Heidi's bookshelf: read

Heartstopper: Osa 1
Kiss My JUHANNUS
Sydämenmuotoinen kesä
Kiltin tytön murhaopas
Perfect on Paper
Lomalla kaikki on toisin
Kärsimyskukkauuteaddiktio
Stranger Things: The Other Side
Laura Dean Keeps Breaking Up with Me
10 totuutta ja yksi tehtävä
Punapipoinen poika
Kiss Me - Rakkautta Mykonoksella
Counting Down with You
Laakson linnut, aavan laulut


Heidi's favorite books »

lauantai 31. joulukuuta 2016

Topi Sorsakoski - Viimeiseen korttiin: Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen

Topi Sorsakoski -  Viimeiseen korttiin: Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen. Johnny Kniga 2016.


"Topi Sorsakoski (1952-2011) oli yksi suomalaisen iskelmän ikonisimpia ääniä.
Topi Sorsakoski toi Agents-yhtyeen kanssa maaseudun tanssilavamusiikin kaupunkien rock-klubeille 1980-luvulla ja nousi samalla satumaiseen menestykseen, joka ei koskaan laantunut.
Sorsakoskella oli lapsuudestaan asti synnynnäinen taito joutua pulaan, mutta myös taito hankkia ympärilleen ihmisiä, joihin hän saattoi vaikeina aikoina nojata. Sorsakoski oli myös klassisen musiikin ja kirjallisuuden ystävä, joka tiesi tarkalleen, miten myyttiä renttutaiteilijasta pidetään yllä.

Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen ovat päässeet perikunnan siunauksella perehtymään Sorsakosken laajaan kotiarkistoon, demoihin, julkaisemattomiin sanoituksiin, dokumentteihin ja harvinaiseen videomateriaaliin. Noin sadan haastattelun pohjalta on syntynyt poikkeuksellinen muusikkoelämäkerta, joka maalaa karhean humoristisen ja paikoin resuisen kokokuvan Sorsakoskesta hänen traagiseen loppuunsa saakka.

Tätä tarinaa ei ole aiemmin kuultu. Mukana ovat kaikki keskeiset kollegat, ystävät, sukulaiset, naiset ja fanit. Moni heistä kertoo tarinansa Sorsakosken lesken tapaan ensimmäisen ja viimeisen kerran - vain tässä kirjassa."

Oma arvio:

Heti alkuun linkitän arvioni alkuun tekemäni Spotify-soittolistan, johon olen koonnut kirjassa siteeratut kappaleet (ne, jotka olivat saatavilla).


https://open.spotify.com/user/1136265330/playlist/7BgWNSpNPvRIaNziKTJG95

Ennen Topin ja Agentsin nousua iskelmällä ja rockilla oli omat kannattajakuntansa; rock oli kaupunkilaisten musiikkia ja elämänasennetta, sen sijaan iskelmä kuvasti maaseudun perinteistä elämäntapaa. Lopulta nämä kaksi musiikkilajia vaihtoivat 1980-luvulla tavallaan paikkaa: iskelmää alettiin esittää kaupungeissa, lähiöissä ja kapakoissa lohduksi juuriltaan muuttaneille, kun rock valtasi syrjäseudut ja houkutteli mukaansa nuoria, jotka olivat jääneet juurilleen. (s.102)

Tätä kirjaa lukiessa kuuntelin paljon Topi Sorsakoskea. Kun kirjan myötä esiteltiin jokin minulle tuntematon albumi, laitoin sen yleensä soimaan lukemisen taustalle. Suuri osa Topi Sorsakosken ja Agentsin tuotannosta on minulle tuttua, mutta Topin soolotuotanto on minulle vieraampaa. Toki sieltäkin ne muutamat hitit, kuten Hurmio ja Olet kaikki ovat syöpyneet mieleeni.

Tämä on kaikkiaan ensimmäinen elämäkertateos, jonka arvioin blogissani. Olen kyllä muutaman sellaisen ennenkin lukenut,  ja yleensä kimmokkeena lukemiseen on ollut jonkinasteinen fanitus kyseistä henkilöä kohtaan. Sama syy oli myös siihen, miksi halusin lukea Topi Sorsakosken elämästä ja musiikkituotannosta kertovan teoksen - suuri, syvä kunnioitus ja fanitus kyseistä tummaäänistä artistia kohtaan. Mitä lopulta tiesin Topi Sorsakoskesta? En juuri mitään, ja vielä vähemmän Pekka Tammilehdosta, joka kietoutuu mystisesti tuon artistinimen, tai sanotaanko kuvitteellisen hahmon, taakse. 

Minun isäni on kuunnellut Topi Sorsakosken ja Agentsin levyjä ja tartuttanut fanituksen minuun jo lapsesta saakka. Agentsin rautalankasoundit ovat kiehtovia eivätkä mielestäni yhtään niin elähtäneitä kuin perinteinen tanssimusiikki. Kaiken kruunaa Topin uniikki laulutyyli, joka on täynnä elämää, surua, kaihoa ja karheutta.

---Kiiruhdin salin puolelle katsomaan, minkälaisesta ihmisestä saattoi lähteä tuollainen ääni. Kun pääsin sisään ja näin Topin, menivät aivoni hetkellisesti solmuun. Ryhditön olemus, roikkuvat haivenet, rööki ja tuijotus lattiaan eivät osuneet siihen julamaiseen ääneen mitenkään. Olin totaalisen ällikällä - vielä senkin jälkeen kun omin silmin saatoin todeta, että enkelimäisen äänen ja ulkomuodon välinen ristiriita oli melkoinen. Ulkomusiikilliset seikat jäivät kuitenkin pian omaan arvoonsa, sillä musiikillinen anti oli lumoava ja vaikutus lähtemätön. (Mari Hatakka, Agentsin GO-GO-tanssija, s.78)

Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen esittelee Topin musiikkituotannon ihan alkulähteiltä saakka viimeiseen levyyn saakka. Jokaisen levyn tekovaiheista saa kattavan kuvan. Minulle oli  hyvin valaisevaa tutustua koko tuotantoon, ja tietenkin erityistä mielihyvää minulle tuotti lukea juuri niiden minulle tärkeiden kappaleiden syntyvaiheista. Topi Sorsakosken viimeiseksi levyksi jääneen Tummansinisen sävelen (jonka ostin muuten vinyyliversiona isälleni joululahjaksi) suosikkibiisini, Viimeiseen korttiin, on hämmästyksekseni Jonne Aaronin säveltämä.

Topi Sorsakoski oli jonkinlainen sekoitus samaania, nurkkabaarin perällä istunutta Kaurismäen Suomen kantapeikkoa ja heleä-äänistä Olavi Virtaa - kaikin tavoin epätodennäköinen tangolaulajan perikuva. (s.154)

Eniten nautin kuitenkin niistä osuuksista, joissa avataan Topi Sorsakosken persoonaa. Pidän siitä, miten kirjassa käytetään hyvin paljon eri henkilöiden suoria sitaatteja, joissa Topia ja hänen tekemisiään kommentoidaan, ja siitä, miten lukija itse saa koota nämä mielipiteet kokonaisuudeksi. Näin mitään suoraa mielipidettä kirja ei Topista muodosta. Vaikka kaikilla on oma tapansa luonnehtia Topia, niistä muotoutuu yhtenäinen, selkeä kuva tuosta herkästä ja ujosta taiteilijasta, joka kätkeytyi yleensä humalatilansa taakse. Mukana vilahtelee paljon viihdemaailmasta tuttuja nimiä, kuten TT Purontaka, Simo Silmu, Vicky Rosti, Kauko Simonen, Pedro Hietanen ja luonnollisesti kaikki, jotka soittivat Topin kulloisessakin taustabändissä. Myös entiset tyttöystävät saavat äänensä kuuluviin, joskin melko sivuavassa roolissa, ja myös Topin vaimo Heli sanoo muutaman sanasen, vaikka ei ole aiemmin julkisuudessa juuri ollut esillä. Hänen kerrontansa on hyvin kaunistelemattoman suoraa.

Pekka kuitenkin oli ihminen, jolle ei vain voinut olla pitkään vihainen. Ihmistähän ei voi muuttaa eikä varsinkaan luonnonlasta. (Cita Högnabba- Lumikero, s. 47)

Keikkaelämän kuvaus on hyvin suorasukaista ja peittelemätöntä. Vaikka viina virtaa keikoilla, Topi hoitaa lauluosuutensa - ainakin enimmäkseen. Joitakin surullisenhupaisia toikkarointeja sattuu matkan varrelle, mutta yleiskuva artistista on sympaattinen, hauska - ja erittäin älykäs. Hänen kerrotaan lukeneen paljon, niin kaunokirjallisuutta kuin elektroniikkalehtiä, sillä hänellä oli hirveän suuri kiinnostus kaikkeen elektroniseen näpertelyyn. Hän korjasi rikkoutuneet Vox-äänentoistolaitteet ja kaukosäätimet, ja jopa sairasvuoteellaan hän mietti happikoneen toimintamekanismia. Lisäksi Topia kiinnosti yhteiskunnalliset asia ja lähes kaikki ympärillään tapahtuva: useissa sitaateissa häntä luonnehditaan tarkkailijaksi ja tiedonkerääjäksi. Tarinankertoja hän oli henkeen ja vereen, ja juuri hänen mielikuvitustarinoissaan syntyi fiktiivinen hahmo Topi Sorsakoski, jolle aina sattui ja tapahtui. Nimi jäi elämään hänessä ihan itsestään.

"Haluaisin kirjoittaa."
"Elämänkertasiko?"
"En saakeli varmaan mitään niin tylsää. Minua kiehtoo synkkä metsä, kun ajamme tuolla yöllä keikkabussilla. Mitä jänisrukka tekee siellä pimeässä? Pelkää. Ja miten se nauttii päivällä lumella elämästään!" (Topi, s.147)

Mielestäni Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen ovat koonneet onnistuneesti kirjaan kaiken oleellisen, mitä tulee tietää Pekka Tammilehdosta aka Topi Sorsakoskesta. Se kunnioittaa hänen muistoaan ja on hieno johdatus ylipäänsä suomalaiseen musiikkituotantoon ja keikkakulttuuriin 1980-1990-luvuilla. Kirja ei valista eikä anna suoria totuuksia, vaan herättää lukijaansa tekemään omia johtopäätöksiä.

---Oltiin Topin kanssa pihalla tupakalla, kun kun hän taputti minua veljellisesti olkapäähän ja sanoi, että minun tekstejäni on ollut aina niin hyvä laulaa. Se oli reilun jätkän kaunis kiitos. Sen kummallisempia filosofioita ei ihmisten kesken lopulta tarvita. (Jukka Itkonen, s.274)

Kirjan kahdessa kuvaliitteessä on kuvia niin perheenjäsenten albumeista kuin ammattilaisvalokuvaajien arkistoista. 

Kirjassa oleva kuva: Stefan Bremer. Kuvassa myös oma levyni Topi Sorsakoski & Agents: Surujen kitata - 32 Greatest hits.

Kirjasta välittyy aidonoloinen kuva Topi Sorsakoskesta, joka suorasukaisuudessaan ja tietynlaisessa kroonisessa alakuloisuudessaan ja ujoudessaan edustaa juuri sellaista mieskuvaa, jollaiseen olen lapsuudestani saakka tottunut. Olen miettinyt, miksi tunnen niin voimakasta yhteyttä tuohon hampuusimaisesti pukeutuneeseen, välillä hyvin jätättävään laulutyyliin ja erikoisiin maneereihin sortuvaan laulajaan, joka ei muuten edusta sitä musiikkityyliä, mitä enimmäkseen kuuntelen. Hänessä on jotain, mikä on aina vetänyt puoleensa. Hänen keikalleen en ole koskaan päässyt, mutta onneksi Topin musiikki on jäänyt elämään. Kun kirjan lopussa tulee Topin viimeiset sanat vaimolleen Helille, en voi välttyä kyyneleiltä. En olisi halunnut hyvästellä vielä tätä kirjaa ja sen päähenkilöä.

"Nukutaan vielä vähän, nukutaanhan?"(s. 334)

Arvosanani 5-


Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Topi Sorsakoski - Viimeiseen korttiin muissa blogeissa:

Esa Mäkijärvi (Image) 
Kohtaamisia - kulttuuriblogi
Elma Susanna (Suomi lukee)
Kirjan vuoksi - kulttuuriblogi

 Linkki Topi Sorsakosken viralliselle fanisivulle:
  http://www.topisorsakoski.net/

Omat suosikkini Topin tuotannosta:

Levyt: 

Besame Mucho
Tummansininen sävel

Kappaleet:

Varjojen yö
Viimeiseen korttiin
Surujen kitara
Olet kaikki
Levoton mieli
Tyhjää
Kuin yö
Paras päivä
Yksinäinen merimies


 Tällä kirjalla osallistun viime tingassa Ullan luetut kirjat -blogin New To You Reading Challengeen, sillä tämä on ensimmäinen elämäkertateos blogissani.

torstai 29. joulukuuta 2016

Päivitys Endgame-trilogiaan

Luin päätökseen James Freyn ja Nils Johnson-Sheltonin Endgame-trilogian. Käy kurkkaamassa tästä linkistä, mitä pidin kirjasta Endgame - Pelin säännöt.


maanantai 26. joulukuuta 2016

perjantai 23. joulukuuta 2016

Dysphoria-blogi vetäytyy joulun viettoon

Haluan toivottaa kaikille oikein hyvää ja rauhallista joulua!

Hyvää joulua kustantajille, jotka lähettävät minulle arvostelukappaleita! Hyvää joulua kirjailijoille ja suomentajille, jotka luotte minulle hämmästyttäviä, uusia lukuelämyksiä! Hyvää joulua kirjojen kuvittajille, jotka taiteilette ihastuttavia visuaalisia nautintoja kirjojen kansiin ja sivuille, taittajille, kustannustoimittajille, kaikille, jotka osallistutte kirjojen tekoon! Hyvää joulua Oulun kaupunginkirjastolle, jossa kiltisti hyväksytään lähes kaikki hankintapyyntöni ja toimitetaan varaukseni ripeästi varaushyllyyn! Hyvää joulua kirjabloggaajakollegoilleni, joilta saan paljon hyviä vinkkejä lukemiseen ja bloggaamiseen ja joiden kanssa on mukavaa olla tekemisissä. Me olemme hyvä blogiyhteisö!

Hyvää joulua erityisesti blogini ihanille lukijoille, jotka jaksatte myös kommentoida välillä postauksiani - ja myös kaikille niille, jotka eivät koskaan kommentoikaan. Toivottavasti saatte ihania kirjalahjoja ja ehditte lukea kirjoja joulun pyhinä. Nauttikaa läheisten seurasta ja hyvästä ruuasta, viettäkää oikein ihana joulu!

Palaan asiaan väliviikolla :)

tiistai 20. joulukuuta 2016

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Varpaat: Marko Hautala & Broci

Varpaat: Marko Hautala & Broci. Sarjakuva-albumi. Haamu 2016.

Perustuu Marko Hautalan novelliin "Varpaat", joka on julkaistu Valkoiset varpaat -kauhuantologiassa (Haamu 2015)

"Kriisiin ajautunut reppureissaajapariskunta päätyy ranskalaiseen pikkukylään. Majatalossa heidän pöytäänsä tunkeutuu mies, jolla on villi retkiehdotus muinaisiin luolastoihin, joihin ei virallisten oppaiden kanssa ole asiaa. Muukalainen nostaa pöydälle jalkansa, jossa on jäljellä vain isovarvas. Puuttuvien varpaiden arvoitus vie pariskunnan syvälle maan uumeniin, kylmän kiven ympäröimään pimeyteen.

Sarjakuvataiteilija Brocin ja kauhukirjailija Marko Hautalan yhteistyö kutsuu piinaavalle matkalle ihmismielen syvyyksiin."

Kirjatraileri: https://youtu.be/j6YfCqT6E7k

Oma arvio:

Olen pitkään harmitellut sitä, etten oikein osaa lukea sarjakuvia, vaikka ne kiehtovat minua visuaalisuuudellaan ja helppolukuisuudellaan. Olen huomannut kirjastotyössä ollessani ja muisten bloggauksia lukiessani, miten hienoja sarjakuvia on olemassa - mutta en vain osaa tarttua niihin. Toki Aku Ankat ovat tuttuja, Kati Kovácsin sarjakuvia luin nuorempana ystäväni suosituksesta sekä joitakin muita kokemuksia minulla on, mutta ne ovat jääneet hyvin vähäisiksi. Tämä Marko Hautalan ja Brocin sarjakuva-albumi Varpaat on siis ihan ensimmäinen sarjakuva laatuaan, jonka esittelen blogissani. Suonette anteeksi kokemattomuuteni, yritän kuitenkin saada aikaiseksi jotain rakentavaa tässä postauksessani.

Viime vuonna julkaistussa kauhuantologissa Valkoiset varpaat oli yksi novelli ylitse muiden, ja se oli mielestäni Marko Hautalan kammottava Varpaat. Niinpä innostuin heti, kun kuulin, että minulle ennestään tuntematon Broci on tehnyt siitä sarjakuvasovituksen. Kansikuva on mielestäni erittäin karmivan kutsuva ja houkuttelee lukijaa kammottavan tarinan pariin. Heti ensimmäisistä kuvasarjoista lähtien tarinan pariskunnan välisen kireyden aistii selvästi. Tummatukkaiseksi piirretty Nina on kärttyinen ja kova suustaan, kun taas Ninaa vanhempi Pete hiukan ymmällään tyttöystävänsä äkkipikaisuudesta. Peten ilme on enimmäkseen väsynyt. Epämääräinen luolareissu tulee heille kuin tilauksesta, mutta kuinka sattumanvaraista olikaan, että he törmäsivät juuri tähän varpaansa menettäneeseen oppaaseen? Tarinasta tulee mieleen Hostel-elokuvat, joissa myös pahaa-aavistamattomat turistit johdateltiin kauheuksien keskelle.



Pidän kovasti Brocin kynänjäljestä, joka on hyvin konstailematonta ja miellyttävää katsella. Ninan ilmeissä on välillä hiukan naiiveja piirteitä ja  Peten kasvoille on loihdittu hyvin onnistuneesti hämmennyksen ja epätoivon täyttämiä ilmeitä. Luolan pimeys ja ahdistava ahtaus välittyy kuvista kammottavan hyvin. Mustavalkoisuus toimii tämän tarinan kuvituksessa paremmin kuin mikään.



Tarina ei loppua kohti tuntunut minusta niin kammottavalta, kuin miltä se tuntui lukiessani Hautalan novellia. En saanut kuvista sitä samaa kauhun tunnelmaa, vaikka kuinka yritin eläytyä kuvien ja puhekuplatekstien mukana. Silti olen hyvin tyytyväinen Brocin sarjakuvasovitukseen ja hänen sarjakuviaan voisin lukea enemmänkin. Kävin tutustumassa hänen blogiinsa Broci's stuff blog, ja siellä on monenlaisia mielenkiintoisia taidonnäytteitä.

Sarjakuvien lukemiseen minun täytyy vielä harjaantua. Kirjaan verrattuna se on dynaamisempi tapa viedä tarinaan eteenpäin, ja välillä minua häiritsee se vauhti, millä tapahtumat etenevät. Minun  on myös vaikea tottua erilaisten äänien kuvailuun: "SPRUITS, PLIP, SMASH jne." Ne tuntuvat minusta jotenkin koomisilta, enkä osaa kuvitella niitä omassa mielessäni luonnollisen kuuloisiksi ääniksi. Tähänkin varmaan tottuisi, mitä enemmän sarjakuvia lukisi. Ehkäpä näette vielä lisää sarjakuvia blogissani tästedes.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Koska tämä oli ensimmäinen sarjakuva-arvioni, osallistun tällä Ullan luetut kirjat -blogin New To You Reading Challenge -lukuhaasteeseen.


Varpaat muissa blogeissa: 

Kirjapallon kirjablogi

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Sumu: Steinar Bragi

Sumu: Steinar Bragi. Suomentanut Tuomas Kauko. Like 2016.

Islanninkielinen alkuteos (2011): Hálendid

"Neljä nuorta aikuista on lomalla Islannissa, kun heidän jeeppinsä törmää sankassa sumussa mökin seinään keskellä ei mitään. Auto hajoaa ja mökin salaperäiset vanhukset tarjoavat matkalaisille yöpaikan. Puhelimet eivät löydä kenttää, seurueen koira katoaa ja selittämättömät tapahtumat alkavat horjuttaa matkalaisten mieltä. "

Oma arvio:

Tartuin hyvin odottavaisin mielin tähän kirjaan, sillä jo kirjan kansi ja tarina tuntuivat sopivan kammottavalta. Islantilaista kirjallisuutta en ole ikinä lukenut, joten siinäkin mielessä Sumu vaikutti tutustumisen arvoiselta teokselta.

Tarina alkaa siitä, kun Hrafn, Vigdis, Anna ja Egille ajelevat Islannin  erämailla ja leikkivät eräänlaista ajatusleikkiä niin innokkaasti, etteivät huomaa eksyneensä tieltä - asiaa ei helpota sumu, joka on laskeutunut heidän ylleen. Tapahtuu outoja asioita, joiden takia Egill loukkaantuu. Onnekseen nämä pariskunnat löytävät ränsistyneen maatilan, jota asuttaa Åsa ja hänen muistisairaudesta kärsivä miehensä. Jotain vanhukset tuntuvat salaavan, eikä heidän lainaansa auto toimi muutamaa metriä kauemmas, joten poispääsy tuntuu erityisen vaikealta. Talon liepeillä vierailee kaksi kettua ja keskellä erämaata on oudosti yksinäinen valopylväs. Tuntuu, että talo on salaisuuksia täynnä.

"...nelinkontin ja hävisi pimeyteen", Hrafn sanoi kuvaillen sitä, mitä oli nähnyt ikkunasta edellisenä iltana.
"Aha, aloit heti nähdä harhoja?"
"En minä kuvitellut mitään. Se laukkasi nelinkontin hietikolle ja hävisi."

Pidän siitä, miten kirjassa rakennetaan kauhun tunteita jättämällä paljon lukijan mielikuvituksen varaan. Taidokkaasti kauhu on mukana tarinan oudoissa sattumuksissa, välillä tunnelmassa. Kovasti minua kuitenkin tarinassa häiritsee henkilöt ja takaumat heidän elämästään. Egillin ja Hrafnin monivaiheinen ystävyys on täynnä katkeruutta, mikä kulminoituu kirjan loppuvaiheilla miesten riitaan. Annan seksiriippuvuus ja menneisyyden kertaus tuntuu myös jotenkin tarinaan kuulumattomalta. Tuntuu, että lukija yritetään päästää henkilöihin syvälle, mutta minusta kaikki henkilöt jäivät irrallisiksi.

---Hän luki uudestaan alimmalla rivillä olevat sanat: "Sillä ei ole sielua." Lause oli alleviivattu kahdesti.
---Millä ei ole sielua?

Välillä kirjan outo tunnelma toi, ihan pienien hetkien ajan vain, mieleen Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian maailman. Twinpeaksimäisyyttä en oikeastaan tunnistanut kirjasta, vaikka kannessa siihen viitattiinkin. Sumun kauhukuvauksessa on kuitenkin mielestäni hiukan  uuskumman vaikutteita, ja etenkin loppua kohti tarina onnistui säikäyttämään minut. Loppu jättää sopivasti kaiken avoimeksi eikä lukijalle paljastata koskaan ihan täysin, mistä oli kysymys.

Arvosana 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle

Osallistun samalla tällä kirjalla Ullan Luetut Kirjat -blogin New to You Reading Challenge -haasteeseen, sillä luin ensimmäistä kertaa islantilaisen kirjailijan kirjoittaman kirjan.

Sumu muissa blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin
Kirjataivas
Kirjavaras Rere
Evarian kirjahylly

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Kirjabloggaajien joulukalenterin 11. luukku: Tonttu Toljanteri ja joulupukin salainen tehtävä

Hyvää joulun odotusta ja kolmatta adventtisunnuntaita kaikille!

 Osallistun tänä vuonna kirjabloggaajien joulukalenterin tekemiseen ja päätin esitellä teille ihastuttavan, uutukaisen joulukalenterikirjan. Luimme sen yhdessä 8-vuotiaan tyttäreni kanssa. Sitä olisi ollut luonnollisesti tarkoitus lukea yksi luku päivässä jouluaattoon saakka, mutta  luimme kirjan hiukan nopeammassa tahdissa.

Eilen Jassu esitteli Hurja Hassu Lukija -blogissaan meille  kirjahyllyn joulutuunausvinkkejä, ja huomenna on vuorossa Annelin Kirjoissa -blogi.

Vielä ei ole myöhäistä alkaa seurata kirjabloggaajien joulukalenteria, joten käypäs katsomassa Hyllytontun höpinöitä -blogissa koko listaa, niin selviää, missä blogissa on joulukalenteripostaus minäkin päivänä.

***************************************

Tonttu Toljanteri ja joulupukin salainen tehtävä: Annukka Kiuru. Kuvittanut Sirkku Linnea. Lasten kertomus. 144 sivua. Minerva 2016.


"Tonttu Toljanteri esiintyi ensi kerran Yleisradion joulukalenterissa vuonna 1998. Suuren suosionsa siivittämänä tonttu jatkoi seikkailujaan kuudessa eri joulukalenterissa, kahdessa kymmenosaisessa sarjassa sekä tv-elokuvassa. Jaksoja on esitetty toiveuusintoina ja myyntiin niistä on tehty useita DVD-levyjä.

Nyt lasten ja vanhempien yhteiseksi iloksi Tonttu Toljanteri seikkailee myös kirjan sivuilla tuoden jännitystä, hauskuutta ja lämpöä joulun odotukseen. Jokaiselle päivälle joulukuun ensimmäisestä jouluaattoon on kirjassa oma seikkailunsa.

On joulukuu. Tontut kulkevat kylissä ja kaupungeissa ja piiloissaan partioivat. He muistiin merkitsevät ja pukille raportoivat kunkin hyvät ja huonommatkin työt.
Mitä tapahtuu, kun kommelluksille altis Tonttu Toljanteri saa tuon salaisen tehtävän? Monenlaista hämminkiähän siitä syntyy. Ei ole annettu tontulle malttia ja harkintaa, joiden avulla pysytellä hiljaa piilossa, mutta hyvää sydäntä senkin edestä. Sillä Toljanteri ratkaisee monta pulmaa. Suurin niistä liittyy joulupukin lahjakonttiin ja kiellettyjen lelujen kirstuun.

Sirkku Linnea on kuvituksellaan tavoittanut oivallisesti tv:stä tutun Tonttu Toljanterin hahmon sekä koko tv-sarjan hengen, joka varmasti ilahduttaa yhtä lailla uutta lukijaa kuin vanhaa tv-sarjan fania."

Oma arvio:

Pidimme kovasti Tonttu Toljanterin seikkailuista, vaikka emme ole erityisesti TV-sarjasta välittäneet. Tyttäreni luonnehtii kirjaa jännittäväksi, hauskaksi ja kiinnostavaksi. Sirkku Linnean kuvitukset ovat pehmeän kauniita, vaikka tyttöni olisi halunnut niitä olevan hiukan enemmän.

Jokaiselle päivälle on noin kolmen aukeaman mittainen tarina, jonka lapsi jaksaa kuunnella vaihtelevasti. Meidän seitsemänvuotias poika kyllästyi heti alkuunsa, mutta tyttö halusi  kuulla kerralla monta tarinaa peräkkäin. Tarinoiden punaisena lankana oli selvittää, tulisiko Joulupukin kontti aattoon mennessä täyteen. Lisäksi tarinoissa sivuttiin monia tärkeitä teemoja: rehellisyyttä, pettymystä, kateutta, liiallista varovaisuutta, ylpeyttä, lupausten pitämistä jne. 

Tämän  eli 11. päivän tarinassa Toljanteri selvittää Irmelin puolesta ennennäkemätöntä tapausta, sillä lelutarkastamon Irmeli on nähnyt jonkun pikkuotuksen hiippailevan lelutarkastamon liepeillä. Tonttutyttö Juuliksihan se lopulta paljastuu.



Tyttäreni mieleen jäi erityisesti tarina, jossa Toljanteri ja Ylermi päättävät testata rattikelkkaa todistaakseen Irmelille, ettei se ole vaarallinen. Irmeliä tietenkin pelottaa suunnattomasti, kun tontut laskevat hurjaa vauhtia. Lisäksi mieleen jäi tarina, jossa Ylermi kaataa vahingossa rosolliin vadelmavaahtoa, eikä heti tunnusta, mutta tulee sitten katumapäälle ja pyytää anteeksi. Tämä oli tyttöni mielestä erityisen mukavaa. 

"Neljä yötä jouluun ja kontti oli yhä tyhjä, pehmeitä paketteja vain". Näin luonnehti tyttäreni kirjan tympeintä puolta. Häntä myös kismitti kovasti se, kun Toljanteri ei osannut vakoilla näkymättömissä, vaan aina huusi jotain ja paljastui piilopaikastaan.

Kirjassa on monenlaisia hauskoja hahmoja, joista esittelemme muutaman: 


Tonttu Toljanteri on sympaattinen, hiukan hupsu ja erittäin sydämellinen hahmo. Hän on tyttäreni lempihahmo,  "koska se oli vaan mukava." 

Viänäsestä hän myös piti kovasti, tuosta kivasti savoa viäntävästä partiotontusta. Kun Viänänen loukkaa olkapäänsä, joutuu hän jäämään Tonttulaan hiukan pidemmäksi aikaa, mutta hänestä ja Toljanterista tulee tuona aikana kelpo ystävykset.




Tiukkapipoinen Irmeli, virallinen lelutarkastaja, aiheuttaa Toljanterille harmia, sillä hänen laadunvalvonnastaan ei tunnu pääsevän mikään lelu läpi!  Tyttäreni ei pitänyt Irmelistä alkuunkaan juuri tästä syystä, sillä hän takavarikoi jopa rattikelkan vaarallisuutensa takia salaiseen kirstuun. Myös jouluturtut ovat Irmelin mielestä vaarallisia, onhan niissä ihan liian kuuma hillo. Toljanteri ja Juuli-tonttu ovat melko varmoja, että syynä joulukontin tyhjyyteen on juuri Irmeli ja hänen liian tarkat vaatimuksensa.



 Lääkäritonttu Lettu on Toljanterin rakkauden kohde. Harmiksemme Lettu ei saa kovinkaan suurta roolia kirjassa, vaikka hän toisinaan pistäytyy kihertämässä Toljanterille tai hoitamassa potilaitaan.



Ainoat tonttulapset kirjassa ovat Inkeri ja Eevertti. He ovat hauskoja ja eloisia lapsia, jotka leikkivät pihalla hippaa tai rakentelevat lumiukkoja.



Tarinan alkuvaiheilla Korvatunturille saapuu uusi leipuritonttu, Ylermi, joka hämmästyttää muita taidoillaan - ja ylimielisyydellään. Pikku hiljaa kovan kuoren alta alkaa paljastua ihan tavallinen tonttu.



Tonttu Toljanteri ja joulupukin salainen tehtävä on takuulla viihdyttävä joulukalenterikirja, josta ei puutu hauskoja tilanteita, joulun odotuksen tunnelmaa ja hupaisia sattumuksia. Kirjaa suositellaan 4-10-vuotiaille, joskin tyttäreni mielestä se sopii kahdeksasta vuodesta eteenpäin, sekä tytöille että pojille yhtä paljon.

Tyttäreni arvosana on 5, minä annan arvosanan 4,5,

Yhteisarvosanamme 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, jouluinen kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Lina)
Lastenkulttuuriblogi Pienten taikapiiri

torstai 8. joulukuuta 2016

maanantai 5. joulukuuta 2016

Emeliina ja laulavan koiran tapaus: Tittamari Marttinen

Emeliina ja laulavan koiran tapaus: Tittamari Marttinen. Kuvittanyt Lotta Kauppi. 114 sivua. Lastenkertomus. Lasten Keskus 2016.



"Emeliina on vauhdikas ja hyväsydäminen tyttö, joka auttaa mielellään toisia, mutta joutuu usein itse kiipeliin. Kiperän tilanteen koittaessa Emeliinalla on erityisiä taitoja ja voimia, joilla hän saa asiat ratkaistua parhain päin. Toisinaan supersankarityttö saa esineet leijumaan ja välillä osata lukea myös ajatuksia!

Emeliinan luokkakaveri Ronja saa lahjaksi espanjalaisen löytökoiran, joka ei olekaan mikä tahansa koira - se osaa laulaa! Emeliinan supertaitoja tarvitaan toden teolla, kun koiranpentu katoaa juuri ennen tärkeää esiintymistä. Ehkä se on saanut hulinasta tarpeekseen!
Kirja juuri lukemaan oppineille."

Oma arvio:

Luimme tämän yhdessä 8-vuotiaan tyttäreni kanssa.

Emeliina on mielestäni nykyajan Peppi Pitkätossu, joka osaa liikutella tavaroita ajatuksen voimalla - välillä paremmalla, välillä kehnommalla menestyksellä. Hänen parhaat ystävänsä ovat Minna-mummi (jolta hän on perinyt tavaroidenleijuttamistaitonsa) ja Antti-niminen poika. Minna-mummi on hiukan epätavallinen mummo, sillä Emeliinan sanojen mukaan hän on lapsellisempi kuin hän.  Emeliinan vanhemmista ei mainita tarinassa mitään, mutta mummonsa luona hän ei ainakaan asu, sillä hänen mainitaan olevan vain yökylässä.

Emeliina ja Antti tutustuvat koulun uuteen tyttöön, Ronjaan, joka näyttää heille salaperäisen piilopaikkansa, kellotornissa olevan huoneen. Ronja saa koiran nimeltä Teppo, josta paljastuu hämmästyttävä kyky: kuten kirjan nimestäkin voi päätellä, koira osaa laulaa. Harmikseni tämän laulavan koiran rooli jää kirjassa muiden tapahtumien varjoon.


Kirjassa tapahtuu monenlaista: Emeliina ja Antti vierailevat yksinäisyydestä kärsivän elokuvatähti Sara Wangin luona, osallistuvat kirjeenkirjoituskilpailuun, etsivät äkäluonteisen Maria-kauppiaan Riku-poikaa teatterin puvustamosta. Kaikki kääntyy tietenkin parhain päin ja kaikki kirjan henkilöt ovat lopussa tyytyväisia. Kirja on lohdullinen ja kertoo siitä, miten kanssaihmisistä täytyy välittää, olivat he sitten yksinäisiä tai hiukan kiukkuisia luonteeltaan. Paha saa myös palkkansa, kun eläinkauppias Kultanen jää kiinni vilpistä.

Tyttäreni mieleen jäi kirjasta erityisesti  Tepon laulaminen ja se, kuinka hassulta Riku näytti teatterin puvustamosta napattu hattu päässään. Henkilöistä Ronja oli kiinnostavin, "koska sillä oli kivanvärinen tukka ja koska se oli vasta muuttanut." Riku-poika oli kuulemma söpö ja tykkäsi kovasti Teposta. Itse tarina tuntui tyttärestäni hauskalta ja kiinnostavalta. Kirjan kuvia oli kuulemma tarpeeksi ja ne olivät hänestä värikkäitä, hauskoja ja hiukan epätarkkoja. Minunkin mielestäni Lotta Kaupin tekemistä kuvista välittyy hauskuus.



Kaapo Kultasesta eli epärehellisestä eläinkauppiaasta tyttäreni ei erityisesti välittänyt, samoin kuin leipuri Oivasta. Kirjan loppu miellytti häntä vähän ja jos hän saisi keksiä tarinalle jatkoa, päähenkilöt eli Ronja, Emeliina ja Antti olisivat menneet takaisin kellotorniin ja hypänneet sieltä alas laskuvarjoilla. teppo olisi ollut Ronjan sylissä hypyn aikana. Hieman siis ekstremeä tyttäreni olisi selvästi kaivannut loppuun.

Tyttäreni suosittelisi kirjaa oman ikäisilleen ja vanhemmille, yhtä lailla sekä tytöille että pojille. Hän haluaa mieluusti lukea kirjan vielä joskus uudestaan. Iloksemme tämä kirja on uuden kirjasarjan alku, eli saamme jatkossakin lukea supersankari Emeliinan seikkailuista!

Tyttäreni arvosana kirjalle 4, minun oma arvosanani 3,5 eli

Yhteisarvosanamme 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajan!

Emeliina ja laulavan koiran tapaus muissa blogeissa:

Lukutoukan kulttuuriblogi


tiistai 29. marraskuuta 2016

Sotapuiston perikato: George Saunders

Sotapuiston perikato: George Saunders. Suomentanut Markku Päkkilä. Novellikokoelma. Siltala 2016

Englanninkielinen alkuteos (1996): CivilWarLand in Bad Decline

"George Saundersin esikoisteos Sotapuiston perikato ilmestyi 1996 ja nosti hänet yhdellä iskulla amerikkalaiskertojien eturiviin. Teoksen novelleissa kuuluu vahva ja autenttinen ääni: erehtymättömän tyylitajuinen, roisin hauska, synkän satiirinen. Sen tyylirekisteri sieppaa kaiken: teknopuheen, businesskielen, psykologisen lässytyksen, absurdin slangin ja vilpittömän hölötyksen, joista sekoittuu väärentämätön Saunders-soundi.Sotapuiston perikadossa George Saunders on luonut surrealistisen, omituisen vakuuttavan kuvan kaiken aikaa kehkeytyvästä painajaismaisesta tulevaisuudesta."

Novellit:

Sotapuiston perikato
Isabelle
Aallontekijä alamäessä
200-kiloinen toimitusjohtaja
Muistoja rouva Schwartzille
Sorretun Maryn kovan onnen terrorikampanja
Runsaudenmaa

Oma arvio:

Hyvin omalaatuisia teemapuistoja ja työpaikkoja,  epämuodostuneita ihmispoloja, tympeitä naisystäviä ja tökeröitä pomoja ja ihmisten epätoivoisia tekoja. Näin voisin kiteyttää tämän Saundersin esikoisteoksen, joka on tyyliltään hyvin samantyyppistä kuin viime vuonna 2015 suomeksi ilmestynyt Joulukuun kymmenes: kieli on huvittavalla tavalla epäkorrektin rajoilla, kerronta suorasukaista ja aiheet niin erikoislaatuisia, että joutuu vähän väliä kyselemään itseltään: "mitä minä juuri luin?"

Kokoelman aloittaa kirjan niminovelli Sotapuiston perikato, joka on yksi dystopisia teemapuistoja esittelevistä novelleista. Tarinan päähenkilö on yksi Sotapuiston työntekijöistä, joka saa esimieheltään tehtävän keksiä keinoja väkivaltaisten jengien hyökkäyksien lopettamiseksi. Ikävä kyllä kaikki ei mene suunnitelmien mukaan ja kaiken huipuksi päähenkilön törkysuinen vaimo saa tarpeekseen ja tekee tympeän ratkaisun.

Lyhyehkö novelli Isabelle on eriskummallinen tarina Ristihuuli-nimisestä yksinhuoltajamiehestä ja hänen epämuodostuneesta tyttärestään Isabellestä, jota kutsutaan Luuttomaksi. Tämä tarina ei ehkä ollut henkilökohtainen suosikkini.

Aallontekijä alamäessä esittelee jälleen uudenlaisen teemapuiston, Harhautuneiden nunnien keskuksen. Tarinan kertojana on mies, jonka tehtävänä on huolehtia keinotekoisesta joesta ja sen aallokoista. Miehen naisystävä Simone työskentelee myös Harhautuneiden nunnien keskuksessa, ja kertojan harmiksi heidän vastenmielinen pomonsa Leon on iskenyt silmänsä tähän. Lopun voi melkein arvatakin.

Ajotiellä Simone kysyy, päivitinkö ruokatunnilla ansioluetteloni.
En, minä sanon. piti hoitaa paha pH-ongelma.
Samapa tuo, Simone sanoi. Sen kun teet aaltoja loppuikäsi.

200-kiloinen toimitusjohtaja on yksi suosikeistani: surkuhupainen tarina ylipainoisesta miehestä, jota kiusataan työpaikallaan Humaaneissa pesukarhuratkaisuissa. Yritys lupaa asiakkailleen pyydystää pesukarhut heidän pihoiltaan ja vapauttaa ne luontoon, mutta todellisuus on täysin eri - pesukarhut poltetaan isossa montussa. Kaikki alkaa mennä poskelleen, kun joku saa vihiä yrityksen hämäristä hommista. Kertoja saa hetken maistaa johtajan suosiota, mutta loppu on Saundersin tyyliin karu ja onneton.

Laskujen kirjoittamisen jälkeen syön pekaaniviinerin. Tai itse asiassa kaksi. Kun Claude tulee toimistolle hautaamisesta rähjääntyneenä ja näkee minut välipalan ääressä hänen on pakko huomauttaa että minulla on lisämakkaroita jopa lisämakkaroissa. Se on totta mutta minusta ei silti ole kilttiä huomautella sellaisesta.

Muistoja rouva Schwartzille esittelee dystopisen ajanviettofirman, jossa asiakkaat voivat käyttää viihdykkenään eräänlaisia simulaattoreita, moduuleita. Kertojana toimii tällaisen moduuliputiikin pitäjä, joka on laajentanut toimintaansa yhteistyöhön Vanhainavun kanssa ja vierailee säännöllisesti rouva Ken Scwartzin luona tarjoamassa hänelle simulaatioita piristykseksi. Ikävien tapahtumien kautta kertoja tulee varastaneeksi erään tyypin muistot sota-ajoilta, ja hän keksii siirtää niitä simulaatioina koululaisille. Tästä tulee suurmenestys.

Sorretun Maryn  kovan onnen kampanja esittelee eräänlaisen oppimiskeskuksen, jonka omituisena vetonaulana on pleksilasivatsainen lehmä. Ikävä kyllä lehmät eivät yleensä kauaa elä pleksivatsaisena. Päähenkilönä ja kertojana tarinassa on keskuksen työntekijä, 92-vuotias Mary, joka päättää tehdä lopun lehmien rääkkäämisestä, vaikka se koituisi hänen kohtalokseen.

Viimeinen ja kaikista pisin novelli on Runsaudenmaa, seikkailuhenkinen tarina koppurajalkaisen Colen vaiheista  Runsaudenmaa-teemapuistossa ja ajasta sieltä karkaamisen jälkeen. Hänen sisarensa Connie, joka on myös viallinen, menee naimisiin Corbett-nimisen miehen kanssa ja pääsee ulos Runsaudenmaasta. Cole pelkää, että sisar on huonoissa käsissä ja päättää lähteä etsimään tätä. Matkalla hän kohtaa monenlaisia vastoinkäymisiä, joita ei helpota lainkaan se, että hänet on syntymästään saakka luokiteltu viallisiin, joilla ei ole kummoista ihmisarvoa. Tämä kummallistakin kummalisempi tarina on omiaan päättämään Saundersin novellikokoelman.

"Tuollaiset jalat merkitsevät sinut vialliseksi aina ja ikuisesti", hän sanoo. "Vaikka onnistuisitkin pääsemään eroon viallisen rannekkeesta, nuo epämuodostuneet jalat kuuluttavat joka puunlatvasta suureen ääneen sinun surullista tilannettasi, millä tarkoitan sitä että maamme länsiosassa tuollainen mies voidaan kirjaimellisesti ostaa orjaksi. meneekö jakeluun? Onko tällä ajatuksella mitään painoarvoa sinun minäkuvassasi?"

Kokoelmasta jäi minulle jälkimauksi pienoinen pettymys, sillä tarinat eivät mielestäni yltäneet samalle tasolle kuin Joulukuun kymmenes -kokoelmassa. Olin kuitenkin hyvin viihdytetty useimpien nerokkaan kummallisten ja törkyhupaisten tarinoiden  parissa.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Osallistun tällä kirjalla Novellihaasteeseen, jota emännöi Omppu Martin blogissaan Reader, why did i marry him. 

Sotapuiston perikato muissa blogeissa:

Reader, why did i marry him?
Opus eka

Samantyylistä luettavaa:

George Saunders: Joulukuun kymmenes
Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja


 

perjantai 25. marraskuuta 2016

Suomen lasten Suomi: Kirsti Manninen ja Carlos da Cruz

Suomen lasten Suomi: Kirsti Manninen ja Carlos da Cruz. Lasten tietokirja. 223 sivua. Otava 2016.



"Lähde kaikkien aikojen kiertomatkalle! Mikä tekee Suomesta Suomen? Millaisia me suomalaiset olemme? Mistä kaikkialta tulemme?

Katsele tuhansien järvien maata ulkosuomalaisen nuoren silmin! Jokaisen maakunnan ominaispiirteissä ja perinteissä riittää ihmeteltävää. Tutuiksi tulevat myös vähemmistöt, kuten tataarit, romanit ja somalit. Suomalaisuuden juuria ja nykyisyyttä tarkastellaan kiinnostavasti historian merkkipaalujen, tieteen ja taiteen huippujen sekä urheilusaavutusten valossa. Populaarikulttuuriakaan ei unohdeta.

Runsas tietoaines ja valloittavat kuvat kulkevat sulavasti rinta rinnan. Puhekuplien hauskoista repliikeistä saa tuntumaa suomen kielen murteisiin."

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan yhdessä kohta seitsemänvuotiaan, eskari-ikäisen poikani kanssa.

Suomen lasten Suomi vastaa moniin kysymyksiin, joita poikani on omasta kotimaastaan minulle vuosien saatossa esittänyt. Kirja opetti myös minulle paljon uutta. Olen oikein tyytyväinen, miten monipuolisesti se esittelee Suomea ja suomalaisuutta. Jokainen kotimaamme kolkka käydään läpi, aloittaen Lapista ja saamelaisista ja edeten siitä askel kerrallaan kohti Suomen eteläisiä osia ja Ahvenanmaata. Jokaiseen maakuntaan liittyviä erikoispiirteitä tulee esiin, niin historiaa, elinkeinoja, murrepiirteitä, merkittäviä henkilöitä (olen otettu kirjailijoiden määrästä), kansanuskomuksia, perinteitä, taidetta, käsityöläiskulttuuria ja paljon muuta. Kaikki tietenkin lapsia kiinnostavalla tavalla, mutta kuitenkin perusteellisesti. 


Carlos da Cruzin piirtämät hauskat henkilöhahmot esittelevät suomalaissukuisille amerikkalaissisaruksille, Johnille ja Jennylle, Suomea ja sen erikoisuuksia. Kirjassa on ihan valtavasti luettavaa ja katsottavaa, ja meillä meni tässä kyllä monen monituista iltaa. 


Poikani mielestä kirja on hauska, hupsu ja välillä hiukan tylsä. Huomasin, etteivät häntä kiinnostaneet kovin pitkät kuvailut esimerkiksi historiallisista tapahtumista. Tiernapoikien esittely jäi mukavana hänen mieleensä, "koska ne on oululaisia". Kuvia on pojan mielestä tarpeeksi ja ne ovat värikkäitä, hauskoja mutta siinä mielessä tylsiä, koska henkilöhahmoissa ei ole jääkiekkoilijaa. Henkilöillä on kaikilla jokin harrastus, ja tämä kiinnosti poikaa erityisesti. Hänen suosikkihenkilönsä on Atik Samaletdin, jalkapalloilija Järvenpäästä - luonnollisesti siitä syytä, että hänkin pelaa jalkapalloa.

Poikaani harmitti, koska kirja oli hänen mielestään liian lyhyt. Välillä hän ei myöskään pitänyt kaikista jutuista, mutta se on kyllä ymmärrettävää, kun teoksessa on tietoa tosi paljon. Hänen mielestään kirja voisi sopia paremmin häntä nuoremmille ja vain pojille, koska henkilöinä on enemmän "poikatyyppejä". Kysyttäessä, haluaisiko hän lukea kirjan joskus uudelleen, hän vastasi: "Voisim mää lukia!"

Minusta kirjassa on ihan mahtavasti tietoa ja voisin kuvitella, että hieman poikaani vanhemmat voisivat kiinnostua kuuntelemaan vielä hieman tarkemmin. Toisaalta tietokirjaa ei ole tarkoituskaan lukea yhtäjaksoisesti kannesta kanteen, vaan sen on tarkoitus toimia hakuteoksena ja sitä voi selailla sivun kerrallaan. Poikaani näytti kiinnostavan erityisesti erilaisten urheilulajien, erityisesti jääkiekon, kehittyminen Suomessa  sekä kirjan henkilöhahmojen vuoropuhelut, Ahvenanmaa (koska olimme siellä kesällä), oma kotoinen Oulumme, jouluperinteet (ja erityisesti kekripukki) sekä romaaneista kertovat kokonaista kolme aukeamaa. Mielestäni tämä oli hieno asia, sillä poikani on kysellyt paljon romaaneista, ja nyt saimme paljon tietoa heidän taustastaan ja kulttuuristaan.



Poikani antama arvosana on 4, minä annan arvosanan 4,5

Yhteisarvosanaksi kirja saa siis meiltä 4+


Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Suomen lasten Suomi muissa blogeissa:

Sininen keskitie

Mrs. Eriksson's Room

Tänään on kaunis päivä


tiistai 22. marraskuuta 2016

Kirjakevät 2017

Taas on se riemullinen vaihe, kun useilta kustantajilta alkaa ilmestyä ensi kevään kirjaluetteloita.  Kirjafriikki ei voi kuin hihkua innosta selaillessan noita esitteitä ja merkitessään ylös, mitä kaikkea kevään lukulistalle pääseekään. Listasta tulee taas pitkä. Opiskellakin pitäisi ehtiä, mutta kun en voi vastustaa kiusausta...

Minulla on ollut tapana tehdä kauden lopussa postaus, jossa esittelen seuraavan kauden kiinnostavimpia kirjoja ja kirjoista tehtyjä elokuvia. Tänä vuonna ajattelin jättää tämän laajemman listauksen tekemättä, mutta blogini vasempaan sivupalkkiin alkaa tupsahdella minua kiehtovia kirjoja sitä mukaa, kun saan niitä bongattua katalogeista ja kustantajien nettisivuilta. Katse siis rohkeasti vasempaan. Listalta löytyy niin nuorten-, lasten- kuin aikuistenkin kirjallisuutta, sekä muutama tietokirjakin. Pääpainoni ensi kevään lukemisissa on edelleen nuortenkirjoissa, ja niistä suosin tietenkin fantasiaa ja scifiä.



Mikään ei ilahduta lukijaa niin paljon, kuin huomata, että johonkin kirjasarjaan on tulossa jatkoa keväällä. Erityisen innoissani olen Victoria Aveyardin Hopea-sarjan jatko-osasta Lasinen miekka (Aula&co), Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogian toisesta osasta Kajo (Myllylahti) sekä K.K. Alongin Kevätuhrit-trilogian toisesta osasta Ansassa (Otava).

Uusia sarjoja on myös alkamassa: Sini Helmisen urbaanin fantasian Väkiveriset-sarja alkaa osalla Kaarnan kätkössä (Myllylahti), Sylvain Neuvelin Themis files -niminen scifisarja alkaa osalla Uinuvat jättiläiset (Like) ja Gena Showalterin mielenkiintoinen, nuorten aikuisten fantasiatyylinen Tiimalasi-sarja alkaa samannimisellä avausosalla Tiimalasi - Elämä alkaa kuoleman jälkeen (HarperCollins Nordic).

Mukavia lastenkirjoja on taas tulossa, kuten Johanna Venhon Opossumi repussa (WSOY), Ali Benjaminin Mitä sain tietää meduusoista (Otava) sekä Henna Helmi Heinosen ja Reetta Niemensivun Nellyn uudet kuviot, joka aloittaa uuden Ice Love -sarjan (Tammi).

Lempikirjasarjani Outolinnun kirjoittajalta, Veronica Rothilta ilmestyy nuorille aikuisille suunnattu tieteisfantasia Viillot (Otava). Rosa Meriläinen ja Sanna Seiko Salo kirjoittavat kuukautisista kirjassa Ne - kuukautiskirja (Karisto). Toisen lempikirjasarjani Twilightin kirjoittajalta Stephenie Meyeriltä taas tulee todellinen yllätys, aikuisille suunnattu jännityskirja Kemisti (Otava).

Tässä hiukan osviittaa siitä, mitä ensi kevät tulee tuomaan tullessaan. Vielä ei ole selvillä kaikkien kustantajien julkaisut, joten lisää hyvää on ehkä tulossa sivupalkkiini. Nyt siis katse vasempaan.

Mitä sinä odotat ensi kirjakeväältä? Tuliko yllätyksiä tai pettymyksiä?

perjantai 18. marraskuuta 2016

Carry On. The Rise and Fall of Simon Snow: Rainbow Rowell.

Carry On. The Rise and Fall of Simon Snow: Rainbow Rowell. Macmillan 2015. Ei suomennettu.


"Simon Snow is the worst chosen one who's ever been chosen

That's what his roommate, Baz, says. And Baz might be evil and a vampire and a complete git, but he's probably right.

Half the time Simon can't even make his wand work, and the other half, he sets something on fire. His mentor's avoiding him, his girlfriend broke up with him, and there's a magic-eating monster running around wearing Simon's face. Baz would be having a field day with all this, if he were here - it's their last year at Watford School of Magicks, and Simon's infuriating nemesis didn't even bother to show up.

Carry On is a love letter to love stories and the power of words - to every 'chosen one' who ever had more on their mind than saving the world..."

Oma arvio:

Ihastuin Rainbow Rowellin Eleanor & Park -kirjaan, joten kun huomasin tämän Rowellin viidennen teoksen olevan kirjastomme valikoimissa, laitoin sen heti varaukseen. Yllätykseni oli melkoinen aloittaessani tämän lukemisen: sama Rowellin sydämellisen hauska tapa kirjoittaa, mutta aihepiiri ja tyylilaji on ihan eri. Nyt seikkaillaan Watford-nimisessä velhojen sisäoppilaitoksessa Harry Potter -tyyliin, mutta pilke silmäkulmassa - ja ilman huispauksia. Päähenkilöt ovat 16-vuotiaita, viimeistä vuottaan opiskelevia nuoria.

En ole lukenut muita Rowellin teoksia, mutta sain selville kirjailijan loppuhuomautuksista, että Watford ja sen keskeisimmät henkilöt ovat tulleet tutuksi hänen Fangirl-nimisessä romaanissaan, jossa päähenkilö oli Simon Snow -nimisen (kuvitteellisen) kirjasarjan suuri fani ja fan-fictionin kirjoittaja. Simon Snow on siis fiktiivis-fiktiivinen hahmo.


Harry Potter -vaikutteita kirjasta löytyy monia. Simon ei tiedä, ketkä ovat hänen vanhempiaan. Watfordin Ylin Velho, Mage, on hänen läheisin aikuinen, joka vain tuppaa olemaan melko etäinen ja saavuttamaton henkilö, eikä häntä usein Watfordissa näe. Hänestä minulle tulee mieleen Pottereiden Kalkaros. Simonin paras ystävä on räväkkä Penelope,  joka on taitava loitsuissa - mitä Simon taas ei ole. Simon on Valittu (Chosen One), ja hänestä kaavaillaan seuraavaa Ylintä Velhoa (The Greatest Mage), sillä hänellä on erikoislaatuista voimaa sisällään. Simonia ja samalla koko taikuuden valtakuntaa vainoaa eräänlainen paha henki, The Insidious Humdrum, joka on alkanut imeä taikaa ympäri maailmaa. Velhopiireissä puhutaan suuren sodan uhasta. Tapahtumat ovat lähteneet menemään huonoon suuntaan siitä asti, kun vampyyrit hyökkäsivät synnytysosastolle ja tappoivat siinä rytäkässä entisen suurvelhon, Bazin äidin. Samalla pieni Baz sai pureman ja muuttui vampyyriksi.

The Humdrum has been attacking Watford as long as I've been here. He sends Dark creatures. He hides from us.  He leaves a trail of dead spots in the magickal atmosphere.

Baz on Simonin arvaamaton ja karismaattinen huonetoveri,  joka yrittää saada Simonin hengiltä joka käänteessä. Huonetovereita suojaa kuitenkin erikoinen taika, etteivät he voi satuttaa toisiaan huoneessaan. Nyt tuo Simonin kiusankappale jättää kuitenkin ilmestymättä viimeisellä lukukaudelle, eikä Simon saa asiaa mielestään. Hän on päättänyt etsiä Bazin, vaikka hänen ystävänsä vastustelevat, eikä Ylin Velhokaan tunnu olevan kiinnostunut asiasta. Kun Baz viimein palaa takaisin, hän on vaitonainen siitä, missä hän on ollut. Simon ja Baz solmivat erinäisten sattumien kautta sopimuksen, että jos Simon auttaa Bazia selvittämään äitinsä murhaajan, tämä ei yritä vahingoittaa Simonia.


 Simon on hämillään tavatessaan tyttöystävänsä Agathan kesäloman jälkeen. He lähtivät lomilleen hankalissa merkeissä, koska Simon yllätti tyttöystävänsä ja Bazin metsästä pitelemästä toisiaan kädestä. Kaikki on Simonille yhtä epätietoisuutta ja hämmennystä, eikä asiaa helpota se, että Agatha päättää heti lukukauden alussa panna heidän välinsä poikki. Pennyn lisäksi Simonille tärkeä tuki ja turva on Ebby, tunneherkkä nainen joka on luopunut taikuudestaan ja paimentaa vuohia Watfordin mailla - ja asustelee pienessä mökissään, ihan kuten  Harry Pottereissa. Ebby tulee kertoneeksi Simonille ratkaisevan vihjeen, joka edesauttaa murjaajan löytämiseen.


(Jos et halua tietää oleellista paljastusta juonesta, jätä lukematta seuraavat pari kappaletta. Minun on vaikea olla paljastamatta tätä seikkaa, koska haluan korostaa sitä, miten paljon pidin kyseisestä juonikuviosta.)

Simonin ja Bazin yhteistyö muuttaa muotoaan  syvällisempään suuntaan ja yhtäkkiä Simon joutuu miettimään myös seksuaalista suuntautumistaan. Bazille kaikki on ollut päivänselvää jo kauan sitten, mutta Simonin täytyy kuulostella itseään. Simonin ja Bazin romanssi on parasta, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Heidän tunteiden syttymisensä on melko ennalta arvattavaa, sillä kirjassa annetaan siihen vinkkiä melko varhain Bazin paluun jälkeen, mutta juuri heidän ensimmäisen suudelman odotuksessa on niin ihana elää mukana. Heidän suhteensa alku on haparoivaa, mutta toisaalta suorapuheista ja määrätietoista. Olin ihan sydän sykkyrällä onnesta lukiessani heidän epävarmasta romanssin alkutaipaleesta.

"I've been thinking." I say, "if we're going to do this, you have to start calling me by my name."
I don't know why this seems important. Just - if we're going to walk into a vampire den together, it seems like we need to get past some of this stuff and actually be allies.
"Snow is your name," Baz says. "Possibly. Who named you, anyway?"


Kirjassa on myös aistittavissa vaikutteita Stephenie Meyersin Twilight-saagasta, kuten kirjan loppukohtaus tanssiaisissa, joissa Simon ja Baz keskustelevat intiimisti suhteensa jatkosta tanssiessaan ensimmäistä kertaa kaikkien nähden -  eikä Simon osaa tietenkään tanssia (vrt. Twilightin Bella).

Simon on ihanan sympaattinen henkilöhahmo; hiukan eksyksissä oleva, paikkaansa etsivä poika. Baz on taas - no, hän on omalla ylimielisellä tyylillään vastustamaton. Penelope on minun suosikkini: mutkaton, rohkea tyttö, joka ei välitä hienostelusta. Agatha taas on melkoinen nirppanokka, josta en suuremmin perusta.

Carry on on aivan suurenmoinen kirja ja olen iloinen, että sain taas pitkästä aikaa käsiini näin taidokkkaasti kirjoitetun tarinan. Yllättäviä juonenkäänteitä, huumoria, lastenloruista ja tunnetuista lauluista poimittuja loitsuja (Dont't worry, be happy; Hush little baby, Helter skelter; Easy come, easy go. Little high, little low jne), mysteerien ratkaisua, hyytäviä paljastuksia ja viattoman herkkää romantiikkaa. Toivottavasti joku kustantaja osaa tarttua onkeen ja julkaisee suomeksi tämän kirjan!

Arvosanani 5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Carry on. The Rise and Fall of Simon Snow muissa blogeissa:

Kirjaneidon tornihuone

Samantyylistä luettavaa:

Fallen: Lauren Kate  

Harry Potter -sarja: J.K. Rowling 

Twilight-sarja: Stephenie Meyer

torstai 17. marraskuuta 2016

Twin Peaks - Salattu historia: Mark Frost

Twin Peaks - Salattu historia: Mark Frost. Suomentanut Riie Heikkilä. Otava 2016.

Englanninkielinen alkuteos (2016): The Secret History Of Twin Peaks.

"Uskaltaudutko Twin Peaksin mysteerien alkulähteille?

David Lynchin ja Mark Frostin kulttisarjan alussa Laura Palmerin ruumis löydetään rannalta. Murhaa tutkiva FBI-agentti Dale Cooper huomaa, että uinuva pikkukaupunki kätkee kammottavia salaisuuksia. Mitä todella tapahtui? Mikä ajaa kaupungin asukkaita pahan palvelukseen?

Mark Frostin romaani vastaa faneja riivaaviin kysymyksiin twinpeaksmäisellä tavalla. Se syventää mysteerien taustoja ja on alku Twin Peaksin uudelle tulemiselle, kun legendaarinen tv-sarja palaa ruutuihin vuonna 2017 samojen tekijöiden uusilla jaksoilla."

Oma arvio:

Hyvä agentti T------ P------: Oheinen aineisto on luottamuksellinen ja tarkoitettu vain teidän luettavaksenne. 
Liitteenä olevat asiakirjat saatiin talteen 17.7.2016 rikospaikalta, joka on edelleen aktiivisen tutkinnan kohteena. Siihen liittyvät yksityiskohdat on luokiteltu kolme tasoa huippusalaisen yläpuolelle.

Mitä ihmettä minä juuri luin? Enpä muista, milloin olisin viimeksi lukenut historiallista teosta vapaaehtoisesti. Hups, mutta eihän Twin Peaks -nimistä kaupunkia ole olemassakaan, ja kirjan sivut ovat täysin mielikuvituksen tuotetta, vaikka toisin luulisi. Aidon oloiset dokumentit: lehtileikkeet kirjeenvaihdot, muistiot, päiväkirjamerkinnät, kuvat, kirjan sivut ynnä muut tekevät tästä legendaariseen Twin Peaks -tv-sarjaan ja -ilmiöön perustuvasta kirjasta hyvin uskomattoman uskottavan.  Myönnän, etten ihan jokaista kommenttia tai tekstiä lukenut sanasta sanaan, sillä esimerkiksi kaunokirjoituksella kirjoitetut merkinnät olivat melko epäselviä, mutta tämän kirjan selailuun jäin ihan onnettomasti koukkuun.



Olin hyvin nuori, oikeastaan lapsi vasta, kun Twin Peaksia esitettiin telkkarista. Niin lapsi, etten olisi ehkä saanut katsoa kyseistä sarjaa. Katsoin silti, ja pelkäsin nukkumaan mennessäni BOBin tulevan jostain sohvan takaa. Sarjan monet kuviot jäivät minulle epäselväksi, mutta hiukan vanhempana katsoin sarjan uudestaan läpi sekä moneen kertaan myös aiheesta tehdyn elokuvan Tuli, kulje kanssani. Olen myös lukenut Jennifer Lynchin kirjoittaman kirjan Twin Peaks - Laura Palmerin salainen päiväkirjan useaan otteeseen. Voisi siis sanoa, että olen ollut Twin Peaks -fani jo kauan. Tämä Mark Frostin kirjoittama fiktiivinen historiakokoelma on Twin Peaks -fanin unelmien täyttymys, mutten usko tämän tarjoavan muille juuri mitään.

Olen yllättynyt siitä, mikä Twin Peaksin mystisten ja pelottavien asioiden taustalla lopulta on. Ehkä hiukkasen pettynytkin. En paljasta sitä tässä, koska pilaisin muiden lukuinnon takuulla. Kirjan alussa olin vielä hiukan hämilläni, kun kirjassa mentiin niin kauas historiaan, 1800-luvun tapahtumiin, mutta niissä alustettiin ovelasti tulevia kaupungin tapahtumia. Salaperäinen arkistoija, joka on koonnut näitä dokumenttejä mystiseen metallilaatikkoon, kirjoittaa omia kommenttejaan tekstien väliin. Varsinaisena kertojana tässä on kuitenkin erityisagentti, jonka nimi on salattu. Hän saa Gordon Colelta tämän salaperäisen laatikon sisällön tutkittavakseen, ja  mystisen agentin punakynämerkintöjä saa lukea kirjojen marginaaleista koko ajan. Hänen tehtävänsä on tarkistaa tekstien oikeellisuuksia, selventää ja kommentoida, mutta hänen henkilökohtaisesti suurin intressinsä on selvittää "arkistoijan" henkilöllisyys - ja lopussahan se tietenkin paljastuu.

Jos nämä metsät osaisivat puhua, ja uskokaa minua, toisinaan ne osaavat 


Innostuin ihan hirvesti siinä vaiheessa, kun kirjaan alkoi tupsahdella sarjasta tuttuja henkilöitä, kuten suosikkini "Pölkkyrouva" Maggie, jonka kohtalosta sain lukea nyt tyhjentävän lehtijutun. Myös Josie Packardin tapaus oli minulle erikoinen ja yllättävä. Sain viimeinkin selville, miksi pöllöt ovat niin keskeisenä teemana Twin Peaksissa. Big Edin ja Norman rakkaustarina saa kohtalokkaan lopun, kun Hank asettuu rakastavaisten väliin. Selviää, miten Nadine ja Big Ed lopulta menivät naimisiin - ja miksi Nadine menetti toisen silmänsä ja muuttui hermoraunioksi. Kirjassa ei siis nyt keskitytä tällä kertaa enää Laura Palmeriin ja hänen murhaansa muuta kuin parissa yhteydessä, sillä kuten kirjan nimikin sanoo, nyt keskiössä on tuon erikoisen kaupungin ja kaupunkilaisten historia.

En voi muuta sanoa, kuin että tämä on hämmentävä, tyhjentävä, uteliaisuutta herättävä kirja. Odotan sydän jännityksestä sykkyrällä ensi vuonna alkavia tv-sarjan uusia jaksoja. Helsingin Sanomien mukaan (11.4.2016) Twin Peaks -sarjan tuleva kolmas tuotantokausi kertoo ajasta 25 vuotta Laura Palmerin kuoleman jälkeen, jolloin FBI:n etsivä Dale Cooper palaa kaupunkiin takaisin. Kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta!

Pöllöt eivät ehkä ole sitä miltä ne näyttävät, mutta niillä on tärkeä tehtävä: ne muistuttavat, että meidän pitää katsoa pimeyteen.


Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Villasukka kirjahyllyssä

Samantyylistä luettavaa:

Twin Peaks - Laura Palmerin salainen päiväkirja: Jennifer Lynch




maanantai 14. marraskuuta 2016

Sisarla. Seikkailu toisessa maailmassa: Salla Simukka

Sisarla. Seikkailu toisessa maailmassa.: Salla Simukka. Kuvittanut Saku Heinänen. Tammi 2016. Lastenkertomus.


"Aliisa tiesi, että oli alkamassa seikkailu ja jos hän jotain oli toivonut, niin oikeaa seikkailua!

Sinä talvena lumisade vain jatkui ja jatkui. Pakkanen kiristyi ja koko maailma uhkasi hukkua kinoksiin. 11-vuotias Aliisa putosi lumen halki toiseen maahan, Sisarlaan - ja seikkailuun.

Sisarlan sydämessä on ihmeellinen puutarha, jossa asuu mitä merkillisimpiä otuksia: tuulikeijuja, unienkutojia, kyselijäkukkia. Ja yhdessä puussa keikkuu tyttö, Meri. Aliisa on koko ikänsä kaivannut parasta ystävää, ja nyt tuo toive toteutuu. Tytöt eivät ole sattumalta joutuneet Sisarlaan: heidän on löydettävä Sisarlaa hallitseva kuningatar ja saatava oman maailmansa lumisade loppumaan. Mutta Aliisa joutuu vielä vaikeamman tehtävän eteen, kun Meri näyttää unohtaneen heidän ystävyytensä."

Oma arvio:

Tein tämän arvion yhdessä kahdeksanvuotiaan tyttäreni kanssa. Kehittelin uuden kyselylappusen, johon hän sai itse kirjallisesti vastata lukemisen jälkeen: tämä toimi meillä todella hyvin, sillä tyttö näytti pohtineen vastauksia paljon paremmin, kuin jos hänen olisi pitänyt vastata sanallisesti kysymyksiini, niin kuin ennen teimme. En myöskään enää laita blogiini lasteni arvosanoja hymiöinä, vaan  muutan ne tähän numeroiksi. Kirjan lopullinen arvosana on minun ja lasteni arvosanojen keskiarvo.

____

Kirjan alussa on kolme katkelmaa klassikkosaduista: Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa, F.H. Burnettin Salainen puutarha ja H.C. Andersenin Lumikuningar. Sisarlassa ammennetaankin aineksia noista saduista: vahvoina teemoina ovat lumi ja jää, hassut eläimet ja kasvit. Tarina alkaa samanlaisella  putoamisella kuin kirjassa Liisan seikkailut ihmemaassa, mutta nyt Aliisa putoaakin lumen lävitse. Hän joutuu ratkaisemaan arvoituksen päästäkseen Sisarlan portista läpi, ihan niin kuin Liisa joutuu käyttämään hoksottimiaan päästäkseen Ihmemaahan. Ihmeellisessä Salamaisuuksien puutarhassa Aliisa  tapaa hyvin kummallisia kasveja ja eläimiä sekä Merin, josta tulee Aliisan sydänystävä. Kirjan sanoma on ihana - vaikka tytöt ovat kovin erilaisia, he täydentävät toisiaan ja pitävät yhtä, tuli mitä tuli. Pidän myös siitä, miten Aliisan monenlaiset tunteet tulevat esiin, kun hän tarinan loppuvaiheilla menettää hetkeksi ystävänsä.

Aliisa ei käsittänyt mitään. Hän ei voinut ymmärtää, mitä järkeä oli maailmassa, jossa ihmiselle ensin annetaan paras ystävä ja sitten otetaan pois. Jos hän ei olisi koskaan tavannut Meriä, hän ei kaipaisi tätä nyt niin paljon, ettei saanut nukuttua.
Aliisa ei ollut tiennyt, että toista ihmistä voisi kaivata näin paljon.

Lumikuningatar-sadusta on lainattu idea sirpaleesta, joka peilin rikkouduttua lentää Merin sydämeen ja jäädyttää tämän sydämensä. Kuningatar Lili on tarinan jääkuningatar, aiemmin oman sydänystävänsä menettänyt nainen, joka on luonut Sisarlasta oikean paratiisin, jotta Aliisa ja Meri jäisivät sinne hänen ystävikseen. Urheat tytöt vastustavat tuota kylmää naista, rikkovat peilin ja palaavat omaan maailmaansa. Aliisa ei voi elää sen kanssa, ettei Meri enää muistakaan häntä ja on muuttunut sirun takia kylmäksi ja ilkeäksi ihmiseksi. Aliisa osoittaa olevansa oikea ystävä, kun hän palaa vaaroja uhmaten takaisin Sisarlaan, jotta saa pelastettua ystävänsä.

Pidän kovasti tästä tarinasta, sillä tässä on sopivasti jännitystä, fantasiaa, ystävyyttä, tunteiden käsittelyä ja juonenkäänteitä. Simukan kieli on kauniin kuvailevaa, mutta  välillä pitkääkin pitemmät virkkeet saivat minun välillä hengähdyksiin, koska luin tarinaa ääneen. Tuntui välillä, että jonkin asian luettelu vain jatkui ja jatkui. Saku Heinäsen kuvitus on kaunista ja hengästyttävän pikkutarkkaa. Kansikuvakin suorastaan huutaa tarttumaan kirjaa.



Tyttäreni mielestä Sisarla on jännittävä, hauska ja hupsu kirja, jonka mielenkiintoisimmat henkilöt ovat kiinnostava ja rohkea Aliisa, kivan nauravainen Meri ja Poelloe, hassu pöllö "joka puhuu välillä ää- ja öö-kielisesti". Kirjan mustavalkoisia kuvia oon hänen mielestään kirjassa liian vähän, mutta ne ovat hänestä tarkkoja ja kiinnostavia.

Aliisa putosi putoamistaan niin kauan, että ajantaju katosi kokonaan. Voi olla, että hän nukahtikin jossain vaiheessa, tai pyörtyi. Hän ehti ajatella monta kertaa, ettei tämä ollut normaalia ja että hänen olisi jo pitänyt törmätä kiinteään maahan, sillä missään ei voinut olla lunta näin paljon. Ai vaikka maassa olisi ollut valtava kuoppa, joka olisi täyttynyt lumella.

Tytön mieleen jäi kirjasta mieleen erityisesti se alun kohta, kun Aliisa putosi lumen halki Sisarlaan sekä kun hän hyppäsi uimahallin korkeimmalta hyppäyspaikalta selkä edellä pelastaakseen Merin, parhaan ystävänsä. Ikävältä tuntui se, kun Meri oli Aliisalle niin äksy heidän palattuaan omaan maailmaansa. Tyttäreni ei pitänyt Lilistä  eikä siitä, kun ystävysten piti lähteä pois Sisarlasta. Kirjan lopusta hän piti vähän. Jos hän olisi saanut jatkaa tarinaa, Aliisa, Meri, Anna, Aliisan isä, Aliisan äiti ja Aliisan sisko lähtisivät Sisarlaan ja jäisivät sinne vuodeksi tai muuttaisivat sinne, tai vaikka vain yöpyisivät siellä. Olisiko siinä jatko-osan paikka?

Tyttöni on sitä mieltä, että kirja sopii kaikenikäisille, mutta vain tytöille, koska tarinassa on aika paljon tyttöjä. Kirjaa suositellaan #kirja-palvelussa  9-vuotiaille ja sitä vanhemmille. Kovin pienet eivät mielestäni välttämättä jaksakaan  vielä seurata kaikkia juonenkuvioita, joita tarinassa on paljon, saati kuunnella Simukan hyvin monipuolisesti kuvailevaa kerrontaa.

Tyttäreni aikoo lukea tämän kirjan vielä itsekseen uudestaan. Hän antaa kirjalle arvosanan 5, minä annan arvosanan 4, eli lopullinen arvosanamme on siis 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa!

Sisarla muissa blogeissa:

Lukutoukan kulttuuriblogi 
Sinisen linnan kirjasto
Oksan hyllyltä
Kieltenopen kotiblogi


Samantyylistä luettavaa:



Liisan seikkailut ihmemaassa: Lewis Carroll. 

Liisan seikkailut peilimaailmassa: Lewis Carroll. 


maanantai 7. marraskuuta 2016

Let It Snow - Kolme talvista rakkaustarinaa: John Green, Maureen Johnson ja Lauren Myracle

Let It Snow - Kolme talvista rakkaustarinaa: John Green, Maureen Johnson ja Lauren Myracle. Suomentaneet Inka Parpola, Helene Bützow ja Kaisa Kattelus. WSOY 2016.

Englanninkielinen alkuteos (2008): Let It Snow

"Koe joulun taikaa kolmessa toisiinsa lomittuvassa riemukkaassa ja romanttisessa tarinassa täynnä lunta ja unohtumattomia suudelmia.

Valtava lumimyräkkä toimii Amorina kolmelle epätodennäköiselle parille Gracetownin pikkukaupungissa. Kinoksiin juuttuneesta junasta lähtee sisukas tyttö etsimään kahvilaa ja päätyy riskialttiille oikopolulle suloisen tuntemattoman kanssa. Kolme kaverusta yrittää voittaa kilpajuoksun samaan kahvilaan eikä heitä pysäytä auton päätyminen lumipenkkaan - eikä se estä yllättävää tunnustustakaan. Rakkaudenkipeä barista pelkää menettäneensä sielunkumppaninsa, mutta yllättäen omaan napaan tuijottelu ei tuo poikaa takaisin. "

Tarinat:

Jubilee Express: Maureen Johnson. Suomentanut Inka Parpola. 
Lumienkeli-ilmiö: John Green. Suomentanut Helene Bützow.
Sikojen suojeluspyhimys: Lauren Myracle. Suomentanut Kaisa Kattelus.



Oma arvio:


Ihana, herttainen, toiveikas,  talvinen, lumipyryn sakeuttama joulutarina,  olivat ensireaktioni luettuani tämän kolmen pienoisromaanin kokoelman, jossa kaikki tarinoiden henkilöt nivoutuvat yhteen ennemmin tai myöhemmin. Kirjassa on sopivasti romantiikkaa, huumoria ja ihanaa joulun ajan henkeä.

Ette ole ehkä koskaan sattuneet putoamaan jäätyneeseen puroon. Siinä käy näin:
1. Vedessä on kylmä. Niin kylmä, että kun aivojenne Lämpötilojen havainnointi- ja säätelyosasto saa lukemat, se ilmoittaa: "En pysty käsittelemään tätä. Poistun paikalta." Se panee oveen PALAAN PIAN -kyltin ja sysää kaiken vastuun...
2. Kivunkäsitelyosastolle ---

Jubilee Express: Tarina alkaa Jubilee Dougal -nimisestä tytöstä, jonka vanhemmat keräävät intohimoisesti Flobie-joulukylän taloja - ja joutuvat keräilyvimmassaan vaikeuksiin. Tämän takia Jubilee (joka on saanut nimensä yhden Flobie-talon mukaan) lähetetään junalla mummolaan, vaikka on jouluaatto ja hänen on ollut määrä mennä täydellisen ihanan poikaystävänsä Noahin luo. Sakea lumipyry pysäyttää junan Gracetownin kohdalle, ja Jubilee päätyy läheiseen Waffle Houseen sydänsuruista kärsivän Jebin ja  Cheerleadereiden kanssa. Kohtalo johdattaa Stuartin samaan kuppilaan ja tarinan edetessä Jubilee joutuu miettimään uusiksi suhdettaan Noahiin.

Teen nyt tämän täysin selväksi: Waffle Housessa on tapahtunut kaikkien aikojen jouluihme. Katson tyttöjä juuri nyt. He ovat niin kuumia, että voisivat sulattaa lumen. Niin kuumia, että heidän ihollaan voisi paistaa vohveleita. Niin kuumia, että heidän lämpönsä lämmittää sydämessäni paikat, jotka ovat olleet kylmillään niin kauan, että olen melkein unohtanut niiden olemassaolon.

Lumienkeli-ilmiö: Tarina jatkuu seuraamalla kolmen kaveruksen leffailtaa lumipyryn tuiskuttaessa Gracetownin kaduilla. Tobinin  vanhemmat ovat juuttuneet lentokentälle, joten hän saa viettää joulua yhdessä kaveriensa JP:n ja Angien eli Herttuan kanssa. (Herttuan erikoinen lempinimi saa selityksen tarinan edetessä.) Tobin saa epämääräisen puhelun Waffle Housessa työskentelevältä kaveriltaan, joka käskee kolmikon tulla heti paikalla sinne - koko paikka kun on täynnä cheerleadereita ja he kaipaavat Twisteriä pelattavakseen. Tästä alkaa hyvin johngreenimäinen kuvaus kolmikon matkasta kohti määränpäätä. Kuten arvata saattaa, matkan aikana ehtii tapahtua monenlaista kommellusta, eikä romantiikaltakaan vältytä.  Hiukan minua alkaa jo tympiä koko cheerleader-hehkutus, joka menee jo mielestäni välillä överin puolelle. Onneksi sitä ei enää ole seuraavassa tarinassa.

"Christina. Sano vain suoraan: olenko minä hyvä ihminen? Vai olenko minä esimerkiksi liian itsekeskeinen?"
Hän mietti hetken: "Pitääkö sanoa joko/tai?"
"Auts." Painoin rintaani ja hoipuin taaksepäin.

Sikojen suojeluspyhimys: Kuten arvata saattaa, viimeisen tarinan keskeisenä henkilönä - tai eläimenä - on pieni teekuppipossu, jonka Dorrien ja Addien ystävä Tegan haluaa saada lemmikikseen. Addiella on kova kriisi, koska hän on eronnut poikaystävästään Jebistä, mutta on pyytänyt tätä tapaamiseen Starbucksiin jouluaattona - jonne tämä ei olekaan ilmaantunut. Lukija tietää toki syyn, mutta Addie ei. Addien ystävät lisäksi suuttuvat hänelle väittäen tyttöä itsekkääksi, joten Addie ottaa hyvin tosissaan maineensa pelastamisen ja hän aikoo hakea possun ystävälleen eläinkaupasta myrskyä uhmaten. Tarinaan sekoittuu outoja kahvilan asiakkaita, joista yksi onkin ratkaisevassa asemassa Addien tehtävässä. Lopussa kaikki henkilöt löytävät itsensä, syystä tai toisesta, Starbucksista ja loppu on takuulla onnellinen.

Possu kahvilassa...Pystyisinkö mitenkään kääntämään tilannetta parhain päin?
"Se on tosi söpö possu", sanoin. "Hyvittääkö se mitään?"

Pidin kaikista eniten ensimmäisestä tarinasta, jossa yhdistyy mukavalla tavalla huumori ja romantiikka. John Greenin teoksia lukeneena hänen vitsinsä alkavat jo toistaa itseään, joten hänen osuutensa ei ollut minun makuuni niin viihdyttävä kuin muut. Kolmas tarina toi possuineen lisää hauskuutta ja Addien hahmo on ihan hulvattoman herttainen. Tarinat lomittuivat mukavasti yhteen ja sain tästä kirjasta mukavan mielen.

Tästä kirjasta on tekeillä elokuva, joka julkaistaneen syksyllä 2017. Alkuperäinen teos on julkaistu Yhdysvalloissa jo vuonna 2008, joten melko viiveellä tämä on suomennettu - ilmeisesti tulevaa elokuvaa silmälläpitäen.

Arvosanani  kirjalle 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Samantyylisiä kirjoja:

Teoria Katherinesta: John Green 



Lopuksi: Let it Snow....


keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Hämärän jälkeen -lukuhaasteen koonti

Näin on kulunut vuosi siitä, kun osallistuin Orfeuksen kääntöpiiri -blogin vetämään Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen. Haasteessa oli tarkoituksena tutustua kauhukirjallisuuteen, niin tieto- kuin kaunokirjallisuuteenkin. Minä en ollut aiemmin juuri blogannut kauhukirjoista, joten tämän haasteen myötä on blogissani vilahdellut postauksia myös kauhusta. Tämä jäänee tavaksi, sillä tykästyin todella kauhuun, etenkin psykologiseen sellaiseen.

Sain luettua haasteeseen yhteensä kuusi teosta ja ansaitsin arvonimen ihmissusi.

 Mukaan mahtui monenlaista kauhun lajia (klikkaamalla kuvaa pääset tekemääni blogiarvioon):

- Klassisempaa kauhua edustaa Wendigo - ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia (Jalava 2015, toim. Markku Sadelehto),
http://adelheid79.blogspot.fi/2016/04/wendigo-ja-muista-yliluonnollisia.html

 - suomalaisia kummitustarinoita esittelee Suuri suomalainen kummituskirja - kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen (Minerva 2016, Eero Ojanen),

http://adelheid79.blogspot.fi/2016/04/suuri-suomalainen-kummituskirja.html
- goottilaistyylistä kauhua edustaa Hylätty ranta (WSOY 2016, Andrew Michael Hurley, suom. Jaakko Kankaanpää),
http://adelheid79.blogspot.fi/2016/06/hylatty-ranta-andrew-michael-hurley.html

- Kuiskaava tyttö on mainio psykologisen kauhun esimerkki (Tammi 2016, Marko Hautala),
http://adelheid79.blogspot.fi/2016/09/kuiskaava-tytto-marko-hautala.html

- Risteily taas on veristä, toiminnallista kauhua (Like 2016, Mats Strandberg, suom. Stella Vuoma) ja
http://adelheid79.blogspot.fi/2016/10/risteily-mats-strandberg.html

- Tuonen tahto taas sekoitus klassista kauhua, mytologiaa ja rituaaleja (Osuuskumma 2016, Hanna Morre).

http://adelheid79.blogspot.fi/2016/10/tuonen-tahto-hanna-morre.html


Melko tuoretta kauhukirjallisuutta tuli luettua, vaikka olisi toki ollut ihana lukea jotain vanhempaakin tuotantoa, muutakin kuin Wendigo. Lukematta jäi Marko Hautalan Kuokkamummo sekä vielä hyllyssä odottava Steinar Bragin Sumu, johon tartun vielä tässä piakkoin. Aion jatkaa kauhukirjallisuuden lukemista blogissani tämän jälkeenkin.



Kiitos vielä Suville kauhistuttavan ihanasta haasteesta!