Rauniara-kirjapari: J.S. Meresmaa

 Tytär hämärän, piika pimeän: J.S. Meresmaa. Myllylahti 2023 (Rauniara #1)

Kansi: Karin Niemi

"Maanläheisesti maaginen romaani kahden nuoren naisen elämästä maailmassa, jota määrittää vuodenyö ja ikuinen syksy. Romantiikka ja lumoavat ihmiskohtalot vievät lukijan mukanaan.

Tiedonjanoinen mutta köyhiin oloihin syntynyt Malka on lähtenyt etsimään parempaa elämää ja asuu Hellantian tietäjän metsätilalla opinsisartensa kanssa. Eräänä päivänä hän löytää polun varresta hylätyn pienokaisen. Hän poimii lapsen turvaan lähestyvältä yöltä ja pedoilta. Malka ei tiedä, että niin tehdessään hän avaa oven salaisuuksien maailmaan, josta Rauniaran valtakunnassa on vaiettu iät ja ajat.

Samaan aikaan valtakunnan pääkaupungissa nuori eloseppä Arona Pohtovius on tehnyt toisenlaisen mullistavan löydön. Kuuluisien seppien sukuun syntynyt lyhytkasvuinen Arona on ponnistellut koko ikänsä yltääkseen äitinsä vaatimusten tasolle, mutta nyt näyttää siltä, että yksi hetken mielijohteesta tehty teko uhkaa romuttaa kaiken.

Vuosisataiset salaisuudet ja ennalta määrätyiltä vaikuttavat kohtalot alkavat purkautua voimalla auki, kun Malka ja Arona esittävät tahoillaan kysymyksiä, joita muut eivät ole uskaltaneet kysyä. Rauniaran valtakunta on menettänyt paljon: muistinsa, historiansa ja kolme vuodenaikaa. Jäljellä on enää syksy, vuodenyö ja pelko, joka pitää kansan kyyryssä kodeissaan, kun pimeä laskeutuu. Nyt uhkana on, että Rauniara menettää myös tulevaisuutensa.

Koittaako Malkan ja Aronan myötä vihdoin valoisampi aika?" (Myllylahti)

Oma arvio:

J.S. Meresmaa on ollut ahkerana nuortenkirjallisuussaralla, sillä Tytär hämärän, piika pimeän on jo toinen tänä keväänä häneltä ilmestynyt nuortenkirja tälle keväälle. Karin Niemen loihtima uskomattoman upea kansi ja takakansiteksti antaa vihiä maagisuudesta, fantasiaelementeistä ja ehkäpä ripauksesta steampunk-henkeäkin, mikäli hammasrattaista ja putkistoista voisi johtopäätöksiä vetää.

Yö suolla palautui mieleeni. 

Myrrys ja hänen ihmeellinen valonsa. (s. 23)

Kirjassa on kaksi päähenkilöä: minäkertoja Malka, joka on läheisestä kaupungista tullut Hellantian tietäjän Ketterin oppiin, sekä Arona Pohtovius, Rauniaran kaupungissa asuva eloseppäkisälli, Ruhtinattaren kellosepän ja elosepän tytär. Malka on itsellinen nuori nainen, joka tiedostaa sen, ettei parantajana voi koskaan avioitua tai tehdä lapsia. Petikumppaneita hänellä on ollut, mutta rakastumista hän ei ole koskaan kokenut. Kun hän löytää sattumalta metsään jätetyn vauvan, jonka nimeää Myrrykseksi, hän kokee suurta tarvetta huolehtia tuosta pikku raukasta. Ja kuka on tuo mies, joka samaan aikaan laukkaa jaralillaan metsän siimeksessä? Tuo mysteerimies saa Malkan tuntemaan uskomattoman voimakkaita tuntemuksia, mutta toisaalta paheksuntaa moista lapsenjättäjää kohtaan. Kun hän myöhemmin törmää samaan komistukseen, jonka nimeksi paljastuu Teno, ystävänsä Liian kotona, hän uskoo menneensä lopullisesti sekaisin, sillä ei saa miestä mielestään. Mutta kuinka hän voi rakastua mieheen, joka hylkäsi lapsen metsään?

Minuun kasvoi laho. Musta, tukahduttava, peruuttamaton. Romahduttava pettymys näivetti sen, mikä hetki sitten oli havahtunut eloon sisälläni. Kiintymyksen kärhet - poissa. Uteliaisuus ja kupliva ilo - poissa.

Mutta himo, se pahalainen, se minussa yhä paloi. (s. 46)

Arona on vaikeuksissa, sillä hänet kutsutaan kiltamestarin kellotorniin. Arona tietää, mitä hän on tehnyt, mutta kiltamestari puhuu vain epämääräisesti selvityksistä. Tämän ajan hän ei saa olla eloseppien pienolentojen pajalla, vaan hänet lähetetään arkistotöihin. Tunkkaisessa ja ankeassa arkistossa Arona tutustuu Tarvoon, joka on eloseppien kehittämä tarvaslajiin kuuluva elonto, eräänlainen härän ja ihmisen yhdistelmä. Juuri niitä elosepät kehittelevät, elontoja erilaisiin tarkoituksiin. Ja juuri eräänlaisen oman kokeilun vuoksi Arona uskoo olevansa pulassa. Tähän liittyy hyvin vahvasti hänen löytämänsä yksisarvenjauhe, jota hän saattoi ehkä vahingossa ottaa omin luvin käyttöönsä. Aronan äiti on arvostettu Ruhtinattaren eloseppä, joka voisi ehkä pelastaa tyttönsä pulasta, mutta muunlaista tukea päämäärätietoiselta äidiltä on turha odottaa. Ja sitten Malka huomaa olevansa vaarassa.

Arona on ollut vaitelias. Hän on ollut kuuliainen.

Mutta nuhteeton hän ei ole ollut. (s. 51)

Kirja nappasi minut maagisen tarinan pyörteisiinsä hyvin nopeaa. Mystinen lapsi, Ruhtinattaren hallitsema Rauniaran muurikaupunki, jossa kellosepät ja elosepät tekevät taikojaan, unohdettu kirjasto arkiston uumenissa, kummallinen syksyyn pysähtynyt maailma ja mielenkiintoiset henkilöhahmot ovat täydellinen yhdistelmä nautittavaan lukukokemukseen. Romantiikkakuviot ovat myös oikein miellyttäviä, mutta eivät vie liikaa juonelta. Lopussa kirjaan tulee hiukan scifimäisiä piirteitä, mistä pidän erityisesti. Kaikki eri aikaulottuvuuksiin sijoittuvat tarinat ovat erityisesti mieleeni.

---Aika otti ja pysähtyi. Nyt yli sadan vuoden ajan on Rauniarassa eletty samaa syksyä. Kun aika ei etene luontaisesti, alkaa rappio --- (Ote vastarintaliikkeen jäsenen käsinkirjoitetusta muistiinpanoista, s. 240)

Fantasiamaiset eloseppien luomat elonnot sekä kirjan maailmassa seikkailevat omat eläinlajit ovat kiehtovia, vaikka niiden kuvailua olisi voinut olla hiukan enemmän. Malka kerää kirjan alussa kävynkäisiltä käpymaitoa, jota tietäjä Ketter tarvitsee päivittäin. Kansikuvan vihjeiden perusteella ne lienee eräänlaisia lintuja? Malka ratsastaa metsässä Ahtua-nimisellä ratsullaan, joka on strutsimaisen näköinen tami. Elonnot ovat taas eloseppien kehittelemiä hybridejä, kuten tarvaat vartiointitarkoitukseen tehtyjä. Minulle tulee tästä hiukan mieleeni Anniina Mikakan Taikuri ja taskuvaras -trilogia ja tänä keväänä ilmestynyt Katinka Sarjanojan Kisälli, joissa molemmissa luotiin erikoisia eläinlajeja. Erityisen ilahtunut olen yksisarvien mukana olosta, vaikkakin tässä kirjassa niitä ilmeneekin vain pelkästään sarvijauheen ja kirjasta luettujen tiedonpätkien lisäksi. 

Kirja jää hyvin jännittävään kohtaan, joten arvailuja jatko-osasta olen havainnut muiltakin kuin minulta. En ole löytänyt tietoa, että Tytär hämärän, piika pimeän aloittaisi sarjan, mutta hyvin vahvasti kirjan lopetus siihen viittaa. Ehkä mahdollisessa seuraavassa osassa yksisarvetkin esiintyvät? 

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Goodreads

Kirjavinkit (Mikko)

Kirjojen pyörteissä

Kirjaimia

Siniset helmet

Kirjojen keskellä

Poika valkean, renki raudan: J.S. Meresmaa. Myllylahti 2024 ( Rauniara #2)

Kansi: Karin Niemi

"Taianomainen tarina yön pelossa elävästä, ajan rattaiden hallitsemasta Rauniarasta jatkuu! Pystyvätkö kaksi nuorta naista pelastamaan valtakunnan, joka horjuu loppunsa edessä?

Nuori eloseppä Arona Pohtovius on uusien haasteiden edessä. Epäonnisesti päättynyt Valonjuhlan ilta on vienyt hänet selliin ja itsevaltiaan Ruhtinattaren suurennuslasin alle.

Millainen tuomio Aronaa odottaa?

Toisaalla Hellantian tietäjäoppilas Malka on löytänyt rakkauden, mutta joutuu vaikeiden valintojen eteen. Hänen on vietävä ihmeellistä valoa hohtava Myrrys suojaan Ruhtinattarelta sekä keksittävä keino, jolla hän saa pidettyä kaikki rakkaansa turvassa myös jatkossa. Moni uskoo hänen taitoihinsa, mutta uskaltaako Malka luottaa itse itseensä?

Rauniaran aika on käymässä vähiin. Riittävätkö Aronan ja Malkan kyvyt kääntää ajan rattaat oikeaan asentoon? Entä millaista osaa ihmelapsi Myrrys näyttelee kaikessa?"(Myllylahti)

Oma arvio:

Kovasti olen odotellut jatkoa Tytär hämärän, piika pimeän -fantasialle, ja viimein odotukseni palkittiin. Pidin kovasti Rauniara-kirjaparin avausosasta ja erityisesti sen maailmasta, jossa leikiteltiin erilaisilla aikaulottuvuuksilla. Myös hahmot jäivät kovasti mieleeni. Rakastin myös kirjan kansikuvaa, jonka on taiteillut kukapa muukaan kuin Karin Niemi, ja tottahan jatko-osan Poika valkean, renki raudan kansi on yhtä huikea yksityiskohtineen. Ruskea taustaväri on vieläpä tämänhetkinen lempivärini, joten kyllä kelpaa ihastella!

Valheelle rakennettu vajoaa ennen pitkää. Vain totuus kannattelee. (s. 24)

Eloseppäkisälli Arona Pohtovius vangittiin ensimmäisen osan lopussa epäiltynä kielletyistä asioista, kuten yksisarvisjauheella tehdyistä kokeista. Rauniaraa hallitseva pahis Ruhtinatar ei välttämättä aio päästää nuorta neitoa vähällä rikkomuksistaan, vaikka tämä on saanut kärsiä jo tarpeeksi nähtyään äitinsä, eloseppä Pohtoviuksen kärventyvän lähes hengiltä. Missä äiti on, onko hän edes elossa? Arona saa keploteltua asiat niin, että pääsee näkemään äitinsä vielä kerran, ennen kuin hän saa rangaistuksensa. Sen jälkeen hän voi kertoa Ruhtinattarelle kaiken, mitä tämä tahtoo tietää. Arona ei kuitenkaan tiedä, että hänelle hyvinkin tutut tyypit ovat järkänneet hänelle mahdollisuuden karata vaunuistaan paluumatkalla. Karkulaiset suuntaavat Ruhtinattarelta karkuun metsän siimekseen.

Liia, joskus minua pelottaa, mitä kaikkea olisin valmis tekemään tämän miehen vuoksi. Sillä mies hän minulle on, ei vähäarvoisempi olento - elonto, jonka ruumis on sepän elovaskesta valama, sielu Päivättären siunaama ja henki Loviattaren loitsima. Hän on minulle omaa itseänikin rakkaampi. (s. 46)

Toisaalla Hellantiassa nuori, vastarakastunut Malka joutuu tekemään viimein kipeän päätöksen ja viemään rakkaan löytölapsen, Myrryksen Obeloohon, jossa tämä saisi oman perheen. Vaikka Malka tietää, että näin on paras, hän ei voi täysin tietää, millainen elämä Myrrystä odottaa. Onneksi tukena on aikanaan Ruhtinattaren rattopojaksi valettu Teno, johon Malka on syvästi kiintynyt. Tenokin tuntuu välittävän Malkasta vastoin elontojen tapoja, mutta hänellä on paljon kipeitä muistoja, joita hän ei halua Malkan kanssa jakaa. Malkalle selvisi edellisessä osassa Tenon elontous hänen nähtyään täydelliset rakkaansa rattopoika-kopiot.  Kommunikointia vaikeuttaa myös Tenon puhumattomuus, joka on Ruhtinattaren asettaman säppitaian syytä.

Myrrys sulki silmänsä niin kuin oli tehnyt muistoissaan.

Vika. Hänessä oli vika. (s. 164)

Millainen hylätyn orpolapsen Myrryksen elämä tulee olemaan? Ilokseni myös hän pääsee ääneen tässä kirjassa. Koska aika on pysähtynyt Rauniarassa ikuiseen syksyyn, Obeloossa aika kulkeekin eri lailla. Niinpä mustatukkainen Myrrys on jo teini-ikäinen tyttönen. Hänen perheensä tietää, että heidän tyttäressään on jotakin erilaista, sillä kastuessaan hänen ihonsa muuttaa juovikkaaksi. Perheessä onkin salattu pitkään tytön ominaisuuksia. Myrryksellekin alkaa valjeta, ettei hän ole ihan samanlainen kuin muut. Ja eivätkö hänen vanhemmat olekaan hänen oikeat äiti ja isä? Myrrys haluaa saada vastauksia, mutta sitten hän tuntee outoa vetoa jostakin, ja hänen on lähdettävä metsään kulkemaan. Apua hän saa matkallaan mustasarviselta yksisarviselta, joka ilmestyy hänelle suolla.

Lintunen. Mikä sellainen nimi edes oli? (s. 116)

Mikä on Ruhtinattaren tarina? Kirjassa vuorottelevat näiden kolmen nuoren naisen, Myrryksen, Aronan ja Malkan, näkökulmien lisäksi myös Ruhtinattaren kirjeet ja tarinanpätkät, joissa kerrotaan kaikesta siitä, mitä on tapahtunut ennen Ruhtinattaren valta-aikaa. Nämä tarinat ovat kiehtovia satuja, jotka avaavat hyvin Rauniaran valtakunnan saloja ja sen ajassa pysähtynyttä maailmaa. Oli hyvin kiehtovaa lukea sitä, miten monet henkilöt kietoutuivat osaltaan mukaan Rauniaran nykytilaan. Parasta fantasiaa on tällainen, että asiat on oikeasti avattu niin hienosti, että lukija saa itse löytää oivalluksia tarinan myötä. Mikä on käpymaidon salaisuus? Sekin selviää kirjan luettua.

Viihdyin oikein mainiosti tämänkin osan parissa. Aiemmin vielä hämärän peitossa olevat seikat alkoivat avautua ja se teki lukukokemuksesta oikein tyydyttävän. Kirjan eri näkökulmahenkilöt olivat kaikki kiinnostavia ja heidän vaiheitaan luin yhtä lailla mielenkiinnolla. Kirjassa ei juurikaan mässäillä romanttisilla osuuksilla, mutta tämä ei oikeastaan haitannut minua, sillä olen herkutellut tänä kesänä romanttisilla kirjoilla lähes kyllikseni. Rakkautta kirjassa kyllä on, ei pidä siis ymmärtää väärin.  

Poika valkean, renki raudan täydentää Rauniara-kirjaparin onnistuneesti. Kirjan paikoin jopa sadunomainen juoni vie mukanaan ja viihdyttää loppuun asti. 

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjavinkit (Mikko)

Siniset helmet

Samantyylistä luettavaa:

Katinka Sarjanoja: Kisälli

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Meri Luttinen: Myrskynsilmä

Laakso ja Aava -kirjapari: Katri Kauppinen

 Laakson linnut, aavan laulut: Katri Kauppinen. Otava 2022 (Laakso ja Aava #1)

Kansi: Tuuli Juusela

"Kuinka kehrätä uusi laulu ja muuttaa ikiaikaista tarinaa? Aavan kylässä laulut ovat hajonneet ja kansa näkee nälkää.

Laakson tuvissa eletään kylläisyydessä, jota sampo turvaa. Aavan päällikön poika Lemek lähtee uhkarohkealle matkalle pyytämään sammon voimia avuksi. Laaksossa Pihlaja saa linnuilta viestin uhkaavasta vaarasta. Hänen on kuitenkin vaikea vastustaa tummaa Aavan poikaa. Pihlaja ja Lemek solmivat salaisen sopimuksen, joka muuttaa molempien elämän ja uhkaa ajaa Laakson ja Aavan kansat toisiaan vastaan.Pihlajan ja Lemekin salainen sopimus muuttaa molempien elämän, mutta muutkin tekevät vaarallisia valintoja. Aavalla kuohuu, ja Laakson tyynen pinnan alla on pimeää. On laulettava uusi laulu, ennen kuin vanha viha ajaa kansat jälleen toisiaan vastaan. 

Muinaissuomalaisesta maailmasta ammentava, lumoavan runollinen romaani valinnoista ja kohtalosta." (Otava)

Oma arvio:

Sainpa taas laskea käsistäni sellaisen kultakimpaleen, että ihan sydäntäni hykerryttää. En tiennyt yhtään, mitä odottaa tältä ennestään minulle tuntemattoman Katri Kauppisen teokselta, joka on itse asiassa hänen neljäs romaaninsa, mutta ensimmäinen kustannussopimuksella tehty. Pidän kovasti suomalaisesta mytologiasta ja sen hyödyntämisestä fantasiakirjallisuudessa, sillä se tuo juuri niihin oman, kotoisen leimamme. 

Karhu avasi suunsa, päästi kummallisen äänen. Särkyvä huuto purkautui sen huulilta. Lemekin selkäpiitä karmi. Sumun keskellä oli helppo uskoa, että karhu ei kuulostanut karhulta. (s. 246)

Kirjaa kehutaan takakansitekstissä lumoavan runolliseksi, ja juuri se tulee kirjan kielestä mieleen. Runoromaani tämä ei varsinaisesti ole, mutta jotakin runollisen kaunista tekstin poljennossa on. Alussa se jopa hieman vieraannutti minua ja olin hiukan epäluuloinen, pääsenkö sisään ollenkaan tarinaan. Mutta kirjan muinaissuomalainen maailma mielenkiintoisine hahmoineen ovat niin huikeita, että niin vain upposin syvälle sen metsiin ja laaksoihin. Kirjan luvut, joissa vaihtuvat viiden keskeisen henkilön näkökulmat tasaiseen, ovat mukavan lyhyitä. Rakastan lyhyitä lukuja, sillä ne tuovat jotenkin lukemiseen keveyttä ja aikaa ajatella. Etenkin fantasiassa ne ovat hyvin suotavia.

Kirjassa on kaksi keskeistä tapahtumapaikkaa: Laakso, jossa asuvat kyläläiset uskovat vahvasti kansanperinteisiin, kuten haltioihin ja enteisiin, kunnioittavat metsää ja sen eläimiä, lääkitsevät rohdoilla ja uskovat kuolleiden henkien jäävän elämään keskuuteensa. Heillä on elämä melko hyvin mallillaan. Kylässä kulkee laulut perinteenä sukupolvelta toiselle. Eletään juuri kalmin aikaa, joka on suuri juhla laaksolaisille, ja sen aikana kylän naimaikään tulleet vaihtavat tiuhaan kihloja mielitiettyjensä kanssa.

Kalmi meille valon tuo, kevään tulla kylään suo. Keski kesän valon takaa, uuden sadon maasta jakaa. Keyri antaa talvenvaran, lepoon kutsuu ihmisparan. (s. 19)

Aavalla kaikki on toisin: kansa kärsii kurjuudesta ja nälästä, sillä aavan laulut alkavat olla kuluneita, eikä ilman sampoa voi kutoa lisää lauluja. Kansa on alkanut jo olla näreissään kylän päällikölle, Mattelle, joten tämä on lähettänyt poikansa Lemekin vaaralliselle reissulle Laaksoon sampoa hakemaan. Nämä kaksi kylää ovat olleet sotajalalla ikuisesti, sillä tuo kiistakapula sampo on siihen syypää. Siksi laaksolaiset laulavat peloissaan noista julmista aavalaisista, jotka tulevat ryöstöretkille heidän kyläänsä. Niinpä kylässä kuohahtaakin, kun suurikokoinen Lemek ratsastaa kesken heidän kalmin juhlintaa kylään. Vaikka hän vakuuttaa tulevansa rauhassa, kylän johtaja Akka ei kehota luottamaan muukalaiseen. Siksi tälle juotetaan heti juomaa, joka vie mieheltä tajun kankaalle.

Miekat eivät itkeneet, eivät menneitä eivätkä tulevia. (s.26)

Lemekin lisäksi keskeisiä henkilöitä ovat Mai ja Linne, Lemekin siskot, sekä Pihlaja ja Paju, laakson nuoret asukkaat. Mai ja Linne ovat miekkoja, eli osallistuvat kylänsä puolustamiseen omilla voimaeläimillään, ilveksillä, koristelluilla miekoillaan. Siskoaan vanhempi Linne on ollut aina jollain lailla katkera Mai-siskolleen, joka aiheuttaa jatkuvasti pahennusta kylässä toimimalla omin päin, eikä isä Mattekaan sano tyttärelleen mitään, sillä hän on menettänyt otettaan vaimonsa kuoltua. Todennäköisesti komea miekka Tom kosii pian Maita, sekin vielä. Linne joutuu olemaan koko ajan siskostaan huolissaan ja samalla huolehtimaan kodista ja isästä, kun veli ja sisko huitelevat ties missä.

Ruoste oli tiukassa kahvan kuviossa. Sormet sivelivät ilveksen uurteita. Linnen ja Main miekat olivat täsmälleen samanlaiset, Main miekka vain oli vääräkätinen. Niin olivat miekat kuin siskokset, samaa sukua, mutta eri mallia. (s. 35-36)

Pihlajan oppiäiti ja laakson johtaja, Akka, on julkea suustaan, mutta välittää omalla tavallaan Pihlajasta. Hän antaa tytölle tarvikkeet lemmentaikaa varten, jotta hän pääsisi Pajun vaimoksi ja hänestä tulisi uusi Maamo, toinen johtaja Akan rinnalle. Pihlaja antaakin Pajulle kalmina tuohisormuksensa, mutta jää ilman liiton sinetöimää suudelmaa. Vaikka Pihlaja on kylän kaunein tyttö, Pajun sydän kuuluu toiselle. Hänen rakkautensa ei vain koskaan pääse puhkeamaan kukkaansa, sillä Joki on samaa sukupuolta, eikä Laaksossa sellaisia liittoja solmita. Paju pääsee onneksi nauttimaan Joen läheisyydestä, sillä laaksossa pojat asuvat poikien, ikäveljien, tuvassa ja tytöt tyttöjen, ikäsiskojen, tuvassa. Paju ikäväkseen sotkeutuu kuitenkin vuolemaan erään hyvin pelätyn henkieläimen muotoisen esineen taskuunsa, joka alkaa ottaa valtaa nuorukaisesta.

- Kenet sinä haluaisit? Joki kuiskasi Pajulle.

Paju katsoi Jokea, näki risteävät polut, kannoilla kulkevat varjot. Pajun teki mieli vastata, mutta hänen sanansa olivat mykkiä. Jotkut sanat olivat sellaisia, niistä puuttui voima. (s. 18)

Lemekin saapuminen laaksoon sekoittaa kyläläisten pasmat ja saa Pihlajankin suunniltaan. Miksi hän välittää tuosta muukalaisesta? Miksi akka pitää kiinni kynsin hampain sammosta, joka voisi pelastaa aavalaiset nälkäkuolemalta? Pihlaja joutuu juonimaan akan ja kyläläisten selän takana, jotta Lemek suostuu lähtemään kylästä tällä kertaa ilman sampoa. Hän tietää, etteivät aavalaiset tule olemaan mielissään. Kaiken huipuksi luvatta hänen peräänsä lähtenyt Mai-sisko tupsahtaa laaksoon ennen hänen lähtöään.

Kuten jo alussa sanoin, upposin ihan täysillä kirjan tarinaan ja nautin joka sanasta ja lauseesta. Näin muinaiset metsät silmieni edessä ja kuulin lintujen laulun. Ihana yksityiskohta on aavalaisten voimaeläimet, jotka kulkevat heidän mukanaan aina: on ilvestä ja kärppää. Pidän myös siitä, miten molemmissa kylissä laulut kulkevat arjessa ja juhlassa mukana. Ne kertovat tarinaa, antavat voimaa ja suuntaa, ohjaavat ja opastavat, jopa parantavat. Aavalla laulut ovat kuluneet loppuun ja ne ovat erilaisia kuin laaksossa, jossa laulut virtaavat elinvoimaisina. Ja sitten kaikki ne laaksolaisten nimet, jotka ammentavat Suomen luonnosta: Puolukka, Kanerva, Pihlaja, Joki, Paju, Petäjä, Sammal, Kallio jne. 

Laaksossa oli laulu jokaiselle, ja jokaisen laulu oli Laakson. Kaikille oma laulu ei ollut se mieluisin, mutta kun kaikki lauloivat yhteistä säveltä, Laakso piti harmoniansa. (s. 176) 

Kirjan juoni etenee tasaiseen tahtiin kohti lopun käännettä, joka onkin sitten melkoisen vauhdikas ja rytisevä. Koetaan pettymyksiä, menetyksiä, mutta myös rakkautta. Täytyy myöntää, että ihan kaikki ei tarinasta avautunut minulle ja lopussa jäin miettimään sammon arvoitusta. Olisipa mukava saada tähän jatkoa ja päästä takaisin sukeltamaan tähän hämmästyttävään maailmaan!

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

Kirjailuja

Kirjavinkit (Hikkaj)

Lukufiilis

Siniset helmet

Laulunpunojat: Katri Kauppinen. Otava 2025 (Laakso ja Aava #2)

Kansi: Emmi Kyytsönen, iStock ja Unsplash

"Kumpi valita: vapaus vai rakkaus? Kaunis, tunteita kuohuva romaani kaipuusta ja juurista.

Aavan kylä on valmistautumassa uusiin valloitusretkiin sammon tuhouduttua. Entisen päällikön tytär Mai päättää jättää paikkansa miekkojen riveissä ja lähtee etsimään uusia lauluja, tapoja tuoda rauhaa vallanhimon tilalle. Mai löytää tien tuntemattomille seuduille ja kohtaa merentakaiseen viholliskansaan kuuluvan Mietin.

Vedessä viihtyvä Mietti kiehtoo Maita, ja muiden varoituksista huolimatta heidän tarinansa alkavat punoutua yhteen. Aaltojen noustessa kenenkään salaisuudet eivät enää pysy piilossa." (Otava)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Pidin aivan valtavasti  kolmisen vuotta sitten julkaistusta Katri Kauppisen Laakson linnut, aavan laulut -kirjasta, enkä oikeastaan osannut odottaa sille jatkoa. Siispä tämä Laulunpunojat oli oikein iloinen yllätys. Oli  mukava päästä lukemaan Kauppisen kaunista kirjoitustyyliä.

Sinä olet minun lauluni. Sinä soit samalla sävelellä, tunnistat minun rytmini. (s. 179)

Kun ensimmäisessä osassa oleskeltiin enimmäkseen Laakson kylässä, nyt aloitetaan Lemekin kotikylästä, Aavasta. Päähenkilö vain on vaihtunut, sillä nyt ääneen pääsee Lemekin urhea sisar Mai, jonka voimaeläin on ilves. Mai suree menehtynyttä Linne-sisartaan sekä isäänsä, joka oli edellinen kyläpäällikkö. Nyt Main hyvä ystävä Tom on kylän päällikkö. He ovat olleet joskus hieman enemmänkin, mutta Main on täytynyt rikkoa Tomin sydän, sillä hän ei voi asettua aloilleen, ennen kuin on saanut haalittua kasaan Sampon rikkoutumisen myötä karanneet laulut.

Mai on saanut lähteä aina kevään tullen vaeltamaan omin päin, mutta epäonnisen sattumuksen kautta vaihtunut uusi päällikkö Pettir vaatii Maita osallistumaan muiden Miekkojen, kylää puolustavien soturien, kanssa kylän puolustamiseen. Hänen on siis lähdettävä salaa.

Välietappi rakkaan ystävän Anilin luona on tarpeen ennen kuin Mai ylittää maailmanrajan. Matka ei kuitenkaan vie Laaksoon saakka, vaan pysähtyy Lintukoto-nimiseen paikkaan. Mai nimittäin pelastaa punatukkaisen pojan hiidenkirnusta ja saa näin nauttia kylän vieraanvaraisuudesta. Kun päällikkö kuulee, että Mai osaa käyttää miekkaa, tämä pyytää Maita opettamaan kylän puolustamista pojalleen Toivetulle. Taka-ajatuksena hän toivoisi miehelleen vaimoa Maista, ja Mai aistii tämän kyllä. Jotenkin Mai ei voi kuitenkaan olla erossa pelastamastaan Mietistä, joka on otettu kylän suojiin pahamaineisten Kuolojen riveistä. Mietti on merentuoma, joten hän osaa Main hämmästykseksi uida, ja opettaa taitoa pian myös Maillekin.

- Viimeksi tarina tarinasta, nyt laulu laulusta, Mietti sanoi lopulta. - Opeta minulle sinun laulusi, niin minä laulan sinulle omani. (s. 132)

Kun kylää meinaa uhata jostain saapuva pahuus, Mai miettii omaa rooliaan kylän väen joukossa. Hänen ja Mietin lähentymistä ei katsota hyvällä, sillä Tietäjä toivoo Mietistä seuraajaansa. Toisaalta taas Toivettuun ihastunut Mielitty on hyvin närkästynyt Main ja Toivetun ystävyydestä. Mailla alkaa olla ikävä oman kylän ihmisiään, mutta pitäisikö hänen jäädä osaksi Lintukodon yhteisöllistä kylää ja lähelle Miettiä?

- Sillä on todellakin väliä, mitä me teemme. Toisten lauluja ei ole pakko toistaa, samoja säveliä ei tarvitse seurata. Oman laulun voi yrittää punoa sellaiseksi kuin tahtoo. (s. 156)

Laulunpunojat on herkän runollisesti kirjoitettu romaani, jota on hyvin nautinnollista lukea. Kirja toimii loistavasti myös itsenäisenä teoksena, mutta suosittelen lukemaan Laakson linnut, Aavan laulut toki ensin, jotta saa tarinasta kaiken irti. Kuten nimikin vihjaa, laulut ovat hyvin keskeisessä roolissa. Mai punoo lauluja yhdessä Anilin, Mietin ja lintukotolaisten kanssa. Laulujen avulla kerrotaan tarinoita. Mai yllättyy, miten samantyyppisiä lauluja maailmanrajan tuolla puolenkin lauletaan, tosin joillakin voi olla eri merkitys kuin Aavan lauluissa. 

Hän ei voinut piiloutua. Niin ei voinut laulaa. Oli astuttava varjoista, näytettävä valolle arpensa ja haavansa. Laulujen ei ollut tarkoitus peittää vaan paljastaa. (s. 134)

Vaikki viihdyinkin ihan mukavasti kirjan parissa, tämä ei ollut minulle niin huikea kokemus kuin sarjan ensimmäinen osa. Ehkä hetki ei ollut oikea tällaiselle viipyilevästi etenevälle tarinalle. 

Annan arvosanaksi 4

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla: 

Kirjahilla

Satakunnan kansa

Samantyylistä luettavaa:

Anniina Mikama: Myrrys

Maria Turtschaninoff: Punaisen luostarin kronikoita -trilogia

Maria Carole: Tulen tyttäriä -duologia

Meri Luttinen: Myrskynsilmä

Myrrys: Anniina Mikama

 Myrrys: Anniina Mikama. WSOY 2021

Kansi: Riikka Turkulainen, iStockphoto

"Mestarillisen kertojan uusi seikkailu!

Myrrys on vanhaa suomen kieltä ja tarkoittaa tietäjää. Taikuri ja taskuvaras -trilogian tekijän vetävä historiallinen seikkailuromaani, jossa on mukana ripaus muinaista magiaa.

15-vuotias orpo Niilo elää kovissa oloissa Kivihalmeen talon kasvattina. Hän ei muista omaa menneisyyttään, mutta siihen liittyy jotakin, mistä ei puhuta. Kun talossa tarvitaan tietäjän apua, ottaa mahtava myrrys palkkioksi avustaan Niilon rengikseen ja päättää perehdyttää hänet parantamisen ja tuonpuoleisen taikuuden saloihin. Elämä korpimetsän armoilla kasvattaa Niilosta vahvan ja rohkean ja hän löytää omat voimansa. Monien seikkailujen ja käänteiden kautta vaietut salaisuudet paljastuvat ja Niilo nousee vastustamaan heitä, jotka ovat tehneet hänelle vääryyttä."(WSOY)

Lukunäyte 

Oma arvio:

Pidin tosi paljon Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras -esikoistrilogiasta, joten lisäsin ehdottomasti hänen tänä syksynä ilmestyvän nuortenkirjan lukulistalleni, kun näin sellaisen olevan tulossa. Tiesin ja aavistelin kyllä jo ennakkoon, että Myrrys tulisi olemaan hyvin erilainen kuin kirjailijan aiempi trilogia. 

Myrrys tuo hyvin vahvasti mieleen vuonna 2019 ilmestyneen Meri Luttisen romaanin Myrskynsilmä, jossa seikkaillaan myös historiallisessa Suomessa ja tuodaan tarinan myötä lukijalle tietoa suomalaisesta kansanuskosta ja -perinteistä. Myrrys ei ole kuitenkaan niin juonivetoinen eikä fantasiaelementtejä juurikaan ole. Kirjan miljöönä on suurimmassa roolissa suomalainen metsä kaikessa monimuotoisuudessaan, kun taas Myrskynsilmässä oleskeltiin paljon myös kylissä.

Kirjan päähenkilö Niilo on 14-vuotias kun eräällä metsästysretkellä karhu hyökkää hänen kasvattiperheensä pojan, Akselin kimppuun. Niilo pelastuu karhun raivolta, sillä metsä ottaa hänet suojiinsa, metsänpeittoon.  Ilkeä ja pahansisuinen Akseli syyttää myöhemmin Niiloa siitä, että yllytti karhun puraisemaan Akselia, vaikka hän itse ei kunnioittanut metsää eikä kontiota. Niinpä Niilo joutuu taas kokemaan kohtuuttoman rangaistuksen  perheessä, jossa hänestä ei ole oikein koskaan välitetty. Kun Akselin purema ei tunnu parantuvan, lähetetään nuori Niilo hakemaan viimeisenä keinona pelättyä myrrysmiestä Martinia hoitamaan Niiloa. Perheen isäntä, Juhani, ei arvosta myrrysmiehen kykyjä, mutta hän ei keksi enää muutakaan. Niinpä Niilo joutuu pelko kurkussaan vaaralliselle ja pitkälle matkalle hakemaan tuota pelättyä tietäjää.

Isokokoinen, erakkona metsätöllissään asuva Martin ei ehkä olekaan niin paha kuin Niilo pelkäsi. Ainakin hän antaa pojalle yösijan ja tarpeeksi ruokaa syödäkseen. Kun myöhemmin Kivihalmeella tämä huomaa, kuinka huonosti Niiloa siellä kohdellaan, hän ovelana vaatiikin poikaa työmiehekseen palkaksi Akselin parantamisesta. Niilo on aluksi kauhuissaan, sillä hän vielä arastelee Martinia, mutta lähtee kuitenkin mukaan - eihän hän muutakaan voi, sillä Juhani uskoo tehneensä voitokkaat kaupat. Eihän Niilosta ollut heille kuin harmia!

Minulla ei ole mitään annettavaa sinulle, tiedä se. Mutta en aio myöskään pyytää sinulta mitään, ainoastaan toveruutesi. Ja jos sinä jonakin päivänä päätät lähteä pois - mikä lienee väistämätöntä - se on oma asiasi. (s. 107)

Kirja perehdyttää lukijan Niilon ja Martinin elämää seuratessa moniin suomalaisiin kansanperinteisiin, parantamiseen ja hieman henkimaailman asioihinkin, kun Martin johdattaa Niilon noitarummun avulla tuonpuoleiseen tapaamaan kuollutta äitiä. Niilo oppii Martinilta paljon parantamiseen liittyviä asioita, mutta mieltä varjostaa Kivihalmeen isäntä, joka tuntuu olevan yhä katkera Niilolle ja alkaa vaatia tätä takaisin rengikseen. Niilo saa myös selville salaisuuden, joka liittyy hänen juuriinsa ja siihen hetkeen, kun hänen äitinsä toi hänet Kivihalmeen portaille tuupertuen itse hengiltä nälkiintymisen takia.

Myrrys on upeasti kirjoitettu historiallinen, 1800-luvun seikkailutarina sellaisista pitäville nuorille lukijoille. Se kunnoittaa suomalaista metsää ihastuttavalla tavalla ja Niilo ja Martin kunnoittavat metsää, metsäneläimiä ja sen henkiä siellä kulkiessaan. Heidän syvenevä ystävyytensä on myös sydäntälämmittävää luettavaa.  Muutamat kirjan kohtaukset ovat melko julmia, minkä vuoksi suosittelisin kirjaa vasta 6-luokkalaisista eteenpäin. Kustantajan ikäsuositus onkin 12+, eli aika samoilla linjoilla minun ajatusteni kanssa. 

 Hän ei nähnyt minua vain kerjäläisenä ja taakkana, ajatteli Niilo. Hän näki minut ihmisolentona, josta voisi vielä tulla jotakin, jos vain saisin mahdollisuuden. (s. 357)

Olisin kaivannut kirjaan hieman enemmän juonellisuutta, sillä koin välillä tarinan yksitoikkoiseksi. Hieno lisä on Mikaman itsensä keksimät loitsut sekä aidot kansanperinteestämme kumpuavat arvoitukset ja sanonnat tarinan lomassa. Niilo on samaistuttava, rauhallinen ja vähään tyytyväinen henkilöhahmo, joka ei ole oikein tottunut ottamaan hyvää vastaan, mutta pikku hiljaa saa itseluottamusta kohdatessaan hyviä ihmisiä. Pientä romanssinpoikastakin on ilmassa. Suurena romantiikan ystävänä olisin toki suonut sille enemmänkin tilaa tarinassa, mutta ehkä hyvä näin. Jääköhän tämä vain yksittäiseksi teokseksi, vai onko kirjalle tulossa jatkoa? Olisi mukava lukea lisää nuoren Niilon vaiheista.

Vaikka Myrrys on hyvin erilainen kuin Taikuri ja taskuvaras, aika samantyyppinen tematiikka molemmissa on: on orpo nuori, joka pääsee "mestarin" suojatiksi, oppii uusia taitoja ja paljon itsestään ja saa itseluottamusta. Siinä mielessä löydän yhtymäkohtia molemmista.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Siniset helmet

Samantyylistä luettavaa:

Myrskynsilmä: Meri Luttinen 

Maresin voima: Maria Turtschaninoff 

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

3. Historiallinen romaani

Äänihäkki: Arja & Emma Puikkonen

Äänihäkki: Arja & Emma Puikkonen. Kuvitus Paula Mela. Otava 2017. 

"Huikea, hienosti kuvitettu saturomaani lojaaliudesta ja oman äänensä löytämisestä. Kuusi kadonnutta poikaa ja vihreätukkainen tyttö, joka ryhtyy etsimään heitä.

Haidakun maassa liikkuminen kylästä kylään on kielletty. Uku lähtee luvatta matkaan löytääkseen kauan sitten jäljettömiin kadonneet veljensä. Matkaseuraksi liittyy Kaski, postipoika jolla ei ole ääntä mutta siivet kantapäissään.

Kaksikko kohtaa vanhan äänimestarin, joka on ammatikseen pyydystänyt joutsenten ääniä häkkiin. Onko mestarin tarina kuudesta Pirunpeltomeressä elävästä veljeksestä totta?
Onnistuuko Uku tapaamaan Haidakun kuningattaren ja suoriutumaan kolmesta tehtävästä, jotta veljet voisivat palata kotiin?" (Otava)

Oma arvio:

Aloimme lukea tätä yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa. Muutaman luvun jälkeen hänen mielenkiintonsa kirjaan lopahti, ja hän pyysi aina luettavaksi jotain muuta. Minua kihersi lukea tarinaa eteenpäin, sillä se tempaisi minut heti imuunsa, mutta tyttäreni ei halunnut enää lukea koko kirjaa, sillä hän ei ole kovin innostunut fantasiasta tällä hetkellä. Niinpä sain luvan ahmia kirjan omin päin loppuun. Ja minähän ahmin!

Lentäminen oli aluksi vierasta, uudet siivet toimivat kankeasti. Hitaasti ja kuin jotain hakien joutsenten parvi jatkoi matkaansa kylän yli. Nyt he huusivat kaikki yhdessä ja tällä kertaa niin surullisesti, että jokainen sen huudon kuultuaan nosti päänsä ja kääntyi hetkeksi sisäänpäin kurkistamaan  siihen kylmään mustaan veteen, joka ihmisen sisällä läikkyy. Jokainen kyläläinen muisti oman yksityisen surunsa. (s. 89)

Kirjan kerrontatyyli ja kieli on todella kaunis, välillä melkein runolliseen vivahtavaa. Tyyli sopii loistavasti kirjan satufantasiamaiseen tarinaan, muttei kuitenkaan vieraannuta lapsilukijoita liikaa. Tosin kovin pienille alakoululaisille tämä kirja voi olla vaikeasti ymmärrettävä, joten aloittelevalle lukijalle en tätä suosittelisi.

Minä rakastuin kirjan aiheeseen ja sen sadunomaisuuteen. Siihen, kuinka joutsenet, nuo ylväät ja komeasti töräyttelevät linnut, ovat saaneet kirjassa ison roolin ja siihen, miten viisitoistavuotias Uku lähtee uhmaamaan valtakunnan sääntöjä ja etsimään kuutta kadonnutta veljeään mystiseen Ruurin kaupunkiin, vaikka eri maiden välillä liikkuminen on tavallisilla kansalaisilla ehdottoman kiellettyä.

- Sinä olet seitsemäs lapsi. Sinulla on kuusi veljeä: Rummu, Vapper, Kopu, Kauto, Luik ja pieni Kiiu.(s. 25) 

Olen myös erityisen ihastunut kirjassa käytettyihin erisnimiin, jotka ovat sopivasti sadunomaisia, mutta suomalaiseen suuhun sopivia. Ruurin lapsikuningatar Pihlaka, postipoika Kaski ja hänen siskonsa Aro Heijastajatar, Haidakun kaupunki, Ruu Omamieli, opettaja Hyväneuvo... näitä nimiä voisi makustella suussaan ikuisuuden. Kirjassa käytetyt nimet tuntuvat pieneltä seikalta kokonaisuuden kannalta, mutta sitä ne eivät ole, vaan nimet parhaimmillaan lisäävät tarinaan sadunomaisuutta, vieraannuttavat todellisuudesta ja jäävät mieleen erikoisuudellaan. Myös erikoiset henkilöt ja heidän tehtävänsä tuovat lisää fantasiamaisuutta tarinaan. Henkilöhahmoihin olisi tosin voinut saada vielä hiukan lisää, esimerkiksi Ruu Omamieli jää melko etäiseksi, vaikka hänellä on tärkeä rooli tarinassa.

Kun Aro oli täyttänyt viisitoista, hänet oli nukutettu yrteillä. Kun hän heräsi, ei silmiä voinut enää sulkea. Hänen silmäluomensa oli ommeltu auki, jotta hän näkisi taivaskuvat aina ja voisi valvoa niiden heijastusta. Kun Kaski oli täyttänyt kaksitoista, oli häneltä viety ääni ja kantapäihin istutettu siivet. (s. 146-147)

Postipoika Kaskin ja Ukun välille syntyy syvä luottamus, ystävyys ja lopulta syvempiäkin tunteita. Postipojat on valittu jo pienenä hoitamaan tehtäväänsä kaupunkien välisinä lähettiläinä, ja hintana siitä heidän jalkoihin istutetaan pienet siivet matkaa jouduttamaan ja heidän äänensä otetaan pois. Kaski ja Uku kommunikoivat elekielellä, mutta saavat asiansa hyvin perille niinkin. Kun Uku saa kuningatar Pihlakalta määräyksen olla puhumatta, ovat Kaski ja Uku hetken samanarvoisessa tilanteessa.

Mikä on sitten tuo mystinen äänihäkki? Sen voin paljastaa, että se liittyy joutseniin, mutta lopun saat selvittää itse, sillä vaadin jokaista tarttumaan tähän tarinaan. Minulle tämä upposi paremmin kuin ikäryhmänsä edustajalle, joten suosittelen tätä vaativimpiin kertomuksiin tottuneille, fantasiaa ja satuja rakastavalle alakoululaiselle noin kymmenestä vuodesta eteenpäin sekä myös nuorille ja aikuisille, jotka eivät ota tätä maailmaa liian vakavasti. 

Kirja on yksi nuortenkirjojen Topelius-kirjallisuuspalkintoehdokkaista 2018.

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjapolkuni 
Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Aika-arkku: Andri Snær Magnason

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan

Älä riko pintaa: Katri Alatalo

Älä riko pintaa: Katri Alatalo. Novellikokoelma. Vaskikirjat 2016.

"älä riko pintaa
älä astu hopeiseen virtaan

Kirkas vedenpinta piilottelee suvun synkkää salaisuutta. Tyttö koettaa irtautua ylisuojelevasta isästään, mutta isä pelkää tytön hukkuvan uniin äitinsä tavoin. Orpopoika huolehtii veljestään, jonka erilaisuutta pieni kyläyhteisö ei hyväksy. Nuori mies rakentaa kaunista seikkailujen laivaa, mutta onko sen köydet sittenkin punottu aaveiden hiuksista?

Katri Alatalon kauhusävyiset fantasianovellit vievät lukijansa pohjoiseen Talvilaaksoon ja kaukaisille Kesäsaarille. Novellit sijoittuvat Mustien ruusujen maa -romaanitrilogiasta tuttuun maailmaan, mutta ne ovat itsenäisiä kertomuksia. Tarinat kertovat perheestä, aikuistumisesta, lähtemisestä ja matkanteosta. Kuolema koskettaa monia tarinoiden henkilöitä, ja jokaisen on valittava oma tapansa suhtautua asiaan: toiset surevat, toiset vastustavat, ja joku odottaa kuolemaa luokseen kuin vanhaa ystävää.

Novelleista viisi on julkaistu aiemmin, mutta kirja tarjoaa lisäksi viisi uutta mukaansatempaavaa tarinaa!

I OSA (KERRON TEILLE TARINAN TALVESTA)

Susiveli

Unien puutarhat

Ei poikasi ole kuollut

Narvaranin linnut

Talviyön tarina


II OSA (SIELLÄ MISSÄ PUUT KASVAVAT JOESTA)

Älä riko pintaa

Kulkija

Tee minulle syksy

Jos seinät voisivat tuntea

Rubiinilaiva"

Oma arvio: 

Harvoinpa olen lukenut tällaista novellikokoelmaa, missä jokainen novelli on suosikkini! En ole lukenut Katri Alatalon aiempaa Mustien ruusujen maa -trilogiaa, johon nämä novellit pohjautuvat, mutta uppouduin silti välittömästi Talvilaakson ja Kesäsaarten elämään ja tunnelmaan. Novellien henkilöhahmot ovat uskottavia, miellyttäviä ja miljöön kuvaus uskomattoman kaunista ja elävää. Tarinoissa on minun makuuni fantasiaelementtejä juuri tarpeeksi, ja pieni lisäys kauhua ja myytillisyyttä tekee niistä vielä viihdyttävämpiä lukea. Alatalon tyyli kirjoittaa on korumaisen kaunista, jota luen mielelläni makustellen.

Novellikokoelma on jaettu kahteen osaan: ensimmäisen osan novellit kertovat Talvilaakson myyttien sävyttämästä, hyisestä elämästä ja niiden aiheina ovat perheväkivalta, lykantropia, kuolleista herääminen, Unimaailman petollisuus ja tarinankerronta. Pidin kaikista eniten Narvaranin linnut -novellista, jossa Serene saa kärsiä miehensä Aranin väkivaltaisuudessa. Kun joukko pahaenteisiä mustia lintuja kokoontuu pariskunnan talon ympärille, Serene tekee oudon tilan vallassa jotain peruuttamatonta.

Peräännyin muutaman askeleen ja tuijotin lammen rikkoutunutta pintaa. Tyttö ei noussut enää. Takanani kuului siipien suhahdus, ja vilkaisin olkani yli. Siinä lintu taas oli, istumassa kirveen kahvalla niin kuin aamullakin jo. Lintu katsoi minua kuin olisi tiennyt jotain mitä minä en. Käänsi katseeni takaisin lampeen ja yritin ymmärtää ( Novellista Narvaranin linnut).

Novellikokoelman toisessa osassa kerrotaan vehreistä Kesäsaarista ja niiden myytillisestä syntytarinasta, vanhan merenkulkijan kuolemasta, kirjaston karmivasta salaisuudesta, rakkaustarinasta, noidan kammottavasta lumouksesta ja suvussa kulkevasta kirouksesta, jonka johdosta sulhasehdokkaat kokevat kamalan kohtalon. Oma suosikkini on kirjastomaailmaan sijoittuva novelli Jos seinät voisivat tuntea, jossa nuori Siria haluaa pestautua kirjastonhoitajaksi Homlunin kirjastoon. Sen seiniin kätkeytyy salaisuuksia, jotka utelias ja itseriittoinen Siria tulee paljastaneeksi kohtalokkain seurauksin. Toinen suosikkini, Tee minulle syksy, on tarina rakkaudesta ja sen eteen tehtävistä uhrauksista.

"Mitä sinä haluaisit, että teen sinulle lahjaksi?"Azi kysyi. ---"Hyvä on. Hyvä on sitten. Jos haluat tehdä minulle jotain, tee minulle syksy. Voitko tehdä sen? Veistä minulle syksy ja laita se kauniisti rasiaan! Tee minulle syksy ja vangitse se pieneen suloiseen lehtikoriin, joita Ode tekee, ja anna se minulle että voin... Voin...(Novellista Tee minulle syksy)"

Erikoiskehut annan vielä karmivan kauniille kannelle, josta vastaa Jarno Kantelinen.

Arvosanani kokoelmalle 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.



Samantyylisiä kirjoja/sarjoja:

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Yöperhonen: Katja Kettu

Yöperhonen: Katja Kettu. WSOY 2015.

"Universaali tarina sisusta, selviytymisestä ja oman kulttuurin merkityksestä.

Lappi, 1930-luku. Raskaana oleva valkokenraalin tytär Irga hiihtää takaa-ajajiaan pakoon Neuvostoliittoon. Rajan takana odottaa akiteeraaja Suenhammas ja uusi elämä.

Venäjä, 2015. Ruumishuoneella makaa kansatieteilijä Henrik, jonka suomalainen tytär Verna on saapunut etsimään isäänsä, liian myöhään. Verna joutuu selvittämään menneisyyttään ympäristössä jossa ihmiset on peloteltu hiljaisiksi ja jokaisella on syynsä valehdella. Suomensukuinen marilaisyhteisö jumaltaruineen ja uhrilehtoineen kamppailee kielensä ja kulttuurinsa säilyttämiseksi. Romaanissa henkilöiden kohtalot risteävät ja aikakaudet leikkaavat toisensa herkullisella tavalla; muodostuu suuri kertomus ystävyydestä, sisusta, oman heimon puolustamisesta."

Oma arvio:

Hyppäsin hetkeksi pois mukavuusalueeltani - kiitos siskoni, joka antoi tämän kirjan minulle joululahjaksi. Ajattelin, etten enää osaa lukea aikuisten "normaaleja" romaaneja, kun olen blogini myötä niin keskittynyt nuortenkirjallisuuteen ja eri toten spekulatiiviseen fiktioon.

Olen onnellinen, että luin mukavuusaluehyppäyksessäni juuri tämän kirjan. Yöperhonen imaisi minut tarinaansa mukaan, sai minut myötäelämään Irga Malisen rankkoja elämänvaiheita läpi, ihmettelemään ja hämmästelemään Vernan kanssa Mari-El Lavran kylän elämää ja hänen kuolleen Henrik-isänsä lopullista kohtaloa sekä rakastumaan suureen, mutta sydämellisen säyseään Kostjaan. Tarinaa siivittävät myös pienet fantasiaelementit, etenkin tarinan lopussa.

Tarinan lomassa saan tutustua suomen sukukielikansoihin ja heidän luonnonuskoonsa perustuviin tapoihin, myytteihin ja rituaaleihin. Katja Kettu on tehnyt valtavan taustatyön kirjaansa varten, hatunnosto hänelle! Tuntuu tosin välillä, että tarinaan on ujutettu tiedonrippeitä niin paljon, että tulee ihan infoähky. En voi kuitenkaan entisenä suomen kielen opiskelijana olla hymistelemättä, kun saan uppoutua suomalais-ugrilaisten kielisukukansojemme elämään.

Venäläisen vankileirin raadollisuus on ahdistavaa luettavaa, mutta Irgan vahvuus ja selviytymistahto eivät päästä lukijaa alimpiin masennuksen syövereihin. Aleksein ja Irgan romanssi jää minusta haaleaksi ja hiukan hämmentäväksi, kun taas Vernan ja Kostjan tarina jättää jäljen sydämeeni. Se on jotain alkuvoimaista, mutkattoman suoraa ja jäyhää rakkautta.

Kostja ottaa kiinni jalkateristäni, nuuhkii niitä. Hyvät jalat, kauniit jalat. Hiestynyt koivu leikkii auringonlaskun valolla kun kaadun tihenevään varjoon, puoliksi kaatuneen koivun runkoa vasten.

Elnan ja Irgan omintakeinen ystävyys on kuitenkin minusta koko kirjan ydin.

-Valossa on hyvä nukkua, tuumasi Elna venäjän ja marin sekoituksella. -Minun örtini lentää silloin vapaammin.

Pikkuhiljaa olin alkanut ymmärtää Elnan kummallista kieltä. Siitä oli tullut myös eräänlainen salakieli meille, sillä vaikka itse olinkin mykkä, saatoimme sitä kautta sopia vedenhausta, varoittaa ryöstöyrityksistä ja ihan vain lapsellisesti pitää hauskaa urkeimpien Kriminaalien kustannuksella.

Katja Ketun murteellinen kerronta oudoksuttaa minua aluksi, sekä muutamat karkeat ilmaisut hätkähdyttävät (vaikken ruukaa karkeutta puheessa kavahtaa), mutta pian huomaan nauttivani siitä, että voin tarinan edetessä jäädä makustelemaan murresanoja ja Ketun erikoista, kaunista kirjoitustyyliä. 

Pahkaukko kytjöttää kiikkutuolissa ja murisee:

-Salvaa pitäisi saada.

- Aina tuo räähkä. Vanhaa naista passuuttaa, minulla nivelet moukuu, sappi kiertäää veren tilalla, selkä kuni kysymysmerkki.

Suosittelen! Arvosanani tälle kirjalle 4,5.

Sain tämän kirjan joululahjaksi, kiitos isosisko!

Muissa blogeissa: Lukutoukan kulttuuriblogi , Tuijata.Kulttuuripohdintoja, Kirjakaapin kummitus, Kirsin kirjanurkka

Supernova. Uusien kirjoittajien antologia: toim. Mia Myllymäki, Katri Alatalo, Leila Paananen ja Shimo Suntila

Supernova. Uusien kirjoittajien antologia: toim. Mia Myllymäki, Katri Alatalo, Leila Paananen ja Shimo Suntila. Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry 2015.

• Marko Järvinen: Tuuleton taivas, seisovat vedet
• Liisa Näsi: Koiratalo
• Santeri Lanér: Limiaika
• Rami Helosmaa: Huomaamaton kohtaaminen
• Pyry Palermo: Kuolemantanssi
• Mikko Rauhala: Höyryväki
• Hanna Hohenthal: Kuolleena syntynyt
• Aino-Kaisa Koistinen: Tullivirkailija
• Anna Salonen: Kahdeksanjalkaisia
• Mia Myllymäki: Talven lapset

”Se oli kuin valtava varjo ja se kulki vihellellen. Tuuli seurasi sitä kuin koira, ja lumi lauloi sille.”
Näissä novelleissa venytetään todellisuuksien rajoja ja koetaan eriskummallisia kohtaamisia. Aamu- ja iltaihmiset elävät kahdessa eri ajassa ja kohtaavat toisensa vain tiettyyn aikaan päivästä. Kirpeänä pakkasyönä mies ajaa moottorikelkallaan todellisuuteen, jonka vain harvat näkevät. Kissa kulkee rinnakkaisten maailmojen välillä ja houkuttelee ihmisiä mukaansa. Tutkija tähyilee Lapin yötaivaalle eikä tiedä, että jokin taivaalla tähyilee puolestaan häntä.
Supernova on Stk:n uusien kirjoittajien antologia. Nyt estradille nousee kotimaisen spekulatiivisen fiktion tulevaisuuden tekijöitä, jotka tarjoavat lukijoille tuoreita ideoita ja monipuolisen lukuelämyksen: hersyvää huumoria, puhuttelevaa dystopiaa ja mielikuvituksellista scifiä. Kun kotitonttu toimii höyryvoimalla, taideteoksen biomassa herää henkiin ja jättiläishämähäkit ovat kammottavampia kuin koskaan, voi todella sanoa, että spefissä kaikki on mahdollista."

Oma arvio:

Mielenkiinnolla tartuin tähän Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien tuoreimpaan antologiaan, joka pitää sisällään tosi monipuolisesti erityyppistä spefiä. Lukiessani hymistelin tyytyväisyyttäni, koska tekstit ovat niin hyvin loppuun hiottuja, että tätä oli ilo lukea.

Todellinen helmi on Aino-Kaisa Koistisen Tullivirkailija, jonka dystopisessa maailmassa aurinko on ihmisille vaarallinen ja ihmiset on jaettu eri kerroksiin arvonsa mukaan. Tarinan päähenkilö, eräänlaisen Täti-statuksen saanut H vierailee yläkerrassa hankkimassa alakertaan ruokatarvikkeita ja tuntee outoa vetoa tullivirkailijaan. Heidän välilleen kehittyykin yhteys, ja lopussa virkailija paljastaa H:lle totuuden itsestään ja maailmasta, jossa he elävät. 

Santeri Lanenin Limiaika kertoo ihmisistä, jotka elävät eri ajassa - toiset hitaammassa, toiset nopeammassa. Minusta tämä on loistavasti oivallettu aihe ja tarinaa olisi voitu jatkaa vieläkin pidemmälle.

Marko Järvisen Tuuleton taivas, seisovat vedet kuvaa karmaisevalla tavalla sen, miltä tuntuu, kun huomaa olevansa eri ulottuvuudessa muun maailman muretessa pikku hiljaa ympäriltään. Tämä on myös yksi suosikeistani. Tarinassa kulkee mukana mystinen kissa, jolla on yhteys toiseen ulottuvuuteen.

Pyry Palermon Kuolemantanssi on mahtavalla tavalla kummallinen ja karmea kirjoitus. Tarinassa taiteilija Launis tekee kyseenalaista taidetta kotonaan ja palkkaa avustajakseen pahaa aavistamattoman Janin. Pian totuus Launiksen suurimmasta taideprojektista paljastuu hänelle. Lopussa asiat kääntyvät päälaelleen ja Launis joutuu vastaamaan teoistaan.

Ihan kaikki tarinat eivät avautuneet minulle, kuten Mikko Rauhalan Höyryväki, Liisa Näsin Koiratalo ja Hanna Hohenthalin Kuolleena syntynyt, mutta sehän se antologoiden idea onkin - jokaiselle jotakin.

Tämä on mukava välipalakirja spefin, etenkin uuskumman ystäville. Odotan kovasti seuraavia STK:n julkaisuja!

Arvosanani tälle antologialle 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

 

Louhi-sarja: Mervi Heikkilä

Louhen Liitto: Mervi Heikkilä. Haamu 2015.

"Roona ei ole kuin muut ysiluokkalaiset tytöt. Roonalla on salaisuuksia. Sellaisia, että kaikki ihmiset on syytä pitää etäällä, myös sumusilmäinen Aleksi. Yllättäen myös Roonan äidillä on omat salaisuutensa. Niiden paljastuttua Roona joutuu seikkailuun, joka vie hänet pimeän porteille. Seikkailuun, josta kaikki eivät selviä hengissä. Mervi Heikkilän ”Louhen liitto” kulkee petojen polkuja synkän metsän reunaan ja puuttoman suon läpi suoraan lähteen silmään, ikiaikaisten arvoitusten äärelle."

Oma arvio: Olipas tämä mukava herkkuvälipala luettavaksi! Harmi, että tämä oli niin lyhyt (149 s.), sillä kaikki asiat tuntuivat etenevän tosi nopeaa eikä keneenkään henkilöön ehtinyt kunnolla kiintyä, kun olin jo lukenut kirjan. Toisaalta on mukava joskus lukea tarina napakassa paketissa. 

Tämä oli miellyttävälukuinen, mystinen tarina ripauksella vanhoja uskomuksia, intertekstuaalisilla viitteillä Kalevalasta ja 1600- ja 1700-luvun noitavainojen esittelyillä. Päähenkilö Roona oli sympaattinen henkilöhahmo, johon olisi ollut mukava tutustua syvällisemminkin. Roonan erikoiskyvyt sekä Suomen luonnonvaraiset eläimet mukana tarinassa olivat mielenkiintoisinta antia. Roonan äiti jäi hyvin etäiseksi henkilöksi, mutta biologinen noitaäiti Valpuri tuli tutummaksi.  

Romanttinen puoli kirjassa oli toki ennalta-arvattava, mutta oikein mukava herkullinen lisä. Valokuvaajapoika Aleksi oli symppis! Olipas virkistävää tutustua tällaisen ihan uuden tuttavuuden, pienen vaasalaisen Haamu-kustannuksen tuotantoon. Toivottavasti heiltä julkaistaan jatkossakin nuortenkirjallisuutta. Arvosanani Louhen liitolle 4+

Sain tämän kirjan kustantajalta, suurkiitokset!

Tuonella Kulkijat: Mervi Heikkilä. Haamu 2016.

"Roona ei ole kuin muut. Roonalla on salaisuuksia. Sellaisia, että lomareissu Turkuun muuttuukin ihan toisenlaiseksi matkaksi. Kaupungista ovat mystisesti kadonneet kaikki linnut, samoin Roonan isä, antikvariaatinpitäjä Eerikki Puujumala. Liike on kuin hävityksen kauhistus ja Roonan lisäksi sen ympärillä hiippailee outo, arpikasvoinen nuorukainen. Jotain pahaa on selvästi tekeillä, mutta mitä? Louhen liiton itsenäisessä jatko-osassa Roona joutuu tekemään vaarallisen matkan Turkuakin kauemmas. Paikkaan, josta paluuta ei ehkä ole. Mervi Heikkilän Tuonella kulkijat kulkee petojen polkuja synkän metsän siimekseen ja Tuonen virran rantaan, ikiaikaisten arvoitusten äärelle."
Oma arvio:

Minä odottelin kovasti jatkoa Louhen liitto -kirjalle, ja nyt sain yllättyä iloisesti, sillä pidin tästä jatko-osasta Tuonella kulkijat vielä enemmän. 

Tuttuun tapaan Roonan tarinaan on sekoitettu somasti suomalaisia kansanuskomuksia ja Kalevalaa. Mukaan tulee mielenkiintoisia henkilöitä, kuten Roonaa hiukan vanhempi Sampsa. Pidän heidän välilleen kehittyvästä ystävyydestä ja pienestä romanssin mahdollisuudesta. Roonalla on kuitenkin ihana poikaystävä Aleksi, joka esitellään jo ensimmäisessä osassa. Aleksi on kuitenkin suurimman osaa tarinaa poissa kuvioista. 

Roona huomaa itsessään uusia kykyjä ja hän oppii kutsumaan vaakalintua, jonka avulla hän voi lähettää viestin äidilleen Valpurille. Hän lähtee vaaralliselle matkalleen Tuonelaan pelastamaan isäänsä ja saa onnekseen itselleen apuhengeksi karhun. Onkin kirjan parasta antia, kun Roona saa kokea asioita karhun sisältä käsin.

- Hei, miten minä löydän sinut? Hei! huusin epätoivoisena apuhenkeni perään.

-Et sinä löydäkään. Minä löydän sinut kun tarvitset minua.

Kuiskaus oli tuskin kuuluva, mutta ymmärsin viestin. Se toi minulle rauhallisen varmuuden siitä, että Karhu olisi lähellä, kun tarvitsisin apua. Kaikkien maailman karhujen henki, niin halusin ajatella, suojeli minua.---

Tuonelassa Roona kohtaa Seppä Ilmarisen, Väinämöisen ja muita kansalliseepoksestamme tuttuja hahmoja. Kun unohtaa pienen korniuden häivähdyksen, voi nauttia täysillä tarinasta, joka vei minua ainakin täysin mukanaan.  Pidän myös Mervi Heikkilän huolellisesta kielestä ja soljuvasta tyylistä. 

Katsoin Aleksia ja taas mieleeni palasi aihe, jota en ollut saanut otettua puheeksi.

Aina oli jotain muuta. Väärä hetki tai tunnelma.

Roona miettii seikkailujensa lomassa hänen ja Aleksin suhdetta, joka on edennyt siihen pisteeseen, että on aika astua seuraavaan vaiheeseen. Tämä on ihan hyvä teema, ei sillä, mutta hiukan minua kuitenkin vieraannuttaa sana rakastelu nuortenkirjassa.

Tuonella kulkijat jatkaa viihdyttävää nuortensarjaa, jota suosittelisin erityisesti helppolukuiseksi kirjaksi sellaiselle, joka ei ole paljon lukenut. Äikänopet, vink vink! Voisin vielä mainostaa Haamu-kustannuksen sivuilta löytyviä,

näille molemmille  Louhi-kirjoille räätälöityjä tehtäväpaketteja (6.-9.-luokkalaisille), joihin pääset klikkaamalla tästä. 
Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka 
Luetaanko tämä? 
Kirjakaapin avain 

Pohjolan porteilla: Mervi Heikkilä. Haamu 2017.

 Kannen kuvitus: Suvi Kari

"Roona ei ole kuin muut. Roonalla on salaisuuksia. Sellaisia, että mikään elämässä ei suju tavallisesti, ei edes seurustelu Aleksin kanssa. Kun peilikuvassa alkaa vilahdella tumma varjo, ja Roonan isä, Eerikki Puujumala, saa huolestuttavan näyn, on syytä valmistautua pahimpaan. Roona päättää vahvistaa tietäjäntaitojaan ja hankkia oman rummun. Avukseen hän saa arpikasvoisen ystävänsä Sampsan ja kuvankauniin shamaanin, Iraidan. Louhen liiton ja Tuonella kulkijoiden itsenäisessä jatko-osassa Roonaa ovat vastassa entistä pelottavammat viholliset. Vaarallisten matkojen päätepysäkki on Pohjolan porteilla, itse Pohjan Akan valtakunnassa. Siellä Louhi ei hallitse, eikä armoa tunneta."(Haamu)

Oma arvio:

Roonan tarina jatkuu jo kolmannella osalla. Heti ensimmäiseksi minun täytyy kehua Suvi Karin taiteilemaa kantta, joka on minusta näistä kolmesta kaikkein kaunein! Huomasin taas lukevani ilolla kivasti etenevää tarinaa, jossa oli välillä seassa ihan tavallisia arjen ongelmia, ja välillä taas mentiin hyvin myyttisiin olosuhteisiin. 

Kuulin korvissani haukan viiltävän huudon juuri ennen kuin omatkin silmäni painuivat väkisin kiinni. Vajotessani mustaan kuiluun ehdin tajuta vain, että kaikki taisi olla nyt todella pahasti pielessä. (s. 82)

Roona on jo sinut apuhenkensä karhun kanssa, saati sen tiedon kanssa, että hänen poikaystävänsä Aleksi on myös Tapio, ja hänen apuhenkensä on hirvi. Roonan ja Aleksin välille jäi viime osassa viipyilemään seksin mahdollisuus, ja samalla teemalla jatkuu tässä osassa. Roona on vain hiukan ymmällään, haluaako Aleksi sitä yhtä paljon kuin hän, ja kun he lopulta tekevät sen, Aleksin käytös ei miellytä Roonaa - Kaikki ei menekään kuin elokuvissa. Roona tuntee itsensä mustasukkaiseksi Aleksin suunnistusharrastukselle ja -kavereille.

Pystyin pitämään Aleksin vain antamalla hänen mennä, elää omaa elämäänsä ja tehdä omat valintansa. Jos hän tekisi jotain tyhmää, saisin takuulla tietää sen ennemmin tai myöhemmin. Ja jos hän valitsisi jonkun toisen, sitten meitä ei ehkä ollut koskaan tarkoitettukaan yhteen. (s.36)

Roonalla on myös muuta mietittävää. Sampsan ja hänen isänsä varoitukset saavat hänet mietteliääksi. Myös Sampsa herättää Roonassa jänniä tunteita. Lisäksi Roonan äiti Valpuri kaipaa rakastettuaan ja Roona on luvannut hakea sen hänelle takaisin Tuonelasta. Hän tarvitsee vain oman rumpunsa, ja siinä auttaa mystisen kaunis shamaani Iraida. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä näyttää, ja kirjan loppua kohti tapahtumat menevät jännittäväksi.

Pohjolan porteilla on mukava, nopealukuinen kirja, joka jatkaa mielenkiintoisesti Roonan tarinaa. Toivottavasti sarja vielä jatkuu! Kolmiodraama Sampsan ja Aleksin kesken tuntuu luontevalta ja vanhaan suomalaiseen kansanperinteeseen nojautuvat fantasiaelementit elävöittävät juonta. Samalla lukiessa tulee oppineeksi rummunteon vaiheita. Hauska yksityiskohta on myös Heikkilän omakeksimä suomensukuinen kansa Hantsut, johon kirjan shamaani Iraida kuuluu. Tarinaan on sekoitettu myös puolihuolimattomasti ekoteemaa, sillä esimerkiksi Eerikin auton mainitaan kulkevan puoliksi biopolttoaineella sekä Hantsu-kansan kohtalo meinaa olla tuhoon tuomittu öljyputken takia.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Pohjolan porteilla muissa blogeissa:

   

Lukutoukan kulttuuriblogi 

Kirjapallon kirjablogi 

Luetaanko tämä?

Lastenkirjahylly


Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja (Kalevala)

Samantyylisiä kirjoja ja kirjasarjoja:


Siri Pettersen: Korpinkehät-trilogia 
 
Anne Leinonen: Vaskinainen

Hanna Morre: Tuonen tahto