Kaikki mitä kaipasimme: Blessing Musariri

Kaikki mitä kaipasimme: Blessing Musariri. Suomentanut Helene Bützow. WSOY 2025

Englanninkielinen alkuteos (2023): All That it Ever Meant.

"Maagisrealistinen kertomus perheestä, jonka suru uhkaa hajottaa.

Perhe, rakkaus ja aaveet – zimbabwelaisen Blessing Musaririn kiehtova nuortenkirja nostaa esiin mestarillisen uuden äänen Palkittua nuortenkirjallisuutta maailmalta -sarjassa.

Chichin, Tanan ja Matin perhe yrittää päästä yli äidin kuoleman aiheuttamasta surusta. Isä on vetäytynyt kuoreensa, Chichi kapinoi, pikkuveli Tana kaipaa rakkautta ja tavallista arkea – Mati yrittää tasapainotella heidän välissään. Chichin viimeisimmän tempauksen jälkeen isä päättää viedä perheensä pitkälle matkalle entiseen kotimaahansa Zimbabween. Mukaan lähtee myös Meticais – henki tai mielikuvitusystävä – jonka kanssa vain Mati pystyy keskustelemaan.

Meticaisin arvoituksellisten neuvojen avulla Mati työstää suruaan ja elämää kahden kulttuurin välissä ilman äitiään, joka oli koko perheen tukipylväs.

Kaikki mitä kaipasimme on koskettavien henkilöhahmojen ja yllättävien juonenkäänteiden kudos." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Kylläpäs vaikutti heti mielenkiintoiselta tämä zimbabwelaisen Blessing Musaririn ensimmäinen suomennettu teos. Suurin osa suomennetuista tahtoo olla yhdysvaltalais- ja brittiläiskirjailijoiden tuotantoa, tai sitten vähintäänkin länsimaista, joten todella hyvä saada välillä afrikkalaista kirjallisuuttakin nuorille.

Kirjan minäkertoja on 14-vuotias Matiponesa eli Mati, jonka perheessä on mennyt kaikki sekaisin sen jälkeen, kun heidän äitinsä menehtyi. Isosisko Chichi on aiheuttanut riitoja kapinoinnillaan ja lääkärinä työskentelevä baba ei keksi muuta keinoa kuin viedä koko perheen synnyinseuduilleen Zimbabween. Perheeseen kuuluu myös 10-vuotias pikkuveli Tana. Mukana reissussa on myös Meticais, mielikuvitushenkilö, jonka vain Mati näkee. Se ilmestyi hänelle vähän ennen reissua ja hermostuttaa Matia kysymällä tältä kysymyksiä, joihin hän joutuu tosissaan miettimään vastauksia. Joka kerta Meticais on pukeutunut eri tavalla, yleensä hyvin huomiotaherättäväksi. Tunnusmerkkinä hänellä on myös piippu, jota hän tupruttelee. 

"Tajuatko, miten vaikeaa tämä on meille kaikille? Minulle? Välitätkö yhtään? Välitätkö kenestäkään muusta kuin itsestäsi?" (s. 62)

Matkan aikana Mati käy välillä läpi menneitä aikoja, kuten Isoa Riitaa, josta koko matka sai alkunsa. Siihen mennessä isän ja Chichin välit olivat jo melkoisen tulehtuneet, ja kaikki kulminoituivat tuohon riitaan, jossa Chichi jälleen kerran uhmasi isänsä pyyntöä ja jätti pikkusisarensa kotiin paetakseen bileisiin. Mati suree sitä, ettei enää voi olla isosiskonsa kanssa niinkuin ennen. Hän myös ajattelee paljon Caroline-nimistä ystävää, jonka kanssa hänellä oli aina hauskaa ja mahtava yhteys. He olivat yhdessä rakastuneet Armando-nimiseen poikaan, mutta Matilla on salaisuus: hän oli ehkä jopa vähän enemmän rakastunut kuin Caroline. 

Matin takaumissa tulee myös hyvin esille heidän sisarussuhteensa hankaluudet: äiti ei toiminut Matin mielestä reilusti häntä ja pikkuveljeä Tanaa kohtaan, vaan antoi aina määrätietoiselle Chichille periksi. Tämä aiheutti närää myös sisarusten kesken, ja sai Matin sanomaan äidille todella rumasti. Hän ei ehtinyt koskaan pyytää sanomisiaan anteeksi.

Baba johdattaa sisaruskolmikkoa matkailuauton virkaa hoitavalla kuormurilla läpi Zimbabwen. Ikänsä Iso-Britanniassa asuneille kaikki näkymät ovat ihmetys. Isä antaa lapsille villieläinbingoruudukot, johon heidän tulee kerätä näkemiään villieläimiä virtahevosta leijonaan. Voittajalle olisi luvassa palkinto. Matka alkaa aika vaatimattomissa oloissa, mutta pikku hiljaa baba yllättää lapset monilla kivoilla jutuilla. Pikku hiljaa tunnelma baban ja esikoistyttären välillä löystyy ja myös sisarusten välit lämpenevät. Afrikka ja yhdessäolo tekee heille ihmeitä.

"Minusta tuntuu, että jos oppii tosi hyvin katsomaan asioiden taakse, ja sitten taas sen taakse ja vielä kerran taakse,  tarkoitan että silloin päästää irti tottumuksistaan ja voi muuttua joksikin...suruttomammaksi, vapaammaksi." (s. 87)

Mati tiedostaa myös olevansa hyvin erikoisesti ajatteleva, minun päätelmieni mukaan neurokirjolla oleva. Hän kävi koulun jälkeen erikoisohjelmassa, jota meillä ehkä nimitettäisiin toimintaterapiaksi. Baban mukaan äidin oli hyvin hankala ymmärtää Matin erikoista ajatusmaailmaa. Chichi myös valittaa jossain vaiheessa baballe, että Mati saattoi olla päiväkausia puhumatta hänelle. Minusta oli hieno ratkaisu, että tätä neuroepätyypillisyyttä ei kuitenkaan sanoitettu eikä alleviivattu sen enempää, niin kuin ei oikeastaan muitakaan asioita.

Kirjan rakenne ei ole takaumineen kaikkineen helpoin mahdollinen, joten vaikka tämä ei ole kovin paksu (197 sivua), suosittelen tätä jo jonkin verran lukeneille nuorille (13+). Itseäni häiritsi juuri se, että oli hankala päästä tähän sisään. Loppua kohti kirja alkoi paranemaan ja tarjosikin sitten melkoisia jymy-yllätyksiä. Oikein mahtavasti tässä käsitellään sisarussuhteita ja ylipäänsä perheen sisäisiä jännitteitä, ja miten niistä päästään yli. Road trip -henkinen toteutus Zimbabwessa on kiinnostava kehys tälle maagisrealistiselle kirjalle.

Annan tälle arvosanaksi 4

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

POC-lukupiiri

Kun maailma keinahtaa radaltaan: Jandy Nelson

Kun maailma keinahtaa radaltaan: Jandy Nelson. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2025

Englanninkielinen alkuteos (2024): When the world tips over. Kansi: Theresa Evangelista. Sivujen kuvitukset: Jessica Cruickshank

"Villi romaani täynnä rakkautta, salaisuuksia ja lumoa

Kun maailma keinahtaa radaltaan on sisarusten välisen kilpailuhengen, sukukirousten ja rakkaustarinoiden ketju. Se on monisyinen tarina yhden perheen menneisyydestä, osoitus siitä, että vain historiansa tuntemalla voi muuttaa tulevaisuutensa.

Fallin sisarukset elävät Pohjois-Kalifornian viiniseudulla. Vuosia sitten heidän isänsä katosi salaperäisesti ja rikkoi perheen palasiksi. Nyt 12-vuotias Dizzy Fall näkee henkiolentoja ja toivoisi olevansa romanttisen kirjan päähenkilö. Miles Fall, 17, on komea älykkö ja koirakuiskaaja, joka haluaa epätoivoisesti löytää unelmiensa miehen. Yhdeksäntoistavuotias Wynton Fall vetää ihmisiä puoleensa ja on virtuoosimainen viulisti törmäyskurssilla tähteyteen… ellei tuhoa sitä ennen itseään.

Arvoituksellinen sateenkaaritukkainen Cassidy keikauttaa Fallien maailman raiteiltaan. Onko hän enkeli? Pyhimys? Vai ihan tavallinen tyttö? Jollain tapaa hänellä on voima muuttaa heistä jokaista. Mutta ennen kuin selviää, kuka hän on, tapahtuu onnettomuus ja Fallin perhe rikkoutuu pahemmin kuin koskaan. (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Huhhuh, onpas paksu järkäle, oli ensiajatukseni tästä Jandy Nelsonin kirjasta. Kauankohan minulla menee taas tämän  yli 560-sivuisen kirjan lukemiseen, tuskastelin. Noh, arvatkaapa, menikö minulla kauaa tämän lukemiseen? Eipä ei. Olen häkeltynyt, hämmentynyt, sanomattoman onnellinen, että sain lukea näin mahtavan kirjan! 

Kun maailma keinahtaa radaltaan kertoo Paradise Springissä asuvan Fallin perheen tarinan. Se esittelee hyvin omalaatuisen perheen: 12-vuotiaan Dizzyn, jonka tukka on tumma kikkarapehko, joka näkee heidän tilansa pihalla haamuja, mm. suutelevat mieshaamut, joka on kiinnostunut erikoisista tiedonjyväsistä, joka rakastaa hulttioveljeään Wyntonia sekä Täydellistä Milesia (joka ei taas anna vastarakkautta pikkusiskolleen) ja näkee sanat väreinä. Dizzy höpöttää (äidin mielestä) kohtaamastaan  sateenkaaritukkaisesta enkelistä, joka pelasti Dizzyn jäämästä rekan alle (tätä hän ei kerro äidille). Dizzy suree myös sitä, ettei hänen rakas ystävänsä Lisko enää pidä hänestä, vaan Melindasta. 

Jälleen kerran hän joutui kasvokkain sen tosiasian kanssa, ette rakkaus aina ollut kaksisuuntaista.

Heidän isänsä ei vastannut heidän rakkauteensa. Siksi hän oli lähtenyt. (s. 429)

Täydellinen Miles, 17,  ei ole oikeastaan täydellinen. Hän on vain verhoutunut täydellisyyden valepukuun. Oikeasti hän on lopettanut koulun ja viettää päivät mustan labradorinnoutajan, Sandron seurassa. Kukaan ei tiedä, että he voivat kommunikoida telepaattisesti. Miles kerää toki ihmisten katseet, sillä hän on uskomattoman komea. Hän on perinyt piirteensä isältään Theo Fallilta. Miles on myös melko vasta suudellut ensimmäistä kertaa poikaa ja tajunnut, että hän on homo. Hän rakastaa lukemista ja kirjoittaa runoja. Hän ei tiedä itkevänsä unissaan kadonneen isänsä perään. Hän vihaa isoveljeään Wyntonia, joka on tehnyt hänelle vastikään hyvin inhottavan teon. Hän kohtaa Sandron kanssa kirjoja rakastavan, sateenkaaritukkaisen tytön, joka tuoksuu kukilta.

Jokin ei tuntunut todelliselta. Hänelle oli joskus aiemminkin tullut samanlainen tunne, kun lukeminen muuttui enemmänkin hengittämisen kaltaiseksi ja hän tiesi jättäneensä todellisen elämän taakseen ja sielu oli siirtynyt hänen ruumiistaan tarinaan. Mutta hänestä ei ollut koskaan tuntunut tältä toisen ihmisen kanssa - toisen ihmisen takia. (s. 76)

19-vuotias Wynton on saanut perheen äidiltä, Bernadetteltä porttikiellon heidän taloonsa, sillä hän on romuttanut äidin auton ja joutunut putkaan rikottuaan isoisoisää, Alonsoa esittävän patsaan. Isoveljeään jumaloiva Dizzy on kuitenkin salaa päästänyt veljensä vintille nukkumaan. Wyntonilla on uskomaton musiikin lahja - sen hän lienee perinyt trumpettia soittavalta isältään. Wyntonin soitin on viulu, ja hänellä on tulossa pian merkittävä keikka. Häntä harmittaa, miksei äiti ole kiinnostuneempi hänen soitostaan. Wynton on käyttäytynyt kamalasti nuorempaa veljeään, Täydellistä Milesia kohtaan isän lähdön jälkeen. Wynton itkee aina soittaessaan, minkä takia hän pitää aurinkolaseja.

Hän yritti olla olematta kusipää, todella yritti, mutta ei koskaan oikein edistynyt tavoitteessaan. Kun hän ei soittanut viulua, hän tylsistyi. Niin kuin kaada-bensaa-kurkkuun-ja-sytytä-tulitikku-tylsistyi. Ja hänelle tuli nälkäinen olo, elämännälkäinen, elämänkyltymätön. Silloin hän teki kaikkea mitä ei olisi pitänyt. (s. 90-91)

Myös Clive-setä asuu Fallin perheen tiluksilla, joka on siis aiemmin ollut Fallin suvun suuri viinitila, jonka Alonso Fall on aikanaan perustanut vaimonsa Marian kanssa. He toivat Espanjasta mukanaan ihmeköynnökset, ja heidän viininsä on aikanaan saanut arvostelijat vuodattamaan ylisanoja. Theo Fallin katoamisen jälkeen viininvalmistus loppui. Bernadette ei salli alkoholisoituneen Cliven tulevan heidän taloonsa, mutta Dizzy ja Miles vierailevat setänsä luona säännöllisesti. Setä soittaa trumpettia ja näkee enneunia.

Sitten on äiti Bernadette, jonka The Blue Spoonful -ravintolan annokset saavat ihmiset sekaisin onnesta. Bernadette kaipaa yhä miestään, joka lähti hänen odottaessaan Dizzyä ja jätti hänet kolmen lapsen yksinhuoltajaksi. Hän kattaa yhä aterian miehelleen ravintolaan joka ilta. 

Sitten tapahtuu onnettomuus - Wynton jää auton alle sen jälkeen, kun on soittanut uskomattoman keikan. Hänet pelastaa sateenkaaritukkainen Cassidy, joka antaa pojalle ensiapua ja hälyttää ambulanssin. Wynton makaa koomassa, kun tuo mystinen tyttö vierailee juttelemassa hänelle kenenkään tietämättä. 

Cassidy kertoo Wyntonin vuoteen vierellä omaa tarinaansa. Hän ei suinkaan ole enkeli, vaikka Dizzy niin lujasti siihen uskoo. Hän on kulkenut 14 ensimmäistä vuotta elämästään äitinsä Marigoldin kanssa asuntoautolla ympäriinsä etsien täydellistä Pikkukylää, johon asettua. Cassidy on kärsinyt yksinäisyydestä, vakaan turvallisen aikuisen puutteesta, isän kaipuusta ja juurettomuudesta koko elämänsä. Ailahtelevainen, epävakaa äiti on ollut hänen ainoa ystävänsä, kotiopettajansa, roolimallinsa. Äiti nautti miesten seurasta, toi toinen toistaan erikoisempia tyyppejä heidän asuntovaunulleen ja Cassidy joutui kestämään niitä - ja seksin ääniä. Välillä äiti tipahti omaan Äänettömään maailmaansa, jolloin Cassidy oli ihan omillaan. Kun kaksikko sitten vieraili Paradise Springissä, 13-vuotias Cassidy tapasi ihanan vaaleahiuksisen, viulua soittavan pojan, jonka kanssa hän tunsi hämmästyttävää yhteyttä. 

Wyntonin onnettomuus saa liikkeelle tapahtumaketjun, jossa Miles lähtee hakemaan Cassidyä Felix-nimisen kokkipojan ja Dizzyn kanssa - heidän toiveenaan on saada tuo pelastava enkeli parantamaan Wynton (heillä ei ole aavistustakaan, että Cassidy vierailee Wyntonin luona jo säännöllisesti). Mitä heidän määränpäässään odottaakaan? Kaiken lisäksi tuo Felix tietää uskomattomia tarinoita Fallin suvusta. Felixin katse saa Milesin hämmentymään, vaikka tämä sanoo, ettei ole saatavilla. Kuitenkin Miles huomaa heidän välillään sähköä. Miten joku voi olla niin innostunut kaikesta näkemästään kuin Felix? Hän on Milesin mielestä ihmeellisin tyyppi, jonka hän on koskaan tavannut.

En halua paljastaa tämän enempää juonesta, joka avautuu lukijalle ällistyttävän upealla tavalla kerros kerrokselta. Cassidyn traaginen tarina hänen itsensä kertomana, Bernadetten lähettämättämät kirjeet pojilleen, joissa hän lopulta tunnustaa kaiken, Milesin surulliset sähköpostiviestit isälleen, Fallin sukutarina sadunomaisesti kerrottuna, ja se, miten kaikki lopulta kiertyvät toistensa tarinoihin ja kaikilla on joku tärkeä roolinsa tässä tarinassa, kaikki nämä saivat minut rakastamaan tätä kirjaa. Kaikessa takana on tietysti rakkaus, oli se sitten rakkaus veljeä, äitiä, isää kohtaan, tai kipinöivää romanttista rakkautta jotakin ihanaa kohtaan. Muitakin vahvoja tunteita tässä tarkastellaan: kateutta, joka kulminoituu Fallin suvun kirouksenomaisena sisaruskateutena sekä isän, aviomiehen, ensirakkauden tai äidin ikävää. 

Rakas isä,

missä sinä olet? Miten saatoit jättää minut näiden ihmisten luo?

 

Miles (s. 85)

Kirjan henkilöt ovat uskomattomia persoonia, joiden tarinoita suorastaan ahmin itseeni. Surullinen Miles ei ymmärrä, miksi isoveli on alkanut vihata häntä ja miksi isä jätti heidät noin vain. Sandro-koira nokkeline viisauksineen on aivan hulvaton hahmo. Paljastuu, ettei Miles ole ainoa, joka ymmärtää koiran puhetta. Wynton taas on herkkä, väärinymmärretty musikaalinen lahjakkuus, joka ei ehkä vihaakaan Milesiä, kuten tämä luulee. Dizzy on hilpeä esiteini, joka ei ymmärrä, miksei rakkaus voi aina olla kaksisuuntaista. Miksi Lisko ei rakasta häntä enää? Miksi isä jätti heidät ja Miles itkee joka yö? Miksi Miles ei tykkää Dizzystä ja hänen hienoista tiedonjyväsistään?

Tämä kirja sopii hyvin Pride-kuukauden kirjaksi luontevalla sateenkaarevuudellaan. Kirjan paksuuden vuoksi tätä en välttämättä ota vinkkauksiin mukaan, mutta suosittelen kyllä kovasti paljon lukeville (15+) nuorille, jotka rakastavat erilaisia ihmiskohtaloita, sukutarinoita ja rakkaustarinoita. Tätä suosittelen erityisesti myös aikuisille, etenkin sellaisille, jotka haluavat tietää, mikä tekee YA-kirjallisuudesta niin erityistä. Kun maailma keinahtaa radaltaan on siitä malliesimerkki, miten paljon erilaisia teemoja voi yhdistää luontevasti uskomattoman upeaksi lukukokemukseksi, jossa lukija ei kuitenkaan menetä toivoaan.

Annan tälle arvosanaksi täydet 5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Oikukkaiden romantikkojen piiri -trilogia: Ulla Onerva

Hattaradilemma: Ulla Onerva. Tammi 2025 (Oikukkaiden romantikkojen piiri #1)

Kansi: Laura Lyytinen / iStockphoto

"Romanttinen kapina alkakoon!

Nokkela hyvän mielen romaani Jane Austenin sankarittaren mukaan nimetystä Emmasta, joka puolustaa romanttista kirjallisuutta mutta tuntee vetoa sietämätöntä romantiikan vihaajaa kohtaan.

Ensirakkaus on jättänyt Emman vanhojen tansseissa, eivätkä tunteet ex-poikaystävään ole abivuoden alkaessa täysin hiipuneet. Haikailun sijaan Emma uppoutuu romanttisiin kirjoihin, vaikka koko muu maailma tuntuu halveksivan hänen lempigenreään. Kun ynseä kirjailija lyttää viihdekirjallisuuden lehdessä eikä koulun lukulistaltakaan löydy romanttisia kirjoja, Emma ryhtyy kapinaan. Hän perustaa Oikukkaiden romantikkojen piirin, jonka päämäärä on kohottaa romanttisen kirjallisuuden arvostusta ja tuhota kirjallisuusankeuttajat. Tehtävä ei ole helppo, sillä piirin sisällä kipinöi niin vihasta kuin rakkaudestakin, ja Emma huomaa olevansa pahemmassa sotkussa kuin lempiromaaniensa sankarittaret."(Tammi)

Oma arvio:

Herkullinen kansi, herkullinen nimi, herkullinen asetelma kaiken kaikkiaan. Olin ajatellut, että koska tämä @Tarinannuppuja-nimellä somettavan Ulla Onervan esikoisteos Hattaradilemma on kustantajan luettolossa aikuisten kaunokirjallisuuden puolella, kuten myös suurimmassa osassa kirjastojen luokitteluja, että kirjan päähenkilöt sijoittuisivat jonnekin kahden- ja kolmenkympin väliin. Niinpä en edes kysellyt tähän arvostelukappaletta, koska olen yrittänyt rajata pyytämäni a-kappaleet selkeästi YA- ja new adult -kirjallisuuden piiriin. Yllätyksekseni päähenkilöt ovatkin lukion abeja eli noin 18-vuotiaita. Noh, tämän täytyy sitten olla tosi spicya kamaa, ajattelin seuraavaksi. 

"Ehkä siellä ei ole romantiikkaa siksi, koska se ei ole oikeaa kirjallisuutta"--- (s. 32)

Emmalla on takanaan ikävä ero Aaronista eikä hän olisi halunnut lähteä abisyksyn ekoihin bileisiin ystäviensä Ulpun ja Mellin painostuksesta huolimatta. Mitä, jos hän törmäisi Aaroniin? He eivät ole puhuneet mitään sen kamalan vanhojentanssipäivän jälkeen, jolloin itkuinen Emma juoksi pukkarista eikä päässyt koskaan tanssimaan vanhojaan, kun Aaron jätti hänet juuri ennen tansseja. Niinpä Emma päätyy lukemaan ihanaa romanttista kirjaansa jonnekin nurkkaan, kunnes joku tulee häiritsemään häntä. Tuo joku on uskomattoman kivannäköinen Eeli, joka kuitenkin pilaa ensivaikutelmansa tullessaan arvostelemaan Emman lukutottumuksia. 

"Anna kun arvaan: pieni, siro nainen rakastuu tummaan mieheen, jolla on vaikeuksia ilmaista tunteitaan ja jota piinaa hirveä menneisyys?" (s. 10)

Emma on kyllästynyt siihen, ettei hänen rakastamaansa romanttista viihdekirjallisuutta pidetä arvossaan. Miksi lukion kirjalistassa on jännäreitä, scifiä, kaikkea muuta muttei romanttisia kirjoja? Miksi miehet hymähtelevät naisten kirjoittamille romantiikkakirjoille? Pahin on kirjailija Rafael Ynni, joka kirjoittaa jatkuvasti halveksuvia ja vähätteleviä kommenttejaan viihdekirjallisuudesta. Emman on tehtävä jotakin. Hän perustaa romanttisen kirjallisuuden piirin ja saa luvan äikänluokan käyttöön tätä varten. Yllätys onkin melkoinen, kun ensimmäiseen kokoontumiseen tulee erittäin tuttuja poikia. 

Oikukkaiden romantikkojen piiri alkaa suunnitella ensimmäistä tempaustaan, romanttisen kirjallisuuden iltaa heidän lempikahvilassaan, jonka nimi on hauskasti Kahvila. Upeinta olisi, jos he saisivat vieraaksi sinne Emman lempikirjailija Pinja Timjamin, mutta tehtävä osoittautuu mahdottomaksi, sillä kyseistä kirjailijaa ei ole koskaan nähty missään julkisuudessa. Sen sijaan tapahtumaan saapuu eräs toinen tunnettu vieras, joka ei ole ollenkaan toivottu.

Emman ja Eelin välillä kiehuu ja kuohuu, mutta eräästä sattuneesta syystä he eivät voi antaa tunteilleen täyttä valtaa. Vetovoima on lopulta kuitenkin niin suuri, että he eivät enää voi itselleen mitään. Emman ystävyyssuhteet alkavat olla koetuksella, sillä kaikki aika ja energia tuntuu menevän hänen ongelmiensa selvittelyyn. Emma on muutenkin aika raskas persoona mustavalkoisine ajattelumalleineen ja voimakkaan feministisine mielipiteineen. Kaikessa touhotuksessa hän unohtaa katsella ympärilleen, että ystävilläkin voi olla vaikeaa. Ylioppilaskirjoitukset luovat paineita myös kaiken kirjapiiritempausten ja ihmissuhdesotkujen ohella.

"Ethän anna kenenkään kohdella itseäsi huonosti?"

"Antaisiko Elisabeth Bennet kohdella itseään huonosti?"

"Ehkä jos miehellä olisi 10 000 punnan vuositulot ja hyvät vatsalihakset." (s. 127)

Emman henkilöhahmo on hyvin kärkäs ja mustavalkoinen, mikä alkaa jossakin vaiheessa tuntua rasittavalta. Eeli esitetään ikään kuin romantiikkaa rakastavan Emman vastakkaispuolena, vaikka oikeasti häneltä tulee ihan hyviäkin huomioita hänen kyseenalaistaessa Emman lempigenreä. Kirjassa on runsaasti intertekstuaalisuutta, mikä riemastutti ainakin minua, kun bongasin paljon myös minun lempikirjoja ja -leffoja/sarjoja. Emma katsoo Young Royalsia (paras sarja ikinä!), lukee Holly Bournea ja Emily Henryä. Kirjan lopussa on huikea 20 parhaan romanttisen kirjan lista, jossa on iso joukko minunkin lemppareitani. Onpa kirjan loppuun saatu myös ujutettua ihana lappukohtaus Rakkautta vain -leffasta. Ajattelua herättävä kohtaus oli myös se, kun Emma pakotti Eelin katsomaan The Notebook -leffaa kanssaan äikäntehtävää varten ja tajusi, että leffa tuntui viiden vuoden tauon jälkeen häiritsevältä joistain kohdista. Itselleni on käynyt myös samoin monien leffojen ja kirjojen kanssa, kun  ajattelumallit on tarkastettu uudelleen.

"Ei toiselle ihmiselle voi sanoa `Jos näen jotain, mistä pidän, minun on saatava se.`Ihan kuin toi nainen olisi jokin hemmetin esine." (s. 116)

Minä ahmaisin tämän kirjan tyyliin yhden päivän aikana, joten todella viihdyttävä ja mukaansatempaavahan tämä on. Ihanaa romanttisen kirjallisuuden puolustamista ja hehkutusta! Ymmärrän sen, miksi Emmasta on tehty niin raivostuttavan kärkäs persoona, mutta se valitettavasti hiukan latisti lukukokemustani. Henkilöhahmojen välillä puuttuu kommunikointia, joka johtaa väärinkäsityksiin yksi toisensa jälkeen. Tämä on tyypillistä romanttisten kirjojen väärinkäsitys-trooppia, joka johtaa konflikteihin, mutta herättää lukijassa välillä suunnatonta raivoa, kun ei pääse neuvomaan tyyppejä.

Romanttiset kohtaukset on kirjoitettu oikein hienotunteissen kutkuttavasti, ehkä jopa liiankin kesysti, jos tämä on ajateltu aikuisten puolelle. Olen lukenut jopa kuumempia ja graafisempia kohtauksia nuorten aikuisten puolelle luokitelluista kirjoista, joten sillä hiukan ihmettelen. (Enkä nyt tarkoita tällä, että kirjassa tulisi olla kauhean graafisia seksikuvauksia, ei todellakaan, vaan luokittelun puolesta kummastelen.) Voi tosin olla, että jatko-osissa panokset ikään kuin kovenevat ja tulisuus lisääntyy. Itse ajattelin tempaista tämän mukaan kasien genrevinkkaukseen ensi kerralla, ja minä olen melkoisen tarkka kuitenkin, etten ota liian chilisiä kirjoja luokkiin.

Huomaan, että Holly Bourne on innoittanut varmasti kirjailijaa, sillä paljon samanhenkisyyttä tässä kirjassa on. Tämä on vain minusta plussaa, koska juuri tämäntyyppistä  kotimaista YA:ta/new adultia olen kaivannutkin. Innolla odottelen jatkoa sarjaan!

Annan arvosanaksi tälle 4-

Lainasin tämän kirjan kirjastosta.

Muualla:

Kotona kirjassa

Karamellikatastrofi: Ulla Onerva. Tammi 2026 (Oikukkaiden romantikkojen piiri #2)

Kansi: Laura Lyytinen

"Romanttinen kapina kiihtyy!

Kipakasti kipinöivä ja lämpimän koskettava sateenkaariromaani Mellistä, joka sotkeutuu tahtomattaan romanssin pyörteisiin.

Synkkiä tarinoita rakastava Melli puolustaa romanttista kirjallisuutta ystävänsä Emman perustamassa Oikukkaiden romantikkojen piirissä, vaikka on itse päättänyt pysytellä suhdesotkuista kaukana. Tunteet eivät kuitenkaan kuuntele järjen ääntä, kun Melli kokee yhä syvempää yhteyttä salaiseen nettiystäväänsä Vitaan, joka on ollut hänen tukenaan vaikeina hetkinä. Abivuotta saapuu hämmentämään myös sanavalmis Bea, joka liittyy Oikukkaisiin romantikkoihin ja saa Mellin pään pyörälle. Kauhukseen Melli tajuaa, ettei katastrofia voida välttää.

Karamellikatastrofi on toinen osa Ulla Onervan nokkelaa viihdetrilogiaa, joka sopii kaikille, jotka eivät suostu salaamaan rakkauttaan romanttisia kirjoja kohtaan!" (Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Onpas herkullinen kirja niin nimeltään kuin kanneltaan tämä Ulla Onervan toisinkoinen Karamellikatastrofi, joka jatkaa romanttista nuorten aikuisten sarjaa. Ensimmäisen osan päähenkilö Emma oli minun makuuni turhan raskas persoona, mutta muuten tykästyin kirjan ideaan, joka ylistää romanttista viihdekirjallisuutta.

Kun me vihdoin tapaisimme, kaiken pitäisi olla täydellistä. (s. 84)

Nyt päähenkilönä on Emman elokuvia rakastava ystävä Melli. Vaikka hän kuuluu ystäviensä tavoin Oikukkaiden romantikkojen piiriin, ei hän juurikaan lue romanttista kirjallisuutta. Hän ei tunnusta olevansa muutenkaan romanttinen tyyppi. Sen sijaan hän rakastaa Buffy, vampyyrintappaja -sarjaa. Tästä hän jaksaa keskustella mm. uuden etäystävänsä Vitan kanssa, joka on tosi kiehtova tyyppi, eikä Cara-nimellä viestittelevä Melli saa tämän kanssa viesteilystä tarpeekseen. Hän haluaa pitää tämän ystävyyden ihan itsellään. Toisinaan hän miettii, voisivatko he tavata oikeasti, mutta Melliä pelottaa, että illuusio rikkoontuu. 

Olin nähnyt, miten paljon romanttinen rakkaus satutti. Miten sen varjolla rikottiin se, mikä elämässä oli ollut hyvää ja turvallista. (s. 10)

Mellin elämässä kuohuu, sillä  isän uudet perhekuviot ovat kova pala purtavaksi ja osin sen vuoksi hänen uskonsa rakkauteen on murentunutkin. Pappina toimiva äiti ei juuri puhu tunteistaan eikä myöskään kysele Mellin tunteista. Niinpä Melli on oppinut vahingollisen tavan sivuuttaa omat ikävät tunteensa. Välillä se käy ylitsepääsemättömäksi. Isä ei ymmärrä Mellin ahdinkoa ja sitä, kuinka pahasti hän satutti valitsemalla toisen perheen itselleen. Kaiken tämän keskellä Melli meinaa jäädä auton alle. Onneksi hän selviää säikähdyksellä ja murtuneella kädellä, joka tulisi paranemaan onneksi ennen ylioppilaskirjoituksia. 

Onnettomuuden myötä Melli tutustuu häntä autolla kolhaisseehen Beaan, joka herättää persoonallisella tyylillään heti jännittäviä tunteita Mellissä. Bea solahtaa huomaamattaan mukaan Oikukkaiden romantikkojen piiriin, etenkin kun selviää, että hänen vanhemmillaan olisi juuri heidän tanssiaisiinsa soveltuva linna. Bean vanhemmista paljastuu tosin heti alkuunsa jotain tosi yllättävää, josta Emma aikoo ottaa hyödyn irti. Melliä ei haittaa Bean läsnäolo, päin vastoin, sillä tytön läheisyys aiheuttaa hänessä hyvin kuumottavia tunteita. Toisaalta Melli miettii välillä Vitaa ja heidän välistä suhdettaan ja tuntee huonoa omaatuntoa hetkistään Bean kanssa. Miksi Vita ei välillä vastaa hänen viesteihinsä ollenkaan?

Olin alkanut haluta asioita, joita ei olisi pitänyt. Holtittomia asioita. Hallitsemattomia. (s. 169)

Karamellikatastrofi on suloinen yhdistelmä lukiolaisten viimeistä kevättä, tanssiaisvalmisteluja, Abi Goes Tallinn -tapahtumaa, Mellin tunteiden käsittelyä niin hyvässä kuin pahassa ja tietysti kutkuttavia ihastumisen tunteita ja (sopivan) kuumia hetkiä. Elokuvaviitteet sitaatteineen ovat hauskoja, kuten myös hyvin kirjatietoisten nuorten juttelut erilaisista romanttisten kirjojen troopeista. Keskusteluissa käydään läpi sivumennen myös monenlaisia sukupuoleen ja identiteettiin liittyviä yhteiskunnan ilmentymiä, asenteita ja vinoumia. Paasaamisen puolelle ei kuitenkaan sorruta, eli kerronta pysyy mukavan kepeänä, mutta tarjoaa lukijalle myös ajattelemisen aihioita. Ulla Onerva kirjoittaa hyvin selkeää, konstailematonta ja siistiä kieltä persoonallisia kielikuvia unohtamatta.

Hiukan minua kismitti se, että arvasin heti alussa yhden juonen kannalta keskeisen seikan, eikä minkäänlaista yllätyksen tunnetta tullut siis lopussa. Se oli minusta kuitenkin niin ilmeisen helppo tajuta, että mietin, oliko se ihan tarkoitettukin niin. Tai sitten olen niin harjaantunut näihin, heh. Lopussa sain hiukan pyyhkiä kyyneleitä silmäkulmastani erään liikuttavan tytär-isä-kohtauksen äärellä. Monenlaisia tunteita siis tarjoaa Karamellikatastrofi ja vahva plussa minulta tuleekin juuri tästä henkilöhahmojen tunteiden käsittelystä kirjassa.

Kirjan sivuhahmoista pedattiin varmaankin seuraavaan osaan päähenkilöitä, niin ainakin aavistelen. Olisikohan sieltä tulossa ehta vanha kunnon vihollisista rakastavaisiksi -romanssi seuraavaan osaan? 

Kirjan lopussa on ekstrana Mellin ja Bean kirjasuosituslista tyttörakkautta sisältävistä kirjoista.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Unelmien aika

Samantyylistä:

Holly Bourne: Normaali-trilogia

Holly Bourne: Niin käy vain elokuvissa

Annukka Salama: Asioita joista en tiennyt pitäväni

Faebound-trilogia: Saara El-Arifi

Faebound - Veren erottamat: Saara El-Arifi. Suomentanut Helka Sivill. Gummerus 2024 ( Faebound #1)

Englanninkielinen alkuteos: Faebound. Kansi: Ellie Game © Harpercollinspublishers ltd 2024 (suunnittelu), Joe Wilson/ Début Art Type Design and Leaves by Dan Jones (kuvat)

"Yeeran on haltioiden armeijan sotapäällikkö, jonka elämä on täynnä taisteluita ja väkivaltaa. Hänen pikkusiskonsa Lettle yrittää ansaita elantonsa etsien enteitä paremmasta tulevaisuudesta. Kun Yeeran ja Lettle tempaistaan Haltiamaasta keijujen lumovoimaiseen valtakuntaan, sisarten välinen uskollisuus rakoilee ja intohimoinen rakkaus repii heidän kummankin sydäntään... "(Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale *** Juonipaljastuksia!

Ensireaktioni oli saatuani tämän kirjan käsiini, että voi jestas miten kaunis kansi voi ollakaan kirjassa! Fyysisessä kirjassa näkyy vielä lehtien, tähtien ja tekstien kultaukset niin ihanasti. Olin juuri tätä ennen lukenut Armentroutin Verestä ja tuhkasta, jonka sijoitin vuoden -24 parhaaksi aikuisten romantasiaksi, mutta nyt täältä tulikin kova haastaja. Arvion lopussa lukee, kuinka kävi. 

Tämä mies on vienyt sydämeni.

---

Ja jonain päivänä tapan sinut. (s. 357)

Eletään maailmassa, jota hallitsee kolme jumalaa: maan jumala Asase, joka loi ihmiset, auringon jumala Ewia, joka loi keijut ja kuun jumala Bosome, joka loi haltiat. Erinäisten sotaisten eripurien myötä ihmiset on pyyhkäisty maan pinnalta ja haltiat vallitsevat maailmaa. Myös keijujen uskotaan olevan olemassa enää vain tarinoissa. 

Yeeran on reilu kolmekymppinen haltianainen, joka johtaa Alakuun armeijaa. Hän on sisukas, itsenäinen ja aika kovapäinen nainen, jonka sisaruutta muutaman vuoden nuorempi sisar Lettle kaipaisi kovasti enemmän. Yeeran on kuitenkin hyvin omistautunut omalle sotilasuralleen, vaikka hänen isänsä tätä vielä eläessään kovasti vastusti. Yeeranilla on kiihkeä suhde Alakuun heimopäällikkö Salawan kanssa.

Eräänä päivänä Yeeranin johtama hyökkäys menee kuitenkin todella pahasti pieleen, koska hän itsepäisesti kieltäytyy noudattamasta ylempien käskyjä ja johdattaa näin joukkojansa surman suuhun. Salawan on karkotettava rakkaansa haltiamaasta ja niinpä musertunut mutta tuomionsa ymmärtävä Yeeran lähtee vaeltamaan Salawan lahjoittama uudenkarhea taistelurumpu kainalossaan. Taistelurummut tehdään obeah-eläinten nahasta, josta rumpuun saadaan taikavoimia. Harvinainen, mustanahkainen obeah ei ole helpoin metsästettävä, joten nahka on arvossaan. 

Yeeran ei vielä tiedä, että sisukas, joskin sairasteluistaan heikko sisar Lettle on lähtenyt siskonsa perään. Kuten myös yksi hänen armeijan kapteeneistaan, Rayan, joka on pahoillaan siitä, että osin hänen syystään Yeeran sai rangaistuksena karkotuksen. Lettle ei haluaisi Rayania matkaseurakseen, mutta tajuaa pian hyötyvänsä kokkaustaitoisesta soturista. Jotain kiinnostavaa tuossa raamikkaassa miehessä myös on.

Yeeranin kohtaloksi koituu obeah, jonka hän bongaa matkallaan. Hän huomaa tilaisuutensa tulleen: jos hän saisi osuman rumputulituksellaan, hän voisi viedä arvokkaan nahan Salawalle ja hänen rangaistuksensa ehkä kumottaisiin. Hän onnistuukin kaatamaan eläimen, mutta joutuu saman tien tyyppien piirittämäksi, jotka väittävät hänen juuri tappaneen keijujen prinssin. Selviää, että keijuja on yhä olemassa, pakotettuna asumaan maansisäisessä luolassa, Mosimassa.  Ja sinne nyt raahataan pahan rikoksen tehnyt Yeeran mukanaan myös Lettle ja Rayan. 

Kuinka monta obeahia on vuosien saatossa murhattu? Kuinka monta keijua on kuollut samalla? (s. 124)

Obeahit eivät olekaan ihan mitä tahansa elukoita, vaan ne voivat tehdä taiallaan sidoksen keijuihin. Silloin obeahin nahka muuttuu mustaksi ja sidoksessa oleva keiju saa taikavoimia obeahiltaan. Koska Yeeran tappoi Mosiman prinssin kanssa sidoksissa olleen obeahin, myös prinssi menehtyi. Todennäköisesti tämä tulisi koitumaan Yeeranin kohtaloksi eli johtaisi kuolemantuomioon, ihan kuten Lettle hänelle aiemmin ennusti. Lettle on  näet liittynyt kohtalonkatsojien klaaniin ja ennusti siskolleen obeahin sisälmyksistä juuri ennen tämän tuhoon tuomittua sotaretkeään.

Olenko minä kuollut?

Et. Minun nimeni on Pila. Me olemme sidottuja, sinä ja minä. (s. 156)

Keijujen suljetussa maassa on paljon ihmeteltävää haltioille. He saavat heti oman stylistin, Golanin, josta tuleekin heidän ystävänsä. Keijumaassa ollaan tarkkoja, miten pukeudutaan erilaisiin tilanteisiin. He suosivat läpikuultavia, paljastavia asuja. Yeeranin pahimmaksi vihaajaksi osoittautuu uskomattoman upea Furi, kuolleen prinssin sisar,  joka saa Yeeranin kiemurtelemaan olemuksellaan niin hyvässä kuin pahassa. Furi määrätään antamaan Yeeranille taisteluopetusta tulevaa koettelemusta varten, jolla he pääsevät kiertämään tiettyjä sääntöjä. Yeeranin kuolemaantuomion täytäntöpäivänä nimittäin Pila-niminen obeah tekee yllättäin taikasidoksen hänen kanssaan eikä näin ollen keijut voikaan enää surmata häntä. Nyt Yeeran ymmärtää, miten tärkeitä olentoja obeahit ovat. Hän saa itsekin sidoksen myötä taikavoimia ja alkaa ymmärtää keijujen kieltä. Lisäksi hän saa oppia keijujen tavoista Furin veljeltä Neradilta, joka on siskoaan huomattavasti ystävällisempi tapaus. 

Jos hän nyt pyytäisi minua rakastamaan häntä, en ole varma, riittäisikö tahdonvoimani kieltäytymiseen. (s. 286)

Samaan aikaan Lettlen ja Rayanin välillä tunteet kuohuu, mutta Lettle luottaa saamaansa ennustukseen, jonka mukaan hän ei voi antautua tunteilleen Rayania kohtaan. Hän törmää keijuhovin entiseen näkijään, Sahariin, ja saa tältä oppia ennustamisesta keijumaassa. Obeahin sisälmyksien käyttäminen ei tule enää ikinä kuuloonkaan, sen Lettle tietää. Myös Yeeran tajuaa, miten kamalaa heidän obeahinmetsästyksensä on ollut. Hänen olisi päästävä takaisin Alakuuhun kertomaan asiasta muille haltioille. 

Alku lähti minulla nahkeasti käyntiin (joka voi johtua myös siitä, että toisesta fantasiamaailmasta toiseen siirtyminen on usein hankalaa), mutta sitten kirja imaisi minut totaalisesti maailmaansa. Viihdyin ja nautin! Kirjassa on aivan upeasti rakennettu maailma, joka ei ole kuitenkaan liian monimutkainen eikä kirja sisällä pitkiä infodumppauksia. Erityisen kiehtovaa oli tietysti keijumaailma ja sen henkilöt ja eläimet taianomaisia obeaheja unohtamatta. Sukupuolten moninaisuus näkyy kirjassa hyvin luontevasti, etenkin kun keijujen seksuaalisuus on hyvin vapaata ja luokittelematonta. Loppua kohti myös mukaan tulee juonittelukuvioita, jotka kuuluvat tietysti asiaan, kun on kuninkaallisista kyse.

Pidän siitä, miten tässä kirjassa henkilöhahmojen ennakkoluulot rikkoutuvat tiedon lisääntyessä. Yeeran kumppaneineen tajuaa, miten he ovat käyttäneet hyväkseen obeaheja ja miten väärät luulot heillä ylipäänsä on keijuista. Keijut taas ajattelevat myös haltioista pääsääntöisesti  pahaa, koska ovathan nämä tietämättään surmanneet heitä. Haltioilla on vaarallista kulkea keijujen keskellä ilman vartijaa, sillä monet haluavat heidät hengiltä. Keijut pitävät arkisena asiana niin taikavoimaisia obeaheja kuin pimeässä luolassa ainoana valonlähteenä käyttämäänsä Fraedia-kristallia, jotka taas ovat haltioille arvokkaita ja vaikeasti saatavia rikkauksia. Yeeran ajattelee alussa vievänsä mahdollisimman paljon Fraediaa haltiamaahan, kunhan pääsee Mosimasta pakoon.

Romanttisista kuvioista vielä sen verran, että tässä kirjassa ei ole menty lähellekään niin överille  tasolle seksikuvauksissa kuin viime aikoina lukemissani. Lajityypilleen uskollisena romanssit ovat aika insta-rakkauksia, heti ensi silmäyksellä ulkoiseen olemukseen perustuvia, jotka siitä lähtevät kehittämään kuumottavammiksi. Siitä pieni miinus, mutta muuta moitteen sanaa minulla ei ole antaa.

Tämä oli ehdottomasti vuoden 2024 paras lukemani romantasia!

Annan arvosanaksi 5-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

POC-lukupiiri

Cursebound - Kohtalon vangitsemat: Saara El-Arifi. Suomentanut Helka Sivill. Gummerus 2025 (Faebound #2)

Englanninkielinen alkuteos: Cursebound. Kansi: Ellie Game @HarperCollinsPublishers Ltd (suunnittelu), Joe Wilson/Début Art (kuvat)

"Afroromantasiassa haltiasiskoksia sitovat sydänten kahleet

Soturiksi syntyneelle Yeeranille rakkaus on toissijaista. Niinpä hän on jättänyt keijukuningattarensa palatakseen kotimaahansa. Siellä häntä odottavat synkät uutiset: heimopäällikkö Salawa, Yeeranin entinen rakastettu, uhkaa keijuja verisellä sodalla.​

Keijujen valtakuntaan jäänyt pikkusisko Lettle on päättänyt murtaa keijujen kirouksen. Mutta kohtalottaret, jotka kerran puhuivat hänelle, ovat nyt vaienneet.​

Kykenevätkö Lettle ja Yeeran yhdistämään keijut ja haltiat ennen kuin pelätyt taistelut syttyvät?" (Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olin aivan iki-ihastunut viime vuonna ilmestyneeseen Faebound-trilogian avausosaan, joka poikkesi nykyisistä romantasiakirjoista todella edukseen. Olipas ihanaa saada tänä syksynä käsiini tämä trilogian kakkososa, jonka kansikin on niin kaunis, että ihan hykerryttää.

Ensin hän oli ollut tässä unohdetussa maassa vankina. Sitten vieraana. Ja nyt hän oli kuninkaan puoliso: haltia, joka kuului keijujen kuninkaalliseen hoviin. (s. 35)

Viime osassa koettiin dramaattisia hetkiä, kun  entinen Alakuun armeijan eversti Yeeran päätti lähteä Mosimasta varoittamaan entista rakastajatartaan, Alakuun heimopäällikkö Salawaa muiden haltiakansojen ja keijujen liittoumasta. Tuore kuningatar Furi jää suremaan rakkaansa lähtöä ja Yeeranin näkijä-sisar Lettle puremaan hammastaan närkästyksestä, kun sisko taas lähti omille teilleen. Lettlellä on sentään rakas Rayan tukenaan, joka on nykyisin keijuvaltakunnan kuningas. 

Mosimassa ei todellakaan ole kaikki kunnossa, sillä Lettle joutuu salamurhauksen uhriksi ja on menettää Rayanin samassa hötäkässä. Kuka yritti myrkyttää Lettlen? Lettleä turhauttaa myös se, ettei hän näe taika-amuleteillaan yhtään mitään tulevaisuudesta. Lettle ja stylistinä toimiva Golan lähtevät vaaralliselle matkalle Mosiman ulkopuolelle etsimään Rayanin isän piilottamaa Afan loitsukirjaa, jossa voisi olla toivottuja vastauksia keijujen kirouksen purkamiseen, jonka ihmiset ovat aikoinaan langettaneet. 

Onko kaikki hyvin? Pila kysyi.

On.

Ei.

Kaikki ei ikimaailmassa olisi hyvin. Furi oli sytyttänyt Yeeranissa jotakin, minkä hän ei halunnut koskaan sammuvan. (s. 66)

Yeeranin matka kohti Alakuuta sujuu sutjakkaasti hänen obeahinsa Pilan turvaamana. Toki Yeeranilla on jatkuva huoli, etteivät salametsästäjät saa hänen kallisarvoista sidoseläintään kiinni - se tietäisi myös Yeeranin hengenmenoa. Hän tulee pohtineeksi ja hävenneeksi omaa aiempaa elämäänsä, johon kuului juuri obeahien metsästys. Silloin hän ei tiennyt niiden sidoksista keijuihin. Yeeran tulee myös tutustuneeksi taivaltajien porukkaan, jotka ovat aiemman Kuunsirpin armeijasta eronneita haltioita, joiden elämäntyyliin kuuluu paikasta toiseen vaeltelu. Darel on yksi heistä, joka tarjoaa ystävällisesti Yeeranille ruokaa ja yönsijan heidän puuhun viritetyssä asumuksessaan. Väärinkäsityksen vuoksi Yeeranille tulee nopea lähtö leiristä keskellä yötä. Tämä liittyy Darelin hyvin kiusalliseen vaivaan, unissakävelyyn.

"Hirsipuuta odottavaksi naiseksi sinulla on melko paljon vaatimuksia." (s. 86)

Ottaako Salawa karkottamansa entisen rakastettunsa vastaan suopeasti, varsinkin kun hänellä on hyvin epäuskottavia uutisia mukanaan? Pystyykö Lettle elämään ikinä enää turvassa Mosimassa, jossa häntä nykyään ympäröi henkivartijoiden kaarti ja kaikki hänen ruokansa maistellaan etukäteen? 

Mosimassa valottomat eli ne keijut, jotka eivät ole saaneet luotua sidosta omaan obeahiin, ovat pitkään kokeneet asemansa eriarvoiseksi. Siksipä kapinaliikettä on ilmassa, etenkin, kun heitä kismittää muualta tulleet haltiat Lettle ja Yeeran, jotka ovat heti päässeet parempiin olosuhteisiin Keijuhovin ylellisyyksiin. Sattuneista syistä Mosimaan joutunut Darelkin pääsee selville levottomuuksista ja tyytymättömyydestä Mosiman epätasa-arvoiseen järjestykseen Golanin kautta, joka aiheuttaa lisäksi Darelissa hyvin voimakkaita tuntemuksia. Myöhemmin Darel joutuukin hyvin hankalan valinnan eteen: jatkaako takaisin oman rakkaan taivaltaja-perheensä luo vai jääkö hän sadunomaiseen Mosimaan Golanin luo.

Wau, miten kirjan lopussa alkoi paljastua herkullisia vihjeitä tulevista juonenkäänteistä. Pikkuisen saattaa jo aavistaa, mutta siltikään mikään ei ole vielä täysin selvää. Tämä toinen osa lähti minulla hiukan hitaasti käyntiin eikä alku napannut mukaansa minua, mutta loppua kohti imeydyin jo ihan täysin kirjan maailmaan. Varsinkin, kun uusia asioita alkoi paljastua.

Vielä sananen kirjan kuumista kohtauksista. Tässä kirjassa on juuri oivallettu se, miten voidaan kirjoittaa kuumat kohtaukset tyylillä. Ei ole siis luvassa monen sivun mittaisia, yksityiskohtaisia ja karkeasanaisia rakastelukohtauksia, vaan sopivanmittaisia, tyylillä ja taidolla tehtyjä kohtauksia, jotka eivät vie liikaa tilaa juonelta ja muuten kiehtovilta tapahtumilta. 

Parasta kirjan maailmassa ovat kuitenkin obeahit, nuo täydellä sydämellä isäntiinsä tai emäntiinsä sitoutuneet eläimet, jotka ovat yhtä aikaa lapsekkaan eläimellisiä ja viisauden ruumiillistumia.

Jään odottelemaan kirjan päätösosaa, joka tulee varmasti räjäyttämään tajuntani.

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Ilman väki -trilogia: Holly Black

Empyrean-trilogia: Rebecca Yarros

Lumola-sarja: J.S. Meresmaa

Pimeänkynsi: J.S. Meresmaa. Kuvittanut Elina Äijälä. Karisto 2024 (Lumola #1)

Kansi: Elina Äijälä (kuvitus)

"Kutkuttavan karmiva, upeasti kuvitettu nuorten kauhusarja alkaa.

13-vuotias Aapo on muuttanut Mustakolun kylään. Eräänä päivänä hän näkee salaperäisen tyypin, jolla on samannäköinen tatuointi kuin hänen hiljattain kuolleella vaarillaan. Voiko se olla sattumaa? Kun Aapo päätyy frisbeegolfia pelatessaan Lumolan kartanon pihaan, alkaa kylässä vaikuttaa olevan muutakin outoa. Aapo kohtaa ensimmäisen hirviönsä - joita kartano on pullollaan.

Vaikka kaikki kartanossa asuvat hirviöt eivät ole vaarallisia, jotkin niistä ovat. Aapo alkaa nähdä painajaisia uhkaavasta pimeydestä. Pian hän huomaa tempautuvansa keskelle tapahtumia, joissa unet ja totuus sekoittuvat vastustamattomaksi pyörteeksi." (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***

Kaipaan kasien genrevinkkauksiin jatkuvasti helppoja kirjoja suomen toisena kielenä opiskeleville ja muillekin, joilla on lukemisessa haasteita. Nykyään heitä on yhä enemmän, ja kirjavinkkauksissa lainaan lähtee yhä enemmän ohuemmat ja helpommat kirjat. Niinpä innostuin kovasti tästä Meresmaan uudesta kuvitetusta Lumola-kauhusarjasta. Jännärit ja kauhut kun ovat niitä genreistä suosituimpia, ainakin oman kokemuksen mukaan.

Aapo on muuttanut isänsä kanssa Mustakoluun ihan vasta, ja Aapoa jännittää aloittaa kasiluokka uudessa koulussa. Nyt on kuitenkin vielä kesäloma, ja Aapon täytyy tehdä töitä isänsä kaupalla. Hän törmää kaupassa mystiseen tyyppiin, jolla on hämmästyttävän samanlainen tatuinti ranteessaan kuin kaivosonnettomuudessa menehtyneellä vaarilla. Aapo nimeää tyypin Tiikeritassuksi, ja mokaa itsensä ottaessaan kuvan muka huomaamattomasti tämän tatuoinnista - käyttäen salamaa! Pakeneminen pilkkopimeään takahuoneeseen ei ole hyvä idea, sillä Aapo pelkää kuollakseen pimeää. 

Aapo yrittää unohtaa välikohtauksen nakkelemalla kiekkoja frisbeegolfradalla, mutta tietysti hänen paras ja uusin kiekkonsa Enigma lentää Pimiäjoen toiselle puolen. Sitten alkaa tapahtua kummia: outo zombisilmäinen, mustaleukainen orava varastaa hänen lenkkarinsa, johdattaa hänet veneelle, jolla Aapo pääsee joen toiselle puolen. Ja joen toisella puolella on lisää omituisia otuksia, nimittäin mustaleukainen kettu nappaa frisbeen suuhunsa ja jolkottelee menemään. Ja sitten Aapo huomaa olevansa keltaisen kartanon pihalla, jonka ikkunasta kettu hyppää sisään kiekko suussaan.

- Pieni lapsi, joka näkee ensimmäisen hirviönsä, ei välttämättä tunne lainkaan pelkoa. Eikä se oo ihme, koska lapselle kaikki on uutta. Se kohtaa uusia asioita koko ajan, ei se voisikaan pelätä joka ikistä vastaan tulevaa asiaa. Pelko tulee myöhemmin. Se opitaan. (s. 69)

Lumolan kartano ei ole mikä tahansa kartano, sillä se on täynnä hirviöitä. Tämä valkenee Aapolle pian, sillä kartanossa työskentelevät Immu ja Molla luulevat pojan olevan tulossa sinne töihin hoitamaan hirviöitä. Aapo ei saa sanottua totuutta, sillä hänellä on välillä vaikeuksia ilmaista itseään. Jäisikö hän kiinni siitä, että onkin tunkeilija eikä työntekijä? Millainen on arvostettu Elviira eli Elvis, joka johtaa paikkaa? Entä Isoäiti, joka ilmoittaa löytyneistä hirviöistä? Miksi Aapo näkee kammottavia unia, joissa pimeys imaisee hänet mustuuteensa sisälle?

Pimeys liikahti häntä kohti.

Se tulvahti päin kuin musta aalto,

ja sen kynnet viilsivät ilmaa. (s. 105)

Pimeänkynsi aloittaa hyvin kiehtovan fantasiamaisen kauhusarjan, jossa ensin viattomilta vaikuttavat hirviöt muuttuvat Aapon painajaisunien veroisiksi. Juoni tarjoaa yllätyksiä ja jännittäviä tilanteita sopivaan tahtiin. Lumolan kartanoon ja hirviöihin liittyy monia kiehtovia yksityiskohtia, joita paljastuu varmasti lisää jatko-osissa. Loppu jättää hyvin uteliaaksi ja suorastaan pakottaa tarttumaan jatko-osaan. Parhaiten tämä kirja uppoaa varmastikin varhaisnuoriin lukijoihin noin 10-vuotiaista ylöspäin, mutta voisin vinkata tätä helppona kaseillekin, vaikka onkin ehkä hiukan lapsekas heille. Elina Äijälän kivat kuvitukset eivät ole kuitenkaan mielestäni liian lapsekkaita ja kauhun tunnelma tiivistyy loppua kohti pelottavammaksi. 

Erityisesti plussaa vielä muunsukupuolisesta henkilöhahmosta, jota Usva ilmiselvästi edustaa ainakin oman tulkintani mukaan. Muutenkin hahmoissa on otettu huomioon erilaiset kehot ja ihonvärit.

Annan arvosanaksi tälle 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Frisbeegolfmedia

Kirjojen keskellä

Lastenkirjahylly

Brielle & Bear -sarja: Salomey Doku

Brielle & Bear - Olipa kerran...: Salomey Doku. Suomentanut Viivi Ängeslevä. Otava 2024 (Brielle & Bear #1)

Englanninkielinen alkuteos: Brielle & Bear - Once upon a time... Kansi: Salomey Doku & Harper Collins Publishers Ltd

"Satujen lumoa ja ripaus taikaa: Briellen ja Bearin rakkaustarina on lukijalle karkkia.

Suloisen romanttisen sarjakuvasarjan ensimmäinen osa.

Satujen sääntö nro 1: parhaat sadut alkavat sanoilla Olipa kerran… Haaveilusta tykkäävä Brielle tietää kaiken saduista. Hän aloittaa opiskelun Olipa kerran -yliopistossa, ja kun hän tapaa kirjakaupassa Bearin, rugbyjoukkueen ujon varakapteenin, vuosi alkaa mainiosti. Kaksikkoa yhdistää rakkaus kirjoihin.

Brielle on päättänyt unohtaa menneet. Bearin kanssa hän kokee vihdoin elävänsä unelmaansa. Kunnes hän huomaa, ettei ole ainoa, joka salaa jotain…"(Otava)

Oma arvio:

Jee, söpöä sarjakuvaa nuorille! Sitä ei voi koskaan olla liikaa. Olin niin innoissani tästä Salomey Dokun sarjakuvasta, että harppasin valtaisan arvostelukappaleen järjestyksen ohi ja luin tämän siltä seisomalta, kun sain tämän käsiini. 

Brielle Da Rosa opiskelee kirjallisuutta ensimmäistä vuottaan Olipa kerran -yliopistossa ja työskentelee opintojensa ohella myyjänä - missäpäs muuallakaan kuin - kirjakaupassa. Hän rakastaa romantiikkaa, satuja ja tarinoita. Ja tottahan hänen ensikohtaamisensa koulun rugbyjoukkueen johtajan Atohi Yonasin eli Bearin kanssa tapahtuu kuin sadussa, sillä he törmäävät toisiinsa kirjakaupassa. Kiinnostus herää, mutta kumpikin aluksi keräävät rohkeutta ystäviensä tukemina. Briellen paras kaveri Rosalie opiskelee psykologiaa ja toimiikin ystävänsä ilmaisena terapeuttina. Bearin parhaat kaverit taas löytyvät rugbyjoukkueesta, jossa on ihan oma ryhmäpaineensa ja sääntönsä. 

Salomey Doku: Brielle & Bear - Olipa kerran... (s. 13)

Bear rohkenee pyytää apua Brielleltä oikolukuapua kirjoitustehtäviinsä. Näin hän saisi tekosyyn varjolla olla enemmän Briellen seurassa, joka tuntuu olevan aika suosittu tyttö kivan luonteensa takia. Opiskelujen ohessa he ystävystyvät, kunnes Brielle saa tietää Bearin salanneen häneltä asioita. Onneksi juttelemalla asiat selkiytyy, väärinkäsitykset oiotaan ja ystävyys syvenee. Ehkä he ovat joskus vielä enemmänkin? 

Salomey Doku: Brielle & Bear: Olipa kerran...(s. 89)

Briellen ja Bearin ohella sarjakuvassa on aika paljon sivuhenkilöitä, jotka kyllä esitellään pikaisesti niiden putkahtaessa tarinaan, mutta hiukan meinasin olla sekaisin, kuka on kuka. Ehkä keskeisimpiä sivuhenkilöitä Briellen bestiksen Rosalien lisäksi ovat liehittelevä Pavão ja hänen ystävänsä Malachi, joilla on muodostumassa säröjä ystävyyteen Pavãon käytöksen vuoksi. Myös Pavãon Jezia-tyttöystävä kärsii poikaystävänsä välinpitämättömyydestä, mutta onneks Mal on hänen puolellaan ja lohtunaan. Olisikohan jotain kolmiodraamaa vielä tulossa kuvioihin?

Satujen sääntö nro 11

Lumous löytää aina tien... (s.128)

Brielle & Bear  - Olipa kerran... on kertakaikkisen suloinen ja rakkaudentäyteinen sarjakuva, jossa satumaisuus kulkee mukana nimen lisäksi numeroituina satujen sääntöinä. Toki myös vakavia teemoja käsitellään, kuten lukivaikeuksia ja äidin kuolemaa. Heti ekassa osassa ei tykitetä ihan kaikkea, eli jotain jätetään seuraaviin osiinkin. Briellen ja Bearin  ystävyyssuhde kehittyy rauhassa kohti jotain muutakin, eikä ole instalovea laisinkaan. Väliin sijoitetut muutamat montaasityyliset tunnelmointisivut olivat ehkä hiukkasen tylsiä, etenkin kun niitä oli loppuvaiheilla tiheämmin, mutta muuten sarjakuva eteni sopivaan tahtiin. Piirrostyyli on todella söpöä, mutta ei minusta liian sellaista. Ainoa, mikä minua häiritsi, oli ihmisten liian alhaalla törröttävät korvat. Kirjan lopussa on useampi sivu sarjakuvantekijän selostusta työvaiheista ja muuta kivaa extraa. 

Odotan innolla, miten Briellen ja Bearin tarina jatkuu.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Alice Oseman: Heartstopper-sarja

Rainbow Rowell & Faith Erin Hicks: Viimeinen ilta - Pumpkinheads

Ex talk - Rakkautta radioaalloilla: Rachel Lynn Solomon

Ex talk - Rakkautta radioaalloilla: Rachel Lynn Solomon. Suomentanut Laura Liimatainen. Tammi 2024

Englanninkielinen alkuteos (2021): The Ex Talk. Kansi: Vi-An Nguyen

"Kutkuttavaa kemiaa ja tahattomia tunteita livelähetyksessä

Mitä tekisit, jos pomosi antaisi sinulle kaksi vaihtoehtoa: 1) esitä inhokkikollegasi ex-rakastajaa radiossa tai 2) pakkaa kamasi ja häivy?

Podcastidea: kaksi eksää ruotii raadollisen avoimesti parisuhdettaan ja sitä, miksi kipinä sammui. Ei paha, paitsi että ohjelmaa juontamaan pakotetaan radiossa työskentelevät kollegat Shay ja Dominic, jotka inhoavat toisiaan sydämensä pohjasta. Eivätkä todellakaan ole ikinä tapailleet, saati sitten seurustelleet! Mikäpä voisi mennä pieleen? Ex Talk – rakkautta radioaalloilla on tarina kiivaista vihamiehistä, odottamattomista tunteista ja riskialttiista salaisuudesta." (Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Kesän romcom-kiintiöni ei ollut sittenkään vielä täynnä, sillä vielä mahtui lukemistooni yksi sellainen. Rachel Lynn Solomonin Ex talk - Rakkautta radioaalloilla on näkynyt ja kuulunut somessa pitkään, ja minua kiinnosti siinä erityisesti radioteema. Podcastit, somevaikuttaminen ja lehtitoimitus ovat olleet aika monessa kirjassa keskiössä, mutta enpä muista lukeneeni kirjaa, jossa työskenneltäisiin yleisradiossa.

Kuvitelmani aikuisuudesta olivat aivan erilaisia. Kaikilla elämäni tärkeillä ihmisillä on kumppaninsa. Minulla on tyhjä talo ja oletettavasti unelmatyö, jolta en suinkaan aina saa vastarakkautta. (s. 34)

Kymmenisen vuotta Pacific Public Radiossa tuottajana työskennellyt Shay ei voi sietää kollegaansa Dominic Yunia. Tuo pitkänhuiskea, melko vasta valmistunut tyylikäs kaveri, joka muistuttaa kaikille olevansa maisteri, kehtaa vieläpä vallata Shayn vakioäänityskopin eikä vaikuta olevan siitä lainkaan pahoillaan. Kun  sitten Dominic häikäisee koko työyhteisön, varsinkin seksistisen pomon Kentin, shokkiuutisellaan, Shay joutuu nielemään kiukkuaan. Etenkin, kun hänen oma lemmikkiaiheinen ohjelmansa saa väistyä Kentin mielestä paremman idean tieltä. Suunnittelupalaverissa Kent ehdottaa, että heidän on tehtävä nyt jotakin tyystin erilaista saadakseen lisää kuuntelijoita. Ja siitä Shayn puolihuolimattomasta heitosta kaikki lähtee käyntiin: mitä jos perustettaisiin ihmissuhdeohjelma, jossa Shay ja Dominic esittäisivät ex-rakastettuja? Heidän välinen jännite kun on tullut huomatuksi jo koko työyhteisössä.

En minä halunnut pyörittää koko paikkaa. Halusin vain kertoa hyviä tarinoita.

Ja nyt Dominic, vasta valmistunut maisteri ja talon uusin työntekijä, esiintyy jo suorassa lähetyksessä. (s. 17)

Shay jopa alkaa innostua ideasta, vaikka toki kuulijoille valehteleminen tuntuu väärältä, mutta vakavasti uransa ottava Dominic on hankalampi saada taivutettua. Siihen vaaditaan yhteinen lounas korelaisessa ravintolassa. Tutustuessaan Dominiciin Shay huomaa, ettei tämä olekaan niin ärsyttävä kuin ajatteli, ja Dominicille taas selviää, miksi ohjelma olisi niin tärkeä Shaylle. Niinpä Ex talk alkakoon. Ja siitähän tulee heti menestys.

"Ihan vain että tiedät", hän sanoo puoliksi ovesta ulkona, "niin meillä olisi taatusti ollut hyvä seksielämä." (s. 101)

Entisten rakastavaisten esittäminen ei ole ollenkaan vaikeaa Shaylle ja Dominicille, joilla alkaa synkata tosissaan. Silti, kun eräs kuulija soittaa lähetykseen ja kertoo epäilyksensä siitä, ovatko Shay ja Dom oikeasti edes seurustelleet, pomo Kent vaatii juontajaparia viettämään yhteisen viikonlopun firman piikkiin. Shayta hermostuttaa, sillä hän on alkanut tuntea vetoa juontajapariaan kohtaan. Hän on kuitenkin varovainen tunteiden ilmaisussaan, sillä aiemmissa suhteissaan hän ei olekaan saanut vastakaikua rakkaudentunnustuksilleen. 

"Nyt tehdään näin", Kent sanoo. Hän osoittaa meitä, vaikka huoneessa ei ole ketään muuta. "Te kaksi saatte viettää yön yhdessä."

Minä suorastaan hyppään tuolista. "Anteeksi kuinka?" (s. 195)

Ex talk - Rakkautta radioaalloilla on minusta oikein edukseen erottuva, yhtä aikaa hauska ja vakava viihderomaani. Yleisradiomiljöö on kiinnostava ja erilainen ja Shayn ja Dominicin välinen kemia loistava. Kirjassa tulee myös esille Kent-pomon harjoittama, hyvin (huonosti) piilotettu seksistinen käytös ja sivutaan myös feminististen asioiden lisäksi hiukan rodullistamista ja rasismia. Nämä eivät kuitenkaan nouse kovinkaan suureen rooliin muuten hyvin viihteellisesti etenevässä romaanissa. 

Shayn perhesuhteissa on myös mullistusta meneillään, sillä hänen äitinsä on avioitumassa afrikkalaisen Philin kanssa. Shayn rakas isä, joka on pitänyt omaa pienkonekorjausliikettään, ja jolta Shay on perinyt rakkautensa radioon, on menehtynyt aiemmin. Phil on ihana, mutta Shaylla kestää aikaa sopeutua asiaan, että äiti menee uudelleen naimisiin. Ameena-ystävä on tärkeänä tukena Shaylle, mutta sitten hänkin ilmoittaa jymyuutisen, joka vaikuttaa heidän ystävyyteensä.

Kuten nykyviihderomaanien henkeen kuuluu, tämäkin kirja sisältää melko roiseja ja graafisesti kuvattuja seksikohtauksia, mutta sanoisinko, että eivät nämä olleet pahimmasta päästä. Tai sitten olen jo turtunut.

Annan tälle arvosanaksi 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla: 

---

Samantyylistä:

Ana Huang: Kings of Sin - Viha

Lempipaikka: Emily Henry

 Lempipaikka: Emily Henry. Suomentanut Paula Takio. Karisto 2024

Englanninkielinen alkuteos (2023): Happy Place. Kansi:Sandra Chiu.

"Some-ilmiöksi nousseen suosikkikirjailijan romaanissa rakkaus ja yhteiset muistot marinoidaan viinissä ja jätetään hautumaan lomaviikon lämpöön.

Harriet ja Wyn ovat täydellinen pari. Paitsi että he erosivat jo puoli vuotta sitten eivätkä ole vieläkään kertoneet kenellekään.

Ystäväporukan jo vuosikymmenen onnellisena pakopaikkanaan pitämä mökki on nyt myynnissä, joten Harriet ja Wyn päättävät tarjota ystävilleen mahtavan viimeisen mökkikesän ja teeskennellä, että kaikki on kuten ennenkin.

He jättävät viikoksi uudet elämät taakseen ja nauttivat meri-ilmasta lempi-ihmistensä kanssa. Mutta onnistuvatko he esittämään onnellista paria niille ihmisille, jotka tuntevat heidät parhaiten?" (Karisto)

Oma arvio:

Olen aiemmin lukenut yhden Emily Henryn kirjoista, Lomalla kaikki on toisin, johon hullaannuin täysin. Olen aloitellut myös hänen sittemmin suomennettua Book lovers -nimistä kirjaa, joka on jäänyt minulla kuitenkin junnaamaan alkuvaiheeseen. Lempipaikka voitti ilmestymisvuonnaan 2023 Goodreadsin awardseissa parhaan romanttisen kirjan äänestyksen. Niinpä tartuin odottavaisin mielin tähän pirtsakan fuksianpinkkiin kirjaan.

Harriet on aivokirurgiaan erikoistuva lääketieteen lisensiaatti, joka on matkalla yhteen lempipaikoistansa: Mainen Knotts Harboriin, jossa sijaitsee hänen hyvän ystävänsä Sabrinan suvun hulppea huvila. Heidän kämppäkaveruudesta alkunsa saanut ystäväporukka kokoontuu sinne joka kesä, eikä tänäkään vuonna tehdä poikkeusta. Kaikki muut ovat tulossa, paitsi yksi. Harriet ei ole vielä kertonut ystävilleen, että hän ja Wyn ovat eronneet jo 5 kuukautta sitten. He luulevat, että pariskunta elelee Wyn äidin sairauden takia etäsuhteessa kuten ennenkin. Harriet on aikonut kertoa ystävilleen erosta, mutta jännittää, mitä se tekee heidän väleihinsä. Heitä kun on aina pidetty ihanneparina.

Tämän viikon jälkeen kaikki muuttuu välillämme. Se on väistämätöntä. (s. 134)

Perillä huvilalla Harriet saa kuitenkin järkytyksekseen huomata, että Wyn onkin paikalla. Sabrina ja hänen kihlattunsa Parth ovat halunneet yllättää Harrietin maanittelemalla Wyn mukaan. Heillä on myös oma lehmä ojassa, sillä tämä kerta on oleva hyvin erityinen. Armaksen suku on nimittäin myymässä huvilan, joten tämä olisi heidän viimeinen kesänsä siellä. Sabrina ja Parth ovat päättäneet myös mennä naimisiin viikon päätteeksi ystäviensä läsnäollessa. Siksi kukaan ei saa puuttua.

Hänelle tilanne ei vaikuta lainkaan ongelmalliselta? Ei mitenkään ihmeellistä, että entinen morsian on täällä tai että me majoitumme kuherruskuukautta varten sisustettuun makuuhuoneeseen, jonka joka ikinen taso tuntuu kutsuvan panemaan! (s. 60)

Wyn ja Harriet päättävät teeskennellä koko viikon olevansa yhä yhdessä ja sopivat pelisäännöt siitä, mitä he voivat muiden nähden tehdä ja mitä eivät. Heille on tällä kertaa annettu huvilan hulppein makkari avosuihkuineen, joten yhdessäolo huoneessa on hankalaa. Etenkin, kun suhde ei ilmeisimmin ole päättynyt vetovoiman puutteeseen, pikemminkin moniin selvittämättömiin epäselvyyksiin, joita lukijalle ripotellaan pikku hiljaa kirjan edetessä. Suhteen päättävän puhelun jälkeen pariskunta ei ole puhunut ollenkaan saati kertonut omille vanhemmilleen erosta. Ahdistusta lievittääkseen Harriet muistelee kaikkia lempipaikkojaan, jolloin lukija pääsee kurkkaamaan ystäväjoukon alkulähteille ja Wyn ja Harrietin suhteen alkumetreille.

Ainoa, mikä saa minut sietämään kenenkään rakastamista tässä määrin on varmuus siitä, ettei se koskaan muutu myrkyksi. Tieto siitä, että luovumme toisistamme ennen kuin tuhoamme toisemme. (s. 255)

Emily Henryn vahvuus on selkeästi ihmisten väliset keskustelut. On todella miellyttävää ja viihdyttävää lukea ystäväjoukon lempeää piikittelyä, samoin kuin Harrietin ja Wyn ensin kiusaantuneesta lämpimämmäksi muuttunutta jutustelua, jonka taustalta paistaa syvä rakkaus, jota väärinymmärrykset ovat lianneet. Paljon romanttissävytteisiä viihdekirjoja kesän aikana lukeneena voin sanoa, että Henryn kirjassa on todella monisävyiset henkilöhahmot, draamankaaret on rakennettu huolella eikä pelkkä intohimoisilla kohtauksilla mässäily vie sijaa juonelta, kuten monessa muussa lukemassani. Tästä kirjasta huokuu sellainen selittämätön lämminhenkisyys ja rauha, vaikka se on muuten kepeäsävyinen. Emily Henry voisi olla aikuisten vastine lempikirjailijalleni Holly Bournelle, tai amerikkalaisversio irlantilaiselle Sally Rooneylle (joskin Henryn kirjoissa keskustelut eivät ajaudu ihan niin syvällisiksi kuin Rooneyn.)

Vaikka viihdyin kirjan  parissa, en rakastunut tähän niin syvästi kuin aiemmin mainitsemaani Lomalla kaikki on toisin -romaaniin. Ehkä kirjaa olisi voinut hiukan ensinnäkin tiivistää, ja toiseksi minua  ärsytti tyyppien pössyttely, vapettelu ja sienien nauttiminen, mihin kirjassa suhtaudutaan normaalina, hiukan hassunakin asiana. Minun  kuplassani se ei ole normaalia aikuisen käytöstä, ja sellainen hiukan särähtää silmiin muuten mukavan kirjan seasta. Viinallakin läträiltiin melkoisesti ja jatkuvasti joku ystävyksistä öhisi krapulaansa. Että jos sellaisesta menosta ei tykkää, en suosittele tarttumaan kirjaan.

Lempipaikka tursuaa mielenkiintoisia teemoja. Mitä seuraa siitä, kun ei halua puhua asioistaan kenellekään, vaan uskottelee niin itselle kuin kaikille asioiden olevan hyvin, vaikkeivät ne olekaan? Voiko luopua kaikesta saavuttamastaan sen takia, ettei se tunnukaan oikealta, ja pettää samalla vanhempien odotukset? Pysyykö ystävyys aina yhtä vahvana, vaikka elämä vie eri suuntiin, jos vain edes yksi taistelee ystävyyden puolesta? Saako onnellisen viikon järjestettyä tiukalla aikataululla ja suunnitelmilla? Mitä kaikkea kannattaa uhrata rakkauden vuoksi, vai ovatko ne silloin edes uhrauksia, jos haluat tehdä ne?

Annan arvosanaksi tälle 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Lomalla kaikki on toisin: Emily Henry

Kings of Sin -sarja: Ana Huang

Kings of Sin - Viha: Ana Huang. Suomentanut Elina Koskelin. Otava 2024 (Kings of Sin #1)

Englanninkielinen alkuteos (2022): The King of Wrath. Kansi: Piatkus

"Seitsemän kuolemansyntiä.

Seitsemän rajoja rikkovaa romanssia. Synkeän kiihkeä menestyssarja alkaa!

Dante Russo nauttii hallinnan tunteesta. Upporikas nuori uraohjus ei vaimoa kaipaa – mutta sitten hänen uusi vihollisensa kiristää hänet kihlautumaan tyttärensä kanssa.

Tapahtumasuunnittelija Vivian Lau on älykäs, tyylikäs ja hyvätapainen. Hän on jalokivifirman johtajan täydellinen tytär ja siirtolaisperheen menolippu seurapiirien huipulle. Siniverisen Russon saaminen sukuun avaisi heille aivan uusia ovia. Kylmä ja etäinen mies on kaukana Vivianin unelmakumppanista, mutta velvollisuudentunne voittaa.

Kummankaan suunnitelmiin ei kuulu pahin mahdollinen: tulevaan puolisoonsa hullaantuminen." (Otava)

Oma arvio:

Kuulin ensimmäisen kirjan  Ana Huangista, kun yläkoulun kirjavinkkauksessa muutama nuori tuli kyselemään minulta, onko kirjastossa hänen kirjojaan. Enpä tiennyt yhtään, millaisia kirjoja nämä ovat, mutta nuoret selvästikin tiesivät. Pitihän minun ottaa kesälukemistooni tämä ensimmäinen suomennos seitsenosaisesta King of Sin -sarjasta. Sarjan nimikin kyllä paljastaa, että syntistä sisältöä on luvassa, heh. Kirjasarjan osissa pureudutaan seitsemään kuolemansyntiin, joita sitten tarkastellaan rikkaiden ja vaikutusvaltaisten miesten kautta - ja toki heihin kytkeytyy aina toisena näkökulmana toimiva nuori nainen. Ensimmäisessä osassa käsittelyyn pääsee viha.

Vivian oli viholliseni tytär, ja minun oli syytä muistaa se. (s. 87)

Vivian on järjestämässä jälleen rikkaille suunnattua rahainkeruutilasuutta, kun hän saa yllättävän puhelun isältään. Hän vaatii tytärtään vieraisille Bostoniin, sillä hänellä ja äidillä on tälle tärkeää asiaa. Vivianin on suostuttava, sillä sellainen hän on aina ollut - hän ei osaa eikä uskalla sanoa isälleen ei. Eipä hän osaa arvata, mikä isän asia tällä kertaa onkaan. Hän on nimittäin sitä mieltä, että 28-vuotiaan Vivianin on aviouduttava mahdollisimman pian, ja asiaa jouduttaakseen hänellä on nyt tyttärelleen sopiva, perheen arvoa kohottava kumppani sovittuna. Vivianin haukkoessa henkeään hän saa kuulla, että erittäin rikas ja vaikutusvaltainen Dante Russo on hänen tuleva sulhonsa. Halusi Vivian tai ei. Olihan tämä toki odotettavissa, sillä Vivianin isosiskonkin avioliitto oli järjestetty. Silti. Dante Russo tunnetaan erittäin pelottavana, tunteettomana ja kylmänä miehenä. 

Dante oli miljardööri, mutta hänellä oli huonosti kasvatetun peikon käytöstavat. (s. 46)

Vivian ei tiedä, ettei Dante ole suostunut kauppaan ollenkaan omasta vapaasta tahdostaan, vaan Vivianin häikäilemätön isä on kiristänyt tätä. Dantelle harmaita hiuksia aiheuttava Luca-veli on pelehtinyt pelätyn mafiasuvun tyttären kanssa, ja jos sana tästä kiirisi pääjehun korviin, Luca olisi kuollut. Francis Laulla on hallussaan kuvamateriaalia, jotka Dante aikoo saada vuoden sisällä käsiinsä, jotta voi purkaa kihlauksen, eikä hänen ole pakko avioitua Laun  tyttären kanssa. Vaikka Laun tytär onkin Danten silmissä varsin viehkeä, hän aikoo vihata tätä nuorta naista yhtä paljon kuin isääkin. 

Suurin osa kihlasormuksista oli rakkauden ja sitoutumisen symboleja. Omani oli kuin fuusiosopimuksen allekirjoitus. (s. 66)

Vivian joutuu muuttamaan heti pikimmiten Danten hulppeaan asuntoon, jonka henkilökunta rakastuu mukavaan nuoreen naiseen välittömästi - Danten harmiksi. Pariskunnan on pidettävä yllä uskottavaa julkisivua erilaisissa tilaisuuksissa ja ystäviensä nähden. Danten vihaisuus ja töykeys alkaa laantua pikku hiljaa, hetki hetkeltä, kun hän tutustuu Vivianiin paremmin. Kumpikin tunnistaa seksuaalisen vetovoiman heidän välillään, mutta eivät tietystikään voi heti päästää sitä valloilleen. Mutta sitten kun he antavat periksi sille, huh huh. Melkoista tykitystä. Aikuisten kamaa, ehdottomasti. Dante Russo tykkää puhua rumia. Hih.

Olin alussa hiukan skeptinen: taas tällainen Fifty Shades of Gray -tyylinen sarja, jossa  tunnevammaisesta miehestä kuoriutuu eheämpi, rakkauteen kykeneväisempi yksilö ja jossa mässäillään seksillä, mutta muut juonikuviot ontuvat. Mutta kyllä minä hiukkasen rakastuin tähän kirjaan. Vivian on alkuun rasittava, koska hän myötäilee kontrolloivaa äitiään ja määräilevää isäänsä, mutta hänestä löytyykin ytyä kirjan edetessä, osin Danten ansiosta. Dante pehmenee ihastuessaan Vivianiin, mutta äkkipikaisuus ja väkivaltaisuus hänessä hiukan häiritsee. Ei pelkoa, lähisuhdeväkivaltaa tässä kirjassa ei nähdä, mutta muiden ihmisten kanssa kiivas Dante tykkää ratkoa ongelmia muutamaan otteeseen nyrkeillään. Muutama kirjassa tapahtuva mustasukkaisuuskohtaus näyttäytyvät minulle häiritsevän toksisina. Näistä huolimatta Vivian ja Danten intohimoista yhdessäeloa oli mukava seurata, vaikka seksikuvaukset melkoiseksi rietasteluksi yltyivätkin. Danten pehmeä puoli kun on melkoisen ihana.

Täällä oli aina vähän kylmempää, kun hän ei ollut kotona. (s. 212)

Vivianin ystävät Isabella ja Sloane ovat hauskoja sivuhahmoja, joista Isabella pääseekin pääosaan sarjan toisessa osassa Ylpeys. Herttainen kotiapulainen Greta pitää Vivianin puolia silloinkin, kun Dante uhkaa tätä potkuilla. Vivianin vanhemmat ovat vähän turhankin kammottavia, mutta pientä kehitystä heissäkin havaitaan. Ainakin toisessa. Danten vanhempien hippimäisyys on aika hauska ja yllättävä asia. Aika paljonhan kirjassa on toki samanlaisia teemoja kuin esim. Colleen Hooverin kirjoissa, eli ongelmallisia isä-äiti-suhteita ja osin niistä johtuvaa tunnekyvyttömyyttä. Tässä ei kuitenkaan näitä asioita vatvota loputtomiin. Pääpaino ja Vivianin ja Danten kasvavissa tunteissa ja ylitsepääsemättömässä vetovoimassa sekä siitä, pystyykö Dante voittamaan vihansa. 

"Vihaan ajatusta, että kosket ketään toista tai kukaan toinen koskee sinua. Vihaan sitä, että muut saavat sinut nauramaan, mutta minä en. Vihaan sitä, miltä minusta tuntuu kanssasi, kuin olisit ainoa ihminen, joka saa minut menettämään hallinnan, vaikka minä. En. Menetä. Hallintaa." (s. 224)

Hiukan harmittaa, etteivät Dante ja Viv ole enää pääosassa seuraavassa, marraskuussa ilmestyvässä osassa Kings of Sins - Ylpeys, vaan Danten ystävä Kai ja Vivianin ystävä Isabella, josta aiemmin mainitsinkin jo. Aion ehdottomasti kuitenkin jatkaa sarjaa, sillä olen Ana Huangin kuolemansyntien pauloissa.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Kings of Sin - Ylpeys: Ana Huang. Suomentanut Elina Koskelin. Otava 2024 (Kings of Sin #2)

Englanninkielinen alkuteos (2023): King of Pride. Kansi: ?

"TikTok-hittisarjan syntisen kiihkeässä toisessa osassa kielletty hedelmä houkuttaa.

Kai Young on varautunut ja viileä. Hänen hallitussa elämässään ei ole tilaa kaaokselle – etenkään nyt, kun hän kisaa paikasta perheensä mediayhtiön toimitusjohtajana. Mutta sitten hän tutustuu Isabella Valenciaan.

Valhalla-klubin baarimikkona työskentelevä Isabella on impulsiivinen ja räväkkä, Kain täydellinen vastakohta. Hän edustaa kaikkea mitä Kain ei pitäisi haluta. Isabellasta Kai vaikuttaa tylsältä, ja onneksi niin, sillä asiakkaaseen sekaantuminen tietäisi potkuja.

Jokainen katse ja kosketus vie kuitenkin heidät lähemmäksi kaikkien sääntöjen uhmaamista. Onko kiusaus lopulta ylivoimainen?" (Otava)

Oma arvio:

***Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***

Voivottelin kesän jälkeen sitä, etten haluaisi nyt vähään aikaan lukea yhtään nyky(tiktok)trendin mukaista "seksimässäilykirjaa". Kaiken kruunasi syksyn alussa Hannah Gracen superöveri Icebreaker - Sulavaa jäätä, jonka jälkeen mikään sanallinen seksi-ilottelu kirjoissa ei tuntunut enää missään. Noh, kirjapinossani on kuitenkin makoillut tämä Ana Huangin Kings of Sin -sarjan toinen osa, jonka ehdottomasti halusin lukea, sillä pidin kuitenkin kovasti sarjan ensimmäisestä osasta Viha. Nyt on synneistä vuorossa siis Ylpeys.

Tässä osassa pääsemme tutustumaan ensimmäisen osan pääsankarin Danten hyvään ystävään Kai Youngiin, joka tunnetaan siististä tyylistään, supertarkoista rutiineistaan ja hillitystä olemuksestaan. Toinen päähenkilöistä taas on Vivianin räväkkä ystävä Isabella, joka on siis lilaksi värjättyine hiuksineen täydellinen vastakohta Young-yhtymän tulevalle perijälle. Mutta arvenneehan tuon, miten vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa.

"Onko viisisataasivuisen romaanin kääntäminen käsin latinaksi sinusta rentouttavaa?" (s. 13)

Isabella työskentelee raharikkaiden Valhalla-klubin baarimikkona, ja tämä ei ole ollenkaan hänen perheensä mieleen. Etenkin hänen määräilevä isoveljensä Gabriel, joka on isän kuoltua ottanut perheen pään roolin, on sitä mieltä, että Isabellan on osoitettava perheelleen löytäneensä elämänsä suunnan, ennen kuin hän on täyttänyt 29. Isabellan suuri haave on kirjoittaa eroottinen rikostrilleri, ja romaani onkin ollut jo jonkin aikaa työn alla, mutta jostakin syystä hän ei ole saanut viimeisteltyä sitä loppuun. Gabriel antaakin siskolleen 4 kuukautta aikaan kirjoittaa romaaninsa loppuun, jotta tämä voi tuoda sen äidin syntymäpäiville luettavaksi ja osoittaa näin, että on löytänyt elämälleen suunnan. Muuten hänen olisi palattava perheyritykseen töihin ja muutettava pois New Yorkista, tai hän jäisi perinnöttä. 

Minä olin se, jolta puuttui työn loppuun saattamisern vaadittava kurinalaisuus. Minä olin se, joka oli antanut seksin ja juhlinnan viedä aikaani. Olin se, joka tuotin itselleni ja muille pettymyksen aina uudelleen ja uudelleen. (s. 304)

Kai Young kääntää vapaa-aikanaan kirjoja latinaksi, koska se on hänen mielestään rentouttavaa. Turhautumisiaan hän purkaa nyrkkeilemällä Danten kanssa tai istumassa drinkillä Valhalla-klubilla. Siellä hän on törmännyt simpsakkaan Isabellaankin ja saanut tämän nolostumaan useammankin kerran, koska tämän puheet työkaveriensa tai ystäviensä kanssa ovat sattuneet liittymään aina seksiin - lähinnä erikoiseen seksivälineisiin tai hohtaviin kondomeihin. Isabella pitää Kaita maailman tylsimpänä jäykkistelijänä, etenkin kun hänelle selviää miehen latinankääntämisharrastus. Silti ilmassa on kipinöivää flirttiä. Kun Kai yllättää Isabellan klubin pianohuoneesta soittamasta täydellistä Beethovenin  Hammerklavieria, hän on myyty mies. 

Seuraa salaisia kohtaamisia pianohuoneessa, lisää flirttiä baaritiskillä ja sattumoisin samoja tilaisuuksia , joihin he joutuvat (tai pääsevät, miten sen nyt ottaa). Mieleeni hiipii, tekeekö kirjailija nyt liiankin helpoksi kaiken, kun ihan vain vahingossa mihin vain nämä henkilöt menevätkin, on aina toinenkin siellä - ihan vain sattumalta. Noh, senhän tietää, että tämän kirjan tärkein tarkoitus on pedata tälle parille täydellinen romanssi. 

Ihan täysillä pari ei voi kuitenkaan heittäytyä tunteidensa vietäväksi: Isabella ei saisi seurustella Valhallan sääntöjen mukaan asiakkaidensa kanssa, eikä Kai voisi ikinä viedä perheensä näytille baarimikkona työskentelevää suorasukaista Isabellaa. On ollut yleisesti tiedossa, että muutaman vuoden päästä hänen äitinsä jää pois Young-mediayhtiön toimitusjohtajan pestistä ja että Kai on todennäköisin seuraaja. Nyt hän saa kuitenkin kuulla, että äiti on jäämässä jo nyt pois ja toimitusjohtajakisa on käynnissä. Siksikään Kai ei saisi nyt liata mainettaan, joten hän suostuu äitinsä mieliksi viemään treffeille lapsuudenystävänsä, tyylikkään Clarissan. Silti hän ei enää näe ketään muuta kuin Isabellan, jonka hän ottaa ensimmäistä kertaa pianohuoneessa - kuinkas ollakaan.

"Olen onnellinen, kun olen sinun tai ystävieni kanssa. Mutta kun sinä lähdet ja olen yksin, tunnen oloni...eksyneeksi. Kuin en tietäisi, missä minun pitäisi elämässäni olla." (s. 240)

Isabellalla on salaisuus, jota Kai ei tiedä. Hän ei ole ihan vähäpätöisestä suvusta itsekään. Sitä on hankala uskoa, sillä Isabella tuntuu olevan aidosti vaikuttunut Kain äveriäisyydestä. Pari käy muun muassa  viettämässä kahdenkeskistä aikaa luksushuvilalla, joka sijaitsee omalla yksityisellä saarella. 

Mitä tulee kirjan seksikohtauksiin, ne ovat hyvin graafisia ja mukana on (kilttiä) alistamista myös.  Pianohuoneen kohtauksen lisäksi mielenkiintoisin (ja oudoin) pitkään aikaan lukemani on kohtaus, jossa Kai pakottaa Isabellaa lukemaan lukua Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta samalla, kun kiihottaa tätä huipun partaalle. Palkintoa ei kuitenkaan ole luvassa, jos Isabella ei saa luettua sovittua lukua loppuun asti takeltelematta. Huh huh, eipä ihme kun Isabella tokaisee, ettei tiedä voiko enää ikinä lukea kyseistä kirjaa kuten ennen. Voinkohan minäkään.

"Ajattele positiivisesti. Kun kohtaat vaikeuksia, tiedät, ettei mikään voi olla vaikeampaa kuin Ylpeyden ja ennakkoluulon koko sivun lukeminen ääneen samalla kun joku kiihottaa sinua laukeamispisteeseen." (s. 211)

Loppupäätelmänä siis, että kirja pelaa aika paljon toinen toistaan seuraavilla rohkeilla seksikuvauksilla, mutta muut juonikuviot jäävät hiukan niiden jalkoihin. Onhan molemmilla henkilöhahmoilla elämässään monenlaista meneillään, pettymyksiä tulee ja perheen odotukset ovat kovat, mutta aika hatariksi jäävät nämä juonikuviot. Pidin eniten alun jännitteestä, jossa ei nyt ollut varsinaisesti sellaista haters-to-lovers-asetelmaa, vaan pikemminkin kielletyn rakkauden makua. Seksi-ilottelut tulivat varsin aikaisin kuitenkin kuvioihin ja siinä vaiheessa hyvin rakennettu odottavainen jännite tietysti lässähti.

Sitä kuitenkin saa, mitä tilaa. Ihan viihdyttävää luettavaa, vaikka ei ollut ehkä ihan niin hyvä, kuin sarjan edellinen osa. Sarjan kolmas osa Ahneus ilmestyy keväällä, ja siinä pääosassa on Kain ystävä Dominic ja hänen vaimonsa Alessandra. Nähtäväksi jää, jaksanko enää palata tämän sarjan pariin.

Annan arvosanaksi tälle 4-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Elle Kennedy: Kiltin tytön kompleksi

Colleen Hoover: Muistoja hänestä

Ali Hazelwood: The Love Hypothesis