisten rantakalmojen pelossa Tuva kehottaa kaikkia juoksemaan karkuun lähimmälle saarelle jäätä pitkin ja sukeltaa itse veteen. Markus huomaa, ettei voi juuri auttaa tyttöä, vaan aiheuttaa vain lisäongelmia sukeltamalla perään.

En ole enää pelokas pieni ihmistyttö, joka on vähällä hukkua Kanholmsfjärdeniin. Olen Merenkansa, ja minussa elää kaikki se taikuus, joka on syntymäoikeuteni. (s. 301)

Kauhumaisten ainesten lisäksi tässä viimeisessä osassa myös kirjan fantasiapiirteet nousevat esiin. Kirjan päätös jää yllättäen osin avoimeksi. Viime osien Itämeri-valistuksellisuus huokuu yhä kirjan tapahtumien taustana, mikä häiritsee jälleen minun lukunautintoa. Nyt mukana on jopa hiukan syyllistämistä Itämeren tilasta merenhaltian välityksellä. Käytännössä voisi tulkita niin, että kaikki kirjan saariston kammottavuudet ovat ihmisten omaa syytä, josta he nyt merenhaltian toimesta saavat karvaasti maksaa, ellei merenhaltia saa jälleen uutta uhria. Julmaa.

Joku aikoo riistää sydämen Pohjanmeren rinnasta.

Tällä hetkellä oivallan, että meren taikuus on minulla. Mutta ei ole. Merenhaltiaa ei ole. Ei liioin Merenkansaa. Minä olen ainoa. Olen meren magian viimeinen perillinen. (s.324)

Tässä viimeisessä osassa on mukana uusia henkilöhahmoja, kuten Markuksen vanhemmat Linda ja Anders sekä sisarukset Moa ja Petter. Lisäksi Tuva lähentyy viimeinkin koulutoverinsa Charlotten kanssa, joka on aiemmissa osissa ollut hänen pahin kiusaajansa. Ihmissuhteet jäävät kuitenkin kirjan tiivistunnelmaisten jännitysmomenttien varjoon. Kirjassa sekoittuu perinteisen kauhun, jännityksen ja fantasian ainekset ja lopputulos on hiukan hätäinen. Olisin kaivannut lisää Tuvan ja Markuksen tunteiden syventymistä, jota kyllä osin tarina sivuaakin, mutta jää melko pintaraapaisuksi. Kirjan loppu on hyvin dramaattinen ja arvoituksellinen.

Arvosanani on 3

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle. 

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

20. A book by two female authors

Samantyylistä luettavaa:

Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta: Jukka-Pekka Palviainen
(saaristolaisuus, jännitys)

Ihme: R.J. Palacio 
(koulukiusaaminen, erilaisuus, varhaisnuorille)

Veden vallassa - Väkiveriset 3: Sini Helminen
(koulukiusaaminen, erilaisuus, vedenalaiselämä, vesistönsuojelu)

Veden alla -sarja: Kat Falls.

Veden alla: Kat Falls. Suomentanut Arja Gothoni. Tammi 2011.

  Englanninkielinen alkuteos (2010): Dark life


"Valtameret ovat peittäneet alleen suuren osan mantereista, ja 16-vuotiaan Ty'n perhe on lähtenyt rohkeiden uudisraivaajien kanssa aloittamaan uuden elämän veden alla. Maan päälle jääneet karsastavat outoa siirtokuntaa, jonka jäsenistä kiertää pelottavia huhuja.Kun meren syvyyksissä elävä Ty sitten tapaa Gemman, kovistytön maan päältä, muuttuvat hänen tutut kuvionsa kertarysäyksellä. Ty ja Gemma saavat tehdä tuttavuutta merellisen alamaailman joukkojen kanssa, kun he etsivät Gemman kadonnutta veljeä. Pian parivaljakon perässä onkin pahamaineinen Krottiliiga, joka kummastuttaa oudoilla kyvyillään. Myös Ty on outo tapaus: hänellä on hämäränlahja, jollainen voi kehittyä vain koko elämänsä veden alla asuneille. Ty tekee kaikkensa pitääkseen kykynsä piilossa, sillä hän ei halua olla erilainen. Onko Ty'n kuitenkin viimein tullut aika paljastaa suurin salaisuutensa?"

Oma arvio: Kirjan alkuasetelma kiehtoi minua, eikä kirja vaikuttanut kansitekstin perusteella silti liian fantasiamaiselta minun makuuni. Tyn ja Gemman rakkaustarina olisi voinut olla kiehtova, ja siinä olisi voinut olla kielletyn hedelmän makua. Vaan.... eipä ollutkaan. Kat Falls ei mielestäni saanut päähenkilö Ty:hyn mitään syvyyttä, jotta olisin voinut samaistua häneen. Myöskään Gemma ei vakuuttanut minua millään lailla, enkä juurikaan haukkonut henkeäni heidän laimeasta romanssinpoikasesta. 

Vedenalaisen elämän kuvausta oli mukava lukea ja tarinassa oli jännitysmomenttinsa, mutta tämä ei nyt kauheasti iskenyt minuun. Jatko-osan tähän olen ostanut ihan arpapelillä itselleni, ja kai se on luettava ihan mielenkiinnosta, mutta mitään hinkua tämän tarinan jatkoon minulla ei ole. 
Arvosana erilaisuuden ja vedenalaiselämän takia 3+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta. 

Vastavirta: Kat Falls. Suomentanut Arja Gothoni. Tammi 2011. 

 Englanninkielinen alkuteos (2011): Rip tide

 "15-vuotias Ty elää valtameren pohjaan perustetun siirtokunnan jäsenenä seuranaan pinnan päällisen maailman kovuutta paennut Gemma. Rauha on palannut siirtokuntalaisten pariin, mutta Ty ja Gemma eivät vielä aavista millaiseen kurimukseen ovat tempautumassa.

Kun Tyn vanhemmat siepataan hänen silmiensä edessä, on hänen tartuttava toimeen vaikka se tarkoittaisi turvautumista pahamaineisen Krottiliigan apuun. Alkaa jännittävä matka vedenalaisen maailman eri kerroksiin, joista kaikista Tylla ei ole ollut aavistustakaan.

Mutta saako Ty tukea Gemmalta, joka kaipaa takaisin maan päälle? Onko kahden maailman sittenkään mahdollista elää rinnakkain, kun Gemma pelkää merta eikä Ty voi kuvitella elämää pinnalla?"

Oma arvio:

Vastavirta oli minulle nyt vähän sellainen väkisin luettu teos, jotta saisin sen viimein pois kirjahyllystäni. Ostin tämän vuosi sitten lukematta ensimmäistä osaa, ja koska en erityisemmin ihastunut Veden alla -avausosaan, on tämä jäänyt hyllyyn pölyttymään.

Ty päähenkilönä on jotenkin mitäänsanomaton, enkä edelleenkään saanut mitään otetta häneen. Minua ärsytti hänen arastelunsa ja saamattomuutensa Gemmaa kohtaan. Gemma taas - hänkään ei mitenkään valloittanut minua persoonallaan. Seikkailua tämä kirja pitää kyllä kiitettävästi  sisällään, joten joka pitää sellaisesta, voisi pitääkin kirjasta. Vedenalaiskuvaukset eivät enää jaksaneet pitää mielenkiintoani yllä, vaikka niihin ihastuin ensimmäisessä osassa.

Jos jotain hyvää tästä pitää keksiä, Kat Falls on luonut todella hienon (ja myös karmaisevan) dystopisen tulevaisuudenkuvan, jossa osa ihmisistä asuu viljelijöinä veden alla, osa kelluvilla lautoilla, kuten hylätyillä öljynporauslautoilla, ja osa jäljelle jääneissä kaupungeissa. Pinnanalisille ihmisille on kehittynyt erilaisia erityiskykyjä, joita kirjassa kutsutaan hämäränlahjoiksi. Syrjät ovat tarinan vähäosaisimpia, jotka kituuttelevat lautoillaan ja yrittävät kasvattaa ruokaa mitä erikoisimmin keinoin. Vallanhimoiset johtajat järjestävät Syrjien lautoilla kyseenalaisia taisteluita, joissa häviäjät joutuvat nahkiaisaltaisiin tai jättikrototiilien armoille.

Arvosanani tälle on 2,5

Tämä kirja löytyy omasta hyllystäni.

Sain kirjankansibingooni yhden ruksin lisää (eikös vain tuo yksi varjokuva olekin hai, eli sehän on eläin? ;) )