Kun maailma keinahtaa radaltaan: Jandy Nelson

Kun maailma keinahtaa radaltaan: Jandy Nelson. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2025

Englanninkielinen alkuteos (2024): When the world tips over. Kansi: Theresa Evangelista. Sivujen kuvitukset: Jessica Cruickshank

"Villi romaani täynnä rakkautta, salaisuuksia ja lumoa

Kun maailma keinahtaa radaltaan on sisarusten välisen kilpailuhengen, sukukirousten ja rakkaustarinoiden ketju. Se on monisyinen tarina yhden perheen menneisyydestä, osoitus siitä, että vain historiansa tuntemalla voi muuttaa tulevaisuutensa.

Fallin sisarukset elävät Pohjois-Kalifornian viiniseudulla. Vuosia sitten heidän isänsä katosi salaperäisesti ja rikkoi perheen palasiksi. Nyt 12-vuotias Dizzy Fall näkee henkiolentoja ja toivoisi olevansa romanttisen kirjan päähenkilö. Miles Fall, 17, on komea älykkö ja koirakuiskaaja, joka haluaa epätoivoisesti löytää unelmiensa miehen. Yhdeksäntoistavuotias Wynton Fall vetää ihmisiä puoleensa ja on virtuoosimainen viulisti törmäyskurssilla tähteyteen… ellei tuhoa sitä ennen itseään.

Arvoituksellinen sateenkaaritukkainen Cassidy keikauttaa Fallien maailman raiteiltaan. Onko hän enkeli? Pyhimys? Vai ihan tavallinen tyttö? Jollain tapaa hänellä on voima muuttaa heistä jokaista. Mutta ennen kuin selviää, kuka hän on, tapahtuu onnettomuus ja Fallin perhe rikkoutuu pahemmin kuin koskaan. (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Huhhuh, onpas paksu järkäle, oli ensiajatukseni tästä Jandy Nelsonin kirjasta. Kauankohan minulla menee taas tämän  yli 560-sivuisen kirjan lukemiseen, tuskastelin. Noh, arvatkaapa, menikö minulla kauaa tämän lukemiseen? Eipä ei. Olen häkeltynyt, hämmentynyt, sanomattoman onnellinen, että sain lukea näin mahtavan kirjan! 

Kun maailma keinahtaa radaltaan kertoo Paradise Springissä asuvan Fallin perheen tarinan. Se esittelee hyvin omalaatuisen perheen: 12-vuotiaan Dizzyn, jonka tukka on tumma kikkarapehko, joka näkee heidän tilansa pihalla haamuja, mm. suutelevat mieshaamut, joka on kiinnostunut erikoisista tiedonjyväsistä, joka rakastaa hulttioveljeään Wyntonia sekä Täydellistä Milesia (joka ei taas anna vastarakkautta pikkusiskolleen) ja näkee sanat väreinä. Dizzy höpöttää (äidin mielestä) kohtaamastaan  sateenkaaritukkaisesta enkelistä, joka pelasti Dizzyn jäämästä rekan alle (tätä hän ei kerro äidille). Dizzy suree myös sitä, ettei hänen rakas ystävänsä Lisko enää pidä hänestä, vaan Melindasta. 

Jälleen kerran hän joutui kasvokkain sen tosiasian kanssa, ette rakkaus aina ollut kaksisuuntaista.

Heidän isänsä ei vastannut heidän rakkauteensa. Siksi hän oli lähtenyt. (s. 429)

Täydellinen Miles, 17,  ei ole oikeastaan täydellinen. Hän on vain verhoutunut täydellisyyden valepukuun. Oikeasti hän on lopettanut koulun ja viettää päivät mustan labradorinnoutajan, Sandron seurassa. Kukaan ei tiedä, että he voivat kommunikoida telepaattisesti. Miles kerää toki ihmisten katseet, sillä hän on uskomattoman komea. Hän on perinyt piirteensä isältään Theo Fallilta. Miles on myös melko vasta suudellut ensimmäistä kertaa poikaa ja tajunnut, että hän on homo. Hän rakastaa lukemista ja kirjoittaa runoja. Hän ei tiedä itkevänsä unissaan kadonneen isänsä perään. Hän vihaa isoveljeään Wyntonia, joka on tehnyt hänelle vastikään hyvin inhottavan teon. Hän kohtaa Sandron kanssa kirjoja rakastavan, sateenkaaritukkaisen tytön, joka tuoksuu kukilta.

Jokin ei tuntunut todelliselta. Hänelle oli joskus aiemminkin tullut samanlainen tunne, kun lukeminen muuttui enemmänkin hengittämisen kaltaiseksi ja hän tiesi jättäneensä todellisen elämän taakseen ja sielu oli siirtynyt hänen ruumiistaan tarinaan. Mutta hänestä ei ollut koskaan tuntunut tältä toisen ihmisen kanssa - toisen ihmisen takia. (s. 76)

19-vuotias Wynton on saanut perheen äidiltä, Bernadetteltä porttikiellon heidän taloonsa, sillä hän on romuttanut äidin auton ja joutunut putkaan rikottuaan isoisoisää, Alonsoa esittävän patsaan. Isoveljeään jumaloiva Dizzy on kuitenkin salaa päästänyt veljensä vintille nukkumaan. Wyntonilla on uskomaton musiikin lahja - sen hän lienee perinyt trumpettia soittavalta isältään. Wyntonin soitin on viulu, ja hänellä on tulossa pian merkittävä keikka. Häntä harmittaa, miksei äiti ole kiinnostuneempi hänen soitostaan. Wynton on käyttäytynyt kamalasti nuorempaa veljeään, Täydellistä Milesia kohtaan isän lähdön jälkeen. Wynton itkee aina soittaessaan, minkä takia hän pitää aurinkolaseja.

Hän yritti olla olematta kusipää, todella yritti, mutta ei koskaan oikein edistynyt tavoitteessaan. Kun hän ei soittanut viulua, hän tylsistyi. Niin kuin kaada-bensaa-kurkkuun-ja-sytytä-tulitikku-tylsistyi. Ja hänelle tuli nälkäinen olo, elämännälkäinen, elämänkyltymätön. Silloin hän teki kaikkea mitä ei olisi pitänyt. (s. 90-91)

Myös Clive-setä asuu Fallin perheen tiluksilla, joka on siis aiemmin ollut Fallin suvun suuri viinitila, jonka Alonso Fall on aikanaan perustanut vaimonsa Marian kanssa. He toivat Espanjasta mukanaan ihmeköynnökset, ja heidän viininsä on aikanaan saanut arvostelijat vuodattamaan ylisanoja. Theo Fallin katoamisen jälkeen viininvalmistus loppui. Bernadette ei salli alkoholisoituneen Cliven tulevan heidän taloonsa, mutta Dizzy ja Miles vierailevat setänsä luona säännöllisesti. Setä soittaa trumpettia ja näkee enneunia.

Sitten on äiti Bernadette, jonka The Blue Spoonful -ravintolan annokset saavat ihmiset sekaisin onnesta. Bernadette kaipaa yhä miestään, joka lähti hänen odottaessaan Dizzyä ja jätti hänet kolmen lapsen yksinhuoltajaksi. Hän kattaa yhä aterian miehelleen ravintolaan joka ilta. 

Sitten tapahtuu onnettomuus - Wynton jää auton alle sen jälkeen, kun on soittanut uskomattoman keikan. Hänet pelastaa sateenkaaritukkainen Cassidy, joka antaa pojalle ensiapua ja hälyttää ambulanssin. Wynton makaa koomassa, kun tuo mystinen tyttö vierailee juttelemassa hänelle kenenkään tietämättä. 

Cassidy kertoo Wyntonin vuoteen vierellä omaa tarinaansa. Hän ei suinkaan ole enkeli, vaikka Dizzy niin lujasti siihen uskoo. Hän on kulkenut 14 ensimmäistä vuotta elämästään äitinsä Marigoldin kanssa asuntoautolla ympäriinsä etsien täydellistä Pikkukylää, johon asettua. Cassidy on kärsinyt yksinäisyydestä, vakaan turvallisen aikuisen puutteesta, isän kaipuusta ja juurettomuudesta koko elämänsä. Ailahtelevainen, epävakaa äiti on ollut hänen ainoa ystävänsä, kotiopettajansa, roolimallinsa. Äiti nautti miesten seurasta, toi toinen toistaan erikoisempia tyyppejä heidän asuntovaunulleen ja Cassidy joutui kestämään niitä - ja seksin ääniä. Välillä äiti tipahti omaan Äänettömään maailmaansa, jolloin Cassidy oli ihan omillaan. Kun kaksikko sitten vieraili Paradise Springissä, 13-vuotias Cassidy tapasi ihanan vaaleahiuksisen, viulua soittavan pojan, jonka kanssa hän tunsi hämmästyttävää yhteyttä. 

Wyntonin onnettomuus saa liikkeelle tapahtumaketjun, jossa Miles lähtee hakemaan Cassidyä Felix-nimisen kokkipojan ja Dizzyn kanssa - heidän toiveenaan on saada tuo pelastava enkeli parantamaan Wynton (heillä ei ole aavistustakaan, että Cassidy vierailee Wyntonin luona jo säännöllisesti). Mitä heidän määränpäässään odottaakaan? Kaiken lisäksi tuo Felix tietää uskomattomia tarinoita Fallin suvusta. Felixin katse saa Milesin hämmentymään, vaikka tämä sanoo, ettei ole saatavilla. Kuitenkin Miles huomaa heidän välillään sähköä. Miten joku voi olla niin innostunut kaikesta näkemästään kuin Felix? Hän on Milesin mielestä ihmeellisin tyyppi, jonka hän on koskaan tavannut.

En halua paljastaa tämän enempää juonesta, joka avautuu lukijalle ällistyttävän upealla tavalla kerros kerrokselta. Cassidyn traaginen tarina hänen itsensä kertomana, Bernadetten lähettämättämät kirjeet pojilleen, joissa hän lopulta tunnustaa kaiken, Milesin surulliset sähköpostiviestit isälleen, Fallin sukutarina sadunomaisesti kerrottuna, ja se, miten kaikki lopulta kiertyvät toistensa tarinoihin ja kaikilla on joku tärkeä roolinsa tässä tarinassa, kaikki nämä saivat minut rakastamaan tätä kirjaa. Kaikessa takana on tietysti rakkaus, oli se sitten rakkaus veljeä, äitiä, isää kohtaan, tai kipinöivää romanttista rakkautta jotakin ihanaa kohtaan. Muitakin vahvoja tunteita tässä tarkastellaan: kateutta, joka kulminoituu Fallin suvun kirouksenomaisena sisaruskateutena sekä isän, aviomiehen, ensirakkauden tai äidin ikävää. 

Rakas isä,

missä sinä olet? Miten saatoit jättää minut näiden ihmisten luo?

 

Miles (s. 85)

Kirjan henkilöt ovat uskomattomia persoonia, joiden tarinoita suorastaan ahmin itseeni. Surullinen Miles ei ymmärrä, miksi isoveli on alkanut vihata häntä ja miksi isä jätti heidät noin vain. Sandro-koira nokkeline viisauksineen on aivan hulvaton hahmo. Paljastuu, ettei Miles ole ainoa, joka ymmärtää koiran puhetta. Wynton taas on herkkä, väärinymmärretty musikaalinen lahjakkuus, joka ei ehkä vihaakaan Milesiä, kuten tämä luulee. Dizzy on hilpeä esiteini, joka ei ymmärrä, miksei rakkaus voi aina olla kaksisuuntaista. Miksi Lisko ei rakasta häntä enää? Miksi isä jätti heidät ja Miles itkee joka yö? Miksi Miles ei tykkää Dizzystä ja hänen hienoista tiedonjyväsistään?

Tämä kirja sopii hyvin Pride-kuukauden kirjaksi luontevalla sateenkaarevuudellaan. Kirjan paksuuden vuoksi tätä en välttämättä ota vinkkauksiin mukaan, mutta suosittelen kyllä kovasti paljon lukeville (15+) nuorille, jotka rakastavat erilaisia ihmiskohtaloita, sukutarinoita ja rakkaustarinoita. Tätä suosittelen erityisesti myös aikuisille, etenkin sellaisille, jotka haluavat tietää, mikä tekee YA-kirjallisuudesta niin erityistä. Kun maailma keinahtaa radaltaan on siitä malliesimerkki, miten paljon erilaisia teemoja voi yhdistää luontevasti uskomattoman upeaksi lukukokemukseksi, jossa lukija ei kuitenkaan menetä toivoaan.

Annan tälle arvosanaksi täydet 5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muista minut -trilogia: Kerstin Gier

Päivänvalolla ei näe: Kerstin Gier. Suomentanut Heli Naski. Gummerus 2023 (Muista minut #1)

Saksankielinen alkuteos (2021): Vergissmeinnicht. Was man bei Licht nicht sehen kann. Kansi: Eva Schöffmann-Davidov

"Quinnin parhaan kaverin Lassen 18-vuotisbileisiin ilmestyy Kim, lävistetty ja vahvasti meikattu vanhempi tyttö, jota kukaan ei tunne. Kim lähestyy Quinnia juhlissa ja vetää hänet mukaansa pelottavaan seikkailuun: auttaessaan Kimiä pakenemaan karmivia olentoja Quinn loukkaantuu vakavasti.

Kenelle Quinn voi uskoutua, kun hän yhtäkkiä alkaa nähdä asioita, jotka eivät voi olla tästä maailmasta – kehnoja riimejä lausuvia patsaita ja tuttavallisesti virnuilevia pääkalloja? Naapurissa asuva fantasiaromaaneita rakastava Matilda ei ole ollenkaan Quinnin tyyppiä, mutta ainoastaan hän ymmärtää Quinnin kokemuksia. Yhdessä he päätyvät maagiseen seikkailuun, ja yllätyksekseen Quinn huomaa tunteidensa heräävän..." (Gummerus)

Oma arvio:

Luettuani putkeen kaksi aikuisille suunnattua, melko synkkää fantasiaa, on ihana tarttua välillä nuorten hupsuun fantasiaan. Sillä mitä olen aiemmin lukenut Kerstin Gieriltä, hupsu on juuri oikea sana kuvaamaan hänen romaaniensa tyyliä. Olen siis lukenut kaikki hänen suomennetut teoksensa: Rakkaus ei katso aikaa -trilogian, Unien kirjat -trilogian sekä yksittäisen teoksen Pilvilinna. Ensimmäiseksi kirjan käteen saatuani ihastelin ääneen sen uskomattoman kaunista, monia yksityiskohtia sisältävää kantta. 

Heti kirjan alussa tapahtuu onnettomuus. Päähenkilö, 17-vuotias Quinn seuraa outoa, lävistettyä tyttöä ulos kaverinsa synttäribileistä ja jää omituisten otusten jahtaamana auton alle. Hän loukkaantuu pahasti, mutta lääkärit ovat ihmeissään, sillä heidän mielestä on suoranainen ihme, ettei hän menettänyt henkeään onnettomuudessa. Paras ystävä Lasse ihmettelee Quinnin höpinöitä sairaalavuoteella ja alkaa karttaa tämän seuraa, koska uskoo kaiken johtuvan ystävänsä aivovammasta. Mutta totta se on: Quinn on alkanut nähdä hahmoja, joita muut eivät näe. Hän näkee kasvoja paikoissa, missä niitä ei pitäisi olla. Hän näkee kuolleita ihmisiä, joita kukaan muu ei näe. 

"Minäkin olen huolissani", Quinn vastasi kireänä. "Nimittäin siitä, ettet ole pystynyt puhumaan minun onnettomuuteni jälkeen kokonaisia lauseita." (s. 314)

Quinnin kotiuduttua hän vetäytyy omiin oloihinsa. Lilly-tyttöystävää hän ei halua nähdä, varsinkaan kun hän oli juuri aikonut jättää tämän ennen onnettomuutta. Lasse loistaa poissaolollaan ja Quinnin elämää rytmittää lähinnä niin psyko- kuin fysioterapiakäynnit. Psykoterapeutti tuntuu tosin vain lannistavan poikaa, kun taas fysioterapeutti uskoo tämän vielä nousevan pyörätuolista kävelemään.

"Näetkö sinäkin toisinaan asioita, joita ei oikeastaan voi olla olemassa?" (s. 113)

Quinnin harmiksi (myöhemmin iloksi) hänen äitinsä palkkaa naapurin rasittavan uskistytön, hymykuoppanaaman eli Matildan pitämään pojalleen seuraa ja kuskaamaan tätä fyssarille ja terapiaan. Tosin Quinn ei tiedä, että äiti on maksanut Matildalle, vaan uskoo tämän auttavan hyvää, katolilaisen kasvatuksen ansioittamaa hyvyyttään. Heistä tulee alkukähinän jälkeen hyvät liittolaiset, sillä Matilda joutuu sotkeutumaan Quinnin mukana hyvin maagisiin asioihin. Quinn haluaa selvittää, kuka oli tuo sinitukkainen tyttö bileissä ja tämän jälkeen ulkona ilmestynyt hattupäämies, josta kaikki vaikeudet alkoivat. Asioita alkaa lähistön kukkakaupasta, jossa hääräävät erikoiset Fee ja Hyasintti. Quinnille alkaa paljastua, miksi hän näkee asioita, joita muut eivät, ja mitä erikoista hänessä on.

"Minun pitäisi siis...pelastaa maailma? Eikö siinä ole hiukan liian liikaa vastuuta pyörätuolissa istuvalle pojalle?"(s. 305)

Matilda on kirjan toinen näkökulmahenkilö ja mielestäni valloittava, nerokas persoona, jonka fantasiakirjatietämyksestä on hyötyä parivaljakon seikkailuissa. Hän on hyvin uskonnollisesta perheestä, mutta kokee olevansa suvun musta lammas, ja lisäksi häntä ärsyttää, miten kaikki sotkevat hänet aina ärsyttävään, täydelliseen Luise-serkkuun. Luise ja Leopold -serkut ovatkin melkoisia tekopyhiä piikkejä Matildan lihassa, jotka kyttäävät tämän tekemisiä jatkuvasti, jotta pääsevät juoruamaan tästä. Matilda hämmentyy Quinnin äidin pyynnöstä pitää pojalle seuraa, etenkin koska hän on ollut jo pitkään salaa ihastunut saavuttamattomaan naapurin hulivilipoikaan. Mutta pikku hiljaa, tutustuttuaan poikaan, hän ei ehkä edes haluaisi ottaa maksua tämän tapaamisesta. Pientä, mukavaa kipinää alkaa syttyä parivaljakon välille seikkailun tiimellyksessä.

Minusta tämä oli samaa taattua, mukavan rentoa, hupsua ja viihdyttävää Kerstin Gieriä, mitä odotinkin. Ajan trendien mukaisesti nähdään kuolleita, löydetään piileviä erikoisvoimia ja seikkaillaan hautausmaalla. Romanttiset kuviot Matildan ja Quinnin välillä toimivat oikein kivasti. Muutenkin päähenkilöt olivat mukavia persoonia ja heidän mukana oli miellyttävää viettää reilut 400 sivua. Vaikka Matilda on uskovaisesta perheestä, ei uskonnollisuus näy kirjan sivuilla muuten kuin hänen perheensä tavoissa toimia. Pidän myös kirjan huumorista, joka ei ole yliampuvaa, mutta kulkee sopivasti mukana tuomassa pilkettä silmäkulmaan. Saatoin jopa ääneen hörähtää jossakin kohtaa. Toivotaan, että jatkoa suomennettaisiin mahdollisimman pian. Juuri tällaista hyvän mielen fantasiaa olenkin kaivannut luettavakseni.

Tätä voi huoletta vinkata jo seiskaluokkalaisille romanttisen fantasian ystäville.

Arvosanaksi annan 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjakasta

Oksan hyllyltä

Jo kadotettua: Kerstin Gier. Suomentanut Heli Naski. Gummerus 2025 (Muista minut #2)

Saksankielinen alkuteos (2023): Was Bisher Verloren War - Vergissmeinnicht 2. Kansi: Eva Schöffmann-Davidov

"Ystävyyttä, supervoimia ja keijuja

Häikäisevä fantasiaseikkailu jatkuu

Supervoimia omaava Quinn on tottunut viettämään aikaa keijujen kanssa ja kävelemään portaalien kautta rinnakkaiseen maailmaan. Harmi kyllä jokainen hänen paljastamansa salaisuus tuo eteen aina vain uusia pulmia.​

Ilman Matildaa ja tämän ylivertaista neuvokkuutta Quinn olisi täysin eksyksissä. Hän haluaisi suojella Matildaa kaikkialla uhkaavilta vaaroilta, mutta se ei riitä estämään Matildaa syöksymästä suin päin seikkailuun.​ Kaksikolla on selvitettävänään joukko kysymyksiä: Onko Quinnin isän kuoleman takana salaseura? Entä kuinka kesyttää sfinksi ja juoniva uusi luokkatoveri?" (Gummerus)

Oma arvio:

*** Arvostelukappale saatu kustantajalta ***

Kerstin Gier on kerta toisensa jälkeen osoittanut, että hän osaa kirjoittaa viihdyttävää, hauskaa ja persoonallista fantasiaa. Tämä Muista minut -trilogian kakkososa on jo yhdeksäs lukemani Gierin kirja, enkä vieläkään ole hänen tyyliinsä kyllästynyt. 

Ja katsokaa nyt, mikä ihana kansi tässä kirjassa on! Kuvan yksityiskohtia voisi tuijotella ikuisuuden. 

Quinn totuttelee uusiin supervoimiinsa ensimmäisen osan järisyttävien tapahtumien jälkeen. Hän viihtyy Reunalla, eräänlaisessa toisen ulottuvuuden maailmassa, missä hän voi parkourata sielunsa kyllyydestä, koska siellä hänen jaloissaan ei ole mitään vikaa. Siellä hän voi myös yrittää unohtaa ikävänsä naapurin Matildaa kohtaan, jonka kanssa heillä tuli ero kaikkien järkyttävien tapahtumien päätteeksi, vieläpä Quinnin aloitteesta. Nyt häntä on hiukan alkanut kaduttaa. Reunan pahamaineisessa Varjokaupungissa tosin on joka nurkan takana vaanivia, mustiin pukeutuneita nexejä, joita Quinn joutuu väistelemään parhaansa mukaan. Yksi sellainen on aikanaan surmannut hänen isänsäkin.

"Minäpä kerron sinulle nyt salaisuuden, Kiharapää." Se alensi merkitsevästi ääntään ja katsoi minua syvälle silmiin jatkaessaan: "Söpöt ovat aina kaikkein vaarallisimpia." (s. 200)

Matildalla on uusi erikoinen ystävä, nimittäin suloinen räystäpiru Bax ilmestyy tuon tuostakin hänen seuraansa. Muut eivät tietenkään näe tätä erikoista otusta. Matildalla on viime aikoina ollut hankaluuksia vältellä naapurissa asuvaa Quinnia, ja kotiinsakin hän joutuu menemään erikoisia kiertoreittejä pitkin. Ikävä kalvaa häntä kovasti. Lisäksi hän palaa halusta tietää lisää maagisesta Reunasta, vielä pelottavammasta Pohjasta ja kaikesta siitä, mikä liittyy valitun Quinnin elämään nykyään. 

Kaiken mullistaa Jeanne D'Arcin ilmestyminen Quinnin ja Matildan koululle uudeksi oppilaaksi tekeytyneenä.  Samainen historiasta tuttu tyttönenhän meinasi tappaa Matildan viime osassa. Hän kuitenkin yrittää vakuuttaa Quinnille olevansa hyödyksi hänelle. Quinn ei oikein uskalla luottaa tuohon tyttöön, joka on kietonut pian koko koulun pikkusormensa ympärille.

Pikku hiljaa Matildan ja Quinnin on kohdattava toisensa ja tunnustettua yhä olemassa olevat tunteensa. Yhteinen sävel löytyy sinitukkaisen Kimin myötä, sillä tämän kautta he tulevat tutustuneeksi erääseen salattua portaalia vartioivaan kolmikkoon. Quinn saa myös selville, mitä hänen isälleen Yurille aikoinaan tapahtui, sillä Kimillä on hallussaan eräs tärkeä videotallenne. Pääsisikö Matildakin pian Reunalle? Quinn on ehdottomasti tätä vastaan, mikä luo uutta kitkaa heidän välille. Matildan ystävyyssuhde Julieenkin alkaa rakoilla, koska ei pysty olemaan tälle rehellinen. Eihän hän missään tapauksessa voisi edes uskoa puolta siitä, mitä Matilda on kokenut. Matildalla on onneksi keinonsa, sillä onhan hänellä Bax apunaan ja seuranaan.

Pakko myöntää, että tuntui ihan viihtyisältä, kun Bax kierähti viereeni tyytyväisesti hyristen ja siivet huolellisesti kokoon taitettuina ja kiersi lohikäärmeenhännän ympärilleen. (s. 224)

Tässä osassa tulee myös hauska intertekstuaalisuus Gierin aiempaan kirjasarjaan Unien kirjat, sillä Matilda pääsee Baxin avustamana seikkailemaan Pohjalla, jossa sijaitsevat kaikkien ihmisten persoonalliset uniovet. Samanlaisista uniovista kuljettiin nimittäin myös tuossa mainitsemassani trilogiassa. Tällä kertaa Matilda ei kuitenkaan seikkaile muiden uniovien takana, vaan kohtaa käytävällä arvoituksia heittelevän sfinksin. Onneksi Matilda on haka arvoituksissa, muuten hänelle kävisi kalpaten.

"Olisihan se pitänyt arvata. Sinä olet...ihme!", sanoin. Vähät siitä, etten enää hallinnut suupieliäni, vaan hymyilin Matildalle aivan haltioissani. Hän oli ihme. Tarkemmin sanottuna minun ihmeeni. (s. 84)

Quinn löytää tarinan edetessä myös uuden kyvyn itsestään. Sama kyky saattaa olla myös Matildallakin. Hänen ja Matildan uudelleen syttyvä suhde on kiva lisämauste kiehtovan fantasiajuonen ohella, mutta liikaa tässä ei romantiikalla herkutella. Olisi jopa voinut olla minun makuuni hiukan enemmän. Matildan katolilainen perhe ja suku herättää hilpeyttä erikoisine perinteineen ja uskonto on Matildan arjessa läsnä, vaikka hän itse ei kovin harras olekaan.  Quinnin perhe taas on hyvin erilainen, rennompi, joten tosi kiva kontrasti tulee näiden kahden kotioloista.

Kaikesta tänään kuulemastani minua oli kiehtonyt eniten Tunteiden panttilainaamo. Siellä saattoi kuulemma vaihtaa epämiellyttävät tunteet, kuten rakkaussurut ja kaikenlaiset pelot mieluisampiin, pulloihin ja purnukoihin pakattuihin tunteisiin. (s. 222)

Kirjan kiehtovinta antia on Quinnin ja muiden seikkailut Reunalla, minkä paremmalla puolella voi esimerkiksi matkustaa zeppeliinivalaan kyydissä. Toivon mukaan viimeisessä osassa seikkailtaisiin Reunalla vielä enemmän.

Kuten sanoin aiemmin, viihdyn Gierin kirjojen maailmassa ja pidän hänen tyylistään. Jo kadotettua ei kärsi trilogian toisen kirjan syndroomasta, vaan on hauska, viihdyttävä ja yllättävä paketti. Odotan innokkaasti trilogian päätösosaa Mikä pitää maailman koossa. 

Annan arvosanaksi tälle 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä luettavaa:

Rakkaus ei katso aikaa -trilogia: Kerstin Gier

Unien kirjat -trilogia: Kerstin Gier

Pilvilinna: Kerstin Gier

Caraval-trilogia: Stephanie Garber

Alex Stern -trilogia: Leigh Bardugo

Salatun tiedon seura: Leigh Bardugo. Suomentanut Meri Kapari. Aula & Co 2023 (Alex Stern #1)

Englanninkielinen alkuteos (2019): The Ninth House. Kansi: Vesa Lehtimäki.

"Leigh Bardugon ensimmäinen romaani aikuisille kertoo vallasta, etuoikeuksista, mustasta magiasta ja murhista huippuyliopistojen maailmassa.

Galaxy ”Alex” Stern on Yalen aloittavan vuosikurssin epätyypillisin opiskelija. Los Angelesin laitamilta kotoisin oleva Alex on koulunsa keskeyttänyt hippiperheen lapsi, joka on ajautunut hämärien huumekauppias-poikaystävien ja pätkätöiden maailmaan, ja vielä paljon pahempaan. Itse asiassa hän on nyt, kaksikymmenvuotiaana, raa’an ja selvittämättömäksi jääneen joukkomurhan ainoa selviytyjä. Joku voisi sanoa, että hän on haaskannut elämänsä. Mutta sairaalavuoteella Alexille tarjotaan uusi mahdollisuus: hän pääsee aloittamaan opiskelun yhdessä maailman parhaista yliopistoista. Mistä oikein on kysymys, miksi juuri hän?

Kun Alex saapuu New Haveniin toteuttamaan hyväntekijänsä antamaa tehtävää seurata Yalen salaseurojen toimia, hänelle ei vieläkään ole selvinnyt miksi. On yleisesti tiedossa, että seuroja on kahdeksan, vain harva on kuullutkaan yhdeksännestä, johon Alex on kutsuttu. Muiden seurojen kahdeksan ikkunatonta holvia ovat silmäätekevien vakiopaikkoja. Niissä käyvät valtiomiehet, Wall Streetin johtajat ja muut maan rikkaat ja mahtavat, joiden okkultistiset harrastukset ovat oudompia ja häikäilemättömämpiä kuin kukaan voisi kuvitellakaan. He leikkivät mustan magian kanssa. He herättävät kuolleita henkiin. Ja, silloin tällöin, he käyvät elävien kimppuun."(Aula & Co)

Oma arvio:

Tänä kesänä olen päässyt nauttimaan jo kahdesta aikuisten fantasiasta, joiden kirjailijoilta on julkaistu aiemmin YA-fantasiaa. Ensimmäinen on Sarah J. Maasin Maan ja veren huone, johon hullaannuin alkukankeuksien jälkeen. Onnekseni nyt tämä Grishaversumi- ja Paluu Grishaversumiin -sarjoista tunnetuksi tulleen Leigh Bardugon ensimmäinen aikuisten fantasiaromaani Salatun tiedon seura ei ole ihan niin pelottavan paksu järkäle kuin mainitsemani Maasin opus. Reilut viisi- ja puolisataa sivua ei tunnu enää missään. 

Mitä hän voisi sanoa? Auta minua. Suojele minua. Mutta kukaan ei voinut. Kukaan ei voinut nähdä, mikä häntä satutti. (s.165)

Olen tullut siihen tulokseen, etten voi tehdä enää mitään johtopäätöksiä siitä, kuinka hitaasti pääsen fantasiaromaaniin sisään, sillä viime aikoina minulle on tapahtunut niin lähes poikkeuksetta aina. Onneksi jatkoin sinnikkäästi lukemista tämän(kin) kirjan tapauksessa, sillä loppua kohti se vetäisi minut imuunsa ja sai hullaantumaan sen dark academy -henkisestä, salamyhkäisyyttä ja vaaraa huokuvasta maailmastaan. 

Vastaamme kaikkien taikuutta, ennustamista tai yliluonnollisia keskusteluja harjoittavien vanhempien seurojen riittien ja toimintatapojen valvonnasta pitääksemme kansalaiset ja opiskelijat turvassa henkiseltä, fyysiseltä ja hengelliseltä vahingolta sekä pitääksemme yllä seurojen ja koulun hallinnon ystävällismielisiä välejä. (teoksesta Lethen elämä: Yhdeksännen talon käytännöt ja protokollat, s. 80)

Alex eli Galaxy Stern on aivan huikea henkilöhahmo. Entinen huumeriippuvainen, nykyinen onnekkaan sattuman kaupalla Yalen opiskelija, joka pääsee Daniel Arlington -nimisen nuoren miehen Danteksi eli Yalen yhdeksännen Kallo ja luut -salaseuran jäseneksi. Darlington on siis Alexin mentori, eli Vergilius. Hänen on määrä johdattaa nuori Alex Lethen talon tavoille, kunnes tämä on kolmannen vuoden opiskelija ja ylenee itse Vergiliukseksi. Tämä mahdollisuus on saattanut pelastaa pohjalla olleen Alexin hengen. Alex löydettiin eräästä huumeluolasta keskeltä verilöylyä, jossa menehtyi myös hänen rakkaansa Hellie. Lethen elämä on seuran opaskirja, josta on myös lainauksia lukujen alussa. 

Kirjassa edetään alkuun kahdessa aikatasossa: ennen Darlingtonin katoamista ja tämän katoamisen jälkeen, kun Alex ja Lethen Okulus, Dawes, ovat hukassa ilman määrätietoista Darlingtonia. Se, miksi Alex on päässyt monien muiden maineikkaiden hakijoiden joukosta Lethen talon Danteksi, johtuu hänen erikoiskyvystään: hän näkee kuolleita ihmisiä, joita kutsutaan harmaiksi. Ne ovat pääosin vaarattomia, tai näin ainakin Darlington hänelle väittää, mutta Alexin kokemus on eri. Hänen lapsuudestaan paljastuukin traumaattinen tapahtuma, johon liittyy harmaa. Siksipä Alex ei ole kovin mielissään siitä, että eräässä Kallon ja luiden rituaalissa harmaat alkavat jostain syystä käydä levottomiksi ja lähentyä häntä. 

"Sinulla ei ole aavistustakaan, mitä ne voivat tehdä."

"Joko sinulle riittää vai haluatko rikkoa lisää laseja?" (s. 149)

Harmaita voi nähdä myös ilman Alexin harvinaista kykyä, mutta sitä varten täytyy nauttia erästä hyvin epämiellyttävää ainetta. Alexin tärkeimpiä tehtäviä onkin valvoa veren hajusta innostuvia harmaita silloin, kun Kallon ja luun jäsenet tekevät omia salattuja rituaalejaan Yalen-yliopiston salaisissa huoneissa. Kallon ja luun erikoisuuksiin kuuluu ihmisen ja eläimen sisälmyksistä ennustaminen, mitä varten he jopa kaivavat ruumiita ylös haudoistaan.

Kun sitten Darlingtonin katoamisen jälkeen kampuksella tapahtuu nuoren naisen, Taran, murha, Alex haistaa tutkimuksissa puutteita, hän alkaa epäillä Lethen talon johtajien aikeita. Hän yrittää liittoutua Darlingtonia surevan Dawesin kanssa, joka on nyt hänen ainoa turvansa ja pelastaa Alexin muutamasta hengenvaarallisesta tilanteesta. Komisario Turner liittyy myös asiaan, sillä hän on Lethen talon viranomaisedustaja eli Senturio, joka ei voi tosin sietää Alexia ja kehottaa tätä pysymään kaukana murhatutkimuksesta. Alex ei voi kuitenkaan pysyä erossa, ja hänen on myös selvitettävä, missä Darlington on. 

Talo tuntui humisevan ja särisevän ahdistuneena. Täällä on tuntematon. Tappaja on täällä. Valot rätisivät ja välkkyivät, ja stereoiden rätinä yltyi. (s. 479)

Pidän kovasti kirjan pahaenteisestä tunnelmasta ja okkultisisista menoista, mitä salaseurat harjoittavat. Huumeiden maailmassa elänyt Alex törmää nyt monenlaisiin uusiin huumaaviin aineisiin, joita eri seurat käyttävät omiin vilpillisiin tarkoituksiinsa. Kirjassa on paljon kiehtovia yksityiskohtia, kuten Lethen kirjasto, jossa haut tehdään kirjoittamalla hakusanat erääseen Albemarlen kirjaan, jonka jälkeen elävä kirjasto antaa oikeat kirjat hyllystä etsijälleen. Elävät, mystiset kirjastot taitavat olla suosittuja fantasiassa, sillä samantyyppisiä eläviä kirjastoja on mm. Sarah J. Maasin Maan ja veren huoneessa sekä Margaret Rogersin Kirjojen tytär -romaanissa.

Kirjasto oli myös hieman oikukas. Jos kävijä ei ollut kyllin täsmällinen pyynnössään tai kirjasto ei pystynyt löytämään kirjoja halutusta aiheesta, hyllyt vain jatkoivat tärisemistä ja lopulta alkoivat hohkata lämpöä ja ujeltaa korkealla ja kiihkeällä äänellä, kunnes vierailija nappasi Albemarlen kirjan ja mutisi rauhoittavia loitsuja sen sivuille samalla kun hyväili hellästi sen selkää. (s. 154-155)

Vaikka rakastan romanttisia juonenkäänteitä, en pahastunut, vaikka tässä ei kovinkaan siihen puoleen ole panostettu. Arvoitukseksi jää kytemään kuitenkin Alexin ja Darlingtonin välinen jännite, johon hiukan saadaan vihiä. Kaikista suurin mysteeri on kuitenkin Darlington: saavatko Alex ja Dawes häntä koskaan takaisin? Minä haluan ainakin kuollakseni salaperäisen, herrasmiesmäisen Darlingtonin kehiin!

Nyt malttamattomana odotan trilogian toista osaa, sillä kirja jää sen verran koukuttavaan kohtaan. Kiehtovaa, salaperäistä, jännittävää, hämärää, piinaavaa luettavaa. Ei ehkä helpoin kirja päästä sisälle, mutta sinnikkyys palkitaan. Suosittelen.

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Helsingin sanomat

Kulttuuritähdet

Helvettiin ja takaisin: Leigh Berdugo. Suomentanut Meri Kapari. Aula & Co 2024 (Alex Stern #2)

Englanninkielinen alkuteos (2022): Hell Bent. Kansi: Vesa Lehtimäki.

"Alex Stern on päässyt sinuiksi voimiensa kanssa. Samalla hänen ystävänsä ja mentorinsa Daniel Arlington on kuitenkin lähetetty helvettiin. Ei siis tarvitse muuta kuin löytää reitti alamaailmaan, napata sielu kiirastulesta ja palata takaisin – helppo homma, paitsi että harvempi sitä yrittänyt on koskaan palannut takaisin. Alex on kuitenkin valmis asettamaan vaakalaudalle kaiken pelastaakseen ystävänsä.

Yhdessä ystävänsä Dawesin kanssa Alex kerää joukon enemmän tai vähemmän luotettavia kumppaneita, joiden avulla uhkarohkea matka on määrä suorittaa. Salaisten tekstien ja esineiden ohjaamana joukkio pääsee Yalen yliopiston suurimpien salaisuuksien äärelle. Mutta kun tiedekunnan väkeä alkaa kuolla, Alex ymmärtää, että jotain synkkää on tekeillä. Lopulta hänen on kohdattava menneisyytensä haamut selvitäkseen hengissä yliopiston pimeillä käytävillä." (Aula & Co)

Oma arvio:

Arvatkaapa, olenko odottanut jatkoa Leigh Bardugon Salatun tiedon seuralle siitä asti, kun sen ahmaisin viime vuoden kevätpuolella? No kyllä vaan! Olin täysin lumoutunut kirjasarjan avausosaa lukiessani Yalen salaseurojen ympärille kietoutuneesta dark academy -henkisyydestä, sen rikkinäisestä mutta rohkeasta päähenkilöstä Alex Sternistä ja herrasmiesmäisestä, komeasta Darlingtonista, joka harmikseni imaistaan helvettiin ensimmäisessä osassa - miten vaatimatonta. (Äänestinkin sitä kolmella pisteellä tämän vuoden Blogistanian Globalian kirjallisuuspalkinnon saajaksi, ja se saikin saman verran pisteitä kuin kolmanneksi tullut Gabrielle Zevinin Huomenna, huomenna ja huomenna.) Koska Alex Stern -trilogian toisen osan nimi on Helvettiin ja takaisin, voi hyvin arvailla etukäteen, että nyt ollaan hakemassa Kallo & Luut -salaseuran arvostettua Vergiliusta takaisin tuonpuoleisesta. Tie helvettiin onkin kivetty hyvillä aikomuksilla.

"Sinä kuulostat häneltä."

Oliko Alex esittänyt Darlingtonia? Kaipa hän oli tehnyt niin. Joka kerta, kun hän puhui Lethen auktoriteetilla, se oli oikeastaan Darlingtonin ääni - vakuuttava, itsevarma, asiantunteva. Kaikkea, mitä hän itse ei ollut. (s.70)

Kirjan alussa väläytellään kammottavia tapahtumia, joita Alex kokee Darlingtonin talon kellarissa. Sitten hypähdetään ajassa taaksepäin aikaan, jolloin nuo kellarin tapahtumat saivat sysäyksensä. Alex, joka on nyt Darlingtonin menetyksen jälkeen Lethen salaseuran Vergilius, asiantuntija ja auktoriteetti, sekä Okuluksena toimiva Pamela Dawes yrittävät jatkaa elämää ilman Darlingtonia. He saavat uuden Preettorin, eli tiedekunnan ja Lethen yhdyshenkilön, petturimaisen Sandowin tilalle. Tämä on hyvin jäykkä, naisvihamielinen ja vanhoillinen ukko. Nämä molemmat omalla tavallaan Darlingtonia surevat naiset haluavat löytää keinon, jolla saisivat Vergiliuksensa takaisin manalasta. He eivät suostu luovuttamaan, kuten muut tuntuvat tehneen. Suunnittelu täytyy tehdä salassa, sillä Preettori saati Lethen auktoriteetti Michael Anselm eivät suosittele missään nimessä helvetin porttien aukaisua. Myös Darlingtonin edeltäjä, Michelle Alameddine saapuu New Haveniin varta vasten varoittamaan Alexia ja Dawesia tekemästä hölmöyksiä.

New Havenissa tapahtuu melko peräkkäin kaksi Yalen henkilökuntaan kohdistuvaa surmaa, joiden vuoksi komisario Turner pyytää Alexin apua, vastahankaisesti tosin. Näiden kahden välillä on epämääräistä piruilua ja irvailua, mutta he tietävät hyötyvänsä toisistaan tosi paikan tullen. Tämä juuri heitä ärsyttää. Turner epäilee, että näissä surmissa on jotain hämärää, vaikka ei millään surmin haluaisi uskoa taikuuteen ja henkimaailman asioihin, joita Alex edustaa. Tämän yhteistyön kautta Turner ajautuu kuitenkin, halusi tai ei, mukaan Alexin ja Dawesin suunnitelmiin hakea Darlington takaisin. Kun Turner näkee, mikä ilmestys istuu kultaisen kehän sisällä Mustan Jalavan tanssiaissalissa, hänen käsityksensä kaikesta järkkyy.

"Tarinat ovat olemassa kaikissa maailmoissa. Ne ovat muuttumattomia. Niin kuin kulta." (s. 129)

Välillä siirrytään loppuvuoden tapahtumista edelliseen kesään, jolloin Alex kohtaa ikäviä asioita menneisyydestään. Eitan, jolle Alex on aiemmin tehnyt epämääräisiä töitä, ottaa tähän yhteyttä ja haluaa tavata tämän, sillä heillä on vielä keskeneräisiä asioita. Alexin on palattava Los Angelesiin ja kohdattava tuo inhottava mies. Onneksi hän osaa ottaa voimaa itselleen kuolleista eli harmaista, mutta tulee huomaamaan, että mikään ei riitä, kun kyseessä on Eitan. Alexin on suostuttava vielä yhteen velanperintäkeikkaan, ja tämä osoittautuukin entistä kamalammaksi. Eitan lähettää Alexin suoraan suden suuhun. 

"--- Minä toin jotain mukanani. Jotain pahaa." (s. 405)

Kirjan keskiössä on kuitenkin jännite siitä, saadaanko Daniel Arlington pois helvetin tulesta. Ja jos saadaan, millaisena hän sieltä tulee? Monenlaisia esteitä tulee matkalle, ja kun Dawes ja Alex ovat viimein saaneet ratkaistua arvoitusten kautta, miten he pääsevät Käytävään, joka vie helvettiin, heidän on vielä koottava oikea joukko ja sotkettava mukaan Lethen talon ulkopuolisiakin. Alex kamppailee syyllisyyden kanssa: hän on huolissaan äitinsä kohtalosta, hän kokee olevansa syyllinen siihen, että Darlington imaistiin Helvettiin, hän on syyllinen siitä, että hänen rakas ystävänsä ja kämppäkaverinsa Mercy joutuu mukaan vaarallisiin touhuihin. Lisäksi painaa syyllisyys hänen rakkaan Helliensä kuolemasta, joka tapahtui ennen Alexin Yaleen pääsyä. Monenlaista painolastia siis kerrakseen. 

He olivat pyhiinvaeltajia. He olivat kosmonautteja. He olivat käytännöllisesti katsoen kuolleita. (s. 317)

Helvettiin ja takaisin on melkoisen upea lukunautinto. Se tarjoaa herkullisia yksityiskohtia Yalen salaseuroista ja rakennuksista (jotka pohjaavat todellisuuteen, lukuunottamatta yhdeksättä Kallo & Luut -sauraa, joka on keksitty, sekä Darlingtonin kotitaloa Mustaa Jalavaa), piinaavaa jännitystä, kaameita kohtaloita, palavaa uskollisuutta ja rohkeita tekoja. Kirjassa on yksi erityisen mieleenpainuva kohta, jossa neljän helvettiin matkaavan henkilön pahimmat teot käydään läpi. Matkalla siis nämä kaikki osalliset pääsevät näkemään toistensa sielujen syvyyksiin ja ymmärtävät tuon reissun jälkeen toisiaan hiukan paremmin. Mitä tapahtui tuona yönä, kun Alex Stern löydettiin asunnolta verisenä ympärillään tuhoisalla voimalla surmattuja narkomaaneja? Mitä tapahtui komisario Turnerin työparille? Mikä sai Dawesin pelastamaan halveksimansa Alexin silloisen Preettorin kynsistä, ja mitä tapahtui Trippin ylimieliselle serkulle, joka oli kiusannut tätä lapsesta saakka?

"Sinä et kääntynyt pois. Vaikka et pitänyt siitä, mitä näit minussa. Jatkoit katsomista." (s. 306)

Jos rakastat salaseuroja, dark academiaa ja menneisyyden haamuja, suosittelen tarttumaan tähän. Jos pidät kirjoista, joissa matkataan Manalaan ja kohdataan demoneja, suosittelen vielä enemmän. Jos odotat suuria rakkauskohtauksia, niitä tässä toisessa osassa ei valitettasti ole, mutta rakkaus on toki mukana syvemmässä merkityksessä. Voin myös paljastaa, että harmaiden ja demonien lisäksi tässä toisessa osassa mukaan tulevat myös vampyyrit. Ilokseni voinkin nyt sanoa, että....

...annan kirjalle arvosanaksi täydet 5

Ps. Vesa Lehtimäen taiteilema kansi on myös upea!

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Lujaverinen-trilogia: Sini Helminen

Kuolleetkin ghostaa: Mintie Das

Night school -sarja: C.J. Daugherty

Näkymättömät: Sanna Isto

 Näkymättömät: Sanna Isto. Tammi 2023

Kansi: Laura Lyytinen, IStockphoto

"Talo, jossa kummittelee. Se tästä enää puuttuikin.

Lomanvietto kaukana kaupungista ja kavereista ei ollut se, mitä Pii toivoi hartaasti odottamaltaan kesältä. Ja sitten vielä lomatalokin osoittautuu oudoksi ja arveluttavaksi. Kuka on poika, joka liikuskelee huoneissa kuin kotonaan, ja miksei kukaan muu näe häntä?

Piin ulkopuolisuuden kokemus kääntyy vahvuudeksi, sillä hän näkee asioita, joita muut eivät huomaa. Pian hän on keskellä pikkukylän aurinkoista idylliä varjostavaa salaisuutta. Liittyvätkö lomataloihin kohdistuvat varkaudet sekä puoli vuotta aiemmin tapahtunut, selvittämättä jäänyt kuolemantapaus toisiinsa? Entä mitä tekemistä salaperäisellä vihreäpipoisella pojalla on tämän kaiken kanssa?

Vastauksia on etsittävä syvältä pinnan alta, ja niitä sukeltaessaan Pii joutuu kohtaamaan myös itsensä. Tylsäksi kuviteltu lomamatka muuttuu löytöretkeksi omaan itseen, eikä lopulta mikään – kummituksetkaan – ole sitä, miltä se ensi alkuun näytti." (Tammi)

Oma arvio:

Pidin kovasti Sanna Iston edellisestä romaanista Sirpale, jossa oli historiallisia ja maagisia sävyjä. Näkymättömät on myös maagisrealistinen romaani, joka tosin on laitettu Risingshadow -sivustolla fantasian alle. Joka tapauksessa, Iston nuortenromaanit näyttävät sisältävän useampia tasoja, mikä tekee niistä oikein nautittavia lukuelämyksiä myös aikuiselle lukijalle.

Kirjan alussa ei käy epäselväksi, mitä mieltä Piisku eli Pii on siitä, että hänen äitinsä ystävänsä Kettusen kanssa on päättänyt vuokrata heille kesäksi Tuulispää-nimisen talon jostain korvesta. Talon edellinen omistaja, Niilo, on kuollut ja siksi talo on tyhjillään. Piin kesä on siis armottomasti pilalla, sillä hän joutuu viettämään sen ärsyttävän isosiskon Mimon ja Kettusen tyttären Iiriksen kanssa jossain lautahökkelissä, jossa kahvikupitkin on eri paria. Paljon mieluummin hän viettäisi kesän Laura-ystävänsä kanssa. Pii on jo tottunut siihen, että hän tuntuu olevan välillä täysin näkymätön. Iiris ja Mimo eli Kukkaset viihtyvät kahdestaan ja naljailevat nuoremmalle Piille, äidillä ja Kettusella on omat juttunsa. Ja sitten heti alkumetreillä Pii tajuaa, että talossa kummittelee: miten muuten selittyy se, ettei kukaan muu nää talossa vierailevaa, söpön tummatukkaista, pipopäistä poikaa. Kaikki pitävät Piitä höyrähtäneenä, kun hän mainitsee pojan.

Pahinta on nähdä toisten reaktiot. Katseet, jotka hädin tuskin koskettavat. Ne lipuvat ohitse tai lävistävät niin kuin ihminen ei enää olisikaan siinä. Muu ryhmä tiivistyy, mutta itse ei enää ole osa sitä. (s. 69)

Kyläläiset ovat turhankin uteliaita ja juoruisia. Heti alkuun kesälomalaisia käydään varoittamassa varkauksista ja näpistyksistä, joita on viime aikoina sattunut paljon. Iiris ja Mimo innostuvat ja haluavat leikkiä Miss Marplea miettiessään syyllisiä. Voisiko se olla puutarhuri? Puutarhuri paljastuu komeaksi moottoripyöräileväksi Jooseksi, joka vie Mimon huomion mennessään, ja saa Iiriksen kiristelemään hampaitaan. Vanhempi rouva Meeri taas käyttäytyy oudon erikoisesti Piitä kohtaan. Kylässä asuu myös äkäinen Ukko, jolla on värikäs papukaija. Monenlaista mysteeriä siis kylässä kerrakseen.

"Mitä sä etsit?"

Poika säpsähti niin rajusti, että tönäisi ruokapöytää ja sai pippurimyllyn kaatumaan. Hän ryntäsi ulos samaa tietä, mitä oli tullutkin. (s. 37)

Pii alkaa viihtyä näkymättömän pojan seurassa. Piin läheiset luulevat hänen viettävän aikaa yksinään, vaikka todellisuudessa hän on pojan seurassa. Mutta miksi myös Pii tuntee välillä olevansa näkymätön? Hän ajautuu yhä kauemmaksi lomaseuruettaan, vaikka etenkin äiti yrittää saada Piitä juttelemaan kanssaan. Äidillä ja Kettusella tuntuu olevan joku salaisuus, jonka Pii saa lopulta selville kuunnellessaan salaa heidän keskusteluaan. Pii on hyvin vihainen ja turvautuu yhä enemmän pojan seuraan. Mutta poikakin tuntuu välillä pysyttelevän piilossa ja salaavan jotakin.

"---Kaikkein viisainta on olla kertomatta nimeään kenellekään." (s.111)

Näkymättömät avautuu kerros kerrokselta ja antaa uusia oivalluksia, mitä pidemmälle sitä lukee. Kirja ei ole kuitenkaan moniulotteisuudeltaan vaikea, joten voisin tätä suositella jo varhaisnuorillekin. Syvemmältä kirjan tarinan takaa kumpuaa monenlaisia teemoja, kuten yksinäisyys, huomatuksi ja hyväksytyksi tulemisen tarve, sisaruskateus, ihastuminen, omien juurien etsiminen. Paljon on myös väärinkäsityksiä, joista on kummunnut sitten syvempiä ongelmia. 

Kirjassa on oma, arvoituksellinen tunnelmansa, joka jää mieleen. Piin ikää ei taideta kertoa missään vaiheessa, mutta arvelisin hänen olevan 13-14-vuotias. Kirjan lopetus on minusta oikein ihastuttava, hiukan haikeakin, mutta oikein sykähdyttävä.

Annan arvosanaksi tälle 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Marisha Rasi-Koskinen: Pudonneet

Sarvijumala: Magdalena Hai

 Sarvijumala: Magdalena Hai. Otava 2023

Kansi: Karin Niemi

"Kun kuolema koskettaa, kaikki muuttuu.

Hiipivää kauhua nuorille.

Lauri herää sairaalasta kohtalokkaan auto-onnettomuuden jälkeen, eikä muista sitä edeltävistä tapahtumista paljoakaan. Äiti on kuitenkin kuollut ja koko elämä nuljahtanut uomistaan.

Kun Lauri aloittaa hitaan toipumisen pikkukylässä tätinsä luona, hänellä on epämiellyttävä tunne, ettei kaikki ole aivan kohdallaan. Kuolleet eivät pysy kuolleina eikä naapurin kaunis Vilja-Maaria halua elää. Kun ikkunan taakse ilmestyy jättimäinen sarvipäinen hahmo, Lauri alkaa nähdä kiihdyttäviä ja kammottavia unia, jotka tuntuvat aivan liian todellisilta.

Palkitun kirjailijan hyytävä kauhuromaani." (Otava)

Kirjatraileri

Oma arvio:

Luotin ja uskoin siihen, että Magdalena Hai osaa kirjoittaa vetävän ja hyvän kauhuromaanin. Olen odottanut Sarvijumalaa todella innoissani, ja kun sain tiedon Otavan ankeasta arvostelukappalelinjauksesta, mieleni hetkeksi hyytyi. Onneksi sain tämän kirjan kirjastosta kuitenkin suhteellisen nopeaa. Karin Niemen kansi on upeine (ja karmeine) yksityiskohtineen ehkä paras tämänastisista, mitä minä olen päässyt ihastelemaan. Suorastaan karsean upea!

Lauri toipuu kohtalokkaasta auto-onnettomuudesta, jossa hän on menettänyt äitinsä - ja melkein isänsäkin, joka makaa koomassa sairaalassa. Vanessa-täti ja Niko-serkku ovat ensimmäiset vieraat sairaalassa, ja heidän mukaansa Lauri sitten viimein lähtee maalle, Raision seudulle toipumaan. Lauria innokkaasti fanittava kutosluokkalainen Tiuku eli Tikkeri on innoissaan vastassa. Vanessa ja Juho antavat surevalle ja toipuvalle Laurille tilaa, Niko yrittää piristää serkkuaan, minkä pystyy. Laurin mieleen putkahtaa välillä riita äidin kanssa ennen kolaria, itse kolari ja se, kun äidin ruumis makasi liikkumattomana maassa. 

Kun mua leikataan autosta ulos, palavan metallin haju peittää alleen kaiken muun. Saha vonkuu ja vinkuu. Joku huutaa.

"Menkää vittu nyt kauemmas!" (s.10)

Kauhuelementit hiipivät kirjan muutenkin surumielisen tunnelman sekaan: sarvipäinen kahdella jalalla seisova hahmo näkyy ensin metsänlaidassa, sitten jo lähempänä Lauria. Pienellä tytöllä metsässä ei ole silmien kohdalla mitään. Lauri pelkää tulevansa hulluksi. Johtuuko harhat lääkityksestä? Vai ovatko ne harhoja? Niko alkaa houkutella Lauria ihmisten ilmoille ja näin Lauri tulee kohdanneeksi hiukan häntä vanhemman Vilja-Maarian. Joku tietää sanoa, että tällä on ollut jotain mielenterveysongelmia ja isäkin on fanaattinen sotahistorian tutkija - ja rasisti. Oudon aidontuntuiset seksiunet Vilja-Maariasta sekoittavat Laurin pään. Samalla Lauri yrittää olla ajattelematta koomassa makaavaa isäänsä, eikä haluaisi Vanessan houkutteluista huolimatta käydä tätä katsomassa.

Silmähomma...niin kuin sillä ei olisi ollut silmiä ollenkaan, pelkät tyhjät kuopat. Ruskeiksi kuihtuneet. (s. 23)

Pidän kovasti kirjan surun ja kauhun sekoittamasta tunnelmasta. Silti seassa on myös mukavaa maalaiskunnan nuorten elämän kuvausta (joku taisi verratakin Häräntappoaseeseen tätä.) Kirjan seksikohtaus saa myös kiitosta uskottavuudellaan ja suoralla kuvaustyylillään. 

Vaikka kauhu kulkeutuu kirjan juonen mukana kuin hiipien, muuttuu se loppua kohti hyvin vallitsevaksi ja keholliseksi kauhuksi. Loppukohtaus, jota ei voi hengästymättä lukea, tuo minulle hiukan mieleeni Stranger Things -sarjan tapahtumat. Minä olen enemmänkin psykologisen kauhun ystävä enkä erityisesti nauti graafisista raakuuksista. Pidin kuitenkin niin paljon kirjan yleisestä tunnelmasta, ettei lopun okkultistiset menot verenvuodatuksineen vieneet ihan kaikelta pohjaa. Kirja jää sellaiseen kohtaan, että jatkoa todennäköisesti voisi olla tulossa.

Kirjassa sivutaan myös rasismia Laurin kokemusten pohjalta. Laurin isä on alkujaan amerikkalainen ja tummaihoinen, ja Laurin ihonväri tulee lähinnä esille siinä vaiheessa, kun Nikon ystävä Joona möläyttää rasistisia kommenttejaan kyydissä olevasta Laurista. Muutama muukin arjen rasismikokemus tulee kirjassa esiin. Ne ovat mielestäni tarpeellinen muistutus siitä, että rasismia on olemassa. Meilläkin. 

Arvosanaksi annan 4

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muualla:

Lastenkirjahylly

Siniset helmet

Satakunnan kansa

Kirjahilla

Turun sanomat

Savon sanomat

Samantyylistä luettavaa:

Sini Helminen: Lujaverinen-trilogia

Pelletaivas: Anne Lukkarila

 Pelletaivas: Anne Lukkarila. Basam Books 2021

Kansi: Tiia Javanainen/ Purotie Design

"Iinun abivuotta sävyttää kasvava ahdistus. Läheisten sairaudet ja pelko heidän menettämisestä, näköalattomuus omasta tulevaisuudesta, tietään etsivät seksuaalisuus sekä eritysherkkyys luovat paineet, jotka purkautuvat Iinun spontaaniksi pakomatkaksi kesäiseen Eurooppaan juuri omien yo-juhlien kynnyksellä. Matkalla Iinun tavoittaa musertava uutinen, hänen paras ystävänsä jäi rattijuopon yliajamaksi lakkiaisyönä. Olisiko onnettomuutta tapahtunut, jos Iinu olisi jäänyt?

Milla näkee kuolemansa jälkeen ihmisen kokoista kipuilua enemmän ja ohjaa Iinun odysseiaa tuonpuoleisesta. Iinu hakee etsimäänsä Pariisista, Barcelonasta, L ́loret de Marista ja Venetsasta, kohtaa vaaroja, valoja ja varjoja tietämättä, miten Milla seuraa häntä matkallaan. Lopulta Iinu löytää haluamansa ja palaa kotiin, valmiina antamaan anteeksi itselleen ja Millalle. Iinu on oppinut luopumisen läksynsä.

Iinun matka on ihmisen kokoinen kasvutarina, Millan matka ihmiskunnan mittainen. Tarina avaa aikamme suuria teemoja, jotka näkyvät koko maailman kipuiluna. Ilmastonmuutos, läheisten katoaminen muistisairauteen, sota, pakolaisuus, ihmisen yksilöllisyyden ja sananvapauden kriisit. Kantavana teemana on lohtu. Tieto siitä, että kasvu tapahtuu aina kivun kautta, oli kyse ihmisestä tai ihmiskunnasta." (Basam Books)

Oma arvio:

Pitkästä aikaa minulla oli sellainen tilanne, etten oikein alussa keksinyt mitään, mitä kirjoittaisin lukemastani kirjasta. Nappasin vinkin tästä kirjasta kirjailijan Twitter-tililtä ja pyysin arvostelukappaletta Pelletaivas-romaanista, jota Anne Lukkarila oli vasta esittelemässä myös Oulun kirjailijaseuran Uusi kirjallisuusfestivaali -nimisessä tapahtumassa. En tuolloin osallistunut kyseiseen tapahtumaan, mutta nimi jäi mieleen. Hiukan minua hämää kirjan kansikuva, josta minulle tulee ensivaikutelma, että kyseessä olisi lastenkirja. Kuvan leijaa pitelevä pellekin näyttää äkkiseltään pikkupojalta.

Pelletaivas ei ole pituudella pilattu, se on vain 130-sivuinen, mutta aiheeltaan ja sisällöltään raskas ja ahdistavakin. Päähenkilönä on Iinu, joka karkaa juuri ennen lakkiaisiaan Eurooppaan pakoon kaikkea sitä ahdistavaa, mitä hänellä kotimaahan jäi. Sinne jäi myös Milla, paras ystävä, jonka kanssa heidän piti viettää lakkiaisia yhdessä. Iinu ei vielä kirjan alussa tiedä, että Milla on kuollut. Rattijuoppo törmäsi yöllä taksiin, jonka kyydissä Milla oli. Nyt jo kuollut Milla vuorottelee minäkertojaäänenä kirjan muiden lukujen välissä. Milla seuraa Iinun matkaa halki Euroopan ja toimii tämän suojelusenkelinä - tai pikemminkin pellenä, sillä hän ottaa välillä ilmestyessään näkyviin Iinun ja Millan penkkariteemaisen pelleasun käyttöönsä uudelleen.

Meidän piti muuttaa maailmaa, Milla lauloi ja kun hän puristi Iinua käsikynkästä, uskoi Iinu mihin vaan. (s. 16)

Alussa lukijalle valotetaan niitä syitä, jotka johtivat Iinun äkilliseen lähtöön: Hänen pappansa on sairaalassa. Hänen exänsä, Nipa, jonka kanssa hänellä oli lähinnä seksiä, kiinnostaa Millaa, eikä Iinu ole oikein varma, mitä mieltä asiasta on. Iina tutustuu kaunissilmäiseen Taruun Levin reissulla ja rakastuu - samalla hän joutuu pyörittelemään päässään seksuaali-identiteettiinsä liittyviä kysymyksiä, tulemaan ulos kaapista perheelleen ja ystävilleen ja selittelemään itseään Millalle. Tulevaisuudensuunnitelmatkin ahdistaa. Kaikki tämä alkaa olla paljon ajattelevalle Iinulle liikaa, ja sitten hän päättää vain häipyä. 

Iinusta tuntui, että hän oli kotona mutta ei kuitenkaan ollut. (s.30)

Iinu seikkailee Pariisissa, missä joutuu puhelimessa selittelemään lähtöään itkuiselle Tarulle, kuulee Millan kuolemasta ja ostaa Disneylandista itselleen pehmopellen, jotka kantaa matkassaan lopun matkaa. Hän yrittää selittää puhelimessa Millan äidille tämän halunneen hautauksen sijaan polttohautauksen. Barcelonassa hän tutustuu Bastianiin ja Imadiin, musiikkituottajaan ja IT-nörttiin, jotka suunnittelevat uutta mullistavaa sovellusta. Espanjan rantakohteessa hän kohtaa norjalaisen Louin ja rakastuu. Loui on valokuvaaja ja hänelläkin on jonkinlaista epävarmuutta identiteettinsä kanssa. Vaikka kuinka Iinu haluaisi pitää Louista kiinni, tämä palaa takaisin Norjaan ja ohjaa Iinun matkustamaan Venetsiaan, jossa suomalainen Ritu toimisi tämän oppaana. Kaikki nämä matkat Milla seuraa varjona ystävänsä perässä ja pelastaa tämän välillä hankalista tilanteista ottamalla pellehahmon itselleen.

Tämä kirja oli jotenkin kamalan raskasta luettavaa. Kuolleen ystävän mukanaolo ja pelleteema teki siitä minusta jotenkin vielä ahdistavamman. En oikein saanut kiinni mistään, enkä löytänyt valonkipinää oikein mistään loppua lukuunottamatta. Kyllä se toivo siellä jossain oli, mutta minun oli sitä kauhean vaikea kaivaa kaiken synkkämielisyyden keskeltä. Haamu-Millan näkökulmat olivat väliin hiukan liian filosofisia minun makuuni. Kuitenkin ajatus suojelusenkelistä on minusta ihana: kuinka monesta pulasta Milla ehtiikään Iinun pelastaa reissun aikana.

Saapuva aika on ilmaelementin aikaa. Ilma symboloi vapautta ja itsenäisyyttä. Ihminen keksii uusia tapoja lentää ja tekoäly kehittyy nopeasti. (s. 66)

Tämä on  mielestäni new adult  -ikäisille (18-30) sopiva ja ajatuksia herättävä kirja identiteetistä, kasvusta, ahdistuksesta, luopumisesta ja hyväksymisestä. Voikin olla, että ehkä joku valveutunut, ilmastoahdistuksen ja identiteetin kanssa kipuileva nuori aikuinen saa tästä enemmän  kuin esim. minä.

Arvosanani 3-

Kiitos kirjailijalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

Tuhkataivas: Kati-Annika Ansas 

Silmät avatessa on edelleen pimeää: Riina Mattila

Dodo ja Khimaira: J.S. Meresmaa 

 

Brown Girl -sarja: Mintie Das

Kuolleetkin ghostaa: Mintie Das. Suomentanut Kristiina Vaara. Into 2021 (Brown Girl #1)

Englanninkielinen alkuteos: Brown Girl Ghosted. Kansi: Eveliina Rusanen, iStock

"Violet tahtoisi vain sulautua joukkoon, mutta se ei ole helppoa. Hän on yksi Meadowdalen harvoista ruskeista tytöistä ja kuuluu koulussa suosittuun porukkaan. Kaiken lisäksi hän sattuu näkemään henkiä, sillä hän on Aiedeo, soturikuningattarien perillinen.

Kun koulun huutosakin kapteeni tapetaan pian hänestä kuvatun seksivideon päädyttyä sosiaaliseen mediaan, Violetin on aika osoittaa kykynsä ja näyttää, että hän on valmis seuraamaan soturiesiäitiensä jalanjäljissä. Violet joutuu tulikokeeseen, ja hänen on löydettävä tappaja – tai muuten hän on seuraava uhri.

Kuolleetkin ghostaa on yliluonnollinen #metoo-trilleri ilkeistä tytöistä, murhasta ja henkimaailman sotureista yhdysvaltalaisessa pikkukaupungissa. Kirja on ensimmäinen osa uutta ya-sarjaa."(Into)

Oma arvio:

Tartuin tähän Mintie Dasin uuden Brown Girl -sarjan aloitukseen odottavaisin mielin, sillä kirja tuntui kuvaustensa perusteella tuovan jotain uutta ja erilaista YA-genreen: Goodreads-keskusteluiden pohjalta kirja on sekoitus Mean Girls -elokuvaa, We Were Liars -YA-romaania ja Riverdale, Supernatural ja Buffy vampyyrintappaja-TV-sarjoja. Ruskeita päähenkilöitä on ollut YA-kirjallisuudessa viime vuosina yhä enenevissä määrin, joten siinäkin mielessä innostuin kirjasta. Dasin aiempi Storm sisters -sarja jäi minulta kesken heti ensimmäisen osan kohdalla, sillä jotenkin se ei vain vetänyt. Kuolleiden näkeminen oli vahvasti mukana myös tänä vuonna ilmestyneessä Sini Helmisen Hurmeessa.

Kirja alkaa kohtauksella, jossa huutosakin johtaja ja koulun varsinainen mean girl, Naomi, kiusaa uutta tulokasta pakottamalla tämän suutelemaan ruumista heidän kotinsa alakerrassa sijaitsevassa ruumishuoneessa. Kirjan päähenkilö, Violet, kokee Naomin menneen jälleen kerran liian pitkälle ilkeydessään ja yrittää pelastaa itkevän Madison-paran. Tytön onneksi haustaustoimiston uusi (kuuma) harjoittelija Lukas keskeyttää tyttöjen hommat. Violet ei vielä tiedä, että tulee vielä olemaan tekemisissä Lukasin kanssa, eikä voi aavistaakaan, mitä kykyjä tällä tyypillä on.

Violet on lukionsa lähes ainoa ruskea tyttö ja huomaa usein sen vaikuttavan ihmisten asenteisiin. Violetin kautta kirjaan tuleekin hieman mietintää rasismista. Violet on (kuten kirjailija itse) syntynyt Intian Assamissa, mutta muuttanut kauan sitten hoitajansa Deden ja isänsä kanssa Illinoisiin, Meadowdaleen. Violetin äiti on menehtynyt autokolarissa. (Huoh, voisiko edes kerran olla päähenkilösankari, jonka molemmat vanhemmat olisivat elossa?)

Violet ei ole kuitenkaan ihan tavallinen 16-vuotias lukiolaistyttö: hän kuuluu intialaiseen soturikuningattarien, Aiedeojen sukulinjaan. Violet ei ole yhtään innostunut tästä roolistaan, vaan haluaisi olla vain tavallinen tyttö. Silti hänen luokseen on ilmestynyt säännöllisesti aiempien Aiedeojen henkiä siitä asti, kun Violet on täyttänyt kymmenen. Oikeaoppisesti tytön kouluttaa oma äiti, mutta Violetin harmiksi hänen äitinsä henkeä ei näy eikä kuulu. Koulutukset, joihin kuuluu shama-nimiset testit, läpikäytyään Violet saisi täydet voimat, jotka kuuluivat ensimmäiselle soturikuningattarelle, Ananyalle. Ongelmana on vain se, että Violet ei enää halua käydä tätä koulutusta, ja on jättänyt huomiotta viime vuosina henkien vaatimukset. Näin hän on menettänyt jo saavuttamansa yliluonnolliset kykynsä, kuten esineiden siirtelyn, ajatusten lukemisen ja teleportaamisen - tai niin hän vain luulee.

Tieto siitä, että ensisuudelmani on tapahtunut kuolleen pojan kanssa, on vähän liian kova pala nieltäväksi juuri nyt. Joku puoli minusta haluaisi mennä ratsaamaan isän viinakaapin. (s. 175) 

Henkien välttely ei ole kuitenkaan muuttanut sitä tosiasiaa, että Violetin velvoitteena on kouluttautua Aiedeoksi. Eräänä yönä hän huomaa olevansa taas tahtomattaan suorittamassa karmeaakin karmeampaa shamaa. Nämä testit ovat kuin pahimpia painajaisunia, joista täytyy selvitä. Minulle tuli niistä mieleen Outolintu-sarjan pelkosimulaatiot. Sitä Violet ei myöskään tiedä, että hänen ikkunansa takana häntä tarkkailee oudon kiiluvasilmäinen mieshahmo, joka on määrätty tappamaan tuleva  Aiedeo.

Älä ikinä unohda tätä, Naomi: He nauttivat sinun häpäisemisestäsi. He nauttivat siitä, että saavat sinut tuntemaan itsesi mitättömäksi. He nauttivat siitä, että saavat repiä sinut kappaleiksi, juuri niin kuin sinäkin olet nauttinut, kun olet tehnyt saman heille. (s. 102)

Violetille tulee muutakin mietittävää, kun heti superilkeästä Naomista julkaistun seksivideon jälkeen tämän henki, bhoot, tulee yöllä ärhentelemään hänen huoneeseensa. Seuraavana päivänä koulun rehtori kertoo, että Naomi on kuollut. Miksi Naomi kuoli heti videon julkaisun jälkeen? Miten hän oli niin järkyttynyt videosta, kun kerta oli tunnettu estottomuudestaan ja sekstaili videollakin kahden pojan kanssa? Ketä olivat nuo videon pojat? Onko Naomi murhattu? Tästä lähtee liikkeelle mysteerien vyyhti, joka Violetin täytyisi selvittää. Hän yllättäin ystävystyy Naomi-hengen kanssa ja alkaa nähdä asioita hänen kannaltaan. Käypä vielä niin erikoisesti, että Violetkin saa kokeilla henkenä olemista, kun hänen kouluttajansa päättävät tehdä hänestä sellaisen osana shamaa. Jos Violet ei onnistu tehtävässään ja löydä Naomin murhaajaa, hän jää ikuisesti kuolleeksi. Siinäpä kannustinta kerrakseen tehtävän suorittamiseen.

"Minäkin pelkään, ja tiedän etten ole ainoa. Me kaikki pelkäämme niin kovasti näyttää todellista minäämme, että käännymme toisiamme vastaan aina kun saamme tilaisuuden. Me haukumme toistemme seksuaalisuutta ja kehoa. Haukumme, haukumme, haukumme. Se tappaa meidät kaikki, pala palalta, enkä minä halua kuolla." (s. 286)

Minusta kirjassa on kiehtova idea ja se toimii suurimmalti osin erinomaisesti, vaikka alkuosassa meinaan väsyä informaatiopuuskiin. Se onneksi laantuu kirjan edetessä. Kirjan nuorten vuoropuheluista on käyty paljon keskustelua Goodreadsissa, sillä Das käyttää niissä (turhan) paljon nettislangilyhenteitä, kuten OMG, BTW, #jotain jne. Se tekee vuoropuheluista hiukan falskin oloisia. Onneksi Violet juttelee parhaan ystävänsä Merylin kanssa "normaalisti" ilman lyhenteitä. 

Kirja oli minusta nopealukuinen ja tasaisen viihdyttävä, vaikka en nyt sitten ihan henkeä haukkonut ihastuksesta kuitenkaan. Aiedeo-soturikuningataridea on jotain erilaista ja uutta. Kirjan romanssikuviot eivät oikein tehneet minuun vaikutusta laimeudellaan, mutta toivottavasti ne kehittyisivät seuraavissa osissa. Kirjassa on fantasiakuvioiden lisäksi perus YA-meininkiä, kuten bileet, joissa pakoillaan poliisia, cheerleader-treenejä (joissa keskitytään kliseisesti vain pyramideihin) ja pakollinen somen juorupalsta, Hiehot ja Horot, missä myös Naomin seksivideo julkaistaan. Kirja loppuu sellaiseen cliffhangeriin, että jatko-osaan on tartuttava.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajallle.

Muissa blogeissa:

Samantyylistä luettavaa:

Sini Helminen: Hurme

 

Lujaverinen-trilogia: Sini Helminen

 Hurme: Sini Helminen. Myllylahti 2021 (Lujaverinen #1)

Kansi: Karin Niemi

"Mustankirjava Hurme yhdistelee urbaanin fantasian, kauhun ja romantiikan piirteitä kaikissa sateenkaaren sävyissä. Hirtehisellä huumorilla varustetussa teoksessa Mullan alla kohtaa Addams Familyn.

Kuinka pieleen treffit ovat menneet, jos toinen alkaa niiden jälkeen kirjaimellisesti ghostata?

Seela muuttaa opiskelemaan Helsinkiin ja majoittuu enonsa hautaustoimiston yläkertaan. Opiskelujen ohella hänen pitäisi autella hautauspalveluissa, mutta vainajat eivät ole niin säyseitä asiakkaita kuin hän oli toivonut. Kuolettavan katastrofaalisesti päättyneiden Tinder-treffien jälkeen Seelan elämää sotkevat vielä kummitteleva deitti ja alusvaatelaatikon kätköihin päätynyt huumepussi.

Luennoilla Seela ei pysty pitämään silmiään irti salaperäisestä Hallasta, joka saa hänen sisuksensa veteläksi, vaikka lähestymisyrityksiä seuraakin kylmä vastaanotto. Salaisuudet eivät kuitenkaan tahdo pysyä pimennossa, eikä Seelan menneisyys haudassaan.

Hurme tarjoaa kuolettavan hyvää young adult -viihdettä ja sopii niin yläkoululaisille kuin nuorille aikuisillekin. Romaani aloittaa itsenäisistä osista koostuvan Lujaverinen-trilogian.(Myllylahti)"

Oma arvio:

Sini Helmisen uusin YA-sarjan avaus Hurme vaikutti jo ennakkoon yhtä kiehtovalta kuin sen hurmaava pääkallokansikin, joka on taidokkaan Karin Niemen käsialaa. Olen lukenut kirjailijalta aiemmin ilmestyneen neliosaisen Väkiveriset-sarjan, joka yhdistelee urbaania fantasiaa, romantiikkaa ja kotimaista mytologiaamme. Hurme aloittaa Lujaverinen-sarjan, joka vaikuttaa paljolti samantyyliseltä kuin aiempi sarja, mutta nyt maahisten, keijujen, vedenneitojen ja peikkojen tilalla on aaveita ja niitä näkeviä ihmisiä, joita sanotaan lujaverisiksi, sekä kalmanväkeä, joka auttaa eksyneitä aaveita tuonpuoleiseen.

Olen lievästi huolestunut siitä, että vietän nykyään hautausmaalla melkein yhtä paljon aikaa kuin asukkaat kivien alla. (s. 209)

Kirjan päähenkilö, Seela, on aloittelemassa taiteiden tutkimuksen opintojaan Helsingin yliopistossa ja asuu hautaustoimistoa pitävän enonsa Sepon luona. Kirja alkaa kuitenkin kohtalokkailla Tinder-treffeillä erään Antonin kanssa, joka osoittautuu heti alkuun epäsopivaksi tyypiksi Seelalle. Kun Seela kuulee myöhemmin juuri saman tyypin menehtyneen auto-onnettomuudessa ja sattuupa olemaan enonsa mukana hakemassa vainajan arkkua, kohtalo sekoittaa pakan todellisesti. Seelan kissan Darth Maun mittava eläinlääkärilasku ja huumepussi Antonin pöksyissä tuntuvat Seelasta hyvinkin mukavalta yhteensattumalta.

"Onko mikään enää koskaan normaalia? Tai koskaan ollutkaan?" naurahdan. Kapeat viileät sormet lomittuvat hetkeksi omiini, ennen kuin ne taas erkanevat.

"Ei", Hallan hymy levenee. "Toivottavasti ei." (s. 146)

Yliopistolla Seela tutustuu heti ensimmäisenä päivänä mukavaan Stepaan, mutta ei saa silmiään irti värikkäästi pukeutuvasta ja meikkaavasta, valkohiuksisesta ja kalvakkakasvoisesta Hallasta, joka tuntuu kuitenkin aluksi käyttäytyvän viileän etäisesti Seelaa kohtaan. He ovat jo sattumalta törmänneet ruumishuoneella tilanteessa, joka on vähintäänkin hämmentävä. Pikku hiljaa Halla ja Seela tutustuvat toisiinsa paremmin, koska heillä näyttää olevan yhteisiä ongelmia: Seela on alkanut nähdä välitilaan jääneitä aaveita, joista yksi on aggressiivisesti käyttäytyvä Anton, ja Halla tietää niistä asioista enemmän kuin Seela osaa arvatakaan. Yhdessä heidän on selvitettävä, kuka nostattaa vainajia haudoistaan ja jättää heidät välitilaan haahuilemaan.

On kahenlaisia ihmisiä, jotka pelkää kuolemaa: niitä, jotka pelkää kohdata kuoleman kasvoista kasvoihin", hymyssä Hallan kapeilla huulilla on jotakin lempeää."Ja niitä, jotka pelkää, ettei kuolemalla ole kasvoja." (s. 197)

En paljasta juonesta sen enempää. Lupaan, että mukana on kutkuttavaa romantiikkaa, pienoisia kauhun hetkiä ja ripaus arkielämää, kuten yliopisto-opiskelua, kissan kanssa höpöttelyä ja  hautauspalveluiden arkea. Olen yleensä melko kriittinen YA-kirjojen the Seksikohtaukselle, sillä mauttomasti toteutettu sellainen lytistää usein koko kirjan. Voin kuitenkin vilpittömästi sanoa, että tämän kirjan sekstailu on hoidettu tyylillä ja kauniisti. Seksi on myös esitetty sen verran hienotunteisesti, etteivät asiat lävähdä liian suorina mahdollisesti asiaan vihkiytymättömän nuoren lukijan silmille. 

Kirjassa kulkee myös surullinen teema mukana, sillä Seela on menettänyt kaksi sisartaan auto-onnettomuudessa vuosia sitten. Tämän tragedian vuoksi hänen Turussa asuva perheensä on yhä rikkinäinen, sillä isän mielenterveys on reistannut tuosta lähtien ja tunnelma kotona on aina vähintäänkin varovainen. Seela onkin melkein helpottunut päästyään asumaan Sepon luokse, vaikka tälläkin on omat ongelmansa Anja-vaimon lähdettyä lätkimään. Darth Mau (mikä on suorastaan hulvaton kissannimi!) on Seelalle henki ja elämä, ja onneksi Seppokin pitää kissasta. Lisäksi kirjassa tuodaan esille sukupuolidiversiteettiä eri henkilöhahmojen kautta, vaikka osa näistä jää pelkän statistin rooliin ja niiden tarkoitus paistaa häiritsevästi läpi.

Minulla oli alussa hyvin ristiriitaiset tunnelmat kirjasta. Alussa mietin, annanko arvosanaksi kolmea ja puolta enempää, mutta hilasin loppua kohti arvosanani kuitenkin neljä miinukseen. Kirjassa tuntuu olevan kaikki kunnossa, mutta ehkä sen kauhukomediallinen tyyli ei säväyttänyt minua tarpeeksi. Romanssipuoli jätti minut hiukan kylmäksi, vaikka seksikohtausta tässä aiemmin jo kehaisinkin tyylikkääksi. Hulvattomin kohtaus kirjassa sijoittuu kirjastoon, jossa päähenkilö yhdessä Hallan kanssa päättävät ärsyttää kuollutta kirjastonhoitajaa työntämällä kirjoja takaseinään ja sekoittamalla hyllyjärjestystä. Leipäpyssyllä ampumisineen kohtaus tuo minulle hyvin vahvat Ghostbusters-vibat, ja kyseiseen leffaan kirjassa viitattiinkin humoristisesti.

"Ollaanko me nyt sitten joku vitun Ghostbusters?" (s. 150)

Sen verran kuitenkin koukutuin ja vaikutuin, että aion toden totta lukea myös sarjaan ilmestyvät itsenäiset jatko-osat.

Kirja sopii urbaanin fantasian ystäville, jotka tykkäävät kauhuromantiikasta eivätkä liian vakavamielisistä tarinoista.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Mikko)

Kehrääjä

Oksan hyllyltä

Sivupiiri vinkkaa

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

Booklist Queen haaste saa ruksin kohtaan:

Recommended by a Librarian

Vahvat naiset -lukuhaasteesta ruksaan kohdan:

LGBT-kirja

Popsugar haasteessa on kirjalle sopiva kohta:

A book by a blogger, vlogger, Youtube video creator, or other online personality

 Sini Helminen: Sysi. Myllylahti 2022 (Lujaverinen #2)

Kansi: Karin Niemi

"Dark academia kohtaa Beetlejuicen! Mustanhumoristinen Sysi sekoittaa urbaania fantasiaa, kauhua ja sateenkaariromantiikkaa. Hurmeesta tuttu salaperäinen Halla saa oman näkökulmansa esiin opiskelijapiirien hyytävissä tapahtumissa.

Ennen kuin ehti sanoa tipe tipe tip tap, niissä pikkujouluissa oli yksi sammunut. Lopullisesti.

Halla ja Seela ovat taiteentutkimuksen opiskelijoiden pikkujouluissa, kun yksi juhlijoista löytyy kuolleena. Eivätkä oudot kuolemantapaukset jää siihen. Yksi manan majoille lähetetyistä ei jätä Seelaa ja Hallaa rauhaan, ja niinpä heidän on pakko alkaa selvittää, kuka opiskelijapiireissä liikkuva tappaja on. Soluttautuminen 20-luvun larppiin vaikuttaa ainoalta keinolta päästä murhaajan jäljille.

Halla ja Seela jatkavat yhä salaa suhdettaan, vaikka tietävät liikkuvansa vaarallisilla vesillä. Kalmanväki ei katso rajoja rikkovaa rakkautta hyvällä, eikä kiellettyjä tunteita ole helppo pitää kätkössä.

Sysi tarjoaa kuolettavan hyvää young adult -viihdettä ja sopii niin yläkoululaisille kuin nuorille aikuisillekin. Romaani jatkaa Hurmeen (2021) aloittamaa Lujaverinen-trilogiaa." (Myllylahti)

Oma arvio:

Sini Helmisen Lujaverinen-trilogian toinen osa Sysi jatkaa yhtä synkissä vesissä kuin sarjan avausosa Hurme. Karin Niemi on taas ylittänyt itsensä taiteillessaan kirjalle uskomattoman houkuttelevan kannen.

Heti kirjan alussa päästään todistamaan opiskelijabileissä sattunutta murhaa, ja tämän jälkiseurauksena Seela saa kintereilleen hyvin äkäisen poltergeistin, kun myös pikkujouluissa murhatun nuoren miehen tyttöystävä saa myöhemmin surmansa ja haluaa syyllisen kiinni. Tämä rasittava henki haluaa juuri Seelan selvittävän, kuka hänen kultansa tappoi. Halla on tietenkin huolissaan, sillä henki meinaa aiheuttaa monia vaaratilanteita hänen rakkaalleen.

"EI! Mä en tiedä sen nimeä. Etsikää se! Tappakaa se! Tai - " (s. 140)

Sarjaan saadaan myös uusia henkilöhahmoja. Halla törmää kohtalokkaana murhayönä bileissä erityisen charmikkaaseen Toniin ja saa myöhemmin tietää tämän olevan samoissa hommissa kuin hänkin. Toni osaa olla melkoisen hurmaava, ja vaikka Halla on hulluna Seelaan, hän tuntee kummaa vetoa myös tähän tyyppiin. Seela taas saa tutustua omalaatuiseen Helgaan, jonka hänen enonsa Seppo palkkaa hautaustoimistoonsa toimistotyöntekijäksi. Helgassa on kuitenkin jotain epäilyttävää, mutta Seppo ei huomaa mitään sellaista, koska on hiukkasen hurmaantunut tästä rempseästä naisesta.

"Kuule, me ollaan taidettu alottaa tää nyt vähän väärällä jalalla? Meidän pitäis kuitenkin tässä tehdä yhdessä töitä." (s. 72)

Samalla kun Seela ja Halla yrittävät nauttia toistensa seurasta niin, ettei Kalmanväki saisi tietää heidän kielletystä suhteestaan, he joutuvat selvittelemään salaperäisiä surmia. Seela saa suututettua parhaan ystävänsä Stepan kommentoimalla tämän suhdettaan erääseen Seelalle erittäin tuttuun tyyppiin. Vastoinkäymisiä siis tuntuu riittävän.

"Kai te muistatte olla varovaisia?" (s. 53)

Tapahtumien myötä päästään tutustumaan liveroolipelaamisen maailmaan, sillä Seela ja Halla päättävät seurata Kristiania, joka tuli tutuksi ensimmäisen osan konnana. He epäilevät, olisiko tällä osuutta murhiin, joissa henget ovat mystisesti jo häipyneet ruumiista, ennen kuin kukaan Kalmanväestä on ehtinyt paikalle sitä vapauttamaan. Nämä olivat mielestäni kirjan kiehtovimpia osioita, sillä larppaus on minulle ihan outo maailma, ja oli mielenkiintoista seurata, miten intensiivisesti niihin valmistaudutaan pukeutumalla ja tutustumalla omiin rooleihin ja pelin sääntöihin. Viimeinen larppi päättyy hyvin dramaattisesti.

"Oletko sä koskaan kokeillut, miltä se tuntuu?  Maistaa pisara sellaista elämää, joka ei ole haaleaa, ei jo poistuneen kylmää ja heti kaikkoavaa... se on kuin jois aurinkoa, ja monta päivää sun on lämmin olla, kaikki on ihan niin kuin silloin ensimmäisellä kerralla, sä voit olla ihan niin kuin kaikki muut..." (s. 281)

Uusista henkilöhahmoista Toni jäi kiehtomaan minua eniten, ja toivoisin hänen yhä pysyvän tarinassa mukana sarjan viimeisessä osassa. Helga taas jäi hiukan turhaksi hahmoksi.  Henkilöiden välillä tuntui nyt olevan jos jonkinlaista skismaa, kuten aiemmin mainitsemani Seelan ja Stepan riita, Hallan ja Udun erimielisyydet jne. Seelan ja Hallan rakkaus on kirjan keskiössä, mutta ei saa liikaa tilaa muiden tapahtumien kustannuksella. 

Kirjan juoni vetää suhteellisen tasaisesti eteenpäin, mutta jotain minusta tässä jää puuttumaan, etten pääse kovin syvälle kirjan maailmaan ja henkilöiden ajatuksiin. Niinpä tämä sarjan toinen osa ei saa minulta ihan yhtä hyvää arvosanaa kuin ensimmäinen osa. Sysi jatkaa kuitenkin ansiokkaasti vetävää ja tummanpuhuvan urbaanin fantasian ystäville suositeltavaa sarjaa.

Arvosanani 3+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Mikko)

Kehrääjä

Kirjafile

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Booklist Queen: LBGTQ-book

Seinäjoen kaupunginkirjasto: 9. Kirjassa ollaan työpaikalla

YA-spefi: LGBTQIA+

 Kalma: Sini Helminen. Myllylahti 2023. (Lujaverinen #3)

Kansi: Karin Niemi.

"Lautturi kuule mitä mä toivon...

Lujaverinen-trilogia sekoittaa urbaania fantasiaa, kauhua ja sateenkaariromantiikkaa. Päätösosassa Kalma astutaan aiempaa synkempiin vesiin ja kuolema tulee liian lähelle.

Kylmyys kietoutuu kaulaluille ja laulaa. Hyminä peittää ajatukset, hukuttaa ne hyhmäiseen virtaan. Kuka minä olin? En muista enää.

Menetys on jättänyt Hallan murheen murtamaksi ja ajaa hänet toivottomaan yritykseen. Epätodennäköinen nelikko ajaa hautajaisten jälkeen ruumisautolla Suomen halki kilpaa aikaa vastaan. Matkassa on keski-ikäinen hautausurakoitsija, tietäjä ja kalmahinen sekä yksi kissa.

Tuonen virta on synkkä ja armoton, eikä kukaan kulje sen ylitse kuin yhteen suuntaan. Virran takainen maa ei ole tuttu edes kalmanväelle, jonka tehtävänä on auttaa vainajat Tuonelaan. Mitä mahtaa sisukas rakkaus kuoleman mahtia vastaan?"(Myllylahti)

Oma arvio:

Näin tulee päätökseensä Sini Helmisen kuoleman sävyttämä, mustaa huumoria viljelevä ja uskomattoman hienoin kansikuvin varustettu Lujaverinen-trilogia. Kalma onkin oikein viihdyttävä päätösosa sarjalle. 

***Varoitan tässä vaiheessa, että jos et ole lukenut aiempia osia etkä halua juonipaljastuksia niistä, saati tästäkään osasta, kannattaa harppoa ainakin parin seuraavan luvun ohitse.***

Mikäpä voisi olla parempi aloitus synkänpuhuvalle sarjan päätösosalle kuin hautajaiset? No eipä juuri mikään. Edellisen osan Sysi dramaattisesta loppukäänteestä jatkuen ollaan nyt rakkaan päähenkilömme Seelan hautajaisissa. Hänen elinvoimansa katosi, koska hän halusi vastoin varoituksia seurustella kalmanväkeen kuuluvan Hallan kanssa. Lopulta hänen sydämensä pysähtyi, ja nyt kirja alkaakin sydäntä murtavin tunnelmia. Seelan kaikkein lähimmät ihmiset, hänen vanhempansa, Stepa, Halla ja Seppo, ovat surun partaalla. Jotain kummaa on kuitenkin meneillään Hallalla ja Sepolla, ja tästä lähteekin sitten oikein mukavasti kirjan tapahtumat rullaamaan.

Kädet ovat liian kylmät, iho liian kalpea, mutta hän on siinä. Hän on siinä. Ja se on kaikki.(s. 149)

Kirjassa vuorotellaan Hallan ja Tuonelan puolella vaeltavan Seelan näkökulmien välillä. Hallan ja Sepon suunnitelma on  taistelella ihmisen kuolevaisuutta vastaan ja tuoda Seela takaisin Tuonelasta, ja tähän liittyy vahvasti eräs Kallavirralla tehtävä rituaali. Myös Roomassa graduaan kirjoittava, vastahankainen Kristian pyydetään apuun, sillä Halla tarvitsee tämän tietäjän voimia. Luvassa on hyvin mielenkiintoinen talvinen road trip, johon liittyy ruumisauto, Darth Mau -kissa, kuskina toimiva Seppo sekä Seelan hiljalleen mureneva ruumis auton takatilassa. Ja tietysti Halla ja Kristian, jotka joutuvat vuorottelemaan auton ruumistilassa kuolleen Seelan seurana.

"Tiedäthän sä, että sun ei tarvitse edes hengittää enää?"(s. 120)

Seelan matkaa yli Tuonelan virran ja siitä edemmäs on mielenkiintoista lukea. Tutuksi tulevat muun muassa Lautturi Tuonen Tytti, Tuonen koira Surma, Kivutar, joka saa tuntemaan kaikki elämän tuskat kerrallaan ja itse Tuoni, joka ainoastaan voi päästää jo Tuonen virran ylittäneet takaisin maan päälle. Seela tapaa myös tuttuja ihmisiä, joita ei olisi koskaan uskonut enää kohtaavansa. Valitettavasti myös Isla on paikalla, eikä tämä ole kovin suopea siitä, että Seela riisti tämän hengen.

Onnistuvatko Halla ja kumppanit palauttamaan Seelan jo hajoavaan ruumiiseensa? Mitä, jos Tuonelasta tulee mukana jotain muutakin?

Ei vitussa. Minä olen lujaverinen, minä olen kulkenut Tuonelan virtaa kahteen suuntaan, enkä antaudu aaveille.(s. 299)

Hankala kertoa tämän kirjan juonesta yhtään mitään paljastamatta liikaa. Nytkin tein sen jo. Mielestäni Kalma on Lujaverinen-kirjakolmikon kiinnostavin ja vetävin. Tuonelan ja nykymaailman vuorottelu on kiehtovaa, ja kirjan loppupuoliskolla tapahtuu hyvin tiheään kaikenlaista kamalaa, joka saa mielenkiintoni pysymään. Tunteikkuutta ei tule puuttumaan. Pidän siitä, miten kirjassa pysyy synkän aiheensa ohella pieni pilke silmäkulmassa, eli kaikkea ei tarvitse ottaa niin tosissaan. Sillä aivan älyttömiä asioitahan tässä tapahtuu, ja se on vain plussaa. Myös edellisen osan lempihenkilöni Toni on mukana kuvioissa, joten edellisen postauksen toiveeni toteutui. 

Kalma päättää upeasti Lujaverinen-trilogian, joka on oikeaa sukupuolen moninaisuuden ilotulitusta ja perinteisen parisuhdekäsityksen murtamistakin. Sopivalla tavalla synkkyyteen on sekoitettu huumoria vetämättä silti ihan överiksi. 

Arvosanaksi annan 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Kalma muualla:

Kirjavinkit (Mikko)

Kirjafile

Kirjojen keskellä

Samantyylistä luettavaa:

Väkiveriset-sarja: Sini Helminen 

Brown Girl -sarja: Mintie Das