Viikatetytär: Briitta Hepo-Oja

 Viikatetytär: Briitta Hepo-Oja. Otava 2025

Kansi: Karin Niemi

"Palkitun nuortenkirjailijan uutuusromaani leikkii hengellä ja huumorilla.

17-vuotias Beata on umpirakastunut. Vahinko vain, että Viikatemies pelmahtaa paikalle pilaamaan seurustelusuunnitelmat. Karmiva hahmo tappaa tunnelman, ja tahtoo se hengiltä jotakin muutakin.

Käy ilmi, että Beata on valittu kotikylänsä uudeksi Kuolemaksi. Hän ei roolista piittaa, etenkään kuultuaan ensimmäisestä niitettävästään. Kuinka kauan Beata onnistuu taistelemaan kohtaloaan vastaan, kun viivyttelyn seuraukset alkavat jo näkyä?

Kutkuttavasti auki punoutuva tarina tasapainoilee piinaavan tunnelman ja helpottavan huumorin välillä pitäen lukijan jännityksessä loppuun asti." (Otava)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olipas heti kiinnostava alkuasetelma tässä Briitta Hepo-Ojan uusimmassa. Innostuin heti luettuani kirjan kuvauksen. Karin Niemen (jälleen) upea kansi, jossa viikatemies nauttii teetä hienosta kupposesta, antaa myös vihiä siitä, että tätä kirjaa ei ole kirjoitettu turhan ryppyotsaisesti, vaan pilke silmäkulmassa.

"Minä haluan tämän pojan kokonaan itselleni, ajattelen. Mikään ei saa tulla väliimme. Ei edes kuolema. (s. 63)"

Beata on ihan tavallinen lukion tokaa aloittava tyttö, jonka elämän täyttävät lukioarki, ystävä Saran kanssa hengailu ja erään tietyn pojan perään haikailu. Tätä tavallisen lukiolaisen arkea tosin tulee horjuttamaan kammottava näky, jonka Beata kohtaa ihanan kesäisen Prahan lomansa jälkeen helteisessä koti-Suomessa. Häneen huoneeseensa nimittäin astelee ihka oikea viikatemies, tuo mustaan huppuun verhoutunut kasvoton olento, joka kertoo Beatalle olevan tehtävä.  Beata tietysti järkyttyy oudosta olennosta huoneessaan ja epäilee seonneensa. Beata saa oman viikatteen, jonka hän kätkee visusti sänkynsä alle. Kaiken huipuksi pihalle ilmestyy aika ajoin kettu ja vihertävä hevonen. 

"Tää taitaakin olla ongelman laatu", sanon. "Katsos, kun mulla on tunteita. Ne estävät mua satuttamasta muita ihmisiä." (s. 47)

Beata yrittää sivuuttaa aika ajoin hänelle ilmestyvän viikatemiehen ja jatkaa elämäänsä. Juttu ihanan Eliaksen kanssa alkaa edetä, mutta Beatan ihastumista varjostaa se tieto, että viikatemies on antanut hänelle ensimmäiseksi tehtäväksi niittää juurikin Eliaksen. Beata kieltäytyy sinnikkäästi tekemästä sitä, vaikka viikatemies varoittaa tottelemattomuudella olevan seurauksia. Luonnon tasapaino järkkyisi, jos ihmisiä pidettäisiin yliajalla sen vuoksi, että joku hoitaisi tehtäväänsä. Miten Beata voi päättää rakkaan Eliaksen päivän, kun hänestä on tulossa Beatalle yhä tärkeämpi? Sara-ystävällekään Beata ei voi uskoutua, eihän kukaan uskoisi edes häntä. Ainoa toivo on siis nettifoorumit, josta Beata löytääkin yhden tyypin, jolla näyttäisi olevan sama tilanne. Myös käynti mummon luona avaa Beatan silmät, sillä ilmeisesti hänen isoisällään on saattanut olla sama kohtalo.

"Miks just mun kaltaisen taviksen pitää olla joku pirun valittu?" (s. 48)

Väistämättä viikatemiehen läsnäolo alkaa vaikuttaa Beatan ihmissuhteisiin. Juttu Eliaksen kanssa käy hankalaksi ja Sara yrittää saada Beataa terkkarille oudon käytöksen vuoksi. Kaikki mitä Beata syö, maistuu pahalle, jotenkin pilaantuneelle. Elias vaikuttaa koko ajan hiukan kipeältä. Koulussa tapahtuu käsittämätön episodi ruokalassa, jonka Beata uskoo aiheuttaneen. Pitääkö hänen antaa periksi ja hoitaa ensimmäinen niittonsa? Onko hän itsekäs, kun vänkää koko ajan viikatemiehelle vastaan?

On mahdotonta keskittyä suudelmiin tai ylipäätään kiehnäämiseen, jos Kuolema tuijottaa vieressä. Harvalla on ehkä kokemusta, mutta vähemmästäkin menee halut, voin vakuuttaa. (s. 7)

Viikatetytär on viihdyttävä kauhukomediallisia aineksia sisältävä kirja, jonka hotkaisin melko nopeaa. Se piti siis hyvin imussaan. Viikatemiehen läsnäolo tuo uhkaavaa tunnelmaa, mutta huumorillinen ote ei tee tästä kauhean synkkää aiheesta huolimatta. Beatan ja Eliaksen orastava romanssi on mukavasti keskiössä, mutta viikatemiehen tuoma tehtävä synkistää rakkauskuviot. Elias on kyllä ihastuttavan ymmärtäväinen heppu, sillä Beatan venkoilu ajaisi monet pois. Myös Sara-ystävän huolenpito on liikuttavaa.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kulttuuritoimitus

Siniset helmet

Samantyylistä:

Lujaverinen-trilogia: Sini Helminen

Kunnes kuolen: Sini Helminen

Kunnes kuolen: Sini Helminen

 Kunnes kuolen: Sini Helminen. Myllylahti 2024

Kansi: Kansi Niemi

"Mitä jos päiväsi olisivat luetut jo syntymästäsi saakka?

Kunnes kuolen on dystooppinen säeromaani, jossa Sarah Crossan kohtaa Adam Silveran. Kuolemanpelko saa paljaan ja rehellisen asun sen pakahduttavilla riveillä. Nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu tarina löytää valon pilkahduksia sieltä, missä kaikki näyttää pimeältä.

Aani on tiennyt aina, että hän tulee kuolemaan seitsemäntoistavuotiaana. Hän elää maailmassa, jossa ihmisen kuolinpäivä pystytään laskemaan ennalta ja päivämäärä tatuoidaan jo pikkulapsena otsaan. Aani yrittää keskittyä kouluun, tanssiin ja parhaan ystävän Outan kanssa hengailuun. Hänen ei kuitenkaan anneta unohtaa. Turvallisessa arjessa on särö, joka muuttuu railoksi.

Aani joutuu kokemaan, ettei hänen elämänsä tai edes hänen ruumiinsa ole hänen omassa hallinnassaan. Yhteiskunta vieroksuu lyhytikäiseksi ennustettuja päiväperhoja, joiden arvaamattomuus aiheuttaa pelkoa." (Myllylahti)

Oma arvio:

Ensinnäkin: voi ihanuus, mikä kansi tässä Sini Helmisen uutukaisessa on! Karin Niemi on taiteillut jälleen oikean silmäkarkin Kunnes kuolen -säeromaanin kanneksi. Kaunis ja herkkä kansi tasapainottaa kirjan muuten niin synkkää ja surumielistä aihetta.

"Miksi sä välität?"

Zenja kysyy koulussa

kun lapan linjaston kasvisruokaa

"Sitten kun se tapahtuu

sä et ole täällä." (s. 34)

Millaista olisi elää maailmassa, jossa jokaisen kuolinpäivä olisi tatuoituna otsaan? Tähän aiheeseen pureutuu Helmisen Kunnes kuolen. Aani on tottunut siihen, että hänen otsaansa merkittyä vuosilukua kammoksutaan - onhan hänelle ennustettu Auguuri-algoritmien mukaan vain 17 vuotta elinikää. Otsatukan takana on hyvä piilotella, mutta lukeman nähtyään ihmisillä on aina sama reaktio: järkytys, karttaminen. Niinpä Aani on tottunut elämään melko yksinäistä elämää isänsä kanssa. Äitikään ei ole enää kuvioissa, ja hänen muistonsa on kipeä. 12-vuotiaana Aani kyllästyy piilotteluun ja leikkaa otsatukkansa pois. Järkyttyköön!

Pelkäänkö

olenko turta

en edes tiedä (s. 116)

Kunnes sitten kutosluokalla Aani tutustuu Outaan, toiseen otsalukemaansa piilottelevaan. Hän ei karsasta Aania, kuten muut, joten hänestä tulee ystävä. Myöhemmin Aanille paljastuu, ettei Outa olekaan ihan sitä, mitä hän luuli. Silti ystävyys jatkuu ja jalostuu yhteisen tanssiharrastuksen myötä. Outan yläkouluikäinen Maro-velin otsalukema ei myöskään lupaile pitkää ikää, ja hänet tunnetaan pian hyvin aggressiivisesta käytöksestä. Hän on erityisen äkäinen Outalle, josta ei todellakaan halua mitään liittolaista, vaikka he hyvin samassa veneessä olisivatkin.

Koska vaikka ne sanovat

olemme tässä yhdessä

kaikille tämä on sama

Silti lomakkeissa on kolme eriväristä saraketta: 

metusalemit

perenniaalit 

päiväperhot (s. 30)

Helmisen kauniskielinen säeromaani kertaa hiukan Aanin lapsuutta ja etenee kohti vääjäämätöntä, hänen viimeistä seitsentoistavuotissyntymäpäiväänsä, jolloin hänellä alkaa lähtölaskenta. Suru on käsinkosketeltavaa, mutta toisaalta myös hyvin lohdullista. Aanilla ja läheisillä on ollut aikaa käsitellä tätä tulevaa, mutta silti se ahdistaa. Miten se tapahtuisi? Aanin sydänoireet ovat pitäneet häntä jo sairaalassa aiemmin, paljon ennen lähdön aikaa, mutta silloin hän on voinut luottaa siihen, ettei lähtöä ole vielä lähimaillakaan. Laskelmat eivät ole koskaan erehtyneet.

Päätäni peittää sellainen ämpäri 

jota kukaan ei jonottaisi (s. 99)

Kunnes kuolen käsittelee erilaisuutta ja ystävyyttä mielenkiintoisesta, kuvitteellisesta näkökulmasta, mutta silti varmasti kokemus on reaalimaailmassa aika sama. Kirjan yhteiskunta kokee päiväperhoiksi nimitetyt ihmiset myös resurssien haaskauksena: miksi heitä pitäisi kouluttaa, kun he kuolevat kuitenkin ennen kuin heistä tulee veronmaksajia? Jotkut nuoret muodostavatkin omia jengejä kapinoidakseen sitä, että heidän pitäisi enää välittää yhtään mistään mitään. Sellaiseen myös Maro näyttää haikailevan. Oma lukunsa on vielä algoritmikriittisten joukko, jotka eivät siis usko laskelmien tarpeellisuuteen. Sellaisiin Aanin äitikin kuuluu. 

Vaikka kirjan tunnelma on hyvin surumielinen, on toivoa ja iloakin mukana näissä säkeissä. Uskallan siis luvata, että tätä lukiessa ei menetä kaikkea toivoaan. Helminen kirjoittaa hyvin kaunista kieltä, mutta ei revittele liikaa kielellä leikittelyn kanssa. Tämä on minusta vain hyvä asia, sillä säeromaani voi olla nuorelle lukijalle liian haastava, jos se alkaa olla runsaasti runollisuuden keinoja käyttävää tekstiä. Kirja lähtee ehdottomasti mukaan kasien genrevinkkauksiini.

Annan tälle arvosanaksi 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla: 

Kirjojen keskellä

Yöpöydän kirjat

Samantyylistä:

Sarah Crossan: Yksi

Kuolinhetki-trilogia: Adam Silvera

Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus

Kuolinhetki-trilogia: Adam Silvera

Lopussa molemmat kuolevat: Adam Silvera. Suomentanut Outi Järvinen. WSOY 2023 (Kuolinhetki #1)

Englanninkielinen alkuteos (2017): They Both Died at the End. Kansi: Simon Prades, Erin Fitzsimmons; Kaisu Sandberg

"Booktok-megahitti, josta on tekeillä Netflix-sarja!

Yksi suurimmista Tiktok-kirjoista ikinä vihdoin suomeksi! Adam Silveran palkittua myyntihittiä rakastavat lukijat ympäri maailmaa. Kirja on unohtumaton tarina kahdesta pojasta, joilla on vain yksi päivä aikaa rakastua.

Kuvittele maailma, jossa ihmiset saavat kuolinpäivänsä aamuna tietää, että alkava päivä tulee olemaan heidän viimeisensä. Tämän hurjan ajatusleikin ympärille Adam Silvera punoo dramaattisen ja syvästi inhimillisen tarinan kahdesta pojasta, Mateosta ja Rufuksesta, joilla ei ole muuta yhteistä kuin se, että he saavat kohtalokkaan puhelinsoiton saman päivän aamuna. Lopussa molemmat kuolevat on pakahduttava rakkaustarina, jonka taustalla tikittää armoton kello: mitä valintoja tekisit, jos tietäisit eläväsi viimeistä päivääsi?"(WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Siinä on aina vaaransa, kun kovasti hypetetään jotain kirjaa ja sitä luonnehditaan jo kannessa Booktok-sensaatioksi. Oma tyttäreni kehui minulle tätä Adam Silveran YA-kirjaa Lopussa molemmat kuolevat kovasti, hän tosin luki kirjan alkukielellä. Odotin kirjalta siis suuria ja jopa ostin sen jopa itselleni, koska arvostelukappaletta ei minulle herunut (johtuen varmaankin juuri Booktok-sensaation aiheuttamasta pyyntöjen vyörystä.) Nyt voisin jopa ajatella, että olisin voinut ihan hyvin vain lainata kirjan kirjastosta. Noh, tyttäreni saa tämän halutessaan hyllyynsä.

Rojahdan selälleni lattialle. Mulle on annettu yksi päivä aikaa. Ota tai jätä.

Tai ei. Vaikka mä ottaisin, mun pitää silti jättää. (s. 15)

Mitä tekisit, jos saisit tietää kuolevasi seuraavien 24 tunnin aikana? Eikä sinulle kerrottaisi, mihin tulet kuolemaan? Siinä kirjan pääajatus kiteytettynä. On olemassa Kuolinhetki-niminen palvelu, josta soitetaan aina ihmiselle, joka on kuolemassa seuraavan vuorokauden aikana. Puhelun laatu toki vaihtelee sen mukaan, millainen työntekijä on luurin toisessa päässä, mutta yleensä kuolevalle tarjotaan lohtua, listausta lähistön tapahtumista ja mahdollisuudesta viettää viimeiset hetket toivomallaan tavalla. Kuoleva, jota kutsutaan tästä lähtien kirijäksi, saa itse järjestää omat hautajaisensa, määrittää oman hautakivitekstinsä ja hankkia vaikka toivomaansa seuraa Viimeystävä-sovelluksen kautta. Hän voi myös raportoida muille viimeisestä päivästään suosittuun Lähtölaskenta-blogiin. 

Mateo Torrez saa ikävä kyllä puhelun. Hänen isänsä makaa sairaalassa koomassa eikä äitiä ole. Hänellä nousee heti huoli isästä ja siitä, miten tämä kokee sen, että herää joskus koomasta maailmaan, jossa hänen poikaansa ei enää ole. Hänen on kirjoitettava kiitosviestit naapureille, joilta on saanut apua, sekä parhaalle ystävälleen Lidialle, jonka Penny-tyttären kummisetä Mateo on. Hänen on ehdittävä käydä vielä isän luona. Mutta Mateo ei saa itseään ulos asunnosta, koska häntä ahdistaa. Viimein hän päättää kirjautua Viimeystävä-sovellukseen, jotta saisi sopivaa seuraa. Kaikkien epämääräisten tyyppien seasta valikoituu toinen kirijä, Rufus Emeterio.

Rufus on juuri pieksämässä ex-tyttöystävänsä uutta poikaystävää, ärsyttävää Narua, kun puhelu tulee. Totta kai mukana olleet ystävät ja Rufuksen sijaiskodin kanssa-asujat Malcolm ja Tagoe järkyttyvät. Rufus päästää Narun pinteestä ja soittaa exälleen Aimeelle, jonka haluaa hautajaisiinsa. Sopii vain toivoa, ettei Naru kieli Aimeelle siitä, mitä Rufus juuri teki hänelle. Mutta niinhän siinä käy, että Rufuksen hautajaiset keskeytyy virkavallan saapumiseen ja hänen on lähdettävä pakosalle. Näkeekö hän enää koskaan ystäviään ja Aimeeta? Hänen on pakko hankkia seuraa Viimeystävä-sovelluksen kautta, ja Mateo-niminen tyyppi vaikuttaa kiinnostavalta. Hänet on vain kuulemma haettava kotoa, sillä hän ei kykene lähtemään ovesta ulos yksinään.

Kuljen kohti kuolemaa jokaisen minuutin myötä. Kohti maailmaa, joka on kääntänyt meille selkänsä. (s. 126)

Kirjassa seurataan Mateon ja Rufuksen viimeistä päivää, jota ylivarovainen ja neuroottinen Mateo meinaa koko ajan jarruttaa, mutta rohkea ja impulsiivinen Rufus potkii eteenpäin. Samalla kirijät oppivat tuntemaan toisensa. Jännitystä lisää se, ettei voi tietää, kumpi kuolee ensin ja mistä syystä. Voivatko he käyttää samaa hissiä? Mitä tapahtuu, kun metro pysähtyy ja siitä sammuu hetkeksi valot? Kannattaisiko olla varovainen, kun ylittää kadun? Lisäjännitystä tuo vielä katkeran Narun kostoaikeet, kun hän lähtee ase kädessään etsimään häntä hakannutta Rufusta, jonka vuoksi hän menetti Aimeenkin. Lisäksi tietenkin nuoret miehet pohtivat sitä, mikä elämässä on tärkeää. Rufus on menettänyt koko perheensä auton suistuttua sillalta jokeen, eikä Mateollakaan ole paljoa ihmisiä jäljellä. Voiko hän salata Lidialta sen, että on kuolemassa? 

Tähän aikaan huomenna Lidia postaa, että hänen paras ystävänsä on menehtynyt. (s. 170)

Pidän kirjan ideasta, mutta toteutus ei ollut niin hätkähdyttävä, kuin olisi toivonut. En oikein päässyt sisään siihen surullisuuteen ja traagisuuteen, mitä näiden päähenkilöiden elämäntarinoiden olisi ehkä pitänyt tuoda. En pyyhkinyt silmäkulmiani lopun koittaessa, eikä juuri sydäntäni sykähdyttänyt Mateon ja Rufuksen lähentyminen. Minulle kävi tämän kanssa vähän samanlailla kuin Jason Reynoldsin säeromaanin Minuutin mittainen ikuisuus kanssa: vaikka kaikki se elämän raadollisuus nakattiin silmieni eteen, en kokenut (toivottua) tunnereaktiota. Eikä kyse ole siitä, että olisin kyynistynyt, sillä kyllä minä yhä koen tunteita kirjoja lukiessani. Kaikki eivät vain saa otetta minusta: onko sitten kyse tyylistä, juonesta, tarinan rakenteesta vai kaikkien yhteissummasta - vai mielentilasta. Loppua kohti onneksi kirjan jännite kasvoi, kun alkoi olla viime hetket käsillä ja sain alkaa arvailla, mikä tai kuka vie jomman kumman tai molempien hengen ja näkökulmahenkilöitä vaihtui tiiviimpään tahtiin. 

Ihan paskaa, että mä näin äsken unta ihan viimeistä kertaa.

Enkä voinut edes nähdä hyvää unta. (s. 188)

Voi olla, että olen väsynyt sellaiseen kurjuuden maksimointiin YA-kirjoissa: tuntuu, että molemmilla päähenkilöillä oli hirveänä painolastia elämässään, mutta sitten siihen ei oikein päässyt käsiksi, ja lopputulos oli vähän... meh. 

Ensi keväänä 2024 suomennetaan sarjan toinen osa, joka on oikeastaan esiosa. Ensimmäinen viimeinen päivä kertoo siitä, miten Kuolinhetki-palvelu syntyy ja ketkä ovat sen ensimmäisiä asiakkaita. Trilogiaan on myös tekeillä viimeinen osa. Aion toki uteliaisuudesta lukea jatko-osatkin. Tästä on myös tekeillä Netflix-sarja, mikä selittänee, miksi tämä suomennettiin juuri nyt, vaikka alkuteos on ilmestynyt jo kuusi vuotta sitten.

Arvosanani 3,5

Tämän kirjan olen ostanut itselleni.

Muualla:

Neriumblack (IG)

Hetkikirjalle (IG)

Sivukerrallaan (IG)

Books By Taru

Yksi pieni lukupäiväkirja

Kirjasähkökäyrä

Ensimmäinen viimeinen päivä: Adam Silvera. Suomentanut Outi Järvinen. WSOY 2024 (Kuolinhetki #0)

Englanninkielinen alkuteos (2022): The First to Die at the End. Kansi: Simon Prades, Erin Fitzsimmons

"Kutkuttava esiosa rakastetulle tarinalle ja valtavalle Booktok-ilmiölle. Kuinka ihmisten kuolinpäivän ennakolta tietävä Kuolinhetki-palvelu syntyi – ja ketkä kohtalokkaan viestin ensimmäisenä saivat?

New Yorkin Times Squarella vietetään ihmeellisen sovelluksen julkistusjuhlaa. Kuolinhetki-palvelu väittää pystyvänsä kertomaan päivän, jonka aikana sen käyttäjät tulevat kuolemaan. Epäuskoisten juhlijoiden joukossa ovat Orion ja Valentino, kaksi elämänsä alussa olevaa nuorta, joiden elämänpolut Kuolinhetki yllättäen yhdistää – vain erottaakseen ne hetkeä myöhemmin. Orion tietää olevansa sairas ja kuolemanvaarassa, terveyttä uhkuva Valentino taas on matkustanut New Yorkiin jahtaamaan unelmiaan. Mutta onko tulevaisuus pelkkiä todennäköisyyksiä? Kumpi pelottavan puhelun saa ja miten se vaikuttaa alkavaan päivään? Ensimmäinen viimeinen päivä on oivaltava ja sydäntä särkevä jatko unohtumattomaan tarinaan.

Adam Silveran kirjat ovat globaali ilmiö, ja Lopussa molemmat kuolevat nähdään pian myös Netflix-sarjana. Silvera kirjoittaa parhaillaan kirjasarjan kolmatta osaa, joka julkaistaan myös suomeksi syksyllä 2024." (WSOY)

Lukunäyte

Traileri

Oma arvio:

Joskus käy niin, että trilogian kakkososa uppoaa minuun  paremmin kuin avausosa. Näin pääsi käymään tämän kovasti hypetetyn Adam Silveran Kuolinhetki-trilogian kohdalla. En ollut niin kovin innoissani ensimmäisen osan kohdalla, mutta tämän kakkososan, joka oikeastaan on sarjan esiosa, ahminkin sitten hyvin mielenkiinnolla.

Jäin kovasti miettimään ensimmäisen osan jälkeen, miten Kuolinhetki-palvelu kehitettiin. Miten he pystyvät ennustamaan ihmisten kuolemat vuorokauden tarkkuudella? Toivoin kovasti saavani näihin kiintoisiin seikkoihin vastauksen. Osan sainkin, mutta en kaikkea. 

Nyt ääneen pääsee Kuolinhetki-palvelun kehittäjä, Joaquin Rosa, joka yhdessä vaimonsa, poikansa ja airueidensa kanssa jännittää uuden palvelun lanseerausta, joka on määrä aloittaa 31. heinäkuuta 2010 tasan klo 0.00. Hän itse saa kunnian soittaa ensimmäisen puhelun. Ihmiset ovat kokoontuneet Times Squarelle seuraamaan tätä histoariallista hetkeä. Joukossa on toki myös epäilijöitä, jotka eivät usko moiseen palveluun eivätkä ole tietenkään rekisteröityneet tähän maksulliseen palveluun.

Orion Pagan on todellakin kirjautunut palveluun ensimmäisten joukossa. Hänelle Kuolinhetki tuo mielenrauhaa päivä kerrallaan, kun hän saa tietää heti aamuyöstä, ettei päivä ole hänen viimeisensä. Tai jos se onkin. Orion nimittäin sairastaa synnynnäistä sydänvikaa ja on saanut jo useita sydänkohtauksia. Hänen elämässään on ollut myös muita murheen aiheita, sillä hän oli yksi niistä, joka menetti läheisiään 11/9-terrori-iskuissa. Hänen vanhempansa eivät palanneet koskaan WTC-torneilta, mutta onneksi Orion on päässyt rakastavaan sijaisperheeseen rakkaan Dalma-ystävänsä luo. Orion rakastaa tarinoita ja hän onkin kirjoittanut pöytälaatikkoonsa novellejaan.

Mä kirjoitan novelleja, koska mun omakin tarina jää lyhyeksi.

Kunpa se olisikin kokonainen romaani. (s. 60)

Valentino Prince saapuu ihmelliseen New Yorkiin tarkoituksenaan aloittaa täysin uusi elämä yhdessä kaksoissiskonsa Scarlettin kanssa. Hän ei ole todellakaan rekisteröitynyt Kuolinhetkeen, sillä hän ei usko siihen. Hänen hartaan katoliset vanhempansakaan eivät usko moiseen humpuukiin. Valitettavasti he eivät myöskään usko enää poikaansa, sillä sen jälkeen kun Valentino kertoi näille olevansa homo, he eivät ole hyväksyneet häntä. Valentino on päättänyt jättää vanhempansa taakseen ja kokeilla mallinuraa isossa kaupungissa, jossa häntä odottaakin jo ensimmäinen mallikeikka. Vaikka vuokrakämppä vaikuttaakin suttuisemmalta kuin kuvassa, eikä sisko ole vielä päässyt Arizonasta hänen tuekseen, hän tuntuu olevan toivoa täynnä. Siskonsa kannustuksesta hän uskaltautuu lähteä väkijoukkoon Times Squarelle seuraamaan Kuolinhetken avautumista. 

Sydän alkaa jyskyttää. Omituista, miten ihastuminen voi tuntua niin jännittävältä ja vaaralliselta, niin kuin tää tyyppi vois olla just mulle sekä parasta että pahinta. (s.34)

Valentinon ja Orionin tiet kohtaavat tuolla ihmispaljouden täyttämällä aukiolla. Orion huomaa heti sanoinkuvaamattoman komean Valentinon ja rohkenee Dalman kanssa juttusille tämän kanssa. Juttutuokion lomassa epäilevä Valentino rekisteröityy vitsillä Kuiolinhetki-palveluun yhdeksi päiväksi. Sitten tapahtumat seuraavat toisiaan: kun kello lyö 12, jonkun puhelin alkaa soida Kuolinhetken tunnussäveltä. Orion on kauhuissaan, sillä hän tietää nyt kuolevansa. Mutta puhelun saakin Valentino. Hän on ensimmäinen kirijä, joka saa puhelun itse palvelun perustajalta. Kesken puhelin väkijoukossa alkaa kuulua laukauksia ja urhea Orion heittäytyy Valentinon päälle pelastaen tämän osumilta. Tämän seurauksena hän järkyttyy niin kovasti, että saa jälleen kerran sydänkohtauksen. Dalman ja Valentinon kiikutettua Orionin sairaalaan he hetken epäilevät Kuolinhetki-palvelun luotettavuutta. Voiko Orion kuolla nyt? Onneksi Orionin aika ei ole lähteä vielä, mutta tämä tapahtumasarja saa Valentinon tekemään hyvin rohkean ratkaisun - hän haluaa luovuttaa sydämensä Orionille.

Jos puhutaan kuoleman kosketuksesta ja kuolemasta, niin mä tunnen ne molemmat. (s. 49)

Ensimmäinen viimeinen päivä seuraa näiden kahden nuoren miehen yhteistä matkaa Valentinon viimeisenä päivänään. Kaikki suunnitelmat tuntuvat menevän mönkään,  ja välillä epätoivo meinaa vallata ensimmäisen kirijän mielen. Scarlett yrittää kovasti matkustaa veljensä tueksi, mutta tietystikin lentokapteeni saa puhelun juuri ennen lentoa Kuolinhetkestä ja lento peruuntuu. Vaikeudet kuitenkin lähentävät Orionia ja Valentinoa. Ja onhan heillä tavallaan yksi ja sama sydän jossain vaiheessa.

"Kun mä kuolen ja sä saat mun sydämen, tuntuu et mä jatkan elämää sun kautta" (s. 274)

Kirjassa kulkee mukana myös muita kiintoisia ja traagisia tarinalinjoja. Yksi Kuolinhetken airueista, Rolando, tajuaa heti alkuun olevansa liian herkkä soittamaan viimeisiä puheluita. Hän on myös rakastunut naimisissa olevaan naiseen, jonka väkivaltaisen miehen tietää olevan tälle pian kuolemaksi. Tuo mies sattuu olemaan Valentinon ja Scarlettin New Yorkin asunnon vuokraisäntä. Kirjassa selviää myös se, miten Viimeystävä-sovellus tulee kehitellyksi. Tämä sama Dalma vilahtaa ensimmäisen osan lopussa, ja nyt hän on mukana Orionin ystävän roolissa. Seurattuaan, miten paljon Valentino sai tukea Orionilta viimeisenä päivänään, hän haluaa kehittää sovelluksen, jonka avulla kirijät voivat löytää samanlaisen viimepäivän ystävän tai tukijan.

Ennen pitkää he kyllä muistavat, ketkä ovat todellisia hirviöitä. Ja ymmärtävät, että hän oli kaiken aikaa sankari. (s. 84)

Onko Kuolinhetki-palvelu täydellinen ja toimiva heti alusta saakka? Ongelmia alkaa ilmetä ja Joaquin kokee kauhunhetkiä kuullessaan, että osa kuolleista ei ole ehtineetkään saada puhelua heiltä. Hänen on tarkistettava asia. Tässä vaiheessa minulla heräsi jo toivo, että lukijalle selviäisi, mihin tämä kuolinhetken ennustus perustuisi...mutta valitettavasti ei. 

Minusta tämä toinen osa oli edeltäjäänsä kiintoisampi, tunteikkaampi ja vetävämpi. Pääparin rakkaustarina on toki melkoisen perinteikästä instalovea, rakkautta ensi silmäyksellä, ja molemmat osapuolet kuvattu niin täydellisen kauniiksi, mutta syvällisempiäkin sävyjä toki heidän välilleen tulee. Heidän päiväänsä yhdessä oli mukava kulkea. Myös muut henkilöhahmot ja tarinalinjat olivat tärkeitä kokonaisjuonen kannalta. Herkullisena lisänä kirjan lopussa päästään myös tutustumaan ensimmäisen osan päähenkilöihin, Rufukseen ja Mateoon, heidän ollessa vielä pikku natiaisia. Mukava pohjustus sille, miten heistä on tullut sellaisia kuin he sitten ovat. Melkein tekisi nyt mieleni lukea kertauksena Lopussa molemmat kuolevat uudelleen.

Jään mielenkiinnolla odottelemaan trilogian päätösosaa sekä tekeillä olevaa Netflix-sarjaa.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjat, elämäni rakkaus

POC-lukupiiri

Samantyylistä:

Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus

Veera Salmi: Kaunis ilma kuolla

Elokuussa minä kuolen: Anne Leinonen

 Elokuussa minä kuolen: Anne Leinonen. Haamu 2022

Kansi: Iines Partanen

"Alma tietää olevansa kirottu. Rakas isoäiti Baba on kuollut, ja häneltä perityt oudot helmet ennustavat, kuinka monta elinpäivää Almalla on jäljellä.

Mutta sitä ennen on kesä. On hyvästeltävä kaikki rakkaat. Heitä ei tosin ole monta.

Kuoleman odotus keskeytyy, kun naapuriin muuttaa salaperäinen Mia, joka vie Alman seikkailuille kotipihan perukoille Juurankojen maahan. Alma löytää toisenkin ystävän, Kuuran. Tietenkin asiat alkavat muuttua kiinnostaviksi juuri, kun Alman pitäisi kuolla. Miten tyypillistä.

Mutta jokin paha on liikkeellä, eikä se aio pysyä maan alla. Alman on voitettava pelkonsa, jotta hän voi pelastaa ystävänsä, joita on äkkiä jonoksi asti."(Haamu)

Kirjatraileri

Oma arvio:

Viime aikoina nuortenkirjoissa on vahvana teemana kuolleet ja kuolema. Mainittakoon esimerkiksi Sini Helmisen Lujaverinen-sarja, jossa päähenkilö näkee kuolleita ja asuu hautaustoimistoa pyörittävän enonsa luona, tai Thomas Aidenin Hautausmaan pojat, jossa kuolleet ovat myös hyvin vahvasti tarinassa mukana. Mintie Dasin viime vuonna ilmestyneessä Kuolleetkin ghostaa -romaanissa nähdään myös kuolleiden henkiä. Lisään listaan vielä J.S. Meresmaan Kenties tapan sinut vielä. Nyt Anne Leinosen uusin kirja, jonka nimessäkin mainitaan reteästi kuolema, ilmestyi juuri kohderyhmänään varhaisnuoret kauhun ja fantasian ystävät. Elokuussa minä kuolen ei vaikuta nimensä perusteella hilpeimmältä mahdolliselta kirjalta.

Tämä on minun viimeinen kesäni.

Ylläni on kirous. 

Elokuussa minä kuolen. (s.8)

Kirja alkaa hautajaisilla, jossa surraan juuri kuutosluokkansa päättäneen Alman rakkaan mummon, Baban kuolemaa. Samalla tyttö ilmoittaa reteästi, että tietää kuolevansa elokuussa, koska mummonsa antamat helmet ovat kirotut ja siirtäneet näin kirouksen Almaan. Alma tietää, että kirotut helmet olivat myös baban kuoleman syynä. Helmien lukumäärä määrittää sen, kuinka monta elinpäivää on jäljellä. Almalla niitä on enää 58, koska mummo käytti helmien elinpäivästä osan. Tässä on minusta nyt hieman epäloogisuutta, tai sitten en oikein ymmärtänyt oikein: jos kirottujen helmien määrä määrittää elinpäivät, miksi mummo kuoli kesken kaiken, koska helmiä on yhteensä 216? 

- Mummi piti helmiä kaulassaan. Ja sai kurkkusyövän. Ne kantavat kirousta! (s.86)

Alma on melko yksinäinen lapsi: hänellä ei ole sisaruksia eikä tunnu olevan hirveänä ystäviäkään. Erikoinen Velieno vierailee heillä säännöllisesti, mutta muuten he elelevät talossaan aika lailla kolmistaan, Alma ja vanhemmat. Nyt kesäloman alussa Alma on melko paljon yksin, koska vanhemmat ovat töissä. Onnekseen eräänä päivänä Alma näkee naapurin kauan tyhjänä olleen talon pihassa kalpean, laihan tytön pyörätuolissaan ja tutustuu tähän. Syöpää sairastava Mia kertoo pian Almalle, että hän tietää, miten päästään hyvin erikoiseen paikkaan, Juurankomaahan. Niinpä Alma lähtee Mian kanssa jännittävälle seikkailulle maahan, joka näyttää hyvin samanlaiselta kuin oikea maailma, mutta jokin siellä on kuitenkin vinksallaan. Pian Alma tulee huomaamaan, etteivät retket Juurankomaahan ole kovin turvallisia. Mia haluaa kuitenkin jostain syystä sinne vaaroja kaihtamatta.

Emme ole mitään velkaa Juurankomaalle. Jos se on liian vaarallinen, meidän ei tarvitse mennä sinne. (s. 114)

Alma saa elämäänsä lisää uusia ihmisiä, kun Velieno (tämä rasittava nimi on yhdistelmä Veli-etunimestä ja sukulaisuussuhteesta) tuo näytille uuden naisystävänsä ja tämän tyttären, Kuuran. Alussa Alma ei voi sietää Kuuraa, mutta pikku hiljaa he tutustuvat toisiinsa. Kuura ei ole ihan niin kuin kaikki tytöt, ja kirjan lopussa hän hiukan avaa Almalle omaa hämmennystään omasta itsestään. Asiaa ei käsitellä kuitenkaan sen perusteellisemmin, mikä mielestäni riittääkin kohderyhmä huomioiden. Kiva, että tarinaan on saatu mukaan sateenkaarevuutta hyvin luontevasti.

- Minusta tuntuu, että minä en ole minä. Olen, mutta en ole sitten kuitenkaan. Tiedätkö? (s. 154)

Samalla kun Alma viettää viimeistä kesäänsä uusien ystäviensä ja perheensä kanssa, hän yrittää selvittää helmien kirousta. Löytyisikö vastaus kaikkeen Juurankomaasta? Kuka on pelottava Rappeuttaja, jota heidän pitää varoa?

Elokuussa minä kuolen on ihan mukavan seikkailullinen kirja, jossa yhdistyy fantasian ja kauhun elementit. Tarinaan on sekoitettu myös hiukan suomalaista kansanperinnettä, jota Baba on opettanut Almalle. Kuitenkin muutamat epäselväksi jääneet asiat tai epäloogisuudet haittasivat minua. Esimerkiksi Mian tapaus jäi jotenkin epäselväksi. Odotin jotenkin koko ajan, että hänestä paljastuisi jotain käänteentekevää. Toki hänen kohtalonsa on kovin yllätyksellinen.

Kirjan käänteismaailmassa on minusta hiukan samaa kuin Neil Gaimanin Coraline varjojen talossa -kirjassa ja siitä tehdyssä animaatioelokuvassa. Kirjan alkuasetelma, jossa 12-vuotias tyttö kertoo olevansa kirottu, tuo myös hyvin vahvasti mieleen Potterit ja Nevermoor-sarjan. Onneksi Almalla on kuitenkin molemmat vanhemmat elossa, sillä välillä alkaa jo tuntua turhan toisteiselta asetelma, jossa päähenkilölapsi on orpo. 

Kirjaa suosittelisin noin 11-13-vuotiaille kauhun ja fantasian ystäville.

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Kirjahullun päiväkirja

Samantyylistä luettavaa:

Ilkka Auer: Domowik

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Booklist Queen: Speculative fiction

Valtakausi: Jenni Toivoniemi

Valtakausi: Jenni Toivoniemi. WSOY 2022

Kansi: Hilla Semeri

"Kallio. 1990-luku. Mullistusten vuosi.

”Me olimme maailmanlopun sukupolvi, kaikkeuden keskipiste.”

Helsingin Kallio, nuoria aikuisuuden kynnyksellä. Lukio ja lapsuuskoti ovat jäämässä taakse, tulevaisuus on häikäisevä ja ääretön.

Bambi on muuttanut alaikäisenä Helsinkiin mennessään taidelukioon. Bambin ympärille on kerääntynyt laaja piiri ihmisiä, itse valittu perhe. Aikuiselämän riippumattomuus tuntuu rajattomuudelta: voi juhlia maanantaista torstaihin tai lähteä tuntemattoman matkaan kadulta. Kun Bambi tutustuu järkyttävän kauniiseen Helenaan, hän haluaisi pitää tämän vain itsellään, mutta pian Helenan tuntevat kaikki.

Valtakausi on Jenni Toivoniemen vastustamaton esikoisromaani yhdestä vuodesta nuorten elämässä lankapuhelinten aikaan. Kun siteet lapsuuteen hiutuvat poikki, mihin voi kiinnittyä? Voittaako ystävyys himon? Mitä tapahtuu kaikkein tärkeimmälle yhteisölle, kun maailma alkaa vääjäämättä kiskoa sen osasia eri suuntiin? Romaani kuvaa aidosti ja moniäänisesti eri taustoista tulevien nuorten aikuisten ensiaskelia itsenäiseen elämään, jossa vastuun ja velvollisuuksien karikot vaanivat jokaista."(WSOY)

Lukunäyte

Traileri

Oma arvio:

Enpä muista, milloin minulla olisi ollut viimeksi näin ristiriitainen olo jostakin kirjasta. Halusin yhtäaikaa vihata ja rakastaa tätä kirjaa, sen henkilöitä, kirjan tasaisen epämääräisesti eteenpäin soljuvaa juonta ja kaikkea siinä. Minulla oli myös tajuttoman vaikeaa antaa tälle arvosanaa, sillä en osannut päättää, minkä mukaan se määrittyy. Jos määritelmä hyvän arvosanan kirjalle on se, etten malta laskea sitä käsistäni, kiinnyn henkilöihin, vaikka enimmäkseen vihaan heitä, ja ähkin lukiessani tuskaani siitä, miten turhauttavaa sitä on lukea sen epämääräisyyden takia, mutta miten koukuttava se siitä huolimatta tai juuri sen takia on, arvosana olisi yläkantissa. Mutta sitten taas, tässä kirjassa oli paljon asioita, joiden takia en haluaisi antaa huippupisteitä. Mutta miksi tämä kuohutti minua niin paljon?

Otin tämän Jenni Toivoniemen esikoisteoksen Valtakausi blogiini esiteltäväksi, koska ajattelin tämän olevan sitä vähän harvinaisempaa new adult -kamaa, mitä ei hirveänä julkaista. Olen pitänyt kovasti lukemistani Sally Rooneyn teoksista, ja uskoin tässä olevan samaa henkeä. Päähenkilöt ovat aikuisuuden kynnyksellä eläviä, 17-19-vuotiaita taidelukiolaisia tai korkeakouluopiskelijoita, joiden elämän suunta on vielä hakusessa. Suurin osa heistä on vielä vakiintumattomia, ja kaikille tärkeintä on ystävät, hauskanpito, hyväksytyksi ja rakastetuksi tuleminen, mutta myös selviäminen oman itsensä ja sekasortoisten ajatustensa kanssa. Olen itse elänyt nuoruuteni 1990-luvulla, jota kirjassakin eletään, joten olin innoissani, jotta pääsisin samaistumaan tähän aikakauteen. Toki löysin yhtymäkohtia omaan nuoruuteeni, mutta kyllä minun elämäni 1990-luvun pohjoispohjanmaalaisessa pikkukunnassa oli hyvin, hyvin erilaista kuin kirjan keskeisten henkilöiden,  kalliolaisen taidelukion ja taideteollisen korkeakoulun opiskelijoilla. 

Kirjassa on ennätysmäärä näkökulmahenkilöitä, mikä oli minulle varsinkin alkuun melkoinen kauhistus. Kymmenen henkilöä vuorottelevat lyhyehköissä näkökulmakappaleissaan koko kirjan ajan, joista 5-6 on valta-asemassa muiden vieraillessa hiukan harvemmin. Huhhuh, minulla kesti aikaa päästä selville, kuka nyt oikein oli kuka ja kenen kanssa. Käy melko pian selväksi, kenen ympärillä kaikki tapahtumat kuitenkin pyörivät: 17-vuotias Bambi, oikealta nimeltään Pamela Punahilkka (niinpä, aivan...) opiskelee viimeistä vuottaan Kallion ilmaisutaidon lukiossa, on saanut muuttaa alaikäisenä omaan asuntoon ja kietonut saman tien pikkurillinsä ympärille joukon ihmisiä, joista tulee hänen perheensä. Hän on tuntenut suurimman osan perheestään jo parisen vuotta. 

Helena on tajuttoman kaunis tyttö Bambin lukiosta, Laura on Bambin ystävä, Sonia on Lauran ystävä, Mikko samasta lukiosta, Mila Helenan ynseä kämppis, Antti on sivarissa oleva naistenmies sekä Sonian ex, Kai on taideteollisessa opiskeleva taiteilijalupaus ja rakastunut Bambiin, Petteri on Helenan veli ja rakastunut Bambiin, Johannes on Mikon serkku. Tässä henkilöt lyhykäisyydessään. 

Bambi, Bambi, Bambi. Mitä kaikki siinä näkevät. Kyllä minä tiedän, se on jotain karismaa tai vetovoimaa, mutta mistä se koostuu? Eivätkö muut näe tuota julmuutta, vai eivätkö vain välitä? (Mila, s. 181)

Bambi tutustuu kuvataidelukiossa Helenaan ja välttelee alkuun esittelemästä tätä muulle "perheelleen", sillä hän sanoo haluavansa pitää tämän itsellään. Tosi asiassa Bambi taitaa hiukan pelätä Helenan vetovoimaa, sillä hän on tottunut olemaan aina se koko joukon keskipiste. Bambi on se, jonka luo kaikki menevät suruineen ja iloineen, mutta jota kukaan ei halua tyttöystäväkseen. Antti yöpyy usein tämän luona yrittäessään toipua erostaan Sonian kanssa, mutta Bambin ja Antin suhde on täysin platoninen. Kailla ei ole asuntoa, joten hän punkkaa myös usein Bambilla. Monet epäilevätkin, että Kailla ja Bambilla on jotain meneillään, ja tämä herättää kauhean mustasukkaisia ajatuksia Antissa, joka itse kuitenkin sekstailee ympäri kaupunkia kaikkien kanssa. 

Mä otan sitä kädestä, kun en osaa muutakaan tehdä. Sen silmiin tulvahtaa kyyneleitä ja se näyttää lapselta. En ole nähnyt Bambin itkevän montaa kertaa, se ei ole niitä tyttöjä, jotka itkevät, kun eivät saa mitä haluavat.Mutta ei se ensimmäistä kertaa itke mun käytöksen vuoksi. (Kai, s. 245)

Johannes on porukan rikkain ja musikaalisin: hänellä on oma bändi. Johannes ja Laura tutustuvat ja alkavat tapailla, Kai luo kaihoisia katseita Helenan suuntaan, mikä ärsyttää Bambia. Helenan veli Petterikin soluttuu porukkaan ja Johanneksen bändikuvioihin mukaan. Helena pääsee myös bändiin duetoimaan, saa bändin poikien päät sekaisin ja Johanneksen kiristelemään hampaitaa. Petteri on rakastunut Bambiin heti siitä hetkestä, kun tämä vieraili Helenan kanssa heillä kotona. Mutta tuntuu, että Bambi ei ole kenenkään, mutta kuitenkin kaikkien oma.

Miksi te pojat kuvittelette, että haluan kuulla olevani erilainen kuin muut tytöt? Minä haluan tulla katsotuksi niin kuin te katsotte tyttöjä. Ja minä haluan, että te lopetatte sellaisen katsomisen kokonaan ja alatte nähdä meidät ihmisinä. (Bambi, s. 71)

Yhtä lailla kuin Bambikin, on Helena hyvin keskeinen henkilö. Hän tulee uskovaisesta perheestä, mutta soluttuu yllättävän hyvin viinan- ja ruohonhuuruiseen bile-elämään eikä alussa tajua omaa seksikkyttään, mutta oppii aika pian käyttämään sitä hyväksi. Hänen ja Bambin välille tulee kilpa-asetelma, jossa he pyörittävät samoja poikia ja testaavat vetovoimaansa perheen poikiin. Tämä  kaikki  jää kuitenkin enimmäkseen keimailun ja flirttailun, eräänlaisen valtapelin tasolle, ainakin aluksi. Myös Helenan ja Bambin välillä on oma jännitteensä.

"Tajuutteks te, että me ollaan ollaan tän kaupungin... tän maan parhaat tyypit. Ne parhaat tyypit! Me ei tarvita ketään muuta. Ei oo ketään muita! Me tunnetaan jo kaikki." (Sonia, s. 123)

Kaikki nämä nuoret ovat siinä vaiheessa, että ovat aikuistumassa ja itsenäistymässä, mutta lapsuuskodin haamut seuraavat vielä liian kipeinä. Kaikilla tuntuu olevan jotain hankaluuksia lapsuudenkodeissaan. Itsetuntoa pönkitetään hiukan kyseenalaisin keinoin, päihteistä haetaan hetkellistä helpotusta ja ystävät ovat lähes symbioottisen lähellä. Tulevaisuus on tuolla jossain. Yhden vuoden aikana nämä nuoret aikuiset kokevat ystävyyttä, rakkautta, pettymystä, kateutta, epätoivoa, surua. Nuorten sekoilu kulminoituu ikävään tragediaan, joka muuttaa kaikkien välit joksikin aikaa. Itse jotenkin jopa hätkähdin tätä lopun tapahtumaa, koska olin jo kirjaa lukiessa tottunut sen tasaisena soljuvaan etenemiseen, etten uskonut mitään mullistavia yllätyksiä juonessa olevan tulossa.

Ahaa, tätä se on. hymyilen takaisin ja näen, miten hänen polvensa notkahtavat, niin helppoa se on. Jos vielä luon katseeni alas näin ja katson sitten ripsien alta, vaikutus on aina sama. (Helena, s. 184)

Mietin, miten kuvailisin tämän romaanin rakennetta, joka on yhtä aikaa tosi sekava vaihtuvine näkökulmahenkilöineen, mutta toisaalta kokonaisuutena hyvin eheä usean nuoren kasvukertomus. Kirjassa ei harrasteta maalailevaa miljöönkuvausta eikä juuri muutenkaan tunteiden syvällistä vatvomista, vaan asiat etenevät henkilöidensä raportoimana eteenpäin. Minulle tuli jopa fiilis, ihan kuin katsoisin tosi-TV:tä. Onko vielä lanseerattu tyylilajia fiktiivinen tosi-TV-kirjallisuus? Jos ei ole, lanseeraan sen nyt.

Typerät pojat. Miten teidän kanssanne voi koskaan elää, kun te olette noin heikkoja? Minä en koskaan päästä ketään noin lähelle itseäni. Ehkä joskus, kun olen vanhempi ja pojat ovat viisaampia. ( Bambi, s. 68)

Valtakausi on hirveän viihdyttävää ja mukaansatempaavaa luettavaa, vaikka alussa henkilöiden määrä voi pyörryttää ja sekoittaa lukijan päätä. Toisaalta se tekee lukemisesta hyvin etenevää, koska näkökulmahenkilöiden luvut ovat keskimäärin kolmen-kuuden sivun mittaisia. Välillä nuorten sekoilun (ja päihteiden) määrä alkaa jo hermostuttaa, kun ei enää tiedä, kenen kanssa Antti seuraavaksi bylsii ja kelle kaunis Helena flirttailee. Raivostuttavin hahmo kaikista on kyllä ehdottomasti päättämätön Antti, mutta myös keskeisin henkilö Bambi ottaa minua jostain syystä ihan hirveänä pattiin. Hän on jotenkin sellainen kaikkien pitämä peikkotyttö, joka tajuaa ja ei tajua omaa valta-asemaansa. Yritin kovasti myös löytää ysäritunnelmaa kirjasta, mutta se ei oikein välittynyt minulle, sillä välillä jopa hiukan hätkähdin, miksi ihmeessä tyypit kuuntelee C-kasettia tai soittaa lankapuhelimella. 

Koska Toivoniemi on myös elokuvantekijä ja käsikirjoittaja, mietin, olisiko tästä suunnitteilla vielä elokuvaa tai tv-sarjaa? Näkisin hyvin tämän 2020-luvun uutena "Levottomat"-leffana.

Valtakausi edustaa nykyromaanin rakenteita ja tuo kovasti mieleen esimerkiksi Sally Rooneyn ja Emma Jane Unsworthin vanhemmille nuorille aikuisille (18-30) suunnatut romaanit. Voisin hyvinkin vinkata tätä toisen asteen opiskelijoille.

Päädyin lopulta arvosanaan 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

Emma Jane Unsworth: Aikuiset

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Helmet: 10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä

Booklist Queen: A 2022 new release

Seinäjoen kirjasto: 29. Kirjassa ollaan ravintolassa tai baarissa

Popsugar: A Book about a band or musical group

Lisäksi kirja tulee omaan #luekeltaisiakirjoja lukuhaasteeseen.

Hautausmaan pojat: Aiden Thomas.

Hautausmaan pojat: Aiden Thomas. Suomentanut Inka Parpola. Karisto 2021 

Englanninkielinen alkuteos (2020): Cemetery Boys. Kansi: Mars Lauderbaugh (kuvitus), Liz Dresner (suunnittelu)

"Yltäkylläinen YA-romaani yhdistelee murhamysteeriä, kummitustarinaa ja romantiikkaa.

Transpoika Yadrielin isä ei halua hänen osallistuvan siirtymäriittiin, jossa nuoret brujo-miehet saavat voiman vapauttaa esi-isien henkiä tuonpuoleiseen. Yadriel päättää suorittaa rituaalin luvatta.

Kun murha vavisuttaa tiivistä yhteisöä, Yadriel yrittää todistaa kykynsä vapauttamalla uhrin hengen. Hän kuitenkin kutsuu esiin väärän henkilön: hurmaavan mutta raivostuttavan Julianin. Liittyvätkö kuolemat toisiinsa, ja onko Yadriel valmis luopumaan Julianista?"(Karisto)

Oma arvio: 

Juuri sopivasti lopettelin tämän Hautausmaan pojat -romaanin pyhäinpäivänä. Kirjan suuri loppuhuipennus kun sijoittuu myös amerikkalaisten halloween-juhlinnan aikaan. Olen huikean innoissani tästä kirjasta, joka alkunihkeyden jälkeen nousi arvosteluasteikollani monta pykälää. Pitkästä aikaa saan haukkoa henkeäni ihastuksesta ja hämmästyksestä kirjan huikeasti rakennetun loppuhuipennoksen aikana. Huh, miten hieno lopetus erikoisesti edukseen erottuvalle kirjalle. 

Samalla kun suuri osa kirjan tapahtumista sijoittuu hautausmaalle ja pyörii murhamysteerin ja henkien ympärillä, se esittelee lukijalle meksikolaisten suurta juhlaa, Kuolleiden päivää eli Día de Muertosia, johon liittyy perinteisesti paljon karnevaalimaisia rituaaleja. Uskomusten mukaan kuolleet sukulaiset saapuvat maan päälle tuona päivänä ja sitä varten hautausmaa koristellaan kaunein portein ja ofrendoin eli alttarein, joissa on hienoja kukkakoristeita, ruokaa, kynttilöitä ja sokerista tehtyjä pääkalloja, jotka perheen kesken koristellaan. Tosielämässä me tiedämme kyseessä olevan vain kaunis rituaali ja juhla, mutta kirjassa kuolleet tulevat oikeasti tapaamaan sukulaisiaan, jos vain ovat sattuneet syntymään  brujxien sukuun.

Kun brujx-nuoret täyttivät viisitoista, heidät esiteltiin Rouva Kuolemalle, joka antoi heille siunauksensa ja sitoi heidän magiansa heidän valitsemaansa välittäjään, portajeen. (s. 16)

Kirjan päähenkilö, transpoika Yadriel kuuluu tähän brujxien sukuun, jossa naisista tulee parantajia, joita kutsutaan nimellä bruja, ja miehistä taas henkien saattelijoita nimeltä brujo. Yadriel on odottanut kyllästymiseen saakka omaa quinces-seremoniaansa, jossa heidän pyhimyksensä Rouva Kuolema vihkisi hänet brujoksi, mutta hänen isänsä ja muu yhteisö ei tahdo hyväksyvän häntä miesten joukkoon. Niinpä yhdessä Maritza-serkkunsa kanssa Yadriel on päättänyt suorittaa seremoniansa ilman perhettään, sillä hän uskoo Rouva Kuoleman kyllä tietävän, että Yadriel kelpaa brujoksi siinä missä muutkin.

 Niinhän siinä käy, että seremonia onnistuu ja Yadriel saa voimat saatella välitilaan jääneet henget. Hän ei kuitenkaan ehdi nauttia voimistaan, kun he aistivat serkkunsa kanssa jonkun heidän yhteisöstään kuolleen tosi väkivaltaisella tavalla. Pian he kuulevatkin suru-uutisen: heidän serkkunsa Miguel on kuollut, eikä mistään löydy ruumista saati henkeä. Koko suku lyöttäytyy yhteen, mutta kukaan ei huoli Yadrielia etsintäreissulle, etenkään kun muut eivät tiedä hänen jo olevan brujo.

Hän oli kyllästynyt antamaan anteeksi. Hän oli kyllästynyt taistelemaan sen puolesta, että saisi olla olemassa ja oma itsensä. Hän oli kyllästynyt olemaan kummajainen. (s. 36)

Yadriel pahoittaa mielensä isänsä lipsautuksesta, jonka mukaan hänen kuuluisi jäädä muiden NAISTEN kanssa keittiöön valmistamaan ruokaa. Hän päättää näyttää muille oman paikkansa ja löytää Miguelin hengen itse. Yhdessä Maritzan kanssa he löytävät hautausmaan kappelista riipuksen, jonka Yadriel heti tietää olevan eräänlainen lieka, joka on yhteydessä henkeen. Olisiko se Miguelin lieka? Yadriel onnistuu suorittamaan vapautusrituaalin portajensa eli koristellun tikarinsa avulla, mutta liekan päästä vapautuukin ihan joku muu kuin hänen serkkunsa. Se on tumma, komea poika, jonka Yadriel ja Maritza tunnistaa heidän koulunsa hulttiopojaksi, Julian Diaziksi. Miksi Julian on kuollut ja miksi hänen henkensä on jäänyt välitilaan?

Mikä oli lempein tapa kertoa ihmiselle, että hän oli kuollut? (s.61)

 Julian itse on vielä enemmän hämillään kuin serkukset, ja vaatii heti päästä tarkistamaan, että hänen ystävänsä ovat kunnossa. Yadriel haluaisi lähettää pojan välittömästi tuonpuoleiseen, sillä jos henki on liian kauan elävien keskuudessa, siitä tulee pahantahtoinen maligno. Lisäksi Julian on ihan kamalan rasittava. Lopulta Maritzan ja Yadrielin on tehtävä sopimus Julianin kanssa: he käyvät tsekkaamassa, että hänen kaverinsa ovat kunnossa ja lähettävät sitten Julianin hengen eteenpäin.  

Perheen selän takana hiippailemista, luvatonta henkien kutsumista ja useamman murhan omatoimista selvittämistä typerämpää saattoi olla vain kuolleeseen poikaan ihastuminen. (s. 233)

Kirjassa seuraa hauskoja hetkiä, kun Yadriel yrittää piilotella Juliania huoneessaan ja sietää tämän laidasta laitaan ailahtelevaa luonnettaan. Pikku hiljaa Yadriel alkaa kuitenkin ymmärtää poikaa ja huomaa viihtyvänsä tämän kanssa. Miten hän enää raskii lähettää tätä tuonpuoleiseen, kun poika kiehtoo häntä yllättävän paljon. Voiko haamuun rakastua?

"Julian ei satuttaisi minua."

"Julian ei", Maritza sanoi. "Mutta jos hän muuttuu malignoksi, hän ei ole enää Julian."(s. 230)

Kirjassa käsitellään kiehtovalla tavalla brujxien perinteitä, Yadrielin kipuilua vanhoillisen perheensä kanssa sekä murhamysteeriä, jonka kohteeksi on joutunut Julianin ja Miguelin lisäksi muitakin kadun nuoria. Kirja viihdyttää, ilahduttaa ja tarjoaa ihanaa sydämentykytystä. Kuten alussa jo mainitsin, kirjan loppu on älyttömän onnistunut. Voi vain haukkoa henkeään ja yhtä aikaa pelätä ja toivoa parasta niin Julianin kuin Yadrielinkin puolesta. Upea lukukokemus!

Arvosanani 5-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

 

Muissa blogeissa:

Kehrääjä 

 

Samantyylistä luettavaa:

Hurme: Sini Helminen 

Kuolleetkin ghostaa: Mintie Das

Brown Girl -sarja: Mintie Das

Kuolleetkin ghostaa: Mintie Das. Suomentanut Kristiina Vaara. Into 2021 (Brown Girl #1)

Englanninkielinen alkuteos: Brown Girl Ghosted. Kansi: Eveliina Rusanen, iStock

"Violet tahtoisi vain sulautua joukkoon, mutta se ei ole helppoa. Hän on yksi Meadowdalen harvoista ruskeista tytöistä ja kuuluu koulussa suosittuun porukkaan. Kaiken lisäksi hän sattuu näkemään henkiä, sillä hän on Aiedeo, soturikuningattarien perillinen.

Kun koulun huutosakin kapteeni tapetaan pian hänestä kuvatun seksivideon päädyttyä sosiaaliseen mediaan, Violetin on aika osoittaa kykynsä ja näyttää, että hän on valmis seuraamaan soturiesiäitiensä jalanjäljissä. Violet joutuu tulikokeeseen, ja hänen on löydettävä tappaja – tai muuten hän on seuraava uhri.

Kuolleetkin ghostaa on yliluonnollinen #metoo-trilleri ilkeistä tytöistä, murhasta ja henkimaailman sotureista yhdysvaltalaisessa pikkukaupungissa. Kirja on ensimmäinen osa uutta ya-sarjaa."(Into)

Oma arvio:

Tartuin tähän Mintie Dasin uuden Brown Girl -sarjan aloitukseen odottavaisin mielin, sillä kirja tuntui kuvaustensa perusteella tuovan jotain uutta ja erilaista YA-genreen: Goodreads-keskusteluiden pohjalta kirja on sekoitus Mean Girls -elokuvaa, We Were Liars -YA-romaania ja Riverdale, Supernatural ja Buffy vampyyrintappaja-TV-sarjoja. Ruskeita päähenkilöitä on ollut YA-kirjallisuudessa viime vuosina yhä enenevissä määrin, joten siinäkin mielessä innostuin kirjasta. Dasin aiempi Storm sisters -sarja jäi minulta kesken heti ensimmäisen osan kohdalla, sillä jotenkin se ei vain vetänyt. Kuolleiden näkeminen oli vahvasti mukana myös tänä vuonna ilmestyneessä Sini Helmisen Hurmeessa.

Kirja alkaa kohtauksella, jossa huutosakin johtaja ja koulun varsinainen mean girl, Naomi, kiusaa uutta tulokasta pakottamalla tämän suutelemaan ruumista heidän kotinsa alakerrassa sijaitsevassa ruumishuoneessa. Kirjan päähenkilö, Violet, kokee Naomin menneen jälleen kerran liian pitkälle ilkeydessään ja yrittää pelastaa itkevän Madison-paran. Tytön onneksi haustaustoimiston uusi (kuuma) harjoittelija Lukas keskeyttää tyttöjen hommat. Violet ei vielä tiedä, että tulee vielä olemaan tekemisissä Lukasin kanssa, eikä voi aavistaakaan, mitä kykyjä tällä tyypillä on.

Violet on lukionsa lähes ainoa ruskea tyttö ja huomaa usein sen vaikuttavan ihmisten asenteisiin. Violetin kautta kirjaan tuleekin hieman mietintää rasismista. Violet on (kuten kirjailija itse) syntynyt Intian Assamissa, mutta muuttanut kauan sitten hoitajansa Deden ja isänsä kanssa Illinoisiin, Meadowdaleen. Violetin äiti on menehtynyt autokolarissa. (Huoh, voisiko edes kerran olla päähenkilösankari, jonka molemmat vanhemmat olisivat elossa?)

Violet ei ole kuitenkaan ihan tavallinen 16-vuotias lukiolaistyttö: hän kuuluu intialaiseen soturikuningattarien, Aiedeojen sukulinjaan. Violet ei ole yhtään innostunut tästä roolistaan, vaan haluaisi olla vain tavallinen tyttö. Silti hänen luokseen on ilmestynyt säännöllisesti aiempien Aiedeojen henkiä siitä asti, kun Violet on täyttänyt kymmenen. Oikeaoppisesti tytön kouluttaa oma äiti, mutta Violetin harmiksi hänen äitinsä henkeä ei näy eikä kuulu. Koulutukset, joihin kuuluu shama-nimiset testit, läpikäytyään Violet saisi täydet voimat, jotka kuuluivat ensimmäiselle soturikuningattarelle, Ananyalle. Ongelmana on vain se, että Violet ei enää halua käydä tätä koulutusta, ja on jättänyt huomiotta viime vuosina henkien vaatimukset. Näin hän on menettänyt jo saavuttamansa yliluonnolliset kykynsä, kuten esineiden siirtelyn, ajatusten lukemisen ja teleportaamisen - tai niin hän vain luulee.

Tieto siitä, että ensisuudelmani on tapahtunut kuolleen pojan kanssa, on vähän liian kova pala nieltäväksi juuri nyt. Joku puoli minusta haluaisi mennä ratsaamaan isän viinakaapin. (s. 175) 

Henkien välttely ei ole kuitenkaan muuttanut sitä tosiasiaa, että Violetin velvoitteena on kouluttautua Aiedeoksi. Eräänä yönä hän huomaa olevansa taas tahtomattaan suorittamassa karmeaakin karmeampaa shamaa. Nämä testit ovat kuin pahimpia painajaisunia, joista täytyy selvitä. Minulle tuli niistä mieleen Outolintu-sarjan pelkosimulaatiot. Sitä Violet ei myöskään tiedä, että hänen ikkunansa takana häntä tarkkailee oudon kiiluvasilmäinen mieshahmo, joka on määrätty tappamaan tuleva  Aiedeo.

Älä ikinä unohda tätä, Naomi: He nauttivat sinun häpäisemisestäsi. He nauttivat siitä, että saavat sinut tuntemaan itsesi mitättömäksi. He nauttivat siitä, että saavat repiä sinut kappaleiksi, juuri niin kuin sinäkin olet nauttinut, kun olet tehnyt saman heille. (s. 102)

Violetille tulee muutakin mietittävää, kun heti superilkeästä Naomista julkaistun seksivideon jälkeen tämän henki, bhoot, tulee yöllä ärhentelemään hänen huoneeseensa. Seuraavana päivänä koulun rehtori kertoo, että Naomi on kuollut. Miksi Naomi kuoli heti videon julkaisun jälkeen? Miten hän oli niin järkyttynyt videosta, kun kerta oli tunnettu estottomuudestaan ja sekstaili videollakin kahden pojan kanssa? Ketä olivat nuo videon pojat? Onko Naomi murhattu? Tästä lähtee liikkeelle mysteerien vyyhti, joka Violetin täytyisi selvittää. Hän yllättäin ystävystyy Naomi-hengen kanssa ja alkaa nähdä asioita hänen kannaltaan. Käypä vielä niin erikoisesti, että Violetkin saa kokeilla henkenä olemista, kun hänen kouluttajansa päättävät tehdä hänestä sellaisen osana shamaa. Jos Violet ei onnistu tehtävässään ja löydä Naomin murhaajaa, hän jää ikuisesti kuolleeksi. Siinäpä kannustinta kerrakseen tehtävän suorittamiseen.

"Minäkin pelkään, ja tiedän etten ole ainoa. Me kaikki pelkäämme niin kovasti näyttää todellista minäämme, että käännymme toisiamme vastaan aina kun saamme tilaisuuden. Me haukumme toistemme seksuaalisuutta ja kehoa. Haukumme, haukumme, haukumme. Se tappaa meidät kaikki, pala palalta, enkä minä halua kuolla." (s. 286)

Minusta kirjassa on kiehtova idea ja se toimii suurimmalti osin erinomaisesti, vaikka alkuosassa meinaan väsyä informaatiopuuskiin. Se onneksi laantuu kirjan edetessä. Kirjan nuorten vuoropuheluista on käyty paljon keskustelua Goodreadsissa, sillä Das käyttää niissä (turhan) paljon nettislangilyhenteitä, kuten OMG, BTW, #jotain jne. Se tekee vuoropuheluista hiukan falskin oloisia. Onneksi Violet juttelee parhaan ystävänsä Merylin kanssa "normaalisti" ilman lyhenteitä. 

Kirja oli minusta nopealukuinen ja tasaisen viihdyttävä, vaikka en nyt sitten ihan henkeä haukkonut ihastuksesta kuitenkaan. Aiedeo-soturikuningataridea on jotain erilaista ja uutta. Kirjan romanssikuviot eivät oikein tehneet minuun vaikutusta laimeudellaan, mutta toivottavasti ne kehittyisivät seuraavissa osissa. Kirjassa on fantasiakuvioiden lisäksi perus YA-meininkiä, kuten bileet, joissa pakoillaan poliisia, cheerleader-treenejä (joissa keskitytään kliseisesti vain pyramideihin) ja pakollinen somen juorupalsta, Hiehot ja Horot, missä myös Naomin seksivideo julkaistaan. Kirja loppuu sellaiseen cliffhangeriin, että jatko-osaan on tartuttava.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajallle.

Muissa blogeissa:

Samantyylistä luettavaa:

Sini Helminen: Hurme

 

Lujaverinen-trilogia: Sini Helminen

 Hurme: Sini Helminen. Myllylahti 2021 (Lujaverinen #1)

Kansi: Karin Niemi

"Mustankirjava Hurme yhdistelee urbaanin fantasian, kauhun ja romantiikan piirteitä kaikissa sateenkaaren sävyissä. Hirtehisellä huumorilla varustetussa teoksessa Mullan alla kohtaa Addams Familyn.

Kuinka pieleen treffit ovat menneet, jos toinen alkaa niiden jälkeen kirjaimellisesti ghostata?

Seela muuttaa opiskelemaan Helsinkiin ja majoittuu enonsa hautaustoimiston yläkertaan. Opiskelujen ohella hänen pitäisi autella hautauspalveluissa, mutta vainajat eivät ole niin säyseitä asiakkaita kuin hän oli toivonut. Kuolettavan katastrofaalisesti päättyneiden Tinder-treffien jälkeen Seelan elämää sotkevat vielä kummitteleva deitti ja alusvaatelaatikon kätköihin päätynyt huumepussi.

Luennoilla Seela ei pysty pitämään silmiään irti salaperäisestä Hallasta, joka saa hänen sisuksensa veteläksi, vaikka lähestymisyrityksiä seuraakin kylmä vastaanotto. Salaisuudet eivät kuitenkaan tahdo pysyä pimennossa, eikä Seelan menneisyys haudassaan.

Hurme tarjoaa kuolettavan hyvää young adult -viihdettä ja sopii niin yläkoululaisille kuin nuorille aikuisillekin. Romaani aloittaa itsenäisistä osista koostuvan Lujaverinen-trilogian.(Myllylahti)"

Oma arvio:

Sini Helmisen uusin YA-sarjan avaus Hurme vaikutti jo ennakkoon yhtä kiehtovalta kuin sen hurmaava pääkallokansikin, joka on taidokkaan Karin Niemen käsialaa. Olen lukenut kirjailijalta aiemmin ilmestyneen neliosaisen Väkiveriset-sarjan, joka yhdistelee urbaania fantasiaa, romantiikkaa ja kotimaista mytologiaamme. Hurme aloittaa Lujaverinen-sarjan, joka vaikuttaa paljolti samantyyliseltä kuin aiempi sarja, mutta nyt maahisten, keijujen, vedenneitojen ja peikkojen tilalla on aaveita ja niitä näkeviä ihmisiä, joita sanotaan lujaverisiksi, sekä kalmanväkeä, joka auttaa eksyneitä aaveita tuonpuoleiseen.

Olen lievästi huolestunut siitä, että vietän nykyään hautausmaalla melkein yhtä paljon aikaa kuin asukkaat kivien alla. (s. 209)

Kirjan päähenkilö, Seela, on aloittelemassa taiteiden tutkimuksen opintojaan Helsingin yliopistossa ja asuu hautaustoimistoa pitävän enonsa Sepon luona. Kirja alkaa kuitenkin kohtalokkailla Tinder-treffeillä erään Antonin kanssa, joka osoittautuu heti alkuun epäsopivaksi tyypiksi Seelalle. Kun Seela kuulee myöhemmin juuri saman tyypin menehtyneen auto-onnettomuudessa ja sattuupa olemaan enonsa mukana hakemassa vainajan arkkua, kohtalo sekoittaa pakan todellisesti. Seelan kissan Darth Maun mittava eläinlääkärilasku ja huumepussi Antonin pöksyissä tuntuvat Seelasta hyvinkin mukavalta yhteensattumalta.

"Onko mikään enää koskaan normaalia? Tai koskaan ollutkaan?" naurahdan. Kapeat viileät sormet lomittuvat hetkeksi omiini, ennen kuin ne taas erkanevat.

"Ei", Hallan hymy levenee. "Toivottavasti ei." (s. 146)

Yliopistolla Seela tutustuu heti ensimmäisenä päivänä mukavaan Stepaan, mutta ei saa silmiään irti värikkäästi pukeutuvasta ja meikkaavasta, valkohiuksisesta ja kalvakkakasvoisesta Hallasta, joka tuntuu kuitenkin aluksi käyttäytyvän viileän etäisesti Seelaa kohtaan. He ovat jo sattumalta törmänneet ruumishuoneella tilanteessa, joka on vähintäänkin hämmentävä. Pikku hiljaa Halla ja Seela tutustuvat toisiinsa paremmin, koska heillä näyttää olevan yhteisiä ongelmia: Seela on alkanut nähdä välitilaan jääneitä aaveita, joista yksi on aggressiivisesti käyttäytyvä Anton, ja Halla tietää niistä asioista enemmän kuin Seela osaa arvatakaan. Yhdessä heidän on selvitettävä, kuka nostattaa vainajia haudoistaan ja jättää heidät välitilaan haahuilemaan.

On kahenlaisia ihmisiä, jotka pelkää kuolemaa: niitä, jotka pelkää kohdata kuoleman kasvoista kasvoihin", hymyssä Hallan kapeilla huulilla on jotakin lempeää."Ja niitä, jotka pelkää, ettei kuolemalla ole kasvoja." (s. 197)

En paljasta juonesta sen enempää. Lupaan, että mukana on kutkuttavaa romantiikkaa, pienoisia kauhun hetkiä ja ripaus arkielämää, kuten yliopisto-opiskelua, kissan kanssa höpöttelyä ja  hautauspalveluiden arkea. Olen yleensä melko kriittinen YA-kirjojen the Seksikohtaukselle, sillä mauttomasti toteutettu sellainen lytistää usein koko kirjan. Voin kuitenkin vilpittömästi sanoa, että tämän kirjan sekstailu on hoidettu tyylillä ja kauniisti. Seksi on myös esitetty sen verran hienotunteisesti, etteivät asiat lävähdä liian suorina mahdollisesti asiaan vihkiytymättömän nuoren lukijan silmille. 

Kirjassa kulkee myös surullinen teema mukana, sillä Seela on menettänyt kaksi sisartaan auto-onnettomuudessa vuosia sitten. Tämän tragedian vuoksi hänen Turussa asuva perheensä on yhä rikkinäinen, sillä isän mielenterveys on reistannut tuosta lähtien ja tunnelma kotona on aina vähintäänkin varovainen. Seela onkin melkein helpottunut päästyään asumaan Sepon luokse, vaikka tälläkin on omat ongelmansa Anja-vaimon lähdettyä lätkimään. Darth Mau (mikä on suorastaan hulvaton kissannimi!) on Seelalle henki ja elämä, ja onneksi Seppokin pitää kissasta. Lisäksi kirjassa tuodaan esille sukupuolidiversiteettiä eri henkilöhahmojen kautta, vaikka osa näistä jää pelkän statistin rooliin ja niiden tarkoitus paistaa häiritsevästi läpi.

Minulla oli alussa hyvin ristiriitaiset tunnelmat kirjasta. Alussa mietin, annanko arvosanaksi kolmea ja puolta enempää, mutta hilasin loppua kohti arvosanani kuitenkin neljä miinukseen. Kirjassa tuntuu olevan kaikki kunnossa, mutta ehkä sen kauhukomediallinen tyyli ei säväyttänyt minua tarpeeksi. Romanssipuoli jätti minut hiukan kylmäksi, vaikka seksikohtausta tässä aiemmin jo kehaisinkin tyylikkääksi. Hulvattomin kohtaus kirjassa sijoittuu kirjastoon, jossa päähenkilö yhdessä Hallan kanssa päättävät ärsyttää kuollutta kirjastonhoitajaa työntämällä kirjoja takaseinään ja sekoittamalla hyllyjärjestystä. Leipäpyssyllä ampumisineen kohtaus tuo minulle hyvin vahvat Ghostbusters-vibat, ja kyseiseen leffaan kirjassa viitattiinkin humoristisesti.

"Ollaanko me nyt sitten joku vitun Ghostbusters?" (s. 150)

Sen verran kuitenkin koukutuin ja vaikutuin, että aion toden totta lukea myös sarjaan ilmestyvät itsenäiset jatko-osat.

Kirja sopii urbaanin fantasian ystäville, jotka tykkäävät kauhuromantiikasta eivätkä liian vakavamielisistä tarinoista.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Mikko)

Kehrääjä

Oksan hyllyltä

Sivupiiri vinkkaa

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

Booklist Queen haaste saa ruksin kohtaan:

Recommended by a Librarian

Vahvat naiset -lukuhaasteesta ruksaan kohdan:

LGBT-kirja

Popsugar haasteessa on kirjalle sopiva kohta:

A book by a blogger, vlogger, Youtube video creator, or other online personality

 Sini Helminen: Sysi. Myllylahti 2022 (Lujaverinen #2)

Kansi: Karin Niemi

"Dark academia kohtaa Beetlejuicen! Mustanhumoristinen Sysi sekoittaa urbaania fantasiaa, kauhua ja sateenkaariromantiikkaa. Hurmeesta tuttu salaperäinen Halla saa oman näkökulmansa esiin opiskelijapiirien hyytävissä tapahtumissa.

Ennen kuin ehti sanoa tipe tipe tip tap, niissä pikkujouluissa oli yksi sammunut. Lopullisesti.

Halla ja Seela ovat taiteentutkimuksen opiskelijoiden pikkujouluissa, kun yksi juhlijoista löytyy kuolleena. Eivätkä oudot kuolemantapaukset jää siihen. Yksi manan majoille lähetetyistä ei jätä Seelaa ja Hallaa rauhaan, ja niinpä heidän on pakko alkaa selvittää, kuka opiskelijapiireissä liikkuva tappaja on. Soluttautuminen 20-luvun larppiin vaikuttaa ainoalta keinolta päästä murhaajan jäljille.

Halla ja Seela jatkavat yhä salaa suhdettaan, vaikka tietävät liikkuvansa vaarallisilla vesillä. Kalmanväki ei katso rajoja rikkovaa rakkautta hyvällä, eikä kiellettyjä tunteita ole helppo pitää kätkössä.

Sysi tarjoaa kuolettavan hyvää young adult -viihdettä ja sopii niin yläkoululaisille kuin nuorille aikuisillekin. Romaani jatkaa Hurmeen (2021) aloittamaa Lujaverinen-trilogiaa." (Myllylahti)

Oma arvio:

Sini Helmisen Lujaverinen-trilogian toinen osa Sysi jatkaa yhtä synkissä vesissä kuin sarjan avausosa Hurme. Karin Niemi on taas ylittänyt itsensä taiteillessaan kirjalle uskomattoman houkuttelevan kannen.

Heti kirjan alussa päästään todistamaan opiskelijabileissä sattunutta murhaa, ja tämän jälkiseurauksena Seela saa kintereilleen hyvin äkäisen poltergeistin, kun myös pikkujouluissa murhatun nuoren miehen tyttöystävä saa myöhemmin surmansa ja haluaa syyllisen kiinni. Tämä rasittava henki haluaa juuri Seelan selvittävän, kuka hänen kultansa tappoi. Halla on tietenkin huolissaan, sillä henki meinaa aiheuttaa monia vaaratilanteita hänen rakkaalleen.

"EI! Mä en tiedä sen nimeä. Etsikää se! Tappakaa se! Tai - " (s. 140)

Sarjaan saadaan myös uusia henkilöhahmoja. Halla törmää kohtalokkaana murhayönä bileissä erityisen charmikkaaseen Toniin ja saa myöhemmin tietää tämän olevan samoissa hommissa kuin hänkin. Toni osaa olla melkoisen hurmaava, ja vaikka Halla on hulluna Seelaan, hän tuntee kummaa vetoa myös tähän tyyppiin. Seela taas saa tutustua omalaatuiseen Helgaan, jonka hänen enonsa Seppo palkkaa hautaustoimistoonsa toimistotyöntekijäksi. Helgassa on kuitenkin jotain epäilyttävää, mutta Seppo ei huomaa mitään sellaista, koska on hiukkasen hurmaantunut tästä rempseästä naisesta.

"Kuule, me ollaan taidettu alottaa tää nyt vähän väärällä jalalla? Meidän pitäis kuitenkin tässä tehdä yhdessä töitä." (s. 72)

Samalla kun Seela ja Halla yrittävät nauttia toistensa seurasta niin, ettei Kalmanväki saisi tietää heidän kielletystä suhteestaan, he joutuvat selvittelemään salaperäisiä surmia. Seela saa suututettua parhaan ystävänsä Stepan kommentoimalla tämän suhdettaan erääseen Seelalle erittäin tuttuun tyyppiin. Vastoinkäymisiä siis tuntuu riittävän.

"Kai te muistatte olla varovaisia?" (s. 53)

Tapahtumien myötä päästään tutustumaan liveroolipelaamisen maailmaan, sillä Seela ja Halla päättävät seurata Kristiania, joka tuli tutuksi ensimmäisen osan konnana. He epäilevät, olisiko tällä osuutta murhiin, joissa henget ovat mystisesti jo häipyneet ruumiista, ennen kuin kukaan Kalmanväestä on ehtinyt paikalle sitä vapauttamaan. Nämä olivat mielestäni kirjan kiehtovimpia osioita, sillä larppaus on minulle ihan outo maailma, ja oli mielenkiintoista seurata, miten intensiivisesti niihin valmistaudutaan pukeutumalla ja tutustumalla omiin rooleihin ja pelin sääntöihin. Viimeinen larppi päättyy hyvin dramaattisesti.

"Oletko sä koskaan kokeillut, miltä se tuntuu?  Maistaa pisara sellaista elämää, joka ei ole haaleaa, ei jo poistuneen kylmää ja heti kaikkoavaa... se on kuin jois aurinkoa, ja monta päivää sun on lämmin olla, kaikki on ihan niin kuin silloin ensimmäisellä kerralla, sä voit olla ihan niin kuin kaikki muut..." (s. 281)

Uusista henkilöhahmoista Toni jäi kiehtomaan minua eniten, ja toivoisin hänen yhä pysyvän tarinassa mukana sarjan viimeisessä osassa. Helga taas jäi hiukan turhaksi hahmoksi.  Henkilöiden välillä tuntui nyt olevan jos jonkinlaista skismaa, kuten aiemmin mainitsemani Seelan ja Stepan riita, Hallan ja Udun erimielisyydet jne. Seelan ja Hallan rakkaus on kirjan keskiössä, mutta ei saa liikaa tilaa muiden tapahtumien kustannuksella. 

Kirjan juoni vetää suhteellisen tasaisesti eteenpäin, mutta jotain minusta tässä jää puuttumaan, etten pääse kovin syvälle kirjan maailmaan ja henkilöiden ajatuksiin. Niinpä tämä sarjan toinen osa ei saa minulta ihan yhtä hyvää arvosanaa kuin ensimmäinen osa. Sysi jatkaa kuitenkin ansiokkaasti vetävää ja tummanpuhuvan urbaanin fantasian ystäville suositeltavaa sarjaa.

Arvosanani 3+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Mikko)

Kehrääjä

Kirjafile

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Booklist Queen: LBGTQ-book

Seinäjoen kaupunginkirjasto: 9. Kirjassa ollaan työpaikalla

YA-spefi: LGBTQIA+

 Kalma: Sini Helminen. Myllylahti 2023. (Lujaverinen #3)

Kansi: Karin Niemi.

"Lautturi kuule mitä mä toivon...

Lujaverinen-trilogia sekoittaa urbaania fantasiaa, kauhua ja sateenkaariromantiikkaa. Päätösosassa Kalma astutaan aiempaa synkempiin vesiin ja kuolema tulee liian lähelle.

Kylmyys kietoutuu kaulaluille ja laulaa. Hyminä peittää ajatukset, hukuttaa ne hyhmäiseen virtaan. Kuka minä olin? En muista enää.

Menetys on jättänyt Hallan murheen murtamaksi ja ajaa hänet toivottomaan yritykseen. Epätodennäköinen nelikko ajaa hautajaisten jälkeen ruumisautolla Suomen halki kilpaa aikaa vastaan. Matkassa on keski-ikäinen hautausurakoitsija, tietäjä ja kalmahinen sekä yksi kissa.

Tuonen virta on synkkä ja armoton, eikä kukaan kulje sen ylitse kuin yhteen suuntaan. Virran takainen maa ei ole tuttu edes kalmanväelle, jonka tehtävänä on auttaa vainajat Tuonelaan. Mitä mahtaa sisukas rakkaus kuoleman mahtia vastaan?"(Myllylahti)

Oma arvio:

Näin tulee päätökseensä Sini Helmisen kuoleman sävyttämä, mustaa huumoria viljelevä ja uskomattoman hienoin kansikuvin varustettu Lujaverinen-trilogia. Kalma onkin oikein viihdyttävä päätösosa sarjalle. 

***Varoitan tässä vaiheessa, että jos et ole lukenut aiempia osia etkä halua juonipaljastuksia niistä, saati tästäkään osasta, kannattaa harppoa ainakin parin seuraavan luvun ohitse.***

Mikäpä voisi olla parempi aloitus synkänpuhuvalle sarjan päätösosalle kuin hautajaiset? No eipä juuri mikään. Edellisen osan Sysi dramaattisesta loppukäänteestä jatkuen ollaan nyt rakkaan päähenkilömme Seelan hautajaisissa. Hänen elinvoimansa katosi, koska hän halusi vastoin varoituksia seurustella kalmanväkeen kuuluvan Hallan kanssa. Lopulta hänen sydämensä pysähtyi, ja nyt kirja alkaakin sydäntä murtavin tunnelmia. Seelan kaikkein lähimmät ihmiset, hänen vanhempansa, Stepa, Halla ja Seppo, ovat surun partaalla. Jotain kummaa on kuitenkin meneillään Hallalla ja Sepolla, ja tästä lähteekin sitten oikein mukavasti kirjan tapahtumat rullaamaan.

Kädet ovat liian kylmät, iho liian kalpea, mutta hän on siinä. Hän on siinä. Ja se on kaikki.(s. 149)

Kirjassa vuorotellaan Hallan ja Tuonelan puolella vaeltavan Seelan näkökulmien välillä. Hallan ja Sepon suunnitelma on  taistelella ihmisen kuolevaisuutta vastaan ja tuoda Seela takaisin Tuonelasta, ja tähän liittyy vahvasti eräs Kallavirralla tehtävä rituaali. Myös Roomassa graduaan kirjoittava, vastahankainen Kristian pyydetään apuun, sillä Halla tarvitsee tämän tietäjän voimia. Luvassa on hyvin mielenkiintoinen talvinen road trip, johon liittyy ruumisauto, Darth Mau -kissa, kuskina toimiva Seppo sekä Seelan hiljalleen mureneva ruumis auton takatilassa. Ja tietysti Halla ja Kristian, jotka joutuvat vuorottelemaan auton ruumistilassa kuolleen Seelan seurana.

"Tiedäthän sä, että sun ei tarvitse edes hengittää enää?"(s. 120)

Seelan matkaa yli Tuonelan virran ja siitä edemmäs on mielenkiintoista lukea. Tutuksi tulevat muun muassa Lautturi Tuonen Tytti, Tuonen koira Surma, Kivutar, joka saa tuntemaan kaikki elämän tuskat kerrallaan ja itse Tuoni, joka ainoastaan voi päästää jo Tuonen virran ylittäneet takaisin maan päälle. Seela tapaa myös tuttuja ihmisiä, joita ei olisi koskaan uskonut enää kohtaavansa. Valitettavasti myös Isla on paikalla, eikä tämä ole kovin suopea siitä, että Seela riisti tämän hengen.

Onnistuvatko Halla ja kumppanit palauttamaan Seelan jo hajoavaan ruumiiseensa? Mitä, jos Tuonelasta tulee mukana jotain muutakin?

Ei vitussa. Minä olen lujaverinen, minä olen kulkenut Tuonelan virtaa kahteen suuntaan, enkä antaudu aaveille.(s. 299)

Hankala kertoa tämän kirjan juonesta yhtään mitään paljastamatta liikaa. Nytkin tein sen jo. Mielestäni Kalma on Lujaverinen-kirjakolmikon kiinnostavin ja vetävin. Tuonelan ja nykymaailman vuorottelu on kiehtovaa, ja kirjan loppupuoliskolla tapahtuu hyvin tiheään kaikenlaista kamalaa, joka saa mielenkiintoni pysymään. Tunteikkuutta ei tule puuttumaan. Pidän siitä, miten kirjassa pysyy synkän aiheensa ohella pieni pilke silmäkulmassa, eli kaikkea ei tarvitse ottaa niin tosissaan. Sillä aivan älyttömiä asioitahan tässä tapahtuu, ja se on vain plussaa. Myös edellisen osan lempihenkilöni Toni on mukana kuvioissa, joten edellisen postauksen toiveeni toteutui. 

Kalma päättää upeasti Lujaverinen-trilogian, joka on oikeaa sukupuolen moninaisuuden ilotulitusta ja perinteisen parisuhdekäsityksen murtamistakin. Sopivalla tavalla synkkyyteen on sekoitettu huumoria vetämättä silti ihan överiksi. 

Arvosanaksi annan 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Kalma muualla:

Kirjavinkit (Mikko)

Kirjafile

Kirjojen keskellä

Samantyylistä luettavaa:

Väkiveriset-sarja: Sini Helminen 

Brown Girl -sarja: Mintie Das