Keskusteluja kukkasten kanssa: Siiri Enoranta

 Keskusteluja kukkasten kanssa: Siiri Enoranta. WSOY 2026

Kansi: Riikka Turkulainen & Rawpixel

"Voiko rakkaus kasvaa jaettaessa?

Nuoret rakastavaiset joutuvat eroon toisistaan kauhean taian seurauksena. Siiri Enorannan kahdestoista romaani vie seikkailuun, lämmittää ja hykerryttää, ja pohtii, mitä tarkoittaa rakastaa rajattomasti.

Maagiset koruleeliat kukkivat Viisjoessa. Xaskia opiskelee kukkia hoitavaksi leelittareksi ja hänen heilansa Naum ylistää niitä tempuillaan. Kylään vasta muuttanut Sona ei ymmärrä leelioiden ihmeellisyyttä tai sitä, miksi hänen elämänsä pitää kietoutua kipakan Xaskian asioihin. Ja onko Naumin pakko olla niin hurmaava!

Xaskia joutuu satimeen loitsutodellisuuteen, jossa hänellä on seuranaan vain pörröiset, puhuvat sorkkaeläimet. Xaskian on tehtävä kaikkensa päästäkseen takaisin rakkaidensa luo, mutta voiko hän onnistua ennen kuin on liian myöhäistä?" (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olen joka kerta huikaistuneempi Siiri Enorannan kyvystä kirjoittaa. Hänen kirjojensa huikeisiin maailmoihin on jotenkin niin vaivatonta sukeltaa. Edelliseen, pari vuotta sitten ilmestyneeseen, aikuisille suunnattuun Keuhkopuiden uni -kirjaan suorastaan hullaannuin. Enorannan edellinen nuortenkirja Maailmantyttäret taas ei ollut minun makuuni ihan niin vaikuttava, mutta hienosti kirjoitettu utopistinen teos sekin. Aavistelin, että Keskusteluja kukkasten kanssa olisi hyvin paljon luontoyhteyttä korostava kuin Keuhkopuiden unikin, jossa ihmiset kytkeytyvät puihin.

Oikeassa olin. Kirjan keskeisessä roolissa ovat pinkkinä kukkivat koruleeliat, Viisjoen pyhät kasvit, joita varten hoitamaan koulutetaan nuorista tytöistä leelittaria. Nuori Xaskia on juuri tällainen, ja hoivaa mielellään omaa syrjässä kasvavaa koruleeliaansa, jotta se jaksaa kukkia aina kerran vuodessa. Leelittaret osaavat myös taikoa, johon he saavat voimansa näiltä ihmeellisiltä kasveilta. Jonkinlainen yhteys siis kasvien ja ihmisten välillä on tässäkin kirjassa.

Xaskia lähetti koruleelioille kiitoksensa. Niiden ja kaikkien niiden kasvi- ja sienisisarusten ansiosta maailma oli olemassa: lukemattomat eläimet, rakkaus, tanssi - oli olemassa ilma, suojeleva kerros elämää maan ympärillä. Ilman niitä ei olisi ollut mitään eikä ketään. (s. 8-9)

Kirjassa on koruleelioiden ohella hyvin isossa roolissa ihmissuhteet, joka kulminoituu Xaskian ja korukarjuihin kuuluvan Naumin väliseen syvään yhteyteen ja rakkauteen. Heidän suhteensa on luottavainen ja avoin, ja niinpä molempien sydämessä riittää tilaa ja uteliaisuutta olla myös muiden kanssa. Xaskia on viime aikoina tapaillut muun muassa Bon-nimistä nuorukaista, joka seurustelee Lianin kanssa. Kuten aavistella saattaa, Viisjoella tällainen polyamoria on tuiki tavallista. Sukupuolia on myös kolme, joista soljuiksi kutsutut ovat ehkäpä meidän maailmassa muunsukupuolisia. Naumin ja Xaskian päät pyörälle saakin muualta muuttanut solju Sona, jolla tulee olemaan hyvin vahva rooli näiden kahden välillä jatkossa.

Xaskia tunsi sen. Hän kuuli, kuinka häntä kaivattiin, mutta ei pystynyt löytämään niitä, jotka kaipasivat. Hän itki pudujen vaaleanpunaiseen turkkiin, kun ei ollut muitakaan keitä vasten itkeä. (s. 79)

Xaskian kimppuun nimittäin hyökkää muukalainen, pelättyyn kaktuskansaan kuuluva nuori tyttö, joka tulee loitsineeksi yhdessä Xaskian kanssa hänet toiseen todellisuuteen. Xaskia jää jumiin hyvin eriskummalliseen, oman mielikuvituksensa muokkaamaan loitsumaailmaan, jossa hänen seuranaan on pinkkejä sorkkaeläimiä puduja. Koska hän hiukan ennen loitsimista tuli ajatelleeksi Sonaa, hän pystyykin saamaan yhteyden tähän kiehtovaan soljuun. Niinpä Sona joutuu viestikapulaksi Naumin ja Xaskian, sekä myöhemmin myös muun Viisjoen yhteisön kanssa, jotka yrittävät saada Xaskian takaisin hinnalla millä hyvänsä. Esteenä toimii tosin kipakka leelittarien johtaja Mehina, joka aluksi luulee tytön menneen tahallaan Eritoteen, koruleelioiden tarjoamaan rinnakkaismaailmaan, jossa oleskelusta voi olla kohtalokkaita seurauksia. Esimerkkinä tästä on Kilvain, joka ei enää osaa toimia ihmisten maailmassa, vaan on yhteydessä enemmän kasvikunnan kanssa ja vaatii jatkuvaa holhousta.

Kaksi nuorta piti toisistaan kiinni ja yritti tarttua kolmanteen, joka lipsui heidän otteestaan. Taivas vuosi vettä ja kaikki kastui. (s. 273)

Sonan ja Naumin tunteet syvenevät, mutta niin myös erikoisessa yhteydessä olevien Sonan ja Xaskian. Vaikka Naumin ja Xaskian suhde on avoin, he haluavat kuitenkin keskustella aina toistensa kanssa, ennen kuin aloittavat jotakin uutta. Kontrastia tällaiseen vapaaseen suhdemuotoon tuo kaktuskansan nuori Ylanin, juuri tuo Xaskian kimppuun hyökännyt tyttö, jonka kotikonnuilla ei moista vapautta suhteissa ole. Hän on varastanut oman rakkaansa Jakimin Zaara-nimiseltä tytöltä, joka nyt on hyvin katkerana Ylaninille. Ylanin ei ole muutenkaan kovin pidetty kyseisessä kylässä, eikä hänen kitkerä luonteensa yhtään helpota asiaa. Kaiken huipuksi Xaskia ilmestyy hänellekin vaatimaan tätä palaamaan Jokimaahan vaarallisen suon yli, jotta loitsu voitaisiin purkaa. Suo on täynnä pelottavia sahaliskoja, joiden hampaista harva selviää hengissä. Leelittaret ja koko Jokimaan porukka on kuitenkin luvannut tukea Ylaninin suon ylitystä, jotta Xaskia saadaan takaisin.

"Haluan nähdä sinun naamasi ensimmäisenä kun herään, mutta nyt joudun vain joka aamu muistamaan, että et olekaan täällä! Se sattuu joka päivä uudestaan ihan perseen paljon!" (s. 156)

Naumin, Sonan ja Xaskian rakkaus ei ole täysin mutkatonta, vaan erilaisia epävarmuuksia ja mustasukkaisia ajatuksen riekaleita heilläkin välillä ilmenee. Kaiken perustana on kuitenkin syvä luottamus Naumin ja Xaskian välillä sekä rehellisyys ja avoimuus tunteista. Sonalle tällainen on vielä ihan uutta, mutta askel kerrallaan.

Viisjoen väki on utopistinen yhteisö. Ihmiset nukkuvat yhdessä teltoissa ja puissa, pojat ovat keskenään veljiä eli Korukarjuja, kaikki tehdään yhdessä, ruokavalio koostuu vain kasviksista eikä mitään elävää vahingoiteta, rakkaus ja sukupuolisuus on vapaata ja ainut vaara tuntuu olevan tuo pelottava suo, jossa hirmuiset sahaliskot vaanivat sekä sen takana asuva kansa. Jotakin hämärää paljastuu Viisjokilaiskansan ja kaktuskansan väliltä, eikä se välttämättä ole viisjokisten eduksi. Asia jää kuitenkin avoimeksi. 

Kirjassa on aika paljon hahmoja, mutta keskiössä ovat tietysti tämä meidän kolmikko, heidän perheensä , Ylanin ja Jakim, ja Naumin veljet eli muut hurjapäiset Korukarjut. Jälkimmäiset jäivät minulle hiukan etäisiksi, niin  kuin muutkin yhteisön jäsenet, koska heitä tosiaan oli nimettynä aika paljon. Naum on hahmoista sympaattisin,  yltiöpäisen komea, mutta myös luonteeltaan täydellinen: hän ottaa aina kaikki muut huomioon, on huolehtivainen ja avoin. Xaskia on taas hiukan tuittupäinen, mutta Sona tasoittavan rauhallinen ja tyyni. Sitten mukaan sekoitetaan vielä räväkkä Ylanin.

Kirjan maailmaan ei ole välttämättä helppo solahtaa sellaisen nuoren lukijan, joka ei ole paljon lukenut ensinkään. Kirjassa on paljon erikoisesti nimettyjä hahmoja ja kirjoitustyyli on kaunista, mutta joillekin se voi olla vieraannuttavaa. Huvituin jonkun kommentista Goodreadsissa, jossa hän julisti, ettei halua olla mukana samassa tripissä näiden kirjan hahmojen kanssa. Kieltämättä kirjaa lukiessa tuntui välillä, että on itsekin jossakin sekavassa tilassa, niin erikoista kaikki on. Joskus tällainen todellisuuspako on kuitenkin ihan paikallaan, ja nautin kirjan erikoisesta maailmasta kovinkin paljon. Vinkkaisin tätä paljon lukevalle 15+ nuorelle, jota avoimesti kiinnostaa sateenkaarevat teemat.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjavinkit

Siniset Helmet

Kaleva (maksullinen)

Kulttuuritoimitus

Samantyylistä:

Maailmantyttäret: Siiri Enoranta

Keuhkopuiden uni: Siiri Enoranta

Vardari-trilogia: Siri Pettersen

Rautasusi: Siri Pettersen. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava 2021 (Vardari #1)

Norjankielinen alkuteos (2020): Jernulven (Vardari 1). Kansi ja kartat: Siri Pettersen

"Vangitseva pohjoinen mysteeri verestä, halusta ja riippuvuudesta.

Juva inhoaa verenlukijoita. Heitä ihaillaan ja ylistetään kyvyistään, mutta he ovat pelkkiä rahan- ja vallanjanoisia huijareita. Juva tietää tämän varsin hyvin, koska hän on syntynyt verenlukijoiden sukuun.

Kun Juvan perhettä uhkaavat vardarit, kammottavat olennot jotka eivät vanhene, hän sotkeutuu mukaan kamppailuun verenlukijoiden perinnöstä: synkästä salaisuudesta, joka kerran mullisti koko maailman - ja saattaa tehdä niin uudestaan. Selviytyäkseen Juvan on kohdattava lapsuusmuistonsa, jonka hän on yrittänyt unohtaa: hän on nähnyt paholaisen.

Rautasusi aloittaa itsenäisen Vardari-trilogian, joka sijoittuu samaan fantasiauniversumiin kuin palkintoja ja kansainvälistä ylistystä kahminut Korpinkehät-sarja" (Jalava) 

Voit katsoa kirjatrailerin tästä.

Oma arvio:

Olen jankuttanut parin viime vuoden ajan kyllästymisestäni ja pettymyksistäni fantasiaan. Olen jättänyt monia aloittamiani sarjoja kesken, muun muassa siksi, että keskittymiseni ei ole riittänyt monimutkaisiin fantasiamaailmoihin, mutta myös siksi, että niissä on toistunut usein samat lainalaisuudet. Olen silti odottanut tätä Siri Pettersenin uutta Vardari-trilogian avausosaa Rautasusi kuumeisesti. Rakastin kirjailijan Korpinkehät-trilogiaa, enkä ole lukenut sen veroista ennen enkä jälkeen. Vielä kun kuulin, että tämä uusi eeppinen sarja sijoittuu samaan fantasiauniversumiin kuin Korpinkehät, en voinut olla innostuneempi. Palauttaako Rautasusi jälleen uskoni ja intoni fantasiaan?

Juva ei tappanut susia rahasta eikä varsinkaan metsästämisen ilosta. Hän tappoi, koska hänen oli pakko. Koska maailma olisi ratkennut liitoksistaan, jos hän olisi lopettanut. (s. 24)

Kirjan päähenkilö, nuori nainen nimeltä Juva, on tarinan alussa vaarallisessa susijahdissa, joka valitettavasti menee pahasti pieleen erään osaamattoman tulokkaan takia, joka paljastuu vieläpä veritrokariksi. Nämä myyvät sudenverta niitä janoaville, vaikka metsästettyjen susien veri kuuluu ehdottomasti kiville. Juvan pisteliäs ja päämäärätietoinen luonne tulee heti alussa selväksi, kun hän antaa mielipiteensä moisesta tunaroinnista. Susijahti on Juvalle kaikki kaikessa, mutta kaikkein eniten hän haluaisi olla tukijansa Broddmarin mukana metsästämässä kaupungin susitautisia. Siihen sairastuvat ne, jotka ovat nauttineet saastuttavaa sudenverta huumaustarkoituksessa. Broddmar kuitenkin kieltäytyy jyrkästi ottamasta nuorta Juvaa niin vaaralliseen hommaan.

---Nuorin sisarista, punapukuinen, ymmärsi paholaisen olevan kaikkialla. Kaikissa sydämissä. Hän ei tehnyt mitään, ja jäi eloon. Siitä saakka verenlukijat ovat aina tienneet, missä paholainen on. (s. 53)

Juvan äiti, Lagalune, on kohuttu verenlukija ja kunnioitetun Verenlukijain killan puheenjohtaja. Juva ei voi arvostaa äitinsä ammattia, koska hän kokee sen huijauksena: eivät verenlukijat osaa lukea ihmisiä oikeasti. Juvalla on skyky lukea ihmisiä, mutta sen hän pitää omana tietonaan. Hänellä on muitakin murheita: eräs Rugen jätti hänet aiemmin kuin nallin kalliolle, Broddmar ei ota häntä susitautisten jahtiin ja oudot sydämentykytykset vaativat häntä käyttämään hermoja rauhoittavaa juomaa, Torapiikkiä. Kun Juvan 16-vuotias sisar Solde hakee Juvan sairaan äitinsä luo, lähtee Juva melko ynseästi äitiään tapaamaan. Äiti haluaa Juvan muuttavan takaisin luokseen ja perivän äitinsä aseman tämän kuoltua. Juvaa vain ei voisi vähempää kiinnostaa.

Sitten kylällä tapahtuu kummia. Paikallaan pysyneet kivikehät ovat liikahtaneet ja niiden keskellä oleva Todistaja-patsas on alkanut liikkua. Huhutaan, että Mahti on palannut. Kivikehiä vartioidaan nyt entistä tiukemmin.

Hän veti henkeä ja keräsi ajatuksensa sydämestään. Hän tukahdutti pelon, jonka sydämentykytys aina nosti pintaan, ja keskittyi hauraaseen yhteyden tunteeseen. Siihen, että oli jonkin vaarallisen lähellä. Jonkin, joka haisteli hänen sydäntään. (s. 97)

Todistajan liikkumisen jälkeen alkaa monimutkaisten vyyhtien ketju: Sen jälkeen kun Juva näkee äitinsä kiistelemässä pelätyn vardarin, Nafraímin kanssa, Lagalune menehtyy. Hän saa koristua viimeisillä voimillaan Juvalle, että tämä perisi kaiken eikä saa ikinä antaa Paholaista muille.  Paholaista, jota Juva on lapsesta saakka pelännyt, ja jonka on vannottu hänelle olevan pötyä. Äiti sanoo nyt sen olevan totta. Soldesta ei olisi Verenlukijain killan johtajaksi, äiti varoittelee Juvaa.  Juva tajuaa, että jotain vaarallista on nyt meneillään, mutta häneltä kestää aikaa tajuta, mikä ja missä on tuo paholainen, jota ei pitänyt olla olemassakaan. Hän ei haluaisi myöskään jatkaa äitinsä perintöä ja tuhoaa siksi äitinsä testamentin, jotta Solde saisi haluamansa perinnön. Kaikki ei mene kuitenkaan Juvan suunnitelmien mukaan, sillä moni muukin saa surmansa Lagalunen jälkeen. Kuka on murhaaja, Nafraímko?

Haluaisin kertoa niin paljon enemmän tästä kirjasta, mutta en voi alkaa kuitenkaan spoilata enempää. Voin vain kertoa, miten nerokkaalla tavalla puuttuvat palaset alkavat loksahdella kohdalleen: Juva tekee hyvin merkittävän löydön kotoaan ja saa viimein selville merkillisten sydämentykytystensä syyn. Juva joutuu punnitsemaan sitä, keneen voi luottaa ja mitkä ovat oikeamielisiä ratkaisuja. Hänen perässään ovat  kuolemattomat vardarit, jotka havittelevat häneltä yhtä asiaa. Tätä Juva ei aio missään nimessä heille antaa. 

Hän etsi katseellaan Nafraímia, mutta tiesi ettei löytäisi tätä. Tiesi sen, sillä hänen ruumiissaan oli vain yksi sydän, eikä se ollut milloinkaan ollut niin pieni. Hauras, murtuva kuori ja yksinäinen pulssi. Kipeä ja herkkä, kuin henkäys. (s. 476)

Siri Pettersen on onnistunut jälleen luomaan kiehtovan ja omalaatuisen fantasiakirjan, jonka luin ahmimalla. Mukana on sopivasti vaaran ja intohimon tunteita, jotka sekoittuvat kirjan pahaenteiseen tunnelmaan. Vaikka kirja ei suoranaisesti kytkeydy Korpinkehät-trilogian tiettyihin henkilöihin ja paikkoihin, se antaa viitteitä siitä, miten samassa maailmassa liikutaan. Korpinkehissä puhutaan muun muassa ihmisistä, unohdetuista, jotka ovat saaneet saastutettua verta ja elävät ikuisesti, mutta kärsivät janotessaan lisää. Ovatko he juuri vardareita, mietiskelin lukiessani. Uskon, että kytköksiä tulee olemaan vielä enemmän, jos seuraavissa osissa matkataan toisiin ulottuvuuksiin. En vain tiedä, miten ihmeessä maltan odottaa seuraavaa osaa. (Täytyy kai opetella lukemaan norjaksi.)

En ole ehkä ihan samaa mieltä kirjaston kanssa, että kirja olisi lasten ja nuorten aineistoa. Jalava-kustannuksen ja Risingshadow -sivuston mukaan kirja on aikuisten fantasiaa, ja komppaan kyllä tätä. Vaikka päähenkilö on nuori, on kuumimmat seksisävytteiset kohtaukset mielestäni kuvailultaan enemmän aikuistasoa. Muutenkaan en mieltäisi kirjaa luonteeltaan YA:ksi, kuten en Korpinkehiäkään. Miksei selkeästi aikuisille suunnattu fantasiasarja voisi olla kirjastossa aikuisten fantasiahyllyssä? 

Suosittelen tätä erityisesti sellaiselle lukijalle, joka ei ole  aiemmin uskaltautunut lukemaan fantasiaa. Pettersen osaa kirjoittaa hyvin kiehtovalla tavalla, hänen luomaansa fantasiamaailmaan on helppo astua ja siinä viihtyy. Lisämausteena on kiehtovia hahmoja ja kuumia kohtauksia, jotka antavat lupausta jostain vieläkin kuumemmasta jatkossa. Ikäsuositukseni on 16+

En ole pitkään aikaan antanut täysiä pisteitä kirjalle. Mutta nyt...

Annan arvosanaksi 5+  

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

-

Lisään kirjan Booklist Queen haasteen kohtaan:

A Highly Anticipated Book

Hopeakurkku: Siri Pettersen. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Hertta 2024 (Vardari #2)

Norjankielinen alkuteos (2023): Vardari 2: Sølvstrupen. Kansi: Siri Pettersen

"Juva on saanut elinikäisen arven mieheltä, jonka hän itse päästi vapaaksi. Surun ja raivon lisäksi hän on hukkumassa ongelmiin: vardareilta on riistetty ikuisen elämänsä lähde, ja susitautisia on aina vain enemmän.

Kun levottomuus kaupungissa yltyy, Náklavissa alkavat levitä uudet, fanaattisen uskonnolliset voimat. Juvalle valkenee, että hän on aloittanut sodan, jonka seurauksia hän ei osaa aavistaa.

Hopeakurkku jatkaa Rautasuden aloittamaa Vardari-trilogiaa, synkän vangitsevaa pohjoista fantasiamysteeriä verestä ja vallasta, haluista ja pakkomielteistä." (Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Olin niin hullaantunut Pettersenin Vardari-trilogian aloitusosasta Rautasusi, että seuraavan osan odottelu on ollut yhtä tuskaa. Viimein viime syksynä odotus palkittiin, vaikka pääsinkin kirjan kimppuun vasta tämän vuoden puolella. Nyt tämän toisen osan luettuani voin vielä vahvemmin sanoa, että tämä trilogia on enemmän aikuisille suunnattua fantasiaa. Ihmettelen kovasti, miksi kirjastossamme tämä on laitettu lanu-puolelle.

Mies pani otsansa Juvan reittä vasten. Kylmän, mutta hikisen. Hän avasi suunsa ja painoi huulensa haavalle. Hän imi verta kuin pieni porsas. Juva tunsi miehen hampaiden ja kielen liikkuvan ihollaan, ja äkkiä Gríf oli taas läsnä hänen ajatuksissaan. (s. 154)

Juva jatkaa susitautisten metsästämistä tutun Nahkahallissa majailevan porukkansa kanssa, mutta muistot Grífistä vaivaavat häntä. Siitä, miten tämä viime hetkillä, ennen kuin katosi kivikehän kautta, petti Juvan ja kävi tämän kimppuun. Rinnassa olevat arvet muistuttavat Juvaa siitä, miten hölmö hän oli luottaessaan moiseen petoon. Juvan seurana kulkee uskollinen Skarr-susi ja hän majoittaa salaa myös pelastamaansa 12-vuotiasta Keflaa, josta on Juvalle niin seuraa kuin apuakin. Loput sydämenlukijakyvyn omaavat lapset Juva majoitti viime osassa turvaan Talvipuutarha-nimiseen paikkaan.

Mutta hän tiesi valehtelevansa itselleen. Hän oli tavannut Grífin. Hän oli vapauttanut hirviön, eikä mikään palaisi koskaan ennalleen. (s. 30)

Sitten Juvan korviin kantautuu tieto Náklaviin ilmestyneestä Hopeakurkku-nimisestä fanaattisesta uskovaisesta, joka on tullut pelastamaan kaupungin pelätyiltä vardareilta, iäisiltä. Vaikka eihän heitä pitäisi olla olemassakaan. Hän julistaa saavansa jumalilta kuvia tuhottavista vardareista, ja kuinkas kummaa, myös Juva on todistamassa tilaisuutta, jossa metallilevylle ilmestyy ihmeellisesti aina jonkin tuhottavan kuva. Hopeakurkku saa heti joukkoonsa yhä enemmän öyhöttäjiä, jotka osaltaan lietsovat kaupungissa sekasortoa ja paniikkia. Kaiken lisäksi jonkun epäillään levittävän susitautia tahallaan, sillä sairastuneita on yhä enemmän.

Tämä lipevä mies eli Hopeakurkku, jonka Juva muistaa aiemmin tavanneensakin, haluaa Juvan yhteistyöhön metsästämään kaikki vardarit kaupungista. Vardareita ei kuitenkaan tapeta, vaan heille suoritetaan ikiaikainen upotus - eli heidät lähtetään Nákla-kehän kivien kautta Druknaan jumalten luo. Juvalle ei jää muita vaihtoehtoja kuin suostua tämän kamalan, irstaanoloisen sekavan höyrypään leipiin. Tämä aiheuttaa närää Juvan pitkäaikaisten metsästäjäkavereissa ja Juva ajaantuukin surukseen heistä erilleen, sillä Hopeakurkku on määrännyt Juvalle uudet vardarinmetsästyskaverit. 

"Olen elänyt koko elämäni pelossa, ja se on sinun syytäsi!"

"Eli aiot elää loppuikäsi vihaisena?"

"Minä aion kuolla vihaisena!" (s. 230)

Vardareita, onko heitä? No onhan heitä, ja sen Juva tietää. Hän ei vielä tiedä, että hänen pahin vihollisensa Nafraím on yhä elossa, itse luomansa julman vardarin Eldredin vankina ja kidutettavana. Vardarit ovat huolissaan joukkojensa vähenemisestä, sillä ihmeellisten hopealevyille ilmestyvien kuvien takia heitä alkaa kuolla. Kun Nafraím viimein pääsee pakenemaan vankeudestaan, hänen on vakuutettava Juva siitä, että Hopeakurkku on pysäytettävä. Kaiken järjen mukaan Juvan olisi kuitenkin tapettava tuo luopio, joka oli vastuussa Grifin vangitsemisesta kellariin ja Juvan isän kuolemasta. Juvalle alkaa kuitenkin paljastua, mistä nuo Hopeakurkun kuvat ovat peräisin. Hän myös alkaa ymmärtää enemmän vardareita, ja siihenkin on eräs hyvin ratkaiseva syy. 

Juva nojasi päätään seinään. Hän kertoi itselleen jokaisena kirottuna päivänä, ettei rintaan kasvanut solmu ollut oikea tunne. Se ei ollut surua tai rakkautta vaan kiukkua. Ja häpeää, koska hän oli antanut käyttää itseään hyväksi. Mitä muutakaan se olisi ollut? (s. 178-179)

Tämä Vardari-trilogian kakkososa ei ehkä  ollut minulle niin upea kokemus kuin sarjan avausosa, muun muassa koska en ollut niin innoissani tästä uskontoteemasta, ja muutenkin pääsin aika nihkeästi sisään tarinaan pitkähkön tauon jälkeen. Toki tämä on maailmaltaan niin uskomatonta fantasiaa, ja päähenkilö Juva kaiken kaikkiaan mahtava tyyppi, ettei lukukokemukseni ollut huonokaan.  Saatoin hiukan kaivata Juvan tavoin Grifiä mukaan, sillä ensimmäisen osan romanttiset osuudet olivat se juttu. Grif kulkee mukana Juvan katkerissa muistoissa, mutta myöhemmin Juvalle paljastuu myös toinen näkökulma tämän ihanan pedon poistumiseen liittyvistä tapahtumista. Kirjan loppu on uskomattoman lohdullinen, ja viimeinen lause kruunaa kaiken. Minun on luettava seuraava osa!

Hän oli saanut tarpeekseen salailusta ja halusi näyttää minkä vuoksi taisteli. Sota oli sotaa ja hän voittaisi sen rakkautensa vuoksi. (s. 304)

Kuten aiemmin mainitsin, tämä trilogia ei mene minusta YA-kategoriaan vaan on aikuisempaa fantasiaa. Mukana on kuitenkin niin ruumiillista kuin henkistä alistamista ja jopa kohtaus, jossa tapahtuu melkein nekrofiliaa. Kirjan tunnelma on toivottoman harmaa, juuri samansävyinen kuin kirjan kannen värityskin. Pettersenin luoma maailma on uskomattoman kiehtova, siinä on uniikkia pohjoismaalaista henkeä. Suosittelen tätä ja sarjan aiempaa osaa kaikille synkähkön fantasian ystäville.

Annan kirjalle arvosanaksi 4-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä luettavaa:

Korpinkehät-trilogia: Siri Pettersen

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 3: Liisan seikkailut ihmemaassa: Lewis Carroll

Liisan seikkailut ihmemaassa: Lewis Carroll. Suomentaneet Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner. Kuvittanut John Tenniel. Kolmas painos (yhteisnide). Gummerus 2010. 

Englanninkielinen alkuteos (1865): Alice's Adventures in Wonderland

"Maailman rakastetuimpiin kuuluvasta sadusta on nähty lukemattomia versioita niin kirjoissa kuin elokuvissakin. Kaikkein ihmeellisin on kuitenkin Lewis Carrollin alkuperäinen tarina, joka kiehtoo niin suurten kuin pienten lukijoiden mielikuvitusta vuosikymmenestä toiseen.

Liisa näyttää tien ihmeelliseen maailmaan, jossa kaikki on nurinpäin eikä mikään ole sitä miltä näyttää. Herttuatar, Hatuntekijä, Valkoinen Kani ja monet muut lumoavat hahmot heräävät eloon Kirsi Kunnaksen ja Eeva-Liisa Mannerin hersyvässä suomennoksessa. John Tennielin alkuperäinen kuvitus vuodelta 1865 ei ole menettänyt hitustakaan loistostaan."


Oma arvio:


Taas on tullut se aika vuodesta, kun on aika kehua ja ylistää itseään loistosuorituksesta, nimittäin tänään on aika julkistaa järjestyksessään kolmas Kirjabloggaajien lukuhaaste -bloggaus. Haasteen tarkoituksena on saada bloggaajat lukemaan jokin itse klassikoksi määrittelemänsä kirja, jota ei ole häpeäkseen saanut koskaan luettua. Ei ole väliä, onko klassikko lasten-, nuorten- vai aikuisten kirja, ja itse klassikon määritelmäkin on häilyvä. Tämä on ollut mahtava perinne, joka toivottavasti jatkuu vielä pitkään. Tänä vuonna klassikkohaastetta luotsaa Marile blogissaan 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, kiitos hänelle! Käy toki kurkkaamassa myös muiden haastebloggauksia.


Viimeksi olen lukenut seuraavat klassikot:


Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 2 (Tuijata.Kulttuuripohdintoja): Harry Potter ja Viisasten kivi: J.K: Rowling
Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 1 (Reader, why did i marry him): Taru Sormusten herrasta: J.R.R. Tolkien

Liisan seikkailut ihmemaassa on ikivanha satu, jonka olen nähnyt joskus elokuvana, mutten koskaan lukenut kirjana. Nyt luin tämän ääneen kahdeksanvuotiaalle tyttärelleni, ja vietimme kirjan parissa hyvin mielenkiintoisia hetkiä. Välillä olimme hyvinkin ihmeissämme, välillä hiukan pitkästyneitä, välillä odottavaisia. Joskus meitä hiukan huvittikin.

Liisa on mielenkiintoinen päähenkilö, jolla on melkoinen taipumus yksinpuheluun. Hän hämmästelee ääneen asioita ja makustelee sanoja. Hän on luonteeltaan utelias, rohkea, pelkäämätön ja sanavalmis, mutta silti tahdikkaan hyväkäytöksinen, herkkä ja lämminsydäminen. Täydellinen tyttösankari siis. Hän ei välitä äkäisestä kuningattaresta, joka uhkaa lyödä kaikilta pään poikki. Hiukan hän myös piikittelee hiirelle puhumalla toistuvasti kissastaan, vaikka se on tälle arka aihe.

Kirjassa on hyvin vahvassa pääosassa runot, lorut ja kielellä leikittely. Koska ihmemaassa kaikki on vähän vinksallaan, Liisa joutuu harmistumaan monesti, kun ei osaa lausua tuntemiaan loruja oikein, vaan kaikki sanat tuntuvat menevän väärinpäin. Lisäksi hän ei tunnu olevan koskaan sopivan kokoinen: milloin hän kutistuu, milloin kasvaa niin, että talot rikkoontuu. Läpi koko tarinan Liisa joutuu tasapainottelemaan erilaisten taikajuomien  ja -sienien avulla kokoaan tilanteeseen sopivaksi.

Meidän suosikkihahmomme kirjassa on tyhjästä esiin ilmestyvä ja taas katoava sarkastinen irvikissa, Mörökölli.

-En voi auttaa, sanoi kissa, - me olemme kaikki täällä hulluja. Minä olen hullu. Sinä olet hullu.

Kuinka sinä voit tietää että minä olen hullu?

- Sinun täytyy olla, sanoi kissa. - Muuten et olisi tullut tänne.

Välillä tarina käy hiukan puuduttavaksi jaaritteluineen. Valekilpikonnan pitkä tarina ei tuntunut meistä kovinkaan kiinnostavalta, ja myös kirjan lopussa oleva oikeudenkäynti syödyistä piparkakuista haukotutti. Silti Liisan seikkailut viihdyttivät meitä omalaatuisuudellaan, ja on mahtavaa, että näinkin vanha satu jaksaa kiinnostaa tytärtäni. Myös John Tennielin kuvitus hivelee silmiäni. Jatkamme tästä samaan hengenvetoon jatko-osan, joka on samassa niteessä, eli 1875 julkaistun Liisan seikkailut peilimaailmassa. Elokuvat aiomme myös katsoa.

Olen siis taas saanut sivistettyä itseäni (ja samalla lastani) mahtavalla satuklassikolla ja voin taputtaa itseäni hellästi päähän. Hyvä minä! Puolen vuoden päästä uusi haaste ja uudet kujeet.

Arvosanani kirjalle 3,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Liisan seikkailut ihmemaassa muissa blogeissa:

 Yöpöydän kirjat
Matkalla Mikä-Mikä-maahan
Koko lailla kirjallisesti
Sallan lukupäiväkirja
Jokken kirjanurkka

Liisan seikkailut peilimaailmassa: Lewis Carroll. Suomentaneet Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner. Kuvittanut John Tenniel. Kolmas painos (yhteisnide). Gummerus 2010.

Englanninkielinen alkuteos (1875): Through the Looking Glass.

Oma arvio:

Liisa miettii, millaista olisi mennä peilin taakse ja millainen olisi maailma siellä. Kohta hän huomaakin humpsahtaneensa peilin toiselle puolelle, missä kaikki on nurinkurin ja totaalisen vinksallaan. Kun Ihmemaassa oli hahmoja pelikorteista, peilintakamaassa seikkailevat shakkinappulat: on röyhkeä, mutta hiukan reppana punainen kuningatar ja käsillä viuhtova valkoinen kuningatar. Identtiset kaksoset Tittelitom ja Tittelityy ovat melkoisen teräväkielisiä kavereita, jotka kertovat lorun Mursusta ja Nikkarista.  Liisa kohtaa myös aidalla istuvan Tyyris Tyllerön, jonka hahmo on ikimuistettava.

Minusta mieleenpainuvin on valkoinen ritari, jonka Liisa kohtaa metsässä. Ritari kantaa satulassa omia, melko hupsuja keksintöjään, eikä pysy montaa sekuntia kauempaa ratsunsa satulassa, vaan muksahtelee alas tuon tuostakin.

- Miten voit puhua noin rauhallisesti, vaikka seisot päälläsi, kysyi Liisa ja tarttui Valkoisen Ritarin jalkoihin ja veti häntä ojan reunalle.

Ritari näytti hämmästyneeltä.

- Ei merkitse mitään, kuinka päin seison, hän sanoi. - En ajattele jaloillani. Päinvastoin, keksintöjen teko sujuu vain helpommin kun seisoo päällään.

Tyttäreni mielestä mukavinta kirjassa on kukkaniityn puhuvat kukat. Minua vain hiukan häiritsi, kuten muidenkin hahmojen kohdalla se, miksi kaikki on kamalan koppavia, viisastelevia, sarkastisia tai muuten vain töykeitä. Tytärtäni häiritsi myös se, miten eri hahmot tulevat ja menevät - aina kun Liisa tapaa jonkun, se häviää hetken kuluttua jonnekin ja pian mukaan tarinaan tulee uusi hahmo.

Lopussa Liisa saa kruunun päähänsä ja hän pääsee maailman kummallisimpaan juhlaan, missä ruokalajit ovat eläviä. Tyttäreni mielestä on tosi hauskaa, kun Liisasta tulee kuningatar. Pian Liisa kuitenkin herää kissanpentu sylissään ja tajuaa nähneensä vain unta. Vai oliko se unta sittenkään? Sitä me pohdimme, mutta  tyttäreni mielestä sen täytyi olla unta, koska tarinassa välillä viitattiin siihen, miten Liisa kertoi myöhemmin tapahtumista sisarelleen. Minä taas haluaisin uskoa, että Liisa ihan oikeasti oli peilimaailmassa.

Tytön mielestä kirja loppui liian hauskaan kohtaan ja olisi siis saanut olla pidempi. Erityisesti Liisan kissoista, Millistä ja Killistä hän olisi halunnut lukea enemmän, mutta ne ovat vain tarinan taustalla alussa ja lopussa. Minulle alkoi jo riittää tämä psykedeelinen tarina, joka vaikutti välillä ihan kuin se olisi pöllyssä kirjoitettu. Tytön mielestä osa runoista olisi voinut jäädä pois, mutta osasta hän piti, niinkuin Mursu ja Nikkari -runosta.

Tytön mielipide kirjasta:

Minä annan arvosanan 3+

Liisan seikkailut peilimaailmassa muissa blogeissa:

Hurja hassu lukija
Ihminen välissä - enimmäkseen asian vierestä

Osallistun samalla tällä kirjalla Kirjavat kissat -lukuhaasteesteeseen.

Oneiron: Laura Lindstedt

Oneiron: Laura Lindstedt. Teos 2015.

"Seitsemän naista, kukin kotoisin eri maasta. Kuolemanjälkeisessä välitilassa, josta ei voi paeta – paitsi sanojen, kertomusten avulla.

Newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, marseillelainen hienostorouva Nina, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen Wlbgis, mallintöistä haaveileva senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen teinityttö Ulrike ovat päätyneet valkoiseen tyhjään tilaan. Aika sellaisena kuin me sen ymmärrämme on lakannut olemasta. Naisten ruumiilliset tarpeet sammuvat vähitellen. Ensin katoaa kyky tuntea kipua ja nautintoa. Pikkuhiljaa koskettaminen ja oman ruumiin aistiminen muuttuvat mahdottomiksi.

Mitä on tapahtunut? Mikä on koitunut naisten kohtaloksi?"

Oma arvio:

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Olen lykännyt tämän kirjan lukemista, vaikka se on kovasti kiehtonut minua - ei niinkään viimevuotisen Finlandia-palkintonsa saati Blogistanian Finlandia-palkintonsa takia, vaan siitä lukemieni ristiriitaisten blogikirjoitusten takia. Osa näyttää rakastavan, osa taas vieroksuvan tätä teosta. Niinpä päätin  kiltisti jonottaa kuukausikaupalla kirjaston varausjonossa, että pääsen muodostamaan oman näkemykseni Oneironista.

Alussa minulla on hankala päästä mukaan kirjan tarinaan ja juoneen: on paljon naishahmoja, outo valkoinen tila, omituinen suuseksikohtaus. Hiukan pelottaa, onko tämä kirja liian monimutkainen ja "aikuinen" minulle. Sinnikkäästi luettuani kirjaa eteenpäin alkaa minulle hahmottua, kuka kukin on. Jokaisella naisella on oma, kiehtova tarinansa, mutta kenenkään lopullista kohtaloa ei vielä paljasteta - suorastaan alan janota tietoa siitä, miksi kukanenkin on joutunut valkoiseen tilaan, aikaan ennen kuolemaa. Vaikken missään vaiheessa suoranaisesti kiinny kirjan naishenkilöihin, luen heidän tarinoitaan silmät kiiluen.

Se, mitä seuraavaksi tapahtui, yllätti kaikki. Rosa alkoi nimittäin vajota. Mutta ei poispäin. Rosa pysyi täsmälleen siinä kohdassa jossa hän oli ollut, hän ei loitontunut eikä pienentynyt, mutta ei myöskään pysynyt samana, Hän alkoi jollain tavalla...haalistua? Kadottaa piirteensä?

Oneiron on taitava sekoitus fiktiivistä tarinaa ja faktaa. Opin tarinan lomassa uutta muun muassa juutalaisuudesta ja ihmisen hautaan valmistelusta. Lindstedtin kerrontatyyli on välillä minun makuuni liiankin rönsyilevää, mutta toisaalta se säilyttää mukana koko ajan mukavan huumorisävytteisyytensä, vaikka käsiteltäisiin rankkojakin aiheita. Välillä naisten riidat ja pesänrakentelut valkoisessa tilassa puuduttivat minun lukuintoani ja huomasin kaipaavani enemmän takaumia naisten elämästä.

Erityiseen rooliin kirjassa pääsee performanssitaiteilija, anoreksiaa sairastava juutalaisnainen Shlomith, jonka tarina aiheuttaa minussa monenlaisia tunteita: surua, hämmästystä, inhoa, ihmetystä, raivoa.

Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää.

Tarinan lopussa saan sen, mitä olen odottanut - saan tietää kaikkien päähenkilöiden lopun. Oloni on hyvin haikea, kun jätän kirjan mukana jäähyväisiä tutuksi tulleille naisille. Kirjassa ei sorruta onneksi ennalta-arvattavuuksiin, vaan yllättäviä ovat kaikkien tarinat päätöksineen. Muutamien henkilöiden kohtalot sisältävät yllättävän kytköksen toisiinsa, mutta pettymyksekseni eivät kaikkien. Olisin odottanut, että kaikilla olisi ollut joku yhdistävä tekijä maanpäällisessä elämässä, ja jäin edelleen miettimään, miksi juuri nämä naiset olivat keskenään välitilassa.  Polinan lopullinen kohtalo jää minua mietityttämään.

Kirjassa on niin paljon eri ulottuvuuksia, että en osaa kirjoittaa tämän enempää mitään. Monenlaisia mielenmyllerryksiä Oneiron minussa aiheutti ja niin kirja kuin kirjailijakin on mielestäni palkintonsa ansainnut (vaikken muita Finlandia-ehdokkaita ole lukenut). Erikoinen, huikea teos! 

Arvosanani tälle kirjalle on 4,5

Lainasin tämä kirjan kirjastosta.

Oneiron muissa blogeissa:

Luettua elämää 
Kirjakaapin kummitus 
Mitä luimme kerran
Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia
Jokken kirjanurkka 
Todella vaiheessa
Reader, why did I marry him?

Nadia, onnetar: Andrei Pajanne

Nadia, onnetar: Andrei Pajanne. Imogen 2015.

"Nadia on poikkeuksellisilla lahjoilla siunattu nuori nainen, joka etsii rakkaimpansa, nuorena kuolleen lasinpuhaltajan, sielua. Nadia luo lasipallon, uuden maailmaan, jossa hän tietää olevansa taivaan ja maan luoja. Rakkaus saa uuden mahdollisuuden, mutta Nadia menettää kaiken. Pakkomielteiden ja luovan voiman otteessa hän heittäytyy sielunsa syvyyteen ja uusiin tietoisuuden kerroksiin, toisiin maailmankaikkeuksiin. Sieltä hän löytää valon, joka koskettaa jokaista elävää olentoa.

Nadia, onnetar on mielikuvituksen rajoja venyttävä romaani, jossa mystiikka ja henkinen kasvu, arkitodellisuus ja fantasia kohtaavat. Romaanissa kaivaudutaan onnen ja epäonnen, takertumisen ja luopumisen sekä ihmisyyden ja jumaluuden välisiin ristiriitoihin."


Oma arvio:

Poikkeuksellisesti liitin tähän kirja-arviooni myös kansipaperien alla olevan kannen kauniin, metallinhohtoisen lilan jin ja jang -kuvion, joka on tässä kirjassa erityisasemanssa ja  hyvin vallitseva symboli. 

Andrei Pajanteen kolmas romaani, Nadia, onnetar, alkaa varsin lupaavasti. Minusta on antoisaa seurata nuoren Nadian elämää ja sitä, miten onni ja epäonni vuorottelevat ja miten tietyt asiat alkavat linkittyä toisiinsa. Näin askel askeleelta tarina alkaa avautua lukijalleen. Läpi tarinan esiintyy jatkuvasti aiemmin mainitsemani jin ja jang -symboli, joka esiintyy milloin lasipallon muodossa, milloin Nadian näyissä. Meri ja joki ovat myös tarinassa keskeisessä asemassa: meri nielaisee jättiaallon sisään pahaa aavistamattomia, ja Nadian synnyinseudun joki ja sen nimi, Serpentiini, ovat tälle jonkinlainen pakkomielle. 

Jossain vaiheessa, kun Nadia lähtee vaeltemaan toiseen todellisuuteen etsimään rakastettuaan Eliasta, tarina ulottuu sellaisiin sfääreihin, että minä putoan kärryiltä. Kaikki se jumaluus ja jumalallisuus, jutut maailmanpyörästä, multiversumista, naya-dayasta ja sen sellaisista ylittävät ymmärryskykyni. Huomaan tylsistyväni ja harppaavani lauseet läpi ilman, että edes yrittäisin tajuta mistään mitään. Tunnen itseni tyhmäksi. Ehkä filosofointi lukuromaanissa ei vain ole minua varten. Kirjan lopussa pääsen taas tarinaan jollakin tasolla mukaan ja tarina saa mukiinmenevän päätöksensä. 

Nadia, onnetar -romaanissa parasta on mielestäni onnen ja epäonnen vuorottelu ja mietiskely siitä, miten epäonni voi olla myös onnea - ja toisinpäin. Lopussa on ihan mielenkiintoinen käänne, kun Nadian kohtalosta syntyy kokonaan uusi naya-daya-uskonto (vrt. Jin ja Jang), jossa jumaluus ja jumalallisuus on jokaisessa ihmisessä ja ihmiskunta on yhdistynyt aidoksi yhteisöksi tuntien yhteyden myös luontoon. Jonkinlainen utopia sisältyy siis tähän kirjaan.

Tarinassa keskeisessä osassa esiintynyt, Eliaksen Nadialle suosittelema kirja, jossa arvuutellaan, josko varis olisi maailman luoja, onkin nyt kouluissa varteenotettavana oppikirjana. Kaikki tapahtumat ovat kiertäneet kehänsä ympäri ja Nadia kokee lopullisen valaistumisensa. Mitä se sitten tarkoittaakin.

Suosittelen lukemaan tätä sellaiseen aikaan, jolloin aivot toimivat täydellä tehollaan, eli ei illalla väsyneenä.

Arvosanani kirjalle on 3.

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.