Lightlark-sarja: Alex Aster

Lightlark - Valonkiuru: Alex Aster. Suomentanut Aila Herronen. WSOY 2026 (Lightlark #1)

Englanninkielinen alkuteos (2022): Lightlark. Kansi: Natalie C. Sousa (kuvat), Amulet Books, Chelsea Hunter ja Deena Fleming (suunnittelu)

"Palkitun kirjailijan ja somemaailman supertähden vangitseva YA-romantasia.

”Lightlark on kuohuva, nopeatempoinen fantasia, jonka kauniisti kuvattu maailma kihisee juonittelua, romantiikkaa ja jännitettä.” – New York Times #1 bestsellerkirjailija Sabaa Tahir

Vuosisadan välein Lightlarkin saari ilmaantuu näkyville hengenvaarallisen pelin ajaksi. Kuuden valtakunnan hallitsijat kohtaavat ja taistelevat murtaakseen kirouksensa ja voittaakseen ylivertaisen vallan. Jokaisella on jotain piiloteltavaa, jokainen kirous on ainutkertaisen paha. Jotta kiroukset murtuvat ja hallitsijat pystyvät pelastamaan valtakuntansa, yhden heistä on kuoltava.

Selviytyäkseen Isla Crownin täytyy valehdella, huijata ja pettää – vaikka panoksena olisi rakkaus." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Hyvin suurella uteliaisuudella odottelin tätä Alex Asterin Lightlark-fantasiasarjan aloitusta. Vertaukset Nälkäpeliin alkoivat hiukan arveluttaa minua, sillä aiemmin viime syksynä luin Lauren Robertsin Powerlessin, jossa oli aika paljon otettu vaikutteita kyseisestä hittidystopiasta. Olisiko Valonkiuru hiukan omaperäisempi? Pointsit annan tietysti heti alkuun aivan uskomattoman kauniille kannelle ja kirjan ruusuaiheisille syrjäväreille. Ihanaa, tämä on nyt mun eka syrjävärjätty kirja ja saa ehdottomasti kunniapaikan kirjahyllyssäni.

Toisin kuin Nälkäpelissä, Lighlarkin maailma on puhtaasti fantasiamaailma. Kirjan päähenkilö, Isla Crown on nuori luontoa hallitsevien villiläisten hallitsija. Hänen huoltajansa Poppy ja Terra ovat valmentaneet häntä pienestä pitäen taistelemaan paremmin kuin muut, selviytymään ja kestämään kipua ja huonoja olosuhteita. Hän on nimittäin syntynyt ilman kykyä, ja tämä asia on salattava kaikilta. Niinpä Isla on elänyt hyvin suojeltua ja suojattua elämää, ja tuntee olevansa kuin häkkilintu. 

Nyt on kuitenkin alkamassa suuri eri kansojen hallitsijoiden välinen kisa nimeltä satapäiväiset, joka pidetään Valonkiurun saarella. Se ilmaantuu näkyville vain kisan ajaksi, ja sitä ympäröivät kaikkien eri hallitsijoiden omat saaret: tähteläisten, kuulaisten (jotka luin jostais syytä monta kertaa kuubalaisiksi), taivaslaisten, villiläisten ja aurinkolaisten. Kisaa johtaisi Valonkiurun hallitsija, kuningas Oro, joka pystyy käyttämään kaikkien neljän eri kansan voimia. Isla tulee olemaan hyvin haavoittuvainen muiden kyvykkäiden hallitsijoiden joukossa, mutta hänellä on Poppyn ja Terran valmistelema suunnitelma takataskussaan: hänen on vieteltävä kuningas ja saatava tämän kaikki neljä voimaa käyttöönsä.

Satapäiväisten ideana on murtaa kansoja kohdannut kirous, eli yhden hallitsijoista on sitä varten kuoltava. Islalla on myös liittolainen, josta muut eivät tiedä, sillä hän on tutustunut tähteläisten hallitsijaan Celesteen. Hänellä on nimittäin käytössään tähteläisten reliikkisauva, jolla hän pystyy porttaamaan itsensä minne haluaa. Tämä esine ja ystävyys Celesten kanssa ovat hänen valttikorttejaan kisassa. Celestellä on suunnitelmana löytää jostakin saarien kirjastoista Kahleenmurtaja-nimisen esineen, jolla Isla pystyisi murtamaan kirouksen kuin kirouksen. Tämä olisi toivottavaa löytää jo ennen kykyjenesittelytilaisuutta, mutta viimeistään ennen kisan puolivälin, viidettäkymmenettä päivää, jolloin olisi lupa alkaa tappaa toisia kilpailijoita. Ainoa, jota ei saisi tappaa, olisi oma pari, jonka kuningas myöhemmin määräisi jokaiselle.

"Minäkään en tiedä, kummasta nautin enemmän.Siitä, kun kuvittelen mielessäni miekkani sinun kurkullasi...vai siitä, kun kuvittelen, miltä sinun sydämesi näyttäisi minun lautasellani." (s. 82)

Samalla kun Isla yrittää etsiä Celesten kanssa Kahleenmurtajaa, hän joutuu hyvin hämmentäviin tilanteisiin Grim-nimisen varjolaisen kanssa. Pelätyt varjolaiset eivät ole ennen olleet mukana kisassa, eikä Isla tiedä, miksi tuo jättimäinen tummanpuhuva mies tuntuu ensi kohtaamisesta alkaen tutulta. Jokin tuossa pelottavassa miehessä kiehtoo. Grim nimittää Islaa leikkisästi Sydämensyöjäksi, sillä villiläisten tiedetään nauttivan ateriakseen sydämiä. Isla on joutunut keksimään tekosyitä, jottei hänen tarvitsisi syödä ällöttävää sydäntä muiden nähden. 

Toinen hämmentävä tyyppi on palatsissa asuva kuningas Oro, joka ei voi kirouksen vuoksi poistua linnasta päivänvalon aikaan. Tätä vaivaa myös jokin kuolettava outo sairaus, joka värjää hänen käsivarttaan pikku hiljaa mustaksi. Kuningas pelastaa heti kirjan alussa Islan tämän pudotessa parvekkeelta, ja näiden kahden välille syntyy outo viha-kumppanuussuhde. Kuningas määrää myöhemmin Islan parikseen, sillä hän haluaa tämän mukaan etsimään erästä hyvin tärkeää asiaa saarelta.

Islan huuto oli alkukantainen. Selkään työntyi kerralla kymmeniä väkäsiä terävinä kuin tikarit. Piikit pistelivät käsivarsia.

Isla oli opetettu kestämään kipua hyvin, mutta tätä hän ei ollut harjoitellut. Eikä osannut odottaa. (s. 213)

Kirjan maailmaa on yritetty selittää parhaan mukaan, mutta välillä minulla on hiukan pää pyörällä kaikkien näiden eri kansojen ja heidän kykyjen, taikaesineiden ja kaikkia kansoja vallinnen kirouksen suhteen. Jonkinlainen selittävä luettelo ja kartta olisi ollut mukava kirjan alkuun. Romantiikkaa ripotellaan alkuun aika vähäisesti ja hyvin kiltisti, mutta lopussa alkaa hiukan kyteä enemmän. YA-tasolla kuitenkin pysytään hyvinkin, vaikka pientä chilisyyttä loppuun on ripoteltu. Kolmiodraama-asetelmaa en jotenkin osannut ajatella ollenkaan, joten tietyt käänteet tulivat minulle aika puskista. Kieroilua ja juonittelua henkilöhahmojen välillä on tietysti, ehkä jopa hiukan överiksi asti. Islalle selviää aika monta petturia lähipiiristään. Loppuratkaisu on tosiaan aika yllättävä eikä minulle se mieluisin. Aavistelen kuitenkin, että tilanteet vielä kääntyvät suuntaan jos toiseenkin seuraavissa osissa.

Isla muisti Grimin sanat.

Minä olen hirviö.

Tuota hirviötä Isla vähän pelkäsikin.

Mutta ei Grimiä. Vaikka takaraivossa jyskytti epäilys, että kannattaisi pelätä. (s. 244)

Minulla oli tämän lukemisen jälkeen hyvin ristiriitaiset ajatukset. Jotenkin tykkäsin ihan hirveästi kirjan ideasta, mutta monet toteutukset siinä tuntuivat aika tönköiltä. Vierailut eri kansojen erilaisilla saarilla olivat kiehtovia, mutta niitä olisi voitu kuvailla vielä yksityiskohtaisemmin. Erilaiset otukset olivat hiukan päälleliimattuja, niinkuin aave, joka lainasi Islan vartaloa muutaman minuutin ajan maksuksi tiedoistaan. En myöskään jotenkin päässyt sisälle Islan ja Oron väliseen yhteyteen, sillä kuningas jäi jotenkin kauhean etäiseksi hahmoksi. Suosikkihenkilökseni muodostui ehdottomasti pahis, varjolainen Grimshan. Häntä lisää seuraavissa osissa, kiitos!

Onhan tässä tosi mieleenpainuva maailma, joten viihdyn varmasti seuraavienkin osien parissa ihan kohtuullisesti. Seuraava suomennettu osa Nightbane - Kirotut yöt ilmestyy jo tänä syksynä!

Annan tälle arvosanaksi 4-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

POC-lukupiiri

Samantyylistä:

Lauren Roberts: Powerless-trilogia

Suzanne Collins: Nälkäpeli-sarja

Holly Black: Keijuvalta-kirjapari

Holly Black: Ilman väki -trilogia

Jennifer L. Armentrout: Veri ja tuhka -sarja (aikuisten romantasiaa)

Lumotut kirjeet -kirjapari: Rebecca Ross

Jumalainen vastustaja: Rebecca Ross. Suomentanut Nana Sironen.  WSOY 2025 (Lumotut kirjeet #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Divine rivals. Kansi: Kelley McMorris / Shannon Associates

"Salaperäisiä juonitteluja, historian lehtien havinaa ja riipaiseva rakkaustarina.

Rebecca Rossin omintakeisen menestysduologian aloitusosa on kertomus lumotuista kirjoituskoneista, rakkaudesta sodan varjossa ja toivosta, joka ei sammu koskaan.

Muinaisten jumalien sota raivoaa Cambriassa. Kahdeksantoistavuotias toimittaja Iris Winnow hyvästelee rintamalle lähtevän veljensä ja joutuu huolehtimaan yksin perheensä toimeentulosta. Toiveissaan hänellä on oma palsta sanomalehdestä.

Kun Irisin veljelleen kirjoittamat kirjeet joutuvat vääriin käsiin – komealle, rikkaalle ja tylylle Roman Kittille, joka on Irisin pahin kilpailija saman lehden toimituksessa – Irisin ja Romanin välille syntyy maaginen yhteys.

Veljensä löytääkseen Iris pestautuu sotakirjeenvaihtajaksi kauas kotoaan. Turvanaan hänellä on kirjoituskoneensa ja tuntematon kirjeystävänsä, johon hän on alkanut auttamattomasti rakastua…" (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale *** 

!!!JUONIPALJASTUKSIA!!!

Tämä kirjapari on ollut minun yksi odotetuimmista syksyn kirjoista, vaikka en ole etukäteen tiennyt tästä juurikaan mitään kuin takakannen tekstin verran. Mikä parasta, duologian molemmat osat ilmestyvät tämän syksyn aikana. Kirjan kansikuvakin on oikein vetoava.

Minun täytyy mennä, Pikkukukka, Forest oli sanonut ja koskettanut hänen hiuksiaan. Minun on vastattava kutsuun. (s. 68)

Kirjan alussa seurataan Oathissa asuvan Iriksen arkea sanomalehti Cazetten toimituksessa. Hänen isoveljensä Forest on ollut sotatantereella jo viisi kuukautta, ja sinä aikana Iris on lopettanut koulunsa kesken ja hankkinut työpaikan Cazettesta toiveenaan saada sieltä vielä joskus kolumnistin paikan. Irisilla on huoli sotivan isoveljensä lisäksi alkoholisoituneesta äidistään, josta ei ole perheen elättäjäksi. Konttorilla häntä taas kiusaa hänen pahin vastustajansa, kiusallisen komea ja rikas Roman Kitt, joka havittelee yhtä lailla kolumnistin paikkaa. 

Iris on perinyt mummoltaan kirjoituskoneen, jota hän säilyttää piilossa äidiltään sänkynsä alla. Sillä hän iltaisin kirjoittaa kolumniehdotuksia pomolleen Zebille, mutta myös kirjeitä veljelleen Forestille. Kirjeet hän on sujauttanut vaatehuoneen oven alta, ja ne ovat kadonneet siitä mystisesti. Iris ei ole uskoa silmiään, kun eräänä päivänä oven alta sujahtaa hänelle osoitettu kirje. Ensin hän luulee Forestin vastanneen hänelle, mutta pian kirjeiden kirjoittaja paljastaa, ettei ole Forest. Kuka tämä mystinen kirjekaveri on? Lukijalle paljastuu heti alussa, että hän on Roman Kitt, joka on alkanut tuntea kiinnostusta pisamanenäistä kilpakumppaniaan kohtaan, varsinkin luettuaan hänen kirjeitään. Hän ei kuitenkaan saa kerrottua kirjeissään todellista henkilöllisyyttään.

Pieneen hetkeen Iris ei pysty liikkumaan. Se naamio joka Romanin kasvoilla oli ollut kaikkien muiden edessä - hymy, iloiset silmät ja punehtuneet posket - putosi, ja Iris näki miten uupunut ja surullinen hän oli. (s. 98)

Kun Iris menettää äitinsä, Roman on ainoa, joka huolehtii tytön voinnista. Irisin on hankala paljastaa sisintään kenellekään, sillä hän kaipaa vähiten kenenkään sääliä. Hän kuitenkin hiukan lämpenee Romanille ja lupaa auttaa tätä artikkelin kirjoittamisessa. Romanin kihlaus neiti Elinorin kanssa tulee Irikselle puun takaa ja kirpaisee kummasti, vaikka eihän se hänelle kuulu. Roman ei todellakaan ole menossa naimisiin ynseän Elinorin kanssa vapaasta tahdostaan, vaan molempien vanhempien junailujen seurauksena. Onko hänellä pakotietä pakkoavioliitosta?

Tuntuu hyvältä tietää, etten ole tänä iltana yksin, vaikka istun hiljaa pimeässä. (s. 107)

Iris päättää lähteä kilpailevan lehden sotakirjeenvaihtajaksi keskelle sota-aluetta hävittyään Romanille kolumnistipaikan lehdessä. Hän voisi näin löytää ehkä veljensäkin. Hänet majoittaa majataloonsa reilu kolmikymppinen Marisol, ja Iris saa seuraa samanikäisestä sotakirjeenvaihtaja Attiesta. Myöhemmin majataloon tulee vielä kolmaskin sotakirjeenvaihtaja, joka pistää pakan sekaisin - ainakin Irikseltä. Sotakirjeenvaihtajille tulee sodan julmuus ja raakuus konkreettisesti silmille heidän avustaessa sotasairaalassa Marisolin mukana sekä päästessä mukaan rintamalle juoksuhautoihin ja bunkkereihin. Kolmenlaiset sireenihälytykset pitävät majatalon asukkaat valppaana: milloin pitää vetäytyä pimeään kotiin piiloon Hurtilta, milloin Dacre-jumalan lähettämiltä kyliä pommittavilta etyyreiltä ja milloin pitää evakuoitua lopullisesti kylästä. 

Mikä tämä sota oikein on? Tässä sodassa taistelevat toisiaan vastaan maailmaa vallitsevat jumalat, Dacre ja Enva. Enva on hyvis, taivaallinen jumala, kun taas Dacre se maanalinen pahis, joka suuttui aikoinaan Envalle pahasti tämän hylätessä hänet. Forest taistelee jossakin Envan puolella, ja Iris on huolissaan siitä, onko tämä enää elossa. Dacre vaikuttaa olevan pahasti voitolla, sillä hänellä on järeämmät aseet käytössään.  

Tästä jumalten sodasta ja Iriksen ja Romanin maagisesta kirjeenvaihdosta sekä muutamista satunnaisista maagisista esineistä tai taloista, jotka sivumennen mainitaan, koostuu oikeastaan kirjan ainoat fantasiaelementit. Kustantajan mukaan tämä on dystopiaa, mikä hämmentää vielä entisestään. Itse laittaisin tämän maagiseen realismiin hyvin vähäisten fantasiaelementtiensä vuoksi, mutta voisi tämä olla kevyttä fantasiaakin.

"---Ei ilo ole mikään rikos, vaikka ympärillä olisi toivottomuutta. Iris, katso minua. Sinä ansaitset kaiken onnen maailmassa. Ja minä aion pitää huolen, että sinä saat nauttia siitä." (s. 331)

Romantiikkapuoli tässä on hyvin vahvasti keskiössä, ja se on ihan mukavasti kirjoitettu. Iris ja Roman lähentyvät kivasti kirjeenvaihtonsa kautta. Hiukan turhauttaa se, kun Iris ei voi antaa tunteilleen valtaa Romanin kanssa, koska haluaa olla kirjeiden kirjoittelijalle, jolle Roman on siis antanut toisen nimensä Carver, uskollinen. Onneksi asiat alkavat paljastua. Loppuun on säästetty totinen tujaus sodan traagisuutta ja käänteentekeviä juonikuvioita. Pakkohan se on lukea jatko-osa tähän heti, kun se ilmestyy.

Pidin oikein paljon kirjan ideasta, maagisesta kirjeenvaihdosta, sotateemasta, joka oli kevennetty jumalten väliseksi sodaksi ja Iriksen ja Romanin ihanasta haters/enemies-to-lovers- suhteesta. Jossain vaiheessa kirjaa minun innostus hiukan laski, siksi ei tämä kuitenkaan päässyt minun huippuarvosanoilleni. Ehkä olisin toivonut hiukan lisää maagisia elementtejä tähän kirjaan, ja lisäksi Iriksen ja Romanin suhteen välistä jännitettä olisi voinut ehkä vielä hiukan kasvattaa. Oikein ihana romanttinen sotaromaani ripauksella maagisuutta, voisi olla minun kuvailuni tälle kirjalle kiteytettynä.

Annan arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjahullun päiväkirja

Armottomat valat: Rebecca Ross. Suomentanut Nana Sironen. WSOY 2025 (Lumotut kirjeet #2)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Ruthless Vows. Kansi: Kelley McMorris /  Shannon Associates

"Romanttisen tarinan tiivistunnelmainen päätös.

Jumalainen vastustaja -kirjan jatko-osa saa sydämen tykyttämään ja silmät kyyneliin.

Iris on palannut rintamalta ruhjeilla ja sydän murtuneena. Sota ei ole vielä läheskään ohi, ja on vain ajan kysymys, milloin se saavuttaa valmistautumattoman Oathin kaupungin.

Roman on jäänyt vihollislinjojen taakse vailla muistikuvia menneisyydestään. Hän alkaa jälleen kirjoittaa lehtijuttuja – mutta tällä kertaa viholliselle. Yllättäen hänen huoneensa lattialle ilmestyy kirje, jonka lähettäjä vaikuttaa yhtä aikaa vieraalta ja oudon tutulta.

Kohtalo heittelee Irisia ja Romania vääjäämättä lähemmäs toisiaan. Kun tilanne kiristyy, he vaarantavat rakkautensa ja tulevaisuutensa muuttaakseen sodan kulun.

Lukijat äänestivät kirjan vuoden 2024 Goodreads Choice Award -voittajaksi YA-fantasia-sarjassa." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

!!!JUONIPALJASTUKSIA!!!

Olipas mukavaa saada Lumotut kirjeet -kirjaparin molemmat osat saman vuoden aikana. Odottelin Jumalainen vastustaja -aloitusosalle kovasti jatkoa saadakseni tietää, miten kahden jumalan välisessä sodassa käykään, ja ennen kaikkea, miten Iriksen ja Romanin ihana rakkaustarinan kävisi. Ensimmäinen osahan päättyi hyvin dramaattisiin tunnelmiin...

Takaisin Oathiin palannut Iris työskentelee ystävänsä Attien kanssa Inkridden Tribunen leivissä. Säpäkkä mutta empaattinen lehden johtaja Helena haluaa julkaista rehellistä ja sodan toisen osapuolen, Enva-Jumalaa puoltavaa tietoutta, vaikka kaikki eivät siitä pidäkään. Iris on onnellinen saatuaan veljensä Forestin takaisin, mutta sydän kaipaa Romania, jonka sodan pahis-osapuoli Dacre kaappasi joukkoihinsa. Dacre tyhjentää sotilaidensa muistin edellisestä elämästään, joten Iris pahoin pelkää, ettei Roman enää muistaisi häntä. Lumottu kirjeenvaihtokaan ei onnistu, koska Iris on menettänyt hienon perintökirjoituskoneensa, eikä Romanillakaan varmasti ole pääsyä maagisen Alouette-kirjoituskoneen ääreen - onhan niitä olemassa enää neljä kappaletta. Joista yksi on Oathin museossa. Siitä Iris saakin ajatuksen, joka edellyttää pientä murtokeikkaa.

"En halua taistella puolella sydämellä, vaan koko sydämelläni." (s. 160)

Roman ei muista edellisestä elämästään mitään, kiitos Dacre-jumalan, joka on nyt hänen pomonsa. Roman saa yhä hyödyntää kirjoitustaitoaan, sillä hänestä on tehty Alisten kirjeenvaihtaja. Sattumalta hänelle tarjotaan kirjoituskonetta, joka onkin Iriksen vanha Alouette. Ensimmäinen vaatehuoneen lattialle ilmestynyt kirje hämmentää Romania. Kuka kumma hänelle kirjoittelee nimimerkillä "E"? Hän päättää pitää kirjeet salassa, vaikka hänellä ei vielä ole aavistustakaan vaimostaan Iriksestä. Unissa hänelle kuitenkin alkaa ilmestyä kaunis nuori neito nimeltä Iris Winnow, joka tupsahtaa Romanin työpaikalle Gazette-lehden toimitukseen. Roman ei kuitenkaan vielä ymmärrä unen tarkoitusta.

Irikselle ja Attielle tulee taas uusi keikka lähelle sotatanteretta, eikä Forest ole tästä ollenkaan riemuissaan. Sotakirjeenvaihtajakaksikko pääsee kuitenkin taas tapaamaan rakasta Marisolia ja tämän sotilasvaimoaan Keegania, mutta joutuu myös melkoiseen vaaraan jälleen kerran. Iris ei kuitenkaan kadu vaarallista reissuaan, sillä hänelle ja Romanille tulee yllättävä kohtaaminen, joka voi pikku hiljaa palauttaa Romanin muistoja. Kaikkea toivoa ei ole menetetty. Kaksikko tutustuu myös mukavaan autokuskiinsa Tobiakseen, josta tulee Attielle hyvinkin tärkeä henkilö. 

Tänä iltana tapahtuisi jotain. Jotain, mikä halkaisisi maailman kahtia. (s. 332)

Armottomat valat on mielestäni edeltäjäänsä monipuolisempi ja mukaansatempaavampi kirja, jossa on myös enemmän fantasiaelementtejä mukana. Sodan vastapuolet, alisten jumala Dacre ja taivaallinen jumala Enva pääsevät isompaan rooliin, tosin Enva on lähinnä varjoissa piileskelevänä, kun taas Dacre näkyy ja kuuluu hurttineen ja etiireineen. Päästäänpä kirjassa kurkistamaan Dacren valtakuntaan eli aliseen maailmaan, ja matkustamaan kammottavan etiirin kyydissä. 

Kaiken tämän sodan takanahan on siis Dacren ja Envan onneton rakkaustarina, jossa maanaliseen valtakuntaan vangittu Enva on vapautunut soittamalla erityistä kehtolauluaan, joka on vaivuttanut kaikki uneen, ja vapautunut Dacren toksisesta rakkaudesta. Siitä suuttuneena Dacre on käynnistänyt sotatoimet ja valjastunut väkipakolla mukaan ihmisiä, joiden muistoja hän on pyyhkinyt pois. Tämän takia viulu on ollut kielletty soitin siitä asti Dacren käskystä. Enva on kuitenkin ihmisten puolella ja haluaa lopettaa sodan. Siihen hän tarvitsee kuitenkin hiukan apua.

Rakas Iris,

Pitäisikö minun olla yllättynyt siitä, että olin rakastumassa sinuun toisen kerran? Pitäisikö minun olla yllättynyt siitä, että sanasi löysivät minut täältä, jopa tässä pimeydessä? Että olen kantanut E-kirjeitäsi lähellä sydäntäni kuin suojakilpeä? --- (s. 223)

Romanin ja Iriksen rakkaustarina on tietysti tämänkin osan keskiössä, vaikka se kaiken sodan ja melskeen jalkoihin meinaakin jäädä. Maaginen kirjeenvaihto on tässäkin osassa isossa roolissa, kun Iris yrittää mahdollisimman salamyhkäisesti saada Romanin taas muistamaan hänet. Kiinnijäämisen pelko on suuri, sillä kirjeet eivät saa päätyä Dacren hyppysiin. Iriksen ja Forestin sisarellisia välejä on myös kuvattu ihanalla tavalla. 

Armottomat valat jaksoi pitää minut otteessaan alusta loppuun saakka. Siinä on juuri sopivassa suhteessa romantiikkaa, toimintaa, maagisia elementtejä ja traagisia kohtauksia. Oikein hyvä lopetus tälle duologialle!

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjahullun päiväkirja

Samantyylistä:

Kirjojen tytär: Margaret Rogerson

Antiikin pahikset -sarja: Jasmine Mas

Herkuleen veri: Jasmine Mas. Suomentanut Laura Haavisto. Gummerus 2025 (Antiikin pahikset #1)

Englanninkielinen alkuteos (2024): Blood Of Hercules. Kansi: Maria At Steamy Design.

"Antiikin hahmoja herkullisen synkässä hittiromantasiassa

Villi, sekopäinen ja uskomattoman koukuttava matka antiikin taruihin!

Ujo Alexis koettaa pysytellä näkymättömänä titaanien maailmassa. Sitten verikoe paljastaa yllättävän faktan: Alexis on eliittiä, yksi heistä. Spartalainen.

Alexis joutuu inhimillisyyden rajat ylittävään Spartan sotakouluun, missä hän saa mentoreikseen Akilleen ja Patron sekä julmiksi opettajikseen kuoleman lautturin Kharonin ja sodan pojan Augustuksen. Heillä vain ei ole aavistustakaan, kenen kanssa ovat oikeasti tekemisissä." (Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Villi & sekopäinen, lukee tämän kirjan takakansitekstissä. Se osuukin naulan kantaan, nimittäin jo tämän Antiikin pahikset -sarjan asetelma on vähintäänkin sekopäinen: antiikin kreikan jumalat ja kauhua aiheuttavat titaanit sotkettuna nykyaikaiseen maailmaan. Siksi kiinnostuin tästä kirjasta, vaikka vannotinkin vielä vähän aikaa sitten pitäväni taukoa romantasioista.

Tänään oli maanantai.

Oli selvittävä enää neljä päivää nälässä. Käytännössä kolme, koska maanantai oli melkein ohi ja perjantaina saisimme ruokaa.

Seitsemänkymmentäkaksi tuntia kurnivaa vatsaa. (s. 76)

Alexiksen elämä on ollut yhtä kurjuutta niin kauan kuin hän muistaa. Kirjan alussa kymmenvuotias tyttö on joutunut taas päihdekoukussa olevien sijaisvanhempiensa pahoinpitelemäksi, kun hän kuulee niityllä oudon äänen. Näin hän tulee tutustuneeksi näkymättömään käärmeeseen, Nyksiin, joka lyöttäytyy tytön suojelijaksi ja ainoaksi ystäväksi. Kukaan muu ei näe tätä käärmettä eikä kuule hänen ääntään, ainoastaan Alexis voi keskustella Nyksin kanssa.

Vuonna 2090 ihmiset joutuvat elämään jatkuvassa titaanien hyökkäysten pelossa. Nuo kammottavat otukset surmaavat kaiken, mikä osuu heidän tielleen. Onneksi ihmisten apuna ovat Spartalaiset, nuo antiikin 12 jumalasta polveutuvat sankarit, joita koulutetaan jatkuvasti uusia ja jotka tekevät puoliverisiksi kutsuttuja jälkeläisiä ihmisten kanssa. Ihmiset ihailevat noita kuumia, voimakkaita ja urheita nuoria spartalaisia, joiden gladiaattoritaisteluita he voivat seurata TV-lähetyksistä. erityisen suosittu on Tulipunaduo, johon kuuluvat Akhilleus ja Patroklos. He kuuluvat paljon puhuttuun ktooniseen sukulinjaan, eli ovat todellisia pahiksia ja raakalaisia.

Alexiksen yksinäinen elämä saa tarkoituksensa, kun sijaisvanhemmille tuodaan uusi lapsi hoidettavaksi. Charliesta Alexis saa kaivatun sisaruksen ja ystävän, jonka kanssa selvitä onnettomien vanhempiensa hoivassa. Koulussa Alexiksella ei ole yhtään ystävää, vaan häntä pilkataan siellä tuon tuosta änkytyksen, likaisten vaatteiden ja pahan hajun takia. Paidan alla matkustava Nyks-käärme on hänen ainoa lohtunsa, mutta myös erittäin sinnikäs ja periksiantamaton luonne. 

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun titaanit hyökkäävät heidän kotiinsa ja surmaavat verisesti vanhemmat. Tämän jälkeen omasta kodistaan häädetyt Alex ja Charlie asuvat metsässä kyhätyssä pahvilaatikkoasumuksessaan ja yrittävät selviytyä päivästä toiseen. Alexis ei osaa aavistaa, mitä vielä onkaan edessä. 19-vuotiaana hän osallistuu muiden tavoin spartalaisten kelpoisuuskokeeseen, jossa selviää yllättäin, että Alexis on spartalainen. Tämä on ällistyttävää senkin takia, että hän on tyttö. Naispuolisia spartalaisia ei ole juuri tavattu. Saman tien shokissa oleva Alex hyppäytetään Kreikkaan valmistautumaan kovaan koulutukseen ja muihin initaatiomenoihin, joihin spartalaiskoulutettavat joutuvat. Hän saa omiksi mentoreikseen Tulipunaduon eli Patron ja Akhilleuksen, joiden hulppeassa talossa hän saa viettää lyhyet taukonsa rankan koulutuksen välissä.

Zeus katsoi alaspäin meihin. "Kokelaat, onko teissä ainesta JUMALIKSI?" hän karjahti täysin palkein. (s. 95)

Spartan sotilasakatemian ankeassa, kosteassa luolastossa suoritettava koulutus on rankka ja vie Alexiksen ja muiden koulutettavien voimat äärimmilleen. Kenraali Kleandro on säälimätön kouluttaja ja hänen apunaan ovat myös kenraali Pine, Augustus ja Kahron. Intensiivisissä koulutusjaksoissa kokelaat eivät saa juuri taukoa eivätkä lepoa, saati ravintoa ja peseytymismahdollisuuksia. Opiskeluohjelmassa on matematiikkaa eli thagorasta, kadonnutta klassista tarustoa sekä kuria ja voimankäyttöä. Sokraattisen menetelmän mukaan kenen tahansa oppilaan väärästä vastauksesta seuraa kaikille rangaistus, joka on hornankierros. Käytännössä se tarkoittaa rankkaa juoksukierrosta vuoren huipulla, joka huipentuu uimareissuun säälimätön Kharon kintereillä. Heti ensimmäisellä kierroksellä yksi kokelaista kuolee hyiseen veteen. Lähempänä tulikoetta kokelaat pääsevät valitsemaan villieläinpuistosta oman voimaeläimensä. Se, joka ei saa itselleen eläintä, tapetaan. Säälimätöntä on siis tämä koulutus.

"Sinulla ei ole voimia, ei koulutusta, ei suvun tukea, mutta runsaasti luunmurtumia jo ennestäänkin. Sekö on sinun antisi?"

Lisäksi toinen silmäni on sokea ja toinen silmäni kuuro, ja Tim-Tom sanoi kerran, että ruumiinrakenteeni on kuin sairaalla kirahvilla - en tosin vieläkään ole varma, tarkoittiko hän sairaalla tosi hyvää vai oikeasti fyysisesti huonokuntoista. (s. 145)

Alexis ystävystyy yhden koulutettavan, Drexin kanssa, mutta muuten muut tyypit jäävät aika etäiseksi - tai he pilkkaavat Alexista. Siihen hän on tottunut, mutta eri asia, sietääkö hän enää sitä. Häntä hämmästyttää julmana pidetyn professori Augustuksen käytös häntä kohtaan, sillä vaikka se on avoimen vihamielistä, se on myös oudon suojelevaa ja kiihkeää. Sama homma pelätyn Kharonin kanssa, joka onkin iskenyt silmänsä Alexikseen heti ensimmäisen hornankierroksen aikana. Hän nimittäin tietää Alexiksesta jotain, mitä kukaan muu, edes tyttö itse, ei vielä tiedä. Lyhyet tauot mentoreiden Patron ja Akhilleuksen luona osoittavat, että hänestä huolehditaan. Hänelle selviää, että Patrokles ja Akhilleus ovat pari. Myös Patron 16-vuotias pikkusisar Helena vierailee heidän luonaan, ja hänestä Alex saa kauan kaivatun naispuolisen ystävän.

Vatsaani kouraisi, kun he tulivat yhä lähemmäs. Minulla oli paha aavistus siitä, keitä he olivat.

"Nyt me tanssimme kanssasi", toinen sanoi.

Se ei ollut pyyntö.

Se oli käsky. 

Ennen kuin ehdin edes vetää henkeä, smaragdisilmäinen mies laski kätensä omalla kädelleni ja kietoi toisen vyötärölleni.

Perhoset lepattivat.

Toinen mies astui astui taakseni ja tarttui minut lantiolta molemmin käsin.

Perhoset räjähtivät lentoon, ja minä vedin vapisten henkeä.

Tämä ei vaikuta hyvältä. (s. 474)

Mitä suunnitelmia Augustuksella ja Kharonilla onkaan Alexin päänmenoksi? Onko Alexis sittenkään periytynyt Zeuksen suvusta, kuten alussa luullaan? Ketkä selviävät hengissä tulikokeesta ja pääsevät spartalaiseen armeijaan? Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, ja myös niitä kuumia kohtauksia. Tulisuudeltaan tämä ei nyt ole ihan kolmea chiliä enempää ja kuumimmat kohtaukset on säästetty ihan loppuun. 

Herkuleen veri tarjoaa kyllä hyvin erikoisen maailman olympolaisine jumalineen ja rankkoine juonenkäänteineen, mutta en nyt ollut tästä kovin haltioitunut. Kirjoitustyyli on aika tönkköä, hahmot melko  mitäänsanomattomia (muut kokelaat) tai liian samankaltaisia (puoliveriset.) Kuumat kohtaukset eivät oikein tehneet minuun vaikutusta. Alexiksen hahmosta on toki tehty hyvin mieleenpainuva, sinnikäs, oikeudentajuinen jne, mutta en oikein tykännyt tästä toksisesta asetelmasta, jossa kokematon ja kaltoinkohdeltu nuori nainen joutuu kahden dominoivan, agressiivisesti lähestyvän ja kaikkialla suihkineen mieskaksikon kynsiin, halusi tai ei. Tokihan Alexis kokee seksuaalista heräämistä näiden ktoonisten olentojen läheisyydessä ja kokee Augustuksen ahdistelut yhtä aikaa kauhistuttavina ja kiihottavina, mutta en minä tiedä. Jokin näissä asetelmissa ei vain oikein tunnu kivalta.

Kirja loppuu tietysti sen verran herkulliseen kohtaan, että saatan kuitenkin uteliaisuuttani vilkaista seuraavaa osaa. 

Annan tälle arvosanaksi 3-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Rebecca Yarros: Empyrean-trilogia

Kohtalottomien saaga -sarja: Danielle L. Jensen

Jennifer L. Armentrout: Veri ja tuhka -sarja

Muualla:

---

Keijuvalta-kirjapari: Holly Black

Kahlittu perillinen: Holly Black. Suomentanut Suvi Kauppila. Karisto 2025 (Keijuvalta #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): The Stolen Heir. Kansi: Sean Freeman (kuva), Karina Granda (suunnittelu), Hachette Book Group, Inc.

"Huikaiseva romantasiaseikkailu vie supersuositun Ilman väki -sarjan maailmaan.

Keijuvallan hyytävässä pohjoiskärjessä sijaitsee Hampaiden hovi, jonka 18-vuotias kuningatar Suren on paennut äitinsä tyranniaa ihmisten maailmaan eikä aio palata koskaan kotiin.

Mutta sitten Keijuvallan hurmaava kruununprinssi, 17-vuotias Oak, tarvitsee apua. Suren karsastaa petolliseksi tiedettyä Oakia, mutta prinssi suostuttelee hänet mukaansa vaikealle matkalle kohti pohjoista.

Matkan edetessä Suren joutuu kohtaamaan synkän menneisyytensä – sekä vaarallisen oikukkaan sydämensä. Mikä häntä odottaa Hampaiden hovissa? Voiko Oakiin luottaa?" 

Myös itsenäisenä teoksena toimiva kirja aloittaa Keijuvalta-sarjan. (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olipas mukava päästä takaisin Holly Blackin luomaan keijujen, peikkojen ynnä muiden tyyppien maailmaan. Edellinen Ilman väki -trilogia päättyi hyvin mielenkiintoisesti, kun prinssi Cardan muuttui käärmeeksi. Nyt tässä Keijuvalta-kirjaparissa pääosassa on Keijuvallan kruununprinssi Oak sekä edellisistä osista tutuksi tullut Suren, joka oli raa'asti suitsittuna Hampaiden hovia vallitsevan äitinsä toimesta.

Keijujen kauneus eroaa Kuolevaisten kauneudesta. Se on alkuvoimaista ja ylitsevuotavaa. Keijumaassa on niin käsittämättömän kauniita olentoja, että niitä on tuskallista katsella. Niin ihastuttavia, että näky saa kuolevaiset itkemään tai tenhoaa heidät, niin että heitä kalvaa halu nähdä ilmestys uudelleen vaikka vain kerran. Kenties he kuolevat niille sijoilleen. (s. 32)

Suren ei ole asunut koko elämäänsä kammottavassa, jäällä ja luunkappaleilla sisustetussa Hampaiden hovissa. Hän on elänyt lapsuutensa ihmisperheen lapsena, sillä hänet löydettiin kadulta ihan pikkuisena. Hänen ihoaan peitti aina sinisävyinen, maidonvalkoinen sävy, ja hän oli hyvin hauras, kuin tikuista tehty. Sitä ihmiset eivät tienneet, että tämä ihmeellinen, Wreniksi itseään kutsuva lapsi oli ihan oikeasti lumesta, jäästä ja oksista tehty. Lasta haluava Hampaiden hovin Lady Nore ja Lordi Jarel pyysivät Karhiaisnoita Bogdanaa herättämään henkiin Lady Noren muovaileman lapsen. Totuus valkenee 9-vuotiaalle Wrenille eräänä päivänä, kun hänelle täysin vieraat tyypit tulevat hakemaan hänet "kotiin" Hampaiden hoviin.

Wren järkyttyy eniten siitä, etteivät hänen ihmisvanhempansa näytä enää rakastavan häntä ja luovuttavat kummallisen, terävähampaisen tyttären mieluusti muukalaisten matkaan. Takana on tietenkin lumous, mutta se satuttaa Wreniä silti. Tämä vaikuttaa yhä hänen itsetuntoonsa sen lisäksi, että hän tietää olevansa lumesta, jäästä ja risuista muovattu olento.

Nyt, 18-vuotiaana Wren on päässyt pakoon kammottavien vanhempiensa luota ja elää pakolaisena metsissä. Välillä hän hiippailee ihmisperheensä pihamaalla ja tsekkaa, että he voivat hyvin. Ikävä on yhä kova. Yllättäen hän törmää metsässä seurueeseen, johon kuuluu hänen äitinsä vangitseman Madocin nuori poika, sarvipäinen ja sorkkajalkainen Oak. Hurmaavakin tämä nuori mies on, jonka sängyn alla Wren piileskeli turvassa aiemmin, kun Keijuvallassa kuohui. Oakin ansiosta hän pääsi myös eroon kamalista suitsista, jotka päivä päivältä porautuivat syvemmälle hänen ihoonsa. Nyt suitset ovat Oakin vangilla, hänet pettäneellä Hampaiden hovin asukilla Hyacinthellä.

Oksaolennot tulevat esiin. Ne ovat tikuista ja oksista luotuja petoja - jotkut ovat kuin valtavia susia, toiset hämähäkkejä, yhdellä on kolme purevaa päätä. En ole koskaan nähnyt mitään sellaista. Muutamat muistuttavat epämääräisesti ihmistä ja kantavat jousia. Olennot kasvavat köynnöstä ja sammalta, ne on täytetty maalla, johon on upotettu kiviä. Mutta pahinta on että mudan ja puunosien seassa olen näkevinäni kuolevaisten vahamaisia sormia, ihonriekaleita ja tyhjiä silmiä. (s. 64)

Oakilla on missiona pelastaa isänsä, ja sen hän voi tehdä viemällä Lady Norelle Mellithin sydämen, jonka avulla tämä voi tehdä vielä parempia taikoja. Lady Nore on luonut nimittäin koko joukon hirviöitä luista ja luonnonantimista, muun muassa kammottavia oksaolentoja. Nyt hän pakottaa vastentahtoisen Wrenin mukaan, koska tarvitsee tämän apua vaarallisella matkalla Pohjoiseen. Itsenäisenä elämään oppinut Wren ei haluaisi lähteä, mutta hän pelkää yhä joutuvansa suitsituksi. Hänellä on toki myös haave päästä kostamaan äidilleen, jota hän ei ole koskaan pitänyt oikeana äitinään ja joka on aina vähätellyt häntä.

Seuraa hyvin kiintoisa seikkailu läpi peikkojen hallitseman Kivimetsän, vieraillaan hyytävässä Koiden hovissa ja päästään lopulta Hampaiden hoviin, jossa kaikki ei tietenkään mene täysin käsikirjoituksen mukaan. Välillä ratsastetaan Kelpien kyydissä, paetaan kammottavia oksaolentoja ja joudutaan lähes peikkojen myrkyttämäksi. Matkan aikana Oakin ja Wrenin välit lämpenevät hetkittäin, mutta juuri kun Wren kokee voivansa luottaa lapsuudenaikaiseen leikkikaveriinsa Oakiin, hänen on tarkastettava asiaa uudelleen. Wrenin on myös hankala olla luottamuksen arvoinen itsekään, sillä hän on tottunut toimimaan yksin. Oakissa on kuitenkin kummaa vetoa, vaikka Wren toki tietää, että nuori prinssi osaa hurmata myös loitsujensa avulla. Mistä Wren voisi tietää, onko Oak vilpitön?

"---Vastatkaa, tai teitä odottaa arvoituksen kohtalo ja prinssi Oakille jää vain ruumiinne: Kerro vale ja mestaan sinut. Kerro totuus ja hukutan sinut. Mikä vastaus sinut pelastaa?" (s. 157)

Minä oikeastaan pidin tästä enemmän kuin aiemmista Ilman väki -sarjan kirjoista. Wrenin kasvutarina epävarmasta, hyljätystä tytöstä kohti määrätietoista ja voimakasta nuorta naista oli oikein mukava lukukokemus. Romantiikan hekumaa olisi saanut toki olla enemmänkin, mutta ihan mukavia kipinäkohtauksia tässä oli (eikä mitenkään ronskeja, eli voi hyvällä omatunnolla tätä suositella nuorillekin.) Lopussa koetaan melkoisen jänniä hetkiä ja verikin roiskuu. 

Seuraava osa Vangin valtaistuin ilmestyy jo syksyllä 2025, joten jään innolla odottamaan, miten tämä melkoisen jännästi päättynyt tarina jatkuu. Ehkäpä saamme vielä enemmän kipinöintiä Oakin ja Wrenin välillä, uskoisin niin.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

---

Vangin valtaistuin: Holly Black. Suomentanut Suvi Kauppila. Karisto 2025 (Keijuvalta #2)

Englanninkielinen alkuteos (2024): The Prisoner's Throne. Kansi: Sean Freeman (kuva), Karina Granda (suunnittelu), Hachette Book Group, Inc.

"Häikäisevässä romantasiaseikkailussa taistellaan Keijuvallan tulevaisuudesta.

Keijuvallan kruununprinssi Oak viruu Hampaiden hovin tyrmässä sidottuna hovin hirviömäisen hallitsijan Wrenin tahtoon. Valtakunnan suurkuninkaalliset Cardan ja Jude ovat valmiita käyttämään kaikkia keinoja saadakseen prinssin turvaan, ja Keijuvalta horjuu sodan partaalla.

Pysyykö Oak uskollisena valtakunnalle vai kuunteleeko hän sydäntään, joka vaatii pelastamaan hänen rakkaan vihollisensa Wrenin varmalta tuholta?

Huippusuositun Ilman väki -trilogian maailmaan sijoittuva seikkailu on täynnä jännitystä, häikäilemätöntä juonittelua ja yllättäviä käänteitä. Kirja jatkaa Kahlitun perillisen tarinaa." (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olen lukenut tähän mennessä kaikki Holly Blackin keijumaailmaan sijoittuvat suomennetut teokset, mutta pidin oikeastaan eniten tämän kaksiosaisen Keijuvalta-sarjan ensimmäisestä osasta eniten. Niinpä odottelin innolla tähän toista osaa.

"Antaisin hänelle mitä hän vain minusta haluaisi." (s. 200)

Edellinen osa Kahlittu perillinen päättyi siihen, kun Wren sai Oakin kiinni petoksesta ja suuttui tälle niin, että vangitsi tämän Hampaiden hovin Jääpiikkilinnakkeen tyrmään, vieläpä suitsittuna. Vangin valtaistuin jatkaa suoraan siitä, mihin viimeksi jäätiin. Oak riutuu vankityrmässään ja yrittää päästä Wrenin puheille samalla kun yrittää hurmata hänelle ruokaa tuovia palvelijoita, kuten Synkänkauhta-keijua. Hyacinthe, joka oli aiemmin Oakin suitsima vanki,  on nykyään Wrenin palveluksessa. Hänetkin Oak yrittää saada puolelleen, mutta kaikki tuntuvat olevan tiukasti Wrenin otteessa eivätkä anna hurmuriprinssille siimaa. Erityisen julmia tuntuvat olevan haukat, nuo Wrenin linnan vartijat, jotka hän vapautti kirouksestaan. Hemmotellulle prinssille on kova pala virua kylmässä sellissä vailla mukavuuksia. Hän haluaisi selittää Wrenille, mutta tämä tuntuu olevan saavuttamaton.

Joskus Oak huutaa pimeyteen vain muistuttaakseen itseään,, että voi tehdä niin.

Nämä vankityrmät rakennettiin nielemään huudot. Kukaan ei tule. (s. 29)

Oak saa kuitenkin viestin, että hänen katoamisensa kotipuolessa on huomattu, ja pian häntä tultaisiin pelastamaan. Haluaako Oak kuitenkaan, että Keijuvaltaa hallitsevat Jude ja Cardan tuhoavat Hampaiden hovin linnan ja surmaavat Wrenin? Oakilla on yhä vahvoja tunteita Wreniä kohtaan, vaikka tämä vaikuttaa kylmältä häntä kohtaan. Oak on myös huolissaan Wrenin voinnista, sillä tämä näyttää koko ajan sairaalloisemmalta. Wrenin luoja eli Myrskynoita Bogdana näyttää viis veisaavan suojattinsa terveydentilasta.

"Uskon, että sinua voi sekä rakastaa että totella. Sinun ei tarvitse hallita niin kuin joku muu." (s. 94)

Kun joukot saapuvat pelastamaan prinssiä, Oakin on saatava joku puolelleen ja vapauduttava suitsista, jotta hän voi pelastaa Wrenin. Saako hän vakuutettua tälle, että on hänen puolellaan? Wren ei toki ole unohtanut heidän suudelmaansa Koiden hovissa, mutta hänellä on jotakin salattavaa, joka estää häntä lankeamasta prinssin käsivarsille uudelleen. Oak tekee uskomattoman ratkaisun, jolla tulee pelastaneeksi toistaiseksi Hampaiden hovin tulevaisuuden. Oakin ja Wrenin on matkustettava yhdessä Keijuvaltaan, mutta siellä ovat vastassa uudet vastoinkäymiset. 

"Oletko koskaan ihmetellyt, rakastaako kukaan todella sinua?" (s. 163)

Minun on pakko myöntää, etten oikein pitänyt tästä kakkososasta. Lukeminen takkusi tosissaan, pyörittelin silmiäni kaikille juonenkäänteille ja suomennoskin tuntui kankealta. Muutenkin näitä Holly Blackin kirjoja lukiessa olen ollut vähän siinä ja siinä rajoilla, meneekö näin korkeafantasiamaiset elementit minulle enää läpi. Tämän kirjan kohdalla raja ylittyi. 

Mielenkiintoisinta kirjassa oli jääpiikkilinnake, jonka kuvakin löytyy kirjan alkusivuilta. Olisin kyllä kaivannut myös Keijumaan karttaa uudelleen tähän kirjaan, sillä en hahmottanut siellä olevia paikkoja nyt ollenkaan. Onhan ne toki Keijuvalta-trilogian kirjoissa katsottavissa, mutta silti. Oakin ja Wrenin romanssi ei taas sytyttänyt minussa oikein mitään ja muutkin henkilöt jäivät valjuiksi. Joidenkin tyyppien suomennetut nimet aiheuttivat hiukan hilpeyttä, kuten kelpie Jokajärven Jack. En vain osannut kuvitella häntä mitenkään vaarallisena olentona tuon nimen vuoksi.

Vaikka tätäkin tituleerataan romantasiaksi, romantiikkaa on kirjoissa verrattain vähän ja tulisuusaste näissä on 1 tai jopa vain puoli chiliä. Millään lailla graafiseksi tässäkään kirjassa ei seksikohtauksien osalta mennä. Tämä ei siis ole minusta ollenkaan huono asia, sillä olen jo väsynyt nykytrendin mukaisiin supertulisiin kirjoihin. Tässä sarjassa on säilytetty joku tolkku, ja näitä voi huoletta vinkata yläkoululaisillekin noin kasiluokasta ylöspäin.

Holly Black jatkaa samassa maailmassa, nimittäin keväällä -26 tulee ensimmäinen suomennettu osa Keijumaa-trilogiaan nimeltä Uhri. Voi olla, että minun taipaleeni tässä kirjamaailmassa päättyy tähän.

Annan arvosanaksi 2,5

Kiitos arvostelukappaleesta.

Samantyylistä:

Ilman väki -trilogia: Holly Black

Veri ja tuhka -sarja: Jennifer L. Armentrout

Nousu: Nicholas Binge

 Nousu: Nicholas Binge. Suomentanut Laura Kataja. Bazar 2024

Englanninkielinen alkuteos (2023): Ascension. Kansi: Harper Collins Publishers / Jussi Jääskeläinen

"Nicholas Bingen kauhutrilleri Nousu vie kohtalokkaalle retkelle mystisen, keskeltä valtamerta nousseen vuoren huipulle.

Valtava, lumen peittämä vuori on ilmestynyt tyhjästä keskelle Tyyntä valtamerta. Kukaan ei löydä vuoren olemassaololle selitystä, joten salaperäinen järjestö palkkaa fyysikko Harold Tunmoren selvittämään vuoren mysteerin.

Harold tiimeineen ei pysty kuvittelemaankaan, mitä kaikkea he kohtaavat vuoren huippua kohti kiivetessään. Mitä korkeammalle tiimi kapuaa, sitä vähemmän asiat vaikuttavat luonnollisilta. Aika kulkee epätavallisesti, minuutit muuttuvat tunneiksi ja tunnit päiviksi. Tiimin jäsenet alkavat menettää muistonsa ja vainoharhaisuus leviää heidän joukossaan.

Vaaroista huolimatta ryhmä kokee kummallista paloa saavuttaa vuoren huippu. Sitä kohti edetessään Harold joutuu kuitenkin pohtimaan, odottaako perillä ihmiskunnan mahtavin tieteellinen löytö vai hänen oma tuhonsa? Nicholas Bingen Nousu kaappaa mukaansa kauhistuttavalle matkalle kohti salaperäisen vuoren huippua ja iskee tajuntaan kuin hakku jäiseen kiviseinämään." (Bazar)

Lukunäyte

Oma arvio:

Viihdekirjapainotteisen kesän jälkeen on ihana tarttua välillä ehtaan scifiin. Tai oikeastaan kauhunsekaiseen ja jännärimäisesti etenevään scifiin. Nicholas Bingen Nousu kiinnitti heti huomioni, sillä tykkään juuri tällaisista genrekummallisuuksista. Kirja oli vuoden 2023 Goodreads Choice Awards -äänestyksessä vuoden parhaan scifikirjan kategoriassa.

Benjamin Dunmoren erikoislaatuinen veli on kadonnut mystisesti 29 vuotta sitten. Harold Dunmore oli hyvin arvostettu tutkija, suoranainen nero, ja hänen erikoinen, nepsy-piirteinen käyttäytymisensä ei jäänyt keneltäkään huomaamatta hänen lapsuudessaan. Ben ja hänen siskonsa Poppy eivät koskaan tunteneet kunnolla veljeään, joka lähti nuorena opiskelemaan lääkäriksi, mutta lopetti työnsä lääkärinä ja matkusteli ympäri maailmaa tutkimassa milloin mitäkin kiinnostavaa. Hämmästyksekseen Benin teini-ikäinen tytär Harriet, joka oli Haroldille tärkeä, sai kolme hyvin kummallista kirjettä sedältään tämän katoamisen jälkeen. Mikään kirjeissä ei tuntunut käyvän järkeen.

Sitten Ben kuulee eräältä ystävältään, että Harold olisikin elossa. Hän oli nähnyt ihan samannäköisen miehen eräässä psykiatrisessa sairaalassa. Ben ällistyy tosissaan, sillä he olivat jo luopuneet toivosta, että Haroldia koskaan löytyisi. Ja totta tosiaan, St. Brigitin sairaalasta löytyy tuttu henkilö, jonka katse on kuitenkin oudon tyhjä, ja joka höpisee jotain outoa muurahaisista. Ben ehtii käydä veljensä luona muutamia kertoja todistamassa tämän pelottavia psykoottisia kohtauksia, ennen kuin surulliset uutiset kantautuvat Benin korviin: Harold on riistänyt hengen itseltään. Benin nappama nahkasalkku sisältää joukon kirjeitä, jotka on yllättäin kaikki osoitettu Harrietille. Niistä puuttuu nuo kolme kirjettä, jotka on lähetetty Benin tytölle aiemmin. 

Sen kutsuminen vain vuoreksi olisi vääryys. Se on vuoren muotoinen ja hahmoinen, nousee vallitsevana meren ylle ja kohoaa pilvetöntä sinistä taivasta kohti. Se näyttää olevan kalliota, samojen geologisten työntö- ja vetovoimien muodostama, jotka luovat kaikki vuoret planeetallamme. 

Mutta sen koko! Voi Luoja, Hattie, koko! (s. 62)

Haroldin kirjeiden kautta koetaan kaikki se hämmennys ja kauhu, mitä hän on kokenut ennen psykiatriselle osastolle joutumista. Miten hänet kutsutaan yllättäin salaiseen tapaamiseen miehen kanssa, joka osaa jostain syystä ennustaa tulevia tapahtumia. Ja miten tämä lopulta sekoaa ja ampuu itsensä. Järkyttynyt Harold saa kuulla mystisestä vuorenjärkäleestä, joka on ilmestynyt yhtäkkiä, kuin tyhjästä, keskelle valtamerta. Ja miten ensimmäisestä retkikunnasta palasi elävänä vain kaksi ihmistä heidän yritettyään kiivetä ylös tuota vuorta. Haroldia ei kiinnosta lähteä uhraamaan henkeään moisen vuoren vuoksi, mutta kun hän saa kuulla, että toinen hengissä olevista on hänen ex-vaimonsa Naoko, hänen on pakko lähteä.

Perusleirissä Haroldille jo alkaa valjeta, miten isosta projektista on kyse. Mukaan uuteen retkikuntaan lähtee kokenut vuorikiipeilijä, joukko eri alojen huippututkijoita ja aseistettuja sotilaita. Mihin ihmeeseen aseita tarvitaan tyhjällä vuorella? Miksi Naoko alkaa kirkua nähdessään ex-rakkaansa? Miksi tuntuu, ettei seurueelle kerrota läheskään kaikkea?

Kirjeissä Harold raportoi heidän etenemistään ylöspäin, kuvailee tuntemuksiaan ja tapahtumia seurueen jäsenten kesken. Välillä hän palaa menneisyyteen ja muistelee aikaa, kun hän tapasi Naokon, kuinka he rakastuivat ja alkoivat sijaisvanhemmiksi eräälle pikkuiselle pojalle. Jotain kipeää ja arkaa liittyy Naokon ja Haroldin suhteen päättymiseen, eikä hän ole valmis sitä heti kirjeissään paljastamaan.

Tämä vuori - se hylkää kielen. Tekee sen kyvyttömäksi. Kaikki mitä jää jäljelle on täydellinen epäusko, ja lähes uskonnollinen kunnioitus. (s. 94)

Vuorella niin aikakäsitys kuin ihmisten käytös alkaa muuttua, mitä ylemmäksi he pääsevät. Konflikteja tulee ja monia asioita alkaa paljastua. Haroldin kirjeistäkin voi päätellä, että hän ei ala pysyä loppua kohti ajankulusta kärryillä ja päiväykset alkavat heitellä miten sattuu. Mitä ihmettä tuolla vuorella tapahtuu? Olin jatkuvasti hämmennyksen vallassa ja odotin uusia johtolankoja siitä, miksi he ylipäätään olivat tuolla vuorella. 

Mutta silti jokin käski minun liikkua. Ja sillä hetkellä tajusin jotakin ihanaa. Koko alun kömpelö paniikki oli mennyt ja jäljellä oli vain sokeuteni ja pelkoni, ymmärrys tuli kuin isku palleaan.

Halusin elää. (s. 156)

Nousu piti minua kyllä otteessaan hyvin tehokkaasti - kirjaimellisesti koko nousun ajan. Pidän kovasti aikaulottuvuuksilla leikittelevästä scifistä ja tässä sitä puolta on sopivassa määrin. Ihmisten muuttuva käytös ja pelottava uhkan tuntu toi kirjaan sopivan kauhumaisen tunnelman. Toisaalta jännityksen seassa on myös monenlaista pohdintaa elämästä, uskonnoista ja ylipäänsä siitä, mitä me ihmiset olemme täällä maapallolla. Olemmeko me joillekin kuin muurahaisia, jotka voi tuosta noin vain liiskata kengän alle? Loppua kohti odotin kuumeisesti, pääsisivätkö tyypit huipulle asti ja mitä siellä odottaisi. Olin ehkä hivenen pettynyt loppuratkaisuun, sillä se tuntui ehkä turhan ilmeiseltä ja helpolta vastaukselta. Pidin kuitenkin siitä, miten kaikki kiteytyi noiden kirjeiden kautta lopuksi Benin loppusanoihin, jotka loivat hämmentävän illuusion siitä, että kirja olikin ollut autofiktiota.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Jeff VanderMeer: Eteläraja-trilogia

Josh Malerman: Punainen piano

Vampyria-trilogia: Victor Dixen

Pimeyden hovi: Victor Dixen. Suomentanut Taina Helkamo. Otava 2023 (Vampyria #1)

Ranskankielinen alkuteos (2020): Vampyria: La Cour des ténèbres. Kansi: Nekro (kuvitukset), Lores Romero (medaljongit), Tarwane (typografia)

"Veri tahrii Versaillesin palatsin kullanhohteen.

Huikea fantasiatrilogia alkaa.

Vuonna 1715 Aurinkokuningas muutettiin kuolemattomaksi vampyyriksi. Jo 300 vuoden ajan Pimeyden kuningas on hallinnut Vampyriaa kauhun tasapainolla: kansan on kirjaimellisesti ruokittava hovia verellään.

Nuori ihmisnainen Jeanne päätyy sattumien kautta kouluun, jossa aristokraatteja koulutetaan hovin jäseniksi. Sekä koulun että Versaillesin palatsin käytävät kuhisevat petoksia, julmia tekoja ja eläviä kuolleita. Kuinka kauan Jeanne voi selvitä? Pimeyden hovin sääntöjen rikkomisen hinta on kallis.(Otava)"

Oma arvio:

Tämä kirja pomppani näkökenttääni ihan puun takaa. Ei nyt kuitenkaan ihan kirjaimellisesti. Tämä Victor Dixenin Pimeyden hovi on Otavan kevään 2024 kirjaluettelon aikuisten romantasia puolella, joten eipä ihme, etten osannut tätä aiemmin odottaa syksyn kirjoihin. Tämä siis julkaistiin viime vuoden loppupuolella. Ostin jättipokkariversion itselleni joululahjaksi, sillä ajatus uudesta YA-vampyyrikirjasta on aina hekumallinen.

Jos genre romantasia on sinulle uusi, niin se oli minullekin vielä hetki sitten. Otavalla on jo kirjaluettelossaan tosiaan romantasialle oma osionsa, jossa siis tämä Pimeyden hovi ja Holly Blackin Julma prinssi (kustantaa Karisto) edustavat kyseistä genreä. Kuten nimestä voi päätellä, tämän lajityypin alle sijoittuvat usein nuorille aikuisille tai vieläkin vanhemmille suunnatut, romanttista fantasiaa sisältävät kirjat. Näin on tehty hiukan pesäeroa korkeaan fantasiaan, joissa romanttiset käänteet eivät ole niin suuressa roolissa. Muita esimerkkejä romantasia-kirjoista blogissani on Sarah J. Maasin Crescent Cityn ensimmäinen osa Maan ja veren huone ja Throne of Glass -sarja ja Stephanie Garberin Olipa kerran särkynyt sydän ja caraval-trilogia. Tänä keväänä ilmestyvä Rebecca Yarrosin Siivenisku, jonka ostin itselleni niin ikään joululahjaksi enkunkielisenä alkuversiona, kuuluu myös tähän genrehybridiin.

Kirjassa eletään vuotta 299, sillä ajanlasku on aloitettu alusta Magna Vampyrian valtakunnan syntyessä. Silloin Aurinkokuninkaasta on tehty vampyyri ja näin ollen pelätty Pimeyden kuningas. Yhteiskuntaluokat näkyvät valtakunnassa: alinta kastia ovat aatelittomat ihmiset, jotka joutuvat luovuttamaan kuukausittaiset veriannoksensa Kuolemattomien hoviin ravinnoksi. Aateliston, joka omistaa maat ja mannut, ei tarvitse vuodattaa vertaan, eikä myöskään kuolevaisten säätyjärjestelmässä toiseksi ylimpänä olevien hemaattisten tiedekuntien edustajien. Aatelittomia ihmisiä koskevat verenluovutuksen lisäksi lukuisat säännöt, kuten ulkonaliikkumiskiellot ja täydellinen alistuminen ylemmilleen. Nämä artiklat ja muut tärkeät seikat hienoine karttoineen esitellään heti kirjan alussa. Myös keskeiset henkilöhahmot on esitelty hienojen medaljonki-piirrosten sisällä.

Kirjan päähenkilö, aateliton Jeanne Froidelac joutuu todistamaan kamalaa verilöylyä, kun eräänä iltana inkvisiittori rakuunoineen tunkeutuu heidän kotiinsa syyttäen hänen apteekkarivanhempiaan kapinoinnista. Lähes koko perhe Jeannea ja hänen Bastian-veljeään lukuunottamatta kuolee, osin kellarissa sijaitsevan laboratorion räjähdyksen, osin rakuunoiden raakuuden takia. Bastian paljastaa Jeannelle tienneensä vanhempien salaisista kokeista kellarissa, joista 17-vuotiaalle Jeannelle on aiottu kertoa vasta hänen ollessa täysi-ikäinen. 

Lisää salaisuuksia paljastuu: Bastianilla on ollut salainen rakkaussuhde aatelissäätyyn kuuluvan Diane de Gastefrichen kanssa, ja veli johdattaa nyt sisarensa turvaan tämän neidon huoneeseen salareittejä pitkin. Ulkona liikkuminen yöaikaan on tavattoman vaarallista, sillä silloin ihmiset ovat vampyyreille vapaata riistaa. Onnekseen he pääsevät Dianen luo, mutta eivät voi aavistaa sen olevan ansa. Lopulta elossa on enää vain Jeanne, joka päättää hädissään pukea ylleen Dianen veriset aatelisen vaatteet, kun kuulee apujoukkojen olevan tulossa Gastefrichen linnaan.

"Verta. Lisää verta. Aina vain verta. Aina me palaamme samaan aiheeseen. Se on ehdottomasti ikävintä siinä, että on vampyyri. Meitä kutsutaan yön herroiksi, mutta orjia me todellisuudessa olemme: veren orjia." (s. 78)

Miten sitten Diane de Gastefricheksi tekeytynyt Jeanne päätyy erään hyvin vastenmielisen vampyyrin matkassa kuninkaalliseen sisäoppilaitokseen, ihan vampyyrien päämajan eli Versaillesin palatsin tuntumaan? Saako hän vakuuteltua kaikki siitä, että on aatelinen nainen, kun hänellä ei ole oikeita seurustelutaitoja? Oppilaat valmentuvat kohti kovaa koitosta, jossa vampyyrien hoviin valitaan vuosittain kaksi parasta, yksi tyttö ja yksi poika. Moniosaisen ottelun, johon kuuluu ratsastus-, miekkailu-, keskustelu- ja seurustelutaidon kokeet, voittaja pääsee tapaamaan itse kultanaamioista Pimeyden kuningasta ja nauttimaan kuninkaallisen kulauksen suoraan hänen käsivarrestaan. Tuon kulauksen myötä saa myös itselleen osan kuolemattomien voimista. Jeanne haluaa voittaa, sillä hän haluaa kostaa hänet kyydinneelle vampyyrille, huikentelevaiselle Alexandre de Mortangelle, vanhempiensa surman. Hoviin päästyään se onnistuisi helpommin. 

Jeannen on kuitenkin kestettävä paljon teeskennellessään olevansa joku aivan muu. Hänen perheensä päät pihapiirissä seipään nokkaan nostettuna eivät saa suistaa häntä raiteeltaan, eikä ystävyys erikoisen huonetoverinsa Naoko Takagarin kanssa unohtamaan kilpailua. Salaisuuden pitäminen on vaikeaa, sillä aatelisten nuorten asenteet aatelittomia kohtaan kuohuttavat Jeannea, ja hänen käsivartensa piikinjäljet voisivat myös paljastaa hänen alkuperänsä. Monta läheltäpititilannetta onkin. Jeanne saa yllättävän liittolaisen Tristan-nimisestä pojasta, jolla on myös omat intressinsä voittaa kisa. Parin välille syttyy alun feikkailun jälkeen oikeita romanttisia tunteita. 

Mikä on koulun kellarissa asustava kammottava hirviö, joka liikkuu linnassa öisin ja kerää Jeannen perheen päät seipäistä ateriakseen? Mikä salaisuus on Naokolla, joka ei juuri nuku öisin? Onko Jeannen kilpakumppani, ilkeä Hélénaïs läpeensä paha? Keneen Jeanne voi luottaa, ja kuka voi luottaa lopulta Jeanneen, joka raivaa esteet tieltään keinolla millä hyvänsä, vaikka vakuuttaa olevansa hyvän puolella?

"Kostonhimosi alkaa muuttua sairaalloiseksi pakkomielteeksi. Synkät ajatuksesi ovat vieneet sinut mennessään. Puhut ihmiselämästä kuin kuin vampyyri. Varo, ettet muutu siksi, mitä itse inhoat. Silloin kostosi käy liian kalliiksi."(s. 358)

Olisin halunnut innostua tästä enemmän. Odotin ehkä hiukan vakavampaa romantasiaa, mutta ehkä  liiallinen huumoriaspekti on haitaksi. Kirjassa on kyllä mielenkiintoisia aineksia, kuten koko  vampyyrien valtaan perustuva vaihtoehtohistoriallinen maailma ja vampyyreihin liittyvät kiehtovat yksityiskohdat, joita esitellään sisäoppilaitoksen nuorille kokelaille oppitunneilla: vai miltä kuulostaa loputon gigue-tanssi, jossa viulujen puumateriaaliin on imeytetty soittajansa verta ja jota tanssin valtaan joutuneet joutuvat jatkamaan niin kauan, kun soitto soi? Tai syödä yhdessä illallista vampyyrien kanssa, kun heidän ruokalistallaan on erilaisia laadukkaita veriannoksia, kuten ulkoilmassa kasvaneiden metsureiden syysmetsäistä verta tai nuorilta neidoilta laskettua roseeverta? 

"Mikään hinta ei ole liian korkea perheeni kuoleman kostamisesta!"(s. 358)

Päähenkilö Jeanne on tavattoman lapsellinen ja epäjohdonmukainen ratkaisuissaan. Etenkin lopussa hän tekee todella inhottavan asian päästäkseen viimeiseen miekkailukokeeseensa, enkä meinaa päästä tästä yli. Romanttiset kuviot ovat myös tosi laimeita ja korneja, siis ne vähät, mitä tarinaan on saatu ujutettua. Välillä kirjassa on raakojakin kohtauksia, joissa päät lentelevät ja veri roiskuu, mutta nuorten tyttöjen kilpa ja juonittelu sisäoppilaitoksessa on melkoisen lapsekasta ja välillä tylsääkin luettavaa. Kirjan loppuosa veti paremmin, sillä juonenkäänteet alkoivat olla mielenkiintoisempia ja tiivistahtisempia. Kilpailulajit kohti kuninkaallista kulausta ovat persoonallisia. Mielenkiintoisin henkilöhahmo, vampyyrien piirissä mustaksi lampaaksi leimattu Clermontin varakreivi Alexandre  de Mortange, joka esiintyi kuitenkin kirjassa harmillisen vähän. Epäilen, että hänestä kuullaan vielä seuraavissa osissa.

Oli tämä siis nurinoistani huolimatta paikoin viihdyttäväkin, ja saattaa upota nuoriin fantasian ystäviin hyvinkin. Aion toki lukea jatko-osat niiden ilmestyttyä, sillä moni asia jää vielä auki. Uskon, että romanssejakin vielä syttyy eräiden henkilöhahmojen välillä. 

Arvosanaksi annan 3,5

Tämä kirja on omasta hyllystäni.

Muualla:

Lenkillä

Ihmeiden hovi: Victor Dixen. Suomentaneet Taina Helkamo ja Liisa Kuivasmäki. Otava 2024 (Vampyria #2)

Ranskankielinen alkuteos (2021): Vampyria - La Cour Des Miracles. Kansi: Nekro, Tarwane ( typografia), Loles Romero (medaljongit)

"Ihmeiden hovissa viehkoimmat unelmat heräävät eloon – samoin karmeimmat painajaiset.

Diane vaikuttaa Versaillesin vampyyrihovin uskolliselta kätyriltä, mutta todellisuudessa hän on rahvas maalaistyttö Jeanne, joka janoaa kostoa. Hän on liittynyt vastarintaan, joka suunnittelee vallankumousta ja vampyyrikuninkaan surmaamista.

Pariisin sydämestä paljastuu maanalainen, salattu hovi, jota johtaa muista kaltaisistaan irtautunut vampyyritar. Kuningas määrää parhaat sotilaansa nappaamaan luopion. Jeanne näkee mahdollisuuden: olisiko tästä Ihmeiden kuningattaresta apua hänen suunnitelmissaan?

Kansainvälistä suosiota ja ihastusta niittäneen, veretseisauttavan fantasiatrilogian toinen osa." (Otava)

Oma arvio:

***Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***

Tavoitteenani on saada luettua syksyn -24 kirjat tammikuun loppuun mennessä, että pääsen uusien kirjojen kimppuun. Asiaa ei helpota yhtään, että luettavana on ollut useampi yli 500-sivuinen fantasia, kuten nyt tämä Vampyria-trilogian toinen osa. Kaiken huipuksi minulla oli hirmuisia käynnistymisvaikeuksia tämän kanssa, mutta onneksi selätin ne. Loppujen lopuksi nimittäin viihdyin tämän parissa oikein mainiosti.

Haluan tuhota epäonneni sepät, mutta tavoittelen koko sydämestäni myös parempaa maailmaa. Loputtoman talven jälkeen kevään täytyy koittaa. Valon täytyy palata maan päälle ja voittaa Pimeys. (s. 76)

Viime osassa Diane de Gastefricheksi tekeynyt Jeanne Froidelac pääsi kuin pääsikin kuninkaan kaartilaiseksi yhdessä kilpakumppaneidensa Surajin, Proserpinan, Rafaelin, Hélénaïsin ja Zacharien kanssa. Hän joutuu heti alkuun lähes salamurhatuksi huoneessaan, mutta saa onneksi tunkeilijan hengiltä. Pimeyden kuningas kiittelee Dianea tämän neuvokkuudesta, ja osin siitä saa idean lähettää hänet yhdessä ynseän Hélénaïsin ja Surajin kanssa vaaralliselle tehtävälle Pariisiin. Nimittäin kauan kuolleeksi luultu Ihmeiden valtiatar on elossa ja aikoo vallata itselleen Pariisin. Hän on kuuleman mukaan valjastanut maan alla asuvat, pimeydessä elävät ghulit omaan Ihmeiden hovin käyttöönsä ja pitää nyt kaupunkia pelon vallassa. Kolmikon on siis määrä etsiä tuo Ihmeiden valtiatar ja tuotava se Pimeyden kuninkaan eteen. Ei mikään kevyt tehtävä.

"Miten Muuttumaton saattaa edes kuvitella, että me saamme Ihmeiden valtiattaren nujerrettua? Mehän olemme vain kolme nuorta, hädin tuskin edes aikuista, ja vastassamme on kokonainen yön hirviöiden armeija!" (s. 156)

Dianen alias Jeannen henkilöllisyys paljastui muutamille tyypeille viime osan lopussa, ja silloin hänelle selvisi, että sisäoppilaitoksen vararehtori Raymond on mukana samassa vastarintaliikkeessä, jossa hänen surmatut vanhempansa olivat. Myös Jeannen hyvä ystävä Naoko tietää hänen olevan jotain muuta kuin aatelistyttö Diane. Nyt Raymondilla olisi Jeannelle toisenlainen tehtävä: hän haluaa, että tämä surmaa Ihmeiden valtiattaren, jotta Pimeyden kuningas ei saa tätä kynsiinsä. 

"Ne ovat kammottavia sekasikiöitä. Jotkut liikkuvat neljällä jalalla, toiset kahdella jalalla niin kuin ihmiset. Niiden kasvot ovat jotakin hirvittävien petojen ja ihmiskasvojen väliltä.---" (s. 155-156)

Sitten seikkaillaankin pitkin Pariisin katuja ja kujia, käydään Viattomien hautausmaalla ja parantumattomien vaivaistalolla, majoitutaan hämyiseen majataloon ja tutustutaan moniin oikeasti olemassa oleviin Pariisin rakennuksiin ja monumentteihin, jotka ovat tässä kuitenkin nimetty hieman eri lailla. Jeanne huomaa saaneensa kuninkaallisesta kulauksesta kyvyn nähdä tulevia asioita unissaan. Sitä ennen hän tosin turvautuu Viattomien hautausmaan tornin erakon ennustukseen, joka jää piinaamaan hänen mieltään hankalasti tulkittavana. Hän selviää myös nipin napin ghulien hyökkäykseltä, ja joutuu toipilaaksi samalla kun ylimielinen, yhä Jeannelle vihoitteleva Hélénaïs ja Suraj yrittävät löytää Ihmeiden valtiattaren. 

Yllättävä kohtaaminen punkkarityylisen kuolemattoman Sterling Raindustin kanssa saa hänet epäilemään seuralaisiaan. Hänen on toivuttuaan ghulien myrkystä jatkettava tutkimuksiaan omin päin. Hankaluuksia on tiedossa...

...Mutta sen sijaan, että hän iskisi kulmahampaansa minuun ja tekisi minusta lopun, tunnen haavoittuneella ihollani hänen pehmeän ja kylmän kielensä kosketuksen. (s. 360)

Tämä Vampyria-trilogian kakkososa oli ehkä jopa hivenen viihdyttävämpi kuin ensimmäinen osa. Nautin suuresti seikkailuista Pariisin pinnalla ja maan alla. Ghulit toivat omaa kauheuttaan, joten tässä osassa ei oikeastaan vampyyrit olleet lainkaan niitä pahimpia petoja. Jeannelle alkoi selvitä omien kykyjensä voima. Hän sai uuden liittolaisen, ehkäpä jopa ystävän erikoisesta punkkarivampyyristä. Palat loksahtelivat sujuvasti paikoilleen kohti vääjäämätöntä loppuratkaisua. Hauskaa lisää toi vaihtoehtohistoriallisen juonen herkkupalat, kuten sähkön keksiminen ja väläytys rinnakkaistodellisuudesta, jossa oltaisiinkin nykymaailman vuodessa 2014. Tällaisia välähdyksiä Jeanne on nähnyt jo jonkin aikaa.

Ihmettelen vain kovasti, miten tämä trilogia on muka romantasiaa. Romantiikkaa tässäkin osassa oli ihan hippunen, ja sekin hyvin yksipuolista. Odotin hiukan enemmän rakkauskuvioita ekan osan jälkeen, mutta turhaan. Saapas nähdä, miten kolmannessa osassa sitten, räiskyykö rakkaus ollenkaan...

Annan arvosanaksi 4

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Lenkillä

Wesimurin kirous: Mika Muhonen

 Wesimurin kirous: Mika Muhonen. Reuna 2023

Kansi: Jaana Rautio

"Syrjäisessä kylässä tapahtuu kummia. Jokin yliluonnollinen on läsnä ja kylvää kauhua ympärilleen. Anna ja Jasper ostavat punaisen mökin välittämättä saamistaan varoituksista; kyläläisten mukaan talo on kirottu. Kun varoituksissa näyttää olevan perää ja tilanne käy ylipääsemättömän ahdistavaksi, pariskunta pyytää apua ystävältään, etsivä Karviselta.


Mitä lähemmäksi Karvinen pääsee mytologista Wesimuria, sitä enemmän hän joutuu kyseenalaistamaan käsityksiään maailmasta. Hän ei usko yliluonnolliseen, mutta mikään muukaan ei voi selittää tapahtumia. Pahan juurille päästäkseen hänen on palattava kauas Suomen menneisyyteen.

Annan ja Jasperin on valittava, muuttaako pois mökistä vai kohdatako Wesimurin viha.

Wesimurin kirous ammentaa vaikutteita sekä modernista että klassisesta kauhusta ja kansantaruista."(Reuna)

Oma arvio:

Koska vinkkauskokemukseni mukaan nuoret tarttuvat innokkaimmin kauhu- ja jännityskirjoihin, olen aina etsimässä lisää suhteellisen helppolukuisia nuorten kauhukirjoja. Itsekin pidän kauhusta, joten eipä siinä mitään. Olin siis hyvin odottavaisella mielellä, kun näin tämän reilut 100-sivuisen Wesimurin kirouksen ilmestyvän tänä syksynä.

Tämän fantasiaelementtejä hyödyntävän kauhukirjan keskeisenä paikkana on joensuulainen punainen mökki tumman lammen rannalla. Heti kirjan alussa kerrotaan mökkiin ja sen läheiseen lampeen liittyvästä myytistä, jota kutsutaan Wesimurin kiroukseksi. Kirjan päähenkilöt, nuori pariskunta Anna ja Jasper joutuvat kärsimään tämän kirouksen seurauksista ostettuaan kihlajaistensa kunniaksi punaisen tuvan karmivilta pankkiireilta, jotka varoittelevat ostotilanteessa pariskuntaa mökin historiasta. Rakastunut pari ei kuitenkaan ota kuuleviin korviinsakaan moisia huhupuheita.

---Sitten tunnen jälleen otteen jaloissani ja vajoan. Auttakaa, apua, auttakaa! (s. 18)

Kolmas keskeinen henkilö on joensuulainen poliisi Marko Karvinen, joka on kyllästynyt hoitamaan uinuvan pikkukaupungin pikkurikoksia. Hän asuu kaksin Luna-kissansa kanssa menetettyään vaimonsa. Kun myöhemmin Anna ja Jasper alkavat joutua ongelmiin lammessa asuvan hirviön takia, heidän tiensä kohtaavat. Nykyisin yksityisetsivänä työskentelevä Karvinen haluaa jännitystä elämäänsä ja ehdottaa pariskunnalle, että he palkkaisivat hänet tutkimaan pikkukylässä tapahtuneita kauheita veritöitä. Nimittäin sen lisäksi, että Annan unet ovat menneet painajaismaisiksi ja heidän makuuhuoneessaankin on näkynyt outo tumma hahmo, paikallinen lenkkeilijä on kohdannut metsässä joukon raa’asti surmattuja ihmisiä. Eikä kukaan kylässä halua puhua asiasta, vaan kylääkin vaivaa jokin outo tunnelma.

"Kiitos, kun sain tulla. Voin luvata, että pian saatte jälleen olla täällä huoleti. Pian koko kylä on entisellään." (s. 48)

Olisin halunnut pitää tästä kirjasta, mutta jo alkusivuilla jouduin toteamaan, että ei. Ensinnäkin kirjan leffakässärimäinen kirjoitustyyli oli todella luotaantyöntävä. Tosi moni luku nimittäin alkaa yksioikoisesti näin: Jossain päin Joensuun maaseutua. Joensuun keskustassa. Joensuun poliisiasema. Tiinan kotona. jne.

Toiseksi: kirjassa ei ole yhtään nuorta henkilöhahmoa. Jotenkin olettaisin, että nuortenkirjassa kuitenkin olisi myös sellaisia. Tuli mieleen ajatus, onko kirjaa aloitettu ensin aikuisille suunnattuna, mutta sitten päädyttykin kirjoittamaan nuortenkirja. Anna ja Jasper eivät nyt ole toki mikään ikäloppu pariskunta, mutta selkeästi aikuisia kuitenkin ovat.

Ja kolmanneksi: Kirjan juoni on epäjohdonmukainen, sekava ja täynnä aukkoja. Yhtäkkiä metsässä on raadeltuja ruumiita, lopussa sekaan hyppää jokin noita ja järvihirviö tuntee välillä empatiaa ja pelastaa ihmisen pulasta, sitten taas yrittää hukuttaa tämän jne. Anna ja Jasper jäävät lähes statistin omaisiksi hahmoiksi, ja kun heihin ei pääse mitenkään sisälle, on heidän kokemiinsa kauhuihinkaan hankala samaistua. Kaikkien näiden lisäksi kirja vaikuttaa viimeistelemättömältä.

Valitettavasti tämä kirja ei lähde vinkkauspakettiini, sillä en usko nuorten lukijoidenkaan innostuvat tästä.

Arvosanaksi annan tälle 2-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Jäätävää: A.R.S. Horkka

Olipa kerran: Kiyash Monsef

Olipa kerran: Kiyash Monsef. Suomentanut Riina Vuokko. WSOY 2023

Englanninkielinen alkuteos: Once there was. Kansi: Mike Heath & Krista Vossen

"Neil Gaimanin ja Philip Pullmanin vahva tarinankerrontaperinne kohtaa Ihmeotukset ja niiden olinpaikat!

Olipa kerran on lumoava lukukokemus ja arvoituksellinen seikkailu, jossa persialaiset kansantarut punoutuvat osaksi nykymaailmaamme.

Isänsä kuoleman jälkeen Marjan Dastani saa tietää, että isä ei ollutkaan vain tavallinen eläinlääkäri vaan hoiti salaa myyttisiä taruolentoja, joista oli kertonut iltasaduissa tyttärelleen. Marjan vedetään mukaan synkkään ja ahneeseen verkostoon, jossa kilpailevat ikiaikaiset yhteisöt ja modernin maailman suuruudenhullut eksentrikot.

Totuuden palasia kootessaan turhautunut Marjan uppoaa yhä syvemmälle taruolentojen ja isänsä murhan sokkeloihin, ja vastassa on aina vain suurempia vaaroja. Hän saa apua kahdelta epätodennäköiseltä ystävältä, kotoaan karanneelta teini-ikäiseltä noidalta Mallorynilta ja hurmaavalta brittipoika Sebastianilta, joka tietää millaista on kasvaa aarnikotkan kanssa. Mutta kun maailman tasapaino uhkaa järkkyä, täydellisen tuhon voi lopulta estää vain Marjan.

Mikä on se jokin, joka erottaa Marjanin kaikista muista ihmisistä – yksisarvisen jättämä arpi rinnassa vai vielä mahtavampi taikuus?"(WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Olipa kerran, ja kerran ei ollut. Näin sadunomaisesti alkaa iranilais-amerikkalaisen Kiyash Monsefin fantasiateos, jossa vuorottelevat persialaiset kansansadut ja mukaansatempaava fantasiatarina. Jos pidät ihmeotuksista, kuten yksisarvisista, keijuista ja muista käsittämättömistä mielikuvitusolennoista, tämä on kirja juuri sinua varten.

"Mitä minun on tarkoitus tehdä? Mitä ylipäätään voi tehdä pidätysvaivaiselle" - hiljensin ääntäni kuiskaukseksi - "tontulle?" (s. 118)

Nuori Marjan on saanut vastuulleen isänsä omistaman, konkurssin partaalla olevan eläinlääkäriaseman tämän kuoltua hämärissä olosuhteissa. Marjanilla on ristiriitaiset muistot kiireisestä isästään, joka sai tuon tuosta mystisiä puheluita, jonka jälkeen tämä katosi maailmalle joksikin aikaa. Marjanilla ei ole aavistustakaan, mitä isän työ piti sisällään. Mutta kun hän saa itsekin puhelun, jossa häntä pyydetään lentämään välittömästi Lontooseen, Marjan alkaa tajuta, ettei hänen isänsä ollutkaan ihan tavallinen eläinlääkäri. Lontoossa Marjan pyydetään parantamaan sairas aarnikotka nimeltä Kipling, Stoddardin suvun rakkain ja vaalituin taikaolento. Hämillään oleva Marjan ei tiedä, mitä tehdä, mutta kun hän koskettaa Kiplingiä, hän kokee jotain outoa: hän pystyy saamaan otukseen yhteyden, tuntemaan tämän tunteen, kuulemaan ajatukset ja näin ollen paikantamaan sen, mikä aarnikotkaa vaivaa. Samalla reissulla Marjan tutustuu Stoddardien poikaan Sebastianiin.

Hetkeksi aivoni tyhjentyivät täysin. Minua ei pelottanut. En ollut ihmeissäni. En ollut yhtään mitään. Päässäni oli yksi ainoa ajatus, mitään muuta sinne ei mahtunut.

Aarnikotka on olemassa. (s. 36)

Kotiin palattuaan Marjan ei tiedä, mitä ajatella. Hän haluaisi elää tavallista nuoren tytön elämää, viettää aikaa ystäviensä kanssa, mutta erikoiskyvyn tuoma taakka alkaa viedä häneltä liikaa voimia ja ajatuksia muualle. Viestittely Sebastianin kanssa antaa Marjanille voimia jaksaa. Hän alkaa saada lisää outoja pyyntöjä, joista yksi on mullistava hänen elämänsä. Ohjelmistoyhtiö Menagerien omistaja Horatio Prendergast esittelee Marjanille omituisten otusten kokoelmansa, jota hän pitää yhtiönsä tarkoin vartioidussa kellarikerroksessa. Häkeissään viruvat mm. keiju, Kultasarvi, Makara, kotitonttu ja tajuttoman pelottava, ihmiskasvoinen Manticora, jotka ovat tuttuja Marjanin lapsuuden saduista, joita hänen iranilaislähtöinen isänsä hänelle kertoi. Horatiolla on suunnutelma pelastaa maailma keräämällä otuksia ensin omaan säilöönsä. Hän tarjoaa Marjanille töitä, mutta tyttö ei voi suostua työskentelemään moisessa paikassa. 

Näillä eläimillä oli ihmeellinen taito löytää juuri sopiva paikka. Ihmisten elämässä oli niin paljon tyhjää tilaa. Minullakin oli. Ehkä tyhjä tila oli kuin magneetti. Ehkä se oli majakka - ei mille tahansa eläimelle vaan juuri sille tietylle. (s. 421)

Marjan tuntuu olevan haluttu, sillä myös taruolentojen parantamiskeikkoja Marjanille tarjonnut Jane Glass -nimisen henkilö haluaa Marjanilta jotain. Käy ilmi, että kyseinen nainen järjestää taikaolentojen huutokauppoja apunaan Glassin suvun perinteenä säilynyt teekannu, jossa on sisälle vangittuna minikokoinen lohikäärme. Marjan ei tiedä, kumman puoleen kääntyisi, Horation vai Janen, sillä molemmat tuntuvat toimivan moraalittomasti.

"Tämä eläin ei kuulu teille. Ei kenellekään. Se on erilainen kuin kaikki muut." (s. 256)

Marjan alkaa saada vihiä, että hänen isänsä saattoi tietää jotakin sellaista, joka vei hänen henkensä. Hän alkaa tehdä salapoliisityötä nuuskien isänsä kirjanpidot ja löytää johtolangan, lentoliput Ithacaan, jossa olisi nähty uskomattomin taikaolento, yksisarvinen, joka tarujen mukaan olisi kaikkien taikaolentojen alkulähde. Marjan lähtee yksin vaaralliselle matkalla, mutta paikan päällä häntä odottaa yllättävä, joskin toivottu matkaseuralainen. Mutta moni muukin haluaa löytää yksisarvisen, ja Marjan huomaa olevansa tekemisissä hyvin riskialttiiden asioiden kanssa. 

Olipa kerran on uskomattoman kiehtova ja omaperäinen fantasia. Persialaissadut ihmeolennoista taustoittavat aina kunkin olennon alkuperää ja ominaisuuksia. Kirjan juoni on hyvin loppua kohti tiivistyvä ja otteessaan pitävä. Pidän myös siitä, ettei tarinaan ole väkisillä tupattu romanttista sivujuonnetta, vaan se painottaa ystävyyttä ja luottamusta kahden ihmisen välillä, kaikkine komplekseineen. Toki mukana on lupaus enemmästäkin, mutta kaikki se jää lukijan itsensä mielikuvituksen varaan. Kirjassa on taustalla hyvin vahva oikean ja väärän välinen tasapainottelu. Onko moraalisesti oikein säilöä hoteisiinsa uhanalaisia otuksia toivoen niille parempaa aikaa olla taas vapaana? Onko oikein päättää ihmiskunnan kohtalosta, vaikka se olisikin itse pilannut omat mahdollisuutensa?

Tiesittekö muuten, ettei yksisarvinen ole sellainen kimaltava, valkoinen tai pinkki nätti sarvekas hevonen, vaan lähinnä kolhoa hirvieläintä muistuttava ruskea otus sorkkineen päivineen?

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Helsingin sanomat

Samantyylistä luettavaa:

Myrrys: Anniina Mikama