Suuret kaupungit -trilogia: N.K. Jemisin

Kaupunki joksi tulimme: N.K. Jemisin. Suomentanut Mika Kivimäki. Jalava 2023 (Suuret kaupungit #1)

Englanninkielinen alkuteos (2020): The City We Became. Kansi: ?

"Manhattanilainen yliopisto-opiskelija jää pois junasta, eikä muista, kuka hän on tai mistä hän on kotoisin. Sen sijaan hän tuntee kaupungin sykkeen sisällään, näkee sen historian kautta aikojen ja tuntee sen voiman. Samaan aikaan myös neljä muuta kaupunkilaista kokevat samoin.

Jokaisella kaupungilla on sielu. Jotkut sieluista ovat yhtä vanhoja kuin myytit, jotkut taas yhtä uusia ja tuhoisia kuin kurittomat lapset. Jokaisella kaupungilla on myös oma pimeä puolensa. Pystyykö New York pelastumaan, kun viisi sen asukasta pyrkivät tekemään kaikkensa tuhon pysäyttämiseksi?" (Jalava)

Oma arvio:

N.K. Jemisin  aiemmin suomennettua Murtunut maailma -fantasiatrilogiaa on kehuttu paljon, mutta en ole saanut vielä tartuttua siihen. Sen sijaan kiinnostuin tästä hänen lukuisia palkintoja ja ehdokkuuksia kahmineen Suuret kaupungit -trilogian avausosasta Kaupunki joksi tulimme nähdessäni sen kustantajan luettelossa. Kirjan idea kuulosti erityisen ainutlaatuiselta ja omituiselta: kaupunki, joka on elävä. En vielä hahmottanut kirjan kuvauksista, miten tämä tulisi kirjan tarinassa toteutumaan, ja hyvä niin. Sain kokea jotakin hyvin hämmentävää. Kirjan maailmaan ei ollut helppoa päästä, ja siksi minulla otti aikaa saada tämä kirja luettua. Kun se sitten imaisi, lukeminen helpottui.

Kirjan alussa esitellään sen keskeisin henkilö, johon kaikki kirjassa tapahtuva lopussa kiteytyy. Tämä henkilö ei ole kuitenkaan kirjassa eniten esillä. Hän on kuitenkin se, jota muut henkilöt etsivät kuumeisesti, etenkin yksi, joka kokee pelastavansa tämän ja kuuluvansa hänelle. Tämä henkilö on nuori mies, joka tuntee asuinkaupunkinsa New Yorkin hyvin erikoisella tavalla. Hän tapaa Paulo-nimisen henkilön, joka on ainoa, joka uskoo tämän kokemuksia. Ja kun tapahtuu kaikkien henkilöhahmojen kannalta merkittävä järistys, josta kaikki saa alkunsa, eli New York -nimisen kaupungin uudelleensyntymä, nuorelle miehelle tapahtuu jotakin merkittävää. Hänestä itsestään tulee New Yorkin ruumiillistuma, avatar.

Samaan aikaan toisaalla kaupungissa muutkin kokevat jotakin merkillistä. Manhattanilainen opiskelija menettää hetkeksi muistinsa ja sen, kuka on ja miksi hän on siellä. Kunnes hän tajuaa olevansa yksi New Yorkin kaupunginosista, Manhattan eli tuttavallisemmin Manny. FDR-sillalla hän joutuu keskelle hämmentäviä tapahtumia ja huomaa, että kaikessa on alkanut kasvaa valkoista kasvustoa, kuin rihmaa. Niitä kasvaa pahaa aavistamattomien ihmisten niskoista ja rakennuksista. 

Ja silloin ennen hän ei taatusti osannut odottaa muuttuvansa piru vie tämän hurjan, uskomattoman, paskantyperän kaupungin eläväksi ruumiillistumaksi. (s. 217)

Kaikki avatareina syntyneet kaupunginosat kokevat omilla tahoillaan outoja asioita. Toisaalta he tietävät, keitä tai mitä he ovat, mutta asiaa on hankala ymmärtää. Bronxissa taidekeskusta pitävä Bronca (joka on siis itse Bronx) törmää keskuksessaan kammottavaan valkea-asuiseen naiseen, rouva Whiteen, joka väittää olevansa Paremman New Yorkin Säätiöstä ja haluaa oman taideporukkansa rasistista taidetta POC-henkisenä tunnetun keskuksen suojiin. Nuorempana rap-artisti Mc Freenä tunnettu Brooklyn taas asuu vanhempiensa ja Jojo-tyttärensä kanssa historiallisessa talossaan, jonka nyt jokin outo Paremman New Yorkin Säätiö aikoo pakkolunastaa itselleen keksityllä syyllä. Brooklyn ja Manny ovatkin ensimmäiset kaupunginosat, jotka kohtaavat toisensa ja tuntevat heti oudon yhteyden. 

Manhattanin öinen profiili on täydellisessä asemassa, jotta Manny saa tuijottaa sitä suurimman osan matkasta, ja hän tekee sen ahneesti, lumoutuneena huolimatta tiedosta, että tuijottaa itseään. (s. 204)

Mukaan porukkaan liittyy vielä nuori nainen, tätinsä luona asuva Padmini eli Queens, jonka naapurin uima-altaassa tapahtuu jotain todella omituista, ja myöhemmin myös alkumetreiltä tuttu Sao Paulo ja hätiin tullut Hong Kong. Mukana porukassa on myös sekavissa tunnelmissa vellova Veneza, joka on Broncan pitkäaikainen työkaveri ja kuin tämän oma tytär. Hän on ainoa ei-kaupunki tai sen osa tässä porukassa.

Nainen kumartuu lähemmäksi ja kuiskaa Aislynin korvaan sanan, joka kajahtaa hänen kallonsa läpi kuin mitä hirmuisimpien suurten kellojen kumina, se ravistelee hänen luitaan niin pahasti, että hän horjahtaa ja putoaa polvilleen. Maailma hämärtyy. Hänen ihoaan pistelee ja syyhyttää ja kuumottaa joka paikasta, aivan kuin maailman ohi menemisen nostattama tuuli olisi polttanut häntä. (s.112)

Ainoa kaupunginosa, jota porukka ei saa yhteistyöhön, on Staten Islandissa asuva poliisin tytär Aislyn, joka pelkää vierasmaalaisia ja saarelta poistumista enemmän kuin mitään. Kun hän kohtaa ystävällisen rouva Whiten, joka lupaa olla tytön apuna, tämä nielee kaiken liian helposti.

"Sinä olet kiltti ulottuvuuksia murskaava hirvitys", hän sanoo. "Aion tehdä kaiken voitavani pitääkseni sinusta huolta niin kauan kuin voin." (s. 342)

Kirjan juoni etenee väistämättä kohti New Yorkin kaupungin pelastamista, mutta kaupunginosien avatareista koostuva porukka kokee siinä monenlaisia haasteita: ensinnäkin vastustelevan Staten Islandin, joka ei halua mukaan heidän värilliseen porukkaansa, toiseksi heitä askeleen edempänä kulkevan rouva Whiten, joka on kylvänyt rihmamaista kasvustoaan ja myöhemmin myös jättimäisiä sienimäisiä tornejaan kaikkialle, ja kolmanneksi itse New Yorkin avatarin paikantamisen, jonka Manhattan näki eräässä näyssä makaavan tajuttomana jossakin hänelle etäisesti tutussa paikassa. Samalla porukalle paljastuu, miten monta versiota kaupungista voi olla kaikkien multiversumien ulottuvuuksissa. Ja miten suunnitelmallisesti hirviömäinen rouva White on alkanut vallata kaupunkia jo kauan sitten.

Kaupunki joksi tulimme on totaalisesti ainutlaatuinen lukukokemus. Kirjan enimmäkseen POC-henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, joten vaikka välillä (ja usein) tapahtumat menevät yli hilseen, heidän mukana on helppo kulkea. Kirja on sekoitus fantasiaa, scifiä multiversumeineen ja ehkä hiukan myös uuskummaa. Rihmamaiset lonkerot, joita työntyy versoina milloin ihmisten ihon läpi, milloin maasta ja rakennuksista, ovat jotenkin puistattavia. Ne on kuvailtu jotenkin niin elävästi, että voin nähdä ne silmieni edessä heilumassa tuulen mukana. 

Tulipa minulle myös tutuksi kaikki New Yorkin kaupunginosat (joita minun piti tietenkin Googletella, vaikka kirjan alussakin on toki jonkinlainen kartta olemassa.) Tämä oli siis omalla tavallaan hämmentävä, ei mikään helppo, mutta oikein hyvä lukukokemus. Kaikkea en ihan ymmärtänyt, enkä yrittänytkään ymmärtää, mutta kirjan henkilöt, juonenkuljetus ja kerronta on sen verran taidokasta (ja toki Mika Kivimäen upea suomennostyö lisänä), että kirjan parissa kyllä viihtyy. Jatkoa kirjalle saapuu jo tänä kesänä 2024 osalla Maailma jonka luomme. Pakkohan se on lukea.

Arvosanaksi annan 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjavinkit

POC-lukupiiri

Punainen piano: Josh Malerman

Punainen piano: Josh Malerman. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Karisto 2020

Englanninkielinen alkuteos (2017): Black Mad Wheel. Kansi: Mika Wist.

"Pianisti Philip Tonka herää koomasta lähes kaikki luut murskana. Puoli vuotta aiemmin hän ja hänen bändinsä, toisen maailmansodan kolmikymppisistä veteraaneista koostuva The Danes, sai Yhdysvaltain armeijalta rahakkaan tehtävän: Namibin aavikolla on kuultu ääni, joka on saattanut ydinpomminkin toimintakelvottomaksi. Onko kyseessä uusi kylmän sodan voimasuhteet mullistava ase? Mitä bändi oikein löysi aavikolta? Tai... mikä löysi heidät?" (Karisto)

Oma arvio:

Vaikutuin viime vuonna suomeksi ilmestyneestä Josh Malermanin Lintuhäkki-kirjan kauhutunnelmasta niin, että halusin ehdottomasti lukea tämän uusimmankin. 

"Tällä keikalla te ette soita musiikkia. Ette tuota lainkaan ääntä. Itse asiassa teidän tulee sen sijaan kuunnella erästä tiettyä ääntä." (s. 30)

Jo heti kirjan alkumetreillä siitä välittyy sen epämääräinen, selittämätön tunnelma. Minulle tulee hetkellisesti hieman samat fiilikset kuin Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogiasta. Päähenkilö Philip Tonka alkaa heräillä Macy Mercy -nimisessä sairaalassa puolen vuoden koomastaan kirjaimellisesti pirstaleina. Hänessä ei tunnu olevan yhtään ehjää kohtaa, ja omituisen oloinen lääkäri puhuttelee tätä heti ihmetellen suuresti miehen selviytymistä. Miten mies voi ylipäänsä olla elossa? 

Onneksi sairaalassa, jossa ei tunnu olevan ketään muita potilaita, on ainakin yksi Philipiä miellyttävä ihminen, sairaanhoitaja Ellen, joka on uskollisesti hoitanut koomapotilasta ja odottanut tämän heräämistä enemmän kuin mitään muuta. Ellenin oma elämäkään ei ole ollut kovin ruusuista: hänen sodassa traumatisoitunut miehensä kävi päivä päivältä masentuneemmaksi ja sitten sattui vielä tapaturma, joka vei heidän 3-vuotiaan pojan hengen. Ehkä juuri siksi Ellen haluaa keskittää kaiken tarmonsa tuohon tohjona olevaan pianistiin, joka erehtyi lähtemään armeijan tehtäviin Afrikkaan selvittämään mystisen äänen arvoitusta.

Kirjassa joka toinen luku on takauma ajasta ennen Philipin onnettomuutta, joten lukija pääsee koko ajan lähemmäs arvoitusta, mitä Philipille oikein tapahtui. Miksi hän on kuin jyrän alle jäänyt, tuhanneksi palaksi pirstaloitunut? Missä ovat muut The Danes-bändin jäsenet, jotka olivat suorittamassa samaa tehtävää?  Ja kaikista tärkeintä, mikä on tuo kamalan äänen lähde?

Philip Tonka on kuuluisan The Danes-nimisen bändin pianisti ja on suorittanut palveluksensa sotilassoittokunnassa. Kun sitten armeijan edustaja Jonathan Mull lähestyy bändiä ja pyytää heitä kuuntelemaan Afrikan aavikolla nauhoitettua kummallista ääntä, joka on lamauttanut aseita, jopa ydinkärjenkin, miesten elämä muuttuu kerta heitolla. Heille luvataan niin muhkeaa rahallista palkkiota parin viikon aavikkotehtävästä, että heidän on pakko suostua. Vaikka itse ääni aiheuttaa heissä saman reaktion kuin kaikissa muissakin: se tunkeutuu luihin ja ytimiin, saa voimaan pahoin, aiheuttaa fyysistä kipua ja tajunnan hämärtymistä. Toisaalta ääni ei jätä rauhaan, vaan tuntuu kutsuvan. Muusikkojen olisi siis selvitettävä, mistä tuo ääni tulee ja mikä sen aiheuttaa. Kovin lohdulliselta ei vaikuta se, että aiemmat yrittäjät ovat epäonnistuneet tehtävässään. Aavikolla he alkavat tajuta, mihin ovat päänsä pistäneet.

Nykyisyyttä kuvaavassa tarinalinjassa Ellen yrittää kaikin tavoin piristää toipuvaa Philipiä, jopa soittamalla pianolla The Danes -bändin hittibiisiä Be here. Yhtä asiaa Ellen ei vain tajua: miten mies voi toipua niin nopeaa? Mitä lääkettä hoitaja Francine hakee Philipille huoneesta, jonne muilla ei ole mitään asiaa? 

Kun vanki puhuu, hänen äänensä muuttuu kiinteäksi heidän välisessään pimeydessä.

"Se on hän", vanki sihisee. "Se on hän." (s. 251)

Kirjan alkutunnelma on juuri sopivan häilyvä ja kysymyksiä pursuava. Pidän hiipivän kauhun tunnelmasta ja siitä, miten riipiväksi ääni on kuvailtu, miten Tonkan muistaessa koomasta toivuttuaan asioita esiin pursuaa hyvin erikoisia muistikuvia, kuten vuohi ja punainen piano. Mutta. En pidä kirjan lopusta ja siitä, miten asiat selitetään liian auki. On toki paljon, mitä en edelleenkään ymmärtänyt, mutta loppu on tehty minusta liian...turvalliseksi.Toisaalta taas jäi tunne, että kirjailija oli yrittänyt kehitellä jotain suurempaa, joka nyt jäi totaalisesti välittymättä ainakin minulle. Kirjassa oli paljon symboliikkaa, kuten punainen väri, fraaseja, vuohi, piano, rumpu, mutta sitten lopussa tunnelma lässähti ja symbolit arkipäiväistettiin.  Kirjasta on myös aistittavissa laimeaksi jäänyttä pasifistista sanomaa.

Punaisesta pianosta on suunnitteilla myös elokuva, sehän oli arvattavissa. Mielenkiinnolla odotan, miten se on toteutettu, ja pidänkö leffasta enemmän kuin kirjasta.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Eteläraja-trilogia: Jeff VanderMeer

Lintuhäkki: Josh Malerman

Lintuhäkin muotoinen soittorasia: J.S. Meresmaa

Lintuhäkin muotoinen soittorasia: J.S. Meresmaa. Osuuskumma 2019

Kansi: J.S. Meresmaa

"Tuhdolla istuu nainen. Runsas, valkoinen mekko verhoaa häntä. Korvan takaa pilkottaa suopursun kukka. Harso piilottaa kasvot, jotka kuvittelen suloisiksi.

Sirot kädet pitelevät airoja. Lapa puhkoo harvakseltaan veden pintaa. Pyörteet kieppuvat, katoavat. Hän tulee vain, kun on tyyntä. Hän tulee hämärän hetkellä, vuosi toisensa jälkeen.

Varjovaimo pitää puolisolle seuraa vaimon työmatkan ajan. Omenan siemenet kertovat elinpäivien määrän. Uudet kengät keventävät askelta enemmän kuin ostaja kuvittelikaan. Hunnutettu morsian soutaa noutamaan uutta sulhasta joka vuosi. Kaksi tusinaa outoja pikkutarinoita, jotka on punottu unista - joskus painajaisista.

J.S. Meresmaa on tamperelainen kirjailija, joka lumoutuu kaiken kokoisista tarinoista. (Osuuskumma)"

Oma arvio:

Ihastelin ja kummastelin tovin tätä pikkuruista, kämmenelle mahtuvaa novellikokoelmaa heti sen saatuani. Tämähän on mukava ottaa vaikka taskuun mukaan ja lueskella heti, kun tulee sopiva hetki. J.S. Meresmaan kirjoittamat uuskummalliset novellit ovat mukavan lyhykäisiä ja saavat mielikuvituksen lentämään: kun tarinat on supistettu tiivistettyyn muotoon, jää lukijalle paljon tilaa täydentää puuttuvat osat.  

Ensi silmäyksestä hän halusi ne. Kengät  kaupan näyteikkunassa. Sirot ja hurjat, sellaiset jotka väriensä puolesta sopivat vain rohkeimmille. (Kengät, s.9)

Minikokoisessa novellikokoelmassa on kaikkinensa 24 novellia, joissa on aineksia niin fantasiasta, kauhusta kuin uuskummastakin. Pidän lähes kaikista novelleista, mutta eniten mieleeni jäivät seuraavat novellit: Ohuet seinät, jossa viimeinen lause jättää lukijan kammotuksen ja ihmetyksen valtaan; Kengät, jossa on kuumottava kauhufantasian sekainen loppu; Yksinäisyyden loppu, joka on yhtä aikaa hauska että kammottava sekä Peilit, joka piti lukea moneen kertaan, että oivalsi jotain.

Vauva itkee naapurissa. Tätä on jatkunut jo kolmatta päivää. En tiedä mitä tehdä. (Ohuet seinät, s.20)

Lintuhäkin muotoinen rasia on mukava välipala novellien ystävälle, ja lisäksi tämä on mainio lahjaidea, jonka voi helposti sujauttaa onnittelukortin väliin tai lähettää kirjeessä ystävälle. 

Arvosanani on 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Oksan hyllyltä

Kirjojen keskellä

Siniset helmet

Samantyylistä luettavaa:

Sirkus synkkä: J.S. Meresmaa, Teresa Myllymäki ja M.A. Tyrskyluoto (toim.)

Verikuu - ja muita outoja tarinoita: Jaana Ala-Huissi ja Mervi Heikkilä

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

47. Kirjassa on alle 100 sivua

 

Lintuhäkki-sarja: Josh Malerman

Lintuhäkki: Josh Malerman. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Karisto 2019 (Lintuhäkki #1)

Englanninkielinen alkuteos (2014): Bird Box. Kansi: Ea Söderberg.

"On kulunut viisi vuotta siitä, kun maailma ajautui kaaokseen ja selviytyjät naulasivat ikkunansa umpeen. Tänään Malorie sitoo silmät itseltään ja kahdelta lapselta, työntää soutuveneen vesille ja alkaa meloa hiljaista jokea pitkin kohti turvaa. Joka hetki vihamielisessä ulkomaailmassa on vaarallinen, mutta kaikkein vaarallisinta on nähdä.

Josh Malermanin postapokalyptinen kauhuromaani Lintuhäkki on hiuksianostattavan intensiivinen kertomus horjuvista mielistä ja elämästä kuulon ja tuntoaistin varassa. Romaanin oikeudet on myyty yli 20 maahan. Lintuhäkistä on tehty myös huippusuosittu Netflix-elokuva Bird Box, jota tähdittävät Sandra Bullock ja John Malkovich.

Josh Malerman on yhdysvaltalainen kauhukirjailija, laulaja ja lauluntekijä. Lintuhäkki on hänen esikoisromaaninsa." (Karisto)

Oma arvio:

Arvuuttelin pitkään, kummin päin tekisin: katsoisinko ensin leffan vai lukisinko ensin leffaa pohjustavan kirjan. Lopulta tein (viisaan) valinnan ja otin mökkilomalle mukaan tämän Josh Malermanin esikoisteoksen. Niinhän siinä kävi, että minun oli luettava kirja loppuun reissun aikana, ja muut mukana kulkevat kirjat jäivät liki koskemattomiksi. Tämä hyytävä tarina imaisi minut syvälle syövereihinsä. Lintuhäkki sai minut järsimään alahuultani jännityksestä. Malerman on jättänyt liki jokaisen luvun luvun loppuun  koukuttavan cliffhangerin, joka ei juurikaan edesauta kirjasta luopumisen mahdollisuutta. Lisäksi scifikirjailija J. Pekka Mäkelän suomennos on erittäin toimiva.

Lapset eivät ole koskaan nähneet maailmaa kotinsa ulkopuolella, eivät edes ikkunoista. Eikä Malorie ole nähnyt ulkomaailmaa yli neljään vuoteen. (s. 9)

Koska kirjassa ollaan tosi paljon joko silmät kiinni tai jopa sidottuna, pelkän kuulo- ja tuntoaistin varassa, tuntui, kuin lukiessani itsekin olisin nähnyt pelkkää pimeyttä. Kirjan alussa näkökulmahenkilö, kahden lapsen äiti Malorie päättää viimeinkin uskaltautua pakoon talosta, jossa on vain pahoja muistoja veriroiskeina seinillä, mukanaan kaksi neljävuotiasta lasta, joita hän kutsuu ainoastaan nimillä Tyttö ja Poika. Malorie on kouluttanut lapsia syntymästään saakka kuulemaan asioita tarkasti: mistä päin ääni tulee, kuinka lähellä se on, mikä se on. Ja tärkeintä kaikista: silmiä ei saa avata. Käsikopelolla Malorie ja lapset selviävät sokkona veneelle ja vaaralliselle, kauhunsekaiselle matkalle pitkin jokea. Lapset toimivat Malorien korvina ja tutkana, hän luottaa heihin.

Ei hän haudannut sisartaan. Hän vain lähti. (s. 47)

Toisessa tarinalinjassa selvitetään takautuvasti, mistä tämä kaikki on saanut alkunsa. Kuinka juuri kun Malorie saa tietää olevansa raskaana jollekin random-tyypille, hän ja hänen siskonsa saavat todistaa koko maailman tulevan pikku hiljaa hulluksi. Uutiset ovat tulvillaan ympäri maailmaa tapahtuneita mystisiä tapauksia, joissa ihmiset sekoavat täysin nähtyään jotakin ja riistävät itseltään hengen mitä kauheammilla tavoilla. Ihmiset alkavat peittää ikkunoitaan, piileskellä taloissaan ja elää olioiden pelossa ja vainoharhaisuudessa. Lopulta Maloriekin huomaa olevansa yksin, ja päättää hakea apua talosta, joka on lehti-ilmoituksen perusteella valmis ottamaan ihmisiä turvaan. Talossa on vastassa joukko ihmisiä, jotka yrittävät yhdessä selviytyä päivästä toiseen. Myöhemmin ovelle koputtaa vielä Olympia, joka on myös raskaana - yhtä pitkällä kuin Malorie. Ja myöhemmin myös vanhempi mies, Gary, jolla on mukanaan uskomaton tarina.

Jokainen valveillaolon hetki kuluu siihen, että estän heitä katsomasta ulos. Huovat on tarkistettava. Kehdot on tarkistettava. Eivät he muista näitä päiviä sitten vanhempana. Eivät he muista näkemistä. (s. 137)

En halua paljastaa kirjan juonesta enempää. Kirja on hyytävän, kauhean ihana sekoitus uuskummaa, psykologista kauhua, postapokalyptista epätoivoa ja scifiä. Kirja muistuttaa tunnelmaltaan hiukan Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogiaa, jossa myös lukija pidetään jatkuvassa pahaenteisessä pelossa, ihmetyksessä ja kauhunsekaisessa jännityksessä. Vaikka kirjan lopussa tapahtuu jonkinasteinen helpotus, jättää kirja minulle hyvin hämmentyneen tunteen. Kaikkea ei selitetä, paljon mitään ei selitetä. On vain kirjassa tapahtuvat hetket ja henkilöistä välittyvä kauhu ja pelko. Gary-niminen mies jää arvoitukseksi, samoin kuin joella meuhkaava mies, joka väittää nähneensä olion menettämättä järkeään.

Suosittelen niille, jotka eivät halua tajuta ihan kaikkea lukemaansa. Tämä nousee minun kauhukirjasuosikkieni kärkijoukkoon! Leffan aion katsoa nyt heti perään.

(Hauska yksityiskohta on muuten kirjassa sivulla 34 mainittu vanha pariskunta, jonka sukunimi on supisuomalainen Mikkonen.)

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.


Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Paula)
Marko Hautala


Lisään tämän Helmet-haasteen kohtaan:

21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

3. A book written by a musician (fiction or non-fiction)

 

Malorie - Älä katso, älä kosketa: Josh Malerman. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Karisto 2021. (Lintuhäkki #2)

Englanninkielinen alkuteos (2020): Malorie. Kansi:@blacksheep-uk.com, Mari Villanen, @Shutterstock / Depositphotos (kuvat)

"Piinallisen jännittävän Bird Boxin tarina jatkuu

Malorie elää teini-ikäisten lastensa kanssa side silmillään Camp Yadinissa, entisellä kesäleirialueella. Maailma ympärillä on hengenvaarallinen, sillä kaikkialla on olioita, joiden katsominen tai koskettaminen suistaa hulluuteen ja itsemurhaan. Eräänä päivänä Malorie saa tietää, että hänen vanhempansa ovat kenties sittenkin selviytyneet, eikä hän näe muuta vaihtoehtoa kuin ottaa riskin ja lähteä lapsineen kohti tuntematonta." (Karisto)

Oma arvio:

Eipä käynyt mielessänikään, että Josh Malermanin Lintuhäkki olisi saanut jatkoa. Se tosin loppui sen verran epämääräiseen kohtaan, että jatko-osa on enemmän kuin tervetullut. Malorie - Älä katso, älä kosketa jatkaa tarinaa maailmasta, jossa silmien aukaisu vie ihmiseltä järjen ja sitä myötä myös hengen. Kun ihmisjärjen käsittämättömissä olevat oliot valtaavat maan, ei ihmisillä ole muuta keinoa kuin selviytyä - sokkona. Mutta riittääkö sekään? Voiko olion kosketuksestakin menettää järkensä?

Lintuhäkki päättyi siihen, kun Malorie pääsi kahden lapsensa, Tomin ja Olympian kanssa turvaan Jane Tuckerin Sokeainkouluun. Tämä toinen osa alkaa samasta paikasta, mutta nyt jokin on hullusti - tai kaikki. Joku on menettänyt järkensä nähtyään olion ja Malorien on löydettävä kuusivuotiaat lapsensa kaaoksen keskeltä ja vietävä heidät pois. Kaiken lisäksi, miten sokea Annette voi menettää järkensä, kun hän ei näe? Malorie on kauhuissaan, sillä sehän merkitsee sitä, että oliot voivat sekoittaa ihmisen mielen myös koskettamalla. Heidän on paettava ja pian!

Sitten hypätäänkin kymmenen vuotta eteenpäin. Malorie asuu 16-vuotiaiden Olympian ja Tomin kanssa Camp Yadinin leirikeskuksessa rutiininomaista ja tarkkaanharkittua elämää. Nuoriso toimii Malorien korvina, sillä he pystyvät kuulon perusteella päättelemään olioiden sijainnit. Heidän aistinsa on kehittynyt pakon edessä. Malorie on hysteerisen tarkka suojatoimista: käsivarret on oltava peitettyinä huppareilla, silmäside on oltava aina paikallaan ulkona. Teinit ovat kuitenkin teinejä: he ihan vain hiukkasen haluavat uhmata sääntöjä ja kokeilla asioita omin päin. Tom on perheen keksijä: hän on pienestä pitäen kehitellyt menetelmiä ja laitteita, joiden avulla olioilta voisi suojautua ilman, että silmiä tarvisi pitää kiinni. Erityisen ylpeä hän on kehittämistään laseista, joista taas Malorie ei halua kuullakaan. Malorie muistaa vielä sen, mihin liika optimismi voi johtaa. Pelko Garyn saapumisesta leiriin on joka päivä läsnä.

Me emme tee mitään muuta kuin pysymme hengissä!

Ei kehu. Vaan moite. (s. 106)

Kaikki järkkyy sinä päivänä, kun ovelle koputtaa outo mies, joka väittää olevansa väestönlaskija. Malorie ei anna lasten päästää miestä sisään, vaikka Tom haluaisi luottaa mieheen, mutta mies jättää nipun papereita kuistille ja huikkaa ennen lähtöään jostain sokeasta junasta, jonka kyytiin voisi kuka vaan hypätä. Papereista käy ilmi monenlaisia asioita: listoja ihmisistä, joita vielä on elossa, kokeiluja olioiden kiinni saamiseksi, uskomuksia olioiden vaarattomuuteen. Tom ja Olympia lukevat niitä ilman lupaa, mutta eräs asia kiinnittää heidän huomionsa. Malorie järkyttyy kuullessaan listalta löytyvän hänen vanhempiensa nimet ja olinpaikan. Hänen on saatava lisätietoa sokeasta junasta, joten hän käy kylässä erään Ron Handyn luona. Eräänä päivänä Malorie tekee päätöksen, käskee teinien pakata mukaan tarpeelliset ja he lähtevät vaaralliselle matkalle kohti mahdollista junaa. 

Hän kyllä ymmärtää, että Malorie kasvoi sellaisessa maailmassa, missä oli normaalia katsella ulkoilmassa, nähdä lato ja havaita siten kaikki vaaran merkit. Mutta Tomin mielestä Malorie ei oikeasti ymmärrä, että hän ja Olympia pystyvät samaan korvillaan. (s. 107)

Kirjan juoni tarjoaa hyvin herkullisia käänteitä matkan edetessä. Olympia kantaa mukanaan salaisuutta, joka kääntää päälaelleen monta asiaa. Tomin ja Malorien näkemyserot aiheuttavat kahnausta heti matkan alusta saakka ja saavat aikaan melkoisen käänteen porukan matkalla. Malorien pahimmat pelot meinaavat toteutua. Näiden kolmen matkassa lukija saa kokea todellista pimeyttä, pelkoa tulevasta ja ymmärtämättömyyden tunnetta selittämättömissä olevien olioiden vallatessa maailmaa. Mitä nuo oliot ovat, miksi ne ovat, vai ovatko ne? 

Hän lukee avoimen muistikirjan ensimmäiseltä sivulta:

AJATUKSIA SIITÄ KUINKA TÄMÄ KAIKKI ALKOI:

LAUMAHYSTERIAA (s. 225)

Minusta kirjan asetelma tuo hieman mieleen nykyiset ajat koronaviruksen kurituksessa. Osa ihmisistä noudattaa sääntöjä ja rajoituksia orjallisesti, jotkut jopa hysteerisesti, kun taas jotkut uskovat, ettei todellista vaaraa ole ja lipsuvat rajoituksista oman hyvän nimissä. Samaa tapahtuu kirjan maailmassa, jossa radikaaleimmat yrittävät todistella suojausten olevan liioittelua ja kehittelevät menetelmiä, jotta voivat nähdä ja hyväksyä oliot ympärillään turvallisesti ja menettämättä järkeään. Monelle voi olla hankala varoa ja pelätä sellaista, mitä ei ole koskaan nähnytkään. 

Kirjan oliot tuovat minulle mieleen Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian, jossa suuri osa tuntemattomasta jätetään selittämättä ja lukijan mielikuvituksen varaan. Jännitin kirjan loppuun saakka, saanko kuvailun siitä, miltä nämä järjettömät oliot näyttävät, mutta toisaalta pelkäsin, viekö se kaikelta tarkoituksen. Enpä paljasta, miten kävi. Lue itse. 

Kirjan loppu on mielestäni nerokas ja oivaltava ja jollain tapaa toiveikaskin, muttei paljasta liikaa. Elokuvaa odotellessa.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:  

Eteläraja-trilogia: Jeff VanderMeer 
Kevätuhrit-trilogia: K.K. Alongi 

Punainen piano: Josh Malerman

Lisään tämän Helmet-haasteen kohtaan:

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

 

Sirkus synkkä: J.S. Meresmaa, Teresa Myllymäki ja M.A. Tyrskyluoto (toim.)

Sirkus synkkä: J.S. Meresmaa, Teresa Myllymäki ja M.A. Tyrskyluoto (toim.) Osuuskumma 2018

Kansi: J.S. Meresmaa

"Klovnin sormi piirtää piirtää, kiiltäviä kuvioita toisensa perään. Sen kasvomaali valuu railoina, kerääntyy ihon taitteisiin, muuttaa klovninkasvot irvokkaaksi kuvaksi ihmisestä. Miksi me oikeastaan nauramme sille?

Magdalena Hai: Klovneria 

Sirkus on hymyä, naurua ja henkeäsalpaavia temppuja. Vai sittenkin jotakin aivan muuta? Kun huvitusten synkempi puoli paljastuu, saattaa kuolevaisen hymynkare vääntyä irvistykseksi ja jännityksenkiljahdus kauhunhuudoksi. Sirkus Synkkä haastaa lukijan osallistumaan näytökseen, jonka esitysten loppuhuipennuksia ei kukaan uskalla ennustaa.

Novelliantologian jokainen novelli kertoo oman jännittävän tarinansa sirkusten, huvipuistojen ja tivoleiden riemukkaiden kulissien takaa.

Kirjoittajat:

Maija Haavisto, Magdalena Hai, Saara Henriksson, Artemis Kelosaari, Anne Leinonen, J.S. Meresmaa, Hanna Morre, Mia Myllymäki, Teresa Myllymäki, Heikki Nevala, Anni Nupponen, Mikko Rauhala, M.A. Tyrskyluoto" (Osuuskumma)

Oma arvio:

Sirkuksessa on minusta aina ollut jotain kammottavaa: jo itse sirkusteltta näyttää uhkaavalta, saati mahtipontinen musiikki, ylimielinen tirehtööri, viekas taikuri pelottavine temppuineen ja kammottavat klovnit, ennustajaeukot ja puujaloilla kävelevät hassuttelijat (tämä vastaa siis mielikuvaani perinteisestä sirkuksesta, mutta ei toki täysin vastaa nykyaikaa.) Sama pätee tivoleihin: musiikki pauhaa, laitteet kieppuu, valot räiskyy ja ihmiset kirkuu - milloin riemu saavuttaa rajansa? Siitä tässä Osuuskumman novelliantologiassa Sirkus synkkä on saatu hyvin kiinni, ja sirkukseen ja tivoliin liittyvät kauhukuvat heräävät henkiin.

Sirkus synkkä pitää sisällään 12 novellia ja yhden runon. Suosikeiksini nousevat Mia Myllymäen aavemainen, huvipuistoon sijoittuva novelli Musiikki varttia vaille, jossa uusi työntekijä joutuu todistamaan mitä merkillisintä haamunäytelmää yövuorossaan; Magdalena Hain dystopiamainen, kammottava Klovneria, jossa muualta avaruudesta palannut kehittyneempi ihmiskunta on alistanut Maan ihmiset omiksi orjikseen, ja joista klovnina toiminut Binbill-3-Dea on kuulusteltavana surmasta; sekä Anne Leinosen tieteisfantasiamainen, sadunomainen ja omalla tavallaan ahdistava Nokkion laulu, jossa osista rakennettu Ria toivoisi pääsevänsä lauluesityksensä avulla vapauteen pieneltä alukseltaan ja rakentajansa Oishin vallasta.  

Täytyy myöntää, että pidän silti ihan jokaisesta antologian novellista, tavalla tai toisella. Tasoltaan antologia on siis minusta hyvin tasalaatuisen laadukas:

Maija Haaviston Silmänkääntäjä -niminen runo aloittaa antologian ansiokkaasti.  

Heikki Nevalan Grande Finale on lyhyehkö, mutta hyvin tiivistunnelmainen novelli sirkuksen trapetsitaiteilijan viimeisestä esityksestä, joka on tuomittu tuhoon.

 J.S. Meresmaan novelli kertoo sisarusten, Raunin ja Tuovin tarinan, joka kytkeytyy karmaisevalla tavalla tivolin karuselliin. Opetuksena on, ettei mitään saa ilmaiseksi. 

Sama opetus on myös Hanna Morren Tivoli Tuska -novellissa, joka on yhtä aikaa eroottinen ja kauhuntäyteinen fantasiatarina. Siinä piikana työskennellyt Hawa ajautuu läheisen Tivolin houkutukseen - ja löytää sieltä itsensä yhä uudelleen ja uudelleen, osin rintaan pistettävän taikaviitan ja osin Lamia-nimisen naisen lumoamana. Novelli on saanut innoituksensa vanhasta sadusta Kulunut kultaviitta.  

Mikko Rauhalan novellissa Väliajalla sirkuksen onnettomuuksien uhreilla näyttää olevan sijaiskärsijät, ja tämän saa pariskunta Tim ja Maddie karusti huomata. 

Artemis Kelosaaren alkuun dekkarimainenkin novelli Viattomat esittelee rikostutkija Dante Armytagen, joka saa tutkittavakseen Cottingleyn huvipuistossa tapahtuneen armottoman verityön. Teon taustalla on ailuriaanit, ihmismäistä älykkyyttä saavuttaneet kissamaiset eläimet, jotka ovat nousseet kapinaan vangitsijoitaan vastaan.

Anni Nupposen kauhusävyisessä novellissa Sinun kanssani, ikuisesti lukija saa tavata sirkuksia kiertävän esiintyjäparin, leijonan ja naisen, jotka eivät olekaan ihan sitä miltä näyttävät.

Teresa Myllymäen Tulenpuhaltajat on dystopiahenkinen tarina Milasta, joka asuu tarkasti suljetussa sirkusyhteisössä Saaressa, joka erottaa heidät pelätyistä, mantereella elävistä Toisista. Mila saa tietää totuuden tulenpuhaltajakyvyistään ja lopulta noista Toisista. Novellin loppu on hyvin fantasiamainen.

Saara Henriksson kirjoittaa sirkuksen delfiinin mysteerimurhasta novellissa Herra Jack ei hyppää enää. 

Antologian päättää kiintoisasti M.A. Tyrskyluodon dystopinen Apokalyptos, jossa nuori Armo-niminen poika joutuu kokemuskaupan lumoihin eikä äitinsä kielloista huolimatta malta olla palaamatta kokemuksia myyvään liikkeeseen, josta avautuu pojalle portti toiseen ulottuvuuteen.

Suosittelen Sirkus synkkää sellaiselle lukijalle, jolle liiallinen riemu, värikkyys ja iloisuus on aina ollut hiukan pahaenteistä ja epäilyttävää.  Joille klovnit eivät välttämättä edusta hauskuutta, taikurit puhdasta ihmettelyä eivätkä tirehtöörit tervetullutta oloa sirkukseen. Riemulla on rajansa!

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia


Samantyylistä luettavaa:

Caraval & Valenda: Stephanie Garber

Leväluhta: Marko Hautala

Leväluhta: Marko Hautala. Tammi 2018.

Kansi: Mika Tuominen (iStockphoto)

"Tästä lähteestä tuli heidän hautansa.

Kauhuromaani suolla sijaitsevasta kalmistosta, joka houkuttelee ihmisiä oudolla tavalla luokseen.

"Se on saalistaja. Se syö sienten rihmastoa, itiöitä, bakteereita, leviä ja muita pieniä elollisia hiukkasia. Se kykenee jakaantumaan moneksi. Se on yksi olento ja silti monta, kuin verkkainen piraijaparvi tai susilauma. Se piirittää saaliinsa. Se sulkee sen sisälleen. Imee hitaasti kuiviin."

Meeri palaa lapsuudenkotiinsa vuosien jälkeen. Keskellä puimattomia peltoja seisova talo on pysynyt entisellään, mutta kaikki sen sisällä on muuttunut: isä on kuollut hämärissä olosuhteissa, äidistä on tullut puhumaton hauras vanhus ja veli on suljettu psykiatriseen hoitolaitokseen.

Lisäksi on jotain muutakin: talon uumenista löytyvä outo esine, joka ei jätä Meeriä rauhaan, sekä Leväluhta, pellon toisella puolella siintävä soinen lähde, johon on aikoinaan upotettu kymmeniä ruumiita ja joka vetää ihmisiä yhä oudolla tavalla puoleensa" (Tammi)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=rkCC-E6Diu0

Oma arvio: 

Olen pitkään kaivannut sellaista kauhukirjaa, joka seisauttaisi vereni ja saisi minut hiukan säikkymään varjoani. Hautalan aiempi teos, Kuiskaava tyttö vakuutti minut siitä, etten ole vielä ihan niin turra, etteikö minua kunnon kauhuainekset kirjassa säikäyttäisi. Hautala osaa kirjoittaa sillä tavalla, että kauhun tunne hiipii kuin vaivihkaa lukijan mieleen, niin kirjan tunnelman kuin  yksittäisten tapahtumien kautta.

"Kun mä palaan, saat viestin, jossa sanotaan olen palannut matkoiltani." (s. 98)

Leväluhta alkaa karmivasti. Hyi olkoon. Omituiset, rahisevat puhelut Högholmin sairaalan yövuorolaisten kiusana saavat jo vereni hyytymään. Kun kirjan alku on näin onnistunut, ei voi enää mennä pahasti pieleen. Tai voi toki, mutta epäilen suuresti.

Meeri oli peittänyt oikean silmänsä sormillaan, mutta vasen tuijotti edelleen kättä, sen pintaa puhkovia mustia pisteitä, syvänteitä, joiden pohjalla kiilteli jotakin. Kuin pieniä reikiä todellisuudessa. (s. 172)

Elämäänsä äitinä ja aviovaimona kyllästynyt Meeri on suunnitellut lähtöä ja pitkään, sillä hänestä tuntuu, ettei hän vain enää jaksa. Hän etsii jotain merkkiä. Viimein hän päättää ottaa ja lähteä vanhan äitinsä luo Orismalaan ja kohdata menneisyyden peikot. Meerin ja hänen veljensä Larin äiti ei ollut mikään ihana pullantuoksuinen perusäiti, vaan ilkeä, pistelevä, onneton. Nyt kun Meeri kohtaa vanhan, riutuneen ja yksinäisen äitinsä, hän päättää jäädä joksikin aikaa. Samalla Meerin mieleen kumpuaa otteita lapsuudesta, siitä, kun hänen isänsä löytyi hukkuneena Leväluhdasta, kylän ainoasta nähtävyydestä, josta oli kaivettu muinaisjäännöksenä lasten ja naisten luita (huom! Leväluhta on ihan oikeasti olemassa.) Ja siitä, kuinka Lari teki nuorena miehenä jotain peruuttamatonta ja joutui vankimielisairaalaan. Tarinassa käydään läpi myös Larin näkökulmaa asiaan.

Kuva: Vesa Laulumaa (Finna.fi)

Oli syvyyksiä, joihin oli laskeuduttava yksin. (s. 131)

Meeri kohtaa kylällä vanhan tuttavansa menneisyydestä, Jyrin, jonka kohtalo on myös johdattanut kotitalolleen. Meeri ja Jyri juttelevat menneisyydestä ja tulevasta, ja kohtaavat sen haamuja yhdessä. Leväluhta paikkana on kummallisen kutsuva, mutta siihen liittyy liikaa pahoja muistoja. Mikä Leväluhta on? Onko se vain pelkkä soinen lätäkkö kuusen katveessa, vai onko se jotain enemmän. Miksi sieltä löydettiin vain naisten ja lasten luita? Miksi Meerin ja Jyrin on pitänyt palata kotiseuduilleen juuri nyt? Mikä Meerin äitiä vaivaa?

"En tiedä, miten täydellisesti se kykenee jäljittelemään ihmistä---"(s. 224)

Leväluhta on ihan pakko lukea hyvin tiiviissä tahdissa loppuun. Siinä on psykologisen kauhun lisäksi viitteitä uuskummasta, ja minulle tulee mieleen tarinasta Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogia. Välillä koen inhon ja ällötyksen tunteita, välillä suoranaisia puistatuksia. Hyi. Lukija kokee henkilöhahmojen epätoivon siitä, ovatko he menettämässä järkensä vai eivät. Kauheammaksi tämän tekee se, että Leväluhta on olemassa oleva paikka. Suosittelen tätä ehdottomasti kauhun ystäville, sillä tämä on pelottavaa as hell.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin
Kirjataivas
Kirjamies
Kirjavinkit (Juha)


Samantyylistä luettavaa:

Kuiskaava tyttö: Marko Hautala
Eteläraja-trilogia: Jeff VanderMeer
Veri joka suonissasi virtaa: Tiina Raevaara
Verso: Tuomo Jäntti

Lisään tämän Yöpöydän kirjat -blogin Halloween-lukuhaasteeseen.

Supernova. Uusien kirjoittajien antologia: toim. Mia Myllymäki, Katri Alatalo, Leila Paananen ja Shimo Suntila

Supernova. Uusien kirjoittajien antologia: toim. Mia Myllymäki, Katri Alatalo, Leila Paananen ja Shimo Suntila. Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry 2015.

• Marko Järvinen: Tuuleton taivas, seisovat vedet
• Liisa Näsi: Koiratalo
• Santeri Lanér: Limiaika
• Rami Helosmaa: Huomaamaton kohtaaminen
• Pyry Palermo: Kuolemantanssi
• Mikko Rauhala: Höyryväki
• Hanna Hohenthal: Kuolleena syntynyt
• Aino-Kaisa Koistinen: Tullivirkailija
• Anna Salonen: Kahdeksanjalkaisia
• Mia Myllymäki: Talven lapset

”Se oli kuin valtava varjo ja se kulki vihellellen. Tuuli seurasi sitä kuin koira, ja lumi lauloi sille.”
Näissä novelleissa venytetään todellisuuksien rajoja ja koetaan eriskummallisia kohtaamisia. Aamu- ja iltaihmiset elävät kahdessa eri ajassa ja kohtaavat toisensa vain tiettyyn aikaan päivästä. Kirpeänä pakkasyönä mies ajaa moottorikelkallaan todellisuuteen, jonka vain harvat näkevät. Kissa kulkee rinnakkaisten maailmojen välillä ja houkuttelee ihmisiä mukaansa. Tutkija tähyilee Lapin yötaivaalle eikä tiedä, että jokin taivaalla tähyilee puolestaan häntä.
Supernova on Stk:n uusien kirjoittajien antologia. Nyt estradille nousee kotimaisen spekulatiivisen fiktion tulevaisuuden tekijöitä, jotka tarjoavat lukijoille tuoreita ideoita ja monipuolisen lukuelämyksen: hersyvää huumoria, puhuttelevaa dystopiaa ja mielikuvituksellista scifiä. Kun kotitonttu toimii höyryvoimalla, taideteoksen biomassa herää henkiin ja jättiläishämähäkit ovat kammottavampia kuin koskaan, voi todella sanoa, että spefissä kaikki on mahdollista."

Oma arvio:

Mielenkiinnolla tartuin tähän Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien tuoreimpaan antologiaan, joka pitää sisällään tosi monipuolisesti erityyppistä spefiä. Lukiessani hymistelin tyytyväisyyttäni, koska tekstit ovat niin hyvin loppuun hiottuja, että tätä oli ilo lukea.

Todellinen helmi on Aino-Kaisa Koistisen Tullivirkailija, jonka dystopisessa maailmassa aurinko on ihmisille vaarallinen ja ihmiset on jaettu eri kerroksiin arvonsa mukaan. Tarinan päähenkilö, eräänlaisen Täti-statuksen saanut H vierailee yläkerrassa hankkimassa alakertaan ruokatarvikkeita ja tuntee outoa vetoa tullivirkailijaan. Heidän välilleen kehittyykin yhteys, ja lopussa virkailija paljastaa H:lle totuuden itsestään ja maailmasta, jossa he elävät. 

Santeri Lanenin Limiaika kertoo ihmisistä, jotka elävät eri ajassa - toiset hitaammassa, toiset nopeammassa. Minusta tämä on loistavasti oivallettu aihe ja tarinaa olisi voitu jatkaa vieläkin pidemmälle.

Marko Järvisen Tuuleton taivas, seisovat vedet kuvaa karmaisevalla tavalla sen, miltä tuntuu, kun huomaa olevansa eri ulottuvuudessa muun maailman muretessa pikku hiljaa ympäriltään. Tämä on myös yksi suosikeistani. Tarinassa kulkee mukana mystinen kissa, jolla on yhteys toiseen ulottuvuuteen.

Pyry Palermon Kuolemantanssi on mahtavalla tavalla kummallinen ja karmea kirjoitus. Tarinassa taiteilija Launis tekee kyseenalaista taidetta kotonaan ja palkkaa avustajakseen pahaa aavistamattoman Janin. Pian totuus Launiksen suurimmasta taideprojektista paljastuu hänelle. Lopussa asiat kääntyvät päälaelleen ja Launis joutuu vastaamaan teoistaan.

Ihan kaikki tarinat eivät avautuneet minulle, kuten Mikko Rauhalan Höyryväki, Liisa Näsin Koiratalo ja Hanna Hohenthalin Kuolleena syntynyt, mutta sehän se antologoiden idea onkin - jokaiselle jotakin.

Tämä on mukava välipalakirja spefin, etenkin uuskumman ystäville. Odotan kovasti seuraavia STK:n julkaisuja!

Arvosanani tälle antologialle 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

 

Vaskinainen: Anne Leinonen

Vaskinainen: Anne Leinonen. Osuuskumma 2015.

"Kun maailma on tuhoutumassa, omiensa hylkäämistä tulee sankareita.

Tuonelan ikiaikainen pyörä on rikkoutunut ja vaikutukset heijastuvat niin eläviin kuin kuolleisiin. Joet ovat ehtyneet ja naiset ovat hedelmättömiä, vainajat eivät pääse tuonpuoleiseen.

Niilas, kuolleita näkevä nuorimies saa tehtävän: hänen on löydettävä kaupungista apua, ennen kuin kotikylä autioituu.
Ulpukka, suolle vangittu noitanainen, on vapautunut, mutta kulkee ilman päämäärää ja anteeksiantoa. Kohtalon oikusta hän päätyy Niilaksen matkakumppaniksi.
Vaskinainen, joka on koko elämänsä komentanut alisen vaskisia siskoksia ja korjannut Vainajalan pyörää, ajetaan pois Tuonelasta. Hän päätyy maan päälle mestarisepän mielihalujen kohteeksi ja ennustajaksi, joka jakaa tuonpuoleista tietämystään kuolevaisille.

Yhdessä heidän kolmen on ratkaistava, mikä on rikkonut elämän ja kuoleman kierron. Heidän on mentävä Tuonelaan ja korjattava tapahtunut, ennen kuin on liian myöhäistä.

Vaskinainen on romaani elämän ja kuoleman kierrosta, luottamuksesta ja rakkaudesta. Se yhdistelee suomalaista kansanperinnettä, antiikin myyttejä ja luontokuvausta maagiseksi kokonaisuudeksi."

Oma arvio:
Vaskinainen on kirja, joka yllättää omalaatuisuudellaan, sillä en oikein osaa päättää, onko kirja nuorten- vai aikuistenromaani, onko se fantasiaa, kansantarua vai mitä ihmettä lajiltaan. Jos uuskumma ei sovi tämän kirjan tyylilajin määrittelyyn, ei sitten minkään muunkaan.

Tarinassa yhdistyy suomalaisten kansantarujen, pääasiassa Kalevalan ja Kantelettaren, kaiut sekä  fantasia.  Ihmeellinen Vaskinainen aloittaa tarinan ja myös päättää sen. Hän onkin minusta kirjan vahvin henkilöhahmo. Keskisen maailman päähenkilöt Niilas ja Ulpukka vain jäävät minulle harmittavan etäiseksi. 

Kuolema on kirjassa vahvasti läsnä, sillä Vaskinainen on osa Tuonelan väkeä, joka päättävät sielujen kohtaloista. Rakkaus ja siitä seurannut mustasukkaisuus koituu hänen kohtalokseen ja hänet karkotetaan Alisesta maailmasta Keskiseen maailmaan, ihmisten pariin. Ennen karkotustaan hän tulee rikkoneeksi suuren, pyörivän koneen, jota käytetään sielujen lajitteluun. Sen tähden Keskisessä maailmassa alkaa tapahtuu tuhon enteitä. Vaskinainen pääsee Sepän hoiviin, mutta huomaa pian olevansa tämän orja ja vallankäytön uhri. 

Tämä kirja ei ollut kovin kauheasti minun makuuni, mutta nautin todella Anne Leinosen kirjoitustyylistä ja loppuun asti hiotuista sanavalinnoistaan. Kirjan tarina on kokonaisuudessaan todella ainutlaatuinen ja vaiheikas, jokseenkin synkkä mutta lopussa toivoa antava. Seppä saa onneksi opetuksen, kun alkaa himoita valtaa liikaa ja luulee voivansa vangita Vaskinaisen orjakseen.

Lisäpisteitä annan E.Lappalaisen suunnittelemalle, järjettömän kauniille ulkoasulle!

Arvosanaksi annan 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitän!

Kudottujen kujien kaupunki: Emmi Itäranta

Kudottujen kujien kaupunki: Emmi Itäranta. Teos 2015.

"Toistuvien tulvien piinaamalla saarella nuori kutoja Eliana löytää Seittien Talon pihasta vieraan nuoren naisen, jolta on leikattu kieli. Puhekyvyttömän naisen ihoon on kuitenkin kirjoitettu nimi. Elianan nimi. Tulvien pahetessa myös aiemmin tuntematon sairaus on alkanut vaivata niin kasveja, eläimiä kuin ihmisiäkin.

Saarta hallitseva neuvosto ei suostu tekemään mitään asian korjaamiseksi, mutta Eliana alkaa ymmärtää, että mykän naisen kutoma seinävaate kertoo tarinaa siitä, mitä tälle on tapahtunut ja kuinka Eliana liittyy koko saaren kohtaloon. Eliana joutuu toimimaan äärimmäisen varovaisesti, sillä hän kantaa mukanaan salaisuutta, jonka paljastuminen veisi hänet vääjäämättä Merkittyjen Taloon, josta ei ole paluuta: hän näkee unia."

Oma arvio:

Emmi Itäranta ei pettänyt odotuksiani, sillä Kudottujen kujien kaupunki pitää sisällään aivan yhtä hienosti eteenpäin soljuvaa kieltä ja kerrontaa kuin hänen esikoisteoksensa Teemestarin kirja. Pidin tästä jopa himpun verran enemmän, jos mahdollista, sillä tässä on mielestäni monisäikeisempi tarina, joka tarjoaa myös jännitystä loppua kohden.

Näiden kansien väliin kätkeytyy uskomattoman paljon: koskettava rakkaustarina, jota ei ole sen kummemmin jalustalle nostettu, ihmeellinen saarimiljöö, jonka voi tuntea ja kokea joka aistillaan, rohkea päähenkilö Eliana sekä uniin ja unennäkemiseen liittyvä mysteeri, jota saarella varjellaan. 

Tarinan lomassa tutustutaan lähemmin lähinnä saaren kutojiin, jotka asuttavat Seittien taloa, mutta myös Tahrattujen taloon, jonne unennäkijät vangitaan, julmiin kaupunginvartijoihin sekä Mustekortteleiden väkeen. Kaupunkin väestön jaottelu muistuttaa hiukan lukemiani dystopioita.

Erityismaininta Jussi Kaakisen suunnittelemalle kannelle, joka kuvastaa aivan täydellisesti tarinan saarta.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Eteläraja-trilogia: Jeff VanderMeer

Hävitys. Eteläraja-trilogia 1: Jeff VanderMeer. Suomentanut Niko Aula. Like 2015.

Englanninkielinen alkuteos (2014): Annihilation. Book 1 of the Southern Reach Trilogy.

"Alue X on joutunut vuosikymmeniä sitten tuntemattoman voiman eristämäksi. Sinne lähetetyille retkikunnille on aina käynyt huonosti. Nyt retkikunta 12 yrittää saada selvyyttä rajan takaisesta todellisuudesta. Alue ylittää kuitenkin heidän hurjimmatkin odotuksensa. Herää kysymys, onko retkikunnalle valehdeltu alusta lähtien.

Nebula-palkinto 2014. Locus-palkintoehdokas 2015 (koko trilogia), World Fantasy -palkintoehdokas 2015 (koko trilogia)."

Oma arvio:
Ihan ensimmäiseksi annan suuret taputukset kauniille, osin hohtavalle kannen kuviolle, joka ei pääse ihan tässä nettikuvassa oikeuksiinsa. Kannen kuvituksesta vastaa Eric Nyquist.  Jaksan aina jauhaa siitä, miten suuri merkitys minulle on kirjan kannella.

Mutta itse kirjaan: tämä nappasi minut mukaansa heti kirjan alkusivuilta lähtien. Kirja on kirjoitettu ikään kuin se olisi yhden retkikuntalaisen, naispuolisen biologin raportti hänen kokemuksistaan alue X:llä. Välillä hän ottaa lukijan osalliseksi puhuttelemalla tätä ja asettamalla tälle kysymyksiä tarinan kulusta. Sillä on melkoinen teho jännityksen määrään, ainakin minun kohdallani.

Se, ettei kenelläkään retkikunnassa ollut omia nimiä, vaan heitä puhuteltiin ammattiensa mukaan, toi toisaalta etäisyyttä henkilöihin. Oli biologia, maanmittaria, psykologia, kielitieteilijää. Päähenkilö kertoo välillä takaumia omasta elämästään ennen alueelle menoaan, mutta muuten kirjassa keskitytään seuraamaan jännityksestä pinkeänä, mitä on edessä tällä oudolla alueelle, josta kukaan ei tunnu tietävän mitään.

Seuraava osa Hallinta ilmestynee suomeksi lokakuussa, joten jään nyt jännittyneenä odottamaan, miten tarina jatkuu. 

Arvosanani tälle 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitokset kustantajalle! 

Hallinta. Eteläraja-trilogia 2: Jeff VanderMeer. Suomentanut Einari Aaltonen. Like 2015.

 Englanninkielinen alkuteos (2014): Authority



" Alue X:n salaisuus raottuu

Etelärajaan, hallituksen salaiseen laitokseen, tuodaan pahamaineiselta Alue X:ltä palanneen retkikunnan selviytyjät. Laitosta johtava agentti kuulustelee heitä raottaakseen näkymättömän rajan taakse kätkeytyvän maailman mysteeriä. Hän kuulee pelkoa herättäviä, ristiriitaisia vihjailuja, että raja liikkuisi vääjäämättä kohti laitosta, mutta huomaa, ettei voi luottaa saamiinsa tietoihin. Sabotoiko joku hänen työtään peitelläkseen totuutta Alue X:n ja retkikuntien kohtalosta?"

Oma arvio:

Eteläraja-trilogian kakkososan kannessa hohtaa maanisen näköinen pupujussi ääriviivoiltaan kauniin sinisenä hehkuen. Maaninen pupu kuvastaakin kirjan tunnelmaan mainiosti: Hallinta on maanisen piinaava, arvuutteleva, omituinen, ahdistava, kauhunsekainen tarina.

Tällä kertaa alue X:n kanssa tekemisiin joutuu Controliksi nimetty John, joka nimetään Eteläraja-keskuksen johtajaksi edesmenneen, eli ensimmäisestä osasta tutuksi tulleen psykologin tilalle. Hän kohtaa tutkimuksissaan suoranaisen omituisuuksien vyyhdin. Lopulta hän alkaa nähdä asioiden todellisen laidan, menettää osin mielensä hallinnan ja  - järkyttyy. Niin myös lukijakin!

Välillä minua rupesi kyllästyttämään Controlin juupas-eipäs-pähkäilyt, kun tuntui, ettei tutkimukset tuottaneet tulosta eikä mitään suoranaisen jännittävää käännettä tapahtunut. Vaan auta armias, kun kirja lähenee loppuaan - Jeff VanderMeer loihtii sellaista psykologista kauhua, että minulla ihan selkäpiitä karmii. En taas tiedä yhtään, mitä tulee tapahtumaan sarjan kolmannessa osassa Hyväksyntä. Ei auta kuin odotella ensi vuoden puolelle...

Arvosanani tälle osalle 4,5

Tämäkin on arvostelukappale, kiitän! 

Hyväksyntä. Eteläraja-trilogia 3: Jeff VanderMeer. Suomentanut Einari Aaltonen. Like 2016.

 Englanninkielinen alkuteos (2014): Acceptance

"Salaisuudet paljastuvat

Alue X on haudannut alleen hallituksen salaisen Eteläraja-laitoksen. Ryhmä tuhosta selviytyneitä agentteja etsii totuutta mystisen alueen synnystä ja maailmaamme uhkaavasta laajentumisesta."

Oma arvio:

Näin tuli päätökseen tämäkin omalaatuinen scifitrilogia, ja tämän viimeisen osan myötä mieleni myllertää sekaisissa ja lähes pöllämystyneissä tunnelmissa. Miten joku kirja voikaan olla näin hämy? Jeff VanderMeer osaa pistää lukijansa pään pyörälle!

Hyväksyntä on mallikelpoinen trilogian päätösosa: siinä valotetaan nyt aikoja ennen trilogian ensimmäisen Hävitys-osan tapahtumia, ihan siitä ajasta kun Alue X:llä alkaa tapahtua kummia ja Henry ja Suzanne ("Valopääosasto", kuten majakanvartija-Saul on heidät nimennyt) saapuvat majakan läheisyyteen tutkimaan näitä kummallisuuksia. Pääsen tutustumaan silloisen majakanvartijan, Saulin, elämään, ja samalla selviää, kuinka tuhoisasti Alue X häneen vaikuttaa. Mukana tarinassa on myös majakalla viihtyvä Gloria, pieni näsäviisasteleva tyttö, josta tulee aikuisena Etelärajan johtaja, sama joka on myös mukana kahdennentoista retkikunnan psykologina. 

Myös ihmisruumiit saattoivat olla loistoja, Saul tiesi. Majakka oli kiinteä loisto, jolla oli määrätty tehtävä. Henkilö oli liikkuva loisto. Ihmiset kuitenkin hohtivat valoa omalla tavallaan, he loimottivat kilometrien päähän varoittavasti, kutsuvasti tai toimivat merkkivaloina ---

Kirjassa vuorottelevat  Majakanvartijan, Johtajan (joka on kahdennentoista retkikunnan psykologi, aiemmin Gloria, myöhemmin Cynthia), viimeisimmän Etelärajan johtajan Controlin ja Haamulinnun (joka on kahdennentoista retkikunnan biologin klooni) näkökulmat. Control ja Haamulintu palaavat yhdessä alue X:lle sen jälkeen, kun raja on alkanut levitä ja peittänyt alleen myös Eteläraja-rakennuksen. He löytävät alueelta monia kummallisuuksia, selityksiä mutta myös yllättävän henkilön. 

Haamulintu oli kieltäytynyt hengityssuojaimesta ja sen mukana ajatuksesta, että alue X esiintyi täällä tiivistyneessä muodossa, tässä ahtaassa tilassa, näillä portailla ja hohtavissa sanoissa, joista oli tullut hänelle turhan tuttuja. Alue X ympäröi heitä kaikkialla. Alue X ei tiivistynyt yhteen paikkaan eikä yhteen hahmoon- - -

Kirjassa saan selville, mitä tapahtuu psykologin ja Whitbyn salaisilla reissuilla Alue X:llä. Whitby, joka sekoaakin trilogian toisessa osassa Hallinta, ei koskaan toivu näkemästään. Psykologi saa todistaa omin silmin, mitä tapahtui majakanvartija Saulille. Tarinan myötä valkenee myös, kuinka häikäilemätön tyyppi Lowry on.

Kirja pyörittää ja sekoittaa päätäni niin, että jossain välissä meinaan väsyä siihen. Silti palan halusta lukea sen loppuun. Kirjan lopussa olen sekä pettynyt että tavallaan huojentunut - lopullista selvyyttä Alue X:n syntyyn ei anneta vieläkään, eikä Controlin ja Haamulinnun jatkosta ole mitään hajua.

Ai niin, ja tämä on ehdottomasti kaunein kirjan kansi ikinä! 

Arvosanani tälle myös 4,5

Tämä on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Sunnuntaisatuja, Kirjan vuoksi


 

Hullu koira: Tuulia Matilainen

Hullu koira: Tuulia Matilainen. Haamu 2015.

"Kun Viro miehitettiin, toiset vietiin. Toiset jäivät kaipaamaan ikuisesti.

 Kaikki eivät itse muista tai osaa kuoltuaan poistua täältä lopullisesti.Heistä jää henki elävien huoneisiin. Siksi on taluttajia. He avaavat hengille ovet kuolleiden luo.

Se oli hyvin tavanomainen toimeksianto. Majatalon aaveet alkoivat olla jo haitaksi liiketoimelle. Mutta tällä kertaa Lena teki virheen.

Hullu koira aikojen takaa juoksee kaukaa Novosibirskistä pieneen virolaiseen kylään. Se asettuu makaamaan kotinsa lattialle ja kertoo tarinan elävän rakkaudesta kuolleeseen henkeen.

Tuulia Matilaisen runollisen kauniissa kerronnassa outous on osa elämää ja tuonpuoleiset kiehtovia ystäviä."

Oma arvio: Voi miten minä ihastuin tähän kirjaan! Matilaisen teksti oli todella kaunista luettavaa, kirjan miljöö kauniin elävästi kuvailtu  ja henkien läsnäolo hyvin todentuntuista. Pelkäsin tämän olevan kauhutarina, sillä en hirveästi pidä pelottavista aavetarinoista, mutta tämä ei ollut todellakaan sitä. Päähenkilö Lena osasi käsitellä välitilaan jääneitä henkiä tyynesti ja oli heille rauhoittavan lempeä. Hengissä ei siis ollut mitään pelottavaa, vaan heidän kohtalonsa oli lähinnä surullinen. Paranormaali rakkaustarina ei ollut ehkä  minusta tämän kirjan pääasia. Hullu koira toi tarinan kautta myös esille Viron synkkää, raadollista historiaa. Arvosanani on 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!